[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqnmO_OKKjtO5ZnF3Vox2r9KT_Basy3aOF9pdDc05sV4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},511,"Kolme muskettisoturia","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"511-dumas-vanh-alexandre-kolme-muskettisoturia","511__Dumas_vanh._Alexandre__Kolme_muskettisoturia","Historiallinen romaani","romaani",[14],"seikkailu",[16],"ranskalainen","fi",1844,1889,166243,1041265,false,37885,[25,26,27,28],"Adventure and adventurers -- Fiction","France -- History -- Louis XIII, 1610-1643 -- Fiction","Historical fiction","Swordsmen -- Fiction",[30,31,32,33],"Adventure","French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani\" by Alexandre Dumas and Auguste Maquet is a historical novel written in the mid-19th century. The novel follows the adventures of a young gascon named d'Artagnan, who aspires to become a musketeer and embarks on a journey filled with action, intrigue, and historical context during the reign of King Louis XIII of France. D'Artagnan forms a firm bond with the famed musketeers Athos, Porthos, and Aramis, setting the stage for their exciting exploits.  The opening of \"Kolme muskettisoturia\" introduces us to d'Artagnan as he departs his home in Gascogna, equipped with only a horse bequeathed by his father, a handful of coins, and a letter of introduction to the musketeer captain, Monsieur de Tréville. The narrative vividly portrays d'Artagnan's arrival in Meung, where he becomes the target of ridicule due to his old, unsightly horse. D'Artagnan’s fiery temperament leads him into conflict with a mysterious nobleman, resulting in their spiraling confrontation being interrupted. The stage is set for the trials and triumphs that await d'Artagnan as he seeks to establish himself among the legendary musketeers, all while navigating the perilous politics of the time. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Hannikainen, P. J.",391,"Nuori d’Artagnan saapuu Pariisiin tavoitteenaan päästä muskettisoturiksi ja ystävystyy kolmen kokeneen miekkamiehen, Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen kanssa. Nelikko tempautuu mukaan 1600-luvun Ranskan hovijuonitteluihin ja vaarallisiin seikkailuihin puolustaessaan kuningatar Annaa kardinaali Richelieun juonilta.","Alexandre Dumas'n 'Kolme muskettisoturia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 511. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän digikirjan ovat tuottaneet Sami Sieranoja, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOLME MUSKETTISOTURIA\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nALEKSANTERI DUMAS\n\n\nSuomentanut ranskankielestä P. J. Hannikainen.\n\n\nJyväskylässä, 1889. K. J. Gummeruksen kustantama.\n\nJyväskylän Kirjapainossa, 1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n          Johdanto.\n       I. Isä d'Artagnan'in kolme lahjaa.\n      II. Herra de Tréville'n esihuone.\n     III. Puheillaolo.\n      IV. Athoksen olkapää, Porthoksen olkavyö ja Aramiksen nenäliina.\n       V. Kuninkaan muskettisoturit ja kardinaalin henkivartijat.\n      VI. Hänen Majesteettinsa kuningas Ludvig kolmastoista.\n     VII. Muskettisoturit yksityisolossaan.\n    VIII. Eräs hovijuoni.\n      IX. D'Artagnan näyttää näkönsä.\n       X. Rotanliukku seitsemännellätoista vuosisadalla.\n      XI. Juoni sotkeutuu.\n     XII. Georges Villiers, Buckingham'in herttua.\n    XIII. Herra Bonacieux.\n     XIV. Meung'in mies.\n      XV. Virkamiehiä ja miekkamiehiä.\n     XVI. Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin\n          yhden kerran tähysteli kellonnauhaa, soittaaksensa,\n          niinkuin ennen muinoin.\n    XVII. Bonacieux'in pariskunta.\n   XVIII. Rakastaja ja puoliso.\n     XIX. Retken suunnitelma.\n      XX. Matka.\n     XXI. Kreivinna de Winter.\n    XXII. Merlaison'in baletti.\n   XXIII. Lemmenkohtaus.\n    XXIV. Paviljonki.\n     XXV. Porthos.\n    XXVI. Aramiksen teesi.\n   XXVII. Athoksen vaimo.\n  XXVIII. Palausmatka.\n    XXIX. Mylady.\n     XXX. Englantilaisia ja ranskalaisia.\n    XXXI. Eräät prokuraattorin päivälliset.\n   XXXII. Kamarineitsyt ja emäntä.\n  XXXIII. Aramiksen ja Porthoksen sotavarukset.\n   XXXIV. Kostotuumia.\n    XXXV. Myladyn salaisuus.\n   XXXVI. Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.\n  XXXVII. Näky.\n XXXVIII. Hirveä näky.\n   XXXIX. La Rochelle'n piiritys.\n      XL. Anjou-viini.\n     XLI. Colombier-Rouge'n ravintola.\n    XLII. Kamiinitorvien hyödystä.\n   XLIII. Aviokohtaus.\n    XLIV. Saint-Gervais'in vallinsarvi.\n     XLV. Muskettisoturien neuvottelu.\n    XLVI. Perhe-asia.\n   XLVII. Mylady'n matka.\n  XLVIII. Veli ja sisar keskustelevat.\n    XLIX. Upseeri!\n       L. Vankeuden uusi päivä.\n      LI. Vankeuden toinen päivä.\n     LII. Vankeuden kolmas päivä.\n    LIII. Vankeuden neljäs päivä.\n     LIV. Karkaus.\n      LV. Mitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628.\n     LVI. Ranskanmaalla.\n    LVII. Béthune'n karmeliittaluostari.\n   LVIII. Kaksi eri hirviö-lajia.\n     LIX. Vesipisara\n      LX. Punaviittainen mies.\n     LXI. Tuomio.\n    LXII. Mestaus.\n   LXIII. Päätös.\n          Jälkiliite.\n          Viiteselitykset\n\n\n\n\nJohdanto,\n\njossa osoitetaan, että sankarit tässä kertomuksessa, joka meillä\non nyt kunnia lukijoillemme esittää, eivät, huolimatta OS- ja\nIS-päätteisistä nimistänsä, ole mitään taru-henkilöitä.\n\n\nNoin vuosi takaperin, kun tein tutkimuksiani kuninkaallisessa\nkirjastossa Ludvig XIV:n historiaani varten, joutui sattumalta käteeni\n_M:r d'Artagnan'in Muistelmia_, painetut -- niinkuin suurin osa sen\naikakauden tuotteista, joissa kirjailijat halusivat sanoa totuuden,\njoutumatta pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa Bastiljiin -- Amsterdamissa,\nPierre Rouge'n tykönä. Kirjan nimi houkutteli minua: otin sen mukaani,\nkirjastonhoitajan suostumuksella tietysti, ja luin sen ahmien.\n\nAikomukseni ei ole tässä ryhtyä mainitun omituisen teoksen\nselvittelemiseen, jätän sen vaan niiden lukijaini tutkisteltavaksi,\njotka panevat arvoa ajankuvauksille. He tapaavat siinä kuvia, mestarin\nkädellä piirreltyjä; ja vaikka nuo piirrossuunnitelmat enemmittäin\novatkin vedettyjä kasarmin porteille ja kapakan seinille, tuntevat he\nniissä yhtäkaikki Ludvig XIII:n, Itävallan Annan, Richelieu'n,\nMazarin'in ja useimpien sen ajan hovimiesten kuvat yhtä yhdennäköisinä\nkuin Anquetil'in historiassa.\n\nMutta niinkuin tiedetään, se mikä runoilijan oikullista mieltä\nviehättää, ei ole aina sitä, mikä suurta lukijakuntaa huvittaa. Niinpä,\nihmetellessämme näitä kertoelmia, niinkuin epäilemättä muutkin niitä\nihmettelevät, kiinitti huomiotamme enimmän eräs seikka, jota varmasti ei\nkukaan ennen meitä ollut lainkaan ottanut huomioonsa.\n\nD'Artagnan kertoo, että hän käydessään ensi kerran kuninkaan\nmuskettikapteenin, herra de Tréville'n luona, kohtasi esihuoneessa kolme\nnuorukaista, jotka palvelivat tuossa kuuluisassa miehistössä, mihin\nhänkin himoitsi päästäksensä, ja he olivat nimiltänsä Athos, Porthos ja\nAramis.\n\nNuo muukalaiset nimet, sen myönnämme, oudoksuttivat meitä ja heti kohta\npälkähti päähämme, etteivät ne mahda olla muuta kuin salanimiä, joiden\ntaakse d'Artagnan oli kätkenyt kukaties kuinka kuuluisia, ellei ehkä\nnoiden tekonimien omistajat olleet itse niitä valinneet hetkenä, jolloin\nhe joko oikun, kiusan tai varattomuuden vuoksi olivat ottaneet\nhartioillensa yksinkertaisen muskettilaiskauhtanan.\n\nSiitä lähtien ei meillä enää ollut lepoa ennenkuin sen aikaisista\nteoksista löytäisimme jotakin jälkeä noista eriskummallisista nimistä,\njotka niin suuresti olivat uteliaisuuttamme herättäneet.\n\nJo pelkkä niiden kirjain luettelo, jotka luimme päästäksemme\ntarkoituksemme perille, täyttäisi yksinään kokonaisen luvun, mikä ehkä\nolisi varsin opettavaista, vaan varmaankin aivan vähän huvittavaista\nlukijoillemme. Tyytykäämme siis vaan mainitsemaan heille sen, että juuri\nsiinä hetkessä kuin jo vallan alakuloisena turhista tutkistelemisista\nolimme jättämäisillämme kaikki hakemiset siksensä, löysimme vihdoin,\nkuuluisan ja oppineen ystävämme Paulin Pâris'in neuvojen johdolla, erään\nkokolehtisen käsikirjoituksen, merkityn numeroilla 4,772 tai 4,773, sitä\nemme niin tarkoin muista, jolla oli seuraava nimi:\n\n\"Kreivi de la Fère'n muistelma, käsittelevä muutamia niistä\nkohtauksista, jotka tapahtuivat Ranskassa kuningas Ludvig XIII:n\nhallituksen loppupuolella ja kuningas Ludvig XIV:n hallituksen\nalkupuolella.\"\n\nHelppo on arvata miten suuri oli ilomme, kun selaillessamme tätä\nkäsikirjoitusta, jossa oli viimeinen toivomme, löysimme\nkahdennellakymmenennellä sivulla nimen Athos, kahdennellakymmenennellä\nseitsemännellä sivulla nimen Porthos ja kolmannellakymmenennellä\nensimäisellä sivulla nimen Aramis.\n\nTämän peräti tuntemattoman käsikirjoituksen löytäminen aikakaudella,\njolloin historian tiede on päässyt jo niin korkealle kannalle, näytti\nmeistä miltei ihmetapaukselta. Tuota pikaa kiirehdimme anomaan sille\npainolupaa, siinä tarkoituksessa että kerta maailmassa saisimme edes\nmuiden tavaralla hankkia itsellemme pääsyn kirjoitusten ja\nkaunokirjallisuuden akatemiaan, ellemme, mikä on sangen uskottavaa,\npääsisi Ranskan akatemiaan omalla tavarallamme. Painolupa, se on meidän\nilmoittaminen, suosiollisesti myönnettiin, jonka mainitsemme\nosoittaaksemme julkisesti valhettelijoiksi ne ilkiöt, jotka väittävät\nmeidän muka elävän semmoisen hallituksen alaisina, joka on jotenkin\nnurjamielinen kirjailijoita kohtaan.\n\nJa nyt tarjoamme tässä lukijoillemme ensimäisen osan tuota\nkallisarvoista käsikirjoitusta, soveliaalla nimellä varustettuna, ja\nsitoudumme, siinä tapauksessa että, niinkuin varma uskomme on, tämä\nensimäinen osa voittaa puolellensa ansaittua suosiota, julkaisemaan\nyhteen menoon toisenkin osan.\n\nSen ohessa, koskahan kummi on toinen isä, pyydämme lukijan laskemaan sen\nhuvin tai ikävän, mikä hänellä tämän lukemisesta mahdollisesti on,\nmeidän niskoillemme, eikä kreivi de la Fère'n.\n\nSiitä sovittuamme, käykäämme kertomukseemme käsiksi.\n\n\n\n\nI.\n\nIsä d'Artagnan'in kolme lahjaa.\n\n\nEnsimäisenä maanantaina Huhtikuussa 1625 näytti Meung'in kauppala, jossa\n_Roman de la Rose_'n kirjoittaja syntyi, joutuneen niin perinpohjaisen\nsekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tulleen tekemään\nsiitä toista La Rochelle'a. Joukko porvareita, nähden naisia\npakenevan Isollekadulle päin ja kuullen lasten parkumista porttien\nkynnyksillä, kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa ja, varustettuaan\nheikonpuolista asemaansa musketilla ja pertuskalla, suuntasi kulkunsa\n_Franc-Meunier_'in ravintolaa kohden, jonka edustalla tunkeili, hetki\nhetkeltä taajeten, paksu väkijoukko hälisten ja meluten uteliaisuudesta.\n\nNiinä aikoina olivat säikähdykset tavallisia ja harva oli se päivä,\nettei joku kaupunki saanut aikakirjoihinsa merkitä jotakin sen laatuista\ntapausta. Oli ylimyksiä, jotka taistelivat keskenään; oli kuningas, joka\nkävi sotaa kardinaalia vastaan; oli espanjalainen, joka kävi sotaa\nkuningasta vastaan. Siihen lisäksi, paitsi noita taisteluja, yksityisiä\ntai yleisiä, salaisia tai julkisia, oli vielä rosvoja, kerjäläisiä,\nhugenotteja, susia ja lakeijoita, jotka kävivät sotaa koko maailmaa\nvastaan. Porvarit kävivät aina aseissa rosvoja, susia ja lakeijoita\nvastaan -- toisinaan kuningasta vastaan, -- mutta eivät koskaan\nkardinaalia ja espanjalaista vastaan. Tästä totutusta tavasta oli siis\nseurauksena, että yllämainittuna Huhtikuun ensimäisenä maanantaina v.\n1625 porvarit, kuullessaan melua ja nähdessään yhtä vähän kelta-punaista\nlippua kuin herttua Richelieu'n livreetäkään, syöksyivät\n_Franc-Meunier_'in ravintolaa kohden.\n\nSinne kerran tulleena saattoi jokainen nähdä ja havaita syyn meteliin.\n\nEräs nuori mies ... -- luokaamme hänen kuvansa muutamalla\nkynänpiirteellä: -- kuvitelkaa eteenne kahdeksantoista vuotias Don\nQuichotte; Don Quichotte ilman rinta- ja reisihaarniskaa; Don Quichotte\npuettuna villanuttuun, jonka sininen väri oli muuttunut\nselittämättömäksi viininsakan ja taivaansinen välivivahdukseksi. Muoto\npitkä ja ruskettunut; poskipäät ulkonevat, -- kavaluuden merkki;\nleukalihakset tavattoman koholla, -- pettämätön gaskonjalaisen\ntuntomerkki, vaikk'ei olisi barettiakaan päässä, vaan nuorella\nmiehellämme oli barettikin, vieläpä koristettu jonkunmoisella\nhöyhentöyhdöllä; silmä avonainen ja älykäs; nenä koukussa, vaan somasti\ntaipunut; liian suuri nuorukaiseksi, liian pieni täysikasvuiseksi\nmieheksi, ja vähemmän tottunut silmä olisi voinut pitää häntä\nmatkustavana vuokramiehen poikana, ellei hänellä olisi ollut pitkää\nmiekkaa, joka, riippuen nahkakantimessa, löi omistajansa pohkeita, kun\nhän käveli, ja hänen ratsunsa pörröistä karvaa, kun hän ratsasti. Sillä\nmeidän nuorella miehellä oli ratsu ja tämä ratsu olikin niin huomioon\npistävä että se pisti huomioon: pieni béarnelainen hevoskäpykkä,\nkahden- tai neljäntoista vuotias, kellahtavan värinen, töpöhäntä,\npattijalka, ja vaikka pitikin päätänsä alempana polvia, niin että\nkaulankouristushihnan käyttäminen jäi tarpeettomaksi, hölkötteli se\nkumminkin tasalleen kahdeksan lieu'tänsä päivässä. Pahaksi onneksi tämän\nhevosen muut ominaisuudet olivat niin hyvin peittyneet hänen oudon\nkarvansa ja viallisen käyntinsä suojaan, että aikana, jolloin joka mies\noli hevoistuntija, ylläkerrotun hevoskäpykän ilmestyminen Meung'iin,\njonne se oli noin neljännestuntia ennen pujahtanut Beaugency'n portista,\nherätti huomion, joka lankesi ratsumiehellekin epäsuosiolliseksi.\n\nJa tämä huomio oli sitä tuskallisempi nuorelle d'Artagnan'ille (se oli\ntämän toisen Rosinanten Don Quichotte'n nimi) kuta vähemmin hän\nitseltänsä salasi sitä naurettavaa puolta, jonka hänelle, niin kelpo\nratsumies kun olikin, tuollainen ratsu antoi: hänpä olikin aika lailla\nhuokaillut ottaessaan vastaan tätä isä d'Artagnan'in antamaa lahjaa. Hän\ntiesi, että tuommoinen elukka oli ainakin kahdenkymmenen livre'n\narvoinen; totta on, että ne sanat, jotka seurasivat tämän lahjan mukana,\neivät olleet hinnoin määrättävät.\n\n-- Poikani, oli tuo vanha gaskonjalainen herra lausunut, -- sillä\npuhtaalla béarnelaisella puheen murteella, josta Henrikki IV ei koskaan\nonnistunut pääsemään erilleen -- poikani, tämä hepo on syntynyt isäsi\nkotona kohta kolmetoista vuotta sitte ja pysynyt täällä siitä ajasta\nasti, jonka vuoksi hän on oleva sinulle rakas. Elä koskaan sitä myy,\nanna sen kuolla rauhallisesti ja kunniallisesti vanhuuttaan; ja jos käyt\nsillä sotaan, kohtele sitä kuni vanhaa palvelijaa konsanaan. Hovissa,\njatkoi d'Artagnan isä, jos sinulla kerta on kunnia sinne päästä, kunnia,\njohon muutoin vanha jalosukuisuutesi sinua oikeuttaa, kannata\narvokkaasti aatelisnimeäsi, jota esi-isäsi ovat ansiokkaasti kantaneet\nyli viisisataa vuotta, ja tee se niin hyvin itsesi kuin omiesi tähden.\nOmillasi tarkoitan vanhempiasi ja ystäviäsi. Elä koskaan suvaitse mitään\nmuilta kuin kardinaalilta ja kuninkaalta. Rohkeudellansa, huomaappas se\ntarkoin, ainoastaan rohkeudellansa aatelismies meidän aikoina tiensä\nraivaa. Ken vapisee hetkisenkään, päästää käsistänsä makupalan, jonka\njuuri siinä hetkessä onnetar hänelle tarjosi. Sinä olet nuori, sinun\ntulee olla urhoollinen kahdesta syystä: ensiksi olet gaskonjalainen,\ntoiseksi olet minun poikani. Elä pelkää sattuvia kohtauksia, ja etsi\nseikkailuja. Minä olen opettanut sinun käyttämään miekkaa; sinulla on\nrautaiset polvet ja teräksinen nyrkki; taistele kaikista syistä;\ntaistele, semminkin kun kaksintaistelut ovat kielletyt, jonka vuoksi\nsiis tarvitaan kaksi vertaa enemmän rohkeutta taistella. Minulla ei,\npoikani, ole sinulle antaa enempää kuin viisitoista écu'tä, hevonen ja\nne neuvot, mitkä nyt olet kuullut. Äitisi antaa siihen lisäksi reseptin\nerääsen mustalais-akalta saamaansa voiteesen, jolla on ihmeellinen voima\nparantaa kaikkia haavoja, mitkä vaan eivät satu sydämmeen. Käytä\nhyväksesi kaikkea ja elä onnellisena ja kauan. -- Minulla on enää vaan\nyksi sana lisättävänä ja se on esikuva, minkä sinulle asetan, en\nitseäni, sillä minua ei ole koskaan hovissa nähty, enkä ole ollut muuta\nkuin vapaehtoisena uskonsodassa; vaan minä tarkoitan herra de\nTréville'ä, joka ennen muinoin oli minun naapurini ja jolla on ollut\nkunnia lapsena leikitellä kuninkaamme Ludvig XIII:n kanssa, jota Jumala\nhyvästi suojelkoon. Toisinaan heidän leikkinsä hieroutui tappeluksi ja\nsemmoisissa tapauksissa ei kuningas aina ollut väkevämpi puoli. Iskut\njoita hän silloin sai, herättivät hänessä paljon kunnioitusta ja\nystävyyttä herra de Tréville'ä kohtaan. Myöhemmin taisteli herra de\nTréville muidenkin kanssa; ensimäisellä Pariisi-matkallansa viisi\nkertaa; kuningas-vainajan kuolemasta nuoren seuraajan täys'-ikäisyyteen\nsaakka seitsemän kertaa, sotia ja piirityksiä lukuun ottamatta;\ntäys'-ikäisyydestä näihin päiviin saakka, ehkä satakin kertaa! -- Ja\nsittenkin, säännöistä, asetuksista ja tuomioista huolimatta, on hän nyt\nmuskettisoturien kapteeni, se on, Cesarien legionan päällikkö, jolle\nkuningas panee suuren arvon ja jota kardinaali pelkää, mies, joka ei\nvähiä säikähtele, niinkuin jokainen tietää. Herra de Tréville ansaitsee\nkymmenen tuhatta écu'tä vuodessa; hän on siis sangen suuri herra. -- Hän\non alkanut samoin kuin sinä; mene hänen luoksensa tämän kirjeen kanssa,\npidä häntä esikuvanasi, menestyäksesi hänen tavallansa.\n\nSen sanottuaan d'Artagnan isä sitoi poikansa vyölle oman miekkansa,\nsuuteli häntä hellästi molemmille poskille ja antoi hänelle\nsiunauksensa.\n\nLähdettyään isänsä kammarista kohtasi nuorukainen äitinsä, joka oli\nodottamassa häntä tuon kuuluisan reseptinsä kanssa, jonka neuvot,\nniinkuin kohta käymme kertomaan, joutuivat hyvinkin useasti käytäntöön.\nJäähyväiset olivat äidin puolelta paljon pitemmät ja hellemmät kuin\näsköiset, ei sen vuoksi, ettei vanha herra d'Artagnan olisi rakastanut\npoikaansa, joka oli hänen ainoa perillisensä, vaan d'Artagnan herra oli\nmies ja hän ei pitänyt miehelle sopivana antautua liikutuksen valtaan,\njota vastoin rouva d'Artagnan oli vaimo ja siihen lisäksi äiti. -- Hän\nvuodatti runsaasti kyyneleitä, ja, mainitkaamme se poika d'Artagnan'in\nkiitokseksi, ne muutamat ponnistukset, joita hän teki pysyäkseen\nlevollisena niinkuin vastaisen muskettisoturin tuli olla, raukesivat\ntyhjään, luonto voitti ja hän itki paljon kyyneleitä, joista töintuskin\nsai puoliakaan salatuksi.\n\nSamana päivänä läksi nuori mies tielle, varustettuna noilla kolmella\nisän lahjalla, jotka, niinkuin jo mainitsimme, olivat viisitoista\nécu'tä, hevonen ja kirje herra de Tréville'lle; tarkoin punniten, neuvot\nolivat tulleet kaupanpäälliseksi.\n\nSemmoisilla eväillä varustettuna d'Artagnan oli sekä henkisesti että\nruumiillisesti tarkka jäljennös Cervantes'in sankarista, johon me niin\nsattuvasti häntä vertasimme silloinkuin kertoilijan velvollisuudet\nkäskivät meitä luomaan hänen kuvapiirteensä. Don Quichotte piti\ntuulimyllyjä jättiläisinä ja lampaita armeijoina, d'Artagnan\notti jokaisen hymyilyn loukkaukseksi ja jokaisen silmäyksen\ntaisteluun-vaadinnaksi. Siitä oli seurauksena, että hänellä Tarbes'ista\nMeung'iin saakka oli myötäänsä käsi nyrkissä ja että hän ylipäänsä\nvarsinkin kymmenen kertaa päivässä tarttui miekan kahvaan; kumminkaan ei\ntuo nyrkki tärähtänyt kenenkään leukoihin, eikä miekkakaan lähtenyt\ntupesta. Ei suinkaan, ettei tuon onnettoman keltaisen hevoskäpykän\nnäkeminen olisi vetänyt ohikulkevien kasvoja nauruun; mutta kun hevosen\nyläpuolella heilui jokseenkin pitkänhuiskea miekka ja miekan yläpuolella\nsäkenöi enemmän villimäinen kuin ylpeä silmä, hillitsivät ohikulkevat\niloisuuttansa, tai jos iloisuus voitti varovaisuuden, kokivat\nvähintäänkin nauraa vaan toisella suupielellä, niinkuin vanhan ajan\nnaamarit.\n\nD'Artagnan pysyi sen vuoksi majesteetillisena ja suuttumattomana aina\ntuohon onnettomaan Meung'in kauppalaan saakka.\n\nVaan täällä, kun hän astui alas hevosen selästä _Franc-Meunier_'in\nportilla, ilman että kukaan, isäntä, palvelija tai talonrenki olisi\ntullut häntä vastaan ottamaan, havaitsi hän maakerroksen avonaisessa\nikkunassa kaunisvartaloisen, ylhäisen-, vaan hieman tylynnäköisen herran\npuhuttelemassa kahta henkilöä, jotka näyttivät kunnioituksella häntä\nkuuntelevan. D'Artagnan tapansa mukaan piti aivan luonnollisena, että\njuuri hän itse oli tuon keskustelun esineenä, ja hän kuunteli. Tällä\nkertaa d'Artagnan erehtyi vaan puoliksi: hänestä itsestään ei ollut\nkysymys, vaan hänen hevosestansa. Herrasmies näytti luettelevan\nkuulijoillensa kaikkia sen ominaisuuksia ja kun, niinkuin jo\nmainitsimme, kuuntelijoilla näytti olevan suuri kunnioitus kertojaa\nkohtaan, rähähtivät he nauramaan vähä väliä. No, kun naurun vivahduskin\noli kylliksi herättämään nuoren miehen suuttumusta, on helposti\nymmärrettävä, minkä vaikutuksen tuollainen meluava iloisuus häneen teki.\n\nSillä välin tahtoi d'Artagnan ensin päästä selville tuon hävyttömän\npilkantekijän ulkomuodosta. Hän suuntasi ylpeän silmäyksen vieraasen\npäin, ja näki hänen olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden\nikäisen miehen, jolla oli mustat, läpitunkevat silmät, kalpea hipiö,\nrohkeapiirteinen nenä, mustat, huolellisesti leikatut viikset. Hän oli\npuettu violettiväriseen takkiin ja housuihin samanvärisine\npunouskoristuksineen, eikä hänellä ollut muita somistuksia kuin nuo\ntavanmukaiset aukeamat, joista paitaa pilkoitti. Housut ja takki, vaikka\nuudet, näyttivät ruttautuneilta niinkuin vaatteet, jotka kauan ovat\nsaaneet olla matkalaukussa. D'Artagnan teki nämä havainnot mitä\ntarkkasilmäisimmän tutkistelijan nopeudella ja epäilemättä\nvaistomaisella tunteella, joka sanoi hänelle, että tuolla\ntuntemattomalla oli vast'edes oleva suuri vaikutus hänen elämäänsä.\n\nNo niin, samassa hetkessä kuin d'Artagnan tähtäsi silmänsä\nviolettinuttuiseen herraan, heitti tämä béarnelaiseen hevoskäpykkään\npäin erään viisaimmista ja syvämietteisimmistä viittauksistansa, hänen\nmolemmat kuulijansa rähähtivät nauramaan ja hän itse, nähtävästi vastoin\ntapaansa, salli riutuneen hymyn, jos niin voi sanoa, hairahtaa\nkasvoillensa. Tällä kertaa, siitä ei ollut enää epäilemistä,\nd'Artagnan'ia oli toden teolla loukattu. Senpä vuoksi hän, täydellisesti\nsiitä vakuutettuna, painoi baretin silmillensä ja, koettaen jäljitellä\nmuutamia hovitemppuja, joita hän oli saanut Gaskonjassa matkustavaisilta\nherroilta, astui hän esiin, toinen käsi miekan kahvassa toinen\nlantiolla. Pahaksi onneksi, sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, sokaisi\nviha hänet vähitellen niin, että sen arvokkaan ja ylpeän puhuttelun\nsijasta, jolla hän oli aikonut toimittaa taisteluvaatimuksen, ei hän\nlöytänyt kieleltänsä muuta kuin karkeanlaisen pistopuheen, jolle hän\nliitti mukaan raivoisan käden sivalluksen.\n\n-- Hoi! herra, huusi hän, te herra, joka piiloudutte sinne ikkunaluukun\nsuojaan! niin, te, sanokaapa minulle pikkuisen, mille te nauratte, niin\nnauretaan yhdessä.\n\nHerra siirsi silmänsä hevosesta ratsumieheen verkalleen, ikäänkuin\ntarviten jonkun ajan tajutaksensa, että nuo noin oudot soimaukset olivat\nhänelle tarkoitetut; sitten kuin hänellä ei enää voinut olla siitä\nmitään epäilystä, rypistyivät hänen kulmansa hieman, ja melkoisen pitkän\nvaitiolon perästä vastasi hän d'Artagnanille selittämättömän ivallisella\nja ynseällä äänenpainolla:\n\n-- En minä teille puhu, herra hyvä.\n\n-- Vaan minä puhun teille, minä, tiuskasi nuori mies harmistuneena\ntuosta ynseyden ja hyvän käytöstavan, säädyllisyyden ja halveksimisen\nsekoituksesta.\n\nTuntematon silmäili häntä vielä hetkisen, hymyili ja, vetäytyen pois\nikkunasta, läksi verkalleen ulos ravintolahuoneesta, tuli kahden\naskeleen päähän d'Artagnanista ja asettui hevosen eteen. Hänen\nlevollisuutensa ja pilkallinen katsantonsa olivat yhä lisänneet\näsköisten naurajain iloisuutta, jotka olivat jääneet ikkunan edustalle.\n\nD'Artagnan, nähden hänen lähestyvän, veti miekkaansa jalan verran\ntupesta ulos.\n\n-- Tämä hevonen on varmaankin, tai paremmin, on nuoruudessaan ollut\nvoikukka, virkkoi tuntematon, jatkaen äsken alkamiansa havainnoita ja\npuhuen ikkunan luona oleville kuulijoillensa, näyttämättä rahtustakaan\nhuomaavan d'Artagnan'in suuttumusta, d'Artagnan'in, joka sillä välin oli\nvetäytynyt hänen ja heidän välillensä. Tuo on hyvin tunnettu väri\nkasvitieteessä, vaan näihin asti varsin harvinainen hevoisissa.\n\n-- Semmoinen nauraa hevoselle, joka ei uskalla nauraa hevosen\nhaltijalle, huudahti Tréville'n-alku vimmastuneena.\n\n-- En minä usein naura, herra hyvä, vastasi tuntematon, niinkuin itse\nvoitte kasvoistani havaita, vaan minä pyydän saada säilyttää oikeuteni\nnauraa milloin minua haluttaa.\n\n-- Ja minä, ärjäsi d'Artagnan, minä en tahdo naurettavan silloin kuin\nminua ei haluta.\n\n-- Todellakin? jatkoi tuntematon levollisempana kuin koskaan, kas sitä!\nse on aivan paikallaan; ja, kääntyen kantapäällään, hän valmistautui\nmenemään takaisin ravintolaan isosta portista, jonka vieressä d'Artagnan\ntullessaan oli havainnut satuloidun hevosen.\n\nMutta d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka päästävät käsistänsä\nsemmoisen, jolla on ollut rohkeutta häntä loukata. Hän vetäisi miekkansa\nkokonaan tupesta ulos ja asettui taistelu-asentoon, huutaen:\n\n-- Kääntykäähän, kääntykäähän toki, herra pilkantekijä, etten minä iske\nteihin takaapäin.\n\n-- Iskekkö minuako, vai minua! sanoi toinen kiepahtaen kantapäällänsä ja\nsilmäten nuorta miestä yhtä hämmästyneenä kuin ylenkatseellisena. Kappas\nvaan, kappas tosiaan, veikkonen, olettehan hullu! Sitte puoli-ääneen, ja\nikäänkuin itselleen pakisten lisäsi hän: -- harmillista, mikä löytäinen\nH. Majesteetillensa, joka hakee uljaita miehiä kaikista maan ääristä\nmuskettisotureiksensa!\n\nTuskin oli hän päättänyt, kuin d'Artagnan ojensi häneen päin niin\ntuikean miekanpiston että ellei hän olisi tehnyt nopeata hyppäystä\ntaaksepäin, on hyvin luultavaa, että hän olisi viimeistä kertaa\npilkkapuheita laskenut. Tuntematon näki silloin, että leikki oli\nkaukana, hän vetäisi miekkansa, tervehti vastustajaansa ja asettui\ntaistelujalalle. Mutta samassa tuokiossa nuo kaksi kuulijaa,\nravintolanisäntä mukana, ryntäsivät d'Artagnan'in päälle ja alkoivat\npieksää häntä seipäillä, lapioilla ja hiilihangoilla. Se teki niin\nnopean ja täydellisen käänteen taistelussa, että sillä aikaa kuin\nd'Artagnan kääntyi iskusateesen päin, hänen vastamiehensä pisti\nmiekkansa tuppeen ja muuttui taistelijasta taistelun katselijaksi, jonka\ntehtävän hän suoritti tavallisella kylmäkiskoisuudellansa, kuitenkin\nmutisten aikavälistä:\n\n-- Hiisi vieköön nuo gaskonjalaiset! Nostakaa hänet keltaisen hevosensa\nselkään ja antakaa mennä matkoihinsa.\n\n-- Enpä lähdekkään, ennenkuin olen sinut tappanut, jänishousu! ärjyi\nd'Artagnan, vastustaen parhaimman mukaan ja peräytymättä askeltakaan\nnoiden kolmen vihollisensa edestä, jotka häntä löylyttivät.\n\n-- Yhä vaan gaskonjalaista, murisi herra. Kunniani nimessä, nuo\ngaskonjalaiset ovat parantumattomia! Jatkakaa vaan tanssia, koska hän\nsitä niin välttämättömästi tahtoo. Kylläpähän sanoo, koska se riittää.\n\nMutta tuntematon ei vielä tiennyt, minkä itsepäisen jurrikan kanssa\nhänellä oli tekemistä; d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka koskaan\narmoille antautuisivat. Ottelu kesti siis vielä muutamia sekuntia;\nviimein d'Artagnan uupuneena pudotti miekkansa, jonka eräs seipäänisku\nkatkaisi kahdeksi kappaleeksi. Toinen isku, joka sattui häntä otsaan,\nkaatoi hänet melkein samassa tuokiossa aivan verisenä ja\npuolipyörryksissä.\n\nJuuri tässä hetkessä se oli, kuin kaikilta puolilta väkeä kiiruhti\ntaistelupaikalle. Ravintolanisäntä, peljäten joutuvansa pahaan huutoon,\nkantoi kahden palvelijapoikansa avulla haavoitetun keittiöön, jossa\nhänelle annettiin vähän hoitoa.\n\nMitä herrasmieheen tulee, hän oli palannut entiselle paikalleen ikkunaan\nja katseli jonkunmoisella levottomuudella tuota väkijoukkoa, jonka\nviipyminen näytti häntä suuresti haittaavan.\n\n-- No, kuinka voi tuo villitty? virkkoi hän kääntyen oveen päin, joka\nnarahti auvetessaan, ja puhutellen isäntää, joka tuli tiedustelemaan\nhänen vointiansa.\n\n-- Hän voi paremmin, sanoi isäntä: hän on kokonaan pyörtynyt.\n\n-- Todella? kysyi herra.\n\n-- Niin, vaan ennen pyörtymistänsä kokosi hän kaikki voimansa\nhuutaaksensa teitä kaksintaisteluun.\n\n-- Mutta sitäpä on koko paholainen tuota pojan vekaraa! virkkoi\ntuntematon.\n\n-- Oh, ei, Teidän ylhäisyytenne, ei hän mikään paholainen sentään ole,\nvastasi isäntä, irvistäen ylenkatseellisesti, sillä pyörryksissä\nollessaan tarkastelimme me hänet, ja hänellä ei ole tavaralaukussansa\nmuuta kuin yksi paita ja kukkarossa kaksitoista écu'tä, mikä ei estänyt\nhäntä pyörtyessänsä sanomasta, että jos tuommoinen seikka olisi\ntapahtunut Pariisissa, te saisitte sitä kohta katua, sen sijaan kuin\ntäällä saatte katua myöhempään.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi tuntematon kylmästi, hän on joku jaloverinen\nprinssi valepuvussa.\n\n-- Minä sanoin tämän teille, korkeasti kunnioitettava herra, virkkoi\nisäntä, että tietäisitte pitää varanne.\n\n-- Eikö hän vihoissansa ole sanonut mitään nimeä?\n\n-- Kyllä, hän löi lakkariansa vasten ja virkkoi: -- Katsotaanpas mitä\nherra de Tréville tuumailee tästä turvattinsa loukkaamisesta.\n\n-- Herra de Tréville? sanoi tuntematon, teroittaen huomiotansa; vai löi\nhän lakkariansa vasten ja mainitsi herra de Tréville'n nimen!...\nKuulkaas, isäntä hyvä, sillä aikaa kuin nuori mies oli pyörryksissä,\nette te, siitä olen vakuutettu, olleet tirkistämättä myöskin hänen\nlakkariinsa. Mitä siellä oli?\n\n-- Kirje herra de Tréville'lle, muskettisoturein kapteenille.\n\n-- Todella!\n\n-- Asia on niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa, Teidän\nylhäisyytenne.\n\nIsäntä, jolle ei suotu terävänäköisyyden lahjaa, ei havainnut sitä\nvaikutusta, minkä tuo ilmoitus teki tuntemattoman kasvoihin. Hän väistyi\nikkunanpielestä, johon hän oli nojannut kyynäspäätänsä vasten ja rypisti\nkulmiansa levottoman näköisenä.\n\n-- Saakeli! murisi hän hammasta purren, olikohan de Tréville lähettänyt\nminun niskaani tuon gaskonjalaisen? Hän on vallan nuori. Vaan miekan\nisku on miekan isku, antakoon sen minkä ikäinen hyvänsä, ja lasta voi\nvähemmin varata kuin muita; toisinaan pienikin haitta estää suurenkin\nhankkeen.\n\nJa tuntematon vaipui hetkeksi ajatuksiinsa.\n\n-- Kuulkaas isäntä, ettekös toimittaisi minua vapaaksi tuosta\nvillipäästä? Omantuntoni kautta, en minä voi häntä tappaa, mutta, --\ntämän lisäsi hän tylysti uhkaavalla äänellä, mutta vaivaksi hän minulle\non. Missä on hän?\n\n-- Vaimoni kammarissa, jossa häntä hoidellaan, ensimäisessä kerroksessa.\n\n-- Ovatko hänen vaatteensa ja laukkunsa hänen luonansa? Eihän hän liene\nriisunut takkia päältänsä?\n\n-- Päinvastoin, kaikki nuo ovat alhaalla keittiössä. Vaan koska hän on\nteille vaivaksi, tuo nuori hurjapää...\n\n-- Epäilemättä. Hän saattaa ravintolanne niin pahaan huutoon, etteivät\nkunnialliset ihmiset voi siinä viipyä. Menkää huoneesenne, toimittakaa\nrätinkini ja ilmoittakaa lakeijalleni.\n\n-- Mitä! Jokos herra lähtee?\n\n-- Sen te hyvin tiedätte, koska olen teille antanut käskyn satuloida\nhevoseni. Eikö minua ole toteltu?\n\n-- Onhan toki, ja niinkuin Teidän ylhäisyytenne on voinut nähdä, on\nhevonen isolla portilla aivan valmiina matkalle.\n\n-- Hyv' on, tehkää mitä taannoin teille sanoin.\n\n-- Jopas jotakin! mutisi isäntä, peljästyikö hän tuota pientä poikaa?\n\nMutta tuntemattoman käskevä silmäys keskeytti hänet kohta. Hän kumarsi\nnöyrästi ja meni.\n\n-- Ei tarvitse tuon hullun saada nähdä milady'a:[1] hän ei saata enää\nmyöhästyttää kulkuansa, jo nytkin on hän myöhästynyt. On aivan parasta,\nettä nousen hevosen selkään ja ajan hänelle vastaan -- -- Jospa vaan\nvoisin tietää, mitä tuo Tréville'lle menevä kirje sisältää.\n\nJa noin itseksensä tuumaillen, läksi tuntematon keittiötä kohden.\n\nSillä aikaa isäntä, joka ei ollenkaan epäillyt, että nuoren pojan\nsaapuminen se juuri karkoitti tuntemattoman pois hänen ravintolastansa,\noli noussut vaimonsa luokse ja nähnyt d'Artagnan'in vihdoin tointuneen.\nJa nyt antoi hän d'Artagnan'in ymmärtää, että poliisi voisi laittaa\nhänelle pahat asiat siitä että hän oli hieronut tappelua suuren herran\nkanssa, sillä isännän arvelun mukaan tuo tuntematon ei voinut olla\nmikään muu, ja hän käski d'Artagnan'in nousta jatkamaan matkaansa, niin\nheikkona kuin olikin. D'Artagnan, puoliksi töperryksissä, takittomana ja\npää aivan kapaloituna liinakääreillä, nousi siis pystyyn ja isännän\ntyöntämänä läksi laskeutumaan alakertaan; mutta tultuansa keittiöön\nhuomasi hän aivan ensiksi riitamiehensä, joka levollisesti puheli\njykevien, kahden kookkaan normantilaisen hevosen vetämien vaunujen\nastimen ääressä.\n\nHänen puhetoverinsa, jonka pää näkyi vaunun ovesta, oli kahdenkymmenen\ntai kahdenkolmatta ikäinen nainen. Olemme jo maininneet, kuinka nopeasti\nd'Artagnan'in huomio käsitti jokaisen muodon; hän näki siis nytkin ensi\nsilmäyksellä, että nainen oli nuori ja kaunis. Ja tuopa kauneus oli\nhäneen sitä pystyvämpi, kun se oli harvinaista laatua niissä eteläisissä\nseuduissa missä d'Artagnan näihin asti oli oleksinut. Nainen oli näet\nkalpea, vaaleaverinen ihminen, jolla oli pitkät hartioille valuvat\nkiharat, suuret, siniset, uneksivat silmät, punaiset huulet ja\nalabasterivalkeat kädet. Hän puhui sangen vilkkaasti tuntemattoman\nkanssa.\n\n-- Siis, Teidän ylhäisyytenne määrää minut ... sanoi nainen.\n\n-- Kääntymään silmänräpäyksessä takaisin Englantiin ja sieltä heti kohta\nilmoittamaan, jos herttua lähtee Lontoosta.\n\n-- Entäs muut määräykseni? kysyi kaunis matkustajatar.\n\n-- Ne ovat suljetut tähän rasiaan, jota ette saa avata ennenkuin\ntoisella puolella kanavan.\n\n-- Hyvä; entäs te, mitäs te teette?\n\n-- Minäkö, minä palaan Pariisiin.\n\n-- Kurittamatta tuota pojan heittiötä? kysyi nainen.\n\nTuntematon oli vastaamaisillaan: mutta juuri kuin hän avasi suutansa,\nryntäsi yli kynnyksen d'Artagnan, joka oli kaikki kuullut.\n\n-- Tuo pojan heittiö se juuri kurittaa muita, ärjäsi hän, ja toivonpa\nettei tällä kertaa tuo kuritettava pääsekkään häneltä pakoon niinkuin\nensimäisellä.\n\n-- Häneltä pakoonko? lausui tuntematon rypistäen kulmiansa.\n\n-- Niin, ette kai kehtaa naisen nähden pakoon juosta, luullakseni.\n\n-- Muistakaa, huusi milady, nähdessään herran tarttuvan miekkaansa,\nmuistakaa, että vähinkin viivytys voi kaikki pilata.\n\n-- Te olette oikeassa, huudahti herra; lähtekää suunnallenne, minä\nlähden omalleni.\n\nJa tervehtien naista päännyykäyksellä, viskautui hän hevosensa selkään\nsamalla kuin vaunujen kuski antoi nopean sivalluksen hevosillensa.\nMolemmat keskustelijat ajoivat nyt täyttä laukkaa, kumpikin vastapäiseen\ntien suuntaan.\n\n-- Hoi! velkanne, ärjyi isäntä, jonka äsköinen kunnioitus matkustajaa\nkohtaan vaihtui syväksi ylenkatseeksi, kun hän näki hänen poistuvan\nrätinkiänsä maksamatta.\n\n-- Maksa lurjus, huusi matkustaja lakeijallensa, ajaen täyttä laukkaa;\nlakeija viskasi isännän jalkoihin pari kolme hopearahaa ja läksi ajamaan\ntäyttä laukkaa herransa jälestä.\n\n-- Aa, sinä kurjamainen pelkuri, aa sinä vale-herra! huusi d'Artagnan\nrientäen lakeijan perästä.\n\nMutta haavoittuneena oli hän liian heikko vielä kestämään semmoista\nreutoutumista. Tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta kun hänen\nkorvissaan alkoi humista, maailma musteni silmissä ja hän kaatui\nkeskelle katua huutaen:\n\n-- Pelkuri! pelkuri! pelkuri!\n\n-- Aika pelkuri todella, murisi isäntä lähestyen d'Artagnan'ia ja kokien\ntällä mielistelyllä päästä sovintoon poikarukan kanssa, niinkuin sadussa\nhaikara etanan kanssa.\n\n-- Niin, aika pelkuri, kertoi d'Artagnan; mutta tuo nainen, sangen\nkaunis!\n\n-- Kuka nainen? kysyi isäntä.\n\n-- Milady, sopersi d'Artagnan ja pyörtyi toisen kerran.\n\n-- Yhdentekevä, sanoi isäntä, kadotin kaksi, mutta jääpihän minulle\ntämä, jota saan varmaankin muutamia päiviä pitää. On siitä ainakin\nyhdentoista écu'n hyöty.\n\nTiedämme että d'Artagnan'in kukkarossa oli juuri yksitoista écu'tä.\n\nIsäntä oli laskenut yksitoista päivää sairastamisen aikaa, écu'n\npäivältä; mutta hän oli tehnyt laskunsa, kuulustamatta matkamiestänsä.\nHuomispäivänä, kello viisi aamua, nousi d'Artagnan liikkeille, meni omin\nvoimin alas keittiöön ja pyysi, paitsi muutamia muita aineksia, joiden\nluettelo ei ole meidän käsiimme päässyt, viiniä, öljyä ja rosmariinia,\nja noista laittoi hän äitinsä reseptin mukaan voiteen, jota hän siveli\nmonilukuisiin haavoihinsa, uudisteli itse kääreitänsä, eikä huolinut\nkääntyä kenenkään lääkärin puoleen. Epäilemättä oli ansio\nmustalaisvoiteen, mutta ehkä myöskin lääkärin poissa-olemisen, että\nd'Artagnan jo samana iltana oli pystyssä ja huomisaamuna melkein terve.\n\nMutta kun hän rupesi maksamaan rosmariinia, öljyä ja viiniä, ainoa\nkulunki mitä hänellä, peräti syömättömällä miehellä olikaan, jota\nvastoin hänen keltainen hevosensa, ainakin ravintolan isännän sanan\nmukaan, oli syönyt kolme vertaa enemmän kuin mitenkään voisi uskoa niin\npienen elukan syövän, ei d'Artagnan löytänyt lakkaristansa muuta kuin\nkuluneen samettikukkaronsa sekä sen sisällä olevat viisitoista écu'tä;\nmutta herra de Tréville'lle menevä kirje -- se oli hävinnyt.\n\nNuori mies alkoi hakea kirjettä suurella kärsiväisyydellä kääntäen kyllä\nkaksikymmentä kertaa kaikki taskut ja lakkarit nurin ja taas oikein,\npenkaen ja kopeloiden matkalaukkunsa senkin seitsemän kertaa, sekä\navaten ja sulkien tuon tuostakin kukkaroansa; mutta kun hän oli päässyt\nsiihen täyteen uskoon, että kirje oli löytymättömissä, joutui hän\nkolmannen kerran raivoon, joka oli vähällä saattaa hänet tarvitsemaan\nuuden viini- ja hajuöljy-sekoituksen; sillä nähdessänsä tuon nuoren\nrajupään kiivastelevan ja uhkailevan särkeä murskaksi kaikki mitä\ntalossa oli, ellei kirje löytyisi, oli isäntä temmannut keihään, ja\nhänen vaimonsa luudanvarren sekä palveluspojat samat kangit joita he\nolivat käyttäneet toissa päivänä.\n\n-- Minun suosituskirjeeni! ärjyi d'Artagnan, minun suosituskirjeeni\ntänne, tai, saakeli soikoon, varrastan teidät kuin silakat!\n\nPahaksi onneksi eräs seikka esti hänet panemasta uhkaustansa toimeen:\nhänen miekkansa oli näet, niinkuin mainitsimme, ensimäisessä taistelussa\ntaittunut kahtia, -- seikka, jonka hän oli peräti unhottanut. Tästä oli\nseurauksena, että kun d'Artagnan tahtoi toden teolla vetää miekan\ntupestaan, havaitsi hän olevansa varustettuna kaiken kaikkiaan noin\nkahdeksan tai kymmenen tuuman pituisella miekan tyngellä, jonka isäntä\nhuolellisesti oli pistänyt tuppeen.\n\nTämä petos ei kuitenkaan uskottavasti olisi hillinnyt meidän\ntulistunutta nuorta miestä, ellei isäntä olisi ottanut miettiäksensä,\nettä matkustajan vaatimus oli perin oikea.\n\n-- Mutta tosiaan, virkkoi hän laskien keihäänsä alas, missähän kirje\nmahtaa olla?\n\n-- Niin, missä? huudahti d'Artagnan. Tietkää se, että kirje on herra de\nTréville'lle ja sen pitää löytyä, tai ellei se löydy, kyllä hänessä on\nmiestä saada se löytymään!\n\nTämä uhkaus lopetti isännän rohkeuden. Kuninkaan ja kardinaalin jälkeen\noli herra de Tréville mies, jonka nimeä ehkä kaikista enimmin mainittiin\nsekä sotilaiden että porvarein kesken. Oli kyllä vielä Jooseppi-isä, se\non totta, mutta hänen nimeänsä, mitä siihen tulee, ei kukaan lausunut\nmuutoin kuin kuiskaamalla, niin suurta pelkoa herätti tuo \"Hänen\nharmaahapsinen ylhäisyytensä\", joten kardinaalin kätyriä nimitettiin.\n\nSamassa tuokiossa heitti hän keihään kauaksi luotansa, käski vaimonsa\ntekemään samoin luudanvarrelle ja palvelijain seipäillensä ja ryhtyi\nitse etunenässä etsimään kadonnutta kirjettä.\n\n-- Sisälsikö kirje tärkeitä asioita, kysyi isäntä hetkisen turhaan\netsittyänsä.\n\n-- Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon\nkirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun\ntoimeentuloni.\n\n-- Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.\n\n-- Hänen Majesteettinsa erityiseen rahavarastoon meneviä arvopapereita,\nvastasi d'Artagnan, joka arvellen tuon suosituskirjeen avulla pääsevänsä\nkuninkaan palvelukseen, luuli voivansa valhettelematta vastata noin\nvähän rohkeanlaisesti.\n\n-- Saakeli! huudahti isäntä kokonaan epätoivossa.\n\n-- Mutta vähät siitä, jatkoi d'Artagnan kansanomaisella ryhdillään,\nvähät siitä ja viis rahoista: -- tuo kirje se tärkeintä oli. Ennemmin\nolisin hukannut tuhannen pistole'a[2] kuin sen.\n\nHän olisi yhtähyvin voinut sanoa kaksikymmentä tuhatta; vaan\njonkunmoinen nuorukaisen häveliäisyys hillitsi häntä.\n\nSiinä tuokiossa vilahti isännän päähän kirkkaus, vaikka hän jo oli\nluvannut itsensä paholaiselle, jos hän enää kirjettä mistään löytäisi.\n\n-- Kirje ei ole kadonnut, huudahti hän.\n\n-- No! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Eipä olekkaan; se on teiltä otettu.\n\n-- Otettu! ja kuka on sen ottanut?\n\n-- Se eilinen herra. Hän kävi keittiössä, jossa teidän takkinne oli. Hän\njäi sinne hetkiseksi yksin. Löisinpä vetoa, että hän on sen varastanut.\n\n-- Luuletteko niin? virkkoi d'Artagnan ottaen varsin vähän uskoaksensa\nisännän arveluja; sillä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu tuon kirjeen\nyksityisen tärkeyden, eikä nähnyt siinä mitään voitonhimon houkutusta.\nVarma tosi on, ettei kukaan palvelijoista tai läsnäolevista\nmatkustajista olisi mitään hyötynyt tuosta paperista.\n\n-- Te sanotte siis, jatkoi d'Artagnan, epäilevänne tuota hävytöntä\nherrasmiestä.\n\n-- Minä sanon, että olen siitä vallan varma, pitkitti isäntä, sillä kun\nminä kerroin hänelle, että te, arvoisa herra, olitte herra de Tréville'n\nsuosikki ja että teillä oli kirjekin tuolle kuuluisalle herralle, kävi\nhän sangen levottomaksi, tiedusteli minulta missä kirje oli ja meni sitä\ntietänsä keittiöön, jossa hän tiesi teidän takkinne olevan.\n\n-- Kas niin, siinäpä varkaani onkin, virkkoi d'Artagnan; minä valitan\nherra de Tréville'lle ja herra de Tréville valittaa kuninkaalle. Sitte\nveti hän majesteetillisesti taskustaan kaksi écu'tä, antoi ne isännälle,\njoka saattoi häntä lakki kourassa portille, nousi keltaisen hevosensa\nselkään, joka vei hänet ilman muita kohtauksia Saint-Antoine'n portille\nPariisiin, missä omistaja möi sen kolmeen écu'sen, -- varsin hyvä hinta\nsiihen katsoen, että d'Artagnan oli sen peräti uuvuttanut viimeisellä\nratsastuksellaan. Selittipä vielä hevoishuijari, että hän muka antoi\ntuon liikanaisen hinnan pelkästä siitä vaan, että hevosella oli niin\nharvinaisen outo väri.\n\nD'Artagnan astui nyt siis jalkasin Pariisin kaupungin sisään, kantaen\npientä matkalaukkuansa kainalossaan, ja käveli ympäri, kunnes sai\nhyyrätyksi huoneen, joka oli hänen vähäisten varojensa mukainen. Huone\noli jonkunmoinen vinnikammari Fossoyeurs-kadun varrella, lähellä\nLuxemburg'ia.\n\nEnnakkomaksun suoritettuansa, otti d'Artagnan asunnon huostaansa,\nkulutti lopun päivää ompelemalla takkiinsa punouskoristeita, jotka hänen\näitinsä oli ratkonut irti isä d'Artagnan'in melkein uudesta takista ja\nsalavihkaa hänelle antanut; sitte meni hän quai de la Ferraille'lle,\nsaamaan terää miekkaansa; sieltä palasi hän Louvre'en tiedustelemaan\nensimmäiseltä muskettisoturilta minkä kohtasi, herra de Tréville'n\nasuntoa, joka oli Vieux-Colombier-kadun varrella, toisin sanoen, juuri\nhänen asuntonsa läheisyydessä: seikka, joka hänestä näytti ennustavan\nhyvää menestystä alottamalle matkallensa.\n\nSitten hän, tyytyväisenä Meungissä osoittamaansa käytöstapaan, ilman\ntunnon soimauksia menneistä asioista, nykyisyyteen luottavana ja täynnä\ntulevaisuuden toiveita, pani maata ja nukkui hurskaan unta.\n\nTuo uni, vielä kaikessa maalaisuudessaan, kesti huomiseen kello\nyhdeksään saakka, jolloin hän nousi vuoteeltaan, lähteäksensä tuon\nkuuluisan herra de Tréville'n luokse, joka isä d'Artagnan'in arvostelun\nmukaan oli kolmas mies valtakunnassa.\n\n\n\n\nII.\n\nHerra de Tréville'n esihuone.\n\n\nHerra de Troisville, niinkuin hänen omaisensa Gaskonjassa vielä olivat\nnimeltään, tai herra de Tréville, joksi hänen itsensä nimi oli\nPariisissa viimein muuttunut, oli alkanut juuri samoin kuin d'Artagnan,\ntoisin sanoen, ilman pennin pyökärää, vaan sillä rohkeuden,\nneuvokkaisuuden ja älykkäisyyden pääomalla, joka tekee, että köyhinkin\ngaskonjalainen aatelispoika usein saa enemmän isän perintöä\ntulevaisuuden toiveina, kuin rikkain Périgourdin tai Berryn aatelismies\npuhtaassa rahassa. Hänen tavaton uljuutensa, hänen tavattomampi onnensa,\naikoina jolloin miekaniskuja sateli kuin rakeita, olivat kohottaneet\nhänet sen tikapuun huippuun, jota sanotaan hovisuosioksi ja jota hän oli\nkiivennyt neljä astinta kerrallansa.\n\nHän oli hyvä ystävä kuninkaalle, joka, niinkuin tunnettu, suuresti\nkunnioitti isänsä Henrikki IV:n muistoa. Herra de Tréville'n isä oli\nniin uskollisesti palvellut kuningasta sodissa Liittokuntaa vastaan,\nettä kuningas rahan puutteessa -- jota béarnelaisella riittikin koko\nelämän ikänsä, minkä vuoksi hän aina maksoi semmoisella tavaralla, jota\nhänen ei tarvinnut koskaan lainata, nimittäin nerollansa -- että,\nsanomme, kuningas rahan puutteessa antoi hänelle Pariisin antautumisen\njälkeen vallan, ottaa vaakunaksensa kultaisen juoksevan leijonan\npunaisella pohjalla ja varustettuna mielilauseella: _fidelis et fortis_\n(uskollinen ja urhoollinen. Siinä oli paljo kunniaksi, vaan varsin vähä\ntoimentuloksi). Niinpä jättikin tuo kuuluisa suuren Henrikin asetoveri\nkuollessaan ainoaksi perinnöksi pojalleen vaan miekkansa ja\nmielilauseensa. Mutta tämän kaksinkertaisen lahjan ja sen muassa\nseuraavan moitteettoman nimen ansio oli, että herra de Tréville otettiin\nnuoren prinssin hoviin, jossa hän käytti niin hyvin miekkaansa ja oli\nniin uskollinen mielilauseellansa, että Ludvig XIII, yksi kuningaskunnan\nparhaista miekankäyttäjistä, piti tapana sanoa, että jos hänellä olisi\nystävä, jolla oli kaksintaistelu edessä, antaisi hän hänelle neuvon,\nottaa sivusmieheksi ensi sijassa hänet itsensä ja sitte Tréville'n, tai\nehkä Tréville'n etusijassa.\n\nJa Ludvig XIII osoittikin Tréville'ä kohtaan todellista ystävyyttä,\ntosin kuninkaallista, itsekästä ystävyyttä, mutta kuitenkin ystävyyttä.\nNiinä onnettomina aikoina näet koetettiin kaiken mokomin saada\nympärillensä Tréville'n kuntoisia miehiä. Moni saattoi kyllä syystä\nottaa mielilauseeksensa _urhollisuuden_, joka oli toinen osa mainittua\nlausetta, vaan harvat jalosukuiset voivat siihen liittää\n_uskollisuutta_, joka oli tuon mielilauseen ensimäisenä osana. Tréville\noli yksi noita harvoja; hän oli harvinainen olemus, älykkäisyydessään\ntottelevainen kuin koira, rakkaudessa sokea, silmältään nopea, kädeltään\npikainen, silmä suotu vaan näkemään oliko joku henkilö vastenmielinen\nkuninkaalle, ja käsi vaan iskemään tuota vastenmielistä jotakuta, oli se\nsitte Besme, Maurevers, Poltrot de Méré, Vitry tai kuka hyvänsä sitä\nlaatua. Tosin ei Tréville'ltä ollut tähän asti puuttunut muuta kuin\ntilaisuutta; mutta hän väijyskeli semmoista, ja hänen vakaa aikomuksensa\noli kouristaa kiini kohta kuin semmoinen vaan joutuisi hänen\nyltämällensä. Ludvig XIII tekikin Tréville'n muskettisoturien\nkapteeniksi, jotka palveluksen hartaudessa tai paremmin sanoen kiihkossa\nolivat Ludvig XIII:lle samaa mitä n. s. _ordinaarit_ olivat Henrikki\nIII:lle ja skottilainen kaarti Ludvig XI:lle.\n\nKardinaali taas, ei hänkään puolestaan siinä suhteessa antanut mukaa\nkuninkaalle. Nähtyänsä, minkä hirvittävän valiomiehistön Ludvig XIII oli\nkerännyt ympärilleen, tahtoi tuo toinen, tai paremmin, ensimmäinen\nRanskan kuningas myöskin pitää henkivartiostoa. Hänellä oli siis omat\nmuskettisoturinsa, samoinkuin kuninkaalla oli omansa, ja noiden\nmolempain kilpailevien valtojen nähtiin valikoivan palvelukseensa\nkaikista Ranskanmaan ääristä ja jopa kaikista vieraistakin maista\nmiehiä, jotka olivat kuuluisia miekanmittelyistä. Useinpa väittelivätkin\nRichelieu ja Ludvig XIII sakkipelinsä ääressä iltasin palvelijainsa\nkunnosta ja kelvollisuudesta. Kumpikin kehui omiensa ryhtiä ja\nrohkeutta; ja vaikka he kyllä julkisesti lausuivat hyljeksivänsä\nkaksintaisteluita ja riitoja, he salaisesti yllyttivät miehiänsä\nkäsikähmään ja tunsivat todellista katkeruutta tai hillitsemätöntä\nriemua heidän tappioistaan tai voitoistaan. Ainakin puhuvat sitä erään\nmiehen muistelmat, joka oli osallisena muutamissa noissa tappioissa ja\nmonissa voitoissa.\n\nTréville oli osannut tuohon herransa arkaan kohtaan ja siitäpä johtui se\npitkä ja kestävä suosio kuninkaan semmoisen puolelta, joka muutoin ei\nsuinkaan ole jättänyt mainetta aivan suuresta uskollisuudesta ystäviänsä\nkohtaan. Hän antoi muskettisotureinsa tannerrella kardinaali Armand\nDuplessis'in silmäin edessä, ja katseli kaikkea tuota ivahymyllä, joka\nsaattoi Hänen ylhäisyytensä harmaat viikset vihasta pörhistymään.\nTréville käsitti mainiosti tuon aikakauden taistelun, jolloin, kun ei\neletty vihollisten, elettiin kansalaisten kustannuksella; hänen\nsoturinsa muodostivat kokonaisen paholaisjoukon, jota ei voinut kurissa\npitää kukaan muu kuin hän itse.\n\nAvorintaisina, viinimärkinä, naarmunaamaisina parveili noita kuninkaan\ntai oikeammin herra de Tréville'n muskettisotureita kapakoissa,\njulkisissa kävely- ja pelipaikoissa reuhaten ja viiksiään väännellen,\nmiekkojaan helistellen, halukkaasti tyrkkien kardinaalin miehiä kylkeen\nkun missä heitä kohtasivat; useinpa paljastellen aseitaan keskellä katua\nja tehden senkin seitsemiä temppujaan; toisinaan menettäen henkensäkin,\nvaan varmoina siitä, että heitä itkettiin ja kostettiin; usein\nvuorostaan surmaten ja varmoina siitä, ettei heiden tarvinnut homehtua\nvankihuoneessa: olihan herra de Tréville heitä takaisin vaatimassa.\nHerra de Tréville'ä ylistivätkin kaikissa sävellajeissa nuo miehet,\njotka häntä jumaloivat ja jotka, semmoisia vekaroita kuin olivatkin,\nvapisivat hänen edessään kuin koulupojat opettajansa edessä, totellen\nhänen pienintäkin sanaansa ja valmiina antamaan itsensä tappaa,\npuhdistaaksensa vähäisintäkin moitetta.\n\nHerra de Tréville oli käyttänyt tätä voimakasta vipua, alussa kuningasta\nja hänen ystäväänsä, -- sittemmin itseänsä varten. Muutoin, ei missään\nmuistelmassa niiltä ajoilta, joilta kumminkin niin paljo muistelmia on\njälellä, havaita tätä arvokasta herraa syytetyn, ei edes vihamiestenkään\npuolelta, ja niitä hänellä kyllä oli sekä kynä- että miekkamiesten\njoukossa; ei missään tule näkyviin, sanomme, että tätä arvokasta herraa\nolisi syytetty ottaneen maksua seidiensä aputoimista. Vaikka\nvarustettuna harvinaisella vehkeilijälahjalla, joka asetti hänet\netevimpien vehkeilijöiden rinnalle, oli hän pysynyt kunniallisena\nmiehenä. Siihen lisäksi oli hän, huolimatta kovista, halvaavista\nmiekanpistoista ja vaivaloisista, uuvuttavista sotaharjoituksista,\naikakautensa hienoimpia naisten-ihailijoita ja sukkelapuheisimpia\nkeikareita; puhuttiin Tréville'n menestyksistä, niinkuin parikymmentä\nvuotta takaperin oli puhuttu Bassompierre'n, ja sepä ei merkinnyt aivan\nvähää. Muskettisoturien kapteeni oli siis ihailtu, peljätty ja\nrakastettu, joka on ihmisellisen onnen puolipäiväkorkeus.\n\nLudvig XIII himmensi laajalla säteilyllänsä kaikki pienet tähdet\nhovissansa; mutta hänen isänsä, aurinko _pluribus impar_ (pulskempi\nmuita) antoi jokaisen suosikkinsa hohtaa omassa valossaan, ja jokaiselle\nhovimiehellensä oman arvonsa. Paitsi kuninkaan aamutervehdystä ja samoin\nkardinaalin, laskettiin Pariisissa siihen aikaan runsaasen kahteen\nsataan jokseenkin vierastenkäypiä aamutervehdyksiä. Noiden kahden sadan\njoukossa oli Tréville'n luona käynti mitä vilkkaimpia.\n\nHänen hotellinsa piha, Vieux-Colombier-kadun varrella, oli kuni mikä\nleiri jo kello kuudelta aamua kesällä ja kello kahdeksalta talvella.\nViisi-, kuusikymmentä muskettisoturia, jotka näkyivät vuoroilevan,\npysyttääksensä aina lukumääränsä arvokkaana, kävelivät lakkaamatta\ntäysissä varustuksissa ja valmiina kaikkeen. Pitkin niitä jykeviä\nportaita, joiden paikalle meidän aikamme oli rakentava kokonaisen\nkartanon, juoksivat ylös ja alas Pariisin kilvoittelijat, pyrkimässä\nsuosioon, maalais-aateliset, päästäksensä johonkin toimeen,\nkaikenkarvaiset hetalaiset lakeijat, kuljettamassa herra de Tréville'lle\nsanomia herroiltansa. Esihuoneessa istuivat pitkissä kaarevissa\npenkkirivissä valitut, se on, kutsumuksen saaneet. Porinata kuului\nsiellä aamusta iltaan, sill'aikaa kuin herra de Tréville esihuoneen\nviereisessä huoneessa otti vastaan vierailijoita, kuunteli valituksia,\nantoi käskyjä ja, niinkuin kuningas Louvre'n ulkoparvella, tarvitsi vaan\nasettua ikkunaan, luodakseen tarkastavan katsauksensa yli aseellisten\njoukkojensa.\n\nPäivänä, jolloin d'Artagnan saapui sinne, oli kokoontuneiden joukko\nsuuremmoinen, noin vastatulleen maalaisen silmissä varsinkin: totta\nkyllä, että tuo maalainen oli gaskonjalainen ja että varsinkin sillä\naikakaudella d'Artagnan'in maamiehet olivat tunnetut siitä, etteivät\nolleet aivan herkkiä hämmästymään. No niin, kun kerta oli päästy vankan\nportin lävitse, joka oli varustettu pitkillä neliöpäisillä nauloilla,\noltiin keskellä aseellisten joukkoa, jotka risteilivät pihalla,\npuhellen, kinaten ja leikitellen keskenänsä. Voidaksensa raivata\nitselleen tien kaiken tuon läikkyvän aallokon lävitse, täytyi olla joko\nupseeri, suuriarvoinen herra tai kaunis nainen.\n\nTämmöisen joukon ja ahdingon lävitse kulki nyt meidän nuori mies\ntykyttävin sydämmin, sovitellen pitkää miekkaansa laihoja sääriänsä\nvasten ja pidellen toisella kädellään hattunsa lieriä, huulilla tuo\nhymy, jolla maalainen kokee peitellä nolostumistansa. Päästyänsä jonkun\nparven sivuitse, hengitti hän aina vapaammin; mutta hän tunsi, että\nhäntä käännyttiin katselemaan, ja ensi kertaa elämässään havaitsi\nd'Artagnan, jolla tähän asti oli ollut varsin hyvät ajatukset itsestään,\nolevansa naurettava.\n\nSaavuttuansa portaille kävi asia yhä pahemmaksi; ensimäisillä astimilla\nseisoi neljä muskettisoturia, jotka huvittivat itseään seuraavalla\ntavalla, samalla kuin kymmenen tai kaksitoista odotteli vuoroansa päästä\nleikkiin osalliseksi.\n\nYksi heistä seisoi ylimäisellä astimella paljas miekka kädessä, estellen\ntai ainakin koetellen estää kolmea muuta pääsemästä ylös.\n\nNuo kolme taistelivat häntä vastaan kiihkein miekoin. D'Artagnan luuli\nalussa noita miekkoja tuppupäiksi harjoitus-floreteiksi, vaan havaitsi\npian muutamista verinaarmuista, että nuo aseet olivat päinvastoin\nvarsinvasten teräviksi hiotut, ja jokainen naarmu herätti sekä\nkatsojissa että osanottajissa vimmattua naurua.\n\nTuo joka tällä kertaa puollusti portaita, näkyi pitävän vastustajiansa\nhyvässä kurissa. Heidän ympärillensä muodostui piiri: sääntönä oli, että\nnaarmun saanut jätti leikin, menettäen sisällepääsy-vuoronsa sen\nhyväksi, joka naarmun oli antanut. Viidessä minuutissa oli kolme\nhaavoitettu, yksi kalvoseen, toinen leukaan, kolmas korvaan, ja\npuollustaja ei ollut saanut yhtään naarmua; se taitavuus hankki säännön\nmukaan kolme vuoroa hänen hyväkseen.\n\nVaikka meidän nuori matkalainen ei luullut hevillä hämmästyvänsä,\nhämmästytti häntä kumminkin tuommoinen ajanviete; hänen seudussaan,\njossa muutoin luonto niin pian kuohahti, oli hän nähnyt jommoisiakin\nkaksintaistelun harjoituksia, vaan noiden neljän huvittelijan\ngaskonjalaistemput näyttivät hänestä rohkeammilta kaikista mitä hän oli\ntähän asti nähnyt tai kuullut itse Gaskonjassakaan. Hän luuli\njoutuneensa tuohon kuulusain jättiläisten maahan, jonne Gulliver\nsittemmin matkusti ja jossa hän oli niin monen kauhun alaisena; eikä\nvielä ollut matka lopussa: vielä oli porstua ja esihuone kuljettavana.\n\nPorstuassa ei enää taisteltu, siellä kerrottiin naisjuttuja ja\nesihuoneessa hovijuttuja. Porstuassa d'Artagnan punastui, esihuoneessa\nvapisi. Hänen vilkas ja harhaileva mielikuvituksensa, joka Gaskonjassa\nteki hänet vaaralliseksi nuorille kamarineitsyille ja toisinaan nuorille\nemännillekin, ei ollut edes noina hurmauksen hetkinäkään voinut uneksia\npuoltakaan noista rakkauden ihmeistä eikä neljättä osaakaan noista\nlemmenvehkeistä, joita porstuassa kertoiltiin ja joiden hupaisuus vielä\nyhä kasvoi sen kautta, että niissä esiintyi mitä tunnetuimpia nimiä ja\ntapaukset kerrottiin mitä peittelemättömimmässä muodossa. Mutta jos\nhänen siveellisyystunnettansa loukattiin porstuassa, hänen\nkunnioitustansa kardinaalia kohtaan vallan raastettiin esihuoneessa.\nSiellä kuuli d'Artagnan hämmästyksekseen aivan julkisesti soimattavan\nniitä valtiotuumia, jotka koko Eurooppaa vapisuttivat, ja kardinaalin\nyksityiselämää, jonka tutkistelemisesta moni ylhäinen ja mahtava herra\noli saanut kärsiä; tuo suuri mies, jota d'Artagnan'in isä kunnioitti,\noli täällä pilkkatauluna herra de Tréville'n muskettisotureilla, jotka\nirvistelivät hänen vääräsäärisyyttään ja kyyryselkäisyyttään; muutamat\nlaulelivat häväistyslauluja rouva d'Aiguillon'ista, hänen\njalkavaimostaan ja rouva Combalet'ista, hänen sisarentyttärestään,\nsamalla kuin toiset neuvottelivat juonia kardinaali-herttuan\npalvelijoita ja sotureita vastaan: kaikki asioita, jotka olivat\nd'Artagnan'ista hirviömäisiä mahdottomuuksia.\n\nMutta kun milloin kuninkaan nimi yht'äkkiä kajahti keskellä noita\nkardinaalisia ivapuheita, olipa niinkuin tulppa olisi tuossa tuokiossa\ntukkinut kaikki pilkkasuut; vilkaistiin epäillen ympärillensä ja\nnäyttiin pelkäävän sen väliseinän luotettavuutta, joka heitä eroitti de\nla Tréville'n huoneesta; mutta kohta ohjasi joku salaviittaus puheen\nhänen ylhäisyytensä, ja silloin ivanlasku kiihtyi yhä vilkkaampaan\nvauhtiin, eikä säälitty vetää valkeuteen hänen vähäisimpiäkään\ntekojansa.\n\n-- Kas siinäpä joukkokuntaa, joka pian on joutuva Bastiljiin ja\nhirsipuuhun, arveli d'Artagnan kauhistuneena, ja minä epäilemättä heidän\nkanssansa, sillä samassa kuin kerta olen heitä kuunnellut, luetaan\nminutkin rikokselliseksi. Mitähän sanoisi isäni, joka niin kovasti käski\nminun osoittamaan kunnioitusta kardinaalia kohtaan, jos hän tietäisi\nminun olevan tuollaisten pakanain seassa.\n\nEikä d'Artagnan, niinkuin sanomattakin sopii arvata, uskaltanut\nlaisinkaan antautua keskusteluun; hän pirhisti silmänsä, pörhisti\nkorvansa ja jännitti kaikki aistinsa, ettei vaan mitään menisi hukkaan,\nja vaikka hän luottikin isällisiin neuvoihin, hän tunsi salaista halua\nenemmän ylistämään kuin soimaamaan noita kuulumattomia seikkoja, joita\ntäällä tapahtui.\n\nMutta kun hän oli vallan muukalainen herra de Tréville'n ympäristössä ja\nkun hänet ensi kertaa nähtiin tässä paikassa, tultiin häneltä kysymään\nmitä hän asioitsi. Tämmöisen kysymyksen johdosta d'Artagnan sangen\nnöyrästi sanoi nimensä, huomautti erityisesti kotipaikastansa ja pyysi\nkamaripalvelijaa, joka hänelle tuon mainitun kysymyksen oli tehnyt,\nanomaan herra Tréville'ltä hänelle puheille-pääsyä muutamiksi\nsilmänräpäyksiksi, jonka pyynnön tämä suojelijan näköiseksi hereten\nlupasi sopivalla ajalla ja paikalla täyttää.\n\nToinnuttuansa ensi kummastuksestaan rupesi d'Artagnan joutotöikseen\ntarkastelemaan vähän kasvonmuotoja ja pukuja.\n\nKaikista vilkkaimman seurueen keskuksena oli eräs pitkäkasvuinen,\nylpeänäköinen muskettisoturi, jonka eriskummainen vaatetus veti\npuoleensa yleisen huomion. Hänellä ei tällä kertaa ollut yllä mitään\nunivormutakkia, joka muutoin tänä vähemmin vapauden kuin vallattomuuden\naikana ei ollutkaan ehdottomasti välttämätöntä, vaan taivaansininen,\nhieman vaalennut ja kulunut ihonuttu, ja tämän päällä komea\nkultakirjainen olkavyö, joka välkkyi kuin vedenkalvo auringon\npaisteessa. Karmosiinivärinen samettikauhtana riippui evelästi hänen\nolkapäiltänsä, jättäen näkyviin vaan etupuolen tuota pulskaa olkavyötä,\njosta riippui suunnattoman pitkä miekka.\n\nTämä muskettisoturi oli vast'ikään tullut vahdista, valitti\nvilustuneensa ja oli silloin tällöin yskivinänsä. Sentähden oli hän muka\nottanut päällensä tuon kauhtanan, niinkuin hän ympäri seisoville sanoi,\nja hänen noin puhellessaan pää pystyssä ja viiksiänsä ylenkatseellisesti\nväännellessä ihmeteltiin innokkaasti hänen kirjailtua olkavyötänsä, ja\nd'Artagnan enemmän kuin kaikki muut.\n\n-- Minkäs sille voi, lausui soturi, muoti on semmoinen; se on\nturhamaista, tiedän kyllä, vaan semmoinen on muoti. Muutoin, täytyyhän\njohonkin käyttää laillista perintöänsä.\n\n-- Eläpäs vaan, _Porthos_! huudahti eräs ympäriseisovista, oleppas\nuskottelematta meille tuon olkavyön olevan isän perintöä: sen on sinulle\nantanut tuo huntupää nainen, jonka kanssa sinut tapasin toissa\nsunnuntaina Saint-Honoré'n portilla.\n\n-- Ei kunniani kautta, minä olen sen itse ostanut ja omilla rahoillani,\nvastasi Porthos-nimellä puhuteltu.\n\n-- Niin, samalla tapaa kuin minä, virkkoi toinen muskettisoturi, tämän\nuuden kukkaron niillä rahoilla, jotka hempukkani pani vanhaan.\n\n-- Totta tosiaan, sanoi Porthos, ja sitä todistaa se, että olen maksanut\ntästä kaksitoista pistole'a.\n\nIhmettely yhä kasvoi, vaikka epäluulo pysyi.\n\n-- Eikös niin, _Aramis_? kysyi Porthos, kääntyen toiseen\nmuskettisoturiin.\n\nTuo toinen soturi oli täydellinen vastakohta sille joka kysyi,\npuhutellen häntä Aramis-nimellä; nuori, tuskin kahden-tai kolmenkolmatta\nikäinen, muoto lauhkea ja vieno, silmät mustat ja lempeät, posket\npunaiset ja samettisileät kuin persikka syksyllä; viikset hienona\nviivana ylähuulessa; kädet näyttivät pelkäävän laskeutua, ettei suonet\npaisuisi ja silloin tällöin nypisti hän korvalehtiänsä, pysyttääksensä\nniiden heleänpunaista väriä. Hänen oli tapa puhua vähän ja harvaan,\ntervehtiä usein ja nauraa äänettä näyttämällä hampaitaan, jotka olivat\nkauniit ja joita hän; niinkuin muutakin olemustaan, näkyi hoitavan mitä\nsuurimmalla huolella. Hän vastasi myöntävällä päännyykäyksellä ystävänsä\nkysymykseen.\n\nTuo myöntymys näytti poistaneen kaikki epäilykset olkavyön suhteen; sitä\nkumminkin yhä ihmeteltiin, vaan siitä ei enää puhuttu, ja yhden\ntuommoisen ajatussyrjähdyksen kautta kääntyi puhe yht'äkkiä toiseen\nsuuntaan.\n\n-- Mitäs ajattelette Chalais'in tallimestarin kertomuksesta? kysyi\ntoinen muskettisoturi, puhuttelematta suorastaan ketään, vaan kääntyen\nkoko seurueesen.\n\n-- Mitä hän sitte kertoo? kysyi Porthos mahtipontisesti.\n\n-- Hän kertoo kohdanneensa Brysselissä Rochefort'in, kardinaalin\nkätyrin, kapusiinimunkiksi pukeutuneena; tuo kirottu Rochefort oli\nvalepukunsa varjossa petkuttanut herra de Laigues'in, mokomankin\npöllöpään.\n\n-- Aika pöllöpään, sanoi Porthos; mutta onko asiassa perää?\n\n-- Tämän kertoi mulle Aramis, vastasi muskettisoturi.\n\n-- Todella?\n\n-- Oh! tiedäthän sen kyllä, Porthos, sanoi Aramis, kerroinhan sen sulle\nitsellesi eilen; mitäs tuosta enää puhutaan.\n\n-- Mitäkö enää, sekö sinun mielesi on! virkkoi Porthos. Vai ei\npuhuttaisi! saakeli! pianpa sinä asian heittäisit. Mitenkäs se olikaan!\nkardinaali toimittaa vakoojan väijymään erästä aatelismiestä,\nvarastuttaa eräällä roistolla, heittiöllä, lurjuksella hänen kirjeensä,\nja sitte tuon vakoojan avulla ja noiden kirjeiden turvin iskee kaulan\npoikki Chalais'ilta sillä varjolla, että hän muka on tahtonut surmata\nkuninkaan ja naittaa _monsieur_'in kuningattaren kanssa! Ei kukaan\ntiennyt sanaakaan koko arvoituksesta, kunnes sinä sen eilen kerroit\nkaikkien suureksi tyydytykseksi, ja kun me vielä olemme uutisesta aivan\nällistyksissämme, tulet sinä meille sanomaan tänäpäivänä: mitäs tuosta\nenää puhutaan!\n\n-- No puhutaan sitte, koska niin haluatte, vastasi Aramis tyyneesti.\n\n-- Tuo Rochefort mokoma, huudahti Porthos, jos minä olisin\nChalais-raukan tallimestari, kylläpä hänellä olisi kovat käsissä minun\nkanssani.\n\n-- Ja sinulla taitaisi olla kovemmat käsissä Punaisen herttuan kanssa,\nvirkkoi Aramis.\n\n-- Ah! Punainen herttua! bravo, bravo, Punainen herttua! vastasi\nPorthos, lyöden kämmeniänsä yhteen ja nyykyttäen päätänsä. Punainen\nherttua on mainio. Kyllä minä sanan levitän, veikkoseni, ole siitä\nhuoletta. Se on sukkela tuo Aramis! mikä vahinko, ettet ole saanut\nseurata kutsumustasi, veikkoseni! mikä oivallinen apotti sinusta olisi\ntullut!\n\n-- Oh! se on vaan myöstetty tuonnemmaksi, vastasi Aramis, vielä\nsekin aika tulee; tiedäthän hyvin, Porthos, että minä jatkan\njumaluustieteellisiä opinnoitani sitä varten.\n\n-- Kyllä hän sen tekee, minkä sanoo, jatkoi Porthos, se hänestä tulee\nkuin tuleekin, kohta tai vast'edes.\n\n-- Kohta, virkkoi Aramis.\n\n-- Hän odottaa vaan yhtä seikkaa, tehdäksensä jyrkän päätöksen ja\nottaaksensa päällensä papinkauhtanan, joka riippuu hänen univormunsa\ntakana, lisäsi eräs muskettisoturi.\n\n-- Ja mitähän seikkaa hän odottaa? kysyi toinen.\n\n-- Hän odottaa sitä, että kuningatar lahjoittaisi perillisen Ranskan\nkruunulle.\n\n-- Elkäämme laskeko siitä leikkiä, hyvät herrat, sanoi Porthos; Jumalan\nkiitos on kuningatar vielä siinä ijässä, että voi sen lahjoittaa.\n\n-- Sanotaan Buckingham'in olevan Ranskassa, lausui Aramis\nveitikkamaisesti hymyillen, joten tuo näennäisesti yksinkertainen lause\nsai jokseenkin hävyttömän merkityksen.\n\n-- Aramis ystäväni, tällä kertaa olet väärässä, keskeytti Porthos; ja\nsinun halusi sukkeluuksien laskemiseen viepi sinut aina yli rajojen; jos\nherra de Tréville sinua kuulisi, joutuisit ahtaalle tuommoisesta\npuheesta.\n\n-- Tahdotko antaa minulle opetusta, Porthos! huudahti Aramis, jonka\nlempeässä silmässä nähtiin kuni salaman välkähdys.\n\n-- Veikkoseni, ole muskettisoturi tai apotti. Ole jompikumpi, vaan elä\nmolempia, lausui Porthos. Kuuleppas, Athos sanoi sinulle äskettäinkin:\nsinä pistät lusikkasi joka puurovatiin. Oh, olkaamme suuttumatta, siitä\nei olisi mitään hyötyä, tiedäthän hyvin, mistä olemme keskenämme\nsuostuneet, sinä, Athos ja minä. Sinä käyt kyllä rouva d'Aiguillon'in\nluona ja miellyttelet häntä; käyt rouva de Bois-Tracy'n, rouva de\nChevreuse'n orpanan luona, ja sinun arvellaan olevan sangen syvällä\nhänen suosiossansa. Oh, luoja nähköön, ole vaan tunnustamatta onneasi,\nei sinun salaisuuksiasi pyydetä tietääkkään, kyllä sinun\narkatuntoisuutesi tunnetaan. Vaan koska sinulla on semmoinen avu, niin,\nhiisi vieköön, käytä sitä Hänen Majesteettinsa suhteen. Puhuttakoon mitä\nja miten mieli tekee kuninkaasta ja kardinaalista; vaan kuningatar on\npyhä, ja jos hänestä mitä puhutaan, tulee sen olla hyvää.\n\n-- Porthos, sinä olet itserakas kuin Narkissos, sen huomaan, vastasi\nAramis; sinä tiedät vihaavani siveellisiä nuhdesaarnoja, paitsi jos\nniitä pitää Athos. Mitä sinuun tulee, veikkoseni, sinulla on liian\npulska olkavyö, ollaksesi aivan pätevä siveellisyyden saarnoja pitämään.\nMinusta tulee apotti, jos se minua miellyttää; toistaiseksi olen\nkumminkin muskettisoturi: semmoisena sanon minä mitä mieleni tekee, ja\ntällä hetkellä tekee mieleni sanoa, että sinä käyt minulle kiusaksi.\n\n-- Aramis!\n\n-- Porthos!\n\n-- Oh, herrat, hyvät herrat! huudettiin heidän ympärillänsä.\n\n-- Herra de Tréville odottaa herra d'Artagnan'ia, keskeytti lakeija,\navaten vastaanottohuoneen ovea.\n\nTämä ilmoitus saattoi jokaisen vaikenemaan, ja keskellä tätä yleistä\nhiljaisuutta astui nuori gaskonjalainen halki esihuoneen\nmuskettikapteenin luokse, kaikesta sydämmestään hyvillään siitä, että\nniin mukavasti pääsi olemasta tuon omituisen riidan päättäjäisissä.\n\n\n\n\nIII.\n\nPuheillaolo.\n\n\nHerra de Tréville oli tällä hetkellä sangen uhkaavalla tuulella;\nkumminkin tervehti hän kohteliaasti nuorukaista, joka kumartui maahan\nasti, ja hän hymyili kuunnellessaan hänen tervehdyslauseitansa, joiden\nbéarnelainen murre toi hänelle mieleen yhdellä kertaa hänen nuoruutensa\nja hänen kotiseutunsa, muistoja, jotka saattavat hymyilemään miehen\nminkä ikäisen tahansa. Mutta samassa tuokiossa lähestyen äkkiä\nesihuonetta ja viitaten kädellään d'Artagnan'ille, ikäänkuin pyytäen\nhänen suostumustansa suorittamaan asiat muiden kanssa, ennenkuin\nryhtyisi pitempiin keskusteluihin hänen kanssansa, huusi hän kolme\nkertaa, korottaen ääntänsä joka kerralla ja siten käyden lävitse kaikki\nkorotusasteet käskevästä suuttuneesen saakka:\n\n-- Athos! Porthos! Aramis!\n\nNuo kaksi muskettisoturia, jotka jo olemme tulleet tuntemaan ja jotka\nomistivat kaksi jälkimäistä noista kolmesta nimestä, jättivät kohta\nseurueensa ja kävivät vastaanottohuoneeseen jonka ovi sulkeutui heti\nkuin he olivat kynnyksen yli astuneet. Heidän ryhtinsä, vaikka kyllä ei\naivan levollinen, herätti arvokkaisuuden- ja nöyryydenomaisella\nhuolettomuudellansa ihmettelyä d'Artagnan'issa, josta nuo miehet\nnäyttivät puolijumalilta ja heidän päällikkönsä Olympon Jupiterilta\ntäysissä salamoissaan.\n\nKun soturit olivat käyneet sisään ja ovi heidän jälkeensä sulkeutunut,\nkun esihuoneen porina, johon äskeinen kutsu oli antanut uusia aiheita,\noli alkanut; kun vihdoin herra de Tréville äänetönnä oli kolmasti tai\nneljästi astunut halki vierashuoneensa, käyden joka kerta Porthoksen ja\nAramiksen editse, jotka seisoivat suorina ja mykkinä kuni paraatissa,\nseisahtui hän äkkiä heidän eteensä, silmäsi heitä jalkoteristä päälakeen\nsaakka suuttuneen näköisenä ja ärjäsi:\n\n-- Tiedättekö te, mitä kuningas minulle sanoi, ja niin äskettäin kuin\neilen illalla, tiedättekö, herrat hyvät?\n\n-- Emme, vastasivat kumpikin soturi hetkisen vaiettuansa, arvoisa herra,\nemme tiedä.\n\n-- Vaan me toivomme, että te suotte kunnian ilmoittaa sen meille, lisäsi\nAramis mitä kohteliaimmalla äänellänsä, tehden mitä soreimman\nkumarruksensa.\n\n-- Hän sanoi täst'edes ottavansa muskettisoturinsa kardinaalin\nmiehistöstä.\n\n-- Kardinaalin miehistöstä! ja miksi? kysyi Porthos vilkkaasti.\n\n-- Siksi että hän kaiketi on havainnut viinilörönsä tarvitsevan\nkaraistusta.\n\nMolemmat muskettisoturit punastuivat aina silmänvalkeiseen saakka.\nD'Artagnan ei tiennyt missä hän oli, ja olisi toivonut itsensä sata\njalkaa maan sisään.\n\n-- Niin, niin, jatkoi herra de Tréville kiivastuen, ja Hänen\nMajesteettinsa oli oikeassa, sillä, kunniani nimessä, totta tosiaan\nmuskettisoturit näyttävät sangen nahjusmaisilta hovissa. Kardinaali\nkertoi eilen kuninkaan pelipöydässä, säälillä joka minua harmitti, että\ntoissa päivänä nuo kirotut muskettisoturit, nuo peijakkaan paholaiset --\nhän pani noille sanoille ivallisen painon joka minua yhä enemmän\nsuututti -- nuo ihmishalkaisijat, lisäsi hän tuijottaen minua\ntiikerisilmillään, olivat viivähtyneet erääsen kapakkaan Férou-kadun\nvarrella ja että eräs vahtimies hänen henkiväestään, luulenpa että hän\nsilloin nauroi minulle vasten naamaa, oli pakoitettu ottamaan\nrauhanhäiritsijät kiini. Saakeli soikoon! teidän täytyy tietää jotakin\nasiasta! Ottaa kiini muskettisotureita! Te olitte joukossa, elkää\nlaisinkaan kieltäkö, teidät on tunnettu ja kardinaali ilmoitti teidän\nnimenne. Se on tietysti minun syyni, sillä minähän olen valinnut\nmieheni. Kuulkaas, te Aramis, minkä pirun tähden olette anoneet\nsotilaspukua, kun teille niin hyvin olisi sopinut papinkauhtana? Ja te,\nPorthos, onko teillä tuo pulska kultakirjainen olkavyö sitä varten, että\nkannatte siinä olkimiekkaa? Ja Athos! mutta minä en näe Athosta. Missä\nhän on?\n\n-- Herra, vastasi Aramis alakuloisena, hän on sairas, kovin sairas.\n\n-- Sairas, kovin sairas, niinkö sanotte? ja missä taudissa?\n\n-- Peljätään hänen olevan isossa rokossa, vastasi Porthos, joka\nvuorostaan tahtoi tarttua puheesen, ja se olisi varsin ikävää, koska se\nvallan varmaan runtelisi hänen muotonsa.\n\n-- Isossa rokossa! Taas kaunis juttu, jota minulle uskottelette,\nPorthos! -- Isossa rokossa hänen ijällään? -- Ei ensinkään! ... vaan\nepäilemättä haavoitettuna, ehkä tapettuna! Ah, jospa sen tietäisin!...\nPerhana soikoon, herrat muskettisoturit, en laisinkaan pidä siitä, että\nte tuolla tavoin viereksitte huonoissa paikoissa, antaudutte riitaan\nkadulla ja paljastatte miekkoja kadunkulmissa. Enkä suvaitse, että\ntehdään itsensä kardinaalin henkivartijain naurun alaisiksi, noiden\nvakavien, rohkeiden kunnon miesten, jotka eivät koskaan anna syytä\nkiiniottamisiin ja jotka sitä paitsi eivät sallisikkaan itseään kiini\notettavan, ne miehet, -- siitä olen varma. Ennen he paikalle kuolisivat,\nennenkuin peräytyisivät askeltakaan. Juosta, pötkiä pakoon, kiitää\nkäpälämäkeen, se sopii kuninkaan muskettisotureille, se!\n\nPorthos ja Aramis vapisivat raivosta. He olisivat olleet valmiit\nkuristamaan herra de Tréville'n, elleivät he povessaan olisi tunteneet,\nettä juuri hänen suuri rakkautensa heitä kohtaan se saattoi hänet noin\npuhumaan. He polkivat jalkojaan lattiaan, purivat huuliaan veriin asti\nja puristivat kaikella voimallaan miekkansa kahvaa. Ulkona oli kuultu,\nniinkuin jo olemme sanoneet, nimeltänsä huudettavan Athosta, Porthosta\nja Aramista ja arvattu herra de Tréville'n äänen painosta, että hän oli\nsuutuksissa. Kymmenen uteliasta päätä oli kallistunut väliseinää vasten\nkuuntelemaan ja he kalpenivat raivosta, sillä heidän korviltansa ei\njäänyt yksikään sana kuulematta, jonka ohessa heidän suunsa kertoili\njälestä kapteenin loukkaavia lauseita kaikelle etuhuoneesen\nkokoutuneelle väkijoukolle. Muutamassa tuokiossa oli koko hotelli\nvastaanottohuoneen ovelta aina isolle katuportille saakka kuohuksissa.\n\n-- Ah, kuninkaan muskettisoturit antavat kardinaalin henkivartijoiden\nottaa itseänsä kiini! jatkoi herra de Tréville, sydämmessään yhtä\nsuuttuneena kuin hänen soturinsa, lykkien sanoja suustaan ja upottaen\nniitä yksitellen, niin sanoaksemme, kuni puukkoja kuulijainsa rintaan.\nAh, kuusi Hänen ylhäisyytensä henkivartijaa ottaa kiini kuusi Hänen\nMajesteettinsa muskettisoturia! Perhana! Minä olen tehnyt päätökseni.\nMinä lähden tässä tuokiossa Louvreen; otan eroni kuninkaan\nmuskettisoturien kapteenin virasta ja haen kardinaalin henkivartioston\nluutnantin paikkaa, ja jos hän minut hylkää, rupean apotiksi.\n\nKun tämä oli sanottu, kohosi nurina ulkona korkeimmalleen; joka haaralla\nkuului vaan kirouksia ja sadatuksia. Tuhannen tulimaisia sinkoili ristin\nrastin ilmassa. D'Artagnan haki silmillään itselleen piilopaikkaa jonkun\nseinäverhon taakse, ja hän tunsi äärettömän halun kömpiä pöydän alle.\n\n-- No, niin, herra kapteeni, sanoi Porthos vimmassaan, totta on, että\nmeitä oli kuusi kuutta vastaan, vaan meidän kimppuun käytiin\nkavaluudella, ja ennenkuin saimme aikaa vetää miekkojamme tupesta, oli\nkaksi meistä hengetönnä ja Athos, pahasti haavoitettuna, ei ollut paljon\nkuollutta parempi. Tunnettehan kyllä Athoksen, herra kapteeni, kaksi\nkertaa koetti hän nousta ylös ja kaksi kertaa vaipui hän takaisin\nmaahan. Emmekä me sittenkään antautuneet mielisuosiolla, vaan meitä\nlaahattiin väkivallalla mukana. Matkalla pötkimme pakoon. Mitä Athokseen\ntulee, luultiin hänet kuolleeksi ja jätettiin kaikessa rauhassa\ntappelukentälle, koska arveltiin ettei maksaisi vaivaa hilata häntä\npois. Semmoinen on koko historia. Eihän hiidessä, herra kapteeni,\nkaikissa taisteluissa voi voittaa! Suuri Pompejus joutui tappiolle\nPharsalon luona ja kuningas Franssi I, joka, sen mukaan kuin olen\nkuullut puhuttavan, oli mies missä toinenkin, sai kuitenkin selkäänsä\nPavian tappelussa.\n\n-- Ja minulla on kunnia vakuuttaa teille, että minä pistin yhden\nkuolijaaksi omalla miekallaan, sanoi Aramis, sillä minun katkesi\nensimäisessä koetuksessa. Pistin kuolijaaksi tai puukotin, kuinka vaan\nmieluummin tahdotte.\n\n-- Sitä en tiennyt, virkkoi herra de Tréville vähän leppeämmin. Niinkuin\nhuomaan, kardinaali on liioitellut.\n\n-- Vaan suvaitkaa suosiollisesti, herra kapteeni, jatkoi Aramis, joka\nnähden kapteeninsa rauhoittuvan, uskaltui koettamaan tehdä anomusta,\nsuvaitkaa suosiollisesti olla virkkamatta kellenkään siitä, että Athos\non haavoitettu; hän joutuisi epätoivoon, jos se tulisi kuninkaan\nkorviin, ja kun haava on mitä vaarallisin, se näet ulottuu olkapään\nlävitse aina rintaan saakka, niin olisi peljättävissä...\n\nSamassa silmänräpäyksessä kohosi oviverho ja ylevä, kaunis, mutta\nkauhean kalpea pää näkyi sen alta.\n\n-- Athos! huudahtivat molemmat muskettisoturit.\n\n-- Athos! kertoi herra de Tréville itse.\n\n-- Te olette kutsuneet minua luoksenne, herra kapteeni, sanoi Athos\nherra de Tréville'lle heikolla, vaan peräti tyyneellä äänellä, te olette\nminua kutsuneet, sen mukaan mitä tovereiltani olen kuullut, ja minä olen\nrientänyt tänne sen johdosta. Mitä käskette, herra kapteeni?\n\nNäin sanoen astui muskettisoturi jäykkänä ja suorana vakavin askelin\nhuoneesen. Herra de Tréville, sydämmen pohjaan saakka liikutettuna,\nkiiruhti hänelle vastaan.\n\n-- Olin juuri sanomaisillani näille herroille, lausui hän, että minä\nkiellän muskettisotureitani panemasta henkeänsä vaaraan ilman pakotta,\nsillä urhoolliset miehet ovat kuninkaalle sangen kallisarvoisia ja\nkuningas tietää että hänen muskettisoturinsa ovat urhoollisimpia koko\nmaailmassa. Kätenne, Athos.\n\nJa odottamatta, kunnes äskentullut itse ehtisi vastata tähän ystävyyden\nosoitukseen, herra de Tréville tarttui hänen oikeaan käteensä ja puristi\nsitä kaikin voiminsa, huomaamatta että Athos, miten ikinä hän jaksoikin\nhallita luontoansa, väänsi itseänsä tuskasta ja kalpeni yhä enemmän,\njota muutoin olisi voinut pitää jo mahdottomana.\n\nOvi oli jäänyt puoliavoimeksi, niin suuren mielenliikkeen oli Athoksen\nilmestyminen vaikuttanut, sillä hänen haavansa, vaikka salassa\npidettynä, oli kumminkin kaikkien tiedossa. Tyytyväisyyden murina\nkohtasi kapteenin viimeisiä sanoja ja pari kolme päätä, ihastuksen\nhoukuttelemina, näkyi oven aukeamassa. Epäilemättä aikoi kapteeni\nankaroilla sanoilla kukistaa tuon tapasääntöjen rikkomisen, kun hän\nsamassa hetkessä tunsi Athoksen käden suonenvedontapaisesti puristuvan\nhänen kädessään, ja katsahtaissaan häneen, havaitsi hänen olevan\npyörtymäisillään. Athos, joka oli kerännyt kaikki voimansa\nvastustaaksensa tuskaa, kukistui sen alle ja kaatui lattialle kuin\nkuollut.\n\n-- Haavalääkäri! huusi herra de Tréville. Minun, kuninkaan, paras!\nHaavalääkäri tänne! taikka, hiisi vieköön, minun urhoollinen Athokseni\nmenettää henkensä.\n\nHerra de Tréville'n huudosta syöksivät kaikki hänen huoneesensa,\nhuolimatta edes sulkea ovea, ja kaikki kiiruhtivat haavoitetun\nympärille. Mutta kaikki kiiruhtaminen olisi ollut hyödytöntä, ellei tuo\näsken huudettu tohtori olisi ollut hotellissa. Hän tunkeusi väkijoukon\nlävitse, lähestyi pyörtynyttä Athosta, ja kun hälinä ja liike häntä\nkovin rasitti, sanoi hän aivan ensimäiseksi ja tärkeimmäksi\ntoimeenpiteeksi, että muskettisoturi kannettaisiin läheiseen huoneesen.\nHeti paikalla avasi herra de Tréville oven ja näytti tietä Porthokselle\nja Aramikselle, jotka kantoivat toveriansa käsivarsillaan. Tämän parven\njälessä kulki lääkäri ja lääkärin perästä suljettiin ovi.\n\nHerra de Tréville'n vastaanottohuone, joka muutoin oli niin kunniassa\npidetty, oli tällä hetkellä muuttunut esihuoneen sijaiseksi. Kaikki\npitivät pitkiä ja leveitä puheita, kovalla äänellä ja yht'aikaa,\nkiroten, noituen, ja toivottaen kardinaalin miehiä hornan kattilaan.\n\nHetkisen perästä Porthos ja Aramis palasivat; lääkäri ja herra de\nTréville jäivät kahden kesken sairaan luokse.\n\nVihdoin palasi vuorostaan herra de Tréville. Haavoitettu oli tointunut;\nlääkäri ilmoitti, ettei haavoitetun tilan tarvinnut huolettaa hänen\nystäviänsä, koska hänen heikkoutensa syynä oli pelkkä veren vuoto.\n\nSilloin antoi herra de Tréville merkin kädellänsä ja kaikki poistuivat,\npaitsi d'Artagnan, joka ei ollut unhottanut, että hänet oli päästetty\npuheille, ja joka gaskonjalaisen sitkeydellä oli jäänyt samalle\npaikallensa.\n\nKun kaikki olivat menneet ja ovi oli kiini, kääntyi herra de Tréville\nympäri ja havaitsi olevansa yksin nuoren miehen kanssa. Äsken tapahtunut\nkohtaus oli vähän katkaissut hänen ajatustensa kulkua. Hän pyysi saada\ntietääksensä, mitä tuo itsepintainen vieras tahtoi. D'Artagnan sanoi\nnimensä ja herra de Tréville, joka nyt samassa tuokiossa muisti koko\ntapausten juoksun, sai kiini ajatuksistaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi hän hymyillen, suokaa anteeksi, rakas\nmaamieheni, että kokonaan teidät unhotin. Vaan mitäs tehdä! kapteeni ei\nole muuta kuin perheen isä, jonka niskoilla on vielä suurempi\nvastuunalaisuus kuin tavallisella perheen isällä. Sotilaat ovat\ntäysikasvuisia lapsia; vaan kun minä pidän tarkalla sitä, että kuninkaan\nja erittäinkin kardinaalin käskyjä noudatetaan...\n\nD'Artagnan ei voinut pidättää hymyänsä. Tästä hymyilystä päätti herra de\nTréville, ettei hän ollut tekemisissä minkään pöllöpään kanssa, ja\nmennen suoraan asiaan muutti hän puheen ainetta, sanoen:\n\n-- Olin hyvä ystävä isänne kanssa. Mitä voin tehdä hänen poikansa\neduksi? Kiiruhtakaa, sillä minun aikani ei ole omassa vallassani.\n\n-- Herra, sanoi d'Artagnan, Tarbes'ista lähteissäni ja tänne tullessani\noli aikomukseni anoa teiltä, muistoksi siitä ystävyydestä, jota ette näy\nunhottaneen, muskettilaiskauhtanaa; mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen\nnähnyt näinä kahtena tuntina, huomaan, että sellainen suosio olisi kovin\nylenmääräinen, ja pelkään, etten sitä ansaitse. --\n\n-- Se on todellakin suosio, nuori mies, vastasi herra de Tréville; mutta\nse ei saata olla niin kovin korkealla teistä kuin luulette tai ainakin\nnäytätte luulevan. Kumminkin on tässä kohden esteenä H. Majesteettinsa\nsäännös; ja ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei ketään oteta\nmuskettisoturiksi, ellei hänellä ole ennakolta suoritettuja näytteitä\nmuutamista sotaretkistä, joistakin erityisistä urosteoista tai kahden\nvuoden palveluksesta jossakin vähemmän suositussa rykmentissä kuin\nmeidän.\n\nD'Artagnan kumarsi mitään vastaamatta. Hän tunsi yhä suuremman halun\nsaada muskettilaiskauhtana yllensä, koska sen saaminen kohtasi niin\nsuuria vaikeuksia.\n\n-- Mutta, pitkitti Tréville, tähdäten maamiestänsä niin läpitunkevasti,\nettä olisi voinut luulla hänen tahtovan lukea hänen sydämensä syvimpään\npohjaan saakka; mutta isänne, minun vanhan toverini tähden, niinkuin jo\nolen sanonut, minä tahdon tehdä jotakin hyväksenne, nuori mies. Meidän\nbéarnelaiset nuorukaiset eivät tavallisesti ole rikkaita, enkä luule\nasiain suuresti muuttuneen siitä kuin läksin niiltä tienoin. Teillä ei\nsiis mahda olla mukananne liiaksi varoja toimeen tullaksenne.\n\nD'Artagnan ojensihe ylpeästi, joka merkitsi sitä, ettei hän ollut tullut\nkeltään almuja pyytämään.\n\n-- Hyvä on, nuori mies, hyvä on, jatkoi Tréville, kyllä tunnen nuo\nviitteet; minä tulin Pariisiin neljä écu'tä lakkarissani ja olisin ollut\nvalmis vetämään kaksintaisteluun jokaisen, joka minulle olisi sanonut,\netten pystyisi ostamaan Louvre'a.\n\nD'Artagnan ojensihe yhä suoremmaksi; hevoiskaupan ansio se oli, että hän\nalkoi uransa neljää écu'tä rikkaampana kuin herra de Tréville oli\nalkanut.\n\n-- Teidän on siis, sanon minä, tarvis säästin mukaan pidellä mitä teillä\non, olkoon summa kuinka suuri hyvänsä; vaan teidän on tarvis samalla\nvaurastua niissä harjoituksissa, jotka aatelismiehelle kuuluvat. Vielä\ntänäpäivänä kirjoitan minä kirjeen kuninkaallisen akatemian tirehtörille\nja huomispäivänä ottaa hän teidät laitokseen maksuttomasti. Elkää\nhyljätä tätä pientä etua. Ylhäisimmät ja rikkaimmat aatelismiehemme\nkilvoittelevat sitä toisinaan voimatta sitä saavuttaa. Te opitte\nratsastamaan, miekkailemaan ja tanssimaan, teette hyviä tuttavuuksia, ja\nsilloin tällöin käytte luonani sanomassa, kuinka teidän kulkee ja\nvoisinko jotain tehdä hyväksenne.\n\nD'Artagnan, hovitapoihin tottumattomanakin, huomasi tämän kohtelun\nkylmäksi.\n\n-- Totta tosiaan, herra, sanoi hän, nyt näen, kuinka tarpeen minulle\nolisi ollut isäni suosituskirje tällä hetkellä.\n\n-- Onpa se oikeastaan minuakin kummastuttanut, vastasi herra de\nTréville, että olette lähteneet näin pitkälle matkalle ilman tuota\nvälttämätöntä evästä, meidän béarnelaisten ainoata apukeinoa.\n\n-- Kyllä se minulla oli, herra, ja, jumalankiitos, semmoinen kuin olla\npitää, huudahti d'Artagnan, vaan se minulta kavaluudella anastettiin.\n\nJa nyt kertoi hän koko Meung'in jutun, kuvasi tuntemattoman herran mitä\ntarkimmasti, ja kaiken tuon innolla ja totuudella, joka ihastutti\nTréville'ä.\n\n-- Onpa se kummallista, virkkoi hän miettiväisesti; te siis puhuitte\nminusta aivan kovaa?\n\n-- Niin, herra, kyllähän tein niin ajattelemattomasti; vaan mitäs tehdä,\nolihan nimi semmoinen kuin teidän minulle kilpenä matkalla: päättäkää\nitse, olenko minä sitä väärin käyttänyt!\n\nImarrus oli siihen aikaan hyvin tavallista, ja herra de Tréville suosi\nsemmoista yhtä paljon kuin kuningas tai kardinaali. Hän ei voinut salata\nhymyänsä ja silminnähtävää mielihyväänsä; vaan hymy katosi pian ja,\npalaten omasta itsestänsä Meung'in tapaukseen, hän jatkoi:\n\n-- Sanokaapas, eikö sillä herralla ollut vähäistä arpea poskessa?\n\n-- Oli, aivan kuin luodin hipaisemisesta.\n\n-- Eikö hän ollut pulskannäköinen mies?\n\n-- Oli.\n\n-- Pitkäkasvuinen?\n\n-- Niin.\n\n-- Kalpeakasvoinen ja mustatukkainen?\n\n-- Juuri semmoinen hän oli. Kuinkas te, herra, tunnette sen miehen? Ah,\njos minä milloin vielä kohtaan hänet uudestaan -- ja minä kohtaan hänet,\nniin vannon teille, että vaikka se olisi hornan kidassa...\n\n-- Hän odotti erästä naista? jatkoi Tréville.\n\n-- Ainakin lähti hän matkoihinsa sittenkuin oli hetkisen puhutellut\nhäntä.\n\n-- Ettekö tiedä mikä heillä oli puheenaineena?\n\n-- Hän jätti naiselle rasian, sanoen sen sisältävän hänen määräyksensä\nja epäsi häntä avaamasta rasiaa ennenkuin Lontoossa.\n\n-- Oliko nainen englantilainen?\n\n-- Hän puhutteli naista milady'ksi.\n\n-- Se on hän, mutisi Tréville, se on samainen mies! ja minä kun luulin\nhänen vielä olevan Brysselissä!\n\n-- Oh, herra, jos te tiedätte kuka se mies on, huudahti d'Artagnan, niin\nilmoittakaa minulle, kuka hän on ja mistä hän on, ja minä päästän heti\nteidät kaikesta, jopa lupauksestannekin, ottaa minut muskettisoturiksi;\nsillä ennen kaikkea tahdon minä kostaa.\n\n-- Varokaa itseänne semmoisesta, nuori mies, huudahti Tréville; jos te\nsitävastoin näette hänen tulevan samalla puolen katua, niin poiketkaa\ntoiselle puolelle! Elkää törmätkö semmoiseen kallioon; se musertaa\nteidät kuin lasin.\n\n-- Se ei estä, väitti d'Artagnan, jos minä vaan hänet kerran vielä\ntapaan...\n\n-- Kunnes niin käy, virkkoi Tréville, olkaa hakematta häntä, sen neuvon\nantaisin teille.\n\nSiinä tuokiossa pysähtyi Tréville, saaden yht'äkkiä epäluulon päähänsä.\nEiköhän tuo suuri viha, jota nuori matkustaja noin ankarasti julisteli\nsitä miestä kohtaan joka, -- mikä näytti varsin vähän uskottavalta --\noli muka ryöstänyt hänen isänsä kirjeen, eiköhän tuo viha peitellyt\njotakin petosta? mitäs, jos tuo nuori mies oli Hänen ylhäisyytensä\nlähettämä? ehkä hän tuli virittämään jotakin paulaa? Kenties tuo\nd'Artagnan'in nimellä kulkeva oli kardinaalin kätyri, jota koetettiin\nsaada hänen taloonsa ja jota toimitettiin hänen lähistöönsä\nkeinottelemaan itselleen hänen luottamuksensa, ja sitten syöstäisiin\nhänet perikatoon, niinkuin tuhansia kertoja maailmassa ennenkin oli\ntehty! Hän tähtäsi d'Artagnan'ia vielä terävämmin tällä toisella kertaa\nkuin ensimäisellä. Häntä varsin vähän rauhoitti nuo muodon eleet, joissa\nnäkyi hilpeys ja kavaluus ynnä teeskennelty nöyryys.\n\n-- Tiedän kyllä, että hän on gaskonjalainen, mietti hän; mutta sitä\nvoipi hän olla yhtä paljon kardinaalin hyväksi kuin minunkin. Ystäväni,\nlausui hän hitaasti, minä tahdon vanhan ystäväni pojalle -- sillä minä\nuskon todeksi kertomuksenne kirjeen katoamisesta -- minä tahdon, sanon\nminä, korjatakseni sen kylmyyden, jota te alussa huomasitte\nkohtelussani, paljastaa teille meidän politiikkamme salaisuudet.\nKuningas ja kardinaali ovat mitä parhaimmat ystävät; heidän näennäiset\nriitaisuutensa ovat vaan olemassa tyhmien pettämiseksi. Minä en tahdo,\nettä maamieheni, kelpo aatelismies, reipas nuorukainen, joka on luotu\nnousemaan, antaisi noiden teeskentelemisten häikäistä silmiänsä ja\nhullautuisi satimeen, niinkuin monet muut, jotka siinä ovat hukkansa\nsaaneet. Huomatkaa se tarkkaan, että minä olen noiden kumpaistenkin\nvaltaherrojen ystävä ja että minä vakavilla toimillani en koskaan\ntarkoita muuta kuin palvella kuningasta sekä kardinaalia, joka on\nloistavimpia neroja, mitä Ranskanmaa ikinä on synnyttänyt.\n\nJa nyt, nuori mies, menetelkää sen mukaisesti, ja jos teillä, olkoon\nsitte perheseikat tai muut suhteet, tai vaikkapa oma vaistomainen tunto\nsiihen syynä, on kardinaalia vastaan jotakin vihamielisyyttä jommoista\nnäemme meikäläisten jalosukuisten seassa ilmestyvän, sanokaa minulle\njäähyväiset ja erotkaamme. Minä autan teitä missä suinkin voin, mutta\nilman kiinnittämättä teitä itseeni. Toivon, että avomielisyyteni on\nkaikessa tapauksessa saattanut teidät ystäväkseni; sillä te olette tähän\nsaakka ainoa nuori mies, jolle minä olen puhunut niinkuin teille.\n\nTréville mietti mielessään:\n\n-- Jos kardinaali on lähettänyt kimppuuni tuon nuoren ketunpojan, hän,\nhyvin kyllä tietäen kuinka minä häntä inhoon, ei suinkaan ole jättänyt\nvakoojallensa sanomatta, että paras keino, millä hän pääsee minun\nsuosiooni, on puhua minulle hänestä mitä pahinta; kaiketi tuo kavala\nvelikulta vastaa minulle, huolimatta kaikista vakuutuksistani, että hän\ninhoo Hänen ylhäisyyttänsä.\n\nMutta aivan toistapa tulikin, mitä Tréville oli odottanut; d'Artagnan\nnäet vastasi mitä yksinkertaisimmasti:\n\n-- Herra, minä tulen Pariisiin aivan samoilla ajatuksilla. Isäni antoi\nminulle kehoituksen, etten sietäisi mitään keltään muulta kuin\nkuninkaalta, kardinaalilta ja teiltä, joita hän pitää Ranskanmaan\nkolmena etevimpänä miehenä.\n\nNiinkuin näkyy, liitti d'Artagnan lisäksi noihin kahteen herra de\nTréville'n nimen; mutta hän arveli, ettei tuo lisä ensinkään pilaisi\nasiaa.\n\n-- Minä tunnen siis mitä syvintä kunnioitusta herra kardinaalia kohtaan,\njatkoi hän, ja pidän hänen toimiansa mitä suurimmassa arvossa. Sitä\nparempi minulle, jos te, herra, niinkuin sanotte, puhutte minulle\navomielisesti; sillä silloin suotte minulle kunnian osoittaa panevani\narvoa tälle myötätuntoisuuden yhtäläisyydelle; vaan jos teillä on ollut\nepäluuloja minua kohtaan, mikä muutoin olisi vallan luonnollista, niin\nnäen kyllä, että minä vahingoitan itseäni sanomalla totuuden; mutta\nyhtäkaikki ette voine olla minua kunnioittamatta, ja siitä minä pidän\nlukua enemmän kuin mistään muusta maailmassa.\n\nHerra de Tréville joutui aivan ymmälle. Tuommoinen terävyys, siihen\nlisäksi tuommoinen suoruus, ne ihmetyttivät häntä, vaan eivät kokonaan\npoistaneet hänen epäluuloansa: mitä enemmän tuo nuori mies oli etevämpi\nmuita nuoria miehiä, sitä enemmän oli hän peljättävä, siinä tapauksessa\nettä Tréville pettyisi. Kumminkin puristi hän d'Artagnan'in kättä ja\nlausui:\n\n-- Te olette kunniallinen nuorukainen, vaan tällä hetkellä en voi tehdä\nhyväksenne muuta kuin mitä äsken tarjosin. Minun hotellini on teille\naina avoinna. Ja koska te milloin tahansa voitte käydä luonani ja siis\nkäyttää kaikkia tilaisuuksia hyväksenne, pääsette te varsin uskottavasti\nvast'edes toivojenne perille.\n\n-- Toisin sanoen, herra, virkkoi d'Artagnan, te tahdotte odottaa siksi\nkunnes näette minun ansaitsevan niiden perille päästä. Hyvä, olkaa\nhuoleti, lisäsi hän gaskonjalaisen tuttavallisuudella, kaukaa ette\ntarvitse odottaa. Hän kumarsi poistuaksensa, ikäänkuin loput jäisivät\nnyt jo hänen asiaksensa.\n\n-- Odottakaahan toki vielä, sanoi herra de Tréville pysähdyttäen,\nlupasinhan teille kirjeen akatemian tirehtörille vietäväksi. Oletteko\nliian ylpeä ottamaan sitä vastaan, nuori herrani?\n\n-- En suinkaan, herra, vastasi d'Artagnan; ja minä vakuutan teille,\nettei sille käy niinkuin tuolle toiselle. Kyllä säilytän sen niin hyvin,\nettä se perille tulee, sen vannon, ja onneton se, ken koettaa minulta\nsitä anastaa!\n\nHerra de Tréville hymyili tuolle kopeilemiselle ja jättäen maamiehensä\nikkunan-syvennykseen, jossa he olivat puhelleet, astui hän pöytänsä\nääreen ja rupesi kirjoittamaan lupaamaansa suosituskirjettä. Sillä aikaa\nd'Artagnan paremman tekemisen puutteessa rumputti marssia ikkunan\nruutuja vasten, katsellen muskettisotureita, jotka toinen toisensa\nperään menivät pois, ja seuraten heitä silmillänsä kunnes katosivat\nkadun kulman taakse.\n\nHerra de Tréville saatuansa kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja,\nnousten istuvaltaan, lähti astumaan nuorta miestä kohden, antaaksensa\nkirjeen hänelle, mutta juuri kuin d'Artagnan ojensi kättänsä ottaaksensa\nkirjeen, hämmästyi herra de Tréville nähdessään suojattinsa hypähtävän\nsyrjään, punastuvan vihasta ja syöksevän ulos huoneesta huutaen: -- Ah!\neipä hän, jumal'auta, pääsekkään tällä kertaa kynsistäni!\n\n-- Kuka sitte? kysyi herra de Tréville.\n\n-- Tuo minun rosvoni! vastasi d'Artagnan. Ah! konna! Ja silloin hän\nmeni.\n\n-- Perhanan hullu! mutisi herra de Tréville. Ellei se vaan, lisäsi hän,\nollut sukkela keino luistaa tiehensä, kun näki ettei temppu\nonnistunutkaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nAthoksen olkapää, Porthoksen olkavyö ja Aramiksen nenäliina.\n\n\nD'Artagnan oli vimmassaan syössyt kolmella harppauksella esihuoneen\nlävitse ja ryntäsi nyt portaille, joita hän aikoi laskeutua neljä\nastinta kerrallaan, vaan vauhdissaan törmäsi hän päistikkaa erästä\nmuskettisoturia vastaan, joka tuli herra de Tréville'n luota eräästä\nsalaovesta, ja töyttäsi otsallaan häntä olkapäähän niin että hän\nhuudahti, tai paremmin sanoen kiljahti.\n\n-- Suokaa anteeksi, virkkoi d'Artagnan, aikoen jatkaa matkaansa, suokaa\nanteeksi, minulla on kiire.\n\nTuskin oli hän astahtanut ensimäiselle portaalle, kun rautanen nyrkki\niski kiini hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.\n\n-- Teillä on kiire, vai niin! huudahti muskettisoturi, kalpeana kuin\nkuolema; siitä syystä sysäätte te minua, ja sanotte: \"suokaa anteeksi\",\nja sen te luulette olevan kylliksi? Ei laisinkaan, nuori herrani.\nLuuletteko te, sen vuoksi että olette kuulleet herra de Tréville'n\npuhuttelevan meitä tänään vähän kursailematta, voivanne kohdella meitä\nhänen puhuttelutavallansa? Havaitkaa erhetyksenne, toveri hyvä; te ette\nole herra de Tréville, te.\n\nVakuutan teille, vastasi d'Artagnan, tuntien Athoksen, joka, sittenkuin\nlääkäri oli saanut hänen haavansa sidotuksi, oli lähtenyt kulkemaan\nkotiinsa, vakuutan teille, etten tehnyt sitä tahallani, ja kun en tehnyt\nsitä tahallani, niin sanoin: \"suokaa anteeksi.\" Minun mielestäni se on\nkylläksi. Minä sen vielä uudistan, ja nyt se jo ehkä on liiaksikin;\nkunniani kautta, minulla on kiire, peräti kiire. Päästäkää siis irti,\nminä pyydän, ja laskekaa minut menemään mihin asiani vaatii.\n\n-- Herra, sanoi Athos heittäen irti, te ette ole kohtelias. Kyllä näkee,\nettä te tulette kaukaa.\n\nD'Artagnan oli jo harpannut kolme neljä porrasta, mutta Athoksen\nmuistutus seisatti hänet äkisti.\n\n-- Hiisi vieköön, herra! sanoi hän, tulenpa minä kuinka kaukaa tahansa,\nte ette ole se mies, joka opettaa minulle hyviä käytöstapoja, tietkää\nse.\n\n-- Kukas tiesi, virkkoi Athos.\n\n-- Ah, ellei minulla olisi niin kiire, huudahti d'Artagnan, ja ellei\nminun olisi juokseminen erään jälkeen...\n\n-- Herra kiireellinen, minut tapaatte ilman juoksematta, minut,\nkuuletteko?\n\n-- Ja missä, jos suvaitsette?\n\n-- Karmeliittaluostarin tykönä.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Kello kaksitoista.\n\n-- Kello kaksitoista, hyvä, minä tulen.\n\n-- Koettakaa välttää antamasta minun odottaa, sillä neljänneksen\nkuluttua yli määräajan isken minä teiltä korvat poikki, saatuani teidät\nkäsiini.\n\n-- Hyvä, vastasi d'Artagnan; kyll' ollaan kymmenen minuuttia ennen\npaikalla.\n\nJa nyt lähti hän juoksemaan kuin \"saakeli olis perään soittanut\",\ntoivoen löytävänsä vielä tuon tuntemattoman, joka tyyneesti käyden ei\nvielä ollut kaiketi kauvaksi ehtinyt.\n\nMutta katuportilla puheli Porthos erään henkivartijan kanssa. Noiden\nkahden keskustelijan väliä oli parahiksi miehen leveys. D'Artagnan luuli\nsen itselleen riittävän ja syöksyi nuolen nopeudella heidän väliinsä.\nMutta d'Artagnan ei ollut ottanut tuulta lukuun. Kun hän oli lävitse\nmenemäisillään, häiläytti tuuli Porthoksen pitkää viittaa ja d'Artagnan\njoutui aivan sen sisään. Epäilemättä näkyi Porthos pitävän itsellään\nolevan täydet syyt olla luopumatta tästä jokseenkin täydentävästä\npukunsa osasta, sillä sen sijaan, että hän olisi hellittänyt liepeen\nkulmaa, josta hän piteli kiini, veti hän sitä yhä enemmän puoleensa,\njoten d'Artagnan joutui pyörimään sametin sisään semmoisessa liikkeessä,\nettä siitä selvästi huomasi Porthoksen tekevän tiukkaa vastarintaa.\n\nKun d'Artagnan kuuli muskettisoturin kiroovan, koki hän selvitä viitan\nalta, johon hän oli sotkeutunut, ja haparoi päästäksensä ulos sen\npoimuista. Erittäinkin pelkäsi hän turmelleensa sen kauniin olkavyön\nkiiltoa, jonka jo tunnemme; vaan kun hän peloissaan avasi silmiänsä,\nhavaitsi hän nenänsä paiskautuneen Porthoksen olkapäiden keskiväliin,\ntoisin sanoen, juuri olkavyöhön.\n\nMutta voipas sentään! niinkuin useimmat asiat tässä maailmassa ovat\ntoista kuin miltä näyttävät, niin tuokin olkavyö oli kultaa edestäpäin,\nja takaa tavallista puhvelinnahkaa. Kun Porthos, ollen aika pöyhkeilevä\nmies, ei voinut pitää koko olkavyötä kullasta, piti hän kuitenkin toki\ntoisen puolen; se selittää, miksi hänen oli tarpellista teeskennellä\nvilustuneensa ja tarvitsevansa sen vuoksi viittaa hartioillansa.\n\n-- Piru vieköön, ärjyi Porthos, ponnistellen kaikin voimin itseänsä irti\nd'Artagnan'ista, joka myhkyröitsi hänen selkäpuolellaan, mikä hullu te\nolette, kun tuolla tavoin törmäätte ihmisiin!\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi d'Artagnan, sukeltaen esiin jättiläisen olan\nalta, mutta minulla on kovin kiire, minä juoksen erään jälkeen, ja...\n\n-- Unhotatteko ehkä silmänne juostessanne? kysyi Porthos.\n\n-- En, vastasi d'Artagnan närkästyen, en ensinkään, ja näenpä niillä\nsemmoistakin, jota muut eivät näe.\n\nYmmärsikö Porthos yskän vai eikö, ainakin alkoi hän aikalailla purkaa\nvihaansa:\n\n-- Herra, sanoi hän, te saatte kelpo löylytyksen, tietäkää se, jos te\ntuolla tavoin ärsyttelette muskettisotureita.\n\n-- Löylytyksen, herra! sanoi d'Artagnan, kova sana tuo.\n\n-- Sopii kyllä semmoisen miehen sanottavaksi, joka on tottunut\nkatselemaan vihollisiansa vasten kasvoja.\n\n-- Oh, lempo soikoon! ymmärrän kyllä, että kartatte kääntää heille\nselkäpuoltanne.\n\nJa nuori mies, ihastuneena pilkkasanaansa, lähti menemään, nauraen kohti\nkulkkuansa.\n\nPorthos oli vihan vimmassa ja yritti hyökkäämään d'Artagnan'in niskaan.\n\n-- Toiste, toiste, huusi d'Artagnan hänelle, sittenkuin teillä ei enää\nole viittaa yllänne.\n\n-- Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.\n\n-- Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.\n\nMutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt\naukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin\ntuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään;\nkenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä\nkaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja\nCroix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä\nmatka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki\nvirtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.\n\nHän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä\nkohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin\nyhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de\nTréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut\nolla pitämättä hänen poislähtemistapaansa muuna kuin jokseenkin\ntomppelimaisena.\n\nSiihen lisäksi oli hän saanut niskoillensa kaksi kelpo kaksintaistelua\nkahden semmoisen miehen kanssa, jotka kumpikin kykenivät tappamaan kolme\nd'Artagnan'ia, sitä paitsi kahden muskettisoturin, se on, kahden\nsellaisen olennon kanssa, joita hän niin korkeasti kunnioitti, että hän\najatuksissaan ja sydämmessään asetti ne kaikkein muiden ihmisten\nyläpuolelle.\n\nAsiat näyttivät sangen surkeilta. Varmana siitä, että Athos hänet\ntappaisi, ei nuori mies, sen voi helposti käsittää, paljoa välittänyt\nPorthoksesta. Kumminkin, koskahan toivo on viimeinen mikä sammuu\nihmissydämmessä, alkoi hän toivoa voivansa ehkä, kauheasti\nhaavoittuneena tietysti, jäädä eloon kumpaisestakin kaksintaistelusta,\nja siinä tapauksessa rupesi hän tulevaisuutta varten nuhtelemaan itsensä\nseuraavalla tavalla:\n\n-- Mikä vimmattu, mikä pöllö minä olenkaan! Tuo oivallinen, onneton\nAthos oli haavoittunut juuri siihen olkapäähän, johon minä menen\npaiskaamaan pääni kuin oinas. Ainoa asia mikä minua kummastuttaa, on\nettei hän tappanut minua sill'-kertaa; -- siihen olisi hänellä ollut\ntäysi oikeus, sillä tuska, jonka minä saatoin hänelle, oli varmaan\njulma. Mitä Porthokseen tulee, -- oh! mitä Porthokseen tulee, oli\nkohtaus hänen kanssansa, totta tosiaan, vielä hullumpi!\n\nJa vastoin tahtoansakin rupesi nuori mies nauramaan, tähystellen\nkuitenkin ympärillensä, josko tuo yksinäinen nauru, johon sen näkijät\neivät voineet havaita mitään syytä, mahdollisesti loukkasi jotakin\nohikulkevaa.\n\n-- Porthoksen juttu on yhä hullumpi, vaan aika pöllö minä sittenkin\nolen. Lennäppäs tuolla tavoin ihmisten päälle, sanomatta edes: pois\ntieltä! Jopas jotakin! ja meneppäs tirkistelemään heidän viittansa alle,\nnähdäksesi mitä siellä ei ole! Hän olisi varmaan antanut minulle\nanteeksi; hän olisi aivan varmaan antanut anteeksi, ellei päähäni olisi\npälkähtänyt puhua tuosta kirotusta olkavyöstä, salaviittauksella tosin;\nniinpä kylläkin, kaunis salaviittaus! Oh, mikä kirottu gaskonjalainen\nolenkin! Kuuleppas d'Artagnan veikkoseni, jatkoi hän, puhellen itselleen\nniin arkatuntoisesti kuin luuli itsensä ansaitsevan, jos sinä pääset\nnäistä pälkähistä, mikä ei tosin ole uskottavaa, tulee sinun\nvastaisuudessa olla erinomaisen kohtelias. Vast'edes on sinua\nihmeteltävä, sinun tulee olla esikuvana muille. Kohteliaisuus ja\nsävyisyys ei ole pelkurimaisuutta. Katsoppas vaan Aramista: Aramis, hän\non lempeys ja hempeys täydessä olennossaan. No niin! onkos kukaan\nkoskaan tohtinut sanoa, että Aramis olisi pelkuri? Ei, se on varma tosi,\nja vast'edes tahdon minä kaikessa mukautua hänen kaltaiseksensa. Ah,\ntuossapa hän onkin.\n\nD'Artagnan oli kävellessään ja itsekseen puhellessaan joutunut muutaman\naskeleen päähän d'Aiguillon'in hotellista, ja tämän edustalla huomasi\nhän nyt Aramiksen iloisesti juttelevan kolmen aatelismiehen kanssa,\njotka näkyivät olevan kuninkaan henkivartijaväkeä. Aramis huomasi myös\npuolestaan d'Artagnan'in; mutta kun hän ei ollut unhottanut, että tuon\nsaman nuoren miehen nähden herra de Tréville aamulla oli niin kovin\ntulistunut, ja kun niiden nuhteiden todistaja, joita muskettisoturit\nolivat silloin saaneet, ei ollut hänelle millään tavoin mieluisa\nhenkilö, ei hän ollut d'Artagnan'ia huomaavinansa. D'Artagnan, aivan\nvastoin äskeisiä sovitus- ja kohteliaisuus-tuumiansa, lähestyi noita\nneljää herraa, tervehtien heitä komeasti ja hymyillen mitä\nherttaisimmasti. Aramis nyykäytti hiukan päätänsä, vaan ei hymyillyt.\nKaikki neljä muutoin keskeyttivät heti kohta puheensa.\n\nD'Artagnan ei ollut niin tyhmä, ett'ei olisi paikalla havainnut olevansa\nliikaa; mutta hän ei ollut kylliksi perehtynyt hienon maailman tapoihin,\nvetäytyäksensä mukavasti pois tuommoisesta väärästä asemasta, johon\nyleensä kuka hyvänsä joutuu, jos menee sekoittumaan semmoisten seuraan,\njoita tuskin tuntee, ja keskusteluun, joka ei häneen kuulu. Hän mietti\nsiis mielessään keinoa, minkä avulla hän kaikista vähimmän kömpelösti\npääsisi peräytymään, kun hän samassa näki Aramiksen pudottavan\nnenäliinansa ja, epäilemättä vahingossa, polkevan sen päälle; nyt arveli\nhän olevan oikean hetken korjata äskeistä sopimattomuutta: hän kumartui\nja, niin kohteliaan näköisenä kuin hän suinkin saattoi, veti hän\nnenäliinan muskettisoturin jalan alta, huolimatta niistä yrityksistä,\njoilla tuo toinen koki sitä estää, ja lausui, antaessaan hänelle sitä:\n\n-- Luulen, herra, että tämä on liina, jota ette aivan mielellänne\ntahtoisi kadottaa.\n\nLiina oli tosiaan runsaasti kirjailtu, ja sen yhdessä nurkassa näkyi\nruunu ja vaakuna. Aramis punastui vahvasti ja paremmin tempasi kuin otti\nvastaan liinan gaskonjalaisen kädestä.\n\n-- Ahaa, huudahti henkivartija, väitätkö vieläkin, varovainen Aramis,\nettä olet huonoissa kirjoissa rouva de Bois-Tracy'n tykönä, vaikka tuo\nviehättävä nainen suvaitsee lainata sinulle nenäliinojansa!\n\nAramis heitti d'Artagnan'iin yhden noita silmäyksiä, jotka antavat\ntietää toiselle, että hän on hankkinut itselleen verivihollisen; sitte\nmuutti hän muotonsa takaisin lempeännäköiseksi ja lausui:\n\n-- Te petytte, herrat hyvät, tämä liina ei ole minulta, enkä ymmärrä,\nmistä tälle herralle pisti päähän tarjota sitä juuri minulle ennemmin\nkuin jommallekummalle teistä, ja todistukseksi siihen mitä sanoin, on\nettä oma liinani on täällä taskussani.\n\nNäin sanoen veti hän taskustaan oman nenäliinansa, joka myöskin oli\nsangen sorea liina ja tehty hienosta batistista, vaikka batisti oli\nsiihen aikaan kallista, mutta tässä liinassa ei ollut mitään\nkoruompeluksia, eikä vaakunoita, se oli vaan merkitty omistajan\nnimikirjaimilla.\n\nTällä kertaa d'Artagnan ei hiiskahtanut sanaakaan, hän huomasi\nhairahduksensa; mutta Aramiksen ystävät eivät ottaneet uskoaksensa hänen\nkieltämisiänsä ja toinen heistä virkkoi teeskennellyllä totisuudella\nnuorelle muskettisoturille:\n\n-- Jos asia niin on kuin väität, Aramis veikkoseni, niin olen pakoitettu\npyytämään tuon liinan sinulta takaisin; sillä niinkuin tiedät, on\nBois-Tracy läheisimpiä ystäviäni, enkä minä tahdo, että hänen vaimonsa\nkapineista laitetaan itselleen voitonmerkkejä.\n\n-- Teet pyyntösi huonosti, vastasi Aramis; ja vaikka kohta tunnustan\nvaatimuksesi perijuureltaan oikeaksi, hylkään pyyntösi muotonsa vuoksi.\n\n-- Asianlaita on se, lausui d'Artagnan arasti, etten minä ole nähnyt\nliinan putoavan herra Aramiksen taskusta. Hän piti jalkansa sen päällä,\nsiinä kaikki, ja minä ajattelin, että koska hänen jalkansa on sen\npäällä, mahtaa liina olla hänen.\n\n-- Ja te olette erehtyneet, hyvä herra, vastasi kylmästi Aramis, hyvin\nvähän kiitollisena parantelemisesta; sitten kääntyi hän sen\nhenkivartijan puoleen, joka oli sanonut olevansa Bois-Tracy'n ystävä, ja\nlausui: -- Muutoin arvelen, rakas Bois-Tracy'n ystävä, että minä olen\nhänelle yhtä hyvä ystävä kuin sinäkin; ja tarkoin tuumien tämä liina on\nyhtä hyvin saattanut pudota sinun kuin minunkin taskustani.\n\n-- Ei, kunniasi kautta! huudahti Hänen Majesteettinsa henkivartija.\n\n-- Sinä vannot kunniasi kautta, minä kunniasanani; siis on\nsilminnähtävästi toinen meistä valhettelija. Maltas, teemme parhaiten,\nMontaran, jos otamme kumpikin puolen.\n\n-- Liinasta?\n\n-- Niin.\n\n-- Oivallista! huusivat molemmat henkivartijat, oikein Salomonin tuomio.\nToden totta, sinä Aramis olet täynnä viisautta.\n\nNuoret miehet purskahtivat nauramaan, eikä, niinkuin hyvin voi arvata,\nasiasta tullut sen enempää. Hetkisen perästä keskustelu loppui ja nuo\nkolme henkivartijaa ja muskettisoturi puristivat sydämmellisesti\ntoistensa kättä ja erkanivat, edelliset suunnallensa, Aramis toiselle.\n\n-- Tässä on minulla otollinen hetki rakentaa sovinto tuon\nhienokäytöksisen miehen kanssa, mietti d'Artagnan, joka oli pysyttäynyt\nvähän syrjässä loppupuolen keskustelua; ja tuossa hyvässä aikomuksessa\nlähestyi hän nyt Aramista, joka poistui, osoittamatta hänelle sen\nsuurempaa huomiota.\n\n-- Herra, sanoi hän, toivon teidän suovan minulle anteeksi.\n\n-- Ah, herra, keskeytti Aramis, sallikaa minun huomauttaa teitä,\nett'ette ole tässä asiassa menetelleet niinkuin hienokäytöksisen miehen\ntulisi menetellä.\n\n-- Mitä, herra! huudahti d'Artagnan, te siis luulette...\n\n-- Minä luulen, herra, ett'ette ole tyhmä ja että te, vaikka tulettekin\nGaskonjasta, vallan hyvin tiedätte, ett'ei ilman syyttä poljeta\nnenäliinan päälle. Eihän hiidessä Pariisin kadut ole lasketut\nbatistilla.\n\n-- Herra teettepä väärin koettaissanne noin minua loukata, sanoi\nd'Artagnan, jonka toraisa luonto alkoi voittaa hänen äskeisiä\nrauhantuumiansa. Minä olen Gaskonjasta, se on totta se, ja koska te sen\ntiedätte, ei minun ole tarvis sanoa teille, että Gaskonjassa ollaan\nvähän kärsimättömiä; niin että kun gaskonjalainen kerran on pyytänyt\nanteeksi, olkoon se sitte vaikka jotakin tyhmyyttä, he ovat vakuutetut\ntehneensä jo puolta enemmän kuin mitä olisi tarvinnut.\n\n-- Herra, mitä olen teille sanonut, vastasi Aramis, ei suinkaan ole\nsanottu riidan halusta. Jumalankiitos en ole mikään tappelija, ja kun\nolen muskettisoturina vaan väliaikaisesti, en ryhdy taisteluun muuten\nkuin pakosta ja aina sittenkin vastenmielisesti; mutta tällä kertaa asia\non raskauttavaa laatua, sillä teidän kauttanne on eräs nainen joutunut\nhuutoon.\n\n-- Meidän molempain kautta, tarkoitatte, huudahti d'Artagnan.\n\n-- Minkä vuoksi olitte te niin taitamaton, että annoitte minulle\nnenäliinan?\n\n-- Minkäs vuoksi te itse olitte niin taitamaton, että annoitte sen\npudota?\n\n-- Olen sanonut ja sanon vielä, herra, ettei tuo liina pudonnut minun\ntaskustani.\n\n-- No hyvä! te olette siis kahdesti valhetelleet, sillä minä näin sen\nputoavan!\n\n-- Ahaa, vai on semmoinen ääni kellossa, herra gaskonjalainen! olkoon\nmenneeksi sitte, kyllä minä opetan teille käytöstapoja.\n\n-- Ja kyllä minä toimitan teidät takaisin messuamaan, herra apotti!\nPaljastakaa miekkanne, jos suvaitsette, heti paikalla.\n\n-- Ei sentään, jos suvaitsette, hyvä ystäväni, ei ainakaan täällä.\nEttekö näe, että me olemme aivan vastapäätä d'Aiguillon'in hotellia,\njoka on täynnä kardinaalin alustalaisia? Kukas sen tietää, eikö juuri\nHänen ylhäisyytensä liene antanut teille toimeksi hankkia hänelle minun\npääni? Mutta asia nyt on semmoinen, että minä, naurettavasti kyllä,\npidän päästäni varsin paljon, sillä se soveltuu jokseenkin hyvin\nolkapäilleni. Minä kyllä aivan mielelläni otan teidät tappaakseni, olkaa\nhuoleti, mutta syrjäisessä, yksinäisessä paikassa, jossa ainakaan ette\nvoi kellenkään kehua kuolemastanne.\n\n-- Siihen suostun mielelläni, mutta elkää vielä ylvästelkö, ja ottakaa\nvaan liinanen mukananne, olkoon se teidän tai ei, ehkä se vielä on\nhyväänkin tarpeesen.\n\n-- Herra, olettehan gaskonjalainen? kysyi Aramis.\n\n-- Olen kyllä; tähän lykkäykseen ei kaiketi ole syynä mikään\nvarovaisuus.\n\n-- Varovaisuus, herrani, on jokseenkin hyödytön avu muskettisotureille,\nsen tiedän, mutta välttämätön kirkon miehille; ja koska olen\nmuskettisoturi vaan toistaiseksi, pysyn minä varovaisena. Kello kahden\naikaan on minun kunnia odottaa teitä herra de Tréville'n hotellissa.\nSiellä osoitan teille soveliaan taistelupaikan.\n\nNuoret miehet heittivät toisilleen jäähyväiset, ja Aramis suuntasi\naskeleensa Luxemburgiin päin, mutta d'Artagnan, nähden ajan rientävän,\nlähti astumaan karmeliittaluostaria kohden, lausuen itsekseen: -- Totta\ntosiaan, ei tässä enää ole peräytymisen tilaa, vaan jos minut tapetaan,\nsaanpahan surmani toki muskettisoturin kädestä.\n\n\n\n\nV.\n\nKuninkaan muskettisoturit ja kardinaalin henkivartijat.\n\n\nD'Artagnan ei tuntenut Pariisissa ketään. Hän meni siis kohtaamaan\nAthosta tuomatta mukanansa sivusmiestä, päättäen tyytyä niihin, jotka\nhänen vastustajansa oli valinnut. Hänen vakaa aikomuksensa muutoin oli,\ntehdä tuolle uljaalle muskettisoturille kaikki mahdolliset\nsovinnontarjoukset, mutta ilman heikkoutta; hän näet pelkäsi niitä\nikävyyksiä, jotka aina ovat tarjona semmoisesta kaksintaistelusta, jossa\ntoinen on nuori ja täysissä voimissaan ja vastustaja haavoitettu ja\nuupunut: voitettuna tekisi hän vastustajan voittoriemun yhä\nloistavammaksi; voittajana soimattaisiin häntä epäsankaruudesta ja\nhelppotöisestä urosteosta.\n\nMuutoin, ellemme ole huonosti esittäneet seikkailijamme luonnetta, on\nlukijamme kaiketi jo huomannut, että d'Artagnan ei ollut tavallinen\nihminen. Niinpä, samalla kun hän yhä ja toistamiseen tuumaili itsekseen,\nettä hänen kuolemansa oli karttamaton, hän ei suinkaan aikonut antaa\nhenkeänsä ilmaiseksi, niinkuin joku toinen vähemmin rohkea ja vähemmin\nmaltillinen hänen sijassaan olisi tehnyt. Hän ajatteli niiden miesten\neri luonteita, joiden kanssa hänen oli taisteleminen ja hän alkoi saada\nselvemmän käsityksen tilastansa. Hän toivoi niillä avosydämmisillä\nsovinnontarjouksilla, joita hän oli päättänyt tehdä, saada ystävän\nAthoksesta, jonka ylevä olemus ja vakava katsanto häntä suuresti veti\npuoleensa. Hän hyvitti mieltänsä sillä, että hän peljästyttäisi\nPorthosta tuolla olkavyö-jutulla, jonka hän, ellei hän paikalla saisi\nsurmaansa, voisi kertoa koko maailmalle, ja joka kertomus, taitavasti\nhöystettynä, saattaisi Porthoksen naurunalaiseksi; mitä vihdoin\nsalaperäiseen Aramikseen tulee, ei hänestä ollut suurta pelkoa, ja jos\nhän todella häneen saakka pääsi, aikoi hän kurittaa häntä kelpo lailla\ntai vähintäänkin tehdä jälkiä hänen kasvoihinsa, niinkuin Cesar käski\ntekemään Pompejuksen sotureille, turmellaksensa ainaisiksi ajoiksi tuota\nkauneutta, josta hän näkyi niin ylpeilevän.\n\nLopuksi oli d'Artagnan'illa tuo järkähtämättömyyden luja perustus, jonka\nhänen isänsä neuvot olivat asettaneet hänen sydämeensä, neuvot, joiden\npääponsi oli: -- olla pelkäämättä mitään muilta kuin kuninkaalta,\nkardinaalilta ja herra de Tréville'ltä. Hän sen vuoksi paremmin lensi\nkuin käveli karmeliittaluostaria kohden, joka oli jonkunmoinen ikkunaton\nrakennus kulonurmikon keskellä, ja joka oli tavallinen kohtauspaikka\nsemmoisille, joilla ei ollut aikaa liikenemään asti.\n\nKun d'Artagnan saapui tuon pienen aution kentän näkyville, joka leveni\nluostarin juurella, oli Athos ollut ainoastaan viisi minuuttia\nodottamassa, ja kello löi nyt kaksitoista. Hän oli siis tarkasti\nsäntillinen eikä silläkään, joka kaksintaistelujen suhteen vaatii mitä\nankarinta täsmällisyyttä, olisi ollut tässä kohden mitään\nmuistutettavaa.\n\nAthos, joka yhä kärsi kauheasti haavastansa, vaikka sen oli uudestaan\npuhdistanut ja sitonut herra de Tréville'n haavalääkäri, oli istahtanut\nmuutaman rajapylvään päähän odottamaan vastustajaansa, tyynenä ja\narvokkaana niinkuin aina. Huomattuaan d'Artagnan'in nousi hän\nseisovalleen ja meni kohteliaasti muutamia askelia hänelle vastaan.\n\nTämä puolestaan lähestyi vastustajaansa lakki kourassa, niin että sen\ntöyhtö viisti maata.\n\n-- Herra, sanoi Athos, olen pyytänyt kaksi ystävääni tänne\nsivusmiehiksi, vaan he eivät vielä ole saapuneet. Minua kummastuttaa\nheidän viipymisensä: se ei ole heidän tapaistansa.\n\n-- Minulla, herra ei ole sivusmiehiä ensinkään, sanoi d'Artagnan, sillä\nkun minä olen vasta tänään tullut Pariisiin, en tunne täällä vielä muita\nkuin herra de Tréville'n, jolle minut suositti isäni, jolla on kunnia\nolla jonkun vähän hänen ystäviänsä.\n\nAthos mietti hetkisen.\n\n-- Ette tunne muita kuin herra de Tréville'n? kysyi hän.\n\n-- En, muita en tunne.\n\n-- Mutta siinä tapauksessa, jatkoi Athos puhuen puoliksi itselleen,\npuoliksi d'Artagnan'ille, jos minä teidät tapan, näytän minä\nlapsenmurhaajalta!\n\n-- Eipä niinkään, herra, vastasi d'Artagnan tehden kumarruksen, joka ei\npuuttunut arvokkaisuutta; eipä niinkään, koska te kunnioitatte minua\npaljastamalla miekkanne minua vastaan, vaikka teillä on haava, josta\nteille kaiketi on kovin paljo haittaa.\n\n-- Sangen paljo, totta tosiaan, ja te kosketitte minua saakelin\nkipeästi, se täytyy mun sanoa; mutta minä otan vasemman käteni, niinkuin\ntapani on tällaisessa kohtauksessa. Elkää kumminkaan luulko saavanne\nsiitä minulta mitään etua, sillä minä käytän molempia väki välttävästi,\nja onpa teille siitä vahinkoakin, sillä vasenkätinen on sangen kampela\nniille, jotka eivät ole semmoiseen tottuneet. Minua pahoittaa, etten\nennemmin tullut ilmoittaneeksi tätä seikkaa.\n\n-- Teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, lausui d'Artagnan kumartaen\nuudestaan, on todella niin suuri, ett'en voi olla teille kylliksi\nkiitollinen.\n\n-- Te saatatte minut hämille, vastasi Athos ylevännäköisenä; puhukaamme\nmuista asioista, ellei se ole teille vastenmielistä. Ah, voipa hiisi,\nkuinka kipeästi te minua kosketitte! olkapäätäni polttaa kuin tulella.\n\n-- Jos te tahtoisitte sallia ... sanoi d'Artagnan eperoiden.\n\n-- Mitä, herrani?\n\n-- Minulla on ihmeellistä palsamia haavoihin, voidetta jota sain\näidiltäni, ja jota olen jo itseeni koetellut.\n\n-- Mitäs sitte?\n\n-- No niin, minä olen varma siitä, että ennen kolmen päivän kulumista\ntuo voide teidät parantaisi, ja kolmen päivän perästä, kun te olisitte\nterve, sitten! Herra, pitäisin suurena kunniana saada sitten taistella\nkanssanne.\n\nD'Artagnan lausui nämä sanat koristelemattomuudella, joka antoi suurta\narvoa hänen kohteliaisuudellensa, vähentämättä rahtuakaan hänen\nrohkeuttansa.\n\n-- Hiisi vieköön, sanoi Athos, tuopa ehdotus minua miellyttää, ei\nsuinkaan että suostuisin siihen, mutta sen vuoksi, että siitä tuntee\nkunnon aatelismiehen jo peninkulman päästä. Tuolla tavoin puhuivat ja\ntekivät Kaarlo Suuren aikaiset sankarit, joita jokaisen aatelismiehen\ntulee pitää esikuvanansa. Vahinko vaan, ett'emme elä tuon suuren\nhallitsijan aikakaudella. Me elämme kardinaalin aikakaudella, ja kolme\npäivää tästä lukien tiedettäisiin, siitä olen varma, vaikka sitä kuinkin\nsalassa pidettäisiin, että me aiomme taistella, ja taistelumme\nestettäisiin. Mutta eivätkös ne vetelykset jo tule?\n\n-- Jos teillä on kiire, herra, virkkoi d'Artagnan Athokselle yhtä\nkoristelemattomasti kuin hän äsken oli ehdotellut taistelun\nmyöstettäväksi kolmeksi päivää, jos teillä on kiire ja haluatte\nmieluummin suorittaa minut heti paikalla, niin tehkää kuin suvaitsette,\nminä pyydän.\n\n-- Tuossa taaskin sanoja, jotka minua miellyttävät, sanoi Athos\nnyykäyttäen somasti päätänsä d'Artagnan'ille, ne ovat semmoisen miehen\nsanoja, jolla on sekä pää että sydän. Herra, minä pidän teidän\nlaatuisista miehistä ja minä näen, että ellemme me tapa toisiamme, on\nminulla vast'edes oleva tosi huvi teidän seurastanne. Odottakaamme noita\nherroja, minä pyydän, minulla on kyllä aikaa ja se on asianmukaisempaa.\nAh, tuolla tulee toinen, luulen ma.\n\nTodellakin rupesi Vaugirard-kadun päässä näkymään jättiläisen kaltainen\nPorthos.\n\n-- Mitä! huudahti d'Artagnan, teidän ensimäinen sivusmies on herra\nPorthos?\n\n-- Niin, onko teillä mitään häntä vastaan?\n\n-- Ei vähintäkään.\n\n-- Ja tuolla tulee toinen.\n\nD'Artagnan kääntyi katsomaan Athoksen osoittamalle suunnalle ja tunsi\nAramiksen.\n\n-- Mitä! huudahti hän vielä enemmän hämmästyksissään kuin äsken, teidän\ntoinen sivusmies on herra Aramis?\n\n-- Tietysti, ettekö tiedä, ettei meitä koskaan tavata muutoinkuin toinen\ntoistemme seurassa ja että meitä niinhyvin muskettisoturien kuin\nhenkivartijain joukossa, niinhyvin hovissa kuin kaupungissa, mainitaan\nnimityksellä Athos, Porthos ja Aramis eli kolmet eroittamattomat? Vaan\nkoska te tulette Dax'ista tai Pau'sta...\n\n-- Tarbes'ista, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Niin on teillä valta olla tietämätön tästä seikasta, sanoi Athos.\n\n-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, on teillä, hyvät herrat, sopivat\nnimet, ja minun seikkailuni, jos se tulee kuuluisaksi, on todistava,\nettei teidän liittoveljeytenne suinkaan perustu ristiriitaisuuteen.\n\nSillä välin oli Porthos saapunut ja kätteli Athosta; kun hän sitten\nkääntyi d'Artagnan'iin, joutui hän hämmästyksiin.\n\nMainitkaamme ohimennen, että hän oli vaihtanut olkavyötä ja heittänyt\npois viittansa.\n\n-- Oh, virkkoi hän, mitäs tämä tietää?\n\n-- Tämän herran kanssa minun on taisteleminen, lausui Athos,\nkohteliaasti viitaten d'Artagnan'iin.\n\n-- Hänen kanssaanhan minäkin taistelen, sanoi Porthos.\n\n-- Niin, mutta vasta kello yksi, vastasi d'Artagnan.\n\n-- Ja minä myös, minä taistelen myöskin tämän herran kanssa, sanoi\nAramis, tullen vuorostaan kokouspaikalle.\n\n-- Niin, mutta vasta kello kaksi, sanoi d'Artagnan yhtä levollisesti.\n\n-- Mutta mistäs syystä sinä taistelet, Athos? kysyi Aramis.\n\n-- En todella sitä oikein tiedä, vaan hän loukkasi minua kipeästi\nolkapäähän; entäs sinä, Porthos?\n\n-- Minä, totta tosiaan, taistelen sen vuoksi että minä taistelen,\nvastasi Porthos punastuen.\n\nAthos, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, näki hienon hymyn\ngaskonjalaisen huulilla.\n\n-- Meillä tuli eräs vaatetus-seikka riidan alaiseksi, lausui nuori mies.\n\n-- No sinä Aramis sitten? kysyi Athos.\n\n-- Minäkö, minä taistelen erään jumaluusopillisen seikan vuoksi, vastasi\nAramis, antaen merkin d'Artagnan'ille, että hän pitäisi hänen\nkaksintaistelunsa syyn salassa.\n\nAthos näki toisen hymyn d'Artagnan'in huulilla\n\n-- Todella? sanoi Athos.\n\n-- Niin, erään paikan vuoksi pyhän Augustinon kirjoituksissa, josta\nolemme eri mieltä, lausui gaskonjalainen.\n\n-- Totta tosiaan sukkelapäinen mies, mutisi Athos.\n\n-- Ja nyt koska olemme koolla, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, niin\nsallikaa minun pyytää teiltä anteeksi.\n\nSana \"anteeksi\" veti pilven Athoksen otsalle, ylpeän hymyn Porthoksen\nhuulille ja kieltävän viittauksen vastaukseksi Aramiksen puolelta.\n\n-- Te ette käsitä minua, herrat, sanoi d'Artagnan kohottaen päätänsä,\njota samassa hetkessä valaisi auringon säde, kultaillen hänen hienoja,\nrohkeita piirteitänsä, minä pyydän teiltä anteeksi siinä tapauksessa,\netten olisi tilaisuudessa suorittamaan velkaani teille kaikille\nkolmelle, sillä herra Athoksella on etukädessä oikeus tappaa minut, joka\npaljo vähentää teidän saamisenne arvoa, herra Porthos, ja kenties vie\nsen ihan kuitiksi teiltä, herra Aramis. Ja nyt, hyvät herrat, minä\npyydän vielä toistamiseen: suokaa anteeksi, mutta siinä onkin kaikki, ja\npaljastakaa miekkanne!\n\nNäin sanoen paljasti d'Artagnan miekkansa niin huolettomasti kuin sitä\nkoskaan voi nähdä.\n\nVeri oli kohonnut d'Artagnan'in päähän ja tällä hetkellä olisi hän\npaljastanut miekkansa kaikkia valtakunnan, muskettisotureja vastaan,\nniinkuin hän nyt paljasti sen Athosta, Porthosta ja Aramista vastaan.\n\nKello oli neljänneksen yli kahdentoista. Aurinko paistoi korkeimmillaan\nja se paikka joka oli taistelua varten valittu, oli avoinna koko sen\npolttavalle helteelle.\n\n-- On sangen kuuma, virkkoi Athos, vuorostaan paljastaen miekkansa, enkä\nkuitenkaan voi ottaa takkia päältäni; sillä vielä äsken tunsin haavani\nvuotavan ja minä pelkäisin häiritseväni teitä näyttämällä verta, jota\nette edes itse ole vuodattaneet.\n\n-- Se on totta kyllä, herrani, sanoi d'Artagnan, vuodattakoon sitä muut\ntai minä, kaikessa tapauksessa, sen vakuutan, on minun ikävä nähdä niin\njalon aatelismiehen verta; minä siis taistelen takki päällä niinkuin\ntekin.\n\n-- Heretkää, heretkää jo, sanoi Porthos, tuommoisista\nkohteliaisuuksista, ja muistakaa, että mekin odotamme vuoroamme.\n\n-- Puhukaa itsellenne, Porthos, kun puhutte noin asiaankuulumatonta,\nkeskeytti Aramis. Minun mielestäni se mitä nämä herrat ovat lausuneet,\non aivan paikallaan ja täydelleen aatelismiehen arvon mukaista.\n\n-- Koska te tahdotte, herrani, lausui Athos, ruveten taisteluasentoon.\n\n-- Odotan käskyänne, lausui d'Artagnan, pannen miekkansa ristiin\nvastustajansa miekkaa vasten, mutta miekat olivat tuskin ennättäneet\nkilahtaa toisiinsa, kun parvi Hänen ylhäisyytensä henkivartijoita, herra\nde Jussac'in johtamana, näkyi luostarin kulmassa.\n\n-- Kardinaalin henkivartijoita! huudahtivat yhdellä kertaa Porthos ja\nAramis. Miekat tuppeen, herrat! miekat tuppeen!\n\nMutta se oli liian myöhäistä. Nuo molemmat taistelijat oli nähty\nasennossa, joka ei jättänyt mitään epäilystä heidän aikomuksestansa.\n\n-- Hohoi! huusi Jussac, rientäen heitä kohden ja viitaten miehiänsä\ntekemään samoin, hohoi! muskettisoturit, täällä siis pidetään\nkaksintaistelua? Ja asetukset, kuinkas niiden käy?\n\n-- Te olette sangen jalomielisiä, herrat henkivartijat, sanoi Athos\ntäynnä katkeraa ivaa, sillä Jussac oli eräs toiseniltaisia hyökkääjiä.\nJos me näkisimme teitä kaksintaistelussa, niin kylläpä me, sen minä\nvakuutan, karttaisimme käydä teitä siitä estämään. Jättäkää meidät siis\nrauhaan, niin saatte meistä huvia ilman vaivatta.\n\n-- Herrat, sanoi Jussac, suureksi ikäväkseni kyllä, täytyy minun\nilmoittaa teille että se on mahdotonta. Velvollisuutemme ennen kaikkia.\nMiekat tuppeen siis, olkaa hyvät, ja seuratkaa meitä.\n\n-- Herra, sanoi Aramis jäljitellen Jussac'ia, suureksi mielihyväksemme\ntottelisimme teidän kohteliasta kutsumustanne, jos se olisi meidän\nvallassamme; mutta pahaksi onneksi on se nyt mahdotonta; herra de\nTréville on kieltänyt meitä siitä. Menkää siis matkaanne, se on parasta\nmitä voitte tehdä.\n\nTämä pilkanteko suututti Jussac'ia.\n\n-- Me hyökkäämme teidän kimppuunne, sanoi hän, ellette tottele.\n\n-- Heitä on viisi, sanoi Athos matalalla äänellä, ja meitä on vaan\nkolme; me saamme siis taas selkäämme, ja meidän täytyy kaatua täällä,\nsillä sen minä sanon, etten minä enää voitettuna mene toista kertaa\nkapteenin eteen.\n\nAthos, Porthos ja Aramis lähestyivät samassa hetkessä toisiansa, ja\nJussac asetti soturinsa riviin.\n\nTämä silmänräpäys oli d'Artagnan'ille kylliksi päätöksen tekemiseen:\ntässä oli nyt yksi niitä tilaisuuksia, jotka ratkaisevat miehen koko\nelämän; tässä oli nyt valitseminen kuninkaan ja kardinaalin välillä; kun\nvalitseminen kerran oli tapahtunut, oli se jääpä semmoiseksi. Ruveta\nvastarintaan, se oli samaa kuin niskoitella lakia vastaan, panna päänsä\nvaaraan, hankkia itselleen yhdellä kertaa viholliseksi ministeri, joka\noli mahtavampi kuin itse kuningas; tämän kaiken näki nuori mies, eikä\nhän, lausukaamme se hänelle kiitokseksi, sekuntiakaan empinyt. Hän\nkääntyi Athoksen ja hänen ystäväinsä puoleen ja lausui:\n\n-- Hyvät herrat, sallikaa minun korjata äskeisiä sanojanne. Olette\nsanoneet, että teitä on vaan kolme, mutta minusta näyttää että meitä on\nneljä.\n\n-- Vaan ettehän ole meidän miehiä, sanoi Porthos.\n\n-- Totta kyllä, vastasi d'Artagnan; minulla ei ole teidän pukuanne, vaan\nminulla on teidän sielunne. Minun sydämmeni on muskettisoturi, sen hyvin\ntunnen, ja se minut vetää puoleensa.\n\n-- Poistukaa, nuori mies, huusi Jussac, joka epäilemättä viittauksista\nja muodon liikkeistä oli havainnut d'Artagnan'in aikomuksen. Te saatte\nmennä, me sen sallimme. Pelastakaa nahkanne, ja sukkelaan.\n\nD'Artagnan ei hievahtunut paikaltaan.\n\n-- Totta tosiaan, te olette kelpo nuorukainen, sanoi Athos, puristaen\nkädestä nuorta miestä.\n\n-- Joutukaa, joutukaa, tehkää pian päätöksenne, huusi Jussac.\n\n-- Niinpä kyllä; sanoivat Porthos ja Aramis, päättäkäämme jotakin.\n\n-- Tuo herra on peräti jalomielinen, sanoi Athos.\n\nMutta kaikki kolme ajattelivat d'Artagnan'in nuoruutta ja varasivat\nhänen kokemattomuuttaan.\n\n-- Meitä ei ole kuin kolme, joista yksi haavoitettuna, siihen lisänä\nyksi lapsi, jatkoi Athos, mutta kaiketi sittenkin sanotaan, että meitä\noli neljä.\n\n-- Kyllä kai, mutta paetkaamme! sanoi Porthos.\n\n-- Se on vaikeata, vastasi Athos.\n\nD'Artagnan havaitsi heidän eperoimisensa.\n\n-- Hyvät herrat, koettakaahan toki minua, sanoi hän, ja minä vannon\nkunniani kautta, ett'en ota lähteäkseni täältä, jos meidät voitetaan.\n\n-- Mikä teidän nimenne on, urhoollinen ystäväni? kysyi Athos.\n\n-- D'Artagnan.\n\n-- No hyvä! Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan, eteenpäin! huusi\nAthos.\n\n-- No, hyvät herrat, ettekös tee jo päätöstänne? huusi kolmannen kerran\nJussac.\n\n-- Se on tehty, vastasi Athos.\n\n-- Ja mimmoinen se on? kysyi Jussac.\n\n-- Me hyökkäämme teidän kimppuunne, vastasi Aramis kohottaen lakkiansa\ntoisella kädellä ja vetäisten miekkansa toisella.\n\n-- Ahaa! te vastustelette! huusi Jussac.\n\n-- Saakeli! kummastuttaakos se teitä?\n\nJa nyt ryntäsivät nuo yhdeksän taistelijaa toisiansa vastaan\nraivokkaasti, vaan kumminkin jonkuntapaisessa järjestyksessä.\n\nAthos otti osallensa erään Cahusac'in, kardinaalin suosikin; Porthos sai\nBicarat'in ja Aramis joutui taistelemaan kahta vastaan.\n\nMutta d'Artagnan, hän näki jääneensä itse Jussac'ia vastaan.\n\nNuoren gaskonjalaisen sydän sykki, niin että rinta oli haljeta, ei\npelosta, jumalankiitos, sillä sitä hänellä ei ollut rahtuakaan, vaan\ninnosta; hän taisteli kuin raivoisa tiikeri, kiertäen kyllä kymmenen\nkertaa vastustajansa ympäri ja muuttaen kaksikinkymmentä kertaa asentoa\nja paikkaa. Jussac oli, niinkuin siihen aikaan sanottiin,\nahnasmiekkainen ja sangen tottunut; mutta olipa hänellä vaan täysi työ\npuollustaissa itseään tuommoista taistelijaa vastaan, joka, notkeana ja\nliukasliikkeisenä, rikkoi joka hetki tavanmukaisia sääntöjä, hyökkäsi\nkaikilta puolilta yht'aikaa, ja kaiken sen ohessa väisteli iskuja\nniinkuin semmoinen, joka on peräti arka nahastansa.\n\nViimein tämä taisteleminen vei Jussac'ilta maltin kokonaan. Vimmassaan\nsiitä, että tuommoinen, jota hän oli katsonut vallan lapseksi, piti\nhäntä pintehissä, hän pikastui ja alkoi hairahdella. D'Artagnan jolla,\nvaikka puuttuikin käytäntöä, oli syvä opillinen taito, yhä lisäsi\nliikkeittensä nopeutta. Jussac, tahtoen päästä leikin loppuun, suuntasi\nhirvittävän piston vastustajaansa kohden, tehden aika hyppäyksen häntä\nvastaan; mutta tämä väistyi äkkiä syrjään, ja sillä välin kuin Jussac\nnousi maasta, syöksi d'Artagnan, luikertautuen kuni käärme hänen\nmiekkansa alaitse, miekkansa hänen ruumiinsa lävitse. Jussac kaatui\nkönttänä maahan.\n\nD'Artagnan heitti silloin levottoman ja pikaisen silmäyksen\ntaistelukentälle.\n\nAramis oli jo saanut toisen vastustajansa hengiltä; vaan toinen ahdisti\nhäntä kovasti. Mutta Aramis oli edullisessa asemassa ja voi vielä\npuollustaa itseänsä.\n\nBicarat ja Porthos olivat juuri iskeneet haavan toinen toisiinsa.\nPorthos oli saanut piston käsivartensa lävitse ja Bicarat reiteensä.\nVaan kun ei kumpikaan haava ollut vaarallinen, jatkoivat he taistelua\nyhä yltyvällä kiihkolla.\n\nAthos, joka Cahusac'ilta oli saanut uuden haavan, kelmeni\nsilminnähtävästi, vaan ei peräytynyt askeltakaan; hän oli muuttanut\nmiekankin toiseen käteensä ja taisteli nyt vasemmalla.\n\nD'Artagnan saattoi sen ajan taistelusääntöjen mukaan ruveta avuksi\ntoiselle; hänen parhaillaan katsellessaan, kuka hänen tovereistaan olisi\navun tarpeessa, loi Athos silmäyksen häneen päin. Tämä silmäys oli\nerinomaisen puhuva. Athos olisi ennemmin kuollut kuin kutsunut avuksi;\nmutta hän saattoi kyllä heittää silmäyksen, ja sillä tavoin pyytää.\nD'Artagnan arvasi tarkoituksen, teki hirvittävän hyppäyksen ja hyökkäsi\nCahusac'in kimppuun sivulta päin ja ärjäsi:\n\n-- Tänne päin, herra henkivartija, muuten pistän teidät kuolijaaksi.\n\nCahusac kääntyi; ja parhaasen aikaan. Athos, jota ainoastaan\nylenmääräinen rohkeus piti pystyssä, lynsähti toiselle polvelleen.\n\n-- Elkää Herran tähden, nuori mies, tappako häntä, huusi hän\nd'Artagnan'ille; minulla on vanha juttu päätettävä hänen kanssansa\nsittenkuin paranen ja pääsen voimiini. Tehkää hänet vaan aseettomaksi,\nlyökää miekka pois kädestä. Kas niin! Hyvin! oivallisesti!\n\nTämä huudahdus pääsi Athokselta sen johdosta, että Cahusac'in miekka\nlennähti kahdenkymmenen askeleen päähän hänestä. D'Artagnan ja Cahusac\njuoksivat yhdessä, toinen, ottamaan takaisin miekkansa, toinen\nanastamaan sitä itselleen; mutta d'Artagnan, nopsempi jalaltaan, ennätti\nensimäisenä ja polki jalkansa sen päälle.\n\nCahusac juoksi sen henkivartijan luokse, jonka Aramis oli surmannut,\nsieppasi hänen miekkansa ja aikoi palata d'Artagnan'in luokse; mutta\nvälillä kohtasi hän Athoksen, joka sillä silmänräpäyksen lomalla, minkä\nd'Artagnan oli hänelle toimittanut, oli saanut huo'ahtaa ja joka,\npeljäten d'Artagnan'in tappavan hänen vihollisensa, tahtoi uudestaan\nryhtyä taisteluun.\n\nD'Artagnan ymmärsi, että hän pahoittaisi Athosta, ell'ei hän antaisi\nhänen noutaa mieltänsä. Ja todella muutamain sekuntien perästä kaatui\nCahusac, kaula miekan lävistämänä.\n\nSamassa tuokiossa Aramis ojensi miekkansa kaatuneen vastustajansa rintaa\nvasten ja pakoitti hänet armoille.\n\nJälellä oli vielä Porthos ja Bicarat. Porthos laski tuhansia\nkokkapuheitansa, kysyen Bicarat'ilta, mitä kello mahtoi olla ja\ntoivottaen hänelle onnea pääsemään siihen komppaniiaan, jonka hänen\nveljensä oli saanut Navarran rykmentissä; mutta kaikilla kokkapuheillaan\nei hän voittanut mitään. Bicarat oli niitä rautaisia miehiä, jotka eivät\nkaadu muutoin kuin kuolleina.\n\nMutta täytyihän taistelun päättyä. Vahti saattoi tulla ottamaan kiini\nkaikki taistelijat, oli ne haavoitettuja tai ei, oli ne kuninkaan tai\nkardinaalin miehiä. Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan piirittivät\nBicarat'in ja kehoittivat häntä antautumaan. Vaikka hän oli yksin\nkaikkia vastaan ja hänellä oli miekan pistos reiden lävitse, tahtoi hän\nkuitenkin tehdä vastarintaa; mutta Jussac, joka oli kohonnut\nkyynärvartensa nojaan, käski häntä antautumaan. Bicarat oli\ngaskonjalainen niinkuin d'Artagnan'kin; hän ei ollut kuulevinaan,\nmuhoili vaan, ja saaden sen verran lomaa, pisti miekkansa kärellä\nmaahan, sanoen:\n\n-- Tähän paikkaan on Bicarat kuoleva, yksin jälellä niistä, jotka hänen\nkanssansa olivat.\n\n-- Vaan heitä on neljä sinua vastaan; herkene jo, minä käsken sen.\n\n-- Ah, jos sinä käsket, niin sitten on asia toinen, lausui Bicarat;\nkoska olet päällikköni, tulee minun totella.\n\nJa hypähtäen taaksepäin, katkaisi hän miekkansa vasten polveaan, ettei\nhänen tarvitsisi antaa sitä pois, viskasi palaset yli luostarin muurin\nja pani käsivartensa ristiin rintaansa vasten, viheltäen erästä\nkardinaalilaista säveltä.\n\nUrhoollisuutta, vihollisenkin, pidetään aina arvossa. Muskettisoturit\ntervehtivät Bicarat'ia miekoillaan ja pistivät ne sitten tuppeen.\nD'Artagnan teki samoin, jonka perästä hän Bicarat'in kanssa, ainoan,\njoka enää oli pystyssä, kantoi luostarin porttiholviin Jussac'in,\nCahusac'in ja Aramiksen vastamiehistä sen, joka oli vaan haavoitettu.\nNeljäs oli, niinkuin jo mainitsimme, kuollut. Sitten soittivat he\nluostarin kelloa ja, ottaen mukaansa neljä miekkaa viidestä, lähtivät\nilon hurmoksissa herra de Tréville'n hotellia kohden.\n\nHeidän nähtiin kävelevän käsikynkässä kadun leveydeltä ja vetävän\njoukkoonsa jokaisen muskettisoturin, minkä kohtasivat, niin että lopulta\noli heitä koko riemusaatto. D'Artagnan'in sydän uiksenteli riemun\nhekkumassa, kun hän tuossa astui Athoksen ja Porthoksen välissä,\nhellästi vetäen heitä puoleensa.\n\n-- Ell'en vielä olekkaan muskettisoturi, sanoi hän uusille ystävillensä\nkäydessään sisään herra de Tréville'n hotellin portista, onhan minut\nainakin otettu oppilaaksi, vai kuinka?\n\n\n\n\nVI.\n\nHänen Majesteettinsa kuningas Ludvig kolmastoista.\n\n\nAsia herätti suurta melua. Herra de Tréville julkisesti nuhteli\nmuskettisotureja, vaan salaa onnitteli heitä; mutta kun hänellä oli jo\nkiire ilmoittamaan siitä kuninkaalle, riensi hän Louvreen. Vaan se oli\njo liian myöhäistä, kuningas oli jo sulkeutunut huoneesensa kardinaalin\nkanssa ja Tréville'lle sanottiin kuninkaan olevan työssä eikä voivan\ntällä hetkellä ottaa vastaan. Iltaisilla tuli herra de Tréville\nkuninkaan pelipöytään. Kuningas oli voitolta, ja koska Hänen\nMajesteettinsa oli sangen ahnas, oli hän mainiolla tuulella; niinpä hän,\nnähdessään Tréville'n jo matkan päästä, huusi hänelle:\n\n-- Tulkaa tänne, herra kapteeni, tulkaa tänne, että saan teitä nuhdella;\ntietäkääs, Hänen ylhäisyytensä kävi täällä valittamassa teidän\nmuskettisotureistanne, ja oli semmoisessa mielenliikkeessä, että hän nyt\non vallan sairaana. Ah, mutta nehän ovat koko tuhannen häijyläisiä nuo\nteidän muskettisoturinne!\n\n-- Ei laisinkaan, armollisin herra, vastasi Tréville, joka havaitsi ensi\nsilmäyksellä, minne päin asia oli kallistumassa; ei laisinkaan, sillä\npäinvastoin ovat he sangen kilttiä olennoita, hyvänluontoisia kuin\nlampaat, eikä heillä ole muuta kuin yksi ainoa toivo, sen vakuutan, ja\nse on paljastaa miekkansa ainoastaan Teidän Majesteettinne edestä! Mutta\nmitäs tehdä, herra kardinaalin henkivartijat hakevat lakkaamatta riitaa\nheidän kanssansa ja noiden nuorten miesparkojen täytyy soturikuntansa\nkunniankin vuoksi puollustaa itseänsä.\n\n-- Kas sitä herra de Tréville'ä! sanoi kuningas, kas vaan! eikös hänen\nvoisi luulla puhuvan jostakin uskonnollisesta lahkokunnasta! Totta\ntosiaan, minun hyvä kapteenini, haluttaisipa minun ottaa teiltä\nvaltakirjanne ja antaa se neiti de Chemerault'ille, jolle olen luvannut\nnunnaluostarin. Mutta elkää luulkokkaan minun uskovan teitä niin\nsananmukaisesti. Minua nimitetään Ludvig Oikeamieleksi, herra de\nTréville, ja kohtapa vaan, kohtapa vaan saamme sen nähdä.\n\n-- Ah, juuri sen vuoksi, että minä luotan Teidän oikeamielisyyteenne,\narmollinen herra, odotan minä maltillisesti ja levollisesti Teidän\nMajesteettinne armollista päätöstä.\n\n-- Odottakaa siis, herrani, odottakaa, sanoi kuningas, en minä anna\nteidän kaukaa odottaa.\n\nMutta pelionni kääntyi nyt, ja kun kuningas alkoi menettää mitä oli\nvoittanut, hän ei ollut ensinkään vastahakoinen käyttämään tätä\nTréville'n juttua tekosyyksi, jonka varjolla hän saattoi vetäytyä pois\npelistä. Kuningas nousi siis hetkisen perästä seisovalleen, pani\ntaskuunsa rahat, jotka olivat hänen edessään pöydällä ja joista suurin\nosa oli voittorahoja, ja sitten virkkoi hän:\n\n-- Le Vieuville, ruvetkaa te paikalleni, minun täytyy mennä puhumaan\nherra de Tréville'n kanssa tärkeästä asiasta. Mutta aivan oikein! ...\nminullahan oli edessäni kahdeksankymmentä louisdor'ia; pankaa te siihen\nsama summa, ettei niillä, jotka ovat menettäneet, ole mitään\nvalittamista. Oikeus ennen kaikkea. Sitten kääntyi hän herra\nde Tréville'n puoleen ja siirtyi hänen kanssansa erääsen\nikkunan-syvennykseen.\n\nNo, herrani, jatkoi hän, te sanotte Hänen ylhäisimpänsä henkivartijain\nhakeneen riitaa teidän muskettisoturienne kanssa?\n\n-- Niin, armollisin herra, nyt niinkuin aina.\n\n-- Ja kuinka asia tapahtui? sillä näettekös, niinkuin tiedätte, hyvä\nkapteeni, tuomarin täytyy kuunnella kumpaistakin riitapuolta.\n\n-- Ah, Herra nähköön, mitä yksinkertaisimmasti ja luonnollisimmasti.\nKolme meidän parhaita sotureita, jotka Teidän Majesteettinne tuntee\nnimeltään, ja joiden uskollisuudelle Teidän Majesteettinne enemmän kuin\nyhden kerran on pannut suurta arvoa, ja jotka, sen voin kuninkaalle\nvakuuttaa, palvelevat Teidän Majesteettianne kaikesta sydämmestään;\nkolme meidän parhaita sotureita, sanon, herrat Athos, Porthos ja Aramis,\nolivat lähteneet huvimatkalle erään nuoren gaskonjalaisen aatelismiehen\nkanssa, jonka minä olin suosittanut heille samana aamuna. Huviretki oli\naiottu Saint-Germain'iin, luullakseni, ja he olivat päättäneet yhtyä\nkarmeliittaluostarin luona, mutta kun he olivat sinne saapuneet, tuli\nheitä häiritsemään herrat de Jussac, Bicarat ja kaksi muuta\nhenkivartijaa, jotka varmaankaan eivät tulleet sinne noin monilukuisina\nilman asetuksien rikkomisen pahaa aikomusta.\n\n-- Ahaa! huomaan, sanoi kuningas: epäilemättä tulivat he sinne\ntaistelemaan keskenänsä.\n\n-- Minä en tahdo heitä syyttää, armollisin herra, vaan jätän sen Teidän\nMajesteettinne päätettäväksi, mitä viisi aseellista miestä muuta\nvoisivat tehdä niin yksinäisessä paikassa kuin karmeliittaluostarin\nseutu on.\n\n-- Niinpä kyllä, te olette oikeassa, Tréville, te olette aivan oikeassa.\n\n-- Niinpian kuin he olivat huomanneet meidän muskettisoturit, muuttivat\nhe tuumansa ja unhottivat keskinäisen riitansa soturikunta-riidan\nvuoksi; sillä Teidän Majesteettinne kyllä tietää, että meidän\nmuskettisoturit, jotka pitävät kuninkaan puolta, eikä kenenkään muun\nkuin kuninkaan, ovat herra kardinaalin henkivartijain luonnollisia\nvihamiehiä?\n\n-- Niin niin, Tréville, huoahti kuningas surumielisesti, ja se on sangen\nikävää, uskokaapas, nähdä Ranskassa tällä tavoin kaksi puoluetta, kaksi\nkuninkuuden päätä; mutta kaikki tämä on pian päättyvä. Te sanotte siis\nhenkivartijain hakeneen riitaa muskettisoturien kanssa?\n\n-- Minä sanon, että on varsin uskottavaa asian tapahtuneen sillä tavoin,\nmutta minä en mene vannomaan, armollisin herra. Teidän Majesteettinne\ntietää, kuinka vaikeata totuus on saada ilmi, ja ell'ei kellä ole sitä\nihmeteltävää lahjaa, joka on hankkinut Ludvig kolmannelletoista nimen\nOikeamieli...\n\n-- Ja te olette oikeassa, Tréville; mutta nuo teidän muskettisoturinne\neivät olleet yksinään, heidän mukanansa oli eräs lapsi.\n\n-- Niin, armollisin herra, ja eräs haavoitettu mies, niin että kolme\nkuninkaan muskettisoturia, joista yksi oli haavoitettu, sekä yksi lapsi,\neivät ainoastaan pitäneet puoliansa herra kardinaalin viittä mitä\npeloittavinta henkivartijaa vastaan, vaan vieläpä kaatoivat heistä neljä\ntantereesen.\n\n-- Mutta sehän on voitto se! huusi kuningas säihkyvin silmin, voitto\nkerrassaan!\n\n-- Niin, armollinen herra, yhtä täydellinen kuin Cé-sillan voitto.\n\n-- Neljä miestä, joista yksi haavoitettu ja yksi lapsi, niinhän\nsanoitte?\n\n-- Tuskin nuorukainen; joka vielä käyttihe tuossa tilaisuudessa niin\nerinomaisella tavalla, että minä pyydän saada luvan sulkea hänet Teidän\nMajesteettinne armolliseen suosioon.\n\n-- Mikä on hänen nimensä?\n\n-- D'Artagnan, armollisin herra. Hän on poika erään vanhimpia ystäviäni;\npoika erään miehen, joka teidän isänne, ikimuistettavan kuninkaan kanssa\nkävi puoluesotaa.\n\n-- Ja te sanotte tuon nuorukaisen olevan hyvin kasvatetun? Kertokaapa\nhänestä minulle, Tréville; tiedätte minun rakastavan sota- ja\ntaistelukertomuksia. Ja kuningas Ludvig XIII väänteli ylpeästi\nviiksiänsä ja ojensi hartioitaan.\n\n-- Armollisin herra, jatkoi Tréville, niinkuin jo sanoin, herra\nd'Artagnan on melkein lapsi ja kun hänellä ei ole kunnia olla\nmuskettisoturi, oli hän siviilipuvussa; herra kardinaalin henkivartijat,\nhavaiten hänen nuoruutensa, ja vielä enemmän sen vuoksi, että hän oli\nsoturikunnalle vieras, kehoittivat häntä poistumaan ennen hyökkäystä.\n\n-- Siis, huomaattehan Tréville, keskeytti kuningas, siis nepä ne olivat\nhyökkääjiä.\n\n-- Se on vallan oikein, armollisin herra, siitä ei ole enää epäilemistä;\nhe vaativat häntä peräytymään; mutta hän vastasi olevansa sydämmestään\nmuskettisoturi, ja kokonaan Hänen Majesteettinsa nöyrin palvelija, jonka\nvuoksi hän tahtoi jäädä herrojen muskettisoturien joukkoon.\n\n-- Oivallinen nuorukainen! mutisi kuningas.\n\n-- Ja aivan oikein, hän jäi heidän joukkoonsa; ja Teidän\nMajesteetillanne on siinä niin reipas taistelija, että hän se antoi\nJussac'ille tuon kauhean piston, joka niin ankarasti suututtaa herra\nkardinaalia.\n\n-- Hänkö haavoitti Jussac'in? huudahti kuningas, hän, tuo lapsi! Se,\nTréville, se on mahdotonta.\n\n-- Asia on niin kuin minulla oli kunnia kertoa Teidän Majesteetillenne.\n\n-- Jussac'in, joka on kuningaskuntamme ensimäisiä miekkamiehiä!\n\n-- Niin, armollisin herra, hän on nyt löytänyt mestarinsa.\n\n-- Minä tahdon nähdä tuon nuorukaisen, Tréville, minä tahdon hänet nähdä\nja jos jotakin on tehtävissä, niin tuumikaamme.\n\n-- Milloin Teidän Majesteettinne suvaitsee ottaa hänet puheillensa?\n\n-- Huomenna kello kaksitoista, Tréville.\n\n-- Tuonko minä hänet yksinään?\n\n-- Ei, tuokaa tänne kaikki neljä yhdessä. Minä tahdon kiittää heitä\nkaikkia yhdellä kertaa; uskolliset miehet ovat harvinaisia, Tréville, ja\nuskollisuus on palkittava.\n\n-- Kello kaksitoista olemme Louvressa armollisin herra.\n\n-- Tulkaa pieniä portaita, Tréville, pieniä portaita. Tarpeetonta on\nkardinaalin tietää...\n\n-- Kyllä, armollisin herra.\n\n-- Ymmärrättehän, Tréville, asetus on aina asetus, ja ovathan kuin\novatkin kaksintaistelut kielletyt.\n\n-- Mutta meneehän tämä ottelu, armollisin herra, ulkopuolelle tavallisia\nkaksintaistelun ehtoja, sehän oli tappelu, jota todistaa se, että heitä\noli viisi kardinaalin henkivartijaa minun kolmea muskettisoturiani ja\nherra d'Artagnan'ia vastaan.\n\n-- Oikein kyllä, mutta yhtäkaikki, Tréville, tulkaa vaan sittenkin\npieniä portaita.\n\nTréville hymyili. Mutta kun siinä oli jo paljo hänen työksensä, että oli\nsaanut tuon lapsen yllytetyksi mestariansa vastaan, kumarsi hän\nkunnioittavaisesti kuninkaalle ja, hänen luvallansa, sanoi hänelle\njäähyväiset.\n\nVielä samana iltana ilmoitettiin noille kolmelle muskettisoturille, mikä\nkunnia heille oli suotu. Koska he jo kauan olivat tunteneet kuninkaan,\nolivat he vallan levollisia, mutta d'Artagnan gaskonjalaisella\nmielikuvituksellaan näki siinä tulevaisen onnensa ja vietti yönsä\nkultaisissa unelmissa. Ja jo kello kahdeksan aamulla oli hän Athoksen\nluona.\n\nD'Artagnan tapasi muskettisoturin jo täysissä tamineissaan ja valmiina\nlähtemään ulos. Kun kuninkaan luokse oli mentävä vasta kello\nkaksitoista, oli hän tuuminut Porthoksen ja Aramiksen kanssa mennä\nheittämään palloa Luxemburg'in tallin luona olevassa pallohuoneessa.\nAthos pyysi d'Artagnan'ia tulemaan mukaan ja vaikka hän tosin ei osannut\npalloa heittää, kun ei ollut koskaan semmoisessa leikissä ollut,\nnoudatti hän kutsumusta, kun ei tiennyt mitenkä muutoinkaan saisi\naikansa kulumaan kello kahteentoista asti, koska kello oli vielä tuskin\nyhdeksää.\n\nNuo kaksi muskettisoturia olivat jo saapuneet paikalle ja olivat siellä\nparhaillaan kahden kesken pallosilla. Athos, joka oli sangen taitava\nkaikissa ruumiinharjoituksissa, meni d'Artagnan'in kanssa vastapäiselle\npuolelle ja nyt oli yhteinen leikki alkava. Mutta jo ensi yrityksellä,\nvaikka hän heitti vasemmalla kädellä, tunsi hän haavansa vielä liian\nvähän paranneeksi, voidaksensa kestää semmoista ruumiinliikettä.\nD'Artagnan jäi siis yksinään ja kun hän ilmoitti olevansa liian\nkykenemätön ryhtymään säännölliseen peliin, jatkettiin heittoa\nilman pitämättä niistä tarkkaa laskua. Mutta eräs Porthoksen\nHerkules-kämmenestä singahtanut pallo hiipaisi niin lähitse\nd'Artagnan'in naamaa, että se pani hänet arvelemaan, että jos pallo, sen\nsijaan kuin se nyt meni sivuitse, olisi paukahtanut kohti, hänen\npuheillepääsynsä olisi uskottavasti mennyt myttyyn, koska hänen olisi\nollut mahdoton saapua kuninkaan luokse. Ja kun tästä puheillepääsystä,\nhänen gaskonjalaisen mielikuvituksensa mukaan, koko hänen\ntulevaisuutensa riippui, hän kumarsi kohteliaasti Porthokselle ja\nAramikselle ja ilmoitti luopuvansa leikistä siksi kunnes hän saavuttaisi\nsiihen tarpeellisen tottumuksen, ja meni rajaköyden taakse katsojain\njoukkoon.\n\nD'Artagnan'in pahaksi onneksi oli katsojain seassa eräs Hänen\nylhäisyytensä henkivartija, joka vielä sangen harmissaan toveriensa\neilen kärsimästä tappiosta, oli päättänyt käyttää ensimäistä tilaisuutta\nkostaaksensa. Hän luuli nyt tilaisuuden tulleeksi ja, puhutellen\nnaapuriansa, lausui:\n\n-- Ei ole ihmettelemistä, että tuo nuori mies säikähti palloa, hän on\nepäilemättä muskettisoturin-oppipoika.\n\nD'Artagnan käännähti, juurikuin käärme olisi häntä pistänyt ja silmäsi\nterävästi henkivartijaa, joka oli nuo loukkaavat sanat suustaan\npäästänyt.\n\n-- Perhana vieköön! jatkoi tuo toinen väännellen ynseästi viiksiänsä,\ntiiratkaa minua niinpaljon kuin haluatte, pikku herrani, mikä on\nsanottu, se on sanottu.\n\n-- Ja koska sananne on liian selvä selittämättäkin, vastasi d'Artagnan\nmatalalla äänellä, pyydän teidän seuraamaan minua.\n\n-- Milloinka? kysyi henkivartija samalla pilkallisella katsannolla.\n\n-- Heti paikalla, jos suvaitsette.\n\n-- Kaiketi te tiedätte, kuka minä olen?\n\n-- Sitä en laisinkaan tiedä, enkä siitä yhtään välitäkkään.\n\n-- Siinä teette väärin, sillä jos nimeni tietäisitte, ehkä olisitte\nvähemmin kiireissänne.\n\n-- Mikä teidän nimenne sitten on?\n\n-- Bernajoux, teidän nöyrin palvelijanne.\n\n-- No niin, herra Bernajoux, sanoi d'Artagnan levollisesti, minä odotan\nteitä portilla.\n\n-- Menkää vaan, herra, kyllä tulen.\n\n-- Elkää pitäkö kovin kiirettä, herra, ettei huomattaisi meidän\npoistuvan yhdessä; ymmärrätte kaiketi, että siinä toimessa, johon aiomme\nryhtyä, liika väki olisi haitaksi.\n\n-- Hyvä on, vastasi henkivartija, kummastuksissaan, ett'ei hänen nimensä\ntehnyt sen suurempaa vaikutusta nuoreen mieheen.\n\nNimi Bernajoux oli todella tuttu kaikille ihmisille, d'Artagnan ehkä\npoisluettuna; sillä Bernajoux oli yksi niitä, jotka useimmin tavattiin\nniissä jokapäiväisissä tappeluissa, joita kaikki kuninkaan ja\nkardinaalin säännöt ja asetukset eivät saaneet hillityiksi.\n\nPorthos ja Aramis olivat niin kiintyneet pallonheittoonsa ja Athos\nkatseli heitä niin tarkkaavaisesti, ett'eivät he edes nähneet nuoren\ntoverinsa lähtöä. D'Artagnan jäi sanansa mukaan portille odottamaan ja\nhetkisen perästä tuli tuo toinenkin paikalle. Kun d'Artagnan'illa ei\nollut aikaa hukata, kuninkaan luokse menon vuoksi, joka oli määrätty\nkello kahdeksitoista, katsahti hän ympärillensä ja nähden kadun\ntyhjäksi, virkkoi vastustajallensa:\n\n-- Totta tosiaan on onni teille, vaikka nimenne onkin Bernajoux, että\nolette joutuneet tekemisiin vaan muskettisoturin oppilaan kanssa; mutta\nolkaa huoleti, minä koetan parastani. Asentoon!\n\n-- Mutta, lausui Bernajoux'in nimellä puhuteltu, minusta näyttää tämä\npaikka huonosti valitulta, paljoa parempi olisi Saint-Germain'in\nluostarin takana tai Pré-aux-Clercs'illä.\n\n-- Teidän huomautuksenne on sangen paikallaan, vastasi d'Artagnan; mutta\npahaksi onneksi on minulla aika vähissä, sillä minulla on eräs kohtaus\nkello kaksitoista. Asentoon siis, herra, asentoon!\n\nBernajoux ei ollut niitä miehiä, joille semmoista käskyä tarvitsee antaa\nkahta kertaa. Samassa hetkessä välkähti miekka hänen kädessään ja hän\nryntäsi vastustajaansa kohden, jota hän luuli säikäyttävänsä, koska hän\noli niin kovin nuori.\n\nMutta d'Artagnan oli eilen suorittanut kokeensa ja, vielä innoissaan\nvoitostansa sekä pöyhistyneenä siitä suosiosta, joka hänelle oli\ntulossa, hän päätti olla peräytymättä askeltakaan; miekat\nristiytyivätkin suojustimeen asti, ja kun d'Artagnan pysyi paikallansa,\noli hänen vastustajansa peräytyminen. Mutta d'Artagnan käytti sitä\nsilmänräpäystä, jolloin Bernajoux'in miekka, hänen peräytyissään,\nsyrjähti, irroitti miekkansa hänen miekastaan ja kosketti vastustajaansa\nolkapäähän. Nyt d'Artagnan vuorostaan peräytyi askeleen ja kohotti\nmiekkansa; mutta Bernajoux huusi hänelle, ettei hän siitä välittänyt ja\npuski sokeasti häntä vastaan, sysäytyen hänen miekkaansa. Kun hän\nkumminkaan ei kaatunut, eikä tunnustanut itseään voitetuksi, vaan koki\nsiirtyä sinne päin, missä herra de la Trémouille'n hotelli oli, eräs\nhänen sukulaisensa oli näet herra de la Trémouille'n palveluksessa, niin\nd'Artagnan, joka ei itsekkään tiennyt miten pahan haavan hänen\nvastustajansa viimeksi oli saanut, ahdisti häntä ankarasti ja\nepäilemättä olisi surmannut hänet kolmannella iskulla, kun, sittenkuin\nkadulla syntynyt meteli oli kuulunut pallohuoneelle saakka, kaksi\nhenkivartijan ystävää, jotka olivat kuulleet hänen vaihtavan muutamia\nsanoja d'Artagnan'in kanssa, riensivät miekka kädessä pallohuoneelta ja\nhyökkäsivät voittajan kimppuun. Mutta kohtapa näkyi vuorostaan Athos,\nPorthos ja Aramis, jotta juuri siinä hetkessä kuin nuo kaksi\nhenkivartijaa ryntäsivät heidän nuorta toveriansa vastaan, ehtivät\npaikalle ja pakoittivat heidät kääntymään. Siinä tuokiossa Bernajoux\nkaatui; ja kun henkivartijat jäivät nyt kaksi neljää vastaan, rupesivat\nhe huutamaan: \"Tänne, tänne, koko de la Trémouille'n hotelli!\" Näihin\nhuutoihin tulivat kaikki, ketä hotellissa oli, ulos, ja hyökkäsivät\nnoiden neljän asetoverin kimppuun, jotka taas puolestaan alkoivat\nhuutaa: \"Tännepäin, muskettisoturit!\"\n\nTämä huuto ei koskaan mennyt kuuroille korville; sillä muskettisoturit\ntiedettiin Hänen ylhäisyytensä vihollisiksi, ja heitä rakastettiin sen\nvuoksi että he vihasivat kardinaalia. Muiden komppaniiojen miehet kuin\nPunaisen herttuan, niinkuin Aramis oli häntä nimittänyt, menivätkin\nyleensä tällaisissa taisteluissa kuninkaan muskettisoturien puolelle.\nKolmesta ohikulkevasta herra Desessarts'in komppaniian miehestä kaksi\nliittyi niinikään noiden neljän toverin avuksi, vaan kolmas juoksi herra\nde Tréville'n hotelliin ja huusi: \"Tännepäin, muskettisoturit,\ntännepäin!\" Tavallisuuden mukaan oli herra de Tréville'n hotelli täynnä\nsen aseen miehiä, ja kiiruhtivat nyt tovereillensa avuksi; syntyi\nyleinen kahakka, mutta muskettisoturit olivat voiton puolella:\nkardinaalin henkivartijat ja herra de la Trémouille'n väki peräytyivät\nhotelliin, jonka portit he mennessään sulkivat, juuri töin tuskin ehtien\nestää vihollisiansa tunkeutumasta sisään samalla kertaa. Mitä äskeiseen\nhaavoitettuun tulee, hänet oli sinne viety jo kohta ja niinkuin jo\nsanoimme, sangen pahassa tilassa.\n\nYllytys muskettisoturien ja heidän liittolaistensa joukossa oli\nkorkeimmillaan ja jopa neuvoteltiin semmoistakin, että, kostoksi herra\nde la Trémouille'n palvelijain röyhkeydestä kuninkaan muskettisotureita\nkohtaan, pistettäisiin tuleen koko hänen hotellinsa. Ehdotus oli tehty\nja hyväksytty innolla, kun onneksi kello löi yksitoista, muistuttaen\nd'Artagnan'ia ja hänen tovereitansa kuninkaan puheille menosta, ja kun\nheistä olisi ollut ikävää, jos tuo kaunis urostyö olisi toimitettu ilman\nheitä, onnistui heidän tyynnyttää mielet. Jätettiin asia vaan siihen,\nettä paiskattiin muutamia katukiviä portteja vastaan, mutta portit\nkestivät, ja silloin väsyttiin; muutoin olivat tämän kahakan oikeat\npäämiehet jo hetkistä ennen jättäneet joukon ja lähteneet herra de\nTréville'n luokse, joka odotti heitä, sillä hän oli jo saanut tiedon\ntästä uudesta metelistä.\n\n-- Pian Louvreen, sanoi hän, Louvreen hetkeäkään kadottamatta, ja\nkoettakaamme tavata kuningas ennenkuin kardinaali on saanut häntä\npuhutella; me kerromme hänelle tämän tapauksen olleen seurauksena\neilisestä, niin ne menevät molemmat yksin tein.\n\nHerra de Tréville lähti neljän nuoren miehen kanssa siis Louvreen; mutta\nmuskettikapteenin suureksi hämmästykseksi ilmoitettiin hänelle kuninkaan\nmenneen hirvenjahdille Saint-Germain'in metsään. Herra de Tréville antoi\nkahdesti kertoa itselleen tämän uutisen, ja kummallakin kertaa näkivät\nhänen seurakumppaninsa hänen kasvonsa ruskettuvan.\n\n-- Joko Hänen Majesteettinsa, kysyi hän, oli eilen päättänyt lähteä\ntälle metsästysretkelle?\n\n-- Ei, Teidän ylhäisyytenne, vastasi kamaripalvelija, tänä aamuna tuli\nylijahtimestari ilmoittamaan, että yöllä oli muudan hirvi saatu\nkierrokseen. Ensin vastasi hän, ett'ei hän lähtisi, vaan sitten ei hän\nkumminkaan voinut vastustaa sitä viehätystä, mitä tämä metsästys lupasi,\nja päivällisen syötyänsä lähti hän.\n\n-- Ja tapasiko kuningas kardinaalia? kysyi herra de Tréville.\n\n-- Aivan luultavasti, vastasi kamaripalvelija, sillä minä näin tänä\naamuna Hänen ylhäisyytensä hevoset valjaissa, ja kysyttyäni minne hän\nmatkusti, vastattiin Saint-Germain'iin.\n\n-- Meidät on ehdätetty, sanoi herra de Tréville. Hyvät herrat, minä\ntulen tapaamaan kuningasta tänä iltana; mutta mitä teihin tulee, en\nneuvoisi teitä uskaltamaan häntä lähestyä.\n\nVaroitus oli niin järkevä ja semmoisen miehen antama, joka sangen hyvin\ntunsi kuninkaan, että neljä nuorta miestä eivät yrittäneetkään sitä\nvastustella. Herra de Tréville kehoitti heitä siis kutakin menemään\nkotiinsa odottamaan hänen vastaisia määräyksiänsä.\n\nTultuaan hotelliinsa, herra de Tréville arveli viisaimmaksi jouduttautua\nensimäisenä valittamaan. Hän lähetti sen vuoksi erään palvelijoistaan\nviemään herra de la Trémouille'lle kirjettä, jossa hän pyysi hänen\nkäskemään pois luotansa herra kardinaalin henkivartijan, ja nuhtelemaan\nväkeänsä siitä uhkarohkeudesta, jolla he olivat hyökänneet hänen\nmuskettisoturiensa kimppuun. Mutta herra de la Trémouille, jolle hänen\ntallimestarinsa oli jo ennakolta seikat kertonut, tuo sama, jolle\nBernajoux oli sukua, käski viemään herra de Tréville'lle semmoisen\nvastauksen, ettei herra de Tréville'llä eikä hänen muskettisotureillansa\nollut mitään valittamisen syytä, vaan päinvastoin hänellä, jonka väkeä\nmuskettisoturit olivat ahdistaneet ja vieläpä aikoneet polttaa hänen\nhotellinsakin. Mutta koska näiden kahden mahtavan herran välillä olisi\nkiista voinut jatkua pitkälliseksi, molemmat kun tietysti pysyivät kiini\nväitteissään, keksi herra de Tréville neuvon, jonka tarkoituksena oli\nsaada kaikki päätökseen: hän lähti itse kohtaamaan herra de la\nTrémouille'a.\n\nHän meni siis kohta hänen hotelliinsa ja käski ilmoittaa itsensä.\n\nMolemmat herrat tervehtivät toisiansa kohteliaasti, sillä vaikka eivät\nolleetkaan toinentoistensa ystäviä, kunnioittivat he kumminkin toisiaan.\nKumpaisetkin olivat sydämmen ja kunnian miehiä; ja kun herra de la\nTrémouille, joka oli protestantti ja harvoin näki kuningasta, ei\nkuulunut mihinkään puolueesen, ei hänen seurustelemistansa rasittanut\nyleensä mitkään ennakkopäätökset. Tällä kertaa oli kumminkin hänen\nkohtelunsa, vaikka tosin kohtelias, tavallista kylmempi.\n\n-- Herra, virkkoi herra de Tréville, me luulemme kumpikin olevan\ntoisillamme syytä valittaa, ja minä olen nyt tullut tänne itse\nsaattamaan yksissä neuvoin teidän kanssanne tämän asian selville.\n\n-- Mielelläni, vastasi herra de la Trémouille; mutta minä sanon jo\nedeltäkäsin, että minulla on varsin hyvät tiedot asiasta ja että koko\nvääryys on teidän muskettisoturienne puolella.\n\n-- Te olette liian oikeudellinen ja kohtuullinen, sanoi herra de\nTréville, ollaksenne suostumatta ehtoon, jonka nyt aion teille esittää.\n\n-- Esittäkää, herra, minä kuuntelen.\n\n-- Kuinka voipi herra Bernajoux, teidän tallimestarinne sukulainen?\n\n-- Vallan huonosti. Paitsi miekanpistoa, jonka hän on saanut\nkäsivarteensa, ja joka ei liene juuri vaarallinen, on hänellä toinen,\njoka on lävistänyt hänen keuhkonsa niin pahasti, että lääkäri on siitä\nkahdella päällä.\n\n-- Mutta onko haavoitettu tunnossaan?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Puhuuko hän?\n\n-- Työläästi, mutta kyllä hän puhuu.\n\n-- No hyvä: herra, menkäämme hänen luoksensa; vannottakaamme häntä\nnimessä Jumalan, jonka eteen hänet ehkä kohta kutsutaan, ilmoittamaan\ntotuuden; minä otan hänet tuomariksi omassa asiassaan, herra; ja mitä\nhän sanoo, olen minä uskova todeksi.\n\nHerra de la Trémouille mietti hetkisen, jonka perästä hän, koska oli\nvaikea tehdä kohtuullisempaa ehdotusta, suostui siihen.\n\nMolemmat kävivät nyt siihen huoneesen, jossa haavoitettu makasi. Kun hän\nnäki kahden niin ylhäisen herran tulevan hänen luoksensa, koetti hän\nnousta vuoteellaan, mutta ollen liian heikko, uupui hän ponnistuksestaan\nja vaipui takaisin melkein tunnottomana.\n\nHerra de la Trémouille lähestyi häntä ja antoi hänen haistella\nhajusuolaa, joka sai hänet tointumaan. Silloin herra de Tréville, joka\nei tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää mistään vaikutuksesta\nsairaasen, kehoitti herra de la Trémouille'a itseänsä kysymään häneltä\nasiasta.\n\nMitä herra de Tréville oli aavistanut, tapahtuikin. Elämän ja kuoleman\nvälillä, niinkuin Bernajoux oli, ei hänellä ollut vähintäkään ajatusta\nsalata totuutta; ja hän kertoi näille molemmille herroille asiat aivan\ntarkoilleen, semmoisina kuin ne olivat tapahtuneet.\n\nSe oli kaikki, mitä herra de Tréville oli tarkoittanutkin; hän toivotti\nBernajoux'ille pikaista parantumista, heitti jäähyväiset herra de la\nTrémouille'lle, palasi hotelliinsa ja käski heti paikalla ilmoittaa\nnoille neljälle ystävällensä, että hän odotti heitä päivällisille\nluoksensa.\n\nHerra de Tréville'n seura oli sangen valittua, kokonaan kardinaalin\nvastustajia muutoin. Hyvin ymmärrettävästi liikkui siis puhelu\npäivällispöydässä noiden kahden tappion alalla, joita Hänen\nylhäisyytensä henkivartijat äskettäin olivat kärsineet. Ja kun\nd'Artagnan oli ollut näiden kahden päivän sankarina, niin hänellenpä\nsateli onnentoivotuksia, joita Athos, Porthos ja Aramis hänelle\nyltäkyllin soivat, ei ainoastaan hyvinä tovereina, vaan miehinä, joilla\noli ollut kylliksi usein vuoronsa, antaaksensa nyt hänen saada osansa.\n\nKello kuuden aikaan ilmoitti herra de Tréville, että hänen oli meneminen\nLouvreen; mutta kun Hänen Majesteettinsa suoman puheillepääsyn aika oli\njo ohitse, ei herra de Tréville pyytänytkään käydä sisään pienistä\nportaista, vaan meni neljän nuoren seuralaisensa kanssa esihuoneesen.\nKuningas ei ollut vielä palannut metsästysretkeltään. Nuoret miehemme\nolivat odottaneet tuskin puolta tuntia hovimiesten joukossa, kun kaikki\novet avattiin ja ilmoitettiin kuninkaan tulevan.\n\nTällä hetkellä tunsi d'Artagnan luunsa ja ytimensä vapisevan. Hetki,\njoka nyt oli tulossa, oli kaiketikin ratkaiseva koko hänen elämänsä\nkohtalon. Senpätähden hänen silmänsä tähtäsivät tuskallisesti sitä ovea,\njosta kuningas oli astuva sisään.\n\nLudvig XIII ilmestyi näkyviin, käyden seurueensa etunenässä; hän oli\nmetsästyspuvussa, vielä aivan pölyisenä, suuret saappaat jalassa ja\npiiska kädessä. Ensi silmäyksellä päätti d'Artagnan kuninkaan olevan\nmyrskytuulella.\n\nMutta vaikka tämä Hänen Majesteettinsa mieliala oli silminnähtävä, ei se\nestänyt hovimiesten järjestymästä riveihin pitkin hänen tietänsä;\nkuninkaan esihuoneissa on toki parempi joutua vihastuneenkin silmän\nhuomattavaksi kuin jäädä kokonaan huomaamattomaksi. Kolme\nmuskettisoturia eivät hekään siis empineet astumasta askeleen esiin,\nmutta d'Artagnan sitä vastoin jäi heidän taaksensa piiloon; vaan vaikka\nkuningas persoonallisesti tunsi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen, kulki\nhän heidän editsensä katsahtamatta heihin, puhuttelematta heitä ja aivan\nkuin hän ei olisi heitä koskaan nähnyt. Mutta herra de Tréville, kun\nkuninkaan silmät hetkiseksi pysähtyivät häneen, kesti tuon silmäyksen\nniin lujana, että kuningaspa se ennemmin silmänsä poispäin käänsi; jonka\nperästä Hänen Majesteettinsa, itsekseen murahtaen, astui huoneesensa.\n\n-- Asiat käyvät huonosti, virkkoi Athos hymyillen, eikä meitä tehdä\nritareiksi vielä tälläkään kertaa.\n\n-- Odottakaa täällä kymmenen minuuttia, sanoi herra de Tréville; ja jos\nette kymmenen minuutin kuluttua näe minun tulevan, palatkaa hotelliini:\nsillä tarpeetonta on sitte minua enää odottaa.\n\nNeljä nuorta miestä odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen,\nkaksikymmentä minuuttia; ja kun ei herra de Tréville'ä vieläkään\nnäkynyt, menivät he pois, levottomina siitä mitä oli tapahtuva.\n\nHerra de Tréville oli rohkeasti astunut kuninkaan vastaanottohuoneesen\nja kohdannut Hänen Majesteettinsa sangen pahalla tuulella, istumassa\nnojatuolissa, lyöden saappaitansa piiskanvarrella; tämä kaikki ei\nestänyt herra de Tréville'ä mitä levollisimmalla tavalla tiedustamasta\nHänen Majesteettinsa vointia.\n\n-- Huonosti, herra, huonosti, vastasi kuningas, minulla on ikävä.\n\nSe oli tosiaan vaikein tauti Ludvig XIII:lla, jonka kerrotaan usein\nottaneen jonkun hovimiehistä ikkunan luokse ja lausuneen hänelle: herra\nse ja se, nähkäämme yhdessä ikävää.\n\n-- Kuinka! Teidän Majesteetillanne ikävä! sanoi herra de Tréville. Eikös\nTeidän Majesteettinne kuitenkin tänään ole suvainnut nauttia\nmetsästyksen huvia?\n\n-- Kaunista huvia! Kaikki pilautuu, totta tosiaan, enkä minä tiedä,\notuksillako nyt enää ei ole jälkiä, vai koirillako nyt enää ei ole\nvainua. Me saamme liikkeelle hirven, ajamme sitä kuusi tuntia, ja kun se\non valmis heittäytymään, kun Saint-Simon nostaa torven suullensa\npuhaltaakseen halalii, -- raps! koko koiraliuta joutuu harhapolulle ja\nsyöksee muutaman hirvenvasikan jälkeen. Saattepas nähdä, että minun\ntäytyy kokonaan luopua ajojahdista niinkuin jo olen luopunut\nhaukkajahdista. Oh! minä olen aika onneton kuningas, herra de Tréville!\nMinulla ei ollut kuin yksi jahtihaukka jälellä, ja sekin kuoli\ntoissapäivänä!\n\n-- Todella, armollisin herra, minä käsitän Teidän epätoivonne; mutta\nonhan Teillä jälellä vielä koko joukko sekä varpus-haukkoja että muita\njahtilintuja.\n\n-- Eikä ketään, joka kykenisi niitä opettamaan; haukanopettajat kuolevat\nsukupuuttoon, ei ole enää muita kuin minä, joka ymmärtäisi metsästystä.\nMinun jälestäni on kaikki lopussa, eikä sitten enää metsästetä muutoin\nkuin satimilla, verkoilla ja ansoilla. Jospa minulla vaan edes olisi\naikaa harjoittaa oppilaita! mutta kyllä kai! -- tuossa kardinaali, joka\nei anna minulle hetken lepoa, joka puhuu minulle milloin Espanjasta,\nmilloin Itävallasta, milloin Englannista! Ah, kardinaalia mainitessani,\nherra de Tréville, minä en ole tyytyväinen teihin.\n\nHerra de Tréville odotti juuri tuota käännettä. Hän tunsi kuninkaan\njuurtajaksain; hän ymmärsi, ett'eivät nuo vaikerrukset olleet muuta kuin\nesipuhetta, jonkunmoista rohkeuteen pyrkimistä, ja nyt hän oli päässyt\nmihin aikoi.\n\n-- Ja millä tavalla olen ollut kyllin onneton pahoittamaan Teidän\nMajesteettinne mieltä? kysyi herra de Tréville, ollen olevinansa hyvin\nhämmästyksissään.\n\n-- Silläkös tavalla te toimitatte virkaanne, herra? jatkoi kuningas,\nvastaamatta suoraan herra de Tréville'n kysymykseen; senkö vuoksi minä\nolen nimittänyt teidät muskettisoturieni kapteeniksi, että ne ottaisivat\nihmisiä hengiltä, myllertäisivät kokonaisia kaupunginosia ja tahtoisivat\npolttaa koko Pariisin, ettekä te hiiskahtaisi sanaakaan? Vaan mitäs,\njatkoi kuningas, epäilemättä olen minä liian kiireissäni teitä\nsyyttelemään, epäilemättä ovat rauhanrikkojat jo vankeudessa, ja\nepäilemättä olette te juuri tulleet ilmoittamaan minulle, että oikeus on\npantu toimeen.\n\n-- Armollisin herra, vastasi herra de Tréville levollisesti, minä\npäinvastoin olen tullut anomaan oikeutta.\n\n-- Ja ketä vastaan? huudahti kuningas.\n\n-- Panettelijoita vastaan, sanoi herra de Tréville.\n\n-- Ah, sepä on uutta, virkkoi kuningas. Etteköhän vaan aio sanoa, että\nnuo teidän kirotut kolme muskettisoturianne, Athos, Porthos ja Aramis,\nsekä tuo béarnelainen poika, eivät hyökänneet kuin vimmatut\nBernajoux-paran kimppuun, eivätkä ole kolhineet häntä sillä tavalla,\nettä hän uskottavasti tällä hetkellä taistelee kuoleman kanssa!\nEtteköhän aio sanoa, etteivät he sitten ole piirittäneet herttua de la\nTrémouille'n hotellia ja tahtoneet pistää sitä tuleen! -- seikka, joka\nkenties ei olisi ollut varsin suureksi vahingoksi sota-aikana, koska tuo\nhotelli on pesäpaikkana hugenoteilla, vaan joka rauhan aikana on\nharmittavan ikävä esimerkki. Sanokaa, aiotteko kieltää kaiken tämän?\n\n-- Ja kuka on Teille ladellut tuon kauniin kertomuksen, armollisin\nherra? kysyi herra de Tréville levollisesti.\n\n-- Kuka minulle on ladellut tuon kauniin kertomuksen, herra! ja kenenkä\nsen teidän mielestänne pitäisi olla muun kuin sen, joka valvoo minun\nnukkuessani, joka tekee työtä minun huvitellessani, joka johtaa kaikki\nvaltakunnan asiat sisällä ja ulkopuolella, Ranskassa niinkuin\nEuroopassa?\n\n-- Teidän Majesteettinne tarkoittaa varmaan Jumalaa, sanoi herra de\nTréville, sillä minä en tunne muita kuin Jumalan, joka olisi niin paljon\nkorkeammalla Teidän Majesteettianne.\n\n-- Ei, herra; minä tarkoitan valtakuntamme tukea, minun ainoaa\npalvelijaani, ainoaa ystävääni, herra kardinaalia.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä ei ole Hänen pyhyytensä, armollisin herra.\n\n-- Mitä te, herra, sillä tarkoitatte?\n\n-- Ett'ei ole erhettymättömiä muita kuin paavi, ja ett'ei tämä\nerhettymättömyys ulotu kardinaaleihin asti.\n\n-- Te tahdotte sanoa, että hän pettää minua, te tahdotte sanoa, että hän\nkavaltaa minua. Te siis syytätte häntä. Malttakaas, sanokaapa,\ntunnustakaapa suoraan, mistä te häntä syytätte.\n\n-- Minä en häntä syytä, armollisin herra; minä vaan sanon, että hän itse\non petyksissä; minä sanon, että hänellä on huonot tiedot asiasta; minä\nsanon, että on oltu liian kiireisiä syyttämään Teidän Majesteettinne\nmuskettisotureita, joita hän karsain katselee, ja että hän ei ole\nammentanut tietojansa hyvistä lähteistä.\n\n-- Syytös kohtaa siis herttua de la Trémouille'a itseään! Mitäs siihen\nvastaatte?\n\n-- Voisin vastata, armollisin herra, että asia koskee häntä liian\nläheisesti, että hän voisi olla vallan puolueeton todistaja; mutta\nkaukana siitä, armollisin herra, minä tunnen herttuan jaloksi ja\nrehelliseksi mieheksi, ja minä vetoon häneen, mutta yhdellä ehdolla.\n\n-- Millä?\n\n-- Sillä ehdolla, että Teidän Majesteettinne kutsuttaa hänet luoksensa,\ntutkistelee häntä itse, kahdenkesken, ilman todistajitta, ja että minä\nsaan kohdata Teidän Majesteettianne kohta kuin herttua on lähtenyt.\n\n-- Olkoon menneeksi! sanoi kuningas, ja te tyydytte siihen, mitä herra\nde la Trémouille on sanova?\n\n-- Tyydyn, armollisin herra.\n\n-- Te hyväksytte hänen tuomionsa?\n\n-- Arvelematta.\n\n-- Ja te alistutte niiden korvausten alaiseksi, jotka hän on vaativa?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- La Chesnaye! huusi kuningas. La Chesnaye!\n\nLudvig XIII:n uskottu kamaripalvelija, joka pysyttäytyi aina ovella,\nastui sisään.\n\n-- La Chesnaye, sanoi kuningas, kutsuttakoon silmänräpäyksessä tänne\nherra de la Trémouille; minä tahdon puhutella häntä vielä tänä iltana.\n\n-- Teidän Majesteettinne vakuuttaa minulle sanallansa, ett'ei hän ota\npuheillensa ketään herra de la Trémouille'n ja minun välilläni?\n\n-- En ketään, kunniasanani.\n\n-- Huomenna siis, armollisin herra.\n\n-- Huomenna.\n\n-- Mihin aikaan suvaitsee Teidän Majesteettinne?\n\n-- Mihin aikaan vaan tahdotte.\n\n-- Mutta jos minä tulen kovin aikaisin aamulla, pelkään herättäväni\nTeidän Majesteettianne.\n\n-- Herättävänne minua? Nukunkos minä? Minä en enää nuku, herrani; minä\nolen unen horroksissa toisinaan, siinä kaikki. Tulkaa siis vaan niin\nvarhain kuin tahdotte, vaikka jo kello seitsemän; mutta kavahtakaa\nitseänne, jos muskettisoturinne ovat syyllisiä.\n\n-- Jos minun muskettisoturini ovat syyllisiä, jätetään syylliset Teidän\nMajesteettinne käsiin, hän menetelköön heidän kanssansa mielensä mukaan.\nVaatiiko Teidän Majesteettinne vielä mitään? sanokaa sana, minä olen\nvalmis tottelemaan.\n\n-- En, herrani, muuta ei minulla ole sanottavaa, eikä minua ilman syyttä\nnimitetä Ludvig Oikeamieleksi. Huomenna siis, herrani, huomenna.\n\n-- Jumala varjelkoon Teidän Majesteettianne sinne asti.\n\nNiin vähän kuin kuningas nukkuikin, nukkui herra de Tréville vielä\nvähemmän; hän ilmoitti vielä samana iltana kolmelle muskettisoturillensa\nja heidän toverillensa, että heidän oli saapuminen hänen luoksensa kello\npuoli seitsemän aamulla. Hän vei heidät kanssansa, vakuuttamatta heille\nmitään, lupaamatta heille mitään, eikä hän salannut heiltä, että heidän\nsekä hänen omakin suosionsa riippui tästä arvanheitosta.\n\nKun he olivat saapuneet pienille portaille, jätti hän heidät siihen\nodottamaan. Jos kuningas olisi heille vielä suutuksissa, tulisi heidän\npoistua ilman häntä kohtaamatta; jos kuningas suostuisi ottamaan heidät\npuheillensa, tarvittiin, vaan kutsua heitä.\n\nTultuansa kuninkaan erityiseen esihuoneesen, tapasi herra de Tréville La\nChesnaye'n, joka ilmoitti hänelle, ett'ei herttua de la Trémouille'a\noltu eilen illalla tavattu hotellissaan, että hän oli palannut kotiinsa\nliian myöhään, voidaksensa enää mennä Louvreen, että hän oli juuri äsken\nsaapunut ja oli parhaillaan kuninkaan luona.\n\nTämä seikka oli herra de Tréville'lle sangen mieleinen, sillä tämä\nsaattoi hänet ihan varmaksi siitä, ett'ei mitkään vieraat mielijohteet\npääsisi pujahtamaan herra de la Trémouille'n todistuksen ja hänen\nvälillensä.\n\nJa tosiaan, tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun kuninkaan\nvastaanottohuoneen ovi avautui, ja kun herra de Tréville näki herttua de\nla Trémouille'n astuvan ulos, tämä tuli hänen luoksensa, ja sanoi:\n\nHerra de Tréville, Hänen Majesteettinsa oli lähettänyt noutamaan minua\nluoksensa, tiedustaaksensa kuinka eilenaamuiset asiat minun hotellini\nluona tapahtuivat. Minä olen hänelle kertonut totuuden, nimittäin, että\nsyy oli meidän miehissämme ja että minä olin valmis pyytämään teiltä\nanteeksi. Koska minä nyt teidät tapasin, suvaitkaa ottaa vastaan\nanteeksipyyntöni ja pitää minua aina ystävänänne.\n\n-- Herra herttua, lausui herra de Tréville, minä luotin niin\ntäydellisesti teidän suoruuteenne, etten minä tahtonut Hänen\nMajesteettinsa luona ketään muuta puollustajaa kuin teidät itsenne. Minä\nnäen, ett'ei luottamukseni ollut turha ja minä olen kiitollinen teille\nsiitä, että Ranskassa on vielä yksi mies, josta voipi erhettymättä sanoa\nmitä minä olen teistä sanonut.\n\n-- Hyvä, hyvä! sanoi kuningas, joka kahden oven lomasta oli kuullut\nkaikki nuo kohteliaisuudet; mutta Tréville, sanokaapa hänelle, koska hän\nväittää olevansa teidän ystäviänne, että minä tahtoisin myöskin olla\nhänen ystäviänsä, vaan että hän on huolimaton minua kohtaan; että siitä\non jo melkein kolme vuotta kuin minä häntä näin ja ett'en minä näe häntä\nmuutoin kuin noudattamalla hänet luokseni. Sanokaa hänelle kaikki tuo\nminun puolestani; sillä ne ovat asioita, joita kuningas ei voi sanoa\nitse.\n\n-- Kiitoksia, armollisin herra, kiitoksia, sanoi herttua; mutta olkoon\nTeidän Majesteettinne varma siitä, ett'eivät ne, -- tätä en suinkaan\nsano herra de Tréville'stä, -- ett'eivät ne, joita Teidän Majesteettinne\nnäkee joka hetki päivästä, ole teidän hartaimpia ystäviänne.\n\n-- Ah, te kuulitte minun sanani: sitä parempi, herttuani, sitä parempi,\nsanoi kuningas, käyden ovien lomasta esille. Ah, siinä olette te,\nTréville, mutta missä ovat teidän muskettisoturinne? minä sanoin teille\ntoissapäivänä, että ottaisitte ne mukaanne, minkä vuoksi ette ole sitä\ntehneet?\n\n-- He ovat tuolla alhaalla, armollisin herra, ja Teidän luvallanne menee\nLa Chesnaye sanomaan heille, että tulisivat tänne.\n\n-- Niin, niin, tulkoot heti paikalla; kello tulee kohta kahdeksan ja\nkello yhdeksän odotan minä erästä vierasta. Hyvästi, herra herttua, ja\nkäykää kaikin mokomin vastakin. Sisään Tréville.\n\nHerttua kumarsi ja meni. Juuri kuin hän aukasi ovea, kolme\nmuskettisoturia ja d'Artagnan, La Chesnaye'n saattamina, näkyivät\nportaissa.\n\n-- Tulkaa tänne, uljaat soturini, sanoi kuningas, tulkaa tänne; minulla\non teille nuhteita.\n\nMuskettisoturit lähestyivät kumartaen; d'Artagnan seurasi heitä perässä.\n\n-- Mitä hiisiä! jatkoi kuningas, teidän neljän vuoksi seitsemän Hänen\nylhäisyytensä henkivartijaa kahdessa päivässä asehylyiksi! Se on liikaa,\nherrat hyvät, se on liikaa. Tätä menoa mennen, Hänen ylhäisyytensä on\npakko hankkia kolmessa viikossa uudet miehet komppaniiaansa ja minun\npanna asetukset kaikessa ankaruudessaan käytäntöön. Yksi, sattumalta, no\nsiitä en virkkaisi mitään; vaan seitsemän kahdessa päivässä, minä sanon\nsen vieläkin, se on liikaa, se on aivan peräti liikaa.\n\n-- Senpätähden, armollisin herra, Teidän Majesteettinne näkeekin heidän\nnyt masentuneina ja katuvaisina tulevan pyytämään anteeksi.\n\n-- Masentuneina ja katuvaisina! Hym! sanoi kuningas; minä en laisinkaan\nluota heidän tekopyhiin kasvoihinsa; erittäinkin on tuolla muuan\ngaskonjalaisnaama. Käykää esiin, herra.\n\nD'Artagnan, ymmärtäen tuon kohteliaisuuden häntä tarkoittavan, lähestyi\nmitä onnettomimman näköisenä.\n\n-- No kuinka te sanoitte minulle, että hän on nuori mies? lapsihan hän\non, herra de Tréville, lapsi kerrassaan! Ja tämäkö se antoi sen tanakan\npiston Jussac'ille?\n\n-- Ja ne kaksi kaunista pistoa Bernajoux'ille.\n\n-- Aivanko totta!\n\n-- Lukuunottamatta, sanoi Athos, että ell'ei hän olisi päästänyt minua\nCahusac'in kynsistä, minulla varmaankaan nyt ei olisi kunnia tällä\nhetkellä olla alamaisimmasti Teidän Majesteettinne puheilla.\n\n-- Mutta sehän on koko hirviö tuo béarnelainen, tuhat tulimaista! herra\nde Tréville? niinkuin isävainajani, kuningas, olisi sanonut. Tuossa\nammatissa käy kaiketi monta takkia repaleiseksi ja monta miekkaa\npalasiksi. Ja ovathan gaskonjalaiset aina köyhiä, eikös niin?\n\n-- Armollisin herra, minun täytyy tunnustaa, ett'ei heidän\nvuoristoissansa ole vielä löydetty mitään kultakaivoksia, vaikka Luojan\nkyllä sopisi suoda heille semmoinen ihme palkkioksi siitä tavasta, millä\nhe puollustavat Teidän isänne, kuninkaan, vaatimuksia.\n\n-- Joka on sitä paljo, että gaskonjalaiset ne ovat minun itsenikin\nkuninkaaksi tehneet, eikö niin, Tréville, koska minä olen isäni poika?\nNo niin, olkoon menneeksi, en minä sitä rupea kieltämään. La Chesnaye,\nmenkääs katsomaan, ettekö kaikkia taskujani kopeloimalla löytäisi\nneljääkymmentä pistole'a; ja jos löydätte, tuokaa ne minulle. Ja nyt,\nnuori mies, selittäkääpä omantunnon mukaan, kuinka kaikki on tapahtunut?\n\nD'Artagnan kertoi eilisen kohtauksen juurtajaksain: kuinka hän saamatta\nunta siitä ilosta, että pääsi kuninkaan puheille, oli mennyt tapaamaan\ntovereitansa kolmea tuntia ennen puheillepääsyn määräaikaa; kuinka he\nyhdessä olivat menneet pallohuoneelle ja kuinka sen vuoksi, että hän oli\nsanonut pelkäävän saavansa pallon naamaansa, häntä oli pilkannut\nBernajoux, joka oli vähällä saada maksaa tuon pilkan hengellänsä, ja\nherra de la Trémouille hotellinsa menettämisellä, vaikka hän oli viaton\nkoko asiaan.\n\n-- Juuri niin se oli, mutisi kuningas; juuri niin kertoi herttuakin\nasian. Kardinaali parka! seitsemän miestä kahdessa päivässä, ja hänen\nkalleimpiansa, mutta nyt on kylliksi; hyvät herrat, kuulkaas, nyt on\nkylliksi: te olette saaneet täydellisen korvauksen Férou-kadun asiasta\nja ylikin; saatte olla tyytyväisiä.\n\n-- Jos Teidän Majesteettinne on, sanoi Tréville, olemme kyllä me.\n\n-- Kyllä minä olen, sanoi kuningas, ottaen kourallisen kultaa La\nChesnaye'n kädestä ja pannen sen d'Artagnan'in käteen. Kas tässä, sanoi\nhän, todistus minun tyytyväisyydestäni.\n\nNiinä aikoina ei niitä ylpeyden aatteita, jotka nykyaikaan vallitsevat,\nollut vielä laisinkaan olemassa. Aatelismies otti kädestä käteen\nkuninkaalta rahaa, eikä siinä ollut mitään alentavaa. D'Artagnan pisti\nsiis neljäkymmentä pistole'a taskuunsa vallan peittelemättä ja osoitti\npäinvastoin mitä suurinta kiitollisuutta Hänen Majesteettiansa kohtaan.\n\n-- No niin, sanoi kuningas katsahtaen seinäkelloon, no niin, ja kun\nkello on jo puoli yhdeksän, niin hyvästi nyt vaan; sillä niinkuin jo\nsanoin, odotan minä erästä tänne kello yhdeksän. Kiitoksia\nuskollisuudestanne, hyvät herrat. Minä voin siihen luottaa, eikö niin?\n\n-- Kyllä, armollisin herra! huudahtivat kaikki neljä asetoveria yhteen\nääneen, me antaisimme hakata itsemme kappaleiksi Teidän Majesteettinne\ntähden.\n\n-- Hyvä, hyvä; mutta pysykäähän vaan kokonaisina: se on enemmän arvoista\nja siten olette minulle suuremmaksi hyödyksi. Tréville, lisäsi kuningas\nmatalalla äänellä muiden poistuessa, kun teillä ei ole paikkaa\nmuskettisoturien joukossa ja muutoinkin olemme päättäneet, ettei siihen\npäästetä ilman koetusaikaa, niin pankaa tuo nuori mies herra\nDesessarts'in, teidän lankonne, henkivartijakomppaniiaan. Ah, lempo\nvieköön, Tréville, minua huvittaa nähdä, miten kardinaali murtaa suuta:\nhän joutuu vimmaan, mutta yhdentekevä; minä olen täydessä oikeudessani.\n\nJa kuningas heitti kädestä pitäin jäähyväiset Tréville'lle, joka meni\npois ja yhtyi muskettisotureihinsa, jotka hän tapasi jakamassa\nd'Artagnan'in kanssa niitä neljääkymmentä pistole'a.\n\nJa kardinaali raivostui, niinkuin Hänen Majesteettinsa oli arvannut,\nraivostuipa niin, ett'ei hän kahdeksaan päivään tullut kuninkaan\npelipöytään, mikä ei kumminkaan estänyt Hänen Majesteettiansa\nosoittamasta hänelle mitä herttaisinta puoltansa ja, joka kerta kuin he\nkohtasivat, kysymästä häneltä mitä mairittelevimmalla äänellänsä:\n\nNo, herra kardinaali, kuinkas on teidän miestenne, Bernajoux-paran ja\nJussac-paran laita?\n\n\n\n\nVII.\n\nMuskettisoturit yksityisolossaan.\n\n\nKun d'Artagnan oli päässyt ulos Louvresta ja neuvotteli ystäväinsä\nkanssa, mihin hän käyttäisi osuutensa noista neljästäkymmenestä\npistole'sta, neuvoi Athos häntä tilaaman kelpo aterian Pomme-de-Pin'in\nravintolassa, Porthos ottamaan palvelijan, ja Aramis hankkimaan\nsäädynmukaisen lemmityn.\n\nAteria syötiin samana päivänä ja palvelija teki tointansa jo samassa\ntilaisuudessa. Aterian oli tilannut Athos ja palvelijan oli hankkinut\nPorthos. Se oli muuan pikardilainen, jonka tuo turhamielinen\nmuskettisoturi oli samaisena päivänä yhdyttänyt Tournelle'n sillalla,\nlaittamassa sylkemällä renkaita veteen.\n\nPorthos arveli tuommoisen toimen osoittavan ajattelevaa ja mietiskelevää\nluonnetta ja oli ottanut hänet ilman muuta suositusta. Porthoksen pulska\nulkonäkö, hän näet luuli joutuneensa tämän palvelukseen, oli viehättänyt\nPlanchet'ia -- se oli pikardilaisen nimi, -- mutta hän näki hieman\npettyneensä, havaitessaan paikkansa olevan toisen, Mousqueton-nimisen\nammattiveljen hallussa, ja Porthoksen selittäessä, ett'ei hänen\ntaloutensa, vaikka suurikin, tarvinnut kahta palvelijaa, vaan oli hänen\nrupeaminen d'Artagnan'in palvelukseen. Mutta kun hän oli apuina\nisäntänsä pitämissä päivällisissä ja näki tämän maksaessaan vetävän\nkourallisen kultaa taskustaan, luuli hän saavuttaneen onnensa ja kiitti\ntaivasta, että hän oli joutunut tuommoisen Kroisoksen käsiin; hän jäi\nsiihen uskoon vielä perästä ateriankin, jonka jätteillä hän korvasi\npitkät paastonsa. Mutta kun Planchet iltaisilla laittoi vuodetta\nherrallensa haihtuivat hänen tuulentupansa. Vuode oli ainoa mitä olikaan\ntässä huoneuksessa, joka sisälsi esihuoneen ja makuukammion. Planchet\nmakasi esihuoneessa peitteellä, joka otettiin d'Artagnan'in vuoteesta ja\nd'Artagnan sai siten olla ilman.\n\nAthoksella puolestaan oli palvelija, jonka hän oli harjoittanut\npalvelukseensa aivan omituisella tavalla ja jonka nimi oli Grimaud. Hän\noli peräti hiljainen, tuo arvoisa herra. Me puhumme tietysti Athoksesta.\nNiinä viitenä tai kuutena vuotena, jonka hän oli elänyt mitä\nläheisimmässä ystävyyden suhteessa toveriensa Porthoksen ja Aramiksen\nkanssa, muistivat he nähneensä hänen usein hymyilleen; mutta he eivät\nolleet koskaan kuulleet hänen nauravan. Hänen puheensa oli lyhyttä ja\npainokasta, se ilmoitti aina mitä hän halusi sanoa, vaan ei yhtään\nenempää: siinä ei ollut mitään korusanoja, lisäyksiä tai liioituksia.\nHänen sanansa kulkivat kohti asiaa, syrjähtämättä.\n\nVaikka Athos oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen ja hänellä oli omanansa\nsekä kauneus että äly, ei kukaan tiennyt hänellä olevan lemmittyä. Ei\nhän koskaan puhunut naisista. Tosin ei hän kieltänyt muiden puhumasta\nhänelle niistä, mutta helposti saattoi havaita tämänlaatuisen\nkeskustelun, johon hän viskasi sanan silloin toisen tällöin, katkerasti\nja surumielisesti, olevan hänelle kokonaan vastenmielistä. Hänen\ntyynimielisyytensä, jörömäisyytensä ja äänettömyytensä tekivät hänet\nmelkein vanhukseksi; päästäkseen poikkeamasta näistä tavoistaan, hän oli\ntotuttanut Grimaud'in tottelemaan pientä viittausta tai vähäistä huulten\nliikettä vaan. Hän ei puhunut tälle kuin aivan viimeisessä tingassa.\n\nToisinaan Grimaud, joka pelkäsi herraansa kuin tulta, samalla kuin oli\nhäneen suuresti kiintynyt ja kunnioitti suuresti hänen neroansa, luuli\ntäydellisesti käsittäneensä isäntänsä tarkoituksen ja riensi täyttämään\nhänen tahtoansa, mutta aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Silloin\nAthos kohautti olkapäitänsä ja kuritti Grimaud'ia, kumminkin ilman\nvihastumatta. Semmoisissa tiloissa puhui hän jonkun vähän.\n\nPorthoksella oli, niinkuin sen on jo voinut huomata, aivan päinvastainen\nluonne kuin Athoksella: hän ei ainoastaan puhunut paljon, vaan puhui\nkovaa; ja vähät hän siitä välitti, se oikeus hänelle on myönnettävä,\nkuunneltiinko häntä vai ei; hän puhui vaan puhumisen halusta ja\nkuullaksensa omaa ääntänsä; hän puhui kaikesta muusta vaan ei tieteestä,\nsanoen syyksi sen, että hänellä oli lapsuudesta saakka juurtunut viha\noppineita vastaan. Hänen olentonsa ei ollut niin ylevä kuin Athoksen, ja\ntämän huonommuuden tunto oli heidän ensimäisinä toveriaikoinansa\nsaattanut hänet monesti menettelemään väärin tuota oivaa aatelismiestä\nkohtaan, jota hän silloin koki voittaa loistavalla ulkoasullaan. Mutta\nyksinkertaisessa muskettilaiskauhtanassaan saattoi Athos vaan sillä\ntavallaan, millä hän päätänsä kohotti tai askeleensa astui, milloin\ntahansa ottaa oikean asemansa ja syrjäyttää turhamielisen Porthoksen\ntoiseen arvoluokkaan. Tämä korvaukseksi siitä täytti herra de Tréville'n\nesihuoneen ja Louvren päävartion ylvästelemällä nais-onnestansa, josta\nAthos ei koskaan puhunut; ja sittenkuin hän oli siirtynyt\nvirka-aatelista suku-aateliin, tavallisista aatelisnaisista\nparoonittariin, ei ollut enää vihdoin kysymystä sen vähemmästä kuin\nulkomaan ruhtinattaresta, joka muka tahtoi osoittaa häntä kohtaan\nääretöntä hyväntahtoisuutta.\n\nVanha sananparsi sanoo: \"Mimmoinen herra, semmoinen palvelija.\"\nSiirtykäämme sen vuoksi Athoksen palvelijasta Porthoksen palvelijaan,\nGrimaud'ista Musqueton'iin.\n\nMusqueton oli normandilainen, jonka rauhallisen Boniface-nimen hänen\nisäntänsä oli muuttanut enemmän kajahtavaksi Musqueton'iksi. Hän oli\ntullut Porthoksen palvelukseen ehdolla, että saisi ainoastaan puvun ja\nasunnon, mutta ne molemmat komeat; hän ei vaatinut muuta kuin kaksi\ntuntia päivässä omaa teollisuuttansa varten, josta hän saisi muun\ntoimeentulonsa. Porthos oli suostunut kauppaan; asia sopi hänelle\nmainiosti. Hän leikkuutti Musqueton'ille takkeja vanhoista nutuistaan ja\nvarakauhtanoistaan, ja sukkelapäinen räätäli käänteli ja sommitteli\nniistä Musqueton'ille vallan uuden-uutukaisia, niin että Musqueton\nnäytti varsin pulskalta kävellessään isäntänsä perässä.\n\nAramis taas, jonka luonteen luulemme jo tarpeeksi kuvanneemme, muutoin\nluonteen, jota, samoinkuin hänen toveriensakin, meillä on tilaisuus\nseurata sen kehittymistilassa, hänen palvelijassansa, nimeltä Bazin.\nSiinä toivossa, joka hänen herrallansa oli päästä kerran hengelliseen\nsäätyyn, oli hän aina mustaan puettuna, niinkuin vastaisen kirkonmiehen\npalvelijan ollakkin tuli. Hän oli berryläinen, ijältään noin\nkolmekymmentä viisi tai neljäkymmentä vuotta, lempeä, rauhallinen,\nhyvässä lihassa, luki hartauskirjoja joutoaikoina, joita hänelle myönsi\nisäntänsä ja söi, tarkoin sanoen, kahden miehen määrän, tosin vähemmän\nvaihtelevaa, vaan sitä erinomaisempaa ruokaa. Sen ohessa oli hän mykkä,\nsokea, kuuro ja uskollisuudessaan horjumaton.\n\nKoska nyt siis tunnemme, ainakin päällisin puolin, herrat ja palvelijat,\nsiirtykäämme heidän asuntoihinsa.\n\nAthos asui Férou-kadun varrella, pari askelta Luxemburg'ista; hänen\nhuoneuksensa sisälsi kaksi varsin somasti kalustettua kamaria\nkartanossa, jonka vielä nuorehko ja vielä todella kaunis emäntä turhaan\nheitteli hänelle suloisia katseitaan. Muutamia jäännöksiä menneestä\nloistosta näkyi siellä täällä tämän vähäisen asunnon seinillä:\nesimerkiksi muuan runsaasti koristettu miekka Franssi I:n ajoilta, jonka\njalokivillä kaunistettu kahva jo yksinään oli kahden sadan pistole'n\narvoinen, ja jota Athos ei kovimpienkaan puutteiden aikoina ollut\nkoskaan suostunut panttaamaan tai myömään. Tuota miekkaa oli Porthos\nkauan himoinnut; hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästänsä jos olisi\nsaanut sen omaksensa.\n\nEräänä päivänä kun hänellä muka oli lemmenkohtaus erään herttuattaren\nkanssa, koetti hän saada sitä lainaksi Athokselta. Silloin Athos mitään\nvirkkaamatta tyhjensi lakkarinsa, veti niistä esille kaikki\nhohtokivensä, kukkaronsa, kultavitjansa ja muut kalleutensa, ja tarjosi\nkaikki ne Porthokselle; mutta miekka, sanoi hän, on naulattu paikkaansa,\neikä ole lähtevä siitä ennenkuin sen omistaja jättää asuntonsa. Paitsi\nmiekkaa oli hänellä vielä kuva, esittävä erästä jalosukuista herraa\nHenrikki III:n ajoilta, loistavassa puvussa ja Pyhän Hengen\nritarimerkillä koristettuna, ja tässä kuvassa olivat muutamat piirteet,\nmuutamat sukuvivahdukset niin Athoksen näköön päin, että tuo suuri,\nkuninkaan ritarimerkeillä varustettu herra mahtoi olla hänen\nesi-isiänsä.\n\nVihdoin eräs kauniisti kultailtu rasia, jossa oli sama vaakuna kuin\nmiekassa ja kuvassa, muodosti kamiinikoristuksen, joka jyrkästi erosi\nmuusta huoneen sisustuksesta. Athos piti rasian avaimen aina\ntaskussansa. Mutta erään kerran oli hän avannut rasiaa Porthoksen nähden\nja Porthos sai silloin havaita, ett'ei rasia sisältänyt muuta kuin\nkirjeitä ja papereita: rakkaudenkirjeitä ja perheellisiä asiakirjoja\nvarmaankin.\n\nPorthos asui avarassa ja ulkonäöltä sangen komeassa talossa\nVieux-Colombier-kadun varrella. Joka kerta kuin hän jonkun ystävän\nkanssa kulki ikkunoittensa ohitse, joiden ääressä Musqueton aina seisoi\ntäydessä livreessä, viittasi Porthos sinnepäin kädellään ja päällään,\nlausuen: Tuossa asun minä! Mutta ei häntä koskaan tavattu kotona, eikä\nhän koskaan kutsunut ketään käymään luonansa, joten ei kellään ollut\ntietoa siitä komeudesta, mikä siellä sisällä mahtoi vallita.\n\nMitä Aramikseen tulee, hän asui alakerrassa pienessä huoneuksessa, joka\nsisälsi työhuoneen, aterion ja makuukammion, joka viime mainittu oli\npienen, vihreän, varjoisan puutarhan puolella, jonne ei naapurin silmä\npäässyt pilkistämään.\n\nD'Artagnan'in asumuksen jo tunnemme, niinkuin myöskin hänen\npalvelijansa, mestari Planchet'in.\n\nD'Artagnan oli sangen utelias luonnostaan, niinkuin yleensä sellaiset,\njoilla on taipumus vehkeihin, ja hän koki kaikin mokomin saada selvää,\nkeitä Athos, Porthos ja Aramis oikeastaan olivat; sillä näiden\ntekonimien taakse oli jokainen heistä kätkenyt oikean aatelisnimensä,\nsemminkin Athos, jonka jo kaukaa tunsi ylhäissukuiseksi. Hän tiedusteli\nsiis Porthokselta Athoksen ja Aramiksen alkuperää, ja Aramikselta\nPorthoksen.\n\nValitettavasti ei Porthos itsekkään tiennyt hiljaisen toverinsa elämästä\nmuuta kuin huhupuheita. Sanottiin hänen kärsineen suuria onnettomuuksia\nrakkauden asioissa ja jonkun hirveän petoksen myrkyttäneen ainaiseksi\ntämän kunnianarvoisan miehen elämän. Mutta mikä oli tuo petos? Sitä ei\nkukaan tiennyt.\n\nPorthos sitä vastoin oli helppo tulla tuntemaan, paitsi hänen oikeaa\nnimeänsä, jota, samoinkuin hänen kahden toverinsakaan ei tiennyt kukaan\nmuu kuin herra de Tréville. Turhamielinen ja löyhäkielinen kun hän oli,\nnäki hänen lävitsensä kuin kristallin lävitse. Ainoa, mikä olisi voinut\neksyttää tutkijaa, olisi ollut, että hänestä olisi ruvennut uskomaan\nkaikkea sitä hyvää, mitä hän itsestään kertoili.\n\nAramis taas, vaikka hän näytti semmoiselta kuin ei hänellä mitään\nsalaisuutta olisi ollut, oli täynnä salaperäisyyttä; hän vastasi\nniukasti niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin muista, ja\nvälttelemällä niihin, joita tehtiin hänestä itsestään. Eräänä päivänä\nd'Artagnan, kauan kyseltyään Porthokselta ja saatuaan tietää sen huhun,\njoka oli liikkeellä tuon muskettisoturin hyvästä onnesta erään\nruhtinattaren suhteen, tahtoi tietää myöskin Aramiksen omista\nlemmenseikkailuista.\n\n-- Entäs te, toverini hyvä, sanoi hän, te, joka puhutte muiden\nparoonittarista, kreivinnoista ja ruhtinattarista?\n\n-- Anteeksi, keskeytti Aramis, minä olen puhunut, koska Porthos niistä\nitse puhuu, koska hän on kaikkia noita hellyydenseikkoja huudellut minun\nkuulteni. Mutta uskokaa pois, hyvä herra d'Artagnan, jos minulla olisi\nnuo asiat toisesta lähteestä, tai jos ne olisivat minulle uskotut, ei\nolisi mikään rippi-isä hiiskumattomampi kuin minä.\n\n-- Sitä en epäile, vastasi d'Artagnan; mutta minusta vaan näyttää, että\nte itsekkin olette melkoisesti perehtyneet vaakunoihin, päättäen eräästä\nkirjaillusta nenäliinasta, jota minä saan kiittää siitä kunniasta, että\nolen päässyt teidän tuttavuuteenne.\n\nAramis ei tällä kertaa yhtään pahastunut, heittihe vaan hyvin viattoman\nnäköiseksi ja vastasi hellämielisesti:\n\n-- Hyvä ystävä, elkää unhottako, että minä tahdon olla kirkon oma ja\npakenen kaikkia maallisia houkutuksia. Tuota nenäliinaa, jonka näitte,\nei ole minulle annettu, vaan sen unhotti eräs ystäväni minun luokseni.\nMinun täytyi ottaa se huostaani, ett'en heitä saattaisi ilmi, häntä ja\nsitä naista, jota hän rakastaa. Mitä minuun tulee, ei minulla ole ollut,\nenkä tahdo mitään lemmittyä, vaan noudatan siinä Athoksen ymmärtäväistä\nesimerkkiä, hänellä näet ei ole semmoista enempää kuin minullakaan.\n\n-- Mutta mitä hittoja! ettehän te ole apotti, vaan muskettisoturi.\n\n-- Muskettisoturi vaan toistaiseksi, hyvä ystäväni, niinkuin kardinaali\nsanoo, muskettisoturi vastoin tahtoani, vaan sydämmessäni kirkon mies,\nuskokaa pois. Athos ja Porthos ovat minut työntäneet tähän joukkoon,\ntoimittaaksensa minulle tekemistä: minulle sattui, juuri siihen aikaan\nkuin olin papiksi vihittäytymäisilläni, muuan pieni haitta... Mutta\nmitäpä se teitä huvittaisi, minä vaan tuhlaan kallista aikaanne.\n\n-- Ei laisinkaan, se huvittaa minua suuresti, huudahti d'Artagnan, eikä\nminulla tällä hetkellä ole vähintäkään kiirettä.\n\n-- Niinpä niin, vaan minulla on messukirjani luettavana, vastasi Aramis;\nsitte muutamia värssyjä kirjoitettavana, joita minulta pyysi rouva\nd'Aiguillon; sitte pitää minun mennä Saint-Honoré-kadulle ostamaan\npunaista poskimaalia rouva de Chevreuse'lle: siis näette, hyvä ystäväni,\nettä ell'ei teillä ole kiire, on minulla sitä enemmän.\n\nJa Aramis ojensi sydämmellisesti kätensä nuorelle toverillensa ja heitti\nhänelle jäähyväiset.\n\nD'Artagnan ei kaikella vaivallaan saanut tietää enempää kolmesta uudesta\nystävästään. Hän otti siis tällä erää uskoaksensa kaikki, mitä heidän\nentisyydestään puhuttiin, toivoen tulevaisuudessa pääsevänsä heistä\nparemmille selville. Toistaiseksi piti hän Athosta Akilleynä, Porthosta\nAjaksena ja Aramista Jooseppina.\n\nNäiden neljän nuoren miehen elämä muutoin oli hauskaa. Athos pelasi, ja\naina tappiolla. Mutta ei hän kumminkaan koskaan lainannut ystäviltään\npenniäkään, vaikka hänen kukkaronsa oli heille aina alttiina; ja jos hän\noli pelannut kunniasanansa päälle, herätytti hän velkamiehensä aina jo\nkello kuuden aikaan aamulla, maksaaksensa hänelle eiliset peli-velkansa.\n\nPorthoksella oli omat temppunsa: jos hän voitti pelissä, eli hän\nvallattomasti ja loistavasti; jos menetti, katosi hän kokonaan moneksi\npäivää, ja ilmestyi sitte taas ihmisten ilmoille nuutuneena ja\nkalvakkana, mutta rahaa taskussa.\n\nAramis taas, hän ei pelannut koskaan. Hän oli kehnoin muskettisoturi ja\nhuonoin juomatoveri, mitä saattoi nähdä. Hänellä oli aina jotakin\ntoimitettavana. Toisinaan keskellä päivällisiä, kun jokainen viinin\ninnostamana ja puhelun elähdyttämänä luuli vielä olevan pari kolme\ntuntia päivällis-ajasta jälellä, Aramis katsahti kelloonsa, nousi ylös\nherttaisesti hymyillen ja heitti jäähyväiset seuralle, mennäksensä,\nsanoi hän, keskustelemaan erään jumaluusoppineen kanssa. Toisen kerran\nmeni hän kotiinsa kirjoittamaan muka jotakin teesiä, ja pyysi\nystäviänsä, ett'eivät tulisi häntä häiritsemään. Sillä välin hymyili\nAthos tuota kaunista, surumielistä hymyänsä, joka niin hyvin soveltui\nhänen ylevään ulkomuotoonsa, ja Porthos joi, vannoen, ett'ei Aramis\nkoskaan kelpaisi muuksi kuin maakappalaiseksi.\n\nPlanchet, d'Artagnan'in palvelija, kantoi jalosti onnellisuuttansa; hän\nsai kolmekymmentä sous'ta päivältä, ja kuukauden ajan tuli hän kotiin\niloisena kuin peipponen ja ystävällisenä isäntäänsä kohtaan. Vaan kun\nvastatuuli alkoi puhaltaa Fossoyeurs-kadun perheesen, toisin sanoen, kun\nnuo Ludvig XIII:n neljäkymmentä pistole'a alkoivat olla lopuillaan,\nrupesi hän purkamaan valituksia, jotka Athoksesta olivat inhottavia,\nPorthoksesta hävyttömiä ja Aramiksesta naurettavia. Athos neuvoi silloin\nd'Artagnan'ia eroittamaan lurjuksen, Porthos tahtoi, että häntä ensin\nlöylytettäisiin ja Aramis väitti, ettei isännän tarvitse kuunnella muuta\nkuin niitä ylistyksiä, mitä hänelle lausuttiin.\n\n-- Kyllähän teidän on hyvä sanoa, virkkoi d'Artagnan: Athoksen, joka\nelätte mykkänä Grimaud'in kanssa, joka kiellätte hänen puhumasta, jolla\nniinmuodoin ei koskaan ole pahoja sanoja häneltä kuultavana; Porthoksen,\njoka vietätte loistavaa elämää ja joka olette Musqueton'illenne\njumalana, Aramiksen vihdoin, joka, aina kiini jumaluusopillisissa\ntutkimuksissanne, herätätte lempeässä ja jumalisessa palvelijassanne\nBazin'issa syvää kunnioitusta itseänne kohtaan; vaan mitäs minä, joka en\nole muskettisoturi enkä henkivartija, milläs minä herätän ystävyyttä,\npelkoa tai kunnioitusta Planchet'issa?\n\n-- Asia on vaikeata laatua, vastasivat nuo kolme ystävää; se on\nperheellistä laatua; palvelijain laita on niin kuin vaimojen, heidät\ntäytyy jo alussa panna siihen asemaan, jossa heitä aiotaan pysyttää.\nMiettikää siis tarkkaan.\n\nD'Artagnan mietti ja päätti kokeeksi antaa Planchet'ille löylytyksen,\njonka hän toimitti yhtä perinpohjaisesti kuin kaikki muutkin tehtävänsä;\nsittenkuin hän näin oli hänet hyvänpäiväiseksi pieksänyt, epäsi hän\nhäntä lähtemästä palveluksesta ilman hänen luvattansa; sillä, lisäsi\nhän, tulevaisuus ei voi olla minua suosimatta; minä odotan\njärkähtämättömästi parempia päiviä. Sinun onnesi on myös silloin valmis,\njos jäät luokseni, ja minä olen liian hyvä isäntä, voidakseni antaa\nsinun jäädä osattomaksi onnestasi, myöntymällä siihen eroon, jota\npyydät.\n\nTämä menetystapa herätti muskettisotureissa paljon kunnioitusta\nd'Artagnan'in älykkäisyyttä kohtaan. Ihmettely sai vallan\nPlanchet'issakin, eikä hän enää puhunut lähtemisestään mitään.\n\nNeljän nuoren miehen elämä oli muuttunut yhteiseksi; d'Artagnan, jolla\nei ollut mitään totuttuja tapoja tullessaan maalta keskelle tätä hänelle\naivan uutta maailmaa, omaksui tuota pikaa ystäväinsä tavat.\n\nTalvella noustiin kello kahdeksan aikaan, kesällä kello kuuden, ja sitte\nmentiin herra de Tréville'n luokse saamaan tietoa tunnussanasta ja\nasiain tilasta. D'Artagnan, vaikka hän ei ollut muskettisoturi, toimitti\npalvelusta liikuttavalla tarkkuudella: hän oli alinomaa vahdissa, sillä\nhän piti seuraa kolmelle ystävällensä heidän vahtivuorollansa. Hänet\ntunnettiin muskettisoturien hotellissa ja jokainen piti häntä hyvänä\ntoverina; herra de Tréville, joka jo ensi hetkestä oli pannut hänelle\narvon, ja joka osoitti häntä kohtaan todenperäistä ystävyyttä, ei\nlakannut suosittamasta häntä kuninkaalle.\n\nKolme muskettisoturia puolestaan pitivät suuresti nuoresta toveristaan.\nYstävyys joka yhdisti nämä neljä miestä ja tarvis tavata toisiaan kolme\nneljä kertaa päivässä, milloin kaksintaistelun vuoksi, milloin asioiden,\nmilloin huvin tähden, saattoi heidät lakkaamatta juoksemaan toinen\ntoistensa perässä kuin varjot, ja noita eroittamattomia kohdattiin\nmyötäänsä toisiaan hakemassa Luxemburg'ista aina Saint-Sulpice'n torille\ntai Vieux-Colombier'in kadulta Luxemburg'iin saakka.\n\nSillä välin herra de Tréville'n lupaukset lähestyivät täytäntöänsä.\nEräänä päivänä käski kuningas herra Desessarts'in ottamaan d'Artagnan'in\nhenkivartijakomppaniiaansa. D'Artagnan veti huo'aten päällensä tuon\npuvun, jonka hän olisi kymmentä elämänsä vuotta vastaan halunnut\nvaihettaa muskettisoturin kauhtanaan. Mutta herra de Tréville lupasi sen\nsuosion hänelle kahden koetusvuoden perästä, joka aika muutoin saattoi\nlyhetä, jos d'Artagnan'ille tarjoutuisi tilaisuutta suorittaa\nkuninkaalle joku ansioteko tai tehdä joku urostyö. D'Artagnan poistui\ntämmöisen luvan saatuansa ja huomispäivästä alkoi hänen palveluksensa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nEräs hovijuoni.\n\n\nSillä välin oli noilla Ludvig XIII:n neljälläkymmenellä pistole'lla,\nsamoinkuin kaikella muulla maailman hyvällä, ollut alkunsa ja loppunsa,\nja tuon loppumisen jälkeen olivat meidän neljä asetoveria joutuneet\npulaan. Alussa oli Athos jonkun aikaa omilla varoillaan kannattanut\nliittokuntaa. Sitten oli tullut Porthoksen vuoro, ja eräs noita hänen\ntavanmukaisia katoamisiaan saa ansion siitä, että hän vielä parin viikon\najan saattoi tyydyttää kaikkien tarpeita; vihdoin oli tullut vuoro\nAramikselle, joka hyväntahtoisesti oli ottanut tuon taakan niskoillensa\nja jonka oli onnistunut, sanoi hän, jumaluusopillisten kirjojensa\nmyönnillä hankkia muutamia pistole'ja.\n\nSitten oli, niinkuin tavallisesti, turvauduttu herra de Tréville'en,\njoka antoi vähän etukäteen palkkaa; mutta nuo etusaannit eivät voineet\nkauvaksi riittää kolmelle muskettisoturille, joilla jo oli koko joukko\nsuorittamattomia rätinkejä, ja yhdelle henkivartijalle, jolla ei vielä\nollut velkaluottamusta.\n\nVihdoin, kun jo kaikki lähteet näkyivät ehtyvän, haalittiin viimeisillä\nponnistuksilla kokoon kahdeksan tai kymmenen pistole'a, joilla Porthos\nkoetti onneansa pelissä. Valitettavasti sattui hänelle huono onni:\nkaikki menivät, vieläpä kaksikymmentä viisi pistole'a jäi kunniasanan\nvaraan.\n\nSilloin muuttui pula hädäksi; heidän nähtiin nälkäisinä, palvelijainsa\nseuraamina, kävelevän satamissa ja päävartioissa keräämässä ystäväinsä\nluona päivällisjäännöksiä, mitä löysivät; sillä Aramiksen mielipiteen\nmukaan piti onnen päivinä kylvää aterioita oikealle ja vasemmalle, että\nolisi mitä niittää huonoina aikoina.\n\nAthos pyydettiin päivällisille neljä kertaa ja joka kerta vei hän\nmukanaan ystävänsä ja heidän palvelijansa. Porthokselle sattui sama onni\nkuusi kertaa ja hän teki samoin toverinsa niistä osallisiksi; Aramis\nkahdeksan kertaa. Hän oli mies, niinkuin jo on voitu havaita, joka\nmelusi vähän, vaan toimitti paljon.\n\nD'Artagnan taas, joka ei vielä tuntenut pääkaupungissa ketään, sai\nhankituksi ainoastaan yhden suklaatiaamiaisen erään kotipuolensa papin\nluona ja yhden päivällisen erään henkivartija-kornetin luona. Hän toi\nkoko seurueensa papin luokse, jolta tyhjennettiin kahden kuukauden\nruokavarat, ja kornetin luokse, joka teki parastansa; mutta, niinkuin\nPlanchet sanoi, runsaskin syönti on vaan yksi syönti.\n\nD'Artagnan oli jokseenkin noloissaan siitä, ett'ei hän, vastineeksi\nAthoksen, Porthoksen ja Aramiksen juhlapäivällisiin, voinut tarjota\nheille muuta kuin puolitoista ateriaa, sillä tuota papin aamiaista ei\nvoinut pitää kuin puolena ateriana. Hän luuli olevansa seuralleen\nrasitukseksi, unhottaen nuorellisessa hyväntahtoisuudessaan, että hän\noli tuota seuraa elättänyt kuukauden ajan, ja hänen päänsä oli nyt\ntäynnä ajatuksia. Hän rupesi tuumimaan että tuolla liittokunnalla, johon\nkuului neljä nuorta, uljasta, yritteliästä ja pystyvää miestä, pitäisi\nolla muu tarkoitus kuin hyödytön kävely, aseharjoitukset ja\njoutavanpäiväiset seikkailut.\n\nTodenteolla, neljä tuommoista miestä, tarjoten toistensa hyväksi sekä\nkukkaronsa että henkeänsä, tukien toinen toisiansa, koskaan\njärkähtämättä, suorittaen joko yksin tai yhdessä mitä yhteisesti olivat\npäättäneet; neljä paria tuommoisia käsivarsia, uhaten neljälle\nilmansuunnalle tai ojentaen yhtä paikkaa kohden, niidenpä pitäisi\nvälttämättömästi, sala- tai julkiteitä, miinojen tai juoksuhautojen\nkautta, kavaluudella tai voimalla, voida raivata kulkunsa siihen\npäämäärään, jota he tarkoittivat saavuttaa, oli se sitte kuinka vahvasti\npuollustettu tai kuinka kaukana tahansa.\n\nSitä hän parhaillansa mietti ja tuumi oikein täydellä todella, ja hän\nvaivasi kalloansa, löytääksensä suunnan tuolle nelinkertaiselle\nvoimalle, jonka avulla hän aivan varmaan luuli, samoinkuin Arkimedes\netsimällänsä vivulla, voivansa kohottaa maapallon navoiltansa, kun hän\nkuuli hiljaisen naputuksen ovellansa. D'Artagnan herätti Planchet'in ja\nkäski hänen avata.\n\nTuo lause: \"d'Artagnan herätti Planchet'in\" elköön viekö lukijaa siihen\nluuloon, että nyt olisi ollut yö tai ett'ei päivä vielä olisi tullut.\nEi, kello oli neljä iltapäivällä. Planchet oli pari tuntia ennen käynyt\npyytämässä päivällistä herraltaan, joka oli siihen vastannut\nsananparrella: \"joka nukkuu, hän syö.\" Ja Planchet söi nukkumalla.\n\nSisään tuli eräs jotenkin yksinkertaisen ja porvarillisen näköinen mies.\n\nPlanchet olisi mielellään jälkiruuaksi tahtonut kuulla keskustelua,\nmutta porvari selitti d'Artagnan'ille, että kun hänen sanottavansa oli\ntärkeätä ja arkaluontoista laatua, halusi hän saada olla kahden kesken\nhänen kanssansa.\n\nD'Artagnan käski Planchet'in pois ja pyysi vierastansa istumaan.\n\nNyt syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, jolla ajalla kumpikin\nmies katseli toinentoistansa, ikäänkuin ennakolta tutustuaksensa, jonka\njälkeen d'Artagnan kumarsi merkiksi, että hän oli valmis kuulemaan.\n\n-- Minä olen kuullut puhuttavan herra d'Artagnan'ista, että hän on\nsangen oivallinen nuori mies, lausui porvari, ja tämä oikeutettu kiitos\non saattanut minut tänne, uskomaan hänelle yhden salaisuuden.\n\n-- Puhukaa, herra, puhukaa, kehoitti d'Artagnan, joka vaistomaisesti\nvainusi tässä jotakin edullista asiaa.\n\nPorvari vaikeni uudestaan ja lausui sitten:\n\n-- Minun vaimoni on kuningattaren ompelijatar, herra, eikä häneltä puutu\nsiveyttä eikä kauneutta. Minut saatiin ottamaan hänet vaimokseni, kohta\nkolme vuotta takaperin, vaikka hänellä oli vaan aivan vähä omaisuutta,\nsillä herra de la Porte, kuningattaren liepeenkantaja, on hänen kumminsa\nja suojelijansa...\n\n-- No niin, herra? kysyi d'Artagnan.\n\n-- No niin! jatkoi porvari, no niin, herra, minun vaimoni ryöstettiin\nsalaa eilen aamulla, hänen tullessaan työhuoneestaan.\n\n-- Ja kuka ryösti teidän vaimonne?\n\n-- En tiedä mitään varmaan, vaan epäilen erästä.\n\n-- Ja ketä epäilette?\n\n-- Erästä miestä, joka on häntä jo kauan aikaa väijynyt.\n\n-- Sepä saakeli!\n\n-- Mutta suoraan sanoen, herra, jatkoi porvari, minä olen vakuutettu,\nettä siinä asiassa on vähemmin rakkautta kuin politiikkaa.\n\n-- Vähemmin rakkautta kuin politiikkaa, kertoi d'Artagnan hyvin\nmiettiväisen näköisenä, ja ketä epäilette?\n\n-- En oikein tiedä pitäneekö sanoa teille, ketä epäilen...\n\n-- Herra, minun täytyy teitä huomauttaa, ett'en minä pyydä teiltä\nmitään. Tehän tänne itse olette tulleet. Te itsehän olette sanoneet,\nettä teillä on salaisuus minulle kerrottava. Tehkää siis mielenne\nmukaan, vielä on aika peräytyänne.\n\n-- Ei, herra, ei, teillä on minusta niin rehellinen katsanto ja minä\nluotan teihin. Minä uskon siis, ettei minun vaimoani ole ryöstetty hänen\nlemmenkauppojensa tähden, vaan paljon korkeamman naisen kuin hänen.\n\n-- Ahah! olisikkohan rouva Bois-Tracy'n lemmenkauppojen vuoksi? kysyi\nd'Artagnan tahtoen osoittaa porvarille olevansa perehtynyt\nhoviseikkoihin.\n\n-- Korkeamman, herra, korkeamman.\n\n-- Rouva d'Aiguillon'in?\n\n-- Vielä korkeamman.\n\n-- Rouva Chevreuse'n?\n\n-- Vielä korkeamman, paljoa korkeamman!\n\n-- No itse ... d'Artagnan pysähtyi.\n\n-- Niin, herra, vastasi peljästynyt porvari matalalla, tuskin kuuluvalla\näänellä.\n\n-- Ja kenen kanssa?\n\n-- Kenenkäs muun kuin herttua...\n\n-- Herttua...\n\n-- Niin, herra! vastasi porvari, laskien äänensä vielä matalammaksi.\n\n-- Mutta kuinka te sen kaiken tiedätte?\n\n-- Ah, kuinkako minä tiedän?\n\n-- Niin, kuinka te sen tiedätte? Ei mitään puolta luottamusta,\ntaikka ... te ymmärrätte.\n\n-- Minä tiedän sen vaimoltani, herra, vaimoltani itseltään.\n\n-- Ja hän ... keltä?\n\n-- Herra de la Porte'lta. Enkös minä teille sanonut, että hän on herra\nde la Porte'n, kuningattaren uskotun, kummitytär? No, herra de la Porte\noli toimittanut hänet Hänen Majesteettinsa kuningattaren palvelukseen,\nettä kuningattarella olisi edes joku, jolle hän uskoisi asioitansa, kun\nkuningas häntä hyljeksii, kun kardinaali häntä vakoilee, ja kun kaikki\nhäntä pettävät.\n\n-- Ahaa! jo alkaa selvitä, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Vaimoni tuli luokseni neljä päivää takaperin; eräs hänen ehtojansa\nnäet oli, että hän saisi käydä minua tervehtimässä kahdesti viikossa;\nsillä niinkuin minulla on kunnia teille sanoa, vaimoni rakastaa minua\npaljon; no niin, vaimoni tuli luokseni ja uskoi minulle, että\nkuningattarella tällä hetkellä on suuri pelko.\n\n-- Todella?\n\n-- Niin. Herra kardinaali näyttää näet vainoovan ja vakoovan häntä\nenemmän kuin koskaan. Hän ei voi antaa kuningattarelle anteeksi\nsarabanden juttua. Tunnettehan sarabanden jutun?\n\n-- Tunnenhan minä, hiidessä, sen! vastasi d'Artagnan, joka ei tiennyt\nsiitä hölynpölyä, mutta oli vaan tietävinään.\n\n-- Niin että nyt se ei ole enää vihaa vaan kostoa.\n\n-- Todella?\n\n-- Ja kuningatar luulee...\n\n-- Niin, mitä kuningatar luulee?\n\n-- Hän luulee, että hänen nimessään on kirjoitettu herttua\nBuckingham'ille.\n\n-- Kuningattaren nimessä?\n\n-- Niin, vetääksensä häntä Pariisiin, ja kun hän kerta on Pariisissa,\nhoukutellaksensa hänet johonkin ansaan.\n\n-- Saakeli! vaan teidän vaimollanne, hyvä herra, mitäs hänellä on tähän\nasiaan tekemistä?\n\n-- Hänen harras ystävyytensä kuningatarta kohtaan tunnetaan, ja joko\ntahdotaan hänet eroittaa hallitsijattarestaan, tai peloittaa hänestä\nkuningattaren salaisuuksia, tai lahjoa hänet vakoojana käytettäväksi.\n\n-- Se on uskottavaa, sanoi d'Artagnan, mutta tunnettekos miehen, joka\nhänet ryösti?\n\n-- Äsken mainitsin teille, että luulen hänet tuntevani.\n\n-- Hänen nimensä?\n\n-- Sitä en tiedä; sen vaan tiedän, että hän on kardinaalin elukka, hänen\nkirottu välikappaleensa.\n\n-- Mutta oletteko nähneet häntä?\n\n-- Olen, vaimoni osoitti hänet eräänä päivänä minulle.\n\n-- Onko hänellä mitään silmäänpistäviä tuntomerkkejä?\n\n-- Oh, kyllä: ylhäisen näköinen herra, musta tukka, tumma hipiö, tuimat\nsilmät, valkoiset hampaat ja arpi ohimossa.\n\n-- Arpi ohimossa! huudahti d'Artagnan, ja valkoiset hampaat, tuimat\nsilmät, tumma hipiö, musta tukka, ylhäisen näköinen; se on minun\nMeung'iläiseni!\n\n-- Teidän Meung'iläisenne, niinkö sanoitte?\n\n-- Niin niin, mutta se ei kuulu asiaan. Ei, mutta päinvastoin, se juuri\ntekee asian yksinkertaisemmaksi; jos teidän miehenne on sama kuin minun,\nniin minä yhdellä iskulla toimitan kahdenkertaisen koston, siinä kaikki,\nmutta mistä saada tuo mies käsiin?\n\n-- Sitä en voi tietää.\n\n-- Teillä ei ole mitään aavistusta hänen asunnostaan?\n\n-- Ei vähintäkään; eräänä päivänä kuin saatoin vaimoani Louvreen, hän\ntuli sieltä ulos samalla kuin vaimoni meni sisään, ja silloin osoitti\nvaimoni hänet minulle.\n\n-- Piru vieköön! mutisi d'Artagnan, tuopa on eriskummallista; keltä\nsaitte tietää vaimonne salaryöstön?\n\n-- Herra de la Porte'lta.\n\n-- Kertoiko hän asiasta tarkempaa?\n\n-- Ei hän tiennyt mitään tarkempaa.\n\n-- Ettekö ole kuulleet mitään muulta taholta?\n\n-- Aivan oikein, kyllä minä olen...\n\n-- Mitä?\n\n-- Mutta minä en tiedä, olenko kovin varomaton?\n\n-- Te palaatte taas samaan; mutta minun tulee huomauttaa teitä, että\ntällä kertaa on jo vähän liian myöhäistä peräytyä.\n\n-- En, hiisi vieköön, peräydykkään, huudahti porvari, kirouksella\nyllyttäen rohkeuttansa. Muutoin, niin totta kuin nimeni on Bonacieux...\n\n-- Onko nimenne Bonacieux? keskeytti d'Artagnan.\n\n-- On, se on nimeni.\n\n-- Te sanoitte siis: niin totta kuin nimeni on Bonacieux! -- anteeksi,\nettä keskeytin; mutta minusta tuntui kuin tuo nimi ei olisi minulle\nvallan tuntematon.\n\n-- Mahdollista kyllä, herra. Minä olen teidän talonisäntänne.\n\n-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, nousten puoliksi seisovalleen ja kumartaen\nhänelle, vai olette isäntäni?\n\n-- Olen herra. Ja kun niinä kolmena kuukautena, jotka olette asuneet\ntalossani, olette, epäilemättä paljojen toimienne vuoksi, unhottaneet\nvuokranne maksamatta, ja kun minä en ainoatakaan kertaa ole vielä teitä\nvaatimuksillani häirinnyt, arvelin teidän panevan arvoa minun\narkatuntoisuudelleni.\n\n-- Aivan niin, hyvä herra Bonacieux, lausui d'Artagnan, uskokaa minun\nolevan täynnä kiitollisuutta teitä kohtaan sellaisesta menettelystä, ja,\nniinkuin jo sanoin, jos voin olla teille miksikään avuksi...\n\n-- Sen uskon, herra, minä uskon sen, ja kun tulen sanomaan teille: niin\ntotta kuin nimeni on Bonacieux, niin on minulla luottamus teihin.\n\n-- Jatkakaa siis, mitä aioitte minulle sanoa.\n\nPorvari veti taskustaan paperin ja antoi sen d'Artagnan'ille.\n\n-- Kirje! sanoi nuori mies.\n\n-- Jonka sain tänä aamuna.\n\nD'Artagnan avasi sen ja kun päivä alkoi hämärtää, siirtyi hän ikkunan\nluokse. Porvari seurasi.\n\n-- \"Elkää etsikö vaimoanne, luki d'Artagnan, hänet jätetään teille\ntakaisin, sittenkuin häntä ei enää tarvita. Jos otatte askeleenkaan\nhäntä löytääksenne, olette hukassa.\"\n\n-- Sepä on suoraa puhetta, jatkoi d'Artagnan; mutta kaiken kaikkiaan on\nse vaan uhkaus.\n\n-- Niin, mutta tuo uhkaus minua peloittaa; minä en ole laisinkaan\nmiekkamiehiä ja Bastilji minua kamoksuttaa.\n\n-- Hm! virkkoi d'Artagnan; mutta asia on semmoinen, ett'en minä halua\nBastiljiin enempää kuin tekään. Jos kysymys olisi miekanmittelystä, --\nann' soittaa!\n\n-- Mutta, herrani, minä luotin kumminkin teihin tässä asiassa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun olen nähnyt teidät myötäänsä sangen komeannäköisten\nmuskettisoturien seurassa sekä tiedän heidän olevan herra de Tréville'n\nmuskettisotureita ja siis kardinaalin vihollisia, ajattelin, että te ja\nteidän ystävänne, samalla kuin tekisitte oikeudenmukaisesti\nkuningatarparkaamme kohtaan, olisitte huvitetut tehdä Hänen\nylhäisyydellensä pienen kepposen.\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Ja sitte ajattelin, että olette velkaa minulle kolmen kuukauden\nvuokran, enkä ole siitä vielä sanaakaan puhunut...\n\n-- Niin, niin, te olette jo maininneet sen syyn, ja se on minusta\noivallinen.\n\n-- Aikoen vielä, jos te vaan teette minulle kunnian edeskinpäin asua\nluonani, ett'en koskaan panisi kysymykseen mitään vuokraa\nvastaisuudessa...\n\n-- Sangen hyvin.\n\n-- Ja lisätkää siihen, jos tarvis vaatii, että arvelin tarjota teille\njonkun viisikymmentä pistole'a, jos teillä, mikä ei suinkaan ole\nluultavaa, sattuisi tällä hetkellä olemaan rahanpula.\n\n-- Vallan mainiota; mutta tehän olette siis rikas, hyvä herra Bonacieux?\n\n-- Hyvissä varoissa, herra, saatan sanoa; olen koonnut sen verran, että\nsaan pari kolme tuhatta écu'tä korkoa kaupastani, ja erittäinkin\nsijoittamalla pääomiani kuuluisan purjehtijan Jean Mocquet'in viime\nmatkaan, niin että, ymmärrättehän herra, -- Ah! mutta ... huudahti\nporvari.\n\n-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Mitä näenkään!\n\n-- Missä?\n\n-- Kadulla, vastapäätä teidän ikkunoitanne, tuolla portin aukossa: mies\nviittaansa kääriytyneenä.\n\n-- Siinä hän on! huusivat d'Artagnan ja porvari yhtä haavaa, tuntien\nmiehen.\n\n-- Ah, tällä kertaa, huusi d'Artagnan, juosten ottamaan miekkaansa,\ntällä kertaa et pääse minulta pakoon.\n\nJa vetäen miekan tupestaan, hän syöksi ulos huoneesta.\n\nPortailla kohtasi hän Athoksen ja Porthoksen, jotka olivat tulossa häntä\ntapaamaan. He antoivat tilaa ja d'Artagnan lensi kuin nuoli heidän\nvälitsensä.\n\n-- Mitäs nyt! minne sinä juokset tuolla tavoin? huusivat yht'aikaa\nmolemmat muskettisoturit.\n\n-- Meung'in mies! vastasi d'Artagnan, ja katosi.\n\nD'Artagnan oli useamman kuin yhden kerran kertonut ystävilleen\nseikkailunsa tuon tuntemattoman kanssa, niinkuin myöskin tuon\nmatkustavan kaunottaren ilmauksen, jolle mainittu tuntematon oli\nsaattanut uskoa niin tärkeän lähetyksen.\n\nAthoksen luulon mukaan oli d'Artagnan hukannut kirjeensä kahakassa.\nHänen mielestänsä aatelismies, sillä sen näköinen, jommoiseksi\nd'Artagnan oli häntä kuvaillut, ei voinut olla muu kuin aatelismies, ei\nsaattanut olla niin halpaluontoinen, että olisi ruvennut varastamaan\nkirjettä.\n\nPorthos ei nähnyt kaikessa tuossa muuta kuin lemmenkohtauksen, jonka\nnainen oli suonut miehelle tai mies naiselle, ja jota d'Artagnan'in ja\nhänen keltaisen hevosensa saapuminen oli häirinnyt.\n\n\nAramis oli arvellut, että tuonluontoiset asiat olivat sitä salaperäistä\nlaatua, johon on paras olla koskematta.\n\nHe ymmärsivät siis tuosta d'Artagnan'in lausumasta sanasta, mikä asia\noli kysymyksessä, ja kun he ajattelivat, että d'Artagnan, joko hän\ntapasi miehensä tai menetti hänet käsistänsä, kumpaisessakin tapauksessa\ntulisi takaisin kotiinsa, menivät he sisään.\n\nHeidän tullessaan d'Artagnan'in huoneesen, oli se tyhjä: talonomistaja,\npeljäten seurauksia kohtauksesta, joka epäilemättä oli tapahtuva nuoren\nmiehen ja tuntemattoman välillä, oli, oman osoittaman luonteensa\nmukaisesti, pitänyt viisaimpana korjata luunsa.\n\n\n\n\nIX.\n\nD'Artagnan näyttää näkönsä.\n\n\nNiinkuin Athos ja Porthos olivat arvanneet, d'Artagnan palasi puolen\ntunnin kuluttua. Tälläkään kertaa ei hän tavannut miestänsä, joka oli\nhävinnyt kuin ihmeen kautta. D'Artagnan oli juossut miekka kädessä\nkaikki läheiset kadut, vaan ei ollut löytänyt ketään sen näköistä\nmiestä, jota hän haki; sitten oli hän palannut siihen toimeen, jolla\nhänen olisi pitänyt alkaa, nimittäin, hän oli ruvennut kolkuttamaan\nsille portille, jonka edessä tuntematon oli seissut; mutta turhaan oli\nhän lyödä paukuttanut kymmenkunnan kertaa portille, ei kukaan ollut\nvastannut, ja naapurit, jotka jyskeen kuultuansa olivat juosseet\nportillensa tai pistäneet nokkansa ulos ikkunastaan, olivat vakuuttaneet\nhänelle, että tuo talo, jonka kaikki aukot muutoin olivat suljettuina,\noli kuuden kuukauden ajan ollut aivan autiona.\n\nSillä välin kuin d'Artagnan juoksi katuja ja jyskytti portteja, oli\nAramiskin saapunut kahden toverinsa seuraan, niin että d'Artagnan kotiin\npalatessaan tapasi liittokunnan aivan täysinäisenä.\n\n-- Kuinkas kävi? kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen, nähdessään\nd'Artagnan'in astuvan sisään hikipäin ja vihan vimmassa.\n\n-- Kuinkas kävi! huusi hän heittäen miekkansa sängylle, se mies on\nvarmaan itse paholainen; hän katosi kuin kummitus, kuin haamu, kuin\naave.\n\n-- Uskotko aaveita? kysyi Athos Porthokselta.\n\n-- Minä en usko muuta kuin mitä näen, ja kun en ole aaveita nähnyt, en\nniitä usko.\n\n-- Piplia, sanoi Aramis, velvoittaa meidän niitä uskomaan: Samuelin\nhaamu näkyi Saulille ja se on uskonkappale, jota minä ikäväkseni näkisin\nsinun, Porthos, epäilevän.\n\n-- Kaikessa tapauksessa, ihminen tai piru, ruumis tai aave, mielikuvite\ntai todellisuus, tuo mies on syntynyt minulle kiroukseksi, sillä hänen\npakonsa vei meiltä käsistämme mainion edun, hyvät herrat, sata pistole'a\nja ehkäpä enemmänkin.\n\n-- Kuinka niin? kysyivät yht'aikaa Porthos ja Aramis.\n\nAthos puolestaan, mykkyydessänsä pysyen, tyytyi tekemään tuon saman\nkysymyksen vaan silmäyksellä.\n\n-- Planchet, huusi d'Artagnan palvelijallensa, joka parhaillaan piti\nkorvaansa avaimenreijässä, koettaen saada edes muutamia murusia tuosta\nkeskustelusta, menkää alas isäntäni, herra Bonacieux'in luokse, ja\nkäskekää hänen lähettää tänne puoli tusinaa Beaugency-viiniä; se on\nminun mielijuomaani.\n\n-- Ahaa, sinulla on siis avonainen krediitti isäntäsi tykönä? kysyi\nPorthos.\n\n-- Niin, vastasi d'Artagnan, tästä päivästä lähtien, ja olkaa huoleti,\njos viini on huonoa, lähetämme sen takaisin ja pyydämme toista.\n\n-- Parempi pyy pivossa, virkkoi Aramis, sananlaskuun viitaten.\n\n-- Olenhan aina sanonut, että d'Artagnan'illa on paras pää meistä\nkaikista neljästä, sanoi Athos, joka lausuttuaan tämän ajatuksensa ja\nd'Artagnan'in siihen vastattua kumarruksella, vaipui takaisin\ntavalliseen hiljaisuuteensa.\n\n-- Mutta tosiaankin, kuinkas on laita? kysyi Porthos.\n\n-- Niin, sanoi Aramis, uskoppas nyt meille salaisuutesi, hyvä ystävä,\nell'ei jonkun naisen maine tule siitä kärsimään; siinä tapauksessa teet\nparemmin jos jätät kertomatta.\n\n-- Olkaa huoleti, vastasi d'Artagnan, siitä, mitä minä nyt aion teille\njutella, ei kenenkään kunnia joudu vaaraan.\n\nJa sitten kertoi hän ystävillensä sanasta sanaan kaikki, mitä hänen ja\nhänen isäntänsä kesken oli puhuttu, ja kuinka mies, joka oli ryöstänyt\ntuon kelpo isännän vaimon, oli juuri sama, jonka kansaa hän oli joutunut\nselkkauksiin Franc-Meunier'in ravintolaan tullessaan.\n\n-- Asiatoimesi ei ole huono, sanoi Athos, maisteltuaan viiniä tuntijan\ntavalla ja nyykäyttäen päätänsä merkiksi että se oli hyvää, ja kyllä\ntuolta kelpo mieheltä saattaa nykäistä viisi- tai kuusikymmentä\npistole'a. Mutta nyt on vaan saatava tietää, maksaako viisi- tai\nkuusikymmentä pistole'a vaivan panna neljä päätä vaaranalaiseksi.\n\n-- Ottakaa toki huomioon, huudahti d'Artagnan, että tässä on kysymys\nryöstetystä vaimosta, jota epäilemättä uhataan, ehkäpä kiusataankin, ja\nkaikkea tuota sen vuoksi, että hän on uskollinen emännällensä.\n\n-- Ole varoillasi, d'Artagnan, ole varoillasi, sanoi Aramis, sinä näytät\nminusta olevan vähän liian kiihkeissäsi tuon rouva Bonacieux'in\nkohtalosta. Vaimo on luotu meidän turmioksemme, hänestä kaikki meidän\nkurjuutemme lähtee.\n\nAthos rypisti kulmiaan ja puri huuliaan, kuullessaan tuota Aramiksen\nmielilausetta.\n\n-- Minua ei huoleta rouva Bonacieux, virkkoi d'Artagnan, vaan\nkuningatar, jota kuningas hyljeksii, jota kardinaali vainoo ja joka\nnäkee pään toisensa jälkeen putoavan kaikilta ystäviltään.\n\n-- Minkästähden hän rakastaa niitä, joita me inhoomme mitä enimmän\nmaailmassa, nimittäin espanjalaisia ja englantilaisia?\n\n-- Espanja on hänen synnyinmaansa, vastasi d'Artagnan, ja siis on vallan\nluonnollista, että hän rakastaa espanjalaisia, jotka ovat saman maan\nlapsia kuin hän. Mitä toiseen moitteesen tulee, jonka te olette häntä\nvastaan tehneet, olen minä kuullut, että hän ei rakasta englantilaisia\nvaan englantilaista.\n\n-- Ja kunniani kautta, virkkoi Athos, se täytyy tunnustaa, että tuo\nenglantilainen kyllä ansaitsikin rakastamista. En ole koskaan nähnyt\nylevämpää olemusta kuin hänen.\n\n-- Puhumattakaan siitä, että hän pukee itsensä paremmin kuin kukaan,\nsanoi Porthos. Olin Louvressa sinä päivänä kuin hän kylvi siellä helmiä\nja, saakeli vieköön, minä poimin niistä kaksi, jotka möin kymmenestä\npistole'sta kappaleen. Entäs sinä, Aramis, tunnetko sinä hänet?\n\n-- Yhtä hyvin kuin te, hyvät herrat, sillä minä olin yksi niitä, jotka\nottivat hänet kiini Amiens'in puistossa, jonne herra de Putange,\nkuningattaren tallimestari, päästi minut. Olin siihen aikaan\npappiseminaarissa, ja tuo seikkailu näytti minusta julmalta kuningasta\nkohtaan.\n\n-- Eikä kaikki tuo estäisi minua, sanoi d'Artagnan, jos vaan tietäisin\nmissä herttua Buckingham nyt on, ottamasta häntä kädestä ja saattamasta\nhäntä kuningattaren luokse, vaikka se ei olisi muuksi kuin kardinaalin\nraivostuttamiseksi; sillä meidän todellinen, ainoa ja ijankaikkinen\nvihollisemme, hyvät herrat, on kardinaali, ja jos me vaan voisimme\nlöytää keinon, millä saada hänelle tehdyksi jonkun julman kepposen, niin\nminä, sen tunnustan, panisin mielelläni pääni alttiiksi.\n\n-- Ja, virkkoi Athos, kauppamies on sinulle sanonut, että kuningatar\nepäilee Buckingham'ia houkutellun väärällä viestillä tänne?\n\n-- Hän pelkää sitä.\n\n-- Maltahan, sanoi Aramis.\n\n-- Mitä? kysyi Porthos.\n\n-- Jatkakaa vaan, minä koen muistutella mieleeni muutamia seikkoja.\n\n-- Ja nyt olen minä varma, sanoi d'Artagnan, että tuo kuningattaren\npalvelija-naisen ryöstö on yhteydessä niiden tapausten kanssa, joista\npuhumme, ja ehkäpä Buckingham'in Pariisissa olemisen kanssa.\n\n-- Gaskonjalaisen pää on täynnä aatteita, sanoi Porthos ihmetellen.\n\n-- Minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen puhettansa, sanoi Athos, hänen\nmurteensa minua huvittaa.\n\n-- Hyvät herrat, virkkoi Aramis, kuulkaapas, mitä minulla olisi\nsanomista.\n\n-- Kuulkaamme Aramista, sanoivat kaikki kolme ystävystä.\n\n-- Eilen olin erään oppineen jumaluusopin tohtorin luona, jolta aina\nkyselen neuvoja ja ohjeita opinnoitani varten.\n\nAthos hymyili.\n\n-- Hän asuu eräässä autiossa kortteerissa, jatkoi Aramis: hänen mielensä\nja virkatoimensa vaativat sitä. No, juurikuin minä lähden hänen\nluotansa...\n\nTähän pysähtyi Aramis.\n\n-- Mitäs sitte? kysyivät hänen kuulijansa, juurikuin lähdit hänen\nluotansa?\n\nAramis näytti ponnistelevan itseänsä, aivan kuin semmoinen, joka on\nvalhettelemaisillansa jotakin, ja kohtaa odottamattomia haittoja; mutta\nkun hänen kolmen toverinsa silmät häntä tähtäsivät, kun he\npörhössä-korvin kuuntelivat, ei hänen auttanut peräytyminen.\n\n-- Tohtorilla on sisarentytär, jatkoi Aramis.\n\n-- Ahaa, vai on hänellä sisarentytär, keskeytti Porthos.\n\n-- Sangen kunnioitettava nainen, sanoi Aramis.\n\nKolme ystävystä rupesivat nauramaan.\n\n-- Jos te nauratte ja epäilette, vastasi Aramis, ette saa tietää mitään.\n\n-- Me uskomme kuin muhamettilaiset ja olemme mykkiä kuin kivet, sanoi\nAthos.\n\n-- Sitten minä jatkan, sanoi Aramis. Tuo sisarentytär käy toisinaan\nenonsa luona; no niin, hän oli siellä eilen samaan aikaan kuin minä,\nsattumalta, ja minun täytyi saattaa häntä vaunuihinsa.\n\n-- Ahaa, hänellä on vaunutkin, tuolla tohtorin sisarentyttärellä?\nkeskeytti Porthos, jonka virheitä oli yksi, että hänen kielensä oli\nhyvin herkissä kantimissa; kaunis tuttavuus, ystäväni.\n\n-- Porthos, lausui Aramis, minä olen useamman kuin yhden kerran\nhuomauttanut sinua siitä, että sinä olet kovin herkkä kieleltäsi, ja\nettä se vahingoittaa sinun nais-suosiotasi.\n\n-- Hyvät herrat, hyvät herrat, huudahti d'Artagnan, joka alkoi älytä\nminnepäin kertomus kallistuisi, asia on vakavaa laatua; koettakaamme\nolla laskematta leikkiä, jos voimme. Jatka, Aramis, jatka.\n\n-- Yht'äkkiä muuan pitkä, tummaverinen, ylhäiskäytöksinen mies ...\nmalttakaas, juuri samaan tapaan kuin sinun miehesi, d'Artagnan.\n\n-- Ehkä juuri sama, sanoi tämä.\n\n-- Mahdollista kyllä, jatkoi Aramis ... lähestyi minua viiden tai kuuden\nmiehen seuraamana, jotka kulkivat kymmenen askeleen päässä hänen\ntakanansa, ja lausui minulle mitä kohteliaimmalla tavalla: \"herra\nherttua, -- ja te rouva\", liitti hän puhutellen naista, jota saatoin\nkäsivarressani...\n\n-- Tohtorin sisarentytärtä?\n\n-- Vaiti nyt, Porthos! sanoi Athos, sinä olet vallan tuskastuttava.\n\n-- \"Suvaitkaa nousta näihin vaunuihin, ja koettamatta vähintäkään\nvastustaa, nostamatta vähintäkään melua.\"\n\n-- Hän luuli sinua Buckingham'iksi! huudahti d'Artagnan.\n\n-- Niin arvelen, vastasi Aramis.\n\n-- Entäs tuota naista? kysyi Porthos.\n\n-- Sitä luuli hän kuningattareksi! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Aivan oikein, vastasi Aramis.\n\n-- Tuo gaskonjalainen on koko piru, huudahti Athos, ei mikään jää\nhäneltä tietämättä.\n\n-- Seikka on semmoinen, lausui Porthos, että Aramis on vartaloltaan ja\nliikenteeltään tuon kauniin herttuan kaltainen; mutta kumminkin, minun\nmielestäni muskettikauhtanan olisi...\n\n-- Minulla oli laaja vaippa ylläni, sanoi Aramis.\n\n-- Keskellä heinäkuuta, sepä hiisi! sanoi Porthos, vai pelkäsikö\ntohtori, että sinut tunnettaisiin?\n\n-- Sen vielä ymmärrän, sanoi Athos, että vakoojaa erehdytti\nruumiinliikenne; mutta kasvot...\n\n-- Minulla oli leveälierinen hattu, sanoi Aramis.\n\n-- Oh, Herra nähköön, huudahti Porthos, mitä varokeinoja tarvitaan\njumaluusoppia tutkiessa!\n\n-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, elkäämme hukatko aikaa\nleikinlaskuun; hajautukaamme ja etsikäämme käsiin kauppian vaimo, hän on\nkoko juonen avain.\n\n-- Noin alhaissäätyinen nainen! uskotko todella, d'Artagnan? kysyi\nPorthos, vetäen huulensa halveksivaan hymyyn.\n\n-- Hän on de la Porte'n, kuningattaren uskotun palvelijan kummitytär.\nEnkö sitä jo maininnut, hyvät herrat? Ja muutoin, ehkäpä kuningatar\njuuri tahallansa on tällä kertaa hakenut apukeinonsa niin alhaalta.\nKorkeat päät näkyvät kauvaksi ja kardinaalilla on hyvät silmät.\n\n-- No niin, sanoi Porthos, tehkää ensin sopimus kauppiaan kanssa ja\nedullinen sopimus.\n\n-- Se on tarpeetonta, sanoi d'Artagnan, sillä minä luulen, että ell'ei\nhän maksaisikkaan meille, saamme kyllä runsaat palkinnot toiselta\ntaholta.\n\nSamassa tuokiossa kuului kiireellistä meteliä portaissa, ovi aukeni\nremahtaen, ja onneton kauppias syöksähti huoneesen, jossa parhaillaan\nnäin neuvoteltiin.\n\n-- Voi hyvät herrat, huusi hän, pelastakaa minut taivaan nimessä,\npelastakaa! Tuolla on neljä miestä, jotka tulevat ottamaan minua kiini;\npelastakaa, pelastakaa!\n\nPorthos ja Aramis nousivat seisovilleen.\n\n-- Malttakaa silmänräpäys, huudahti d'Artagnan, viitaten heitä\ntyöntämään puoliksi paljastetut miekat takaisin tuppeen; malttakaa\nsilmänräpäys, tässä ei tarvita rohkeutta, vaan tässä tarvitaan\nviisautta.\n\n-- Kaiketihan, huudahti Porthos, emme jätä...\n\n-- Antakaa d'Artagnan'in toimia, sanoi Athos, hänellä on, sen vieläkin\nsanon, paras pää meistä kaikista, ja minä puolestani julistan\ntottelevani häntä. Tee mielesi mukaan, d'Artagnan.\n\nSamassa tuokiossa näkyi neljä poliisia esihuoneen ovella, vaan kun he\nnäkivät neljä muskettisoturia seisovillaan ja miekat vyöllä, empivät he\nastua lähemmäksi.\n\n-- Käykää sisään, hyvät herrat, käykää sisään, lausui d'Artagnan; te\nolette minun luonani ja me kaikkihan olemme kuninkaan ja herra\nkardinaalin uskollisia palvelijoita.\n\n-- Siis, hyvät herrat, te ette estä meitä täyttämästä käskyä, jonka\nolemme saaneet? kysyi se, joka näytti joukon johtajalta.\n\n-- Päinvastoin, me autammekin teitä jos tarvitaan.\n\n-- Mitä hän sanookaan? murisi Porthos.\n\n-- Pöllö, ole vaiti, virkkoi Athos.\n\n-- Mutta lupasittehan ... sanoi kauppiasparka matalalla äänellä.\n\n-- Emmehän voi teitä pelastaa, ell'emme säily vapaina, vastasi\njoutuisasti ja kuiskaisemalla d'Artagnan, ja jos me vähänkään\nnäyttäisimme teitä puollustavan, otettaisiin meidät kiini yhdessä teidän\nkanssanne.\n\n-- Minusta näyttää kumminkin...\n\n-- Astukaa esiin, hyvät herrat, astukaa esiin, lausui kuuluvalla äänellä\nd'Artagnan; minulla ei ole mitään syytä puollustaa tätä herraa. Vasta\ntänäpäivänä olen hänen nähnyt ensi kerran, mistä syystä, sen hän on itse\nteille sanova, nimittäin, hän tuli vaatimaan minulta hyyriä asunnostani.\nEikö totta, herra Bonacieux? Vastatkaa!\n\n-- Se on peräti totta, huudahti kauppias, vaan herra, ei sano teille...\n\n-- Vaiti minusta ja ystävistäni, vaiti erittäinkin kuningattaresta,\nmuuten saatatte meidät kaikki hukkaan, pelastamatta kuitenkaan itseänne.\nMenkää, menkää hyvät herrat ja viekää pois tuo mies!\n\nJa d'Artagnan työnsi hämmästyneen kauppiaan poliisien käsiin, sanoen:\n\n-- Te olette heittiö, veikkoseni; tulette vaatimaan minulta rahaa,\nminulta! muskettisoturilta! Vankeuteen! Herrat hyvät, vielä kerran,\nviekää hänet vankeuteen, ja säilyttäkää hänet lukon takana niinkauvan\nkuin mahdollista, niin saanpahan sillä tavoin maksun aikaa.\n\nPoliisit tulvehtivat kiitollisuutta ja veivät pois saaliinsa. Juuri\nheidän lähtiessään löi d'Artagnan päällysmiestä, olalle ja lausui:\n\n-- Miksikäs en joisi teidän terveydeksenne ja miks'ette te joisi minun?\n-- ja näin sanottuaan täytti hän kaksi lasia Beaugency'n viinillä, jota\nBonacieux'in hyväntahtoisuus oli hänelle toimittanut.\n\n-- Tämä on kovin suuri kunnia minulle, lausui poliisien päällysmies, ja\nminä otan sen kiitollisuudella vastaan.\n\n-- Siis, terveydeksenne, herra ... mikäs nimenne onkaan?\n\n-- Boisrenard.\n\n-- Herra Boisrenard, maljanne!\n\n-- Maljanne, herra: mikäs teidän nimenne on vuorostanne, jos\nsuvaitsette?\n\n-- D'Artagnan.\n\n-- Terveydeksenne, herra d'Artagnan.\n\n-- Ja yli kaikkien näiden maljojen, huudahti d'Artagnan kuni innostuksen\nvallassa, kuninkaan ja kardinaalin malja!\n\nPoliisien päällysmies olisi kentiesi epäillyt d'Artagnan'in\ntosimielisyyttä, jos viini olisi ollut huonoa, vaan kun viini oli hyvää,\noli hän vakuutettu.\n\n-- Mutta kuinka perhanan halpamaisesti sinä nyt teitkään? lausui\nPorthos, kun poliisien päällysmies oli mennyt tiehensä ja ystävykset\nolivat jääneet yksinään. Hyi hiidessä! Neljä muskettisoturia antaa\nkeskellänsä ottaa kiinni onnettoman, joka huutaa apua! Entäs sitte\naatelismiehen juoda poliisin kanssa!\n\n-- Porthos, virkkoi Aramis, Athos sanoi jo sinua pöllöksi, ja minä yhdyn\nsiihen. D'Artagnan, sinä olet suuri mies ja kun sinä kerran joudut herra\nde Tréville'n paikalle, pyydän minä sinun puoltosanaasi hakiessani\napotiksi.\n\n-- Mutta tämä menee yli minun ymmärrykseni, sanoi Porthos; tekö\nhyväksytte D'Artagnan'in teon?\n\n-- Sen minä, hiisi vieköön, uskon, sanoi Athos; minä en ainoastaan\nhyväksy hänen tekoansa, vaan vieläpä onnittelenkin häntä siitä.\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan vaivautumatta selittämään\nmenettelyänsä Porthokselle, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, se\non meidän tunnuslauseemme, eikö niin?\n\n-- Mutta ... sanoi Porthos.\n\n-- Nosta kätesi ja vanno! huudahti yht'aikaa Athos ja Aramis.\n\nEsimerkin voittamana, muristen itsekseen, Porthos nosti kätensä, ja\nneljä ystävystä kertoivat yhteen ääneen d'Artagnan'in lausuman kaavan\nmukaan:\n\n\"Kaikki yhden ja yksi kaikkein puolesta!\"\n\n-- Nyt on parasta, että jokainen menee kotiinsa, sanoi d'Artagnan aivan\nkun hän ei olisi elämässään muuta tehnytkään kuin käskenyt, ja\nvalppautta! sillä tästä hetkestä lähtien olemme sodassa kardinaalia\nvastaan.\n\n\n\n\nX.\n\nRotanliukku seitsemännellätoista vuosisadalla.\n\n\nRotanliukku ei ole meidän aikamme keksinnöitä; niin kohta kuin\nyhteiskunnat muodostuessaan keksivät jonkunmoisen poliisin, tämä poliisi\nkeksi rotanliukun.\n\nKun lukijamme eivät kenties vielä ole tutustuneet Jerusaleminkadun\nkielenmelskaan ja kun me siitä lähtien kuin kirjoittamaan rupesimme, ja\nsiitä on jo viisitoista vuotta, ensi kertaa käytämme mainittua sanaa\ntähän tarkoitukseen, niin selittäkäämme mitä rotanliukku on.\n\nKun jossakin talossa, olkoon se mikä tahansa, joku on jostakin\nrikoksesta epäluulonalaisena otettu kiini, pidetään kiinniottaminen\nsalassa; neljä tai viisi miestä asetetaan väijyksiin portin lähimäiseen\nhuoneesen, portti avataan jokaiselle ken kolkuttaa, suljetaan heidän\njälestään ja heidät otetaan kiini; tällä tavoin saadaan parissa kolmessa\npäivässä kiini melkein kaikki talon käypäläiset.\n\nSe on rotanliukku.\n\nTehtiin siis mestari Bonacieux'in talosta rotanliukku, ja ken hyvänsä\nsinne tuli, sen ottivat kardinaalin miehet kiini ja tutkistelivat.\nSanomattakin on selvää, että kun eri käytävä vei ensimäiseen kerrokseen,\njossa d'Artagnan asui, hänen luonansa kävijät jäivät vapaiksi kaikesta\nahdistelemisesta.\n\nMuutoin, siellä ei muita käynytkään kuin nuo kolme muskettisoturia; he\nolivat etsiskelleet kukin tahollansa, vaan eivät olleet mitään\nlöytäneet, eivät mitään keksineet. Athos oli käynyt kyselemässä itse\nherra de Tréville'ltäkin, joka seikka, tuon arvoisan muskettisoturin\ntavallisen äänettömyyden tähden, oli suuresti hänen kapteeniansa\nkummastuttanut. Mutta herra de Tréville ei tiennyt mitään muuta kuin\nettä hänen viimeksi tavatessaan kardinaalia, kuningasta ja kuningatarta,\nkardinaali oli näyttänyt olevan sangen huolissaan, kuningas levottomana\nja kuningattaren punaiset silmät ilmoittivat hänen joko valvoneen tai\nitkeneen. Vaan tuo viimemainittu seikka ei ollut häntä suuresti\noudoksuttanut, koska kuningatar naimisiin mentyänsä oli paljonkin\nvalvonut ja itkenyt.\n\nHerra de Tréville neuvoi Athosta kaikessa tapauksessa palvelemaan\nkuningasta ja erittäinkin kuningatarta, ja pyysi häntä antamaan saman\nneuvon tovereillensakin.\n\nMitä d'Artagnan'iin tulee, hän ei hievahtunutkaan kotoansa. Hän oli\nmuuttanut huoneensa observatorioksi. Ikkunoista näki hän ne, jotka\ntulivat kiiniotettaviksi ja kun hän oli kiskonut irti lattiakiviä ja\nkaivanut mullan pois, niin että yksinkertainen laipio vaan eroitti häntä\nalhaalla olevasta huoneesta, jossa kuulustelemiset pidettiin, kuuli hän\nkaikki mitä kiiniottajain ja heidän uhriensa kesken tapahtui.\n\nKuulustelemiset, joiden edellä kiiniotettua itseään koskevat seikat mitä\ntarkimmasti tutkittiin, kävivät aina melkein tähän tapaan:\n\n-- Onko rouva Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen\nmiehellensä tai kelle muulle?\n\n-- Onko herra Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen\nvaimollensa tai kelle muulle?\n\n-- Onko jompikumpi uskonut suusanallisesti teille mitään?\n\nJos he jotakin tietäisivät, eivät he tuolla tavoin kyselisi, sanoi\nd'Artagnan itsekseen. Mutta mitähän he kokevat saada tietää? Varmaankin,\nonko herttua Buckingham Pariisissa ja onko hän kohdannut tai kohtaava\nkuningatarta.\n\nD'Artagnan pysähtyi tähän ajatukseen, joka kaikesta siitä päättäen, mitä\nhän oli kuullut, ei ollut todenmukaisuutta vailla.\n\nSillä välin rotanliukku oli täydessä toimessa ja d'Artagnan'in valppaus\nsamoin.\n\nHuomis-iltana Bonacieux'in kiinniottamisen jälkeen, juuri kun Athos oli\njättänyt d'Artagnan'in, mennäksensä herra de Tréville'n luokse, kun\nkello oli saanut lyöneeksi yhdeksän, ja kun Planchet, joka ei vielä\nollut laittanut vuodetta, rupesi askareihinsa, kolkutettiin\nkatuportille; portti aukeni heti, ja sulkeutui samassa: joku oli taas\ntullut rotanliukkuun.\n\nD'Artagnan kiiruhti aukollensa, laskeutui mahalleen ja kuunteli.\n\nHeti kuului huutoa, sitten vaikeroimista, jota koetettiin tukahduttaa.\nKuulustelusta ei ollut puhettakaan.\n\n-- Hiisi vieköön, sanoi d'Artagnan itsekseen, minusta kuulostaa kuin se\nolisi nainen: häntä kopeloidaan, hän vastustaa, -- hänelle tehdään\nväkivaltaa -- konnat!\n\nJa d'Artagnan kaikessa varovaisuudessaan sai kynsin hampain ponnistella\nvastaan, voidaksensa olla sekoittumatta alhaalla tapahtuvaan asiain\nmenoon.\n\n-- Mutta tietäkäähän, että minä olen tämän talon emäntä, hyvät herrat!\ntietäkää, että minä olen rouva Bonacieux ja että olen kuningattaren\npalveluksessa! huusi onneton nainen.\n\n-- Rouva Bonacieux! mutisi d'Artagnan; olisinko minä niin onnellinen,\nettä olisin löytänyt sen, jota kaikki etsivät!\n\n-- Juuri teitä me odotimmekin, sanoivat kuulustelijat. Ääni tukehtui\ntukehtumistaan: tuima taistelu jytisytti seiniä. Uhri vastusteli niin\npaljon kuin nainen voi neljää miestä vastustella.\n\n-- Armahtakaa, hyvät herrat, arm ... vaikeroi ääni, joka vaan\nkatkonaisesti pääsi enää kuuluviin.\n\n-- He panevat kapulaa hänen suuhunsa, he aikovat viedä hänet muassaan,\nhuudahti d'Artagnan, kimmahtaen pystyyn kuin vivulla. Miekkani! hyvä, se\non vyölläni. Planchet!\n\n-- Herra?\n\n-- Juokse hakemaan Athosta, Porthosta ja Aramista. Joku heistä kolmesta\non varmaan kotona, ehkäpä kaikki kolme. Ottakoot aseensa ja tulkoot\ntänne, rientäkööt! Ah, nyt muistan, Athos on herra de Tréville'n luona.\n\n-- Mutta minne menette te, herra, minne?\n\n-- Minä laskeudun ikkunan kautta, huudahti d'Artagnan, joutuakseni\npikemmin; sinä pane lattiakivet paikoilleen, lakaise lattia, mene sitte\nulos portista ja juokse minne sinut käskin.\n\n-- Voi, hyvä herrani, te menetätte henkenne, huusi Planchet.\n\n-- Vaiti, tomppeli, sanoi d'Artagnan. Ja riippuen käsiensä varassa\nikkunalaudasta, pudottautui hän alas ensimäisestä kerroksesta, joka\nonneksi ei sattunut olemaan korkealla, saamatta naarmuakaan.\n\nSitten riensi hän kolkuttamaan portille, mutisten:\n\n-- Nyt menen minä vuorostani rotanliukkuun, ja onnettomat ne kissat,\njotka ryhtyvät tämmöisen rotan kimppuun.\n\nTuskin oli portti kajahtanut nuoren miehen iskusta, kun meteli lakkasi,\naskeleita lähestyi, portti aukeni ja d'Artagnan paljas miekka kädessä\nsyöksyi herra Bonacieux'in huoneesen, jonka ovi, epäilemättä vivun\nvaikutuksesta, lennähti itsestään kiini.\n\nSilloin Bonacieux'in onnettoman talon asukkaat ja läheisimmät naapurit\nkuulivat kovia huutoja, jyskettä, miekkojen kalsketta ja alinomaista\nhuonekalujen särkymistä. Hetkisen perästä näkivät ne, jotka tuon metelin\nvuoksi olivat avanneet ikkunansa, saadakseen selvää sen syystä, portin\nuudestaan aukeavan ja neljä mustapukuista miestä säikähtyneiden korppien\ntavoin kiitävän ulos, jättäen maahan ja pöytien kulmille höyheniänsä, se\non, takkiensa repaleita ja vaippojensa kappaleita.\n\nD'Artagnan pääsi voittajaksi vähällä vaivalla, se on myönnettävä, sillä\nyksi ainoa poliisi oli aseellinen, ja hänkin puollusteli itseään vaan\nnäön vuoksi. Tosin nuo kolme muuta olivat koettaneet kaataa nuorta\nmiestä tuoleilla ja saviastioilla; mutta pari kolme gaskonjalaisen\nsäilän tekemää naarmua saattoi heidät säikähdyksiin. Kymmenessä\nminuutissa olivat he kaikki kukistetut ja d'Artagnan päässyt herraksi\ntaistelutanterella.\n\nNaapurit, jotka olivat avanneet ikkunansa sillä tyvenellä mielellä, mikä\nPariisin asukkaille niinä alinomaisten levottomuuksien ja metelien\naikoina oli painunut ominaiseksi, sulkivat ne takaisin kiini, nähtyään\nneljä mustaan puettua miestä juoksevan pakoon; vaistinsa sanoi heille,\nettä kaikki oli ainakin hetkeksi taas ohitse.\n\nMuutoin oli jo myöhä, ja silloin niinkuin nytkin asetuttiin Luxemburg'in\nkaupunginosassa hyvissä ajoin levolle.\n\nD'Artagnan, jäätyään yksin rouva Bonacieux'in kanssa, kääntyi hänen\npuoleensa: vaimo raukka oli vaipunut nojatuoliin puolipyörryksissä.\nD'Artagnan tarkasti häntä pikaisella silmäyksellä.\n\nVaimo oli viehättävä, viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen nainen,\ntummaverinen, sinisilmäinen, nenä hieman koukistunut, hampaat ihmeen\nkauniit, hipiö ruusun ja opaalin hohtoinen. Siihen pysähtyivätkin ne\ntuntomerkit, joista olisi voinut luulla häntä ylhäiseksi naiseksi. Kädet\nolivat valkoiset, vaan ei hienomuotoiset, jalat eivät osoittaneet\nkorkeata säätyä. Onneksi ei d'Artagnan vielä ollut ehtinyt huomata noita\npikkuseikkoja.\n\nD'Artagnan'in noin tarkastellessa rouva Bonacieux'iä ja joutuessa hänen\njalkoihinsa, niinkuin jo sanoimme, näki hän maassa hienon batistiliinan,\njonka hän tapansa mukaan nosti ylös, ja jonka kulmassa hän tunsi saman\nnimimerkin, minkä hän oli nähnyt siinä liinasessa, joka oli vähällä\nollut saattaa hänet Aramiksen kanssa vaaralliseen otteluun.\n\nSiitä saakka oli d'Artagnan'illa epäluulo kaikkia vaakunoittuja liinasia\nvastaan, ja hän pisti nyt sanaakaan hiiskahtamatta liinasen rouva\nBonacieux'in taskuun.\n\nSamassa hetkessä rouva Bonacieux tointui pyörrystilastaan. Hän avasi\nsilmänsä, katsahti kauhistuksissaan ympärilleen, näki huoneen tyhjäksi\nja havaitsi olevansa yksinään pelastajansa kanssa. Hän ojensi\nd'Artagnan'ille heti kohta molemmat kätensä ja hymyili. Rouva\nBonacieux'in hymy oli mitä suloisin maailmassa.\n\n-- Ah, herra! sanoi hän, te olette minut pelastaneet: sallikaa minun\nkiittää teitä.\n\n-- Rouva, lausui d'Artagnan, en ole tehnyt muuta kuin mitä jokainen\naatelismies minun sijassani olisi tehnyt, ette siis tarvitse ollenkaan\nminua kiitellä.\n\n-- Kyllä, herrani, kyllä varmaan, ja minä toivon voivani näyttää teille,\nett'ette ole tehneet palvelusta kiittämättömälle. Mutta mitä tahtoivat\nminusta nuo miehet, joita ensin luulin rosvoiksi, ja minkätähden ei\nBonacieux ole täällä.\n\n-- Rouva, nuo miehet olivat ainakin yhtä vaarallisia kuin rosvot, sillä\nne olivat kardinaalin käskyläisiä; ja mitä puolisoonne herra\nBonacieux'iin tulee, hän ei ole täällä sen vuoksi, että hänet juuri\neilen vietiin Bastiljiin.\n\n-- Mieheni Bastiljiin! huudahti rouva Bonacieux; oh, Jumalani! mitä hän\non sitten tehnyt? mies parka! mies, joka on itse viattomuus!\n\nJa jonkunmoinen hymyilyn tapainen lennähti nuoren vaimon vielä\nsäikähtyneille kasvoille.\n\n-- Mitäkö hän on tehnyt, rouva? sanoi d'Artagnan. Minä luulen hänen\nainoan rikoksen olevan sen onnen ja samalla onnettomuuden, että hän on\nteidän puolisonne.\n\n-- Mutta herrani, te siis tiedätte...\n\n-- Tiedän että teidät oli ryöstetty pois.\n\n-- Ja kuka oli ryöstäjä? Tiedättekö? Oh, jos te sen tiedätte, sanokaa\nminulle.\n\n-- Neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäinen mies,\nmustatukkainen, tumma-ihoinen ja arpi vasemmassa ohimossa.\n\n-- Juuri hän, sama mies; mutta hänen nimensä?\n\n-- Ah, nimensä? sitä en tiedä.\n\n-- Ja tiesikö puolisoni, että minut oli ryöstetty?\n\n-- Se ilmoitettiin hänelle kirjeessä, jonka oli kirjoittanut juuri tuo\nryöväri itse.\n\n-- Ja epäileekö mieheni, kysyi rouva Bonacieux hämillänsä, syytä tähän\ntapaukseen?\n\n-- Hän otaksui, luulen ma, että syy oli valtiollinen.\n\n-- Minä epäilin sitä alussa, vaan nyt olen samaa mieltä kuin hän. Siis\nei tuo rakas Bonacieux ole hetkeäkään minua epäillyt...\n\n-- Oh, kaukana siitä, rouvani, hän oli siksi ylpeä teidän siveydestänne\nja erittäinkin teidän rakkaudestanne.\n\nToinen melkein näkymätön hymy värähti kauniin vaimon ruusuhuulilla.\n\n-- Mutta, jatkoi d'Artagnan, kuinka pääsitte pakoon?\n\n-- Minä käytin hyväkseni sitä hetkeä, jolloin minut jätettiin yksin ja\nkun jo tänä aamuna havaitsin, miten minun ryöstämiseni oli ymmärrettävä,\nlaskeuduin ikkunan kautta lakanan avulla; sitten, minä kun luulin\nmieheni olevan täällä, riensin tänne häntä tapaamaan.\n\n-- Jättäytyäksenne hänen turviinsa?\n\n-- Oh, ei, kyllähän hyvin tiesin ettei miesparkani kykenisi minua\npuollustamaan; vaan kun hän muutoin saattoi olla meille hyödyksi,\ntahdoin puhua hänen kanssansa.\n\n-- Mistä asiasta?\n\n-- Oh, se ei ole minun oma salaisuuteni, enkä siis voi sitä teille\nilmaista.\n\n-- Muutoin, sanoi d'Artagnan, (anteeksi, rouvani, että varovaisuudessani\nkehoitan teitä varovaisuuteen) muutoin luulen, ett'ei tämä ole sovelias\npaikka salaisuuksien ilmoittamiselle. Miehet, jotka ajoin pakoon, voivat\npalata lisän kanssa; jos he tapaavat meidät täällä, olemme hukassa. Minä\nolen kyllä lähettänyt sanan kolmelle ystävälleni, vaan kuka sen tietää\ntavataanko heitä kotona.\n\n-- Niin niin, te olette oikeassa, huudahti rouva Bonacieux\nkauhistuneena; paetkaamme, pelastakaamme itsemme.\n\nNäin sanoen tarttui hän d'Artagnan'in käsivarteen ja veti häntä\ninnokkaasti puoleensa.\n\n-- Vaan minne pakenemme? kysyi d'Artagnan, minne pelastaudumme?\n\n-- Aivan ensiksi lähtekäämme pois tästä talosta, sittenpähän näemme.\n\nJa nuori mies ja nainen laskeutuivat nopeasti Fossoyeurs'in kadulle,\nhuolimatta sulkea porttiakaan, kääntyivät Fossés-monsieur-le-Prince'in\nkadulle, eivätkä pysähtyneet ennenkuin Saint-Sulpice'n torilla.\n\n-- Minnekkäs nyt mennään, kysyi d'Artagnan, ja minne tahdotte minun\nitseänne saattamaan?\n\n-- Olen sangen hämilläni mitä minun tulee teille vastata, sanoi rouva\nBonacieux; aikomukseni oli antaa puolisoni kautta tieto herra de la\nPorte'lle, että herra de la Porte voisi tarkalleen ilmoittaa mitä\nLouvressa on tapahtunut näinä kolmena päivänä, ja olisiko minun\nvaarallista tulla sinne.\n\n-- Mutta, sanoi d'Artagnan, voisinhan minä mennä viemään sanan herra de\nla Porte'lle.\n\n-- Epäilemättä; siinä on vaan yksi haitta: Bonacieux tunnetaan Louvressa\nja hänet päästetään sinne sisään, vaan teitä ei tunneta, ja teiltä\nsuljetaan portti.\n\n-- Malttakaas! sanoi d'Artagnan, teillä on varmaan jossakin\nporttiluukussa portinvartija, joka on teidän ystävyydessänne ja joka\nlunnassanan kuultuansa...\n\nRouva Bonacieux silmäsi terävästi nuorta miestä.\n\n-- Ja jos minä annan teille lunnassanan, sanoi hän, unhotatteko sen heti\nkun olette sitä käyttäneet.\n\n-- Kunniasanallani vakuutan sen! sanoi d'Artagnan niin rehellisellä\näänenpainolla, ett'ei siinä ollut epäilemisen sijaa.\n\n-- No niin, minä luotan sanaanne; te olette kunnon miehen näköinen, ja\nsitä paitsi on mahdollista, että teitä odottaa onni hyväntyönne\npalkkioksi.\n\n-- Minä teen ilman lupauksitta ja omantuntoni vaatimuksesta kaikki millä\nvoin hyödyttää kuningasta ja kuningatarta, sanoi d'Artagnan; käyttäkää\nsiis minua kuni ystävää ainakin.\n\n-- Mutta mihinkäs saatte minut siksi aikaa?\n\n-- Eikö teillä ole ketään, jonka luota herra de la Porte voisi tulla\nteitä noutamaan?\n\n-- Ei, minä en tahdo luottaa kehenkään.\n\n-- Malttakaas, sanoi d'Artagnan; me olemme Athoksen portilla; niin,\ntässä se on.\n\n-- Kuka on Athos?\n\n-- Eräs minun ystäviäni.\n\n-- Vaan jos hän on kotona ja näkee minut?\n\n-- Hän ei ole kotona, ja minä otan avaimen mukaani sittenkuin olen\nsaattanut teidät hänen asuntoonsa.\n\n-- Vaan jos hän tulee kotiin?\n\n-- Hän ei tule; muutoin, hänelle ilmoitetaan, että minä olen tuonut\nmuassani naisen, joka on hänen huoneessansa.\n\n-- Vaan minä joudun sangen sopimattomaan asemaan, ymmärrättehän.\n\n-- Mitä se haittaa; ei teitä tunne kukaan; muutoin, me olemme nyt\nsellaisessa tilassa, ett'ei kaikkia sopivaisuuksia auta katsominen.\n\n-- Mennään siis ystävänne luokse. Missä asuu hän.\n\n-- Férou-kadun varrella, pari askelta tästä.\n\n-- Menkäämme siis.\n\nJa molemmat läksivät yhdessä sinne päin. Niinkuin d'Artagnan oli\narvannut, ei Athos ollut kotona; hän otti avaimen, joka oli tapa jättää\nhänen haltuunsa, koska hän oli talon ystävä, nousi portaita ylös ja vei\nrouva Bonacieux'in siihen pieneen huoneesen, josta jo olemme kertoneet.\n\n-- Olkaa nyt kuin kotonanne, sanoi hän; mutta kuulkaas, sulkekaa ovi\nsisäpuolelta, elkääkä avatko, ell'ette kuule kolmea tämmöistä naputusta:\nmalttakaas; ja nyt löi hän ovelle kolme kertaa, kahdesti perättäin ja\nmelkoisen kovasti, kolmannen vähän myöhempään ja hiljemmin.\n\n-- Hyvä, sanoi rouva Bonacieux, nyt tulee minun vuoroni antaa teille\nohjeeni.\n\n-- Minä olen valmis kuulemaan.\n\n-- Menkää Louvreen sille portille joka on l'Échelle'n kadun puolella ja\nkysykää Germain'ia.\n\n-- Hyvä. Entäs sitten?\n\n-- Hän kysyy, mitä teillä on asiaa ja silloin vastaatte siihen sanat:\nTours ja Bruxelles. Kohta tekee hän käskynne mukaan.\n\n-- Ja mitä minä käsken?\n\n-- Mennä noutamaan herra de la Porte'a, kuningattaren kamaripalvelijaa.\n\n-- Ja kun hän menee noutamaan ja kun herra de la Porte tulee?\n\n-- Lähetätte hänet tänne luokseni.\n\n-- Hyv' on, mutta missä ja kuinka saan teitä sittemmin nähdä?\n\n-- Pidättekö sitten niin suurta lukua nähdä minua?\n\n-- Tietysti.\n\n-- No niin! jättäkää se minun huolekseni ja olkaa rauhassa.\n\n-- Luotan sanaanne.\n\n-- Saatte luottaa.\n\nD'Artagnan heitti jäähyväiset rouva Bonacieux'ille, luoden häneen\nhellimmän silmäyksen millä suinkin voi ympäröidä pientä viehättävää\nolemusta, ja kun hän laskeutui alas portaita, kuuli hän oven suljettavan\nja avaimen väännettävän kahteen kertaan. Parissa hyppäyksessä oli hän\nLouvressa; hänen tullessaan l'Échelle'n portille, löi kello kymmenen.\nKaikki ne seikat, mitä nyt olemme kertoneet, olivat tapahtuneet puolessa\ntunnissa.\n\nKaikki kävi niinkuin rouva Bonacieux oli ennakolta kertonut. Lunnassanan\nkuultuansa kumarsi Germain; kymmenen minuutin kuluttua oli de la Porte\nvahtihuoneessa; parilla sanalla kertoi d'Artagnan hänelle koko asiain\ntilan ja ilmoitti, missä rouva Bonacieux oli. De la Porte otti kahteen\nkertaan selvän osoitteesta ja lähti sitten juoksujalassa menemään. Mutta\ntuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta, kun hän kääntyi takaisin.\n\n-- Nuori mies, sanoi hän d'Artagnan'ille, yksi neuvo.\n\n-- Mikä?\n\n-- Teillä saattaa olla ikävyyksiä niistä seikoista, mitä nyt on\ntapahtunut.\n\n-- Luuletteko niin?\n\n-- Luulen.\n\n-- Onko teillä ketään ystävää, jonka kello jääpyy?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Menkää häntä tapaamaan, saadaksenne hänet tarvittaissa todistamaan\nolleenne hänen luonansa kello puoli yhdeksän aikaan. Oikeudenkäynnissä\nnimitetään semmoista sanalla \"alibi\", joka on niin paljon kuin: henkilön\noleminen toisessa paikassa kuin missä rikos, josta häntä syytetään, on\ntapahtunut.\n\nD'Artagnan katsoi neuvon viisaaksi; hän kiiruhti aika hamppua\nherra de Tréville'n luokse; mutta sen sijaan että olisi mennyt\nvastaanottohuoneesen niinkuin kaikki muut, pyysi hän päästä suoraan\nherra de Tréville'n sisähuoneesen. Kun d'Artagnan oli hotellin\njokapäiväisiä käypäläisiä, ei hänen pyyntönsä kohdannut mitään vastusta;\nja herra de Tréville'lle mentiin ilmoittamaan, että hänen nuori\nmaamiehensä, jolla oli jotakin tärkeätä hänelle sanottavana, anoi\nerityistä puheillepääsyä. Viiden minuutin kuluttua tuli herra de\nTréville ja kysyi d'Artagnan'ilta, mikä asia oli saattanut häntä\ntulemaan hänen luoksensa näin myöhäisellä hetkellä.\n\n-- Anteeksi, herra! sanoi d'Artagnan, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä\nlyhyttä hetkeä, minkä hän oli ollut yksinään huoneessa, ja kääntänyt\nseinäkellon viisarin kolme neljännestä taaksepäin; minä ajattelin, että\nkoska kello ei vielä ollut kuin kaksikymmentä viisi minuuttia yli\nyhdeksän, minulla olisi vielä aikaa käydä puheillanne.\n\n-- Kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän! huudahti herra de\nTréville katsahtaen kelloon; mutta se on mahdotonta!\n\n-- Katsokaahan toki, herra, sanoi d'Artagnan, on kuin onkin.\n\n-- Aivan oikein, sanoi herra de Tréville, luulin sen jo olevan enemmän.\nMutta mitäs teillä nyt on asiaa?\n\nSilloin d'Artagnan lateli herra de Tréville'lle pitkän historian\nkuningattaresta. Hän toi esille mitä hän pelkäsi kuningattaren suhteen;\nhän kertoi, mitä hän oli kuullut puhuttavan kardinaalin aikeista\nBuckingham'ia vastaan, ja kaiken tuon teki hän niin levollisesti ja\nvakaasti, ett'ei herra de Tréville havainnut siinä mitään juonta, sitä\nvähemmin, koska hän itsekkin oli huomannut jotakin outoa kardinaalin,\nkuninkaan ja kuningattaren keskinäisessä suhteessa.\n\nKun kello löi kymmenen, jätti d'Artagnan herra de Tréville'n, joka\nkiitteli häntä tiedonannoista, kehoitti häntä vast'edeskin palvelemaan\nkaikesta sydämmestään kuningasta ja kuningatarta, ja meni\nvastaanottohuoneesen. Mutta portaiden juurella muisti d'Artagnan\nunhottaneen keppinsä; mitäs, hän palasi nopeasti takaisin sisähuoneesen,\nkäänsi viisarin paikallensa, ett'ei seuraavana päivänä huomattaisi sitä\nmuutetun, ja varmana siitä, että hänellä nyt olisi todistaja\nalibi'llensa, astui hän alas portaita ja oli siinä tuokiossa kadulla.\n\n\n\n\nXI.\n\nJuoni sotkeutuu.\n\n\nKäytyänsä herra de Tréville'n luona, lähti d'Artagnan mietteissään\nkulkemaan kiertoteitä kotiinsa.\n\nMitä ajatteli d'Artagnan poiketessaan noin tieltänsä ja katsellessaan\ntaivaan tähtiä milloin huoaten, milloin hymyillen!\n\nHän ajatteli rouva Bonacieux'iä. Muskettisoturin oppilaalle oli tuo\nnuori nainen melkein hänen haaveksittu ihanteensa. Kauneus,\nsalaperäisyys, osallisuus melkein kaikkiin hovin salaisuuksiin painoi\nhänen suloisiin piirteihinsä soman vakavuuden, mutta samalla saattoi\nhänestä epäillä, ettei hän ollut vallan tunteetonkaan, ominaisuus, jolla\non vastustamaton viehätysvoima rakastajan-alkuihin; siihen lisäksi oli\nd'Artagnan pelastanut hänet noiden hirviöiden käsistä, jotka tahtoivat\nhäntä riistää ja raastaa, ja tuo tärkeä palvelus oli synnyttänyt heidän\nvälillensä sen lajin kiitollisuuden tunteita, joka niin helposti saapi\nhellemmänkin luonteen.\n\nD'Artagnan näki jo, -- niin nopeasti unelmat liitävät mielikuvituksen\nsiivillä! -- luonansa tuon nuoren naisen lähettilään, tuomassa hänelle\nlemmenkohtausta koskevaa kirjettä, kultavitjoja tai jalokiviä. Olemme jo\nmaininneet, että nuoret ylimyssukuiset kainostumatta ottivat vastaan\nkuninkaalta rahaa; lisätkäämme että sinä siveellisen velttouden aikana\nei heillä ollut enempää häpyä lemmittyjänsäkään kohtaan ja että nuo\nlahjoittivat heille varsin kalliita ja pysyväisiä muistoja, ikäänkuin\nolisivat koettaneet korvata tunteittensa löyhyyttä lahjojensa\nlujuudella.\n\nPunastumatta silloin raivattiin tiensä elämän mukavuuksiin naisten\navulla. Ne naiset, jotka olivat ainoastaan kauniita, antoivat\nkauneutensa, ja siitäpä epäilemättä johtuukin sananparsi, että kaunein\ntyttö maailmassa ei voi lahjoittaa muuta kuin mitä hänellä on. Ne, jotka\nolivat rikkaita, antoivat siihen lisäksi osan rahoistansa, ja voisipa\nmainita hyvän joukon tämän aikakauden sankareita, jotka eivät olisi\nvoittaneet ensin kannuksiansa ja sitten tappeluitansa ilman sitä paksua\nkukkaroa, jonka heidän lemmittynsä sijoitti heidän satulaansa.\n\nD'Artagnan'illa ei ollut mitään; maalais-kainous, tuo ohut kiille, tuo\npäivänikäinen kukka, tuo persikan nukka, oli kokonaan haihtunut siihen\nvähemmän puhdasoppisten neuvojen tuuleen, joita nuo kolme\nmuskettisoturia olivat nuorelle ystävällensä antaneet. D'Artagnan,\nseuraten ajan omituista tapaa, piti Pariisia sotakenttänä, eikä sen\nhuonompana kuin Flanderiakaan: siellä espanjalainen, täällä nainen.\nKumpaisessakin paikassa vihollinen kukistettavana, palovero\nkiskottavana.\n\nMutta lausukaamme, että tällä hetkellä vallitsi d'Artagnan'ia jalompi\ntunne kuin omanvoiton pyynti. Kauppias oli sanonut olevansa rikas; nuori\nmies arvasi, että semmoisen nahjuksen kuin Bonacieux'in perheessä vaimo\nse kaiketi raha-arkun avainta hallitsi. Mutta kaikella tuolla ei ollut\nmitään vaikutusta siihen tunteesen, jonka rouva Bonacieux'in näkeminen\noli herättänyt, ja omanvoiton pyynti oli jäänyt melkein vieraaksi sille\nsyttyvälle rakkaudelle, jonka tuo näkeminen oli synnyttänyt. Me sanomme\n\"melkein\", sillä ajatus, että nuori, kaunis, suloinen, terävä-älyinen\nnainen samalla on myöskin rikas, ei suinkaan heikonna syttyvää\nrakkautta, vaan päinvastoin vahvistaa sitä.\n\nVarallisuus synnyttää koko joukon suurellisen elämän huolia ja oikkuja,\njotka hyvin soveltuvat kauneudelle. Valkoinen ja hieno sukka,\nsilkkihame, pitsikaulus, soma kenkä jalkaan, aistikas nauha päähän, nuo\nkaikki eivät tee rumaa naista kauniiksi, vaan tekevät kauniin naisen\nihanaksi, puhumattakaan käsistä, jotka voittavat kaikesta tuosta;\nkäsien, varsinkin naisten, on tarvis olla joutilaina, ollakseen kauniit.\n\nD'Artagnan, niinkuin lukija jo varsin hyvin tietää, koska emme oli\npeitelleet hänen varallisuutensa tilaa, ei ollut suinkaan mikään\nmiljoonamies; hän toivoi kyllä kerta siksi tulevansa, mutta aika, jonka\nhän oli määrännyt tähän onnen tilaan joutuaksensa, oli melkoisen\nkaukana. Sillä välin, mikä tuska, nähdä nainen, jonka tahtoisi halajavan\nnoita tuhansia mitättömyyksiä, joista naiset luovat onnellisuutensa,\neikä voida antaa hänelle noita tuhansia mitättömyyksiä! Kun nainen on\nrikas, vaan rakastaja ei, hankkii hän ainakin itse, mitä rakastaja ei\nkykene hänelle tarjoomaan; ja vaikka tavallisuutta myöten vaimon huvit\nlähtevät miehen kukkarosta, on harvinaista, että mies niistä saa\nkiitoksen kantaa.\n\nD'Artagnan, valmis mitä hellimmäksi rakastajaksi, oli toistaiseksi\nainakin sangen harras ystävä. Keskellä rakkaustuumiansa kauppiaan rouvaa\nkohtaan ei hän kumminkaan unhottanut omia tovereitansa. Kaunis rouva\nBonacieux oli vaimo, jota saattoi kävelyttää Saint-Denis'in kentällä tai\nSaint-Germain'in torilla Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen seurassa,\njoille d'Artagnan oli ylpeä osoittamaan moista valloitusta. Ja kun on\nkauvan kävelty, tulee nälkä; d'Artagnan oli sen joku aika takaperin\nsaanut huomata; silloin mentäisiin tuommoisille somille pikku\npäivällisille, joissa kosketetaan toisella puolen ystävän kättä,\ntoisella lemmityn jalkaa. Ja vihdoin ahtaina hetkinä, hädän aikoina,\nolisi d'Artagnan ystäviensä pelastajana.\n\nEntäs herra Bonacieux, jonka d'Artagnan oli työntänyt poliisien kouriin,\njulkisesti kieltäen hänet, vaan hiljaisuudessa luvaten hänet pelastaa?\nMeidän on tunnustaminen lukijoillemme, että d'Artagnan ei ajatellut\nhäntä rahtuakaan, tai jos ajatteli, ajatteli hän korkeintaan, että\nBonacieux'in oli hyvä olla missä hän oli, olipa hän sitten missä\ntahansa. Rakkaus on itsekkäin kaikista kiihkoista.\n\nMutta lukijamme olkoot huoleti: jos d'Artagnan unhottikin tai näytti\nunhottaneen isäntänsä, emme me häntä unhota, ja me tiedämme missä hän\nonkin. Vaan tällä kertaa tehkäämme samoin kuin tuo rakastunut\ngaskonjalainen. Mitä kelpo kauppiaasen muutoin tulee, kyllä me palaamme\nhäneen myöhemmin.\n\nUneksien tulevaisista lempiseikoistansa, puhellen niistä yölle,\nhymyillen tähdille, joutui d'Artagnan kulkemaan Cherche-Midi'n, eli\nniinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin, Chasse-Midi'n katua. Kun hän\noli Aramiksen asunnon tienoilla, pisti hänelle päähän, mennä käymään\nystävänsä luona antamassa muutamia selityksiä siihen, minkä vuoksi hän\noli lähettänyt Planchet'in kutsumaan häntä paikalla tulemaan\nrotanliukkuun. Jos Aramis vaan oli ollut kotona silloinkuin Planchet\ntuli sinne, oli hän aivan varmaan kiiruhtanut Fossoyeurs'in kadulle, ja\nkun hän ei siellä tavannut ketään muita kuin mahdollisesti molemmat\ntoverinsa, eivät he kukaan, yhtä vähän toinen kuin toinenkaan, voineet\ntietää, mitä kaikki tuo merkitsi. Tuo sekasotku vaatii siis selityksen,\nvirkkoi d'Artagnan aivan kuuluvasti.\n\nVaan hiljakseen mietti hän, että samalla saisi hän tilaisuuden puhua\nkauniista pienestä rouva Bonacieux'istä, jota hänen mielensä, ell'ei\nsydämmensä, oli jo vallan täynnä. Ensimäiseltä rakkaudelta ei muutoin\npidä pyytääkkään vaitioloa. Ensimäisen rakkauden mukana on niin suuri\nilo, että sen täytyy päästä vuotamaan, muuten se tukehduttaa.\n\nPariisi oli jo kaksi tuntia ollut pimeänä ja kadut alkoivat jo olla\nautioina. Kello löi yksitoista kaikissa Saint-Germain'in esikaupungin\ntorneissa; ilma oli suloinen. D'Artagnan noudatti erästä sivukatua, joka\nkulki samaa kohtaa, missä nyt Assas'in katu, ja hän hengitti\nsulohajuisia tuoksuja, joita tuulenhenki toi Vaugirard'in kadulta ja\njoita lähettivät rehevät, iltakasteesta ja yötuulesta tuoreet puutarhat.\nKauvempaa kuului, kumminkin tiheiden ikkunaluukkujen himmentäminä,\njuomalauluja yksinäisistä kapakoista kedolta. Tultuansa kadun päähän,\nkääntyi d'Artagnan vasemmalle. Talo, jossa Aramis asui, oli Cassette'n\nja Servandoni'n kadun välillä.\n\nD'Artagnan oli juuri jättänyt Cassette'n kadun, ja eroitti jo ystävänsä\ntalon portin; tätä taloa suojasivat tuuheat sykomoorit ja klematiitit,\njotka muodostuivat laajaksi katokseksi sen päälle. Lähestyissänsä taloa,\nhuomasi hän jonkun varjontapaisen tulevan Servandoni'n kadulta. Tuo joku\noli mantteliin kääriytynyt ja d'Artagnan luuli sitä ensin mieheksi; vaan\nvartalon pienuus, epävakainen käynti ja tapaileva askel ilmaisi hänelle,\nettä se olikin nainen. Siihen lisäksi tuo nainen, ikäänkuin hän ei olisi\nollut oikein selvillä siitä talosta, jota hän haki, loi hän silmänsä\nylös, tunteaksensa sitä, seisahteli, kääntyi takaisin ja palasi taas.\n\n-- Menisinköhän tarjoomaan hänelle palvelustani! tuumaili hän.\nKäynnistänsä huomaa, että hän on nuori; ehkäpä on hän kauniskin.\nKaiketi! Mutta nainen, joka näin myöhäiseen kulkee kadulla, ei ole\nliikkeellä muuta varten kuin lemmittyänsä kohtaamassa. Hiisi sentään!\njos menisin häiritsemään heitä, pyrkisin huonolla keinolla seuraan.\n\nSillä välin nuori nainen liikkui yhä eteenpäin, lukien taloja ja\nikkunoita. Se ei muutoin ollut mikään vaikea ja pitkällinen lasku. Sillä\nosalla katua oli vaan kolme hotellia ja kaksi ikkunaa kadulle päin;\ntoinen oli eräässä rakennuksessa, joka oli samassa suunnassa sen talon\nkanssa, missä Aramis asui, toinen oli itse Aramiksen ikkuna.\n\n-- Peijakas, mutisi itsekseen d'Artagnan, jolle jumaluusopin tohtorin\nsisarentytär muistui mieleen; peijakas sentään, eipä olisi hullumpaa,\njos tuo myöhästynyt kyyhkynen hakisi ystävämme Aramiksen asuntoa. Mutta,\nsieluni kautta, siltä se aivan näyttää. Ahaa, sinä Aramis veikkonen,\ntällä kertaa otetaan asia selville.\n\nJa d'Artagnan teki itsensä niin kaitaiseksi kuin suinkin saattoi,\nvetäytyi kadun pimeimpään syrjään, erään kivipenkin viereen.\n\nNuori nainen jatkoi kulkuansa, nuori, sillä paitsi tuota kevyttä\nkäyntiänsä, joka hänet jo oli ilmaissut, antoi hän kuulua pienen\nyskäyksen, joka ilmoitti hänellä olevan mitä tuoreimman äänen.\nD'Artagnan arveli tuon yskäyksen olevan merkin.\n\nSillä välin, lieneekö, sitten tuohon yskäykseen tullut samallainen\nvastaus, joka poisti öisen vaeltajan epätietoisuuden, vai lieneekö hän\nilman tuota vierasta apua havainnut päässeensä oikeille perille, hän\nlähestyi päättävästi Aramiksen ikkunaa ja löi siihen kolme yhdenlaista\nkertaa koukistetulla sormellansa.\n\n-- Aivan oikein, Aramiksen luokse, mutisi d'Artagnan. Ahaa, herra\ntekopyhä! Nytpä yhdytän sinut jumaluusopillisissa tutkimuksissasi!\n\nKolme naputusta oli tuskin lyöty, kun sisäluukku avautui, ja valo näkyi\nikkunalasin lävitse.\n\n-- Ahaa, tuumaili kuuntelija, ei ovista vaan ikkunoista, tulo oli siis\nodotettu. Hyvä, ikkuna kaiketi aukenee ja nainen kiipeää siitä sisään.\nHyvä juttu!\n\nMutta d'Artagnan'in suureksi kummastukseksi ikkuna pysyi kiinni. Sitten\nvalo, joka oli välähtänyt, katosi ja kaikki oli taas pimeätä.\n\nD'Artagnan ajatteli, ett'ei semmoista voinut kestää kauvan, ja pinnisti\nyhä silmiänsä ja korviansa näkemään ja kuulemaan.\n\nHän oli oikeassa: muutamien sekuntien perästä kuului kaksi kevyttä\nnappausta sisäpuolelta.\n\nNuori nainen vastasi kadun puolelta samanlaisella nappauksella ja nyt\naukeni ikkuna puoliksi.\n\nArvatkaahan, katseliko ja kuunteliko d'Artagnan uteliaasti.\n\nPahaksi onneksi oli valo siirretty toiseen huoneesen. Mutta nuoren\nmiehen silmät olivat tottuneet pimeään. Muutoin gaskonjalaisten silmillä\non, sen mukaan kuin vakuutetaan, sama ominaisuus kuin kissan silmillä,\nne näkevät pimeässäkin.\n\nD'Artagnan näki siis, että nuori nainen veti taskustansa valkoisen\nesineen, jonka hän levitti nopeasti ja joka silloin sai nenäliinan\nmuodon. Hän näytti tuon levitetyn esineen kulmaa puhetoverillensa.\n\nTämä muistutti d'Artagnan'in mieleen sen liinasen, jonka hän oli\nlöytänyt rouva Bonacieux'in jalkain juuresta, ja joka oli muistuttanut\nhänen mieleensä sen, minkä hän oli löytänyt Aramiksen jalkain juuresta.\n\nMitä hiisiä tuo liinanen sitten mahtoi merkitä?\n\nOllessaan missä oli, d'Artagnan ei voinut nähdä Aramiksen kasvoja, sillä\nnuori mies ei rahtuakaan epäillyt, että tuon ulkona-olevan naisen\nsisällä-oleva puhetoveri oli hänen ystävänsä Aramis; uteliaisuuspa\nkuitenkin voitti varovaisuuden ja, käyttäen sitä hetkistä, jolloin\nkumpaisenkin huomio näytti olevan kiintynyt liinaseen, lähti hän\nlymypaikastansa ja nopeasti kuin salama, vaan varoen askeltensa\nkuulumista, kiidähti hän erääsen muurin kulmaukseen, josta hän saattoi\nluoda silmänsä kokonaan Aramiksen huoneen sisään.\n\nPäästyänsä paikkaansa, d'Artagnan oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä:\ntuon öisen käypäläisen puhetoveri ei ollutkaan Aramis, vaan nainen.\nD'Artagnan näki tosin kylliksi, tunteakseen hänet naiseksi\nvaatteuksesta, mutta hän ei voinut eroittaa hänen kasvojansa.\n\nSamassa hetkessä sisällä oleva nainen veti toisen nenäliinan taskustansa\nja vaihtoi sen siihen, mikä hänelle ulkoa oli näytetty. Sitten puhuttiin\nmuutamia sanoja molempien naisten kesken. Vihdoin ikkunanluukku\nsulkeutui; ulkona oleva nainen kääntyi pois ikkunasta ja kulki neljän\naskeleen päässä d'Artagnan'in sivuitse, vetäen vaippansa huupan päänsä\nylitse; mutta tämä varokeino oli liian myöhäinen, d'Artagnan oli jo\ntuntenut rouva Bonacieux'in.\n\nRouva Bonacieux! Jo silloinkuin hän oli vetänyt liinasen taskustaan, oli\nd'Artagnan'ille pälkähtänyt päähän epäluulo, että se oli hän; mutta\nkuinkas oli uskottavaa että rouva Bonacieux, joka oli lähettänyt\nnoutamaan de la Porte'a saattamaan häntä Louvreen, vaelteli nyt Pariisin\nkatuja yksinään kello puoli kahdentoista aikaan yöllä, antautuneena\ntoistamiseen ryöstettäväksi?\n\nSiihen täytyi kaiketi olla varsin tärkeä syy; ja mitä tärkeätä syytä\nviidenkolmatta vuotisella naisella saattoi olla? Rakkaus.\n\nMutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin\nvaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä\nluulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut\nnimenomainen rakastaja.\n\nHänellä oli muutoin jälellä sangen yksinkertainen keino päästä selville\nrouva Bonacieux'in matkan menopaikasta: seurata häntä. Tämä keino oli\nniin yksinkertainen, että d'Artagnan käytti sitä aivan luonnon ja\nvaiston vaatimuksesta.\n\nMutta nähdessään nuoren miehen kohoavan muurin kulmauksesta kuni patsas\nja kuullessaan askeleita takanansa, rouva Bonacieux huudahti ja lähti\npakoon.\n\nD'Artagnan jälestä juoksemaan. Hänen ei ollut vaikea saada kiini\nvaippaan kääriytynyttä naista. Hän saavutti hänet vähän matkan päässä\nsillä kadulla, jolle hän oli kääntynyt. Onneton nainen oli vallan\nuupunut, ei väsymyksestä vaan kauhistuksesta, ja kun d'Artagnan laski\nkätensä hänen olallensa, vaipui hän polvilleen, huudahtaen tukehtuneella\näänellä:\n\n-- Tappakaa minut jos tahdotte, vaan tietää ette saa mitään.\n\nD'Artagnan nosti hänet pystyyn, kietoen käsivartensa hänen vyötärönsä\nympäri; mutta kun hän tunsi nostettavansa painosta, että hän oli\nmenehtymäisillään, kiirehti hän rauhoittamaan häntä vakuuttamalla\nystävyyttänsä. Nämä vakuutukset eivät olisi tehneet rouva Bonacieux'iin\nmitään vaikutusta; sillä tuommoisia vakuutuksia voidaan tehdä mitä\npahimmassakin tarkoituksessa; vaan ääni oli kylliksi. Nuori nainen luuli\ntuntevansa tuon äänen soinnun: hän avasi silmänsä, loi ne tuohon\nmieheen, joka oli niin kovin häntä säikäyttänyt ja tuntiessaan\nd'Artagnan'in, huudahti hän ilosta.\n\n-- Oh! tekö se olette, tekö se olette! sanoi hän; kiitos, Jumalani!\n\n-- Niin, minä se olen, sanoi d'Artagnan, minä, jonka Jumala lähetti\nvarjelemaan teitä.\n\n-- Siinäkö aikomuksessa te seurasitte minua? kysyi nuori nainen\nkiekailevasti hymyillen, hänen leikillinen luonteensa sai vallan ja koko\npelko haihtui siinä tuokiossa, jolloin hän tunsi ystäväksensä mitä hän\noli luullut viholliseksensa.\n\n-- En, sanoi d'Artagnan, en, täytyy minun tunnustaa; sattuma saattoi\nminut teidän tiellenne; minä näin naisen naputtavan erään ystäväni\nikkunaan...\n\n-- Erään ystävänne? keskeytti rouva Bonacieux.\n\n-- Epäilemättä; Aramis on parhaimpia ystäviäni.\n\n-- Aramis, kuka se on?\n\n-- Mitä mä kuulenkaan! Sanotteko minulle, ett'ette tunne Aramista?\n\n-- Ensi kertaa kuulen hänen nimeänsä mainittavan.\n\n-- Ensi kertaako siis kävitte siinä talossa?\n\n-- Niin todella.\n\n-- Ettekä tienneet siellä asuvan nuoren miehen?\n\n-- En.\n\n-- Muskettisoturin?\n\n-- En laisinkaan.\n\n-- Ette siis käyneet häntä tapaamassa?\n\n-- En missään nimessä. Muutoin, näittehän kyllä, että puhuin erään\nnaisen kanssa.\n\n-- Tosin kyllä; mutta tuo nainen oli Aramiksen ystäviä.\n\n-- Siitä en tiedä mitään.\n\n-- Koskapa hän asuu hänen luonansa.\n\n-- Se ei minua liikuta.\n\n-- Mutta kukas hän on?\n\n-- Oh, se ei ole minun salaisuuteni.\n\n-- Rakas rouva Bonacieux, te olette viehättävä; mutta samalla niin tuiki\nsalaperäinen...\n\n-- Pilaakos se minua?\n\n-- Ei suinkaan, te olette päinvastoin lumoava.\n\n-- Hyvä, antakaa minulle käsivartenne.\n\n-- Sangen mielelläni. Ja nyt?\n\n-- Saattakaa minua.\n\n-- Minne?\n\n-- Sinne, minne minä menen.\n\n-- Mutta minnekkä te menette?\n\n-- Sen näette, kun saatatte minut portille.\n\n-- Tuleeko minun odottaa?\n\n-- Se on tarpeetonta.\n\n-- Te palaatte siis yksin?\n\n-- Ehkä, tai ehk'en.\n\n-- Mutta se, joka teitä sitten saattaa, onko se mies vai nainen?\n\n-- Sitä en vielä tiedä.\n\n-- Minäpä tiedän.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minä odotan, kunnes näen teidän tulevan.\n\n-- Siinä tapauksessa hyvästi!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minä en tarvitse teitä.\n\n-- Mutta pyysittehän...\n\n-- Aatelismiehen apua, enkä vakoojan väijymistä.\n\n-- Se on kova sana.\n\n-- Miksikä nimitetään semmoisia, jotka seuraavat toista vastoin hänen\ntahtoansa?\n\n-- Ajattelemattomiksi.\n\n-- Nimitys on liian mieto.\n\n-- No niin, rouva hyvä, kyllä näen, että täytyy tehdä kaikki mitä te\ntahdotte.\n\n-- Minkä vuoksi luovuitte ansiosta tehdä jo alusta alkain sillä tavoin?\n\n-- Eikös katuminen ole mikään ansio?\n\n-- Kaduttekos te toden perästä?\n\n-- Sitä en tiedä itsekkään. Mutta sen vaan tiedän, että lupaan tehdä\nkaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun saattaa teitä perille asti.\n\n-- Jätättekös minut sitten?\n\n-- Jätän.\n\n-- Vakoomatta minun tuloani?\n\n-- Niin.\n\n-- Kunniasananne kautta?\n\n-- Aatelisen kunniani kautta.\n\n-- Tässä käsivarteni ja menkäämme.\n\nD'Artagnan tarjosi käsivartensa rouva Bonacieux'ille, joka kietoi siihen\nomansa, puoliksi leikillä, puoliksi peloissaan, ja näin saapuivat\nmolemmat yhdessä La Harpe'n kadun korkeimmalle kohdalle. Sinne päästyä\nnuori nainen näytti eperoivan, niinkuin hän oli tehnyt jo Vaugirard'in\nkadulla. Eräistä merkeistä näytti hän tuntevan muutaman portin ja\nlähestyen porttia, lausui hän:\n\n-- Nyt, herrani, tänne on minulla asia mennä; tuhannet kiitokset\nkunnioitettavasta seurastanne, joka minut pelasti niistä vaaroista,\njoiden alaisena yksin olisin ollut. Mutta teidän sanannepitämisen hetki\non tullut: minä olen perillä.\n\n-- Eikä teillä ole mitään peljättävää palatessanne?\n\n-- Ei muuta kuin rosvoja.\n\n-- Eikös se ole mitään?\n\n-- Mitä ne voisivat minulta ottaa? minulla ei ole penniäkään taskussani.\n\n-- Ette muista tuota kaunista, kirjailtua, vaakunoittua nenäliinaa.\n\n-- Mitä nenäliinaa?\n\n-- Jonka löysin teidän jalkojenne juuresta ja jonka pistin takaisin\ntaskuunne.\n\n-- Vaietkaa, vaietkaa onneton! huusi nuori nainen, tahdotteko syöstä\nminut perikatoon?\n\n-- Te näette siis, että teillä kyllä on vielä vaaroja, koska yksi ainoa\nsana saattaa teidät vapisemaan, ja koska tunnustatte, että joutuisitte\nperikatoon, jos tuo sana kuultaisiin. Ah, kuulkaa, rouva hyvä, huudahti\nd'Artagnan, tarttuen hänen käteensä ja luoden häneen tulisen silmäyksen,\nkuulkaa, olkaa jalomielinen, uskokaa minulle salaisuutenne; ettekö ole\njo lukeneet silmistäni, että sydämmessäni palaa ystävyys ja\nmyötätuntoisuus teitä kohtaan.\n\n-- Olen kyllä, vastasi rouva Bonacieux; pyytäkää vaan tietää minun omia\nsalaisuuksiani, ne minä ilmoitan, vaan toisten salaisuuksia, se on\ntoinen asia.\n\n-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, kyllä minä otan niistä selvän; koska nuo\nsalaisuudet voivat vaikuttaa teidän elämäänne, täytyy niiden joutua\nminun omikseni.\n\n-- Kavahtakaa itseänne siitä, huudahti nuori nainen niin vakavasti, että\nd'Artagnan vavahti ehdottomasti. Oh, elkää sekoittuko mihinkään minua\nkoskeviin asioihin, elkää koettako auttaa minua toimissani; ja tätä\nkaikkea pyydän minä sen tunteen nimessä, jonka minä olen teissä\nherättänyt, sen hyväntyön nimessä, jonka olette minua kohtaan tehneet,\nja jota en koskaan elämässäni ole unhottava. Uskokaa ennemmin, mitä nyt\nteille sanon. Elkää huoliko enää minusta, minä en ole enää olemassa\nteille, olkoon niinkuin ette olisi koskaan minua nähneet.\n\n-- Tuleeko Aramiksenkin tehdä samoin kuin minun, rouva hyvä? kysyi\nd'Artagnan loukattuna.\n\n-- Te lausutte jo toisen tai kolmannen kerran tuota nimeä, herra, vaikka\nolen teille sanonut, ett'en minä tunne häntä.\n\n-- Te ette tunne sitä miestä, jonka ikkunaan olette naputtaneet!\nKuulkaas, hyvä rouva, te luulette minua kovin herkkäuskoiseksi.\n\n-- Tunnustakaa, että keksitte tuon jutun ja luotte tuon tekohenkilön,\nsaadaksenne vaan minut puhumaan.\n\n-- Minä en keksi mitään, rouva hyvä, enkä luo mitään tekohenkilöä, vaan\npuhun täyttä totta.\n\n-- Ja te sanotte erään ystävänne asuvan siinä talossa.\n\n-- Niin sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama,\njossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.\n\n-- Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä\nherra, vaietkaa nyt.\n\n-- Jos te voisitte katsella minun avonaiseen sydämmeeni, sanoi\nd'Artagnan, saisitte lukea siellä niin paljon uteliaisuutta, että teille\ntulisi minua sääli, ja niin paljon rakkautta, että te kohta paikalla\ntyydyttäisitte uteliaisuuteni. Teillä ei ole mitään peljättävää niiltä,\njotka teitä rakastavat.\n\n-- Te puhutte sangen pian rakkaudesta, hyvä herra! sanoi nuori nainen\npäätänsä pudistellen.\n\n-- Se tapahtuu sen vuoksi, että rakkaus syttyi minuun pian ja ensimäistä\nkertaa, enkä ole vielä kahdenkymmenen vuotias.\n\nNuori nainen silmäili häntä salaa.\n\n-- Kuulkaapas, minä olen jälillä, sanoi d'Artagnan. Siitä on nyt kolme\nkuukautta, kun olin vähältä joutua kaksintaisteluun Aramiksen kanssa\nsamannäköisen nenäliinan vuoksi, kuin mitä te näytitte tuolle Aramiksen\nluona olevalle naiselle, nenäliinan, joka oli merkitty samalla tavoin,\nsiitä olen varma.\n\n-- Herra, virkkoi nuori nainen, te väsytätte minut tutkisteluillanne.\n\n-- Mutta te, varova rouva, ajatelkaas, jos teidät olisi otettu kiini\nnenäliinoinenne ja tuo liinanen olisi teiltä anastettu, silloinhan\nolisitte jääneet pulaan.\n\n-- Miksi niin, nimikirjaimet ovat samat kuin minun: C. B., Constance\nBonacieux.\n\n-- Tai Camille Bois-Tracy.\n\n-- Vaietkaa, herra, vielä kerran vaietkaa! Koska teitä eivät pidätä ne\nvaarat, jotka minua uhkaavat, ajatelkaa niitä vaaroja, jotka teitä\nitseänne uhkaavat.\n\n-- Minuako?\n\n-- Niin, teitä juuri. Te olette vaarassa joutua kiini, te olette\nvaarassa menettää henkenne siitä, että tunnette minut.\n\n-- Silloin en jätäkkään teitä enää.\n\n-- Herra, virkkoi nuori nainen rukoillen ja kätensä yhteen liittäen,\nherra, taivaan nimessä, sotilaskunnianne nimessä, aatelisjalouden\nnimessä, erotkaa minusta, kuulkaas, kello lyö jo kaksitoista, aika,\njolloin minua odotetaan, on tullut.\n\n-- Rouva hyvä, sanoi nuori mies kumartaen, en voi mitään kieltää, jota\nminulta tuolla tavoin anotaan; olkaa rauhassa, minä poistun.\n\n-- Mutta te ette seuraa minua, ettekä vakoile minua?\n\n-- Minä menen kotiini heti paikalla.\n\n-- Ah, minä tiesin, että olitte kunnon nuori mies! huudahti rouva\nBonacieux, ojentaen hänelle kätensä ja laskien toisen kätensä vasten\npientä, syvällä muurissa olevaa porttia.\n\nD'Artagnan tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä innokkaasti.\n\n-- Ah, ennemmin olisin ollut teitä kokonaan näkemättä, huudahti\nd'Artagnan tuolla lapsellisella avomielisyydellä, jolle naiset usein\npanevat suuremman arvon kuin kohteliaisuuden korupuheille, koska se\npaljastaa sydämmen ajatukset ja osoittaa tunteen valloittaneen\nymmärryksen.\n\n-- No niin, virkkoi rouva Bonacieux milt'ei hellästi ja puristi\nd'Artagnan'in kättä, joka ei vielä ollut päästänyt irti hänen kättänsä,\nno niin, minä en sano niinkuin te, vaan: mikä tänään menetetään, ei\ntarvitse olla ainaiseksi menetetty. Kukas tiesi, enkö kerran vapaaksi\npäästyäni tyydytä teidän uteliaisuuttanne?\n\n-- Ja annatteko saman lupauksen rakkaudelleni? huudahti d'Artagnan\nriemullisena.\n\n-- Oh, siinä suhteessa en sitoudu mihinkään, se riippuu niistä\ntunteista, joita taidatte minussa herättää.\n\n-- Siis tällä hetkellä, rouva...\n\n-- Tällä hetkellä, herra, olen joutunut vasta kiitollisuuteen asti.\n\n-- Ah, te olette liian viehättävä, sanoi d'Artagnan alakuloisena ja te\nkäytätte väärin minun rakkauttani.\n\n-- En suinkaan, vaan minä käytän teidän jalomielisyyttänne, siinä\nkaikki. Mutta uskokaa pois, on muutamia, joita kelpaa odottaa.\n\n-- Oh, te saatatte minut mitä onnellisimmaksi! Elkää unhottako tätä\niltaa, elkää unhottako tätä lupausta.\n\n-- Olkaa, huoleti, minä olen kaikki muistava paikallansa ja ajallansa.\nNo niin, menkää siis, menkää taivaan nimessä! Minua odotettiin juuri\npuoliyön aikaan ja nyt olen myöhästynyt.\n\n-- Viisi minuuttia.\n\n-- Tosin; mutta muutamissa tapauksissa on viisi minuuttia viisi\nvuosisataa.\n\n-- Kun lemmitään.\n\n-- Niinpä niin! Kukas teille sanoo, ett'en minä ole asioissa rakastajan\nkanssa?\n\n-- Teitä odottaa mies? huudahti d'Artagnan, mies!\n\n-- Kas niin, nyt on kiista taas alkamaisillaan, sanoi rouva Bonacieux,\nhymyillen vähän kärsimättömän sekaisesti.\n\n-- Ei, ei, kyllä minä menen; minä luotan teihin, minä tahdon omistaa\nkaiken ansion ystävyydestäni, vaikka tämä ystävyys olisi tyhmyyttä.\nHyvästi rouva, hyvästi!\n\nJa ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa voimaton irtautumaan tuosta\nkädestä, jota hän piteli, muutoin kuin tempaisemalla, syöksähti hän pois\njuoksujalassa, jonka jälkeen rouva Bonacieux, samoinkuin äsken, noppasi\nikkunaan kolme kertaa hiljaa ja säännöllisesti; kun d'Artagnan oli\nehtinyt kadun kulmaan, käännähti hän: portti oli auvennut ja\nsulkeutunut, kaunis kauppiaanrouva oli kadonnut.\n\nD'Artagnan jatkoi matkaansa, hän oli antanut kunniasanansa, ett'ei\nvakoisi rouva Bonacieux'iä, ja vaikka tuon naisen henki olisi riippunut\nsiitä paikasta, jonne hän nyt meni, tai siitä henkilöstä, joka häntä oli\nsaattava, d'Artagnan olisi mennyt kotiinsa, koska hän oli sanonut sinne\nmenevänsä. Viiden minuutin kuluttua oli hän Fossoyeurs'in kadun\nvarrella.\n\n-- Athos parka, sanoi hän, hän ei tiedä mitä kaikki tämä merkitsee. Hän\non kaiketi nukkunut odottaissaan minua, tai on hän palannut kotiinsa ja\nsinne tultuansa saanut tietää erään naisen käyneen siellä. Nainen\nAthoksen luona! Mutta mitäs siitä, jatkoi d'Artagnan, olihan nainen\nAramiksenkin luona. Tämä kaikki on kovin outoa ja olenpa varsin utelias\ntietämään, kuinka tämä päättyy.\n\n-- Huonosti, herra, huonosti, vastasi ääni, jonka nuori mies tunsi\nPlanchet'in ääneksi: sillä puhuen vallan kuultavasti, niinkuin\nmietteissään olevien on tapa, oli hän joutunut siihen porraskäytävään,\njoka vei hänen huoneesensa.\n\n-- Kuinka, huonostikko? mitä sinä heittiö sillä tarkoitat? kysyi\nd'Artagnan, mitä siis on tapahtunut?\n\n-- Kaikellaisia onnettomuuksia.\n\n-- Mitä?\n\n-- Ensinkin on herra Athos otettu kiini.\n\n-- Otettu kiini! Athos! kiini! minkätähden?\n\n-- Hänet löydettiin teidän luonanne ja luultiin teiksi.\n\n-- Ja kuka on hänet kiini ottanut?\n\n-- Poliisit, joita kutsuivat ne mustat miehet, jotka te ajoitte pakoon.\n\n-- Miksi hän ei sanonut nimeänsä? miksi hän ei ilmoittanut olevansa\nvieras koko asialle?\n\n-- Sitä hän kyllä kavahti, herra: päinvastoin lähestyi hän minua ja\nkuiskutti: \"Sinun herrasi tarvitsee tällä hetkellä vapautensa, enkä\nminä, sillä hän tietää kaikki ja minä en mitään. Luullaan ottaneensa\nkiini hänet ja sepä antaa hänelle aikaa; kolmen päivän perästä sanon\nminä, kuka olen, ja kyllä täytyy päästää minut silloin vapaaksi.\"\n\n-- Bravo! Athos! jalo sydän, mutisi d'Artagnan, kyllä sinut tuosta hyvin\ntunnen. Ja mitä tekivät poliisit?\n\n-- Neljä heistä lähti häntä viemään, en tiedä minne, Bastiljiin tai\nFor-l'Évêque'iin. Kaksi jäi mustien miesten seuraan, jotka penkoivat\njoka paikan ja ottivat pois kaikki paperit. Kaksi viimeistä vihdoin, he\nolivat kaiken tuon aikaa vartijoina portilla; sittenkuin kaikki oli\ntoimitettu, menivät he pois, jättäen talon aivan mullin mallin.\n\n-- Entäs Porthos ja Aramis?\n\n-- Heitä en tavannut, he eivät ole tulleet.\n\n-- Mutta he voivat tulla minä hetkenä tahansa, sillä käskithän sanoa\nheille, että minä odotan heitä?\n\n-- Käskin, herra.\n\n-- No niin, elä siis liikahda täältä; jos he tulevat, ilmoita heille\nmitä minulle on tapahtunut ja pyydä heitä odottamaan minua\nPomme-de-Pin'in ravintolassa; täällä olisi vaarallista, koska taloa\nkenties vakoillaan. Minä menen herra de Tréville'n luokse ilmoittamaan\nhänelle kaikki, ja ehkäpä tapaan heidät siellä.\n\n-- Teen niinkuin käskitte, herra, sanoi Planchet.\n\n-- Mutta sinä jäät tänne, sinä et pelkää! sanoi d'Artagnan, kääntyen\ntakaisin rohkaisemaan palvelijaansa.\n\n-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, ette tunne minua vielä; minä\nolen rohkea, kun siksi rupean, se on varma! se on aivan kuinka rupeaa;\nsitä paitsi olen pikardilainen.\n\n-- Siis se on päätetty, sanoi d'Artagnan, sinä annat tappaa itsesi\nennemmin, kuin lähdet paikastasi.\n\n-- Kyllä, herra, en jätä mitään tekemättä, jolla vaan voin osoittaa\nolevani uskollinen herralleni.\n\n-- Hyvä, sanoi d'Artagnan itsekseen, kyllä näkyy, että keino, jota\nkäytin pojalle, on varmasti hyvä; käytän sitä vastakin, jos tilaisuus\nvaatii. Ja niin nopeasti kuin päivän juoksusta vähän väsyneet jalkansa\nmyönsivät, d'Artagnan riensi Colombier'in kadulle.\n\nHerra de Tréville ei ollut hotellissaan; hänen komppaniiallansa oli\nvahtivuoro ja hän oli Louvressa komppaniiansa kanssa.\n\nHänen täytyi saada tavata herra de Tréville; oli tärkeätä herra de\nTréville'n saada tietää mitä oli tapahtunut.\n\nD'Artagnan päätti koettaa päästä Louvreen. Desessarts'in komppaniian\nhenkivartijapuku oli kaiketi saattava hänet pääsemään sisään.\n\nHän meni siis alas Petits-Augustins'in katua ja kulki pitkin\nsatamanvartta Pont-Neuf'in sillalle; hän mietti hetkisen mennä lautalla\nylitse; mutta tultuaan rannalle, oli hän koneenomaisesti pistänyt käden\ntaskuunsa ja huomannut, ett'ei hänellä ollut maksaa lauttarahaa.\n\nKun hän oli päässyt Guénégaud'in kadun korkeimmalle kohdalle, näki hän\nDauphine'n kadulta tulevan kaksi henkeä, joiden ulkoasu häntä\nkummastutti.\n\nNuo kaksi henkeä olivat: toinen mies, toinen nainen. Nainen muistutti\nliikenteeltään rouva Bonacieux'iä, ja mies oli täsmälleen Aramiksen\nkaltainen.\n\nSitä paitsi naisella oli tuo musta vaippa, jonka d'Artagnan vielä oli\nnäkevinänsä kuvautuvan Vaugirard'in kadun ikkunaa vasten ja samoin La\nHarpe'n kadun ikkunaa vasten.\n\nSiihen lisäksi miehellä oli muskettilaispuku.\n\nNaisen huuppa oli alaslaskettu, mies piti liinaa kasvojensa edessä; tuo\nkaksinkertainen varovaisuus osoitti, että molemmat tahtoivat kaikin\nmokomin olla tuntemattomat.\n\nHe tulivat sillalle: tämä oli d'Artagnan'inkin tie, koska hän oli\nmatkalla Louvreen; d'Artagnan seurasi heitä.\n\nD'Artagnan ei ollut päässyt kahtakymmentä askelta, kun hän jo oli varma\nsiitä, että nainen oli rouva Bonacieux ja mies Aramis.\n\nHän tunsi tällä haavaa kaikki luulevaisuuden epäilykset sydämmessään.\n\nHän oli kaksinkertaisesti petetty, häntä petti sekä ystävänsä että tuo,\njota hän rakasti kuin omaa lemmittyänsä ainakin. Rouva Bonacieux oli\nvannonut kaikkein pyhäin nimessä, ett'ei hän tuntenut Aramista ja\nneljännestunti sen perästä, kuin hän tuon valan oli tehnyt, riippui hän\nAramiksen käsivarressa.\n\nD'Artagnan ei edes ajatellut, että hän vasta kolme tuntia takaperin oli\ntullut tuntemaan tuon kauniin kauppiaanvaimon, että tuolla naisella ei\nollut muuta kuin rahtunen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän\noli pelastanut hänet noiden mustien miesten käsistä, jotka tahtoivat\nryöstää hänet, ja että tuo nainen ei ollut mitään hänelle luvannut. Hän\npiti itsensä vaan häväistynä, petettynä, pilkattuna rakastajana; vihan\npuna sävähti hänen kasvoillensa ja hän päätti ottaa kaikesta selvän.\n\nNuori nainen ja nuori mies olivat huomanneet, että heitä seurattiin, ja\nhe olivat ruvenneet jouduttamaan askeleitansa. D'Artagnan lähti\njuoksemaan, meni heidän ohitsensa ja kääntyi juuri siinä hetkessä, kuin\nhe olivat La Samaritaine'n edessä, lyhdyn loisteessa, joka valaisi koko\nsen osan siltaa.\n\nD'Artagnan seisahtui heidän eteensä ja he seisahtuivat hänen eteensä.\n\n-- Mitä tahdotte, herra? kysyi muskettisoturi, vetäytyen askeleen\ntaaksepäin ja vieraalla puheenmurteella, joka ilmaisi d'Artagnan'ille,\nettä hän oli erhettynyt toisen henkilön suhteen.\n\n-- Se ei ole Aramis! huudahti hän.\n\n-- Ei, herra, se ei ole Aramis, ja huudahduksestanne voin päättää, että\nolette luulleet minua toiseksi henkilöksi, ja minä suon teille anteeksi.\n\n-- Te minulle anteeksi! huudahti d'Artagnan.\n\n-- Niin, vastasi tuntematon, sallikaa minun siis mennä, koska teillä ei\nole asiaa minulle.\n\n-- Te olette oikeassa, herra, sanoi d'Artagnan, minulla ei ole asiaa\nteille, vaan tälle rouvalle.\n\n-- Rouvalle! ette te häntä tunne, sanoi muukalainen.\n\n-- Te erhetytte, herra, minä tunnen hänet.\n\n-- Ah, virkkoi rouva Bonacieux soimaavalla äänellä; ah, herra! minulla\noli teidän sotilassananne ja teidän aatelinen kunniasananne; toivoin\nvoivani siihen luottaa.\n\n-- Ja minä, rouva hyvä, sanoi d'Artagnan hämillänsä, te lupasitte\nminulle...\n\n-- Ottakaa käsivarrestani, rouva, sanoi muukalainen, ja jatkakaamme\nmatkaamme.\n\nSilloin d'Artagnan, hämmentyneenä, ällistyneenä ja kukistuneena kaikesta\nsiitä mitä oli tapahtunut, jäi ristissä-käsivarsin seisomaan\nmuskettisoturin ja rouva Bonacieux'in eteen.\n\nMuskettisoturi astui askeleen esiin ja työnsi d'Artagnan'in kädellänsä\nsyrjään.\n\nD'Artagnan hypähti taaksepäin ja veti miekkansa.\n\nSamalla, kertaa ja salaman nopeudella tuntematon veti myöskin miekkansa.\n\n-- Taivaan nimessä, mylord! huudahti rouva Bonacieux, heittäytyen\ntaistelevien väliin ja tavoittaen heidän miekkojansa avoimin sylin.\n\n-- Mylord! huudahti d'Artagnan, jolle äkkiä valkeni koko asia, mylord,\nanteeksi, herra; olisitteko te...\n\n-- Mylord herttua Buckingham, sanoi rouva Bonacieux matalalla äänellä;\nja nyt voitte syöstä meidät kaikki turmioon.\n\n-- Mylord, rouva, anteeksi, sata kertaa anteeksi; mutta minä rakastin,\nmylord, ja olin luulevainen; te tiedätte, mylord, mitä rakastaminen on;\nsuokaa minulle anteeksi ja sanokaa minulle, kuinka voin antaa henkeni\nTeidän armonne edestä.\n\n-- Te olette uljas nuori mies, sanoi Buckingham, ojentaen\nd'Artagnan'ille kätensä, jota tämä puristi kunnioittavasti; te tarjootte\nminulle palvelustanne, minä otan tarjouksen vastaan; seuratkaa meitä\nkahdenkymmenen askeleen päässä Louvreen saakka; ja jos joku meitä\nvakoilee, tappakaa hänet!\n\nD'Artagnan sijoitti paljaan miekan kainaloonsa, antoi rouva Bonacieux'in\nja herttua Buckingham'in astua kaksikymmentä askelta ja seurasi heitä\nsitten, valmiina täyttämään sananmukaisesti Kaarlo I:n ylevän ja komean\nministerin määräyksiä.\n\nVaan onneksi ei nuorelle seidille sattunut mitään tilaisuutta\nosoittamaan herttualle todistusta ystävyydestänsä, ja nuori nainen ja\nkaunis muskettisoturi menivät Louvreen l'Échellen portista, kohtaamatta\nmitään häiriötä.\n\nD'Artagnan taas, hän meni suoraa päätä Pomme-de-Pin'in ravintolaan,\njossa hän löysi Porthoksen ja Aramiksen jo odottamassa häntä.\n\nMutta antamatta heille muita selityksiä vaivoista, joita hän oli heille\nsaattanut, sanoi hän vaan, että hän oli yksinään suorittanut sen toimen,\njohon hän oli luullut tarvitsevansa heidän apuansa.\n\nJa nyt, kun kertomuksemme on vetänyt meidät mukaansa, jättäkäämme kolme\nystäväämme menemään kukin kotiinsa, ja seuratkaamme herttua\nBuckingham'ia ja hänen opastansa Louvren sokkeloihin.\n\n\n\n\nXII.\n\nGeorges Villiers, Buckingham'in herttua.\n\n\nRouva Bonacieux ja herttua pääsivät Louvreen ilman haittoja; rouva\nBonacieux tunnettiin olevan kuningattaren palveluksessa; herttualla oli\nherra de Tréville'n muskettisoturin puku, ja herra de Tréville oli,\nniinkuin jo sanoimme, tänä iltana vahdissa. Muutoin Germain oli\nkuningattaren puolella ja jos jotakin olisi tapahtunut, rouva Bonacieux\nolisi joutunut syylliseksi muka rakastajansa kuljettamisesta Louvreen,\nsiinä kaikki: hän oli ottanut rikoksen niskoillensa; hänen maineensa\nolisi tosin mennyt, mutta mitä arvoa suuren maailman silmissä oli pienen\nkauppiaanrouvan maineella?\n\nKerta päästyänsä hovin sisälle, herttua ja nuori nainen kulkivat muurin\nvierustaa noin parikymmentä askelta; kun se matka oli kuljettu, rouva\nBonacieux sysäsi erästä pientä takaovea, joka oli päivillä auki, vaan\nöiksi tavallisesti suljettiin; ovi antoi mukaa; molemmat vaeltajat\nkävivät sisään ja joutuivat nyt pilkkopimeään, vaan rouva Bonacieux\ntunsi kaikki sopet ja solukat tässä osassa Louvrea, joka oli hovin\npalvelusväen huostassa. Hän sulki oven jälkeensä, otti herttuaa kädestä,\nastui haparoiden muutamia askelia, tapasi käsipuun, etsi jalallansa\nporrasastimen ja alkoi nousta portaita: herttua luki kaksi kerrosta.\nSilloin kääntyi hän oikealle, kulki pitkää käytävää, laskeutui yhden\nkerroksen, astui vielä muutamia askeleita, pisti avaimen erääsen\nlukkoon, aukasi oven ja työnsi herttuan huoneesen, jota valaisi\nainoastaan yölamppu, ja sanoi: \"Jääkää tähän, mylord herttua, tullaan\nkohta.\" Sitten meni hän ulos samasta ovesta, sulki sen lukkoon, niin\nettä herttua oli aivan sananmukaisesti vankina.\n\nMutta vaikka herttua oli vallan yksinään, ei hän, se meidän tulee sanoa,\ntuntenut pelkoa silmänräpäystäkään: eräs hänen luonteensa huomattavimpia\npuolia oli seikkailun halu ja taipumus romaanimaisuuteen. Peloton,\nrohkea ja yritteliäs kun hän oli, tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin hän\noli henkensä kaupalla tällaisissa yrityksissä; hän oli saanut tietää,\nettä tuo Itävallan Annan sepitetty kutsumus, jota noudattaen hän oli\nPariisiin tullut, oli ansa, ja, sen sijaan että olisi palannut\nEnglantiin, hän oli käyttänyt väärin sitä asemaa, mihin hän oli asetettu\nja antanut vakuuttaa kuningattarelle, ett'ei hän lähtisi pois,\nkohtaamatta häntä. Alussa oli kuningatar jyrkästi kieltänyt, vaan sitten\noli hän peljännyt että herttua suutuksissaan tekisi jonkun hullutuksen.\nJo oli hän päättänyt ottaa hänet vastaan, pyytääksensä häntä lähtemään\nkohta paikalla, kun juuri samana päätöksen iltana rouva Bonacieux, jonka\ntoimeksi oli jätetty herttuan etsiminen ja Louvreen tuominen, oli salaa\nanastettu pois. Kahteen päivään ei ensinkään tiedetty mihin hän oli\njoutunut, ja kaikki näytti menneen myttyyn. Vaan kun rouva Bonacieux\nkerta pääsi irti ja yhteyteen de la Porte'n kanssa, olivat asiat\npäässeet taas oikealle radallensa ja hän oli nyt juuri täyttänyt sen\nvaarallisen toimen, joka ilman hänen kiinijoutumistaan olisi jo kolme\npäivää aikaisemmin tullut täytetyksi.\n\nBuckingham, jäätyänsä yksin, meni katsomaan peiliin. Muskettilaispuku\nsopi hänelle vallan mainiosti.\n\nKolmenkymmenen viiden vuotiaana, niinkuin hän silloin oli, nimitettiin\nhäntä täydellä syyllä Ranskan ja Englannin kauneimmaksi ja pulskimmaksi\nnaisten sankariksi.\n\nKahden kuninkaan suosikkina, miljoonien omistajana, ylivaltijaana\nkuningaskunnassa, jota hän mielensä jälkeen myllisteli ja oikkunsa\nmukaan tyynnytteli, Georges Villiers, Buckingham'in herttua, oli\nsaavuttanut tuon sadunomaisen aseman, joka vuosisatojen vieriessä\ntäyttää jälkimaailman hämmästyksellä.\n\nNiinpä menikin hän, itseensä luottavana, vallastansa vakuutettuna,\nvarmana siitä, että ne lait, jotka muita ihmisiä hallitsevat, eivät\nhäneen pysty, kohden sitä päämäärää, jonka hän oli itsellensä asettanut,\nvaikka se päämäärä olisi ollut niin korkealla ja niin häikäisevän\nkirkas, että muille olisi ollut sula hullutus luoda silmiänsäkään\nsiihen. Sillä tavoinpa hänen oli onnistunut useita kertoja lähestyä\nkaunista ja ylpeätä Itävallan Annaa ja loistonsa voimalla rakastuttaa\nhänet itseensä.\n\nGeorges Villiers kävi siis, niinkuin sanoimme, peilin eteen, asetteli\nkauniit vaaleat suortuvansa kiharoihin, jotka hatun painosta olivat\njoutuneet masennuksiin, väänsi viiksensä kuntoon, ja ilosta\npamppailevalla sydämmellä, onnellisena ja ylpeänä sen hetken\nlähestymisestä, jota hän niin kauvan oli halunnut, hymyili hän itselleen\nylpeydestä ja toivosta,\n\nSamassa tuokiossa seinään kätketty salaovi aukeni ja eräs nainen tuli\nnäkyviin. Buckingham huomasi tuon ilmauksen peilistä; hän huudahti -- se\noli kuningatar!\n\nItävallan Anna oli silloin kuuden tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen,\ntoisin sanoen, hän oli kauneutensa kukoistuksessa.\n\nHänen käyntinsä oli kuningattaren tai jumalattaren; hänen silmänsä,\njotka säihkyivät smaragdin loistolla, olivat erinomaisen ihanat, ja\nolivat täynnä samalla suloa ja majesteetillisuutta.\n\nHänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän\nylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo\nsuu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä\nylenkatseellisin hänen halveksiessaan.\n\nHänen hipiönsä oli ylistetty hienoudestaan ja pehmeydestään, hänen\nkätensä ja käsivartensa olivat hämmästyttävän kauniit, ja kaikki sen\najan runoilijat lauloivat niitä verrattomiksi.\n\nHänen hiuksensa vihdoin, jotka, vaaleat nuoruudessaan, olivat muuttuneet\nkastanjanvärisiksi ja joita hän piti korkealle kammattuina ja vahvasti\npuuteroittuina, kehystivät ihmeteltävän somasti hänen muotoansa, jossa\nankarinkaan arvostelija ei olisi voinut toivoa muuta kuin hieman\nvähemmän punaa eikä vaativaisinkaan kuvanveistäjä muuta kuin nenän\nhiukkasen hienopiirteisemmäksi.\n\nBuckingham joutui hetkiseksi häikäistyksiin; ei koskaan ollut Itävallan\nAnna näyttänyt niin ihanalta keskellä noita tanssijaisia, juhlia,\nkaruselleja, kuin hän näytti tällä hetkellä yksinkertaiseen\nsatiinipukuun verhottuna ja donna Estefanan seuraamana, tuon ainoan\nespanjalaisen naisen, jota kuninkaan luulevaisuus ja Richelieu'n vainot\neivät olleet karkoittaneet hovista.\n\nItävallan Anna astui kaksi askelta esiin; Buckingham heittäysi\npolvillensa ja ennenkuin kuningatar ennätti sitä estää, suuteli hänen\nhameensa paltetta.\n\n-- Herttua, te tiedätte kai jo, että minä se en ollut, joka kirjoitti\nteille.\n\n-- Oh, kyllä, armollinen rouva, Teidän Majesteettinne, kyllä tiedän,\nhuudahti herttua; minä tiedän, että olin hullu, mieletön, uskomaan että\nlumi elostuisi, että marmori lämpenisi; mutta mitäs, kun rakastaa, uskoo\nherkästi rakkautta; muutoin, minun matkani ei ole mennyt aivan hukkaan,\nkoska nyt saan nähdä teidät.\n\n-- Niin, vastasi Anna, vaan te tiedätte minkä vuoksi ja millä tavoin\nminä teidät otan vastaan; tämä on sen vuoksi, että olette tunteeton\nminun tuskilleni, olette itsepäisesti jääneet viipymään kaupunkiin,\njossa panette vaaraan teidän henkenne ja minun kunniani; minä siis otan\nteidät vastaan sanoakseni teille, että kaikki meitä eroittaa, meren\nsyvyydet, kuningaskuntien vihollisuus, valojen pyhyys. Jumalatonta on\nuhoitella tämmöisiä esteitä vastaan, mylord. Minä otan teidät vastaan\nsanoakseni teille ett'emme saa enää kohdata toisiamme.\n\n-- Puhukaa, rouva, puhukaa, kuningatar, sanoi Buckingham; teidän\näänenne sulous lieventää teidän sanojenne kovuutta. Te puhutte\njumalattomuudesta! mutta jumalatonta on eroittaa kahta sydäntä, jotka\nJumala on luonut toinen toisillensa.\n\n-- Mylord, huudahti kuningatar, te unhotatte, ett'en minä koskaan ole\nsanonut teitä rakastavani.\n\n-- Vaan te ette myöskään ole koskaan sanoneet, että te ette minua\nrakasta, ja todella semmoisen sanominen olisi Teidän Majesteettinne\npuolelta liian suurta kiittämättömyyttä. Sillä sanokaapa minulle, mistä\nte löydätte minun rakkauteni vertaista, rakkauden, jota ei aika, ei\npoissaolo, ei epätoivo, ei mikään ole voinut sammuttaa; rakkauden, joka\ntyytyy muutamaan kadotettuun nauhaan, muutamaan satunnaiseen\nsilmäykseen, muutamaan vahingossa lausuttuun sanaan?\n\nSiitä on nyt kolme vuotta, rouva, kun näin teidät ensi kerran, ja koko\nnämä kolme vuotta olen teitä samalla tavalla rakastanut.\n\nTahdotteko, että kerron teille, kuinka olitte puettuna, silloinkuin\nensimäisen kerran teidät näin? tahdotteko kuulla luettelevani jokaisen\npienimmänkin koristuksen puvussanne? Malttakaas, minä näen teidät vielä:\nte istuitte espanjalaisissa vaunuissanne, teillä oli yllänne vihriä\nsatiinihame kultaisine ja hopeaisine koristuksineen, riippuvat hiat,\nkauniihin käsivarsiinne kiinni solmittuina, noihin ihmeteltäviin\nkäsivarsiin, sekä suurilla jalokivillä koristettuina; teillä oli\numpikaulus, ja pieni myssy päässänne, samanvärinen kuin hameenne, ja\nmyssyssä haikaransulka.\n\nOh! malttakaas vielä, minä suljen silmäni, ja näen teidät semmoisena\nkuin silloin olitte; minä avaan ne uudestaan ja näen millainen olette\nnyt, se on, sata vertaa ihanampi vielä!\n\n-- Mikä mielettömyys! mutisi Itävallan Anna, jolla ei ollut rohkeutta\nsuuttua herttuaan siitä, että hän oli noin hyvin säilyttänyt\nsydämmessään hänen kuvansa; mikä mielettömyys tuommoisilla muistoilla\npitää vireillä turhaa kiihkoa.\n\n-- Ja mistä tahdotte siis minun elävän? minullahan ei ole muuta kuin\nmuistoni. Niissä on minun onnellisuuteni, ne ovat aarteeni, toivoni.\nJoka kerta kuin teidät näen, saan yhden jalokiven lisää sydämmeni\naarrearkkuun. Tämä on nyt neljäs, jonka te sinne pudotatte ja jonka otan\nhuostaani; sillä koko kolmena vuotena, rouva, olen saanut nähdä teidät\nvaan neljä kertaa: tuo ensimäinen, josta mainitsin, toinen rouva\nChevreusen luona, kolmas Amiensin puutarhassa.\n\n-- Herttua, sanoi kuningatar punastuen, elkää puhuko tuosta illasta.\n\n-- Oh, puhukaamme, päinvastoin, rouva, puhukaamme siitä: se oli autuas,\nloistava ilta minun elämässäni. Muistattehan sen kauniin yön, joka\nsilloin oli? Kuinka ilma oli suloinen ja tuoksuva, kuinka taivas oli\nsininen ja kirkkaassa tähdessä!\n\nAh, sillä kertaa, rouva sain hetkisen olla yksin teidän kanssanne; sillä\nkertaa olitte valmis puhumaan minulle kaikki, elämänne autiuuden,\nsydämmenne ikävän. Te nojasitte minun käsivarttani vasten, katsokaas,\ntätä käsivartta vasten. Minä tunsin, kallistaissani päätäni teidän\npuoleenne, teidän hiuksenne koskettavan kasvojani, ja joka kerran kun ne\nkoskettivat, värisin minä kiireestä kantapäähän saakka. Oh, kuningatar,\nkuningatar! oh! te ette tiedä mikä taivaallinen autuus, mikä paratiisin\nonnellisuus mahtui tuommoiseen hetkeen. Kuulkaas, omaisuuteni, onneni\nkunniani, kaikki mitä elämästäni on enää jälellä, kaikki antaisin\nsemmoisesta hetkestä, semmoisesta yöstä! sillä tuona yönä, rouva, tuona\nyönä rakastitte te minua, sen vannon.\n\n-- Mylord, mahdollista kyllä, että tilaisuuden vaikutus, suloisen illan\nviehätys, teidän silmienne palo, ja tuhannet muut seikat, jotka\nkerrassaan voivat saattaa naisen perikatoon, liittyivät käymään\nkimppuuni sinä onnettomana yönä; mutta te näitte, mylord, kuningatar\ntuli heikon vaimon avuksi: ensi sanalla, jonka uskalsitte virkkaa, ensi\nrohkeudella, johon minun tuli vastata, huusin minä.\n\n-- Oh! niin, niin, totta kyllä, joku toinen rakkaus kuin minun olisi\ntuommoisessa koetuksessa tukahtunut; mutta minun rakkauteni sai siitä\nvaan tulisemmaksi ja ikuisemmaksi. Te luulitte pakenevanne minua\npalaamalla Pariisiin, te luulitte, ett'en uskaltaisi jättää sitä\naarretta, jonka vartijaksi herrani oli minut asettanut. Ah! mitä minä\nvälitin kaikista maailman aarteista ja kuninkaista! Kahdeksan päivän\nperästä olin taaskin täällä. Sillä kertaa ei teillä ollut minulle mitään\nsoimauksia: minä olin pannut suosioni, elämäni alttiiksi, nähdäkseni\nteitä vielä edes sekunnin ajan; minä en koskettanut kättännekään, ja te\nannoitte minulle anteeksi, nähdessänne minut niin nöyrtyneenä ja\nkatuvaisena.\n\n-- Niin, mutta parjaus käytti hyväkseen kaikkia noita hulluuksia, joihin\nminulla ei ollut mitään osaa, sen te hyvin tiedätte, mylord. Kuningas\nkardinaalin yllytyksestä kiivastui kauheasti: rouva de Vernet\nkarkoitettiin, Putange ajettiin maanpakoon, rouva de Chevreuse menetti\nsuosionsa ja kun te tahdoitte palata lähettiläänä Ranskaan, kuningas\nitse, muistattehan, mylord, kuningas itse pani vastaan.\n\n-- Niin, ja Ranska on sodalla maksava kuninkaansa kiellon. En saa teitä,\nrouva, enää nähdä; no olkoon niin! minä tahdon, että joka päivä saatte\nkuulla minusta puhuttavan.\n\nMinkä tarkoituksen luulette olevan Ré'n saaren retkellä ja Rochelle'n\nprotestanttien liitolla, joita minä valmistelen? Ilon, saada nähdä\nteitä!\n\nMinulla ei ole toivoa ase kädessä tunkeutua Pariisiin, sen kyllä tiedän;\nvaan tuosta sodasta on tuleva rauha, tuo rauha tarvitsee välittäjän,\nvälittäjäksi olen minä tuleva. Silloin ei minua uskalleta kieltää ja\nminä niin muodoin palaan Pariisiin ja olen näkevä teidät ja olen\nonnellinen yhden hetkisen. Tuhannet ihmiset tosin saavat maksaa, minun\nonnellisuuteni hengellänsä; mutta mitä minä siitä, kunhan vaan saan\nteidät nähdä. Tuo kaikki on kyllä mieletöntä, ehkä vallan mielipuolista,\nmutta sanokaapa minulle, kellä naisella on innokkaampaa rakastajaa?\nkellä kuningattarella on ollut hartaampaa palvelijaa?\n\n-- Mylord, mylord, te otatte puollustukseksenne seikkoja, jotka teitä\nsyyttävät; mylord, kaikki nuo rakkauden todisteet, joita minulle\nannatte, ovat melkein rikoksia.\n\n-- Sen vuoksi, ett'ette rakasta minua, rouva; jos minua rakastaisitte,\nkatselisitte noita kaikkia toisilla silmillä; jos minua rakastaisitte,\nolisi se minulle liian suuri onni ja minä tulisin hulluksi. Ah! rouva de\nChevreuse, josta vast'äsken mainitsitte, rouva de Chevreuse oli\nvähemmin, julma kuin te; Holland rakasti häntä ja hän vastasi hänen\nrakkauteensa.\n\n-- Rouva de Chevreuse ei ollut kuningatar, mutisi Itävallan Anna, ja\nvastoin tahtoansa voitti hänet noin valtaavan rakkauden ilmaus.\n\n-- Te rakastaisitte siis minua, ell'ette olisi kuningatar, rouva,\nsanokaa, rakastaisitteko minua silloin? Minä saan siis uskoa, että\nainoastaan korkean asemanne arvollisuus se teidät tekee julmaksi minua\nkohtaan; minä saan siis uskoa, että jos te olisitte rouva de Chevreuse,\nBuckingham-paralla olisi toivoa? Kiitos noista suloisista sanoista, oi\nminun kaunis Majesteettini, satakertainen kiitos!\n\n-- Ah! mylord, te olette väärin ymmärtäneet, väärin selittäneet; minä en\ntahtonut sanoa...\n\n-- Vaiti, vaiti! sanoi herttua; jos minä olen onnellinen erhetyksestä,\nelkää olko niin julma, että riistätte minulta tuon erhetyksen. Te\nsanoitte itse, että minua on houkuteltu ansaan: ehkäpä siinä menetän\nhenkeni, sillä, kuulkaahan, se on kummallista, että muutamia aikoja olen\ntuntenut aavistuksia siitä, että minun tulee kuolla. Ja herttua hymyili\nviehättävän surumielisesti.\n\n-- Oh, Jumalani! huudahti Itävallan Anna kauhistuksella, joka ilmaisi\nhänellä olevan herttuata kohtaan paljon hellempiä tunteita kuin mitä hän\ntahtoi tunnustaa.\n\n-- Minä en sano tätä säikähdyttääkseni teitä, rouva, en suinkaan; aivan\nnaurettavaahan on, että teille siitä puhuinkaan ja uskokaa pois, minä en\ntuollaisista unelmista laisinkaan pidä lukua. Mutta tuo toivo, jonka te\nmelkein annoitte, on kaikki palkitseva, vaikkapa itse elämänikin.\n\n-- No niin, sanoi Itävallan Anna, minullakin, herttua, minullakin on\naavistuksia ja unelmia. Minä uneksuin näkeväni teidän makaavan\nverissänne, haavoitettuna.\n\n-- Vasempaan puoleen, eikö niin, puukolla? keskeytti Buckingham.\n\n-- Niin, juuri niin, mylord, vasempaan puoleen puukolla. Kuka on teille\nilmaissut minulla olleen semmoisen unen? Minä olen uskonut sen vaan\nJumalalle, rukoellessani häntä.\n\n-- Minä en enempää tahdo, te rakastatte minua, siinä on kylliksi.\n\n-- Minäkö rakastan teitä, minä?\n\n-- Niin, te. Lähettäisikkö Jumala teille samoja unia kuin minulle,\nell'ette minua rakastaisi? Tulisikko meille samoja aavistuksia,\nell'eivät meidän kumpaisenkin olemukset olisi toinen toisensa yhteydessä\nsydämmien kautta? Te rakastatte minua, oi kuningatar, ja te itkisitte\nminua!\n\n-- Oh, Jumalani, Jumalani! huudahti Itävallan Anna, tämä on enemmän kuin\nmitä voin kestää. Kuulkaa, herttua, menkää taivaan nimessä, poistukaa;\nen tiedä rakastanko teitä, vai enkö rakasta; mutta sen tiedän, ett'ei\nminusta tule valanrikkojaa. Säästäkää minua siis ja menkää. Oh! jos isku\nteidät saavuttaa Ranskassa, jos kuolette Ranskassa, jos minä saattaisin\notaksua, että te olette saaneet surmanne rakkaudestanne minua kohtaan,\nen koskaan saisi lepoa, en lohdutusta, minä tulisin hulluksi. Menkää\nsiis, menkää, minä rukoilen teitä.\n\n-- Oh! kuinka ihana te olette tuollaisena! Oh, kuinka minä teitä\nrakastan! sanoi Buckingham.\n\n-- Menkää, menkää! minä rukoilen teitä, ja palatkaa tuonnempana;\npalatkaa lähettiläänä, ministerinä, palatkaa henkivartioiden suojaamana,\njotka teitä puollustavat, palvelijain ympäröimänä, jotka teitä\nvarjelevat, ja silloin, silloin en enää pelkää teidän henkenne vuoksi ja\nminä olen onnellinen nähdessäni teidät uudestaan.\n\n-- Oh! onko se vaan totta, mitä te sanotte minulle?\n\n-- On...\n\n-- Hyvä! ja suostuvaisuutenne merkiksi teiltä joku esine, joka\nvakuuttaisi minua, ett'en ole nähnyt unta; jotakin, mitä olette\nkäyttäneet, ja jota minä vuorostani saattaisin käyttää, joku sormus,\nkaulavitja tai muu semmoinen.\n\n-- Ja menettekö sitten, menettekö sitten, jos annan teille mitä\npyydätte?\n\n-- Menen.\n\n-- Heti paikallako?\n\n-- Niin.\n\n-- Lähdette Ranskasta ja palaatte Englantiin?\n\n-- Niin, sen vannon!\n\n-- Odottakaa siis hiukkanen.\n\nJa Itävallan Anna meni huoneihinsa ja tuli melkein samassa tuokiossa\ntakaisin, pitäen kädessään ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli hänen\nnimimerkkinsä kullalla kirjoitettuna.\n\n-- Kas tässä, mylord-herttua, sanoi hän, säilyttäkää tämä muistona\nminulta.\n\nBuckingham otti rasian ja heittäytyi toisen kerran polvilleen.\n\n-- Te olette luvanneet mennä, sanoi kuningatar.\n\n-- Ja minä pidän sanani. Kätenne, kätenne, rouva, ja sitten menen.\n\nItävallan Anna ojensi kätensä sulkien silmänsä ja nojasi toisella\nEstefanaan, sillä hän tunsi voimansa raukenevan.\n\nBuckingham painoi innokkaasti huulensa tähän kauniisen kätöseen, nousi\nsitten ylös ja lausui:\n\n-- Ennen kuuden kuukauden kulumista, jos olen elossa, näen teidät taas,\nrouva, vaikka maailma mullistuisi sen vuoksi.\n\nJa äsken tekemällensä lupaukselle uskollisena kiiruhti hän ulos\nhuoneesta.\n\nKäytävässä kohtasi hän rouva Bonacieux'in, joka oli häntä odottanut ja\njoka samalla varovaisuudella ja menestyksellä kuin tullessakin, saattoi\nhänet ulos Louvresta.\n\n\n\n\nXIII.\n\nHerra Bonacieux.\n\n\nKaikissa näissä oli mukana, niinkuin jo on voitu havaita, eräs henkilö,\njosta, vaikka hänen tilansa oli kylläkin pyörivillä portailla, ei kukaan\nnäyttänyt suuresti huolehtivan; tämä henkilö oli Bonacieux,\nvaltiollisten ja rakkausjuonien kunnian-arvoisa marttyyri, juonien,\njotka niin helposti sotkeutuivat toisiinsa tänä ritarillisuuden ja\nhuikentelevaisuuden aikakautena.\n\nOnneksi, muistaneeko sitä lukija vielä tai ei, onneksi olemme luvanneet\npysyttää hänet näköpiirissämme.\n\nPoliisit, jotka olivat hänet ottaneet kiinni, kuljettivat hänet suoraa\npäätä Bastiljiin, jossa hänen annettiin aivan vavistuksissaan kulkea\nsivuitse plutonan sotamiehiä, jotka latasivat muskettejansa.\n\nSitten vietiin hänet melkein maanalaiseen koppiin, jossa hän\nkuljettajainsa puolelta sai kärsiä mitä karkeimpia loukkauksia ja mitä\nraainta kohtelua. Poliisit näkivät, ett'eivät he olleet tekemisissä\nminkään aatelismiehen kanssa ja he kohtelivat häntä kuin mitä hylkiötä.\n\nNoin puolen tunnin perästä tuli kirjuri tekemään loppua hänen\nkärsimyksistään, vaan ei suinkaan hänen levottomuudestaan, antamalla\nkäskyn saattaa herra Bonacieux tutkisteluhuoneesen. Tavallisesti\ntutkisteltiin vangittuja heidän luonansa, vaan Bonacieux'in kanssa ei\nmenetelty sillä tavoin.\n\nKaksi vartijaa otti nyt kauppiaan huostaansa, saattoivat hänet erään\npihan halki, veivät hänet muutamaan käytävään, jossa seisoi kolme\nvahtimiestä, aukasivat erään oven ja työnsivät hänet kehnoon huoneesen,\njossa ei ollut muuta sisustusta kuin pöytä, tuoli ja komisarjus.\nKomisarjus istui tuolilla pöydän ääressä kirjoittamassa.\n\nVartijat saattoivat vangin pöydän eteen ja, komisarjuksen annettua\nmerkin, poistuivat ulkopuolelle äänenkantamaa.\n\nKomisarjus, joka siihen saakka oli ollut kumartuneena papereihinsa,\nkohotti nyt päätänsä nähdäkseen kenen kanssa hän oli tekemisissä.\nKomisarjus oli tympeyttävän näköinen mies, terävänenäinen, keltaiset,\nulospistävät posket, pienet silmät, vaan tutkivat ja vilkkaat, kasvot\nsamalla kertaa ketun ja mäyrän kaltaiset. Pää, jota pitkä ja liikkuva\nkaula kannatti, pisti ulos laajasta mustasta takista, ja oli heiluvassa\nliikkeessä puolelta toiselle, melkein kuin kilpikonnan, kun se pistää\npäänsä ulos kuorestaan.\n\nHän kysyi aluksi Bonacieux'iltä hänen ristimä- ja sukunimeänsä, ikäänsä,\ntointansa ja kotipaikkaansa.\n\nSyytetty vastasi olevansa nimeltään Jaques-Michel Bonacieux, ijältään\nviidenkymmenen yhden vuoden vanha, toimeltaan entinen kauppias ja\nasuvansa Fossoyeurs'in kadun varrella N:o 11.\n\nSitten komisarjus kyselyn jatkamisen sijasta piti hänelle pitkiä puheita\nsiitä, kuinka vaarallista on halvan porvarin sekoittautua valtiollisiin\nasioihin.\n\nHän liitti tähän alkujohdantoon esitelmän, jossa hän kertoi kardinaalin\nvoimasta ja teoista, tuon verrattoman ministerin, joka voitti kaikki\nennemmäiset ministerit, joka oli oleva esimerkkinä kaikille vastaisille\nministereille, tuon ministerin, jonka voimaa ja tekoja ei kukaan\nrankaisematta saanut vastustella.\n\nTämän hänen puheensa toisen osan jälkeen loi hän läpitunkevan katseen\nBonacieux-parkaan ja käski hänen miettimään tilansa vaarallisuutta.\n\nKauppiaan miettiminen oli jo suoritettu: hän kirosi ajatuksissaan sitä\nhetkeä, jolloin herra de la Porte'n päähän oli pistänyt naittaa\nkummityttärensä hänelle ja erittäinkin sitä hetkeä, jolloin tuo\nkummitytär oli ruvennut kuningattaren pukurouvaksi.\n\nHerra Bonacieux'in luonteen pohjana oli halvan saituuden ja syvän\nitsekkäisyyden sekoitus, ja sen kaiken höysteenä mitä raukkamaisin\npelkurimaisuus. Rakkaus, jota vaimonsa oli hänessä herättänyt, oli aivan\nsyrjätunne, eikä voinut pitää puoliansa noita vastamainittuja\nalkuperäisiä tunteita vastaan.\n\nBonacieux mietti oikeastaan vaan sitä, mitä hänelle juuri oli päästy\nsanomasta.\n\n-- Mutta herra komisarjus, sanoi hän kylmästi, uskokaa täydellisesti,\nettä minä tunnen ja pidän arvossa enemmän kuin kukaan muu Hänen\nylhäisyytensä verrattomia ansioita, jonka hallittavana meidän on kunnia\nolla.\n\n-- Todella? kysyi komisarjus epäilevän näköisenä, mutta jos laita\ntosiaan olisi niin, kuinkas te olisitte Bastiljissa?\n\n-- Kuinka minä täällä olen, tai paremmin, minkä vuoksi minä täällä olen,\nvastasi Bonacieux, sitä on minun mahdoton teille sanoa, koska en sitä\nitsekkään tiedä; mutta se on vaan varma tosi, ett'en minä ainakaan\ntieteni ole loukannut kardinaalia.\n\n-- Teidän on kumminkin täytynyt tehdä joku rikos, koska te olette\nsyytöksenalainen valtiorikoksesta.\n\n-- Valtiorikoksesta! huudahti Bonacieux hämmästyneenä, valtiorikoksesta!\nja kuinka tahdottekaan kauppiasraukan, joka vihaa hugenotteja ja inhoo\nespanjalaisia, olemaan syypäänä valtiorikokseen? Ajatelkaa toki, herra,\nonhan se vallan mahdotonta.\n\n-- Herra Bonacieux, virkkoi komisarjus tirkistellen syytettyä, ikäänkuin\nhänen pienet silmänsä olisivat voineet lukea sydämmen syvimpään pohjaan\nsaakka, herra Bonacieux, teillä on vaimo?\n\n-- On, herra, vastasi kauppias vapisten, ja tuntien että siihenpä asia\nrupesikin takertumaan; se tahtoo sanoa, minulla on ollut.\n\n-- Kuinka? teillä on ollut! minne te hänet olette hukanneet, koska\nteillä ei enää häntä ole?\n\n-- Hän on minulta salaa ryöstetty.\n\n-- Ryöstetty? sanoi komisarjus. Aa!\n\nBonacieux kuuli tuosta \"aa\"-sta, että asia rupesi yhä enemmän\nsotkeutumaan.\n\n-- Hänet on teiltä ryöstetty, vai niin! toisti komisarjus, ja tiedättekö\nkuka mies hänet on ryöstänyt?\n\n-- Luulen hänet tuntevani.\n\n-- Ken on hän?\n\n-- Huomatkaa, ett'en tiedä varmaan mitään, herra komisarjus, ja että\nminä vaan epäilen.\n\n-- Ketä epäilette? Kas niin, vastatkaa suoraan.\n\nBonacieux oli nyt kerrassaan kahdella päällä; pitäisikkö hänen kieltää\nkaikki, vai ilmoittaa kaikki? Jos hän kieltäisi, voitaisiin luulla hänen\ntietävän liian paljon, ruvetaksensa tunnustamaan; jos taas ilmoittaisi\nkaikki, osoittaisi hän hyvää tahtoa. Hän päätti siis ilmoittaa kaikki\nmitä tiesi.\n\n-- Minä epäilen, sanoi hän, erästä pitkää, tummaveristä, ylpeän näköistä\nmiestä, joka näyttää varsin suurelta herralta; hän on seuraillut meitä\nuseita kertoja, ainakin mitä minusta on näyttänyt, kun olen ollut\nnoutamassa vaimoani Louvren pieneltä portilta kotiini.\n\nKomisarjus näytti tulevan levottomaksi.\n\n-- Ja hänen nimensä? kysyi hän.\n\n-- Oh, mitä nimeen tulee, sitä en ensinkään tiedä, vaan jos hänet missä\nkohtaisin, kyllä tuntisin hänet paikalla, siitä olen varma, vaikka\ntuhansien joukosta.\n\nKomisarjuksen otsa rypistyi.\n\n-- Tuntisitte hänet vaikka tuhansien joukosta, sanoitteko niin? kysyi\nhän.\n\n-- Se tahtoo sanoa, virkkoi Bonacieux, joka näki hypänneensä hulluun\ntynnöriin, se tahtoo sanoa...\n\n-- Te olette vastanneet, että tuntisitte hänet, sanoi komisarjus, hyvä,\nse riittää täksi päiväksi; ennenkuin menemme kauvemmaksi, tarvitsee\nerään saada tietää, että te tunnette vaimonne ryöstäjän.\n\n-- Mutta enhän minä ole sanonut tuntevasi häntä! huusi Bonacieux\nepätoivossa. Minähän päinvastoin sanoin, että...\n\n-- Viekää vanki pois, sanoi komisarjus noille kahdelle vartijalle.\n\n-- Ja minne on hän saatettava? kysyi kirjuri.\n\n-- Vankikoppiin.\n\n-- Mihin?\n\n-- Oh, Jumala nähköön, mihin vaan ensimäiseksi osutte, kunhan se on\nkylliksi luja, vastasi komisarjus välinpitämättömyydellä, joka\nkauhistutti Bonacieux-parkaa.\n\n-- Voi, voi! sanoi hän itselleen, kova onni vainoo minua; vaimoni on\nvarmaan tehnyt jonkun hirmuisen rikoksen; minua luullaan hänen\nrikostoveriksensa ja minua rangaistaan hänen kanssansa: hän on puhuva,\nhän tunnustava sanoneensa minulle kaikki; vaimo on niin heikko!\nVankikoppiin! mihin vaan ensimäiseksi osutaan! semmoista se on! yksi yö\non jo mennyt; ja huomenna teilattavaksi, hirteen! Oh, Jumalani,\nJumalani, armahda minua!\n\nKuuntelematta vähintäkään mestari Bonacieux'in vaikerruksia,\nvaikerruksia, joihin he muutoin olivat hyvin tottuneet, tarttuivat\nvartijat vangin käsipuoleen, vieden hänet pois, jolla välin komisarjus\nkirjoitti kiireimmittäin kirjeen, jota kirjuri odotti.\n\nBonacieux ei ummistanut silmäänsä, ei sen vuoksi, että vankihuone olisi\nollut kovin kehno, vaan hänen levottomuutensa oli liian suuri. Hän istui\nkoko yön rahillansa, vavahtaen vähimmästäkin risauksesta; ja kun päivän\nensi säteet pilkistivät kammioon, näytti aamurusko hänestä haudan\nväriseltä.\n\nYht'äkkiä kuuli hän salpoja vedettävän auki ja hän teki hirveän\nhyppäyksen. Hän uskoi tultavan noutamaan häntä mestauslavalle; vaan kun\nhän pyövelin verosta, jota hän odotti, näki kaiken kaikkiaan vaan\neilisen komisarjuksensa ja kirjurinsa, oli hän vähällä hypätä heille\nkaulaan.\n\n-- Teidän asianne on sangen paljon sotkeutunut eilisestä illasta, kelpo\nmies, sanoi hänelle komisarjus ja minä neuvon teitä kertomaan nyt kaikki\nasiat halki ja suoraan; sillä ainoastaan teidän katumuksenne saattaa\nkääntää päältänne kardinaalin vihan.\n\n-- Kyllä minä olen valmis kaikki kertomaan, huudahti Bonacieux, ainakin\nkaikki mitä tiedän. Kysykää, olkaa hyvä.\n\n-- Ensiksikin, missä on teidän vaimonne?\n\n-- Mutta johan olen teille sanonut, että hänet minulta ryöstettiin.\n\n-- No niin, mutta eilen kello viisi iltapäivällä pääsi hän teidän\ntoimestanne pakoon.\n\n-- Minun vaimoniko pakoon! huudahti Bonacieux. Oh! onneton vaimo! Herra,\njos hän on päässyt pakoon, se ei ole minun vikani, sen vannon.\n\n-- Mitäs teillä oli tekemistä naapurinne herra d'Artagnan'in luona,\njonka kanssa teillä oli päivemmällä pitkä keskustelu?\n\n-- Ah, niin todella, herra, niin, totta kyllä, ja minä tunnustan, että\nse oli väärin tehty. Kyllähän minä olin herra d'Artagnanin luona.\n\n-- Mikä oli teidän käyntinne tarkoitus?\n\n-- Pyytää häntä auttamaan minua löytämään vaimoni. Minä luulin itselläni\nolevan oikeuden häntä perustella; mutta minä erhetyin, niinkuin näkyy,\nja minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.\n\n-- Ja mitä herra d'Artagnan vastasi?\n\n-- Herra d'Artagnan lupasi minua auttaa; mutta minä kyllä kohta huomasin\nerhettyneeni.\n\n-- Vai te aiotte pettää oikeutta! Herra d'Artagnan teki teidän kanssanne\nsopimuksen, jonka johdosta hän ajoi pakoon poliisit, jotka tulivat\nottamaan kiini vaimoanne, ja toimitti hänet löytämättömiin.\n\n-- Herra d'Artagnan vienyt minun vaimoni! Ah, vai niin! mutta mitä\nsanoittekaan?\n\n-- Onneksi on herra d'Artagnan meidän käsissämme, ja teidät asetetaan\nhänen kanssaan naamattain.\n\n-- Ah, totta tosiaan, parempaa en pyydä, huudahti Bonacieux; olen\nhyvilläni saada nähdä tuttuja kasvoja.\n\n-- Tuokaa d'Artagnan esille, sanoi komisarjus vartijoille.\n\nVartijat toivat sisään Athoksen.\n\n-- Herra d'Artagnan, sanoi komisarjus kääntyen Athokseen, kertokaa mitä\nteidän ja tämän herran välillä on tapahtunut.\n\n-- Mutta! huudahti Bonacieux, ei tämä ole herra d'Artagnan, jota minulle\nosoitatte!\n\n-- Kuinka! eikö hän ole herra d'Artagnan? huusi komisarjus.\n\n-- Ei millään muotoa, vastasi Bonacieux.\n\n-- Mikäs tuon herran nimi on? kysyi komisarjus.\n\n-- Sitä minä en voi sanoa, minä en tunne häntä.\n\n-- Kuinka! ettekö tunne häntä?\n\n-- En.\n\n-- Ettekö ole häntä koskaan nähnyt?\n\n-- Kyllä; vaan en tiedä mikä hänen nimensä on.\n\n-- Mikä on nimenne? kysyi komisarjus.\n\n-- Athos, vastasi muskettisoturi.\n\n-- Mutta eihän se ole ihmisen nimi, sehän on vuori! huusi\ntutkistelija-parka, joka alkoi joutua vallan pyörälle.\n\n-- Se on nimeni, sanoi Athos tyynesti.\n\n-- Mutta olettehan sanoneet nimenne olevan d'Artagnan.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, te juuri.\n\n-- Se on, minulle sanottiin: \"te olette herra d'Artagnan?\" Siihen\nvastasin: \"Luuletteko niin?\" Kiiniottajani sanoivat olevansa siitä\nvarmat. Minä en huolinut heitä vastustaa. Muutoin, olisinhan voinut\nerhettyä.\n\n-- Herra, te loukkaatte oikeuden majesteettia.\n\n-- En suinkaan vastasi Athos levollisesti.\n\n-- Te olette herra d'Artagnan.\n\n-- Näettehän nyt, että tekin sanotte minulle sitä.\n\n-- Mutta, huudahti vuorostaan Bonacieux, minun täytyy sanoa teille,\nherra komisarjus, ett'ei tässä ole hetkeäkään epäilemistä. Herra\nd'Artagnan on minun hyyryläiseni ja siis, vaikka hän ei ole maksanut\nminulle vuokraani, ja juuri sen vuoksi, minun täytyy hänet tuntea. Herra\nd'Artagnan on nuori mies, tuskin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen\nvanha, ja tämä herra on vähintään kolmenkymmenen. Herra d'Artagnan on\nherra Desessarts'in väkeä, ja tämä herra on herra de Tréville'n\nmuskettisotureita: katsokaa univormua, herra komisarjus, katsokaa\nunivormua.\n\n-- Se on totta, mutisi komisarjus; se on saakelin totta.\n\nSamassa hetkessä ovi aukeni äkkiä ja sanansaattaja, erään Bastiljin\nportinvartijan saattamana toi kirjeen komisarjukselle.\n\n-- Oh! tuo onneton vaimo! huudahti komisarjus.\n\n-- Kuinka? mitä sanotte? kenestä puhutte? Ette suinkaan minun\nvaimostani, toivoakseni.\n\n-- Päinvastoin, juuri hänestä. Asianne on mainio, onpa tosiaan!\n\n-- Oh! vai niin! huudahti kauppias kiukustuen, suokaa minulle se huvi,\nhyvä herra, että saan tietää, kuinka minun asiani siitä voipi paheta,\nmitä vaimoni tekee minun vankeudessa ollessani!\n\n-- Kyllä, koska hänen tekonsa on seuraus teidän keskinäisestä\ntuumastanne; pirullinen tuuma!\n\n-- Minä vannon, herra komisarjus, että te olette mitä syvimmässä\nerhetyksessä, että minä en tiedä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä\nvaimoni on mahtanut tehdä, että minä olen kokonaan vieras siihen mitä\nhän on tehnyt ja että, jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, minä kiellän,\nhylkään, kiroan hänet.\n\n-- No niin, sanoi Athos komisarjukselle, jos te ette tarvitse minua enää\ntäällä, lähettäkää minut jonnekin muuanne, tuo teidän herra Bonacieux on\nsangen ikävystyttävä.\n\n-- Viekää vangit kammioihinsa, käski komisarjus, viitaten samalla kertaa\nAthokseen ja Bonacieux'iin, ja vartioitakoon heitä ankarammin kuin\nkoskaan.\n\n-- Mutta kun teillä on asiaa herra d'Artagnan'ille, sanoi Athos\ntavallisella tyyneydellänsä, en minä voi suinkaan huomata, missä kohden\nminä saatan täyttää hänen sijaansa.\n\n-- Tehkää käskyni mukaan! huusi komisarjus, ja ehdoton vaitiolo!\nKuuletteko!\n\n-- Athos seurasi vartijoitansa kohauttaen olkapäitänsä, ja Bonacieux\nvoivotteli niin että tiikerinkin sydän olisi heltynyt.\n\nKauppias vietiin viime-öiseen koppiinsa ja jätettiin sinne koko\npäiväksi. Ja koko päivän itki Bonacieux niinkuin aimo kauppias; sillä\nniinkuin hän itse jo sanoi, hän ei ollut mikään miekkamies.\n\nIltaisilla kello yhdeksän aikaan, juurikuin hän oli asettumaisillaan\nlevolle, kuuli hän askeleita käytävässä. Askeleet lähestyivät hänen\noveansa, se aukeni, ja vartijat tulivat sisään.\n\n-- Seuratkaa minua, sanoi vartijain mukana tullut poliisi.\n\n-- Teitäkö! huudahti Bonacieux, teitäkö seurata tähän aikaan, ja minne,\nvoi Jumalani!\n\n-- Sinne, minne meillä on käsky teidät viedä.\n\n-- Mutta eihän se ole mikään vastaus.\n\n-- Se on kumminkin ainoa, mitä voimme teille antaa.\n\n-- Ah! Jumalani, Jumalani, vaikerteli kauppias-raukka, nyt minä olen\nhukassa!\n\nHän seurasi koneenomaisesti ja vastustamatta vartijoita, jotka olivat\ntulleet häntä noutamaan.\n\nHän kulki saman käytävän, jonka hän jo tullessaan oli kulkenut, kävi\nhalki ensimäisen pihan, sitten toisen päärakennuksen lävitse; vihdoin\nulommaisen pihan portilla näki hän vaunut, joita ympäröi neljä\nratsastajaa. Hänen käskettiin nousemaan vaunuihin, poliisi istui hänen\nviereensä, vaunun ovi suljettiin ja molemmat olivat nyt vierivässä\nvankihuoneessa.\n\nVaunut lähtivät liikkeelle, hiljaa kuin ruumisvaunut. Munalukolla\nvarustetun ristikko-ikkunan lävitse näki vanki huoneita ja katuja, siinä\nkaikki; mutta aito pariisilainen kun oli, tunsi Bonacieux joka kadun\nviitoistaan, kylteistään ja lyhdyistään. Kun saavuttiin Saint-Paul'in\ntorille, jossa Bastiljin vankeja mestattiin, rupesi hän pyörtymään ja\nteki kahteen kertaan ristinmerkin. Hän luuli vaunujen seisahtuvan sinne.\nMutta vaunut kulkivat eteenpäin.\n\nMyöhempänä kauhistui hän toistamiseen, kun ajettiin Saint-Jean'in\nhautausmaan ohitse, johon valtiorikollisia haudattiin. Yksi ainoa seikka\nrauhoitti häntä vähän, se nimittäin, että ennenkuin heitä haudattiin,\nleikattiin heiltä tavallisesti kaula poikki, vaan hänen päänsä oli vielä\npaikoillaan. Mutta kun hän havaitsi vaunujen kääntyvän Grève'n tielle,\nja huomasi raatihuoneen huippukatot, sekä näki vaunujen hutkahtavan\nporttiholviin, uskoi hän olevansa mennyt mies, tahtoi tunnustaa syntinsä\npoliisille ja, kun hän kieltäytyi, rupesi voivottelemaan niin surkeasti,\nettä poliisi ilmoitti, että ell'ei hän lakkaisi särkemästä hänen\nkorviaan, hän panisi kapulan hänen suuhunsa.\n\nTämä uhkaus rauhoitti vähän Bonacieux'iä; jos hänet mestattaisiin\nGrève'n kentällä, ei maksaisi vaivaa kapuloida häntä enää, kun jo oltiin\nmelkein perillä. Todella kulkivatkin vaunut halki kentän seisahtumatta.\nNyt ei ollut enää muuta pelättävää kuin Croix-du-Trahoir: vaunut\nkääntyivätkin juuri sinne päin.\n\nTällä kertaa ei ollut enää epäilemistä, Croix-du-Trahoir'illa mestattiin\nhalvempisäätyisiä pahantekijöitä. Bonacieux oli hyvittänyt mieltänsä\nsillä, että hän olisi Saint-Paul'in tai Grève-kentän arvoinen mies: ja\nnyt vietiin hänet Croix-du-Trahoir'ille päiviään päättämään! Hän ei\nvielä voinut eroittaa tuota onnetonta ristiä, vaan hän tunsi sen\nlähestyvän häntä. Kun hän oli siitä enää parinkymmenen askeleen päässä,\nkuuli hän melua ja hölinää, ja vaunut pysähtyivät. Tässä oli enemmän\nkuin mitä Bonacieux-raukka jaksoi kestää, hän kun jo ilmankin oli vallan\nmenehdyksissä kaikista monista kärsimyksistään; hän päästi heikon\nynähdyksen, jota olisi voinut luulla kuolevan viime huokaukseksi ja meni\ntainnuksiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMeung'in mies.\n\n\nTämä väkijoukko ei ollut kokoutunut kenenkään hirttämistä odottamaan,\nvaan jo valmiiksi hirtettyä katselemaan.\n\nVaunut, hetkisen seisahdettuaan, lähtivät taas liikkeelle, kulkivat läpi\njoukon, jatkoivat matkaansa Saint-Honoré'n kadulle, kääntyivät\nBons-Enfants'in kadulle ja seisahtuivat erään matalan portin eteen.\n\nPortti avautui, kaksi vahtimiestä tarttui käsivarsillaan Bonacieux'iin,\njota muuan poliisi kannatti; hänet sysättiin erääsen käytävään,\nannettiin nousta portaita ylös ja jätettiin esihuoneesen.\n\nKaikki nuo liikkeet oli toimitettu koneentapaisesti.\n\nHän oli kulkenut kuin unissaan; hän oli katsellut esineitä kuin sumun\nlävitse; hänen korvansa olivat kuulleet ääniä, niitä kumminkaan\ntajuamatta; hänet olisi voitu siinä hetkessä vaikka mestata, ilman että\nhän yhdellä voikahduksellakaan olisi pyytänyt armoa.\n\nHän jäi siis istumaan penkille, selkä seinää vasten ja kädet\nriipuksissa, samalle paikalle, mihin vahtimiehet olivat hänet laskeneet.\n\nMutta kun hän katsellessaan ympärilleen ei havainnut mitään uhkaavaa\nesinettä, eikä mikään osoittanut hänen olevan todella vaarassa, kun\npenkki oli mukavaksi pehmustettu, kun seinät olivat kauniilla\nkarduanilla päällystetyt, kun suuret punaiset damasti-uutimet kullatuine\nkannattimineen riippuivat ikkunan edessä, hän vähitellen huomasi\npelkonsa olevan liioiteltua ja alkoi liikuttaa päätänsä oikealta\nvasemmalle ja alhaalta ylös.\n\nNäiden liikkeiden ohella, joita ei kukaan estänyt, rohkeni hänen\nmielensä hieman, ja hän uskalsi vetää likemmäksi ensin toista jalkaansa,\nsitte toista; vihdoin, auttaen molemmilla käsivarsillaan, nousi hän\npenkiltä ja seisoi jaloillaan.\n\nSamassa tuokiossa raotti eräs sävyisän näköinen upseeri oviverhoa,\njatkaen puhettansa erään viereisessä huoneessa olevan henkilön kanssa,\nja kääntyi vankiin seuraavin sanoin:\n\n-- Teidänkö nimenne on Bonacieux?\n\n-- Niin herra upseeri, sopersi kauppias, enemmän kuolleena kuin elävänä,\nnöyrin palvelijanne.\n\n-- Käykää sisään, lausui upseeri.\n\nJa hän siirtyi sivulle, jättääksensä kauppiaalle tilaa. Tämä totteli\näänetönnä ja astui huoneesen, jossa häntä näyttiin odotetun.\n\nHuone oli iso kabinetti, seinät koristetut hyökkäys-ja\npuolustus-aseilla, suljettu ja ummehtunut, ja siellä paloi jo valkea\nuunissa, vaikka vasta oltiin tuskin syyskuun lopussa. Neliskulmainen\npöytä, täynnä kirjoja ja papereita, joiden päälle oli levitetty\nsuunnattoman suuri La Rochelle'n kaupungin kartta, sijaitsi keskellä\nhuonetta.\n\nUunin edessä seisoi keskikokoinen mies, ylpeän ja kopean näköinen,\nsilmät läpitunkevat, otsa laaja, muoto laiha, jota yhä pitensi\npiikkiparta ja sen yläpuolella viiksipari. Vaikka mies oli tuskin kuuden\ntai seitsemänneljättä vuotias, olivat hänen sekä hiuksensa että\npiikkipartansa ja viiksensä jo harmahtavat. Tuo mies, vaikka\nmiekattakin, oli kerrassaan sotilaan näköinen ja hänen puhvelinahkaiset,\nvielä pölynpeittämät saappaansa osoittivat, että hän sinä päivänä oli\nratsastanut.\n\nTämä mies oli Armand-Jean Duplessis, kardinaali Richelieu, ei laisinkaan\nsennäköinen, kuin sitä meille kuvitellaan, rapistunut kuin vanhus,\nkärsivä kuin marttyyri, ruumiiltaan murtunut, ääni riutunut, suureen\nnojatuoliin vajonnut, kuni ennenaikaiseen hautaan, eläen vaan neronsa\nvoimalla ja kannattaen taistelua Eurooppaa vastaan ainoastaan\nloppumattomalla ajatuksensa liikunnalla; ei, vaan sellainen, kuin hän\ntodella oli siihen aikaan, se on, taitava ja hienotapainen hovimies,\ntosin ruumiiltaan heikko, vaan sen siveellisen voiman kannattama, joka\nhänestä on tehnyt yhden erinomaisimpia miehiä mitä koskaan on ollut\nolemassa; vihdoin, parhaillaan valmistaumassa, sittenkuin hän oli\nvahvistanut Nevers'in herttuan vallan Mantuan herttuakuntaan, anastanut\nNimes'in, Castres'in ja Uzès'in, karkoittamaan Englantilaiset Ré'n\nsaarelta ja piirittämään La Rochelle'a.\n\nEnsi katsannossa ei mikään siis osoittanut kardinaalia ja niiden, jotka\neivät häntä ulkonäöltä tunteneet, olisi ollut mahdotonta arvata, kenen\nedessä he seisoivat.\n\nKauppias-parka jäi oven pieleen seisomaan, ja vastakertomamme henkilön\nsilmät tähtäsivät häntä terävästi, ikäänkuin olisivat tahtoneet\ntunkeutua hänen menneisyytensä pohjaan saakka.\n\n-- Tuoko Bonacieux? kysyi hän hetkisen vaiettuansa.\n\n-- Niin, armollinen herra, vastasi upseeri.\n\n-- Hyvä, antakaa minulle nuo paperit ja poistukaa.\n\nUpseeri otti pöydältä tarkoitetut paperit, antoi ne pyytäjälle, kumarsi\nsyvään ja meni.\n\nBonacieux tunsi nuo paperit Bastiljissä pidetyn tutkistelun\npöytäkirjoiksi. Aika ajoin nosti uunin ääressä oleva mies silmänsä\npapereista ja iski ne kuni kaksi puukkoa kauppias-paran sydämmen\npohjaan.\n\nKymmenen minuutin lukemisen ja kymmenen sekunnin miettimisen perästä oli\nkardinaali selvillä.\n\n-- Tuo pää ei ole koskaan ollut salavehkeilijä, mutisi hän; mutta vähät\nsiitä, tutkistelkaamme häntä sittenkin.\n\n-- Te olette syytetyt valtiokavalluksesta, sanoi verkalleen kardinaali.\n\n-- Sen olen jo saanut tietää, armollinen herra, huudahti Bonacieux,\nkunnioittaen kysyjää nimityksellä, jota hän oli kuullut upseerin\nkäyttävän, mutta minä vannon, ett'en tiedä siitä mitään.\n\nKardinaali pidätti hymyilyänsä.\n\n-- Te olette vehkeilleet vaimonne kanssa, rouva de Chevreuse'n kanssa ja\nmilordin, herttua Buckingham'in kanssa.\n\n-- Tosin, armollinen herra, vastasi kauppias, olen kuullut hänen\nmainitsevan kumpaisiakin noita nimiä.\n\n-- Ja missä tilassa?\n\n-- Hän sanoi, että kardinaali Richelieu oli houkutellut herttua\nBuckingham'in Pariisiin, syöstäksensä hänet turmioon, ja hänen mukanansa\nmyöskin kuningattaren.\n\n-- Sanoiko niin! huudahti kardinaali kiivaasti.\n\n-- Sanoi, armollinen herra; mutta minä sanoin hänen olevan väärässä\nsemmoista uskoessaan, ja että Hänen ylhäisyytensä ei voisi sem...\n\n-- Vaiti, tomppeli, keskeytti kardinaali.\n\n-- Juuri sillä tavoin vaimonikin vastasi minulle, armollinen herra.\n\n-- Tiedättekö kuka on vienyt vaimonne?\n\n-- En, armollinen herra.\n\n-- Epäilettekös ketään?\n\n-- Kyllä, armollinen herra; mutta epäluuloni näytti herra\nkomisarjukselle vastoinmieliseltä ja minä luovuin siitä.\n\n-- Teidän vaimonne on päässyt pakoon, tiesittekö sen?\n\n-- En, armollinen herra; sen sain tietää vasta vangiksi tultuani ja\nsenkin herra komisarjuksen ilmoituksesta, tuon peräti oivan miehen!\n\nKardinaali pidätti taaskin hymyilyänsä.\n\n-- Siis ette myöskään tiedä, minne vaimonne on joutunut paettuaan?\n\n-- En vihiäkään, armollinen herra; mutta hän lienee kai palannut\nLouvreen.\n\n-- Kello yhden aikaan tänä aamuna ei hän vielä ollut sinne palannut.\n\n-- Voi, Jumalani! minnekäs hän sitten on joutunut?\n\n-- Se on tiedossa, olkaa rauhassa; ei mikään jää salaan kardinaalilta:\nkardinaali tietää kaikki.\n\n-- Siinä tapauksessa, armollinen herra, uskotteko kardinaalin suostuvan\nminulle ilmoittamaan, minne hän on joutunut?\n\n-- Ehkä; mutta siihen tarvitaan ensin, että te tunnustatte kaikki mitä\ntiedätte vaimonne ja rouva de Chevreuse'n keskinäisestä suhteesta.\n\n-- Mutta, armollinen herra, siitä en tiedä mitään, minä en ole häntä\nkoskaan nähnyt.\n\n-- Kun te kävitte noutamassa vaimoanne Louvresta, palasiko hän\nkohdastaan teidän kanssanne?\n\n-- Tuskin koskaan; hänellä oli aina asiaa palttinakauppiaille, ja minä\nsaatoin häntä niiden luokse.\n\n-- Ja kuinka monta oli noita palttinakauppiaita?\n\n-- Kaksi, armollinen herra.\n\n-- Missä he asuvat?\n\n-- Toinen Vaugirard'in kadulla toinen La Harpe'n kadulla.\n\n-- Menittekö koskaan sisään hänen kanssansa?\n\n-- En koskaan, armollinen herra; minä odotin portilla.\n\n-- Ja mitä hän teki syyksi mennäkseen sinne noin vallan yksin?\n\n-- Ei mitään; hän käski minun odottaa ja minä odotin.\n\n-- Te olette kiltti mies, hyvä herra Bonacieux! sanoi kardinaali.\n\n-- Hän nimittää minua hyväksi herrakseen! arveli kauppias itsekseen.\nPeijakas, asiat käy hyvin!\n\n-- Tuntisitteko vielä nuo portit?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Tiedättekö numerot?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Mitkä ne ovat?\n\n-- N:o 25 Vaugirard'in kadulla; toinen N:o 75 Harpe'n kadulla.\n\n-- Hyvä, sanoi kardinaali.\n\n-- Sen sanottuaan, tarttui hän hopeakelloon ja kilisti; upseeri tuli\nsisään.\n\n-- Menkää, sanoi hän matalalla äänellä, noutamaan tänne Rochefort; ja\ntulkoon hän paikalla, jos hän on palannut.\n\n-- Kreivi on täällä, sanoi upseeri, ja pyytää heti päästä Teidän\nylhäisyytenne puheille.\n\n-- Tulkoon siis, tulkoon heti! sanoi Richelieu vilkkaasti.\n\nUpseeri kiiruhti huoneesta nopeudella, jolla tavallisesti kaikki\nkardinaalin palvelijat häntä tottelivat.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! mutisi Bonacieux, hämmästyneenä mulkoillen\nsilmiään.\n\nViittä sekuntia ei ollut kulunut upseerin katoamisesta, kun ovi aukeni\nja uusi henkilö astui sisään.\n\n-- Se on hän! huudahti Bonacieux.\n\n-- Kuka hän? kysyi kardinaali.\n\n-- Joka ryösti minun vaimoni.\n\nKardinaali kilisti toistamiseen. Upseeri ilmestyi takaisin.\n\n-- Jättäkää tuo mies takaisin kahden vartijain huostaan, ja odottakoon\nkunnes kutsun hänet eteeni.\n\n-- Ei, armollinen herra! ei, se ei ole hän! huusi Bonacieux; ei, minä\nolen erhettynyt: se on toinen, joka ei ole lainkaan hänen näköisensä!\nTämä herra on kunniallinen mies.\n\n-- Viekää pois tuo heittiö! käski kardinaali.\n\nUpseeri otti Bonacieux'iä käsipuolesta ja kuljetti hänet esihuoneesen,\njossa hän kohtasi molemmat vartijansa.\n\nUusi henkilö, joka vastikään oli laskettu sisään, seurasi levottomana\nsilmillänsä Bonacieux'iä ulos asti, ja kun ovi oli suljettu hänen\njälkeensä, lausui tulokas vilkkaasti, lähestyen kardinaalia:\n\n-- He ovat tavanneet toisensa!\n\n-- Ketkä? kysyi Hänen ylhäisyytensä.\n\n-- Hän ja se toinen.\n\n-- Kuningatar ja herttua! huudahti kardinaali.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja missä sitte?\n\n-- Louvressa.\n\n-- Oletteko varma?\n\n-- Peräti varma.\n\n-- Kuka sen on teille sanonut?\n\n-- Rouva de Lannoy, joka on Teidän ylhäisyytenne uskottu, niinkuin\ntiedätte.\n\n-- Miks'ei hän ole sanonut sitä ennemmin?\n\n-- Sattumastako tai epäluulosta, kuningatar on antanut rouva de\nSurgis'in nukkua kamarissaan ja pidättänyt häntä siellä kaiken päivää.\n\n-- Kas niin, me olemme voitetut. Koettakaamme saada korvausta.\n\n-- Minä autan teitä siinä kaikesta sielustani, armollinen herra, olkaa\nrauhassa.\n\n-- Kuinka tämä kaikki on tapahtunut?\n\n-- Kello yksi yöllä, kuningatar oli yhdessä seuranaistensa kanssa...\n\n-- Missä sitte?\n\n-- Makuusuojassaan...\n\n-- Hyvä.\n\n-- Silloin tuotiin hänelle nenäliina pukurouvaltansa...\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Heti kohta oli kuningatar näyttänyt tulevan kovin liikutuksiinsa, ja,\nposkimaalista huolimatta, hän oli kovasti vaalennut.\n\n-- Entäs sitten, entäs sitten!\n\n-- Sitten oli hän noussut ylös ja lausunut hätäisellä äänellä: \"Hyvät\nnaiset, odottakaa minua kymmenen minuuttia; sitten palaan\"; ja oli\navannut alkoovinsa oven ja mennyt.\n\n-- Minkä vuoksi ei rouva de Lannoy tullut heti ilmoittamaan teille?\n\n-- Silloin ei asia ollut vielä varma; muutoin kuningatar oli sanonut:\n\"Hyvät naiset, odottakaa minua\"; eikä hän uskaltanut olla tottelematta\nkuningatarta.\n\n-- Ja kuinka kauan oli kuningatar poissa huoneesta?\n\n-- Kolme neljännestä.\n\n-- Eikä kukaan hänen naisistansa seurannut mukana?\n\n-- Donna Estafana vaan.\n\n-- Ja palasiko hänkin takaisin?\n\n-- Kyllä, mutta ei muuta kuin ottamaan erästä pientä ruusupuista rasiaa,\njonka kannessa oli kuningattaren nimimerkki, ja sitte meni hän heti\ntiehensä.\n\n-- Ja kun hän palasi myöhemmin, toiko hän tuon rasian muassaan?\n\n-- Ei.\n\n-- Tiesikö rouva de Lannoy, mitä rasia sisälsi?\n\n-- Kyllä, jalokivet, jotka Hänen Majesteettinsa oli kuningattarelle\nlahjoittanut.\n\n-- Ja hän palasi ilman tuota rasiaa?\n\n-- Niin.\n\n-- Rouva de Lannoy luulee hänen antaneen ne siis Buckingham'ille?\n\n-- Siitä on hän varma.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Päivällä rouva de Lannoy, kuningattaren kamarirouva kun on, etsi\nrasiaa, tuli levottomaksi, kun sitä ei löytynyt ja viimein tiedusti sitä\nkuningattarelta.\n\n-- Mitäs kuningatar sanoi?\n\n-- Kuningatar punastui ja selitti eilis-iltana särkeneensä kehyksen\nyhdestä hohtokivestä ja lähettäneensä sen juveloitsijallensa\nkorjattavaksi.\n\n-- Pitää mennä ottamaan selko, onko asia totta vai ei.\n\n-- Minä olen jo siellä käynyt.\n\n-- No! mitä juveloitsija?...\n\n-- Juveloitsija ei tiennyt koko asiasta mitään.\n\n-- Hyvä, hyvä! Rochefort, kaikki ei ole vielä hukassa, ja ehkä ...\nehkäpä kaikki kääntyy parhaaksemme.\n\n-- Varma tosi on, ett'en epäile Teidän ylhäisyytenne neron voivan...\n\n-- Korjata asiamiehensä tyhmyyttä, eikös niin!\n\n-- Juuri niin olisin sanonut, jos Teidän ylhäisyytenne olisi sallinut\nminun sanoa loppuun.\n\n-- Tiedättekö nyt, missä piilivät herttuatar de Chevreuse ja herttua\nBuckingham?\n\n-- En, armollinen herra, kätyrini eivät ole voineet antaa siitä minulle\nmitään varmaa selkoa.\n\n-- Minäpä tiedän sen.\n\n-- Te, armollinen herra?\n\n-- Niin, tai ainakin on minulla epäluuloja. He olivat, toinen\nVaugirard'in kadulla N:o 25 ja toinen La Harpe'n kadulla N:o 75.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tahdotteko, että otatan kiini heidät molemmat?\n\n-- Se on kai liian myöhäistä, he ovat luistaneet tiehensä.\n\n-- Vaikka niinkin, mutta voipihan ottaa täyden selon asiasta.\n\n-- Ottakaa kymmenen miestä väestäni ja tarkastakaa kumpikin talo.\n\n-- Se tehdään, armollinen herra.\n\nJa Rochefort kiiruhti ulos huoneesta. Kardinaali, jäätyään yksin, mietti\nhetkisen ja kilisti kolmannen kerran.\n\nSama upseeri ilmestyi.\n\n-- Tuokaa vanki sisään, sanoi kardinaali.\n\nBonacieux mestari tuotiin uudestaan sisään ja kardinaalin viitattua\npoistui upseeri.\n\n-- Te olette minua pettäneet, sanoi kardinaali ankarasti.\n\n-- Minä, huusi Bonacieux, minäkö pettänyt Teidän ylhäisyyttänne!\n\n-- Kun vaimonne kävi taloissa Vaugirard'in ja La Harpe'n kadun varrella,\nei hän käynyt palttinakauppiasten luona.\n\n-- Herra siunatkoon, missäs hän sitten kävi?\n\n-- Hän kävi herttuatar de Chevreuse'n ja herttua Buckingham'in luona.\n\n-- Aivan niin, sanoi Bonacieux, keräillen kaikki muistonsa kokoon, aivan\nniin se olikin, Teidän ylhäisyytenne on oikeassa. Minä lausuin useampia\nkertoja vaimolleni, että on vallan kummastuttavaa, että\npalttinakauppiaat asuvat semmoisissa taloissa, taloissa, joissa ei ollut\nmitään kylttiä, ja joka kerta rupesi vaimoni nauramaan. Ah, armollinen\nherra, jatkoi Bonacieux, heittäytyen polvilleen Hänen ylhäisyytensä\njalkoihin, ah! te varmaan olettekin kardinaali, tuo suuri kardinaali,\njonka neroa koko maailma kunnioittaa.\n\nNiin vähäpätöinen kuin noin alhaisen olennon kuin Bonacieux'in ylistys\nkardinaalin mielestä olikin, nautti hän siitä kuitenkin hetkisen; sitten\nmelkein yht'äkkiä, juurikuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä\npälkähtänyt, hymy lensi hänen huulillensa, ja hän tarttui kauppiasta\nkäteen, sanoen:\n\n-- Nouskaa ylös, ystäväni, te olette kunnon mies.\n\n-- Kardinaali on koskettanut minua käteen! minä olen saanut koskettaa\ntuon suuren miehen kättä! huusi Bonacieux; tuo suuri mies nimittää minua\nystäväkseen!\n\n-- Niin, ystäväni; niin! sanoi kardinaali isällisellä äänellä, jota hän\ntoisinaan tiesi käyttää, mutta joka saattoi pettää vaan niitä, jotka\neivät häntä tunteneet; ja koska teitä on syyttömästi epäilty,\ntarvitsette te korvauksen: kas tässä, ottakaa tämä pussi, jossa on sata\npistole'a, ja antakaa minulle anteeksi.\n\n-- Minäkö teille anteeksi, armollinen herra! sanoi Bonacieux eperoiden\nottaa pussia, peljäten kaiketikkin tuon tarjouksen olevan vaan pilkkaa.\nOlihan teillä vapaus ottaa minut kiini, onhan teillä vapaus minua\nkidututtaa, onhan teillä vapaus minut hirtättää: te olette herra, eikä\nminulla ole sanan sijaa. Teille antaa anteeksi, armollinen herra!\nEttehän toki ajattele semmoisia?\n\n-- Ah, rakas herra Bonacieux! te osoitatte jalomielisyyttä, sen näen, ja\nminä kiitän teitä siitä. Siis, otattehan pussin ja menette pois olematta\nkovin pahoillanne?\n\n-- Minä menen ihastuksissani, armollinen herra.\n\n-- Hyvästi siis, tai paremmin, hyvästi näkemään asti, sillä minä toivon,\nettä me kohtaamme vastakin toisiamme.\n\n-- Jos te armollinen herra, vaan suvaitsette, ja minä olen aina Teidän\nylhäisyytenne käskettävänä.\n\n-- Se on tapahtuva usein, olkaa huoleti, sillä minua suuresti viehättää\npuheleminen teidän kanssanne.\n\n-- Oh, armollinen herra!\n\n-- Näkemään asti, herra Bonacieux, näkemään asti!\n\nJa kardinaali viittasi kädellänsä, johon Bonacieux vastasi kumartumalla\nmaahan asti: sitten meni hän ulos selkä edellä ja kun hän oli joutunut\nesihuoneesen asti, kuuli kardinaali hänen ihastuksissaan huutavan\nkohtikulkkua: \"Eläköön armollinen herra! eläköön Hänen ylhäisyytensä!\neläköön suuri kardinaali!\" Kardinaali kuunteli naurusuin tuota mestari\nBonacieux'in innostuneiden tunteiden oivallista purkausta; sittenkuin\nBonacieux'in huudot olivat hälvenneet etäisyyteen, virkkoi hän:\n\n-- Hyvä juttu, tuossa on vastaisen varaksi mies, joka menee vaikka\nhirteen minun tähteni.\n\nJa nyt rupesi kardinaali mitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan La\nRochelle'n karttaa, joka, niinkuin jo sanoimme oli levitettynä hänen\npöydällensä, ja veti lyyjykynällä viivan siihen paikkaan, jossa\nkahdeksantoista kuukauden päästä oli tuo kuuluisa sulku, joka salpasi\npiiritetyn kaupungin sataman.\n\nHänen juuri parhaillaan ollessaan mitä syvimmissä sodankäyntituumissaan,\naukeni ovi ja Rochefort astui sisään.\n\n-- Kuinkas on? sanoi kardinaali vilkkaasti, nousten äkkiä seisovalleen,\njosta näkyi, että asia, jonka hän oli antanut kreivin toimitettavaksi,\noli tärkeätä laatua.\n\n-- Niin on, sanoi tämä, että nuori kuuden- tai kahdeksankolmatta ikäinen\nnainen ja viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen mies ovat todella\nasuneet, toinen neljä, toinen viisi päivää noissa Teidän ylhäisyytenne\nmainitsemissa taloissa: mutta nainen on lähtenyt viime yönä ja mies tänä\naamuna.\n\n-- Kas siinä ne olivat! huudahti kardinaali, katsoen kelloon; ja nyt,\njatkoi hän, on liian myöhäistä lähettää heitä ajamaan takaa: herttuatar\non Tours'issa ja herttua Boulogne'ssa. Heidät on tavattava Lontoossa.\n\n-- Mitkä ovat Teidän ylhäisyytenne määräykset?\n\n-- Ei sanaakaan siitä mitä on tapahtunut; jääköön kuningatar täyteen\nturvaan; elköön kukaan tietäkö, että me tunnemme hänen salaisuutensa;\nolkoon hän siinä uskossa, että me koetamme päästä selville jostakin\nsalaliitosta. Lähettäkää luokseni sinetinvartija Séguier.\n\n-- Entäs se mies, mitä on Teidän ylhäisyytenne hänestä tehnyt?\n\n-- Mikä mies? kysyi kardinaali.\n\n-- Tuo Bonacieux?\n\n-- Minä olen hänestä tehnyt mitä hänestä tehdä voi. Minä tein hänestä\nvaimonsa vakoojan.\n\n-- Kreivi Rochefort kumarsi niinkuin mies, joka tunnustaa herransa\nsuuren etevämmyyden, ja poistui.\n\nYksin jäätyään, istuutui kardinaali uudestaan työpöytänsä ääreen,\nkirjoitti kirjeen, jonka hän sulki omalla yksityisellä sinetillään ja\nsitten hän kilisti. Upseeri tuli sisään neljännen kerran.\n\n-- Toimittakaa tänne Vitray, sanoi hän, ja käskekää hänen olla valmis\nlähtemään matkalle.\n\nHetkisen perästä oli haluamansa mies hänen edessään ratsastus-saappaissa\nja kannuksissa.\n\nVitray, sanoi kardinaali, menkää suoraa päätä Lontoosen. Elkää pysähtykö\nsilmänräpäystäkään matkalla. Jättäkää tämä kirje milady'lle. Ja tässä on\nteille kahden sadan pistole'n määräys, menkää rahavartijani luokse ja\nantakaa hänen suorittaa ne teille. Saatte nostaa saman verran lisää, jos\nolette täällä takaisin kuuden päivän kuluttua ja olette asiani hyvin\ntoimittaneet.\n\nLähettiläs kumarsi sanaakaan virkkaamatta, otti kirjeen, kahdensadan\npistole'n määräyksen ja meni.\n\nKirjeen sisällys oli tämmöinen:\n\n    \"Mylady,\n\n    Olkaa saapuvilla ensimäisissä tanssijaisissa, joihin herttua\n    Buckingham tulee. Hänellä on takillansa kaksitoista jalokiveä,\n    lähestykää häntä ja leikatkaa irti kaksi niistä.\n\n    Niinpian kuin jalokivet ovat hallussanne, antakaa minulle tieto.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nVirkamiehiä ja miekkamiehiä.\n\n\nNäiden tapausten jälkeisenä päivänä, kun Athosta vielä ei näkynyt,\nd'Artagnan ja Porthos ilmoittivat herra de Tréville'lle hänen\nkatoamisensa.\n\nMitä Aramikseen tulee, hän oli pyytänyt päästä viiden päivän lomalle ja\noli, niin sanottiin, lähtenyt Rouen'iin perheseikkojen vuoksi.\n\nHerra de Tréville oli soturiensa isä. Halvin ja tuntemattominkin heistä,\nkunhan hänellä vaan oli muskettilaispuku yllänsä, sai olla yhtä varma\nhänen avustansa ja huolenpidostansa kuin jos hän olisi ollut hänen\nveljensä.\n\nHän meni siis heti rikostuomarin luokse. Lähetettiin noutamaan sitä\nupseeria, joka komensi Croix-Rouge'n vartiokuntaa ja vähitellen saatiin\nselville, että Athos oli parhaillaan For-l'Évêque'n vankilassa.\n\nAthos oli saanut käydä kaikki ne koetukset, joita näimme Bonacieux'in\nkärsineen.\n\nMe olimme jo saapuvilla siinä tilaisuudessa, jossa molemmat vangit\nkuulusteltiin vastakkain. Athos, joka ei ollut mitään sanonut siihen\nsaakka, pelosta että d'Artagnan, vuorostaan ahdistettuna, joutuisi\ntarpeellisen ajan puutteesen, julisti nyt tästä hetkestä lähtien, että\nhänen nimensä oli Athos, eikä d'Artagnan.\n\nSiihen lisäsi hän, ett'ei hän laisinkaan tuntenut herra ja rouva\nBonacieux'iä; ett'ei hän ollut koskaan puhunut kumpaisenkaan kanssa;\nettä hän oli kello kymmenen aikaan iltaisilla mennyt käymään ystävänsä\nd'Artagnan'in luona, vaan että hän siihen asti oli ollut herra de\nTréville'n luona, jossa hän oli ollut päivällisillä; kaksikymmentä\nvierastamiestä, lisäsi hän, saattoivat todistaa asian, ja hän nimitteli\nuseita arvokkaita aatelismiehiä, niiden joukossa herttua de la\nTremouille'n.\n\nToinen komisarjus joutui yhtä pyörälle kuin ensimäinenkin\nmuskettisoturin yksinkertaisesta ja vakaasta selvityksestä; hän olisi\nkyllä tahtonut kostaa tuolle miehelle, siviilivirkamiehet näet\nmielellään halusivat kukistaa sotilaita, mutta herra de Tréville'n ja\nherttua de la Trémouille'n nimet panivat häntä vähän sentään arvelemaan.\n\nAthos myöskin lähetettiin kardinaalin luokse, vaan pahaksi onneksi oli\nkardinaali Louvressa kuninkaan tykönä.\n\nJuuri samalla hetkelläpä herra de Tréville, joka oli lähtenyt\nrikostuomarin ja For-l'Évêque'n päällikön luota, tapaamatta Athosta,\nsaapui Hänen Majesteettinsa luokse.\n\nMuskettisoturien kapteenina oli herra de Tréville'llä joka hetki vapaa\npääsy kuninkaan puheille.\n\nTiedetään, mitä luuloja kuninkaalla oli kuningattaresta, luuloja, joita\nkardinaali taitavasti osasi pitää vireillä, hän kun epäili naisia\nsalavehkeistä äärettömästi paljon enemmän kuin miehiä. Yksi kaikkein\nsuurimpia syitä noihin luuloihin oli Itävallan Annan ystävyys rouva\nChevreuse'ä kohtaan. Nuo molemmat naiset vaikuttivat häneen paljon\nsuurempaa levottomuutta kuin Espanjan sodat, Englannin selkkaukset ja\nrahalliset häiriöt. Hänen silmissään ja hänen vakuutuksensa mukaan\npalveli rouva Chevreuse kuningatarta ei ainoastaan hänen valtiollisissa\nsalavehkeissään vaan myöskin, mikä häntä yhä enemmän kiusasi,\nrakkaus-vehkeissäänkin.\n\nHeti ensi sanasta, mitä kardinaali oli puhunut, että muka rouva\nChevreuse, vaikka karkoitettuna Tours'iin, jossa hänen siis luultiin\nolevan, olikin tullut Pariisiin, ja ne viisi päivää, jotka hän oli\nkaupungissa ollut, onnistunut kätkeytymään poliisilta, oli kuningas\njoutunut vihan vimmaan. Vaikka juonikas ja uskoton, tahtoi kuningas olla\nkutsuttu _Ludvig Oikeamieleksi_ ja _Ludvig Siveäksi_. Jälkimaailma voipi\nvaivoin käsittää tuota luonnetta, jota historia selvittää vaan\ntositekojen eikä järkipäätelmien avulla.\n\nMutta kun kardinaali lisäsi, ett'ei ainoastaan rouva Chevreuse ollut\nkäynyt Pariisissa, vaan vieläpä kuningatar oli liittäytynyt häneen\nsalakavalan kirjevaihdon kautta, ja kun hän vakuutti että hän,\nkardinaali, oli saamaisillaan selville koko tuon vehkeen salaisimmatkin\nsäikeet, mutta että samassa hetkessä kuin hän täysien todisteiden\nnojalla oli valmiina ottamaan kiini kuningattaren salaiset tiedustelijat\njuuri täydessä toimessaan, silloin eräs muskettisoturi oli rohjennut\nväkivaltaisesti keskeyttää oikeuden toimeenpiteet, ryntäämällä miekka\nkädessä kunniallisten lainpalvelijain kimppuun, jotka olivat saaneet\ntoimeksi puolueettomasti tutkia koko asian, tuodaksensa sen sitten\nkuninkaan silmien eteen, ei Ludvig XIII enää voinut hillitä itseänsä,\nvaan astui askeleen kuningattaren asuntohuoneita kohti, kalpeana ja\nmykkänä harmista, jommoisena hän, silloinkuin tuollainen harmi hänessä\npuhkesi esiin, oli valmis mitä tylyimpään julmuuteen.\n\nJa kuitenkaan ei kardinaali kaikissa noissa ilmiannoissaan ollut\nmaininnut vielä sanaakaan herttua Buckingham'ista.\n\nTällä hetkellä se oli, kun herra de Tréville astui sisään, kylmänä,\nkohteliaana ja moitteettomalla ryhdillä.\n\nHavaiten kardinaalin läsnäolosta ja kuninkaan haahmon muutoksesta, mitä\noli tapahtunut, herra de Tréville tunsi itsensä yhtä väkeväksi kuin\nSimson Filistealaisten edessä.\n\nLudvig XIII oli jo tarttunut kädellään oven lukkoon; vaan melusta, jota\nsyntyi herra de Tréville'n astuessa sisään, hän pyörähti takaisin.\n\n-- Tulette parhaasen aikaan, herra, sanoi kuningas, joka, kun hänen\nkiihkonsa oli noussut vissiin määrään, ei voinut teeskennellä, minä olen\nsaanut kuulla kauniita asioita teidän muskettisotureistanne.\n\n-- Ja minä, sanoi kylmästi herra de Tréville, olen ilmoittava Teidän\nMajesteetillenne kauniita asioita hänen virkamiehistään.\n\n-- Aivanko niin? sanoi kuningas ylpeästi.\n\n-- Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Majesteetillenne, jatkoi herra de\nTréville samalla äänellä, että eräs joukkokunta prokuraattoreja,\nkomisarjuksia ja poliiseja, sangen kunnioitettavia henkilöitä, mutta\nsangen vihaisia univormuille, niinkuin näyttää, ovat suvainneet ottaa\nkiini eräässä talossa, laahata avoimella kadulla ja viskata\nFor-l'Évêque'in vankikomeroihin -- kaikkea tuota käskyn nojassa, jota on\nkieltäydytty minulle näyttämästä, -- erään minun muskettisotureitani,\ntai paremmin sanoen Teidän, armollisin herra, soturin, jonka käytös on\nmoitteeton, jonka maine on melkein kuuluisa, ja jonka Teidän\nMajesteettinne suosiollisesti tuntee, herra Athoksen.\n\n-- Athoksen, sanoi kuningas koneenomaisesti; niin tosiaan, minä tunnen\ntuon nimen.\n\n-- Teidän Majesteettinne suvaitkoon muistaa, sanoi herra de Tréville,\nettä herra Athos on juuri sama muskettisoturi, joka tuonoin ikävässä\nkaksintaistelussa, niinkuin tiedätte, pahaksi onneksi tuli ankarasti\nhaavoittaneeksi herra de Cahusac'in. -- Mutta kesken puheen, arvoisa\nherra, jatkoi herra de Tréville, kääntyen kardinaaliin, herra de Cahusac\nlienee kaiketi jo täydellisesti parantunut, eikös ole?\n\n-- Kiitos, sanoi kardinaali, purren huuliansa vihasta.\n\n-- Herra Athos oli nimittäin mennyt tervehtimään erästä ystäväänsä,\nmutta hän sattui olemaan poissa kotoa, jatkoi herra de Tréville, hän on\nmuuan nuori béarnelainen, Teidän Majesteettinne henkivartija-oppilas,\nDesessarts'in komppaniiassa; mutta oltuansa hetkisen aikaa ystävänsä\nhuoneessa ja lukiessansa jotakin kirjaa odotellessaan, tuli parvi\nsekaisin poliiseja ja sotilaita, jotka piirittivät talon, särkivät\nuseita ovia...\n\nKardinaali teki kuninkaalle pienen viittauksen, joka merkitsi: \"juuri\nsama asia mistä me puhuimme.\"\n\n-- Me tiedämme kaiken tuon, vastasi kuningas, sillä kaikki tapahtui\nmeidän käskystämme.\n\n-- Silloin, sanoi Tréville, on myöskin Teidän Majesteettinne käskystä\notettu kiini eräs minun syytön muskettisoturini, sijoitettu hänet kahden\nvartijan väliin kuin pahantekijä, ja kuljetettu lävitse raakamaisen\nroskaväen, tuo kunnon mies, joka kyllä kymmenen kertaa on vuodattanut\nvertansa Teidän Majesteettinne palveluksessa ja joka on vieläkin valmis\nsitä vuodattamaan.\n\n-- Ohhoh! sanoi kuningas kahdella päällä, silläkös tavalla asia on\ntapahtunut?\n\n-- Herra de Tréville ei mainitse, sanoi kardinaali mitä levollisimmasti,\nettä tuo syytön muskettisoturi, tuo kunnon mies oli tuntia ennen\nmiekalla ahdistellut neljää komisarjusta, jotka minä olin lähettänyt\nottamaan selville erästä mitä tärkeintä asiaa.\n\n-- Minä uskallan epäillä, voiko Teidän ylhäisyytenne sitä näyttää\ntoteen, huudahti herra de Tréville kaikella gaskonjalaisella\nkoristelemattomuudellansa ja sotilasjyrkkyydellänsä, sillä tuntia ennen\nherra Athos, joka, sen voin Teidän Majesteettinne tiedoksi uskoa, on\nmies mitä korkeinta säätyä, kunnioitti minua, oltuaan luonani\npäivällisillä, jäämällä puhelemaan minun hotellini saliin herttua de la\nTrémouille'n ja kreivi de Châlus'in kanssa, jotka myös olivat siellä.\n\nKuningas katsoi kardinaaliin.\n\n-- Pöytäkirja on todistuksena, sanoi kardinaali, vastaten äänellisesti\nHänen Majesteettinsa äänettömään kysymykseen, ja nuo kolhitut\nviranomaiset ovat laatineet seuraavan, joka minun on kunnia esittää\nTeidän Majesteetillenne.\n\n-- Onko viranomaisten pöytäkirja sotilaan kunniasanan veroinen? vastasi\nherra de Tréville ylpeästi.\n\n-- No no, elkäähän nyt, elkäähän nyt, Tréville, sanoi kuningas.\n\n-- Jos Hänen ylhäisyydellänsä on mitä epäilyksiä erästä minun\nmuskettisoturiani vastaan, sanoi Tréville, herra kardinaalin\noikeamielisyys on kyllin tunnettu, voidakseni pyytää laillista\ntutkintoa.\n\n-- Siinä talossa, missä tämä laillinen tutkimus on pidetty, jatkoi\nkardinaali järkähtämättömästi, asuu luullakseni eräs béarnelainen,\nmuskettisoturin ystävä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa kaiketi herra d'Artagnin'ia.\n\n-- Minä tarkoitan erästä nuorta miestä, jota te suojelette, herra de\nTréville.\n\n-- Niin, Teidän ylhäisyytenne, kyllä se on sama mies.\n\n-- Ettekö epäile tuon nuoren miehen antaneen huonoja neuvoja...\n\n-- Herra Athokselle, joka on melkein kahta vertaa vanhempi? keskeytti\nherra de Tréville; en, arvoisa herra. Muutoin herra d'Artagnan on\nviettänyt iltaa minun luonani.\n\n-- Kas vaan! sanoi kardinaali, koko maailmahan on viettänyt iltaa teidän\nluonanne?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne epäilee minun sanaani? kysyi Tréville, vihan\npuna otsalla.\n\n-- En suinkaan, Jumala varjelkoon minua semmoisesta, sanoi kardinaali;\nmutta mihinkähän aikaan hän mahtoi olla luonanne?\n\n-- Oh; senpä voin Teidän ylhäisyydellenne sanoa; sillä kun hän tuli,\nhavaitsin kellon olevan puoli kymmenen, vaikka luulin sen jo olevan\nenemmän.\n\n-- Ja mihin aikaan lähti hän hotellistanne?\n\n-- Kello puoli yksitoista: siis tunti jälkeen tapahtuman.\n\n-- Mutta kuitenkin, vastasi kardinaali, joka ei hetkeäkään epäillyt\nTréville'n rehellisyyttä ja joka huomasi voiton luiskahtavan hänen\nkäsistänsä, mutta kuitenkin, otettiinhan Athos kiini tuossa\nFossoyeurs'in kadun talossa.\n\n-- Onko ystävän kielletty käymästä ystävänsä luona? minun komppaniiani\nmuskettisoturin seurustelemasta herra Desessarts'in komppaniian miesten\nkanssa?\n\n-- Kyllä, koska talo, missä hän seurustelee tuon ystävän kanssa, on\nepäluulonalainen.\n\n-- Se talo on epäluulonalainen, Tréville, sanoi kuningas; ehk'ette sitä\ntienneet?\n\n-- Toden totta, armollisin herra, sitä en tiennyt. Vaan kaikessa\ntapauksessa, olkoon se kuinka epäluulonalainen tahansa, mutta minä en\nmyönnä sitä osaa epäluulonalaiseksi, missä herra d'Artagnan asuu; sillä\nminä saatan vakuuttaa teitä, armollisin herra, että, jos hänen sanaansa\non uskomista, ei ole ketään sen uskollisempaa Teidän Majesteettinne\npalvelijaa eikä sen hartaampaa herra kardinaalin ihmettelijää kuin hän.\n\n-- Eikös tuo sama d'Artagnan eräänä päivänä haavoittanut Jussac'ia siinä\nonnettomassa ottelussa, joka tapahtui Karmeliittaluostarin tykönä? kysyi\nkuningas, silmäillen kardinaalia, joka punastui harmista.\n\n-- Ja seuraavana päivänä Bernajoux'ia. Niin, armollisin herra, kyllä hän\non sama mies, Teidän Majesteetillanne on hyvä muisti.\n\n-- No niin, mitäs päätetään? kysyi kuningas.\n\n-- Asia koskee Teidän Majesteettianne enemmän kuin minua, sanoi\nkardinaali. Rikos on minusta päivänselvä.\n\n-- Minä en sitä myönnä, sanoi Tréville. Mutta Teidän Majesteetillanne on\ntuomareita, tuomarit ratkaiskoot.\n\n-- Niinpä kyllä, sanoi kuningas, vedettäköön asia tuomarien eteen:\nheidän asiansa on tuomita, tuomitkoot.\n\n-- Mutta onpa vaan surullista, sanoi herra de Tréville, että meidän\nonnettomana aikanamme mitä puhtain elämä, mitä moitteettomin kunto,\neivät estä miestä joutumasta vainon ja pahojen huutojen alaisiksi. Senpä\nvuoksi onkin sotilaskunta tuleva sangen tyytymättömäksi, sen takaan,\njoutuessaan noin mitä ankarimman kohtelun alaiseksi pelkissä\npoliisiasioissa.\n\nSana oli varomaton; mutta herra de Tréville oli sen lausunut ehdon\ntahdon. Hän halusi saada aikaan purkausta, sillä kun miina leimahtaa,\nleimaus myöskin valaisee.\n\n-- Poliisiasioissa! huudahti kuningas, kertoen herra de Tréville'n\nsanat: poliisiasioissa! ja mitä te niistä tiedätte, hyvä herra? Pysykää\nte vaan muskettisotureissanne, elkääkä saattako minua hulluksi.\nLuulisippa teitä kuullessaan, että koko Ranskanmaa on vaarassa, jos\npahaksi onneksi satutaan ottamaan kiini joku teidän muskettisoturinne.\nHohoh! mitä melua yhdestä muskettisoturista! Minä otatan kiini kymmenen,\nsaakeli soikoon, sata, koko komppaniian! enkä suvaitse että tirahdetaan\nsanaakaan.\n\n-- Niin kohta kuin Teidän Majesteetillanne on epäluuloja, sanoi\nTréville, ovat muskettisoturit rikoksellisia; ja senpä tähden näette,\narmollisin herra, minun olevan valmiin jättämään teille miekkani; sillä\nkun herra kardinaali on syyttänyt minun muskettisotureitani, en epäile,\nettä hän on lopuksi syyttävä minua itseäni; niinpä on parempi, että\nantaudun vangiksi herra Athoksen kanssa, joka jo on vangittu, ja herra\nd'Artagnan'in kanssa, joka epäilemättä kohta vangitaan.\n\n-- Gaskonjalaiskallo, etteköhän jo lopeta? sanoi kuningas.\n\n-- Armollisin herra, vastasi Tréville alentamatta ääntänsä vähääkään,\nantakaa käsky, että minun muskettisoturini jätetään minulle takaisin,\ntai että hänet tuomitaan.\n\n-- Tuomittakoon hänet, sanoi kuningas.\n\n-- No hyvä, sitä parempi; sillä siinä tapauksessa pyydän minä Teidän\nMajesteetiltanne lupaa saada puhua hänen puolestansa.\n\nKuningas pelkäsi syntyvän meteliä.\n\n-- Jos Teidän ylhäisyydellänne, sanoi hän kardinaalille, ei ole\nmieskohtaisia syitä.\n\nKardinaali huomaten mihin kuningas pyrki, kävi hänelle vastaan ja\nlausui:\n\n-- Anteeksi, mutta niinkohta kuin Teidän Majesteettinne pitää minua\npuolueellisena tuomarina, vetäydyn minä erilleni.\n\n-- No niin, sanoi kuningas, vannotteko minulle isäni kautta, että herra\nAthos oli luonanne tapahtuman aikaan, ja että hän ei ole ollut siihen\nosallisena?\n\n-- Teidän mainehikkaan isänne ja Teidän itsenne kautta, jota minä\nrakastan ja kunnioitan kaikkein enimmän maailmassa, vannon!\n\n-- Suvaitkaa huomata, armollisin herra, sanoi kardinaali, että jos\nvangittu lasketaan irti, ei totuutta enää selville saada.\n\n-- Herra Athos on aina käsillä, vastasi herra de Tréville, ja valmiina\nvastaamaan milloin vaan viranomaiset häneltä suvaitsevat kysellä. Ei hän\npakene, herra kardinaali; olkaa huoleti, kyllä minä takaan hänen\npuolestansa.\n\n-- Totta kyllä, ei hän pakene, sanoi kuningaskin; hän on aina\ntavattavissa, niinkuin herra de Tréville sanoo. Muutoin, lisäsi hän\nhiljentäen ääntänsä ja katsoen rukoilevasti Hänen ylhäisyyttänsä,\npäästäkäämme hänet irti: siinä on politiikkaa.\n\nTuo Ludvig XIII:n politiikka veti Richelieu'n suun hymyyn.\n\n-- Antakaa käsky, armollisin herra, sanoi hän, onhan teillä\narmahdus-oikeus.\n\n-- Armahdus-oikeutta käytetään vaan rikoksellisia kohtaan, sanoi\nTréville, joka tahtoi olla viimeisen sanan sanojana, mutta minun\nmuskettisoturini on syytön. Te ette siis käytä armoa vaan oikeutta.\n\n-- Onko hän For-l'Évêque'issä? kysyi kuningas.\n\n-- On, armollisin herra, ja yksinäisessä kopissa niinkuin törkein\npahantekijä.\n\n-- Perhana kaikkiansa! murisi kuningas, mitäs on tekeminen?\n\n-- On antaminen vapautuskäsky, siinä kaikki, sanoi kardinaali; minä\nuskon niinkuin Teidän Majesteettinne, että herra de Tréville'n takaus on\nenemmän kuin kylliksi.\n\nTréville kumarsi kunnioittavasti ja vähän pelonsekaisella ilolla; hän\nolisi suonut mieluummin kardinaalin jäykästi vastustelevan kuin noin\nyht'äkkiä antavan mukaan.\n\nKuningas kirjoitti vapautuskäskyn alle ja Tréville vei sen mukanaan\nviipymyttä.\n\nJuuri kun hän oli menossa, hymyili kardinaali hänelle ystävällisesti ja\nsanoi kuninkaalle:\n\n-- Hyvä sopusointu päällikköjen ja sotilasten kesken teidän\nmuskettisoturikunnassanne, armollisin herra; se on sangen hyödyllistä\npalvelukselle ja sangen kunnioittavaa kaikille.\n\n-- Hän tekee minulle varmaankin kohta aika tepposen, sanoi Tréville; ei\ntuommoisen miehen kanssa saa koskaan viimeistä sanaa. Mutta\nkiiruhtakaamme, sillä kuningas voi muuttaa mielensä joka hetki, ja\nkaiken päätteeksi, vaikeampi on saada Bastiljiin tai Fort-l'Évêque'iin\nmiestä, joka sieltä on kerta lähtenyt ulos, kuin pysyttää siellä vankia,\njoka on kerta sinne saatu.\n\nHerra de Tréville riensi riemullisena Fort-l'Évêque'iin, ja pelasti\nsieltä muskettisoturin, joka oli vielä yhtä tyyni ja levollinen kuin\nennenkin.\n\nSitten, tavatessaan ensi kerran d'Artagnan'ia, lausui hän hänelle:\nPelastitte kauniisti nahkanne; nyt on Jussac'ille antama miekanpistonne\nkuitattu. Vielä on maksamatta Bernajoux'in saama pisto, mutta elkää\nsiihen luottako.\n\nMuutoin, herra de Tréville'llä oli kyllä syytä epäilläkkin kardinaalia\nja ajatella, ett'ei kaikki vielä ollut lopussa, sillä tuskin oli\nmuskettikapteeni sulkenut oven jälkeensä, kun Hänen ylhäisyytensä sanoi\nkuninkaalle:\n\n-- Nyt kun olemme taas kahdenkesken, puhukaamme vakavista asioista, jos\nTeidän Majesteettinne suvaitsee. Armollisin herra, Buckingham on ollut\nPariisissa viisi päivää ja on lähtenyt vasta tänä aamuna.\n\n\n\n\nXVI.\n\nJossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin yhden kerran tähysteli\nkellonnauhaa, soittaaksensa, niinkuin ennen muinoin.\n\n\nMahdoton on kuvitella sitä vaikutusta, jonka nuo muutamat sanat\nkuninkaasen tekivät. Hän punastui ja vaaleni vuorottain; ja kardinaali\nnäki heti, että hän yhdellä iskulla oli valloittanut takaisin sen alan,\njonka hän äsken oli menettänyt.\n\n-- Buckingham Pariisissa! kiljahti hän, ja millä asioilla?\n\n-- Epäilemättä vehkeilemässä vihollistemme hugenottein ja espanjalaisten\nkanssa.\n\n-- Ei, jumal'auta, ei! Vaan vehkeilemässä minun kunniaani vastaan rouva\nLongueville'n ja Condélaisten kanssa!\n\n-- Oh, armollisin herra, mikä ajatus! Kuningatar on liian siveä siksi,\nja rakastaa Teidän Majesteettianne liian paljon.\n\n-- Nainen on heikko, herra kardinaali, sanoi kuningas; ja mitä tulee\nsiihen, että hän minua paljon rakastaisi, niin on minulla omat\najatukseni siitä rakkaudesta.\n\n-- Minä pysyn kuitenkin siinä, sanoi kardinaali, että herttua Buckingham\non tullut Pariisiin aivan valtiollisissa tarkoituksissa.\n\n-- Ja minä olen varma, että hän on tullut muissa tarkoituksissa, herra\nkardinaali; mutta jos kuningatar on rikoksellinen, vapiskoon hän!\n\n-- Toden totta, sanoi kardinaali, vaikka minun on kovin vastenmielistä\npysyttää ajatustani tuommoisessa petoksessa, saattaa Teidän\nMajesteettinne minun kuitenkin sitä ajattelemaan; sillä rouva de Lannoy,\njolta, Teidän Majesteettinne käskyä noudattaen, olen useampia kertoja\nkysellyt, sanoi minulle tänä aamuna, että Hänen Majesteettinsa oli viime\nyönä valvonut sangen myöhään, tänä aamuna itkenyt ja sittemmin pitkin\npäivää kirjoittanut.\n\n-- Siinäpä se on, sanoi kuningas; varmaankin hänelle. Kardinaali, minun\ntäytyy saada käsiini kuningattaren paperit.\n\n-- Mutta kuinka niitä voi saada, armollisin herra? Minun nähdäkseni en\nminä eikä Teidän Majesteettinne voi ottaa päällensä sellaista tointa.\n\n-- Kuinkas meneteltiin marsalkanrouva d'Ancre'n kanssa? huudahti\nkuningas yhä kiihtyen; hänen kaappinsa kaiveltiin perin pohjin ja\nviimein hänet itsensä.\n\n-- Marsalkanrouva d'Ancre oli vaan marsalkanrouva d'Ancre,\nflorentinilainen seikkailijatar, armollisin herra, siinä kaikki, jota\nvastoin Teidän Majesteettinne korkea puoliso on Itävallan Anna, Ranskan\nkuningatar, sanalla sanoen maailman suurimpia prinsessoja.\n\n-- Sitä rikoksellisempi hän on, herra herttua! Kuta enemmän hän on\nunhottanut korkean asemansa, sitä alemmaksi hän on painunut. Minä olen\nmuutoin jo kauvan sitten päättänyt tehdä lopun kaikista noista\nvaltiollisista ja rakkauden vehkeilyistä. Hänellä on myöskin\npalveluksessaan eräs de la Porte...\n\n-- Jota minä luulen kaikkien näiden rettelöiden toimeenpanijaksi, sanoi\nkardinaali.\n\n-- Te arvelette siis, niinkuin minä, että kuningatar minua pettää? sanoi\nkuningas.\n\n-- Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että\nkuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan\nole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan.\n\n-- Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar\nminua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon\nteille, että tuo toinen on herttua Buckingham! Minkätähden ette\notattaneet häntä kiini, kun hän oli Pariisissa?\n\n-- Otattaa kiini herttua! kuningas Kaarlo I:n yliministeri, armollisin\nherra? Mikä meteli siitä olisi noussut! ja jos Teidän Majesteettinne\nepäluulot olisivat toteutuneet, jota minä vieläkin epäilen, mikä hirveä\nmelu, mikä kauhea häväistysjuttu siitä olisi syntynyt!\n\n-- Mutta kun olisi tullut ilmiin, mikä maankiertäjä, mikä roisto hän on,\nolisi kaiketi pitänyt...\n\nLudvig XIII pysähtyi, kauhistuksissaan siitä mitä aikoi sanoa, jonka\nohessa Richelieu, kaulaansa kurottaen, turhaan odotti sanaa, joka\ntarttui kuninkaan huulille.\n\n-- Olisi pitänyt...\n\n-- Ei mitään, sanoi kuningas, ei mitään. Mutta ette kaiketi jättäneet\nhäntä silmistänne koko ajalla kuin hän Pariisissa oli?\n\n-- En, armollisin herra.\n\n-- Missä hän asui?\n\n-- La Harpe'n kadulla N:o 75.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Luxemburg'in puolella.\n\n-- Ja oletteko varma siitä, että kuningatar ja hän eivät tavanneet\ntoisiansa?\n\n-- Minä luulen kuningattaren kyllin uskolliseksi velvollisuuksilleen,\narmollisin herra.\n\n-- Mutta he ovat olleet kirjevaihteessa, hänelle kuningatar on\nkirjoittanut koko päivän; herra herttua, minun tarvitsee saada käsiini\nnuo kirjeet!\n\n-- Armollisin herra, mutta...\n\n-- Herra herttua, maksoi mitä maksoi, minä tahdon ne käsiini.\n\n-- Minä tahdon kuitenkin huomauttaa Teidän Majesteettianne...\n\n-- Tekin siis petätte minua, herra kardinaali, koska tuolla tavoin\nvastustatte tahtoani? Oletteko tekin liitossa espanjalaisen ja\nenglantilaisen kanssa, rouva Chevreuse'n ja kuningattaren kanssa?\n\n-- Armollisin herra, vastasi kardinaali huoaten, luulisinpa olevani\ntuommoisten epäluulojen ulkopuolella.\n\n-- Herra kardinaali, te olette kuulleet minun mieleni; minä tahdon\nkirjeet.\n\n-- Siihen on vaan yksi keino.\n\n-- Mikä?\n\n-- Jättää asia sinetinvartija Séguier'in toimeksi. Se kuuluu kokonaan\nhänen toimialaansa.\n\n-- Lähetettäköön paikalla noutamaan häntä.\n\n-- Hän lienee minun luonani, armollisin herra; minä pyysin häntä\ntulemaan luokseni, ja lähtiessäni Louvreen, käskin sanomaan että hän\nodottaisi.\n\n-- Noudettakoon hänet heti paikalla sieltä.\n\n-- Teidän Majesteettinne käsky täytetään; mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Mutta kuningatar kieltäytyy tottelemasta.\n\n-- Minun käskyjäni?\n\n-- Niin, ell'ei hän tiedä käskyn tulevan kuninkaalta.\n\n-- No niin, ett'ei hän olisi siitä epätiedossa, menen minä itse hänelle\nilmoittamaan...\n\n-- Teidän Majesteettinne elköön unhottako, että minä olen tehnyt kaikki\nmitä olen voinut, estääkseni ratkeamista.\n\n-- Kyllä, herttua, minä tiedän että olette sangen arka kuningattaren\npuolesta, ehkä liian arka; siitä, sen sanon jo ennakolta, puhun teille\ntuonnempana enemmän.\n\n-- Niinkuin suvaitsette, Teidän Majesteettinne; mutta minä olen aina\nonnellinen ja ylpeä siitä, armollinen herra, että olen alati harrastanut\nhyvän sovun pysymistä Teidän ja Ranskan kuningattaren välillä.\n\n-- Hyvä, kardinaali, hyvä; mutta lähettäkääpä nyt noutamaan\nsinetinvartijaa; minä menen kuningattaren luokse. Ja Ludvig XIII aukasi\nvälioven ja meni käytävään, joka vei Itävallan Annan huoneihin.\n\nKuningatar istui hovinaistensa, rouvien de Guitaut'in, de Sablé'n, de\nMontbazon'in ja de Guéménée'n keskessä. Eräässä nurkassa oli tuo\nespanjalainen kamarineiti donna Estefana, joka häntä oli seurannut\nMadrid'ista. Rouva de Guéménée luki ääneen; kaikki muut kuuntelivat\nlukemista tarkkaan, paitsi kuningatar, joka juuri oli hankkinut toimeen\ntuon lukemisen, voidaksensa, kuuntelevinansa ollen, huomaamatta seurata\nomien ajatuksiensa juoksua.\n\nNuo ajatukset, vaikka kyllä viimeisten rakkauden säteiden kultaamia,\nolivat kumminkin varsin surullisia. Itävallan Anna mietti tuossa, kuinka\npuolison luottamus oli häneltä ryöstetty, kuinka kardinaalin viha\nhäntä vainosi, tuon miehen, joka ei voinut antaa anteeksi, että\nhänen hellemmät tunteensa olivat hyljätyt; hän näki olevansa\näiti-kuningattaren silmäin alaisena, jolta tuo viha oli kaiken elämän\nkatkeroittanut, vaikka Maria di Medicis, jos saa uskoa sen ajan\nmuistelmia, oli alkanut kohdella kardinaalia samanlaisilla tunteilla,\njotka Itävallan Anna oli ainiaksi häneltä kieltänyt; Itävallan Anna oli\nnähnyt uskollisimpain palvelijainsa, hartaimpien uskottuinsa,\nrakkaimpien suosikkiensa toisen toisensa perään katoovan ympäriltään.\nNiinkuin nuo onnettomat, jotka turmiota tuottavan lahjan ovat saaneet,\nniin hänkin saattoi aikaan onnettomuutta mihin vaan kosketti; hänen\nystävyytensä oli onneton merkki, joka toi mukanansa vainon. Rouva de\nChevreuse ja rouva de Vernet olivat karkoitetut; vihdoin, de la Porte ei\nsalannut emännältänsä, että hänelläkin oli joka hetki odotettavissa\nvankeus.\n\nJuuri kun hän oli syväytynyt näihin mitä synkimpiin mietteihinsä, aukeni\nhuoneen ovi ja sisään astui kuningas.\n\nLukija taukosi silmänräpäyksessä, kaikki naiset nousivat seisovilleen ja\nsyvä hiljaisuus syntyi.\n\nKuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään kohteliaisuutta; hän vaan\nseisahtui kuningattaren eteen ja lausui kiivaasti:\n\n-- Rouva, teidän luoksenne tulee kohta herra kansleri ilmoittamaan\nteille muutamia asioita, jotka minä olen jättänyt hänen\nilmoitettavaksensa.\n\nOnneton kuningatar, jota lakkaamatta uhkailtiin avioerolla, maanpaolla,\njopa tuomiollakin, kalpeni, huolimatta poskimaalista, eikä hän voinut\npidättyä sanomasta:\n\n-- Mutta minkä vuoksi tuo käynti, armollisin herra? Mitä herra kansleri\non minulle sanova, jota Teidän Majesteettinne ei itse voi minulle sanoa.\n\nKuningas pyörsi takaisin sanaakaan virkkamatta ja melkein samassa\nsilmänräpäyksessä ilmoitti henkivartijakapteeni de Guitaut kanslerin\ntulon.\n\nKun kansleri ilmestyi näkyviin, oli kuningas jo mennyt ulos toisesta\novesta.\n\nKansleri kävi esiin puoleksi hymyillen, puoleksi punastuen. Kun me\nuskottavasti tapaamme häntä vielä vastakin kertomuksemme varrella, eivät\nlukijamme panne pahaksensa, jos jo tässä otamme tutustuaksemme häneen.\n\nKansleri oli lystikäs mies. Des Roches, Notre-Dame'n kaniikki ja\nmuinoinen kardinaalin kamaripalvelija oli esittänyt tämän miehen\nkardinaalille, sanoen häntä erittäin luotettavaksi mieheksi. Kardinaali\nuskoi häntä ja huomasi miehen kelvolliseksi.\n\nHänestä kerrottiin useita juttuja, muiden muassa tämmöinen:\n\nMyrskyisen nuoruutensa jälkeen oli hän mennyt muutamaan luostariin,\nsiellä ainakin jonkun aikaa katuakseen nuoruutensa hulluuksia.\n\nMutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen\nollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän\nläksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui\nkiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut\nahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi\nhäntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja\nkiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät\nmuka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat\nrukoilemaan hänen puolestansa.\n\nNeuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja\nhenkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan\nhelpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä\nmukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt\npäivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista\nlihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.\n\nMunkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta\ntehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin;\nöillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta\nparikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa\npermannolle.\n\nEi ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen\nkuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä\nmaineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut\nolemassa.\n\nLuostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi\npyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi\nkardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä,\ntuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen\nvihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan\nAnnaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de\nLaffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin\nsaavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe\nniin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän,\njonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.\n\nKuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin\noli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi\nhovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen\nItävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:\n\n-- Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.\n\n-- Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken\nsen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne\nkohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.\n\n-- Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani... Minun! mutta tuohan on\nkatalaa halpamaisuutta!\n\n-- Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa\nolen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa\nlähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?\n\n-- Tarkastakaa sitten, herra; minä näytän olevan rikoksellinen:\nEstefana, antakaa kirjoituspöytieni ja laatikkojeni avaimet.\n\nKansleri tarkasteli näön vuoksi huonekaluja, mutta hän tiesi kyllä\nett'ei kuningatar mahtanut huonekaluissaan säilyttää niin tärkeätä\nkirjettä, minkä hän päivän kuluessa oli kirjoittanut.\n\nKun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus\npöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti,\nkäydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan\nkuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja\nvirkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:\n\n-- Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.\n\n-- Mikä? kysyi kuningatar, joka ei ymmärtänyt, tai paremmin, ei tahtonut\nymmärtää tarkoitusta.\n\n-- Hänen Majesteettinsa on varma, että te olette kirjoittaneet kirjeen\ntänäpäivänä; hän tietää myös, ett'ei se kirje vielä ole lähetetty\nmääräpaikkaansa. Kirjettä ei löydy teidän laatikoistanne ja sen täytyy\ntoki jossakin olla.\n\n-- Uskallatteko käydä käsiksi kuningattareenne? sanoi Itävallan Anna\nojentuen täyteen korkeuteensa ja tähdäten kansleria silmillä, joiden\nluonti oli muuttunut melkein uhkaavaksi.\n\n-- Minä olen kuninkaan uskollinen palvelija, rouva; ja kaikki mitä Hänen\nMajesteettinsa käskee, sen minä toimitan.\n\n-- No niin, se on totta; sanoi Itävallan Anna, ja herra kardinaalin\nvakoojat ovat hyvin tehtävänsä toimittaneet. Minä olen tänäpäivänä\nkirjoittanut kirjeen, eikä se ole vielä lähtenyt. Kirje on täällä.\n\nJa kuningatar pisti kauniin kätösensä poveensa.\n\n-- Antakaa siis kirje tänne, rouva, sanoi kansleri.\n\n-- Minä en anna sitä muille kuin kuninkaalle, herra, sanoi Anna.\n\n-- Jos kuningas olisi tahtonut kirjeen itselleen annettavaksi, rouva\nhyvä, olisi hän itse sitä pyytänyt. Mutta, minä sanon sen vielä\ntoistamiseen, minulle on annettu toimeksi vaatia se teiltä, ja ell'ette\nsitä anna...\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Minut on velvoitettu ottamaan se teiltä.\n\n-- Kuinka? mitä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan että minun määräykseni ulottuvat kauvaksi, rouva, ja että\nminut on valtuutettu etsimään tuota epäluulonalaista paperia itse Teidän\nMajesteettinne omasta persoonasta.\n\n-- Mikä kauhistus! huudahti kuningatar.\n\n-- Suvaitkaa siis, rouva, huojentaa menetystapaa.\n\n-- Tämä käytös on suunnatonta väkivaltaa, tiedättekö sen, herra?\n\n-- Kuningas käskee, rouva, suokaa anteeksi.\n\n-- Tätä minä en kärsi; en, en, ennemmin kuolen! huudahti kuningatar,\njossa Espanjan ja Itävallan ylpeä veri kuohahti liikkeesen.\n\nKansleri kumarsi syvään, jonka jälkeen hän, siinä selvässä aikomuksessa,\nett'ei väistyisi tuumaakaan sen toimen täyttämisestä, joka hänen\nsuoritettavaksensa oli annettu ja aivan niinkuin pyövelinrenki olisi\ntehnyt kidutushuoneessa, lähestyi Itävallan Annaa, jonka silmissä sillä\nhetkellä näkyi raivon kyyneleet.\n\nKuningatar oli, niinkuin jo olemme sanoneet, erinomaisen kaunis.\n\nKanslerin toimi oli siis arkaluontoista laatua, ja kuningas oli jo\njoutunut niin kauvaksi luulevaisuutensa kautta Buckingham'in suhteen,\nett'ei hän enää ollut luulevainen kenenkään suhteen.\n\nEpäilemättä kansleri Séguier'in silmät tällä hetkellä tähystelivät tuon\nmerkillisen kellon nauhaa; mutta kun hän ei sitä löytänyt, tavoitti hän\nsen sijaan sitä paikkaa, jossa kuningatar oli sanonut paperin olevan.\n\nItävallan Anna astahti askeleen taaksepäin, niin kalpeana, että hänen\nolisi luullut olevan kuolemaisillansa; ja nojaten vasemmalla kädellään,\nett'ei kaatuisi, takanansa olevaan pöytään, veti hän oikealla paperin\npoveltansa ja ojensi sen sinetinvartijalle.\n\n-- Kas tässä, herra, tässä on tämä kirje, huudahti kuningatar\nkatkonaisella ja vapisevalla äänellä, ottakaa se ja vapauttakaa minut\ninhottavasta läsnäolostanne.\n\nKansleri, joka puolestaan myös vapisi helposti ymmärrettävästä syystä,\notti kirjeen, kumarsi maahan saakka ja poistui.\n\nTuskin oli ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, kun kuningatar\npuolitainnuksissa vaipui hovinaistensa käsiin.\n\nKansleri vei kirjeen kuninkaalle, lukematta siitä yhtäkään sanaa.\nKuningas otti sen vastaan vapisevin käsin, katsoi ensiksi osoitetta,\nvaan sitä ei ollut, kalpeni, aukasi sen sitten vitkallisesti, ja\nnähdessään ensi sanoista kirjeen olevan kirjoitetun Espanjan\nkuninkaalle, luki hän sen sangen joutuun.\n\nSiinä oli kokonainen hyökkäyssuunnitelma kardinaalia vastaan. Kuningatar\nkehoitti veljeänsä ja Itävallan keisaria, koska heitä kaiketi loukkasi\nRichelieu'n politiikka, hän kun lakkaamatta pyrki alentamaan Itävallan\nhallitussuvun arvoa ja voimaa, asettumaan sotakannalle Ranskaa vastaan,\nja määräämään rauhanehdoksi kardinaalin erottamisen; mutta rakkaudesta\nei ollut koko kirjeessä sanaakaan.\n\nKuningas, varsin hyvillään tuosta, tiedusti, oliko kardinaali vielä\nLouvressa. Hänelle ilmoitettiin, että Hänen ylhäisyytensä oli\nodottamassa työhuoneessa Hänen Majesteettinsa käskyjä.\n\nKuningas meni suoraa päätä hänen luoksensa.\n\n-- Kas tässä, herttua, sanoi hän, te olitte oikeassa, minä olin\nväärässä; koko vehkeileminen on valtiollista, eikä tässä kirjeessä ole\nmitään kysymystä rakkaudesta. Sen sijaan on siinä sangen paljo kysymystä\nteistä.\n\nKardinaali otti kirjeen ja luki sen mitä suurimmalla tarkkuudella;\npäästyänsä loppuun, luki hän sen vielä toiseen kertaan.\n\n-- No niin, sanoi hän, Teidän Majesteettinne näkee, mihin saakka\nviholliseni menevät: teillä on niskassa kaksi sotaa, ell'ette erota\nminua. Totta puhuen, Teidän sijassanne minä välttäisin noin voimakkaita\nhyökkääjiä, ja minä puolestani olisin tosionnellinen päästyäni erilleni\nasiain menosta.\n\n-- Mitä sanottekaan, herttua?\n\nMinä sanon, armollisin herra, että minun terveyteni menee näissä\nlakkaamattomissa taisteluissa ja ijät kaiket kestävissä töissä. Minä\nsanon, että on varsin uskottavaa, ett'en minä ole kestävä La Rochelle'n\npiirityksen rasitusta, ja että olisi paljo parempi, jos nimittäisitte\nniihin toimiin joko herra de Condé'n, tai herra de Bassompierre'n tai\nkenen urhoollisen miehen tahansa, jolla sodankäynti on varsinaisena\ntoimialana, ettekä minua, joka olen kirkon miehiä ja jota lakkaamatta\nvedetään pois kutsumuksestani ja pannaan semmoisiin toimiin, joihin ei\nminulla ole vähintäkään halua. Teillä olisi paljoa suurempi menestys\nsisäasioissa, armollisin herra, enkä epäile, että olisitte paljoa\nsuurempi ulkoasioissa.\n\n-- Herra herttua, sanoi kuningas, minä ymmärrän teitä, olkaa huoleti;\nkaikki nuo, joita kirjeessä on mainittu, ovat saavat ansaitun\nrangaistuksensa, ja kuningatar myös.\n\n-- Mitä sanottekaan, armollisin herra? Jumala varjelkoon kuningatarta\nsaamasta minun tähteni mitään ikävyyksiä! hän on aina pitänyt minua\nvihollisenansa, vaikka Teidän Majesteettinne voisi kyllä todistaa, että\nminä lämpimästi olen alati hänen puoltansa pitänyt, yksin Teitä\nitseännekin vastaan. Oh! jos hän pettäisi Teidän Majesteettianne\nkunnianne suhteen, se olisi toista, ja silloin olisin ensimmäinen\nsanomaan: \"Armo pois, ei mitään armoa rikoksellista kohtaan!\" Onneksi ei\nasian laita ole semmoinen, ja onhan Teidän Majesteettinne saanut siitä\nuuden todisteen.\n\n-- Se on totta, herra kardinaali, sanoi kuningas, ja te olitte oikeassa\nniinkuin aina; mutta kuningatar ansaitsee sittenkin kaiken minun vihani.\n\n-- Te se juuri, armollisin herra, olette vetäneet päällenne hänen\nvihansa; ja toden totta, jos hän täydellä todella olisi nyreissänsä\nTeidän Majesteetillenne, ymmärtäisin sen aivan hyvin: Teidän\nMajesteettinne on ankarasti häntä loukannut!...\n\n-- Juuri sillä tavoin olen aina kohteleva omia ja teidän vihollisianne,\nherttua, olkoot he kuinka ylhäisiä tahansa ja uhatkoon minua mikä vaara\nhyvänsä siitä, että ankarasti menettelen heitä kohtaan.\n\n-- Kuningatar on minun viholliseni, mutta ei teidän, armollisin herra;\npäinvastoin on hän uskollinen, alamainen ja moitteeton puoliso;\nsuvaitkaa minun siis, armollisin herra, puhua hyvää hänen puolestansa\nTeidän Majesteetillenne.\n\n-- Nöyrtyköön hän ja lähestyköön minua ensin.\n\n-- Päinvastoin, armollisin herra, näyttäkää esimerkkiä; te olette\nensiksi tehneet väärin, koska olette kuningatarta epäilleet.\n\n-- Minäkö lähestyisin ensiksi! sanoi kuningas; en koskaan!\n\n-- Armollisin herra, minä rukoilen teitä.\n\n-- Muutoin, kuinka voisinkaan ensiksi lähestyä?\n\n-- Tekemällä jotakin, jonka luulisitte olevan hänelle mieleen.\n\n-- Mitä?\n\n-- Laittamalla tanssiaiset; tiedättehän kuinka kuningatar pitää paljon\ntanssista; minä takaan, ett'ei hänen nyreytensä jaksa vastustaa\nsemmoista suosion osoitusta.\n\n-- Herra kardinaali, tiedättehän ett'en minä pidä ensinkään noista\nmaallisista huvituksista.\n\n-- Kuningatar tulee vaan kiitollisemmaksi, koska hän tietää teidän\nvastenmielisyytenne semmoisiin huvituksiin; muutoin, silloin olisi\nhänellä tilaisuus käyttää niitä kauniita timanttikoristeita, jotka te\ntuonottain lahjoititte hänelle nimipäivänänsä, ja joilla hän ei vielä\nole ollut tilaisuudessa itseään koristaa.\n\n-- Kyllähän nähdään, herra kardinaali, kyllähän nähdään, sanoi kuningas,\njoka, hyvillään siitä että oli löytänyt kuningattaren syylliseksi\nrikokseen, josta hän aivan vähän lukua piti, ja viattomaksi rikokseen,\njota hän kovin oli pelännyt, oli valmis vaikka paikalla sopimaan hänen\nkanssansa; kylläpähän nähdään, mutta, kunniani kautta, te olette liian\nsietäväinen.\n\n-- Armollisin herra, sanoi kardinaali, jättäkää ankaruus ministereille,\nsietäväisyys on kuninkaallinen avu; käyttäkää sitä, niin näette sen\ntekevän teille hyvää.\n\nJa nyt kardinaali, kuullessaan kellon lyövän yksitoista, kumarsi syvään,\nanoi kuninkaalta lupaa saada poistua ja pyysi häntä sopimaan\nkuningattaren kanssa.\n\nItävallan Anna, joka kirjeensä anastuksen perästä odotti saavansa\nnuhteita, hämmästyi suuresti, nähdessään kuninkaan seuraavana päivänä\nyrittelevän häntä lähestymään. Ensin asettui hän vastahankaan; sekä\nhänen nais-ylpeyttänsä että kuningatar-arvoansa oli niin julmasti\nloukattu, ett'ei hän ensi hetkessä ollut suostuvainen; mutta\nhovinaistensa neuvosta hän viimein näytti alkavan leppyä. Kuningas\nkäytti hyväksensä ensimäistä käänteen hetkeä ja ilmoitti aikomuksensa\nolevan tuota pikaa laittaa hänelle juhlan.\n\nJuhla Itävallan Annaa varten oli niin harvinaista laatua, että tuo\nilmoitus, niinkuin kardinaali oli arvannut, haihdutti hänen viimeisetkin\nmielipahansa jälet, ell'ei hänen sydämmestänsä, niin ainakin hänen\nkasvoiltansa. Hän kysyi, minä päivänä juhla oli tuleva, mutta kuningas\nvastasi, että hänen oli kysyttävä sitä ensin kardinaalilta.\n\nJa todella kysyikin kuningas joka päivä kardinaalilta, milloin juhla\nolisi pantava toimeen, vaan joka päivä kardinaali aina jollakin\ntekosyyllä sai vältetyksi sen määräämisen. Sillä tavoin kului kymmenen\npäivää.\n\nKahdeksantena päivänä sen kohtauksen jälkeen, jonka olemme kertoneet,\nsai kardinaali Lontoon postimerkillä varustetun kirjeen, joka sisälsi\nainoastaan nämä muutamat rivit:\n\n\"Ne ovat käsissäni; mutta en voi lähteä Lontoosta, kun ei minulla ole\nrahaa; lähettäkää minulle viisisataa pistole'a, niin neljän tai viiden\npäivän perästä, ne saatuani, olen Pariisissa.\"\n\nSamana päivänä kuin kardinaali tuon kirjeen sai, teki kuningas taas\nhänelle tavallisen kysymyksensä.\n\nRichelieu laski sormillansa ja virkkoi hiljaa itsekseen:\n\n-- Hän sanoo tulevansa neljän tai viiden päivän perästä rahat saatuansa;\nneljä tai viisi päivää kuluu rahojen mennessä hänelle, neljä tai viisi\npäivää hänen tuloonsa, se on yhteensä kymmenen päivää; mutta siihen\nlisäksi on otettava lukuun vastatuulet, muut vastoinkäymiset, naisen\nheikkovoimaisuus, -- pankaamme kaksitoista päivää!\n\n-- No niin, herra herttua, sanoi kuningas, joko olette laskeneet?\n\n-- Jo, armollisin herra, tänäpäivänä on 20 päivä Syyskuuta; kaupungin\nmaistraatti pitää erään juhlan 3 päivä Lokakuuta. Se sopii mainiosti;\nsillä sitten ette tarvitse näyttää lähestyvänne kuningatarta.\n\nSitten lisäsi kardinaali:\n\n-- Mutta, armollisin herra, elkää unhottako sanomasta Hänen\nMajesteetillensa tämän juhlan suhteen, että Te haluaisitte nähdä, kuinka\nhänen timanttikoristeensa somistavat häntä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nBonacieux'in pariskunta.\n\n\nTämä oli jo toinen kerta, kuin kardinaali oli kuninkaalle maininnut\nnoista timanttikoristeista. Ludvig XIII oli kummastuksissaan tuosta\nhellittämättömyydestä ja rupesi arvelemaan, että kehoituksessa mahtoi\npiillä joku salajuoni.\n\nKerran toisenkin oli se käynyt kuninkaan arvolle, että kardinaali, jonka\npoliisi, vaikka ei ollutkaan nykyajan poliisin vertainen, oli\nerinomainen, tiesi paremmin kuin hän itse asioita, jotka koskivat hänen\nperheellisiä olojansa. Hän toivoi sen vuoksi keskustellessaan\nkuningattaren kanssa pääsevänsä keskustelun kautta selville jostakin\nsalaisuudesta, joka, tiesipä sen kardinaali tai oli tietämättä,\nkumpaisessakin tapauksessa melkoisesti kohottaisi häntä ministerinsä\nsilmissä.\n\nHän meni siis tapaamaan kuningatarta ja tapansa mukaan alotti uusilla\nuhkauksilla hänen seuruettansa kohtaan. Itävallan Anna painoi päänsä\nalas ja antoi virran tulvata, vastaamatta sanaakaan, toivoen että se\nviimein itsestään seisahtuisi; mutta sitäpä ei Ludvig XIII tahtonut;\nLudvig XIII tahtoi saada keskustelun käymään, päästäksensä siitä\njohonkin valoon, vakuutettuna kun hän oli siitä, että kardinaalin\nmielessä piili joku sala-ajatus ja että hän valmisteli jotakin hirveätä\npaljastusta, jommoisiin Hänen ylhäisyytensä oli perin taitava. Hän\nsaavuttikin aikomuksensa hellittämättömillä syytöksillään.\n\n-- Mutta, huudahti Itävallan Anna, väsyneenä noihin päättömiin\nsyytöksiin, mutta armollisin herra, te ette sano minulle kaikkea, mitä\nteillä on mielessänne. Mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokaa, mitä minä\nolen rikkonut? Mahdotonta on, että Teidän Majesteettinne nostaisi tuota\nmelua muutamasta veljelleni kirjoittamastani kirjeestä.\n\nKuningas, joutuen vuorostaan noin suoranaisen hyökkäyksen alaiseksi, ei\ntiennyt mitä vastaisi; hän arveli hetken soveliaaksi sen toivomuksen\nlausumiseen, joka hänen olisi pitänyt ilmoittaa vasta juhlan edellisenä\npäivänä.\n\n-- Rouva, sanoi hän majesteetillisesti, kaupungin maistraatin\ntanssipidot ovat kohta käsissä; minä toivon, että te kunnioitatte meidän\nkelpo porvareita esiintymällä siellä juhlapuvussa ja erittäinkin\nkoristettuna niillä timanteilla, jotka lahjoitin teille nimipäivänänne.\nSiinä vastaukseni.\n\nVastaus oli kauhea. Itävallan Anna luuli että Ludvig XIII tiesi kaikki\nja että kardinaali oli saanut hänet noin teeskentelemään seitsemän tai\nkahdeksan päivää, joka muutoin kuului myöskin hänen luonteesensa. Hän\nmuuttui peräti kalpeaksi, nojasi pöytään ihmeen kauniilla kädellään,\njoka näytti nyt vaksikädeltä, katsoa tuijotti kuninkaasen säikähtyneenä,\neikä vastannut halaistua sanaa.\n\n-- Kuulittehan, rouva, sanoi kuningas, joka nautti tuosta hämmästyksestä\nkaikessa laajuudessaan, arvaamatta kumminkaan sen syytä, kuulittehan?\n\n-- Kyllä, armollisin herra, kyllä minä kuulin, sopersi kuningatar.\n\n-- Te ilmestytte siis tanssijaisiin?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Timanttikoristeissanne?\n\n-- Niin.\n\nKuningatar kalpeni yhä enemmän, niinpaljon kuin se enää oli mahdollista;\nkuningas sen huomasi ja nautti siitä tuolla kylmällä julmuudella, joka\noli hänen luonteensa huonompia puolia.\n\n-- Siis se on suostuttu asia, sanoi kuningas, eikä minulla ollut muuta\nteille sanottavaakaan.\n\n-- Mutta milloin ovat nuo tanssijaiset? kysyi Itävallan Anna.\n\nLudvig XIII tunsi vaistomaisesti, ett'ei hänen pitäisi vastata tuohon\nkysymykseen, koska kuningatar oli tehnyt sen melkein kuolevaisen\näänellä.\n\n-- Aivan kohdakkoin, rouva, sanoi hän; mutta en muista tarkalleen\npäivää, minä kysyn kardinaalilta.\n\n-- Kardinaali se siis on ilmoittanut teille tästä juhlasta? huudahti\nkuningatar.\n\n-- Niin, rouva, vastasi kuningas kummastuneena; mutta minkä vuoksi noin\nkysytte?\n\n-- Hänkö se teitä on pyytänyt huomauttamaan minua tulemaan sinne niissä\ntimanttikoristeissa?\n\n-- Se tahtoo sanoa, rouva...\n\n-- Hän se on, armollisin herra, hän se on!\n\n-- No niin! mitäs sillä väliä, hänkö se on tai minä? Onko tuo huomautus\nmikään rikos?\n\n-- Ei, armollisin herra.\n\n-- Siis te tulette?\n\n-- Tulen, armollisin herra.\n\n-- Hyvä, sanoi kuningas vetäytyen pois päin, hyvä, minä luotan siihen.\n\nKuningatar kumarsi, ei niin paljon tapasäännön noudatuksesta kuin sen\nvuoksi, että hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa.\n\nKuningas poistui ihastuksissaan.\n\n-- Minä olen hukassa, mutisi kuningatar, aivan hukassa, sillä kardinaali\ntietää kaikki ja hän se lykkää edellään kuningasta, joka ei vielä tiedä\nmitään, vaan on kohta tietävä kaikki. Minä olen hukassa! Jumalani!\nJumalani! Jumalani!\n\nHän lankesi polvilleen tyynylle ja rukoili, pää vapisevien käsien\nvälissä.\n\nHänen tilansa oli todella hirmuinen. Buckingham oli palannut Lontoosen,\nrouva de Chevreuse oli Tours'issa. Vartioituna enemmän kuin koskaan,\nkuningatar tunsi povessaan hämärästi, että joku hänen hovinaisistaan oli\nhänet pettänyt, vaan hän ei tiennyt kuka. De la Porte ei voinut jättää\nLouvrea; hänellä ei ollut niin ainoata sielua maailmassa, kehen hän voi\nluottaa.\n\nJa nähdessään mikä onnettomuus häntä uhkasi ja kuinka hyljättynä hän\noli, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.\n\n-- Enkö minä voisi olla Teidän Majesteetillenne miksikään avuksi? sanoi\nyht'äkkiä eräs ääni täynnä lempeyttä ja sääliä.\n\nKuningatar käännähti nopeasti, sillä hän ei ollut erhettynyt tuon äänen\nlaadusta: ystävä se sillä tavoin puhui.\n\nTodella, eräässä kuningattaren huoneihin vievässä ovessa näkyi kaunis\nrouva Bonacieux; hän oli ollut järjestelemässä vaatteita ja pukuja\nviereisessä huoneessa, kun kuningas oli tullut sisään; hän ei ollut\nvoinut mennä ulos ja oli kaikki kuullut.\n\n-- Kuningatar kiljahti hämmästyksestä, nähdessään hänet, sillä mielensä\nhäiriössä ei hän aluksi tuntenut tuota nuorta naista, jonka de la Porte\noli hänelle toimittanut.\n\n-- Oh! elkää peljätkö mitään, rouva sanoi nuori nainen, liittäen kätensä\nyhteen ja itkien hänkin kuningattaren tuskaa; minä olen Teidän\nMajesteettinne ruumis ja sielu, ja vaikka olenkin niin kaukana Teistä ja\nvaikka asemani onkin niin alhainen, luulen kumminkin löytäneeni keinon\nTeidän Majesteettinne auttamiseksi pulasta.\n\n-- Te! oi taivas! te! huudahti kuningatar; mutta katsokaa minua\nkasvoihin! Minua petetään joka puolelta; voinko teihin luottaa?\n\n-- Oh, rouva, virkkoi nuori vaimo langeten polvilleen: sieluni kautta,\nminä olen valmis kuolemaan Teidän Majesteettinne tähden!\n\nTämä huudahdus lähti sydämmen syvimmästä pohjasta, eikä siinä,\nsamoinkuin ensimäisessäkään, ollut mitään epäilemistä.\n\n-- Niin, jatkoi rouva Bonacieux, niin, kyllä täällä pettureita on; mutta\npyhän Neitsyen nimessä minä vannon ett'ei kukaan ole uskollisempi Teidän\nMajesteetillenne. Nuo timanttikoristeet, joita kuningas pyysi, olette\nantaneet herttua Buckingham'ille, eikö niin? Ne olivat suljettuna siihen\npieneen ruusupuiseen rasiaan, jota hän piti kainalossaan? olenko\nväärässä? Eikös asia ole niin?\n\n-- Oh, Jumalani! Jumalani! huokaili kuningatar ja hänen hampaansa löivät\nloukkua kauhistuksesta.\n\n-- No niin, jatkoi rouva Bonacieux, timantit ovat saatavat takaisin.\n\n-- Niin epäilemättä, ne täytyy saada takaisin, huudahti kuningatar;\nmutta millä tavoin, kuinka se käy päinsä?\n\n-- Täytyy lähettää joku herttuan luokse.\n\n-- Mutta kuka? ... kuka? ... Kehen voin luottaa?\n\n-- Luottakaa minuun, rouva, suokaa minulle se onni, kuningattareni,\nkyllä minä löydän lähettilään!\n\n-- Mutta täytyy kirjoittaa.\n\n-- Niin, se on välttämätöntä. Kaksi sanaa Teidän Majesteettinne kädestä\nja teidän yksityinen sinettinne.\n\n-- Mutta nuo kaksi sanaa, ne sisältävät tuomioni, avioeroni, maanpakoni!\n\n-- Niin, jos joutuvat kunnottoman käsiin! Mutta minä vastaan siitä, että\nne sanat joutuvat määräpaikkaansa.\n\n-- Oh, Jumalani! minun täytyy siis jättää elämäni, kunniani ja maineeni\nteidän käsiinne!\n\n-- Niin, rouva, niin täytyy, ja minä pelastan kaikki.\n\n-- Mutta kuinka? sanokaa minulle toki.\n\n-- Mieheni on laskettu vapaaksi pari kolme päivää takaperin; minulla ei\nole ollut vielä aikaa tavata häntä. Hän on oiva ja kelpo mies, joka ei\nvihaa eikä rakasta ketään. Hän tekee mitä minä tahdon: hän menee minun\nkäskystäni, tietämättä mitä hän viepi, ja jättää Teidän Majesteettinne\nkirjeen, tietämättä edes sen olevan Teidän Majesteettinne lähettämän,\nsiihen määräpaikkaan, jonka minä hänelle ilmoitan.\n\nKuningatar tarttui nuoren naisen molempiin käsiin kiihkoisella\nihastuksella, silmäsi häntä ikäänkuin nähdäksensä hänen sydämensä\npohjaan saakka, ja nähden hänen kauniissa silmissänsä vaan\nvilpittömyyttä, syleili häntä hellästi.\n\n-- Tee se, huudahti hän, niin olet pelastanut minun elämäni ja kunniani!\n\n-- Oh! elkää arvostelko liian suureksi sitä palvelusta, joka minulla on\nonni teille tehdä; minulla ei ole mitään pelastettavaa Teidän\nMajesteetiltanne, joka olette vaan petollisten vehkeiden uhrina.\n\n-- Se on totta, se on totta, lapseni, sanoi kuningatar, sinä olet\noikeassa.\n\n-- Antakaa minulle siis se kirje, rouva, aika kiiruhtaa.\n\nKuningatar riensi pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta, paperia ja\nkyniä: hän kirjoitti kaksi riviä, sulki kirjeen kuoreensa ja jätti sen\nrouva Bonacieux'ille.\n\n-- Mutta, sanoi kuningatar, nyt unhotamme erään varsin tärkeän asian.\n\n-- Minkä?\n\n-- Rahat.\n\nRouva Bonacieux punastui.\n\n-- Niin, se on totta, sanoi hän, ja minun täytyy tunnustaa Teidän\nMajesteetillenne, että minun mieheni...\n\n-- Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.\n\n-- Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa.\nMutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...\n\n-- Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; --\nne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele\ntuota vastausta; -- mutta maltahan.\n\nItävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.\n\n-- Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin\nvakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä\nsaan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se\nrahaksi; sillä matkustakoon miehesi.\n\n-- Tunnin sisään on käsky täytetty.\n\n-- Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että\ntöintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille\nLontoosen.\n\n-- Kirje joutuu hänen omaan käteensä.\n\n-- Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.\n\nRouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja\nkatosi kuin linnun siivillä.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin oli hän kotonansa; niinkuin hän oli\nkuningattarelle sanonut, hän ei ollut tavannut miestänsä hänen\nirtipääsemisensä jälkeen; hän ei tiennyt mikä muutos hänen miehessänsä\noli tapahtunut kardinaalin suhteen, muutos, joka oli yhä vakaantunut\nniistä parista kolmesta käynnistä, joita hänen luoksensa oli tehnyt\nkreivi Rochefort; tuo mies oli nyt tullut Bonacieux'in parhaimmaksi\nystäväksi ja saanut hänen uskomaan vähällä vaivalla, ett'ei mikään\nrikoksellinen tunne ollut syynä hänen vaimonsa ryöstöön, vaan yksinomaan\nvaltiollinen varovaisuus.\n\nHän tapasi Bonacieux'in yksinään: miesparalla oli ollut suuret puuhat\nsaada taas järjestykseen kotinsa, jossa hän oli löytänyt huonekalut\nmelkein ruhjottuina, laatikot milt'ei tyhjinä, koska oikeus ei ole yksi\nnoista kolmesta asiasta, jotka kuningas Salomo mainitsee niiksi, jotka\neivät jätä mitään jälkeä käynnistänsä. Mitä palvelustyttöön tulee, hän\noli pötkinyt pakoon silloinkuin isäntä otettiin kiini. Tuo tyttöparka\noli säikähtynyt siihen määrään että hän oli yhtä puhkua kulkenut\nPariisista aina Bourgogne'en saakka, joka oli hänen kotiseutunsa.\n\nKelpo kauppias oli heti kohta kotiin tultuansa antanut vaimollensa\ntiedon onnellisesta palaamisestansa ja vaimonsa oli toivottanut hänelle\nonnea ja vastannut, että niinpian kuin hän saa hetkenkään lomaa\ntoimiltansa hovissa, hän omistaa sen hetken kokonaan hänelle ja tulee\nhäntä tervehtimään.\n\nTuo hetki oli odotuttanut itseänsä jo viisi päivää, joka aika toisissa\noloissa epäilemättä olisi tuntunut Bonacieux'istä vähän pitkänlaiselta;\nmutta hänellä oli sen käynnin johdosta, jonka hän oli tehnyt kardinaalin\nluokse, ja niiden käyntien vuoksi, joita Rochefort oli hänen luoksensa\ntehnyt, runsaasti miettimisen aihetta ja niinkuin tiedetään, ei millään\nsaa niin aikaa kulumaan kuin miettimisellä.\n\nSitä enemmän, kun Bonacieux'in mietinnöt olivat kokonaan ruusunvärisiä.\nRochefort nimitti häntä ystäväksensä, rakkaaksi Bonacieux'iksensä, eikä\nlakannut hänelle vakuuttelemasta, että kardinaali pani häneen mitä\nsuurimman arvon. Kauppias näki jo olevansa matkalla onneen ja kunniaan.\n\nRouva Bonacieux oli hänkin puolestaan miettinyt, mutta, se on meidän\nsanominen, nuo mietinnöt olivat aivan kokonaan muuta kuin\nkunnianhimoisia; vastoin tahtoansakin olivat hänen ajatuksensa\nlakkaamatta kiini tuossa kauniissa uljaassa nuoressa miehessä, joka\nnäytti niin rakastuneelta. Joutuneena kahdeksantoista vuotiaana\nnaimisiin herra Bonacieux'in kanssa, eläen aina puolisonsa ystävien\nkeskuudessa, puolison, joka ei ollut omiansa herättämään mitään\nhellempää tunnetta nuoressa naisessa, jonka sydän oli paljoa\nkorkeammalla asteella kuin hänen asemansa, ei rouva Bonacieux'iin ollut\nkoskaan pystynyt mikään tavallinen viettelys: mutta aatelisnimellä,\nsemminkin sinä aikana, oli suuri vaikutus porvaristoon ja d'Artagnan oli\naatelismies; siihen lisäksi oli hänen yllänsä henkivartijan univormu,\njoka muskettisoturin univormun jälkeen oli naisten silmissä suurimmassa\narvossa. Hän oli, sanomme sen vieläkin, kaunis, nuori, ja\nseikkailunhaluinen; siinä oli jo enemmän kuin tarvittiin panemaan\nkolmenkolmatta vuotiasta päätä pyörälle, ja rouva Bonacieux oli juuri\ntuossa elämän onnellisessa ijässä.\n\nMolemmat aviopuolisot, vaikka eivät olleet nähneet toisiaan kahdeksaan\npäivään ja vaikka tuon viikon ajalla oli heille tärkeitä kohtauksia\ntapahtunut, lähestyivät toisiansa ikäänkuin vähän arvelun-alaisesti;\nherra Bonacieux osoitti kumminkin todellista iloa ja kävi vaimollensa\nvastaan avoimin sylin.\n\nRouva Bonacieux kurotti hänelle otsansa suudeltavaksi.\n\n-- Keskustelkaamme vähän, lausui hän sitten.\n\n-- Kuinka? sanoi Bonacieux hämmästyneenä.\n\n-- Niin, toden perästä, minulla on sangen tärkeä asia sinulle\npuhuttavana.\n\n-- Vai niin, ja minulla myös on sangen vakavia kysymyksiä sinulle\ntehtävänä. Selitäppäs minulle vähän ryöstämisestäsi.\n\n-- Siitä ei ole kysymystä tällä kertaa, sanoi rouva Bonacieux.\n\n-- Mistäs sitten? minun vankeudestaniko?\n\n-- Siitä sain kuulla samana päivänä; mutta kun et ollut syypää mihinkään\nrikokseen, etkä ollut osallinen mihinkään vehkeesen, etkä vihdoin\ntiennyt mitään, joka olisi voinut saattaa vaaraan sinua tai ketään\nmuutakaan, en minä koko tapauksesta pitänyt suurempaa lukua kuin se\nansaitsi.\n\n-- Sinäpä otat asian varsin kevyesti, vaimoseni! sanoi Bonacieux vähän\nloukkautuneena vaimonsa osoittamasta välinpitämättömyydestä; tiedätkö\nettä olin kokonaisen päivän ja yön Bastiljin vankikoppiin viskattuna?\n\n-- Yksi päivä ja yö on pian ohitse; heitetään nyt koko tuo vankeutesi ja\npalataan siihen, mikä minut nyt tuopi sinun luoksesi.\n\n-- Kuinka! mikä sinut tuopi minun luokseni! Eikö se sitten ole halu,\nnähdä miestänsä, josta on ollut eroitettuna kokonaista kahdeksan päivää?\nkysyi kauppias sangen suuttuneena.\n\n-- Se ensin ja muuta siihen lisäksi.\n\n-- Puhu!\n\n-- Sangen tärkeä asia, josta kenties tulevainen onnemme riippuu.\n\n-- Meidän onnemme on paljon muuttanut muotoansa siitä kuin viimeksi\nnäimme toisiamme, eikä minua laisinkaan kummastuttaisi, jos muutamien\nkuukausien päästä moni meitä kadehtisi.\n\n-- Niinpä kyllä, varsinkin jos tahdot noudattaa niitä määräyksiä, mitä\nnyt aion sinulle antaa.\n\n-- Minulle?\n\n-- Niin, juuri sinulle. Sinulle tarjoutuu tilaisuus tehdä hyvä ja pyhä\ntyö, ja ansaita samalla paljo rahaa.\n\nRouva Bonacieux tiesi että hän rahasta puhumalla koskettaisi miehensä\nheikointa puolta.\n\nMutta kun ihminen, olipa se vaikka kauppias, on kymmenen minuuttia\npuhunut kardinaalin kanssa, hän ei ole enää sama ihminen.\n\n-- Ansaita paljo rahaa! sanoi Bonacieux, työntäen huuliaan eteenpäin.\n\n-- Niin, paljo.\n\n-- Kuinka paljo, noin likimain?\n\n-- Ehkäpä tuhannen pistole'a.\n\n-- Se mitä pyydät minun tekemään, on siis sangen tärkeätä?\n\n-- On.\n\n-- Mitä minun on tekeminen?\n\n-- Sinun on lähteminen paikalla matkalle, minä annan sinulle paperin,\njosta et saa luopua missään nimessä, vaan jätät sen asianomaisiin\nkäsiin.\n\n-- Ja minne minun on meneminen?\n\n-- Lontoosen.\n\n-- Minä Lontoosen! Pilkkaahan minusta teet, minulla ole mitään asiaa\nLontoosen.\n\n-- Mutta muut tarvitsevat sinua sinne menemään.\n\n-- Ketkä muut? Minä sanon sinulle, ett'en ryhdy enää sokeasti mihinkään\nja että minä tahdon tietää niinhyvin minkä vuoksi kuin myöskin kenen\nvuoksi minä antaudun asioihin.\n\n-- Eräs korkea henkilö lähettää sinut, eräs toinen korkea henkilö\nodottaa sinua: palkinto menee yli toivojesi, siinä kaikki, mitä voin\nsinulle luvata.\n\n-- Taas vehkeitä ja juonia! aina vaan vehkeitä ja juonia! kiitoksia\npaljo, minä epäilen nyt jo semmoisia ja herra kardinaali on minua siinä\nsuhteessa valaissut.\n\n-- Kardinaali! huudahti rouva Bonacieux, oletko nähnyt kardinaalin?\n\n-- Hän kutsutti minut luoksensa, vastasi kauppias ylpeästi.\n\n-- Ja sinä noudatit kutsumusta, ajattelematon mies!\n\n-- Minä sanon sinulle, ett'ei minulla ollut valitsemisen varaa, mennäkkö\nvai olla menemättä, sillä minä olin kahden vahdin välissä. Tosin kyllä,\nkun en silloin vielä kardinaalia tuntenut, olisin ollut kovin hyvilläni,\njos en olisi tarvinnut hänen luoksensa mennä.\n\n-- Pitelikö hän sitten sinua pahasti? uhkailiko hän sinua?\n\n-- Hän otti minua kädestä ja sanoi minua ystäväksensä -- ystäväksensä!\nkuuletko, eukkoni? -- minä olen suuren kardinaalin ystävä!\n\n-- Suuren kardinaalin!\n\n-- Epäätkö häneltä tuon nimityksen, kenties?\n\n-- Minä en epää mitään, mutta sanon vaan sinulle että ministerin suosio\non lyhytikäinen ja että aika hupsu se on, joka herkiää ministerin\nystäväksi; on korkeampia voimia kuin hänen, jotka eivät perustu yhden\nmiehen oikkuihin eivätkä johdu yhdestä tapauksesta, ja niihin voimiin\ntulee turvautua.\n\n-- Ikävä kyllä, vaan minä en tunne muuta voimaa kuin sen suuren miehen,\njota minulla on kunnia palvella.\n\n-- Palveletko kardinaalia?\n\n-- Palvelen, ja koska olen hänen palvelijansa, en salli, että sinä\nantaudut vehkeihin valtion turvallisuutta vastaan ja että palvelet\nsellaisen naisen vehkeitä, joka ei ole ranskalainen, vaan jolla on\nespanjalainen sydän.\n\nBonacieux matki sanasta sanaan kreivi Rochefort'ilta kuulemiansa\nlauseita; mutta vaimoparka, joka oli luottanut mieheensä ja joka siinä\ntoivossa oli mennyt hänestä takaukseen kuningattarelle, vapisi\nhavaitessaan mihin vaaraan hän oli ollut syöstäytymäisillään, ja\nnähdessään mihin avuttomaan tilaan hän oli joutunut. Mutta tuntiessaan\nmiehensä heikkouden ja erittäinkin ahneuden, ei hän vielä luopunut\nkaikesta toivosta saada asia hyvään päätökseen.\n\n-- Vai niin, vai olet sinä kardinaalin miehiä, sanoi hän; ah! sinä olet\nniiden miesten puolella, jotka kohtelevat pahoin vaimoasi ja häväisevät\nkuningatarta.\n\n-- Yksityisten edut eivät ole mitään yhteisten etujen rinnalla. Minä\nolen niiden puolella, jotka pelastavat valtion, virkkoi Bonacieux\nkorkealentoisin sanoin.\n\nTuo oli näet taas noita kreivi Rochefort'in lauselmia, joita hän oli\npannut mieleensä ja piti nyt olevan sopivan tilaisuuden panna\nkäytäntöön.\n\n-- Ja tiedätkö sinä, mikä se tuo valtio sitten on, josta sinä puhut?\nsanoi rouva Bonacieux, kohauttaen olkapäitänsä. Tyydy sinä vaan olemaan\ntavallinen koristelematon porvari ja käänny sille puolelle, joka sinulle\ntarjoo suurimpia etuja.\n\n-- Heh hee! sanoi Bonacieux, taputellen lihavan vatsansa vierellä\nriippuvaa rahapussia, mitäs tästä sanot, saarnaaja?\n\n-- Mistä tuo rahan paljous tulee?\n\n-- Arvaappas?\n\n-- Kardinaaliltako?\n\n-- Häneltä ja ystävältäni kreivi Rochefort'ilta.\n\n-- Kreivi Rochefort'ilta! mutta hänhän se minut ryösti!\n\n-- Paljo mahdollista.\n\n-- Ja sinä otat rahaa siltä mieheltä?\n\n-- Etkös sinä sanonut, että tuo ryöstäminen tapahtui vaan valtiollisista\nsyistä?\n\n-- Sanoin; mutta tuon ryöstämisen tarkoitus oli saada minut pettämään\nemäntäni, pakoittaa minut kiduttamisilla tunnustuksiin, jotka olisivat\nsaattanut minun korkean hallitsijattareni kunnian ja ehkäpä elämänkin\nvaaraan.\n\n-- Rouvaseni, sanoi Bonacieux, sinun korkea emäntäsi on uskoton\nespanjalainen, ja mitä kardinaali tekee, on hyvin tehty.\n\n-- Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi,\nsaituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!\n\n-- Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt\nvaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs\nsanotkaan?\n\n-- Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva\nBonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa.\nAh! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä\nmyöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.\n\n-- Enpähän, vaan kardinaalille.\n\n-- Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin\nsanoo saatana.\n\n-- Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!\n\n-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun\nkelvottomuuttasi.\n\n-- Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!\n\n-- Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit\nrehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi,\nsillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä\nenemmän, -- hän tarttui hänen käteensä -- minä suljen sinut takaisin\nystävyyteeni.\n\nBonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi.\nViidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta\nvuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden\nvaiheella:\n\n-- No, joko olet tehnyt päätöksesi? kysyi hän.\n\n-- Mutta rakas ystäväni, ajattelehan toki vähän, mitä sinä minulta\nvaadit; Lontoo on kaukana Pariisista, sangen kaukana, ja ehkäpä tuon\nasian toimittaminen, johon minua tahdot, ei ole aivan ilman vaaroja.\n\n-- Mitäs sillä väliä, sinä vältät ne!\n\n-- Kuuleppas nyt, vaimoseni, kuuleppas nyt, sanoi kauppias päättävästi,\nminä kieltäydyn: vehkeet minua peloittavat. Minä olen nähnyt Bastiljin.\nBrrr! se on kauhea tuo Bastilji! Ei muuta kuin vaan ajattelen sitä, niin\njo pöyristyttää. Minua uhattiin kiduttaa. Tiedätkö, mitä kiduttaminen\non? Puukiiloilla puristetaan jalkoja siksi kunnes luut musertuvat! Ei,\nse on kerralla sanottu, en lähde. Ja, saakeli vieköön, miks'et itse\nlähde tuolle matkalle? sillä, toden totta, luulenpa olleeni tähän asti\nerhetyksissä sinusta: minä luulen, että oletkin mies, ja vieläpä niitä\nkaikista hurjapäisimpiä!\n\n-- Ja sinä taas, sinä olet nainen, kurja, pöllöpäinen, tyhmistynyt\nnainen. Ah, sinä pelkäät! No niin, ell'et sinä tahdo paikalla lähteä,\ntoimitan sinut kiini kuningattaren käskystä ja hankin sinut Bastiljiin,\njota sinä niin pelkäät.\n\nBonacieux vaipui syviin ajatuksiin; hän punnitsi kallossansa kahta\nvihaa, kardinaalin ja kuningattaren: kardinaalin viha painoi\nsuunnattoman paljo enemmän.\n\n-- Toimita vaan kiini minut kuningattaren käskystä, sanoi hän, niin minä\nvalitan Hänen ylhäisyydellensä.\n\nVihdoin viimein huomasi rouva Bonacieux menneensä liian kauvas, ja\nhämmästyi että oli niin kovin pitkälle mennyt. Hän katseli hetkisen\nkauhistuksella tuota tyhmää naamaa, jossa kuvastui voittamaton\nitsepintaisuus, niinkuin tavallista hupsuilla, jotka pelkäävät.\n\n-- No niin, olkoon! sanoi hän. Ehkäpä sinä perältäkin olet oikeassa:\nmies ymmärtää politiikkaa paremmin kuin nainen, varsinkin sinä,\nBonacieux, joka olet puhunut kardinaalin kanssa. Mutta kumminkin on\nvarsin kovaa, lisäsi hän, että minun oma mieheni, jonka ystävyyteen\nminun olisi pitänyt voida luottaa, kohtelee minua niin tylysti, eikä\nnoudata minun mielitekoani.\n\n-- Sentähden, että sinun mielitekosi saattavat mennä liian kauvaksi,\nvastasi Bonacieux riemullisena, ja minä epäilen niitä.\n\n-- Minä jätän siis asian siksensä, sanoi nuori vaimo huoaten, olkoon\nsitten, elkäämmekä puhuko siitä enää.\n\n-- Jos sinä edes sanoisit minulle, mille asialle minun pitäisi Lontoosen\nmennä, jatkoi Bonacieux, muistaen, vaikka liian myöhään, että Rochefort\noli käskenyt hänen koettaa päästä perille kaikista vaimonsa\nsalaisuuksista.\n\n-- Sitä on sinun tarpeeton tietää, sanoi nuori vaimo, jota\nvaistonomainen epäluulo peräytti: se oli vaan erästä joutavanpäiväistä,\njommoista naisten on tapa haluta, eräs ostos, jossa olisit voinut paljon\nvoittaa.\n\nMutta kuta enemmän nuori vaimo esteli, sitä enemmän rupesi Bonacieux\najattelemaan että tuo salaisuus, jota hän ei tahtonut sanoa, mahtoi olla\nhyvin tärkeä. Hän päätti sen vuoksi paikalla kiiruhtaa kreivi\nRochefort'in luokse, ilmoittamaan että kuningatar haki lähettilästä\nLontoosen.\n\n-- Suo anteeksi, että minun täytyy sinut jättää, rakas eukkoni, sanoi\nhän; mutta kun en tiennyt sinun tulevan minua tervehtimään, olin\npäättänyt kohdata erästä ystävää juuri tähän aikaan; minä tulen paikalla\ntakaisin, ja jos tahdot odottaa minua vaikkapa vaan puoli minuuttia,\nettä vaan suoriudun tuosta ystävästäni, niin palaan sinua noutamaan ja,\nkun alkaa jo olla näin myöhäistä, saattamaan sinua Louvreen.\n\n-- Kiitos vaan, herraseni, vastasi rouva Bonacieux: koska sinulla ei\nollut kylliksi rohkeutta olemaan minulle miksikään hyödyksi, palaan minä\nkyllä yksinkin Louvreen.\n\n-- Niinkuin tahdot, vastasi entinen kauppias. Tapaanko sinua taas\nkohdakkoin?\n\n-- Kyllä kaiketi, toivoakseni ensi viikolla saan toimeltani vähän lomaa,\nja silloin tulen tänne laittamaan järjestykseen asioita, jotka mahtavat\nolla jokseenkin sotkeuksissa.\n\n-- Hyvä; minä odotan sinua. Ethän ole pahastuksissasi minuun?\n\n-- Minäkö! en laisinkaan.\n\n-- Kohta siis tapaamme taas?\n\n-- Aivan kohta.\n\nBonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.\n\n-- Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt\nportista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen\npiti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen\nkuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni... Ah! Jumalani! hän\nrupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista\nkoko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua,\nBonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä\npahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä\nsaat maksaa!\n\nJuuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai\nhänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa\nkattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:\n\n-- Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin\nlaskeudun alas teidän luoksenne.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nRakastaja ja puoliso.\n\n\n-- Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo\noli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.\n\n-- Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva\nBonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.\n\n-- Kaikki tyynni.\n\n-- Mutta, Jumalani, millä tavoin?\n\n-- Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä\nvilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.\n\n-- Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?\n\n-- Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä\npöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle\nkovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille\npalvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän\nedestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja\nuskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on\nainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.\n\nRouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta\nja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.\n\n-- Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun\nuskomaan teille sen toimen?\n\n-- Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on\ntekeminen?\n\n-- Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille\nsemmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!\n\n-- No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun\npuolestani.\n\n-- Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.\n\n-- Tunnetteko Athosta?\n\n-- En.\n\n-- Porthosta?\n\n-- En.\n\n-- Aramista?\n\n-- En. Ketä ovat ne herrat?\n\n-- Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän\nkapteeniansa?\n\n-- Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman\nkerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on\nurhoollinen ja rehellinen mies.\n\n-- Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?\n\n-- Oh, en millään muotoa.\n\n-- No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä,\nolkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa,\nvoitteko uskoa sen minun haltuuni.\n\n-- Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä\nkellenkään.\n\n-- Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.\n\n-- Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai\nkoiran kaulaan.\n\n-- Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.\n\n-- Kyllähän sanotte niin.\n\n-- Minä olen luotettava mies!\n\n-- Sen uskon.\n\n-- Ja rohkea.\n\n-- Oh! siitä olen varma.\n\n-- Siis, pankaa minut koetukselle.\n\nRouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä.\nMutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin\nvakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen\nluottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy\nuskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo\nvaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen\nluottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin\ntahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista,\nmikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.\n\n-- Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan\nmukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että\njos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä\nsurmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.\n\n-- Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että\njos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte\ntehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi\nketään vaaraan.\n\nSiiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka\nhän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.\n\nTämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.\n\nD'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli\nhänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo\nkaikki tekivät hänestä jättiläisen.\n\n-- Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.\n\n-- Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne,\nkapteeninne!\n\n-- Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin\ntodellakin, minun täytyy saada loma.\n\n-- Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.\n\n-- Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi,\nolkaa huoleti.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän\nhänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.\n\n-- Mutta vielä toinen asia.\n\n-- Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan\nepäilyksiänsä.\n\n-- Teillä ei taida olla rahaa?\n\n-- Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja\nvetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia\ntakaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.\n\n-- Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet,\nniinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut\njoka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.\n\n-- Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte\nettä se on sangen arvokkaan näköinen.\n\n-- Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa,\nkun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.\n\n-- Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva\nBonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva\nkovin kiitollinen.\n\n-- Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä\nrakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän\nonnellisuutta kuin uskalsin toivoa.\n\n-- Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.\n\n-- Mitä?\n\n-- Kadulla puhutaan.\n\n-- Ääni on...\n\n-- Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!\n\nD'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.\n\n-- Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi\nhän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.\n\n-- Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin\nkatoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?\n\n-- Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.\n\n-- Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.\n\n-- Täytyy nousta minun luokseni.\n\n-- Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua\npeljästyttää.\n\nRouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki\nkyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.\n\n-- Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin\ntemppelissä, siihen annan kunniasanani.\n\n-- Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.\n\nD'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot,\nhiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös\nportaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.\n\nKun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven\nsisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat\nikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan\nkääriytyneen miehen kanssa.\n\nNähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten\nmiekkansa, riensi ovea kohden.\n\nSe oli Meung'in mies.\n\n-- Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät\nhukkaan.\n\n-- Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole\nteidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään\nmuuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.\n\n-- Ettekö omassa nimessänne mitään käske?\n\n-- Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa\nnimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he\npuhuisivat minusta.\n\nD'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.\n\nHerra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän\nvaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.\n\n-- Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.\n\n-- Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä\naikomuksissa te lähditte ulos?\n\n-- Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän\non hyvin herkkäuskoinen nainen.\n\n-- Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?\n\n-- En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä\nmitään valoa näy rakojen lävitse.\n\n-- Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.\n\n-- Menkäämme.\n\n-- Minä kysyn hänen palvelijaltansa.\n\nBonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat\nkulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.\n\nEi kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta,\nlainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä\nvaroi ilmoittamasta millään oloansa.\n\nSinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella,\nmolemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.\n\n-- Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.\n\n-- Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan\nparemmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.\n\n-- Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.\n\n-- Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.\n\nD'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen\nkamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle,\nrupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua\nniinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.\n\n-- Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi\ntuntematon.\n\n-- Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.\n\n-- Ja te arvelette vaimonne?...\n\n-- Palanneen Louvreen.\n\n-- Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?\n\n-- Siitä olen varma.\n\n-- Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?\n\n-- Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen...\n\n-- Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.\n\n-- Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?\n\n-- Sitä en epäile.\n\n-- Suuri kardinaali!\n\n-- Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne,\nmaininnut mitään nimiä?\n\n-- Ei hän maininnut.\n\n-- Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia,\ntai rouva de Vernet'iä?\n\n-- Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean\nhenkilön asialle.\n\n-- Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.\n\n-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen\njätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.\n\n-- Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun\nette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje\nkäsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te...\n\n-- Ja minä?...\n\n-- No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät...\n\n-- Onko hän sanonut?\n\n-- On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.\n\n-- Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on\naikaa.\n\n-- Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.\n\n-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.\n\n-- Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.\n\n-- Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että\nolen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja\njuoksen kardinaalin luokse.\n\n-- Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka\ntoimenne on käynyt.\n\nTuntematon meni.\n\n-- Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin\nlisänimen.\n\n-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä\nentistäkin kovemmin.\n\nKauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in\nmietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut\nrahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.\n\n-- Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko\ntämän puolen kaupunkia.\n\nBonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui\ntuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla,\nsemminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun\nei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen\näänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.\n\n-- Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva\nBonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa\nolevanne kuningattaren palveluksessa.\n\n-- Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä\nolen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin\nansaitseva teidän rakkautenne?\n\nNuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen\nposkillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan,\nhänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka\nkantimessansa.\n\nRouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä\ntuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota\nhän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman\ntaakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:\n\n-- O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!\n\n\n\n\nXIX.\n\nRetken suunnitelma.\n\n\nD'Artagnan meni oikopäätä herra de Tréville'n luokse. Hän arvasi kyllä,\nettä kardinaali muutamissa minuuteissa saisi asiasta tiedon tuon kirotun\ntuntemattoman kautta, joka näkyi olevan hänen kätyrinsä, ja ett'ei siis\nollut yhtäkään hetkeä kadotettavana.\n\nNuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa\nsaattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut\nhänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle\nsiis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut\nonnettarilta pyytääkkään.\n\nHerra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita\ntavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin\nperheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että\nhän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.\n\nTuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de\nTréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka\nkuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että\njotakin uutta oli todella tapahtunut.\n\nPitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä,\nuskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä\nvaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta\nherra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle,\naina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina\nniin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti\nilmoittaa hänelle kaikki.\n\n-- Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi\nherra de Tréville.\n\n-- Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle\nanteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä\nasia on kysymyksessä.\n\n-- Sanokaa siis, minä kuuntelen.\n\n-- Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen\npuhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.\n\n-- Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä,\nnähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa\nd'Artagnan'ia kohden.\n\n-- Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään\nsalaisuuden...\n\n-- Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.\n\n-- Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te\nvoitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa\nkuningatar on antanut täyttääkseni.\n\n-- Onko salaisuus teidän?\n\n-- Ei, herra, se on kuningattaren.\n\n-- Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?\n\n-- Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.\n\n-- Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?\n\n-- Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja\npelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää,\nell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.\n\n-- Pitäkää salaisuus omananne, nuori mies, ja sanokaa, mitä te haluatte.\n\n-- Minä haluan teidän hankkimaan minulle herra Desessart'ilta\nviidentoista päivän loman.\n\n-- Milloin?\n\n-- Jo tänä yönä.\n\n-- Lähdettekö Pariisista?\n\n-- Lähden asialle.\n\n-- Voitteko minulle sanoa minne?\n\n-- Lontoosen.\n\n-- Kuka siitä hyötyisi, ell'ette saavuttaisi tarkoitustanne?\n\n-- Kardinaali, uskoakseni, antaisi koko maailman, jos hän voisi estää\nminut onnistumasta.\n\n-- Ja yksinkö lähdette?\n\n-- Yksin.\n\n-- Siinä tapauksessa, elkää matkustako Bondy'n kautta; minä sanon teille\nsen, minä, ja vahvistan sen Tréville'n kunniasanalla.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Teidät surmataan.\n\n-- Silloin kuolen velvollisuuttani täyttäessäni.\n\n-- Mutta toimitettavanne jää kesken-eräisiksi.\n\n-- Se on totta, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Uskokaa minua, jatkoi Tréville, tuommoisiin yrityksiin tarvitaan\nneljä miestä, jos mieli yhden päästä perille.\n\n-- Ah, te olette oikeassa, herra, myönsi d'Artagnan; mutta te tunnette\nAthoksen, Porthoksen ja Aramiksen ja tiedätte itse, voinko saada heidät\nmukaani.\n\n-- Ilmanko uskomatta heille tuota salaisuutta, jota minä en tahtonut\ntietää?\n\n-- Me olemme vannoneet ikipäiviksi toinen toisillemme sokean\nluottamuksen ja kaikki koetukset kestävän ystävyyden; muutoin, te\nvoisitte sanoa heille luottavanne minuun täydellisesti, eivätkä kaiketi\nhe ole heikompi-uskoisia kuin te.\n\n-- Minä voin lähettää heille viidentoista päivän lomaluvan, siinä\nkaikki: Athokselle, jota hänen haavansa yhä vaivaa, mennäkseen Forges'in\nkylpylähteille; Porthokselle ja Aramikselle, saadaksensa seurata\nystäväänsä, josta he eivät tahdo luopua, hänen ollessaan noin\nvaivanalaisessa tilassa. Heidän lupakirjainsa lähettäminen on oleva\nminun puoleltani vakuutena siihen, että valtuutan heidät matkalle.\n\n-- Kiitos, herra, te olette satakertaisesti hyvä.\n\n-- Menkää tapaamaan heitä heti paikalla ja pantakoon kaikki toimeen jo\ntänä yönä. Ah! mutta kirjoittakaapa ensin herra Desessarts'ille menevä\nanomuksenne. Ehkä on teillä vakoojia kantapäillänne ja tämä teidän\nkäyntinne, joka siinä tapauksessa on jo kardinaalin tiedossa, saa sillä\ntavoin selityksensä.\n\nD'Artagnan kirjoitti anomuskirjansa ja herra de Tréville, ottaen sen\nkäsiinsä, vakuutti, että ennen kello kahta, jälkeen puolen yön, neljä\nlupakirjaa oli asianomaisten matkamiesten kotona.\n\n-- Tehkää hyvin ja lähettäkää minun lupakirjani Athoksen luokse, sanoi\nd'Artagnan. Minä pelkään, että kotiin palatessani siellä saattaisi\nkohdata ikävyyksiä.\n\n-- Olkaa huoleti. Hyvästi, onnea matkalle! Malttakaas vielä! sanoi herra\nde Tréville kutsuen hänet takaisin.\n\nD'Artagnan palasi.\n\n-- Onkos teillä rahaa?\n\nD'Artagnan helisti pussia, joka oli hänen taskussansa.\n\n-- Kylliksikö? kysyi herra de Tréville.\n\n-- Kolme sataa pistole'a.\n\n-- Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.\n\nD'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle\nkätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella\nkunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta\nkuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas,\nrehellinen ja suuri.\n\nEnsiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä\nluona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva\nBonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta\nmuskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen\nkasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.\n\nSinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli\nhäneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että\nmuka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen\nselitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla\nvalmis jo tulevaksi viikoksi -- siinä asia, joka niin paljon häntä\najattelutti.\n\nKun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de\nTréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.\n\n-- Mitä siinä? kysyi Aramis.\n\n-- Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.\n\n-- En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.\n\n-- Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä\npuoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra\nAramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.\n\nLakeija kumarsi maahan asti ja meni.\n\n-- Mitä tämä tietää? kysyi Aramis.\n\n-- Ota nyt mukaasi mitä arvelet tarvitsevasi viidentoista päivän\nmatkalla ja seuraa minua.\n\n-- Mutta minä en voi lähteä tällä haavaa Pariisista, tietämättä...\n\nAramis seisahtui.\n\n-- Minne hän on joutunut, eikö niin? jatkoi d'Artagnan.\n\n-- Kuka? kysyi Aramis.\n\n-- Se nainen, joka oli täällä, nainen, jolla oli kirjailtu nenäliina.\n\n-- Ken sinulle on sanonut, että täällä on ollut nainen? kysyi Aramis\nkalpeana kuin kuolema.\n\n-- Minä näin hänet.\n\n-- Ja tiedät ken hän on?\n\n-- Ainakin luulen tietäväni.\n\n-- Kuuleppas, sanoi Aramis, koska tiedät niin paljon, tiedätkö myöskin\nminne tuo nainen on joutunut?\n\n-- Minä arvelen hänen palanneen Tours'iin.\n\n-- Tours'iin? niin, kaiketi se niin on; sinä tunnet hänet. Mutta kuinka\nhän on palannut Tours'iin, sanomatta minulle mitään?\n\n-- Hän on pelännyt joutuvansa kiini.\n\n-- Miksi hän ei ole minulle kirjoittanut.\n\n-- Siksi, että hän on pelännyt saattavansa sinut vaaraan.\n\n-- D'Artagnan, sinä annat minulle elämäni takaisin! huudahti Aramis.\nLuulin itseni hyljätyksi, petetyksi. Olin niin onnellinen saadessani\nhänet taas nähdä! En voinut uskoa, että hän panisi vapautensa vaaraan\nminun tähteni, ja kumminkin, minkä vuoksi oli hän palannut Pariisiin?\n\n-- Saman asian vuoksi, joka meidät tällä hetkellä käskee lähtemään\nLontoosen.\n\n-- Mikä asia se on? kysyi Aramis.\n\n-- Sen saat kerta maailmassa tietää, Aramis; mutta tällä erää täytyy\nminun olla yhtä salaperäinen kuin tuo _tohtorin sisarentytär_.\n\nAramis hymyili, sillä hänelle muistui tuosta mieleen se tarina, jonka\nhän eräänä iltana oli ystävillensä kertonut.\n\n-- No niin, koska hän on lähtenyt Pariisista ja sinä, d'Artagnan, olet\nvarma asiasta, ei minua enää mikään kiinitä täällä, ja olen siis valmis\nsinua seuraamaan. Minne sinä sanot meidän lähtevän?...\n\n-- Athoksen luokse ensinkin, ja jos tahdot tulla niin tule pian, sillä\nme olemme jo paljon hukanneet aikaa. Mutta kesken puheen, sano\nBazin'ille myös.\n\n-- Tuleeko Bazin myös? kysyi Aramis.\n\n-- Ehkäpä. Kaikessa tapauksessa on hyvä että hän seuraa meitä ainakin\nAthoksen luokse nyt.\n\nAramis kutsui Bazin'in puheillensa, ja käskettyänsä hänen tulla\ntapaamaan häntä Athoksen luota, lausui hän: menkäämme nyt! jolloin hän\notti vaippansa, miekkansa ja kolme pistooliansa, avattuaan turhaan\nkolmea neljää laatikkoa, katsoaksensa olisiko minne sattunut eksymään\njoku rahan nimellinen. Mutta kun hän oli havainnut kaikki hakemiset\ntarpeettomiksi, seurasi hän d'Artagnan'ia, mietiskellen itsekseen,\nkuinka tuo henkivartijakokelas saattoi tietää yhtä hyvin kuin hän, kuka\ntuo nuori nainen oli, jolle hän oli luovuttanut asuntonsa, ja paremmin\nkuin hän, minne sama nuori nainen oli joutunut.\n\nVasta ulos tullessa Aramis laski kätensä d'Artagnan'in käsivarteen,\nsilmäsi häntä terävästi ja virkkoi:\n\n-- Ethän kai liene puhunut kellenkään tuosta naisesta?\n\n-- En kellenkään koko maailmassa.\n\n-- Et edes Athokselle ja Porthokselle?\n\n-- En ole heillekään hiiskahtanut sanaakaan.\n\n-- Hyvä.\n\nJa levollisena tuosta tärkeästä kohdasta Aramis jatkoi matkaansa\nd'Artagnan'in kanssa, ja saapuivat molemmat tuota pikaa Athoksen luokse.\n\nHe tapasivat hänet lupakirja kädessä ja herra de Tréville'n kirje\ntoisessa.\n\n-- Voitteko selittää minulle mitä tietää tämä lupakirja ja tämä kirje,\njotka juuri sain käsiini? kysyi Athos hämmästyksissään.\n\n    \"Paras Athos! Minä tahdon mielelläni, koska teidän terveytenne\n    välttämättömästi vaatii, suoda teille lepoa viideksitoista päiväksi.\n    Menkää siis Forges'in kylpylähteille eli minne vaan haluatte ja\n    laittakaa että pian palaatte entisellenne.\n\n    Harras ystävänne\n\n                                                   _Tréville_.\"\n\n-- No niin, tuo lupakirja ja tuo kirje tarkoittavat, että sinun on\nseuraaminen minua, Athos.\n\n-- Forges'in kylpylähteille.\n\n-- Sinne tai muuanne.\n\n-- Kuninkaanko käskystä?\n\n-- Kuninkaan tai kuningattaren: emmekö ole Heidän Majesteettinsa\npalvelijoita?\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui sisään Porthos.\n\n-- Saakeli sentään, sanoi hän, tämä on vasta omituinen seikka: mistä\najasta saakka muskettisotureille on ruvettu myöntämään lomia ilman\npyytämättä?\n\n-- Siitä saakka, sanoi d'Artagnan, kuin heillä on ystäviä, jotka\npyytävät heidän puolestansa.\n\n-- Ahaa! sanoi Porthos, kyllä näkee, että täällä on jotakin tekeillä.\n\n-- Onpa kyllä, me lähdemme matkalle, sanoi Aramis.\n\n-- Mihin maahan? kysyi Porthos.\n\n-- En toden totta minä tiedä niin mitään, sanoi Athos; kysy\nd'Artagnan'ilta.\n\n-- Lontoosen, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Lontoosen! huudahti Porthos; mitä me Lontoossa teemme?\n\n-- Siinä on seikka, jota en voi teille sanoa, hyvät herrat, teidän\ntäytyy vaan luottaa minuun.\n\n-- Mutta Lontoosen matkustamiseen tarvitaan rahoja, lisäsi Porthos, eikä\nminulla suinkaan ole.\n\n-- Eikä minulla, sanoi Aramis.\n\n-- Eikä minulla, sanoi Athos.\n\n-- Minullapa on, sanoi d'Artagnan vetäen aarteensa taskustaan ja laskien\nsen pöydälle. Tässä pussissa on kolme sataa pistole'a; ottakaamme kukin\nseitsemänkymmentä viisi; siinä on niin paljo kuin tarvitaan mennäksemme\nLontoosen ja tullaksemme sieltä takaisin. Muutoin, olkaa huoleti, emme\nme kaikki Lontoosen asti pääse.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Sentähden että varsin uskottavasti muutamat meistä jäävät välille.\n\n-- Lähdemmekö me siis jollekin taisteluretkelle?\n\n-- Lähdemme, ja mitä vaarallisimmalle, sen saan jo edeltäkäsin\nilmoittaa.\n\n-- Vai niin! mutta koska me panemme henkemme alttiiksi, sanoi Porthos,\ntahtoisin minä toki tietää edes minkä vuoksi?\n\n-- Sen saat kyllä myöhemmin tietää! sanoi Athos.\n\n-- Mutta kyllä minä, sanoi Aramis, olen samaa mieltä kuin Porthos.\n\n-- Onko kuninkaan tapana tehdä teille selkoa semmoisista? Ei; hän sanoo\nvaan ilman muita mutkia: Herrat, taistellaan Gaskonjassa tai\nFlanderissa; menkää taistelemaan, ja te menette. Minkä vuoksi? siitä\nette pidä laisinkaan lukua.\n\n-- D'Artagnan on oikeassa, sanoi Athos, tässä on meidän kolme\nlupakirjaa, jotka tulevat herra de Tréville'ltä ja tässä kolme sataa\npistole'a, jotka tulevat en tiedä mistä. Menkäämme tapettaviksi sinne\nminne meitä käsketään menemään. Maksaako vaivaa pitää hengestä noin\npitkiä puheita? D'Artagnan, minä olen valmis sinua seuraamaan.\n\n-- Ja minä myös, sanoi Porthos.\n\n-- Ja minä myös, sanoi Aramis. Minä en lähdekkään yhtään pahoillani\nPariisista. Minä tarvitsen raitistusta.\n\n-- No niin! kyllä raitistusta saatte, hyvät herrat, olkaa huoleti! sanoi\nd'Artagnan.\n\n-- Ja nyt, milloin lähdemme? kysyi Athos.\n\n-- Heti paikalla, vastasi d'Artagnan; ei ole minuuttiakaan aikaa hukata.\n\n-- Hohoi! Grimaud, Planchet, Mousqueton, Bazin! huusivat kaikki neljä\nnuorta miestä lakeijoitansa, voidelkaa saappaamme ja tuokaa hevoset\nhotellista.\n\nJoka muskettisoturi jätti näet yleiseen hotelliin, kuin kasarmiin ikään,\noman sekä lakeijansa hevosen.\n\nPlanchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin riensivät juoksujalassa pois.\n\n-- Nyt tehkäämme retken suunnitelma, sanoi Porthos. Minne menemme\nensiksi?\n\n-- Calais'iin, sanoi d'Artagnan; se on suorin tie Lontoosen mennä.\n\n-- Hyvä! sanoi Porthos, minun ehdotukseni olisi tämmöinen.\n\n-- Puhu.\n\n-- Neljä miestä yhdessä matkustaen herättävät epäluuloa: d'Artagnan\nantakoon meille jokaiselle määräyksensä; minä lähden etukynnessä\nBoulognen tietä, aukaisemaan kulkuväylää; Athos lähtee kaksi tuntia\nmyöhemmin Amiens'in tietä; Aramis tulee perästä Noyon'in tietä; mitä\nd'Artagnan'iin tulee, hän kulkekoon mitä tietä tahtoo Planchetin\nvaatteissa, jota vastoin Planchet seuraa meitä d'Artagnan'ina ja\nhenkivartijan univormussa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Athos, minun mielestäni ei sovi päästää ensinkään\nlakeijoita tietoon tämmöisistä asioista: aatelismies voi jonkun kerran\nsattumalta ilmaista hänelle uskotun salaisuuden, mutta lakeija sen\nmelkein aina myöpi.\n\n-- Porthoksen suunnitelma näyttää minusta toteuttamattomalta, sanoi\nd'Artagnan, sillä en minä tiedä itsekkään mitä määräyksiä minun pitäisi\nteille antaa. Minä olen kirjeen kuljettaja, en mitään muuta. Minulla ei\nole, enkä voi tehdä, kolmea kopiaa tästä kirjeestä, koska se on\nsinetillä suljettu; täytyy siis, minun mielestäni, matkustaa yhdessä\nseurassa. Kirje on täällä, tässä taskussa. Ja hän osoitti taskua, missä\nkirje oli. Jos minut tapetaan, jonkun teistä tulee ottaa se ja jatkaa\nmatkaa; jos hänet tapetaan, tulee toisen vuoro ja niin edespäin; kunhan\nyksi vaan tulee perille, muuta ei tarvita.\n\n-- Bravo, d'Artagnan! minä olen samaa mieltä kuin sinä, sanoi Athos.\nSitä paitsi täytyy olla johdonmukainen; minä menen kylpemään, te minua\nseuraatte; sen sijaan että menisin Forges'in kylpylähteille, menenkin\nmereen kylpemään; olenhan omassa vallassani. Jos meitä tahdotaan ottaa\nkiini, näytän minä herra de Tréville'n kirjeen ja te näytätte\nlupakirjanne; jos meidän kimppuumme hyökätään, me puolustamme itseämme;\njos meidät vedetään oikeuden eteen, väitämme me kiven kovaan, ett'ei\nmeillä ole muuta aikomusta kuin tuikata itseämme joku vissi lukumäärä\nkertoja meressä: kun neljä miestä on erillään, olisi niitä vallan helppo\nkukistaa, mutta yhdessä ollen muodostavat ne kokonaisen parven. Me\nvarustamme neljä lakeijaamme pistooleilla ja musketeilla; jos meitä\nvastaan lähetetään vaikka armeija, me ryhdymme taisteluun, ja eloon\njääpä, niinkuin d'Artagnan jo sanoi, viepi kirjeen perille.\n\n-- Hyvin puhuttu, huudahti Aramis; sinä et puhu usein, Athos, mutta kun\nsinä puhut, puhut sinä kuin Johannes Kultasuu.[3] Minä hyväksyn Athoksen\nehdotuksen. Entäs sinä, Porthos.\n\n-- Minä myös, sanoi Porthos, jos se sopii d'Artagnan'ille. D'Artagnan,\nkirjeen kuljettaja, on luonnollisesti yrityksen päämies; hän päättäköön,\nme panemme toimeen.\n\n-- No niin! sanoi d'Artagnan, minä päätän, että Athoksen ehdotus on\nhyväksyttävä ja että me lähdemme puolen tunnin perästä matkalle.\n\n-- Hyväksytty! lausuivat kaikki kolme muskettisoturia.\n\nJa nyt ojensi jokainen kätensä rahapussia kohti, ja otti sieltä\nseitsemänkymmentä viisi pistole'a ja valmistautui lähtemään sovittuun\naikaan.\n\n\n\n\nXX.\n\nMatka.\n\n\nKello kaksi aamua lähtivät meidän matkamiehemme Pariisista\nSaint-Denis'in portin kautta; niinkauvan kuin yön aikaa kesti, olivat he\nvaiti; vastoin tahtoansakin tunsivat he pimeyden, painavan heitä, ja\nnäkivät väijytyksiä kaikkialla.\n\nPäivän ensimäiset säteet irroittivat heiltä kielen kannan; auringon\nmukana palasi iloisuus: olipa juuri kuin taistelupäivän aatto, sydän\nsykki, silmät hymyilivät, tuntui kuin elämä, josta kenties kohta oli\nluopuminen, olisi sentään hyvä olemassa.\n\nKaravaani oli muutoin mitä peloittavimman näköinen; muskettisoturien\nmustat hevoset, heidän sotainen ryhtinsä, sekä tuo totuttu tapa,\njoka pysytti nuo uljaat asetoverit sotilaan säännöllisessä\nmarssijärjestyksessä, olisivat ilmaisseet heidät, vaikka mitenkin\ntuntemattomiksi olisivat tekeytyneet. Palvelijat seurasivat heitä,\nvarustettuina aseilla \"aina hampaihin saakka.\"\n\nKaikki meni hyvin Chantilly'yn asti, jonne he saapuivat kello kahdeksan\naikaan aamua. Täytyi syödä aamiainen. Laskeuduttiin alas hevosen selästä\nerään ravintolan edustalla, jonka kyltissä oli kuvattuna pyhä Martinus\nantavana puolet vaipastansa köyhälle. Lakeijat kiellettiin riisumasta\nsatulaa hevosilta ja käskettiin olla valmiina lähtemään tuota pikaa.\n\nAstuttiin sisään yhteiseen ravintolasaliin ja istuttiin pöytään.\n\nEräs herra, joka juuri oli tullut Dammartin'in tietä, oli istuutunut\nsamaan pöytään aamiaiselle. Hän alotti puheen sateesta ja poudasta;\nmatkamiehet vastasivat; hän joi heidän terveydeksensä; matkustajat\nkohteliaasti tekivät samoin.\n\nMutta samassa tuokiossa kun Mousqueton tuli ilmoittamaan hevosten olevan\nvalmiina matkalle, jolloin heti noustiin pöydästä, outo mies esitti\nPorthokselle kardinaalin maljan; Porthos vastasi, ett'ei hänellä ollut\nmitään sitä vastaan, jos vieras vuorostaan joisi kuninkaan maljan.\nVieras huusi, ett'ei hän tuntenut muuta kuningasta kuin Hänen\nylhäisyytensä. Porthos sanoi hänen olevan päissään; tuntematon veti\nmiekkansa.\n\n-- Teit tyhmästi, sanoi Athos, mutta mitäs sille, ei sinun sovi enää\nperäytyä, tapa tuo mies ja tule perästä niinpian kuin voit.\n\nJa kaikki kolme nousivat hevosensa selkään ja ajoivat täyttä laukkaa,\nsamalla kuin Porthos lupasi vastustajallensa, lävistää hänet kaikilla\ntunnetuilla miekkailutempuilla.\n\n-- Siinä oli yksi, sanoi Athos, kun he olivat ratsastaneet satakunnan\naskelta.\n\n-- Mutta minkä vuoksi ahdisti hän Porthosta ennemmin kuin ketään muuta\nmeistä? kysyi Aramis.\n\n-- Sentähden että, kun Porthos oli kaikista äänekkäin, tuntematon luuli\nhäntä päämieheksi, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Olen aina sanonut, että tuo gaskonjalainen on viisauden kaivo, mutisi\nAthos.\n\nMatkustajat jatkoivat kulkuansa.\n\nBeauvais'issa viipyivät he kaksi tuntia, sekä hevoisia puhalluttaaksensa\nettä Porthosta odottaaksensa. Mutta kun kahden tunnin kuluttua Porthos\nei saapunut eikä mitään tietojakaan hänestä, lähdettiin uudestaan\ntielle.\n\nPeninkulman päässä Beauvais'ista kohdattiin eräässä paikassa, missä tie\nkulki kahden töyryn välitse, kahdeksan tai kymmenen miestä, jotka,\nkäyttäen hyväksensä sitä seikkaa, että tie sillä paikalla ei ollut\nkivillä laskettua, olivat korjaavinansa sitä, suurentaen kuoppia ja\nuurtaen syvemmäksi lokaisia kärrinpyörän jälkiä.\n\nAramis, joka pelkäsi tahraavansa saappaansa tuommoisessa tekorapakossa,\nnuhteli heitä ankarasti. Athos tahtoi häntä hillitä, mutta se oli liian\nmyöhäistä. Työmiehet rupesivat tekemään pilkkaa matkustajista ja\nsuututtivat hävyttömyydellänsä tyynen Athoksenkin, niin että hän\nkannusti hevostansa erästä kohti.\n\nSilloin joka mies painautui ojaan ja otti sieltä kätköön pistetyn\nmusketin, josta oli seurauksena että meidän seitsemän matkustajan täytyi\nkiitää aivan nimenomaisen luotituiskun lävitse. Aramis sai luodin\nolkansa lävitse ja Mousqueton toisen perälihaksiinsa. Mousqueton yksin\nvaan putosi hevosen selästä, ei sen vuoksi, että haava olisi ollut\nvaarallinen, vaan kun hän ei voinut nähdä haavaansa, luuli hän olevansa\nvaarallisemmin haavoitettu kuin olikaan.\n\n-- Siinä oli väijytys, sanoi d'Artagnan, elkäämme ampuko laukaustakaan,\nvaan rientäkäämme matkoihimme.\n\nAramis, niin haavoitettuna kuin olikin, piteli kiini hevosen harjasta ja\nseurasi toisia. Mousqueton'in hevonen saavutti heidät ja nelisti\nyksinään rivissä.\n\n-- Tuosta saimme varahevosen, sanoi Athos.\n\n-- Ennemmin tahtoisin lakin, sanoi d'Artagnan; minun vei luoti\nmennessään. Olipa onni totta tosiaan, ett'ei kirje, jota kuljetan, ollut\nsen sisässä.\n\n-- Niinpä kyllä! mutta he varmaankin surmaavat Porthos-paran, kun hän\ntulee, sanoi Aramis.\n\n-- Jos Porthos olisi jaloillaan, hän olisi meidät tavoittanut, sanoi\nAthos. Luulenpa että humalainen selveni taistelupaikalle tultuaan.\n\nJa kaksi tuntia annettiin hevosten mennä täyttä laukkaa, vaikka ne\nolivat jo niin väsyneet, että oli syytä luulla niiden kohta kerrassaan\nuupuvan.\n\nMatkustajat olivat kulkeneet syrjätietä, luullen siten tulevansa\nvähemmin häirityksi; mutta Crèvecoeur'issä Aramis ilmoitti, ett'ei hän\nenää voinut kulkea kauvemmaksi. Ja todella olikin hän tarvinnut kaiken\nrohkeutensa, joka piili hänen solevan ulkomuotonsa ja kohteliaan\nkäytöksensä alla, päästäksensä niinkin pitkälle. Hän kalpeni joka hetki,\nja häntä täytyi kannattamalla pysyttää hevosen selässä; hänet laskettiin\nravintolan portille maahan ja hänelle jätettiin Bazin, joka muutoin\ntällaisella retkellä oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi ja lähdettiin\neteenpäin, toivossa päästä yöksi Amiens'iin.\n\n-- Peijakas! sanoi Athos, kun he olivat taas tiellä, ja heitä oli enää\nvaan kaksi herraa ynnä Grimaud ja Planchet; peijakas! enpä rupeakkaan\nenää heidän narriksensa ja minä vakuutan sinulle, ett'eivät he saa minua\naukaisemaan suutani tai vetämään miekkaani täältä Calais'iin mennessä.\nSen vannon...\n\n-- Elkäämme vannoko mitään, sanoi d'Artagnan, antakaamme nelistää, jos\nhevosemme suinkin siihen taipuvat.\n\nJa matkustajat kannustivat hevosiansa, jotka siitä kiihtyneinä saivat\nuusia voimia. Tultiin Amiens'iin puolen yön aikaan ja laskeuduttiin\nhevosen selästä Lis-d'Or'in ravintolan edustalla.\n\nRavintolanisäntä näytti olevan mitä rehellisin mies maapallolla, hän\notti matkustajia vastaan kynttilä toisessa kädessä ja pumpulimyssy\ntoisessa; hän tahtoi majoittaa kumpaisenkin matkustajan erityiseen\nkauniisen kamariin; mutta pahaksi onneksi olivat nuo huoneet kumpikin\neri päässänsä ravintolaa. D'Artagnan ja Athos hylkäsivät ne;\nravintolanisäntä vastasi, ett'ei ole mitään muita huoneita, jotka\nolisivat kylliksi soveliaat Heidän ylhäisyyksillensä; mutta matkustajat\nsanoivat tahtovansa maata yhteisessä vierashuoneessa, kumpikin eri\npatjallansa lattialla. Isäntä intti vastaan, matkustajat eivät antaneet\nmukaa; viimein täytyi isännän tehdä heidän tahtonsa mukaan.\n\nHe olivat juuri laskeutuneet vuoteellensa, telkittyään oven\nsisäpuolelta, kun kolkutettiin pihan puoliselle ikkunaluukulle; he\nkysyivät, ketä siellä oli, tunsivat palvelijainsa äänet ja avasivat.\n\nTodella olivat ne Planchet ja Grimaud.\n\n-- Grimaud ottaa pitääksensä huolen hevosista, sanoi Planchet; jos\ntahdotte, herrat, rupean minä maata teidän kamariinne oven eteen; sillä\ntavoin olette varmemmat siitä, ett'ei ketään pääse tulemaan teidän\nluoksenne asti.\n\n-- Mitäs saat vuoteeksesi? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Tässä on vuoteeni, vastasi Planchet.\n\nJa hän näytti olkikupoa.\n\n-- Tule vaan, sanoi d'Artagnan, sinä olet oikeassa; ravintolanisännän\nmuoto ei minua lainkaan miellytä, hän on niin kovin kohtelias.\n\n-- Eikä minuakaan, sanoi Athos.\n\nPlanchet kiipesi sisään ikkunasta, laittoi vuoteensa oven eteen, jolla\nvälin Grimaud sulkeutui talliin, luvattuaan olla kello viisi aamulla\nvalmiina, hän sekä heidän neljä hevostansa.\n\nYö oli jokseenkin rauhallinen; noin kello kahden aikaan koetettiin avata\novea, mutta kun Planchet pyrähti ylös unestaan ja ärjäsi _ken siellä_?\nvastattiin, että oltiin hairahduttu ovesta ja poistuttiin.\n\nKello neljän aikaan aamulla kuultiin kovaa meteliä tallista. Grimaud oli\ntahtonut herättää tallirenkejä, ja hepä rupesivat häntä pieksämään. Kun\nikkuna avattiin, nähtiin poikaparka tainnuksissa, päässä heinähangon\nvarrella lyöty haava.\n\nPlanchet meni pihalle ja tahtoi satuloida hevoset; mutta ne olivat aivan\njäykistyksissään. Mousqueton'in hevonen, joka eilen oli juossut ilman\nratsastajaa viisi tai kuusi tuntia, olisi voinut jatkaa matkaa, mutta\nselittämättömästä erhetyksestä oli hevoslääkäri, joka oli noudettu\niskemään suonta isännän hevosesta, iskenyt Mousqueton'in hevosesta.\n\nAsiat rupesivat käymään arveluttaviksi: kaikki nuo perätysten seuranneet\nkohtaukset olivat kenties sattuman tuottamia, mutta ne saattoivat olla\nsalavehkeilynkin tuottamia. Athos ja d'Artagnan menivät ulos ja Planchet\nlähti tiedustelemaan, eikö lähistössä olisi kolmea hevosta myytävänä.\nPortilla oli kaksi nuorteata ja rivakkaa hevosta täysissä varuksissaan.\nAsiat rupesivat valkenemaan. Hän kysyi, missä hevoisten haltijat olivat\nja hänelle sanottiin niiden olleen yötä ravintolassa ja olivat juuri\nparhaillaan tekemässä tiliä isännän kanssa.\n\nAthos meni maksamaan, d'Artagnan ja Planchet jäivät katuportille; isäntä\noli muutamassa matalassa, etäisessä kamarissa, jonne Athosta käskettiin\nmenemään.\n\nAthos meni ilman mitään epäluuloja ja veti taskustansa kaksi pistole'a,\nmaksaaksensa; isäntä oli yksinään ja istui tiskinsä takana, puoliavoimen\nlaatikon ääressä. Hän otti Athoksen antaman rahan käteensä, käänteli ja\nväänteli sitä sinne tänne, ja yht'äkkiä ärjäisten että raha oli väärä,\nilmoitti hän otattavansa kiini hänet sekä hänen toverinsa, väärän rahan\ntekijöinä.\n\n-- Lurjus, sanoi Athos, käyden häntä kohden, minä leikkaan sinulta\nkorvat poikki.\n\nSamassa tuokiossa neljä täysissä aseissa olevaa miestä ryntäsi sisään\nsivuovista ja hyökkäsi Athoksen kimppuun.\n\n-- Minä olen kiini, huusi Athos kaikella keuhkojensa voimalla; kannusta\nhevosia, d'Artagnan, ja lennä matkoihisi! ja hän ampui kaksi pistoolin\nlaukausta.\n\nD'Artagnan ja Planchet eivät odottaneet toista käskyä, vaan irroittivat\nnuo kaksi hevosta, jotka olivat portilla odottamassa, hyppäsivät\nselkään, iskivät kannuksensa niiden kylkiin ja kiitivät huimaavassa\nnelisessä matkoihinsa.\n\n-- Tiedätkö kuinka Athokselle mahtoi käydä? kysyi d'Artagnan\nPlanchet'ilta mennessä.\n\n-- Ah! herrani, sanoi Planchet, minä näin hänen iskevän kaksi kumoon ja\nminusta näytti lasioven lävitse ikäänkuin hän olisi ruvennut miekkasille\ntoisten kahden kanssa.\n\n-- Uljas Athos! mutisi d'Artagnan. Ja kun täytyi hänet jättää! Mutta\nkukas tiesi, eikö sama ole tarjona meillä parin askeleen päässä tästä.\nEteenpäin, Planchet, eteenpäin, sinä olet urhoollinen poika.\n\n-- Johan sen teille sanoin, herra, vastasi Planchet, että pikardilaisia\ntulee vasta vähitellen tuntemaan; muutoin, minä olen nyt kotipaikoillani\nja se minua innostaa.\n\nJa kannustaen hevosiansa niinpaljon kuin suinkin jaksoivat, tulivat he\nSaint-Omer'iin yhtä puhkua. Saint-Omerissa puhalluttivat he hevosiansa\nohjakset kädessä, ikävien kohtausten pelossa, ja haukkasivat kadulla\nseisten palasen ruokaa, jonka jälkeen he lähtivät.\n\nSata askelta Calais'in kaupungin portista d'Artagnan'in hevonen sortui,\neikä hän saanut sitä millään keinoin enää nousemaan jaloilleen, veri\npurskui sen sieramista ja silmistä; Planchet'in hevonen kyllä oli vielä\njälellä, mutta se oli pysähtynyt, eikä hän saanut sitä millään keinoin\nliikkeelle.\n\nOnneksi, niinkuin jo sanoimme, olivat he vaan sadan askelen päässä\nkaupungin portista; he jättivät hevosensa maantielle ja riensivät\nportille. Planchet osoitti isännällensä erästä herraa, joka kulki\npalvelijansa kanssa ja oli vaan jonkun viisikymmentä askelta heidän\nedellänsä.\n\nHe lähestyivät nopeasti tuota herraa, jolla näytti olevan kova kiire.\nHänen saappansa olivat aivan pölyn peitossa ja hän tiedusteli, eikö heti\npaikalla voisi päästä Englantiin.\n\n-- Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi purrenkuljettaja, valmiina\nmatkaan; mutta tänä aamuna on tullut käsky, ett'ei saa ketään laskea\nmenemään ylitse ilman herra kardinaalin lupakirjaa.\n\n-- Minulla on se lupakirja, sanoi herra vetäen taskustaan paperin, tässä\nse on.\n\n-- Näyttäkää se satamapäällikölle, sanoi pursimies, ja antakaa sitten\nminulle.\n\n-- Missä on satamapäällikkö?\n\n-- Hän on maatilallansa.\n\n-- Missä on hänen maatilansa?\n\n-- Neljännespenikulman päässä kaupungista, malttakaas, täältä voitte sen\nnähdä: tuolla pienen kukkulan juurella tuo liuskakattoinen rakennus.\n\n-- Hyv' on! sanoi herra.\n\nJa lakeijansa seuraamana lähti hän satamapäällikön taloa kohden.\n\nD'Artagnan ja Planchet seurasivat heitä viiden sadan askeleen päässä.\n\nMutta päästyään kaupungista joudutti d'Artagnan kulkuansa ja tapasi\nherran juuri kun hän saapui muutamaan pieneen metsikköön.\n\n-- Herra, sanoi hänelle d'Artagnan, teillä näyttää, olevan kovin kiire?\n\n-- Kiireempää ei voi olla, kuin minulla.\n\n-- Ikävä kyllä, sanoi d'Artagnan, sillä kun minullakin on sangen kiire,\ntahtoisin pyytää teitä tekemään minulle erään palveluksen.\n\n-- Minkä?\n\n-- Antamaan minun päästä yli ensimäiseksi.\n\n-- Mahdotonta, sanoi herra, minä olen matkustanut kuusikymmentä\npeninkulmaa neljässäviidettä tunnissa ja minun täytyy olla huomenna\nkello kahdentoista aikaan Lontoossa.\n\n-- Minä olen kulkenut yhtäpitkän matkan neljässäkymmenessä tunnissa ja\nminun täytyy olla huomenna kello kymmenen aikaan Lontoossa.\n\n-- Sangen ikävää, herrani, mutta minä olen tullut ennemmin, enkä tahdo\nkulkea yli jälemmin.\n\n-- Sangen ikävää, herrani, minä olen tullut jälemmin ja tahdon mennä yli\nennemmin.\n\n-- Kuninkaan asioissa! sanoi herra.\n\n-- Omissa asioissani! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Te haette tässä huonoa riitaa, minun nähdäkseni.\n\n-- Mitäs peijakasta sen pitäisi olla?\n\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Haluatteko sitä tietää?\n\n-- Haluan kaiketi.\n\n-- No niin! minä tahdon sen lupakirjan, joka on teidän huostassanne,\nsillä minulla ei semmoista ole ja minä kaiken mokomin sen tarvitsen.\n\n-- Te laskette leikkiä, arvatenkin.\n\n-- En koskaan leikkiä laske.\n\n-- Antakaa minun mennä.\n\n-- Ette saa mennä.\n\n-- Uljas nuori mies, minä lyön teiltä pään halki. Hohoi, Lubin!\npistoolini!\n\n-- Planchet, sanoi d'Artagnan, ota huostaasi palvelija, minä otan\nherran.\n\nPlanchet uljastuneena ensimäisestä urostyöstänsä, hyppäsi Lubinin\nniskaan ja ollen sangen väkevä, heitti hän hänet tantereesen ja painoi\npolvensa hänen rintaansa vasten.\n\n-- Suorittakaa tehtävänne herra, sanoi Planchet, minä olen jo\nsuorittanut.\n\nSen nähtyänsä herra veti miekkansa ja ryntäsi d'Artagnan'ia kohden;\nmutta hän sai kovan palan purtavaksensa.\n\nKolmessa sekunnissa d'Artagnan pisti häntä miekallansa kolme kertaa,\nkullakin kerralla sanoen:\n\n-- Yksi Athoksen edestä, yksi Porthoksen edestä, yksi Aramiksen edestä.\n\nKolmannella pistolla herra kaatui könttänä maahan, d'Artagnan luuli\nhänen kuolleen tai ainakin menneen tainnuksiin, ja lähestyi häntä\nottaaksensa häneltä lupakirjan; mutta juuri kun hän ojensi kättänsä,\nkaivaaksensa paperin esiin hänen taskustansa, sysäsi haavoitettu, joka\nei ollut heittänyt miekkaa kädestään, piston hänen rintaansa sanoen:\n\n-- Yksi omasta edestänne.\n\n-- Ja yksi omasta edestäni! paras viimeiseksi! huudahti d'Artagnan\nvimmastuneena, seivästäen hänet neljännellä pistolla vatsan lävitse\nmaahan.\n\nTällä kertaa herra sulki silmänsä ja pyörtyi.\n\nD'Artagnan pisti kätensä siihen taskuun, johon hän oli nähnyt hänen\npistävän lupakirjan ja otti sen. Se oli annettu kreivi de Wardes'in\nnimelle.\n\nHeitettyään viimeisen silmäyksen kauniisen nuoreen mieheen, joka tuskin\noli viidenkolmatta vanha ja joka jäi nyt siihen makaamaan tunnotonna,\nehkäpä kuolleena, huokasi hän ajatellessaan tuota outoa kohtaloa, joka\najaa ihmisiä hävittämään toinen toistansa, ihmisten edestä, jotka ovat\nheille ventovieraita ja jotka usein eivät tiedä heitä olevan\nolemassakaan.\n\nMutta näistä mietteistä herätti hänet Lubin, joka rupesi kirkumaan ja\nhuutamaan voimiensa takaa apua.\n\nPlanchet tarttui hänen kurkkuunsa ja puristi sitä kaikin voiminsa.\n\n-- Herra, sanoi hän, niinkauvan kuin minä pitelen tästä kiini, on hän\nhuutamatta, siitä olen varma; mutta niinkohta kuin lasken irti, rupeaa\nhän huutamaan paikalla. Minä tunnen hänet normantilaiseksi, ja\nnormantilaiset ovat itsepintaisia.\n\nJa todella, vaikka hänen kurkkunsa oli niin kovissa puristuksissa,\nkoetti hän sittenkin huutaa.\n\n-- Odotahan! sanoi d'Artagnan, ja ottaen nenäliinansa kapuloitsi hän\nLubin'in suun.\n\n-- Ja nyt, sanoi Planchet, sitokaamme hänet puuhun kiini.\n\nSe toimitettiin huolellisesti, ja kreivi de Wardes hinattiin\npalvelijansa viereen; ja kun jo alkoi ilta pimetä ja kytketty ja\nhaavoitettu olivat joitakuita askelia tiestä metsässä, oli\nsilminnähtävää, että heidän täytyi jäädä sinne huomiseen asti.\n\n-- Ja nyt, sanoi d'Artagnan, satamapäällikön luokse!\n\n-- Mutta te olette haavoitettu, minun nähdäkseni, sanoi Planchet.\n\n-- Ei se mitään tee, pitäkäämme nyt vaan huoli tärkeämmistä, ja kun\nniistä on päästy, palatkaamme sitten haavaan, joka ei näytäkkään kovin\nvaaralliselta.\n\nJa molemmat lähtivät nyt pitkin askelin kulkemaan arvoisan\nsatamapäällikön taloa kohden.\n\nIlmoitettiin herra kreivi de Wardes.\n\nD'Artagnan saatettiin sisään.\n\n-- Onko teillä kardinaalin allekirjoittama lupakirja? kysyi\nsatamapäällikkö.\n\n-- On, herra, vastasi d'Artagnan, tässä se on.\n\n-- Jahah, se on säntillään ja suosittaa hyvin, sanoi satamapäällikkö.\n\n-- Tietysti, vastasi d'Artagnan, sillä minä olen hänen uskollisimpiansa.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä näkyy tahtovan estää jotakin pääsemästä\nEnglantiin.\n\n-- Niin, erästä d'Artagnan'ia, béarnelaista aatelismiestä, joka on\nlähtenyt Pariisista kolmen ystävänsä kanssa aikomuksessa päästä\nLontoosen.\n\n-- Tunnetteko häntä persoonallisesti; kysyi satamapäällikkö.\n\n-- Ketä?\n\n-- Sitä d'Artagnan'ia.\n\n-- Mainiosti.\n\n-- Sanokaapa minkä näköinen hän on?\n\n-- Se on helposti tehty.\n\nJa nyt d'Artagnan antoi seikkaperäisen kuvauksen kreivi de Wardes'ista.\n\n-- Onko hänellä ketään seurassa? kysyi satamapäällikkö.\n\n-- On, Lubin-niminen palvelija.\n\n-- Heitäpä täytyy pitää silmällä ja jos heidät saadaan käsiin, voi Hänen\nylhäisyytensä olla huoleti, heidät toimitetaan takaisin Pariisiin\nhyvästi vartioituina.\n\n-- Kun niin teette, herra päällikkö, sanoi d'Artagnan, niin teette\nsuuren palveluksen kardinaalille.\n\n-- Tapaatteko häntä palattuanne, herra kreivi?\n\n-- Aivan varmaan.\n\n-- Sanokaa hänelle, minä pyydän, että minä olen hänen nöyrin\npalvelijansa.\n\n-- Sitä en suinkaan jätä tekemättä.\n\n-- Ja iloisena tuosta vakuutuksesta satamapäällikkö tarkasti passin ja\njätti sen takaisin d'Artagnan'ille.\n\nD'Artagnan ei menettänyt aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan heitti\njäähyväiset satamapäälliköltä, kiitti häntä ja poistui.\n\nKun he kerta olivat ulkona, hän ja Planchet lähtivät menemään ja tehden\npitkän kierroksen välttivät metsän ja palasivat kaupunkiin toisesta\nportista.\n\nPursi oli valmiina lähtemään, kuljettaja odotti satamassa.\n\n-- Mitäs nyt? sanoi hän havaitessaan d'Artagnan'in.\n\n-- Tässä on näytetty passini, sanoi hän.\n\n-- Entäs se toinen herra?\n\n-- Hän ei lähde tänäpäivänä, sanoi d'Artagnan, mutta olkaa huoleti, minä\nmaksan meidän kumpaisenkin yliviennin.\n\n-- Siinä tapauksessa lähtekäämme, sanoi kuljettaja.\n\n-- Lähdetään vaan! myönsi d'Artagnan.\n\nJa hän astui Planchet'in kanssa venheesen; viiden minuutin perästä\nolivat he purressa.\n\nSe olikin hyvään aikaan, sillä jouduttua puoli peninkulmaa merelle,\nd'Artagnan huomasi tulen leimauksen ja kuuli pamauksen.\n\nSe oli kanuunan laukaus, joka ilmoitti sataman suljetuksi.\n\nNyt oli aika ruveta haavaa hoitelemaan; onneksi, niinkuin d'Artagnan oli\narvannut, ei haava ollut vaarallisimpia: miekan kärki oli osunut\nkylkiluuhun ja liuskahtanut pitkin luuta; siihen lisäksi paita oli\ntakertunut haavaan, niin että tuskin monta pisaraa oli verta vuotanut.\n\nD'Artagnan oli aivan uupunut väsymyksestä; hänelle levitettiin patja\nkannelle, hän heittäysi siihen pitkälleen ja nukkui.\n\nHuomisaamuna päivän koitteessa olivat he kolmen tai neljän penikulman\npäässä Englannin rannikosta; tuuli oli ollut heikko ja matka oli mennyt\nhitaasti.\n\nKello kymmenen aikaan laski pursi ankkuriin Doverin satamassa.\n\nKello puoli yksitoista astui d'Artagnan jalkansa Englannin maalle ja\nhuudahti:\n\n-- Vihdoin olen täällä!\n\nMutta siinä ei ollut kaikki: hänen täytyi päästä Lontoosen. Englannissa\noli kyytilaitos varsin hyvässä kunnossa. D'Artagnan ja Planchet ottivat\nmolemmat kuriirihevosen ja kyyditsijä ratsasti heidän edellänsä;\nneljässä tunnissa saapuivat he pääkaupungin portille. D'Artagnan ei\ntuntenut Lontoota, eikä osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta hän\nkirjoitti Buckingham'in nimen paperilapulle ja jokainen osoitti nyt\nhänelle herttuan hotellia.\n\nHerttua oli metsästämässä Windsor'issa kuninkaan kanssa.\n\nD'Artagnan kysyi herttuan kamaripalvelijaa, joka puhui selvästi ranskaa,\nkoska hän oli seurannut isäntäänsä kaikilla hänen matkoillaan; hän sanoi\npalvelijalle tulleensa Pariisista elämää ja kuolemaa koskevan asian\nvuoksi ja tarvitsevansa kaikin mokomin saada heti paikalla puhutella\nhänen isäntäänsä.\n\nSuoruus, jolla d'Artagnan asiansa puhui, voitti puolellensa Patrice'n,\n-- se oli ministerin kamaripalvelijan nimi. Hän antoi satuloida kaksi\nhevosta ja lähti saattamaan nuorta henkivartijaa perille. Mitä\nPlanchet'iin tulee, hänet oli laskettu alas hevosensa selästä jäykkänä\nkuin seiväs: poikaraukan voimat olivat tykkänään lopussa; d'Artagnan\nsitä vastoin näytti olevan raudasta.\n\nTultiin linnalle, ja tiedusteltiin siellä; kuningas ja Buckingham olivat\nlintujahdilla parin kolmen peninkulman[4] päässä olevilla lammikoilla.\n\nKahdessakymmenessä minuutissa oltiin osoitetulla paikalla. Kohta kuuli\nPatrice isäntänsä äänen, kun hän kutsui jahtihaukkaansa.\n\n-- Ken minun on ilmoittaminen mylord herttualle? kysyi Patrice.\n\n-- Se nuori mies, joka eräänä iltana hieroi hänen kanssaan tappelua\nPont-Neuf'in sillalla Samaritaine'n edustalla.\n\n-- Kummallinen suositus!\n\n-- Saatte nähdä, että se kelpaa missä toinenkin.\n\nPatrice kannusti hevosensa neliseen, saapui herttuan luokse ja ilmoitti\nniillä sanoilla, jotka vast'ikään kerroimme, lähettilään odottavan\nhäntä.\n\nBuckingham'in mieleen johtui heti d'Artagnan, ja epäillen tapahtuneen\nRanskassa jotakin, josta hänelle tahdottiin ilmoittaa, hänellä ei ollut\naikaa kysyä muuta kuin missä sanomain tuoja oli; ja tuntiessaan jo\nkaukaa henkivartijan univormun, kannusti hän hevosensa neliseen ja tuli\noikopäätä d'Artagnan'in luokse. Patrice pysähtyi arkatuntoisuudesta\nkauvemmaksi.\n\n-- Ei suinkaan liene mitään onnettomuutta tapahtunut kuningattarelle?\nhuudahti Buckingham, vuodattaen kaiken ajatuksensa ja kaiken rakkautensa\ntuossa kysymyksessä.\n\n-- Sitä en luule; vaan minä luulen hänen häilyvän suuressa vaarassa,\njosta ainoastaan Teidän herttuallinen ylhäisyytenne voipi hänet\npelastaa.\n\n-- Minäkö? huudahti Buckingham. Mitä! olisinko niin onnellinen, että\nmillään tavoin voisin olla hänelle avuksi! Puhukaa, puhukaa!\n\n-- Ottakaa tämä kirje, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Tämä kirje! keltä tämä tulee?\n\n-- Hänen Majesteetiltansa kuningattarelta, luullakseni.\n\n-- Kuningattarelta! sanoi Buckingham vaaleten niin että d'Artagnan luuli\nhänen tulleen pahoinvointiseksi.\n\nHän mursi sinetin auki.\n\n-- Mikä repeämä tuossa on? sanoi hän osoittaen d'Artagnan'ille erästä\npaikkaa josta paperi oli puhki.\n\n-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, tuota en huomannutkaan; kreivi de Wardes'in\nmiekka se tuon teki silloinkuin hän minua rintaan pisti.\n\n-- Oletteko haavoitettu? kysyi Buckingham kirjettä avatessaan.\n\n-- Oh! ei se ole muuta kuin naarmu vaan, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Taivasten tekijä! mitä minä lu'in! Patrice, jää tähän, tai paremmin,\nmene hakemaan käsiin kuningas, mistä hänen vaan löydät, ja sano Hänen\nMajesteetillensa, että minä pyydän nöyrimmästi häneltä anteeksi, vaan\neräs mitä tärkein asia vaatii minua Lontoosen. Tulkaa, herra, tulkaa.\n\nJa molemmat ratsastivat huimassa nelisessä pääkaupunkiin.\n\n\n\n\nXXI.\n\nKreivinna de Winter.\n\n\nPitkin matkaa antoi herttua d'Artagnan'in kertoa, tosin ei kaikkea mitä\noli tapahtunut, vaan kaikki mitä hän tiesi. Verratessaan omiin\nmuistoihinsa mitä oli nuoren miehen suusta kuullut, hän sai jokseenkin\ntarkan kuvan kuningattaren vaaranalaisesta tilasta, jonka suunnilleen\nilmaisi sitäpaitsi kuningattaren kirjekkin, niin lyhyt ja vaillinainen\nkuin olikin. Mutta se häntä erittäinkin kummastutti, että kardinaali,\nvaikka hän piti tärkeänä, ett'ei tuo nuori mies pääsisi astumaan\njalkaansa Englannin maalle, ei kumminkaan ollut saanut häntä matkalla\notetuksi kiini. Vasta silloinkuin herttua lausui tuon kummastuksensa,\nkertoi d'Artagnan hänelle, mitä varovaisuuksia hän oli noudattanut ja\nkuinka hän kolmen ystävänsä alttiuden avulla, jotka hän matkan varrella\noli toisen toisensa perään jättänyt verisenä jälellensä, oli päässyt\nkulkemaan koko matkan saamatta muuta vammaa kuin tuon miekanpiston, joka\noli lävistänyt kuningattaren kirjeen, ja jonka hän niin hirveällä\nrahalla oli maksanut herra de Wardes'ille. Kuunnellessaan tuota\nkertomusta, joka oli mitä koristelemattominta, herttua vähäväliä katseli\nnuorta miestä hämmästyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi voinut\nkäsittää, että niin paljo varovaisuutta, rohkeutta ja alttiutta soveltui\ntuohon muotoon, joka ei osoittanut vielä kahtakaan kymmentä vuotta.\n\nHevoset kiitivät tuulen nopeudella ja muutamissa minuuteissa saapuivat\nhe Lontoon porteille. D'Artagnan oli luullut että herttua kaupunkiin\ntultua hiljentäisi hevosensa kulkua, mutta niin ei käynyt: hän jatkoi\nmatkaansa täydessä nelisessä eikä ollenkaan välittänyt, kaatoiko hän\nniitä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Ja todella City'n lävitse\nkulkiessa pari kolme sellaista kohtausta tapahtuikin: mutta Buckingham\nei kääntänyt päätänsäkään katsoaksensa kuinka niille kävi, jotka hän oli\nkumoon ajanut. D'Artagnan seurasi hänen perässänsä keskellä huutoja,\njotka olivat sangen paljo kirouksien kaltaisia.\n\nTultuansa hotellin pihalle, Buckingham hyppäsi alas hevosen selästä ja\nhuolimatta siitä sen enempää, heitti ohjakset kaulalle ja harppasi ylös\nportaita. D'Artagnan teki samoin, säälien kuitenkin vähän enemmän noita\njaloja eläimiä, joiden arvon hän oli saanut jo havaita; mutta\nlohduttavaa oli nähdä, että kolme tai neljä palvelijaa oli tuossa\ntuokiossa kiiruhtanut keittiöstä ja tallista ottamaan haltuunsa\nratsujansa.\n\nHerttua astui niin nopeasti, että d'Artagnan'illa oli täysi työ häntä\nseuratessa. Hän kulki useiden salien lävitse, joiden komeudesta ei\nRanskan suurimmillakaan ylimyksillä voinut olla käsitystä, ja hän joutui\nvihdoin makuukamariin, joka oli samalla aistikkaisuuden ja rikkauden\nihmeteos. Tämän kamarin alkoovissa oli tapettiovi, jonka herttua, avasi\npienellä, hänen kaulassansa kultavitjoista riippuvalla kulta-avaimella.\nArkatuntoisuudesta d'Artagnan pysähtyi kauvemmaksi; mutta samalla kuin\nBuckingham astui tuon oven kynnyksen yli, kääntyi hän, ja nähdessään\nnuoren miehen eperoimisen, virkkoi:\n\n-- Tulkaa tänne vaan, ja jos teillä on onni päästä Hänen Majesteettinsa\nkuningattaren läheisyyteen, sanokaa silloin hänelle mitä olette nähneet.\n\nKutsumuksesta rohjenneena d'Artagnan seurasi herttuaa, joka sulki oven\nhänen jälestänsä.\n\nHe molemmat olivat nyt pienessä kappelissa, joka oli ylt'yleensä\nverhottu persialaisella kultakirjaisella silkillä, ja kirkkaaksi\nvalaistuna monilukuisilla vahakynttilöillä. Jonkunmoisen alttarin\nylipuolella, sinisen samettitaivaan alla, oli Itävallan Annan kuva\nluonnollisessa ko'ossaan ja niin yhdennäköisenä, että d'Artagnan\näännähti hämmästyksestä: olisi voinut uskoa kuningattaren rupeavan\npuhumaan.\n\nAlttarilla kuvan alapuolella oli se rasia, joka sisälsi\ntimanttikoristeet.\n\nHerttua lähestyi alttaria ja laskeutui polvilleen, niinkuin pappi olisi\ntehnyt pyhän kuvan edessä; sitten avasi hän rasian.\n\n-- Katsokaa, sanoi hän d'Artagnan'ille, vetäen rasiasta esille suuren\nsinisen nauhan, joka säkenöitsi timanteista; katsokaa, tässä ovat ne\nkallisarvoiset timantit, joista olen vannonut, että ne ottaisin mukaani\nhautaan. Kuningatar on ne minulle antanut, kuningatar minulta ne ottaa\ntakaisin: hänen tahtonsa tapahtukoon kaikissa asioissa.\n\nSitten rupesi hän suutelemaan noita timantteja yksitellen kutakin,\nennenkuin hän niistä eroaisi. Yht'äkkiä kirkasi hän kauheasti.\n\n-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan levottomana, mikä teille, tuli, mylord?\n\n-- Seikka on semmoinen, että kaikki on hukassa, huudahti Buckingham\nkuoleman kalpeana: kaksi timanttia on poissa, niitä ei ole nyt kuin\nkymmenen.\n\n-- Olettekohan kadottanut ne mylord, vai luuletteko että ne ovat\nvarastetut?\n\n-- Ne ovat minulta varastetut, vastasi herttua, ja se on kardinaalin\ntyötä kaikki. Katsokaapas, nauhat, joissa ne riippuivat, ovat saksilla\npoikki leikatut.\n\n-- Jos, mylord, voisitte epäillä jotakuta varkaaksi... ehkäpä timantit\nolisivat vielä saman henkilön käsissä.\n\n-- Malttakaas, malttakaas! sanoi herttua. Ainoa kerta, jolloin olen\nkäyttänyt noita koristeita, oli kuninkaan tanssipidoissa kahdeksan\npäivää takaperin Windsor'issa. Kreivinna de Winter, jonka kanssa olin\nvihoin, tuli sovinnoille noissa tanssipidoissa. Tuo sovinto oli\nkateellisen naisen kosto. Siitä päivin en ole häntä nähnyt. Tuo nainen\non kardinaalin välikappale.\n\n-- Mutta kylläpä hänellä niitä onkin ympäri maailmaa! huudahti\nd'Artagnan.\n\n-- Oh! onpa tosiaan, sanoi Buckingham purren hammasta vihasta; niin,\nkyllä hän on kauhea taistelija. Mutta kuulkaapas, milloin ovat ne\ntanssipidot?\n\n-- Ensi maanantaina.\n\n-- Ensi maanantaina! Viisi päivää vielä, siinä on aikaa enemmän kuin\ntarvitsemmekaan. Patrice! huudahti herttua avaten kappelin ovea,\nPatrice!\n\nKamaripalvelija ilmestyi näkyviin.\n\n-- Juveloitsijani ja kirjurini!\n\nKamaripalvelija meni nopeasti ja äänetönnä, osoittaen millä tavalla hän\noli suostunut tottelemaan sokeasti ja vastaamatta.\n\nMutta vaikka hän kutsui juveloitsijaa ensiksi, kirjuri kumminkin ensiksi\ntuli. Se oli luonnollista, hän näet asui hotellissa. Hän tapasi\nBuckingham'in istumassa pöydän ääressä makuukamarissaan, ja\nkirjoittamassa muutamia määräyksiä omakätisesti.\n\n-- Herra Jackson, sanoi hän kirjurille, menkää kohta paikalla\nlord-kanslerin luokse ja sanokaa hänelle, että velvoitan hänet panemaan\ntoimeen nämä määräykset. Minä haluan ne heti kohta julkaistaviksi.\n\n-- Mutta, armollinen herra, jos lord-kansleri kysyy minulta syitä, mitkä\novat voineet saattaa Teidän armonne tämmöiseen tavattomaan menettelyyn,\nmitä vastaan silloin?\n\n-- Vastatkaa, että semmoinen on minun tahtoni ja että en tarvitse tehdä\ntiliä kellenkään tahdostani.\n\n-- Semmoisenko vastauksen hän on viepä Hänen Majesteetillensa, kysyi\nkirjuri hymyillen, jos sattumalta Hänen Majesteettinsa olisi utelias\ntietämään minkätähden ei yksikään laiva saa lähteä Suuren Britannian\nsatamista?\n\n-- Te olette oikeassa, herra, vastasi Buckingham; sanokoon hän siinä\ntapauksessa kuninkaalle, että minä olen päättänyt ryhtyä sotaan ja että\ntämä toimenpide on ensimäinen vihollisuuden osoitus Ranskaa vastaan.\n\nKirjuri kumarsi ja meni.\n\n-- Nyt ollaan huoleti siltä puolelta, sanoi Buckingham kääntyen\nd'Artagnan'iin. Ell'eivät timantit ole jo lähteneet täältä Ranskaan,\neivät ne pääse sinne ennenkuin teidän perästänne.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minä olen nyt pannut takavarikkoon kaikki alukset, mitä Hänen\nMajesteettinsa satamissa on, eikä yksikään uskalla nostaa ankkuria ilman\nerityistä lupaa.\n\nD'Artagnan katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka rakkausasioittensa\npalvelukseen käytti kaikkea sitä rajatonta valtaa, jonka kuninkaan\nluottamus oli hänelle suonut. Buckingham näki nuoren miehen kasvojen\neleistä mitkä ajatukset hänen mielessään liikkuivat, ja hän hymyili.\n\n-- Niin, sanoi hän, niin, Itävallan Anna se minun todellinen\nkuningattareni on; hänen käskystään pettäisin maani, pettäisin\nkuninkaani, pettäisin Jumalani. Hän on minua pyytänyt, ett'en lähettäisi\nLa Rochelle'n protestanteille lupaamaani apua, enkä ole lähettänyt. Minä\nsöin sanani, mutta vähät siitä, minä noudatin hänen pyyntöänsä; eikös\nkuuliaisuuteni saanut runsasta palkintoa, sanokaapa, sillä\nkuuliaisuuttani saan kiittää tuosta kuvasta!\n\nD'Artagnan ihmetteli nähdessään, kuinka heikkojen ja näkymättömien\nlankojen varassa riippuivat kansojen kohtalot ja ihmisten henki.\n\nHän oli syvimmillään näissä mietteissään, kuin juveloitsija astui\nsisään. Hän oli irlantilainen ja mitä taitavin ammatissaan, ja hän\ntunnusti itse, että hän ansaitsi satatuhatta livre'ä vuodessa herttua\nBuckingham'ilta.\n\n-- Herra O'Reilley, sanoi herttua, saattaen häntä kappeliin, katsokaa\nnoita timantteja ja sanokaa, paljonko ne maksavat kappale.\n\nJuveloitsija loi vaan yhden silmäyksen niiden somiin kehyksiin, toimitti\nlaskunsa ja lausui ilman vähintäkään epävakaisuutta:\n\n-- Tuhat viisisataa pistole'a kappale, mylord.\n\n-- Kuinka monta päivää tarvitsette hijoaksenne kaksi tuommoista\ntimanttia? Te näette että kaksi puuttuu.\n\n-- Kahdeksan päivää, mylord.\n\n-- Minä maksan kolmetuhatta pistole'a kappaleelta, mutta minä tarvitsen\nne ylihuomenna.\n\n-- Mylord on ne saapa.\n\n-- Te olette kallisarvoinen mies, herra O'Reilly, mutta siinä ei ole\nvielä kaikki: näitä timantteja ei voi uskoa kenenkään haltuun, työ on\ntehtävä täällä palatsissa.\n\n-- Mahdotonta, mylord, tätä työtä ei voi tehdä muut kuin minä, ett'ei\nhuomattaisi eroitusta uusien ja vanhojen välillä.\n\n-- Mutta silloinpa, rakas herra O'Reilly, olettekin minun vankini,\nettekä tällä hetkellä pääsisi lähtemään palatsistani; teidän ei siis\nauta muu kuin mukautua. Nimittäkää minulle ne oppipojat, joita\ntarvitsette ja ne työkalut, joita heidän on ottaminen mukaan.\n\nJuveloitsija tunsi herttuan, hän tiesi että kaikki verukkeet olivat\nturhia, hän mukautui.\n\n-- Onko minun lupa antaa tieto vaimolleni? kysyi hän.\n\n-- Oh, te saatte puhutellakkin häntä, rakas herra O'Reilly; teidän\nvankeutenne on oleva suloinen, olkaa huoleti; ja kun kaikki häiriö on\nsaapa korvauksensa, niin tässä on teille noiden kahden timantin lisäksi\ntuhannen pistole'n määräys, unhottaaksenne sen ikävyyden, jota minä\nteille saatan.\n\nD'Artagnan ei päässyt ihmettelemästä tuota ministeriä, joka noin täysin\nkäsin vallitsi ihmisiä ja miljoonia.\n\nJuveloitsija kirjoitti vaimollensa lähettäen tuon tuhannen pistole'n\nmääräyksen ja käskien hänen lähettämään taitavimman oppipojan,\nvalikoiman timantteja, joiden painon ja nimen hän ilmoitti ja\ntarpeellisen määrän työkaluja.\n\nBuckingham saattoi juveloitsijan hänelle määrättyyn huoneesen, joka\npuolen tunnin kuluttua oli muuttunut työpajaksi. Sitten asetutti hän\nvartijan joka ovelle, kieltäen laskemasta ketään sisään, oli se kuka\nhyvänsä paitsi hänen kamaripalvelijansa Patrice. Tarpeetonta on lisätä,\nettä juveloitsija O'Reilly ja hänen apulaisensa olivat kerrassaan\nkielletyt menemästä ulos millään varjolla.\n\nKun se seikka oli järjestettynä, palasi herttua d'Artagnan'in luokse.\n\n-- Nyt, nuori ystäväni, sanoi hän, on Englanti meidän molempien\nvallassa; mitä haluatte, mitä toivotte?\n\n-- Vuodetta, vastasi d'Artagnan; tällä hetkellä, se täytyy tunnustaani,\nsitä kaikkein enimmän tarvitsen.\n\nBuckingham antoi d'Artagnan'ille kamarin, joka oli hänen huoneensa\nvieressä. Hän tahtoi pitää nuorta miestä lähistössänsä, ei sen vuoksi,\nettä olisi häntä epäillyt, vaan että hänellä olisi joku, kenen kanssa\nmyötäänsä saisi puhua kuningattaresta.\n\nTunnin perästä oli Lontoossa julistettu kielto, ett'ei yksikään Ranskaan\naikova alus saanut lähteä satamasta, ei edes postilaivakaan. Kaikkien\nsilmissä oli se selvä sodanjulistus kahden kuningaskunnan välille.\n\nYlihuomenna kello yksitoista olivat molemmat timantit valmiit, ja niin\ntarkasti jälitellyt ja niin yhdenkaltaiset, että Buckingham ei voinut\neroittaa uusia entisistä ja semmoisiin seikkoihin perehtyneimmätkin\nolisivat pettyneet samoinkuin hän.\n\nHeti kohta kutsutti hän d'Artagnan luoksensa.\n\n-- Kas tässä, sanoi hän, tässä ovat nyt ne timanttikoristeet, joita\nolette noutamassa ja olkaa te minun todistajani siihen, että minä olen\ntehnyt kaikki, mitä ihmisellisellä voimalla on saattanut tehdä.\n\n-- Olkaa huoleti, mylord: minä kerron mitä olen nähnyt; mutta jättääkö\nTeidän armonne koristeet minulle ilman rasiaa?\n\n-- Rasia olisi vaan vastuksinanne. Muutoin, rasia on minulle yhä\nkalliimpi, kun se yksin vaan jää nyt minulle. Sanokaa, että minä pidän\nsen omanani.\n\n-- Minä toimitan teidän asianne täsmälleen, mylord.\n\n-- Ja nyt, jatkoi Buckingham, katsoen tarkasti nuoreen mieheen, kuinka\nkoskaan saatan palkita teitä?\n\nD'Artagnan punastui silmänvalkeiseen saakka. Hän näki herttuan hakevan\njotakin keinoa saada hänen jotakin ottamaan vastaan, ja ajatus, että\nhänen tovereinsa ja hänen oma verensä joutuisi palkittavaksi\nenglantilaisella rahalla, tuntui hänelle peräti vastenmieliseltä.\n\n-- Ymmärtäkäämme toisiamme, mylord, vastasi d'Artagnan, ja punnitkaamme\nensin asiat tarkkaan, ett'emme hairahtuisi. Minä olen Ranskan kuninkaan\nja kuningattaren palveluksessa, ja kuulun herra Desessarts'in\nhenkivartijakomppaniiaan, miehen, joka samoinkuin hänen lankonsa herra\nde Tréville, on Heidän Majesteettiensa erityisessä suosiossa. Minä olen\nsiis kaikki tehnyt kuningattaren tähden, enkä mitään Teidän armonne\ntähden. Ja siihen lisäksi, ehkäpä en olisi tehnyt yhtään mitään kaikesta\ntästä, ell'ei olisi ollut kysymys miellyttää erästä, joka on minulle\nsamaa mitä kuningatar on teille.\n\n-- Vai niin, sanoi herttua hymyillen, ja luulenpa tuntevanikin tuon\nerään, se on...\n\n-- Mylord, minä en ole mitään nimeä lausunut, keskeytti äkisti nuori\nmies.\n\n-- Aivan oikein, sanoi herttua; se on siis hän, jota minun tulee kiittää\nteidän alttiudestanne.\n\n-- Niinkuin sanoitte, mylord, sillä juuri tällä hetkellä, jolloin on\nkysymys sodasta, tulee minun tunnustaa teille, ett'en pidä Teidän\narmoanne muuna kuin englantilaisena ja siis vihollisena, jota vielä\npaljoa suuremmalla mielihyvällä soisin kohtaavani taistelukentällä kuin\nWindsor'in puistossa tai Louvre'n käytävissä; se ei kumminkaan ole\nestävä minua täsmällisesti täyttämästä tehtävääni; jopa antamasta\nhenkenikin sen eteen, jos tarvis vaatii, mutta, minä sen vielä lausun\ntoistamiseen Teidän armollenne, ilman että teidän tarvitsee osoittaa\nminulle suurempaa kiitollisuutta siitä, mitä tällä kertaa teen itseni\ntähden kuin siitäkään, mitä teidän tähtenne tein edellisellä kertaa.\n\n-- Meidän on täällä tapa sanoa: \"ylpeä kuin skottilainen\", virkkoi\nBuckingham.\n\n-- Ja meidän on tapa sanoa: \"ylpeä kuin gaskonjalainen\", vastasi\nd'Artagnan. Gaskonjalaiset ovat Ranskan skottilaisia.\n\nD'Artagnan kumarsi ja teki lähtöä.\n\n-- Mitä nyt! te menette vaan noin ikään? Minne? millä tavoin?\n\n-- Todellakin.\n\n-- Jumal'auta, noita ranskalaisia ei epäilytä mikään!\n\n-- Olinpa unhottanut, että Englanti on saari ja Te siinä kuninkaana.\n\n-- Menkää satamaan, kysykää _The sound_-nimistä prikiä ja antakaa tämä\nkirje sen kapteenille; hän kuljettaa teidät erääsen pieneen valkamaan,\njossa vallan varmaan teitä ei odoteta, ja jonne ei tavallisesti tule\nmuita kuin kalastajain venheitä.\n\n-- Mikä on sataman nimi?\n\n-- Saint-Valery; mutta malttakaahan vielä: kun sinne tulette, menkää\nerääsen huonoon, nimettömään ja kyltittömään ravintolaan, oikeaan\nmerimieskapakkaan; te ette voi hairahtaa, sillä siellä ei ole muuta kuin\nse ainoa.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Kysytte siellä isäntää ja sanotte hänelle: _Forward_.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Eteenpäin: se on minun tunnussanani. Hän antaa teille satuloidun\nhevosen ja neuvoo teille tien, jota teidän on kulkeminen: sillä tavoin\ntapaatte neljä muuttopaikkaa matkallanne. Jos tahdotte jokaisessa\nilmoittaa asuntonne Pariisissa, niin ne neljä hevosta tulevat teidän\nluoksenne; te tunnette niistä jo kaksi ja minun nähdäkseni arvostelitte\nniitä hevostuntijana: niillä me ratsastimme ja luottakaa minuun, ne\ntoiset eivät ole näitä huonommat. Ne hevoset ovat varustetut sotaretkeä\nvarten. Vaikka olettekin ylpeä, ette suinkaan kieltäytyne ottamasta\nvastaan niistä yhtä itsellenne ja noita kolmea muuta tovereillenne:\nkäydäksenne sitten sotaa meitä vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot,\nniinkuin te ranskalaiset sanotte, eikö niin?\n\n-- Niin, mylord, minä otan ne vastaan, sanoi d'Artagnan, ja, jos Jumala\nsen suopi, me käytämme hyvin teidän lahjaanne.\n\n-- Ja nyt kätenne, nuori mies; ehkäpä pian kohtaamme toisemme\nsotakentällä; mutta sitä ennen erotkaamme hyvinä ystävinä, toivoakseni.\n\n-- Kyllä, mylord, mutta sillä toivolla, että pian muutumme vihollisiksi.\n\n-- Olkaa huoleti, kyllä sen teille lupaan.\n\n-- Minä luotan sanaanne, mylord.\n\nD'Artagnan kumarsi herttualle ja riensi kiiruusti satamaan.\n\nSiellä tapasi hän puhutun laivan, jätti kirjeen kapteenille joka\ntarkastutti sen satamapäälliköllä ja tuli heti takaisin.\n\nViisikymmentä alusta oli lähtökunnossa odottamassa.\n\nKulkiessa erään noiden sivuitse, d'Artagnan oli näkevinänsä siellä saman\nnaisen, jota tuntematon herra Meung'issä oli puhutellut myladyn nimellä,\nja joka hänestä oli näyttänyt niin kauniilta; mutta virran liike ja hyvä\ntuuli kuljettivat heidän purttansa niin nopeasti, että muutaman\nsilmänräpäyksen perästä oltiin poissa näkyvistä.\n\nHuomisaamuna kello yhdeksän aikaan tultiin Saint-Valery'n valkamaan.\n\nD'Artagnan meni oikopäätä sanottuun ravintolaan, jonka hän helposti\ntunsi sieltä kuuluvasta melusta. Puhuttiin Englannin ja Ranskan\nvälisestä sodasta, niinkuin ainakin asiasta, joka oli epäilemätön ja\nläheinen, ja merimiehet ilomielin pitivät sen johdosta juominkia.\n\nD'Artagnan tunkeusi joukon lävitse, meni isännän luokse ja virkkoi sanan\n_forward_. Heti paikalla isäntä viittasi häntä seuraamaan, meni hänen\nkanssansa ulos pihanpuolelle vievästä ovesta, saattoi hänet talliin,\njossa satuloitu hevonen oli odottamassa, ja kysyi häneltä, tarvitsiko\nhän mitään muuta.\n\n-- Tarvitsen neuvon, mitä tietä minun on kulkeminen, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Menkää täältä Blangy'yn, ja Blangy'sta Neufchâtel'iin.\nNeufchâtel'issa menkää _Herse d'or_'in ravintolaan, virkkakaa tunnussana\nisännälle, niin tapaatte siellä samoinkuin täällä satuloidun hevosen.\n\n-- Olenko mitään velkaa? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Kaikki on maksettu, sanoi isäntä, ja runsaasti. Menkää siis, ja\nJumala kanssanne!\n\n-- Amen! vastasi nuori mies lähtien ajamaan täydessä nelisessä.\n\nNeljän tunnin perästä oli hän Neufchâtel'issa. Hän noudatti tarkalleen\nsaamiansa määräyksiä; Neufchâtel'issa samoinkuin Saint-Valery'ssa tapasi\nhän satuloidun ratsun, joka häntä odotti; hän tahtoi siirtää pistoolit\njättämästään satulasta tähän toiseen, jonka hän nyt sai, mutta siinä oli\nsamanlaiset pistoolit.\n\n-- Asuntonne Pariisissa?\n\n-- Henkivartijahotelli, Desessarts'in komppaniia.\n\n-- Hyvä, vastasi kysyjä.\n\n-- Mitä tietä on minun kulkeminen? kysyi vuorostaan d'Artagnan.\n\n-- Rouen'iin menevää; mutta jättäkää kaupunki oikealle kädelle.\nPysähtykää pienessä Écouis'in kylässä, siinä on ainoastaan yksi\nravintola _Écu de France_. Elkää katsoko sen ulkomuotoa; siellä on\ntallissa yhtä hyvä hevonen kuin tämä.\n\n-- Sama tunnussana?\n\n-- Aivan sama.\n\n-- Hyvästi, isäntä.\n\n-- Onnea matkallenne, herra! tarvitsetteko vielä mitään?\n\nD'Artagnan nyykkäsi päätään merkiksi että ei, ja lähti taas täydessä\nnelisessä. Écouis'issa uudistui sama temppu: hän tapasi yhtä kohteliaan\nisännän, sekä ripeän ja levänneen hevosen; ilmoitti siellä asuntonsa,\nniinkuin edellisissäkin paikoissa ja meni samaa vauhtia Pontoise'en.\nPontoise'ssa muutti hän viimeisen kerran hevosta ja yhdeksän tunnin\nperästä ratsasti hän täyttä nelistä herra de Tréville'n hotellin pihaan.\n\nHän oli kulkenut melkein kuusikymmentä Ranskan peninkulmaa\nkahdessatoista tunnissa.\n\nHerra de Tréville otti häntä vastaan niinkuin he olisivat tavanneet\ntoisiaan viimeksi samana aamuna; hän puristi vaan hänen kättänsä vähän\ntuntuvammin kuin tavallisesti, ja ilmoitti hänelle, että herra\nDesessarts'in komppaniia oli Louvressa vahdissa ja että hän saattoi\nmennä sinne paikalla.\n\n\n\n\nXXII.\n\nMerlaison'in baletti.\n\n\nSeuraavana päivänä ei Pariisissa puhuttu muusta kuin tanssipidoista,\njotka kaupungin maistraatti toimitti kuninkaalle ja kuningattarelle ja\njoissa Heidän Majesteettinsa aikoivat tanssia kuuluisan Merlaison'in\nbaletin, joka oli kuninkaan mielitanssi.\n\nJo kahdeksan päivää oli kaupungin hotellissa tehty kaikkia mahdollisia\nvalmistuksia tuota juhlallista iltaa varten. Kaupungin puusepät olivat\nrakennelleet parvia, joille kutsuttujen naisten tuli sijoittua;\nkaupungin rihkamakauppiaat olivat toimittaneet juhlasaleihin kaksi sataa\nvalkoista vaksikynttilää, joka siihen aikaan oli suunnaton ylellisyys;\nkaksikymmentä viulunsoittajaa oli tilattu ja heidän palkkansa oli\nmäärätty kahta vertaa suuremmaksi tavallistansa, koska heidän oli\nsoittaminen läpi yön.\n\nKello kymmenen aikaan aamulla tuli kuninkaan henkivartija-vänrikki herra\nLa Coste, kahden poliisin ja useain kaupunginpalvelijain seuraamana,\npyytämään kaupungin kirjurilta Clement'ilta hotellin kaikkien ovien ja\nporttien avaimia. Ne annettiin hänelle paikalla; jokaisessa oli lippu,\njoka näytti minkä avain mikin oli, ja siitä hetkestä oli herra La\nCoste'n huolena kaikkien porttien, ovien ja käytävien vartioiminen.\n\nKello yksitoista tuli vuorostaan henkivartijain kapteeni Duhallier\ntuoden mukaansa viisikymmentä joutsimiestä, jotka tuota pikaa asettuivat\nhotellin osoitetuille oville ja porteille.\n\nKello kolme saapui kaksi komppaniiaa henkivartijoita, toinen\nranskalainen, toinen sveitsiläinen. Ranskalais-komppaniia oli puoleksi\nherra Duhallier'in, toiseksi herra Desessarts'in miehiä.\n\nKello kuusi illalla alkoi kutsuttuja tulla. Sitä mukaan kuin heitä tuli,\nsijoitettiin heitä suureen saliin, heitä varten valmistetuille parville.\n\nKello yhdeksän saapui ylipresidentin rouva. Kun hän oli kuningattaren\njälkeen juhlan huomattavin henkilö, ottivat häntä kaupungin virkamiehet\nvastaan ja saattoivat hänet loosiin vastapäätä kuningattaren loosia.\n\nKello kymmenen katettiin kuningasta varten Saint-Jean'in kirkon\npuoliseen pieneen saliin vastapäätä kaupungin hopeakaappia makeispöytä,\njota vartioitsi neljä joutsimiestä.\n\nKello kaksitoista yöllä kuului suurta melua ja hälinää: kuningas oli\ntalossa niitä katuja, jotka vievät Louvresta kaupungin hotelliin ja\njotka kaikki olivat valaistut värilyhdeillä.\n\nSilloin paikalla kaupungin virkamiehet verkapuvuissaan, kuusi\nkaupunginpalvelijaa etunenässä, jokaisella soihtu kädessä, menivät\nkuninkaalle vastaan, ja kohtasivat hänet portailla, jossa porvarien\nedusmies lausui hänet tervetulleeksi; tervehdykseen vastasi kuningas\npyytämällä anteeksi myöhäistä tuloansa, vaan lykäten syyn herra\nkardinaalin niskoille, joka oli pidättänyt häntä kello yhteentoista asti\npuhumalla valtionasioista.\n\nJuhlamenojen tavan mukaisesti seurasi Hänen Majesteettiansa Hänen\nylhäisyytensä Monsieur, Soissons'in kreivi, suurpriori, herttuat de\nLongueville ja d'Elbeuf, kreivit d'Harcourt ja de La Coche-Guyon, herrat\nde Liancourt ja de Baradas, kreivi de Cramail ja herra de Souveray.\n\nJokainen huomasi kuninkaan näyttävän alakuloiselta ja mietteelliseltä.\n\nEräs huone oli varustettu kuningasta varten, toinen Monsieur'ia varten.\nKumpaisessakin oli varalla naamiaispukuja. Samoin oli laitettu\nkuningatarta ja ylipresidentin rouvaa varten. Heidän Majesteettiensa\nseurueen herrat ja naiset saivat pukeutua kaksi erällänsä siihen\ntarkoitukseen varustetuissa suojissa.\n\nEnnen menemistänsä pukeumishuoneesen käski kuningas ilmoittamaan\nitsellensä heti kuin kardinaali saapuisi.\n\nPuoli tuntia kuninkaan tulon jälkeen uudet huudot kajahtivat: ne\nilmoittivat kuningattaren tulevan; virkamiehet tekivät samoin kuin äsken\nja kävivät, kaupunginpalvelijat etunenässä, korkeata vierastansa\nvastaan.\n\nKuningatar astui saliin: huomattiin hänen, samoinkuin äsken kuninkaan,\nolevan alakuloisena ja sangen väsyneenä.\n\nSamassa kuin hän astui sisään, aukeni erään pienen tribunin esiverho,\njoka tähän asti oli ollut suljettuna, ja silloin ilmestyi näkyviin\nespanjalaiseksi hoviherraksi pukeutuneen kardinaalin kalpeat kasvot.\nHänen silmänsä tähystivät tarkasti kuningatarta ja hirvittävä hymyily\nvetäysi hänen huulillensa: kuningattarella ei ollut timanttikoristeita.\n\nKuningatar pysähtyi hetkiseksi, ottaaksensa vastaan kaupungin herrojen\nkunnianosoituksia ja vastataksensa naisten tervehdyksiin.\n\nYht'äkkiä astui kuningas kardinaalin kanssa eräästä salin ovesta sisään.\nKardinaali puhui hänelle hiljaa ja kuningas oli sangen kalpea.\n\nKuningas kävi halki joukon ja, ilman naamiotta, takin nauhatkaan tuskin\nsolmittuina, lähestyi kuningatarta ja kuiskasi kiihkeällä äänellä:\n\n-- Rouva, suvaitsetteko sanoa, minkätähden teillä ei olekkaan\ntimanttikoristeita, vaikka tiesitte minun mielelläni haluavan niitä\nnähdä?\n\nKuningatar loi silmäyksen ympärillensä ja näki taustalla kardinaalin,\njoka hymyili pirullista hymyä.\n\n-- Armollisin herra, vastasi kuningatar liikutetulla äänellä, sentähden\nettä pelkäsin niitä vahingoittavani täällä suuressa väkijoukossa.\n\n-- Teitte pahasti, rouva! minä annoin sen lahjan teille siinä\ntarkoituksessa, että koristaisitte sillä itseänne. Minä sanon sen,\npahasti teitte.\n\nKuninkaan ääni värisi vihasta; jokainen näki ja kuuli sen\nhämmästyksellä, ymmärtämättä kuitenkaan mitään koko asiasta.\n\n-- Armollisin herra, sanoi kuningatar, voinhan lähettää noutamaan ne\nLouvresta, jossa ne ovat, ja sittenhän on Teidän Majesteettinne toivomus\ntäytetty.\n\n-- Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä\ntunnin sisään on baletti alkava.\n\nKuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka\njohdattivat hänet pukeumissuojaan.\n\nKuningas meni vuorostaan omaansa.\n\nSalissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.\n\nKaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken;\nmutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he\nkunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään\nkuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään\nkuunneltu.\n\nKuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa\nmetsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan\ntapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin\nhän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.\n\nKardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian.\nKuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.\n\n-- Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.\n\n-- Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on\ntimanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin\nherra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen\nMajesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.\n\nKuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei\nollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien\nsuusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin\nkylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.\n\nTodella hänen metsästyspukunsa sopi hänelle mainiosti; hänellä oli\npäässä huopahattu, siinä sinisiä sulkia, yllä oli hänellä helmiharmaa\nsamettitakki, timanttisoljella kiinitetty, ja sininen satiinihame,\nhopealla huoliteltu. Hänen vasemmalla olkapäällänsä, sulkien ja hameen\nväriseen nauharuusukkeesen kiinitettyinä, säkenöitsivät\ntimanttikoristeet.\n\nKuningas vapisi ilosta, kardinaali vihasta; mutta siltä matkalta, jonka\npäässä he olivat kuningattaresta, eivät he voineet saada selvää\ntimanttien lukumäärästä; kuningattarella oli ne; mutta oliko hänellä\nniitä kymmenen vai kaksitoista?\n\nSamassa tuokiossa ilmoittivat viulunsäveleet baletin alkavan. Kuningas\nkävi ylipresidentin rouvan luokse, jonka kanssa hänen tuli tanssia ja\nHänen ylhäisyytensä monsieur kuningattaren kanssa. Asetuttiin\npaikoilleen ja baletti alkoi.\n\nKuningas tanssi kuningattaren vastapuolella ja joka kerta kun hän\nkuningatarta lähestyi, tähtäsi hänen silmänsä timantteja, joiden\nlukumäärää hän ei voinut saada selville. Kylmä hiki valui kardinaalin\notsalta.\n\nBaletti kesti tunnin; siinä oli kuusitoista vuoroa. Baletti loppui,\nkäsientaputusten kaikuessa saattoi jokainen naisensa paikoilleen; mutta\nkuningas käytti etuoikeuttansa jättäen naisensa paikalleen, ja suuntasi\naskeleensa kuningatarta kohti.\n\n-- Minä kiitän teitä, rouva, sanoi hän, ystävällisyydestä, jolla\nnoudatitte minun toivomustani, mutta luulenpa että teiltä puuttuu kaksi\ntimanttia, ja tässä tuon minä ne teille.\n\n-- Kuinka, armollisin herra! huudahti nuori kuningatar ollen\nhämmästyvinänsä, te annatte vielä kaksi lisää; mutta silloinhan minulla\non niitä neljätoista?\n\nTodella, kuningas luki ne, ja kaksitoista timanttia säihkyi Hänen\nMajesteettinsa olkapäällä.\n\nKuningas kutsui kardinaalin.\n\n-- Mitäs tämä tietää, herra kardinaali? kysyi kuningas vakavalla\näänellä.\n\n-- Se tietää, armollisin herra, vastasi kardinaali, että minä halusin\nsaada Hänen Majesteettinsa ottamaan vastaan nämä kaksi timanttia, ja kun\nen rohjennut itse niitä hänelle tarjota, turvauduin minä tähän keinoon.\n\n-- Ja minä olen niistä Teidän ylhäisyydellenne sitä kiitollisempi,\nvastasi Itävallan Anna hymyllä, joka osoitti ett'ei häntä pettänyt tuo\nkekseliäs kohteliaisuus, kun olen vakuutettu siitä, että nuo kaksi\ntimanttia ovat maksaneet teille yhtä paljon yksinään kuin nämä\nkaksitoista ovat maksaneet yhteensä Hänen Majesteetillensa.\n\nSitte kuningatar, jättäen hyvästi kuninkaalle ja kardinaalille, kääntyi\nmenemään siihen suojaan, jossa hän oli pukeutunut ja jossa hänen nyt oli\nmuuttaminen yllensä.\n\nHuomio, joka meidän oli pakko tämän luvun alussa kääntää niihin\nylhäisiin henkilöihin, jotka toimme näkymölle, on meidät hetkiseksi\nvieroittanut siitä henkilöstä, jota Itävallan Annan tuli kiittää siitä\nsuunnattomasta voitosta, millä hän oli kukistanut kardinaalin, ja joka\ntuntemattomana, eräällä ovella tungeskelevaan väkijoukkoon\nsekaantuneena, katseli sieltä tuota kohtausta, jota eivät käsittäneet\nmuut kuin neljä henkilöä, kuningas, kuningatar, Hänen ylhäisyytensä ja\nhän.\n\nKuningatar oli tullut kamariinsa ja d'Artagnan aikoi juuri vetäytyä\npois, kun hän tunsi keveästi kosketettavan olkapäähänsä; hän käännähti\nja näki nuoren naisen viittaavan häntä seuraamaan. Tuo nuori nainen oli\nverhonnut kasvonsa mustalla samettinaamiolla, mutta tuosta varokeinosta,\njoka muutoin oli enemmän muita kuin häntä varten, tunsi hän hänet heti\nkohta tavalliseksi oppaaksensa, keveäksi, kekseliääksi rouva\nBonacieux'iksi.\n\nEilen olivat he hät'-hätää tavanneet toisiansa portinvartija Germain'in\ntykönä, jonne d'Artagnan oli hänet kutsuttanut. Se kiire, joka nuorella\nnaisella oli viedä kuningattarelle tieto hänen lähettiläänsä\nonnellisesta palaamisesta, oli estänyt rakastavia niin että tuskin\nennättivät muutaman sanan vaihettaa. D'Artagnan seurasi siis rouva\nBonacieux'iä kahden kiihoittimen, rakkauden ja uteliaisuuden valtaamana.\nPitkin matkaa ja sitä myöten kuin käytävät muuttuivat autiommiksi,\ntahtoi d'Artagnan pysähdyttää nuorta naista, tarttua häneen kiini ja\nkatsella häntä, vaikka vaan silmänräpäyksen ajan; mutta nopeasti kuin\nlintu liukui hän aina hänen käsistänsä ja kun hän tahtoi puhua, painoi\nnuori nainen sormensa hänen suullensa ja pienellä käskevällä,\nihastuttavalla viittauksella osoitti hänelle, että hänen oli sokeasti\ntotteleminen korkeampaa valtaa ja pidättyminen vähimmästäkin\nvalituksesta; vihdoin parin minuutin kierrosten ja kaarrosten perästä\nrouva Bonacieux avasi oven ja saattoi nuoren miehen aivan pimeään\nhuoneesen. Siellä antoi hän hänelle uuden hiljaisuuden merkin ja, avaten\ntoisen, seinäverhojen peittämän oven, jonka aukosta kirkas valo välähti,\nkatosi.\n\nD'Artagnan pysyi hetkisen liikkumattomana, tuumaillen itsekseen, missä\nhän nyt mahtoi olla, mutta samassa kamariin tunkeuva valonsäde, häneen\nasti huokuva lämmin, sulotuoksuinen ilma, parin tai kolmen naisen\npuhelu, jossa, samalla kun se oli kunnioittavaa ja hienotapaista\npuhetta, sana Majesteettinne tuon tuostakin uudistui, ilmaisivat hänelle\nselvästi, että hän oli kuningattaren kamarin viereisessä suojassa.\n\nNuori mies pysyttihe varjossa ja odotti.\n\nKuningatar oli iloisen ja onnellisen näköinen, mikä näytti suuresti\nhämmästyttävän niitä henkilöitä, jotka häntä ympäröivät ja jotka\npäinvastoin olivat tottuneet näkemään häntä melkein aina surullisena.\nKuningatar sanoi ilonsa syyksi juhlan komeuden ja baletin hauskuuden, ja\nkun kuningatarta vastaan ei ole lupa sanoa, nauroipa hän tai itki,\nylistelivät kaikki Pariisin kaupungin virkamiesten erinomaista\nkohteliaisuutta.\n\nVaikka d'Artagnan ei ulkonäöltä tuntenut kuningatarta, erotti hän\nkumminkin hänen äänensä muiden äänestä, ensin hieman vieraasta\näännöstavasta, sitten siitä vallitsevaisuudesta, joka on ominaista\nkaikissa hallitsijan sanoissa. Hän kuuli hänen milloin lähenevän tuota\navonaista ovea, milloin taas etenevän siitä, ja pari kolme kertaa näki\nhän erään vartalon varjon peittävän valoa.\n\nViimein ojentui verho-oven lävitse ihmeen kaunis valkoinen käsi ja\nkäsivarsi; d'Artagnan älysi sen olevan hänen palkintonsa: hän laskeutui\npolvilleen, tarttui käteen ja painoi siihen kunnioittavasti huulensa;\nsitten vetäytyi käsi takaisin, jättäen hänen käsiinsä esineen, jonka hän\ntunsi sormukseksi; samalla sulkeutui ovi ja d'Artagnan jäi mitä\nsynkimpään pimeyteen.\n\nD'Artagnan pisti sormuksen sormeensa ja rupesi odottamaan uudestaan: se\noli selvää, ett'ei kaikki vielä ollut päättynyt. Hänen alttiutensa\npalkan jälkeen oli tuleva hänen rakkautensa palkka. Baletti oli nyt\ntanssittu, mutta iltama muutoin oli tuskin alussa: kello kolmen aikaan\noli tuleva iltainen, ja äskettäin oli Saint-Jean'in tornikello lyönyt\nkaksi ja kolmeneljännestä.\n\nNiinpä alkoikin vähitellen hälinä viereisessä kamarissa hiljetä; se\ntuntui siirtyvän kauvemmaksi; sitten aukeni uudestaan sen kamarin ovi,\njossa d'Artagnan oli, ja rouva Bonacieux lennähti sisään.\n\n-- Vihdoinkin tulitte! huudahti d'Artagnan.\n\n-- Hiljaa! sanoi nuori nainen painaen kätensä nuoren miehen huulille:\nhiljaa! ja menkää samaa tietä kuin tulitte.\n\n-- Mutta missä ja milloin tapaan teidät uudestaan? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Kirje, jonka löydätte kotiin tultuanne, ilmoittaa sen teille. Menkää,\nmenkää!\n\nNäin sanottuansa aukaisi hän käytävän oven ja työnsi d'Artagnan'in ulos\nhuoneesta.\n\nD'Artagnan totteli kuin hyvä lapsi, vastustelematta ja kiistelemättä,\njoka osoittaa, että hän oli todenteolla rakastunut.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nLemmenkohtaus.\n\n\nD'Artagnan meni juoksujalassa kotiinsa ja vaikka oli jo kello kolme\naamua ja vaikka oli kuljettavana huonoimpia kaupunginosia, ei hän\nkohdannut mitään ikävyyksiä. Sananparsi sanoo, että Jumala varjelee\njuopuneita ja rakastuneita.\n\nHän tapasi käytävässä oven auki, nousi portaita ja kolkutti hiljaa\npalvelijansa kesken suostutulla tavalla. Planchet, jonka hän oli\nlähettänyt kahta tuntia ennen kaupungin hotellista, käskien hänen\nodottamaan, tuli avaamaan ovea.\n\n-- Onko kukaan tuonut kirjettä minulle? kysyi d'Artagnan kiireisesti.\n\n-- Ei kukaan ole tuonut, herra, vastasi Planchet; mutta täällä on kirje,\njoka on tullut itsekseen.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat, houkkio?\n\n-- Minä tarkoitan sitä, että vaikka minulla oli taskussa teidän\nkamarinne avain, eikä se sieltä ole minnekkään liikahtanut, minä\nkumminkin löysin kirjeen pöydän vihreällä peitteellä teidän\nmakuusuojassanne.\n\n-- Ja missä on se kirje nyt?\n\n-- Minä jätin sen paikoilleen, herra. Ei ole luonnon järjestyksen\nmukaista, että kirjeet tuolla tavoin tulevat ihmisten luokse. Jos edes\nikkuna olisi ollut auki, tai vaikkapa raollaankin, en puhuisi mitään;\nmutta kaikki oli tarkasti suljettuna. Herra, olkaa varoillanne, sillä\naivan varmaan on joku noituus liikkeellä.\n\nSillä aikaa nuori mies kiiruhti kamariinsa ja avasi kirjeen, joka oli\nrouva Bonacieux'iltä ja sisälsi seuraavat sanat:\n\n    \"Teille on sanottavana ja tuotavana sydämmellisiä kiitoksia.\n    Saapukaa tänä iltana kello kymmenen aikaan Saint-Cloud'iin\n    vastapäätä sitä paviljonkia, joka kohoaa d'Estrées'in kartanon\n    kulmassa.\"\n\nLukiessaan tätä kirjettä D'Artagnan tunsi sydämmensä laajenevan ja\nkutistuvan sen suloisen vetotaudin vaikutuksesta, joka kiduttaa ja\nhyväilee rakastavien sydämmiä.\n\nTämä oli ensimäinen rakkaudenkirje, jonka hän sai, ensimäinen\nlemmenkohtaus, joka hänelle suotiin. Hänen sydämmensä, ilon hurmauksesta\npaisuksissa, tunsi melkein menehtyvänsä tuon maisen onnelan kynnyksellä,\njota rakkaudeksi sanotaan.\n\n-- No niin, herrani! sanoi Planchet nähdessään isäntänsä punastuvan ja\nvaalenevan vuorottain; no niin, enkös arvannut oikein, että se on joku\npaha asia?\n\n-- Petyt, Planchet, vastasi d'Artagnan, ja todistukseksi siihen saat\ntästä yhden écu'n, juodaksesi minun terveydekseni.\n\n-- Suuret kiitokset, herrani, écu'stä, minä lupaan tarkasti seurata\nkäskyänne; mutta tosi on sittenkin, että kirjeet, jotka noin tulevat\nlukittuihin huoneihin...\n\n-- Putoavat taivaasta, ystäväni, putoavat taivaasta.\n\n-- Siis, herrani, olette tyytyväinen? kysyi Planchet.\n\n-- Rakas Planchet, minä olen mitä onnellisin ihminen!\n\n-- Saanko käyttää herrani onnellisuutta hyväkseni menemällä nukkumaan?\n\n-- Kyllä, mene vaan.\n\n-- Tulkoon kaikki taivaan siunaus teidän ylitsenne, herrani, mutta\nsittenkin on tosi, että tuo kirje...\n\nJa Planchet vetäytyi päätänsä ravistellen pois, mielessä epäilys, jota\nd'Artagnan'in anteliaisuus ei kokonaan saanut hälvennetyksi.\n\nYksin jäätyänsä d'Artagnan luki yhä ja uudestaan kirjeen, sitten suuteli\nhän suutelemistaan varsinkin kaksikymmentä kertaa noita hänen kauniin\nlemmittynsä käden piirtelemiä rivejä. Viimein rupesi hän maata, nukkui\nja näki kultaisia unia.\n\nKello seitsemän aikaan aamulla nousi hän vuoteeltaan ja kutsui\nPlanchet'ia, joka toisella kutsunnalla aukasi oven, kasvoilla vielä\neilisen levottomuuden jälkiä.\n\n-- Planchet, sanoi hänelle d'Artagnan, minä menen nyt pois luultavasti\nkoko päiväksi, sinä olet siis vapaa iltaan kello seitsemään saakka;\nmutta kello seitsemältä ole valmiina kahden hevosen kanssa.\n\n-- Vai niin, sanoi Planchet, näyttääpä siltä kuin taaskin lähtisimme\npistättämään muutamia reikiä nahkaamme.\n\n-- Ota muskettisi ja pistoolisi.\n\n-- Kas niin, mitäs sanoin! huudahti Planchet. Olinhan siitä varma;\nkirottu kirje.\n\n-- No rauhoituhan toki, houkkio, kysymys on nyt vaan pelkästä\nhuviretkestä.\n\n-- Oh! samallaisesta huviretkestä kuin äskettäin, jolloin tuiskusi\nluoteja ja vilisi sudenkuoppia.\n\n-- No jos teitä pelottaa, sihtieri Planchet, vastasi d'Artagnan, niin\nmenen teitä paitsi; ennemmin kuljen yksin kuin pelkurin toverin kanssa.\n\n-- Herra, te pilkkaatte minua, sanoi Planchet; luulinpa jo näyttäneeni,\nmihin kelpaan.\n\n-- Kyllä, mutta minä luulen, että käytit kaiken rohkeutesi yhdellä\nkertaa.\n\n-- Herra, saattepa nähdä, että sitä on vielä tallella, jos tarvitaan!\npyytäisin vaan, herrani, ett'ette käyttäisi sitä liian tuhlaamalla, jos\ntahdotte sitä kauvaksi aikaa riittämään.\n\n-- Luuletko omistavasi sitä vielä jonkun verran täksi iltaa?\n\n-- Minä toivon.\n\n-- No hyvä. Minä luotan sinuun.\n\n-- Sanottuun aikaan olen valmiina; mutta minä luulin ett'ei teillä ollut\nkuin yksi hevonen henkivartijain tallissa.\n\n-- Ehkäpä siellä ei vielä useampaa olekkaan tällä erää, vaan iltaisilla\non niitä neljäkin.\n\n-- Näyttääpä kuin matkamme olisi ollut hankintamatka?\n\n-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ja nyökättyään Planchet'ille\nviimeisiksi jäähyväisiksi, meni hän ulos.\n\nHerra Bonacieux seisoi portilla. D'Artagnan'in aikomus oli mennä ohitse\npuhuttelematta kauppiasta; mutta tämä tervehti häntä niin imelästi ja\nystävällisesti, että hänen oli pakko ei ainoastaan tervehtiä vaan\nvieläpä antautua puhelemaankin.\n\nJa kuinkas ei toki pitäisi olla kohtelias miehelle, jonka vaimo oli\nsuonut lemmenkohtauksen samana iltana Saint-Cloud'issa, vastapäätä\nd'Estrées'in paviljonkia! D'Artagnan siis lähestyi häntä mitä\nherttaisimmalla katsannolla suinkin saattoi.\n\nPuhe kääntyi luonnollisesti miesparan kiinijoutumiseen. Herra Bonacieux,\njoka ei tiennyt d'Artagnan'in kuulleen hänen keskusteluansa Meung'in\nmiehen kanssa, kertoi nuorelle hyyryläisellensä herra de Laffemas'in\nvainoomiset, tuon hirviön, jota hän alinomaa pitkin kertomustansa\nnimitteli nimellä semmoisella kuin: kardinaalin pyöveli, ja tarinoi\npitkältä ja leveältä Bastiljista, sen telkimistä, porteista,\nilmareijistä, rautaristikoista ja kidutuskoneista.\n\nD'Artagnan kuunteli häntä esikuvaksi kelpaavalla tarkkuudella;\nsittenkuin kertoja oli lopettanut, sanoi hän vihdoin:\n\n-- Entäs rouva Bonacieux, tiedättekö ken hänet vei? sillä minä en ole\nunhottanut, että juuri se harmittava seikka se saattoi minulle onnen\ntulla teidän tuttavuuteenne.\n\n-- Ah! sanoi Bonacieux, he ovat kyllä karttaneet ilmoittaa sitä minulle,\nja vaimoni puolestaan on vannonut minulle suurten jumalain nimeen,\nett'ei hän sitä tiedä. Mutta te itse, jatkoi Bonacieux erittäin\nhyvänsävyisellä äänellä, missä te olette viettäneet kaikki nämä päivät?\nminä en ole teitä nähnyt, en teitä enkä ystäviänne, ettekä varmaankaan\nliene Pariisin kaduilla saaneet kaikkea sitä pölyn paljoutta, jota\nPlanchet eilen harjasi teidän saappaistanne.\n\n-- Olette oikeassa, hyvä herra Bonacieux, ystäväni ja minä olimme\npienellä matkalla.\n\n-- Kaukanakin täältä?\n\n-- Oh! ei suinkaan, jonkun neljäkymmentä peninkulmaa vaan: me saatoimme\nherra Athosta Forges'in kylpylähteille, jonne ystäväni jäivät.\n\n-- Ja te palasitte takaisin, eikö niin? kysyi Bonacieux vetäen naamansa\nmitä ilkeimmän näköiseksi. Semmoinen kaunis poika kuin te, ei saa pitkiä\nlomalupia lemmityltään ja teitä kaiketi maltittomasti odotettiin\nPariisissa, eikö niin?\n\n-- Totta tosiaan, sanoi nauraen nuori mies, täytyypä se tunnustaani,\nhyvä herra Bonacieux, ja sitä paremmin, koska näen ett'ei teiltä voi\nmitään salata. No niin, minua odotettiin, ja hyvin maltittomasti, sen\nvoin vakuuttaa.\n\nHieno pilvi vilahti Bonacieux'in otsalla, mutta niin hieno ett'ei\nd'Artagnan sitä huomannut.\n\n-- Ja kaiketi saadaan palkkakin huolellisuudestaan? jatkoi kauppias\nhieman värähtävällä äänellä, mutta tuota värähdystä ei d'Artagnan\nhuomannut paremmin kuin pilveäkään, joka vast'ikään oli varjonnut tuon\nkelpo miehen kasvoja.\n\n-- Ah! olettepa aika velikulta! sanoi nauraen d'Artagnan.\n\n-- En suinkaan, vaan se mitä sanoin, selitti Bonacieux, oli vaan\nsaadakseni tietää, palaatteko myöhään kotia tänä iltana?\n\n-- Minkä vuoksi sitä kysytte, hyvä isäntäni? kysyi d'Artagnan; vai\naiotteko minua odottaa?\n\n-- En, vaan kiinioloni jälkeen ja varkauden tähden, joka on tehty\nluonani, säikähdän joka kerta kun kuulen porttia avattavan, semminkin\nöiseen aikaan. Hiisi, mitäs tehdä! minä en totta tosiaan ole mikään\nmiekkamies!\n\n-- No niin, elkää säikähtäkö, jos minä tulen kotia kello yhden, kahden\ntai kolmen aikaan aamulla; jos en ensinkään tule, elkää sittenkään\nsäikähtäkö.\n\nTällä kertaa vaaleni Bonacieux niin, että d'Artagnan ei voinut olla sitä\nhuomaamatta, ja hän kysyi, mikä häntä vaivasi.\n\n-- Ei mikään, vastasi Bonacieux, ei mikään. Onnettomuuksieni jälkeen\nkohtaa minua vaan toisinaan äkillinen pyörrytys, ja nyt juuri tunsin\nväristystä ruumiissani. Elkää olko siitä millännekään, te, jolla ei ole\nmuuta ajattelemista kuin onnellisuuttanne.\n\n-- Silloinpa minulla vasta onkin ajattelemista, sillä minä olen todella\nonnellinen.\n\n-- Ei vielä, odottakaahan toki, sanoittehan: tänä iltana?\n\n-- Niin kyllä, vaan ilta tulee, Jumalan kiitos, ja ehkäpä te odotatte\nsitä yhtä maltittomasti kuin minä. Ehkäpä tänä iltana rouva Bonacieux\ntulee tervehtimään aviollista kotiansa.\n\n-- Rouva Bonacieux ei ole vapaa tänä iltana, vastasi painavasti\npuolisonsa; häntä pidättää palveluksensa Louvressa.\n\n-- Sitä pahempi teille, hyvä isäntä, sitä pahempi kun minä olen\nonnellinen, minä, joka tahtoisin koko maailman olemaan samoin, mutta\nnäyttää siltä kuin se ei olisi mahdollista.\n\nJa nuori mies poistui nauraen kohtikulkkua tuolle pilapuheellensa, jonka\nsisällyksen, niinkuin hän luuli, hän yksin ymmärsi.\n\n-- Toivotan paljon hauskuutta! vastasi Bonacieux haudankolkolla äänellä.\n\nMutta d'Artagnan oli liian kaukana kuullaksensa sitä, ja jos hän olisi\nkuullutkin, ei hän siinä riemullisessa mielentilassa, missä hän oli,\nolisi varmaankaan sitä älynnyt.\n\nHän suuntasi askeleensa herra de Tréville'n hotelliin; hänen eilinen\nkäyntinsä, niinkuin muistetaan, oli ollut sangen lyhyt ja vaillinainen.\n\nHän tapasi herra de Tréville'n peräti hyvillä mielin. Kuningas ja\nkuningatar olivat olleet herttaisia häntä kohtaan tanssipidoissa. Tosin\nkardinaali oli ollut erinomaisen ilkeä.\n\nKello yhden aikaan aamua oli hän lähtenyt pois, ollen muka pahoin voipa.\nMutta Heidän Majesteettinsa olivat tulleet Louvreen vasta kello kuuden\naikaan.\n\n-- Ja nyt, sanoi herra de Tréville hiljentäen ääntänsä ja kurkistellen\nhuoneen joka soppeen nähdäksensä olivatko yksin; ja nyt puhukaamme\nteistä, nuori ystäväni: sillä silminnähtävästi teidän onnellinen\npalauksenne oli jonakin syynä kuninkaan iloon, kuningattaren\nvoittoriemuun ja Hänen ylhäisyytensä masennukseen. Nyt on vaan teidän\noleminen hyvin varoillanne.\n\n-- Mitä onkaan minulla pelättävää, vastasi d'Artagnan, niinkauvan kuin\nminulla on onni iloita Heidän Majesteettiensa suosiosta?\n\n-- Kaikkea, uskokaa minua. Kardinaali ei ole mies joka unhottaa hänelle\ntehdyn tepposen, niinkauvan kun hän ei ole suorittanut tiliä\ntepposentekijän kanssa, ja tepposentekijä näyttää olevan eräs\ngaskonjalainen, minun tuttaviani.\n\n-- Luuletteko kardinaalin olevan yhtä kaukana tiedoissaan kuin te, ja\ntietävän minun käyneen Lontoossa?\n\n-- Peijakas! te käyneet Lontoossa! Lontoostako siis olette tuoneet tuon\nkauniin timantin, joka välkkyy sormessanne? Olkaa varoillanne, rakas\nd'Artagnan, vihollisen lahja ei tuota onnea; eikös siitä ole\nlatinalainen värssykin ... malttakaas...\n\n-- Epäilemättä, vastasi d'Artagnan, joka ei ollut koskaan saanut\npäähänsä ensimäistä sääntöäkään latinan alkeista ja joka\ntietämättömyydellänsä oli saattanut opettajansa epätoivoon; niin,\nepäilemättä, kyllähän semmoinen on.\n\n-- Onpa varmaan, sanoi herra de Tréville, joka oli vähän kirjamiehiä, ja\nherra de Benserade lausui sen minulle äskettäin ... malttakaas ...\njahah, tämmöinen se on:\n\n        Timeo Danaos et dona ferentes.\n\nJoka on niinpaljo kuin: \"Pelkää vihollista, joka sinulle lahjoja antaa.\"\n\n-- Tämä timantti ei ole viholliselta, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan,\ntämä on kuningattarelta.\n\n-- Kuningattarelta! ohoo! sanoi herra de Tréville. Sepä on toden totta\noikein kuninkaallinen kalliskivi, joka vastaa tuhannen pistole'a\nniinkuin ei mitään. Kenen kautta on kuningatar jättänyt teille tämän\nlahjan?\n\n-- Hän antoi sen minulle itse.\n\n-- Missä?\n\n-- Sen kamarin viereisessä suojassa, jossa hän muutti pukua.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Antaessaan minulle kätensä suudeltavaksi.\n\n-- Oletteko suudelleet kuningattaren kättä! huudahti herra de Tréville\nkatsoen d'Artagnan'ia silmiin.\n\n-- Hänen Majesteettinsa on suonut minulle sen kunnian.\n\n-- Ja silminnäkijäin läsnäollessa? Varomaton, kolmasti varomaton!\n\n-- Ei, arvoisa herra, rauhoittukaa, ei sitä kukaan nähnyt, vastasi\nd'Artagnan, ja kertoi sitten herra de Tréville'lle, kuinka asia oli\ntapahtunut.\n\n-- Oh, ne naiset, ne naiset! huudahti vanha soturi, minä tunnen heidät\nhyvin tuosta haaveksivaisesta mielikuvituksestaan; kaikki salaperäinen\nheitä viehättää; no niin, te näitte käsivarren, siinä kaikki; jos\ntapaisitte kuningatarta, te ette tuntisi häntä; jos hän tapaisi teitä,\nhän ei tietäisi kuka te olette.\n\n-- Ei, mutta tämä timantti ... yritti nuori mies selittämään.\n\n-- Kuulkaas, sanoi herra de Tréville, tahdotteko, niin annan teille\nneuvon, hyvän neuvon, ystävän neuvon?\n\n-- Tehkää minulle se kunnia, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan.\n\n-- No niin! menkää ensimäisen juveloitsijan luokse, jonka käsiinne\nsaatte, ja myökää tuo timantti hänelle mistä hinnasta hän vaan tahtoo\nsen ostaa; vaikka hän olisi mimmoinen juutalainen, maksaa hän siitä\nainakin kahdeksansataa pistole'a. Pistole'illa ei ole nimeä, nuori\nystäväni, mutta tuolla sormuksella on hirvittävä, ja se voipi saattaa\nvaaraan omistajansa.\n\n-- Myödä tämä sormus! sormus, jonka olen saanut hallitsijattareltani! en\nkoskaan! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Kääntäkää sitten sen kanta sisäänpäin, hupsu raukka, sillä sen tietää\njokainen ett'ei gaskonjalainen aatelispoika löydä tuommoisia kalleuksia\näitinsä rasiasta.\n\n-- Te luulette siis minulla olevan pelon aihetta? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Joka nukkuu ruutimiinan päällä silloinkuin sen tulilanka on jo\nsytytetty, saattaa pitää itsensä olevan hyvässä turvassa teihin\nverrattuna, nuori ystäväni.\n\n-- Peijakas! sanoi d'Artagnan, jota herra de Tréville'n vakava ääni\nalkoi tehdä levottomaksi; mitäs on tehtävä?\n\n-- Olkaa aina varoillanne ennen kaikkia. Kardinaalilla on vankka muisti\nja pitkä käsivarsi; uskokaa minua, hän tekee teille vielä kerta aika\ntepposet.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Heh, tiedänkös minä sitä! eikös hänellä ole kaikki hornan koukut\nkäytettävinään? Vähin, mitä teille saattaa tapahtua, on että joudutte\nkiini.\n\n-- Kuinka hän uskaltaisi otattaa kiini Hänen Majesteettinsa\npalveluksessa olevaa miestä?\n\n-- Eihän vain! mitenkäs Athokselle tehtiin! Kaikessa tapauksessa, nuori\nmies, uskokaa miestä, joka on kolmekymmentä vuotta hovielämässä ollut;\nelkää nukkuko turvallisuuden unta, muuten olette hukassa. Päinvastoin,\nminä sen sanon teille, nähkää vihollisia kaikkialla. Jos teidän\nkanssanne hierotaan riitaa, välttäkää sitä, vaikka tuo riidanhieroja\nolisi vaan kymmenvuotias lapsi; jos teidän kimppuunne hyökätään yöllä\ntai päivällä, pötkikää pakoon, ilman tarvitsematta sitä hävetä; jos\nkuljette yli sillan, tunnustelkaa ensin lautoja, pelosta että joku lauta\ntaittuisi jalkanne alla; jos astutte rakennuksellaan olevan talon\nohitse, katsokaa ylöspäin, pelosta että joku kivi putoaisi päähänne; jos\nolette myöhäiseen liikkeellä, antakaa lakeijanne seurata itseänne\ntäysissä aseissa, jos olette varma lakeijastanne. Epäilkää koko\nmaailmaa, ystäväänne, veljeänne, lemmittyänne, ja juuri erittäinkin\nlemmittyänne.\n\nD'Artagnan punastui.\n\n-- Lemmittyäni, toisti hän koneenomaisesti; ja minkätähden häntä\nennemmin kuin muita?\n\n-- Sentähden että lemmityt ovat kardinaalin suosituimpia apulaisia,\nsoveliaimpia ei voi olla: nainen myy teidät kymmeneen pistole'en,\nmuistakaa Dalilaa. -- Tunnettehan pipliaa, hä?\n\nD'Artagnan ajatteli lemmenkohtausta, jonka hänelle rouva Bonacieux oli\ntäksi illaksi määrännyt; mutta meidän tulee sankarimme kiitokseksi\nlausua, että ne pahat luulot, joita herra de Tréville'llä oli naisista\nyleensä, eivät synnyttäneet hänessä vähintäkään epäilystä kaunista\nemäntäänsä kohtaan.\n\n-- Mutta kesken puheen, sanoi herra de Tréville, minne teidän toverinne\novat joutuneet?\n\n-- Minä tulin juuri tiedustamaan, ettekö te olisi heistä mitään\nkuulleet.\n\n-- En mitään.\n\n-- No niin, minä jätin heidät välille: Porthoksen Chantilly'yn,\nkaksintaistelu niskassa; Aramiksen Crèvecoeur'iin, luoti olkapäässä;\nAthoksen Amiens'iin, syytettynä väärän rahan teosta.\n\n-- Kas vaan! sanoi herra de Tréville: kuinkas te pääsitte pakoon?\n\n-- Ihmeen kautta, arvoisa herra, se minun täytyy sanoa, miekanpisto\nrinnassa, seivästettyäni kreivi de Wardes'in Calais'in tien viereen\nniinkuin perhosen seinälle.\n\n-- Kas vaan, kas vaan! vai de Wardes'in, kardinaalin miehen,\nRochefort'in serkun. Malttakaas, ystäväni, päähäni pistää eräs ajatus.\n\n-- Sanokaa, arvoisa herra.\n\n-- Teidän sijassanne tekisin minä eräällä tavalla.\n\n-- Miten?\n\n-- Sillä välin kun Hänen ylhäisyytensä etsittäisi minua Pariisista, minä\nkaikessa hiljaisuudessa lähtisin Pikardiaan tiedustelemaan kolmea\ntoveriani. Kylläpä, hiisi vieköön, he ansaitsevat sen pienen huomion\nteidän puoleltanne.\n\n-- Neuvo on hyvä, arvoisa herra, ja minä lähden huomenna.\n\n-- Huomenna! miksi ette tänäpäivänä?\n\n-- Tänä iltana, arvoisa herra, pidättää minua eräs tärkeä asia\nPariisissa.\n\n-- Ai ai! nuori mies, varmaankin lemmenseikkoja? Olkaa varoillanne,\nsanon vieläkin: nainen meidät on turmioon saattanut, kaikki, niin monta\nkuin meitä on, ja saattaa meidät vieläkin turmioon, kaikki, niin monta\nkun meitä on. Uskokaa minua, lähtekää tänä iltana.\n\n-- Mahdotonta, arvoisa herra.\n\n-- Olette siis antaneet kunniasananne?\n\n-- Olen.\n\n-- Sitten on asia toinen; mutta luvatkaa minulle, että ell'ette menetä\nhenkeänne tänä yönä, niin lähdette huomenna.\n\n-- Sen lupaan.\n\n-- Tarvitteko rahaa?\n\n-- Minulla on vielä viisikymmentä pistole'a. Siinä on luullakseni\nniinpaljo kuin tarvitsen.\n\n-- Mutta toverinne?\n\n-- Luulen ett'eivät hekään ole puutteessa. Pariisista lähtiessä oli\nmeillä kullakin seitsemänkymmentä viisi pistole'a taskussamme.\n\n-- Tapaanko teitä vielä ennen lähtöänne?\n\n-- Ette, luullaakseni, ainakaan ell'ei mitään uutta tapahdu.\n\n-- No onnea matkallenne siis!\n\n-- Kiitoksia, arvoisa herra.\n\nJa d'Artagnan heitti jäähyväiset herra de Tréville'lle, liikutettuna\nenemmän kuin koskaan hänen isällisestä huolenpidostansa\nmuskettisotureitansa kohtaan.\n\nHän kävi sitten, toinentoisensa jälkeen, Athoksen, Porthoksen ja\nAramiksen luona. Ei kukaan heistä ollut palannut. Heidän lakeijansakin\nolivat poissa, eikä heistä ollut mitään tietoa enemmän toisesta kuin\ntoisestakaan.\n\nHän olisi tiedustellut heidän lemmityiltänsäkin, mutta hän ei tuntenut\nPorthoksen eikä Aramiksen lemmittyä; Athoksella taasen ei ollutkaan.\n\nKulkiessaan henkivartijahotellin ohitse, loi hän silmäyksen talliin:\nkolme hevosta neljästä oli jo saapunut. Planchet, vallan\nhämmästyksissään, oli parhaillaan sukimassa niitä, ja oli jo kahdesta\npäässyt.\n\n-- Ah, herra, sanoi Planchet huomaten d'Artagnan'in, kuinka iloinen olen\ntavatessani teidät!\n\n-- Miksi niin, Planchet? kysyi nuori mies.\n\n-- Onko teillä luottamusta isäntäämme, herra Bonacieux'iin?\n\n-- Minullako? ei rahtuakaan.\n\n-- Sepä hyvä, herrani.\n\n-- Mutta mistä syystä tuo kysymys?\n\n-- Siitä, että teidän puhuessanne hänen kanssansa pidin minä häntä\nsilmällä, kuulematta puhettanne; ja kuulkaahan, hänen haahmonsa muutti\npari kolme kertaa väriä.\n\n-- Pah!\n\n-- Te, herra, ette sitä huomanneet, kun ajatuksenne olivat niin kiini\nsiinä kirjeessä, jonka olitte juuri saaneet; mutta sen sijaan minä, joka\ntuon kirjeen oudon ilmestymisen tähden olin varoillani, en antanut\nainoankaan hänen kasvonsa liikkeen jäädä itseltäni huomaamatta.\n\n-- Ja mitä havaitsit?\n\n-- Kavaluutta, herra.\n\n-- Todella?\n\n-- Ja vielä lisäksi, niinpian kuin olitte heittäneet hänet ja olitte\nkadonneet kadunkulman taakse, Bonacieux otti lakkinsa, sulki ovensa ja\nlähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan katua.\n\n-- Sinä olet totta tosiaan oikeassa, Planchet, kaikki tuo näyttää hyvin\nepäiltävältä, ja ole huoleti, ett'emme maksa vuokraamme, ennenkuin asia\non selvillä.\n\n-- Te laskette pilaa, herra, mutta saattepahan nähdä.\n\n-- Mitäs tehdä, Planchet, mikä tapahtuu, on jo kirjoitettu!\n\n-- Te ette siis luovu tämäniltaisesta retkestänne?\n\n-- Päinvastoin, Planchet, kuta enemmän olen suutuksissani herra\nBonacieux'ille, sitä mieluummin menen siihen lemmenkohtaukseen, mikä\nminulle on luvattu tuossa kirjeessä, joka sinua niin pelottaa.\n\n-- No niin, jos se on teidän päätöksenne, herra...\n\n-- Järkähtämätön päätökseni, ystäväni; siis, ole kello yhdeksän valmiina\ntäällä hotellissa; minä tulen tänne sinua noutamaan.\n\nPlanchet, nähden viimeisenkin toivonsa menneeksi saada isäntänsä\nperäytymään aikomuksestaan, huokasi syvään ja rupesi sukimaan kolmatta\nhevosta.\n\nMutta d'Artagnan, joka perijuureltaan oli sangen varovainen poika, ei\npalannutkaan kotiansa, vaan meni päivällisille saman gaskonjalaisen\npapin luokse, joka neljän ystävyksen hätäaikana oli heille tarjonnut\nsuklaatipäivälliset.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nPaviljonki.\n\n\nKello yhdeksän oli d'Artagnan henkivartijahotellissa, hän tapasi\nPlanchet'in aivan valmiina. Neljäs hevonen oli tullut.\n\nPlanchet oli varastettu musketilla ja pistoolilla.\n\nD'Artagnan'illa oli miekkansa ja hän sovitti kaksi pistoolia vyöhönsä;\nsitte nousivat kumpikin hevosensa selkään ja lähtivät liikkeelle\nkaikessa hiljaisuudessa. Yö pimeni eikä kukaan nähnyt heidän lähtöänsä.\nPlanchet jäi isäntänsä jälkipuolelle, kulkien kymmenen askelen päässä\nhänen takanansa.\n\nD'Artagnan kulki rantatietä, meni ulos Conférence'n portin kautta ja\nnoudatti sitä nykyään paljon kauniimpaa tietä, joka viepi\nSaint-Cloud'iin.\n\nNiin kauvan kuin oltiin kaupungissa, pysyttihe Planchet sillä\nkunnioittavalla välimatkalla, johon hän oli asettunut; mutta sitä mukaa\nkuin tie tuli autiommaksi ja pimeämmäksi, lähestyi hän vähitellen siihen\nmäärään, että kun tultiin Boulogne'n metsään, hän jo kulki aivan\nherransa rinnalla. Emmekä todella tarvitse peitellä, että suurten\npuitten huojuminen ja kuun loisto tummiin vesakoihin tekivät häntä\nsangen levottomaksi. D'Artagnan havaitsi että jotakin tavatonta liikkui\nhänen lakeijansa mielessä.\n\n-- Planchet, kysyi hän, mikäs vaivaa?\n\n-- Eikö teistä, herra, metsät ole ikäänkuin kirkkoja?\n\n-- Mitenkä niin, Planchet?\n\n-- Kumpaisissakaan ei uskalla äänekkäästi puhua.\n\n-- Miksi et uskalla äänekkäästi puhua? pelottaako?\n\n-- Niin, pelottaa että kuultaisiin.\n\n-- Pelottaa että kuultaisiin! Eihän meidän puheemme kenenkään mieltä\nloukkaa, eikä siis meitä kukaan soimanne puheistamme.\n\n-- Ah, herra, sanoi Planchet, palaten pinttyneesen ajatukseensa, kyllä\nsen Bonacieux'in kulmakarvoissa on jotakin piilevää ja hänen huultensa\nkäynnissä jotakin vastenmielistä!\n\n-- Mikä saakeli sinua yhä ajaa ajattelemaan tuota Bonacieux'iä?\n\n-- Ihminen ajattelee mitä voipi, eikä mitä tahtoo.\n\n-- Sentähden että olet jänishousu, Planchet.\n\n-- Herra, elkäämme sekoittako varovaisuutta ja arkamaisuutta toisiinsa;\nvarovaisuus on hyvä avu.\n\n-- Ja sinulla on hyviä avuja, eikö niin, Planchet?\n\n-- Herra, eikös tuolla kiillä musketin piippu? Emmeköhän kyykistyisi\nalemmaksi?\n\n-- Todella, mutisi d'Artagnan, jolle herra de Tréville'n neuvot ja\nvaroitukset muistuivat mieleen; todella taitaa tuo elukka lopultakin\nsaada minut pelkäämään. Hän pani hevosensa ravaamaan.\n\nPlanchet seurasi tarkasti isäntänsä liikkeitä, aivan niinkuin hän olisi\nollut varjo, ja hänen ratsunsa ravasi rinnalla.\n\n-- Näinkös me ratsastamme koko yön, herra? kysyi hän.\n\n-- Ei, Planchet, sillä nyt olet sinä perillä.\n\n-- Kuinka, minäkö perillä? Entäs herra?\n\n-- Minä ajan vielä muutamia askelia.\n\n-- Ja herra jättää minut yksin tänne?\n\n-- Sinä pelkäät, Planchet.\n\n-- En minä pelkää, mutta minä pyydän vaan saada huomauttaa herraa, että\nyö on sangen kylmä, ja vilu tuottaa luuvalon ja luuvaloinen lakeija on\nkurja palvelija, erittäinkin niin ripeälle isännälle kuin herra on.\n\n-- No niin, jos sinulla on kylmä, niin mene johonkin noihin kapakoihin,\njoita näet tuolla ja odota minua huomenaamuna kello kuusi portin edessä.\n\n-- Herra, minä join ja söin kunnon tavalla sillä écu'llä, jonka annoitte\nminulle tänä aamuna, niin että minulla ei ole ainoatakaan sous'ta\nvilustumisen varalle.\n\n-- Tuossa on puoli pistole'a. Hyvästi huomiseksi.\n\nD'Artagnan laskeutui alas hevosen selästä, heitti ohjakset Planchet'in\nkäteen ja poistui nopeasti, mantteliinsa kääriytyneenä.\n\n-- Hyvä Jumala kuinka minua vilustaa! äännähti Planchet, sittenkuin\nhänen isäntänsä oli kadonnut näkyvistä; -- ja kun hänellä oli kiire\nlämmitteleimään, riensi hän kolkuttamaan erään talon portille, jolla oli\nkaikki kyläkapakan tuntomerkit.\n\nSillä välin d'Artagnan, joka oli poikennut eräälle pienelle syrjätielle,\njatkoi matkaansa ja saapui Saint-Cloud'iin; mutta sen sijaan että hän\nolisi kulkenut valtatietä, kääntyi hän linnan taustalle, tuli eräälle\nkaukaiselle kujantapaiselle tielle ja joutui tuota pikaa osoitetun\npaviljongin edustalle. Se sijaitsi aivan autiolla paikalla. Korkea\nmuuri, jonka kulmassa paviljonki oli, oli vastassa kujan puolella ja\ntoisella puolella suojasi aita kulkevilta erästä pientä puutarhaa, jonka\ntaustalla oli rappeutunut hökkeli.\n\nHän oli tullut lemmenkohtaukselle, ja kun hänen ei oltu käsketty\nilmoittamaan oloansa millään merkillä, herkesi hän odottamaan.\n\nEi niin risausta kuulunut; olisi voinut luulla olevansa sadan\npeninkulman päässä Pariisista. D'Artagnan nojausi aitaa vasten,\nheitettyään silmäyksen taaksensa. Toisella puolen aitaa, puutarhaa ja\ntuota hökkeliä peitti pimeä usva syliinsä tuon äänettömyyden, jossa\nPariisi nukkui, ammottava tyhjyys, äänettömyys, jossa vilkutti muutamia\nvalopilkkuja, kuin virvatulia manalassa.\n\nMutta d'Artagnan'in silmissä kaikki esineet verhoutuivat viehättävään\npukuun, kaikki hänen ajatuksensa olivat hymyilyä, kaikki synkkyydet\nläpikuultavia. Lemmenkohtauksen hetki oli kohta käsissä.\n\nJa todella muutamien minuuttien kuluttua paukuttikin Saint-Cloud'in\ntornikello laajasta, mylvivästä kidastaan verkalleen kymmenen lyöntiä.\n\nJotakin kammottavaa oli tuossa malmiäänessä, joka valittaen kajahteli\nyössä.\n\nMutta jokainen noista lyönneistä, jotka muodostivat tuon odotetun\nhetken, värähteli sulosointuisesti nuoren miehen sydämessä.\n\nHänen silmänsä tähtäsivät kiinteästi tuota pientä paviljonkia muurin\nkulmauksessa, jonka kaikki ikkunat olivat luukuilla suljetut, paitsi\nyksi ainoa ensimmäisessä kerroksessa.\n\nIkkunan lävitse loisti lempeä valo, joka hopeoitsi parin kolmen\nulkopuolelle puutarhaa ryhmittyneen niinipuun värähteleviä lehviä.\nTietysti tuon pienen, somasti valaistun ikkunan takana odotti häntä\nkaunis rouva Bonacieux.\n\nTämän suloisen tunteen tuudittelemana odotti d'Artagnan noin puolen\ntuntia ilman vähintäkään maltittomuutta, silmät tähdäten tuota suloista\npikku asuntoa, josta d'Artagnan näki osan kattoa, jonka kullatut liistat\ntodistivat huoneen muutakin komeutta.\n\nSaint-Cloud'in tornikello löi puoli yksitoista.\n\nTällä erää, ilman että d'Artagnan käsitti minkä vuoksi, väristys kiiti\nkautta hänen suoniensa. Ehkäpä kylmä alkoi häneen pystyä ja hän luuli\nsieluntuntemiseksi aivan pelkkää ruumiillista tuntemista.\n\nSitten pisti hänelle päähän, että hän kenties oli väärin lukenut ja että\nkohtaus olikin määrätty kello yhdeksitoista.\n\nHän lähestyi ikkunaa, asettui erään valonsäteen kohdalle, veti kirjeen\ntaskustaan ja luki; hän ei ollut väärin lukenut: kohtaus oli kuin olikin\nmäärätty kello kymmeneksi.\n\nHän meni entiselle paikalleen, alkaen tulla jo vähän levottomaksi\nhiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.\n\nKello löi yksitoista.\n\nD'Artagnan alkoi pelätä täydellä todella, että jotakin oli tapahtunut\nrouva Bonacieux'ille.\n\nHän läpsäytti kolmasti kämmeneensä -- rakastuneiden tavallinen merkki;\n-- mutta ei kukaan vastannut: ei edes kaikukaan.\n\nSilloin ajatteli hän vähän harmistuen, että ehkäpä nuori nainen oli\nnukkunut häntä odottaessaan.\n\nHän lähestyi muuria ja koetti kiivetä sen päälle; mutta muuri oli vasta\nrapattu ja d'Artagnan raapi turhaan kyntensä rikki.\n\nSamassa tuli hän huomanneeksi puut, joiden lehviä kuu yhä hopeoitsi, ja\nkun yksi niistä taipui yli tien, arveli hän että noilta oksilta voisi\nluoda silmänsä paviljonkiin.\n\nPuuhun oli helppo kiivetä. D'Artagnan muutoin oli vasta tuskin\nkahdenkymmenen vuotias, joten koulupojan voimankoetukset olivat siis\nvielä tuoreessa muistissa. Silmänräpäyksessä oli hän oksilla ja\nkirkkaiden lasiruutujen lävitse näkivät hänen silmänsä nyt aivan\npaviljongin sisään.\n\nOuto näky, joka pani d'Artagnan'in värisemään kiireestä kantapäähän\nasti! Tuo lempeä loiste, tuo rauhallinen lamppu valaisi näkymöä, jossa\nvallitsi hirvittävä epäjärjestys; eräs ikkunanruutu oli rikki, huoneen\novi lyöty sisään ja retkotti puoleksi särkyneenä saranoissaan; pöytä,\njossa näytti olleen katettuna komea illallisen, oli kumollaan maassa;\nlattialla putelien palasia ja murskautuneita hedelmiä; kaikesta näkyi\nettä huoneessa oli ollut tuima ja epätoivoinen taistelu: d'Artagnan oli\ntuossa kummassa sekasotkussa havaitsevinansa vaatteiden palasia ja\nveripilkkuja pöytäliinassa ja uutimissa.\n\nHän laskeutui kiireesti alas tielle, ja hänen sydämmensä pamppaili\nhirveästi; hän tahtoi nähdä, eikö muitakin väkivallan jälkiä löytyisi.\n\nPieni hempeä valo loisti yhä vaan yön rauhallisuudessa. D'Artagnan\nhuomasi silloin mitä hän ei ollut ennen huomannut, sillä ei mikään ollut\nhäntä käskenyt tarkastelemaan, että siellä täällä tallatussa ja\nsotketussa maassa näkyi sekaisin ihmisjalkojen ja hevoskavioiden jälkiä.\nSiihen lisäksi vaunujen, jotka näyttivät tulleen Pariisista päin, pyörät\nolivat kulkeneet ristin rastin, tehden pehmeään maahan syviä uurteita,\njotka eivät ulottuneet paviljonkia kauvemmaksi ja kääntyivät takaisin\nPariisia kohden.\n\nViimein löysi d'Artagnan, jatkaessaan tutkimuksiansa, muurin vieressä\nrepaleisen naiskäsineen. Ja tuo käsine oli aivan uusi ja puhdas missä se\nei ollut ryvettynyt likaisesta maasta. Se oli noita sulohajuisia\nkäsineitä, joita rakastajat niin mielellään riistävät kauniista\nkätösestä.\n\nSitä mukaa kuin d'Artagnan teki havainnoitansa, yhä runsaampi ja\nkylmempi hiki kihosi hänen otsaltansa, hänen sydämmensä puristui kokoon\nkauheasta tuskasta, hänen hengityksensä muuttui läähättäväksi; ja\nrauhoittaakseen mieltänsä koki hän kumminkin ajatella, ett'ei tuolla\npaviljongilla kenties ollut mitään yhteyttä rouva Bonacieux'in kanssa,\nettä nuori nainen oli määrännyt lemmenkohtauksen tuon paviljongin\nedustalla, eikä itse paviljongissa, ja että häntä oli pidättänyt\nPariisissa palvelustoimensa ja ehkäpä puolisonsa luulevaisuus.\n\nMutta kaikki nuo lohduttavat olettamiset murtuivat, särkyivät, sortuivat\nkumoon sisällisen tuskan tunteesta, joka toisinaan valloittaa koko\nolentomme ja huutaen pakoittaa meitä kuulemaan, että joku suuri vaara on\nmeitä uhkaamassa.\n\nD'Artagnan tuli melkein kuin mielipuoleksi; hän juoksi suurta tietä,\nmeni samalla tielle, jota hän oli tullut, kiiruhti lautalle\ntiedustelemaan lauttamieheltä.\n\nKello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran\nmustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan\npysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies\nkiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen\noli nuori ja kaunis.\n\nSiihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät\nSaint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan\nepäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka\nlauttamies oli nähnyt.\n\nD'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta,\nlukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä\nvakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli\ntapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.\n\nKaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen\naavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli\ntapahtunut.\n\nHän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen\npoissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä\nuudet havainnot odottivat.\n\nKuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.\n\nD'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka\nepäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.\n\nAitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta\nkahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.\n\nEnsi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus\nvallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli\nhänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.\n\nPian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa,\njoka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.\n\nSilloin d'Artagnan lakkasi kolkuttamasta ja pyysi äänellä, jossa oli\nniin paljo levottomuutta ja lupauksia, kauhua ja mielistelyä, että se\noli omansa rauhoittamaan vaikka mitenkin pelästynyttä. Vihdoin eräs\nvanha, ränstynyt ikkunaluukku aukeni, tai paremmin raottui, mutta\nsulkeutui samassa kuin katala nurkassa palava lamppu valaisi\nd'Artagnan'in olkavyön, miekankahvan ja pistoolinperät. Mutta vaikka tuo\nliike oli nopea, sai d'Artagnan nähneeksi erään ukonnaaman.\n\n-- Taivaan nimessä, sanoi hän, kuulkaahan minua: minä odotan erästä,\njoka ei tule ja olen kuolla levottomuudesta. Onko näillä seuduin\ntapahtunut mitään onnettomuutta? puhukaa!\n\nIkkuna aukeni taas verkalleen ja sama naama näkyi uudestaan: se oli vaan\nkalpeampi kuin ensi kerralla.\n\nD'Artagnan jutteli nyt suoraan koko asian, nimet vaan mainitsematta; hän\nkertoi, kuinka hänellä piti olla lemmenkohtaus erään nuoren naisen\nkanssa paviljongin edustalla ja kuinka, kun hän ei nähnyt ketään\ntulevan, hän oli noussut lehmukseen ja lampun valossa nähnyt huoneen\nhävitystilan.\n\nVanhus kuunteli tarkasti nyykäytellen päätänsä merkiksi, että hän tunsi\nasian, ja kun d'Artagnan oli lopettanut, ravisti hän päätänsä\nkatsannolla, joka ei tiennyt hyvää.\n\n-- Mitä ajattelette? huudahti d'Artagnan. Taivaan nimessä, puhukaahan\ntoki!\n\n-- Oh, herra, sanoi vanhus, elkää kysykö minulta mitään, sillä jos minä\nkertoisin teille mitä olen nähnyt, ei siitä minulle hyvää seuraisi.\n\n-- Te olette siis jotakin nähneet? kysyi d'Artagnan. Siinä tapauksessa\nkertokaa taivaan nimessä! jatkoi hän, heittäen hänelle yhden pistole'n,\nkertokaa mitä olette nähneet, minä vakuutan aateliskunniani kautta,\nett'ei yksikään ainoa teidän sanoistanne pääse minun huuliltani.\n\nVanhus näki niin paljon rehellisyyttä ja tuskaa d'Artagnan'in muodossa,\nettä hän viittasi häntä kuuntelemaan ja alkoi sitten puhua matalalla\näänellä:\n\nNoin kello yhdeksän aikaan kuulin minä hälinää kadulta ja halusin tietää\nmitä se mahtoi olla, kun samassa lähestyttiin minun oveani ja minä\nhuomasin että pyrittiin sisään. Kun minä olen köyhä enkä siis tarvitse\npelätä että minulta mitään varastetaan, menin minä avaamaan ja näin\nkolme miestä muutamia askelia tästä. Varjossa oli vaunut, kaksi hevosta\nedessä ja vierellä ratsuhevosia. Ratsuhevoset olivat nähtävästi kolmen\nmiehen, jotka olivat herraspuvussa.\n\n-- Ah, hyvät herrat! huudahdin minä, mitä tahdotte?\n\n-- Sinulla kaiketi on tikapuut? kysyi joukon päällikön näköinen mies.\n\n-- On, hyvä herra; puutarhatikkaat hedelmien poimintaa varten.\n\n-- Anna meille ne ja mene majaasi, tässä on yksi écu siitä, että sinua\nhäiritsimme. Mutta varo vaan ett'et hiisku sanaakaan siitä mitä näet tai\nkuulet, (sillä sinä katselet ja kuuntelet, siitä olen varma, kielsinpä\nminä sinua kuinka paljon tahansa), muuten olet hukassa.\n\nNäin sanottuaan heitti hän minulle yhden écu'n, jonka otin vastaan ja\nannoin hänelle tikapuut.\n\nSuljettuani aitauksen portin heidän jälestänsä, olin minä menevinäni\nhuoneeseni; vaan minä meninkin heti ulos takaovesta ja hiivin pimeässä\nvarjossa aina tuon pensaston taakse, jonka sisästä saatoin nähdä kaikki,\nollen itse näkymättömänä.\n\nNuo kolme miestä olivat hiljaa tuoneet vaunut lähemmäksi; vaunuista\nvetivät he esille pienen, paksun, lyhyen, harmaatukkaisen miehen, joka\noli tummassa, kehnossa puvussa; tämä mies nousi varovasti tikapuita\nmyöten, katseli salaa huoneen sisään, laskeutui sitten hiljaisin askelin\nalas ja mutisi matalalla äänellä:\n\n-- Hän se on!\n\n-- Silloin paikalla se, joka oli minua puhutellut, lähestyi paviljongin\nporttia, avasi sen mukanansa olevalla avaimella, sulki sen takaisin ja\nkatosi; samalla aikaa nuo toiset kaksi miestä nousivat tikapuille; pieni\nvanhus jäi vaunun oven luokse, kuski piteli vaunuhevosia ja lakeija\nsatulahevosia.\n\nYht'äkkiä kuului kovia huutoja paviljongista, eräs nainen juoksi\nikkunaan ja avasi sen ikäänkuin hypätäksensä alas. Mutta kun hän huomasi\nne kaksi miestä, vetäytyi hän takaisin; ne silloin hyppäsivät hänen\nperästänsä huoneesen.\n\nSitten en enää mitään nähnyt; mutta minä kuulin, huonekalujen\nsärkymistä. -- Nainen huusi ja kutsui avuksi. Mutta kohta tukahtuivat\nhänen huutonsa; ne kolme miestä lähestyivät sitten taas ikkunaa, kantaen\nnaista käsivarsillaan; kaksi laskeutui tikapuille ja veivät hänet\nvaunuihin, jonne pieni vanhus meni hänen perästänsä. Se, joka jäi\npaviljonkiin, sulki ikkunan, tuli hetkisen perästä ulos oven kautta ja\nmeni katsomaan, oliko nainen joutunut vaunuihin; hänen toverinsa\nodottivat häntä jo ratsailla ja hän hyppäsi vuorostaan oman hevosensa\nselkään; lakeija istui paikalleen kuskin viereen; vaunut, kolmen\nratsastajan vartioimina, poistuivat hevosten juostessa täydessä\nnelisessä, ja siihen kaikki päättyi. Sen erän perästä en enää mitään\nnähnyt enkä kuullut.\n\nD'Artagnan aivan masennuksissaan tuosta hirveästä uutisesta seisoi\nliikkumatta ja mykkänä, jolla välin kaikki vihan ja lemmenkateuden\nraivottaret riehuivat hänen povessansa.\n\n-- Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti\npaljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki\nmurehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.\n\n-- Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän\npirullisen työn etunenässä oli?\n\n-- Häntä en tuntenut.\n\n-- Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?\n\n-- Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?\n\n-- Niin.\n\n-- Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.\n\n-- Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän\non minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?\n\n-- Kuka?\n\n-- Se pieni.\n\n-- Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei\nollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään\nkunnioitusta.\n\n-- Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he\novatkaan menetelleet hänen kanssansa!\n\n-- Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.\n\n-- Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen\naatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette\nsaaneet vakuudeksi.\n\nD'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin\nei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän\ntoivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän,\nettä rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että\njoku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta\ntoiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.\n\n-- Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla\nedes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on\nkäynyt!\n\nYö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin.\nD'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan\nvalkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.\n\nKuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli\nturha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi\naamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä\nhyvänsä.\n\nMuutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi\nniillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain\nvalaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin\njo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta\nlajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin\nodottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän\nkuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja\nhaukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja\najurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut,\nvoinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan\njälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja\nepäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua\nnurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi\nmiten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin\nmuistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein\nmurheellisimmiltakin sydämmiltä.\n\nKello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella\nmielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän\ntarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut\nmitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron\ntaskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja\nmeni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa\nnyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan,\nkostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen\nsuitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan\nportilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen\nmieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.\n\n\n\n\nXXV.\n\nPorthos.\n\n\nSen sijaan että olisi mennyt suoraan kotiinsa, d'Artagnan laskeutui\nsatulasta herra de Tréville'n portilla ja nousi joutuisasti portaita\nylös. Tällä kertaa oli hän päättänyt kertoa hänelle kaikki mitä oli\ntapahtunut. Epäilemättä antaisi hän hänelle hyviä neuvoja tässä asiassa;\nja kun hän näki kuningatarta melkein joka päivä, voisi hän ehkä saada\nHänen Majesteetiltansa urkituksi jotakin tietoa tuosta naisraukasta,\njolle varmaankin aiottiin maksaa hänen alttiutensa kuningatarta kohtaan.\n\nHerra de Tréville kuunteli nuoren miehen kertomusta vakavuudella, joka\nosoitti hänen näkevän tuossa tapauksessa muuta kuin rakkaudenseikkailua;\nja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:\n\n-- Hm! kaikessa tuossa tuntuu Hänen ylhäisyytensä jo penikulman päästä.\n\n-- Mitäs on tekeminen? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään tällä erää muuta kuin lähtekää\nPariisista, niinkuin jo teille sanoin, niin pian kuin mahdollista. Minä\ntapaan kuningatarta ja kerron hänelle tuon naisraukan katoamisen, jota\nhän varmaankaan ei tiedä; se antaa hänelle johtoa, niin että palattuanne\nehkä voin teille ilmoittaa hyviä uutisia. Luottakaa minuun vaan.\n\nD'Artagnan tiesi että herra de Tréville, vaikka gaskonjalainen, ei\ntavallisesti luvannut mitään, vaan kun hän sattumalta mitä lupasi,\ntäytti hän sen paljon suuremmassa määrässä kuin oli luvannut. D'Artagnan\nkumarsi siis jäähyväisiksi, täynnä kiitollisuutta sekä menneistä että\ntulevista, ja tuo oiva kapteeni, joka puolestaan osoitti suurta\nmieltymystä noin rohkeaan ja lujaluontoiseen mieheen, puristi hänen\nkättänsä toivottaen hänelle onnellista matkaa.\n\nPäättäneenä heti tehdä herra de Tréville'n neuvojen mukaan, d'Artagnan\nsuuntasi kulkunsa Fossoyeurs'in kadulle säälimään matkatarpeitansa\nkuntoon. Kotiansa lähestyissään näki hän herra Bonacieux'in\naamupuvussaan seisovan portillansa. Kaikki, mitä varovainen Planchet\neilen oli hänelle puhunut hänen talonisäntänsä pahaa ennustavasta\nulkomuodosta, johtui nyt hänen mieleensä, ja hän katseli Bonacieux'iä\ntarkemmasti kuin koskaan ennen. Ja todella, paitsi tuota kellahtavaa ja\nkivuliasta kalpeutta, joka näyttää sappea sekoittuneen vereen ja joka\nmuutoin saattoi olla satunnaistakin, d'Artagnan havaitsi jonkunmoista\nkavalaa vilppiä hänen tavallisissa muotonsa piirteissä. Konna ei naura\nsamalla tavoin kun kunnon ihminen, tekopyhä ei itke samallaisia kyyneliä\nkuin rehellinen ihminen. Kaikki vilpillisyys on naamio, ja olkoon se\nlaitettu kuinka hyvin tahansa, aina se kuitenkin tarkalle katselijalle\njättää tilaisuuden nähdä vähän itse muotoakin.\n\nD'Artagnan'ista näytti siis, että Bonacienx'illä oli naamio, ja vieläpä\nmitä ilkein.\n\nInhon valtaamana aikoi d'Artagnan sentähden mennä hänen sivuitsensa\nmitään virkkaamatta, mutta niinkuin eilenkin, Bonacieux taas alotti\npuheen.\n\n-- Kas vaan, nuori mies! sanoi hän, näyttääpä kuin me viettäisimme\nkarnevaali-öitä! kello seitsemän aamua, hemmetti sentään! Näyttääpä kuin\nte kääntäisitte tavallisen aikajärjestyksen ylösalaisin, kuin tulette\nkotia siihen aikaan kuin muut menevät ulos.\n\n-- Teitä ei voi syyttää samasta, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan, te\nolette hyvän järjestyksen esikuva. Todella, kun omistaa niin kauniin ja\nnuoren vaimon, ei tarvitse juosta onneaan tapailemassa: onni tulee\ntapaamaan teitä; eikö niin, herra Bonacieux?\n\nBonacieux kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hän väänsi suutansa hymyyn.\n\n-- Ah, ah! sanoi Bonacieux, olettepa aika pilanpuhuja. Mutta missä\nhiidessä olette juosseet yön, nuori ystäväni? Näyttääpä kuin kulkemanne\ntiet eivät olisi olleet varsin puhtaita.\n\nD'Artagnan loi silmänsä ryvettyneihin saappaihinsa; mutta samalla joutui\nhän näkemään kauppiaankin jalkineet; oli voinut luulla hänen rämpineen\nsamoissa rapakoissa; molempien saappaat olivat aivan samallaisessa\nryötässä.\n\nSilloin yht'äkkiä d'Artagnan'in päähän pälkähti ajatus. Pieni, paksu,\nlyhyt, harmaatukkainen, lakeijantapainen, kehnoissa vaatteissa oleva\nmies, jota vartijaväkenä olevat miekkamiehet epäkunnioituksella\nkohtelivat, se oli varmaan itse Bonacieux! Puoliso oli johtanut vaimonsa\nryöstöä.\n\nD'Artagnan tunsi hirveän halun karata kauppiaan kurkkuun ja kuristaa\nhänet; mutta, niinkuin olemme sanoneet, d'Artagnan oli varovainen mies\nja hän malttoi mielensä. Mutta mielenliikutus oli niin silminnähtävä\nhänen muodollansa, että Bonacieux peljästyi ja koki vetäytyä askeleen\ntaaksepäin; mutta hän oli juuri portin edessä, joka oli kiini, ja se\neste pakoitti häntä pysymään asemillansa.\n\n-- No niin! mutta ystäväni te, joka tässä pilaa laskette, sanoi\nd'Artagnan, jospa minun jalkineeni tarvitsevatkin sienellä pyyhkimistä,\nniin kylläpä teidän sukkanne ja kenkänne tarvitsevat ainakin harjaa.\nOlettekohan tekin mahtaneet olla yöjuoksulla, mestari Bonacieux?\nPeijakas! sepä olisi anteeksiantamatonta teidän ikäisellenne miehelle,\nsemminkin semmoiselle, jolla on niin kaunis nuori vaimo kuin teillä.\n\n-- Oh, en toki, Jumala nähköön, sanoi Bonacieux, mutta eilen lähdin\nkäymään Saint-Mandé'ssa kuulustelemassa itselleni palvelustyttöä, kun en\nmillään muotoa voi tulla toimeen ilman, ja kun tiet sinne olivat huonot,\nsain sillä matkalla kaiken tämän lian, enkä ole vielä ennättänyt sitä\nsaada pois.\n\nPaikka, jonka Bonacieux ilmoitti olleen matkansa päämääränä, yhä\nvahvisti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'issa olivat syntyneet.\nBonacieux oli näet nimittänyt Saint-Mandé'n, sentähden että Saint-Mandé\non juuri ihan vastapäisellä puolella kuin Saint-Cloud.\n\nTämä todenmukaisuus oli hänelle ensimäiseksi lohdukkeeksi. Jos Bonacieux\ntiesi missä hänen vaimonsa oli, saattoi aina, viimeisiä keinoja\nkäyttämällä, pakoittaa kauppamiehen avaamaan leukansa ja päästämään\nsalaisuutensa ulos. Oli nyt vaan muuttaminen todenmukaisuus varmuudeksi.\n\n-- Anteeksi, hyvä herra Bonacieux, jos menettelen teidän kanssanne aivan\nkursailematta, sanoi d'Artagnan; mutta ei mikään kiihoita niinkuin\nnukkumattomuus, jonka vuoksi minua kauheasti janottaa; sallikaa minun\njuoda lasi vettä luonanne; tiedättehän ett'ei semmoista kielletä näin\nnaapurien kesken.\n\nJa odottamatta isäntänsä myöntymystä, d'Artagnan meni joutuisasti sisään\nja katsahti vuoteelle. Vuode oli käyttämätön. Bonacieux ei ollut\nmaannut. Hän oli siis palannut kotiansa vasta tunti tai pari takaperin;\nhän oli seurannut vaimoansa sinne minne hänet oli viety, tai ainakin\nensimäiseen muuttopaikkaan asti.\n\n-- Kiitoksia, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan tyhjentäen lasinsa,\nsiinä kaikki, mitä teiltä pyysin. Ja nyt menen huoneeseni, ja annan\nPlanchetin harjata saappaani ja kun hän on saanut ne puhdistetuksi,\nlähetän hänet jos tahdotte, harjaamaan teidän kenkänne.\n\nHän jätti kauppiaan aivan ällistyksiinsä noin oudoista jäähyväisistä ja\narvelemaan, eikö hän ollut antanut kolahduksen omalle itselleen.\n\nYlinnä portailla tapasi hän Planchet'in perin säikähdyksissä.\n\n-- Ah! herra, huudahti Planchet huomattuaan isäntänsä, nyt ovat taas\nasiat pahasti, ja minä olen ikävällä odottanut tuloanne.\n\n-- Mikä nyt hätänä? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Oh! herrani, vaikka sata, vaikka tuhannen kertaa koettaisitte, ette\nvoisi arvata, kuka on käynyt täällä tapaamassa teitä poissa-ollessanne.\n\n-- Milloin?\n\n-- Siitä on puoli tuntia, te olitte silloin herra de Tréville'n luona.\n\n-- Kuka täällä siis oli? sanokaa jo.\n\n-- Herra de Cavois.\n\n-- Herra de Cavois?\n\n-- Omassa persoonassaan.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä henkivartijakapteeni.\n\n-- Juuri hän itse.\n\n-- Tuliko hän minua vangitsemaan?\n\n-- Sitä minä varajan, herra, vaikka hän olikin niin imelän näköinen.\n\n-- Oliko hän imelän näköinen, sanot?\n\n-- Hän oli vallan pelkkää hunajaa, herrani.\n\n-- Todella?\n\n-- Hän sanoi tulevansa Hänen ylhäisyytensä puolesta, joka tahtoisi\nteille paljon hyvää suoda, pyytämään teitä tulemaan hänen kanssansa\nPalais-Royal'iin.\n\n-- Ja mitä sinä vastasit?\n\n-- Että se oli mahdotonta koska te olitte poissa kotoa, niinkuin hän\nsaattoi huomata.\n\n-- Mitä hän silloin sanoi?\n\n-- Että teidän ei pitäisi heittää tulematta hänen luoksensa päivemmällä;\nsitten lisäsi hän hiljaa: sano herrallesi että Hänen ylhäisyytensä on\ntäydellisesti suosiollinen häntä kohtaan ja että hänen onnensa ehkä on\ntämän puhuttelun varassa.\n\n-- Paula on vähän liian kömpelö kardinaalin asettamaksi, sanoi nuori\nmies hymyillen.\n\n-- Kylläpä minäkin näin sen paulaksi ja vastasin että te olette\npalattuanne kovin pahoillanne.\n\n-- Minne hän on mennyt? kysyi sitten herra de Cavois.\n\n-- Champagne'n Troyes'iin, vastasin minä.\n\n-- Ja milloin hän meni?\n\n-- Eilen illalla.\n\n-- Planchet, ystäväni, keskeytti d'Artagnan, sinä olet toden totta\nkallisarvoinen mies.\n\n-- Nähkääs herrani, minä ajattelin että jos te tahdotte tavata herra de\nCavois'ia, on kyllä aika sittenkin peruuttaa minun ilmoitukseni\nsanomalla ett'ette olleetkaan poissa; minä jään siinä tapauksessa\nvalhettelijaksi, ja kun minä en ole mikään aatelismies, niin saanhan\nminä valhetella.\n\n-- Ole huoleti, Planchet, et sinä saa valhettelijan mainetta: me\nlähdemme neljännestunnin perästä.\n\n-- Juuri sen neuvon aivon teille antaa, herrani; ja tahtomatta olla\nliian utelias, minne lähdemme?\n\n-- No peijakas! juuri vastahakaan kuin minne sanoit minun menneen.\nMuutoin, eiköhän sinulla ole yhtä kiire saada tietoja Grimaud'ista,\nMousqueton'ista ja Bazin'ista kuin minulla Athoksesta, Porthoksesta ja\nAramiksesta!\n\n-- Kyllä, herrani, sanoi Planchet, ja minä lähden milloin tahdotte;\nmaaseudun ilma sopii meille luullakseni tällä erää paremmin kuin\nPariisin. Sen vuoksi...\n\n-- Sen vuoksi laita matkalaukku järjestykseensä ja lähtekäämme; minä\nlähden ennakolta, taskussa-käsin, ett'ei meitä epäiltäisi vähääkään.\nSinä yhdyt minuun henkivartijahotellissa. Mutta kesken puheen, Planchet,\nminä luulen olevasi oikeassa tuon meidän isäntämme suhteen, ja että hän\nvarmaan on aika veijari.\n\n-- Ah! uskokaa minua, herra, kun minä mitä sanon; minä olen\nfysionomisti.\n\nD'Artagnan meni edeltäkäsin, suostumuksen mukaan; ja ett'ei hänen\ntarvitsisi soimata itseänsä, kävi hän vielä kerran viimeisen ystäväinsä\nasunnoissa: heistä ei ollut mitään tietoja tullut; ainoastaan eräs\nsulohajuinen, kauniilla, sujuvalla päällekirjoituksella varustettu kirje\noli tullut Aramikselle. D'Artagnan otti sen saattaaksensa perille.\nKymmenen minuutin perästä Planchet yhtyi häneen henkivartijahotellin\ntallissa. D'Artagnan oli ajan voitoksi jo satuloinut hevosensa.\n\n-- Hyvä, sanoi hän Planchet'ille, kun tämä oli köyttänyt matkalaukun\nsatulaan kiini; mutta satuloitse nyt vielä nuokin kolme, niin lähdemme.\n\n-- Luuletteko meidän pääsevän nopeammin, jos meillä on kaksi hevosta\nkumpaisellakin? kysyi Planchet pilalla.\n\n-- En, herra pilkkakirves, vastasi d'Artagnan, mutta neljällä\nhevosellamme voimme tuoda kotiin kolme ystäväämme, jos vaan löydämme ne\nvielä hengissä.\n\n-- Joka olisi suuri onnenkohtaus, vastasi Planchet.\n\n-- Olisippa kylläkin, sanoi d'Artagnan, nousten hevosensa selkään.\n\nJa he lähtivät nyt henkivartijahotellista, eroten kumpikin eri päällensä\nkatua, toisen kun oli lähteminen kaupungista La Villette'n ja toisen\ntaas Montmartre'n tulliportin kautta, yhtyäksensä sitten Saint-Denis'in\ntoisella puolen; tämä sotatemppu, kumpaisenkin puolelta yhtä\ntäsmällisesti suoritettuna, menestyi erinomaisesti. D'Artagnan ja\nPlanchet saapuivat yht'aikaa edeltä sovittuun määräpaikkaan.\n\nPlanchet oli, se täytyy tässä sanoa, rohkeampi päivällä kuin yöllä.\n\nMutta hänen luontoperäinen varovaisuutensa ei häntä jättänyt\nhetkeksikään; hän ei ollut unhottanut ainoatakaan ensimäisen retken\ntapauksista ja hän piti vihollisina kaikkia ketä matkalla kohtasi. Siitä\nseurasi, että hänellä oli lakkaamatta lakki kourassa, josta tavasta hän\nsai d'Artagnan'ilta ankaria nuhteita, hän kun pelkäsi että Planchet'ia\nmoisen kohteliaisuuden tähden luultaisiin vaan jonkun vähä-arvoisen\nherran palvelijaksi.\n\nSillä välin, vaikuttiko Planchet'in nöyryys niin suuresti ohikulkeviin,\nvai eikö tällä kertaa ketään oltu asetettu nuoren miehen kulkua\nestämään, meidän molemmat matkustajamme saapuivat Chantilly'yn ilman\nmitään kohtauksia ja laskeutuivat satulasta Grand-Saint-Martin'in\nhotellin luona, saman, jossa olivat pysähtyneet ensimäiselläkin\nmatkallansa.\n\nIsäntä, nähdessään nuoren miehen, jota seurasi lakeija ja kaksi\nvarahevosta, astui kunnioittavasti oven kynnykselle. Kun oli jo matkattu\nyksitoista peninkulmaa, katsoi d'Artagnan parhaaksi pysähtyä tähän\nhotelliin, olipa Porthos siellä tai ei. Sitä paitsi oli ehkä vähän\nvaromatonta ruveta paikalla tiedustelemaan, kuinka muskettisoturille oli\nkäynyt. Näiden mietteiden lopputulokseksi jäi, että d'Artagnan laskeutui\nsatulasta kysymättä mitään tietoja kestään, jätti hevoset lakeijansa\nhuostaan, astui sisälle muutamaan pieneen kamariin, joka oli semmoisia\nvieraita varten, mitkä halusivat olla yksinään, ja pyysi isännän tuomaan\npullon parasta viiniänsä ja laittamaan niin hyvän aamiaisen kuin\nmahdollista, pyyntö, joka yhä vahvisti sitä hyvää ajatusta, minkä isäntä\noli saanut matkustajastansa ensi katsannolla.\n\nJa niinpä d'Artagnan'ia palveltiinkin ihmeteltävällä nopeudella.\n\nHenkivartijarykmenttiin palkattiin kuningaskunnan ensimäisiä\naatelismiehiä ja d'Artagnan, lakeijan seuraamana ja matkustaen neljällä\npulskalla hevosella, ei yksinkertaisessa univormussakaan voinut olla\nherättämättä huomiota. Ravintolanisäntä tahtoi häntä palvella itse; sen\nhavaiten d'Artagnan käski hänen tuoda kaksi lasia ja alotti seuraavan\nkeskustelun:\n\n-- Kunniani kautta, sanoi hän täyttäen lasit, minä olen pyytänyt teidän\nparasta viiniänne, isäntä hyvä, vaan jos olette minua pettäneet,\nrankaisen minä teitä omalla rikoksellanne, koskapa teidän, kun minä\ninhoan yksin juomista, tulee juoda minun kanssani. Ottakaa siis tämä\nlasi ja juokaa. Mutta minkäs kunniaksi me juomme, malttakaas, ett'emme\nloukkaisi mitään arkaa kohtaa? Juokaamme teidän ravintolanne\nmenestykseksi.\n\n-- Teidän herruutenne osoittaa minulle kovin suuren kunnian, sanoi\nisäntä, ja minä kiitän teitä vilpittömästi teidän toivotuksestanne.\n\n-- Mutta elkää ymmärtäkö minua väärin, sanoi d'Artagnan, tässä maljassa\non enemmän itsekkäisyyttä kuin ehkä luulettekaan: ainoastaan\nkukoistavissa ravintoloissa saa hyvän kohtelun; rappiolla olevissa menee\nkaikki mullin mallin ja matkustajat joutuvat isännän kehnouden uhriksi;\nno niin, minä, joka matkustelen paljon ja erittäinkin tätä tietä\ntahtoisin nähdä kaikkien ravintolanisäntien menestyvän.\n\n-- Todella, sanoi isäntä, minusta näyttää kuin minulla ei olisi ensi\nkerta kunnia nähdä herraa täällä.\n\n-- Pah! olen ainakin kymmenen kertaa käynyt Chantilly'ssä ja niillä\nkymmenellä kerralla olen varsinkin kolmasti tai neljästi pysähtynyt\nteidän ravintolassanne. Malttakaas, olinhan täällä noin kymmenen tai\nkaksitoista päivää takaperin; seurana oli minulla ystäviä,\nmuskettisotureita, josta on todistuksena se, että eräs heistä joutui\nriitaan muutaman vieraan kanssa, erään tuntemattoman, erään miehen, joka\nhieroi hänen kanssaan tappelua en tiedä mistä syystä.\n\n-- Ah! aivan oikein! sanoi isäntä, sen muistan vallan hyvin. Eikös\nteidän herruutenne tarkoita herra Porthosta.\n\n-- Juuri se oli minun matkatoverini nimi. Jumalan tähden, sanokaa,\nisäntä hyvä, onko hänelle tapahtunut jotakin onnettomuutta?\n\n-- Mutta teidän herruutenne olisi pitänyt havaita, ett'ei hän pystynyt\njatkamaan matkaansa.\n\n-- Todella, hän lupasi meille yhtyä jälkenpäin joukkoomme eikä häntä sen\nkoommin näkynyt ei kuulunut.\n\n-- Hän on tehnyt meille kunnian jäädä tänne.\n\n-- Kuinka! onko hän tehnyt teille kunnian jäädä tänne?\n\n-- On, herra, aivan tähän ravintolaan; me olemme hänen tähtensä varsin\nlevottomia.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Muutamien velkojen vuoksi, joita hän on tehnyt.\n\n-- Mitäs siitä! hän kyllä maksaa velkansa.\n\n-- Ah, herra, te vuodatatte totta tosiaan palsamia minun vereeni! Me\nolemme antaneet hänelle sangen paljon rätinkiin, ja tänä aamuna sanoi\npäällepäätteeksi haavalääkäri, että ell'ei herra Porthos maksa hänelle,\nhän on vaativa maksunsa minulta, koska muka minä lähetin häntä\nnoutamaan.\n\n-- Mutta onko herra Porthos siis haavoitettu?\n\n-- Sitä en tiedä sanoa, herra.\n\n-- Kuinka, sitä ette tiedä sanoa? teidän kai se pitäisi parhaiten\ntietää.\n\n-- Niin, mutta meidän tilassamme ei sanota kaikkea mitä tiedetään,\nherra, semminkin kun meille on ilmoitettu, että korvamme saavat vastata\nkielestämme.\n\n-- No niin! mutta saanko tavata herra Porthosta?\n\n-- Tietysti. Nouskaa portaita ensimäiseen kerrokseen ja kolkuttakaa\nnumero yhdelle. Mutta ilmoittakaa ensin ken olette.\n\n-- Kuinka, ilmoittaakko ken olen?\n\n-- Niin, sillä muutoin teille voisi käydä pahoin.\n\n-- Mitä pahaa minulle voisi tapahtua?\n\n-- Herra Porthos saattaa luulla teitä talonväeksi ja vihan puuskassa\nsysätä miekan teidän ruumiinne lävitse tai ampua luodin otsaanne.\n\n-- Mitä te sitte olette hänelle tehneet?\n\n-- Me olemme vaan pyytäneet häneltä rahaa.\n\n-- Ah! peijakas, kyllä jo ymmärrän; semmoiset pyynnöt ottaa herra\nPorthos kovin pahaksensa silloinkuin hänellä ei ole rahoja; mutta minä\ntiedän, että hänellä niitä tällä kertaa kyllä on.\n\n-- Sitä mekin olemme ajatelleet, herra; kun me pidämme taloutemme\nhyvässä kunnossa ja teemme tilit ja laskut viikottain, tarjosimme\nkahdeksan päivän kuluttua hänelle rätinkiämme, mutta me näytimme tulleen\nsopimattomaan aikaan, sillä ensi sanalla, jonka puhuimme asiasta,\nlähetti hän meille vastaan tuhannen tulimmaisia; se on totta, että hän\noli pelannut edellisenä iltana.\n\n-- Kuinka, oliko hän pelannut edellisenä iltana, ja kenenkä kanssa?\n\n-- Oh! Jumala nähköön, kuka sen tietää? erään herran kanssa, joka\nmatkusti tästä ohitse ja jolle hän esitteli pelin lansnehtiä.\n\n-- Vai niin; tuo onneton menetti kaikki.\n\n-- Yksin hevosensakin, herrani, sillä kun matkustaja oli lähdössä,\nhavaitsimme että hänen lakeijansa satuloitsi herra Porthoksen hevosen.\nSilloin me huomautimme häntä siitä, mutta hän vastasi, että me\nsekaannuimme asiaan, joka ei meitä koske ja että hevonen on hänen.\nSilloin heti ilmoitimme herra Porthokselle asiasta, mutta hän vastuutti\nmeille, että me olemme konnia, kun epäilemme aatelismiehen sanaa ja että\nkoska hän oli sanonut hevosen olevan hänen omansa, se tietysti oli\nhänen.\n\n-- Minä tunnen hänet hyvin tuosta, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Silloin, jatkoi isäntä, annoin vastata hänelle, että siitä hetkestä,\njolloin näytti selvältä, ett'emme sopineet maksun suhteen, minä toivoin,\nettä hän hyväntahtoisesti ainakin myöntyisi osoittamaan tuota\nhyväntahtoisuuttansa meidän ammattiveljeämme, l'Aigle-d'Or'in ravintolan\nisäntää kohtaan, muuttamalla sinne; mutta herra Porthos lähetti\nsemmoisen vastauksen, että koska minun ravintolani on parempi, pysyi hän\nsiinä.\n\nTämä vastaus oli liian hyvittelevä, vaatiakseni häntä enää lähtemään\npois. Minä vaan pyysin häntä luopumaan kamaristansa, joka on paras koko\nravintolassa, ja tyytymään erääsen pieneen somaan suojaan kolmannessa\nkerrassa. Mutta siihen herra Porthos vastasi, että kun hän parhaillaan\nodotteli lemmittyänsä, joka oli hovin kaikkein ylhäisimpiä naisia, minun\ntulisi ymmärtää, että huone, jossa hän suvaitsi asua luonani, oli sekin\nvielä huononpuolinen semmoista henkilöä varten.\n\nMutta kumminkin, hyvin tunnustaen hänen sanansa oikeiksi, luulin\npitäväni pysyä vaatimuksissani; vaan ilman vaivautumatta enää edes\nkeskusteluun kanssani, hän otti pistoolinsa, asetti sen yöpöydällensä ja\njulisti, että ensi sanalla, joka hänelle virkattaisiin mistään\nmuuttamisesta joko ulos tai sisään, hän ampuisi luodin sen kalloon, joka\nolisi kylliksi varomaton sekaantumaan hänen asioihinsa.\n\nSiitä lähtien ei olekkaan kukaan mennyt hänen huoneesensa, paitsi hänen\noma palvelijansa.\n\n-- Mousqueton on siis täällä?\n\n-- On, herra; viisi päivää hänen lähtemisensä jälkeen palasi hän sangen\nhuonolla tuulella puolestansa; hänellä näytti myös olleen ikävyyksiä\nmatkalla. Kovaksi onneksi on hän nopsajalkaisempi kuin hänen herransa,\njonka vuoksi hän isäntänsä tähden kääntää koko talon ylös-alaisin, sillä\nhän, luullen häneltä kiellettävän mitä hän pyytäisi, ottaa kaikki\ntarpeensa omin lupinsa.\n\n-- Asia on todella niin, sanoi d'Artagnan, että minä aina olen huomannut\nMousqueton'issa erinomaisen suuren alttiuden ja ymmärryksen.\n\n-- Mahdollista kyllä, herra, mutta ajatelkaapas, jos minä vaan neljäkään\nkertaa vuodessa satun tekemisiin mokoman ymmärryksen ja alttiuden\nkanssa, olen minä hävinnyt mies.\n\n-- Eikö mitä, sillä Porthos maksaa kaikki.\n\n-- Hm! virkkoi isäntä epäillen.\n\n-- Hän on erään sangen ylhäisen naisen suosikki, eikä hän tuommoisen\nmitättömän summan vuoksi jätä häntä pulaan.\n\n-- Jos uskaltaisin sanoa mitä minä luulen siitä asiasta...\n\n-- Mitäkö luulette?\n\n-- Sanonpa vielä enemmän: mitä tiedän siitä asiasta.\n\n-- Mitäkö tiedätte?\n\n-- Ja mistä olen aivan varmakin.\n\n-- Mistäkö olette varma? -- no sanokaapa.\n\n-- Sanon että minä tunnen tuon ylhäisen naisen.\n\n-- Te?\n\n-- Niin juuri, minä.\n\n-- Kuinka te hänet tunnette?\n\n-- Oh, herrani, jos luulisin voivani luottaa teidän vaitioloonne...\n\n-- Puhukaa vaan, aatelisen kunniani kautta, te ette tarvitse katua\nluottamustanne.\n\n-- No niin! herra, ymmärrättehän, levottomuus ajaa ihmistä\nkaikellaisiin.\n\n-- Mitä siis olette tehneet?\n\n-- Oh, en mitään, jota ei velkoja olisi oikeutettu tekemään.\n\n-- No mitä sitten?\n\n-- Herra Porthos jätti meille kirjelipun, joka oli menevä tuolle\nherttuattarelle, ja käski viemään sen postiin. Hänen palvelijansa ei\nollut vielä silloin palannut. Kun hän ei voinut lähteä huoneestansa,\ntäytyi hänen antaa asiansa meidän toimitettavaksi.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Sen sijaan että olisin pannut sen postiin, joka ei koskaan ole oikein\nvarma, käytin hyväkseni erään palvelijani menoa Pariisiin ja käskin\nhänen viemään kirjeen herttuattarelle itselleen. Sillä tavoinhan\ntäytimme herra Porthoksen pyynnön, hän kun oli käskenyt meidän\ntoimittamaan kirjeen perille; eikö niin?\n\n-- Niinpä niin.\n\n-- No, tiedättekös, herra, kuka tuo ylhäinen nainen sitten on?\n\n-- En; minä olen kuullut herra Porthoksen puhuvan hänestä, siinä kaikki.\n\n-- Tiedättekö, kuka tuo luuloiteltu herttuatar on?\n\n-- Sanon vielä uudestaan, en tunne häntä.\n\n-- Se on eräs vanha prokuraattorin rouva Châtelet'issa, nimeltään rouva\nCoquenard, joka on vähintään viidenkymmenen vuotias ja on vielä\nolevinaan muka lemmenkateinen. Se tuntui minusta myöskin sangen\nomituiselta, että mikään herttuatar asuisi Ours'in kadulla.\n\n-- Kuinka te sen tiedätte että hän on lemmenkateinen?\n\n-- Koska hän vihastui kovin ottaessaan tuon kirjeen, ja sanoi että herra\nPorthos oli kevytmielinen olento, ja että hän varmaankin taas jonkun\nnaisen tähden oli saanut tuon miekanpiston.\n\n-- Onkos hän sitten saanut miekanpiston?\n\n-- Ah, Jumalani, mitä olenkaan sanonut!\n\n-- Te olette sanoneet, että Porthos on saanut miekanpiston.\n\n-- Niin; mutta hän on kovasti kieltänyt minun sitä sanomasta.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Hiisi vieköön, sentähden, että hän oli kehunut seivästävänsä tuon\ntuntemattoman herran, jonka kanssa te jätitte hänet riitelemään, vaan\nettä tuntematon päinvastoin, kaikesta ylvästelemisestä huolimatta,\nkaatoi hänet maahan. No niin, kun herra Porthos on sangen kopea herra,\npaitsi herttuatartansa kohtaan, jota hän luuli voivansa miellyttää\nkertomalla koko seikkailunsa, hän ei tahdo kellenkään tunnustaa\nsaaneensa miekan pistoa.\n\n-- Siis miekanpisto se on, joka häntä vuoteella pidättää?\n\n-- Ja aika miekanpisto, sen vakuutan. Teidän ystävänne mahtaa olla\nperäti sitkeähenkinen.\n\n-- Te olitte siis katsomassa taistelua?\n\n-- Herra, minä seurasin heitä uteliaisuudesta, ja siten näin minä koko\ntaistelun, ilman että taistelijat näkivät minua.\n\n-- Ja kuinka se kävi?\n\n-- Oh! ei se kaukaa kestänyt, sen vakuutan. He rupesivat asentoon;\nvieras herra teki miekallansa semmoisen tempun, että ennenkuin herra\nPorthos ehti vielä kunnollisesti alkaa, oli hänellä jo kolme tuumaa\nrautaa rinnassansa. Hän kaatui seljälleen; vieras herra laski miekan\nkärjen hänen kurkkunsa päälle ja herra Porthos, nähden joutuneensa\nvastustajansa valtaan, tunnusti itsensä voitetuksi. Silloin vieras kysyi\nhänen nimeänsä ja kuultuansa että hänen nimensä oli Porthos eikä\nd'Artagnan, ojensi hän hänelle kätensä, saattoi hänet takaisin tänne\nravintolaan, nousi hevosensa selkään ja katosi.\n\n-- Siis hän oli tahtonut käydä d'Artagnan'in kimppuun, tuo vieras herra?\n\n-- Siltä se näytti.\n\n-- Ja tiedättekö minne hän on joutunut?\n\n-- En; minä en ollut häntä nähnyt koskaan sitä ennen, enkä ole\nsittemminkään häntä enää nähnyt.\n\n-- Hyvä on; nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää. No niin, te sanoitte\nherra Porthoksen huoneen olevan ensimäisessä kerrassa, numero 1?\n\n-- Niin, herrani, kaunein huone koko ravintolassa; minulla olisi ollut\njo tilaisuus kymmenen kertaa saada se hyyrätyksi.\n\n-- Pah! olkaa huoleti sanoi d'Artagnan nauraen; herra Porthos kyllä\nsuorittaa kaikki herttuatar Coquenard'in rahoilla.\n\n-- Oh, herra, prokuraattorin rouva tai herttuatar, yhtä kaikki, jos hän\nvaan hellittäisi kukkaron nauhoja; mutta hän oli nimenomaan vastannut,\nettä hän oli jo väsynyt herra Porthoksen vaatimuksiin ja\nuskottomuuksiin, ja ett'ei hän lähettäisi hänelle penniäkään.\n\n-- Ja oletteko vieneet semmoisen vastauksen vieraallenne?\n\n-- Siitä olemme varoneet itseämme: hän olisi silloin nähnyt, millä\ntavoin olemme hänen asiansa toimittaneet.\n\n-- Hän siis yhä odottaa vaan rahojansa?\n\n-- Niin kaiketi. Eilen kirjoitti hän taas; vaan sillä kertaa vei kirjeen\npostiin hänen palvelijansa.\n\n-- Ja te sanoitte prokuraattorin rouvan olevan vanhan ja ruman?\n\n-- Viidenkymmenen vuotias on hän vähintään, eikä enää suinkaan mikään\nkaunotar, sen mukaan mitä Pathaud sanoo.\n\n-- Siinä tapauksessa olkaa huoleti, hän kyllä taipuu; muutoin, Porthos\nei voi olla teille kovin paljo velkaa.\n\n-- Kuinka, vai ei paljoa! Jo kaksikymmentä pistole'a, lukematta siihen\nlääkkeitä. Oh, hän ei kiellä itseltänsä mitään; kyllä näkee, että hän on\ntottunut suuresti elämään.\n\n-- No niin, jos hänen lemmittynsä hylkää hänet, on hän kyllä löytävä\nystäviä sen vakuutan. Siis, isäntä hyvä, elkää olko laisinkaan levoton\nja pitäkää hänestä vaan edeskinpäin kaikkea sitä huolta, jota hänen\nasemansa ansaitsee.\n\n-- Te olette, hyvä herra, luvannut minulle, olla mitään virkkaamatta\nprokuraattorin rouvasta ja olla aivan vaiti hänen haavastansa.\n\n-- Se on sovittu asia; teillä on kunniasanani.\n\n-- Oh! nähkääs, hän tappaisi minut!\n\n-- Elkää peljätkö, hän ei ole niin kauhea kuin hän näyttää.\n\nNäin sanoen nousi d'Artagnan portaita, jättäen isännän vähän\nlevollisemmaksi noista kahdesta asiasta, joista hän näkyi pitävän\npaljon, nimittäin saamisestaan ja hengestään.\n\nToisessa kerrassa oli käytävän näkyvimmälle ovelle vedetty musteella\nsuunnattoman suuri ykkönen; d'Artagnan kolkutti ovelle ja saatuaan\nsisäpuolelta pääsyluvan, astui hän sisään.\n\nPorthos oli pitkällään ja pelasi lansnehtia Mousqueton'in kanssa,\npitääksensä pelitaitoansa vireillä; mutta lieden äärellä kääntelihe\npeltopyy paistinkoukussa ja suuren uunin kahdessa kulmassa kiehui\nkolmijaloillaan kaksi varsikattilaa, joista levisi kaniinikeiton ja\nkalasotkun miellyttävä haju. Sitä paitsi oli kaapin päällä ja pöydällä\nkoko joukko tyhjiä pulloja.\n\nNähdessään ystävänsä, Porthos huudahti ilosta; ja Mousqueton, nousten\nkunnioittavasti seisovilleen, jätti hänelle istuimensa ja lähti\ntarkastamaan kattiloitansa, joita hän näkyi erityisellä huolella\nhoitelevan.\n\n-- Oh, peeveli, sinäkö se olet, sanoi Porthos, tervetultua, ja suo\nanteeksi, ett'en käy sinulle vastaan. Mutta, lisäsi hän silmäten\nd'Artagnan'ia vähän levottomasti, tiedätkö mitä minulle on tapahtunut?\n\n-- En.\n\n-- Eikö isäntä ole mitään kertonut.\n\n-- Minä kysyin vaan sinua ja tulin oikopäätä tänne.\n\nPorthos hengitti vapaammin.\n\n-- Ja mitä sinulle sitten on tapahtunut, Porthos veikkonen? kysyi\nd'Artagnan.\n\n-- No niin, hyökätessäni vastustajani kimppuun, jolle olin antanut jo\nkolme miekanpistoa ja aioin antaa neljännen, löin jalkani kiveen ja\nniukahdutin polveni.\n\n-- Todella?\n\n-- Kunniani kautta! Se oli onneksi tuolle konnalle, sillä minä en olisi\nheittänyt häntä ennenkuin hän olisi kaatunut kuolleena tantereelle, sen\nvakuutan.\n\n-- No kuinkas hänelle kävi?\n\n-- Oh, sitä en tiedä; hän sai kyllikseen, ja meni matkaansa pyytämättä\nenempää; mutta d'Artagnan, kuinkas sinulle onnistui?\n\n-- Ja tuo niukahdus, jatkoi d'Artagnan, se se siis pidättää sinua\nvuoteen omana?\n\n-- Niin, Jumala nähköön, ei mikään muu; mutta muutaman päivän perästä\nolen taas jaloillani.\n\n-- Miksikä et ole kuljetuttanut itseäsi Pariisiin? Täällähän sinulla on\nkauhean ikävä.\n\n-- Niin olikin aikomukseni; vaan, veikkoseni, minun täytyy tunnustaa\nsinulle eräs asia.\n\n-- Mikä?\n\n-- Seikka on semmoinen, että kun minulla oli niin hirmuisen ikävä,\nniinkuin sanoit, ja kun, taskussani oli seitsemänkymmentä viisi\npistole'a, jotka annoit käytettävikseni, kutsutin luokseni ajan kuluksi\nerään herrasmiehen, joka matkusti tästä ohitse, ja pyysin häntä\npelaamaan kanssani kuutiota. Hän suostui ja, saakeli vieköön,\nseitsemänkymmentä viisi pistole'ani siirtyivät minun taskustani hänen\ntaskuunsa, puhumattakaan hevosesta, joka meni kaupanpäällisiksi. Mitäs\nsiitä tuumaat, d'Artagnan?\n\n-- Mitäpäs minä siitä, Porthos veikkoseni, eihän kaikkia etuja saa\nyht'aikaa, sanoi d'Artagnan; tunnethan sananparren: \"kova onni pelissä,\nhyvä onni rakkaudessa.\" Sinulla on liian hyvä onni rakkausseikoissa,\nvoittaaksesi pelissä; mutta mitäs vastoinkäymiset sinuun tuntuvat! onhan\nsinulla, onnellinen veitikka, herttuattaresi, joka ei ole kieltävä\nsinulta apuansa?\n\n-- Niinpä kyllä, mutta kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, mikä kova onni\nminua vainoo, vastasi Porthos mitä huolettomimman näköisenä; minä\nkirjoitin hänelle ja pyysin lähettämään jonkun viisikymmentä\nlouisdor'ia, jotka välttämättömästi tarvitsisin tässä tilassani...\n\n-- No niin?\n\n-- No niin, hän mahtaa olla maatiloillansa, sillä minä en ole saanut\nmitään vastausta.\n\n-- Todella?\n\n-- En ole saanut. Eilen kirjoitinkin hänelle toisen vielä kiirehtivämmän\nkirjeen kuin ensimmäisen; mutta puhukaamme nyt sinusta, veikkoseni. Minä\naloin jo olla, se täytyy tunnustaani, vähän levoton sinun puolestasi.\n\n-- Mutta isäntäsi näyttää kohtelevan sinua hyvin, sanoi d'Artagnan,\nosoittaen kattiloita ja tyhjiä viinipulloja.\n\n-- Niin ja näin, vastasi Porthos; siitä on nyt kolme tai neljä päivää\nkuin tuo hävytön toi minulle rätinkinsä ja minä ajoin hänet ulos\nrätinkineen päivineen; niin että minä olen täällä jonkunmoinen voittaja,\njonkunmoinen valloittaja. Ja niinkuin näet, olen minä täällä täysissä\naseissa sen varalla, että minua ruvettaisiin karkoittamaan asemastani.\n\n-- Mutta näyttääpä siltä, sanoi nauraen d'Artagnan, kuin sinä silloin\ntällöin tekisit hyökkäyksiä.\n\nJa hän osoitti pulloja ja kattiloita.\n\n-- Valitettavasti en, sanoi Porthos. Tämä saakelin niukahdus pitää minua\nvuoteella, mutta Mousqueton tekee partioretkiä ja hankkii ruokavaroja.\nMousqueton ystäväni, jatkoi Porthos, sinä näet että olemme saaneet\nlisäväkeä, me siis tarvitsemme lisää varoja.\n\n-- Mousqueton, sanoi d'Artagnan, teidän täytyy tehdä minulle eräs\npalvelus.\n\n-- Mikä, herrani?\n\n-- Teidän tulee antaa Planchet'ille opetusta; minä saattaisin vuorostani\njoutua piiritystilaan, ja silloin ei olisi hullumpaa saada nauttia\nsamoja etuja, mitä te toimitatte isännällenne.\n\n-- Oh, hyvä herra, sanoi Mousqueton vaatimattomasti, ei mikään ole sen\nhelpompaa. Täytyy vaan olla nokkela, siinä kaikki. Minä olen kasvanut\nmaalla ja isäni harjoitteli joutohetkinä vähän salametsästystä.\n\n-- Mitäs hän teki muina hetkinään?\n\n-- Herra, hän harjoitteli ammattia, jonka minä olen havainnut aina hyvin\ntuotteliaaksi.\n\n-- Mitä ammattia?\n\n-- Kun oli katolilaisten ja hugenottien keskinäisten sotien aika, ja kun\nhän näki katolilaisten hävittävän hugenotteja ja hugenottien\nkatolilaisia, kaikki vaan uskonnon nimessä, oli hän muodostanut\nitselleen seka-uskonnon, joka salli hänen olla milloin katolilaisena\nmilloin hugenottina. No niin, hänellä oli tapana kävellä pyssy olalla\npensakoissa maanteiden varsilla ja kun hän näki katolilaisen yksinään,\ntäyttyi hänen mielensä kohta protestanttisella uskolla. Hän ojensi\nsilloin pyssynsä piipun vaeltajaa kohden; sittenkuin hän oli kymmenen\naskeleen päässä hänestä, alkoi hän keskustelun, joka melkein aina\npäättyi siihen, että matkamies jätti hänelle rahakukkaronsa,\npelastaakseen henkensä. Sanomattakin on selvää, että kun hän kohtasi\nhugenotin, valtasi hänet niin palava katolilaisuuden into, ett'ei hän\nvoinut käsittää, kuinka hän neljännestuntia ennen oli saattanut epäillä\nmeidän pyhän uskontomme ylevämmyyttä. Sillä minä, hyvä herra, olen\nkatolilainen, jota vastoin isäni, uskontonsa periaatteiden nojassa oli\nkasvattanut vanhemman veljeni hugenotiksi.\n\n-- No minkä lopun sai tuo kunnon mies? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Oh! sangen onnettoman, herra. Eräänä päivänä sattui hän rotkotiellä\nhugenotin ja katolilaisen välille, joiden kanssa hän jo ennen oli ollut\ntekemisissä, ja jotka kumpikin hänet tunsivat; ja nyt liittoutuivat he\nhäntä vastaan ja yksissä tuumin hirttivät hänet puun oksaan; sitten\ntulivat he kehumaan kelpo työstään ensimäisen kylän kapakkaan, jossa me,\nveljeni ja minä, olimme parhaillaan juomassa.\n\n-- No mitäs te teitte? sanoi d'Artagnan.\n\n-- Me annoimme hänen jutella, jatkoi Mousqueton. Kun he sitten kapakasta\nlähtivät kumpikin eri suunnallensa, meni veljeni väijymään katolilaista\nja minä protestanttia. Kahden tunnin perästä oli kaikki suoritettu, me\nolimme antaneet kumpaisellekin osansa, ihmetellen isäparkamme\najattelevaisuutta, että kasvatti meidän kumpaisenkin eri uskontoon.\n\n-- Niinkuin puheestanne kuuluu, Mousqueton, näyttää isänne olleen aika\nsukkela veitikka. Ja te sanotte hänen joutohetkinään harjoittaneen\nsalametsästystä?\n\n-- Niin, herra, ja hän se opetti minun solmimaan ansoja ja panemaan\npauloja. Sentähden, kun näin tuon kelvottoman isäntämme tahtovan ravita\nmeitä karkealla ruualla, joka kyllä sopii talonpojalle, vaan ei meidän\nhienoille vatsoillemme, olen minä ryhtynyt vanhaan ammattiini.\nKävellessäni näet herra prinssin metsässä, virittelin minä pauloja\npoluille; ja loikoillessani lampien rannoilla, viskasin minä veteen\nsiimakoukkuja; niin että nyt ei meiltä, jumalankiitos, puutu mitään,\nniinkuin te, herra, kyllä voitte havaita, vaan on meillä peltopyitä ja\nkaniineja, toutaimia ja ankeriaita, kaikki terveellistä ja helposti\nsulavaa ruokaa, joka sopii sairaalle hyvin.\n\n-- Entäs viini, sanoi d'Artagnan, kukas hankkii viinin? isäntännekö?\n\n-- Niin ja ei.\n\n-- Kuinka niin ja ei?\n\n-- Hän hankkii, se on totta, mutta hän ei tiedä että hänellä on se\nkunnia.\n\n-- Selittäkää, Mousqueton, teidän puheenne on täynnä opettavaista.\n\n-- Asian laita on tämmöinen, herra. Kohtalo saattoi minut\nulkomatkoillani tutustumaan espanjalaiseen, joka oli nähnyt monta maata,\nniiden joukossa myöskin Ameriikan.\n\n-- Mitä yhteyttä Ameriikalla saattaa olla noiden pullojen kanssa, joita\nseisoo tuolla kaapin päällä ja pöydällä.\n\n-- Malttakaahan, herra, kaikki tulee vuorollansa.\n\n-- Aivan oikein, Mousqueton; minä odotan kärsivällisesti ja kuuntelen.\n\n-- Espanjalaisella oli palveluksessaan lakeija, joka oli hänen mukanansa\nMeksikkomatkalla. Tuo lakeija oli minun kotipuolelaisiani, niin että me\ntulimme pian tuttaviksi, kun luonteemme olivat suuresti yhdenlaatuiset.\nMe rakastimme kumpikin metsästystä ennen kaikkea, ja hän kertoi minulle\nkuinka maanasukkaat pampas-kentällä pyytävät tiikereitä ja härkiä\ntavallisilla surmansilmukoilla, joita he heittävät noiden hirmuisten\neläinten kaulaan. Alussa en tahtonut uskoa voitavan saavuttaa semmoista\ntaitavuutta, että parin kolmenkymmenen jalan päästä saattaisi heittää\nköydenpään mihin tahtoo; mutta kun näin siitä selvän todistuksen,\ntäytyihän minun uskoa kertomuksen todenperäisyys. Ystäväni asetti pullon\nkolmenkymmenen askeleen päähän ja joka kerta osui hän silmukan pullon\nkaulaan. Minä rupesin harjoittelemaan ja kun luonto on lahjoittanut\nminulle jonkunmoista taipumusta, heitän minä tätä nykyä _lasso_'a yhtä\nhyvin kuin kuka tahansa tässä maailmassa. No niin, ymmärrättekö jo?\nIsännällämme on sangen hyvin varustettu kellari, jonka avainta hän ei\njätä huostastaan; mutta kellarissa on ilmareikä. No niin, tuon\nilmareijän kautta heitän minä lassoni, ja kun minulla on tiedossa, missä\nhyvä nurkka on, vetelen minä sieltä. Siitä näette nyt, herrani, missä\nyhteydessä Ameriikka ja nuo viinipullot ovat keskenään. Mutta tahdotteko\nnyt maistaa viinejämme ja sanoa suoraan mitä niistä ajattelette?\n\n-- Kiitos, ystäväni, kiitos; valitettavasti olen juuri syönyt aamiaisen.\n\n-- No niin, sanoi Porthos, pane ruoka pöytään, Mousqueton, ja sill'aikaa\nkuin me syömme aamiaista, on d'Artagnan meille kertova vaiheistaan niinä\nkymmenenä päivänä, jotka ovat kuluneet siitä saakka kun hän jätti\nmeidät.\n\n-- Aivan mielelläni, sanoi d'Artagnan.\n\nSillä aikaa kuin Porthos ja Mousqueton aterioivat taudista tervehtyvän\nruokahalulla ja sillä veljellisellä ystävyydellä, joka vastoinkäymisissä\nihmisiä toisiinsa yhdistää, d'Artagnan kertoi, kuinka Aramis\nhaavoitettuna oli pakoitettu pysähtymään Crèvecoeur'iin, kuinka hän oli\njättänyt Athoksen taistelemaan Amiens'iin neljää miestä vastaan, jotka\nhäntä syyttivät väärän rahan tekijäksi ja kuinka hän, d'Artagnan, oli\npakoitettu raivaamaan tiensä kreivi de Wardes'in ruumiin ylitse\npäästäksensä Englantiin.\n\nMutta siihen pysähtyi d'Artagnan'in kertomus; hän mainitsi vaan, että\nhän palatessaan Englannista oli saanut mukaansa neljä komeata hevosta,\njoista yksi on hänelle, toiset kullekin toverillensa; sitten päätti hän\nkertomuksensa kokonaan, ilmoittaen vaan Porthokselle että hänelle aiottu\nhevonen oli jo saanut sijansa ravintolan tallissa.\n\nSiinä hetkessä tuli Planchet sisään ilmoittamaan isännällensä että\nhevoset olivat kylliksi levänneet ja että oli mahdollista ehtiä\nClermont'iin yöksi.\n\nKun d'Artagnan oli melkein levollinen Porthoksen suhteen ja kun hän\nikävöitsi saada tietoja molemmista toisista ystävistään, ojensi hän\nkätensä sairaalle ja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle jatkaaksensa\ntiedustelujansa. Ja koska hän aikoi palata samaa tietä, ottaisi hän, jos\nPorthos vielä kahdeksan päivän perästä olisi Grand-Saint-Martin'in\nhotellissa, hänet takatulossa mukaansa.\n\nPorthos vastasi että aivan luultavimmasti hän niukahduksensa ei sallisi\nhänen sen ajan kuluessa lähteä sieltä. Ja hänen muka täytyi muutoinkin\njäädä Chantilly'yn odottamaan vastausta herttuattareltansa.\n\nD'Artagnan toivotti hänelle nopeata ja hyvää vastausta; ja jätettyään\nvielä kerran Porthoksen Mousqueton'in hoitoon, suoritettuaan maksunsa\nravintolanisännälle, sekä päästyään yhdestä talutushevosestaan, lähti\nhän Planchet'in kanssa uudestaan matkalle.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nAramiksen teesi.\n\n\nD'Artagnan ei ollut Porthokselle puhunut mitään hänen haavastansa eikä\nprokuraattorin vaimosta. Meidän béarnelainen, niin nuori kuin olikin,\noli sangen viisas poika. Hän oli siis uskovinansa kaikki mitä tuo\npöyhistelevä muskettisoturi oli hänelle kertonut, vakuutettuna kun hän\noli, ett'ei mikään ystävyys pysy lujana, jos osoitetaan tietävänsä\nsalaisuus, mitä on tahdottu peitellä, varsinkin kun salaisuus koskettaa\nylpeydentuntoa, sillä sen kautta saavutetaan aina jonkunmoinen\nsiveellinen etevämmyys sen rinnalla, jonka elämän seikkoja on saatu\ntietää. Niinpä d'Artagnan'kin, joka vehkeellisissä aikomuksissaan\ntulevaisuuttansa varten oli päättänyt käyttää kolmea toveriansa\nvälittimenä onneansa kilvoitellessa, varsin mielellään jo ennakolta\nkokoili käteensä niitä näkymättömiä säikeitä, joiden avulla hän toivoi\nvoivansa heitä käyttää tarkoituksiinsa.\n\nMutta pitkin matkaa painoi hänen sydäntänsä syvä alakuloisuus: hän\najatteli tuota nuorta ja kaunista rouva Bonacieux'iä, jolta hänen oli\nsaaminen alttiutensa palkinto; mutta, sanokaamme se heti, tuo nuoren\nmiehen alakuloisuus lähti vähemmin kadonneen onnensa kaipauksesta kuin\nsiitä pelosta, että mahdollisesti joku onnettomuus oli tuota nuorta\nnaista kohdannut. Hän puolestaan ei rahtuakaan epäillyt ett'ei rouva\nBonacieux olisi joutunut kardinaalin koston uhriksi, ja niinkuin\ntiedetään, Hänen ylhäisyytensä kosto oli aina hirmuinen. Kuinka hän oli\nsaanut armon ministerin silmissä, sitä ei hän itsekkään tiennyt, ja\nepäilemättä olisi henkivartijakapteeni herra de Cavois sen ilmoittanut,\njos hän olisi tavannut hänet kotona.\n\nEi mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa\nhuostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin\nikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta\nhäviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta\nja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää\nmuuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja\nseutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki,\nsillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi\ntai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä,\neikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.\n\nSiellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi\nravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa\nravissa portille, pysähtyi siihen.\n\nTällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan\noli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset\nkasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä\nhänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen\nnäköiseltä ihmiseltä.\n\n-- Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle,\nkuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään\ntänne noin kymmenkunta päivää takaperin?\n\n-- Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä,\nmiellyttävä, soreakasvuinen?\n\n-- Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.\n\n-- Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.\n\n-- Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta\nmaahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle\nelämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä\nikävöin häntä nähdä.\n\n-- Anteeksi, herraseni, mutta minä epäilen, voiko hän tällä erää ottaa\nteitä vastaan.\n\n-- Miksikä niin? onko hänellä vieraita?\n\n-- Hänellä on, herraseni, todellakin vieraita, ja oikein\nkunnianarvoisia.\n\n-- No ketä sitten?\n\n-- Montdidier'in kirkkoherra ja jesuittain ylipappi Amiens'ista.\n\n-- Jumalani! huudahti d'Artagnan, onko poika-parka kovin huonona?\n\n-- Ei, herraseni, päinvastoin; mutta sairautensa aikana on armo\nkohdannut häntä, ja hän on päättänyt mennä hengelliseen säätyyn.\n\n-- Se on totta, sanoi d'Artagnan, en muistanutkaan, että hän on\nmuskettisoturina vaan väliaikaisesti.\n\n-- Tahtooko herra vaan kaiken mokomin häntä tavata?\n\n-- Nyt minä vasta oikein tahdonkin.\n\n-- No niin, nouskaa sitten vaan portaita tuolla oikealla puolen pihaa,\ntoiseen kertaan, numero viiteen.\n\nD'Artagnan kiiruhti ilmoitettuun suuntaan ja kohtasi siellä ulkoportaat,\njommoisia vieläkin nähdään vanhojen ravintolien pihanpuolella. Mutta\ntulevan apotin luokse ei ollut niinkään vaan mentävä: Aramiksen suojan\nahdas käytävä oli vartioitu yhtä tarkasti kuin Armidan puutarhat; Bazin\nseisoi käytävässä ja esti hänen kulkunsa sitä suuremmalla\njärkähtämättömyydellä, kun hän nyt monivuotisten odotusten jälkeen\nvihdoinkin näki joutuneensa siihen päämäärään, jota hän ainiaan oli\narvossa pitänyt.\n\nBazin-parka oli näet aina uneksinut päästä hengellisen miehen\npalvelijaksi ja hän oli malttamattomuudella toivonut lakkaamatta sen\nhetken tulemista, jolloin Aramis vihdoinkin riisuisi päältänsä\nsotilaskauhtanan ja pukeutuisi papinkaapuun. Nuoren miehen jokapäiväiset\nuudistetut lupaukset, ett'ei se hetki muka enää kaukana olisi, olivat\npidättäneet häntä muskettisoturin palveluksessa, jossa, sanoi hän, hän\nei voinut olla saamatta vahinkoa sielullensa.\n\nBazin oli siis nyt ilon kukkulalla. Kaikkien luulojen mukaan ei hänen\nherransa tällä kertaa ollut peräytyvä aikomuksestaan. Ulkonainen ja\nsisällinen kipu yhdessä olivat tehneet vihdoin sen vaikutuksen, jota hän\nniin kauvan oli toivonut: Aramis oli niitä kipuja kärsiessään viimein\nkiinittänyt silmänsä ja ajatuksensa uskontoon ja hän oli tuota\nkahdenkertaista sattumaa, nimittäin lemmittynsä katoamista ja olkapäänsä\nhaavoittumista, pitänyt korkeimman viittauksena.\n\nOn siis helposti ymmärrettävää, ett'ei semmoisessa asiain tilassa mikään\nollut Bazin'ille vastenmielisempää kuin d'Artagnan'in tulo, joka saattoi\nvetää hänen herransa takaisin maallisten ajatusten pyörteesen, mikä\nhäntä niin kauvan oli mukanansa kuljetellut. Hän päätti siis puollustaa\nurhoollisesti ovea; ja kun hän ei voinut sanoa Aramiksen olevan poissa,\nkoki hän uudelle tulijalle selittää että olisi peräti sopimatonta mennä\nhäiritsemään hänen herraansa siinä jumalisessa keskustelussa, johon hän\noli aamusta saakka antauneena ja joka Bazin'in sanan mukaan ei voinut\npäättyä ennen iltaa.\n\nMutta d'Artagnan ei pitänyt mitään lukua mestari Bazin'in kauniista\npuheista ja kun hän ei huolinut antautua sanakiistaan ystävänsä\npalvelijan kanssa, hän siirsi vaan hänet kädellään syrjään ja toisella\navasi oven n:o 5.\n\nD'Artagnan astui huoneesen.\n\nAramis, mustassa takissa, päässä jonkunmoinen pyöreä, latiskainen myssy,\njoka sangen paljon vivahti kalottiin, istui pitkän, paperikääryillä ja\nsuurilla kokolehti-kirjoilla peitetyn pöydän ääressä; hänen oikealla\npuolellaan istui jesuittain ylipappi ja vasemmalla Montdidier'in\nkirkkoherra. Ikkunoiden uutimet olivat puoliksi alaslasketut ja\npäästivät huoneesen hämärän, salaperäisen valon, joka oli omiansa\nsynnyttämään hurskasta uinailemista. Kaikki maailmalliset esineet, jotka\nsilmää kohtaavat tullessa nuoren miehen huoneesen, semminkin kuin nuori\nmies on muskettisoturi, olivat kadonneet kuin lumouksen kautta, ja,\nepäilemättä pelosta että niiden näkeminen palauttaisi hänen herransa\ntakaisin maallisiin, Bazin oli korjannut talteensa miekan, pistoolit,\ntöyhtölakin, ja kaikenlaatuiset kirjatut hetaleet ja ripsit.\n\nKolinasta, joka syntyi d'Artagnan'in tullessa sisään, kohotti Aramis\npäätänsä ja huomasi ystävänsä. Mutta nuoren miehen suureksi\nhämmästykseksi hänen ilmaantumisensa ei näyttänyt tekevän mitään\nvaikutusta muskettisoturiin, niin oli hänen mielensä kaukana maallisista\nasioista.\n\n-- Hyvää päivää, rakas d'Artagnan, lausui Aramis; minun on kovin\nmieluista nähdä sinua.\n\n-- Ja minun myös, sanoi d'Artagnan, vaikka minä en ole vielä aivan varma\nsiitä, onko se Aramis, jota minun on kunnia puhutella.\n\n-- Sama mies, ystäväni, sama mies; mutta mikä on voinut saattaa sinut\nsitä epäilemään?...\n\n-- Pelkäsin tulleeni väärään suojaan ja luulin ensin joutuneeni jonkun\nhengellisen miehen huoneesen; toiseksi erehdytti minua näiden herrojen\nläsnäolo, joka minut saattoi luulemaan, että olet kovin sairaana.\n\nNuo molemmat mustapukuiset miehet heittivät d'Artagnan'iin, jonka\ntarkoituksen he ymmärsivät, tuiman, milt'ei uhkaavan silmäyksen; mutta\nd'Artagnan ei siitä välittänyt.\n\n-- Ehkä häiritsen sinua, Aramis ystäväni, jatkoi d'Artagnan, sillä siitä\npäättäen mitä näen, alan minä uskoa että sinä olet ripittäytymässä\nnäille herroille.\n\nAramis punastui tuskin huomattavasti.\n\n-- Häiritsisit minua? oh, päinvastoin, rakas ystäväni, päinvastoin, sen\nvakuutan, ja todistukseksi suvaitse minun lausua iloni siitä, että näen\nsinut terveenä.\n\n-- Ahaa, viimeinkin sinnepäin! mietti d'Artagnan, ei sitten ole vielä\naivan pahasti.\n\n-- Sillä tämä herra, joka on minun ystäväni, on juuri äskettäin\npelastunut suuresta vaarasta, jatkoi Aramis hartaudella, viitaten\nd'Artagnan'ia molemmille papeille.\n\n-- Kiittäkää Jumalaa siitä, vastasivat he kumartuen yhdessä.\n\n-- Sitä en ole jättänytkään tekemättä, arvoisat kirkkoherrat, lausui\nnuori mies vastaten heidän kumarrukseensa.\n\n-- Sinä tulet sopivaan aikaan, rakas d'Artagnan, sanoi Aramis,\nyhtyäksesi keskusteluumme ja valaistaksesi sitä tiedoillasi. Me\nkeskustelemme tässä parhaillaan herrojen Amiens'in ylipastorin ja\nMontdidier'in kirkkoherran kanssa uskonopillisista kysymyksistä, jotka\nkauvan aikaa jo ovat pitäneet meidän huomiotamme kiinteällä; minä olisin\nkovin hyvilläni, jos sinäkin lausuisit niistä mielipiteesi.\n\n-- Sotilaan mielipiteet eivät paljoa paina, vastasi d'Artagnan, joka\nalkoi tulla levottomaksi huomatessaan minne päin asiat rupesivat\nkääntymään, ja sinä voit aivan hyvin luottaa näiden arvoisien herrojen\ntieteellisyyteen.\n\nMolemmat papit kumarsivat vuorostaan.\n\n-- Päinvastoin, vastasi Aramis, teidän mietteenne ovat meille\nkallisarvoisia; kysymys on tämä: herra ylipastori luulee, että minun\nteesini sisällyksen pitää olla etupäässä dogmatillisen ja didaktillisen.\n\n-- Sinun teesisi! oletko kirjoittanut teesejä?\n\n-- Tietysti, vastasi jesuitta: papinvihkimykseen on teesi välttämätön.\n\n-- Papinvihkimykseen! huudahti d'Artagnan, joka ei ollut uskonut, mitä\nravintolan emäntä ja Bazin kumpikin vuorollaan olivat vakuuttaneet.\n\nJa hän katseli hämmästyneenä noita edessänsä olevia kolmea henkilöä.\n\n-- No niin, jatkoi Aramis heittäytyen nojatuoliinsa niin somaan asemaan\nkuin jos hän olisi istunut naiskamarissa ja katsellen mielihyvällä\nvalkoista pulleata kättänsä, joka oli aivan kuin naisen käsi, ja jota\nhän piti pystyssä, saadaksensa veren laskeutumaan, no niin, d'Artagnan,\nniinkuin olet kuullut, herra ylipastori tahtoisi teesini olemaan\ndogmatillisen, vaan minä tahtoisin sen olemaan aatteellisen. Sen vuoksi\non herra ylipastori ehdotellut tämän aineen, jota ei vielä ole\nkäsitelty, ja jossa olen havainnut erinomaisia tutkimisen aiheita:\n\n\"_Utraque manus in benedicendo clericis inferioribus necessaria est._\"\n\nD'Artagnan, jonka tietokannan me tunnemme, ei tajunnut tuosta lauseesta\nenempää kuin siitäkään, jonka herra de Tréville oli lausunut\nBuckingham'in antaman lahjan johdosta.\n\n-- Joka on, selitti Aramis, niinpaljo kuin: kumpikin käsi on alemmille\nJumalan sanan palvelijoille välttämättömän tarpeellinen siunausta\nantaessaan.\n\n-- Ihmeteltävä aine! huudahti jesuitta.\n\n-- Ihmeteltävä ja dogmatillinen, kertoi kirkkoherra, joka ollen\nlatinassa d'Artagnan'in kanssa yhdenväkinen, seurasi huolellisesti\njesuittaa, voidaksensa pysyä hänen rinnallansa ja kertoa hänen sanojansa\nkuin kaiku.\n\nMitä d'Artagnan'in tulee, ei häneen tarttunut ensinkään tuo\nmustaviittaisten herrojen ihastus.\n\nHetkisen keskusteltua heitti Aramis syrjäsilmäyksen d'Artagnan'iin ja\nnäki hänen haukoittelevan niin että leuvat olivat longahtaa sijoiltaan.\n\n-- Puhukaamme ranskaa, arvoisa isä, sanoi hän jesuitalle, herra\nd'Artagnan'ia huvittaisi silloin meidän keskustelumme enemmän.\n\n-- Niin, minä olen matkasta väsynyt, sanoi d'Artagnan, ja kaikki tuo\nteidän latinanne jää minulta ymmärtämättä.\n\n-- Puhukaamme vaan, sanoi jesuitta harmissaan, mutta kirkkoherra heitti\nkiitollisen silmäyksen d'Artagnan'iin; no niin, ja käykäämme tekstiin\nkäsiksi, jatkoi hän puolestaan.\n\nKeskustelu jatkui sitten entistä tapaansa, vaikka ranskaksi, mutta\nlatinalaisilla lauseilla runsaasti höystettynä; d'Artagnan vaipui\nmelkein horrosmaiseen tilaan, voimatta rahtuakaan kiinittää ajatustansa\nheidän puheesensa. Viimein alkoi hän jo luulla joutuneensa\nhullujenhuoneesen ja tunsi tulevansa yhtä hulluksi, kuin nuo, jotka hän\nnäki edessänsä. Näistä mietteistänsä heräsi hän vihdoin, tietämättä\nkuinka kauvan tuota hassutusta oli kestänyt, nähdessään jesuitan\nlaskevan kätensä Aramiksen olkapäälle ja kuullessaan hänen lausuvan\nvaroittavalla äänellä:\n\n-- Ettekös huomaa, kuinka maailma vielä puhuu teissä korkealla äänellä,\n_altissima voce_. Te seuraatte maailmaa, nuori ystäväni, ja minä pelkään\nettä armon henki ei pääse teissä jatkamaan alkamaansa vaikutusta.\n\n-- Olkaa huoleti, arvoisa isä, kyllä minä vastaan itsestäni.\n\n-- Maallista itseluottamusta!\n\n-- Minä tunnen itseni, isä hyvä, ja päätökseni on järkähtämätön!\n\n-- Siis te aiotte sitkeästi pysyä kiini tässä teesissänne?\n\n-- Minä tunnen itsessäni kutsumuksen käsittelemään tätä ainetta, eikä\nmitään muuta; minä jatkan tätä ja huomenna toivon teidän olevanne\ntyytyväiset niihin korjauksiin, joita minä teidän viittanksienne mukaan\nteen väitekirjoitukseeni.\n\n-- Tehkää työtä uutterasti, sanoi kirkkoherra, te olette nyt erinomaisen\nsopivassa mielentilassa.\n\n-- Niin, maa on nyt kylvetty, sanoi jesuitta, emmekä tarvitse peljätä,\nettä muutamat siemenistä olisivat langenneet kivistöön, muutamat tien\noheen, ja että taivaan linnut olisivat syöneet loput, _aves coeli\ncomederunt illam_.\n\n-- Vieköön sinut hiisi kaikkine latinoinesi, arveli d'Artagnan, joka\ntunsi voimainsa loppuvan.\n\n-- Hyvästi, poikani, sanoi kirkkoherra, hyvästi huomiseksi.\n\n-- Huomenna siis, raju nuorukainen, sanoi jesuitta; te lupaatte ruveta\nyhdeksi kirkon kynttiläksi; suokoon taivas, ett'ei sen kynttilän valo\nolisi hävittävää tulta.\n\nD'Artagnan, joka tunnin ajan oli pureskellut kynsiään, alkoi jo\npureskella sormenpäitä.\n\nMustaviittaiset herrat nousivat seisovilleen, kumarsivat Aramikselle ja\nd'Artagnan'ille ja astuivat ovea kohden. Bazin, joka seisovillaan ja\nriemullisella mielellä oli koko ajan kuunnellut tuota oppinutta\nuskonnollista väittelyä, kiirehti heitä vastaan, otti rukouskirjan\nkirkkoherralta ja messukirjan jesuitalta, ja kävi kunnioittavaisesti\nheidän edellänsä, raivatakseen heille tietä.\n\nAramis saattoi heitä portaiden juurelle saakka ja palasi heti kohta ylös\nd'Artagnan'in luokse, joka oli painunut äskeiseen horrostilaansa.\n\nJäätyänsä kahden kesken pysyivät molemmat ystävykset hetken aikaa\näänettöminä ja nolostuneina; mutta olihan jommankumman tekeminen loppu\ntästä äänettömyydestä, ja kun d'Artagnan näytti jättäneen sen kunnian\nystävällensä, virkkoi Aramis vihdoin:\n\n-- Niinkuin näet, olen minä palannut perus-ajatuksiini.\n\n-- Niin, armon henki on päässyt sinuun vaikuttamaan, niinkuin äskeinen\npappi sanoi.\n\n-- Oh! nämä aikomukset vetäytyä pois maailman menosta ovat jo ammoin\nminussa syntyneet; ja olethan kuullut minun niistä jo puhuvankin, etkös\nole, ystäväni?\n\n-- Olen kylläkin, mutta täytyy tunnustani että olen luullut sinun\nlaskevan pilaa.\n\n-- Semmoisista asioista! Oh! d'Artagnan!\n\n-- Lempo! lasketaanhan pilaa kuolemastakin.\n\n-- Ja siinä tehdään väärin, d'Artagnan, sillä kuolema avaa oven\nkadotukseen tai autuuteen.\n\n-- Myönnän; mutta jos suvaitset, heittäkäämme nyt uskon asiat, Aramis\nveikkoseni; sinä kaiketi olet saanut niistä jo kylliksi täksi päivää; ja\nminun täytyy sinulle tunnustaa, ett'en ole syönyt mitään sittenkuin tänä\naamuna kello kymmenen ja minulla on niin saakelin nälkä.\n\n-- Me syömme koht'ikään päivällistä, veikkoseni; mutta niinkuin muistat,\nnyt on perjantai: tänä päivänä en minä voi nähdä enkä syödä lihaa.\nTahdotko siis tyytyä minun päivälliseeni, joka on keitettyä tetragon'ia\nja hedelmiä?\n\n-- Mitä sinä tarkoitat tetragon'illa, kysyi d'Artagnan levottomasti.\n\n-- Minä tarkoitan kaaliksia, vastasi Aramis; mutta sinua varten lisään\nminä siihen munia, vaikka se on suuri loukkaus sääntöjä vastaan: sillä\nmunat ovat lihaa, koska niistä tulee kananpoikia.\n\n-- Tuo ateria ei paljon ravitse, vaan olkoon menneeksi; jäädäkseni sinun\nseuraasi, suostun minä siihen.\n\n-- Minä kiitän sinua uhrauksestasi, sanoi Aramis; mutta vaikka se tosin\nei hyödytä sinun ruumistasi, hyödyttää se toki, ole siitä varma, sinun\nsieluasi.\n\n-- Siis olet tykkänään päättänyt astua hengelliseen säätyyn? Mitähän\nmeidän ystävämme sanovat ja mitä sanoo herra de Tréville? He pitävät\nsinua karkurina, sen sanon sinulle jo edeltäkäsin.\n\n-- Minä en astu hengelliseen säätyyn, vaan minä palaan siihen. Kirkon\nminä juuri olen hyljännyt maailman tähden, sillä tiedäthän, että minä\nväkivallalla pakoitin itseni ottamaan ylleni muskettilais-kauhtanan.\n\n-- En minä sitä ole tiennyt.\n\n-- Etkö sinä tiedä, kuinka minä jätin pappiseminaarin?\n\n-- En laisinkaan.\n\n-- No niin, tässä saat kuulla historiani. Minä olin yhdeksän-vuotiaasta\nsaakka ollut seminaarissa; kolmen päivän perästä olin täyttävä\nkaksikymmentä vuotta, olin pääsevä papiksi, kaikki oli aivan päätetty.\nEräänä iltana kun tapani mukaan menin erääsen taloon, jossa usein\nmielelläni kävin, -- kun on nuori, niin on heikko, näethän -- tuli\nyht'äkkiä ja aivan odottamatta sisään eräs upseeri, joka kadehtivilla\nsilmillä näki minun lukevan talonemännälle pyhimyksien elämäkertoja.\nJuuri siksi illaksi olin kääntänyt erään runon Judith'ista, ja olin\nparhaillani lukemassa säkeitäni naiselle, joka minua näistä kaikin\ntavoin kiitteli ja, nojaten päätänsä minun olkaani vasten, luki niitä\nminun jälestäni. Tuo asema, joka, sen myönnän, oli vähän liian vapaa,\nloukkasi upseeria: hän ei sanonut mitään, vaan kun minä menin pois, tuli\nhän minun perästäni ja saavutettuaan minut, kysyi:\n\n-- Herra apotti, pidättekö selkäsaunasta?\n\n-- Sitä en voi sanoa, herra upseeri, vastasin minä, kukaan ei ole vielä\nkoskaan uskaltanut minulle sitä antaa.\n\n-- Vai niin! kuulkaapas, herra apotti, jos te vielä tulette käymään\nsiinä talossa, jossa minä tapasin teidät tänä iltana, niin kyllä minä\nuskallan.\n\nMinä luulen säikähtyneeni, kalpenin kovasti ja tunsin jalkani horjuvan\nallani, minä hain vastausta, vaan en löytänyt, minä vaikenin.\n\nUpseeri odotti vastausta ja nähdessään sen viipyvän, rupesi hän\nnauramaan, käänsi minulle selkänsä ja meni takaisin taloon. Minä menin\ntakaisin seminaariin.\n\nMinä olen rehellinen aatelismies ja minulla on vilkas veri, niinkuin\nolet voinut huomata, d'Artagnan veikkoseni: loukkaus oli hirmuinen ja\nvaikka se kyllä olisi jäänyt maailmalta tietämättä, tunsin minä sen\nelävän ja liikkuvan sydämmeni pohjassa. Minä ilmoitin esimiehelleni,\nett'en minä tuntenut itseäni vielä tarpeeksi valmistuneeksi\npapinvihkimykseen ja pyynnöstäni lykättiin se toimitus vuotta\nmyöhemmäksi.\n\nMinä etsin käsiin Pariisin parhaimman miekkailijan, pyysin saada häneltä\nmiekkailun opetusta joka päivä, ja kokonaisen vuoden kävin minä joka\npäivä hänen opissansa. Juuri päivälleen vuoden perästä siitä lukien\nkuin tuo loukkaus oli tapahtunut, ripustin minä kaapuni naulaan,\npukeuduin hienoksi herraksi ja menin eräihin tanssipitoihin muutaman\nnaisystäväni luokse, jossa tiesin loukkaajanikin olevan. Paikka oli\nFrancs-Bourgeois'in kadun varrella, ihan lähellä la Force'a.\n\nAivan oikein, upseerini oli todellakin siellä; minä lähestyin häntä,\njuuri kuin hän parhaillaan lauloi muutamaa lemmenkujerrusta, silmäillen\nerästä naista, ja keskeytin hänet toisessa värssyssä.\n\n-- Herra, sanoin minä hänelle, suututtaako teitä yhä vielä, jos minä\nmenen käymään eräässä talossa Payenne'n kadun varrella, ja annatteko\nminulle vielä selkään, jos päähäni pistää olla teitä tottelematta?\n\nUpseeri katsoi häntä hämmästyneenä, ja virkkoi sitten:\n\n-- Mitä te minusta tahdotte, herra? en minä tunne teitä.\n\n-- Minä olen, vastasin minä, se pieni apotti, joka luki pyhimysten\nelämäkertoja ja käänsi Judith'in runomitalla.\n\n-- Ahaa! nyt muistan, sanoi upseeri laskien raa'an pilkkasanan, mitä te\nminusta tahdotte?\n\n-- Minä tahtoisin että teillä olisi aikaa tulla kanssani vähän\nkävelemään.\n\n-- Huomisaamuna, jos niin tahdotte, ja erittäin mielelläni.\n\n-- Ei huomisaamuna vaan nyt heti, jos suvaitsette.\n\n-- Jos te niin välttämättömästi vaaditte...\n\n-- Kyllä minä vaadin.\n\n-- No mennään vaan. Hyvät naiset, sanoi upseeri, elkää ottako tätä\nhäiriöksi. Niinpian kuin vaan olen tappanut tämän herran, palaan minä\nlopettamaan viimeisen värsyn.\n\nMe menimme.\n\nMinä vein hänet Payenne'n kadulle juuri samalle paikalle missä vuosi\ntakaperin aivan samalla tunnilla hän oli minulle lausunut tuon\nedellämainitun kohteliaisuuden. Oli kaunis kuuvalo. Me paljastimme\nmiekkamme ja aivan ensimäisessä ryntäyksessä pistin minä hänet\nkuoliaaksi.\n\n-- Sepä saakeli! sanoi d'Artagnan.\n\nNo niin, jatkoi Aramis, kun naiset eivät nähneet laulajan palaavan ja\nkun hänet löydettiin Payenne'n kadulla, suuri miekanpisto ruumiin\nlävitse, arvattiin, että minä se kaiketi olin häntä pidellyt tuolla\ntavoin ja asiasta nousi aika melu. Minun oli sen vuoksi pakko joksikin\naikaa luopua kaapustani. Athos, jonka tuttavuuteen jouduin samoin\naikoin, ja Porthos, joka sen lisäksi, mitä opin miekkailutunneillani,\nneuvoi minulle muutamia rohkeita pistoja, saivat minut anomaan\nmuskettikauhtanaa. Kuningas oli pitänyt suuresti isästäni, joka sai\nsurmansa Arras'in piirityksessä, ja hän salli minun saada kauhtanan.\nYmmärrät siis, että nyt on jo aika palatakseni takaisin kirkon haltuun.\n\n-- Ja miksi nyt enemmän kuin ennen ja vast'edes? Mitäs nyt on sitten\ntapahtunut, joka saattaa sinua noin pahoihin ajatuksiin?\n\n-- Tämä haava, rakas d'Artagnan'ini, on minulle taivaan viittauksena.\n\n-- Tuo haava? pah! sehän on melkein terve ja minä olen varma siitä että\ntuo haava se ei sinulle näinä aikoina ole suurimman tuskan syynä.\n\n-- Mikäs sitten? kysyi Aramis punastuen.\n\n-- Sinulla on toinen haava sydämmessäsi, ja se on paljoa syvempi ja\nverta vuotavampi, se on naisen tekemä.\n\nAramiksen silmä välkähti vastoin hänen tahtoansa.\n\n-- Ah! sanoi hän koetellen peittää liikutustansa teeskennellyllä\nvälinpitämättömyydellä, elä puhu semmoisista asioista! minäkö\najattelisin semmoisia asioita! minullako olisi rakkauden tuskia?\n_Vanitas vanitatum!_ Turhan turhaa! Olisinko minä, niinkö luulet,\ntakertunut rakkauden pauloihin? Ja kenenkä? Jonkun kamarineitsyen ehkä,\nhyi, mitä ajatteletkaan!\n\n-- Anteeksi, Aramis veikkoseni, mutta minä luulin sinun tavoittelevan\npaljoa korkeammalle.\n\n-- Korkeammalle? mikähän minä olen korkealle tavoittelemaan? aivan\npelkkä, köyhä, tuntematon muskettisoturi, joka vihaan orjuutta ja olen\nkerrassaan väärällä paikalla tässä maailmassa.\n\n-- Aramis, Aramis! huudahti d'Artagnan, katsoen ystäväänsä epäileväisen\nnäköisenä.\n\n-- Elämä on täynnä surua ja vastoinkäymistä, jatkoi hän synkistyen;\nkaikki ne säikeet, jotka sitovat sitä onnellisuuteen, katkeavat ihmisen\nkädessä toinen toisensa perästä, varsinkin kultasäikeet. Oh! rakas\nd'Artagnan, lausui Aramis, sekoittaen ääneensä hieman katkeruutta, usko\nminua, peitä haavasi tarkoin, kun niitä kerta saat. Vaikeneminen on\nonnettoman viimeinen ilo; varo ett'ei kukaan, olipa se kuka tahansa,\npääse sinun huoliesi jälille; uteliaat ahmivat meidän kyyneliämme\nniinkuin kärpäset haavoitetun hirven verta.\n\n-- Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten,\nsinähän kerrot minulle juuri oman historiani.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla\nryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on\nviety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.\n\n-- Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua\nvapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen\nvuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin...\n\n-- Sen sijaan kuin...\n\n-- Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.\n\n-- Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa\npäätöksesi?\n\n-- Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet\nminulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä\nmaailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.\n\n-- Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.\n\n-- Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.\n\nD'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi:\n\n-- Ja kumminkin, niinkauvan kuin vielä olen kiini maailmallisissa,\nolisin mielelläni tahtonut puhua kanssasi sinusta ja ystävistämme.\n\n-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, olisin tahtonut puhua, kanssasi sinusta\nitsestäsi, mutta minä näen sinun jo niin irroittuneena kaikesta:\nrakkautta sinä halveksit, ystävät ovat varjoja vaan, maailma on hauta.\n\n-- Ah, sen saat vielä itse kokea, sanoi Aramis huoaten.\n\n-- Elkäämme puhuko siitä enää, sanoi d'Artagnan, ja polttakaamme tämä\nkirje, joka epäilemättä ilmoittaisi sinulle jonkun uuden...\n\n-- Mikä kirje? keskeytti vilkkaasti Aramis.\n\n-- Eräs kirje joka oli tullut sinulle poissa ollessasi ja jonka minä\notin mukaani.\n\n-- Mutta keltä on se kirje?\n\n-- Ah, ehkäpä rouva Chevreuse'n kamarineitsyeltä, jonka on ollut pakko\nmuuttaa Tours'iin emäntänsä kanssa, ja joka nyt, ollakseen oikein hieno,\non kirjoittanut sulohajuiselle paperille ja sulkenut kirjeensä\nherttuallisella sinetillä.\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Maltas, olenkohan sen hukannut! sanoi viekkaasti nuori mies, ollen\netsivinänsä. Onneksi on maailma hauta, miehet, ja siis myöskin vaimot,\novat varjoja ja rakkaus on tunne, jota sinä halveksit.\n\n-- Ah, d'Artagnan, d'Artagnan! huusi Aramis, sinä kiusaat minut\nkuoliaaksi!\n\n-- No vihdoinkin, kas tässä! sanoi d'Artagnan, vetäen kirjeen\ntaskustaan.\n\n-- Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen;\nhänen kasvonsa loistivat.\n\n-- Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli\nollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa\nminua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen\ntukehtumaisillani onnellisuudesta!\n\nJa molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat\naikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.\n\nSiinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.\n\n-- Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten\nsilmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset\nja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja\nsipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.\n\nBazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta,\nantoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset\nlattialle.\n\n-- Missäs nyt on kaikki _vanitas vanitatum_? kysyi d'Artagnan\nleikillisellä ivalla.\n\n-- Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli\nsoikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä\nkaukana puuhaillaan.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nAthoksen vaimo.\n\n\n-- Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle\nAramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli\ntapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli\nsaattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.\n\n-- Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis.\nAthos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin\ntaitavasti.\n\n-- Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen\nrohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen\nkuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä\nrengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se\ntuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä\nsinne niin pian kuin mahdollista.\n\n-- Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin\nvoivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?\n\n-- Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja\njos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.\n\n-- Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset\nsinä toki lepoa.\n\n-- Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän\nikkunan ääressä.\n\n-- Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla\ntaluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla\nmatkustaminen.\n\n-- No niin, Aramis veikkoseni, sitä huvia saat kyllä maistaa, sillä yksi\nnoista hevosista on sinun.\n\n-- Pah! ja mikä sitten?\n\n-- Minkä vaan itse tahdot valita; minä en pidä toista parempana kuin\ntoistakaan.\n\n-- Ja onko tuo komea loimikin minun?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Sinä lasket pilaa, d'Artagnan.\n\n-- En minä enää pilaa laske siitä saakka kuin herkesit latinaa\npuhumasta.\n\n-- Ne ovat siis minun myöskin nuo kullatut pistoolintupet ja tuo\nhopeoitu satula?\n\n-- Aivan sinun itsesi, samoinkuin tuo hevonen, joka kouristelekse, on\nminun, ja tuo joka tepastelekse, on Athoksen.\n\n-- Siinäpä on, hiisi vieköön, kolme kunnon elukkaa.\n\n-- Mieltäni hyvittää, että sinä pidät niistä.\n\n-- Kuningasko se siis lahjoitti nuo sinulle?\n\n-- Ainakaan ei kardinaali; mutta elä siitä pidä lukua, mistä ne tulevat,\najattele vaan, että yksi niistä on sinun omasi.\n\n-- Minä otan tuon, jota tuo punainen renki pitelee.\n\n-- Mainiosti.\n\n-- Se viepi viimeisenkin tuskan minulta; minä nousisin sen selkään,\nvaikka olisi kolmekymmentä kuulaa ruumiissani. Ah, kuinka kauniit\njalustimetkin! Hollaa! Bazin, tule tänne ja paikalla.\n\nBazin ilmestyi synkkänä ja vitkalleen kynnykselle.\n\n-- Kiilloita miekkani, kohenna satulani, harjaa viittani ja lataa\npistoolini! käski Aramis.\n\n-- Tuo viimeinen käsky on tarpeeton, keskeytti d'Artagnan, sillä ladatut\npistoolit ovat tupessaan.\n\nBazin huokasi.\n\n-- Hohoi, mestari Bazin, rauhoittukaa vaan, sanoi d'Artagnan, elkääkä\nolko millännekään.\n\n-- Herrani oli jo niin hyvä papin-alku! sanoi Bazin melkein itkusuin,\nhänestä olisi tullut piispa, ehkäpä vielä kardinaali.\n\n-- No niin, Bazin-parka, otappas ja mieti vähäsen, mitä hyödyttää olla\nkirkon miehiä, sanoppas? ei se estä laisinkaan sotaan joutumasta;\nnäethän kuinka kardinaali menee ensimäiselle sotaretkellensä myrskyhattu\npäässä ja pertuska kourassa; entäs herra de Nogaret, mitäs siitä sanot?\nhän on kardinaali myös; kysyppäs hänen lakeijaltansa, kuinka monesti hän\non saanut repiä hänelle liinanripsuja.\n\n-- Hoi voi! huoahti Bazin, kyllä tiedän, herrani; kaikki on nykymaailman\naikaan mullin mallin.\n\nSillä aikaa molemmat nuoret miehet ja lakeija-parka olivat laskeutuneet\nportaita alas pihalle.\n\n-- Pidäppäs jalustinta, Bazin, sanoi Aramis.\n\nJa Aramis viskautui satulaan tavallisella soreudellansa ja\nnotkeudellansa; mutta kun tuo upea hevonen oli käänteleinyt ja\nkiemuroinut muutamia kertoja, ratsastaja tunsi niin tuskallista kipua,\nettä hän kalpeni ja horjui. D'Artagnan joka aavisti tuota, ja piti häntä\nsen vuoksi koko ajan silmällä, kiiruhti hänen luoksensa, otti hänet\nsyliinsä ja saattoi hänet huoneesensa.\n\n-- Hyvä on, Aramis veikkoseni, hoitele nyt itseäsi, sanoi hän, minä\nlähden yksin tiedustelemaan Athosta.\n\n-- Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.\n\n-- Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet\nviettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä\nja siunaamisista, vai kuinka, ha?\n\nAramis hymyili.\n\n-- Minä kirjoitan runoja, sanoi hän.\n\n-- No niin, runoja joilla on sama tuoksu kuin rouva de Cheuvreuse'n\nkamarineitsyen kirjelipuilla. Mitä hevoseen tulee, nouse joka päivä\nvähäksi aikaa sen selkään, niin totut sen liikkeihin.\n\n-- Oh, ole huoleti siitä, sanoi Aramis, kun palaat takaisin, olen kyllä\nvalmis silloin sinua seuraamaan.\n\nHe jättivät toisilleen jäähyväiset ja kymmenen minuutin perästä, oli\nd'Artagnan matkalla Amiens'iin.\n\nKuinka löytäisi hän Athoksen ja löytäisikkö hän häntä ensinkään?\n\nTila, johon hän oli hänet jättänyt, oli vaarallinen; ehkäpä oli hän\nsortunut hätyyttäjäinsä ylivoiman alle. Tuo ajatus rypistytti hänen\notsaansa ja nosti huokauksen hänen rinnastansa; hiljakseen mutisi hän\njotakin kostosta. Kaikista hänen ystävistänsä oli Athos vanhin, ja\nnäytti vähimmin mukautuvan hänen mielitekoihinsa ja taipumuksiinsa.\n\nMutta kumminkin piti hän tuosta kunnon aatelismiehestä kaikista enimmän.\nAthoksen ylevä, hieno käytös, hänen loistavat ominaisuutensa, jotka\nsilloin tällöin välähtivät esille siitä hämäryydestä, jossa hän niin\nmielellään pysyi sulkeutuneena, hänen luonteensa järkähtämätön\ntasaisuus, joka teki hänet mitä miellyttävimmäksi seuramieheksi, hänen\nurhoollisuutensa, jota olisi voinut sanoa sokeaksi, jos se ei olisi\njohtunut hänen tavattomasta kylmäverisyydestään, kaikki nuo monet puolet\nherättivät d'Artagnan'issa Athosta kohtaan enemmän kuin kunnioitusta,\nenemmän kuin ystävyyttä, ne herättivät ihmettelyä.\n\nJa kuitenkin nähtiin tuon niin erinomaisen luonteen, tuon niin kauniin\nluomuksen, tuon niin hienon olennon vähitellen kallistuvan elämän\naineellisuutta kohden niinkuin vanhukset kallistuvat ruumiilliseen\nheikkouteen ja voimattomuuteen päin. Semmoisina rappeutumisen hetkinä,\nja niitä oli usein, sammuivat Athoksen valoisat puolet ikäänkuin yön\npimeyteen upoten.\n\nJa kun puolijumala oli kadonnut jäi tuskin ihminen jälelle. Athos\nsaattoi silloin pää nuukallansa, silmät summeina, kieli kankeana ja puhe\njäykkänä tuntikausia tuijottaa milloin pulloon, milloin lasiin, milloin\nGrimaud'iin, joka, tottuneena tottelemaan hänen viittauksiansa, luki\nisäntänsä tylsistyneestä silmäyksestä hänen pienimmätkin toivomuksensa,\njotka hän heti paikalla täytti. Jos nuo neljä ystävystä sattuivat yhteen\nsemmoisena hetkenä, saattoi joku ponnistamalla lausuttu sananen olla\nainoa, millä Athos koko aikana sekaantui keskusteluun. Sen sijaan piti\nhän niin hyvän huolen lasistansa, että hän joi yksinään enemmän kuin\nmuut kolme yhteensä, ilman että hänessä näkyi muuta kuin jyrkempi\nkulmien rypistys ja syvempi alakuloisuus.\n\nEikä sitä voinut sanoa että viini tuon alakuloisuuden toi, sillä\npäinvastoin joi hän juuri karkoittaaksensa tuota mielensynkkyyttä,\nvaikka se lääkkeen vaikutuksesta, niinkuin jo olemme sanoneet, vain\npaheni entisestään. Tuota ylenpalttista synkkämielisyyttä ei voinut\nliioin pitää pelistä johtuvana, sillä päinvastoin kuin Porthos, joka\nsäesti laulunpätkin tai kirouksin ja sadatuksin jokaista onnenvaihtelua,\nAthos pysyi yhtä järkähtämättömän tyynenä, voittipa tai hävisi. Hänen\noli nähty muskettisoturien piirissä yhtenä ainoana iltana voittavan\ntuhat pistolea, menettävän ne vuorostaan ja kultakirjaillun juhlapäivinä\nkäytetyn miekkavyön kaupanpäällisiksi, sitten jälleen voittavan kaiken\ntakaisin ja lisäksi sata louisdor'ia, hänen kauniiden mustien\nkulmakarvojensa kohoamatta enempää kuin painumattakaan edes puolen\ntuuman vertaa, kauniiden käsien menettämättä helmiäishohdettaan ja hänen\npuhelunsa, joka sinä iltana oli miellyttävää, pysyessä yhtä viehättävänä\nja tasaisen rauhallisena.\n\nHänen kasvojensa synkkyys ei liioin johtunut, niinkuin naapurimaan\nEnglannin asukkaiden, ilmaston vaihteluista, sillä synkkyys paheni\nyleensä kauniiden vuodenaikojen lähestyessä. Kesäkuu ja heinäkuu olivat\nAthokselle aina kaikkein hirveintä aikaa.\n\nHänellä ei ollut tiettävästi mitään hetken huolia, ja tulevaisuudesta\npuhuttaessa hän välinpitämättömästi kohautti olkapäitään. Hänen\nsalaisuutensa piili niin ollen menneisyydessä, niinkuin d'Artagnan oli\nkuullut umpimähkään vihjailtavan.\n\nTuo kumma salaperäisyys, joka oli levinnyt koko Athoksen olemukseen,\nteki entistäänkin mielenkiintoisemmaksi tämän miehen, jonka silmät\nenempää kuin suukaan eivät olleet, miehen itsensä ollessa aivan\njuovuksissakin, milloinkaan ilmaisseet mitään, vaikka häneltä olisi\nkuinka ovelasti yritetty urkkia.\n\n-- No niin! d'Artagnan tuumi, Athos parka on ehkä tällä hetkellä jo\nkuollut, ja hänen kuolemansa on minun syytäni. Sillä minähän hänet\nhoukuttelin mukaan tähän juttuun, jonka syistä hän ei tiennyt mitään,\njonka tulokset häneltä jäivät ainiaksi tietämättä ja josta hänelle ei\nvoinut missään tapauksessa olla mitään hyötyä.\n\n-- Puhumattakaan siitä, herra, Planchet vastasi, että me saamme\nluultavastikin kiittää häntä hengestämme. Muistattehan, miten hän huusi:\n\"Minä olen kiikissä! Matkaan, d'Artagnan, sukkelaan, sukkelaan!\" ja\nlaukaistuaan molemmat pistoolinsa, miten kamalan elämän hän pitikään\nmiekallaan! Olisi luullut olevan parikymmentä miestä, tai paremminkin\nparikymmentä irti päässyttä paholaista siinä metakassa!\n\nNämä sanat kannustivat d'Artagnanin intoa. Hän hoputti hevostaan,\nvaikk'ei jalo ratsu olisi lainkaan hoputusta tarvinnut: se kiidätti\nratsastajaansa muutenkin täyttä laukkaa.\n\nYhdentoista tienoilla aamulla tuli Amiens näkyviin; puoli kahdentoista\naikaan saavuttiin tuon kirotun majatalon portille. D'Artagnan oli\nuseinkin miettinyt mielessään kavalaa, petollista majatalon isäntää\nkohtaan oikein mojovaa kostoa, jollainen lohduttaa mieltä, vaikka sitä\nvasta ajatteleekin. Hän siis astui majataloon hattu silmille painettuna,\nvasen käsi miekan kahvassa ja heiluttaen ratsuraippaa oikeassa\nkädessään.\n\n-- Tunnetteko minua vielä? hän kysyi isännältä, joka jo ehätti vastaan\ntervehtimään.\n\n-- Minulla ei ole sitä kunniaa, armollinen herra, tämä vastasi silmät\nvielä häikäistyneinä komeista ratsuista ja niiden varuksista, jotka\nd'Artagnanilla oli mukanaan.\n\n-- Vai niin! Vai ette minua tunne!\n\n-- En tunne, armollinen herra.\n\n-- No hyvä! Ehkäpä pari sanaa piristää muistianne. Mihin on joutunut se\naatelismies, jota te uskalsitte parisen viikkoa sitten syyttää väärän\nrahan tekijäksi?\n\nIsäntä kalpeni, sillä d'Artagnan oli käynyt kovin uhkaavan näköiseksi,\nja Planchet jäljitteli isäntänsä eleitä.\n\n-- Voi armollinen herra, älkää puhuko minulle siitä asiasta mitään!\nisäntä voihkaisi kaikkein surkeimmalla äänellään. Voi hyvä Luoja, kuinka\nkalliisti olen joutunut maksamaan sen erehdykseni! Voi minua onnetonta\nmiestä!\n\n-- Minä kysyn teiltä, minne se aatelismies on joutunut?\n\n-- Suvaitkaa kuunnella minua, armollinen herra, ja armahtakaa minua.\nOlkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin ystävällinen!\n\nD'Artagnan, mykkänä vihasta ja levottomuudesta, istui uhkaavana kuin\ntuomari. Planchet nojasi ylpeänä hänen tuoliansa vasten.\n\n-- Näin on asia, armollinen herra, virkkoi isäntä vapisten, sillä nyt\nminä tunnen jo teidät: te se olette, joka matkustitte pois silloin kuin\nminulle tapahtui tuo onneton selkkaus sen herran kanssa, jota te\ntarkoitatte.\n\n-- Niin, minä se olen; siis näette kyllä, ett'ei teillä ole armoa\nodotettavissa, ell'ette puhu selvää totuutta.\n\n-- Suvaitkaa vaan kuunnella minua niin saatte tietää kaikki.\n\n-- Minä kuuntelen.\n\n-- Viranomaiset olivat ilmoittaneet minulle, että kuuluisa väärän rahan\ntekijä useiden toveriensa kanssa oli tulossa ravintolaani, ja he kaikki\nolivat henkivartijain tai muskettisoturien valepuvussa. Teidän hevoset,\nlakeijat, teidän kasvot, kaikki minulle ennakolta kuvattiin.\n\n-- Jatkakaa, jatkakaa, sanoi d'Artagnan, joka huomasi aivan heti, mistä\nnoin tarkat kuvaukset olivat kotoisin.\n\n-- Minä ryhdyin siis viranomaisten käskystä, jotka lähettivät minulle\napuväkeä kuusi miestä, sellaisiin toimenpiteihin, jotka arvelin\ntarpeellisiksi, voidakseni varmasti saada nuo luulotellut\nvääränrahantekijät kiini.\n\n-- Yhä vaan! sanoi d'Artagnan, jonka korvia sana vääränrahantekijä\ntulistutti.\n\n-- Suokaa anteeksi, armollinen herra, että puhun semmoisia asioita, vaan\nne juuri ovat minun puollustukseni. Viranomaiset olivat minua\nsäikähdyttäneet, ja ymmärrättehän että ravintoloitsijan tulee menetellä\nvarovasti viranomaisten kanssa.\n\n-- Mutta vielä kerran, missä on nyt se herra? mihin on hän joutunut?\nonko hän kuollut vai elääkö hän?\n\n-- Malttakaa, armollinen herra, me tulemme nyt siihen. Sitten tapahtui\nmitä te jo tiedätte, ja jonka selvänä seurauksena, lisäsi isäntä\nliukastellen, mikä ei jäänyt d'Artagnan'ilta oivaltamatta, teidän\näkillinen lähtemisenne näytti olevan. Tuo herra, teidän ystävänne,\npuollusti itseään vimmatusti. Hänen palvelijansa, joka pahaksi onneksi\noli joutunut riitaan itse viranomaisten kanssa, jotka olivat\ntallirenkien valepuvussa...\n\n-- Ah! kurjamaiset lurjukset! huudahti d'Artagnan, te olitte kaikki\nyhdessä juonessa, enkä minä oikein ymmärrä miksi minä en lopeta teitä\nkaikkia heti paikalla.\n\n-- Voi, ei! armollinen herra, me emme olleet kaikki yhdessä juonessa, ja\nte näette sen kyllä kohta. Teidän herra ystävänne (suokaa anteeksi\nett'en voi nimittää häntä sillä kunnioitettavalla nimellä, joka hänellä\nepäilemättä on, vaan minä en tiedä sitä) teidän herra ystävänne,\nsaatettuaan kahdella pistoolinlaukauksella kaksi miestä kykenemättömäksi\ntaisteluun, vetäytyi taaksepäin puollustaen itseään miekallansa, jolla\nhän silpoi vielä yhden minun miehiäni ja jonka lappeella hän löi minut\nhölmiöksi.\n\n-- Mutta pyöveli, etkö lopeta jo? sanoi d'Artagnan, minne Athos on\njoutunut?\n\n-- Taistellen ja peräytyen, niinkuin jo sanoin, tapasi hän takanansa\nkellarin portaat, ja kun ovi oli auki, tempasi hän avaimen mukaansa, ja\nsulkeutui kellarin sisään. Kun pidettiin hänen nyt olevan varmassa\npaikassa, jätettiin hänet rauhaan.\n\n-- Vai niin sanoi d'Artagnan häntä ei siis tahdottu tappaa, hänet\ntahdottiin vaan vangita.\n\n-- Hänetkö vangita, armollinen herra? hän vangitsi itse itsensä, sen\nvannon. Sitä ennen oli hän toimittanut raskaan työn, yksi mies oli\nhengetönnä, kaksi pahasti haavoitettuna. Kuolleen ja haavoitetut veivät\nheidän toverinsa, enkä ole sen jälkeen kuullut puhuttavan enempää\ntoisista kuin toisistakaan. Minä itse menin toinnuttuani maaherran\nluokse, jolle kerroin koko tapauksen ja kysyin, miten minun oli\nmenetteleminen vangin suhteen. Mutta maaherra oli kuin pilvistä\npudonnut, hän sanoi minulle ett'ei hän tiennyt koko asiasta yhtään\nmitään, ja että ne käskyt, joita minä olin saanut, eivät tulleet\nhäneltä, ja että jos minä kovaksi onneksi sanoisin kelle hyvänsä että\nhänellä oli mitään osallisuutta tähän kähäkkään, hän hirttäisi minut.\nSiitä näkyy että minä olin erhetyksissä, että minä olin vanginnut väärän\nmiehen ja että oikea oli päässyt pakoon.\n\n-- Mutta Athos? ärjyi d'Artagnan, jonka kärsimättömyys yhä kasvoi siitä\ntiedosta, että viranomaiset olivat jättäneet koko asian unhotuksiin.\nMihin Athos on joutunut?\n\n-- Kun minulla oli kiire korjata vangittua vastaan tekemäni vääryydet,\njatkoi isäntä, lähdin minä avaamaan kellarin ovea, päästäkseni hänet\nvapauteensa. Ah, armollinen herra, hän ei ollut enää ihminen, hän oli\npaholainen. Kun otin puheeksi vapauttamisen, sanoi hän että se vaan oli\npaula, johon häntä tahdottiin houkutella ja että hän ennen lähtemistänsä\nulos aikoi asettaa ehtonsa. Minä sanoin hänelle hyvin nöyrästi, että\nminä kyllä selvästi näin, mihin pahaan pulaan olin itseni saattanut\nkäydessäni Hänen Majesteettinsa muskettisoturin kimppuun, ja että minä\nolin valmis alistumaan hänen ehtoihinsa.\n\n-- Ensiksi, sanoi hän, tahdon, että palvelijani päästetään luokseni\ntäysissä aseissa.\n\n-- Tämä käsky täytettiin kiireimmän kautta; sillä ymmärrättehän,\narmollinen herra, että me olimme taipuvaiset tekemään kaikki mitä teidän\nystävänne halusi. Herra Grimaud (hän sanoi nimensä, vaikka hän ei paljoa\npuhu); herra Grimaud laskeutui siis kellariin, niin haavoitettuna kuin\nolikin; sittenkuin herra oli saanut palvelijansa luokseen, pönkitti hän\noven uudestaan ja käski meidän pysyä huoneissamme.\n\n-- Mutta sanokaa nyt jo vihdoin, huusi d'Artagnan, missä hän nyt on?\nmissä on Athos?\n\n-- Kellarissa, armollinen herra.\n\n-- Kuinka, onneton, oletteko pitäneet häntä kellarissa siitä saakka?\n\n-- Hyvä Isä! Emme, herra. Mekö pitäneet häntä kellarissa! Te ette siis\ntiedä, mitä hän tekee siellä kellarissa? Ah, jos te voisitte saada hänet\ntulemaan sieltä ulos, olisin minä kiitollinen teille koko elämäni ajan\nja palvelisin teitä kuin suojeluspyhää.\n\n-- Hän on siis siellä? minä tapaan hänet siis sieltä?\n\n-- Tietysti, sillä hän on äkäytynyt olemaan siellä. Kerran koettelin\nminä kahden palvelijani kanssa pyrkiä kellariin, mutta hän yltyi\nankaraan raivoon. Ja sieltä kuului semmoista ääntä kuin olisi ladattu\npyssyjä ja pistooleja. Kysyttyämme, mikä oli heidän aikomuksensa\nvastattiin sieltä että heillä oli neljäkymmentä laukausta varalla, ja\nettä he ampuisivat ne aivan viimeiseen asti, ennenkuin sallisivat\nkenenkään astua askeltakaan kellariin. Sitten valitin minä maaherralle,\nvaan hän vastasi, että se oli minulle aivan paraiksi, mitäs minä muka\nmenin loukkamaan kunnianarvoisia herroja, jotka tulivat majailemaan\nluokseni.\n\n-- Niinkö että siitä ajasta saakka? ... kysyi d'Artagnan voimatta\npidättyä nauramasta isännän surkealle muodolle.\n\n-- Niin että siitä ajasta saakka, hyvä herra, jatkoi isäntä-parka, on\nmeidän elämämme mitä kurjinta olla voipi; sillä ymmärrättehän että\nkaikki meidän ruoka- ja juomavaramme ovat kellarissa: siellä ovat meidän\npulloviinit ja tynnöriviinit, oluet, öljyt, maustimet, silavat ja\nmakkarat; ja kun me olemme estetyt pääsemästä sinne, täytyy meidän\nkieltäytyä antamasta matkustajille juomaa ja ruokaa, joten meidän\nravintolamme saa joka päivä suuria vahingoita. Jos teidän ystävänne\npysyy vielä viikon kellarissani, joudumme me vallan häviöön.\n\n-- Ja se on aivan oikein, hupsu! Eikö meidän ulkomuodostamme kyllä\nnäkynyt, että me olimme ylhäistä väkeä, emmekä mitään vääristelijöitä,\neikö?\n\n-- Kyllä, te olette oikeassa, armollinen herra, sanoi isäntä. Mutta\nkuulkaas, kuulkaas, miten hän taas elämöi.\n\n-- Varmaankin on häntä menty häiritsemään, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Mutta täytyyhän häntä häiritä, huudahti isäntä; meille tuli juuri\nkaksi englantilaista herraa.\n\n-- No entäpäs sitten?\n\n-- Niin no, englantilaiset juovat mielellään hyvää viiniä, niinkuin\ntiedätte, armollinen herra; nämä ovat pyytäneet kaikkein parasta.\nVaimoni on sen vuoksi anonut herra Athokselta lupaa päästä kellariin,\ntyydyttääkseen noita herroja; mutta hän on tapansa mukaan kieltänyt. Oi,\nvoi, nythän meteli käy kahta kauheammaksi.\n\nD'Artagnan kuuli todellakin suurta melua kellarin puolelta; hän nousi\nistuviltaan ja lähti, isäntä etunenässä käsiänsä väännellen, Planchet\nperässä muskettiansa pidellen, metelipaikkaa kohden.\n\nNuo molemmat äskentulleet herrat olivat suutuksissaan, he olivat\nkulkeneet pitkän matkan ja olivat sekä nälissään että janoissaan.\n\n-- Mutta sehän on hirmuvaltaa, lausuivat he hyvällä ranskankielellä,\nvaikka vieraalla äännöstavalla, että tuo hullu herrasmies ei tahdo antaa\nnoiden kelpo ihmisten käyttää viinejänsä. Mitäs muuta, me menemme\nsärkemään oven, ja jos hän on liian rajupäinen niin me tapamme hänet.\n\n-- Siivolla, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan vetäen pistoolinsa vyöstään;\nte ette tapa ketään, jos suvaitsette.\n\n-- Hyvä, hyvä, kuului oven takana Athoksen levollinen ääni, antaa noiden\nsuurisuisten pöyhkeilijöiden tulla vaan, niin nähdäänpähän.\n\nNiin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset\nkatselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan\nyhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita,\njoiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.\n\nSyntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät\nperäytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja\npotkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.\n\n-- Planchet, sanoi d'Artagnan varustaen pistoolinsa kuntoon, minä otan\nkohdalleni tämän täällä ylhäällä, pidä sinä huoli tuosta tuolla\nalhaalla. Aa, herrat, vai tahdotte te tappelua, no, olkoon menneeksi,\nkyllä sitä saatte!\n\n-- Luulenpa kuulevani d'Artagnan'in äänen, huudahti Athos kuni maan\nalta.\n\n-- Niin oikein, sanoi d'Artagnan huutaen hänkin vuorostaan, se minä\nolenkin, ystäväni.\n\n-- Ahaa, hyvä on, sanoi Athos, kyllä me heidät opetamme, nuo\novensärkijät.\n\nEnglantilaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, mutta he olivat\nkahden tulen välissä; he empivät vielä hieman; mutta, niinkuin äskenkin,\nylpeys voitti ja toinen potkaus tärähdytti ovea melkein särkymään asti.\n\n-- Väisty tieltä, d'Artagnan, väisty tieltä, huudahti Athos, väisty\ntieltä, minä ammun.\n\n-- Herrat! lausui d'Artagnan, joka aina mietti asiat tarkoilleen,\nherrat, ajatelkaahan hiukkanen! Malta, Athos! Te, herrat, puututte nyt\npahaan asiaan ja teidät pistellään seulaksi. Palvelijani ja minä ammumme\nteihin kolme laukausta ja kellarista saatte saman verran; siihen lisäksi\non meillä vielä miekat, jota, olkaa varmat siitä, minä ja ystäväni\nkäytämme jotakuinkin. Antakaa minun selvittää teidän asianne ja omani.\nTe saatte kohta juotavaa, sen vakuutan kunniasanallani.\n\n-- Jos sitä on jälellä, kuului Athoksen pilkallinen ääni.\n\nRavintolan isäntä tunsi kylmän hien virtaavan pitkin selkärankaansa.\n\n-- Kuinka, josko sitä on jälellä! mutisi hän.\n\n-- Mitä hiisiä! totta kai sitä jälellä on, vakuutti d'Artagnan; olkaa\nhuoleti, eivät he teiltä ole toki koko kellaria tyhjentäneet. Herrat,\npistäkää miekkanne tuppeen.\n\n-- Kyllä, mutta pankaa tekin pistoolinne tuppeen.\n\n-- Aivan mielelläni.\n\nJa d'Artagnan näytti esimerkkiä. Sitten kääntyi hän Planchet'in puoleen,\nja käski hänen laskemaan pois muskettinsa.\n\nEnglantilaiset pistivät muristen miekat tuppeen. Heille kerrottiin\nAthoksen vangitsemisjuttu. Ja kun he olivat kelpo aatelismiehiä,\nmyönsivät he isännän tehneen väärin.\n\n-- Nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, menkää huoneesenne, niin\nkymmenen minuutin perästä, sen takaan, tuodaan teille kaikkea mitä\nhaluatte.\n\nEnglantilaiset kumarsivat ja menivät.\n\n-- Nyt kun minä olen yksin, Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, avaa\nminulle ovi.\n\n-- Heti paikalla, sanoi Athos.\n\nSilloin kuului jyskettä ja jyryä, pönkät ja salvat romahtivat näet alas;\nhetkisen perästä ovi lensi auki ja Athoksen kalpeat kasvot ilmaantuivat\nnäkyviin.\n\nD'Artagnan heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä hellästi; sitten\ntahtoi hän vetää hänet ulos kosteasta olinpaikastansa, ja silloin\nhuomasi hän vasta että Athos horjui.\n\n-- Oletko haavoitettu? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Minäkö! en millään muotoa; minä olen vaan ihan juovuksissa, siinä\nkaikki, eikä koskaan kukaan ole niin paljo koettanut siihen tilaan\npäästäksensä. Saakeli soikoon, olenpa varmaankin osaltani tyhjentänyt\nsata viisikymmentä pulloa.\n\n-- Herra armahtakoon! huudahti isäntä, jos palvelija on juonut\npuolenkaan verran mitä hänen herransa, olen minä hävinnyt mies.\n\n-- Grimaud on palvellut ylhäisissä paikoissa, eikä hän siis ole ruvennut\nsemmoisiin tapoihin kuin minä; hän on juonut vaan tynnöreistä;\nmalttakaas, minä luulen hänen unhottaneen panna tynnörintapin kiini.\nKuuletteko kuinka siellä lorisee!\n\nD'Artagnan purskahti nauruun, joka muutti isännän vilunväristyksen\nkuumaksi poltteeksi.\n\nSamalla näkyi Grimaud vuorostaan herransa takana musketti olalla, pää\nhuojuvana niinkuin Rubens'in taulujen juopuneilla satiireilla. Hän oli\nedestä ja takaa märkänä rasvaisesta nesteestä, jonka isäntä tunsi\nparhaaksi oliiviöljyksensä.\n\nSeurue kulki salin lävitse ja sijoittui ravintolan parhaasen huoneesen,\njonka d'Artagnan pyytämättä anasti huostaansa.\n\nSillä aikaa isäntä vaimoineen syöksyi lyhti kädessä kellariin, joka\nheiltä niin kauvan oli ollut suljettuna ja jossa heitä odotti kauhea\nsekasorto.\n\nParhaat ruokatavarat oli syöty, lihoista oli vaan jälellä luut, joita\nuiksenteli viinilätäkössä kellarin permannolla, pullojen kappaleita ja\nlasin möyhyä oli eräs nurkka täynnä, erään tynnörin tappi oli jäänyt\nauki, ja tynnöri oli juuri kuiviin vuotamaisillaan. Hävitys ja kuolema\nvallitsi ylt'yleensä niinkuin sotakentällä. Viidestäkymmenestä\nmakkarasta oli tuskin kymmentä jälellä.\n\nIsännän ja emännän valitukset ja voivotukset kaikuivat kellarissa niin\nettä itse d'Artagnan tuli siitä liikutetuksi. Mutta Athos ei edes\nkääntänyt päätänsäkään sinne päin.\n\nMutta tuskaa seurasi raivo. Isäntä tempasi paistinvartaan ja syöksi\nepätoivoissaan siihen huoneesen jonne molemmat ystävykset olivat\nvetäytyneet.\n\n-- Viiniä! sanoi Athos nähdessään isännän.\n\n-- Viiniä! huudahti isäntä hämmästyneenä, mutta olettehan te juoneet\nsitä minulta enemmän kuin sadan pistole'n edestä: nyt olen hävinnyt,\nkadotettu, mitätön mies!\n\n-- Pah! sanoi Athos, meillä on yhä jano.\n\n-- Jos edes olisitte tyytyneet juomiseen; vaan kun säritte kaikki\npullotkin.\n\n-- Te sysäsitte minut erääsen kasaan, joka romahti kumoon. Oma syynne.\n\n-- Kaikki öljyni on mennyttä!\n\n-- Öljy on hyvää haava-palsamia ja Grimaud-paran täytyi kai hoidella\nniitä haavojaan, mitä olitte häneen iskeneet.\n\n-- Kaikki makkarat syöty!\n\n-- Kellarissa on äärettömän paljo rottia.\n\n-- Teidän tulee maksaa minulle kaikki, huusi isäntä vimmassaan.\n\n-- Kolminkertainen konna! sanoi Athos nousten jaloilleen; mutta hän\nputosi heti takaisin istuvilleen, semmoiset olivat hänen voimansa.\nD'Artagnan kiiruhti hänelle avuksi ja kohotti ratsupiiskansa.\n\nIsäntä peräytyi askeleen ja rupesi itkeä ulvomaan.\n\n-- Tämä opettaa teitä, sanoi d'Artagnan, kohtelemaan paremmin vieraita,\njoita hyvät henget teille lähettävät.\n\n-- Hyvät henget! sanokaa pirut!\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi d'Artagnan, jos te särette korviamme\nulvonnallanne, sulkeudumme me kaikin neljän teidän kellariinne, niin\nsaadaan nähdä onko hävitys siellä todella niin suuri kuin te sanotte.\n\n-- No niin, hyvät herrat, sanoi isäntä, minä olen väärässä, sen\ntunnustan, mutta onhan armo kaikilla syntisillä; te olette herroja ja\nminä olen köyhä ravintolan isäntä, säälikäähän toki minua.\n\n-- Ahaa, jos rupeat sillä tavoin puhumaan, sanoi Athos, säret minulta\nsydämmen ja kyyneleet alkavat juosta silmistäni niinkuin äsken viini\ntynnöreistäsi. Ei sitä olla niin pirullisia kuin näyttää. Maltappas,\ntule tänne niin jutelkaamme hieman.\n\nIsäntä lähestyi arasti.\n\n-- Tule tänne vaan, elä pelkää, jatkoi Athos. Silloinkuin rupesin\nsinulle maksamaan, laskin kukkaroni pöydälle.\n\n-- Niin teitte, armollinen herra.\n\n-- Siinä kukkarossa oli kuusikymmentä pistole'a, missä on se nyt?\n\n-- Se toimitettiin kansliaan, armollinen herra: luultiin sen sisältävän\nväärää rahaa.\n\n-- No niin, hanki takaisin kukkaro, ja ota ne kuusikymmentä pistole'a.\n\n-- Mutta, armollinen herra, kanslia ei anna takaisin enää mitä se on\nsaanut käsiinsä. Jos se olisi ollut väärää rahaa, silloin olisi vielä\njotakin toivoa; vaan kovaksi onneksi olivat ne oikeita rahoja.\n\n-- Sopikaa sitten keskenänne, se ei minua liikuta, semminkin kun minulle\nei jäänyt yhtään livre'ä.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi d'Artagnan, missä on Athoksen hevonen?\n\n-- Tallissa.\n\n-- Kuinka paljo sillä olisi hintaa?\n\n-- Viisikymmentä pistole'a korkeintaan.\n\n-- Kyllä se maksaa toki kahdeksankymmentä, ota se niin kaikki on kuitti.\n\n-- Kuinka! myötkö minun hevoseni, sanoi Athos, myötkö minun Bajazet'ini?\nmilläs sitten sotaan menen, Grimaud'illako?\n\n-- Minä olen tuonut sinulle toisen, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Toisen?\n\n-- Niin, ja erinomaisen! huudahti isäntä.\n\n-- No jos minulle annetaan toinen pulskempi ja nuorempi, niin ota vaan\nvanha, ja juokaamme nyt.\n\n-- Mitä lajia? kysyi isäntä kirkastuneena.\n\n-- Sitä, jota vielä on viisitoista pulloa jälellä perimäisessä sopessa,\nkaikki muut pullot särkyivät pudotessani. Tuo tänne kuusi pulloa.\n\n-- Mutta onpa sitä koko tynnöri tuota miestä! mutisi isäntä mennessään;\njos hän viipyisi täällä vielä viisitoista päivää ja maksaisi kaikki\njuomisensa, niin asiani olisivat autetut.\n\n-- Ja muista tuoda, sanoi d'Artagnan, neljä pulloa samaa laatua\nenglantilaisille herroille.\n\n-- Ja nyt, sanoi Athos, odottaessamme viinin tulemista kerro minulle,\nd'Artagnan, kuinka niille toisille on käynyt. Annappas tulla.\n\nD'Artagnan kertoi hänelle kuinka hän oli tavannut Porthoksen vuoteellaan\nniukahduksineen ja Aramiksen pöydän ääressä kahden papin välissä. Kun\nhän lopetti kertomuksensa palasi isäntä pulloineen.\n\n-- Hyvä on, sanoi Athos täyttäen lasit; nyt olen selvillä Porthoksesta\nja Aramiksesta. Vaan sinä, veikkoseni, kuinkas sinun itsesi laita on ja\nmitenkä sinun on käynyt? Sinä näytät minusta niin surulliselta.\n\n-- Niin vastasi d'Artagnan, minä olen onnettomin teistä kaikista!\n\n-- Sinäkö onneton, d'Artagnan! huudahti Athos. Maltappas, kuinka sinä\nolisit onneton? Kerrohan.\n\n-- Kerron toiste, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Toiste! ja minkä vuoksi toiste? senkö vuoksi että luulet minun olevan\njuovuksissa, d'Artagnan? Muistappas tämä: minun ajatukseni ei ole\nkoskaan niin selkeät kuin juuri viinissä. Kerro siis vaan, minä\nkuuntelen pörhössä-korvin.\n\nD'Artagnan kertoi seikkailunsa rouva Bonacieux'in kanssa.\n\nAthos kuunteli tyynenä; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:\n\n-- Joutavia kaikki, aivan joutavia!\n\nSe oli Athoksen tavallinen sanantapa.\n\n-- Sinä sanot aina: \"joutavia\", virkkoi d'Artagnan, mutta mitäpä\nsinusta, joka et ole koskaan rakastanut.\n\nAthoksen sammunut silmä leimahti äkkiä; mutta se oli vaan pikainen\nvälähdys, jonka jälkeen kaikki oli taas yhtä pimeätä ja riutunutta kuin\nennen.\n\n-- Se on totta, sanoi hän levollisesti, minä en ole koskaan rakastanut.\n\n-- Ymmärräthän siis, sinä kivisydän, sanoi d'Artagnan, että teet väärin\nollessasi kova meitä helläsydämisiä vastaan.\n\n-- Hellät sydämmet, lävistetyt sydämmet, sanoi Athos.\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Sanon vaan, että rakkaus on arpapeli, jossa voittaja voittaa\nkuoleman! Sinä olet onnellinen kun olet menettänyt, usko minua, rakas\nd'Artagnan.\n\n-- Hän näytti niin kovin rakastavan minua!\n\n-- Hän näytti, niin.\n\n-- Oh, hän rakasti myös.\n\n-- Lapsi! ei ole sitä miestä, joka ei samoinkuin sinä olisi uskonut\nlemmittynsä rakastavan häntä, mutta ei ole myöskään sitä miestä, jota\nhänen lemmittynsä olisi pettänyt.\n\n-- Paitsi sinua, Athos, jolla ei koskaan ole lemmittyä ollut.\n\n-- Se on totta, sanoi Athos hetkisen vaiettuaan, minulla ei ole ollut\nkoskaan, ei koskaan. Juokaamme!\n\n-- Mutta kun sinä olet semmoinen filosoofi, sanoi d'Artagnan, niin opeta\nsinä minua ja auta minua; minä tarvitsen oppia ja lohdutusta.\n\n-- Lohdutusta mihin?\n\n-- Onnettomuuteeni.\n\n-- Sinun onnettomuutesi minua naurattaa, sanoi Athos kohottaen\nolkapäitänsä; olisinpa utelias tietämään, mitä sanoisit jos minä\nkertoisin sinulle rakkaushistoriani.\n\n-- Sinun?\n\n-- Tai oikeastaan erään ystäväni, sama se.\n\n-- Kerro veikkonen.\n\n-- Juokaamme, se on viisaampaa.\n\n-- Juo ja kerro.\n\n-- Tosiaan, käyhän se, sanoi Athos tyhjentäen ja täyttäen lasinsa, ne\nmolemmat sopivat mainiosti yhteen.\n\nJa sitten Athos rupesi kokoomaan ajatuksiansa, ja sitä mukaa kuin hän\nniitä kokosi, näki d'Artagnan hänen vaalenevan; hän oli siinä\njuopumuksen tilassa, missä tavalliset juomarit kaatuvat ja nukkuvat.\nMutta hän uneksi valveillaan. Juopumuksen uinailemisessa on jotakin\nkauhistavaa.\n\n-- Tahdotko sinä minua kaikin mokomin kertomaan, kysyi hän.\n\n-- Kyllä minä pyydän, sanoi d'Artagnan.\n\n-- No olkoon menneeksi tahtosi mukaan. Eräs minun ystäviäni, huomaa\ntarkoin, en minä, vaan eräs minun ystäväni, keskeytti Athos puheensa\nnaurahtaen synkästi; eräs kreivi minun kotiseudullani, Berry'ssä näet,\njalo kuni Dandolo tai Montmorency, rakastui viidenkolmatta-vuotisena\nseitsentoista-vuotiseen tyttöön, joka oli kaunis kuin lemmen jumalatar\nitse. Kaikessa lapsellisuudessaan oli hänellä tulinen mieli, ei naisen\nvaan runoilijan; hän ei miellyttänyt, hän hurmasi; hän asui eräässä\npikkukaupungissa veljensä luona, joka oli pappi. Kumpikin oli sinne\ntullut muualta, ei tiedetty mistä; mutta kun nähtiin hänen olevan niin\nkauniin ja hänen veljensä niin jumalisen, ei juolahtanut mieleenkään\nkysellä heidän kotiperäänsä. Muutoin sanottiin heidän olevan hyvää\nsukua. Ystäväni, joka oli sen paikkakunnan herra, olisi voinut menetellä\nhänen kanssansa mielensä mukaan, mutta hän oli pahaksi onneksi kelpo\nmies, ja hän nai hänet. Tyhmä, pöllö, tomppeli!\n\n-- Kuinka niin, koska hän tyttöä rakasti? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Odotahan, sanoi Athos. Hän vei puolison linnaansa ja teki hänestä\npaikkakuntansa ensimmäisen naisen; ja, se oikeus on hänelle myönnettävä,\nhän kannatti erinomaisesti arvoansa.\n\n-- No entäs sitten? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Sitten eräänä päivänä kun hän oli jahdilla miehensä kanssa, jatkoi\nAthos matalalla äänellä ja puhui sangen joutuun, putosi hän hevosen\nselästä ja pyörtyi; kreivi kiiruhti avuksi ja kun pyörtynyt oli tukehtua\nvaatteihinsa, repi hän ne auki puukollansa, ja silloin paljastui hänen\nolkapäänsä. Arvaappas mitä siinä olkapäässä oli, d'Artagnan? kysyi Athos\npurskahtaen nauramaan.\n\n-- Voisinko minä sitä tietää? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Liljankukka, sanoi Athos. Hän oli merkitty.[5]\n\nJa Athos tyhjensi lasinsa yhdessä henkäyksessä.\n\n-- Kauhistus! huudahti d'Artagnan, mitä puhutkaan?\n\n-- Aivan totista totta. Tuo enkeli olikin paha henki. Nuori tyttö-parka\noli varastanut.\n\n-- Ja mitä kreivi sitten teki?\n\n-- Kreivi oli suuri herra, hänellä oli alueessansa täysi tuomiovalta,\nsekä alempi että korkeampi, hän riisti vaatteet kreivinnan päältä, sitoi\nhänen kätensä selän taakse ja hirtti hänet lähimäiseen puuhun.\n\n-- Taivas! Athos! hän oli murhaaja! huudahti d'Artagnan.\n\n-- Niin, murhaaja, ei sen enempää, sanoi Athos kalpeana kuin kuolema.\nMutta minulta näkyy loppuvan viini.\n\nJa Athos otti viimeisen pullon kaulasta kiini, asetti sen huulillensa ja\ntyhjensi sen niinkuin tavallisen juomalasin.\n\nSitten vaipui hänen päänsä alas kämmenien väliin; d'Artagnan katseli\nhäntä hämmästyneenä.\n\n-- Se on opettanut minut erilleni kauniista, runollisista, hempeistä\nnaisista, sanoi Athos nostaen päätänsä ja aikomatta enää jatkaa kreivin\njuttua. Suokoon Jumala sinulle saman opetuksen. Juokaamme!\n\n-- Hän on siis kuollut? sopersi d'Artagnan...\n\n-- Niin, saakeli vieköön onkin, sanoi Athos. Mutta ojenna tänne lasiasi.\nEikös tässä enempää jakseta juoda, peijakas soikoon!\n\n-- Entäs hänen veljensä? jatkoi d'Artagnan arasti.\n\n-- Hänen veljensä? kertoi Athos.\n\n-- Niin, se pappi?\n\n-- Ahaa, niin, minä kuulustelin häntä, hirttääkseni hänet myös, mutta\nhän oli pitänyt varansa ja jättänyt pappilansa edellisenä iltana.\n\n-- Onkos saatu edes tietää kuka tuo onneton oli?\n\n-- Hän oli luultavasti tuon kaunottaren ensimäinen rakastaja ja\nrikostoveri, kelpo mies, joka oli tekeytynyt papiksi, voittaaksensa\nlemmittynsä ja saattaaksensa hänet siten turvalliseen asemaan.\n\n-- Oh, Jumalani! huudahti d'Artagnan, aivan äimistyneenä tuosta\nhirveästä tapauksesta. Hän ei voinut enää sietää tuota keskustelua, joka\nolisi saattanut hänet vallan mielettömäksi; hän laski päänsä kämmentensä\nväliin ja oli nukkuvinansa.\n\n-- Ei noista nuorista ole juomaan, sanoi Athos katsellen häntä säälillä,\nja tuo on kumminkin mitä parhaimpia!...\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nPalausmatka.\n\n\nD'Artagnan oli aivan pyöräpäällä Athoksen hirveästä kertomuksesta; ja\nmonet seikat näyttivät hänestä vielä tuossa puolinaisessa paljastuksessa\nhämäriltä; ensinkin oli asian kertonut mies, joka oli kokonaan\njuovuksissa, miehelle, joka oli puolijuovuksissa, vaan kuitenkin,\nhuolimatta siitä sekavuudesta, jonka parin kolmen bourgogne-pullon\nhöyryt vaikuttavat aivoihin, d'Artagnan herättyään seuraavana aamuna\nmuisti selvästi Athoksen jokaisen sanan, aivan kuin ne olisivat\npiirtyneet hänen mieleensä sitä mukaan kuin ne olivat pudonneet Athoksen\nhuulilta. Kaikki tuo epätietoisuus oli omiansa herättämään hänessä vaan\nyhä suurempaa halua päästä asian perille, jonka vuoksi hän lähti\nystävänsä luokse lujasti päättäneenä uudistaa eilisen keskustelun; mutta\nhän tapasi Athoksen kokonaan tyyntyneenä, toisin sanoen, hän oli niin\nperäti viisas ja varova ett'ei häneltä saanut enää mitään tietoja\nurkituksi.\n\nMuutoin, kun muskettisoturi oli paiskannut hänelle kättä, ehätti hän\nennen häntä ja lausui:\n\n-- Minä olin eilen aika juovuksissa, d'Artagnan veikkoseni, sen tunsin\ntänä aamuna kielestäni, joka oli vielä paksuna kuin pölkky, ja\nvaltasuonestani, joka tykytti kovin kiivaasti; lyönpä vetoa, että puhuin\nkaiketi tuhansia hullutuksia.\n\nJa näin sanoen, silmäsi hän ystäväänsä niin terävästi, että hän joutui\nhämille.\n\n-- Et ensinkään, vastasi d'Artagnan, ja jos oikein muistan, et puhunut\nmitään tavallista kummempaa.\n\n-- Ohoh, sinä hämmästytät minua! Minä luulin kertoneeni sinulle erään\nmitä surkeimman historian.\n\nJa hän katsoi nuorta miestä ikäänkuin olisi hän tahtonut tirkistää hänen\nsydämmensä pohjaan.\n\n-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, näyttääpä siltä kuin minä olisin\nollut enemmän juovuksissa kuin sinä, koska minä en muista mitään.\n\nAthos ei tyytynyt vielä siihen, vaan sanoi:\n\n-- Sinä olet kaiketi huomannut, veikkoseni, että jokaisella on oma\npäänsä juovuksissa, suruinen tai iloinen; minä olen juovuksissa aina\nsuruinen ja kun kerta olen humaltunut, saan minä kiihkon kertoa kaikkia\nkauheita juttuja mitä minun tyhmä imettäjäni on ajanut kallooni. Se on\nminun paha puoleni, pää-vikani, sen myönnän; mutta muutoin kyllä olen\nkelpo juomaveikko.\n\nAthos sanoi kaiken tuon niin luonnollisesti, että d'Artagnan'in vakuutus\nalkoi horjua.\n\n-- Oh! vai niin, no senpä vuoksi todella muistelenkin, sanoi d'Artagnan,\nkoettaen urkkia totuutta, senpä vuoksi muistelenkin kuin unta, että\npuhuimme jotakin hirtetyistä.\n\n-- Kas niin, siinä sen näet, sanoi Athos kalveten ja koettaen kuitenkin\nsamalla nauraa, olinhan siitä varma, sillä hirtetyt ovat minun\npainajaiseni.\n\n-- Niin, niin, jatkoi d'Artagnan, ja nyt rupean muistamaan yhä lisää;\nolihan puhetta ... kuinkas se olikaan ... olihan puhetta jostakin\nnaisesta.\n\n-- Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun\nsuuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean\nkertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa.\n\n-- Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus\nvaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta.\n\n-- Joka joutui hirteen.\n\n-- Niin, jonka hirtti hänen puolisonsa, eräs ylhäinen herra sinun\ntuttaviasi, jatkoi d'Artagnan tähdäten tarkasti Athosta.\n\n-- No niin, siitä näet, kuinka helposti toisten salaisuuksia ilmaistaan,\nkun ei tiedetä enää mitä puhutaan, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä,\nikäänkuin hän olisi surkutellut itseään. En totta tosiaan juo enää\nitseäni humalaan, se on peräti huono tapa.\n\nD'Artagnan pysyi vaiti.\n\nSitten Athos muuttaen yht'äkkiä puheenaihetta lausui:\n\n-- Kesken puheen, suuret kiitokset hevosesta, jonka minulle toit.\n\n-- Onko se mieleisesi? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Kyllä, mutta ei se ollut mikään kestävä hevonen.\n\n-- Ohoh, siinä petyt; minä olen kulkenut sillä kymmenen peninkulmaa\nvähemmässä kuin puolessatoista tunnissa, eikä siitä näkynyt enempää kuin\njos se olisi juossut kertaalleen ympäri Saint-Sulpice'n torin.\n\n-- Vai niin, mutta melkeinpä saat minun katumaan.\n\n-- Katumaan?\n\n-- Niin, minä olen sen menettänyt.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Asia on tämmöinen: tänä aamuna kun heräsin kello kuusi, nukuit sinä\nvielä kuin pölkky, ja minä en tiennyt kuinka saisin aikani kulumaan;\nolin vielä aivan tylsistyksissäni eilisestä hummaamisesta; menin alas\nsuureen saliin ja tapasin siellä toisen noita meidän englantilaisia,\njoka hieroi hevoskauppaa erään hevoshuijarin kanssa, hänen oma hevosensa\noli näet eilen kuollut verikohtaukseen. Minä lähestyin häntä ja kun näin\nhänen tarjoovan sata pistole'a eräästä ruunikosta, sanoin minä hänelle:\nhiisi vieköön, minulla on myöskin hevonen kaupaksi!\n\n-- Ja sangen kaunispa onkin, sanoi hän, minä näin sen eilen kun\nystävänne palvelija sitä talutteli.\n\n-- Pidättekö sitä sadan pistole'n arvoisena?\n\n-- Kyllä, ja tahdotteko antaa sen minulle siitä hinnasta?\n\n-- En, mutta minä pelaan siitä kanssanne.\n\n-- Pelaatteko siitä?\n\n-- Pelaan.\n\n-- Millä?\n\n-- Kuutioilla.\n\n-- Sanottu kuin tehty; ja minä menetin hevosen. Mutta huomaa, jatkoi\nAthos, minä voitin takaisin loimen.\n\nD'Artagnan näytti sangen tyytymättömältä.\n\n-- Pahoittaako se mieltäsi? kysyi Athos.\n\n-- Kylläpä pahoittaa, se täytyy minun tunnustaa, vastasi d'Artagnan; tuo\nhevonen olisi ollut sodassa meillä hyvänä tuntomerkkinä; se oli lahja,\nmuisto. Athos, pahasti teit.\n\n-- Oh, veikkoseni, asetuppas minun sijalleni, sanoi muskettisoturi;\nminulla oli ensinkin niin vietävän ikävä, ja sitten toiseksi, minä en,\ntotta puhuen, ensinkään pidä englantilaisista hevosista. Ja sitten\nvielä, jos tuntemisesta on kysymys, niin siihenhän satulakin jo riittää;\nse pistää kyllä huomioon. Mitä hevoseen tulee, me kyllä keksimme jotakin\nsyytä sen katoamiseen. Saakeli vieköön! hevonenhan on kuolevainen;\najatteleppas jos minun olisi lapautunut tai saanut räkätaudin?\n\nD'Artagnan oli vielä nyreissään.\n\n-- Mieltäni pahoittaa, jatkoi Athos, että sinä näytät pitävän niin\npaljon noista eläimistä, sillä minun kertomukseni ei ole vielä lopussa.\n\n-- Mitä sinä sitten vielä olet tehnyt?\n\n-- Menetettyäni hevoseni, yhdeksällä kymmentä vastaan, (kaunis heitto!)\npisti päähäni pelata sinun hevosestasi.\n\n-- Vai niin, mutta toivoakseni pysähdyit sinä vaan tuohon päähänpistoon.\n\n-- En ensinkään, vaan panin aikomukseni heti kohta toimeen.\n\n-- Elä nyt hiidessä! huudahti d'Artagnan levottomana.\n\n-- Minä pelasin ja menetin.\n\n-- Minun hevoseni?\n\n-- Sinun hevosesi: seitsemän kahdeksaa vastaan, \"silmällä petti\" ...\ntunnethan tuon puheenparren.\n\n-- Athos, sinä et ole täydessä älyssäsi, sen vannon!\n\n-- Veikkoseni, eilen, kun kerroin tyhmiä historioitani, olisi minulle\npitänyt tuo sanoa, vaan ei tänäpäivänä. Minä menetin siis hevosen\nkaikkine kamsuineen.\n\n-- Mutta tuohan on kauheata!\n\n-- Maltahan, et vielä ole kuullut kaikkea; minä olisin oiva pelaaja,\nell'en minä olisi niin hellittämätön; mutta minä olen hellittämätön,\naivan niinkuin juomisessanikin; minä jatkoin siis...\n\n-- Mutta mitä sinä enää saatoit pelata, kun sinulla ei enää mitään\nollut?\n\n-- Kyllä sentään, kyllä sentään, veikkoseni; vielähän meillä oli jälellä\ntuo timanttisormus, joka säihkyy sormessasi ja jonka minä eilen\nhuomasin.\n\n-- Tämä timanttisormus, huudahti d'Artagnan, peittäen pikaisesti\nsormuksen kädellänsä.\n\n-- Ja kun minä olen timanttien tuntija, minulla kun on itsellänikin\nniitä ollut muutamia, arvostelin sen tuhanneksi pistole'ksi.\n\n-- Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta,\nett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?\n\n-- Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän\nainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen\npäivineen ja siihen lisäksi matkarahat.\n\n-- Athos, sinä saat minun vapisemaan! huudahti d'Artagnan.\n\n-- Minä puhuin siis tuosta timantista pelitoverilleni, joka myöskin oli\nsen huomannut. Mitäs saakelia sinä veikkoseni pidät sormessasi\ntuommoista taivaan tähteä, ja sitten vielä vaadit ett'ei sitä\nhuomattaisi! Mahdotonta!\n\n-- Jatka veikkonen, jatka! kiiruhti d'Artagnan, sillä totta tosiaan,\nkylmäverisyydelläsi kidutat minut kuoliaaksi!\n\n-- Me jaoimme tuon timantin kymmeneen sadan pistole'n suuruiseen\nosuuteen.\n\n-- Ah! sinä tahdot piloillasi koetella minua? sanoi d'Artagnan, jota\nviha alkoi tarttua tukkaan niinkuin Minerva Akilley'tä Iliadissa.\n\n-- En, saakeli vieköön, laskekkaan pilaa! olisinpa tahtonut nähdä sinua\nminun tilassani! viiteentoista päivään en ollut nähnyt mitään\nihmiskasvoja ja olin tulemaisillani hupsuksi tuosta alinomaisesta\nseurustelemisesta pelkkien pullojen kanssa.\n\n-- Se ei ole mikään syy mennä pelaamaan minun timanttiani, vastasi\nd'Artagnan puristaen nyrkkiänsä suonenvedon tapaisesti.\n\n-- Kuuntelehan toki loppuun; kymmenen sadan pistole'n suuruista osaa,\njokainen kymmenessä heitossa; kolmessatoista heitossa menetin minä\nkaikki, kolmessatoista heitossa: luku 13 on minulle aina onneton, sehän\noli 13 päivänä heinäkuuta kuin...\n\n-- Tuhannen tulimaista! huudahti d'Artagnan nousten pöydästä,\ntämänpäiväinen historiasi saattaa minut unhottamaan eilisen.\n\n-- Ole kärsivällinen, sanoi Athos, minulla on eräs tuuma. Englantilainen\non omituinen mies, minä näin hänen tänä aamuna puhuvan Grimaud'in\nkanssa, ja Grimaud ilmoitti minulle englantilaisen kehoittaneen häntä\nrupeamaan palvelukseensa. Minä pelasin Grimaud'ista, tuosta hiljaisesta\nGrimaud'ista, kymmenessä osuudessa.\n\n-- No mene nyt jo männikköön! huudahti d'Artagnan, purskahtaen nauramaan\nvastoin tahtoansa.\n\n-- Grimaud'ista itsestänsä, ymmärrätkö! ja kymmenellä osuudella\nGrimaud'ia, joka ei kokonaisuudessansa maksa puolta tukaattia, voitin\nminä takaisin timantin. Sanoppas sitten, eikö itsepintaisuus ole avu.\n\n-- Tämä on, todentotta, peräti hullua! huudahti d'Artagnan lohduttuneena\nja naurusta pidellen kupeitansa.\n\n-- Ymmärräthän että kun tunsin olevani voittamisen vauhdissa, rupesin\ntaas pelaamaan timantista.\n\n-- Oh, perhana, sanoi d'Artagnan synkistyen uudestaan.\n\n-- Minä voitin takaisin ensin sinun valjaasi, sitten sinun hevosesi,\nsitten oman hevoseni ja sitten menetin ne kaikki toistamiseen. Lyhyesti\nkertoen, minä olen voittanut takaisin sinun valjaasi, ja sitten omani.\nJa siinä ollaan nyt. Se oli oivallinen heitto; minä pysähdyinkin siihen.\n\nD'Artagnan hengitti niin paljon keveämmin kuin jos koko ravintola olisi\nnostettu hänen rintansa päältä.\n\n-- Entäs timantti, jääkös se minulle? kysyi hän pelonalaisesti.\n\n-- Aivan koskemattomana, veikkoseni; siihen lisäksi sekä sinun että\nminun kameelini valjaat.\n\n-- Mutta mitäs me teemme valjailla ilman hevositta?\n\n-- Minulla on juuri omat tuumani niistä.\n\n-- Athos, sinä saatat minut vapisemaan.\n\n-- Kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, sinä et ole pelannut kaukaan aikaan,\nminä tiedän sen, sinulla on siis varmaan hyvä onni.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Mitäkö sitten! englantilainen toverineen on vielä täällä. Minä\nhuomasin, että hän suuresti ikävöi saada valjaita, sinä taas puolestasi\nnäytät ikävöivän hevostasi. Sinun sijassasi minä pelaisin valjaasi\nhevosta vastaan.\n\n-- Mutta jos hän ei tahdo yksiä valjaita.\n\n-- Pelaa molemmat, hemmetissä! minä en ole semmoinen oman kontin katsoja\nkuin sinä.\n\n-- Tekisitkö sinä niin? sanoi d'Artagnan kahdella päällä, niin paljo\nalkoi Athoksen osoittama luottamus tietämättänsä häneen vaikuttaa.\n\n-- Kunniani kautta, yhdessä heitossa!\n\n-- Mutta kun hevoset ovat menetetyt, tahtoisin minä kaikin mokomin\nsäilyttää toki valjaat.\n\n-- Pelaa sitten timantistasi.\n\n-- Oh, se on vallan toinen asia; en koskaan, en milloinkaan.\n\n-- Saakeli, sanoi Athos, minä ehdottaisin siis, että pelaisit\nPlanchet'ista, vaan kun semmoista on jo pelattu, ehk'eipä englantilainen\nenää tahtoisi.\n\n-- Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, minusta on parasta ett'en pelaa\nmitään.\n\n-- Se on vahinko, sanoi Athos kylmästi, englantilainen on täynnä\npistole'ja. Koeta nyt hiidessä edes yksi heitto; yksi heitto on pian\ntehty.\n\n-- Vaan jos menetän?\n\n-- Sinä voitat.\n\n-- Vaan entä jos menetän?\n\n-- No niin, silloin annat valjaasi.\n\n-- Menkööt yhdessä heitossa, sanoi d'Artagnan.\n\nAthos meni hakemaan englantilaista käsiin ja löysikin hänet tallissa,\njossa hän katseli valjaita halukkailla silmin. Tilaisuus oli hyvä. Hän\nteki ehdotuksensa: kahdet valjaat yhtä hevosta tai sataa pistole'a\nvastaan, kumpaista hyvänsä. Englantilainen laski lukua kiiruusti: kahdet\nvaljaat maksoivat kolmesataa pistole'a yhteensä; hän suostui\nehdotukseen.\n\nD'Artagnan heitti vapisten kuutiot ja sai luvun kolme; hänen kalpeutensa\nsäikähdytti Athosta, joka siihen sanoi vaan:\n\n-- Huono heitto, veikkoseni; hevoset ovat teidän, herra, täysine\nvaljaineen.\n\nEnglantilainen riemuitsevana ei edes huolinut puistella kuutioita, vaan\nheitti ne pöydälle katsomatta sinne päinkään, niin varma oli hän\nvoitostaan; d'Artagnan oli kääntynyt poispäin kätkeäksensä\nmielipahaansa.\n\n-- Kas niin, kas niin, sanoi Athos levollisena, tuo heitto on sangen\nharvinainen, minä en ole nähnyt sitä kuin neljä kertaa elämässäni: kaksi\nykköstä!\n\nEnglantilainen katsoi hämmästyneenä; d'Artagnan kääntyi myös pöytään\npäin, mielihyvillään.\n\n-- Niin, jatkoi Athos, neljä kertaa vaan: kerran herra de Créquy'n\nluona; toisen kerran minun luonani maalla, linnassani ... silloinkuin\nminulla oli linna; kolmannen kerran herra de Tréville'n luona, jossa se\nhämmästytti meitä kaikkia; ja vihdoin neljännen kerran kapakassa,\njolloin se sattui minulle ja menetin sillä sata louisdor'ia ja yhden\nillallisen.\n\n-- Siis ottaa herra takaisin hevosensa, sanoi englantilainen.\n\n-- Tietysti, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Se jätetään teidän palvelijallenne, herra.\n\n-- Malttakaa silmänräpäys, sanoi Athos; teidän luvallanne, herra, pyydän\nsaada virkkaa muutaman sanan ystävälleni.\n\n-- Virkkakaa vaan.\n\n-- Athos veti d'Artagnan'in vähän syrjälle.\n\n-- No mitä nyt! sanoi d'Artagnan, mitä vielä tahdot, kiusaaja, tahdot\nkai minua vielä pelaamaan, eikö niin?\n\n-- En, tahdon vaan sinua vähän miettimään.\n\n-- Mitä?\n\n-- Sinä aiot ottaa hevosen, eikö niin?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Hullusti teet, minä ottaisin ennemmin sata pistole'a; tiedäthän\npelanneesi valjaat hevosta tai sataa pistole'a vastaan, oman valintasi\nmukaan.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Minä ottaisin nuo sata pistole'a.\n\n-- No niin, mutta minä otan hevosen.\n\n-- Hullusti teet, sen sanon vieläkin; mitä me kaksi teemme yhdellä\nhevosella? minä en voi istua takanasi lautasella, näyttäisimmehän kovin\nhullunkurisilta; etkä sinä voi masentaa minua niin kovasti, että\nratsastaisit rinnallani pulskalla sotaorhillasi. Minä ottaisin\nhetkeäkään arvelematta nuo sata pistole'a, me näet tarvitsemme rahaa\nPariisiin palataksemme.\n\n-- Minä pysyn kiini hevosessa, Athos.\n\n-- Ja hullusti teet, ystäväni; hevonen horjahtaa syrjään, hevonen\nnuljahtaa, niukauttaa jalkansa, hän syö ruuhesta, josta ennen on syönyt\nkapinen hevonen: siinä on sitten hevonen, tai paremmin sanoen, sata\npistole'a mennyttä kalua: haltijan täytyy elättää hevosensa, kun sitä\nvastoin sata pistole'a elättävät haltijansa.\n\n-- Mutta kuinkas me palaamme sitten?\n\n-- Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina\ntoki tunnetaan herrasmiehiksi.\n\n-- Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla\nkuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa!\n\n-- Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan.\n\n-- Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä\niloisuutta.\n\n-- Hyvä, hyvä, jatkakaamme, sanoi Athos.\n\n-- Mitä ajattelet siis?...\n\n-- Että sinun on ottaminen nuo sata pistole'a, d'Artagnan; sadalla\npistole'lla me juhlailemme tämän kuun loppuun; me olemme kärsineet\nrasitusta ja vaivoja, näethän, ja hyvä on levätä hieman.\n\n-- Levätä! oh, ei veikkonen, niinpian kuin tulen Pariisiin, rupean\netsimään rouva Bonacieux-parkaa.\n\n-- No niin, luuletko että sinulla siinä toimessa on niin suurta hyötyä\nhevosesta kuin hyvistä louisdor'eista? ota sinä vaan nuo sata pistole'a,\nystäväni, ota vaan nuo sata pistole'a.\n\nD'Artagnan ei tarvinnut muuta kuin yhden syyn antaaksensa myöten. Tuo\nmainittu oli hänestä oivallinen. Sitä paitsi pelkäsi hän kauvemmin\nvastustellessaan näyttävänsä Athoksen silmissä itsekkäältä; hän antoi\nsiis mukaa ja valitsi nuo sata pistole'a, jotka englantilainen luki\npöytään heti paikalla.\n\nSitten ruvettiin tuumimaan vaan lähtöä. Isännän kanssa solmittu rauha\nmaksoi, paitsi Athoksen vanhaa hevosta, kuusi pistole'a; d'Artagnan ja\nAthos ottivat Planchet'in ja Grimaud'in hevoset, ja nuo molemmat\npalvelijat lähtivät jalkapatikassa, kantaen satuloita päänsä päällä.\n\nVaikka ystävysten ratsastus kävi nyt huononpuolisesti, jätättivät he\npian lakeijansa ja tulivat Crévecoeur'iin. Jo kaukaa huomasivat he\nAramiksen alakuloisena istuvan ikkunassa kyynäspäänsä varassa ja\nkatselevan kuinka pöly kohosi kaukana tiellä.\n\n-- Hohoi, Aramis! mitä pirua sinä siinä teet? huusivat ystävykset yhteen\nääneen.\n\n-- Ah, sinähän se olet, d'Artagnan, sinähän se olet, Athos, vastasi\nnuori mies: minä ajattelin tässä, kuinka pian maailman hyvyys hupenee,\nja minun englantilainen hevoseni, joka karkasi ja hävisi tuonne\npölypilven keskelle, oli minulle elävä kuva maallisten tavarain\nkatoovaisuudesta. Itse elämänkin voi sulkea näihin kolmeen sanaan:\n_Erat, est, fuit_.\n\n-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi d'Artagnan joka alkoi aavistaa\nasian oikeaa laitaa.\n\n-- Se tietää, että minä vast'ikään tein tyhmän kaupan: kuusikymmentä\nlouisdor'ia hevosesta, joka voi päästä korkeintaan viisi lieu'tä\npäivässä semmoisella juoksulla johon se kykenee.\n\nD'Artagnan ja Athos rähähtivät nauramaan.\n\n-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Aramis, elä suutu minuun, minä pyydän,\nhädällä ei ole lakia; sitä paitsi olen jo saanut rangaistukseni, sillä\nhevoshuijari petti minua vähintään viidelläkymmenellä louisdor'illa. Ah,\ntepä olette säästeliäitä! kuljette lakeijanne hevosilla ja annatte\ntaluttaa koruhevosianne hiljalleen ja pieniä taipaleita päivässä.\n\nSamassa pysähtyivät eräät vankkurit, jotka hetkistä ennen olivat\nnäkyneet Amiens'ista päin tulevalla tiellä, ja vaunuista nähtiin\nlaskeutuvan Grimaud'in ja Planchet'in, satulat pään päällä. Vankkurit\nolivat tyhjiltään palaamassa Pariisiin, ja nuo molemmat lakeijat olivat\nkuljetusmaksuksi pitkin matkaa kostutelleet ajomiehen kurkkua.\n\n-- Mitä tuo on? kysyi Aramis nähdessään heidät; ei muuta kuin satulat?\n\n-- Ymmärrätkös nyt? sanoi Athos.\n\n-- Ystäväni, juuri niinkuin minunkin. Minä näet pidätin myös valjaat,\nvaistomaisesti. Hohoi, Bazin, vie minun satulani tuonne toisten luokse.\n\n-- Ja minnekkäs sinun kirkkoherrasi joutuivat? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Veikkoseni, minä pyysin heidät päivälliselle seuraavaksi päiväksi,\nsanoi Aramis; täällä on, ohimennen mainiten, erittäin hyviä viinejä;\nminä juotin ukot aika liehkaan, ja silloin kirkkoherra kielsi minua\nheittämästä sotilaskauhtanaani ja jesuitti pyysi minun tekemään\nhänestäkin muskettisoturin.\n\n-- Ilman teesiä, huusi d'Artagnan, ilman teesiä! minä pyydän jättämään\npois teesit!\n\n-- Siitä saakka, jatkoi Aramis, elän minä sangen miellyttävää elämää.\nOlen alkanut sepittää runoelmaa yksitavuisista säkeistä; se on sangen\nvaikeata, mutta kaikkien asioiden ansio on juuri niiden vaikeus. Aine on\nmainio, minä luen teille ensimäisen laulun, siinä on neljä sataa värsyä\nja kestää yhden minuutin.\n\n-- Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, joka inhosi melkein yhtä paljon\nrunoja kuin latinaakin, lisää vaikeuden ansioon vielä lyhyys, niin saat\nolla varma että runollasi on ainakin kaksi ansiota.\n\n-- Sitä paitsi, jatkoi Aramis, huokuu siitä puhdas tunne, saattepa\nnähdä. No niin, mutta ystäväni, me palaamme siis Pariisiin? Mainiota,\nminä olen valmis lähtemään; saamme siis kohta nähdä kelpo Porthoksenkin,\nsitä parempi. Ettekö luule minun ikävöineen tuota suurta hupakkoa? Hän\nei vaan olisi myynytkään hevostansa, vaikka siitä olisi tarjottu\nkuningaskuntaa. Tahtoisinpa nähdä jo häntä komean hevosensa satulassa.\nHän näyttää Suur'-Mogul'ilta, siitä olen varma.\n\nPysähdyttiin puoleksi tunniksi, että hevoset saisivat puhaltaa; Aramis\nsuoritti tilinsä ravintolaan, sijoitti Bazin'in vankkureihin toveriensa\nseuraan, ja nyt lähdettiin Porthosta perustelemaan.\n\nHänet tavattiin jaloillaan, vähemmin kalpeana kuin d'Artagnan'in ensi\nkäynnillä, ja istuvana pöydän ääressä jossa, vaikka hän oli yksinään,\noli päivällinen neljälle hengelle; päivällisravintona oli taidokkaasti\nvalmistettua lihapaistia, valituita viinejä ja erinomaisia hedelmiä.\n\n-- Oh, hiisi! sanoi hän nousten seisovilleen, tulettepa hyvään aikaan,\nveikkoset, minä juuri alotin lientä, ja te tulette nyt syömään\npäivällistä kanssani.\n\n-- Ohoo! sanoi d'Artagnan, ei suinkaan Mousqueton liene mahtanut\npyydystää lassollansa tuommoisia pulloja? entäs tuota juottovasikkaa ja\nhäränpaistia...\n\n-- Minä vahvistan voimiani, sanoi Porthos, ei mikään heikonna ihmistä\nniin kuin nuo saakelin niukahdukset; onko sinulla ollut koskaan\nniukahdusta, Athos?\n\n-- Ei koskaan; muistan vaan kerran eräässä ottelussa Ferou'n kadulla\nsaaneeni miekanpiston, joka pariksi kolmeksi viikoksi teki minuun juuri\nsamallaisen vaikutuksen.\n\n-- Mutta tämä päivällinen ei kaiketi liene aiottu yksin sinua varten,\nPorthos veikkoseni? sanoi Aramis.\n\n-- Ei, sanoi Porthos; odotin naapuristosta muutamia herroja, jotka juuri\nlähettivät sanan ett'eivät he tulekkaan; istukaa te heidän sijallensa,\nen minä menetä vaihtokaupassa. Hohoi! Mousqueton, istumia ja toinen\nmokoma lisää pulloja!\n\n-- Tiedättekö, mitä tässä syödään? kysyi Athos kymmenen minuutin\nkuluttua.\n\n-- No hiidessä! vastasi d'Artagnan, juottovasikkaa ja...\n\n-- Ja lampaanpaistia, jatkoi Porthos.\n\n-- Ja lintupaistia, virkkoi Aramis.\n\n-- Erhetystä! te syötte, hyvät herrat, sanoi Athos painavasti, te syötte\nhevosta.\n\n-- Elä hemmetissä! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Hevosta! huudahti Aramis irvistellen.\n\nPorthos ei virkkanut mitään.\n\n-- Niin hevosta se on; eikös niin, Porthos, emmekös syö hevosta? Ehkäpä\nsatulaa myös!\n\n-- Ei, hyvät herrat, kyllä satula on jälellä, sanoi Porthos.\n\n-- No totta tosiaan, nyt olemme yhtä hyviä kaikki, sanoi Aramis:\nvoisippa luulla, että olemme ennakolta suostuneet.\n\n-- Mitäs minun oli tekeminen, sanoi Porthos, hevonen herätti kateutta\nkaikissa, jotka kävivät luonani, enkä minä tahtonut heitä loukata.\n\n-- No, ja sinun herttuattaresi on yhä vielä vaan kylpemässä, vai kuinka?\nkysyi d'Artagnan.\n\n-- Yhä vielä, vastasi Porthos. No niin, asia on semmoinen, että\npaikkakunnan maaherra, juuri yksi niitä herroja, joita odotin tänään\npäivällisille, näytti niin kovin haluavan hevostani, että minä lahjoitin\nsen hänelle.\n\n-- Lahjoitit hänelle! huudahti d'Artagnan.\n\n-- Niin, luoja nähköön! lahjoitin, se on sanani, vakuutti Porthos, sillä\nhevonen maksoi varsinkin sata viisi kymmentä louisdor'ia ja tuo\nkitupiikki ei tahtonut minulle maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä.\n\n-- Ilmanko satulaa? kysyi Aramis.\n\n-- Niin, ilman satulaa.\n\n-- Te huomaatte, hyvät herrat, sanoi Athos että Porthos on tehnyt\nparhaimmat asiat meistä kaikista.\n\nSyntyi aika naurun rähinä, joka saattoi Porthos-paran aivan pyörälle;\nmutta hänelle selitettiin kohta syy siihen, ja Porthos tapansa mukaan\nyhtyi siihen suuriäänisesti.\n\n-- Niin että me olemme kaikki hyvissä rahoissa, sanoi d'Artagnan.\n\n-- En minä ainakaan, sanoi Athos; minusta oli Aramiksen espanjalainen\nviini niin hyvää, että minä panetin lakeijaimme vankkureihin\nkuusikymmentä pulloa, ja se vei kukkaroni jotenkin kuiviin.\n\n-- Ja minä, sanoi Aramis, aatelkaas, lahjoitin rahani viimeiseen ropoon\nsaakka Montdidier'in kirkolle ja Amiens'in jesuitoille.\n\n-- Ja minä taas, sanoi Porthos, luuletteko ett'ei niukahdukseni mitään\nmaksanut? puhumattakaan Mousqueton'in haavasta, jonka vuoksi minun\ntäytyi käyttää täällä kahdesti päivässä haavalääkäriä, joka maksatti\nminulle käyntinsä kaksinkertaisesti, hän kun muka, heittiö, on ottanut\nluodin semmoiseen paikkaan ruumistansa, jota tavallisesti näytetään vaan\napteekkareille; minä olenkin kieltänyt häntä antamasta täst'edes\nhaavoittaa itseänsä.\n\n-- Vai niin, vai niin, sanoi Athos hymyillen salavihkaa d'Artagnan'ille\nja Aramikselle, kyllä näen, että olet menetellyt ylevästi tuota\npoika-parkaa kohtaan; se on kelpo isännän mukaista.\n\n-- Lyhyesti, jatkoi Porthos, suoritettuani kaikki maksuni, jää minulle\njoku kolmekymmentä écu'tä.\n\n-- Ja minulle kymmenkunta pistole'a, sanoi Aramis.\n\n-- No niin, no niin, sanoi Athos, näyttää siltä kuin me olisimme tässä\njoukossa Kroisoksia. Kuinka paljo sinulla on jälellä sadasta\npistole'stasi, d'Artagnan.\n\n-- Minun sadasta pistole'stani? Ensinkin annoin sinulle viisikymmentä.\n\n-- Luuletko niin?\n\n-- Tottahan hiidessä!\n\n-- Aa, se on totta, nyt muistan.\n\n-- Sitten annoin ravintolan isännälle kuusi.\n\n-- Mikä elukka tuo isäntä! Miksi annoit hänelle kuusi pistole'a?\n\n-- Itsehän käskit ne minun antamaan.\n\n-- Aivan oikein, minä olen liian hyvä; lyhyesti: kuinka paljo on\njälellä?\n\n-- Kaksikymmentä viisi pistole'a, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Ja minulla, sanoi Athos, vetäen vähän pientä rahaa taskustaan,\nminulla...\n\n-- Ei ole mitään?\n\n-- Ei, kunniani kautta, tai ainakin niin vähä, ett'ei sitä kannata ottaa\nlukuun.\n\n-- No niin, lasketaanpa, kuinka paljo meillä on yhteensä.\n\n-- Porthos?\n\n-- Kolmekymmentä écu'tä.\n\n-- Aramis?\n\n-- Kymmenen pistole'a.\n\n-- Ja sinulla, d'Artagnan?\n\n-- Kaksikymmentä viisi.\n\n-- Ja kaikki se yhteensä? kysyi Athos.\n\n-- Neljäsataa seitsemänkymmentä viisi livre'ä, sanoi d'Artagnan, joka\nlaski kuni Archimedes.\n\n-- Pariisiin tultuamme on meillä vielä neljä sataa, sanoi Porthos, ja\nsatulat lisäksi. Mutta syökäämme nyt päivällistä, muutoin se jäähtyy.\n\nNeljä ystävystä, rauhoittuneena tulevaisuuden suhteen, söivät nyt vankan\npäivällisen, jonka jäännökset annettiin Mousqueton'ille, Bazin'ille,\nPlanchet'ille ja Grimaud'ille.\n\nPariisiin tultua tapasi d'Artagnan pöydällänsä kirjeen herra de\nTréville'ltä, joka ilmoitti hänelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli\nsuonut hänelle luvan päästä muskettisoturiksi.\n\nKoska tämä oli kaikki mitä d'Artagnan oli maailmassa halunnut,\nlukuunottamatta tietysti rouva Bonacieux'in löytämistä, hyökkäsi hän\nilon vimmassa tovereittensa luokse, joista hän puoli tuntia ennen oli\neronnut ja jotka hän tapasi sangen alakuloisina ja miettiväisinä. He\nolivat kokoontuneet neuvotteluun Athoksen luokse, mikä aina oli sen\nmerkki, että oli tärkeitä asioita tuumittavana.\n\nHerra de Tréville oli juuri ilmoittanut heille, että koska Hänen\nMajesteettinsa oli päättänyt alottaa sodan ensimäisenä päivänä\nToukokuuta, heidän tulisi tuota pikaa laittaa kuntoon sotavaruksensa.\n\nNeljä filosoofia katseli toinen toistansa aivan ällistyneinä; herra de\nTréville ei laskenut leikkiä, kun sotilaskuri oli kysymyksessä.\n\n-- Ja kuinka paljon tarvitsette sotavaruksiinne; kysyi d'Artagnan.\n\n-- Oh, se ei maksa vaivaa puhua, me teimme juuri suunnitelman\nspartalaisella kitsaudella ja havaitsimme tarvitsevamme jokainen tuhat\nviisisataa livre'ä.\n\n-- Neljä kertaa tuhat viisisataa tekee yhteensä kuusi tuhatta livre'ä,\nsanoi Athos.\n\n-- Minun arvellakseni, sanoi d'Artagnan, tuhat livre'ä kutakin\nkohden riittäisi; tosin minä en puhu spartalaisittain vaan\nprokuraattorittain...\n\nSana prokuraattori herätti Porthoksen.\n\n-- Malttakaas, minun johtuu mieleeni eräs keino, sanoi hän.\n\n-- Siinä on jo jotakin; minulla ei ole keinon vilahdustakaan, sanoi\nkylmästi Athos; mutta d'Artagnan, hyvät herrat, on tullut vallan\nhupsuksi siitä ilosta, että vastaisuudessa saa kuulua meidän joukkoomme.\nTuhat livre'ä! minun täytyy tunnustaa, että minä puolestani jo yksin\ntarvitsen kaksi tuhatta.\n\n-- Neljä kertaa kaksi on kahdeksan, sanoi Aramis; me tarvitsemme siis\nkahdeksan tuhatta livre'ä sotavaruksiamme varten, joita meillä jo on\nsatulat.\n\n-- Ja siihen lisäksi, sanoi Athos, odotettuaan siksi kunnes d'Artagnan,\njoka meni kiittämään herra de Tréville'ä, oli sulkenut oven jälkeensä,\nsiihen lisäksi meillä on tuo kaunis timantti, joka loistelee ystävämme\nsormessa. D'Artagnan on, saakeli soikoon, liian hyvä toveri jättääksensä\nveikkojansa pulaan, koska hänellä on sakarisormessa kuninkaan\nmuistoraha.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nMylady.\n\n\nD'Artagnan oli käydessään herra de Tréville'n luona tiedustellut myöskin\nrouva Bonacieux'istä, mutta mitään valaisevia tietoja ei hän ollut\nsaanut. Herra de Tréville oli kyllä puhunut kuningattaren kanssa\nasiasta; kuningatar ei tiennyt missä nuori kauppiaan vaimo oli, vaan hän\noli luvannut tiedustella häntä. Tuo lupaus oli kumminkin sangen\nepävakainen, eikä ollut d'Artagnan'ille suureksi lohdutukseksi.\n\nTähän lisäksi oli d'Artagnan'illa, niinkuin hänen kolmella ystävällänsä\nhankkiminen varoja sotavaruksiansa varten. Athos yksin vaan ei\nliikahtanut huoneestaan; hän oli vannonut, ett'ei hän panisi rikkaa\nristiin siinä suhteessa. Mutta nuo muut kolme olivat aamusta iltaan\nliikkeessä. Jo ani varhain lähtivät he ulos ja myöhään illalla palasivat\nhe kotiin. He vaeltelivat pitkin katuja, tarkastellen jokaista\nkatukiveäkin, nähdäkseen, eikö joku kulkija olisi sattunut pudottamaan\nkukkaroansa. Ja kun he kohtasivat milloin toisiansa, silmäsivät he\nepätoivoisina toisiinsa, joka merkitsi: etkö ole mitään vielä löytänyt?\n\nKun d'Artagnan eräänä päivänä tämmöisillä vaelluksillaan sattui\nSaint-Leu'n kirkon luokse, jossa jumalanpalvelusta parhaillaan\npidettiin, herätti hänen huomiotansa eräs ylhäinen nainen, joka juuri\nastui alas kirkon portaita, jälessä pieni neekeripoika kantaen punaista\nrukoustyynyä, ja kamarineitsyt rukouskirja kädessä. Ensi silmäyksellä\ntunsi hän tuon kirkosta-tulijan samaksi naiseksi, jota hän ensi kerran\noli nähnyt Meung'issä ja kuullut puhuteltavan mylady'n nimellä, ja josta\nhän oli nähnyt vilahduksen Lontoo-matkallansa, juuri sieltä lähtiessään.\n\nNainen astui vaunuihin, jotka odottivat kirkon edustalla ja d'Artagnan\nkuuli hänen antavan kuskille käskyn ajaa Saint-Germain'iin.\n\nHän päätti nyt ottaa tarkemman selon tuosta salaperäisestä naisesta.\nMutta hän havaitsi turhaksi koettaakkaan jalkaisin seurata kahden ripeän\nhevosen vetämiä vaunuja, ja kääntyi sen vuoksi rientämään kiiruusti\nFérou'n kadulle.\n\nSeine'n kadulla kohtasi hän Planchet'in, joka oli seisattunut erään\nleipuripuodin edustalle ja katseli siinä viehättäviä leivoksia\nhalullisilla silmillä.\n\nHän käski Planchet'in mennä joutuun herra de Tréville'n talliin\nsatuloimaan kaksi hevosta, toisen hänelle, toisen itselleen, ja tulla\ntapaamaan häntä Athoksen luota. Herra de Tréville oli antanut hänelle\nainaisen luvan käyttää hänen hevosiansa mielin määrin.\n\nPlanchet riensi Colombier'in kadulle ja d'Artagnan Ferou'n kadulle.\nAthos oli kotonaan, ja istui parhaillaan surumielin tyhjentämässä erästä\npulloa tuota kuuluisata Espanjan viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan\nPikardia-matkaltansa. Hän viittasi Grimaud'ille tuomaan lasin\nd'Artagnan'ille, ja Grimaud totteli totuttuun tapaansa.\n\nD'Artagnan aikoi juuri ruveta kertomaan Athokselle, mitä hän oli nähnyt\nkirkon luona, kun samassa tuokiossa Planchet pisti päänsä ovesta sisään\nja ilmoitti herrallensa, että ne kaksi hevosta olivat valmiina.\n\n-- Mitkä hevoset? kysyi Athos.\n\n-- Kaksi hevosta, jotka herra de Tréville lainasi minulle mennäkseni\nkäymään Saint-Germain'issä.\n\n-- Mitä sinulla on Saint-Germain'iin asiaa? kysyi Athos.\n\nSilloin kertoi d'Artagnan tuon kohtauksensa, ja kuinka hän oli nyt\nlöytänyt tuon naisen, joka samoinkuin tuo mustaviittainen mies, oli\nlakkaamatta hänen ajatuksiensa esineenä.\n\n-- Toisin sanoen, että sinä olet rakastunut häneen niinkuin äskettäin\nrouva Bonacieux'iin, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä\nylenkatseellisesti, ikäänkuin hän olisi surkutellut moista ihmisellistä\nheikkoutta.\n\n-- Minäkö! en suinkaan! huudahti d'Artagnan. Minä olen vaan utelias\nsaamaan selkoa tuon naisen salaperäisyydestä. En tiedä minkä vuoksi,\nvaan minusta tuntuu, niinkuin tuolla naisella, vaikka hän onkin minulle\nvallan tuntematon ja minä samoin hänelle, olisi joku vaikutus minun\nelämääni.\n\n-- No niin, sinä olet oikeassa, sanoi Athos, minä en tunne yhtään\nnaista, jota maksaisi vaivaa etsiä, kun hän on kerta kadonnut. Rouva\nBonacieux on kadonnut, sitä pahempi hänelle, jos hän vielä ilmestyy\ntakaisin.\n\n-- Ei, Athos, ei niin, sinä erhetyt, sanoi d'Artagnan; minä rakastan\nConstance-parkaani enemmän kuin koskaan, ja jos vaan tietäisin missä hän\non, vaikka hän olisi toisessa maailman ääressä, rientäisin minä\npelastamaan häntä vihollistensa käsistä; mutta minä en tiedä, kaikki\nkuulustelemiseni ovat olleet turhat. Mitäs tässä siis on tekeminen,\ntäytyyhän haihdutella huoliansa.\n\n-- Haihduttele vaan huoliasi mylady'n kanssa, rakas d'Artagnan; minä\nsuon sen sydämmestäni, jos se sinua huvittaa.\n\n-- Kuulehan, Athos, sanoi d'Artagnan, sen sijaan että istut täällä juuri\nkuin vankina, nouse hevosen selkään ja tule kanssani käymään\nSaint-Germain'issä.\n\n-- Veikkoseni, vastasi Athos, minä ratsastan omilla hevosillani, kun\nminulla on, ja kun ei ole, kävelen jalkasin.\n\n-- No niin, vastasi d'Artagnan hymyillen Athoksen jörömäisyydelle, joka,\njos sitä olisi osoittanut toinen mies, olisi varmaankin häntä loukannut;\nminä en ole niin ylpeä, minä ratsastan sillä minkä käsiini saan. Siis,\nhyvästi näkemään asti, rakas Athos veikkoseni.\n\n-- Hyvästi, sanoi muskettisoturi viitaten Grimaud'ia avaamaan pullon,\njonka hän juuri oli tuonut.\n\nD'Artagnan ja Planchet nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan\nSaint-Germain'iin.\n\nPitkin matkaa pyöri nuoren miehen mielessä se mitä Athos oli hänelle\nsanonut rouva Bonacieux'istä. Vaikka d'Artagnan'in luonne ei ollut\nmikään haaveksivainen, oli tuo kaunis kauppiaan vaimo tehnyt\ntodenperäisen vaikutuksen hänen sydämmeensä; niinkuin hän oli sanonut,\nhän olisi ollut valmis etsimään häntä vaikka maailman äärestä. Mutta\nmaailmalla on monta äärtä, juuri sen vuoksi että se on pyöreä, niin että\nhän ei tiennyt minne päin kääntyä.\n\nTämän ohella oli hän koettanut saada tietää, kuka tuo mylady oli. Mylady\noli puhellut mustavaippaisen miehen kanssa, jonka hän siis tunsi.\nD'Artagnan'in luulon mukaan tuo mustavaippainen mies se oli ryöstänyt\npois rouva Bonacieux'in toisen kerran, samoinkuin ensi kerrankin.\nD'Artagnan pettyi siinä vaan puoliksi, hän pettyi siis vaan vähän,\nuskotellessaan itselleen että mylady'n tiedusteleminen olisi samalla\nmyöskin Constance'n tiedustelemista.\n\nNäissä mietteissä ja aika-ajoin kannustaen hevostaan oli d'Artagnan\njoutunut Saint-Germain'iin. Hän kulki pitkin sitä paviljonkia, jossa\nkymmenen vuotta myöhemmin Ludvig XIV oli syntyvä. Ratsastaen erästä\nautiota katua, tähystellen oikealle ja vasemmalle nähdäksensä jotakin\njälkeä kauniista englantilattarestansa, havaitsi hän erään soman talon\nmaakerroksessa tutut kasvot. Talossa ei, sen ajan rakennustavan mukaan,\nollut yhtään ikkunaa kadun puolella; tuo henkilö käveli jonkunmoisella\nkukkaispenkereellä. Planchet tunsi hänet ensiksi.\n\n-- Katsokaas, herrani, sanoi hän puhutellen d'Artagnan'ia, ettekö tunne\ntuota naamaa, joka ällistelee variksia?\n\n-- En, sanoi d'Artagnan; ja kumminkin olen varma siitä että tämä ei ole\nensi kerta kuin näen nuo kasvot.\n\n-- Senpä jumal'aut' uskon, sanoi Planchet; tuohan on Lubin-raukka,\nkreivi de Wardes'in lakeija, sen saman kreivin, jota te niin pahoin\npitelitte noin kuukausi takaperin Calais'issa, matkalla satamapäällikön\nkartanoon.\n\n-- Aa, aivan oikein, sehän se onkin, sanoi d'Artagnan, nyt tunnen hänet.\nLuuletko hänen tuntevan sinua?\n\n-- Kylläpä hän oli silloin niin hämmennyksissä, että epäilen, jäikö\nhänelle minusta mitään selvää muistoa.\n\n-- No niin, meneppäs sitten puhuttelemaan poikaa, sanoi d'Artagnan ja\nkoeta urkkia häneltä tietoa, onko hänen herransa kuollut.\n\nPlanchet laskeutui hevosen selästä, astui suoraan Lubin'in luokse, joka\nei todellakaan häntä tuntenut, ja molemmat lakeijat rupesivat\nkeskustelemaan kuin parhaat ystävät maailmassa, jolla välin d'Artagnan\ntalutti hevoset eräälle syrjäkadulle; ja kuljettuansa muutaman talon\nympäri, hän palasi kuuntelemaan heidän puhettaan erään pensaan takaa.\n\nOltuansa hetkisen pensaan takana, kuuli hän ajopelien jyryä ja näki\nmylady'n vaunujen pysähtyvän aivan likellensä. Siinä ei ollut erhetyksen\nsijaa; mylady istui vaunuissa. D'Artagnan kyyristyi hevosensa kaulaa\nvasten, nähdäksensä kaikki vaan pysyäksensä itse näkymätönnä.\n\nMylady pisti viehättävän vaaleakiharaisen päänsä vaununoven aukosta\nesille ja antoi käskyjä kamarineitsyellensä.\n\nTuo viimemainittu, kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuotias kaunis,\nvilkas ja iloinen tyttö, todellinen ylhäisen naisen seuraneiti, hyppäsi\nalas astimelta, jossa hän, ajan tavan mukaan, oli istumassa, ja meni\nsuoraan sitä kukkaispengertä kohden, jossa d'Artagnan oli huomannut\nLubin'in.\n\nD'Artagnan seurasi silmillään seuraneitiä ja näki hänen astuvan\npenkereelle. Mutta juuri samaan liittoon oli Lubin saanut käskyn tulla\nsisään, niin että Planchet oli jäänyt yksinään, ja katseli parhaillaan\nminne d'Artagnan oli mahtanut kadota.\n\nKamarineitsyt lähestyi Planchet'ia, jota hän nähtävästi piti Lubin'ina,\nja ojensi hänelle pienen kirjelipun sanoen:\n\n-- Teidän herrallenne.\n\n-- Minunko herralleni? kysyi Planchet hämmästyneenä.\n\n-- Niin, ja kiiruusti. Ottakaa se pian.\n\nSen jälkeen riensi hän takaisin vaunujen luokse, jotka jo ennakolta\nolivat käännetyt siihen suuntaan, mistä ne olivat tulleet; ripeästi\nkeikahti hän astimelle, ja vaunut vierivät pois.\n\nPlanchet käänteli ja väänteli kirjelippua, sitten hyppäsi hän alas\npenkereeltä, kääntyi syrjäkadulle ja tapasi parinkymmenen askeleen\npäässä d'Artagnan'in, joka, ollen kaikki nähnyt, tuli jo hänelle\nvastaan.\n\n-- Tämä on teille, herra, sanoi Planchet, ojentaen kirjelipun\nd'Artagnan'ille.\n\n-- Minulle? sanoi d'Artagnan; oletko varma siitä?\n\n-- Kuinkas muuten! kamarineitsyt sanoi: \"Herrallesi.\" Minulla ei ole\nmuuta herraa kuin te, siis ... soma tytöntynkä, sieluni kautta, sangen\nsoma tytöntynkä tuo kamarineitsyt!\n\nD'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:\n\n\"Eräs ihminen, joka ajattelee teitä enemmän kuin hän voipi sanoin\nlausua, tahtoisi tietää, minä päivänä teidän kävisi laatuun tehdä pieni\nhuvivaellus metsään. Huomenna eräs mustaan ja punaiseen puettu lakeija\nodottaa teidän vastaustanne Champ-du-Drap-d'Or'in hotellissa.\"\n\n-- Ohoo, tuumaili d'Artagnan, tämäpä on vähän sukkelaa. Näyttää siltä\nkuin mylady ja minä huolehtisimme saman henkilön terveydestä. No niin,\nPlanchet, kuinkas voipi tuo hyvä herra de Wardes? hän ei siis ole\nkuollut?\n\n-- Ei, herrani, hän voipi niin hyvin kuin saattaa voida, kun on neljä\nmiekanpistoa ruumiissa, sillä te, elkää pahastuko, annoitte hänelle\nneljä kunnon pistoa ja nyt on tuo kelpo herra vielä sangen heikko, kun\nhäneltä juoksi veri melkein kuiviin. Niinkuin jo sanoin herralle, Lubin\nei minua tuntenut ja kertoi minulle alusta loppuun asti koko meidän\nkohtauksen.\n\n-- Oivallista, Planchet, sinä olet lakeijojen lakeija; mutta nouseppas\nnyt satulaan, niin lähdemme tavoittamaan vaunuja.\n\nSe ei kestänytkään kaukaa; viiden minuutin kuluttua näkyi vaunut, jotka\nolivat pysähtyneet tien reunaan; eräs komeapukuinen ratsumies oli\nvaunujen ovella.\n\nKeskustelu myladyn ja ratsumiehen välillä oli niin vilkas, että\nd'Artagnan sai pysähtyä vaunujen toiselle puolelle ilman että kukaan muu\nkuin kamarineitsyt havaitsi hänen läsnäoloansa.\n\nPuhe kävi englanninkielellä, jota d'Artagnan ei ymmärtänyt; mutta äänen\npainosta luuli nuori mies huomaavansa kauniin englantilattaren olevan\nsangen suutuksissa; hän lopetti eräällä käden viittauksella, josta\nkeskustelun luonne kävi selvästi ilmiin: hän iski viuhkallansa\nsemmoisella voimalla että tuo pieni kapine meni tuhanteen kappaleesen.\n\nRatsumies purskahti aika nauruun, ja se näytti mylady'ä yhä enemmän\nsuututtavan.\n\nD'Artagnan arveli olevan hetken käydä väliin; hän lähestyi toista\nvaununovea ja, paljastaen päänsä kunnioittavasti, virkkoi:\n\n-- Arvoisa rouva, suvaitsetteko minun tarjota teille palvelustani?\nminusta näyttää niinkuin tämä herra suututtaisi teitä. Sanokaa sana,\nrouva hyvä, ja minä otan kurittaakseni häntä puuttuvasta\nkohteliaisuudesta.\n\nEnsi sanan kuultuansa kääntyi mylady, katsoi nuorta miestä\nhämmästyneenä, ja kun hän oli lopettanut, lausui hän sangen hyvällä\nranskankielellä;\n\n-- Hyvä herra, täydestä sydämmestäni antautuisin teidän suojelukseenne,\nell'ei tämä henkilö, joka riitelee minulle, olisi veljeni.\n\n-- Ah, suokaa anteeksi siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan; te\nymmärrätte ett'en minä sitä tiennyt, arvoisa rouva.\n\n-- Mitäs tuo nolkki tulee tähän sekoittumaan, huudahti tuo myladyn\nsukulaisekseen sanoma ratsumies, kumartuen vaununoven tasalle, ja minkä\nvuoksi hän ei mene matkoihinsa?\n\n-- Nolkki voitte itse olla, sanoi d'Artagnan, vuorostaan kyyristyen\nhevosensa kaulaa vasten ja vastaten hänelle puolestansa; minä en mene\nmatkoihini sen vuoksi, että minua huvittaa pysähtyä tähän.\n\nRatsumies puhui muutamia sanoja englanninkielellä sisarelleen.\n\n-- Minä puhun ranskaa, sanoi d'Artagnan; tehkää minulle, olkaa hyvä, se\nhuvi, että vastaatte samalla kielellä. Te olette tämän rouvan veli,\nolkoon niin, vaan te ette ole minun, kaikeksi onneksi.\n\nOlisi luullut mylady'n, nainen kun tavallisesti on herkkä peljästymään,\ntahtovan hillitä tuota taistelun alkua ja estää sitä syttymästä ilmi\ntappeluksi, mutta päin vastoin hän viskautui selkäkenoon vaunujensa\nsisään ja huusi kylmästi kuskille:\n\n-- Aja hotelliin!\n\nKaunis kamarineitsyt loi levottoman katseen d'Artagnan'iin, jonka\nmiellyttävä olemus näytti tehneen häneen hyvän vaikutuksen.\n\nVaunut vierivät pois, jättäen molemmat miehet naamattain; ei mikään\nulkonainen esine ollut heitä enää eroittamassa.\n\nRatsumies yritti seurata vaunuja; mutta d'Artagnan, jonka jo muutoinkin\nkuohuva viha yhä paisui, kun hän tunsi tuon englantilaisen samaksi, joka\nAmiens'issa oli voittanut hänen hevosensa ja oli vähältä ollut voittaa\nAthokselta hänen timanttisormuksensa, tarttui nopeasti ohjiin ja\npysähdytti hänet.\n\n-- Ohoh, herrani, sanoi hän, taidattepa olla nolkimpi kuin minä, sillä\nte näytätte unhottavan että meidän välillämme on pieni riita\nselvitettävänä.\n\n-- Ahaa, vai niin, sanoi englantilainen, vai te se olette, herraseni.\nTeidän täytyy siis aina saada pelata peliä tai toista?\n\n-- Niin, ja siitä muistuu mieleeni, että minulla on teiltä korvaus\notettavana. Sittenpä saadaan nähdä, käsittelettekö yhtä hyvin miekkaa\nkuin kuutioita.\n\n-- Näettehän hyvin, ett'ei minulla ole miekkaa, sanoi englantilainen;\ntahdotteko uljastella aseetonta miestä vastaan?\n\n-- Toivon, että teillä kumminkin kotonanne on miekka, vastasi\nd'Artagnan. Kaikessa tapauksessa, minulla on kaksi ja jos tahdotte,\npelaan minä kanssanne toisesta.\n\n-- Tarpeetonta, sanoi englantilainen, minulla on kylliksi varalta\nsellaisia tarviskaluja.\n\n-- No niin, arvoisa herrani, sanoi d'Artagnan, valitkaa kaikkein pisin\nja tulkaa näyttämään sitä minulle tänä iltana.\n\n-- Minnekkä?\n\n-- Luxemburg'in taakse, se on mainion sopiva paikka tämänlaatuisia\nhuviretkiä varten, mitä nyt teille esittelen.\n\n-- Hyvä on, tullaan.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Kello kuusi.\n\n-- Mutta teillä on kaiketi ystävä tai pari?\n\n-- Minulla on kolmekin, ja he ovat hyvin mielissään, jos saavat ryhtyä\nsamaan peliin kuin minä.\n\n-- Kolme? mainiota! Kuinka hyvin se sopiikin! sanoi d'Artagnan, sehän on\njuuri minun lukuni.\n\n-- Mutta nyt, kuka te olette.\n\n-- Nimeni on d'Artagnan, olen gaskonjalainen aatelismies, henkivartija\nherra Desessarts'in komppaniiasta. Entäs te?\n\n-- Minä olen lord Winter, Scheffield'in parooni.\n\n-- Hyvä, minä olen nöyrin palvelijanne, herra parooni, sanoi d'Artagnan,\nvaikka teidän nimeänne on kovin vaikea pitää muistossa.\n\nJa silloin kannusti hän hevosensa neliseen ja lähti Pariisia kohden.\n\nNiinkuin tavallisesti semmoisissa kohtauksissa, meni d'Artagnan nytkin\nsuoraa päätä Athoksen luokse.\n\nHän tapasi Athoksen pitkällään suuressa sohvassa, odottamassa, niinkuin\nhän sanoi, sotavaruksiensa tulemista.\n\nHän kertoi Athokselle kaikki, mitä oli tapahtunut, paitsi herra de\nWardes'in kirjeestä ei hän puhunut mitään.\n\nAthos ihastui kuullessaan pääsevänsä englantilaisen kanssa taistelemaan.\n\nLähetettiin paikalla lakeijat noutamaan Porthosta ja Aramista ja heille\nilmoitettiin asian tila.\n\nPorthos veti miekkansa tupesta ja rupesi miekkailemaan seinää vastaan,\nperäytyen aika-ajoin ja hypähdellen kuin tanssimestari. Aramis, joka yhä\nsepitti runoansa, sulkeutui Athoksen sisähuoneesen ja pyysi että\nannettaisiin hänen olla rauhassa siksi kunnes lähdön hetki oli läsnä.\n\nAthos pyysi viittauksella Grimaud'ilta pullon viiniä.\n\nD'Artagnan taas teki päässänsä erästä pientä suunnittelua, jonka näemme\nmyöhemmin hänen panevan käytäntöön, ja joka hänelle lupasi erään soman\nseikkailun, niinkuin saattoi nähdä hänen hymyilystänsä, mikä aika-ajoin\nvilahti hänen kasvoillansa, kirkastaen niiden haaveellisuutta.\n\n\n\n\nXXX.\n\nEnglantilaisia ja ranskalaisia.\n\n\nMäärättyyn aikaan lähdettiin, neljä lakeijaa mukana, Luxenburg'in taakse\neräälle kedolle, joka oli aidattu vuohilaitumeksi. Athos antoi\nvuohenpaimenelle muutaman rahakappaleen, että hän poistuisi. Lakeijat\npantiin vahtiin.\n\nPian lähestyi äänetön joukko samaa aitausta, tuli sinne sisään ja\nliittäytyi muskettisotureihin; sitte esitteleydyttiin toinen toisilleen,\nniinkuin oli tapa meren toisella puolella.\n\nEnglantilaiset olivat kaikki ylhäistä säätyä; heidän vastamiestensä\neriskummalliset nimet eivät siis ainoastaan synnyttäneet heissä\nkummastusta vaan vieläpä levottomuuttakin.\n\n-- Emmehän me, sanoi lord Winter, sittenkuin kolme ystävystä olivat\nilmoittaneet nimensä, emmehän me kaikesta tästä tulleet hullua\nhurskaammiksi, emmekä me taistele tuollaisten nimien omistajia vastaan;\nnehän ovat paimenten nimiä tuommoiset.\n\n-- Ne ovatkin niinkuin te sen voitte arvata, mylord, salanimiä, sanoi\nAthos.\n\n-- Se herättää meissä vaan yhä suuremman halun saada tietää teidän\noikeat nimenne, vastasi englantilainen.\n\n-- Olettehan te pelanneetkin kanssamme tietämättä nimiämme, sanoi Athos,\nsillä olettehan te voittaneet meiltä kaksi hevosta?\n\n-- Se on totta kyllä, mutta me panimme silloin alttiiksi vaan rahamme;\ntällä kertaa panemme alttiiksi henkemme: pelata voi kenen kanssa\ntahansa, mutta kaksintaistelua taistelemaan ei ruveta muiden kuin\nvertaistensa kanssa.\n\n-- Aivan oikein, sanoi Athos, ja hän veti syrjään sen englantilaisen,\njonka kanssa hänen tuli taistella ja ilmoitti hänelle hiljaa nimensä.\n\nPorthos ja Aramis tekivät samoin.\n\nRiittääkö se, sanoi Athos vastamiehellensä, ja pidättekö minua kylliksi\narvokkaana, suodaksenne minulle kunnian saada mitellä miekkaa kanssanne?\n\n-- Kyllä, sanoi englantilainen kumartaen.\n\n-- No niin, mutta sallitteko minun sanoa teille erään asian? jatkoi\nAthos kylmästi.\n\n-- Minkä? kysyi englantilainen.\n\n-- Te olisitte tehneet parhaiten, jos ette olisi vaatineet minua\nilmoittamaan nimeäni.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sen vuoksi että minua luullaan kuolleeksi, ja kun minulla on syytä\ntoivoa, ett'ei minun tiedettäisi olevan elossa, olen minä nyt pakoitettu\ntappamaan teidät, ett'ei salaisuuteni pääsisi levenemään ympäri maita\nmantereita.\n\nEnglantilainen silmäsi, Athosta luullen hänen laskevan pilaa; mutta\nAthos ei millään muotoa laskenut pilaa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Athos, kääntyen tovereihinsa ja heidän\nvastamiehiinsä, olemmeko valmiit?\n\n-- Olemme, vastasivat englantilaiset ja ranskalaiset yhdellä kertaa.\n\n-- Siis asentoon! sanoi Athos.\n\nSamassa tuokiossa välähti kahdeksan miekkaa laskevan auringon valossa ja\ntaistelu alkoi rajusti, joka oli vallan luonnollista, he kun olivat\nkahdella tavoin nyt vihollisia toisillensa.\n\nAthos taisteli yhtä tyynesti ja yhtä säännöllisesti kuin jos hän olisi\nollut miekkailusalissa.\n\nPorthos, epäilemättä parantuneena Chantilly'n kohtauksen kautta liian\nsuuresta itseensä-luottamuksesta, käytti nyt miekkaansa taitavasti ja\nvarovasti.\n\nAramis, jolla oli runoelmansa kolmas laulu lopetettavana, taisteli\nikäänkuin hänellä olisi ollut hyvin kiire.\n\nAthos ensimäisenä tappoi vastustajansa; hän oli antanut vastustajallensa\nvaan yhden piston, vaan, niinkuin hän jo ennakolta oli sanonut, oli\npisto kuolettava; miekka näet lävisti sydämmen.\n\nPorthos oli järjestyksessä toinen, joka kaatoi miehensä tantereelle; hän\noli lävistänyt hänen reitensä. Kun englantilainen silloin ilman\npitemmittä vastustuksitta antoi hänelle miekkansa, otti Porthos hänet\nsyliinsä ja kantoi hänet vaunuihin.\n\nAramis ahdisti vastustajaansa niin kiihkoisesti, että sittenkuin hän oli\nperäytynyt viisikymmentä askelta, pötki hän pakoon ja katosi lakeijain\nsuureksi nauruksi.\n\nMitä d'Artagnan'iin tulee, hän oli jättäytynyt kokonaan\npuollustus-asemaan; mutta sittenkuin hän oli nähnyt vastustajansa\nuupuneen, oli hän syrjä-iskulla lyönyt häneltä miekan pois kädestä. Kun\nparooni näki joutuneensa aseettomaksi, peräytyi hän pari askelta, vaan\nsiinä nuljahti hänen jalkansa ja hän kaatui selälleen.\n\nD'Artagnan oli yhdellä hyppäyksellä hänen päällänsä ja asetti miekan\nkärjen hänen kurkkuansa kohden.\n\n-- Minä voisin nyt teidät tappaa, hyvä herra, virkkoi hän\nenglantilaiselle, te olette nyt minun mielivallassani, vaan minä säästän\nteidän henkeänne rakkauteni tähden sisartanne kohtaan.\n\nD'Artagnan oli riemastuksissaan; hän oli nyt suorittanut sen ennakolta\nsuunnittelemansa tuuman, tuon, joka oli vetänyt hänen huulensa hymyyn,\nniinkuin äsken mainitsimme.\n\nEnglantilainen taasen, hyvillään siitä että hän oli joutunut tekemisiin\nniin kelpo aatelismiehen kanssa, puristi häntä kädestä, lausui tuhansia\nkohteliaisuuksia noille kolmelle muskettisoturille, ja kun Porthoksen\nvastustaja oli jo vaunuissa ja Aramiksen oli suoriutunut tiehensä,\nruvettiin vaan pitämään huolta kuolleesta.\n\nKun Porthos ja Aramis riisuivat hänen päältänsä, toivossa ett'ei haava\nollut kuolettava, putosi paksu kukkaro hänen vyöltänsä. D'Artagnan otti\nsen ylös maasta ja ojensi lord Winter'ille.\n\n-- Mitäs peijakasta luulette minun sillä tekevän? kysyi englantilainen.\n\n-- Toimittakaa se hänen perheellensä, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Hänen perheensäkö välittäisi noin mitättömästä summasta! Se saa periä\nviisitoista tuhatta louisdor'ia pelkkää vuosikorkoa; antakaa tuo kukkaro\nlakeijoillenne.\n\nD'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa.\n\n-- Ja nyt nuori ystäväni, sillä minä toivon teidän suvaitsevan minun\nnimittää teitä sillä tavoin, sanoi lord Winter, vielä tänä iltana, jos\nte vaan tahdotte, esitän minä teidät sisarelleni, lady Clark'ille, sillä\nminä halaan että hänkin vuorostaan sulkee teidät suosioonsa, ja kun\nhänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa hovissa, niin ehkäpä\ntulevaisuudessa joku sana häneltä saattaa olla teille joksikin hyödyksi.\n\nD'Artagnan punastui mielihyvästä ja kumarsi suostumuksen merkiksi.\n\nSillä välin oli Athos lähestynyt d'Artagnan'ia.\n\n-- Mitä arvelet tehdä tuolla kukkarolla? kuiskasi hän hänelle korvaan.\n\n-- Minä aion antaa sen sinulle, Athos veikkoseni.\n\n-- Minulle? miksikä niin?\n\n-- Hiisi, sinähän hänet tapoit; sotasaalis on sinun.\n\n-- Minäkö vihollisen perilliseksi! sanoi Athos, keneksi sinä minua\nluulet?\n\n-- Sehän on tapa sodassa, sanoi d'Artagnan; miksikäs se ei olisi tapa\nkaksintaistelussa?\n\n-- En sodassakaan koskaan ole semmoista tehnyt, sanoi Athos.\n\nPorthos kohautti olkapäitään. Aramis mutisti suutansa myöntymykseksi\nAthokselle.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan, antakaamme rahat lakeijoille,\nniinkuin lord Winter kehoitti tekemään.\n\n-- Niin, sanoi Athos, antakaamme kukkaro, ei meidän, vaan\nenglantilaisten lakeijoille.\n\nAthos otti kukkaron, heitti sen kuskille ja virkkoi:\n\n-- Tässä on teille ja tovereillenne.\n\nTuo suuriluontoinen teko mieheltä, joka itse oli aivan rahatonna,\nihmetytti yksin Porthostakin ja tuo ranskalainen jalomielisyys, tullen\nlord Winterin ja hänen ystävänsä kautta muidenkin tietoon, herätti\nsuurta mieltymystä kaikissa muissa paitsi Grimaud'issa, Mousqueton'issa,\nPlanchet'issa ja Bazin'issa.\n\nLord Winter ilmoitti d'Artagnan'ille, erotessaan hänestä, sisarensa\nasuntopaikan; hän asui näet Place-Royale'ssa, joka siihen aikaan oli\nPariisin hienompia kaupungin osia, numero 6:ssa. Hän lupasi sitä paitsi\ntulla noutamaan häntä sisarensa luokse. D'Artagnan määräsi kohtauksen\nkello kahdeksaksi, Athoksen luona.\n\nTuo mylady'lle esitteleminen tuumailutti aikalailla nuoren\ngaskonjalaisen päätä. Hänellä oli muistissa, kuinka omituisella tavalla\ntuo nainen tähän asti oli sekoittunut hänen elämänsä vaiheihin. Hänen\nvarma luulonsa oli että tuo nainen oli kardinaalin välikappale, ja\nkuitenkin tunsi vastustamattoman voiman vetävän itseänsä häneen eräällä\nnoita tunteita, joista ei selvää saa. Ainoa pelko oli hänellä se, että\nmylady kentiesi tuntisi hänet Meung'in ja Dover'in mieheksi. Silloin\ntietäisi hän myös hänen olevan herra de Tréville'n ystäviä ja siis\nruumiineen sieluineen kuninkaan puolella, joka seikka poistaisi häneltä\njossakin määrin hänen etuisuuksiansa, koska, jos mylady hänet tunsi\nsamoin kuin hän mylady'n, he pelaisivat molemmat samallaista peliä. Mitä\ntaas tuli siihen juoneen, joka oli alkamassa hänen ja kreivi Wardes'in\nvälillä, ei se meidän itserakasta nuorta miestä paljoa arveluttanut,\nvaikka markiisi oli nuori, kaunis, rikas ja ennen kaikkea kardinaalin\nsuosikki. Ei sitä turhanpäiten olla kahdenkymmenen vuotias ja semminkin\nkotoisin Tarbes'ista.\n\nEnsiksi meni d'Artagnan kotiinsa ja pukeutui mitä loistavimmaksi; sitten\npalasi hän Athoksen luokse, ja tapansa mukaan kertoi hänelle kaikki.\nAthos kuunteli hänen tuumiansa, pudisti päätänsä ja jonkunmoisella\nkatkeruudella kehoitti häntä varovaisuuteen.\n\n-- Mitä! sanoi hän, olet juuri kadottanut lemmityn, jota sanoit hyväksi,\nviehättäväksi, täydelliseksi ja, nyt jo juokset toisen jälissä.\n\nD'Artagnan tunsi tuon soimauksen vallan oikeaksi.\n\n-- Minä rakastin rouva Bonaciux'iä sydämmelläni, vaan mylady'ä minä\nrakastan päälläni, sanoi hän; antaessani saattaa itseni hänen luokseen,\nkoetan minä ennen kaikkea päästä selville siitä, mitä asioita hän ajelee\nhovissa.\n\n-- Sitä ei, hiisi vieköön, ole vaikea arvata kaikesta siitä, mitä olet\nminulle kertonut. Hän on jonkunmoinen kardinaalin vakooja, hän on\nnainen, joka houkuttelee sinua satimeen, mistä et pääsekkään aivan\nhevillä irti.\n\n-- Saakeli sentään, kuinka sinä, rakas Athos, maalaatkin asiat mustiksi!\n\n-- Veikkoseni, minä epäilen naisia, mitäs muuta voin? minä olen saanut\nniistä kyllikseni, varsinkin vaaleaverisistä. Mylady on vaaleaverinen,\netkös niin minulle kertonut?\n\n-- Hänellä on mitä kauniimman vaaleat kiharat suinkin olla taitaa.\n\n-- Voi sinua d'Artagnan parka, sanoi Athos.\n\n-- Kuulehan toki, minä tahdon vaan pyrkiä selville, ja sittenkuin olen\nsaanut tietää mitä haluan, niin erkanen hänestä.\n\n-- Pyri vaan selville, sanoi Athos levollisesti. Lord Winter saapui\nsamassa tuokiossa, mutta Athos, saaden ajoissa tiedon, meni toiseen\nhuoneesen; d'Artagnan jäi siis yksinään, ja kun kello oli jo liki\nkahdeksan, meni hän lordin kanssa pois.\n\nPulskat vaunut odottivat kadulla, ja kun niitä veti kaksi upeata\nhevosta, olivat he muutamassa tuokiossa Place-Royale'ssa.\n\nMylady Clarik otti d'Artagnan'in arvokkaasti vastaan. Hänen hotellinsa\noli erinomaisen komea; ja vaikka useimmat englantilaiset sodan\nkarkoittamina olivat lähteneet Ranskasta tai olivat juuri\nlähtemäisillään, mylady oli vaan pannut yhä uusia kustannuksia\nhotellinsa koristamiseen, joka osoitti ett'eivät yleiset englantilaisia\nvarten säädetyt määräykset koskeneet häntä.\n\n-- Tässä näet, sanoi lord Winter esittäen d'Artagnan'in sisarellensa,\nnuoren aatelismiehen, jonka vallassa oli minun henkeni, ja joka ei\ntahtonut ylivoimaansa käyttää, vaikka me olimme kahdenkertaisesti\nvihollisia, koska minä olin häntä loukannut ja minä siihen lisäksi olen\nenglantilainen. Kiitä nyt häntä, siskoseni, jos sinulla on ystävyyttä\nminua kohtaan.\n\nMylady rypisti hieman kulmiansa; tuskin huomattava varjo vilahti hänen\notsallansa ja niin peräti omituinen hymy hänen huulillansa, että nuori\nmies, nähdessään nuo kolminkertaiset vivahdukset, tunsi ikäänkuin\nväristyksen ruumiissansa.\n\nVeli ei huomannut mitään; hän oli vetäytynyt leikittelemään myladyn\nlemmikki-apinan kanssa, joka oli nykinyt häntä takin liepeestä.\n\n-- Tervetulemaanne, herra, sanoi mylady äänellä, jonka erinomainen\nsulous oli täytenä vastakohtana hänen pahan tuulensa viitteihin, joita\nd'Artagnan juuri oli saanut havaita, te olette tänäpäivänä hankkineet\nitsellenne ikuiset oikeudet minun kiitollisuuteeni.\n\nEnglantilainen silloin kääntyi heidän puoleensa ja kertoi koko\ntaistelun, jättämättä pienintäkään seikkaa mainitsematta. Mylady\nkuunteli kertomusta mitä suurimmalla tarkkuudella; vaan vaikka hän\nmitenkin koetti peitellä sitä vaikutusta, minkä kertomus häneen teki,\nnäkyi kumminkin selvään, ettei se häntä laisinkaan miellyttänyt. Veri\nnousi hänen päähänsä ja hänen pieni jalkansa liikkui levottomasti hänen\nhelmoissansa.\n\nLord Winter ei huomannut mitään. Kun hän oli lopettanut lähestyi hän\npöytää, jossa oli tarjottimella pullo Espanjan viiniä ja laseja. Hän\ntäytti kaksi lasia ja pyysi viittauksella d'Artagnan'ia juomaan.\n\nD'Artagnan tiesi että englantilaista suuresti pahottaisi ell'ei hän\njoisi hänen kanssansa. Hän lähestyi siis pöytää ja tarttui lasiin. Sillä\nvälin ei hän kumminkaan jättänyt mylady'ä silmistänsä, ja peilissä\nhuomasi hän ne muodonliikkeet, jotka vaihtelivat mylady'n kasvoilla. Nyt\nkun hän luuli ett'ei häntä huomattu, ilmautui hänen muotoonsa eleitä,\njotka osoittivat raivoa. Hän puri kauniilla hampaillaan nenäliinaansa.\n\nKaunis pikku kamarineitsyt, jonka d'Artagnan jo oli nähnyt, astui\nsilloin huoneesen; hän virkkoi muutamia sanoja, englanninkielellä\nlordille, joka samassa pyysi d'Artagnan'ilta lupaa saada poistua,\nselittäen syyksi kiireellisiä asioitansa ja jättäen sisarensa huoleksi\nhankkia anteeksiantamuksen.\n\nD'Artagnan ja lord Winter paiskasivat kättä toisillensa, jonka perästä\nensin mainittu palasi mylady'n luoksi. Hänen muotonsa muuttui\nhämmästyttävän nopeasti taas herttaisen näköiseksi, muutamat pienet\npunaiset pilkut hänen liinassansa osoittivat että hän oli purrut\nhuuliansa verille asti.\n\nHänen huulensa muutoin olivat erinomaisen kauniit, niiden olisi voinut\nluulla olevan korallia.\n\nPuhelu kääntyi nyt iloiseen suuntaan. Mylady näytti kokonaan palautuneen\nentiselleen. Hän kertoi lordin ei olevan hänen veljensä vaan hänen\nlankonsa; hän, mylady, oli ollut naimisissa lordin nuoremman veljen\nkanssa, joka oli jättänyt hänet leskeksi yhden lapsen kanssa. Lapsi oli\nlordin ainoa perillinen, ell'ei lordi menisi naimisiin. Kaikki tuo\nnäytti d'Artagnan'ista verholta, jonka alla piili jotakin, vaan hän ei\nvoinut vielä kurkistaa tuon verhon alle.\n\nMuutoin oli d'Artagnan puolentuntisen keskustelun jälkeen vakuutettu\nsiitä, että mylady oli hänen kansalaisensa; hän puhui ranskaa niin\npuhtaasti ja sujuvasti, ett'ei siinä ollut mitään epäilyksen sijaa.\n\nD'Artagnan lausui hänelle kohteliaisuuksia ja vakuutti alttiuttansa.\nKaikille tyhjänpäiväisyyksille, mitä d'Artagnan'in huulilta kirposi,\nhymyili mylady hyväntahtoisesti. Lähdön hetki oli käsissä. D'Artagnan\nheitti mylady'lle jäähyväiset ja lähti ulos salista mitä onnellisimpana\nihmisenä.\n\nPortaissa kohtasi hän tuon kauniin kamarineitsyen, joka hipaisi häntä\nohimennessä ja punastuen silmiin asti pyysi anteeksi kosketustansa, ja\näänellä niin suloisella että anteeksiantamus myönnettiin paikalla.\n\nD'Artagnan palasi seuraavana päivänä ja sai osakseen vielä\nystävällisemmän kohtelun kuin ensimmäisellä kertaa. Lord Winter'iä ei\nsiellä näkynyt, ja mylady tällä kertaa yksinään piti huolta vieraan\nkohtelemisesta. Hän näytti olevan hyvin huvitettu d'Artagnan'ista,\nkyseli mistä hän oli, ketä ystäviä hänellä oli, ja eikö hän koskaan\nollut aikonut ruveta kardinaalin palvelukseen.\n\nD'Artagnan, joka, niinkuin jo tiedetään, oli sangen varovainen\nkahdenkymmenen vuotiseksi nuorukaiseksi, muisti silloin epäluulonsa\nmylady'ä kohtaan; hän rupesi ylistelemään Hänen ylhäisyyttänsä, sanoen\nettä hän olisi pyrkinyt päästä kardinaalin miehistöön sen sijaan että\nhän oli pyrkinyt kuninkaan, jos hän vaan olisi ollut tuttu herra de\nCavois'ille sen sijaan että hän oli tuttu herra de Tréville'lle.\n\nMylady muutti kevyesti puheen ainetta ja kysyi d'Artagnan'ilta mitä\nhuolettomimmalla tavalla, oliko hän koskaan käynyt Englannissa.\n\nD'Artagnan vastasi, että herra de Tréville lähetti hänet tuonoin sinne\ntekemään hevoskauppoja ja että hän sieltä oli tuonut neljä näytteeksi.\n\nPuhelun aikana purasi mylady pari kolme kertaa huultansa; hän oli\ntekemisissä miehen kanssa, jolta ei ollut helppo pusertaa mitään\ntietoja.\n\nSamaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä lähti d'Artagnan pois.\nKäytävässä tapasi hän taaskin tuon kauniin Ketty-neitsyen. Tämä katseli\nhäntä hyvänsävyisyydellä, jonka merkitystä ei ollut vaikea arvata. Mutta\nd'Artagnan'in mieleen oli hänen emäntänsä niin kiintynyt, ett'ei hän\nketään muuta huomannutkaan.\n\nSeuraavana päivänä palasi d'Artagnan taaskin mylady'n, luokse\nja samoin sitä seuraavana, ja kerta kerralta muuttui kohtelu yhä\nystävällisemmäksi.\n\nJoka ilta tapasi hän kamarineitsyen joko esihuoneessa, käytävässä tai\nportaissa.\n\nMutta, niinkuin vast'ikään sanoimme d'Artagnan ei kääntänyt mitään\nhuomiota Ketty-paran hellittämättömyyteen.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nEräät prokuraattorin päivälliset.\n\n\nSillä välin kuin d'Artagnan näin oli hankkinut itselleen pääsyn mylady'n\ntuttavuuteen, oli Porthos kokenut parastansa voittaaksensa\n\"herttuattarensa\" suosion, jonka hän, niinkuin Chantilly'n ravintolan\nisännän kertomuksesta on jo käynyt selville, oli menettänyt.\n\nJuuri samana päivänä kuin d'Artagnan oli päässyt myladyn jälille\nSaint-Leu'n kirkon luona, oli Porthos vaelluksillaan tavannut\nprokuraattori Coquenard'in rouvan.\n\nPorthoksen muhkea muoto ja hänen viisaasti asetetut sanansa suostuttivat\ntuota pikaa prokuraattorin rouvan ja hellyttivät hänen sydämmensä siihen\nmäärään, että hän kyyneleet silmissä lupasi auttaa Porthosta hänen\nrahapulassaan ja, pannaksensa asian alkuun, kutsui hänet päivällisille\nseuraavaksi päiväksi.\n\nHeidän välillensä syntyi sula sovinto, ja otettuaan toisiltaan hellät\njäähyväiset, erosi Porthos \"herttuattarestansa\" mitä iloisimmassa\nmielentilassa, mitä parhaimpia toiveita uhkuvalla sydämmellä.\n\nSiitäpä se johtui hänen hullunkurinen käytöksensä myöhempään päivällä\nAthoksen luona, jossa hän sai tiedon kaksintaistelusta englantilaisten\nkanssa. Mutta siihen myöskin perustui se maltti ja taitavuus, jota hän\nmainitussa taistelussa sitten osoitti, ja josta hän, niinkuin jo olemme\nkertoneet, suoriutui niin loistavalla tavalla.\n\nTämä kaksintaistelu ei millään muotoa saattanut häntä unhottamaan\nprokuraattorin rouvan päivälliskutsumusta. Seuraavana päivänä kello\nyhden aikaan harjautti hän Mousqueton'illa vielä viimeisen kerran\npukuaan ja lähti l'Ours'in kadulle kävellen semmoisen miehen askeleilla,\njolla on onni mukanansa.\n\nHänen sydämmensä pamppaili, mutta ei, niinkuin d'Artagnan'in, vasta\nsyttyneestä, malttamattomasta rakkaudesta. Ei, paljon aineellisemmat\nsyyt saattoivat hänen verensä liikkeesen; hän oli nyt vihdoin astuva\ntuon salaperäisen kynnyksen yli, nouseva niitä tuntemattomia portaita,\njoita myöten mestari Coquenard'in vankat écu't olivat yksitellen\nvaeltaneet.\n\nHän oli nyt todenperästä näkevä sen raha-arkun, jonka kuvan hän\nkaksikymmentä kertaa oli unissaan nähnyt: tuo arkku oli pitkä ja syvä,\nmunalukoilla ja telkimillä varustettu ja permantoon kiinitetty; siitä\noli hän usein kuullut puhuttavan ja sen oli nyt prokuraattorin rouva\navaava tosin laihanpuolisilla vaan ei aivan rumilla käsillänsä hänen\nihmeteltäväksensä.\n\nSiihen lisäksi tuo harhaileva, varaton, omaiseton mies, kapakkaelämään\ntottunut sotilas, herkkusuu, usein kuokkavieras, oli nyt saapa maistaa\nperheateriaa, nauttia mukavaa kotielämää, tottua sen pieniin huoliin,\njotka miellyttävät sitä enemmän kuta karkeampi ollaan, niinkuin vanhat\nsotapukarit sanovat.\n\nTulla serkun nimellä joka päivä hyvään ruokapöytään, elähdyttää vanhan\nprokuraattorin keltaisia, ryppyisiä kasvoja, opettaa hänen nuorille\nkirjureillensa kaikellaisia korttipeliä ja palkinnoksi siitä nylkeä\nheitä aikalailla, -- kaikki semmoinen oli Porthoksen mielitöitä.\n\nPorthos kyllä muisti ne pahat huhut, joita prokuraattoreista kulki:\nheidän kitsautensa, nylkemisensä, paastopäivänsä ja muut semmoiset,\nmutta kun hänestä prokuraattorin rouva oli joltisestikin antelias,\nnimittäin prokuraattorin rouvaksi, toivoi hän kumminkin tulevansa\ntaloon, jossa elettiin hyvin.\n\nSiitä huolimatta joutui Porthos epäilyksiin jo portilla; käytävä ei\nollut puoleensa vetävä: pimeä, ummehtunut porttisola, portaat, joita\nhämärästi valaisi pihanpuolelta ristikko-ikkuna, ja ensimäisessä\nkerroksessa matala ovi, vaarnoitettu summattoman suurilla nauloilla\nniinkuin Grand-Chatelet'in valtaportti.\n\nPorthos kolkutti ovelle; pitkä kalpea kirjuri, jonka päätä peitti\ntuuhea, kampaamaton tukka, tuli avaamaan ja kumarsi kunnioituksella,\nnähdessään tuon suurikasvuisen vartalon, joka todisti voimaa,\nsotilaspuvun, joka osoitti hänen olevan arvoisata säätyä, ja kukoistavan\nulkonäön, josta loisti hyvä vointi.\n\nToinen kirjuri, lyhempi kasvultaan, seisoi ensimäisen takana, kolmas,\npitempi, vielä hänen takanansa ja noin kahdentoista vuotias poika\nkolmannen takana.\n\nKaikkiansa kolme ja puoli kirjuria, seikka, joka siihen aikaan todisti\nettä asiamiesten luku oli suuri.\n\nVaikka muskettisoturin ei pitänyt tulla ennenkuin kello yksi, oli\nprokuraattorin rouva jo kello kahdestatoista pitänyt silmällä hänen\ntuloansa, arvellen, että hänen lempijänsä sydän, ja ehkäpä myös hänen\nvatsansa, veti häntä tulemaan jo ennen määräaikaa.\n\nRouva Coquenard tuli siis ylikerroksen ovesta samaan liittoon, kuin\nhänen vieraansa kävi sisään ulko-ovesta, ja tuon arvoisan naisen tulo\npelasti Porthoksen sangen tukalasta tilasta; kirjurit olivat näet\nuteliaan näköisiä, ja kun hän ei oikein tiennyt mitä ajatella tuosta\nomituisesta miesjonosta, seisoi hän mykkänä heidän edessään.\n\n-- Siinä on serkkuni, huudahti prokuraattorin rouva; käykää sisään,\nkäykää sisään, herra Porthos.\n\nPorthoksen nimi teki vaikutuksensa kirjureihin, niin että he alkoivat\nnauraa, mutta Porthos kääntyi heihin päin, ja silloin palasi totisuus\nkaikkien kasvoille.\n\nNyt mentiin prokuraattorin huoneesen, kirjurin huoneen sekä konttoorin\nkautta. Viimemainittu huone oli pimeä sopukka, täynnä vanhoja\npaperipakkoja. Kun konttoorista oli päästy, jäi kyökki oikealle ja nyt\ntultiin vierashuoneesen.\n\nKaikki nuo toinen toisensa takana olevat huoneet eivät herättäneet\nPorthoksessa mitään hyviä ajatuksia. Kaikki puhe kuului varmaan\navonaisten ovien kautta joka paikkaan; sitä paitsi oli hän ohi mennen\nvilkaissut tutkivasti kyökkiin ja nähnyt omaksi harmiksensa ja\nprokuraattorin rouvan häpeäksi, ett'ei siellä ollut mitään semmoista\nhyörinää ja pyörinää, joka tavallisesti hyvää ateriaa valmistettaessa\nvallitsee tuossa herkkujen pyhyydessä.\n\nProkuraattori epäilemättä jo ennakolta tiesi tuosta tulosta, sillä hän\nei ensinkään hämmästynyt nähdessänsä Porthoksen, joka lähestyi häntä\njotenkin kursailematta ja tervehti kohteliaasti.\n\n-- Me taidamme olla serkkuja, herra Porthos? sanoi prokuraattori,\nnousten kyynäspäittensä varassa rottinkituoliltaan.\n\nUkko, puettuna mustaan laajaan takkiin, johon hänen hinteloinen\nruumiinsa katosi, oli kuiva ja laiha; hänen pienet harmaat silmänsä\nkatsoa tiirottivat omituisella tavalla, ja ne, ynnä irvistävä suu olivat\nainoat joissa vielä elon merkkiä näkyi. Pahaksi onneksi alkoivat hänen\njalkansa kieltäytyä kannattamasta tuota nystyräistä elinkoneistoa.\nViiden tai kuuden kuukauden kuluessa, jonka ajan tuo heikkouden tila oli\njo kestänyt, oli arvoisa prokuraattori joutunut vähitellen vaimonsa\norjaksi.\n\nSerkkua otettiin vastaan nöyrästi; siinä kaikki. Jos mestari Coquenard\nolisi ollut terve, olisi hän kyllä kieltäytynyt kaikesta sukulaisuudesta\nPorthokseen.\n\n-- Niin, herra prokuraattori, me olemme sukulaisia, sanoi Porthos\nhämmentymättä; hän ei ollut odottanutkaan mitään ihastumista\nprokuraattorilta.\n\n-- Vaimon puolelta, arvatenkin? sanoi prokuraattori ivallisesti.\n\nPorthos ei ymmärtänyt tuota pilaa, hän piti sitä vaan yksinkertaisuutena\nja nauroi sille aikalailla suurten viiksiensä alta. Rouva Coquenard joka\ntiesi että yksinkertainen prokuraattori oli hyvin harvinainen toisinto\nlajissansa, hymyili heikosti mutta punastui vahvasti.\n\nAina Porthoksen tulemisesta saakka oli mestari Coquenard luonut\nlevottomia silmäyksiä erääsen suureen kaappiin päin vastapäätä hänen\nkirjoituspöytäänsä. Porthos älysi että tuo kaappi, vaikka se ei\nollutkaan sen muotoinen minkä hän oli unissaan nähnyt, oli juuri se\nautuaaksi tekevä raha-arkku, ja hän iloitsi mielessänsä siitä että\ntodellisuus oli kokonaista kuusi kyynärää korkeampi kuin unelma.\n\nMestari Coquenard ei pitkittänyt sukututkimuksiansa kauvemmaksi; hän\ntyytyi vaan siihen että, siirtäen levottoman silmäyksensä kaapista\nPorthokseen, lausui:\n\n-- Meidän serkkumme suopi kai meille ennen maalle palaamistansa kunnian\nsyödä kerran päivällistä luonamme, vai kuinka, vaimoni?\n\nTällä kertaa sattui kolhaus Porthoksen vatsaan ja hän tunsi sen\nmyös; näyttipä siltä kuin se ei olisi ollut tuntumatta rouva\nCoquenard'iinkaan, sillä hän vastasi:\n\n-- Serkkuni ei käy täällä enää, Jos me kohtelemme häntä huonosti, vaan\npäinvastaisessa tapauksessa on hänellä liian vähä Pariisissa olinaikaa\nja siis myöskin liian vähä tilaisuutta käydä meitä tervehtimässä,\nett'emme pyytäisi häntä suomaan meille kaikki ne hetket, jotka hänellä\novat joutilaita, kunnes hän matkustaa pois.\n\n-- Oh, sääriäni, kurjia sääriäni! missä te olette? vaikerteli Coquenard,\nkoettaen nauraa.\n\nPorthos oli kiitollinen prokuraattorin rouvalle siitä puollustuksesta,\njonka tarkoituksena oli saada hänen kauniit herkkuilemistoiveensa\ntoteutumaan.\n\nPian löi päivällishetki. Mentiin aterioon, joka oli suuri pimeä huone\nvastapäätä kyökkiä.\n\nKirjurit, jotka näkyivät vainunneen tavattomia tuoksuja, saapuivat\nsotilaan säntillisyydellä esille ja pitivät kiini tuoleistansa, valmiina\nistumaan pöytään minä silmänräpäyksenä hyvänsä. Heidän nähtiin jo\nennakolta liikuttelevan leukojaan uhkaavissa aikeissa.\n\n-- Peijakas! mietti Porthos silmäillessään noita kolmea nälkäistä\nmiestä, sillä nulikka ei ollut, niinkuin hyvin, voi arvata, päässyt\nosalliseksi kunniasta saada istua virkamiehen pöydässä. Peijakas! jos\nminä olisin serkkuni sijassa, en minä pitäisi luonani tuollaisia\nsyömäreitä. Luulisi heidän olevan haaksirikkoon joutuneita, jotka eivät\nole saaneet maistaa ruokaa kuuteen viikkoon.\n\nMestari Coquenard tuli sisään kehräjalkaisessa tuolissaan, jota työnsi\nrouva Coquenard; Porthos kiiruhti vuorostaan apuun, vierittääksensä\nhänen miestään pöytään.\n\n-- Ahhah, sanoi hän, sepä vasta viehättävää lientä!\n\n-- Mitähän saakelia ne vainuuvat tuossa liemessä? arveli Porthos,\nnähdessään vaalean, runsaan, vaan aivan värittömän lihaliemen, jonka\npinnalla uiksenteli muutamia paahdettuja leivänkuutioita, ikäänkuin\nsaaria välimeressä.\n\nRouva Coquenard hymyili; hänen annettua merkin, kaikki istuivat pöytään\ninnolla.\n\nEnsiksi tarjottiin mestari Coquenard'ille sitten Porthokselle; sen\njälkeen täytti rouva Coquenard oman lautasensa ja jakoi leivänkuutiot\nilman lientä malttamattomille kirjureille.\n\nSamassa tuokiossa aukeni naristen ovi ruokasaliin aivan itsestään ja\nPorthos näki oven raossa pikku kirjurin, joka, kun hän ei päässyt\nosalliseksi pidoista, pureksi paljasta leipää.\n\nLiemen jälkeen toi piika keitettyä kanaa, herkkua, jonka ilmestyminen\nsai vierasten silmät hämmästyksestä mulkoilemaan.\n\n-- Kyllä näkee, että sinä pidät sukulaisestasi, eukkoni, sanoi\nprokuraattori melkein murheellisesti hymyten; tuo on varmaankin\nkohteliaisuutta serkkuasi kohtaan.\n\nKana-parka oli laiha ja niin paksunahkainen, ett'ei luut kaikilla\nponnistuksillaan päässeet sen läpi tunkeutumaan; paljon varmaankin oli\nollut työtä tuon kanan etsimisessä, koska se kaiketi oli piiloutunut\nkuolemaan vanhuuttaan.\n\n-- Saakeli! mietti Porthos, tämä on surkeata; minä kunnioitan vanhuutta,\nvaan kun se esiintyy keitettynä tai paistettuna, silloin en sille arvoa\nanna.\n\nHän katseli ympärilleen nähdäkseen oliko muutkin samaa mieltä, mutta\npäinvastoin näki hän vaan riemusta loistavia silmiä, jotka jo ennakolta\nnielivät tuota verratonta kanaa, mitä hän niin paljon halveksi.\n\nRouva Coquenard veti vadin puoleensa, leikkasi taitavasti pois nuo kaksi\npitkää, laihaa säärtä, jotka hän asetti miehensä lautaselle, katkaisi\nkaulan, jonka hän päinensä sijoitti syrjään itseänsä varten, irroitti\ntoisen siiven Porthokselle ja jätti linnun melkein koskematta piialle,\njoka sen juuri oli tuonnut, ja silloin se katosi, ennenkuin\nmuskettisoturi oli ehtinyt nähdä, mitä erilaisia vaikutuksia pettynyt\ntoivo teki kasvoihin, kunkin omistajan eri luonteen ja mielenlaadun\nmukaan.\n\nKanavadin sijaan tuotiin pöydälle papuja laaja vadillinen, missä näkyi\nseassa muutamia lampaan luita, joissa ensi katsannossa luuli näkevänsä\nvähän lihaakin muassa.\n\nRouva Coquenard jakoi ruokalajin nuorille miehille perheenäidin\nsäästäväisyydellä.\n\nNyt tuli viinin vuoro. Herra Coquenard täytti pienestä savipullosta\nkolmanneksen lasia kullekin nuorelle miehelle, kallisti sitten itselleen\njotenkin saman verran, jonka jälkeen pullo vaelsi Porthoksen ja rouva\nCoquenard'in puolelle.\n\nNuoret herrat täydensivät viinilasinsa vedellä ja tyhjennettyään lasinsa\npuolilleen, täyttivät he ne uudestaan, ja jatkoivat sitä menetystä\nkaiken aikaa, josta oli seurauksena, että he aterian lopulla nieleksivät\nnestettä, jonka väri oli muuttunut rubiinista topaasiksi.\n\nPorthos söi kiltisti kanansiiven, vaan säpsähti tuntiessaan\nprokuraattorin rouvan polven nykäisevän pöydän alla hänen polveansa. Hän\njoi myöskin puoli lasia tuota säästeliäästi tarjottua viiniä, jonka hän\ntunsi ilkeänmakuiseksi, kaikkien viinintuntijain kamoksumaksi\nMontreuil'in viiniksi.\n\nMestari Coquenard näki hänen juovan viiniä laimentamattomana ja hän\nhuokasi.\n\n-- Suvaitsetteko papuja, Porthos serkkuni? kysyi rouva Coquenard äänellä\njoka merkitsi: usko minua, eläkä maista niitä.\n\n-- En hiisi vieköön maistakkaan! arveli Porthos itsekseen.\n\nMutta kuuluvasti virkkoi hän: Kiitoksia, serkkuni, minulla ei ole enää\nnälkä.\n\nNyt seurasi äänettömyys; Porthos ei tiennyt mitä tehdä. Prokuraattori\nsanoi yhä ja uudestaan:\n\n-- Ah, eukkoseni, minun täytyy lausua sinulle kiitoksia! Päivällisesi\noli oikein juhla; minä söin vallan kauheasti!\n\nMestari Coquenard oli syönyt liemensä, mustat kanansääret ja sen ainoan\nlampaan luun, jossa oli vielä hitunen lihaa jälellä.\n\nPorthos luuli hänestä tehtävän pilkkaa, ja alkoi vedellä viiksiänsä ja\nrypistää kulmiansa, mutta rouva Coquenard'in polvi neuvoi häntä\nhiljaiseen kärsivällisyyteen.\n\nTämä äänettömyys ja tämä tarjouksien pysähtyminen, joka Porthokselle oli\nkäsittämätön, oli kirjureille hirmuinen; yksi ainoa prokuraattorin\nsilmäys ja rouvan hymyily vaikutti sen että he hitaasti nousivat\npöydästä ja vielä hitaammin kiersivät kokoon pyyhkimensä, kumarsivat ja\nmenivät.\n\n-- Menkää, nuoret miehet auttamaan ruoansulatusta työnteolla, sanoi\nprokuraattori arvokkaasti.\n\nKun kirjurit olivat menneet, nousi rouva Coquenard istuimeltaan, meni\nottamaan ruokakaapista juustopalasen, marjahilloa ja leivoksen, jonka\nhän oli valmistanut manteleista ja hunajasta.\n\nMestari Coquenard rypisti kulmiaan, koska hänestä ruokalaatuja oli liian\nmonta. Porthos puri huultansa, koska hän ei nähnyt mitään ruokaa.\n\nHän haki silmillään papuvatia; mutta papuvati oli kadonnut.\n\n-- Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti\nväänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, _epulæ epularum_! Lukullus on\nruoalla Lukulluksen luona.\n\nPorthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa\npäivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa,\neikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.\n\n-- Hyvä on, tuumaili Porthos.\n\nHän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva\nCoquenard'in leivokseen.\n\n-- Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan\nrouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!\n\nTuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard\nruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä\nhän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin\nkorviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut\nennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän\nvakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.\n\nProkuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen\nkeskustelemaan.\n\n-- Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi\nrouva Coquenard.\n\n-- Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän\nhyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.\n\n-- Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat\nsotavarukset!\n\n-- Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.\n\n-- Mutta mitä noihin sotavaruksiin oikeastaan tarvitaan, herra Porthos?\n\n-- Kaikenlaista, sanoi Porthos; niinkuin tiedätte, ovat muskettisoturit\nvaliojoukkoa ja ne tarvitsevat paljon semmoista mitä muut soturit eivät\ntarvitse.\n\n-- Mutta luetelkaapa noita tarpeita!\n\n-- Niin, kustannukset voivat nousta noin likimmiten ... sanoi Porthos,\njoka ennemmin rupesi määrittelemään summaa kuin luettelemaan tarpeita.\n\nProkuraattorin rouva odotti vapisten.\n\n-- Niin, kuinka suuriksi? sanoi hän; minä toivon ett'eivät ne nouse\nkorkeammalle kuin... Hän pysähtyi äkkiä, sanat tarttuivat hänen\nkieleensä.\n\n-- Oh, ei suinkaan, sanoi Porthos, ne eivät nouse korkeammalle kuin\nkahteen tuhanteen viiteen sataan livre'en; minä päin vastoin luulen että\njos oikein säästäväiseksi rupean, voin tulla toimeen kahdella\ntuhannella.\n\n-- Hyvä Jumala, kaksi tuhatta livre'ä! huudahti hän, mutta sehän on koko\nomaisuus!\n\nPorthos virnisti suutansa; rouva Coquenard ymmärsi mitä se tarkoitti.\n\n-- Minä pyysin tarkempaa luettelemista, sanoi hän, sillä kun meillä on\nmonta sukulaista ja kauppaystävää, luulen minä melkein varmaan saavani\nne tarpeet sata prosenttia halvemmalla kuin jos itse ne ostaisitte.\n\n-- Ahaa, sanoi Porthos. Sitäkö tarkoititte?\n\n-- Niin, paras herra Porthos. Niin muodoin tarvitsette te ensiksikin\nhevosen?\n\n-- Aivan oikein, hevosen tarvitsen.\n\n-- No niin, minä tiedän mistä se saadaan.\n\n-- Tiedättekö! huudahti Porthos loistavin kasvoin. Hevonen on siis\ntiedossa; sitten tarvitsen minä täydelliset valjaat, johon kuuluu\ntarpeita, mitä ainoastaan muskettisoturi voi ostaa, ja jotka eivät nouse\nyli kolmen sadan livre'n.\n\n-- Kolmen sadan livre'n; hyvä, hankitaan kolme sataa livre'ä, sanoi\nrouva huoaten.\n\nPorthos hymyili; niinkuin muistetaan, oli hänellä Buckingham'ilta saatu\nsatula; niin että nuo rahat aikoi hän kieveltää omaan taskuunsa.\n\n-- Sitten täytyy minun saada hevonen lakeijalleni ja matkalaukku\nitselleni. Mitä aseihin tulee, ei teidän niistä tarvitse huolehtia; ne\nminulla jo on.\n\n-- Hevonen lakeijallenne? toisti rouva eperoiden; mutta sehän on oikein\nsuuren herran tapaista, ystäväni.\n\n-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos ylpeästi, olenkos minä mikään\nraukka sitten?\n\n-- Ette suinkaan, minä vaan arvelin, että kaunis aasi on toisinaan yhtä\nhyvän näköinen kuin hevonen ja että jos te hankitte Mousqueton'illenne\nkauniin aasin...\n\n-- No olkoon menneeksi aasi, sanoi Porthos; te olette oikeassa, minä\nolen nähnyt sangen ylhäisiä espanjalaisia herroja, joiden palvelijat\nkaikki ajoivat aasilla. Mutta ymmärrättehän, rouva Coquenard, että\naasilla on oleva höyhentöyhtö ja kulkuset.\n\n-- Olkaa huoleti, sanoi prokuraattorin rouva.\n\n-- Siis on jälellä vaan matkalaukku, lisäsi Porthos.\n\n-- Oh, olkaa siitäkin huoleti, huudahti rouva Coquenard; miehelläni on\nviisi tai kuusi matkalaukkua, valitkaa paras; niiden joukossa on\nerittäinkin yksi, jota hän mielellään käytti matkoillansa ja joka on\nniin suuri että siihen mahtuisi koko maailma.\n\n-- Matkalaukku on siis tyhjä? kysyi Porthos.\n\n-- Tietysti se on tyhjä, vastasi rouva.\n\n-- Ahaa, mutta minä tarvitsen semmoisen matkalaukun, huudahti Porthos,\njoka on hyvästi varustettuna, ystäväiseni.\n\nRouva Coquenard huokasi taas. Molière ei ollut vielä kirjoittanut\n\"Saituria.\" Rouva Coquenard oli siis Harpagon'in edeltäjä.\n\nMuista varuksista neuvoteltiin sitten samaan tapaan; ja loppupäätös\nneuvottelusta oli että prokuraattorin rouva antaisi kahdeksan sataa\nlivre'ä rahassa ja hankkisi hevosen ja aasin, joilla olisi onni kantaa\nPorthosta ja Mousqueton'ia kunnian ja maineen retkellä.\n\nKun asiat olivat suostutut, otti Porthos jäähyväiset rouva\nCoquenard'ilta. Viime mainittu koki kyllä pidättää häntä suloisilla\nsilmäyksillään, vaan Porthos teki syyksi virkavelvollisuutensa, ja\nprokuraattorin rouvan täytyi väistyä kuninkaan tähden.\n\nMuskettisoturi palasi kotiin nälkäisenä ja sangen huonolla tuulella.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nKamarineitsyt ja emäntä.\n\n\nSillä välin d'Artagnan, huolimatta omantuntonsa äänestä ja Athoksen\nvaroituksesta, rakastui mylady'yn hetki hetkeltä yhä enemmän; niinpä ei\nhän heittänyt yhtenäkään päivänä käymättä osoittamassa hänelle\nkunnioitustansa, jonka tuo itserakas gaskonjalainen luuli mylady'n\nennemmin tai myöhemmin palkitsevan.\n\nEräänä iltana kun hän taas saapui nenä pystyssä, keveästi kuin mies,\njoka odottaa kultasadetta, kohtasi hän kamarineitsyen ajoportilla; mutta\ntällä kertaa ei neitsyt tyytynyt vaan hipaisemaan häntä ohimennessä,\nvaan tarttui hiljaa hänen käteensä.\n\n-- Hyvä! mietti d'Artagnan, hän on kaiketi saanut emännältänsä jonkun\nasian minulle toimitettavaksi; hän kutsuu minua johonkin\nlemmenkohtaukseen, johon ei uskallettu suullisesti minua kutsua. Ja hän\nkatsoi tuota kaunista tyttölasta niin voitollisen näköisenä kuin hän\nsuinkin voi.\n\n-- Minä tahtoisin sanoa teille pari sanaa, herra ... sopersi\nkamarineitsyt.\n\n-- Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä\nkuuntelen.\n\n-- Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja\nerittäinkin liian tärkeätä.\n\n-- No kuinkas meidän on tekeminen?\n\n-- Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.\n\n-- Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.\n\n-- Tulkaa sitten!\n\nKetty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä\nmukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet\nviisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.\n\n-- Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa\nrauhassa.\n\n-- Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin.\nMutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei\nkoskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.\n\nD'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma,\nmutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty\noli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.\n\nKetty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.\n\n-- Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.\n\n-- Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan\nhullusti rakastunut!\n\nKetty huokasi toistamiseen.\n\n-- Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!\n\n-- Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?\n\n-- Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä\nensinkään.\n\n-- Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi\nilmoittaa sen minulle?\n\n-- Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen\npäättänyt sanoa sen teille.\n\n-- Kiitoksia, hyvä Ketty, mutta vaan hyvästä aikomuksestasi, sillä\nmyönnäthän, ett'ei ilmoituksesi ole minulle mielihyväksi.\n\n-- Toisin sanoen, te ette usko mitä olen sanonut, vai kuinka?\n\n-- Semmoista on aina vaikea uskoa, kaunis lapseni, vaikkapa vaan\nitserakkaudenkin vuoksi.\n\n-- Te ette siis usko minua?\n\n-- Minä tunnustan, että ennenkuin annat minulle jotakin todistusta\nsanoihisi...\n\n-- Mitäs tästä sanotte?\n\nKetty otti poveltansa pienen kirjelipun...\n\n-- Minulleko? sanoi d'Artagnan innokkaasti tempaisten kirjelipun\nkäteensä.\n\n-- Ei, toiselle.\n\n-- Toiselle?\n\n-- Niin.\n\n-- Hänen nimensä, hänen nimensä! huudahti d'Artagnan.\n\n-- Katsokaa osoitetta.\n\n-- Herra kreivi de Wardes.\n\nHeti kohta tuli d'Artagnan'in mieleen tapaus Saint-Germain'issä;\najatuksen nopeudella repäisi hän kirjeen auki, huolimatta Ketty'n\nhuudahduksesta.\n\n-- Oh, Jumalani! sanoi hän, mitä te teette, herra?\n\n-- Minäkö? en mitään, sanoi d'Artagnan, ja luki:\n\n\"Te ette ole vastannut minun ensimmäiseen kirjeeseni; oletteko siis\nvielä sairaana tai oletteko unhottaneet mitä silmäyksiä loitte minuun\nrouva de Guise'n tanssipidoissa? Nyt on tilaisuus tullut, kreivi; elkää\nsitä päästäkö käsistänne.\"\n\nD'Artagnan vaaleni; hänen itserakkautensa oli loukattu, hän luuli\nrakkautensa loukatuksi.\n\n-- Rakas herra d'Artagnan-parka! sanoi Ketty sääliväisesti, puristaen\nuudestaan nuoren miehen kättä.\n\n-- Sinä surkuttelet minua, hyvä pienoiseni! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Oh, kaikesta sydämmestäni! sillä minä kyllä tiedän mitä rakkaus on.\n\n-- Sinäkö tiedät mitä rakkaus on? sanoi d'Artagnan, ensi kertaa\nkatsellen häntä tarkemmasti.\n\n-- Oi, tiedän.\n\n-- No niin, sen sijaan että surkuttelet minua, tekisit paremmin, jos\nauttaisit minua kostamaan emännällesi.\n\n-- Ja millä tavoin tahtoisitte hänelle kostaa?\n\n-- Minä tahtoisin valloittaa hänet ja sysätä syrjään kilpailijani.\n\n-- Siihen minä en koskaan rupea teitä auttamaan, herra, sanoi Ketty\nvilkkaasti.\n\n-- Ja miksikä et? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Kahdesta syystä.\n\n-- Mitkä ne ovat?\n\n-- Ensiksikin, emäntäni ei ole koskaan rakastava teitä.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Te olette loukanneet häntä syvästi.\n\n-- Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka\nkuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan;\nselitä, ole niin hyvä.\n\n-- Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille\nmiehelle ... joka katsoo sieluni pohjaan saakka.\n\nD'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen\ntuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.\n\n-- Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos\ntahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman\nhänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.\n\n-- Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte\nemäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.\n\n-- Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?\n\n-- Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen\nsilmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa\nlähimpänä.\n\nSilloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen\nmonet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen\nhipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli\nmielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut\nkamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.\n\nTällä erää havaitsi gaskonjalaisemme yhdellä silmäyksellä kaiken sen\nhyödyn, minkä hän voi saada tuosta rakkaudesta, jonka Ketty niin\nlapsellisesti ja kainostelematta oli tunnustanut: sen avulla hän näet\nsai anastetuksi itselleen kreivi de Wardes'ille menevät kirjeet, sai\nsalaiset tiedot aivan paikallaan, pääsi milloin hyvänsä Ketty'n\nhuoneesen, joka oli hänen emäntänsä huoneen vieressä. Niinkuin näkyy,\nuhrasi tuo uskoton jo ajatuksissaan tuon tyttöraukan, voittaaksensa\npuoleensa mylady'n joko hyvällä tai pahalla.\n\nHän rupesi siis kauniilla sanoilla selittämään ihastustansa Ketty'ä\nkohtaan ja todisteeksi rakkaudestansa ilmoitti hän heittävänsä sikseen\nkoko sen iltaisen vierailunsa mylady'n luona ja pitävänsä seuraa\nkauniille Ketty'llensä.\n\nMutta tuskin oli hän päässyt tätä sanomasta, kun kello helähti mylady'n\npuolella.\n\n-- Taivasten tekijä! huudahti Ketty, emäntäni kutsuu minua; menkää,\nmenkää joutuen pois.\n\nD'Artagnan nousi ja otti lakkinsa ikäänkuin aikoakseen totella; sitten\navasi hän nopeasti erään suuren kaapin oven ja pujahti sinne mylady'n\npukujen sekaan.\n\n-- Mitä te teette? huudahti Ketty.\n\nD'Artagnan sulkeutui kaappiin mitään vastaamatta.\n\n-- No, huusi mylady ärjyen, nukutko sinä, koska et tule kun minä soitan?\n\nD'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.\n\n-- Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.\n\nMolemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki,\nkuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä;\nsitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa\nhänen riisumisessaan.\n\n-- No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.\n\n-- Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko\nhän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?\n\n-- Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts.\nMinä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.\n\n-- Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?\n\n-- Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken\non olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään ... hän oli vähällä\nmenettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!\n\n-- Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.\n\n-- Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord\nWinter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä\ntavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!\n\n-- Niin tosiaan, sanoi Ketty, teidän poikanne oli setänne ainoa\nperillinen ja siksi kunnes hän on päässyt lailliseen ikään, olisitte te\nsaaneet hallita hänen omaisuuttansa.\n\nD'Artagnan vapisi luihin ja ytimiin saakka kuullessaan tuon suloisen\nolennon soimaavan häntä siitä ett'ei hän ollut tappanut tuota miestä,\njonka hän oli nähnyt osoittavan niin paljon ystävyyttä mylady'ä kohtaan.\n\n-- Jo olisinkin, jatkoi mylady, kostanut hänelle, ell'ei kardinaali, en\ntiedä mistä syystä, olisi kehoittanut minua säästämään häntä.\n\n-- Vai niin, mutta mylady ei ole säästänyt tuota pikku rouvaa, jota hän\nrakasti.\n\n-- Ahaa, tuota kauppiaan rouvaa Fossoyeurs'in kadulta! Ett'eikö hän jo\nole unhottanut häntä olleen olemassakaan? Kaunis kosto, totta tosiaan!\n\nKylmä hiki valui d'Artagnan'in otsalta: tuo nainenhan oli koko hirviö!\n\nHän kuunteli vielä, vaan pahaksi onneksi oli riisuutuminen jo päättynyt.\n\n-- Hyvä on, sanoi mylady, mene suojaasi, ja huomenna tulee sinun koettaa\nsaada vihdoinkin vastaus siihen kirjeesen, jonka annoin sinulle.\n\n-- Kreivi de Wardes'inko kirjeesen? kysyi Ketty.\n\n-- Tietysti, kreivi de Wardes'in.\n\n-- Hän näyttää minusta olevan juuri vallan päinvastainen kuin tuo herra\nd'Artagnan-parka.\n\n-- Menkää, neiti, sanoi mylady, minä en suvaitse arvosteluja.\n\nD'Artagnan kuuli oven suljettavan ja pantavan salpaan, ja nyt oli mylady\nsulkeutunut kamariinsa. Ketty väänsi omalta puoleltaan, niin hiljaa kuin\nsuinkin voi, oven lukkoon, ja samassa syöksähti d'Artagnan ulos\nkaapista.\n\n-- Jumalani! sanoi Ketty aivan hiljaa, mikä teitä vaivaa? Tehän olette\nvallan kalpea!\n\n-- Inhottava olento! mutisi d'Artagnan.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, menkää! sanoi Ketty; mylady'n ja minun huoneeni\nvälillä on vaan hieno seinä, niin että kaikki kuuluu toiseen mitä\ntoisessa puhutaan.\n\n-- No niin, mutta sanohan nyt kumminkin, kuinka rouva Bonacieux'in on\nkäynyt.\n\nTyttö parka vakuutti kiven kovaan ett'ei hän tiennyt siitä mitään, koska\nhänen emäntänsä ei milloinkaan ilmoittanut hänelle salaisuuksiansa muuta\nkuin puoliksi. Hän luuli voivansa vaan sen verran sanoa, että rouva\nBonacieux ei ollut kuollut.\n\nKuinka hän muka oli ollut vähällä menettää mylady'lta kardinaalin\nsuosion, siitä ei Ketty myöskään mitään tiennyt. Vaan d'Artagnan tiesi\nsen asian paremmin. Hän huomasi mylady'n tarkoittavan timanttijuonen\nhuonoa onnistumista.\n\nMutta kaikista selvintä kumminkin oli että mylady'n viha d'Artagnan'ia\nkohtaan perustui siihen, ett'ei hän ollut tappanut mylady'n lankoa.\n\nD'Artagnan palasi seuraavana päivänä mylady'n luokse. Mylady oli sangen\nhuonolla tuulella, d'Artagnan arvasi että häntä harmitti se ett'ei\nkreivi de Wardes'ilta tullut vastausta. Ketty tuli sisään; mutta mylady\nkohteli häntä tylysti. Silmäys, jonka Ketty loi d'Artagnan'iin, tahtoi\nsanoa: näettehän että minä kärsin teidän tähtenne.\n\nLoppupuolella iltaa taltui tuo kaunis leijonatar, hän kuunteli hymyillen\nd'Artagnan'in helliä sanoja, antoipa kätensäkin hänelle suudeltavaksi.\n\nLähtiessään ei d'Artagnan tiennyt mitä ajatella; mutta hänen päätänsä ei\nniinkään hevillä saatu pyörälle, hänellä oli mielessä omat tuumansa.\n\nHän tapasi Ketty'n portilla ja samoinkuin edellisenä iltana meni hän\nnytkin hänen luoksensa. Ketty oli saanut paljon nuhteita; häntä oli\nsyytetty huolimattomuudesta. Mylady ei voinut käsittää kreivi de\nWardes'in vaitioloa; hän oli käskenyt Kettyä tulemaan hänen luoksensa\nkello yhdeksän huomisaamuna ottamaan kolmatta kirjettä.\n\nD'Artagnan otti Ketty'ltä lupauksen että hän toisi huomisaamuisen\nkirjeen hänen käsiinsä; tyttö-parka lupasi kaikki mitä d'Artagnan pyysi;\nhän oli hurmautunut.\n\nSeuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan näki hän Ketty'n tulevan.\nHänellä oli kädessä uusi kirje mylady'ltä. Tällä kertaa ei tyttö-parka\nyrittänytkään estämään d'Artagnan'ia ottamasta sitä.\n\nD'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavaa:\n\n\"Tämä on nyt kolmas kerta kuin kirjoitan teille; ja tämän kirjoitan minä\nsanoakseni että minä rakastan teitä. Ja täydellisemmäksi vakuudeksi\ntälle tunnustukselleni lähetän minä kirjeentuojan mukana teille siitä\nnäkyväisen todisteen\"...\n\n-- Minkä todisteen? huudahti d'Artagnan äkkiä, pysähdyttäen lukemisensa,\nja loi leimahtavan silmäyksensä vapisevaan Ketty-parkaan.\n\n-- Tämän, vastasi Ketty, vetäen poveltansa pienen rasian ja ojentaen sen\nd'Artagnan'ille.\n\nD'Artagnan avasi sen kuumeentapaisesti ja otti rasiasta kauniin\ntimanteilla koristetun safiirisormuksen.\n\n-- Mitä tämä on? huudahti hän, emäntäsi kosii minua aivan\nkouraantuntuvalla tavalla.\n\n-- Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.\n\n-- Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs\nkirjeessä vielä puhutaan, maltappas.\n\n\"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni,\nettä minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua\nkohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä\ntavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa.\"\n\nD'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.\n\n-- Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei\nsilmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.\n\n-- Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon\nkostaa hänen ylenkatseensa.\n\nNäin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä\nruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen\nsydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään\nsanaa ilmestynyt paperille.\n\nÄkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi:\n\n-- Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti\ntakaisin.\n\nJa ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt,\nannettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään\neikä ulos.\n\nD'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen\nseikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja\nkulmiansa.\n\n-- Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan\nväärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt\ntavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.\n\nPuhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä\nsafiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.\n\n-- Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.\n\n-- Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.\n\n-- Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin\nkirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?\n\n-- En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani\ntai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä\nsukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on\nsyntyjään ranskalainen.\n\n-- Oletko saanut tuon sormuksen mylady'lta? huudahti Athos äänellä, joka\nilmoitti hänen olevan kovassa mielenliikkeessä.\n\n-- Olen juuri vast'ikään.\n\n-- Näytäppäs sitä, sanoi Athos.\n\n-- Tässä se on, vastasi d'Artagnan, vetäen sen sormestaan.\n\nAthos tutki sitä ja muuttui kalmankalpeaksi; sitten koetteli hän sitä\nvasemman kätensä sakarisormeen; se sopi siihen niin hyvin kuin olisi se\nollut siihen tehty.\n\nVihan ja koston pilvi vetäysi Athoksen muutoin niin tyynelle otsalle.\n\n-- Se on mahdotonta, että tämä voisi olla sama, sanoi hän. Kuinka\nsaattaa tämä sormus olla lady Clarik'in hallussa? Ja kumminkin on\nuskomatonta että voisi olla kahta niin yhdennäköistä sormusta.\n\n-- Tunnetko sinä tämän sormuksen? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Luulin sen tuntevani, vastasi Athos, vaan epäilemättä erhetyin.\n\nHän jätti sormuksen takaisin d'Artagnan'ille, vaan ei kumminkaan\nlakannut katselemasta sitä.\n\n-- Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota\npois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi\nmieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani\npuhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut\nolevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä;\nnäytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään\ntapauksen vuoksi pieni naarmu.\n\nD'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen\nAthokselle.\n\nAthos säpsähti.\n\n-- Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti\nd'Artagnan'ille naarmun.\n\n-- Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?\n\n-- Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin\nsanoin, oli se vanha perintökalleus ... jonka ei olisi koskaan pitänyt\npäästä suvusta pois.\n\n-- Ja oletko ... myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.\n\n-- En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä\nrakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.\n\nD'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n\nsielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.\n\nHän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.\n\n-- Kuuleppas, sanoi Athos, tarttuen hänen käteensä, sinä tiedät että\nminä pidän sinusta, d'Artagnan; jos minulla olisi poika, en voisi\nhänestä pitää enemmän. No niin, tottele minua: luovu tuosta naisesta;\nminä en häntä tunne, vaan jonkunmoinen aavistus sanoo minulle, että hän\non kadotettu olento ja tuopi onnettomuutta.\n\n-- Sinä olet oikeassa, sanoi d'Artagnan, minä luovun hänestä. Minä\ntunnen että tuo nainen minua kauhistaa.\n\n-- No niin, siinä teet oikein, poikani, sanoi Athos puristaen\ngaskonjalaisen kättä melkein isällisesti. Suokoon taivas, ett'ei tuo\nnainen jättäisi hirveitä jälkiä sinun elämääsi.\n\nJa silloin d'Artagnan lähti Athoksen luota, palaten kiiruumman kautta\nkotiinsa, jossa Ketty oli odottamassa kalpeana ja vapisevana.\n\nVaikka d'Artagnan hetkistä ennen oli todellakin vielä rakastanut\nmylady'ä, olivat Athoksen neuvot sekä hänen oman sydämmensä parempi ääni\nlujentaneet hänen tahtonsa siihen määrään, että hän päätti ijäksi luopua\nmylady'stä. Tämän luopumuksen suoritti hän sillä tavoin, että tarttui\nkynään ja kirjoitti seuraavan vastauksen:\n\n    \"Elkää odotelko minua, rouva hyvä; aina siitä saakka kuin paranin,\n    on minulla niin monta ystävää tervehdittävänä, että minun täytyy\n    asettaa käyntini jonkunmoiseen järjestykseen. Sittenkuin teidän\n    vuoronne tulee, kyllä ilmoitan siitä teille ajallansa.\n\n    Minä suutelen teidän käsiänne, arvoisa rouva.\n\n                                                Kreivi _de Wardes_.\"\n\nTuo kirje oli ensinkin väärennystä; sitä paitsi oli koko menettely\nvailla kaikkea arkatuntoisuutta; meidän ajan siveellisen katsantotavan\nmukaan oli se konnamaisuutta, vaan siihen aikaan ei semmoisista aivan\npaljon pidetty lukua. Muutoin, mylady oli menetellyt hänen kanssansa\npetollisesti, niin ett'ei hänellä ollut laisinkaan enää kunnioitusta\nhäntä kohtaan.\n\nSafiirista ei hän virkkanut sanaakaan. Tahtoiko gaskonjalainen pidättää\nsen aseena mylady'ä vastaan, vai eikö hän, totta puhuen, säilyttänyt\ntuota safiiria viimeisenä keinona sotavaruksien hankkimiseen?\n\nToisen aikakauden tekoja ei pidä tuomita toisen aikakauden näkökannalta.\nMikä nykyaikana olisi kunnon miehelle häpeäksi, oli sinä aikana usein\naivan pelkkä luonnollinen asia.\n\nD'Artagnan jätti kirjeen avonaisena Ketty'lle.\n\nKetty ei tahtonut voida uskoa onneansa; d'Artagnan'in oli pakko\nsuullisesti vahvistaa kirjeen sisällys. Ja ajattelematta mihin vaaraan\nhän antautui jättäessään tuommoisen kirjeen kiivasluontoiselle\nemännällensä, kiiruhti nuori tyttö niin joutuisasti kuin jalat\nkannattivat, Place-Royal'iin.\n\nParhaimmankin naisen sydän on säälimätön kilpailijansa tuskia kohtaan.\n\nMylady aukasi kirjeen yhtä innokkaasti kuin Ketty sen hänelle toi; mutta\njo ensi sanoja lukiessaan kalpeni hän, rutisti paperin kokoon, loi\nKetty'yn salamoivat silmänsä ja virkkoi:\n\n-- Mikä kirje tämä on?\n\n-- Se on vastaus armollisen rouvan kirjeesen; vastasi Ketty vapisten.\n\n-- Mahdotonta, että aatelismies on voinut kirjoittaa tämmöistä kirjettä\nnaiselle.\n\nSitten huudahti hän äkkiä:\n\n-- Taivas! Jospa hän tietäisi...?\n\nHän pysähtyi vapisten. Hänen hampaansa nitisivät; hänen hipiönsä muuttui\ntuhkanharmaaksi. Hän tahtoi astua ikkunan luokse raitista ilmaa saamaan,\nmutta hän ei voinut muuta kuin ojentaa käsiänsä, jalat herkesivät\nkannattamasta ja hän vaipui erääsen nojatuoliin.\n\nKetty luuli hänen voivan pahoin, syöksähti hänen luoksensa ja rupesi\naukaisemaan hänen liiviänsä. Mutta mylady nousi äkkiä seisovilleen.\n\n-- Mitä sinä tahdot? sanoi hän; minkätähden ryhdyt sinä minuun?\n\n-- Minä luulin armollisen rouvan voivan pahoin ja riensin teidän\navuksenne, vastasi kamarineitsyt säikähtäneenä emäntänsä hirvittäviä\nkasvoja.\n\n-- Minäkö voisin pahoin, minä! Pidätkö minua tyttörääpäleenä? Kun minua\nloukataan, minä en voi pahoin, minä kostan, ymmärrätkö sen?\n\nHän viittasi Ketty'n menemään.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nAramiksen ja Porthoksen sotavarukset.\n\n\nSiitä lähtien kuin sotavaruksien puuha alkoi, eivät nuo neljä ystävystä\npitäneet mitään säännöllisiä kokouksia; syötiin päivällistä kukin\nsuunnallansa missä sattui, tai oikeammin missä saatiin. Sotapalvelus vei\nsekin oman kalliin aikansa, joka niin joutuisasti riensi. Oli vaan\nsuostuttu siitä että tavattaisiin toisiaan kerta viikossa, kello yksi\npäivällä, Athoksen luona, koska Athos pysyi päätöksessään ett'ei astuisi\njalkaansa huoneesta ulos.\n\nJuuri päivää ennen kuin d'Artagnan kreivi de Wardes'ina oli kirjoittanut\ntuon ratkaisevan vastauksen mylady'lle, oli heillä yksi noita\nsuostutuita kokouksiansa.\n\nKun d'Artagnan saapui Athoksen luokse, tapasi hän Athoksen ja Aramiksen\nsiellä syvissä tuumailuissa. Aramiksessa tuntui vielä halu ottaa\ntakaisin yllensä papinkauhtana; tavallisuuden mukaan ei Athos käskenyt\neikä kieltänyt. Athoksen mielestä näet jokaisen tuli menetellä omissa\nasioissaan mielensä mukaan. Hän ei antanut koskaan neuvoja, ell'ei niitä\nhäneltä nimenomaan pyydetty. Eikä hän niitä antanut edes ensi\npyynnölläkään.\n\n-- Yleensä, niin oli hänen tapa sanoa, pyydetään neuvoja sen vuoksi\nett'ei niitä kumminkaan sitten seurata: tai jos seurataan, niin sen\nvuoksi että on ketä syyttää niiden antamisesta.\n\nPorthos saapui hetkistä myöhemmin kuin d'Artagnan. Neljä ystävystä oli\nsiis taas yhdessä.\n\nNuo neljä muotoa ilmaisivat kukin omaa mielialaansa: Porthoksen\nlevollisuutta, d'Artagnan'in toivoa, Aramiksen levottomuutta ja Athoksen\nhuolettomuutta. Heidän vähän aikaa keskusteltuansa, jolloin Porthos oli\nhieman viittaillut sinnepäin että muka eräs ylhäinen henkilö oli ottanut\nauttaaksensa häntä pulastansa, Mousqueton astui sisään.\n\nHän tuli pyytämään Porthosta kotiin, jossa, lausui Mousqueton surkean\nnäköisenä, hänen läsnäolonsa oli peräti välttämätön.\n\n-- Ovatko sotavarukseni tulleet? kysyi Porthos.\n\n-- Ovat tai eivät ole, vastasi Mousqueton.\n\n-- No sanohan toki mitä tarkoitat?\n\n-- Tulkaahan kotiin, herrani.\n\nPorthos nousi seisomaan, kumarsi jäähyväisiksi ja astui ulos.\n\nTuokion perästä näkyi Bazin kynnyksellä.\n\n-- Mitäs sinulla on asiaa, ystäväni? kysyi Aramis sillä lempeällä\npuheentavalla, joka häneen aina ilmestyi silloinkuin hänen ajatuksensa\nvaan kääntyivät hengellisyyteen päin.\n\n-- Eräs mies odottaa teitä kotona, vastasi Bazin.\n\n-- Mies! kuka mies?\n\n-- Muudan kerjäläinen.\n\n-- Anna hänelle almu, Bazin, ja käske rukoilemaan erään vaivaisen\nsyntisen edestä.\n\n-- Kerjäläinen tahtoo kaikin mokomin teitä puhutella ja väittää että te\ntulette sangen iloiseksi hänen tapaamisestansa.\n\n-- Eikö hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa minulle?\n\n-- Oli. Jos herra Aramis, sanoi hän, empii tulla minua tapaamaan, niin\nsanokaa että minä tulen Tours'ista.\n\n-- Tours'ista? huudahti Aramis; hyvät herrat, suokaa anteeksi, mutta\nvarmaankin mies tuopi minulle sanomia, joita juuri olen odottanut.\n\nJa nousten samassa tuoliltaan, hän kiirehti joutuisasti ulos.\n\nAthos ja d'Artagnan jäivät kahdenkesken.\n\n-- Luulenpa että noilla veitikoilla on asiat selvillä. Tai mitä luulet,\nd'Artagnan? kysyi Athos.\n\n-- Minä luulen samaa; vaan, Athos veikkoseni, sinä joka niin auliisti\njaoit pois englantilaisen pistole't, hyvästi saadun omaisuutesi, mitä\nsinä mietit?\n\n-- Minä olen aivan tyytyväinen että tapoin sen hupsun, koskapa\nenglantilaisen tappaminen on hyvä työ; vaan jos olisin ottanut hänen\nrahansa, painaisivat ne minua kuin omantunnon vaivat.\n\n-- Onpa sinulla, Athos veikkoseni, toden totta käsittämättömät\najatukset.\n\nMutta me jätämme nyt heidät keskustelemaan ja seuraamme Aramista.\n\nNäimme jo mikä kiire Aramikselle tuli, kun hän sai kuulla tuon\nkerjäläisen tulleen Tours'ista. Muutamassa hyppäyksessä oli hän\nkotonansa.\n\nSiellä oli todellakin mies, pienikasvuinen, viekassilmäinen, ja\nryysyihin puettu.\n\n-- Tekö se olette minua kysyneet? sanoi muskettisoturi.\n\n-- Niin, minä tahtoisin puhutella herra Aramista, oletteko te hän?\n\n-- Sama mies. Onko teillä mitään tuotavaa minulle?\n\n-- On, jos näytätte minulle erään kirjaillun niistimen.\n\n-- Tässä se on, sanoi Aramis, otettuaan avaimen povitaskustaan ja\navattuaan pienen ebenpuisen, simpukoilla koristellun rasian.\n\n-- Hyvä on, sanoi kerjäläinen. Käskekää lakeija pois.\n\nBazin, joka oli utelias tietämään mitä miehellä oli Aramikselle asiaa,\noli näet kiiruhtanut aivan Aramiksen kantapäillä ja saapunut kotiin\nmelkein samaan aikaan kuin hän. Mutta tuo kiiruhtaminen häntä varsin\nvähän hyödytti. Kerjäläisen käskystä Aramis viittasi hänen poistumaan ja\nhänen täytyi totella.\n\nKun Bazin oli poissa, loi kerjäläinen pikaisen silmäyksen ympärillensä,\ntarkastaakseen ett'eikö kukaan voinut häntä nähdä tai kuulla, ja\npäästettyään irti nahkavyönsä, joka piteli koossa hänen ryysyistä\ntakkiaan, alkoi hän ratkoa sen ylipuolta ja veti hetkisen perästä esille\nkirjeen.\n\nAramis huudahti ilosta, nähdessään sinetin, suuteli päällekirjoitusta ja\navasi kuoren melkein hartaudella, ja luki seuraavat sanat:\n\n    \"Ystäväni! Kohtalo tahtoo meitä vielä olemaan erillämme jonkun\n    aikaa, mutta nuoruuden ihanat päivät eivät vielä ole ohitsemme. Tee\n    velvollisuutesi sodassa; minä teen omalla tahollani. Ota vastaan\n    mitä sanansaattaja sinulle antaa; taistele sodassa niinkuin kunnon\n    aatelismiehen sopii ja muista minua, joka hellästi suutelen sinun\n    mustia silmiäsi. Hyvästi, eli paremmin, hyvästi näkemään asti!\"\n\nKerjäläinen yhä vaan ratkoi takkiansa; yksitellen otti hän likaisista\nryysyistänsä sata viisikymmentä espanjalaista kaksoispistole'a jotka hän\nlatoi pöydälle. Sitten avasi hän oven, kumarsi ja meni tiehensä,\nennenkuin nuori mies, joka seisoi aivan ällistyneenä, oli uskaltanut\nvirkkaa hänelle sanaakaan.\n\nAramis luki kirjeen uudestaan ja huomasi silloin seuraavan\njälkiliitteen:\n\n    \"P. S. Sinun tulee kohdella sanansaattajaa hyvin, sillä hän on\n    jalosukuinen espanjalainen kreivi.\"\n\n-- Mitä kultaisia unelmia nämä ovatkaan! huudahti Aramis. Oi, kuinka\nihanaa on elämä! Niin, me olemme nuoria, ja meitä odottaa vielä autuaat\npäivät! Oi, sinulle pyhitän minä rakkauteni, vereni, henkeni! Kaikki,\nkaikki, kaikki omistan minä sinulle, armas lemmittyni!\n\nHän suuteli kirjettä ihastuksen vallassa, katsomatta edes kultarahoja,\njotka kiilsivät pöydällä.\n\nBazin kolkutti ovelle; Aramiksella ei ollut syytä pysyttää häntä enää\nerillänsä, hän salli hänen tulla sisään.\n\nBazin seisahtui hämmästyneenä, nähdessään kaiken tuon kullan paljouden\nja unhotti ilmoittaa d'Artagnan'ia, joka uteliaana tietämään ken tuo\nkerjäläinen oli, Athoksesta erottuaan oli lähtenyt suoraa päätä\nAramiksen luokse.\n\nKun d'Artagnan ei kursaillut Aramista, tuli hän, huomattuaan että Bazin\nei muistanutkaan ilmoittaa häntä, itse ilmoittamaan tuloansa.\n\n-- Aa, hiisi vieköön, Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, jos nuo ovat\nniitä luumuja, joita sinulle lähetetään Tours'ista, niin sano minun\npuolestani suuret kiitokset sille tarhurille, joka ne on poiminut.\n\n-- Sinä petyt, veikkoseni, sanoi Aramis sotkien asiaa; minun\nkirjankustantajani on ne lähettänyt sen runoelman maksuksi, jonka\nsommittelin yksitavuisista säkeistä sillä kaukaisella matkallamme.\n\n-- Ahaa, tosiaan! sanoi d'Artagnan; onpa se varsin antelias\nkirjankustantaja, Aramis veikkoseni, muuta en voi sanoa.\n\n-- Kuinka, herra! huudahti Bazin, maksetaanko yhdestä runoelmasta noin\nrunsaasti? se on käsittämätöntä! Oh, herra, te osaatte mitä tahdotte,\nteistä tulee Voiture'n ja Benserade'n vertainen. Sepä vasta on jotakin.\nRunoilija on melkein yhtä kuin apotti. Ah, herra Aramis! ruvetkaa\nrunoilijaksi, olkaa niin hyvä.\n\n-- Bazin ystäväni, sanoi Aramis, luulenpa sinun sekoittuvan puheesemme.\n\nBazin huomasi tehneensä tyhmyyden; hän painoi päänsä alas ja meni\nmatkaansa.\n\n-- Vai niin, että sinä myöt nerontuotteitasi kullanpainon mukaan, sanoi\nd'Artagnan hymyillen; sinä olet sangen onnellinen mies, ystäväni; mutta\nvaroitappas ett'et pudota tuota kirjettä, joka pilkistää esille takkisi\ntaskusta ja joka kaiketi myöskin on kustantajaltasi.\n\nAramis punastui silmänvalkeiseen saakka ja painoi kirjeen syvemmälle.\n\n-- D'Artagnan veikkoseni, jos sinua haluttaa, niin menkäämme ystäviämme\ntapaamaan; ja kun minä nyt olen rikas, niin voimme tänään syödä yhdessä\npäivällistä odottaessamme kunnes te rikastutte vuorollanne.\n\n-- No peijakas, sanoi d'Artagnan, vallan mielelläni! Siitä onkin jo\nkauvan kuin saimme kunnon päivällistä, jonka vuoksi voimme vähän\nkostuttaa kaulaamme muutamilla pullollisilla vanhaa bourgogne'a.\n\n-- Olkoon menneeksi vanhaa bourgogne'a! minäkin pidän siitä sangen\npaljon, sanoi Aramis, jolta kullan näkeminen oli pyyhkäissyt kaikki\njumaliset ajatukset niinkuin siivillä.\n\nOtettuaan mukaansa kolme neljä kaksoispistole'a päivälliskustannusten\nvaralle, kätki hän muun osan tuohon ebenpuiseen rasiaan, jossa hän\nsäilytti kirjailtua niistintänsä, tuota merkillistä taikakaluansa.\n\nMolemmat ystävykset lähtivät nyt takaisin Athoksen luokse, joka, pysyen\npäätöksessään ett'ei liikahtaisi kotoaan, otti toimittaaksensa\npäivällisen luoksensa. Koska hän hyvin ymmärsi herkkupöydän\njärjestämistä, d'Artagnan ja Aramis suostuivat mielellään jättämään\npäivällishuolet hänen toimeksensa.\n\nHe menivät nyt Porthoksen luokse; Bac'in kadun kulmassa kohtasivat he\nMousqueton'in, joka surkean näköisenä ajoi edellänsä hevosta ja aasia.\n\nD'Artagnan huudahti ilonsekaisesta hämmästyksestä.\n\n-- Aa, minun keltainen hevoseni! sanoi hän. Katsoppas tuota hevosta,\nAramis.\n\n-- Huu, millainen luuska! vastasi Aramis.\n\n-- Tiedäppäs, ystäväni, jatkoi d'Artagnan, juuri tuolla hevosella minä\nPariisiin tulin.\n\n-- Mitä! Tunteeko herra tämän hevosen? kysyi Mousqueton.\n\n-- Sillä on peräti omituinen väri, sanoi Aramis; tuon karvaista en ole\nkoskaan vielä ennen nähnyt.\n\n-- Sen kyllä uskon, sanoi d'Artagnan. Sen vuoksi möinkin sen kolmeen\nécu'sen, jonka hinnan sain kaiketi vaan tuon karvan vuoksi. Mutta kuinka\ntämä hevonen on joutunut sinun käsiisi, Mousqueton?\n\n-- Ah, huokasi palvelija, elkää kysykö minulta, hyvä herra, tässä on\nmeidän herttuattaren mies tehnyt katalan kepposen.\n\n-- Kuinka niin, Mousqueton?\n\n-- Asian laita on semmoinen, että me olemme sangen hyvässä suhteessa\nerääsen korkea-arvoiseen naiseen, herttuatar...; mutta suokaa anteeksi,\nherrani on käskenyt minun pitämään sitä salassa. Hän oli saanut meidät\nottamaan vastaan erään pienen muiston, erään komean espanjalaisen ratsun\nja andalusialaisen aasin, joita oli oikein ilo katsella. Mutta puoliso\nsai vihiä asiasta; hän otti tiellä takavarikkoon kumpaisenkin ja lähetti\nmeille nämä onnettomat elukat.\n\n-- Joita sinä nyt olet viemässä takaisin, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Juuri niin, vastasi Mousqueton. Huomaattehan, ett'emme voi olla\ntyytyväiset tämmöisiin, niiden sijasta, jotka meille luvattiin?\n\n-- Ettehän toki, hiisi vieköön, vaikka kylläpä olisin tahtonut nähdä\nPorthoksen keltaisen hevoseni selässä; siitä olisin saanut selvän kuvan\nmiltä minä näytin Pariisiin tullessani. Mutta elkäämme viivyttäkö sinua,\nMousqueton, mene vaan toimittamaan isäntäsi asiaa. Onko hän kotona?\n\n-- On, sanoi Mousqueton, mutta sangen pahalla tuulella!\n\nJa hän jatkoi matkaansa Grand-Augustin'in rantakatua kohden, jolla välin\nmolemmat ystävykset menivät kolkuttamaan onnettoman Porthoksen ovelle.\nMutta hän oli nähnyt heidän tulonsa pihalla, eikä ollut kiireissään\navaamaan. He kolkuttivat siis turhaan.\n\nSillä aikaa Mousqueton kulki tietänsä, ja mentyänsä Pont-Neuf'in sillan\nyli, yhä vaan ajaen noita kahta kaakkiansa, joutui hän Ours'in kadulle.\nPerille päästyänsä sitoi hän, isäntänsä käskyn mukaan, hevosen ja aasin\nmarhaminnasta prokuraattorin portin pieleen; sitten, huolimatta sen\nenempää heidän vastaisesta kohtalostansa, hän palasi Porthoksen luokse\nja ilmoitti että hänen käskynsä oli täytetty.\n\nJonkun ajan perästä nuo molemmat elukat, jotka eivät olleet syöneet\nsittenkuin aamusella, nostivat semmoisen äänen, että prokuraattori käski\njuoksupojan mennä tiedustelemaan naapureilta kenenkä hevonen ja aasi\nsiellä mahtoi olla.\n\nRouva Coquenard tunsi lahjansa, eikä alussa voinut käsittää tuota\npaluuttamista; mutta Porthoksen käynti sen kohta selitti. Vihastus,\njoka säkenöitsi muskettisoturin silmissä, huolimatta hänen\nhillitsemisestänsä, säikähdytti tuon hellän armastajan. Mousqueton ei\nsitä paitsi ollut salannut isännältänsä, että hän oli kohdannut\nd'Artagnan'in ja Aramiksen, ja että d'Artagnan oli tuntenut tuon\nkeltaisen hevosen samaksi béarnelaiseksi hevoskäpykäksi, jolla hän oli\ntullut Pariisiin ja jonka hän oli myönyt kolmeen écu'sen.\n\nPorthos meni pois sittenkuin hän ja prokuraattorin rouva olivat\npäättäneet kohdata toisiansa Saint-Magloire'n luostarissa. Kun\nprokuraattori näki muskettisoturin lähtevän, pyysi hän häntä\npäivällisille, vaan sen kutsumuksen Porthos hylkäsi majesteetillisen\nnäköisenä.\n\nVapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän\narvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen\nkomea käytöstapa.\n\nKaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu,\nvoipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä\nprokuraattorin rouvaa kohden.\n\n-- Oi, voi, sanoi onneton rouva, minä olen tehnyt parhaimpani mukaan.\nEräs meidän velkamies, muudan hevoskauppias, oli sitkeä maksamaan; minä\notin sen vuoksi tuon aasin ja hevosen hänen velastansa. Hän oli luvannut\nminulle kaksi komeata elukkaa.\n\n-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos; jos tuo hevoshuijari oli teille\nvelkaa enemmän kuin viisi écu'tä, niin on hän petturi.\n\n-- Ei suinkaan ole luvatonta koettaa saada helpolla hinnalla, herra\nPorthos, sanoi prokuraattorin rouva, puollustellen itseään.\n\n-- Ei suinkaan, rouva hyvä, vaan ne, jotka koettavat saada helpolla\nhinnalla, saavat suvaita toisten hakea auliimpia ystäviä.\n\nPorthos pyörähti kantapäällään ja astui muutamia askelia pois päin,\naikoen muka mennä tiehensä.\n\n-- Herra Porthos, herra Porthos! huusi prokuraattorin rouva. Minä olen\nväärässä, sen tunnustan, minun ei olisi pitänyt tinkiä silloin kuin oli\nhankittava varukset semmoiselle sotilaalle.\n\nVastaamatta mitään astui Porthos vielä muutaman askeleen pois päin.\n\nProkuraattorin rouva oli näkevinänsä hänet loistavassa utupilvessä\nherttuattarien ja markiisittarien ympäröimänä, jotka heittelivät\nkultasäkkejä hänen jalkojensa juureen.\n\n-- Taivaan nimessä, pysähtykäähän toki, herra Porthos, huusi\nprokuraattorin rouva. Pysähtykää että saamme puhua.\n\n-- Teidän kanssanne puhuminen tuottaa minulle paljasta onnettomuutta,\nsanoi Porthos.\n\n-- Mutta sanokaahan toki, mitä te pyydätte?\n\n-- En mitään, sillä se on yhdentekevä pyydänkö tai en.\n\nProkuraattorin rouva ojensi käsivartensa Porthosta kohden ja tuskan\nvallassa huusi hänelle:\n\n-- Herra Porthos, enhän minä semmoisia asioita ymmärrä. Tietäisinkö minä\nmitä hevonen on? tietäisinkö minä mitä varukset ovat?\n\n-- Teidän olisi pitänyt luottaa minuun, joka semmoisia seikkoja\nymmärrän, rouva hyvä, mutta te tahdoitte säästää ja siis kiskoa minua.\n\n-- Minä tein väärin, herra Porthos, vaan minä korjaan sen.\n\n-- Millä tavoin? kysyi muskettisoturi.\n\n-- Kuulkaahan. Tänä iltana menee Coquenard herttua de Chaulnes'in\nluokse, joka on kutsunut häntä erääsen neuvotteluun, mikä kestää ainakin\nkaksi tuntia. Tulkaa silloin, me olemme silloin yksin ja voimme asettaa\nkaikki parhaimmalla tavoin.\n\n-- Hyvä! se kuuluu joltakin, armaani!\n\n-- Suotteko minulle anteeksi?\n\n-- Sittenhän nähdään, sanoi majesteetillisesti Porthos.\n\nJa he erosivat toisistaan sanoen: tänä iltana siis.\n\n-- Peijakas! mietti Porthos mennessään, minusta alkaa näyttää niinkuin\nkumminkin olisin pääsemässä mestari Coquenard'in raha-arkulle.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nKostotuumia.\n\n\nSaman päivän iltana kuin mylady oli saanut tuon musertavan kirjeen,\nantoi hän Ketty'lle käskyn laskea d'Artagnan hänen luoksensa heti kohta\nkuin hän tapansa mukaan saapui. Mutta hän ei tullutkaan.\n\nSeuraavana päivänä tuli Ketty uudestaan nuoren miehen luokse ja kertoi\nkoko edellisen illan tapahtuman. D'Artagnan hymyili; myladyn\nlemmenkateinen viha oli hänen kostonsa.\n\nIltasella odotti mylady vielä malttamattomammin kuin edellisenä iltana.\nHän uudisti käskynsä, mutta samoin kuin eilisiltana, sai hän nytkin\nturhaan d'Artagnan'ia odottaa.\n\nJa taas seuraavana päivänä tuli Ketty d'Artagnan'in luokse, ei enää\niloisena ja reippaana niinkuin edellisillä kerroilla, vaan päinvastoin\nhyvin alakuloisena.\n\nD'Artagnan kysyi tyttöparalta, mikä häntä vaivaisi; mutta vastauksen\nsijaan antoi hän hänelle kirjeen.\n\nKirje oli mylady'n käsialaa; tällä kertaa oli se kirjoitettu\nd'Artagnan'ille, eikä herra de Wardes'ille.\n\nHän avasi sen ja luki seuraavaa:\n\n    \"Paras herra d'Artagnan! On hyvin pahasti noin unhottaa ystäviänsä,\n    semminkin kun kohdakkoin erotaan niin pitkäksi aikaa. Lankoni ja\n    minä olemme odottaneet teitä turhaan sekä eilen että toissa iltana.\n    Käyköhän samoin tänäkin iltana?\n\n                                               Teidän kiitollinen\n                                                 lady _Clarick_.\"\n\n-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; tätä juuri odotin. Minun osakkeeni\nnousevat samaa mukaa kuin kreivi de Wardes'in alenevat.\n\n-- Tuletteko? kysyi Ketty.\n\n-- Kuuleppas, kaunis lapseni, sanoi gaskonjalainen, joka koki\npuollustautua omissa silmissään sen lupauksen rikkomisesta, jonka hän\noli tehnyt Athokselle, sinä kaiketi ymmärrät, ett'ei olisi viisasta olla\nnoudattamatta näin suoraa kutsumusta? Jos mylady havaitsisi ett'en enää\nkäy hänen luonansa, voisi hän aavistaa jotakin, ja kukas tiesi kuinka\nkauvaksi naisen kosto voisi ulottua?\n\n-- Oh, Jumalani! sanoi Ketty, te osaatte puhua asiat aina niin päin että\nteillä on oikein. Mutta kun taas tulette seurustelemaan hänen kanssansa\nja jos teidän tällä kertaa onnistuisi oikealla nimellänne ja oikeassa\nhaamussanne miellyttää häntä, olisi se paljon pahempi kuin ennen.\n\nVaisti auttoi tyttöparkaa arvaamaan osaksi mitä olisi tapahtuva.\n\nD'Artagnan rauhoitti häntä parhaimman mukaan ja lupasi olla tunteeton\nmylady'n houkutuksia kohtaan.\n\nHän pyysi Ketty'n vastaamaan mylady'lle että hän tunsi itsensä ylen\nkiitolliseksi hänen hyvyydestänsä ja että hän noudattaisi kutsumusta;\nmutta hän ei uskaltanut kirjoittaa, pelosta että mylady'n tottunut silmä\nvoisi huomata käsi-alan väärennyksen.\n\nKun kello löi yhdeksän, oli d'Artagnan Palais-Royal'issa. Nähtävästi oli\npalvelijoille ilmoitettu hänen tulostansa, sillä he odottivat\nesihuoneessa ja eräs heistä kiiruhti, ennenkuin d'Artagnan oli\nennättänyt vielä mitään kysyä, ilmoittamaan hänen tuloansa.\n\n-- Pyytäkää häntä astumaan sisään, sanoi mylady lyhyesti, vaan niin\nkuuluvasti että d'Artagnan kuuli sen esihuoneesen.\n\nHänet saatettiin sisään.\n\n-- Minä en ole kotona kellenkään, sanoi mylady, ymmärrättekö? En\nkellenkään.\n\nLakeija meni.\n\nD'Artagnan loi uteliaan silmäyksen mylady'yn. Mylady oli kalpea ja hänen\nsilmänsä olivat raukeat joko itkusta tai unettomuudesta. Tahallansa oli\nkynttilöiden lukumäärä vähennetty, vaan tuo nuori nainen ei sittenkään\nvoinut peittää sen kuumeen jälkiä, joka häntä näinä kahtena viimeisenä\npäivänä oli vaivannut.\n\nD'Artagnan lähestyi häntä kohteliaasti kuin ainakin; mylady ponnisti\noikein viimeiset voimansa ottaaksensa häntä ystävällisesti vastaan,\nmutta tuskin koskaan on suloinen hymyily niin huonosti onnistunut.\n\nD'Artagnan'in kysymykseen, kuinka hän voi vastasi hän:\n\n-- Huonosti, sangen huonosti.\n\n-- Mutta sittenhän, sanoi d'Artagnan, minä olen vaan vaivaksi, te\ntarvitsette epäilemättä lepoa ja minä menen siis pois.\n\n-- Ei suinkaan, sanoi mylady; päin vastoin, jääkää tänne vaan, herra\nd'Artagnan, teidän rakastettava seuranne minua virkistää.\n\n-- Ohoo, mietti d'Artagnan, noin viehättävä hän ei ole koskaan ollut;\nolkaamme varoillamme.\n\nMylady herkesi nyt mitä herttaisimman näköiseksi ja koetti panna\npuheesensa niin paljon eloisuutta kuin suinkin taisi. Samaan liittoon\nhänen kuumeensa, joka hänet oli hetkeksi jättänyt, palasi ja toi\ntakaisin loiston hänen silmiinsä, hehkun hänen poskillensa ja punan\nhänen huulillensa.\n\nD'Artagnan sai nähdä Kirken, joka jo oli kietonut hänet\nlumousvoimallansa. Hänen rakkautensa, jonka hän luuli jo sammuneen,\nmutta joka olikin vaan tukehduksissa, leimahti taas ilmituleen. Mylady\nhymyili ja d'Artagnan tunsi että hän olisi syössyt vaikka hornaan tuon\nhymyilyn tähden.\n\nTuli hetki, jolloin hän tunsi povessansa jotakin tunnonvaivojen\nkaltaista.\n\nVähitellen mylady muuttui yhä puheliaammaksi. Hän kysyi d'Artagnan'ilta,\noliko hänellä lemmittyä.\n\n-- Oi, huokasi d'Artagnan niin surumielisen näköisenä kuin hän suinkin\nvoi, voitteko olla minua kohtaan niin julma että kysytte semmoista,\nminulta, joka siitä hetkestä kuin teidät näin, olen vaan uneksinut ja\nhaaveillut teistä.\n\nMylady hymyili oudosti.\n\n-- Siis te rakastatte minua? sanoi hän.\n\n-- Tarvitseeko minun sitä sanoa, ettekö ole sitä jo huomanneet?\n\n-- Kyllä; mutta tiedättehän että kuta ylpeämpi sydän, sitä vaikeampi se\non saavuttaa.\n\n-- Oh, vaikeudet eivät minua peloita, sanoi d'Artagnan; minua ei\nvapisuta muut kuin mahdottomuudet.\n\n-- Ei mikään ole todelliselle rakastajalle mahdotonta, sanoi mylady.\n\n-- Eikö mikään?\n\n-- Ei, vakuutti mylady.\n\n-- Peijakas! mietti d'Artagnan itsekseen, nyt on toinen ääni kellossa.\nMahtaisikko tuo oikkuilija todella olla rakastunut minuun, ja\nhuvittaisikko häntä lahjoittaa minulle vielä toisen samallaisen\nsafiirin, jonka olen saanut kreivi de Wardes'ina.\n\nD'Artagnan siirsi nopeasti tuolinsa lähemmäksi mylady'n tuolia.\n\n-- No niin, sanoi hän, mitä tekisitte todistaaksenne rakkauttanne, josta\npuhutte?\n\n-- Kaikki mitä ikinä halajatte. Käskekää minä olen valmis.\n\n-- Kaikki?\n\n-- Kaikki! huudahti d'Artagnan, joka tiesi edeltäkäsin ett'ei tuo lupaus\nhäntä mihinkään suureen vaaraan saattaisi.\n\n-- No niin! keskustelkaamme sitten vähä, sanoi mylady, siirtäen\nvuorostaan tuolinsa lähemmäksi.\n\n-- Minä olen valmis kuulemaan, sanoi d'Artagnan.\n\nMylady oli hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kahdella päällä; sitten\nnäytti hän tekevän päätöksen ja lausui:\n\n-- Minulla on eräs vihollinen.\n\n-- Teilläkö, ihana rouva! huudahti d'Artagnan ollen kummastuvinansa,\nonko se mahdollista? Tehän olette niin kaunis ja hyvä!\n\n-- Eräs verivihollinen.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Vihollinen, joka on niin hirmuisesti minua loukannut että meidän\nvälillemme on syttynyt taistelu elämästä ja kuolemasta. Voinko saada\nteidät avukseni?\n\nD'Artagnan oli heti huomannut, mihin tuo kostonjanoinen olento pyrki.\n\n-- Voitte varmaan, rouva hyvä, sanoi hän juhlallisesti, minun\nkäsivarteni ja henkeni ovat teidän niinkuin rakkautenikin.\n\n-- No sitten, sanoi mylady, koska te olette yhtä jalomielinen kuin\nrakastunut...\n\nHän pysähtyi.\n\n-- Mitä sitten? kysyi d'Artagnan.\n\n-- No niin, jatkoi mylady hetkisen vaiettuansa, tästä hetkestä saakka ei\nteidän ole tarvis puhua mahdottomuuksista.\n\n-- Säästäkää minua menehtymästä onnellisuuteeni, huudahti d'Artagnan\nheittäytyen polvillensa ja peittäen suudelmilla hänen kätensä, jotka\nmylady jätti hänen valtaansa.\n\n-- Kostahan vaan minun puolestani tuolle hävyttömälle Wardes'ille,\nmietti mylady, kyllä minä sitten tiedän päästä erilleni sinusta, sinä\ntyhmä pöllö, sinä elävä miekanterä.\n\n-- Antaudu nyt mielisuosiolla minun valtaani, sinä kavala, vaarallinen\nnainen, joka olet niin hävyttömästi pitänyt minua pilkkanasi, mietti\nd'Artagnan vuorostaan; sitten nauran minä sinulle yhdessä hänen\nkanssansa, jonka sinä tahtoisit minulla tapattaa.\n\nD'Artagnan nosti päätänsä.\n\n-- Minä olen valmis, sanoi hän.\n\n-- Te olette siis ymmärtäneet tarkoitukseni, rakas herra d'Artagnan!\nsanoi mylady.\n\n-- Minä olen arvannut sen teidän silmäyksistänne.\n\n-- Siis te käytätte minun hyväkseni käsivarttanne, joka jo on\nsaavuttanut niin suuren maineen.\n\n-- Vaikka paikalla!\n\n-- Mutta, sanoi mylady, kuinka saan minä korvatuksi moisen palveluksen?\n\n-- Te tiedätte sen sanomattanikin, että teidän rakkautenne on ainoa\npalkinto mitä haluan, sanoi d'Artagnan.\n\nJa hän veti mylady'n hellästi puoleensa.\n\nHän tuskin vastustelikaan.\n\n-- Ah, huudahti d'Artagnan, hurmautuneena siitä kiihkosta, jonka tuo\nnainen sytytti hänen sydämmeensä, ah! onneni on minusta vallan\nyliluonnollinen ja kun pelkään että se on vaan unta, on ainoa haluni\nmuuttaa se todellisuudeksi.\n\n-- No niin, tehkää itsenne ansiolliseksi tähän onneenne!\n\n-- Minä tottelen käskyänne.\n\n-- Aivanko varmaan? kysyi mylady, vielä kerran viimeisen epäillen.\n\n-- Nimittäkää minulle se heittiö, joka on saattanut teidän suloiset\nsilmänne itkemään.\n\n-- Ken teille on sanonut että minä olen itkenyt? kysyi hän.\n\n-- Minusta näyttää...\n\n-- Minun laiseni naiset eivät itke, sanoi mylady.\n\n-- Sitä parempi! Mutta sanokaapa, mikä hänen nimensä on.\n\n-- Tietäkää että hänen nimensä on koko minun salaisuuteni.\n\n-- Täytyyhän minun toki tietää hänen nimensä.\n\n-- Niin, täytyyhän teidän; nyt saatte nähdä, luotanko teihin!\n\n-- Te täytätte minut ilolla. Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Te tunnette hänet.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Varmaan.\n\n-- Eihän hän liene vaan minun ystäväni? kysyi d'Artagnan ollen\neperoivinansa luulotellaksensa tietämättömyyttänsä.\n\n-- Jos hän olisi teidän ystäviänne, empisittekö silloin? huudahti\nmylady, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.\n\n-- En, vaikka hän olisi veljeni! huudahti d'Artagnan ikäänkuin\ninnostuksen vallassa.\n\nGaskonjalaisellamme ei ollut mitään peljättävänä; sillä hän tiesi mihin\nsaakka mennä.\n\n-- Minä rakastan teidän alttiuttanne, sanoi mylady.\n\n-- Oi, ettekö rakasta minussa muuta? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Minä rakastan myöskin teitä itseänne, sanoi hän, tarttuen hänen\nkäteensä.\n\nTuo tulinen kädenpuristus saattoi d'Artagnan'in vapisemaan, ikäänkun\nmylady'n kuume hänen koskettaessaan olisi tarttunut häneen.\n\n-- Te rakastatte minua! huudahti hän. Oh, jos niin on, saattaa se minut\nvallan hulluksi. Ja hän sulki hänet syliinsä; mylady ei yrittänytkään\nkääntämään pois huuliansa hänen suutelemisestaan, mutta hän ei vastannut\nsuudelmaan.\n\nHänen huulensa olivat kylmät; d'Artagnan'ista tuntui kuin olisi hän\nsuudellut marmorikuvaa.\n\nHän oli kumminkin hurmautunut ilosta, ja rakkauden hehkussa luuli hän\nmelkein että mylady'kin oli hellä häntä kohtaan; hän melkein uskoi\nWardes'in rikokselliseksi. Jos hän siinä hetkessä olisi saanut Wardes'in\nkäsiinsä, olisi hän hänet tappanut.\n\nMylady käytti tilaisuutta.\n\n-- Hänen nimensä on ... sanoi hän vuorostaan. De Wardes, minä tiedän\nsen, huudahti d'Artagnan.\n\n-- Kuinka te sen tiedätte? kysyi mylady tarttuen hänen molempiin\nkäsiinsä ja koettaen katsoa hänen silmiensä kautta hänen sielunsa\npohjaan.\n\nD'Artagnan huomasi menneensä yli äärien ja hairahtuneensa.\n\n-- Sanokaa, sanokaahan toki! uudisti mylady, kuinka te sen tiedätte?\n\n-- Kuinkako minä tiedän? sanoi d'Artagnan.\n\n-- Niin.\n\n-- Minä tiedän sen siitä että de Wardes eilen eräässä seurassa, jossa\nminäkin olin, näytti sormusta sanoen saaneensa sen teiltä.\n\n-- Katala heittiö! huudahti mylady.\n\nTuo nimitys, niinkuin hyvin saattaa ymmärtää, tuntui d'Artagnan'in\nsydämmen pohjaan saakka.\n\n-- Mitäs arvelette? virkkoi mylady.\n\n-- No niin, minä kostan tuolle heittiölle, vastasi d'Artagnan ruveten\nhyvin uljaan näköiseksi.\n\n-- Kiitos, urhoollinen ystäväni! huudahti mylady; ja milloinka kostatte?\n\n-- Huomenna, tai vaikka paikalla, jos tahdotte.\n\nMylady oli huudahtamaisillaan: \"paikalla\"; mutta hän huomasi että moinen\nkiiruhtaminen ei olisi kovinkaan mieluista d'Artagnan'ille.\n\nSitä paitsi tuli hänen käyttää tuhansia varokeinoja ja antaa tuhansia\nneuvoja urhollensa, ett'ei rupeisi mihinkään selvityksiin kreivin kanssa\nmuiden kuullen. Näistä mietteistä keskeytti häntä d'Artagnan, sanoen:\n\n-- Huomenna olen kostanut puolestamme tai olen hengetönnä.\n\n-- Ei, sanoi mylady, te kostatte puolestani, vaan te ette kuole. Hän on\npelkuri.\n\n-- Kentiesi hän pelkää naisia, vaan miehiä hän ei pelkää. Minulla on\nsiitä kokemusta.\n\n-- Mutta minun ymmärtääkseni teillä ei ollut syytä valittaa huonoa onnea\nviime taistelussanne.\n\n-- Onni on oikullinen: tänään suopea, huomenna kääntää selkänsä.\n\n-- Te niin muodoin jo eperoitte.\n\n-- En suinkaan, Herra varjelkoon; vaan olisikko oikein laskea minut\nmenemään kohti mahdollista kuolemaa, suomatta minulle toki vähän enempää\nkuin toivon?\n\nMylady vastasi silmäyksellä, joka ilmoitti:\n\n-- Eikö muuta?\n\nSitten liitti hän silmäykseensä myöskin sanoja ja lausui hellästi:\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Oh, te olette enkeli, sanoi nuori mies.\n\n-- Siis kaikki on sovittu? kysyi mylady.\n\n-- Kyllä, mutta...\n\n-- Vaiti; kuulen veljeni tulevan; hänen on tarpeetonta nähdä teitä\ntäällä.\n\nHän soitti. Ketty tuli sisään.\n\n-- Menkää tuosta ovesta, sanoi hän d'Artagnan'ille, lykäten auki erään\nsalaoven, ja palatkaa kello yksitoista jatkamaan puhettamme. Ketty\nsaattaa teidät luokseni.\n\nTyttöparka oli menehtyä kuullessaan nuo sanat.\n\n-- No, neiti, mitä mietitte seisoessanne tuossa kuin kuva! saattakaa\ntämä herra ulos; ja tänä iltana kello yksitoista, kuulittehan?\n\nMylady ojensi d'Artagnan'ille kätensä, jota hän suuteli hellästi.\n\n-- Pidetäänpä nyt silmällä, mietti hän itsekseen mennessään, tuskin\nvastaten Ketty'n nuhteihin, pidetäänpä nyt silmällä ett'ei tehdä\ntyhmyyksiä; tuo nainen on aivan varmaan peräti kelvoton ihminen;\npidetäänpä silmällä.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nMyladyn salaisuus.\n\n\nD'Artagnan lähti suoraa päätä hotellista, poikkeamatta tavallisuuden\nmukaan Ketty'n luokse, vaikka tyttö sitä hartaasti pyysi; näin teki hän\nkahdesta syystä: ensinkin, hän tahtoi välttää nuhteita, syytöksiä,\nrukouksia; toiseksi, hän tahtoi tutkistella omia ajatuksiansa ja, jos\nmahdollista, myöskin tuon naisen ajatuksia.\n\nHeti kohta selveni hänelle, että hän rakasti mylady'ä hulluuteen asti ja\nettä mylady ei häntä vähintäkään rakastanut. Hetkisen ajatteli hän että\nolisi parhainta mennä kotiin kirjoittamaan mylady'lle pitkä kirje, ja\ntunnustaa että hän ja de Wardes tähän saakka oli ollut sama henkilö, ja\nettä hän siis ei voinut tappaa Wardes'ia, tekemättä itsemurhaa. Mutta\nhäntäkin kiihoitti julma koston himo; hän tahtoi omistaa tuon naisen\nvuorostaan omassa nimessään; ja kun moinen kosto tuntui hänestä jossakin\nmäärin suloiselta, hän ei tahtonut luopua siitä.\n\nHän käveli viisi kuusi kertaa Place-Royal'in ympäri, kääntyi aina joka\nkymmenen askeleen päässä katsomaan valoa, joka hohti mylady'n\nikkunaverhojen lävitse.\n\nMutta vihdoin määrähetki löi ja silloin katosi viimeinenkin epäilys\nd'Artagnan'in mielestä; hän kiiruhti tykyttävin sydämmin, polttavin\npäin, hotelliin ja nousi Ketty'n kamariin.\n\nTyttö, kalpeana kuin kuolema ja vavisten kuin haavanlehti, tahtoi\npidättää häntä menemästä sisään, vaan mylady, jonka korva nyt oli\nherkimmillään, oli kuullut liikkeen ja avasi nyt välioven lausuen:\n\n-- Käykää sisään.\n\nD'Artagnan ei uskonut silmiään ei korviaan, hän luuli joutuneensa noiden\nyliluonnollisten seikkailujen pyörteesen, joihin unissa toisinaan\njoudutaan.\n\nHän syöksähti mylady'n luokse saman voiman alaisena, millä magneetti\nvetää puoleensa rautaa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.\n\nKetty syöksähti vuorostaan ovea kohden.\n\nLemmenkateus, raivo, loukattu ylpeys, lyhyesti sanoen, kaikki intohimot,\njotka taistelevat rakastavan naisen sydämmessä, yllyttivät häntä\nilmaisemaan kaikki; mutta olisihan hän hukassa, jos hän tunnustaisi\nolleensa avullisena moiseen petokseen ja kaiken päälliseksi menettäisi\nhän silloin myöskin d'Artagnan'in. Tuo viimeinen rakkauden ajatus\nkehoitti häntä vielä viimeiseen uhraukseen.\n\nD'Artagnan puolestaan oli päässyt määränsä päähän: nyt ei häntä\nrakastettu enää kilpailijana vaan hänenä itsenään. Salainen ääni hänen\npovessaan sanoi hänelle kyllä, että hän oli vaan koston välikappaleena,\njota hyväiltiin siinä toivossa että hän ottaisi kostettavan hengiltä;\nmutta ylpeys, itserakkaus, hulluus hiljensi tuon äänen, tukahdutti tuon\nkuiskutuksen. Sitä paitsi uskoi gaskonjalaisemme hyvin kyllä voivansa\nvetää vertoja kreivi de Wardes'ille, -- hänellä näet, niinkuin olemme\nhavainneet, oli suuret luulot itsestään, -- ja hän tuumaili, miksikä ei\nhäntä voitu rakastaa hänen oman itsensä tähden.\n\nMylady ei ollut hänelle enää peljättävä vehkeilijänainen, vaan oli hellä\nlemmitty, joka rakasti häntä muka yhtä tulisesti kuin hän mylady'a.\n\nMutta eipä mylady unhottunutkaan siinä määrässä kuin d'Artagnan\nlemmenhaaveilun valtaan; hän tempasi d'Artagnan'in unelmistaan ja käänsi\nhänen huomionsa todellisuuteen, kysymättä, oliko hän jo suorittanut ne\ntoimenpiteet, jotka olivat tarpeen huomispäiväistä kreivi de Wardes'in\nkohtaamista varten.\n\nMutta d'Artagnan, jonka ajatukset liitelivät vallan toisaalla, ei\nmuistanutkaan menetellä viisaasti, vaan vastasi kohteliaasti että aika\noli nyt liian myöhäinen ajatella kaksintaisteluja ja miekanmittelyjä.\n\nTuo kylmyys, millä d'Artagnan kohteli mylady'n ainoata toivomusta,\nsäikähdytti mylady'a ja hän rupesi yhä kiihkeämmin kyselemään asiasta.\n\nSilloin d'Artagnan, joka ei koskaan ollut todenperään ajatellut tätä\nkaksintaistelua, koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta turhaan.\n\nMylady pysyi lujasti kiinni asiassansa.\n\nD'Artagnan luuli tekevänsä viisaasti kun hän koetti kehoittaa mylady'ä\nluopumaan koston tuumista ja suomaan de Wardes'ille anteeksi.\n\nMutta ensi sanasta, minkä d'Artagnan virkkoi sinne päin, mylady säpsähti\nja vetäytyi erilleen d'Artagnan'ista.\n\n-- Rupeatteko aristelemaan, hyvä d'Artagnan? kysyi hän terävästi ja\nivallisesti.\n\n-- Niin te ette ajattele, armaani, vastasi d'Artagnan; mutta entäpä jos\nkreivi de Wardes olisikkin vähemmin rikoksellinen kuin luulette?\n\n-- Kaikessa tapauksessa, sanoi mylady vakavasti, on hän pettänyt minua\nja samalla on hän myöskin ansainnut kuoleman.\n\n-- Hänen täytyy siis kuolla, koska te langetatte hänet, sanoi d'Artagnan\nlujuudella semmoisella että mylady tuli vakuutetuksi hänen rajattomasta\nalttiudestaan.\n\nSamassa vetäytyi hän takaisin d'Artagnan'in puoleen.\n\nJa kun eron hetki tuli, muistutti mylady häntä vielä kertomuksestaan.\n\n-- Minä olen aivan valmis, sanoi d'Artagnan, mutta sitä ennen tahtoisin\nolla varma eräästä seikasta.\n\n-- Mistä sitten? kysyi mylady.\n\n-- Siitä, että te minua rakastatte.\n\n-- Olenhan jo selvästi osoittanut rakastavani teitä.\n\n-- Siinä tapauksessa on ruumiini ja henkeni teidän omanne.\n\n-- Kiitos, uljas rakastajani! mutta samoin kuin minä olen osoittanut\nteille rakkauteni, osoitatte te myöskin minulle, eikö niin?\n\n-- Se on varma tosi. Vaan jos te rakastatte minua niin paljon kuin\nsanotte, ettekö pelkää mitään minun puolestani?\n\n-- Mitä minulla olisi peljättävää?\n\n-- Että tulen pahasti haavoitetuksi, ehkäpä menetän henkeni.\n\n-- Mahdotonta, sanoi mylady, siihen olette liian hyvä soturi, liian oiva\nmiekanmittelijä.\n\n-- Ettekö siis ennemmin käyttäisi semmoista keinoa, millä voisitte saada\nkoston ilman taistelua?\n\nMylady katsoi äänetönnä rakastajaansa; hänen kirkkaat silmänsä loistivat\noudosti, pahaenteisesti:\n\n-- Totta tosiaan, sanoi hän, luulenpa vieläkin, että olette kahdella\npäällä.\n\n-- En laisinkaan; mutta minua todella säälittää kreivi de Wardes parka\nnyt, kun ette enää häntä rakasta; minun mielestäni on jo julma\nrangaistus, menettää teidän rakkautenne, eikä hän tarvitsisi enää muuta\nkuritusta.\n\n-- Ken teille sanoo rakastavani häntä? kysyi mylady.\n\n-- Ainakin saatan sanoa, luulematta kovin suuria itsestäni, että te\nrakastatte toista, sanoi nuori mies hellästi, ja sanon vieläkin, että\nkreivi de Wardes käy säälikseni.\n\n-- Teidän? kysyi mylady.\n\n-- Niin, minun.\n\n-- Ja minkä vuoksi?\n\n-- Sen vuoksi, että minä yksin tiedän...\n\n-- Mitä?\n\n-- Ett'ei hän ole, tai oikeammin, ett'ei hän ole ollut likimainkaan niin\nrikoksellinen teitä kohtaan kuin hän näyttää.\n\n-- Kaikkea muuta! sanoi mylady levottoman näköisenä; selittäkää sananne,\nsillä minä en todellakaan käsitä mitä tarkoitatte?\n\nJa hän katsoi d'Artagnan'iin, joka häntä parhaillaan syleili, yhä\nvälkkyvämmillä silmillä.\n\n-- Niin, minä olen rehellinen mies, sanoi d'Artagnan päättäneenä tehdä\nleikistä lopun, ja sittenkuin olen saanut teidän rakkautenne, sittenkuin\nolen varma siitä että se on minun omanani, sillä onhan se omanani, eikö\nniin?\n\n-- Täydellisesti, jatkakaa.\n\n-- No niin, minä tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi: eräs tunnustus\npainaa minua.\n\n-- Tunnustus!\n\n-- Jos olisin epäillyt teidän rakkauttanne, en olisi tähän tunnustukseen\nruvennut, vaan te rakastatte minua, kaunis lemmittyni? eikö niin,\nrakastattehan minua?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt\nrikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?\n\n-- Ehkäpä.\n\nD'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi,\nlähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.\n\n-- Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?\n\n-- Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa\nilmoititte rakastavanne häntä.\n\n-- Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja\nniin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin\ntäyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.\n\n-- Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on\nturhaa.\n\n-- Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.\n\n-- Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen\nantanut jo teille anteeksi.\n\n-- Jatkakaa, jatkakaa!\n\n-- De Wardes'illa ei ole mitään kerskattavaa.\n\n-- Eikö? Sanoittehan itse että tuo sormus...\n\n-- Sormus, armaani, on minulla. Torstainen Wardes, joka teidän kirjeenne\nja sormuksenne sai, samoin kuin kaksi edellistäkin kirjettä, ja joka\nvihdoin vastauksen teille kirjoitti, olen minä!\n\nVaromaton mies odotti häpeänsekaista hämmästystä, pientä suuttumuksen\nmyrskyä, joka taltuisi kyyneliksi, mutta hän pettyi pahasti, ja sen sai\nhän varsin pian huomata.\n\nKalpeana ja hirvittävänä kohosi mylady seisovilleen ja, sysäten\nd'Artagnan'ia rajusti rintaan, karkasi hänestä erilleen.\n\nMutta samassa oli d'Artagnan, jonka käsivartta vasten mylady istuessaan\noli nojannut, koettanut pidättää häntä ja tarttunut kiini hänen\nolkapäähänsä; kun mylady sitten väkevällä tempauksella riistäytyi irti\nd'Artagnan'in syleilystä, repesi hänen pukunsa olkapään kohdalta, niin\nettä vallan paljas iho tuli näkyviin. Ja tuossa pyöreässä valkoisessa\nolkapäässä näki d'Artagnan sanomattomaksi kauhukseen liljan, tuon\nlähtemättömän merkin, jonka pyövelin häpäisevä käsi painaa.\n\n-- Taivasten tekijä! huudahti d'Artagnan heittäen irti; hän jäi istumaan\npaikallensa mykkänä, liikkumattomana, kivettyneenä.\n\nMutta mylady päätti d'Artagnan'in kauhistuksesta, että d'Artagnan\nvarmaan oli kaikki nähnyt. Nuori mies tiesi siis nyt hänen hirveän\nsalaisuutensa, joka oli koko maailmalle tuntematon.\n\nHän kääntyi takaisin, ei enää raivoavana naisena, vaan haavoitettuna\npantterina.\n\n-- Aa, sinä kurja olento, sanoi hän, sinä olet minut kavalasti pettänyt\nja sen lisäksi päässyt tietoon minun salaisuudestani! Sinun pitää\nkuoleman!\n\nJa samassa kiiruhti hän tavoittamaan erästä somatekoista rasiaa, joka\noli läheisellä pöydällä, avasi sen vapisevin, hätäisin käsin, tempaisi\nsieltä kultapäisen, solakkateräisen puukon ja syöksähti yhdellä\nhyppäyksellä d'Artagnan'in kimppuun.\n\nVaikka nuori mies oli urhoollinen, niinkuin tiedetään, säikähti hän\nkumminkin tuota irvistelevää muotoa, noita kauhean avonaisia silmiä,\nnoita kalpeita poskia ja verisiä huulia. Hän peräytyi aivan kuin jos\nkäärme olisi kiemuroinut häntä kohden; peräytyessään seinään saakka\ntapasi hänen haparoiva kätensä miekan, jonka hän oli riisunut vyöltänsä\nja asettanut seinää vasten. Hän tarttui hikisellä kädellään sen kahvaan\nja vetäisi sen ulos tupesta.\n\nMutta säikähtämättä miekkaa koetti mylady lähestyä, iskeäkseen häntä\npuukollansa, eikä herennyt ennenkuin hän tunsi terävän miekankärjen\nrintaansa vasten.\n\nSilloin tavoitteli mylady miekan terää käsiinsä; mutta d'Artagnan väisti\njoka kerta hänen yrityksensä ja, heristellen häntä milloin silmiä\nmilloin rintaa vasten, peräytyi sitä ovea kohden, joka vei Ketty'n\nkamariin.\n\nMylady syöksähteli häntä vastaan ja kiljahteli raivosta.\n\nKun tämä alkoi d'Artagnan'ista tuntua kaksintaistelulta, muuttui hän\nvähitellen levolliseksi.\n\n-- Oivallista, kaunis naikkonen, oivallista! sanoi hän mutta tyyntykää,\nmuutoin, jumaliste, piirrustan toisen liljan noille kauniille\nposkipäille.\n\n-- Lurjus, heittiö! ärjyi mylady.\n\nMutta d'Artagnan, yhä vaan pyrkien ovea kohden, pysyttihe\npuollustuskannalla.\n\nMeteli ja ryske, joka syntyi siitä että mylady kaateli kumoon\nhuonekaluja, pyrkiessään d'Artagnan'in kimppuun ja d'Artagnan samoin,\nhakiessaan suojaa myladyn hyökkäyksiä vastaan, saattoi Ketty'n avaamaan\novea. D'Artagnan, joka lakkaamatta oli sovitellut liikkeitänsä ovelle\npäästäksensä, ei ollut siitä enää kuin parin kolmen askeleen päässä.\nYhdellä hyppäyksellä viskautui hän mylady'n huoneesta kamarineitsyen\nhuoneesen ja sulki salaman nopeudella oven, jota vasten hän heittäytyi\nkoko painollansa, kunnes Ketty oli saanut sen salpaan.\n\nSilloin koki mylady voimilla, jotka nousivat paljon yli naisen voimien,\njärkyttää oven rikki, vaan kun hän huomasi sen mahdottomaksi, rupesi hän\npistelemään ovea puukollansa niin että muutamat iskut tunkivat lävitse.\n\nJokaisen iskun mukana seurasi hirveä kirous.\n\n-- Pian, pian, Ketty, sanoi d'Artagnan matalalla äänellä, sittenkuin ovi\noli saatu teljetyksi, päästä minut nyt ulos hotellista, sillä jos me\nannamme hänelle mietintöaikaa, tapattaa hän minut lakeijoillaan. Joudu,\njoudu, sillä ymmärräthän että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!\n\nKetty ymmärsi sen liiaksikin; hän veti d'Artagnan'in kiiruusti pimeitä\nportaita myöten alas portille. Aika olikin täperällä. Mylady oli jo\nsoitollansa herättänyt koko hotellin liikkeelle. Portinvartija oli\nehtinyt juuri irroittaa telkimen ja avata portin d'Artagnan'ille, kun\nsamassa silmänräpäyksessä mylady huusi ikkunasta:\n\n-- Elkää avatko!\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nKuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.\n\n\nNuori mies pakeni myladyn vielä uhatessa häntä voimattomalla\nviittauksella. Samassa hetkessä kuin hän katosi näkyvistä, vaipui mylady\ntainnuksiin kamarissansa.\n\nD'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta\nvähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä\npysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja\nkauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan\nhänen juoksuansa.\n\nHän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti\nAthoksen ovelle.\n\nGrimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun\nd'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä\nhänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi\nhuutamaan:\n\n-- Apua, apua!\n\n-- Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä\ntunne minua? Onko isäntäsi kotona?\n\n-- Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa\nettä sinä uskallat ruveta puhumaan.\n\n-- Ah, herra, minä kun luulin...\n\n-- Vaiti!\n\nGrimaud osoitti d'Artagnan'ia.\n\nAthos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi:\n\n-- Oletko haavoitettu? Sinä olet vallan kalpea.\n\n-- En, mutta minulle on tapahtunut hirveätä. Oletko yksin?\n\n-- Hiisi, ketäs täällä tähän aikaan olisi?\n\n-- Hyvä.\n\nD'Artagnan syöksähti Athoksen kamariin.\n\n-- No mutta puhuhan toki, sanoi hän suljettuaan oven. Onko kuningas\nkuollut? Oletko tappanut kardinaalin? Sinähän olet vallan hurjistunut.\nSelitähän toki mitä on tapahtunut.\n\n-- Athos, sanoi d'Artagnan, valmista itsesi kuulemaan uskomattomia\nasioita.\n\n-- No mitä?\n\n-- Seikka on semmoinen, vastasi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen\nkorvaan, että mylady'n olkapäässä on liljan kuva.\n\n-- Ah! huudahti muskettisoturi ikäänkuin hän olisi saanut luodin\nrintaansa.\n\n-- Sanoppas, jatkoi d'Artagnan, oletko varma siitä, että se _toinen_\ntodella on kuollut?\n\n-- _Toinen_? kertoi Athos niin matalalla äänellä että d'Artagnan töin\ntuskin kuuli.\n\n-- Niin, hän, josta puhuit tuonoin Amiens'issa.\n\nAthos huoahti ja painoi päänsä kämmeniinsä.\n\n-- Tämä, jatkoi d'Artagnan, on noin kuuden tai kahdeksankolmatta vuotias\nnainen.\n\n-- Vaaleaverinen, sanoi Athos, eikö niin?\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Vaaleansiniset silmät, tavattoman kirkkaat, silmäripset ja\nkulmakarvat mustat?\n\n-- Niin.\n\n-- Pitkä, solakkavartaloinen?\n\n-- Niin.\n\n-- Lilja on pieni, punaisenkeltainen ja paljon kulunut puurohauteiden\nkäyttämisestä.\n\n-- Niin.\n\n-- Vaan sinähän sanoit häntä englantilaiseksi?\n\n-- Häntä nimitetään mylady'ksi, vaan hän voi kyllä olla ranskalainen.\nLord Winter on vaan hänen lankonsa.\n\n-- Minä tahdon nähdä hänet, d'Artagnan!\n\n-- Ole varoillasi, Athos, ole varoillasi! Sinä tahdoit kerran tappaa\nhänet; hän on semmoinen nainen että hän maksaa samalla mitalla ja\nvarmemmalla tavalla.\n\n-- Hän ei uskalla sanoa mitään, sillä siten hän ilmaisisi itsensä.\n\n-- Hän uskaltaa vaikka mitä. Oletko koskaan nähnyt häntä raivossa?\n\n-- En, vastasi Athos.\n\n-- Hän on tiikeri, pantteri! Ah, rakas Athos, minä pelkään vetäneeni\nmeidän molempien niskoille kauhean koston.\n\nD'Artagnan kertoi nyt kaikki, mylady'n hurjan vihastumisen ja hänen\njulmat uhkauksensa.\n\n-- Sinä olet oikeassa, sanoi Athos; mutta onneksi lähdemme jo\nylihuomenna Pariisista. Uskottavasti menemme me La Rochelle'en ja kun\nkerta olemme siellä, niin...\n\n-- Hän vainoo sinua vaikka maailman ääreen asti, Athos, jos hän vaan\ntuntee sinut; anna siis hänen vihansa kohdata minua yksin.\n\n-- Ah, ystäväni, mitä minä siitä huolin jos hän tappaa minut? Vai\nluuletko minun pitävän lukua hengestäni?\n\n-- Kaikessa tässä piilee joku hirveä salaperäisyys, Athos. Tuo nainen on\nkardinaalin vakooja, siitä olen varma.\n\n-- Ole varoillasi siinä tapauksessa. Ell'ei kardinaali sinua suuresti\nihmettele Lontoo-matkan vuoksi, hän vihaa sinua ankarasti, vaan kun hän,\nkaiken päätteeksi, ei voi sinua julkisesti mistään soimata, ja vihan,\nsemminkin kardinaalin vihan, täytyy purkautua jollakin tavoin, niin ole\nvaroillasi. Kun menet ulos, elä mene yksin; kun syöt, ole varoillasi;\nsanalla sanoen epäile kaikkea, jopa omaa varjoasikin.\n\n-- Onneksi, sanoi d'Artagnan, ei tässä tarvita muuta kuin päästä ilman\nesteittä ylihuomis-iltaan, sillä kun kerta ollaan armeijassa, ei meillä\ntoivoakseni ole pelkoa muista kuin miehistä.\n\n-- Minä kumminkin, sanoi Athos, luovun nyt päätöksestäni pysyä kotona ja\nseuraan sinua kaikkialle. Mutta täksi yöksi jäät sinä luokseni, niin\nsaamme vähän keskustella sotavaruksiemme hankkimisesta. Ja odottamatta\nd'Artagnan'in suostumusta, tarttui hän soittokelloon ja helisti.\n\nGrimaud astui sisään.\n\nAthos, sanaakaan virkkamatta, viittasi puoliksi d'Artagnan'iin, puoliksi\nleposohvaansa.\n\nGrimaud, joka oli tottunut isäntänsä puhuviin viittauksiin, ymmärsi\ntarkoituksen, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli sohva valmistettu\ntilapäiseksi vuoteeksi. Tämän tehtyänsä loi hän isäntäänsä silmäyksen,\njoka sanoi samaa kuin: tarvitaanko muuta? ja saatuaan isännältänsä\nkieltävän viittauksen, poistui.\n\n-- No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy\nsotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton\nkuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.\n\n-- Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.\n\n-- Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän\nitse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi\näidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen\nsittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun\nolisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle\nolennolle.\n\n-- No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle\nkallisarvoinen.\n\n-- Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan\nkäsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.\n\n-- Myö se sitten.\n\n-- Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun\ntäytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.\n\n-- Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä.\nSillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa,\nlunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan\nse silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn\njäleltä.\n\nAthos hymyili.\n\n-- Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri,\nd'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä\nmurheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta\nyhdellä ehdolla!\n\n-- Millä?\n\n-- Että jaamme rahat tasan, viisisataa écu'tä kumpaisellekin.\n\n-- Mitä ajatteletkaan, Athos? Minä, joka olen henkivartija, en tarvitse\nneljättä osaakaan tuosta summasta; jos myön satulani, saan mitä\ntarvitsen. Mitäs tarvitsen? Hevosen Planchet'ille, siinä kaikki. Sitä\npaitsi sinä unhotat että minulla on myöskin sormus.\n\n-- Jota sinä näyt pitävän suuremmassa arvossa kuin minä omaani; ainakin\nluulen sen huomanneeni.\n\n-- Niin, sillä hädän hetkenä ei se ainoastaan auta meitä suuresta\npulasta, vaan vieläpä suuresta vaarastakin. Se ei ole ainoastaan\nkallisarvoinen timantti, vaan vieläpä on se noiduttu taikakalu.\n\n-- En ymmärrä sinua, vaan uskon mitä sanot. Palatkaamme siis minun\nsormukseeni, tai oikeammin sinun; sinä otat puolen summasta, joka meille\nlainataan, taikka heitän minä sormuksen Seine'en; enkä luule että,\nniinkuin Polykrateen tarinassa kävi, mikään kala on kylliksi kohtelias,\ntuodaksensa sitä meille takaisin.\n\n-- No niin, minä suostun ehtoosi, sanoi d'Artagnan.\n\nJa tultuansa näin tyydyttävään päätökseen, asettuivat ystävykset\nvuoteellensa ja nukkuivat tuokion perästä niin levollisesti, kuin jos\nmylady'n hirvittävä haamu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta heidän\nmieleensä.\n\nAamun tultua, kun Athos ja d'Artagnan olivat valmiina lähtemään ulos,\nhelisti ensinmainittu Grimaud'in saapuville ja teki hänelle käsillänsä\nsemmoisen liikkeen kuin pyssyllä tähdättäessä. Grimaud otti paikalla\nmusketin seinältä ja valmistautui seuraamaan herraansa.\n\nHe tulivat Fossoyeurs'in kadulle, kohtaamatta mitään erinomaista. Mutta\nlähestyissänsä d'Artagnan'in asuntoa tapasivat he portilla Bonacieux'in,\njoka katsoi d'Artagnan'iin veitikkamaisen näköisenä.\n\n-- Oh, rakas hyyryläiseni, sanoi hän, kiiruhtakaahan toki! Eräs nuori,\nkaunis tyttö odottaa luonanne, ja tiedättehän ett'eivät tytöt pidä\nodottamisesta.\n\n-- Se on Ketty! huudahti d'Artagnan ja riensi joutuisasti käytäväänsä.\n\nNoustuansa portaita, kohtasikin hän tyttöraukan, joka vapisten seisoi\noven pielessä. Nähtyänsä d'Artagnan'in sanoi Ketty hänelle:\n\n-- Ottakaa minut nyt turviinne ja pelastakaa minut hänen kynsistänsä,\nsillä tehän olette saattaneet minut turmioon!\n\n-- Ole huoleti Kettyseni, sanoi d'Artagnan, käyden sisään, mutta mitä on\ntapahtunut sen jälkeen kuin minä lähdin?\n\n-- Tietäisinkö minä sitä! sanoi Ketty. Hänen huutoihinsa kiiruhtivat\nlakeijat sisään, hän oli aivan mielipuolena vihasta. Kaikki mahdolliset\nkiroukset purki hän kidastansa teidän ylitsenne. Silloin minä pelkäsin\nhänen älyävän minun osallisuuteni teidän rikokseenne, jonka tähden\nkiireimmittäin haalin kokoon vähät rahani ja parhaimmat vaatteeni ja\nhiivin pois.\n\n-- Lapsi raukka! Mutta mitäs minä nyt sinun teen? minä lähden\nylihuomenna.\n\n-- Tehkää mitä tahdotte, hyvä herra. Toimittakaa minut pois Pariisista,\ntoimittakaa minut pois koko Ranskasta!\n\n-- Mutta enhän minä voi viedä sinua mukanani La Rochelle'n piiritykseen,\nsanoi d'Artagnan.\n\n-- Ette, vaan te voitte hankkia minulle paikan maalla jonkun tuttavanne\nrouvan luokse, esimerkiksi kotiseudussanne.\n\n-- Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä.\nMutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske\nhänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa\nhänelle.\n\n-- Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan\nPorthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa...\n\n-- Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi\nd'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun\nvarrella, eikö niin, Ketty?\n\n-- Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen\npiilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.\n\n-- Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen\nminua kohtaan...\n\n-- Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.\n\n-- Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.\n\n-- Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta\nvastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka\nnyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta,\njoka ryöstettiin pois muutamana yönä?\n\n-- Malttakaas ... oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?\n\n-- En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!\n\n-- Minä! huudahti Athos semmoisella äänellä kuin jos hän olisi\npolkaissut kyykäärmeen päälle.\n\n-- Niin kyllä, sinä! sanoi d'Artagnan puristaen Athoksen kättä.\nTiedäthän kuinka me kaikki huolehdimme pienen rouva Bonaciux-raukan\nkohtalosta. Ketty muutoin ei ole hiiskuva mitään, ethän Ketty?\nTiedäppäs, lapsukaiseni, sanoi d'Artagnan, hän on tuon ilkeän marakatin\nvaimo, jonka sinä näit portilla tänne tullessasi.\n\n-- Jumalani! huudahti Ketty, nyt muistan, kuinka minä peljästyin; kunpa\nhän vaan ei olisi tuntenut minua!\n\n-- Kuinka, tuntenutko sinua? oletko siis ennen nähnyt tuota miestä?\n\n-- Hän on käynyt kaksi kertaa mylady'n luona.\n\n-- Kas sitä! Milloinka?\n\n-- Noin pari kolme viikkoa takaperin.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Ja eilen illalla kävi hän taas.\n\n-- Eilen illalla?\n\n-- Niin, juuri vähäistä ennen kuin te tulitte.\n\n-- Athos veikkoseni, me olemme kietoutuneet vakoojien verkkoihin. Ja\nluuletko hänen tunteneen sinut, Ketty?\n\n-- Minä peitin kasvoni huuppaan heti kuin näin hänet, vaan se taisi olla\nliian myöhäistä.\n\n-- Meneppäs alas, Athos, sinua hän epäilee vähemmän kuin minua, ja\nkatso, vieläkö hän on portilla.\n\nAthos meni ja palasi heti takaisin.\n\n-- Hän on poissa, sanoi hän, ja hänen ovensa on lukittu.\n\n-- Hän on mennyt viemään sanaa ja ilmoittamaan että kaikki kyyhkyset\novat nyt häkissään.\n\n-- No niin, lentäkäämme siis tiehemme, sanoi Athos, ja jättäkäämme tänne\nvaan Planchet, saadaksemme hänen kauttansa tietoja.\n\n-- Hetkinen vielä! Mehän lähetimme noutamaan Aramista.\n\n-- Aivan oikein, sanoi Athos, odottakaamme Aramista.\n\n-- Samaan liittoon saapui Aramis.\n\n-- Hänelle kerrottiin koko asia ja osoitettiin, kuinka peräti tärkeätä\noli hänen ottaa hankkiaksensa Ketty'lle paikka jonkun ylhäisen\ntuttavansa luona.\n\nAramis mietti hetkisen ja sanoi sitten punastuen;\n\n-- Tekisinkö sinulle sillä tavoin todellisen palveluksen, d'Artagnan?\n\n-- Kaiken ikäni olen siitä kiitollinen sinulle.\n\n-- No niin, rouva Bois-Tracy on pyytänyt minun toimittamaan eräälle\nystävällensä, joka luullakseni asuu maalla, kamarineitsyen, ja jos sinä,\nd'Artagnan veikkoseni, voit mennä vastuusen neitsyestäsi...\n\n-- Oh, herra, huudahti Ketty, minä olisin peräti altis ja nöyrä sitä\nihmistä kohtaan, joka saattaisi minut pääsemään pois Pariisista! olkaa\nvarma siitä!\n\n-- No sittenhän kaikki käy vallan mainiosti, sanoi Aramis.\n\nHän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa, sulki kirjeen\nsinettisormuksellansa ja antoi sen Ketty'lle.\n\n-- Kas tässä, tyttöseni! sanoi d'Artagnan. Sinä huomaat ett'ei täällä\nkäy paremmin meille kuin sinullekaan. Erotkaamme siis. Me näemme\ntoisemme vast'edes parempina aikoina.\n\n-- Milloin ja missä hyvänsä näemmekään toisemme taas, olkaa varma että\nrakastan teitä silloin yhtä paljon kuin nyt.\n\n-- Varmoja lupauksia, sanoi Athos d'Artagnan'in saattaessa Ketty'ä\nportaille.\n\nTuokion perästä erosivat ystävykset, päätettyään kokoutua kello neljä\nAthoksen luokse ja jätettyään Planchet'in vartioimaan taloa.\n\nAramis meni kotiin; Athos ja d'Artagnan menivät panttaamaan safiiria.\n\nNiinkuin gaskonjalaisemme oli arvannut, saatiin safiirilla helposti\nkolme sataa pistole'a. Sitä paitsi ilmoitti juutalainen että jos he\nolisivat halulliset myömään sen, hän antaisi siitä viisikin sataa\npistole'a, koska siitä tulisi oivallinen ripustin korvarenkaasen.\n\nSotilaan ripeydellä ja asiantuntijan tottumuksella suorittivat Athos ja\nd'Artagnan kolmessa tunnissa kaikki ne ostokset, mitä he sotaa varten\ntarvitsivat. Athos oli muutoin herkkä suostumaan kauppoihin ja kiireestä\nkantapäähän suuri herra. Milloin hän vaan näki mieluistansa, maksoi hän\nsiitä tinkimättä mitä pyydettiin. D'Artagnan kannusteli toisinaan vähän\nvastaan, mutta Athos silloin laski hymyillen kätensä hänen olallensa,\njosta d'Artagnan oivalsi että hänen, vähäisen gaskonjalaisen\naatelismiehen, kyllä sopi tinkiä, mutta ei miehen semmoisen, jolla oli\nruhtinaalliset tavat.\n\nMuskettisoturi yhdytti oivallisen, pikimustan soreajalkaisen,\nkuusivuotiaan andalusialaisen hevosen. Hän tutki sitä tarkoin ja\nhavaitsi sen virheettömäksi. Siitä pyydettiin tuhat livre'ä. Kenties\nolisi hän saanut sen halvemmalla; mutta d'Artagnan'in tinkiessä\nhevoskauppiaan kanssa luki Athos sata pistole'a pöytään.\n\nGrimaud sai pikardilaisen hevosen, pienen vaan lujatekoisen, joka maksoi\nkolme sataa livre'ä.\n\nKun vielä oli ostettu tälle hevoselle satula ja Grimaud'ille aseet, ei\nAthoksen kukkarossa ollut enää rahtuakaan jälellä sadasta\nviidestäkymmenestä pistole'stansa. D'Artagnan tarjosi hänelle osan\nomasta osuudestansa, maksettavaksi muka takaisin milloin sopii.\n\nMutta Athos vastasi tarjoukseen olkapäittensä kohouttamisella.\n\n-- Kuinka paljon tahtoi juutalainen maksaa, saadaksensa safiirin\nkokonaan omaksensa? kysyi Athos.\n\n-- Viisi sataa pistole'a.\n\n-- Toisin sanoen, kaksi sataa pistole'a lisää; sata sinulle ja sata\nminulle. Mutta siinähän on kokonainen omaisuus, ystäväni; mene takaisin\njuutalaisen luokse.\n\n-- Kuinka? tahdotko siis...\n\n-- Sormus muistuttaisi mieleeni vaan liian surullisia asioita; sitä\npaitsi emme koskaan saa kolmea sataa pistole'a, lunastaaksemme sen\ntakaisin häneltä; me siis menettäisimme kaksi tuhatta livre'ä\nkaupassamme. Mene sanomaan että sormus on hänen ja palaa takaisin kaksi\nsataa pistole'a kukkarossasi.\n\n-- Mietihän tarkemmin, Athos.\n\n-- Kontantti raha on kallista tähän aikaan, ja täytyy siis tietää uhrata\npaljo sen hyväksi. Mene vaan, d'Artagnan, mene; Grimaud seuraa sinua\nmuskettinensa.\n\nPuolen tunnin perästä d'Artagnan palasi kaksi tuhatta livre'ä taskussa,\nja ilman kohtaamatta mitään haittoja matkallansa.\n\nTällä tavoin tapasi Athos pesässänsä varoja, joita hän ei ollut osannut\nodottaakkaan.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nNäky.\n\n\nKello neljä olivat nuo neljä ystävystä kokoutuneina Athoksen luona. He\nolivat päässeet sotavaruksien hankkimispulasta ja jokaisen kasvoilla oli\nnyt jälellä vaan yksityisten ja salaisten huolten piirteet; sillä kaiken\nnykyisen onnellisuuden takana piilee tulevaisuuden pelko.\n\nYht'äkkiä astui Planchet sisään ja toi kaksi kirjettä d'Artagnan'ille.\n\nToinen oli pieni, somasti taitettu pitkulainen kirjelippu, suljettu\nkauniilla, vihreällä vaksisinetillä, jossa näkyi kyyhkynen, oksa\nnokassa.\n\nToinen taas oli suuri neliskulmainen kirje, jonka sinettinä välkkyi\nHänen ylhäisyytensä kardinaali-herttuan peloittava vaakuna.\n\nNähdessään tuon pienen kirjelipun tunsi d'Artagnan sydämmensä sykkivän,\nsillä hän luuli tuntevansa käsi-alan; ja vaikka hän oli nähnyt tuota\nkäsi-alaa vaan yhden ainoan kerran, oli kuitenkin muisto siitä painunut\nhänen sydämmensä pohjaan saakka.\n\nHän avasi kiihkeästi pienen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:\n\n\"Menkää tulevana keskiviikkona kello kuuden ja seitsemän välillä\nChaillot'in tielle ja katsokaa tarkasti kaikkiin ohitsekulkeviin\nvaunuihin. Vaan jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä\nrakastavat, niin elkää hiiskuko sanaakaan, elkääkä osoittako\nvähimmälläkään liikkeellä että olette tunteneet sen, joka panee kaikki\nalttiiksi nähdessänsä teitä yhden ainokaisen silmänräpäyksen.\"\n\nEi mitään nimimerkkiä.\n\n-- Tuo on paula, sanoi Athos, elä mene siihen, d'Artagnan.\n\n-- Mutta kyllä minusta näyttää käsi-ala tutulta, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Se on ehkä väärennetty, virkkoi Athos; kuuden tai seitsemän tienoilla\ntähän vuoden aikaan on Chaillot'in tie jotenkin autiota. Yhtä hyvin\nvoisit käyskennellä Bondy'n metsässä.\n\n-- Mutta jos menisimme kaikki yhdessä! sanoi d'Artagnan; eihän hiidessä\nsaada niellyksi kaikkia neljää, palvelijoineen, hevoisineen, aseineen.\n\n-- Sitä paitsi on meillä siinä hyvä tilaisuus näyttää sotavaruksiamme,\nsanoi Porthos.\n\n-- Mutta jos tuon kirjeen lähettäjä on nainen, sanoi Aramis, ja jos\nnainen tahtoo olla näkymätön, niin ajatteleppas että saatat hänet siten\nvaaraan, d'Artagnan, ja se ei ole aatelismiehen mukaista.\n\n-- Me jäämme takalistolle, sanoi Porthos, ja sinä yksin käyt esiin.\n\n-- Niin, mutta pistoolin laukaus on helppo ampua vaunuista, jotka\nkiitävät täyttä vauhtia.\n\n-- Pah! sanoi d'Artagnan, ei se minuun käy! Me saavutamme vaunut pian,\nja tapamme kaikki sisässä-olijat. Pääsemmehän niitäkin vihollisia\nvähemmäksi.\n\n-- Hän on oikeassa, sanoi Porthos; taisteluun! Pitäähän meidän toki\nkoetella aseitamme.\n\n-- No suokaamme itsellemme se huvitus, sanoi Aramis lempeällä,\nhuolettomalla tavallaan.\n\n-- Niinkuin tahdotte, sanoi Athos.\n\n-- Hyvät herrat, huomautti d'Artagnan, kello on nyt puoli viisi ja me\ntöin tuskin ennätämme kello kuuteen Chaillot'in tielle.\n\n-- Jos me lähdemme liian myöhään, sanoi Porthos, ei meitä saada nähdä,\nja sepä olisi vahinko. Laittaukaamme siis heti matkalle, hyvät herrat.\n\n-- Mutta sinä unhotat tuon toisen kirjeen, sanoi Athos; sinetistä\npäättäen se kyllä ansaitsee avaamisen vaivan. Ja minä puolestani,\nd'Artagnan veikkoseni, panen paljon suuremman painon tuolle kirjeelle\nkuin tuolle lipulle, jonka äsken niin salavihkaa pistit povellesi.\n\nD'Artagnan punastui.\n\nNo niin, sanoi nuori mies, katsokaammepa, mitä Hänen ylhäisyydellänsä on\nminulle sanomista.\n\nJa d'Artagnan avasi kirjeen ja luki:\n\n    \"Herra d'Artagnan, kuninkaan henkivartija Desessarts'in\n    komppaniiasta, pyydetään tulemaan Palais-Cardinal'iin tänä iltana\n    kello kahdeksan.\n\n                                               _La Houdinière_,\n                                            Henkivartija-kapteeni.\"\n\n-- Peijakas! sanoi Athos, siinä on vähän tärkeämpi kohtaus kuin tuo\näskeinen.\n\n-- Minä menen toiseen tullessani ensimäisestä, sanoi d'Artagnan; toinen\non kello seitsemän, toinen kello kahdeksan. Aika riittää kumpaiseenkin.\n\n-- Hm! minä en menisi, sanoi Aramis; kelpo aatelismies ei lyö laimin\nnaiskohtausta, mutta viisas aatelismies voi kyllä jättää menemättä Hänen\nylhäisyytensä luokse, semminkin jos hänellä on jotakin syytä luulla että\nhänet kutsutaan vaan saamaan nuhteita.\n\n-- Minä olen samaa mieltä kuin Aramis, sanoi Porthos.\n\n-- Hyvät herrat, vastasi d'Artagnan, minä olen jo kerran saanut herra de\nCavois'in kautta samallaisen kutsun Hänen ylhäisyydeltänsä, ja kun jätin\nsen noudattamatta, tapahtui minulle seuraavana päivänä suuri\nonnettomuus! Constance katosi; käyköön kuinka tahansa, minä menen.\n\n-- Jos se on päätöksesi, sanoi Athos, niin täytä se.\n\n-- Entäs Bastilji? kysyi Aramis.\n\n-- Pah! kyllä te minut pelastatte, vastasi d'Artagnan.\n\n-- Se on tietty, sanoivat Aramis ja Porthos yhteen ääneen ja niin\nerinomaisen vakavasti kuin temppu olisi ollut mitä yksinkertaisinta\nlaatua, se on tietty että me sinut pelastamme; mutta kun meidän täytyy\nlähteä jo ylihuomenna, tekisit paremmin, jos et antautuisi Bastiljiin\nsuljettavaksi.\n\n-- Tehkäämme ennemmin niin, sanoi Athos, ett'emme jätä häntä koko\niltana, odottakaamme häntä palatsin luona, kukin portillansa, ja\njokaisella kolme muskettisoturia takanansa; jos näemme sieltä lähtevän\nsuljetut epäluulon alaiset vaunut, rynnätkäämme niiden kimppuun. Siitä\nonkin jo pitkä aika kuin olemme olleet tekemisissä kardinaalin\nhenkivartijain kanssa, niin että herra de Tréville luulee meidät jo\nvarmaan kuolleiksi.\n\n-- Athos, sanoi Aramis, sinä olet varmaan syntynyt kenraaliksi; mitäs\nsanotte tuumasta, hyvät herrat?\n\n-- Mainio! kertoivat nuoret miehet yhteen ääneen.\n\n-- No niin, sanoi Porthos, minä riennän hotelliin ilmoittamaan\ntovereillemme että ovat valmiina kello kahdeksan saapumaan kardinaalin\npalatsille; käskekää te palvelijain sill'aikaa satuloimaan hevoset.\n\n-- Vaan minullapa ei olekkaan hevosta, sanoi d'Artagnan, mutta minä\nmenen ottamaan herra de Tréville'ltä.\n\n-- Se on tarpeetonta, sanoi Aramis, sinä saat minulta.\n\n-- Kuinkas monta sinulla onkaan? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Kolme, vastasi Aramis hymyillen.\n\n-- Veikkoseni! sanoi Athos, sinä olet varmaan taitavin runoseppä koko\nRanskassa ja Navarrassa.\n\n-- Kuuleppas, Aramis veikkoseni, sinä et kai tiedä mitä tehdä kolmella\nhevosella, vai kuinka? minä en ymmärrä, minkä vuoksi olet ostanutkaan\nkolmea hevosta.\n\n-- En tosiaan tiedäkkään; kolmannen toi minulle tänä aamuna eräs\nlivreetön palvelija, joka ei tahtonut ilmoittaa minulle, ken sen oli\nlähettänyt, vakuutti vaan saaneensa käskyn herraltansa...\n\n-- Tai rouvaltansa, keskeytti d'Artagnan.\n\n-- Se ei vaikuta asiaan, sanoi Aramis ... hän vakuutti saaneensa käskyn\nrouvaltansa, tuoda hevonen minun talliini, ilmoittamatta keltä se tuli.\n\n-- Semmoista tapahtuu vaan runoilijoille, lausui Athos painavasti.\n\n-- No niin, siinä tapauksessa tehkäämme vielä paremmin, sanoi\nd'Artagnan; kumpaisellako hevosella itse ratsastat, silläkö, jonka\nostit, vai sillä, joka sinulle lahjoitettiin?\n\n-- Tietysti sillä, joka minulle on lahjoitettu; ymmärräthän, d'Artagnan,\nett'en minä voi niin loukata...\n\n-- Tuntematonta lahjoittajaa, jatkoi d'Artagnan.\n\n-- Tai salaperäistä lahjoittajatarta, korjasi Athos.\n\n-- Ostohevosesi jää siis sinulta joutilaaksi?\n\n-- Melkeinpä.\n\n-- Oletko itse valinnut sen?\n\n-- Olen ja mitä huolellisemmasti; ratsumiehen turvallisuus on, niinkuin\nkyllä tiedät, melkein aina hänen hevosessansa.\n\n-- No niin! luovuta se minulle samasta hinnasta minkä itse maksoit.\n\n-- Minä aioin juuri tarjota sitä sinulle, d'Artagnan veikkoseni, ja\nmyöntää sinulle niin pitkän maksu-ajan kuin vaan tarvitset.\n\n-- Kuinka paljon se maksaa sinulle?\n\n-- Kahdeksan sataa livre'ä.\n\n-- Tässä on neljäkymmentä kaksoispistole'a, ystäväni, sanoi d'Artagnan\nvetäen summan taskustaan; minä tiedän sinun saavan runoistasi maksun\ntämmöisissä rahoissa.\n\n-- Sinä olet siis rikas? sanoi Aramis.\n\n-- Rikas, upporikas, veikkoseni.\n\nJa d'Artagnan helisti taskussaan jälelle jääneitä pistole'itansa.\n\n-- Lähetä satulasi muskettisoturien hotelliin, niin tuodaan hevosesi\nsamassa kuin meidänkin.\n\n-- Hyvä; mutta kello on kohta viisi; kiiruhtakaamme.\n\nNeljänneksen kuluttua näkyi Porthos Férou'n kadun päässä sangen pulskan\nespanjalaisen orhin selässä; Mousqueton seurasi häntä ratsastaen\npienellä, mutta varsin somalla auvergnelaisella; Porthoksen naama loisti\nilosta ja ylpeydestä.\n\nSamaan liittoon ilmestyi toisessa päässä katua näkyviin Aramis,\nratsastaen komealla englantilaisella juoksijalla; Bazin seurasi häntä\nkelpo raudikon selässä, taluttaen ratsastimista rajua meklempurilaista;\nse oli d'Artagnan'in hevonen.\n\nMolemmat muskettisoturit kohtasivat toisensa portilla; Athos ja\nd'Artagnan katselivat heitä ikkunasta.\n\n-- Peijakas, sanoi Aramis, sinullapa on oivallinen ratsu, Porthos\nveikkoseni.\n\n-- Onpa kyllä, vastasi Porthos; tämähän minulle alkujansa lähetettiin,\nvaikka puolison huono pila vaihtoi tämän toiseen; mutta saipa hän siitä\nrangaistuksen ja minä täyden korvauksen.\n\nNyt ilmaantuivat vuorostaan Planchet ja Grimaud näkyviin, taluttaen\nherrojensa ratsuja; d'Artagnan ja Athos saapuivat siihen myös, nousivat\nhevosensa selkään ja nyt lähtivät kaikki neljä liikkeelle: Athos\nhevosella, josta hän sai kiittää vaimoansa, Aramis lemmityltänsä\nsaamalla, Porthos prokuraattorin rouvan toimittamalla ja d'Artagnan\nkaikkein parhaimman lemmityn, nimittäin onnettaren, lahjoittamalla.\n\nPalvelijat seurasivat heitä.\n\nNiinkuin Porthos oli ennakolta arvannut, teki tämä retkikunta hyvän\nvaikutuksen, ja jos rouva Coquenard olisi ollut näkemässä, kuinka\nmuhkealta Porthos näytti kauniin espanjalaisen ratsunsa selässä, ei hän\nolisi katunut, että oli iskenyt suonta miehensä raha-arkusta.\n\nLähellä Louvre'a kohtasivat ystävykset herra de Tréville'n, joka palasi\nSaint-Germain'istä; hän toivotti onnea heille sotavaruksiensa johdosta,\njolla välin muutama satanen uteliaita oli tuota pikaa kokoutunut heidän\nympärillensä.\n\nD'Artagnan käytti tilaisuutta, puhuaksensa herra de Tréville'lle\nsuurella punaisella sinetillä ja herttuallisella vaakunalla varustetusta\nkirjeestä; tuosta toisesta kirjeestä ei hän tietysti hiiskunut\nsanaakaan.\n\nHerra de Tréville hyväksyi hänen päätöksensä ja vakuutti että ell'ei\nhäntä näkyisi huomispäivänä, hän kyllä hakisi hänet käsiin mistä\nhyvänsä.\n\nSamassa löi Samaritaine'n tornikello kuusi; neljä ystävystä pyysivät\nanteeksi että heidän muka erään kohtauksen vuoksi täytyi kiiruhtaa pois,\nja ottivat jäähyväiset herra de Tréville'ltä.\n\nHetken aikaa ratsastettuansa täydessä nelisessä, saapuivat he\nChaillot'in tielle; päivä alkoi mennä mailleen, vaunuja kulki sinne ja\ntänne. D'Artagnan, jota hänen ystävänsä muutamain askelten päässä\npitivät silmällä, tähysteli vaunuja tarkasti, vaan ei voinut huomata\nmitään tuttuja kasvoja.\n\nVihdoin neljännestuntisen odotuksen perästä, kun jo alkoi hämärtää,\nnäkyivät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia Sévres'tä päin; aavistus\nsanoi ennakolta d'Artagnan'ille että noissa vaunuissa tuli se henkilö,\njoka hänelle kirjeen oli lähettänyt. Nuori mies tunsi hämmästyksekseen\nsydämmensä kovasti tykyttävän. Tuota pikaa pisti vaununovesta esiin eräs\nnaisen pää, kaksi sormea suulla, ikäänkuin vaitiolon merkiksi tai\nniinkuin suudelmaa heittääksensä. D'Artagnan päästi hiljaisen\nhuudahduksen. Tuo nainen tai paremmin näky, -- sillä vaunut kiitivät\nohitse pikaisesti kuin näky -- oli rouva Bonacieux.\n\nTahtomattansa, ja huolimatta varoitusmerkistä, kannusti d'Artagnan\nhevosensa täyteen neliseen ja saavutti muutamilla hyppäyksillä vaunut;\nmutta vaunujen ikkunat olivat ummistuneet -- näky oli kadonnut.\n\nSilloin muisti d'Artagnan kehoituksen: \"jos pidätte hengestänne ja\nniiden hengestä, jotka teitä rakastavat, elkää osoittako vähimmälläkään\nliikkeellä että olette mitään nähneet.\"\n\nHän pysähtyi siis, vapisten, ei itsensä vuoksi, vaan tuon nais-raukan,\njoka nähtävästi oli antautunut suureen vaaraan, suodessansa hänelle\ntämän kohtauksen.\n\nVaunut jatkoivat matkaansa samalla vauhdilla, vyöryivät Pariisiin ja\nkatosivat.\n\nD'Artagnan, aivan masennuksissaan, oli jäänyt paikallensa eikä tiennyt\nmitä ajatella. Jos se oli rouva Bonacieux ja jos hän palasi Pariisiin,\nminkä vuoksi tämä hätäinen kohtaus, minkä vuoksi tämä pikainen silmäys,\ntämä heittomuisku? Jos, toisaalta, se ei ollut hän, joka oli yhtä\nmahdollista, sillä hämäryys saattoi helposti erehdyttää, jos se ei ollut\nhän, eikö tämä ollut hänen vainoamisensa alku, ja tuo nainen vaan\nsyötti, sillä tunnettiinhan hänen rakkautensa rouva Bonacieux'iä\nkohtaan?\n\nD'Artagnan'in kolme toveria lähestyivät häntä. Kaikki kolme olivat aivan\nselvään nähneet naisen pään vaununovessa, mutta ei kukaan heistä, paitsi\nAthos, tuntenut rouva Bonacieux'iä. Athos luuli muutoin häntä todellakin\nrouva Bonacieux'iksi, vaan koska nuo kauniit kasvot eivät sitoneet hänen\nhuomiotansa siinä määrässä kuin d'Artagnan'in, oli hänellä aikaa havaita\nmuutakin, ja hän luuli nähneensä vaunuissa syvemmällä toisenkin\nhenkilön, nimittäin miehen.\n\n-- Jos asia niin on, sanoi d'Artagnan, niin veivät he häntä varmaankin\ntoisesta vankilasta toiseen. Mutta mitä he siis mahtanevat aikoa tehdä\ntuolle rouva-paralle ja kuinka saan minä koskaan tavata häntä?\n\n-- Ystäväni, sanoi Athos painavasti, pane mieleesi että kuolleet ovat\nainoat, joita ei enää koskaan saa kohdata maan päällä. Sinä tiedät siitä\nasiasta jotakin, samoin kuin minä, eikö niin? Jos siis lemmittysi ei ole\nkuollut, jos se oli hän, minkä juuri äsken saimme nähdä, kyllä hänet\nsaat kohdata päivänä tai toisena. Ja ehkäpä, lisäsi hän tavallisella\nsurumielisyydellään, ehkäpä ennemmin kuin tahtoisitkaan.\n\nKello löi puoli kahdeksan, vaunut olivat myöhästyneet parikymmentä\nminuuttia määräpaikaltansa. D'Artagnan'in ystävät muistuttivat häntä\nettä hänen oli vielä saapuminen toiseen kohtaukseen, huomauttaen\nkumminkin samalla että vielä oli aika peräytyä.\n\nMutta d'Artagnan oli sekä itsepäinen että utelias. Hän oli päättänyt\npäätetyksensä mennä kardinaalin palatsiin kuulemaan mitä Hänen\nylhäisyydellänsä olisi hänelle sanomista. Ei mikään voinut järkähdyttää\nhäntä aikomuksestaan.\n\nNiin tultiin Saint-Honoré'n kadulle, ja Palais-Cardinal'in torilla\ntavattiin kävelemässä ja tovereitaan odottamassa ne kaksitoista\nmuskettisoturia, jotka olivat sinne kutsutut tulemaan. Siellä vasta\nilmoitettiin heille mistä oli kysymys.\n\nD'Artagnan oli hyvin tunnettu kuninkaan muskettisoturien arvokkaassa\nmiehistössä, johon tiedettiin hänenkin kerta pääsevän; häntä\npidettiinkin jo ennakolta toverina. Siitäpä oli seurauksena että\njokainen mielellään suostui siihen toimeen, johon heitä nyt oli\npyydetty; sitä paitsi tässä oli kaikkien luulojen mukaan kysymyksenä\ntehdä kardinaalille ja hänen miehillensä joku paha tepponen, ja\nsemmoisiin nuo kelpo herrat olivat aina valmiit.\n\nAthos jakoi heidät kolmeen parveen, rupesi itse yhden päälliköksi, antoi\ntoisen Aramikselle ja kolmannen Porthokselle, jonka perästä kaikki\nsijoittuivat vartioimaan kukin porttiansa.\n\nD'Artagnan meni uljaasti sisään valtaportista.\n\nVaikka nuori mies tunsi olevansa vankasti turvattuna, astui hän\nkumminkin jonkunmoisella levottomuudella portaita askeleen erällänsä.\nHänen käytöksensä mylady'ä kohtaan näytti sangen paljon petokselta, ja\nhän aavisti missä valtiollisessa yhteydessä mylady ja kardinaali olivat\nkeskenänsä; siihen lisäksi de Wardes, jota hän oli niin pahoin pidellyt,\noli Hänen ylhäisyytensä uskottuja, ja d'Artagnan tiesi että niin\npeljättävä kuin Hänen ylhäisyytensä olikin vihamiehillensä, hän oli\nhartaasti kiintynyt ystäviinsä.\n\n-- Jos de Wardes on kertonut koko meidän asiamme kardinaalille, mikä on\nepäilemätöntä, ja jos hän on minut tuntenut, mikä on hyvin luultavaa,\nvoin minä pitää itseäni jo melkein tuomittuna, mietti d'Artagnan\npudistellen päätänsä. Mutta minkätähden on hän odottanut tähän päivään\nsaakka? Se on selvä: mylady on valittanut minusta hänelle, ja tämä\nviimeinen rikos on täyttänyt astian yli ääriensä.\n\n-- Onneksi ovat ystäväni tuolla alhaalla, lisäsi hän, eivätkä he anna\nkuljettaa minua pois ilman puollustamatta minua. Mutta eihän herra de\nTréville'n muskettikomppania voi yksinään taistella kardinaalia vastaan,\njolla on koko Ranskan voimat hallussaan ja jonka edessä kuningatar on\nvoimaton ja kuningas tahdoton. D'Artagnan ystäväni, sinä olet urhokas,\nvarovainen, ja sinulla on oivallisia ominaisuuksia, mutta naiset sinun\nsaattavat hukkaan.\n\nHän teki tämän surkean loppupäätöksen juuri esihuoneesen astuessaan. Hän\njätti kirjeensä vartijalle, joka saattoi hänet odotushuoneesen ja katosi\npalatsin sisäsuojiin.\n\nTässä odotushuoneessa oli viisi tai kuusi kardinaalin henkivartijaa,\njotka tuntien d'Artagnan'in ja tietäen hänen olevan saman miehen, joka\noli haavoittanut Jussac'in, katselivat häntä omituisesti hymyillen.\n\nTuo hymyily näytti d'Artagnan'ista pahaenteiseltä; mutta kun meidän\ngaskonjalaisemme ei ollut arkalasta kotoisin, tai paremmin, hänen suuri\nylpeytensä, mikä muutoin hänen seutulaisilleen oli ominaista, peitti\nnäkymästä mitä hänen mielessään liikkui, jos se oli jotakin pelon\ntapaista, hän ojensihe ylpeästi herrojen henkivartijain edessä ja odotti\nkäsi puuskassa, siis asemassa, josta ei puuttunut arvokkaisuutta.\n\nVartia palasi ja viittasi d'Artagnan'ia seuraamaan, häntä. Nuori mies\nluuli havainneensa että henkivartijat kuiskuttelivat keskenänsä\nnähdessään hänen poistuvan.\n\nHän kulki pitkin erästä käytävää, sitten muutaman suuren salin halki, ja\ntuli erääsen kirjastoon; silloin havaitsi hän olevansa erään miehen\nedessä, joka istui pöydän ääressä ja kirjoitti.\n\nVartija jätti hänet sisään ja poistui sanaakaan virkkamatta. D'Artagnan\njäi seisomaan pöydän eteen ja rupesi tarkastelemaan tuota miestä.\n\nD'Artagnan luuli alussa joutuneensa jonkun tuomarin eteen, joka tutki\npapereitansa, mutta hän huomasi pian että mies kirjoitti, tai paremmin\nkorjaili, eripituisia rivejä ja luki niitä, laskien tavuja sormillansa;\nhän näki olevansa runoilijan edessä. Tuokion perästä runoilija sulki\nkäsikirjoituksensa, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: _Mirane,\nviisinäytöksinen tragediia_, ja kohotti päätänsä.\n\nD'Artagnan tunsi hänet silloin kardinaaliksi.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nHirveä näky.\n\n\nKardinaali nojasi olkapäätänsä käsikirjoitukseen ja posken kättänsä\nvasten, ja katseli hetkisen nuorta miestä. Ei kellään ollut niin syvästi\ntutkivaa silmää kuin kardinaali Richelieu'llä, ja d'Artagnan tunsi tuon\nsilmäyksen virtaavan hänen suoniansa myöten niinkuin kuumeen.\n\nMutta hän piti hyvää ryhtiä, odottaen lakki kädessä Hänen ylhäisyytensä\nkäskyjä, ei liian rohkeana, mutta ei myöskään liian nöyränä.\n\n-- Herra, sanoi kardinaali, oletteko d'Artagnan Béarn'esta?\n\n-- Olen, armollinen herra, vastasi nuori mies.\n\n-- On olemassa useampia d'Artagnan'in sukuhaaroja Tarbes'issa ja niillä\nseuduin, sanoi kardinaali, mitä sukua te olette?\n\n-- Minä olen sen d'Artagnan'in poika, joka oli myötä uskonsodassa suuren\nHenrikki-kuninkaan, Hänen armollisen Majesteettinsa isän, kanssa.\n\n-- Aivan niin. Te se lähditte noin seitsemän tai kahdeksan kuukautta\nsitten maastanne, tullaksenne pääkaupunkiin onneanne hakemaan.\n\n-- Niin, armollinen herra.\n\n-- Te tulitte Meung'in kautta, missä teille tapahtui jokin seikka, en\nenää muista mitä, vaan jotakin.\n\n-- Armollinen herra, sanoi d'Artagnan, minulle tapahtui semmoinen...\n\n-- Tarpeetonta, tarpeetonta, keskeytti kardinaali hymyllä, joka ilmoitti\nettä hän tunsi historian yhtä hyvin kuin kertoja itse; teidät oli\nsuositettu herra de Tréville'lle, eikö niin?\n\n-- Niin, armollinen herra; mutta juuri siinä onnettomassa Meung'in\nkohtauksessa...\n\n-- Kirje teiltä katosi, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; niin, minä tiedän\nsen; mutta herra de Tréville on tarkka muodontuntija, joka oivaltaa\nihmiset ensi näkemisestä ja hän sijoitti teidät lankonsa herra\nDesessarts'in komppaniiaan, luvaten teille vastaisuudessa paikan\nmuskettisoturien joukossa.\n\n-- Armollisella herralla on tarkat tiedot, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Siitä lähtien on teille tapahtunut paljon kohtauksia: te kävelitte\nkerran Chartreux'in taustalla, eräänä päivänä, jolloin teidän olisi\nollut parempi pysyä muualla; sitten, teitte ystävienne kanssa matkan\nForges'in kylpylähteille; he pysähtyivät välille; mutta te jatkoitte\nmatkaanne. Lyhyesti, teillä oli asiaa Englantiin.\n\n-- Armollinen herra, sanoi d'Artagnan masentuneena, minä menin...\n\n-- Metsästysretkelle Windsor'iin tai muuanne, sehän ei koske ketään.\nMinä tiedän sen, sentähden että minun toimenani on tietää kaikki.\nPalattuanne otti teitä vastaan eräs ylhäinen henkilö ja minä näen\nmielihyvällä että olette säilyttäneet hänen antamansa muiston.\n\nD'Artagnan'illa oli sormessa kuningattarelta saamansa timantti ja hän\nkäänsi pikaisesti kannan sisäänpäin; mutta liian myöhään.\n\n-- Sen jälkeisenä päivänä kävi luonanne de Cavois, jatkoi kardinaali:\nhän tuli pyytämään teitä tänne palatsiin; te ette noudattaneet\nkutsumusta, ja siinä teitte pahasti.\n\n-- Armollinen herra, minä pelkäsin joutuneeni Teidän ylhäisyytenne\nepäsuosioon.\n\n-- Oh; miksikä niin? senkö vuoksi että täytitte esimiestenne käskyt\nnerokkaammin ja rohkeammin kuin kukaan muu, senkö vuoksi olisitte\njoutuneet minun epäsuosiooni! Ei toki, te päinvastoin ansaitsitte minun\nylistykseni! Minä rankaisen vaan tottelemattomia, enkä semmoisia kuin\nte, jotka tottelevat ... liiankin hyvin... Ja todistukseksi siihen,\nmuistutelkaapa mieleenne, milloin minä kutsutin teitä luokseni ja\nkoettakaapa muistaa, mitä teille saman päivän iltana tapahtui.\n\nJuuri samana iltana rouva Bonacieux ryöstettiin pois. D'Artagnan'in\nselkää karmi ajatellessa että hän puoli tuntia takaperin oli nähnyt tuon\nrouva-paran ajavan ohitsensa, epäilemättä vielä saman voiman\nkiidättämänä, joka hänet oli kadoksiinkin saattanut.\n\n-- Vihdoin, jatkoi kardinaali, kun en ole kuullut teistä mitään vähään\naikaan, tahdoin tietää mitä te toimitatte. Muutoin, te olette minulle\njonkunmoisessa kiitollisuuden velassa: olettehan huomanneet, kuinka\nteitä on säästetty kaikissa tiloissa.\n\nD'Artagnan kumarsi kunnioituksella.\n\n-- Tämä ei ole tapahtunut ainoastaan oikeuden ja kohtuuden vuoksi,\njatkoi kardinaali, vaan myöskin erään aikomuksen tähden, joka minulla on\nteidän suhteenne.\n\nD'Artagnan hämmästyi hämmästymistään.\n\n-- Minä aioin esitellä teille aikeeni sinä päivänä, jolloin saitte minun\nensimäisen kutsumukseni; mutta te ette tulleet. Kaikeksi onneksi ei ole\nmitään kadotettu tämän viivästymisen kautta, ja nyt saatte sen kuulla.\nIstukaa tuohon minun eteeni, herra d'Artagnan; te olette kylliksi kelpo\naatelismies ett'ei teidän ole tarvis kuunnella minua seisovillanne.\n\nJa kardinaali viittasi sormellansa tuolia nuorelle miehelle, joka oli\nniin hämmästyneenä kaikesta siitä mitä tapahtui, että hän jäi odottamaan\ntoista viittausta, ennenkuin hän totteli.\n\n-- Te olette rohkea mies, herra d'Artagnan, jatkoi Hänen ylhäisyytensä;\nte olette, mikä on vielä parempi, varovainen. Minua miellyttää sellaiset\nmiehet, joilla on sekä päätä että sydäntä; elkää olko peloissanne, sanoi\nhän hymyillen; sydämmen miehillä tarkoitan minä rohkeita miehiä; mutta\nkun te olette niin nuori ja vast'ikään tulleet maailman pyörteesen, on\nteillä voimakkaita vihollisia: ell'ette ole varoillanne, ne syöksevät\nteidät perikatoon.\n\n-- Valitettavasti on se epäilemättä heille hyvin helppoa, armollinen\nherra, vastasi nuori mies; sillä heillä on sekä voimaa että tukevia\napumiehiä: minä olen sitä vastoin yksinäni!\n\n-- Niin, se on totta; mutta niin yksinänne kuin olettekin, olette jo\npaljon toimittaneet ja toimitatte vieläkin enemmän, sitä en epäile.\nMutta kuitenkin luulen tarvitsevanne johdatusta sillä monivaiheisella\nmatkallanne, jolle olette lähteneet; sillä ell'en erhety, olette tulleet\ntänne Pariisiin kunnianhimoisessa aikomuksessa päästä eteväksi mieheksi.\n\n-- Minä olen hullujen toiveiden ijässä, armollinen herra, vastasi\nd'Artagnan.\n\n-- Hulluja toiveita on vaan tyhmillä, herraseni, vaan te olette järkevä\nmies. Malttakaas, mitä arvelisitte vänrikin paikasta minun miehistössäni\nja omasta komppaniiasta sodan jälkeen?\n\n-- Ah, armollinen herra.\n\n-- Te otatte sen vastaan, eikö niin?\n\n-- Armollinen herra, vastasi d'Artagnan hämillänsä.\n\n-- Kuinka, kieltäydyttekö? huudahti kardinaali hämmästyneenä.\n\n-- Minä olen Hänen Majesteettinsa henkivartiostossa, armollinen herra,\neikä minulla ole mitään tyytymättömyyden syytä.\n\n-- Mutta minun nähdäkseni, sanoi Hänen ylhäisyytensä, ovat minun\nhenkivartijani myöskin Hänen Majesteettinsa henkivartijoita ja kun\npalvellaan ranskalaisessa miehistössä, silloin palvellaan kuningasta.\n\n-- Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne käsitti väärin minun sanani.\n\n-- Te tahdotte jotakin tekosyytä, eikö niin? Minä ymmärrän. No niin,\ntekosyyn te kyllä, saatte. Arvo-ylennys, alkava sota, minun tarjoomani\ntilaisuus, siinä maailmaa varten; itseänne varten taas varman\nsuojeluksen tarve; sillä teidän on hyvä tietää, herra d'Artagnan, että\nminun korviini on tullut ankaroita valituksia teistä, on, näette,\nkerrottu että te ette käytä päiviänne ja öitänne yksinomaan kuninkaan\npalvelukseen.\n\nD'Artagnan punastui.\n\n-- Muutoin, jatkoi kardinaali laskien kätensä eräälle paperikasalle,\nminulla on tässä koko joukko teitä koskevia papereita; mutta ennenkuin\nolen ryhtynyt niitä lukemaan, olen tahtonut puhutella teitä. Minä tiedän\nteidät lujapäätöksiseksi mieheksi, ja teidän toimintanne voisi, paremman\nsuunnan saatuaan, tuottaa teille paljon hyvää, sen sijaan kuin se nyt\nvoipi saattaa teidät turmioon. Miettikää siis ja tehkää päätöksenne.\n\n-- Teidän hyvyytenne, armollinen herra, saattaa minut vallan hämille,\nvastasi d'Artagnan, ja minä huomaan Teidän ylhäisyydessänne niin suuren\nhengen, että tunnen itseni maan matoseksi; mutta koska te, armollinen\nherra, suvaitsette minun puhua suoraan...\n\nD'Artagnan pysähtyi.\n\n-- Puhukaa vaan.\n\n-- No niin! minä aioin sanoa Teidän ylhäisyydellenne, että kaikki minun\nystäväni ja toverini ovat kuninkaan muskettisoturien ja henkivartijain\njoukossa, ja viholliseni, käsittämättömästä sattumuksesta, ovat Teidän\nylhäisyytenne väessä; täällä minä siis olisin kovin vastenmielinen ja\ntuolla toisella puolella katsottaisiin minua karsain silmin, jos\nottaisin Teidän ylhäisyytenne tarjouksen vastaan.\n\n-- Asuuko teissä jo semmoinen ylpeys että pidätte minun tarjonneen\nteille vähemmän kuin mitä ansaitsette, herraseni? sanoi kardinaali\nhalveksivasti hymyten.\n\n-- Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne on minua kohtaan sata kertaa\nliian hyvä, ja päin vastoin minä en pidä vielä toimittaneeni\nlikimainkaan niin paljoa että ansaitsisin teidän hyvyyttänne. La\nRochelle'n piiritys on tulossa, armollinen herra; minä palvelen silloin\nTeidän ylhäisyytenne katsannon alaisena, ja jos minulla on onni\nkäyttäytyä tässä piirityksessä semmoisella tavalla että ansaitsen Teidän\narmollista huomiotanne puoleeni, niin sitten! sitten on minulla ainakin\njoku urostyö tehtynä, jonka turvin saatan pyrkiä siihen suojelukseen,\nmillä Teidän ylhäisyytenne nyt suvaitsee minua kunnioittaa. Joka asia\nvaatii aikansa, armollinen herra; ehkäpä vast'edes tulee minulle oikeus\ntarjota itseni lahjaksi, tällä erää minä näyttäisin myövän itseni.\n\n-- Toisin sanoen, te kieltäydytte minun palveluksestani, herra, sanoi\nkardinaali äänellä, jossa tuntui pahastumista matta samalla myöskin\njonkunmoista kunnioitusta; jääkää sitten omaan huostaanne ja pitäkää\nvihollisenne ja ystävänne.\n\n-- Armollinen herra...\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi kardinaali, minä en vihastu teille; mutta\nymmärrättehän että ystäviensä puollustamisessa ja heidän\npalkitsemisessansa on kylliksi tekemistä; vihamiehiä kohtaan ei ole\nmitään velvollisuuksia, ja kumminkin tahdon antaa teille yhden neuvon:\nolkaa hyvin varoillanne, herra d'Artagnan, sillä siitä hetkestä saakka\nkuin minä vedän käteni teistä, minä en tahdo maksaa teidän hengestänne\näyriäkään.\n\n-- Minä koetan, armollinen herra, vastasi gaskonjalainen ylevällä\nsuoruudella.\n\n-- Muistakaa vast'edes, jonakin hetkenä, jolloin teitä kohtaa\nonnettomuus, sanoi Richelieu painavasti, että minä se kerran noudatin\nteidät luokseni ja tein mitä voin, estääkseni sen onnettomuuden\nkohtaamasta teitä.\n\n-- Tapahtukoon mitä hyvänsä, sanoi d'Artagnan, pannen kätensä vasten\nrintaansa ja kumartaen, minä olen ikuisesti kiitollinen Teidän\nylhäisyyttänne kohtaan siitä mitä te teette minulle tällä hetkellä.\n\n-- No niin, niinkuin olen teille sanonut, herra d'Artagnan, me tapaamme\ntoisemme sodan jälkeen; minä olen pitävä teitä silmällä, sillä minä\ntulen sinne myös, jatkoi kardinaali, viitaten sormellansa\nd'Artagnan'ille erästä komeata sota-asua, johon hän oli pukeutuva, ja\npalattuamme, no niin! sitten toimitamme loppusuorituksen!\n\n-- Ah, armollinen herra, huudahti d'Artagnan, säästäkää minua\nepäsuosionne painosta; olkaa puolueeton, armollinen herra, jos näette\nminun menettelevän kunnon miehen tavalla.\n\n-- Nuori mies, sanoi Richelieu, jos minä vielä kerran voin sanoa teille\nsamaa, mitä olen sanonut teille tällä erää, lupaan sen teille sanoa.\n\nNäissä viimeisissä Richelieu'n sanoissa tuntui kauhea epätietoisuus; se\nhämmästytti d'Artagnan'ia enemmän kuin mitkään uhkaukset, sillä se oli\nvaroitus. Kardinaali tahtoi siis suojella häntä jostakin uhkaavasta\nvaarasta. Hän avasi suunsa, vastataksensa, mutta kardinaali viittasi\nylhäisesti hänet menemään.\n\nD'Artagnan meni; mutta ovella oli hänen rohkeutensa loppumaisillaan ja\nhän oli vähältä palata takaisin. Silloin tuli hänen silmiensä eteen\nAthoksen ankara ja vakava muoto: jos hän suostuisi kardinaalin\nehdottelemaan sopimukseen, Athos ei enää ojentaisi hänelle kättänsä,\nvaan sysäisi hänet luotansa.\n\nTämä pelko pidätti häntä kääntymästä takaisin, niin suuri vaikutus on\ntodellisesti suurella luonteella ympäristöönsä.\n\nD'Artagnan laskeutui samoja portaita, joita hän oli noussut ja tapasi\nportin edessä Athoksen ja neljä muskettisoturia, jotka odottivat hänen\npalaamistansa ja alkoivat jo tulla levottomiksi. Yksi ainoa\nd'Artagnan'in sana rauhoitti heidät, ja Planchet juoksi ilmoittamaan\ntoisille että vartioiminen oli tarpeetonta, koska hänen herransa oli\ntullut takaisin ehyenä ja terveenä kardinaalin palatsista.\n\nKun he sitten olivat palanneet Athoksen luokse, tiedustelivat Aramis ja\nPorthos tuon omituisen käynnin syytä; mutta d'Artagnan ei sanonut heille\nmuuta kuin että herra de Richelieu oli käskenyt hänet luoksensa,\nehdotellaksensa hänelle vänrikin paikkaa miehistössänsä ja että hän oli\nsiitä kieltäytynyt.\n\n-- Siinä teit oikein, huudahtivat Porthos ja Aramis yhteen ääneen.\n\nAthos oli vaipunut syvään uinailemiseen eikä virkkanut mitään. Mutta\nsittenkuin he olivat kahden kesken, lausui hän:\n\n-- Sinä teit niinkuin sinun tekemän piti, d'Artagnan, mutta ehkäpä teit\nkumminkin väärin.\n\nD'Artagnan huoahti; silla tuo ääni oli vastakaiku hänen sydämmensä\nääneen, joka sanoi että suuret onnettomuudet odottivat häntä.\n\nSeuraava päivä kului lähtövalmistuksiin; d'Artagnan kävi herra de\nTréville'n luona jäähyväisillä. Silloin luultiin vielä että\nmuskettisoturien ja henkivartijain ero oli vaan hetkellinen, koska\nkuningas samana päivänä piti neuvottelun ja oli aikeissa lähteä\nhuomispäivänä. Herra de Tréville kysyi siis vaan d'Artagnan'ilta,\ntarvitsiko hän hänen apuansa, mutta d'Artagnan vastasi ylpeästi että\nhänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi.\n\nYön olivat yhdessä kaikki ne herra Desessarts'in henkivartiakomppaniian\nja herra de Tréville'n muskettikomppaniian miehet, jotka olivat\ntovereita keskenänsä. Erottaisiin muka taas yhtyäksensä niin pian kuin\nkohtalo sen salli. Yö oli mitä meluisinta, niinkuin kyllä saattoi\narvata, sillä sellaisissa tapauksissa voidaan vaan ylenmääräisellä\nhuolettomuudella karkoittaa ylenmääräinen alakuloisuus.\n\nKun aamu valkeni, erosivat ystävykset heti kuin ensimäinen\ntorventoitotus oli raikunut: muskettisoturit kiiruhtivat herra de\nTréville'n ja henkivartijat herra Desessarts'in hotelliin. Jokainen\nkapteeni johdatti sitten komppaniiansa Louvre'en, jossa kuningas piti\ntarkastuksen.\n\nKuningas oli alakuloinen ja näytti sairaalta, joka vähensi hänen\nryhtinsä upeutta. Häntä oli todella ruvennut vaivaamaan kuume keskellä\nneuvottelua. Kumminkin oli hän päättänyt lähteä jo samana iltana ja\nvastoin kaikkia estelyitä oli hän tahtonut pitää tarkastuksen, toivossa\nettä tämä ponnistus karkoittaisi hänestä taudin, jonka oireet hänessä jo\ntuntuivat.\n\nKun tarkastus oli ohitse, lähtivät henkivartijat marssimaan yksin, koska\nmuskettisoturien ei pitänyt lähteä ennen kuin kuninkaan kanssa, ja siitä\nsai Porthos tilaisuuden ratsastaa komeissa varuksissaan Ours'in kadulle.\n\nProkuraattorin rouva näki hänen ajavan ohitse uudessa asussaan ja\npulskalla hevosellaan. Hän rakasti Porthosta liiaksi, voidaksensa antaa\nhänen mennä noin vaan; hän viittasi häntä astumaan alas hevosen selästä\nja tulemaan hänen luoksensa. Porthos oli komea kerrassaan; hänen\nkannuksensa helisivät, hänen haarniskansa välkkyi, hänen miekkansa\nhyppeli ylpeästi hänen sivullansa. Tällä kertaa ei kirjureilla ollut\nensinkään naurun halua, niin sotaiselta näytti Porthoksen ryhti.\n\nMuskettisoturi vietiin herra Coquenard'in luokse, jonka pienet, harmaat\nsilmät säihkyivät vihasta, hänen nähdessään serkkunsa noin perin uutena.\nMutta yksi seikka häntä kumminkin lohdutti, se nimittäin, että yleensä\narveltiin sodan tulevan tuimaksi: hän toivoi kaikessa hiljaisuudessa\nsydämmensä pohjasta että Porthos jäisi sille tiellensä.\n\nPorthos heitti mestari Coquenard'ille kohteliaat jäähyväiset; mestari\nCoquenard toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä. Rouva Coquenard\npuolestaan ei voinut pidättää kyyneliänsä; mutta tuo suru ei saattanut\nketään pahoihin luuloihin, sillä hänen tiedettiin olevan hyvin hellän\nsukulaisiaan kohtaan, joiden vuoksi hänellä aina oli ollut kiivasta\ntoraa puolisonsa kanssa.\n\nMutta oikeat jäähyväiset tapahtuivat rouva Coquenard'in kamarissa: ja ne\nolivat sydäntä särkevät.\n\nNiin kauvan kuin prokuraattorin rouva saattoi seurata lemmittyänsä\nsilmillään, heilutti hän nenäliinaa kurottuen ulos ikkunasta. Porthos\notti kaikki nuo hellyyden osoitukset vastaan semmoisen miehen tavalla,\njoka on tottunut moisiin kohteliaisuuksiin. Vasta sittenkuin hän kääntyi\nkadunkulmasta, otti hän hattunsa ja heilautti sitä jäähyväisiksi.\n\nAramis puolestaan kirjoitti pitkän kirjeen. Kelle? Ei kukaan sitä\ntiennyt. Viereisessä kamarissa odotti Ketty, jonka piti samana iltana\nlähteä Tours'iin.\n\nAthos joi pienissä kulauksissa viimeisen pullon espanjalaista viiniänsä.\n\nSill'aikaa d'Artagnan marssi komppaniiansa mukana. Kun hän oli joutunut\nSaint-Antoine'n esikaupunkiin, kääntyi hän mielihyvillään katselemaan\nBastiljia; mutta kun hänen silmänsä olivat kiintyneet yksinomaisesti\nvaan Bastiljiin, ei hän havainnut ensinkään mylady'ä, joka istui\nkellertävän-valkoisen hevosen selässä ja osoitti häntä kahdelle kehnon\nnäköiselle miehelle, jotka lähestyivät riviä saadaksensa hänet paremmin\nnäkyviinsä. Heidän kysyvään silmäykseensä vastasi mylady merkillä että\nhän se oli. Sitten, varmana siitä ett'ei mitään erhetystä voinut syntyä\nhänen käskyjensä täyttämisessä, hän kannusti hevostansa ja katosi.\n\nNuo molemmat miehet seurasivat sitten komppaniiaa, ja sen lähtiessä\nSaint-Antoine'n esikaupungista nousivat valmiiksi satuloitujen hevosten\nselkään, joita livreetön palvelija oli pidellyt heidän varallansa.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nLa Rochelle'n piiritys.\n\n\nLa Rochelle'n piiritys oli eräs Ludvig XIII:n hallituksen suuria\nvaltiollisia tapauksia ja kardinaalin suuria sotayrityksiä. On siis\nhupaista, jopa tarpeellistakin, lausua siitä muutama sana; useat tämän\npiirityksen yksityisseikat liittyvät sitä paitsi liian läheisesti tähän\nkertomukseemme, voidaksemme jättää niitä mainitsematta.\n\nKardinaalin valtiolliset tuumat tähän piiritykseen ryhtyessä olivat\nvarsin laajat. Esittäkäämme ne ensiksi ja siirtykäämme sitten niihin\nerikoistuumiin, joilla oli kenties yhtä suuri vaikutus Hänen\nylhäisyytensä toimintaan kuin noilla edellisilläkin.\n\nNiistä tärkeistä kaupungeista, joita Henrikki IV oli lahjoittanut\nhugenoteille turvapaikoiksi, oli jälellä enää La Rochelle. Oli siis asia\nhävittää tuo kalvinilaisuuden viimeinen varustus, tuo vaarallinen\nhapantaikina, johon alinomaa sekoittui kotimaisen kapinan tai ulkomaisen\nsodan käytteitä.\n\nTyytymättömiä espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia,\nseikkailijoita, kaikista kansallisuuksista, onneaan etsiviä sotamiehiä,\nkaiken karvaisia, kiiruhti ensi kutsulla protestanttien lippujen\njuureen, järjestyen laajaksi liittokunnaksi, jonka haarat sopivissa\ntiloissa hajaantuivat joka paikkaan yli koko Euroopan.\n\nLa Rochelle, jonka tärkeys oli yhä kasvanut muiden kalvinilaisten\nkaupunkien hävityksestä, oli siis riitojen ja kunnianhimoisten aikeiden\npesäpaikkana. Vielä enemmän, sen satama oli viimeinen portti, mikä vielä\noli avoinna englantilaisille Ranskan kuningaskuntaan; sulkiessaan sen\ntuolta ikiviholliseltamme Englannilta, kardinaali täytti Johanna\nd'Arc'in ja Guise'n herttuan alkaman työn.\n\nNiinpä Bassompierre, joka oli samalla protestantti ja katolilainen,\nprotestantti vakuutukseltaan vaan katolilainen Pyhän Hengen ritariston\njäsenenä, Bassompierre, joka oli saksalainen syntyjään vaan ranskalainen\nsydämmeltään, Bassompierre, vihdoin, jolla oli erityinen päällikkyys La\nRochelle'n piirityksessä, sanoikin kerta, taistellessaan muiden suurten\nherrojen etunenässä, yhtä hyvien protestanttien kuin hän itse:\n\n-- Saattepa nähdä, hyvät herrat, että me teemme niin tyhmästi että\nvalloitamme La Rochelle'n!\n\nJa Bassompierre oli oikeassa: Ré'n saaren pommitus ennusti Sevennien\nvainoa; La Rochelle'n valloitus oli esipuhe Nantes'in ediktiin.\n\nMutta niinkuin jo sanoimme, tuon tasoittelevan ja muodostelevan\nministerin tuumien ohella, jotka kuuluvat historian alalle, on\najankuvailijan pakko ottaa käsiteltäviksi myöskin rakastuneen miehen ja\nlemmenkateisen kilpailijan pienet tarkoitukset.\n\nRichelieu, niinkuin jokainen tietää, oli rakastunut kuningattareen:\nmutta oliko tuolla hänen rakkaudellansa vaan pelkkä valtiollinen\ntarkoitusperä, vai oliko se aivan luonnollisesti noita syviä tunteita,\njoita Itävallan Anna herätti kaikissa, jotka häntä ympäröivät; sitä emme\nvoi ratkaista; mutta oli miten oli, lukija on jo tämän kertomuksen\nkehittymisessä voinut havaita Buckingham'in saaneen hänestä voiton ja\nparissa kolmessa kohdassa, erittäinkin tuossa timanttikoriste-jutussa\nsaanut nähdä, että Buckingham kolmen muskettisoturin alttiuden ja\nd'Artagnan'in rohkeuden avulla oli julmasti pettänyt kardinaalin\ntoiveita.\n\nRichelieu'n oli nyt siis sekä vapauttaminen Ranskanmaa vihollisista että\nkostaminen kilpailijallensa; sitä paitsi oli tuo kosto saatava suureksi\nja loistavaksi sekä sen miehen arvoiseksi, jolla oli taisteluaseena\nkokonaisen valtakunnan voimat.\n\nRichelieu tiesi että hän, taistellessaan Englantia vastaan, taisteli\nBuckingham'ia vastaan, että hän riemuitessaan edellisestä voitosta,\nriemuitsi myöskin jälkimäisestä, sanalla sanoen, että hän masentaessaan\nEnglantia Euroopan silmissä, masensi Buckingham'ia kuningattaren\nsilmissä.\n\nBuckingham taas puolestaan, vaikka Englannin kunnia kyllä oli hänen\nnäennäisenä tarkoituksenaan, oli samojen vaikuttimien alaisena kuin\nkardinaalikin; hänelläkin oli erityinen kostontuuma perille ajettavana;\nei hän millään varjolla voinut palata Ranskaan lähettiläänä; hän tahtoi\nsiis palata sinne valloittajana.\n\nSiitä seuraa että todellinen voiton esine tässä pelissä, johon kaksi\nmahtavaa valtakuntaa oli ryhtynyt kahden rakastuneen miehen hyväksi, oli\nvaan pelkkä hellä silmäys Itävallan Annalta.\n\nEnsimäinen etu oli ollut Buckingham'in puolella: odottamatta tulleena\nRé'n saaren läheisyyteen yhdeksälläkymmenellä laivalla ja noin\nkahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa, oli hän käynyt kreivi Toirac'in\nkimppuun, joka kuninkaan puolesta oli saaren päällikkönä, ja verisen\ntaistelun jälkeen noussut maalle.\n\nMainitkaamme ohimennen että parooni Chantal oli tässä taistelussa\nkaatunut. Hän jätti orvoksi pienen kahdeksantoista kuukautisen tyttären.\n\nTuosta pienestä tytöstä tuli sittemmin rouva de Sevigné.\n\nKreivi de Toirac vetäytyi varustusväkineen Saint-Martin'in linnoitukseen\nja ahtoi satakunnan miestä pieneen La Prée-nimiseen linnaan.\n\nTämä tapaus oli kiiruhtanut kardinaalin päätöstä; ja odottaessaan että\nkuningas ja hän voisi ottaa ylipäällikkyyden La Rochelle'n\npiirityksessä, joka jo oli päätetty asia, oli hän lähettänyt\n_monsieur_'in johtamaan ensimäisiä piiritystoimia ja siirrättänyt\nsotapaikalle kaikki joukot, mitkä suinkin olivat hänen käytettävinään.\n\nTuohon osastoon, joka noin lähetettiin etujoukkona, ystävämme\nd'Artagnan'kin kuului.\n\nKuningas, niinkuin jo olemme maininneet, oli lähtevä sinne heti\nneuvoskunnan kokouksen perästä; mutta tullessaan tuosta kokouksesta,\nkesäkuun 23 päivänä, tunsi hän saaneensa kuumeen; hän oli kumminkin\ntahtonut lähteä matkalle, vaan kun hänen tilansa huononi, oli hänen\npakko pysähtyä Villeroi'han.\n\nMutta mihin kuningas pysähtyi, siihen pysähtyivät myöskin\nmuskettisoturit; tästä seurasi että d'Artagnan, joka oli vaan\nhenkivartijaväessä, näki joutuneensa, ainakin hetkeksi, erilleen\nystävistänsä Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta; tämä ero, joka nyt\noli hänelle vaan ikävä, olisi varmaankin herättänyt hänessä todellista\nlevottomuutta, jos hän olisi voinut arvata mitkä vaarat häntä uhkasivat\njoka puolelta.\n\nHän tuli kumminkin ilman mitään kohtauksia La Rochelle'n leirille\nsyyskuun 10 päivän tienoissa v. 1627.\n\nKaikki oli samassa tilassa: herttua ja hänen englantilaisensa, Ré'n\nsaaren valtaherrat, jatkoivat Saint-Martin'in linnoituksen\npiirittämistä, vaan ilman menestyksettä, ja vihollisuudet La Rochelle'a\nvastaan olivat alkaneet pari kolme päivää takaperin sen varustuksen\njohdosta, minkä Angoulême'n herttua oli rakennuttanut aivan lähelle\nkaupunkia.\n\nHerra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut\nMinimes'iin.\n\nMutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut\nkomppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi\npäästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien\nmietteidensä valtaan jätettynä.\n\nJa nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin\nhän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin\nasioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen\nsaavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.\n\nMitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli\nlempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille\ntietämättömille.\n\nMitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään\nsaanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä\nvaltakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.\n\nTuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan\nsiinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta\nparemman tulevaisuuden päivä pilkoitti.\n\nMutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota\nhän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa\nkumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se\nvihollinen oli mylady.\n\nToisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa,\nmutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä\nvainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään,\nhyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva\nBonacieux'iä.\n\nAinoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo\nviiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä\nhänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan\nkunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta\ntilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo\ntimantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle\nsuurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.\n\nSanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli\nkaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata\ntietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat\nsaattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut,\nja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa\nluuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.\n\nD'Artagnan'illa oli nopea silmä ja vilkas ajatuksen juoksu; hän älysi\nheti ett'ei musketti ollut joutunut sinne itsestään ja että sen pitelijä\nei varmaankaan ystävällisissä aikomuksissa ollut kätkeytynyt pensaston\ntaakse. Hän päätti siis lähteä pakoon, mutta silloin huomasi hän\ntoisella puolella tietä erään kiven takana toisen musketin piipun.\n\nTässä oli nähtävästi väijytys.\n\nNuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella\nlevottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi\nmusketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin\nmaahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin\nvingahtavan ylitsensä.\n\nTässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä\njaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta,\nmissä hän oli maannut, -- toisen musketin luoti oli näet siihen\nsattunut.\n\nD'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka\nsyöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten\nsanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi\nollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut\nväijyjäin käsiin.\n\n-- Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.\n\nJa silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä\nnopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat\nkuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli\nensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen\nmuskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli\nniin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti\nsen kymmenkunnan askelta hänestä.\n\nMutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen\njuostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana\nmajapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja\nrupesi asiaa ajattelemaan.\n\nTähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.\n\nEnsimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys,\nheillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen\nMajesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi\nyksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka\nkukkaro taskussa.\n\nToiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan,\nkuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin\npiipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin\npitkämielisyyttä.\n\nMutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita\nvastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti\ntuollaisia keinoja.\n\nKolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.\n\nTämä luulo oli uskottavampi.\n\nTurhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja;\nhän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt\naikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.\n\n-- Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka\nsuuresti kaipaan teitä!\n\nD'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös\nvuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen\nrintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut\nhänelle mitään onnettomuutta.\n\nMutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä\njäisi.\n\nKoko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä\nsiihen syynä.\n\nKello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in\nherttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan\nsijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.\n\n_Monsieur_ ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat\nupseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin\nhenkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.\n\nHetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts\nviittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta\nviittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja\nastui esiin saamaan käskyjä.\n\n-- _Monsieur_ kysyy miehiä, jotka vapaehtoisesti ottaisivat lähteäksensä\nvaaralliselle asialle; sen suorittajat saavat paljon kunniaa, ja minä\nviittasin teille, että pitäisitte itseänne valmiina.\n\n-- Kiitoksia, herra kapteeni, vastasi d'Artagnan, joka ei parempaa\npyytänyt kuin päästä osoittamaan kuntoansa ylipäällikön silmäin edessä.\n\nTodella olivatkin rochellelaiset yöllä tehneet hyökkäyksen ja\nvalloittaneet takaisin erään varustuksen, jonka kuninkaallinen armeija\nkaksi päivää ennen oli heiltä anastanut; nyt oli asia tehdä rohkea\ntiedustusmatka, että saataisiin selville kuinka vihollinen suojeli\nvarustusta.\n\nSentähden monsieur hetkisen perästä korotti äänensä ja lausui:\n\n-- Siihen toimeen tarvitsen kolme tai neljä vapaehtoista ja niitä\njohtamaan luotettavan miehen.\n\n-- Mitä viimemainittuun tulee, se on minulla tässä käsillä, armollinen\nherra, sanoi kapteeni Desessarts, osoittaen d'Artagnan'ia, ja mitä\nnoihin kolmeen tai neljään vapaehtoiseen tulee, armollisen herran\ntarvitsee vaan lausua julki aikeensa, niin ei tarjokkaista ole puutetta.\n\n-- Neljä urhokasta miestä kanssani kuolemaan! huusi d'Artagnan kohottaen\nmiekkansa.\n\nKaksi hänen henkivartijatoveriansa kiiruhti heti esiin, ja kun siihen\nlisäksi vielä yhtyi kaksi sotamiestä, oli luku täysi. D'Artagnan sen\nvuoksi viittasi toiset tarjokkaat takaisin, koska hän ei tahtonut tehdä\nväärin ensiksi saapuneille.\n\nEi tiedetty, olivatko rochellelaiset anastettuansa varustuksen,\njättäneet sen, vai olivatko he jättäneet sinne suojelusväkeä; täytyi\nsiis pyrkiä niin lähelle varustusta että seikasta saataisiin tarkka\ntieto.\n\nD'Artagnan lähti neljän seuralaisensa kanssa kulkemaan pitkin\njuoksuhautaa; kaksi henkivartijaa kulki hänen rinnallansa ja sotamiehet\njälessä.\n\nSillä tavoin saapuivat he juoksuhaudan penkereen suojassa noin sadan\naskeleen päähän varustuksesta. Siellä havaitsi d'Artagnan kääntyessään\ntaaksepäin että molemmat sotamiehet olivat kadonneet.\n\nHän luuli ensin että he olivat pelosta jättäytyneet jälkeen, ja jatkoi\nkulkuansa.\n\nVihdoin olivat he vaan enää noin kuudenkymmenen askeleen päässä\nvarustuksesta.\n\nEi ketään näkynyt; varustus näytti autiolta.\n\nNuo kolme henkensäkaupittelijaa neuvottelivat silloin keskenään,\nmenisivätkö vielä eteenpäin, kun yht'äkkiä savupilvi tuprahti\nvarustuksesta ja tusina luoteja vingahti d'Artagnan'in ja hänen\ntovereidensa ympärillä.\n\nEnempää ei tarvittu tietää: varustus oli suojeltu; pitempi viipyminen\ntällä vaarallisella paikalla olisi ollut hyödytön varomattomuus.\nD'Artagnan ja molemmat toiset henkivartijat käänsivät selkänsä ja\nrupesivat peräytymään tavalla joka näytti pa'olta.\n\nKun he olivat joutuneet juoksuhaudan kulmaan, jonka takana heillä oli\nsuojaa luotituiskulta, kaatui toinen henkivartija; luoti oli sattunut\nhäntä rintaan; toinen, joka jäi vahingoittumatta, jatkoi juoksuansa\nleiriin päin.\n\nD'Artagnan ei tahtonut paikalla jättää toveriansa; hän kyyristyi\nnostaaksensa häntä ylös ja auttaaksensa häntä pääsemään parempaan\nsuojaan, mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti kaksi laukausta; toinen\nluoti musersi tuon jo haavoittuneen henkivartijan pääkallon ja toinen\nlitistyi kalliota vasten, pyyhkäistyänsä parin tuuman päässä\nd'Artagnan'in ohitse.\n\nNuori mies kääntyi nopeasti taaksepäin, sillä tämä hyökkäys ei voinut\ntulla varustuksesta, joka oli jäänyt juoksuhaudan kulman taakse. Hänen\nmieleensä juolahti nuo kaksi sotamiestä, jotka olivat hänet hyljänneet\nja hän muisti silloin myöskin eilispäiväiset murhaajat. Hän päätti tällä\nkertaa ottaa täyden selon siitä, mitä hänen oli asiasta ajatteleminen,\nja hän kaatui toverinsa ruumiin päälle, ollen kuolevinansa.\n\nHeti näki hän kaksi päätä kohoavan erään hyljätyn ulkovarustuksen takaa,\nnoin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. D'Artagnan ei ollutkaan\npettynyt; siinä olivat nuo molemmat sotamiehet. Nuo miehet olivat\nseuranneet häntä vaan murhataksensa hänet, toivossa että nuoren miehen\nkuolema joutuisi vihollisten niskoille.\n\nMutta kun hän saattoi olla vaan haavoitettu ja siinä tapauksessa\nilmoittaa heidän rikoksensa, tulivat he esiin, lopettaaksensa hänet.\nOnneksi antoivat he d'Artagnan'in kavaluuden pettää itsensä ja heittivät\npyssynsä täyttämättä uudella panoksella.\n\nKun he olivat kymmenen askeleen päässä d'Artagnan'ista, nousi hän\npystyyn ja hyppäsi heitä vastaan miekka kädessä.\n\nMurhaajat ymmärsivät että jos he pakenisivat leiriin päin ennenkuin\nolivat saaneet hänet hengiltä, vetäisi hän heidät syytökseen. Toinen\ntarttui pyssynsä piippuun käyttääksensä asettansa nuijana; hän suuntasi\nhirvittävän iskun d'Artagnan'ia kohden, mutta d'Artagnan väisti sen\nviskautumalla syrjään, vaan sen liikkeen kautta toimitti hän tien auki\nroistolle, joka syöksähti varustukseen päin. Mutta kun rochellelaiset,\njotka sitä vartioivat, eivät tienneet missä aikomuksessa tuo mies tuli\nheitä kohden, ampuivat he häntä, ja hän kaatui, saatuansa luodin\nolkapäähänsä.\n\nSillä välin oli d'Artagnan hyökännyt toisen sotamiehen kimppuun ja\nruvennut ahdistelemaan häntä miekallansa. Taistelu ei ollut pitkä;\ntuolla kurjalla heittiöllä oli vaan särkynyt musketti puollustus-aseena.\nD'Artagnan'in miekka luiskahti tuon vahingottoman aseen kyljestä\nmurhaajan reiteen, ja hän kaatui samassa. D'Artagnan ojensi miekan\nkärjen hänen kurkkuansa vasten.\n\n-- Elkää tappako minua! huusi roisto; armoa, armoa, upseerini, niin\nilmaisen teille kaikki.\n\n-- Ansaitseeko sitten salaisuutesi että lahjoitan sinulle henkesi? kysyi\nnuori mies vetäen käsivarttansa taaksepäin.\n\n-- Ansaitsee, jos pidätte elämällä olevan mitään arvoa, sille, joka\nniinkuin te, on kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja urhoollinen ja sen\nvuoksi voi saavuttaa kaikki.\n\n-- Konna! ärjäsi d'Artagnan, sano suoraan ja pian, ken on antanut\nsinulle toimeksi murhata minut?\n\n-- Eräs nainen, jota minä en tunne, vaan jota nimitettiin mylady'ksi.\n\n-- Mutta jos sinä et tunne naista, kuinka tiedät sitten hänen nimensä?\n\n-- Toverini tunsi hänet ja nimitti häntä niin; hän sopikin asiasta\ntoverini kanssa eikä minun. Hänellä on, taskussaan tuolta naiselta\nkirje, joka varmaankin olisi hyvin tärkeä teille, sen mukaan mitä kuulin\nsanottavan.\n\n-- Mutta kuinka saatoit sinä ruveta osalliseksi tähän väijytykseen?\n\n-- Hän ehdotteli että me molemmat yhdessä suorittaisimme asian, ja minä\nsuostuin.\n\n-- Ja kuinka paljon maksoi hän teille tuosta kauniista toimesta?\n\n-- Sata louisdor'ia.\n\n-- Hyvä, sanoi nuori mies hymyillen, hän pitää minua siis jonkun\narvoisena. Sata louisdor'ia on jommoinenkin summa kahdelle tuollaiselle\nlurjukselle kuin te olette. Enkäpä ihmettelekkään että suostuit tuumaan,\nja minä annan sinulle armon, vaan yhdellä ehdolla.\n\n-- Millä sitten? kysyi sotamies levottomasti, havaitessaan ettei kaikki\nollut vielä lopussa.\n\n-- Että menet ottamaan kirjeen toverisi taskusta.\n\n-- Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä;\nkuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?\n\n-- Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun\nkädestäni.\n\n-- Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te\nrakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut!\nhuudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä\nhänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.\n\n-- Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä\nrakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.\n\n-- No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada\ntuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä\nempimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä\nkuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen\nkonnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että...\n\nNäin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu\nnousi jaloilleen.\n\n-- Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä\nmenen, minä menen...\n\nD'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon\nkaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.\n\nHirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän\nverijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti\nhuomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka\noli parinkymmenen askeleen päässä siitä.\n\nKauhistus kuvautui elävästi hänen kasvoillensa, joita kylmä tuskanhiki\npeitti; d'Artagnan'ia rupesi säälittämään ja hän, ylenkatseellisesti\nsilmäten häntä, lausui:\n\n-- No niin, minä näytän sinulle, mikä ero on kunnon miehen ja sinun\nlaisesi pelkurin raukan välillä. Jää tähän, niin minä menen itse.\n\n-- Joutuisin askelin, tähystävin silmin, pitäen varalla kaikkia\nvihollisen liikkeitä, käyttäen kaikkia maanluonteen etuja, onnistui\nd'Artagnan'in päästä kaatuneen sotamiehen luokse.\n\nOli kaksi keinoa tarkoituksen saavuttamiseksi: kopeloida häntä\npaikallansa tai kantaa hänet pois, käyttämällä kilpenä hänen\nruumistansa, ja tarkastella hänet juoksuhaudassa.\n\nD'Artagnan valitsi jälkimäisen keinon ja otti murhaajan selkäänsä\nsamalla kuin vihollinen tähtäsi ja ampui.\n\nVähäinen täräys, joka syntyi siitä että kolme luotia syhähti murhaajan\nruumiisen, viimeinen huudahdus ja kuolontempaus, ne vakuuttivat\nd'Artagnan'ille että sama, joka oli tahtonut murhata hänet, oli\npelastanut hänen henkensä.\n\nD'Artagnan palasi juoksuhautaan ja heitti ruumiin haavoitetun viereen,\njoka oli yhtä kalpea kuin ruumiskin.\n\nHeti kohta alotti hän omaisuuden tarkastuksen ja löysi nahkaisen\nlompakon, kukkaron, jossa oli rahaa, varmaankin juuri osa siitä summasta\nminkä murhaaja oli saanut palkaksensa, pikari ja pelikuutiot, -- siinä\nkaikki vainajan jälkeenjättämä perintö.\n\nPikarin ja kuutiot jätti hän mihin ne putosivat maahan, heitti kukkaron\nhaavoitetulle ja avasi kiihkeästi lompakon.\n\nMuutamain arvottomain paperein seasta löysi hän seuraavan kirjeen, jota\nhän henkensä kaupalla oli lähtenyt noutamaan:\n\n\"Koska olette häipyneet naisen jäliltä ja koska hän nyt on hyvässä\nturvassa siinä luostarissa jonne teidän ei olisi koskaan pitänyt päästää\nhäntä menemään, koettakaa ainakin ettei mies pääse teidän kynsistänne;\nell'ette sitä tee, tietäkää että saatte kalliisti maksaa ne sata\nlouisdor'ia jotka olette minulta saaneet.\"\n\nEi mitään nimikirjoitusta. Kumminkin näkyi päivän selvästi että kirje\noli mylady'ltä. Hän säilytti sen siis todistuskappaleena ja, ollen\nhyvässä suojassa juoksuhaudan kulman takana, rupesi kuulustelemaan\nhaavoitettua. Tämä tunnusti että hän yhdessä toverinsa kanssa, tuon\nsaman, joka vast'ikään oli saanut surmansa, oli ottanut ryöstääksensä\npois erään nuoren naisen, joka oli tulossa Pariisiin La Villette'n\ntulliportin kautta, vaan että he olivat sattuneet viivähtämään eräässä\nkapakassa ja tulleet määräpaikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin\nvaunut.\n\n-- Mitä olisitte tehneet naiselle? kysyi d'Artagnan tuskan vallassa.\n\n-- Olisimme vieneet hänet Place-Royal'in hotelliin, sanoi haavoitettu.\n\n-- Aivan niin, mutisi d'Artagnan, juuri mylady'n itsensä luokse.\n\nSilloin havaitsi nuori mies vapistuksella, mikä hirveä kostonhimo ajoi\ntuota naista syöksemään turmioon sekä hänet että sen, joka häntä\nrakasti, ja kuinka tarkoin tuo nainen tunsi mitä hovissa tapahtui,\nkoskapa hän oli kaikkien asioiden perillä. Epäilemättä oli hänellä nuo\ntiedot kardinaalilta.\n\nMutta sitä vastoin havaitsi hän myös todellisella ilolla että kuningatar\noli vihdoin saanut selville sen vankeuden, johon rouva Bonacieux-parka\noli alttiutensa tähden joutunut, ja että hän oli saanut hänet sieltä\npelastetuksi. Nyt selveni hänelle myöskin se kirje, minkä hän oli saanut\nrouva Bonacieux'iltä ja samalla myös oli varmaa että rouva Bonacieux\ntodellakin oli kiitänyt ohitse Chaillot'in tiellä, eikä ollut mikään\nharhanäkö, joksi hän sitä ensin oli luullut.\n\nNyt oli mahdollista löytää rouva Bonacieux, niinkuin Athos oli\nennustanut, sillä luostariin ei ollut mikään mahdoton päästä.\n\nTämä ajatus hellytti hänen sydämmensä. Hän kääntyi haavoitetun puoleen,\njoka tuskallisesti oli seurannut kaikkia hänen muotonsa eleitä, ja\nsanoi, ojentaen hänelle kätensä:\n\n-- No niin, minä en tahdo sinua näin hyljätä. Nojaa minua vasten, niin\npalaamme takaisin leiriin.\n\n-- Kyllä, sanoi haavoitettu, jonka oli vaikea uskoa tuommoista\njalomielisyyttä, mutta ei suinkaan teillä liene aikomus hirtättää minua?\n\n-- Sinulla on kunniasanani, lausui hän, ja toistamiseen lahjoitan minä\nsinulle henkesi.\n\nHaavoitettu lankesi polvilleen ja suuteli pelastajansa jalkoja, mutta\nd'Artagnan, jolla ei enää ollut mitään syytä viipyä niin lähellä\nvihollista, keskeytti itse nämä kiitollisuuden purkaukset.\n\nHenkivartija, joka ensi laukauksen perästä oli palannut leiriin, oli\nsiellä kertonut neljän toverinsa kaatuneen. Oltiin sen vuoksi sekä\nhämmästyksissään että iloissaan, kun nähtiin nuoren miehen palaavan\nehyenä ja terveenä.\n\nD'Artagnan selitti toverinsa saaneen miekanpiston muka vihollisten\nhyökkäyksessä. Hän kertoi kuinka toinen sotamies oli kaatunut ja missä\nvaarassa hän oli ollut. Tuo kertomus hankki hänelle miehistöltä suuria\nylistyksiä. Koko sotaväki kertoi kaiken päivää tuosta urostyöstä ja\n_monsieur_ kutsutti hänet eteensä ja onnitteli häntä.\n\nKun muutoin jokainen kelpo työ tuopi mukanansa palkinnon, toi\nd'Artagnan'inkin teko hänelle sen mielenrauhan, jonka hän oli\nkadottanut. Nuori mies luuli voivansa olla rauhassa nyt kun hänen\nkahdesta vainoojastaan toinen oli saanut surmansa ja toinen liittynyt\nhäneen kiitollisuuden tunteilla.\n\nTuo rauha osoitti ett'ei d'Artagnan vielä oikein tuntenut mylady'ä.\n\n\n\n\nXL.\n\nAnjou-viini.\n\n\nSittenkuin melkein toivottomia tietoja oli jonkun aikaa kulkenut\nkuninkaan tilasta, alkoi parantumisen sanomia levitä leiriin; ja kun hän\noli hyvin kiireissään itse päästä piiritykseen, sanottiin että niin pian\nkuin hän vaan saattoi nousta hevosen selkään, hän lähtisi matkalle.\n\nSillä välin _monsieur_, joka tiesi että hän kohdakkoin saisi jättää\nylipäällikkyyden joko herttua Angoulême'lle, Bassompierre'lle tai\nSchomberg'ille, jotka sitä kilvoittelivat, ei tehnyt juuri sanottavasti\nmitään; hän kulutti aikaa vaan tiedustusretkiin eikä uskaltanut ryhtyä\nmihinkään tehokkaampaan toimeen englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n\nsaarelta, josta ne myötäänsä piirittivät Saint-Martin'in linnoitusta ja\nLa Prée'n varustusta, kun ranskalaiset vuorostaan piirittivät La\nRochelle'a.\n\nD'Artagnan oli, niinkuin sanoimme, tullut levolliseksi, niinkuin ainakin\nvaaran mentyä ohitse. Nyt häntä huoletti vaan yksi seikka, se nimittäin,\nett'ei hän saanut mitään tietoja ystäviltänsä.\n\nMutta eräänä aamuna selkeni hänelle kaikki seuraavasta kirjeestä, joka\noli lähetetty Villeroi'sta:\n\n    \"Herra d'Artagnan!\n\n    Herrat Athos, Porthos ja Aramis, vietettyään erään iloisen hetken\n    minun ravintolassani, vallattomuudessaan pitivät semmoista meteliä\n    että linnanvouti, joka on sangen ankara mies, panetti heidät\n    muutamiksi päiviksi arestiin. Mutta minä tahdon kumminkin täyttää\n    heidän käskynsä ja lähettää teille kaksitoista pulloa\n    Anjou-viiniäni, jota he pitävät suuressa arvossa; he toivovat että\n    te juotte heidän maljansa tällä heidän mieliviinillänsä.\n\n    Minä olen nyt täyttänyt heidän pyyntönsä, ja olen kaikella\n    kunnioituksella\n\n    Teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne\n\n                                               _Godeau,_\n                             Herrojen muskettisoturien ravintoloitsija.\"\n\n-- Hyvä! huudahti d'Artagnan, he muistavat minua huvituksissansa\nniinkuin minä muistan heitä ikävässäni; se on tietty että minä juon\nheidän terveydeksensä ja täydestä sydämmestä; mutta minä en juo yksin.\n\nJa d'Artagnan kiiruhti kahden henkivartijan luokse, joiden kanssa hän\noli lähemmässä tuttavuudessa kuin muiden, pyytääksensä heitä juomaan\nhänen kanssansa oivallista Anjou-viiniä, joka juuri oli tullut\nVilleroi'sta.\n\nToinen henkivartijoista oli pyydetty samaksi illaksi toiseen paikkaan ja\ntoinen huomis-illaksi; illanvietto lykättiin siis ylihuomiseen.\n\nD'Artagnan lähetti palattuansa nuo kaksitoista pulloa henkivartijain\nravintolaan, siellä huolellisesti säilytettäviksi; kun juhlapäivä tuli\nja juhla-ateria oli määrätty alkamaan kello kaksitoista, lähetti\nd'Artagnan kello yhdeksän aikaan Planchet'in laittamaan kaikki\nvalmiiksi.\n\nPlanchet, ylpeänä siitä että hänet noin oli korotettu ylijärjestäjän\narvoon, aikoi valmistaa kaikki mitä parhaimmalla tavalla; sen vuoksi\notti hän apulaiseksensa erään Fourreau-nimisen lakeijan, joka oli\npalveluksessa yhdellä noita hänen isäntänsä kutsumia juhlavieraita, sekä\ntuon vale-sotamiehen, jonka d'Artagnan oli ollut tappamaisillaan ja\njoka, kun hän ei kuulunut mihinkään komppaniiaan, oli ruvennut\nd'Artagnan'in tai paremmin Planchet'in palvelukseen.\n\nKun pitojen hetki oli tullut, saapuivat molemmat juhlavieraat, jolloin\nistuuduttiin pöytään ruokailemaan. Planchet tarjoili ruokia, Fourreau\naukoi viini-pulloja ja Brisemont -- se oli tuon tervehtyvän nimi --\ntäytteli karahviinejä viinillä, joka näytti vähän sekautuneen\nkuljetettaessa.\n\nKun ensimäinen pullo oli sekavaa pohjalta, kaatoi Brisemont sakan lasiin\nja d'Artagnan salli hänen juoda sen; sillä miesparka oli vielä varsin\nhuonoissa voimissa.\n\nKun vieraat olivat nauttineet lientä ja olivat juuri kallistamaisillaan\nensimäistä lasia huulilleen, pamahti äkkiä kanuunanlaukaus Ludvig'in ja\nNeuf'in varustuksista; silmänräpäyksessä henkivartijat, jotka luulivat\npiiritettyjen tai englantilaisten tehneen odottamattoman hyökkäyksen,\nriensivät aseihin. D'Artagnan tietysti samoin ja kaikki kolme syöksyivät\nniinmuodoin ulos paikoilleen.\n\nMutta tuskin olivat he päässeet ulos huoneesta, kun kanuunan paukauksen\nsyy kävi selville. Ylt'ympäri kaikui huutoja: Eläköön kuningas, eläköön\nkardinaali! ja rummun pärrytystä kuului kaikkialta.\n\nKuningas oli näet, malttamattomana, niinkuin sanottiin, saapunut\nhenkivartijoineen ja tuonut sitä paitsi mukanansa kymmenentuhannen\nmiehisen apujoukon. Hänen muskettisoturinsa kulkivat hänen edellänsä ja\ntakanansa. D'Artagnan, seisoen komppaniiansa rivissä, tervehti puhuvalla\nviittauksella ystäviänsä, jotka seurasivat häntä silmillänsä, ja herra\nde Tréville'ä, joka heti tunsi hänet.\n\nKun vastaanotto-juhlallisuus oli ohitse, neljä ystävystä kiiruhtivat\nsyleilemään toinen toisiaan.\n\n-- Peijakas! huudahti d'Artagnan. Ettepä voineet tulla soveliaampaan\naikaan; paisti ei ole vielä ehtinyt hyytyä! Eikös niin, hyvät herrat?\nlisäsi nuori mies kääntyen niihin kahteen henkivartijaan, jotka olivat\nhänen päivällisvieraitansa ja jotka hän nyt esitteli ystävillensä.\n\n-- Ahaa! näyttääpä kuin tulisimme paraiksi juhlapitoihin, sanoi Porthos.\n\n-- Minä toivon, sanoi Aramis, ett'ei juhlapäivällisillesi ole kutsuttu\nnaisia.\n\n-- Onkos tässä pesässä juotavaksi kelpaavaa viiniä? kysyi Athos.\n\n-- No eihän vaan! teidän viiniänne, ystäväni, vastasi d'Artagnan.\n\n-- Meidän viiniämmekö? kysyi Athos kummastuksissaan.\n\n-- Niin, samaa mitä lähetitte meille.\n\n-- Mekö olemme lähettäneet sinulle viiniä?\n\n-- Niin, tiedäthän, tuota Anjou-viiniä.\n\n-- En todellakaan tiedä mistä viinistä sinä puhut.\n\n-- Siitä viinistä, josta sinä niin paljo pidät.\n\n-- Niin todella, ell'ei minulla ole samppanjaa tai chambertin'ia.\n\n-- No niin, samppanjan ja chambertin'in puutteessa saatte nyt tyytyä\nsiihen.\n\n-- Onko siis hankittu tänne viiniä Anjou'sta, viinintuntijoita kun\nollaan? kysyi Porthos.\n\n-- Ei suinkaan, vaan se on tuota teidän lähettämäänne.\n\n-- Meidän lähettämäämme? kysyivät muskettisoturit yhteen ääneen.\n\n-- Oletko sinä, Aramis, sanoi Athos, lähettänyt tänne viiniä?\n\n-- En; entäs sinä, Porthos?\n\n-- En; entäs sinä, Athos?\n\n-- En.\n\n-- Ell'ette te, niin teidän ravintoloitsijanne, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Meidän ravintoloitsijamme?\n\n-- Niin tietysti! Teidän ravintoloitsijanne, Godeau, muskettisoturien\nravintoloitsija.\n\n-- No hiisi vieköön, tulkoon tuo viini mistä hyvänsä, yhdentekevä, sanoi\nPorthos, maistelkaamme sitä, ja jos se on hyvää, niin juokaamme sitä.\n\n-- Ei, sanoi Athos, elkäämme juoko viiniä, joka vuotaa tuntemattomasta\nlähteestä.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Athos, sanoi d'Artagnan. Eikö kukaan teistä ole\nantanut Godeau'lle toimeksi lähettää minulle viiniä?\n\n-- Ei! ja onko sitä lähetetty meidän puolestamme?\n\n-- Tässä on kirje! sanoi d'Artagnan, ja jätti kirjelipun tovereillensa.\n\n-- Tämä ei ole hänen käsi-alaansa! sanoi Athos, minä tunnen sen, sillä\nminä ennen lähtöämme tein laskut isäntämme kanssa.\n\n-- Väärä kirje, sanoi Porthos, me emme ole olleet arestissa.\n\n-- D'Artagnan, sanoi Aramis soimaavasti, kuinka olet voinut luulla\nmeidän pitäneen melua?...\n\n-- D'Artagnan vaaleni ja suonenvedon tapainen väristys pudisti hänen\njäseniänsä.\n\n-- Sinä peljästytät minua, sanoi Athos, mitä on tapahtunut?\n\n-- Rientäkäämme, rientäkäämme hyvät ystävät! huudahti d'Artagnan, kauhea\nepäluulo iski minun sieluuni! olisikohan tämä vielä tuon naisen\nkostopuuhia?\n\nNyt kalpeni Athos vuorostaan.\n\nD'Artagnan syöksähti ravintolaan; kolme muskettisoturia ja kaksi\nhenkivartijaa kiirehti hänen perässänsä.\n\nEnsimäinen näkö minkä d'Artagnan kohtasi tullessaan ateriasaliin, oli\nBrisemont, joka kiemuroi lattialla hirveissä kouristuksissa.\n\nPlanchet ja Fourreau kalmankalpeina kokivat häntä auttaa; mutta\nsilminnähtävästi oli kaikki apu turha; onnettoman kasvoja vääristelivät\njo viimeiset kuolontempaukset.\n\n-- Ah! huusi hän nähdessään d'Artagnan'in, ah! tämä on kauheata, te\nolitte armahtavinanne minua, vaan sitten myrkytitte minut!\n\n-- Minä! huudahti d'Artagnan, minäkö, onneton! mitä sanotkaan?\n\n-- Sanon että te annoitte minulle tuota viiniä, käskitte minun juomaan\nsitä ja tahdoitte sillä tavoin kostaa minulle, se on hirveätä!\n\n-- Elä toki semmoista minusta usko, Brisemont, sanoi d'Artagnan, elä\ntoki usko! Minä vannon, minä kiellän...\n\n-- Oh! mutta Jumala on tuolla ylhäällä! Hän on teidät rankaiseva!\nJumalani! kärsiköön hän kerta samaa mitä minä nyt kärsin!\n\n-- Sieluni autuuden kautta, huudahti d'Artagnan syöksyen kuolevaista\nkohden, minä vannon ett'en tietänyt viinin olevan myrkytettyä ja että\nolin juuri juomaisillani sitä samoin kuin sinä.\n\n-- En usko teitä, sanoi sotamies, ja heitti henkensä kauheissa tuskissa.\n\n-- Hirveätä, hirveätä! mutisi Athos, jolla välin Porthos särki pulloja\nja Aramis antoi vähän myöhänlaisen käskyn mennä noutamaan ripittäjää.\n\n-- Oi hyvät ystäväni! sanoi d'Artagnan, te tulitte taas kerran\npelastamaan henkeni, ettekä ainoastaan minun, vaan myöskin näiden kahden\nherran. Hyvät herrat, jatkoi hän kääntyen viimemainittujen puoleen, minä\npyydän teitä pitämään salassa tämän kohtauksen, korkeat henkilöt\nsaattaisivat olla osallisina tähän mitä olette nähneet ja kaiken tämän\nseuraukset voisivat kohdata meitä kaikkia.\n\n-- Ah, herra! sopersi Planchet enemmän elävänä kuin kuolleena; ah,\nherra! minä pelastuin onnellisesti!\n\n-- Kuinka, hullu, huudahti d'Artagnan, aioitko siis juoda minun\nviiniäni?\n\n-- Kuninkaan terveydeksi, herra; olisin juuri juonut yhden pienen\nlasillisen, ell'ei Fourreau olisi sanonut että minua kutsuttiin.\n\n-- Oi, voi! sanoi Fourreau, jonka hampaat löivät loukkua kauhistuksesta,\nminä tahdoin saada hänet pois, juodakseni yksinäni!\n\n-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan kääntyen henkivartijoihin, niinkuin\nhuomaatte, olisi meidän juhlailemisemme sangen surullista tällaisen\ntapauksen jälkeen; suokaa siis minulle anteeksi, jos ehdottelen että\nlykkäisimme juhlanvieton toistaiseksi.\n\nMolemmat henkivartijat ottivat d'Artagnan'in anteeksi-pyynnön\nystävällisesti vastaan, ja, ymmärtäen että nuo neljä ystävystä halusivat\nolla yksinään, poistuivat.\n\nSittenkuin nuori henkivartija ja kolme muskettisoturia jäivät yksin,\nloivat he toisiinsa silmäyksiä, jotka ilmoittivat että he jokainen\ntäysin käsittivät tilaisuuden tärkeyden.\n\n-- Aivan ensiksi, sanoi Athos, lähtekäämme tästä huoneesta; kuollut on\nikävä seuratoveri, semminkin tuommoinen, joka on kuollut väkivaltaisen\nkuoleman.\n\nPlanchet, sanoi d'Artagnan, minä jätän tuon kurjan vainajan ruumiin\nsinun huostaasi. Haudattakoon hänet siunattuun maahan. Hän oli tehnyt\nrikoksen, vaan hän on tehnyt katumuksen.\n\nJa neljä ystävystä lähtivät huoneesta, jättäen Planchet'in ja Fourreau'n\nhuoleksi toimittaa Brisemont'in maalliset jäännökset hautaan.\n\nRavintolan isäntä antoi heille kamarin, jonne hän toi heille keitettyjä\nmunia ja vettä, jota Athos itse nouti kaivosta.\n\n-- No niin, sanoi d'Artagnan Athokselle, tästä siis näet että taistelu\non elämästä ja kuolemasta.\n\nAthos pudisti päätänsä.\n\n-- Niin, niin, sanoi hän, kyllä sen näen; mutta luuletko että se on hän?\n\n-- Siitä olen varma.\n\n-- Mutta kumminkin täytyy minun tunnustaa että vielä epäilen.\n\n-- Vaan entäs tuo liljan merkki olkapäässä?\n\n-- Hän on kai englantilainen, joka on tehnyt rikoksen Ranskassa ja\nsaanut siitä rangaistuksensa.\n\n-- Athos, hän on sinun vaimosi, sen sanon, lausui d'Artagnan; etkös\nmuista kuinka molemmat tuntomerkit sopivat häneen hyvin?\n\n-- Olisinpa kumminkin luullut hänen kuolleen, sillä kyllä toimitin\nhirttämisen niin huolellisesti.\n\nNyt d'Artagnan vuorostaan pudisti päätänsä.\n\n-- Mutta mitäs on tekeminen? sanoi nuori mies.\n\n-- Se on varma tosi ett'ei tässä voi ijän kaiken sietää miekkaa\nriippumassa päänsä päällä, sanoi Athos, ja että tästä tilasta pitää\npäästä erillensä.\n\n-- Mutta kuinka?\n\n-- Kuuleppas, koeta saada tavata häntä ja päästä loppusuoritukseen hänen\nkanssansa; sano hänelle: Rauha tai sota! aatelis-sanani olkoon takeena\nsiitä ett'en ilmaise teistä mitään enkä koskaan saata teille vahinkoa;\nmutta te puolestanne vannokaa juhlallinen vala että pysytte aivan\npuolueettomana minun suhteeni; ell'ette sitä tee, käännyn minä kanslerin\npuoleen, tai vaikka kuninkaan puoleen, jopa itse pyövelin puoleen; minä\nyllytän koko hovin teitä vastaan, ilmoitan että te olette pahantekijän\nmerkillä merkitty; nostan kanteen teitä vastaan, ja jos teidät\nvapautetaan, no niin, silloin tapan teidät, kunniasanani kautta! tapan\nteidät jossakin syrjäisessä nurkassa niinkuin hullun koiran.\n\n-- Minua miellyttää se keino, sanoi d'Artagnan, mutta kuinka saan häntä\ntavata?\n\n-- Aika antaa tilaisuuden, ystäväni, aika tuo ihmiselle voiton tai\ntappion; kuta enemmän on pantu peliin, sitä enemmän voitetaan, kun vaan\nmaltetaan odottaa.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta siihen kurki kuolee ennenkuin suo sulaa, sillä\nsalamurhaajat ja myrkyttäjät...\n\n-- Pah! sanoi Athos, Jumala on suojellut meitä tähän asti, Hän suojelee\nmeitä tästäkin puoleen.\n\n-- Niin, meitä; me olemme muutoin miehiä ja meidän on asia kaikessa\ntapauksessa panna henkemme alttiiksi; mutta entäs nainen, lisäsi hän\nhiljemmin.\n\n-- Kuka nainen? kysyi Athos.\n\n-- Constance.\n\n-- Rouva Bonacieux? Ah, se on totta! sanoi Athos; ystävä-parka, minä\nunhotin että olet rakastunut.\n\n-- No niin, puuttui Aramis puheesen, mutta etkös juuri siitä kirjeestä,\njonka löysit tuon kaatuneen kurjan taskusta, nähnyt että nainen on\neräässä luostarissa? Luostari on hyvä turvapaikka ja niin kohta kuin La\nRochelle'n piiritys on päättynyt, lupaan minä puolestani...\n\n-- Hyvä! sanoi Athos, hyvä, Aramis veikkoseni! Me tiedämme sinun mielesi\npalavan luostari-elämään.\n\n-- Minä olen muskettisoturi vaan toistaiseksi, sanoi Aramis nöyrästi.\n\n-- Kyllä näkee ett'ei hän ole kaukaan saanut sanomia lemmityltänsä,\nsanoi Athos hiljaa; mutta mitäs siitä, se on meille tuttu asia.\n\n-- No, niin! sanoi Porthos, minun mielestäni on tässä varsin helppo\nkeino.\n\n-- Mikä? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Hän on luostarissa, niinhän sanoit? kysyi Porthos.\n\n-- Niin.\n\n-- No, niin kohta kuin piiritys on päättynyt, me ryöstämme hänet pois\nluostarista.\n\n-- Mutta ensin täytyy tietysti saada selville, missä luostarissa hän on.\n\n-- Se on totta, sanoi Porthos.\n\n-- Mutta minulle pistää päähän eräs asia, sanoi Athos; etkös sanonut\nettä hänelle on tuon luostarin valinnut kuningatar?\n\n-- Niin ainakin luulen.\n\n-- No niin, Porthos on meitä auttava tässä pulassa.\n\n-- Millä tavoin, jos saan kysyä?\n\n-- Onhan sinun markiisittarellasi, herttuattarellasi, vai mikä prinsessa\nhän onkaan, pitkä käsivarsi.\n\n-- Vaiti, sanoi Porthos, painaen kaksi sormea huulilleen, minä luulen\nhäntä kardinaalilaiseksi, eikä hänen siis pidä saaman mitään tietää.\n\n-- Silloin otan minä, sanoi Aramis, hankkiakseni tiedon hänen\nolinpaikastansa.\n\n-- Sinäkö, Aramis, huudahtivat kaikki kolme yhtä haavaa, mutta kuinka\nsaat hänestä selvän?\n\n-- Kuningattaren hovipapin kautta, jonka kanssa olen hyvä tuttu ...\nsanoi Aramis punastuen.\n\nTämän vakuutuksen perästä ystävykset, lopetettuaan yksinkertaisen\nateriansa, erosivat, luvaten tavata toisiansa samana iltana; d'Artagnan\npalasi Minimes'iin ja kolme muskettisoturia menivät kuninkaan\npääkortteeriin, jossa heidän tuli laittaa asuntonsa kuntoon.\n\n\n\n\nXLI.\n\nColombier-Rouge'n ravintola.\n\n\nKuningas, jolla oli ollut niin kiire kohtaamaan vihollista, ja joka\nvielä paremmalla syyllä kuin kardinaali kantoi vihaa Buckingham'ia\nvastaan, oli tuskin saapunut leiriin, kun hän jo aikoi ryhtyä\nvalmistuksiin, ensinkin englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta\nja sitten La Rochelle'n piirityksen jouduttamiseksi; mutta vasten\ntahtoansa tuli hän viivytetyksi sen eripuraisuuden kautta, jossa\ntoisella puolella oli Bassompierre ja Schomberg, toisella herttua\nAngoulême.\n\nHerrat Bassompierre ja Schomberg olivat Ranskan marsalkkoja ja vaativat\noikeutta saada kuninkaan ylipäällikkyyden alaisina johtaa armeijaa,\nmutta kardinaali, joka pelkäsi että Bassompierre, ollen täysiverinen\nhugenotti, ahdistelisi vaan heikosti uskonveljiään englantilaisia ja\nrochellelaisia, suosi ja puollusti herttua Angoulême'a, jonka kuningas\noli hänen neuvostaan nimittänyt kenraaliluutnantiksi. Siitä oli taas\nseurauksena, että herroille Bassompierre'lle ja Schomberg'ille oli pakko\nmyöntää kumpaisellekin erityinen päällikkyys, kun muka peljättiin heidän\nmuutoin ehkä karkaavan armeijasta. Bassompierre asettui Laleu'n\nkaupungin pohjoispuolelle Dompierre'en, herttua Angoulême Dompierre'n\nitäpuolelle Perigny'yn ja Schomberg Perigny'n eteläpuolelle\nAngoutin'iin.\n\n_Monsieur_ piti asuntoansa Dompierre'ssa. Kuningas majaili milloin\nEtré'ssä, milloin La Jarrie'ssa.\n\nVihdoin, kardinaalin olopaikka oli La Pierre'n sillan luona pienessä\ntalossa, joka ei ollut millään tavoin suojeltuna.\n\nSillä tavoin _monsieur_ piti silmällä Bassompierre'ä, kuningas herttua\nAngoulême'a ja kardinaali Schomberg'ia.\n\nNiin pian kuin kaikki oli valmiiksi järjestettynä, oli päätetty ryhtyä\nkarkoittamaan englantilaisia Ré'n saarelta.\n\nAika ja tilaisuus oli varsin sopiva: Englantilaisilla, jotka ennen\nkaikkea tarvitsevat kelpo ruokavaroja, ollaksensa kelpo sotilaita, vaan\njoiden nyt täytyi tyytyä suolaiseen lihaan ja huonoon leipään, oli\nleirissänsä paljo sairaita; ja meri, joka siihen vuoden aikaan on sangen\nvaarallinen kaikilla rannikoilla, hävitti joka päivä jonkun laivan, niin\nettä rannalle ilmestyi joka nousuveden aikaan yhä enemmän kaikenmoisia\nlaivan jäännöksiä ja pirstaleita; siitä seurasi että vaikka kuninkaan\nväki pysyisi aivan toimetonna leirissään, täytyisi Buckingham'in, joka\nvaan itsepäisyydestä viipyi Ré'n saarella, jonakin päivänä aivan\nitsestään heretä piirityksestä.\n\nMutta kun herra de Toirac lähetti sanan että vihollisten leirissä\nvalmisteltiin uutta hyökkäystä, katsoi kuningas parhaaksi päättää tehdä\nlopun asiasta ja antoi tarpeelliset käskyt siihen suuntaan.\n\nKun tarkoituksenamme ei ole kirjoittaa tämän piirityksen päiväkirjaa,\nmutta esittää vaan ne tapaukset, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä\nkertomukseemme, tahdomme vaan parilla sanalla mainita että yritys\nonnistui kuninkaan suureksi kummastukseksi ja kardinaalin suureksi\nkunniaksi. Englantilaiset, karkoitettuina askel askeleelta, joutuneina\ntappiolle kaikissa otteluissa, muserrettuina Loix'in saareen mennessään,\nolivat pakoitetut peräytymään laivoihinsa, jätettyään taistelukentälle\nkaksituhatta miestä, niiden joukossa viisi everstiä, kolme\neverstiluutnanttia, kaksisataa viisikymmentä kapteenia ja kaksikymmentä\nylhäistä aatelismiestä, neljä kanuunaa ja kuusikymmentä lippua, jotka\nClaude de Saint-Simon vei Pariisiin, ja ripustettiin suurella komeudella\nNotre-Dame'n holvikaariin.\n\n_Te Deum_'ia laulettiin leirissä ja leveni sieltä yli koko Ranskanmaan.\n\nMutta rauha oli vaan hetkellinen.\n\nEräs Montaigu-niminen Buckingham'in lähettiläs oli saatu kiini ja sen\nkautta päästy perille Rooman valtakunnan, Espanjan, Englannin ja\nLothringin keskinäisestä liitosta.\n\nLiitto oli muodostettu Ranskaa vastaan. Siihen lisäksi oli Buckingham'in\nmajapaikassa, joka hänen oli täytynyt jättää pikemmin kuin hän oli\nvoinut arvata, tavattu papereita, jotka vahvistivat tuon liiton\ntodenperäisyyden ja jotka, sen mukaan mitä kardinaalin muistelmat\nkertovat, pahasti paljastivat rouva de Chevreuse'n ja siis myöskin\nkuningattaren.\n\nKardinaalin hartioilla se koko vastuun-alaisuus oli, sillä ilman\nvastuun-alaisuutta ei olla ylivaltias ministeri; senpätähden olivatkin\nhänen mahtavan neronsa voimat jännityksissään yöt päivät, ja hän\nkuunteli vähintäkin huhua, mikä levisi mistäkin Euroopan suurten\nvaltakuntain hovista.\n\nKardinaali tunsi Buckingham'in jäntevyyden ja erittäinkin hänen vihansa;\njos Ranskaa uhkaava liittokunta pääsisi voitolle, koko hänen\nvaikutuksensa olisi mennyttä; Espanjan ja Itävallan politiikka saisi\nedustajansa Louvre'n neuvoskamariin, jossa niillä tähän saakka oli vaan\npuollustajia, hän, Richelieu, Ranskan ministeri ja etupäässä kansallinen\nministeri, olisi hukassa. Kuningas, joka totteli häntä kuin lapsi, vaan\nvihasi myöskin niinkuin lapsi vihaa opettajaansa, jättäisi hänet\nalttiiksi monsieur'in ja kuningattaren kostolle; hän olisi siis hukassa\nja ehkäpä itse Ranska hänen kanssansa. Kaikkea tuota oli hänen\nkoettaminen estää.\n\nNiinpä nähtiinkin pika-sanansaattajia, joiden luku joka hetki karttui,\nyöt ja päivät toinen toisensa jälkeen käyvän tuossa pienessä talossa La\nPierre'n sillan korvassa, johon kardinaali oli sijoittunut asumaan.\n\nSiellä kävi munkkeja, jotka näyttivät niin tottumattomilta munkin\nkauhtanassa kulkemaan, että oli helppo havaita heidän etupäässä olevan\ntaistelevan kirkon väkeä; naisia, joille hovipojan puku näytti tuntuvan\noudolta ja joiden laajat housut eivät voineet kokonaan salata heidän\npulleita ruumiinsa muotoja; vihdoin talonpoikia, joiden kädet olivat\nmustatut vaan jalat olivat niin solakat, että heidät saattoi kohta\ntuntea säätyhenkilöiksi.\n\nMutta toisellaisia, vähemmin tervetulleita käyntejä myöskin tehtiin,\nsillä pari kolme kertaa levisi huhu että kardinaali oli ollut vähällä\nsaada surmansa salamurhaajan kädestä.\n\nTosin Hänen ylhäisyytensä vihamiehet sanoivat että hän itse palkkasi\ntaitamattomia salamurhaajia, että hänellä, jos niiksi sattuisi, olisi\noikeus korvaukseen, mutta eihän tarvitse uskoa mitä ministerit tai\nheidän vihamiehensä sanovat.\n\nSe ei kumminkaan estänyt Hänen ylhäisyyttänsä, jonka rohkeutta ei\npahinkaan vihamies ole kyennyt moittimaan, tekemästä usein öisin pitkiä\nretkiä, milloin antamaan herttua Angoulême'lle tärkeitä käskyjä, milloin\nneuvottelemaan kuninkaan kanssa, milloin keskustelemaan jonkun\nsanansaattajan kanssa, jota hän ei tahtonut päästää luoksensa.\n\nMuskettisotureilla puolestaan ei ollut sanottavasti tekemistä\npiirityksessä, eikä heitä pidetty tarkalla, vaan saivat mielin määrin\nviettää iloista elämää. Se olikin heille varsin helppoa, erittäinkin\nnoille kolmelle aseveikolle, jotka olivat herra de Tréville'n\nerityisessä suosiossa ja saivat sen vuoksi helposti lupaa viipyä ulkona\nsenkin perästä kuin leiri oli suljettu.\n\nEräänä iltana kun d'Artagnan oli vahdissa juoksuhaudassa eikä voinut\nolla ystäväinsä seurassa, tapahtui että Athos, Porthos ja Aramis,\nratsastaen sotahevosillansa, kenttäkauhtanaansa verhoutuneina ja toinen\nkäsi pistoolin perässä kiini, palasivat kolmen kesken eräästä\nravintolasta, jonka Athos pari päivää taaksepäin oli löytänyt La\nJarrie'n tien varressa, ja jonka nimi oli Colombier-Rouge. Kun he\nratsastivat leiriin menevää tietä ja olivat, niinkuin sanoimme,\nvaroillaan väijytyksen pelosta, luulivat he, noin neljännes-lieu'n\npäässä Boinar'in kylästä, kuulevansa kavioiden töminää. He pysähtyivät\nheti, liittyivät lähelle toisiansa ja asettuivat keskelle tietä.\nHetkisen kuluttua, juuri kun kuu pilkisti näkyviin pilvien välistä,\nnäkivät he tien käänteessä kaksi ratsumiestä, jotka, heidät nähtyään,\nmyöskin pysähtyivät ja näyttivät neuvottelevan, jatkaisivatko kulkuansa\nvai pyörtäisivätkö takaisin. Tuo eperoiminen herätti kolmen ystävyksen\nepäluuloja; Athos ratsasti muutamia askelia eteenpäin ja huusi vakavalla\näänellä:\n\n-- Ken siellä?\n\n-- Ken olette itse? vastasi toinen ratsumies.\n\n-- Se ei ole mikään vastaus, sanoi Athos. Ken siellä? vastatkaa, tai\nmuuten käymme kimppuunne.\n\n-- Kavahtakaa sitä tekemästä, herrat! sanoi silloin värähtävä ääni, joka\ntuntui olevan tottunut käskemään.\n\n-- Se on kai joku korkeampi upseeri, joka on yötarkastuksellansa, sanoi\nAthos kääntyen toveriensa puoleen; mitä te aiotte, hyvät herrat?\n\n-- Ketä te olette? kysyi sama käskevä ääni; vastatkaa te vuorostanne,\ntai muutoin voitte saada kärsiä tottelemattomuudestanne.\n\n-- Kuninkaan muskettisotureita, vastasi Athos, alkaen yhä varmemmin\nluulla että kysyjällä oli oikeus puolellansa.\n\n-- Mitä komppaniiaa?\n\n-- Tréville'n.\n\n-- Tulkaa lähemmäksi ja selittäkää mitä te teette täällä tähän aikaan.\n\nKolme aseveikkoa ratsastivat esiin vähän ala-ujoisina, sillä heille oli\nnyt selvillä että olivat joutuneet tekemisiin väkevämpänsä kanssa.\nSananvalta muutoin jätettiin Athokselle.\n\nToinen ratsumies, sama, joka oli jälemmäksi ruvennut puhumaan, oli\nkymmenkunnan askelta toverinsa edellä; Athos viittasi Porthosta ja\nAramista jäämään vuorostaan taaemmaksi ja ratsasti yksin esille.\n\n-- Anteeksi, arvoisa upseeri! sanoi Athos; mutta me emme tienneet kenen\nkanssa olimme joutuneet tekemisiin ja te näette että olemme tarkkoja\nvartijoita.\n\n-- Mikä nimenne? sanoi upseeri, joka suojeli osan kasvoistaan\nvaipallansa.\n\n-- Mutta te itse, herra, sanoi Athos, joka alkoi tuskastua tuohon\ntutkistelemiseen, antakaa minulle todistus siitä että teillä on oikeus\nminua kuulustella.\n\n-- Mikä nimenne? lausui ratsumies toistamiseen siirtäen vaippaa\nkasvoiltaan niin että kasvot paljastuivat.\n\n-- Herra kardinaali! huudahti muskettisoturi hämmästyneenä.\n\n-- Mikä nimenne? kysyi Hänen ylhäisyytensä kolmannen kerran.\n\n-- Athos, sanoi muskettisoturi.\n\nKardinaali viittasi tallimestarillensa, joka samassa lähestyi.\n\n-- Nämä herrat muskettisoturit seuraavat meitä, sanoi hän hiljaisella\näänellä; minä en tahdo kenenkään tietävän minun olleen poissa leiristä;\nkun he seuraavat meitä, saatamme olla varmat siitä ett'eivät he ilmoita\nsitä kellenkään.\n\n-- Me olemme aatelismiehiä, arvoisa herra, sanoi Athos; meidän sanaamme\nvoitte luottaa. Jumalan kiitos, me osaamme säilyttää salaisuuksia.\n\nKardinaali loi läpitunkevan silmäyksensä rohkeaan puhujaan.\n\n-- Teillä on tarkka korva, herra Athos, sanoi kardinaali, mutta\nkuulkaapas nyt: minä en epäluulosta pyydä teitä seuralaisikseni, vaan\nturvallisuuden vuoksi; epäilemättä ovat nuo teidän toverinne herrat\nPorthos ja Aramis.\n\n-- Niin ovat, Teidän ylhäisyytenne, sanoi Athos, jolla välin nuo\ntaaemmaksi jääneet muskettisoturit siirtyivät lähemmäksi, hattu\nkourassa.\n\n-- Minä tunnen teidät, hyvät herrat, sanoi kardinaali, minä tunnen\nteidät, ja tiedän myös ett'ette ole juuri minun ystäviäni, ikävä kyllä,\nmutta minä tiedän myöskin että te olette urhoollisia ja rehellisiä\naatelismiehiä ja että teihin voi luottaa. Herra Athos, te ja teidän\nmolemmat ystävänne tehnette kai minulle sen kunnian että saatatte minua,\nja silloin on minulla vartiosto, joka on herättävä itse kuninkaankin\nkateutta, jos satumme hänet kohtaamaan.\n\nKolme muskettisoturia kumarsivat aivan hevostensa kaulaan saakka.\n\n-- No niin, kunniani kautta, sanoi Athos, Teidän ylhäisyytenne tekee\noikein, ottaessaan meidät mukaansa; me olemme tavanneet pahan näköisiä\nmiehiä tiellä, ja neljän semmoisen kanssa jouduimme me riitaan\nColombier-Rouge'n ravintolassa.\n\n-- Riitaan, ja miksikä niin? kysyi kardinaali. Minä en pidä riidan\nrakentajista, sen te tiedätte.\n\n-- Juuri sen vuoksi on minulla kunnia ilmoittaa tapauksesta Teidän\nylhäisyydellenne, sillä Teidän ylhäisyytenne olisi voinut saada siitä\nkuulla muilta kuin meiltä ja väärien tietojen nojalla tulla siihen\nluuloon että syy on ollut meissä.\n\n-- Kuinka riita päättyi? kysyi kardinaali rypistäen kulmiansa.\n\n-- Ystäväni Aramis, tässä, sai miekanpiston käsivarteensa, mutta se ei\nole häntä estävä, niinkuin Teidän ylhäisyytenne voi nähdä, huomenna\nolemasta osallisena hyökkäyksessä jos Teidän ylhäisyytenne semmoiseen\nkäskee.\n\n-- Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka antavat pistellä itseään;\nkas niin, olkaa suorat, hyvät herrat! Kaiketi te pistitte takaisin, vai\nkuinka? Tunnustakaa, tiedättehän minulla olevan oikeuden antaa teille\nanteeksi.\n\n-- Minä, sanoi Athos, en edes paljastanut miekkaani, mutta otin\nvastustajaani vyötäisistä kiini ja heitin hänet ulos ikkunasta; luulen\nettä hän pudotessaan, jatkoi Athos vähän empien, taittoi reitensä.\n\n-- Ahaa! sanoi kardinaali, vaan entäs te, herra Porthos?\n\n-- Minä, arvoisa herra, joka tiesin kaksintaistelujen olevan\nkiellettyjä, otin penkin ja annoin sillä eräälle roistolle semmoisen\niskun että luullakseni hänen olkapäänsä musertui.\n\n-- Hyvä! sanoi kardinaali, ja te, herra Aramis?\n\n-- Minä, arvoisa herra, joka olen hyvin rauhallinen luonnoltani ja sitä\npaitsi, niinkuin arvoisa herra ehkä tietää, pian aion kääntyä\nhengelliseen säätyyn, tahdoin tyynnyttää tovereitani, mutta silloin eräs\nheittiö salavihkaa pisti minua miekallansa olkapäähän; tuosta loppui\nkärsivällisyyteni ja minäkin paljastin miekkani, ja kun hän uudestaan\nryntäsi vastaani, tuntui minusta ikäänkuin hän hyökätessään olisi\nlävistänyt ruumiinsa minun miekkaani; se ainakin on varmaa että hän\nkaatui ja minusta näytti että hänet kannettiin pois molempien toveriensa\nkanssa.\n\n-- Peijakas! sanoi kardinaali, kolme miestä tehty kykenemättömiksi\ntaisteluun vaan pelkän kapakkariidan vuoksi! Teidän kanssanne ei ole\nleikkimistä, mutta mikä oli riidan syynä?\n\n-- Heittiöt olivat juovuksissa, sanoi Athos, ja kun saivat tietää että\nillan suussa eräs nainen oli tullut ravintolaan, tahtoivat he väkisin\ntunkeutua hänen huoneesensa.\n\n-- Tunkeutua hänen huoneesensa, sanoi kardinaali, ja minkätähden?\n\n-- Epäilemättä tehdäksensä hänelle väkivaltaa, sanoi Athos; minulla oli\njo kunnia ilmoittaa Teidän ylhäisyydellenne että heittiöt olivat\njuovuksissa.\n\n-- Oliko nainen sitten nuori ja kaunis? kysyi kardinaali vähän\nlevottomasti.\n\n-- Me emme nähneet häntä, arvoisa herra, vastasi Athos.\n\n-- Ettekö nähneet häntä? Ah, hyvä! virkkoi kardinaali vilkkaasti. Teitte\noikein puollustaessanne naisen kunniaa, ja kun minä nyt juuri olen\nmenossa Colombier-Rouge'en, saan kyllä siellä tietää, kuinka totta\nolette puhuneet.\n\n-- Arvoisa herra, sanoi Athos ylpeästi, me olemme aatelismiehiä, ja me\nemme käyttäisi valhetta henkemme pelastukseksikaan.\n\n-- En minä epäilekkään teidän sanojanne, herra Athos, en minä epäile\nsilmänräpäystäkään; mutta, lisäsi hän muuttaaksensa puheen ainetta,\nnainen oli siis yksinään.\n\n-- Naisella oli herra seurassaan huoneessa, sanoi Athos; mutta\nhuolimatta metelistä, pysyi herra näkymättömissä, niin että hän varmaan\noli aika pelkuri.\n\n-- Elkää tuomitko, sanoo evankeliumi, vastasi kardinaali.\n\nAthos kumarsi.\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, virkkoi Hänen ylhäisyytensä;\nminä tiedän nyt mitä tahdoinkin tietää; seuratkaa minua.\n\nKolme muskettisoturia asettuivat kardinaalin taakse; hän peitti kasvonsa\nviittaansa ja lähti ratsastamaan kymmenkunnan askelta neljän\nseuralaisensa edellä.\n\nPian saavuttiin hiljaiseen ja yksinäiseen ravintolaan; isäntä\nepäilemättä tiesi mikä kuuluisa vieras hänelle oli tulossa ja oli sen\nvuoksi toimittanut pois kaikki liikanaiset henkilöt.\n\nKymmenen askelta ennen portille tulemistansa kardinaali viittasi\ntallimestarillensa ja kolmelle muskettisoturille että pysähtyisivät;\nvalmiiksi satuloitu hevonen seisoi ikkunaluukun viereen sidottuna;\nkardinaali löi kolmasti portille omalla omituisella tavallansa.\n\nEräs viittaan kääriytynyt mies tuli samassa ulos ja puhui kiireesti\nmuutamia sanoja kardinaalin kanssa; sitten nousi hän hevosen selkään ja\nratsasti pois Surgères'iin päin, joka on samaan suuntaan kuin Pariisi.\n\n-- Käykää lähemmäksi, herrat, sanoi kardinaali.\n\n-- Te olette puhuneet totta, oivat aatelismiehet, sanoi hän kääntyen\nkolmeen muskettisoturiin, eikä ole minun syyni, ell'ei meidän\ntämän-iltainen kohtauksemme ole teille eduksi; mutta seuratkaahan minua.\n\nKardinaali laskeutui maahan, kolme muskettisoturia tekivät samoin;\nkardinaali heitti ohjakset tallimestarinsa käsiin, muskettisoturit\nsitoivat hevosensa ikkunaluukun viereen.\n\nIsäntä seisoi kynnyksellänsä; hänelle oli kardinaali vaan upseeri, joka\ntuli tervehtimään erästä naista.\n\n-- Onko teillä mitään huonetta alakerrassa, jossa nämä herrat voisivat\nodottaa minua hyvän takkavalkean ääressä? kysyi kardinaali.\n\nIsäntä avasi oven suureen saliin, johon äskettäin oli sijoitettu suuri\nja kelpo kamiini huonon takan sijaan.\n\n-- On minulla tämä.\n\n-- Hyvä on, sanoi kardinaali; käykää sisään, hyvät herrat, ja odottakaa\nminua; minä en viivy enemmän puolta tuntia.\n\nJa sillä välin kun muskettisoturit kävivät sisään alakertaan, kardinaali\ntiedustelematta sen enempää nousi portaita miehen semmoisen tavalla,\njoka ei tarvitse tien näyttäjää.\n\n\n\n\nXLII.\n\nKamiinitorvien hyödystä.\n\n\nSilminnähtävästi olivat meidän kolme muskettisoturiamme, aavistamattansa\nja vaan ritarillisen ja seikkailuhaluisen luonteensa vaatimuksesta,\ntehneet hyvän palveluksen jollekulle, jota kardinaali kunnioitti\nerityisellä suojeluksellansa.\n\nKen oli tuo joku? Siinä kysymys, joka heti nousi kolmen muskettisoturin\nmieleen, mutta kun he huomasivat ett'ei heidän ymmärryksensä voinut\nantaa siihen tyydyttävää vastausta, huusi Porthos isäntää sisään ja\npyysi häneltä pelikuutioita.\n\nPorthos ja Aramis istuivat pöydän ääreen pelaamaan; Athos käveli\nedestakaisin syvissä ajatuksissa.\n\nNoin miettiessään ja kävellessään kulki Athos useita kertoja erään\nkamiinitorven sivuitse, joka oli keskeltä poikki ja jonka ylipää oli\nylikerran huoneessa; joka kerta kun hän kulki ohitse, kuuli hän ääniä,\njotka vihdoin herättivät hänen huomiotansa. Athos lähestyi torvea ja\nkuuli muutamia sanoja, jotka näyttivät hänestä ansaitsevan vilkasta\nhuomiota, sillä hän viittasi tovereillensa että olisivat hiljaa ja\nasetti korvansa torven suun tasalle.\n\n-- Kuulkaahan, mylady, sanoi kardinaali, asia on peräti tärkeä. Istukaa\nja puhukaamme siitä.\n\n-- Mylady! mutisi Athos.\n\n-- Minä kuuntelen Teidän ylhäisyyttänne suurimmalla tarkkuudella,\nvastasi naisen ääni, joka saattoi muskettisoturin säpsähtämään.\n\n-- Eräs pieni alus, jonka miehistö on englantilainen ja kapteeni minun\nmiehiäni, odottaa teitä Charente'n joen suussa La Pointe'n varustuksen\nluona; se lähtee huomisaamuna varhain.\n\n-- Minun täytyy siis lähteä sinne tänä yönä?\n\n-- Heti paikalla, toisin sanoen, kohta kuin olette saaneet minun\nmääräykseni. Kaksi miestä, jotka te tapaatte portilla mentyänne ulos,\nsaattavat teitä; te annatte minun mennä ensin ja lähdette puoli tuntia\nsen jälkeen.\n\n-- Kyllä, arvoisa herra. Palatkaamme nyt siihen asiaan, joka minun tulee\ntoimittaa; ja kun minä yhä edespäinkin tahdon ansaita Teidän\nylhäisyytenne luottamuksen, pyydän teitä esittämään asian selvässä ja\ntarkassa sanamuodossa, ett'en minä tekisi mitään hairahdusta.\n\nNyt syntyi hetken hiljaisuus; selvästi huomasi että kardinaali\nedeltäkäsin tarkasti mietti mitä hän aikoi sanoa ja että mylady kokosi\nkaikki ymmärrysvaransa, voidaksensa käsittää mitä hän oli sanova ja\npainaa sen mieleensä.\n\nAthos käytti sitä tuokiota, pyytääksensä molempia tovereitansa sulkemaan\noven sisäpuolelta ja viittasi heitä tulemaan hänen kanssansa\nkuuntelemaan.\n\nMolemmat muskettisoturit, jotka pitivät mukavuuksista, kantoivat\nkumpikin tuolinsa kuuntelupaikalle, ja Athokselle myös tuolin. Kaikki\nkolme istuutuivat nyt paikoilleen, kurottivat päänsä ja kuuntelivat.\n\n-- Te menette Lontoosen, alkoi kardinaali. Sinne tultuanne haette käsiin\nBuckingham'in.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne suvainnee muistaa, keskeytti mylady, että tuon\ntimanttijutun jälkeen, josta herttua vielä epäilee minua, on hänellä\nepäluuloja minua kohtaan.\n\n-- Tällä kertaa, sanoi kardinaali, ei olekkaan kysymystä hänen\nluottamuksensa hankkimisesta, mutta nyt on esiintyminen aivan suoraan ja\nrehellisesti pelkkänä välittäjänä.\n\n-- Suoraan ja rehellisesti, toisti mylady suunnattoman viekkaalla\näänenpainolla.\n\n-- Niin, suoraan ja rehellisesti, kertoi kardinaali samalla äänellä;\nkoko tämä asia on toimitettava aivan suoraan.\n\n-- Minä olen sananmukaisesti noudattava Teidän ylhäisyytenne määräystä.\n\n-- Te menette Buckingham'in luokse minun puolestani ja sanotte hänelle\nettä minä tunnen mitä hän valmistelee, vaan että ne eivät minua\nlaisinkaan huoleta, koska minä heti kuin hän rohkenee liikahtaakkaan,\nsyöksen kuningattaren perikatoon.\n\n-- Mahtaneeko hän uskoa Teidän ylhäisyytenne voivan panna uhkaustansa\ntoimeen?\n\n-- Kyllä, sillä minulla on todistuksia.\n\n-- Sitten täytyy minun osata selittää nuo todistukset hänen\nharkittavaksensa.\n\n-- Tietysti, ja teidän tulee sanoa hänelle että minä saatan julkisuuteen\nBois-Robert'in ja markiisi de Beautru'n ilmoitukset siitä kohtauksesta,\njoka herttualla ja kuningattarella oli konnetabelin rouvan luona samana\niltana kuin viimemainitulla oli naamiaishuvit; teidän tulee, ett'ei\nhänelle jäisi epäilemisen sijaa, sanoa hänelle että hän oli noissa\nnaamiaisissa suurmogulin puvussa, joka oli aiottu de Guise'lle, vaan\njonka hän osti häneltä kolmella tuhannella pistole'lla.\n\n-- Hyvä, arvoisa herra.\n\n-- Kertokaa hänelle yksityisseikkoja myöten, kuinka hän tuli ja meni\nsinä yönä, jolloin hän hiipi sisään italialaiseksi ennustajaksi\npuettuna, ja ett'ei hän epäilisi minun saamieni tietojen pätevyyttä,\nsanokaa hänelle että hänellä viittansa alla oli iso valkoinen kauhtana,\njohon ylt'yleensä oli siroiteltu mustia pilkkuja, pääkallon ja luurangon\nkuvia; sillä sen varalla että hänet keksittäisiin, aikoi hän esiintyä\nvalkoisen rouvan haamuna, joka, niinkuin tiedetään, näyttäytyy\nLouvre'ssa aina kuin jotakin tärkeätä on tapahtumassa.\n\n-- Siinäkö kaikki, arvoisa herra?\n\n-- Sanokaa hänelle vielä että minä myöskin tunnen kaikki pikkuseikatkin\nAmiens'in seikkailussa, että minä siitä kirjoitutan pienen, sievän\nromaanin, johon on liitetty puutarhan kartta ja tuon öisen kohtauksen\npäähenkilöiden kuvat.\n\n-- Sen olen hänelle sanova.\n\n-- Sanokaa myös että minulla on Montaigu kynsissäni, että hän\nparhaillaan istuu Bastiljissa ja että häneltä tosin ei ole löydetty\nmitään kirjeitä, vaan kidutus kyllä saattaa hänet ilmoittamaan kaikki\nmitä hän tietää ja myöskin ... mitä hän ei tiedä.\n\n-- Mainiota.\n\n-- Lisätkää siihen, että Hänen armonsa siinä kiireessä, millä hän lähti\nRé'n saarelta, unhotti majapaikkaansa erään kirjeen rouva Chevreuse'ltä,\nmikä erinomattain paljastaa kuningatarta, koska siinä käy selville että\nHänen Majesteettinsa ei ainoastaan rakasta kuninkaan vihollisia vaan\nvieläpä vehkeilee heidän kanssansa yhdessä Ranskaa vastaan. Olette kai\ntarkoin käsittäneet kaikki mitä teille olen sanonut?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne saa itse päättää: konnetabelin rouvan\ntanssipidot, yö Louvre'ssa, ilta Amiens'issa, Montaigu'n vangitseminen,\nrouva Chevreuse'n kirje.\n\n-- Aivan niin, sanoi kardinaali, aivan niin; teillä on sangen hyvä\nmuisti, mylady.\n\n-- Mutta, virkkoi nainen, jota kardinaali oli noin mielistellyt, jos\nherttua ei sittenkään hellitä, vaan yhä uhkaa Ranskaa?\n\n-- Herttua on rakastunut kuin mieletön tai paremmin kuin pöllö, jatkoi\nkardinaali syvällä katkeruudella; niinkuin muinaiset vaeltavat ritarit,\non hän ryhtynyt tähän taisteluun vaan saadaksensa silmäyksen\nkaunottareltansa. Jos hän tietää tämän sodan voivan menettää hänen\najatuksiensa lemmityltä -- niinkuin hän kuningatarta nimittää -- kunnian\nja ehkäpä vapaudenkin, minä takaan että se saattaa häntä arvelemaan\nasiaa tarkemmin.\n\n-- Mutta jos hän sittenkin, väitti mylady hellittämättömyydellä, joka\nosoitti hänen tahtovan päästä täydelleen selville siitä tehtävästä, mikä\nhänen toimitettavaksensa oli jätetty, jos hän sittenkin pysyy\naikeissansa?\n\n-- Hän ei pysy, sanoi kardinaali ... se ei ole uskottavaa.\n\n-- Se on mahdollista, sanoi mylady.\n\n-- Ell'ei hän hellitä... Hänen ylhäisyytensä vaikeni hieman ja jatkoi\nsitten: ell'ei hän hellitä, no niin! silloin asetan toivoni erääsen\nnoita tapahtumia, jotka jolloinkulloin muuttavat valtioiden muotoa.\n\n-- Jos Teidän ylhäisyytenne suvaitsisi osoittaa minulle historiasta\nmuutamia tuommoisia tapauksia, sanoi mylady, ehkäpä sitten taipuisin\nteidän laillanne luottamaan tulevaisuuteen.\n\n-- No niin, malttakaas, sanoi Richelieu, esimerkiksi kun vuonna 1610\nkuningas Henrikki IV -- kunnia hänen muistollensa -- aikoi melkein\nsamanlaisen seikan vuoksi, mikä nyt käskee herttuaa, väkivallalla\nanastaa samalla kertaa Flanderin ja Italian, voidaksensa molemmilta\ntahoilta ahdistaa Itävaltaa, sattui tapaus, joka pelasti Itävallan?\nMiksi ei Ranskan kuninkaalla saattaisi olla samallaista onnea kuin\nkeisarilla?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa puukonpistoa Ferronnerie'n kadulla?\n\n-- Aivan niin, vastasi kardinaali.\n\n-- Eikö Teidän ylhäisyytenne pelkää Ravaillac'in rangaistuksen voivan\npeloittaa niitä, joiden mieleen juolahtaisi seurata hänen esimerkkiänsä?\n\n-- Kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, semminkin semmoisissa, joissa\nuskonnolliset eripuraisuudet vallitsevat, on haaveilijoita, jotka eivät\npyydä mitään niin halukkaasti kuin päästä marttiiroiksi. Ja juuri nyt\nmuistuu mieleeni että puritaanit ovat silmittömästi suuttuneita\nBuckingham'in herttuaan ja että heidän saarnaajansa huutavat häntä\nAntikristukseksi.\n\n-- Mitä sitten? kysyi mylady.\n\n-- Sitä, jatkoi kardinaali huolettoman näköisenä, että tällä erää\nsaattaisi vaan tarvita hakea käsiin jonkun kauniin, nuoren,\nsukkelapäisen naisen, jolla olisi itsellään kostettavaa herttualle. Ja\nsemmoisen naisen kai voinee löytää; herttua on naisten ihailija, ja jos\nhän on kylvänyt paljon rakkautta ikuisen uskollisuuden lupauksilla, hän\nkaiketi on kylvänyt myöskin paljo vihaa alinomaisella uskottomuudellaan.\n\n-- Epäilemättä, sanoi mylady kylmästi, voipi sellaisen naisen löytää.\n\n-- No niin, sellainen nainen, joka pistäisi Jacques Clement'in tai\nRavaillac'in puukon jonkun kiihkoilijan kouraan, pelastaisi Ranskanmaan.\n\n-- Niin kylläkin, mutta hän olisi silloin osallinen salamurhaan.\n\n-- Onko koskaan päästy tietoon Ravaillac'in tai Jacques Clement'in\nrikostovereista?\n\n-- Ei, sillä ehkäpä ne olivat niin korkeassa asemassa, ett'ei uskallettu\netsiä heitä sieltä missä he olivat; eikähän Palais de Justice'ä liene\npoltettu kenen tahansa vuoksi, arvoisa herra.\n\n-- Luuletteko siis Palais de Justice'n palaneen muusta syystä kuin\nsattumasta? kysyi Richelieu niin huolettomasti kuin olisi ollut kysymys\nvallan mitättömästä tapauksesta.\n\n-- Minä, arvoisa herra, vastasi mylady, minä en luule mitään, minä vaan\npuhun tapahtuneesta asiasta, siinä kaikki; mutta sen minä sanon että jos\nminun nimeni olisi neiti de Montpensier tai jos olisin kuningatar Maria\ndi Medicis, niin olisin vähemmin varovainen kuin olen nyt, ollessani\nvaan pelkkä lady Clarik.\n\n-- Se on totta, sanoi Richelieu; mitä te sitte tahdotte?\n\n-- Minä tahtoisin määräyksen, joka ennakolta oikeuttaisi kaikkeen mitä\nluulen tarvitsevani tehdä Ranskanmaan parhaaksi.\n\n-- Mutta ensin tulisi löytää se nainen, josta puhuin ja jolla olisi\nitsellään kostettavaa herttualle.\n\n-- Hän on löydetty, sanoi mylady.\n\n-- Sitten täytyy löytää se kurja kiihkolainen, joka rupeaa\nvälikappaleeksi Jumalan oikeuden täyttämiseen.\n\n-- Hänet kyllä löydetään.\n\n-- No niin! sanoi kardinaali, sitten on kyllä aikaa pyytää tuota\nmääräystä josta mainitsitte äsken.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, sanoi mylady, ja minä olen ollut\nväärässä, luullessani näkeväni siinä tehtävässä, jonka Teidän\nylhäisyytenne on suvainnut uskoa minun toimekseni, jotakin muuta kuin\nmitä se todella on, nimittäin ilmoittaa teidän puolestanne Hänen\narmollensa, että te tiedätte missä eri valepuvuissa hänen on onnistunut\nlähestyä kuningatarta konnetabelin rouvan tanssipidoissa; että teillä on\ntodisteita siitä keskustelusta, johon kuningatar Louvre'ssa antautui\nerään italialaisen tähteintulkitsijan kanssa, joka ei ollut kukaan muu\nkuin Buckingham'in herttua itse; että kirjoitutatte pienen, sievän\nromaanin Amiens'in kohtauksesta, liittämällä siihen sen puutarhan\nkartan, missä kohtaus tapahtui sekä niiden henkilöiden kuvat, jotka\nsiinä esiintyivät; että Montaigu on Bastiljissa ja että kidutus on\nsaattava hänet puhumaan kaikki mitä hän muistaa ja myöskin mitä hän on\njo voinut unhottaa; vihdoin, että teidän hallussanne on eräs rouva de\nChevreuse'n kirje, joka on löydetty Hänen armonsa majapaikasta ja joka\nerittäinkin paljastaa niinhyvin kirjoittajan kuin myöskin sen, kenen\nnimessä se on kirjoitettu. Jos hän kaikesta siitä huolimatta pysyy\naikeissaan, ja kun minun tehtäväni ei ulotu sen pitemmälle kuin jo\nsanoin, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin rukoilla Jumalaa tekemään\njonkun ihmetyön Ranskanmaan pelastamiseksi. Eikös se ollut niin, arvoisa\nherra, eihän minulla ole muuta tehtävänä?\n\n-- Niin oli, vastasi kardinaali kuivasti.\n\n-- Ja nyt, sanoi mylady, ollen olevinansa huomaamatta herttuan äänen\nmuutosta, nyt, kun olen saanut Teidän ylhäisyydeltänne teidän\nvihollisianne koskevat määräykset, sallitteko, arvoisa herra, myöskin\nminun lausua muutamia sanoja omista vihollisistani?\n\n-- Onkos teilläkin vihollisia? kysyi Richelieu.\n\n-- On, arvoisa herra, minulla on vihollisia, joita vastaan teidän on\nminulle suominen kaikki apunne, sillä minä olen saanut ne Teidän\nylhäisyytenne palveluksessa.\n\n-- Ja ketä ovat ne? kysyi kardinaali.\n\n-- Ensiksikin eräs pieni juontenkutoja-nainen, nimeltä Bonacieux.\n\n-- Hän on Nantes'in vankilassa.\n\n-- Toisin sanoen, hän oli siellä, sanoi mylady, mutta kuningatar on\nhankkinut kuninkaalta määräyksen, jonka nojalla hän on kuljetuttanut\nhänet erääsen luostariin.\n\n-- Luostariin? toisti kardinaali.\n\n-- Niin, luostariin.\n\n-- Mihin?\n\n-- Sitä en tiedä; salaisuus on hyvästi säilytetty.\n\n-- Kyllä minä siitä selvän saan.\n\n-- Ja Teidän ylhäisyytenne ilmoittaa sitten minulle, missä luostarissa\nhän on?\n\n-- Siihen en näe mitään estettä, sanoi kardinaali.\n\n-- Hyvä! Mutta sitten on minulla toinen vihollinen, joka on paljoa\npeljättävämpi kuin tuo vähäpätöinen rouva Bonacieux.\n\n-- Kuka?\n\n-- Hänen rakastajansa.\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Oh, Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet vallan hyvin! huudahti mylady\nvihasta kuohahtaen; hän on meidän molempain vainohenki; hän se eräässä\ntaistelussa Teidän ylhäisyytenne henkivartijain kanssa ratkaisi voiton\nmuskettisoturien puolelle; hän se antoi de Wardes'ille, teidän\nlähettiläällenne, kolme miekanpistoa ja saattoi timanttiasian\nhaaksirikkoon; vihdoin, hän se on, saatuansa tietää että minä ryöstin\nhäneltä rouva Bonacieux'in, vannonut tappavansa minut.\n\n-- Ahaa, sanoi kardinaali, nyt jo tiedän, ketä tarkoitatte!\n\n-- Minä tarkoitan sitä d'Artagnan-heittiötä.\n\n-- Hän on rohkea veitikka, sanoi kardinaali.\n\n-- Juuri sen vuoksi on hän yhä enemmän peljättävä.\n\n-- Täytyy saada, sanoi kardinaali, todisteita hänen salaisesta\nyhteydestänsä Buckingham'in kanssa.\n\n-- Todisteita! huudahti mylady; minä hankin niitä vaikka kymmenen.\n\n-- No niin, sitten on asia mitä yksinkertaisinta olla saattaa; antakaa\nminulle ne todisteet niin suljetan hänet Bastiljiin.\n\n-- Hyvä, arvoisa herra, mutta sitten?\n\n-- Kun ollaan Bastiljissa, niin ei ole enää mitään \"sitten\", sanoi\nkardinaali kolkolla äänellä. Ah! Herran nimessä, jatkoi hän, jos minä\nyhtä helposti itse pääsisin vihollisistani kuin päästän teidät teidän\nvihollisistanne ja jos te sellaisia ihmisiä vastaan pyytäisitte\nrankaisemattomuuden valtakirjaa!...\n\n-- Arvoisa herra, lausui mylady, toinen toisesta, henki hengestä, mies\nmiehestä; antakaa minulle tämä, minä annan teille toisen.\n\n-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi kardinaali, enkä tahdokkaan sitä\ntietää; mutta minua haluttaa olla teille mieliksi, enkä näe minkään\nestävän itseäni myöntämästä teille mitä pyydätte noin mitätöntä olentoa\nvastaan, sitä ennemmin kuin tuo d'Artagnan, sen mukaan mitä olette\nsanoneet, on huikentelevainen ihminen, tappelija ja petturi.\n\n-- Konna, arvoisa herra, täydellinen konna!\n\n-- Antakaa minulle siis paperia, kynä ja mustetta, sanoi kardinaali.\n\n-- Tässä on, arvoisa herra.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, joka osoitti että kardinaali mietti, millä\nsanoilla hänen tulisi kirjoittaa tuo määräys tai että hän juuri\nparhaillaan sitä kirjoitti. Athos, joka ei ollut menettänyt sanaakaan\nkeskustelusta, otti kumpaakin toveriansa kädestä kiini ja saattoi heidät\ntoiselle puolelle huonetta.\n\n-- No mitä nyt! sanoi Porthos, mitä aiot, miksi et anna meidän kuulla\nkeskustelua loppuun saakka?\n\n-- Vaiti! kuiskasi Athos; me olemme kuulleet kaikki mitä meidän tarvitsi\nkuulla; muutoin, minä en kiellä teitä kuuntelemasta, mutta minun täytyy\nlähteä.\n\n-- Sinunko täytyy lähteä! sanoi Porthos; mutta jos kardinaali sinua\nkysyy, mitä me vastaamme?\n\n-- Elkää odottako hänen kysymistänsä, vaan ehättäkää hänelle sanomaan\nettä minä menin ennakolta tarkastelemaan, koska muutamat isäntämme sanat\nsaattoivat minua epäilemään tien turvallisuutta; minä sitä paitsi puhun\npari sanaa kardinaalin tallimestarille; muu koskee minua itseäni, siitä\nelkää välittäkö.\n\n-- Ole varovainen, Athos! sanoi Aramis.\n\n-- Ole huoleti, vastasi Athos, tiedäthän että olen kylmäverinen.\n\nPorthos ja Aramis palasivat paikoillensa kamiinitorven viereen.\n\nAthos meni ulos aivan peittelemättä, irroitti hevosensa, vakuutti\nparilla sanalla tallimestarin uskomaan palausmatkan tarkastamisen\ntarpeellisuuden, oli tutkivinansa huolellisesti pistoolinsa syttöruudin,\nnousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin viepää tietä.\n\n\n\n\nXLIII.\n\nAviokohtaus.\n\n\nNiinkuin Athos oli arvannut, ei kaukaa viipynyt ennenkuin kardinaali\nlaskeutui alas; hän avasi salin oven ja näki Porthoksen ja Aramiksen\nsyväytyneen kiihkeään kuutiopeliin. Hän loi nopean silmäyksen salin\nkaikkiin nurkkiin ja näki kolmannen muskettisoturin olevan poissa.\n\n-- Minne on herra Athos joutunut? kysyi hän.\n\n-- Arvoisa herra, vastasi Porthos, hän meni tarkastelumatkalle, koska\nhän oli kuullut isännän lausuvan jotakin, joka saattoi hänet luulemaan\nett'ei tie ollut oikein turvallinen.\n\n-- Ja mitäs te olette tehneet, herra Porthos?\n\n-- Olen voittanut viisi pistole'a Aramikselta.\n\n-- Tahdotteko nyt palata kanssani?\n\n-- Me odotamme Teidän ylhäisyytenne käskyjä.\n\n-- Ratsaille siis, hyvät herrat, sillä nyt on myöhä.\n\nTallimestari seisoi portilla pitelemässä kardinaalin hevosta suitsista.\nSyrjempänä näkyi pimeässä kaksi miestä ja kaksi hevosta; nuo miehet\nolivat juuri ne, joiden tuli saattaa mylady La Pointe'n varustukseen ja\nkatsoa että hän pääsisi turvallisesti laivaan.\n\nTallimestari vahvisti kardinaalille sen mitä muskettisoturit jo olivat\nsanoneet Athoksesta. Kardinaali nyykäytti päätänsä myönnytykseksi ja\nlähti matkalle, käyttäen samaa varovaisuutta kuin tullessaankin.\n\nJättäkäämme hänet ratsastamaan tallimestarinsa ja muskettisoturien\nturvissa ja palatkaamme Athokseen.\n\nNoin satakunnan askelta oli hän ratsastanut tasaisessa vauhdissa, mutta\nniin pian kuin hän oli päässyt näkyvistä, oli hän pyörtänyt oikealle,\nkääntynyt eräälle syrjätielle ja ratsastanut parikymmentä askelta\nvesakkoon, jääden siihen odottamaan kardinaalia ja hänen seuruettansa:\nkun hän huomasi toveriensa ranteiset hatut ja kardinaalin\nkultahetaleisen kauhtanan, odotti hän siksi kunnes ratsumiehet olivat\njoutuneet tien käänteen taakse, ja niin pian kuin hän oli kadottanut\nheidät näkyvistään, ratsasti hän täydessä nelisessä takaisin\nravintolaan, jonne hänet esteettömästi päästettiin.\n\nIsäntä tunsi hänet kohta.\n\n-- Upseerini unhotti, sanoi Athos, sanoa yläkerrassa olevalle naiselle\nerään peräti tärkeän asian; hän lähetti minun korjaamaan sitä unhotusta.\n\n-- Käykää ylös, sanoi isäntä; hän on vielä huoneessaan.\n\nAthos käytti lupaa hyväksensä, nousi toiseen kertaan niin hiljaa kuin\nsuinkin saattoi, tuli eteiseen ja puoli-avoimesta ovesta näki mylady'n\njuuri panevan hattua päähänsä. Hän astui huoneesen ja sulki oven\njälkeensä.\n\nAthos seisattui oven suuhun, viittaansa verhoutuneena ja hattu vedettynä\nalas kasvoille.\n\nNähdessään tuon äänettömän olennon, joka oli yhtä liikkumaton kuin\nkuvapatsas, peljästyi mylady.\n\n-- Ken olette ja mitä tahdotte? huudahti hän.\n\n-- Ah, se on todellakin hän! mutisi Athos. Ja laskien viittansa alas ja\nkohottaen hattunsa kasvoiltaan hän astui esiin.\n\n-- Tunnetteko minua, rouva hyvä? kysyi hän.\n\nMylady astui askeleen eteenpäin, mutta tempautui heti takaisin ikäänkuin\nhän olisi nähnyt käärmeen.\n\n-- Ahaa! sanoi Athos, hyvä, minä näen että tunnette minut!\n\n-- Kreivi de la Fère! mutisi mylady, ja vetäysi kalpeana taaksepäin\nkunnes seinä esti häntä pääsemästä kauvemmaksi.\n\n-- Niin, mylady, vastasi Athos, kreivi de la Fère itse, joka nyt tulee\nsuoraan toisesta maailmasta saadakseen huvin nähdä teitä. Istukaamme ja\npuhelkaamme, niinkuin kardinaali sanoo.\n\nMylady, selittämättömän kauhun valtaamana, istui sanaakaan\nhiiskahtamatta.\n\n-- Te olette siis maan päälle lähetetty hornan henki! sanoi Athos.\nTeidän voimanne on suuri, sen tiedän; mutta tietäkää myöskin te että\nJumalan avulla ihmiset usein ovat voittaneet hirvittävimpiäkin hornan\nhenkiä. Minä olen jo ennen ollut tekemisissä teidän kanssanne; luulin jo\npäässeeni teistä ikipäiviksi, vaan minä joko erhetyin tai on horna\nsyössyt teidät ulos kidastaan.\n\nMylady, kuultuansa nuo sanat, jotka johduttivat hänelle mieleen kauheita\nmuistoja, painoi päänsä alas ja päästi tukahtuneen huokauksen.\n\n-- Niin, horna on syössyt teidät kidastansa ulos, toisti Athos, horna on\ntehnyt teidät rikkaaksi, horna on antanut teille toisen nimen, milt'ei\ntoiset kasvotkin; mutta se ei ole pessyt teidän sielunne saastaa eikä\nruumiinne häpeänmerkkiä.\n\nMylady kimposi seisovilleen kuin vivulla ja hänen silmänsä säihkyivät\nsalamoita. Athos pysyi istuvillaan.\n\n-- Te luulitte minut kuolleeksi, eikö niin, samoin kuin minä luulin\nteidät? ja tuo Athoksen nimi on peittänyt kreivi de la Fère'n aivan\nniinkuin mylady Clarick'in nimi on peittänyt Anna de Bueil'in! Eikös\nteidän nimenne ollut se, silloinkuin teidän kunnioitettava veljenne\nvihki meidät toisiimme? Meidän asemamme on todellakin omituinen, jatkoi\nAthos hymyten; tähän päivään saakka olemme me eläneet vaan sen vuoksi\nettä luulimme toisiamme kuolleeksi ja että muistoa on helpompi sietää\nkuin elävää olentoa, vaikka muistokin toisinaan on vallan raateleva!\n\n-- Mutta vihdoin, sanoi mylady tukahtuneella äänellä, mikä teidät on\ntuonut minun luokseni, ja mitä te tahdotte?\n\n-- Minä tahdon sanoa teille että vaikka olenkin ollut teidän silmillenne\nnäkymättömänä, minä en ole kadottanut teitä näkyvistäni!\n\n-- Tiedättekö siis mitä minä olen tehnyt?\n\n-- Minä voin kertoa teille päivästä päivään jokaisen tekonne siitä\nsaakka kuin olette ruvenneet kardinaalin palvelukseen aina tähän iltaan\nasti.\n\nUskomattomuuden hymy vilahti mylady'n kelmeillä huulilla.\n\n-- Kuunnelkaa: te se otitte kaksi timanttia Buckingham'in\nolkakoristuksesta; te se ryöstätitte pois rouva Bonacieux'in; te se\nkirjoititte rakkaudenkirjeitä d'Artagnan'ille, luullen niiden menevän\nkreivi de Wardes'ille, johon olitte rakastuneet; te se, luullen de\nWardes'in pettäneen teidät, tahdoitte surmauttaa hänet kilpailijallaan;\nte se, silloin kuin tuo kilpailija keksi teidän häpeällisen\nsalaisuutenne, tahdoitte tapattaa hänet kahdella salamurhaajalla, jotka\nlähetitte häntä väijymään; te se, nähtyänne ett'ei murhaajain luodit\nosuneet paikkaansa, lähetitte hänelle myrkytettyä viiniä ja väärennetyn\nkirjeen, uskotellaksenne kostonne uhria että viini muka tuli hänen\nystäviltänsä; te se, vihdoin, tulitte tänne, tähän kamariin, istuitte\ntälle tuolille, jolla minä nyt istun, ottamaan kardinaali Richelieu'lta\ntoimeksi murhauttaa Buckingham'in herttua sitä lupausta vastaan, jonka\nhän antoi teille murhauttaaksensa muka d'Artagnan'in.\n\nMylady oli kalmankalpeana.\n\n-- Mutta oletteko te itse saatana? sanoi hän.\n\n-- Ehkäpä, sanoi Athos; vaan kuulkaahan kaikessa tapauksessa: murhatkaa\ntai murhauttakaa te Buckingham'in herttua, vähät siitä, minä en häntä\ntunne; hän on sitäpaitsi englantilainen; mutta elkää koskeko pikku\nsormellannekaan yhtään d'Artagnan'in hiuskarvaa, sillä hän on minun\nuskollinen ystäväni, jota minä rakastan ja puollustan; sen vannon isäni\npään kautta, että jos sen teette, on se oleva teidän viimeinen\nrikoksenne.\n\n-- Herra d'Artagnan on minua julmasti loukannut, sanoi mylady kolkolla\näänellä: herra d'Artagnan'in pitää kuoleman.\n\n-- Todellakin? Onko mahdollista teitäkin loukata, rouva hyvä, sanoi\nAthos nauraen; hän on teitä loukannut, ja hänen pitää kuoleman, vai\nniin!\n\n-- Hänen pitää kuoleman, vakuutti mylady; naisen ensin, hänen sitten.\n\nAthosta melkein pyörrytti; nähdessään tuon olennon, joka ei näyttänyt\nvähääkään naiselta, alkoivat muistot häntä raadella; hänen mieleensä\njohtui, kuinka hän eräässä vähemmän vaarallisessa tilaisuudessa, missä\nhän nyt oli, jo vähältä oli uhraamaisillaan kunniansa hänelle; hänessä\nsyttyi murhaamishalu uudelleen, ja se valtasi hänet kuin polttava kuume;\nhän nousi nyt vuorostaan seisovilleen, laski kätensä vyölleen, veti\nesiin pistoolin ja jännitti hanan.\n\nMylady, kalpeana kuin ruumis, koetti huutaa, vaan hänen jähmettynyt\nkurkkunsa ei saanut aikaan muuta kuin sorahtavan ynähdyksen, joka ei\nkuulunut ensinkään ihmisääneltä vaan paremmin pedon mörähtämiseltä;\npainautuneena seinää vasten näytti hän hajanaisine hiuksineen kauhun\nhirveältä kuvalta.\n\nAthos nosti pistoolinsa verkalleen, ojensi käsivartensa niin että ase\nmelkein kosketti mylady'n otsaa, ja lausui äänellä, joka oli sitä\nkauheampi kuulla, kun siinä tuntui järkähtämättömän päätöksen\nlevollisuus:\n\n-- Rouva, jättäkää minulle heti paikalla kardinaalin kirjoittama paperi,\ntaikka, sieluni kautta, ammun luodin otsaanne.\n\nJos siinä olisi ollut toinen mies, olisi mylady voinut vielä vähän\nepäillä, mutta hän tunsi Athoksen. Kumminkin pysyi hän liikkumattomana.\n\n-- Teillä on vielä yksi sekunti arvelemisen aikaa, sanoi Athos.\n\nMylady näki hänen kasvojensa puristamisesta että laukaus oli\npamahtamaisillaan; hän pisti kätensä nopeasti poveensa, veti sieltä\npaperin ja heitti sen Athokselle.\n\n-- Siinä on, sanoi hän, ja olkaa kirottu!\n\nAthos otti paperin, laski pistoolin vyöllensä, lähestyi lamppua\nnähdäksensä, oliko paperi oikea, avasi sen ja luki:\n\n    \"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun\n    käskystäni ja valtion hyväksi.\n\n    3 päivä Joulukuuta 1627.\n\n                                               Richelieu.\"\n\n-- Nyt, sanoi Athos, ottaen viittansa ja laskien hatun päähänsä, nyt kun\nolen temmannut sinulta hampaat, kyykäärme, pure nyt jos voit.\n\nJa hän meni huoneesta, katsahtamatta edes taaksensa.\n\nPortilla tapasi hän ne kaksi miestä ja hevosen, jota he pitelivät\nsuitsista.\n\n-- Herrat, sanoi hän, te tiedätte että Hänen ylhäisyytensä käsky on\nsaattaa tuo nainen viipymättä La Pointe'n varustukseen, eikä jättää\nhäntä ennenkuin hän on päässyt laivaan.\n\nKun nämä sanat sopivat tarkasti yhteen sen käskyn kanssa, minkä he jo\nolivat saaneet, he nyykäyttivät päätänsä myöntymyksen merkiksi.\n\nAthos puolestaan viskautui kevyesti satulaan ja lähti ratsastamaan\ntäyttä karkua; mutta hän ei noudattanutkaan tietä, vaan ratsasti halki\nkentän, kannustaen uutterasti hevostansa ja pysähtyen aika-ajoin\nkuuntelemaan.\n\nEräässä tämmöisessä pysähdyksessä kuuli hän tieltä useiden hevoisten\njuoksua. Hän ei epäillyt ett'eikö siellä tullut kardinaali seurueineen.\nHeti ratsasti hän uuden taipaleen eteenpäin, pyyhki hevostansa\nkanervilla ja lehdillä ja asettui poikki tien, noin sata askelta\nleiristä.\n\n-- Ken siellä? huusi hän kaukaa, nähdessään ratsastajat.\n\n-- Siellä on kaiketi meidän uljas muskettisoturimme, sanoi kardinaali.\n\n-- Niin on, arvoisa herra, vastasi Porthos.\n\n-- Herra Athos, sanoi Richelieu, sulimmat kiitokset hyvästä\nvartioitsemisesta. Hyvät herrat, nyt olemme perillä; ratsastakaa sisään\nvasemmasta portista, lunnassana on: _Kuningas_ ja _Ré_.\n\nNäin sanoen kardinaali nyykäytti päätänsä noille kolmelle aseveikolle ja\nmeni oikeanpuolisesta portista, tallimestarinsa seuraamana; sillä tänä\nyönä nukkui hän itse leirissä.\n\n-- No niin! sanoivat yht'aikaa Porthos ja Aramis, kun kardinaali oli\nulkopuolella kuulomatkaa, no niin! hän kai kirjoitti sen paperin, jota\nnainen pyysi!\n\n-- Kyllä, sanoi Athos levollisesti, ja tässä se on.\n\nJa kolme ystävystä eivät hiiskahtaneet sanaakaan ennenkuin\nmajapaikassaan, paitsi vartijoille lunnassanan.\n\nMutta Mousqueton lähetettiin sanomaan Planchet'ille että niin pian kuin\nhänen herransa pääsi juoksuhaudasta, hän samassa saapuisi\nmuskettisoturien majapaikkaan.\n\nToisaalta, niinkuin Athos oli arvannut, kun mylady tapasi portilla kaksi\nmiestä, jotka häntä odottivat, hän seurasi heitä esteettömästi; hänellä\noli tosin ensi hetkessä halu saatattaa itsensä kardinaalin luokse ja\nkertoa hänelle kaikki, mutta hänen ilmaisemisensa olisi saattanut\nAthoksen vuorostaan ilmaisemaan; hän kyllä olisi voinut sanoa että Athos\noli hänet hirttänyt, mutta Athos silloin saattoi ilmoittaa hänen olevan\nmerkityn, jonka vuoksi hän arveli kuitenkin paremmaksi pysyä vaiti ja\nmennä siivosti matkaansa, tavallisella taidollansa täyttämään sitä\nvaikeata tehtävää, jonka hän oli ottanut suorittaaksensa, ja sittenkuin\nkaikki oli toimitettu kardinaalin mielen mukaisesti, tulla häneltä\npyytämään kostoa.\n\nNiinpä saapui hän, matkattuansa läpi yön, kello seitsemän aikaan aamulla\nLa Pointe'n varustukseen, oli kello kahdeksan laivalla, joka nosti\nankkurin kello yhdeksän ja, kardinaalin käskykirjeen mukaan ollen\nlähtevinään Bayonne'en, lähtikin purjehtimaan Englantiin.\n\n\n\n\nXLIV.\n\nSaint-Gervais'in vallinsarvi.\n\n\nTultuansa kolmen ystävänsä luokse, tapasi d'Artagnan heidät kaikki\nsamassa huoneessa; Athos istui mietteissään, Porthos väänteli\nviiksiänsä, Aramis luki kaunista samettikansista rukouskirjaa.\n\n-- Saakeli soikoon, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan, minä toivon että\nteidän sanottavanne ansaitsee kuulemisen vaivan, sillä muutenpa en anna\nteille anteeksi että olette kutsuneet minut tänne, ettekä ole antaneet\nminun levätä rauhassa semmoisen yön jälkeen, jonka olemme viettäneet\nerään vallinsarven särkemisessä. Ah, miksi ette te olleet siellä, hyvät\nherrat! Siellä oltiin aika löylyssä!\n\n-- Me olimme toisaalla, jossa ei myöskään ollut aivan kylmä, vastasi\nPorthos vääntäen viiksensä tavanmukaisiin kippuroihin.\n\n-- Hiljaa, sanoi Athos.\n\n-- Ahaa, vastasi d'Artagnan, joka tajusi muskettisoturin hienon\nkulmanrypistyksen, täällä on siis myös jotakin tapahtunut.\n\n-- Aramis, sanoi Athos, sinä söit toissa päivänä aamiaista Parpaillot'in\nravintolassa, luullakseni?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Millaista siellä on?\n\n-- No, minä ainakin sain sangen huonon aterian; toissa päivänä oli\nkalapäivä, mutta heillä oli vaan lihaa tarjottavana.\n\n-- Kuinka! sanoi Athos, eikö täällä ole kalaa, sataman ääressä?\n\n-- Puhuvat, sanoi Aramis, kääntyen takaisin hurskaasen lukemiseensa,\nettä sulku, jota kardinaali rakennuttaa, karkoittaa kalat aavalle\nulapalle.\n\n-- Mutta sitä en oikeastaan tarkoittanut, Aramis, sanoi Athos; minä\ntarkoitin vaan kysyä, saitko olla rauhassa vai häiritsikö kukaan sinua?\n\n-- Minusta näytti ett'ei meillä siellä ollut mitään haitallista seuraa,\nja sinun sanottavaasi varten, Athos, soveltuu Parpaillot vallan hyvin.\n\n-- Menkäämme siis Parpaillot'iin, sanoi Athos, sillä täällä ovat seinät\nohuet kuin paperi.\n\nD'Artagnan, joka tunsi ystävänsä tavat ja joka yhdestä hänen sanastansa,\nviittauksestansa, merkistänsä havaitsi tärkeitä asioita olevan\nliikkeellä, otti Athosta käsivarresta ja meni hänen kanssansa ulos\nsanaakaan virkkamatta. Porthos seurasi puhellen Aramiksen kanssa.\n\nTiellä kohtasivat he Grimaud'in; Athos viittasi häntä seuraamaan.\nTapansa mukaan Grimaud totteli äänetönnä; miesparka oli melkein\nunhottanut puhumistaidon.\n\nTultiin Parpaillot'in ravintolaan. Kello oli seitsemän aamulla, päivä\nalkoi valjeta; kolme ystävystä pyysivät aamiaista ja menivät saliin,\njossa he isännän vakuutuksen mukaan saisivat olla häiritsemättöminä.\n\nPahaksi onneksi oli aika huonosti valittu keskustelua varten;\naamuherätys oli juuri rumputettu, jokainen ravisti unta itsestään, ja\nkostean aamu-ilman karkoittamiseksi tultiin ravintolaan juomaan joku\nlasi; rakuunoita, sveitsiläisiä, henkivartijoita, muskettisotureita,\nkevyttä ratsuväkeä tulvaili myötäänsä, tosin isännän suureksi\nmielihyväksi, vaan neljän ystävyksen harmiksi. Niinpä vastasivatkin he\nnyreästi toveriensa tervehdyksiin, maljoihin ja pilapuheihin.\n\n-- Mutta, sanoi Athos, me voimme helposti joutua täällä riitaan, ja se\nsopisi vallan huonosti tällä hetkellä. D'Artagnan, kerroppas meille,\nkuinka olet yösi viettänyt, niin me sitten vuorostamme kerromme meidän\nyönviettomme.\n\n-- Niinpä todellakin, sanoi eräs ratsumies, joka seisoi heilutellen\njalkojaan ja piteli viinalasia kädessään, tuon tuostakin maistellen\nherkkuansa; todellakin, te olitte viime yönä juoksuhaudassa, herrat\nmuskettisoturit, ja teillä kaiketi oli tiukka ottelu rochellelaisten\nkanssa.\n\nD'Artagnan katsoi Athokseen, nähdäksensä pitäisikö hänen vastata tuolle,\njoka rohkeni sekoittua heidän puheesensa.\n\n-- No, sanoi Athos, etkö kuule että herra de Busigny kunnioittaa sinua\npuhuttelemisellaan? Kerro nyt, mitä viime yönä tapahtui, koska nämä\nherrat toivovat saada kuulla.\n\n-- Ettekös te valloittaneet erään varustuksen? kysyi muuan\nsveitsiläinen, joka joi rommia juomalasista.\n\n-- Valloitimme, vastasi d'Artagnan kumartaen, meillä oli todella se\nkunnia; me olimme myöskin, niinkuin kaiketi olette kuulleet, erääsen\nkulmaan sovittaneet ruutitynnörin, joka räjähtäessään teki kelpo aukon\nmuuriin, ja kun vallinsarvi ei ollut eilispäiväistä tekoa, sai koko\nmuukin rakennus melkoisia vammoja.\n\n-- Mikä vallinsarvi se oli? kysyi eräs rakuuna, joka sapelissaan kantoi\nhanhea, minkä hän oli tuonut mukanansa saadaksensa sen paistetuksi.\n\n-- Saint-Gervais, jonka takaa rochellelaiset hätyyttelivät meidän\ntyömiehiämme, vastasi d'Artagnan.\n\n-- Oliko ottelu tiukka?\n\n-- Olipa vainenkin; me hukkasimme viisi miestä ja rochellelaiset\nkahdeksan tai kymmenen.\n\n-- Balzampleu! huudahti sveitsiläinen, joka saksalaisten erinomaisen\nrunsaan kiroussana-varaston lisäksi oli ruvennut käyttämään myöskin\nranskalaisia kiroussanoja.\n\n-- Mutta luultavaa on, sanoi ratsumies, että he nyt aamun tultua\nlähettävät miehiä panemaan vallinsarven uudestaan kuntoon.\n\n-- Se on kyllä uskottavaa, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Hyvät herrat, minä lyön vetoa, huudahti Athos.\n\n-- Ahaa, niin, vetoa, kas niin! tokaisi sveitsiläinen.\n\n-- Mistä? kysyi ratsumies.\n\n-- Malttakaa, sanoi rakuuna, ruveten paistamaan hanheansa liedellä, minä\nrupean vetoon. Saakelin isäntä, tänne paistinpannu, ett'en menettäisi\npisaraakaan tämän kelpo linnun rasvasta!\n\n-- Hän on oikeassa, sanoi sveitsiläinen, hanhenrasva on oivallista\nmarjahillon kanssa.\n\n-- Kas niin, sanoi rakuuna, antakaapa kuulla vetonne. Me kuuntelemme,\nherra Athos.\n\n-- Niin, veto! säesti ratsumies.\n\n-- No niin, minä lyön vetoa kanssanne, herra de Busigny, sanoi Athos,\nettä kolme toveriani, herrat Porthos, Aramis ja d'Artagnan ja minä\nmenemme syömään aamiaista Saint-Gervais'in vallinsarveen ja viivymme\nsiellä kokonaisen tunnin, kello kädessä, vaikka viholliset mitenkin\nkokisivat karkoittaa meitä sieltä.\n\nPorthos ja Aramis katsoivat toisiinsa; he alkoivat jo käsittää.\n\n-- Mutta, sanoi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, sinä viet\nmeidät säälimättä surman suuhun.\n\n-- Enemmän on henkemme vaarassa, ell'emme mene sinne, vastasi Athos.\n\n-- Ah, kunniani kautta, hyvät herrat, sanoi Porthos kiikkuen tuolillaan\nja sivellen viiksiään, eikös se ollut komea veto, vai kuinka?\n\n-- Minä suostun vetoon, vastasi herra de Busigny; ja määrätkäämme nyt\nvaan, mitä panemme vedoksi.\n\n-- Teitä on neljä, hyvät herrat, sanoi Athos, ja meitä myös neljä;\nmielenmukainen päivällinen kahdeksalle hengelle, tyydyttekö siihen?\n\n-- Mainiosti! vastasi herra de Busigny.\n\n-- Oivallisesti! säesti rakuuna.\n\n-- Minä tulen myös vetoon, sanoi sveitsiläinen.\n\nNeljäs kuulija, joka oli pysynyt äänettömänä koko keskustelun ajan,\nnyykäytti päätänsä suostumuksen merkiksi.\n\n-- Herrojen aamiainen on valmis, sanoi isäntä.\n\n-- No niin, tuokaa se tänne, sanoi Athos.\n\nIsäntä noudatti käskyä. Athos huusi Grimaud'ia, osoitti hänelle suurta,\nnurkassa olevaa koria ja viittasi häntä säälimään ruokalajit pöytäliinan\nsisään.\n\nGrimaud tajusi heti että aikomus oli mennä aterioimaan ulko-ilmaan,\nsääli ruuat ja pullot koriin ja otti sen käsivarrellensa.\n\n-- Mutta missä te aiotte syödä aamiaisenne? kysyi isäntä.\n\n-- Mitä se teitä liikuttaa, sanoi Athos, kunhan saatte maksun?\n\nHän heitti majesteetillisesti kaksi pistole'a pöydälle.\n\n-- Tuleeko minun antaa takaisin, herra upseeri? kysyi isäntä.\n\n-- Ei, mutta pankaa lisäksi kaksi pulloa samppanjaa, jäännös olkoon\nruokaliinoista.\n\nIsäntä ei jäänyt niin suurelle voitolle kun hän ensin oli luullut; mutta\nhän korvasi vahingon pistämällä samppanjan sijaan noille neljälle\nruokavieraalle kaksi pulloa anjou-viiniä.\n\n-- Herra de Busigny, sanoi Athos, suvaitsetteko asettaa kellonne minun\nkelloni mukaan, vai sallitteko minun asettaa omani teidän kellonne\nmukaan?\n\n-- Aivan mielelläni, sanoi ratsumies, vetäen taskustaan erittäin kauniin\ntimanteilla koristetun kellon; kello on nyt puoli kahdeksan.\n\n-- Kolmekymmentä viisi minuuttia yli seitsemän, sanoi Athos;\nmuistakaamme siis että minun kelloni käy viisi minuuttia edellä.\n\nJa kumartaen jäähyväisiksi hämmästyneille läsnäoleville, nuo neljä\nnuorta miestä lähtivät Saint-Gervais'in vallinsarvea kohden, Grimaud'in\nseuraamana, joka, tietämättä minne he aikoivat, kantoi koria\ntottelevaisesti, ajattelemattakaan edes kysyä, minne oltiin menossa.\n\nNiin kauvan kuin vielä oltiin leirin piirissä, eivät ystävykset\nvaihettaneet sanaakaan; heitä muutoin seurasi koko joukko uteliaita,\njotka, saatuaan kuulla vedosta, tahtoivat tietää kuinka siinä piti\nkäymän; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet leiripiirin\nulkopuolelle vapaasen ilmaan, luuli d'Artagnan, joka ei laisinkaan\ntiennyt mistä oli kysymys, olevan ajan pyytää selitystä.\n\n-- Nyt, Athos veikkoseni, sanoi hän, ollet kai hyvä ja sanot minne\nmeillä on oikeastaan matka?\n\n-- Näethän, sanoi Athos, että menemme vallinsarvelle.\n\n-- Mitä meillä on siellä tekemistä?\n\n-- Tiedäthän sen kyllä: menemme syömään aamiaista.\n\n-- Mutta miksi emme syöneet aamiaistamme Parpaillot'issa?\n\n-- Siksi että meillä on peräti tärkeitä asioita keskusteltavana ja\ntuolla ravintolassa oli mahdoton saada rauhassa keskustella viidenkään\nminuutin aikaa tuossa rasittavassa joukkiossa, joka kulkea edestakaisin,\ntervehtii ja tarttuu puheesen. Tuolla ainakaan, jatkoi Athos osoittaen\nvallinsarvea, ei meitä häiritä.\n\n-- Minun nähdäkseni, sanoi d'Artagnan varovaisuudella, joka hänessä\nnäkyi niin hyvästi ja luontevasti sopivan yhteen hänen erinomaisen\nurhoollisuutensa kanssa, minun nähdäkseni olisimme voineet hakea jonkun\nyksinäisen paikan meren hietarannikolla.\n\n-- Jossa meidät neljä huomattaisiin yhdessä, niin että kardinaali\nneljännestunnin perästä vakoojainsa kautta saisi tietää meidän pitäneen\nneuvottelua.\n\n-- Niin, sanoi Aramis, Athos on oikeassa; _animadvertuntur in desertis_.\n\n-- Niinpä kyllä, erämaa ei olisi ollut mitä pahempi, vaan mistäs sen\nerämaan täällä löytää?\n\n-- Ei ole mitään erämaata, missä ei lintu saata lentää pään päällitse,\ntai kala puikahtaa ylös vedestä, tai kaniini hypätä esiin\nolinpaikastaan, ja minä luulen että linnut, kalat, kaniinit, kaikki ovat\nkardinaalin vakoojia. Parempi on siis mennä yrityksemme perille, josta\nemme nyt enää voikkaan peräytyä ilman häpeättä; me olemme lyöneet vedon,\nvedon, jota ei voitu edeltäkäsin aavistaa ja jonka todellista syytä ei\nvarmasti kukaan voi arvata. Voittaaksemme vedon, täytyy meidän olla\nvähintäänkin tunti vallinsarvessa, hätyytettäköön meitä tai ei. Jos ei\nmeitä hätyytetä, saamme kylläksi keskustelun aikaa, eikä kukaan meitä\nkuule, sillä minä takaan ett'ei vallinsarven seinillä ole korvia; jos\nmeitä hätyytetään, keskustelemme me sittenkin asioistamme ja sitä paitsi\npuollustaessamme itseämme saavutamme kunnioitusta; te näette siis että\nmeille on tästä kaikessa tapauksessa puhdasta voittoa.\n\n-- Niin, mutta, sanoi d'Artagnan, me saamme aivan varmaan joka mies\nluodin ruumiisemme.\n\n-- Oh, ystäväni, sanoi Athos, tiedäthän kyllä että vaarallisimmat luodit\neivät tule vihollisten puolelta.\n\n-- Mutta minun mielestäni, virkkoi Porthos, meidän olisi tämmöiselle\nretkelle pitänyt toki ottaa mukaan muskettimme.\n\n-- Sinä olet vähän tyhmä, ystäväni Porthos; minkävuoksi olisimme\nottaneet noin tarpeetonta kuormaa?\n\n-- Hyvä musketti, kaksitoista patruunaa ja ruutisarvi eivät mielestäni\nole niinkään tarpeettomia kappaleita vihollista vastaan mennessä.\n\n-- No etkö kuullut mitä d'Artagnan sanoi? kysyi Athos.\n\n-- Mitä hän sitten sanoi? kysyi Porthos.\n\n-- D'Artagnan sanoi että viime-öisessä kahakassa kaatui kahdeksan tai\nkymmenen ranskalaista ja yhtä monta rochellelaista.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Niitä ei kaiketi ennätetty ryöstää, koska oli paljon tärkeämpääkin\ntehtävää.\n\n-- Mitäs sitten?\n\n-- No, me otamme heidän muskettinsa ja patruunansa; neljän musketin ja\nkahdentoista luodin sijaan on meillä sitten vähintään viisitoista\nmuskettia ja sata latinkia.\n\n-- Oi, Athos, huudahti Aramis, sinä olet todella suuri mies!\n\nPorthos nyykäytti päätänsä myönnytykseksi. D'Artagnan vaan oli yhä\nepävakaisena. Grimaud näytti olevan d'Artagnan'in kanssa yhtä mieltä,\nsillä kun hän huomasi marssittavan vallinsarvea kohden, mitä hän tähän\nasti oli vielä epäillyt, nykäsi hän herraansa takinliepeestä.\n\n-- Minne ollaan menossa, kysyi hän viittauksella.\n\nAthos osoitti vallinsarvea.\n\n-- Mutta, lausui Grimaud samalla kielellä, täällä ollaan henkeänsä\nkaupalla.\n\nAthos kohotti silmänsä ja kätensä taivaasen päin.\n\nGrimaud laski korin maahan ja istui itse viereen, ravistaen päätänsä.\n\nAthos otti pistoolin vyöltänsä, tarkasti, oliko se ampumakunnossa,\njännitti hanan ja painoi pistoolin suun Grimaud'in korvan juureen.\n\nGrimaud hypähti ylös niinkuin vivulla.\n\nSilloin viittasi Athos Grimaud'ia ottamaan korin ja käymään edellä.\nGrimaud totteli.\n\nKaikki mitä Grimaud-parka oli voittanut tuolla hetkellisellä\neperoimisellaan, oli se että hänet muutettiin takajoukosta etujoukkoon.\n\nTultuansa vallinsarveen, kääntyivät he katsomaan taaksensa.\n\nEnemmän kuin kolmesataa miestä oli kokoutunut leirin portille; eri\nparvessa nähtiin herra de Busigny, rakuuna, sveitsiläinen ja neljäs\nvedonlyöjä.\n\nAthos otti hatun päästänsä, pisti sen miekkansa kärkeen ja heilutti sitä\nilmassa.\n\nKaikki katsojat vastasivat hänen tervehdykseensä vahvalla\nhurraa-huudolla.\n\nSen jälkeen katosivat kaikki neljä vallinsarveen, jonne Grimaud jo\nheidän edellänsä oli mennyt.\n\n\n\n\nXLV.\n\nMuskettisoturien neuvottelu.\n\n\nNiinkuin Athos oli arvannut, ei vallinsarvessa ollut muuta\npuollustusväkeä kuin muudan tusina kaatuneita ranskalaisia ja\nrochellelaisia.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Athos, joka johti retkikuntaa, sill'aikaa kuin\nGrimaud laittaa ruokapöytää kuntoon, kerätkäämme kokoon musketit ja\npatruunat. Me voimme sitä paitsi keskustella sen ohella. Nuo herrat,\nlisäsi hän, osoittaen kuolleita, eivät kuule puhettamme.\n\n-- Mutta me voimme heittää heidät kumminkin juoksuhautaan, sanoi\nPorthos, sittenkuin olemme ensin tarkoin tutkineet, eikö heidän\ntaskuissansa olisi mitään.\n\n-- Niin kyllä, sanoi Athos, mutta se on Grimaud'in asia.\n\n-- No niin, sanoi d'Artagnan, tutkikoon heidät Grimaud ja heittäköön\nheidät sitten yli muurin.\n\n-- Elkäämme tehkö niin, sanoi Athos, heistä voi olla meille hyötyä.\n\n-- Mitä hyötyä meille voi olla noista kuolleista? sanoi Porthos; sinä\nolet houkko, Athos ystäväni.\n\n-- Enpä olekkaan, vastasi Athos; kuinka monta muskettia on, hyvät\nherrat?\n\n-- Kaksitoista, vastasi Aramis.\n\n-- Kuinka monta patruunaa?\n\n-- Satakunta.\n\n-- Siinä on niin paljo kuin tarvitsemme, pankaamme musketit latinkiin.\n\nJa he rupesivat työhön. Kun viimeinen musketti oli latingissa, antoi\nGrimaud merkin, että aamiainen oli valmiina.\n\nAthos vastasi, yhä vaan viittauksilla, että: hyvä on, ja viittasi\nGrimaud'ia menemään erääsen katoksen tapaiseen, josta viittauksesta\nGrimaud ymmärsi että hänen oli rupeaminen vahtiin. Kuitenkin,\nlieventääksensä vahdinpidon ikävyyttä, salli Athos hänen ottaa mukaansa\nleipää, lihapaistia ja pullon viiniä.\n\n-- Nyt aterioimaan, hyvät herrat! sanoi Athos.\n\nNeljä ystävystä istuutuivat maahan jalat ristiin, niinkuin turkkilaiset\ntai räätälit.\n\n-- No, sanoi d'Artagnan, nyt, kun sinulla ei enää ole mitään peljättävää\nettä kukaan kuulisi, toivon minä sinun ilmoittavan meille salaisuutesi.\n\n-- Minä toivon voivani toimittaa teille sekä huvia että kunniaa, hyvät\nherrat, sanoi Athos. Minä olen antanut teidän tehdä herttaisen\nhuvimatkan; kas tässä mitä herkullisin aamiainen, ja tuolla viisisataa\nhenkeä, jotka te voitte nähdä ampuma-aukoista, ja jotka pitävät meitä\njoko hulluina tai sankareina, -- kaksi laatua tyhmyreitä, jotka ovat\npaljon toistensa kaltaisia.\n\n-- Mutta tuo salaisuus! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Salaisuus, vastasi Athos, on se, että minä eilen illalla kohtasin\nmylady'n.\n\nD'Artagnan oli jo nostanut lasin huulilleen, mutta \"mylady\"-sanan\nkuultuansa rupesi hän niin vapisemaan, että hän laski lasin pois\nkädestänsä, estääksensä sisällyksen läikkymästä maahan.\n\n-- Sinä olet siis nähnyt vaim...\n\n-- Vaiti sinä! keskeytti Athos. Sinä unhotat, ystäväni, ett'eivät nämä\nherrat tässä, niinkuin sinä, tiedä minun perhesalaisuuksistani; minä\nolen tavannut mylady'n.\n\n-- Ja missä? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Noin parin lieu'n päässä täältä, Colombier-Rouge'n ravintolassa.\n\n-- Siinä tapauksessa olen minä hukassa, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Etpä aivan sentään vielä, sanoi Athos, sillä näihin aikoin on hän jo\nkaukana Ranskanmaan rannikosta.\n\nD'Artagnan hengitti vapaammin.\n\n-- Mutta kaiken päätteeksi, kuka on vihdoin tuo mylady? kysyi Porthos.\n\n-- Eräs ihastuttava nainen, sanoi Athos, maiskutellen huulillansa\nvaahtoavaa viiniä. Saakelin isäntä! huudahti hän. Hän antaa meille\nanjou-viiniä samppanjan sijaan, ja minä luulen että annamme pettää\nitseämme. Niin, jatkoi hän, ihastuttava nainen, joka on osoittanut\nhyvyyttä ystäväämme d'Artagnan'ia kohtaan, joka vuorostaan on tehnyt\nhänelle lempo tiesi minkä kepposen, minkä tuo nainen aikoi kostaa,\nkuukausi taaksepäin, yrittämällä murhauttaa hänet musketin luodilla, ja\nkahdeksan päivää taaksepäin, yrittämällä myrkyttää hänet, ja eilen,\npyytämällä hänen päätänsä kardinaalilta.\n\n-- Kuinka? onko hän pyytänyt minun päätäni kardinaalilta! huudahti\nd'Artagnan, kalpeana kauhistuksesta.\n\n-- Se on yhtä totta kuin evankeliumi, sanoi Porthos; minä kuulin sen\nomilla korvillani.\n\n-- Minä myös, sanoi Aramis.\n\n-- Silloin, sanoi d'Artagnan, laskien masentuneena käsivartensa alas, on\ntarpeetonta enää taistella; yhtä hyvin voin jo ampua luodin otsaani,\nniin sitten on kaikki lopussa.\n\n-- Se on viimeinen tyhmyys, mitä tulee tehdä, sanoi Athos, koska se on\nainoa, mitä ei voi parantaa.\n\n-- Mutta enhän voi koskaan päästä pakoon moisia vihollisia, sanoi\nd'Artagnan. Ensinkin tuo tuntematon Meung'in mies, sitten de Wardes,\njolle olen antanut kolme miekan pistoa, sitten mylady, jonka salaisuuden\nperille olen päässyt; ja vihdoin kardinaali, jonka kostotuumat olen\nturmellut.\n\n-- No niin, sanoi Athos, siinä on vaan neljä, ja meitä on neljä, siis\nyksi yhtä vastaan. Saakeli, jos meidän on uskominen Grimaud'in\nviittauksia, niin on meillä kohta paljon lukuisampaa vihollisjoukkoa\nvastaan taisteltavana! Mitäs nyt, Grimaud? sanoi Athos. Asian tärkeyteen\nkatsoen sallin sinun puhua, mutta elä puhu liikoja! No, mitä näet?\n\n-- Erään joukon.\n\n-- Kuinka monta?\n\n-- Kaksikymmentä.\n\n-- Mitä miehiä?\n\n-- Kuusitoista kaivumiestä ja neljä sotilasta.\n\n-- Kuinka kaukana?\n\n-- Viidensadan askeleen päässä.\n\n-- Hyvä, sitten on meillä vielä aikaa syödä lintupaistiamme ja juoda\nlasin viiniä terveydeksesi, d'Artagnan. Maljasi!\n\n-- Maljasi! toistivat Porthos ja Aramis.\n\n-- No niin, maljani, olkoon menneeksi, vaikka en usko teidän\ntoivotustenne minua suuresti hyödyttävän.\n\n-- Oh, kyllä kaikki hyvin käy, sanoi Athos, tyhjentäen lasinsa, jonka\njälkeen hän nousi levollisesti seisovilleen, otti ensimäisen musketin\nminkä käsiinsä sai, ja meni ampuma-aukolle.\n\nPorthos, Aramis ja d'Artagnan tekivät samoin. Grimaud sai käskyn asettua\nheidän taaksensa lataamaan käytettyjä musketteja uudelleen.\n\nHetkisen perästä nähtiin parven tulevan; se kulki jonkunmoista\njuoksuhautaa myöten, joka yhdisti vallinsarven ja kaupungin.\n\n-- Hiisi vieköön! sanoi Athos, mitäs tässä nyt ruvettiin meitä\nvaivaamaan parinkymmenen kuokka- ja lapiomiehen vuoksi! Grimaud olisi\nvoinut vaan viitata heitä menemään tiehensä, ja minä olen varma siitä\nettä he olisivat antaneet meidän olla rauhassa.\n\n-- Minä puolestani epäilen sitä, sanoi d'Artagnan, sillä he lähestyvät\nsangen päättäväisinä. Sitä paitsi työmiesten joukossa on neljä\nsotamiestä ja yksi korpraali, kaikki musketeilla varustettuina.\n\n-- Sitten he eivät ole meitä havainneet, sanoi Athos.\n\n-- Kunniani kautta, sanoi Aramis, minun täytyy tunnustaa että minusta\ntuntuu vastenmieliseltä ampua noita porvari-raukkoja.\n\n-- Huono pappi, sanoi Porthos, joka säälii kerettiläisiä!\n\n-- Todella, sanoi Athos, Aramis on oikeassa, ja minä menen varoittamaan\nheitä.\n\n-- Mitä peijakasta sinä nyt aiot tehdä? kysyi d'Artagnan; sinut\nammutaan, ystäväni.\n\nAthos ei huolinut varoituksesta; hän astui muurin aukkoon, musketti\ntoisessa, hattu toisessa kädessä.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, kääntyen sotilaihin ja työmiehiin, jotka\nhämmästyneinä tuosta nä'ystä pysähtyivät noin viidenkymmenen askeleen\npäähän vallinsarvesta, hyvät herrat, virkkoi hän kohteliaasti kumartaen;\nminä olen muutamien ystävieni kanssa täällä vallinsarvessa syömässä\naamiaista. Niinkuin tiedätte, ei mikään ole harmillisempaa kuin tulla\nhäirityksi ruokailun aikana; me pyydämme siis, jos teillä kaikin mokomin\non täällä jotakin tekemistä, odottamaan kunnes olemme syöneet\naamiaisemme tai menemään pois ja palaamaan myöhemmin, ell'ette\nmahdollisesti haluaisi jättää kapinoitsijain joukkoa ja sen sijaan tulla\ntänne juomaan kanssamme Ranskan kuninkaan maljan.\n\n-- Varo itseäsi, Athos! sanoi d'Artagnan; etkö näe että he tähtäävät?\n\n-- Kyllä, kyllä, sanoi Athos, mutta he ovat porvareita, jotka ampuvat\nsangen huonosti, eivätkä, siis saa sattumaan.\n\nSamassa pamahti neljä laukausta ja luodit litistyivät aukon reunamiin\nAthoksen ympärillä, -- ei yksikään osunut häneen.\n\nNeljä laukausta pamahti heille vastaukseksi melkein samassa\nsilmänräpäyksessä, mutta ne olivat paremmin suunnattuja kuin\nhyökkääjien; kolme sotamiestä kaatui paikalla ja yksi työmies\nhaavoittui.\n\n-- Grimaud, tänne toinen musketti! sanoi Athos, joka vielä seisoi\naukossa.\n\nGrimaud totteli heti. Kolme ystävystä olivat vuorostaan myös latanneet\nmuskettinsa. Toiset laukaukset pamahtivat; korpraali ja kaksi\nkaivumiestä kaatui, ja muut lähtivät pötkimään pakoon.\n\n-- Kas niin, herrat, tehkäämme nyt hyökkäys, sanoi Athos.\n\nJa neljä ystävystä syöksivät ulos, tulivat taistelukentälle, ottivat\nsotamiesten ja korpraalin aseet, ja varmoina siitä ett'eivät pakenijat\npysähtyisi ennenkuin kaupungissa, palasivat he takaisin vallinsarveen\nvoitonmerkkineen.\n\n-- Lataa uudestaan musketit, Grimaud, sanoi Athos, ja me, hyvät herrat,\njatkakaamme aamiaistamme ja keskustelkaamme. Mihinkäs jäimmekään?\n\n-- Minä muistan, sanoi d'Artagnan, sinä sanoit että mylady, pyydettyään\nkardinaalilta minun päätäni, jätti Ranskan rannikon. Ja minne menee hän?\nlisäsi d'Artagnan, joka tahtoi halukkaasti tietää mylady'n matkan\nsuuntaa.\n\n-- Hän menee Englantiin, vastasi Athos.\n\n-- Missä tarkoituksessa?\n\n-- Murhaamaan tai murhauttamaan Buckingham'ia.\n\nD'Artagnan huudahti hämmästyksestä ja harmista.\n\n-- Mutta sehän on kurjamaista! sanoi hän.\n\n-- Oh, mitä siihen tulee, vastasi Athos, pyydän minä sinun olemaan varma\nsiitä ett'ei se suuresti minua huoleta. Nyt kun olet lopettanut työsi,\nGrimaud, ota korpraalin miekka, sido siihen ruokaliina ja pane se\nheilumaan vallinsarven harjalle, että rochellelaiset näkisivät täällä\nolevan urhoollisia ja rehellisiä kuninkaan sotureita.\n\nGrimaud totteli äänetönnä. Hetkisen perästä liehui valkoinen lippu\nneljän ystävyksen pään päällä. Mieltymyksen jymy kajahti leiristä; puoli\nleiriä tunkeili leirin porteilla.\n\n-- Kuinka! sanoi d'Artagnan, sinua ei suuresti huoleta, murhaako tai\nmurhauttaako hän Buckingham'in? Muista, että herttua on meidän\nystävämme.\n\n-- Herttua on englantilainen ja sotii meitä vastaan; tehköön hän siis\nherttualle mitä hän tahtoo; siitä en minä välitä enempää kuin tyhjästä\npullosta.\n\nJa Athos heitti luotansa viidentoista askeleen päähän kädessänsä olevan\ntyhjän pullon, josta hän oli kaatanut viimeisenkin pisaran lasiinsa.\n\n-- Mutta, sanoi d'Artagnan, minä en hylkää Buckingham'ia tuolla tavoin;\nhänhän antoi meille mitä kauniimmat hevoset.\n\n-- Ja erittäinkin sangen kauniit satulat, huomautti Porthos.\n\n-- Sitä paitsi, sanoi Aramis, Jumala tahtoo syntisen kääntymistä, mutta\nei hänen kuolemaansa.\n\n-- Amen! vastasi Athos, ja me palaamme vielä siihen asiaan, jos\nsellainen sinua huvittaa; mutta mielestäni tärkeintä tässä asiassa oli,\nja minä olen varma että sinä, d'Artagnan, ymmärrät minua, että tuolta\nnaiselta oli saatava pois eräs valtakirja, jonka hän oli pusertanut\nkardinaalilta ja jonka avuin hän voisi rankaisematta vapauttaa itsensä\nsinusta ja ehkäpä myöskin meistä.\n\n-- Tuo olento on siis koko pahahenki! sanoi Porthos, ojentaen lautasensa\nAramikselle, joka leikkasi lintua.\n\n-- Ja onko tuo valtakirja vielä hänen käsissänsä? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Ei, se on joutunut minun käsiini; en voi sanoa saaneeni sitä juuri\nilman vaivatta, sillä silloin valhettelisin.\n\n-- Rakas Athokseni, sanoi d'Artagnan, en voi enää lukea niitä kertoja,\njoista minun tulee kiittää sinua hengestäni.\n\n-- Sinä jätit siis meidät, palataksesi hänen luoksensa? kysyi Aramis.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Ja sinulla on tuo kardinaalin kirje? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Tässä se on, sanoi Athos.\n\nJa näin sanoen veti hän takkinsa taskusta tuon kallis-arvoisen paperin.\n\nD'Artagnan avasi sen kädellä, jonka vapisemista hän ei edes\nkoettanutkaan peitellä, ja luki:\n\n    \"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun\n    käskystäni ja valtion hyväksi.\n\n    3 päivä Joulukuuta 1627.\n\n                                             Richelieu.\"\n\n-- Toden totta, sanoi Aramis, sehän on täydellinen anteeksi-antamus.\n\n-- Tuo paperi on revittävä palaisiksi, sanoi d'Artagnan, joka luuli\nlukevansa kuoleman-tuomionsa.\n\n-- Ei, päin vastoin, sanoi Athos, tämä pitää huolellisesti säilyttää;\nminä en tahtoisi luopua tästä paperista, vaikka se peitettäisiin\nkullalla.\n\n-- Ja mitä aikoo tuo nainen nyt tehdä? kysyi nuori mies.\n\n-- Ah, sanoi Athos huolettomasti, hän kirjoittaa kaiketi kardinaalille\nettä eräs kirottu Athos-niminen muskettisoturi on väkivallalla häneltä\nryöstänyt hänen suojeluskirjeensä; hän antaa kaiketi samassa kirjeessä\nkardinaalille sen neuvon että hän pelastaisi hänet samalla kertaa sekä\nAthoksesta että hänen molemmista ystävistänsä Porthoksesta ja\nAramiksesta. Kardinaali on muistava että ne ovat samoja miehiä, joita\nhän aina on kohdannut tiellänsä; silloin hän jonakin päivänä otattaa\nkiini d'Artagnan'in ja ett'ei hänen aikansa kävisi pitkästyttäväksi,\nlähettää meidät hänelle seuralaisiksi Bastiljiin.\n\n-- Mutta, sanoi Porthos, tuo on surullista pilaa, ystäväni.\n\n-- Minä en laske pilaa.\n\n-- Kuuleppas, sanoi Porthos, olisi paljon pienempi synti nutistaa\nkuoliaaksi tuo kirottu mylady kuin tappaa noita hugenotti-parkoja, jotka\neivät koskaan ole muuta pahaa tehneet kuin laulaneet ranskaksi samoja\nvirsiä, mitä me laulamme latinaksi.\n\n-- Mitäs apotti siitä sanoo? kysyi Athos tyynesti.\n\n-- Minä sanon että olen samaa mieltä kuin Porthos, vastasi Aramis.\n\n-- Entäs minä sitten! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Onneksi on hän jo matkojen päässä, virkkoi Porthos, sillä minun\ntäytyy tunnustaa että täällä olisi hän minulle suureksi haitaksi.\n\n-- Minua haittaa hän yhtä paljon Englannissa kuin Ranskassa, sanoi\nAthos.\n\n-- Minua haittaa hän kaikkialla, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Mutta kun hän oli sinun vallassasi, miksikä et hukuttanut tai\nkuristanut tai hirttänyt häntä? Kuolleet eivät juoruile.\n\n-- Luuletko niin, Porthos? vastasi muskettisoturi kolkosti hymyten,\njonka hymyilyn d'Artagnan yksin ymmärsi.\n\n-- Minulle johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Sano se! kehoittivat muskettisoturit.\n\n-- Aseihin! huusi Grimaud.\n\nNuoret miehet nousivat nopeasti ylös ja juoksivat muskettinsa luoksi.\n\nTällä kertaa lähestyi parin-, kolmenkymmenen miehen suuruinen parvi, ja\nne eivät olleet työmiehiä, vaan sotilaita.\n\n-- Mitä jos palaisimme leiriin? ehdotteli Porthos. Tämä ei ole\ntasaväkistä peliä.\n\n-- Mahdotonta, ja kolmesta syystä, vastasi Athos: ensiksi emme ole vielä\nlopettaneet aamiaistamme; toiseksi on meillä vielä tärkeitä asioita\npuhuttavana; kolmanneksi puuttuu vielä kymmenen minuuttia ennenkuin\ntunti on täysi.\n\n-- Kuulkaapas nyt, sanoi Aramis, meidän täytyy tehdä\ntaistelu-suunnitelma.\n\n-- Se on varsin yksinkertainen, sanoi Athos; niin pian kuin vihollinen\non pyssynkantomatkalla, ammumme; jos he jatkavat ryntäämistä, ammumme\nyhä niin kauvan kuin meillä on ampumavaroja; jos jäännösjoukko sitten\nvielä rynnistää eteenpäin, annamme heidän tulla muurin juurelle saakka,\nja silloin sysäämme heidän niskaansa kappaleen tuota muuria, joka\nikäänkuin ihmeen avulla pysyy tasapainossa.\n\n-- Bravo! sanoi Porthos, sinä olet toden totta syntynyt kenraaliksi,\nAthos veikkoseni, ja kardinaali, joka luulee olevansa suuri sotaherra,\non mitätön sinun verrallasi.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Athos, ei yhtään laukausta hukkaan, minä pyydän;\nottakaa kukin oma miehenne.\n\n-- Minulla jo on, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Minulla myös, sanoi Porthos.\n\n-- Samoin minulla, sanoi Aramis.\n\n-- No niin, laukaiskaa! huusi Athos.\n\nNeljä laukausta kuuluivat yhtenä pamauksena, mutta neljä miestä kaatui.\n\nHeti paikalla kuului rummun pärrytys ja pieni joukko lähestyi\nryntäys-askelin.\n\nNyt seurasi laukaus laukauksen perästä ilman säännönmukaisuutta, vaan\naina kumminkin yhtä huolellisesti tähdättynä; mutta ikäänkuin tuntien\nystäväimme vähäisen lukumäärän, jatkoivat rochellelaiset ryntäystä yhä\nkiihkeämmässä vauhdissa.\n\nKolme laukausta kaatoi kaksi miestä, mutta jäännökset eivät sittenkään\nhiljentäneet kulkuansa.\n\nKun viholliset olivat päässeet vallinsarven juurelle, oli heitä vielä\njälellä neljä- tai viisitoista miestä; heitä vastaan laskettiin\nviimeinen laukaus-sarja, mutta se ei heitä hillinnyt; he syöksyivät\nhautaan ja alkoivat kiivetä muurin aukkoa kohden.\n\n-- Kas niin, ystäväni, sanoi Athos, tehkäämme nyt loppu leikistä.\nMuurille! muurille!\n\nJa neljä ystävystä, Grimaud apumiehenä, rupesivat nyt muskettiensa\npiipuilla työntämään muuria, joka alkoi järkkyä kuin tuulen\nhuojuttamana, irtautui perustuksestansa ja kaatui hautaan hirveällä\njyrinällä; kuului kauhea parahdus, tomupilvi kohosi taivasta kohden ja\nkaikki oli ohitse.\n\n-- Lienemmeköhän musertaneet heidät viimeiseen mieheen saakka? sanoi\nAthos.\n\n-- Siltä todella näyttää, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Ei, sanoi Porthos, tuolla on pari kolme, jotka nilkuttaen juoksevat\ntiehensä.\n\nKolme tai neljä noita onnettomia pakeni todellakin verisenä ja\nmultaisena notkotietä kaupunkiin päin; siinä oli koko jäännös tuosta\npienestä joukosta.\n\nAthos katsahti kelloonsa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, nyt olemme olleet täällä tunnin täyteen, ja\nveto on voitettu, mutta meidän ei pidä olla kitsastelijoita; sitä paitsi\nd'Artagnan ei vielä ole lausunut ajatustansa.\n\nJa levollisena kuin ainakin istahti muskettisoturi aamiais-jäännösten\nääreen.\n\n-- Ajatustaniko? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Niin, sanoithan että sinulle pisti päähän joku ajatus.\n\n-- Ah, nyt muistan, sanoi d'Artagnan; minä lähden toistamiseen käymään\nEnglannissa ja haen käsiini herra Buckingham'in.\n\n-- Ei, d'Artagnan, sitä sinä et tee, sanoi Athos kylmästi.\n\n-- Miksikä en? Enkö ole jo kerran käynyt siellä?\n\n-- Kyllä, vaan silloin ei ollut sota; silloin oli herra Buckingham\nliittolainen eikä vihollinen; mitä nyt aiot tehdä, se selitettäisiin\nkavallukseksi.\n\nD'Artagnan huomasi sen syyn päteväksi ja vaikeni.\n\n-- Kuulkaapas, sanoi Porthos, minulla on myös eräs ajatus.\n\n-- Kuunnelkaamme Porthoksen ajatusta, sanoi Aramis.\n\n-- Minä pyydän lomaa herra de Tréville'ltä jollakin tekosyyllä, jonka te\nkeksitte, sillä minä en juuri pysty tekosyitä keksimään. Mylady ei minua\ntunne; minä lähestyn häntä hänen pelkäämättänsä, ja kun olen saanut\nkaunottaren käsiini, niin kuristan hänet.\n\n-- Todella, sanoi Athos, minä melkein olisin taipuvainen hyväksymään\nPorthoksen ehdotuksen.\n\n-- Hyi toki! sanoi Aramis, tappaa naista! Ei, kuulkaapas, minä olen\nkeksinyt oikean keinon.\n\n-- Annappa kuulua, Aramis, sanoi Athos, joka mukautui hyvin herkästi\ntuon nuoren soturin mielipiteihin.\n\n-- Pitää antaa kuningattarelle tieto asiasta.\n\n-- Aivan oikein, huusi Porthos ja d'Artagnan yhteen ääneen, sepä taitaa\nolla vaan paras keino.\n\n-- Antaa tieto kuningattarelle? kysyi Athos; ja millä tavalla? Onko\nmeillä mitään yhteyttä hovin kanssa? Voimmeko lähettää ketään Pariisiin,\nilman että kukaan saa siitä leirissä tietää? Täältä on Pariisiin sata\nneljäkymmentä lieu'tä; kirjeemme ei ennätä edes Angers'iin saakka\nennenkuin jo olemme vankeudessa joka kynsi.\n\n-- Mitä tulee kirjeen saattamiseen varmoja teitä kuningattaren käsiin,\nsanoi Aramis punastuen, sen otan minä huolekseni; minä tunnen erään\nneuvokkaan henkilön Tours'issa...\n\nAramis pysähtyi, nähdessään Athoksen hymyilevän.\n\n-- No, etkö tyydy semmoiseen keinoon, Athos? sanoi d'Artagnan.\n\n-- En minä sitä kokonaan hylkää, vastasi Athos, mutta tahdon vaan\nhuomauttaa Aramista siitä, että ken hyvänsä, paitsi joku meistä, on\nepäluotettava, että kaksi tuntia sen jälkeen kuin sananviejä on\nlähtenyt, kardinaalin kapusiinimunkit, kätyrit ja mustatakkiset osaavat\nsinun kirjeesi ulkoa ja että sinä ja sinun neuvokas ystäväsi vangitaan.\n\n-- Puhumattakaan siitä, sanoi Porthos, että kuningatar kyllä pelastaisi\nherra Buckingham'in, vaan ei suinkaan meitä.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, Porthoksen huomautus on sangen\njärjellinen.\n\n-- Ah, mitäs kaupungissa on tekeillä? sanoi Athos.\n\n-- Siellä rumputetaan yleiseen marssiin.\n\nNeljä ystävystä kuuntelivat; rumpujen pärrytys kaikui todellakin heidän\nkorviinsa.\n\n-- Saattepa nähdä että he lähettävät meitä vastaan koko rykmentin, sanoi\nAthos.\n\n-- Ethän vaan aikone ruveta taistelemaan koko rykmenttiä vastaan? sanoi\nPorthos.\n\n-- Miksikä en? vastasi muskettisoturi. Tunnenpa olevani juuri sillä\npäällä ja olisin valmis taistelemaan vaikka armeijaa vastaan jos vaan\nolisimme olleet niin varovaisia että olisimme ottaneet tusinan pulloja\nlisää mukaamme.\n\n-- Totta tosiaan rumpu lähestyy! sanoi d'Artagnan.\n\n-- Anna sen lähestyä, sanoi Athos; täältä on neljännestunnin matka\nkaupunkiin, siis yhtä pitkä matka sieltä tänne. Siinä on aikaa enemmän\nkuin tarvitsemme, tehdäksemme suunnitelmamme; jos me lähdemme täältä,\nemme koskaan saa näin sopivaa paikkaa. Tietäkääs, hyvät herrat, nyt\njuuri pisti eräs tuuma päähäni.\n\n-- Annappas kuulua!\n\n-- Sallikaa minun antaa Grimaud'ille muutamia tarpeellisia käskyjä.\n\nAthos viittasi palvelijaansa tulemaan luoksensa.\n\n-- Grimaud, sanoi Athos, osoittaen linnansarvessa olevia kuolleita,\naseta nuo herrat muuria vasten, pane hatut heidän päähänsä ja sovita\nkivääri heidän käsiinsä.\n\n-- Suuri mies! huudahti d'Artagnan, minä käsitän aikomuksesi.\n\n-- Käsitätkö? kysyi Porthos.\n\n-- Entäs sinä, Grimaud, käsitätkö sinä? kysyi Aramis.\n\nGrimaud viittasi myöntävästi.\n\n-- Muuta ei tarvita, sanoi Athos, palatkaamme tuumaani.\n\n-- Minä tahtoisin ensin käsittää, sanoi Porthos.\n\n-- Se on tarpeetonta.\n\n-- Aivan niin, Athoksen tuuma, sanoivat yhteen ääneen d'Artagnan ja\nAramis.\n\n-- Tuolla mylady'llä, tuolla naisella, tuolla elukalla, tuolla pedolla\non luullakseni lanko, sinun puheesi mukaan, d'Artagnan.\n\n-- Niin on, minä tunnen hänet hyvin, ja luulen ett'ei hän ole aivan\nhyvässä sovussa kälynsä kanssa.\n\n-- Se ei pilaa asiaa, vastasi Athos, ja jos hän inhoisi häntä, olisi se\nvielä parempi.\n\n-- Jos niin on, silloin on asianlaita mielemme mukaan.\n\n-- Mutta minä, intti Porthos, tahtoisin toki käsittää mitä tuo\nGrimaud'in puuha tarkoittaa.\n\n-- Vaiti, Porthos! sanoi Aramis.\n\n-- Mikä on tuon langon nimi?\n\n-- Lord Winter.\n\n-- Missä on hän nyt?\n\n-- Hän palasi Lontoosen heti kuin sota syttyi.\n\n-- Hyvä! hän on juuri se mies, jota tarvitsemme, sanoi Athos. Hänelle on\nasia ilmoitettava, hänelle on annettava tieto siitä että hänen kälynsä\naikoo murhata erään henkilön, ja pyydettävä häntä pitämään mylady'ä\nsilmällä. On kaiketi Lontoossa, toivon ma, joku _Magdalena-kodin_ tai\n_Turva-kodin_ tapainen laitos: sinne toimittakoon hän kälynsä, niin\nsaamme olla huoleti.\n\n-- Niin, niin kauvan kuin hän siellä pysyy, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Ah, kunniani kautta, sanoi Athos, sinä pyydät liian paljoa,\nd'Artagnan veikkoseni! Minä olen antanut nyt kaikki mitä minulla oli, ja\nnyt sanon että varastoni on lopussa.\n\n-- Minun mielestäni tuo ehdotus on paras, sanoi Aramis. Me ilmoitamme\nsamalla kertaa kuningattarelle ja lord Winter'ille.\n\n-- Niin, mutta kenen saatamme lähettää viemään kirjettä Tours'iin ja\nLontoosen?\n\n-- Minä vastaan Bazin'ista, sanoi Aramis.\n\n-- Ja minä Planchet'ista, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Niin, sanoi Porthos, ell'emme itse voi lähteä leiristä, voivat kyllä\nmeidän lakeijamme.\n\n-- Se on tietty, sanoi Aramis, ja jo aivan tänä päivänä kirjoitamme\nkirjeet, varustamme palvelijamme rahoilla, ja he lähtevät.\n\n-- Varustamme heidät rahoilla? kysyi Athos; teillä on siis rahoja?\n\nNeljä ystävystä katsoivat toisiinsa ja heidän kasvonsa pilvistyivät,\nvaikka ne vast'ikään olivat niin valoisat.\n\n-- Katsokaas, huudahti d'Artagnan, tuolla näen liikkuvan mustia ja\npunaisia pilkkuja. Minkätähden sanoit \"rykmentti\", Athos? Tuohan on koko\narmeija.\n\n-- Niinpä todellakin, vastasi Athos, sielläpä he tulevat! Mokomat\nkavalat veitikat, kun tulevat aivan torvitta ja rummuitta, kaikessa\nhiljaisuudessa. Hohoi, Grimaud, joko työsi on valmis?\n\nGrimaud viittasi myöntävästi ja osoitti muudanta tusinaa ruumiita, jotka\nhän oli sovitellut mitä omituisimpiin asentoihin, toiset kivääri olalle,\ntoiset tähtäämään, toiset miekka käteen.\n\n-- Bravo! sanoi Athos, tuopa antaa arvoa sinun mielikuvituksellesi.\n\n-- Kaikessa tapauksessa, sanoi Porthos, tahtoisin minä kumminkin\nmielelläni käsittää...\n\n-- Lähtekäämme ensin matkaamme, sanoi d'Artagnan, kyllä sitten käsität\nasian.\n\n-- Vielä hetkinen, hyvät herrat, vielä hetkinen! Antakaa Grimaud'in\nsääliä ruuat korjuusen.\n\n-- Ah, sanoi Aramis, mustat ja punaiset pilkut kasvavat\nsilminnähtävästi, ja minä olen samaa mieltä kuin d'Artagnan; minä luulen\nett'ei meillä ole aikaa hetkeäkään hukata, jos aiomme ennättää\nleiriimme.\n\n-- Kunniani kautta, sanoi Athos, minulla ei ole enää mitään lähtöämme\nvastaan; vetomme määräsi yhden tunnin; nyt olemme olleet puolitoista;\nnyt ei ole mitään sanomisen sijaa; lähtekäämme, hyvät herrat,\nlähtekäämme.\n\nGrimaud oli jo mennyt etukynnessä korineen ja jälkiruokineen.\n\nNeljä ystävystä seurasivat häntä ja olivat jo kulkeneet kymmenkunnan\naskelta.\n\n-- Mutta, huudahti Athos, mitä saakelia me ajattelemme, herrat!\n\n-- Oletko unhottanut jotakin? kysyi Aramis.\n\n-- No lippu, hiidessä! Ei suinkaan lippua voi jättää vihollisten käsiin,\nvaikka se onkin vaan ruokaliina.\n\nAthos kiiruhti takaisin vallinsarveen, kiipesi muurin harjalle ja otti\nlipun; mutta kun rochellelaiset olivat jo päässeet pyssynkantaman\npäähän, suuntasivat he kauhistavan luotituiskun tuota miestä kohden,\njoka aivan kuin huviksensa asettui ammuttavaksi.\n\nOlisippa voinut luulla taikavoiman suojelevan Athosta, sillä luodit\nvinhuivat hänen ympärillään, vaan ei yksikään osunut häneen.\n\nAthos heilutti lippuansa, käänsi selkänsä vihollisille ja tervehti\nleirissä-olijoita. Molemmilta puolin kuului vahvoja huutoja, toiselta\nharmin, toiselta ihastuksen.\n\nUusi luotituisku seurasi ensimäistä, ja kolme luotia lävisti\nruokaliinan, tehden siitä todellisen lipun.\n\nLeiristä kuului ylt'yleensä huutoja: Alas! alas!\n\nAthos laskeutui alas; hänen toverinsa, jotka tuskissaan odottivat häntä,\nnäkivät ilolla hänen palaavan.\n\n-- Tule, Athos, joudu, huusi d'Artagnan, juoskaamme joutuun; nyt, kun\nolemme saaneet kaikki selville, paitsi rahat, olisi tyhmyyttä tapattaa\nitsensä.\n\nMutta Athos käveli majesteetillisen levollisena; kun hänen toverinsa\nnäkivät kaikki kehoitukset turhiksi, mukautuivat he kulkemaan hänen\ntapaansa.\n\nGrimaud ja hänen korinsa olivat päässeet kauvas edelle ja olivat\nulkopuolella pyssynkantamaa.\n\nHetkisen perästä kuului raju pyssyn pauke.\n\n-- Mitä se on? kysyi Porthos; ja mitä he ampuvat? Minä en kuule mitään\nluodin vinkumista enkä näe ketään vihollista.\n\n-- He ampuvat meidän kuolleitamme, vastasi Athos.\n\n-- Mutta meidän kuolleet eivät vastaa laukauksiin.\n\n-- Aivan oikein; silloin viholliset luulevat meidän olevan väijyksissä\nja neuvottelevat; viimein lähettävät he airueen ja kun he huomaavat\nkepposen, olemme jo ulkopuolella pyssynkantamaa. Sentähden elkäämme\nhuoliko kiirehtiä, ett'emme rientäessämme hanki itsellemme pistoksia.\n\n-- Ah, nyt käsitän! sanoi Porthos hämmästyneenä.\n\n-- No sepä hyvä! sanoi Athos, kohauttaen olkapäitänsä.\n\nRanskalaiset huusivat ihastuksesta, kun he näkivät noiden neljän\nystävyksen palaavan hiljakselleen.\n\nVihdoin kuului uusi pauke; tällä kertaa litistyivät luodit\nmuskettisoturien kulkeman tien vieressä olevia kiviä vasten ja vinhuivat\nkamalasti heidän korvissaan. Rochellelaiset olivat juuri anastaneet\nvallinsarven.\n\n-- Mokomiakin kömpelyksiä! sanoi Athos; kuinka monta me ammuimme?\nKaksitoista vai kuinka?\n\n-- Niin, tai viisitoista.\n\n-- Kuinka monta me musersimme?\n\n-- Kahdeksan tai kymmenen.\n\n-- Ja sitä vastaan ei edes yhtä naarmua! Vai -- kuinkas onkaan? Mitä\nsinulla on kädessä, d'Artagnan? Verta, luulen ma?\n\n-- Ei se ole mitään, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Singahtanut luoti?\n\n-- Ei edes sitä.\n\n-- Mitä se sitten on?\n\nOlemme jo sanoneet että Athos rakasti d'Artagnan'ia kuin omaa poikaansa\nja tuo synkkä, jäykkäluontoinen mies toisinaan huolehti hänestä isän\ntavalla.\n\n-- Ei muuta kuin hierehaava, sanoi d'Artagnan; sormeni sattui joutumaan\nkahden kiven väliin, muurinkiven ja sormuskiven, niin että orvaskesi\nlähti.\n\n-- Semmoista on pitää timanttikiviä sormessaan, poika pahainen! sanoi\nAthos nuhdellen.\n\n-- Vai niin, huudahti Porthos, meillä on siis timantti? Mitä peijakasta\nme sitten valitamme rahan puutetta!\n\n-- Aivan oikein! sanoi Aramis.\n\n-- Hyvin, Porthos! Tällä kertaa sinulla todellakin oli ajatus!\n\n-- Olipa kyllä, sanoi Porthos, pöyhistyen Athoksen kiittämisestä; koska\nkerran on timantti, niin myökäämme se.\n\n-- Mutta, sanoi d'Artagnan, tämä on kuningattaren timantti.\n\n-- Sitä suurempi syy, sanoi Athos; kuningatar pelastaa rakastajansa,\nBuckingham'in herttuan, mikäs on kohtuullisempaa? Kuningatar pelastaa\nmeidät, ystävänsä, se on myös aivan niinkuin olla pitää. Myökäämme\ntimantti. Vai mitä apotti arvelee asiasta? Minä en pyydä saada kuulla\nPorthoksen mieltä, sillä hän on jo sen lausunut.\n\n-- Minun mielestäni, sanoi Aramis punastuen, kun sormus ei ole saatu\nkeltään lemmityltä eikä siis ole mikään lemmenlahja, voipi d'Artagnan\nsen kyllä myödä.\n\n-- Ystäväni, sinä puhut kuin kirja. Sinun neuvosi siis on...\n\n-- Että timantti myödään, vastasi Aramis.\n\n-- No niin, sanoi d'Artagnan hilpeästi, myökäämme se sitten, elkäämmekä\nenää siitä puhuko.\n\nPyssynpauketta kuului yhä vaan, mutta ystävykset olivat jo ulkopuolella\nkantomatkaa ja rochellelaiset ampuivat vaan keventääksensä\nomaatuntoansa.\n\n-- Totta tosiaan, sanoi Athos, aivan viime ripussa pälkähti Porthoksen\npäähän ajatus; nyt olemme leirissä. Siis, hyvät herrat, ei enää\nsanaakaan asiasta! Meitä katsellaan; meitä tullaan vastaan; meitä\nvarmaan kannetaan riemusaatossa.\n\nNiinkuin sanoimme, oli koko leiri todella liikkeellä; yli tuhannen\nhenkeä oli katsellut neljän ystävyksen onnellista urostyötä niinkuin\nnäytelmää ikään, urostyötä, jonka todellista syytä ei osattu\naavistaakkaan. Kuului vaan huutoja: eläköön henkivartijat, eläköön\nmuskettisoturit! Herra de Busigny tuli ensimäisenä kättelemään Athosta,\ntunnustaen menettäneensä vedon. Rakuuna ja sveitsiläinen seurasivat\nhänen perässään ja sitten kaikki toverit järjestyksessä.\nOnnentoivotuksista, kädenpuristuksista, syleilyistä ei ollut tulla\nloppuakaan; rochellelaisille naurettiin nauramastakin päästyä; meteli\noli niin hirmuinen, että kardinaali luuli kapinan syttyneen, ja lähetti\nkapteeninsa La Houdinière'n ottamaan selvää mitä melua se oli.\n\nLähettiläälle selitettiin asia ihastuksen kiihkolla.\n\n-- No? kysyi kardinaali, kun hän näki La Houdinière'n palaavan.\n\n-- Niin, arvoisa herra, vastasi hän, asia on sellainen, että kolme\nmuskettisoturia ja eräs henkivartija olivat lyöneet vedon herra de\nBusigny'n kanssa, menevänsä syömään aamiaista Saint-Gervais'in\nvallinsarveen ja aamiaisen kestäessä vastustelleet vihollista kaksi\ntuntia ja tappaneet emme tiedä kuinka monta rochellelaista.\n\n-- Kysyittekö ketä muskettisoturit olivat nimeltään?\n\n-- Kyllä, arvoisa herra.\n\n-- Ketä he olivat?\n\n-- Herrat Athos, Porthos ja Aramis.\n\n-- Aina vaan nuo kolme urhoollista! mutisi kardinaali. Entäs\nhenkivartija?\n\n-- Herra d'Artagnan.\n\n-- Aina vaan tuo hurja poika! Nuo neljä miestä minun pitää saada\nomakseni.\n\nSamana iltana puhui kardinaali herra de Tréville'n kanssa sen-aamuisesta\nurostyöstä, joka oli yleisenä puheenaineena koko leirissä; herra de\nTréville, joka oli kuullut tapauksen sankareilta itseltään, kertoi sen\nnyt kaikkia erityisseikkojaan myöten Hänen ylhäisyydellensä,\nunhottamatta edes ruokaliina-juttua.\n\n-- Hyvä on, herra de Tréville, sanoi kardinaali, minä pyydän teitä\nhankkimaan minulle tuon ruokaliinan; minä ompelutan siihen kolme\nkultaista liljaa ja lahjoitan sen teidän komppaniiallenne lipuksi.\n\n-- Arvoisa herra, sanoi herra de Tréville, se olisi väärin\nhenkivartijoita kohtaan; herra d'Artagnan ei ole minun, vaan herra\nDesessarts'in komppaniiaa.\n\n-- No niin, ottakaa hänet sitten komppaniiaanne; sanoi kardinaali;\nväärin on ett'eivät nuo neljä urhoollista soturia, jotka niin\nsydämmellisesti pitävät toisistaan, palvele samassa komppaniiassa.\n\nSamana iltana ilmoitti herra de Tréville kolmelle muskettisoturille ja\nd'Artagnan'ille tämän mieluisen uutisen ja käski heidät kaikki neljä\nseuraavaksi päiväksi aamiaiselle luoksensa.\n\nD'Artagnan oli hurmautuneena ilosta. Muistetaanhan hänen elämänsä\nunelman olleen päästä muskettisoturiksi.\n\nKolme ystävystä olivat myöskin hyvin iloissaan.\n\n-- Olipa sinulla todella oivallinen ajatus, sanoi d'Artagnan Athokselle;\nkävi niinkuin sanoit: saimme paljon kunniaa ja saimme rauhassa\nkeskustella tärkeästä asiasta.\n\n-- Jota keskustelua nyt voimme jatkaa ilman että kukaan epäilee meitä,\nsillä tästä puoleen meitä pidetään kardinaalilaisina.\n\nSamana iltana kävi d'Artagnan ilmoittamassa herra Desessarts'ille\nylennyksestänsä.\n\nHerra Desessarts, joka pani d'Artagnan'ille suuren arvon, tarjosi\nhänelle apuansa, kun tuo ylennys toi mukanansa suuria varuskustannuksia.\n\nD'Artagnan hylkäsi tarjouksen, mutta kun hänestä tilaisuus oli sopiva,\npyysi hän herra Desessarts'in arvostelemaan timantin, jonka hän antoi\nhänelle, ilmoittaen haluavansa muuttaa sen rahaksi.\n\nSeuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla tuli herra Desessarts'in\npalvelija d'Artagnan'in luokse ja jätti hänelle pussin, joka sisälsi\nseitsemäntuhatta livre'ä kullassa.\n\nSe oli kuningattaren timantin hinta.\n\n\n\n\nXLVI.\n\nPerhe-asia.\n\n\nAthos oli löytänyt selityksen: _perhe-asia_. Perhe-asia ei ollut\nkardinaalin tiedustelujen alainen; perhe-asia ei koskenut ketään;\nperhe-asioita saattoi toimittaa vaikka koko maailman edessä.\n\nNiin, Athos oli löytänyt selityksen: perhe-asia.\n\nAramis oli löytänyt aatteen: lakeijat.\n\nPorthos oli löytänyt keinon: timantti.\n\nD'Artagnan yksin ei ollut löytänyt mitään, vaikka hän oli tavallisesti\nkaikista neljästä kekseliäin; mutta myönnettävä on että pelkkä mylady'n\nnimi kangistutti hänen ajatusvoimaansa.\n\nMutta tosiaan! mehän erhetymme: hän oli löytänyt ostajan timantillensa.\n\nAamiainen herra de Tréville'n luona oli erinomaisen hauska ja hupainen.\nD'Artagnan oli jo uudessa univormussaan. Kun d'Artagnan oli vartaloltaan\nmelkein Aramiksen kaltainen, ja Aramis, joka, niinkuin muistamme, oli\nsaanut sangen runsaan maksun runojensa kustantajalta, oli teettänyt\nkaikkia kaksi kappaletta, oli hän luovuttanut toisen täysinäisen\nvaruksensa ystävälleen.\n\nD'Artagnan oli nyt päässyt toivojensa perille ja olisi pitänyt itsensä\nylenmäärin onnellisena, ell'ei hän olisi nähnyt mylady'n pilkistävän\nesille ikäänkuin mustan pilven taivaan rannalla.\n\nAamiaisen jälkeen päättivät he tavallisuuden mukaan kohdata toisensa\nillan tultua Athoksen luona, jossa asia lopullisesti ratkaistaisiin.\n\nD'Artagnan vietti päivänsä näyttelemällä leirissä\nmuskettisoturi-pukuansa joka paikassa.\n\nIltaisilla sovittuun aikaan kohtasivat ystävykset toisensa; kolme asiaa\nvaan oli ratkaistavana:\n\n    mitä kirjoitettaisiin mylady'n langolle;\n    mitä kirjoitettaisiin sille neuvokkaalle henkilölle Tours'iin;\n    ja ketkä lakeijat pantaisiin viemään kirjeitä.\n\nJokainen tarjosi omaansa; Athos puhui Grimaud'in äänettömyydestä: hän ei\nmuka avannut suutansa muulloin kuin isäntänsä sitä avatessa; Porthos\nkehui Mousqueton'insa voimaa; hän muka jaksaisi pieksää neljä tavallista\nmiestä; Aramis, joka luotti Bazin'insa neuvokkaisuuteen, ylisteli\nsuurisanaisesti ehdokastansa; d'Artagnan puolestaan asetti kaiken\nluottamuksensa Planchet'in rohkeuteen, josta hän toi esille useita\ntodisteita.\n\nNeljän lakeijan ansiot kilvoittelivat kauvan voitosta ja antoivat\naihetta mitä loistavimpiin ylistyspuheihin, jotka tässä jätämme\nkertomatta, pelosta että ne pitkästyttäisivät lukijaa.\n\n-- Pahaksi onneksi, sanoi Athos, täytyy sen, joka lähetetään, yksin\nomistaa nuo neljä ansiota, äänettömyyden, väkevyyden, neuvokkaisuuden ja\nrohkeuden.\n\n-- Mutta mistä saadaan semmoinen?\n\n-- Se on mahdotonta, sanoi Athos, sen kyllä tiedän; valitkaamme siis\nGrimaud.\n\n-- Valitkaamme Mousqueton.\n\n-- Valitkaamme Bazin.\n\n-- Valitkaamme Planchet; Planchet on rohkea ja neuvokas; siinä on jo\nkaksi noista ominaisuuksista.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi Aramis, tärkeintä ei ole saada tietää, kuka\nmeidän lakeijoistamme on äänettömin, kuka väkevin, kuka neuvokkain, kuka\nurhoollisin, vaan tärkeintä on tietää, kuka panee rahalle suurimman\narvon.\n\n-- Aramiksen miete on sangen järjellinen, sanoi Athos; täytyy ottaa\nlukuun ihmisten puutteet, ei heidän ansioitansa; herra apotti, te olette\nsuuri ihmisluonteen tuntija!\n\n-- Totta kyllä, sanoi Aramis; siinä ei ole kylliksi että me tarvitsemme\ntarkkaa palvelusta onnistuaksemme, vaan me tarvitsemme sitä myös\nvälttääksemme turmioon joutumista, sillä jos asia menestyy huonosti,\nmaksaa se hengen, eikä ainoastaan lakeijan hengen...\n\n-- Hiljemmin, Aramis, sanoi Athos.\n\n-- Vaan myöskin hänen herransa, ehkäpä meidän kaikkien. Ovatko meidän\nlakeijamme kylliksi alttiita panemaan henkensä vaaraan meidän tähtemme?\nEivät.\n\n-- Kunniani kautta, sanoi d'Artagnan, melkeinpä uskaltaisin vastata\nPlanchet'ista!\n\n-- No niin, ystäväni, pane tuon hänen alttiutensa lisäksi vielä vankka\nrahasumma, joka turvaa hänen toimeentulonsa, niin voit vastata hänestä\nvaikka kahdesti, lausui Aramis.\n\n-- Petytpä, hiisi vieköön, petytpä vainenkin, sanoi Athos, joka oli\nhyväluuloinen, kun oli kysymys asioista, vaan pahaluuloinen, kuin oli\nkysymys ihmisistä. He lupaavat vaikka mitä saadaksensa rahat, vaan\nsitten pelko pidättää heidät täyttämästä lupaustansa. Mutta kun kerran\njoutuvat kiini, pannaan heidät lujiin pinteihin, ja silloin tunnustavat\nhe kaikki. Mitä saakelia! emmehän me lapsia ole! Ennenkuin Englantiin\npääsee, (Athos hiljensi ääntänsä) täytyy kulkea halki Ranskanmaan, joka\non täynnä kardinaalin vakoojia ja elukoita; ennenkuin laivaan pääsee,\ntarvitsee passin; ja täytyy osata englanninkieltä, ennenkuin edes voi\nkysyä tietä Lontoosen. Minun mielestäni on asia sangen vaikea.\n\n-- Ei ensinkään, sanoi d'Artagnan, joka halusi kaikin mokomin tuumaa\ntoimeen: minun mielestäni on se päinvastoin sangen helppo. Sehän, hiisi\nvieköön, on sangen luonnollista, että jos lord Winter'ille kirjoitetaan\npäin seiniä, kardinaalin vehkeistä...\n\n-- Hiljemmin, sanoi Athos.\n\n-- Kardinaalin vehkeistä ja valtiosalaisuuksista, jatkoi d'Artagnan\ntotellen varoitusta, niin tietysti me joka mies joudumme pihtiin; mutta\nmehän, niinkuin itse sanoit, Athos, kirjoitamme hänelle perhe-asiasta,\nsehän sinun on muistaminen, ja me kirjoitamme hänelle yksinomaan että\nhän toimittaisi mylady'n heti Lontoosen tultua semmoiseen säilöön ett'ei\nhän voi meitä vahingoittaa. Minä siis kirjoitan hänelle jotenkin\ntämmöisen kirjeen.\n\n-- Annappas kuulua, sanoi Athos, ruveten heti hyvin arvostelijan\nnäköiseksi.\n\n-- \"Arvoisa herra ja rakas ystävä...\"\n\n-- Oh, vai \"rakas ystävä\" englantilaiselle, keskeytti Athos, kaunis\nalku, bravo, d'Artagnan! Nuo pari pikku sanaa vaan revittäisivät sinut\nhevosilla palasiksi.\n\n-- No niin, lienetpä oikeassa; minä kirjoitan siis vaan kuiviltaan:\n\"Arvoisa herra!\"\n\n-- Voitpa vielä kirjoittaa: Mylord! virkkoi Athos, joka suosi paljon\nmuodollisuuksia.\n\n-- Mylord! Muistatteko Luxemburg'in palatsin vierellä olevaa pientä\naitausta?\n\n-- Mainiota! Luxemburg aivan etunenässä! Tuota voisi luulla\nviittaukseksi leskikuningattareen. Sepä oli nerokkaasti! ivasi Athos.\n\n-- No pannaan sitten vaan: \"Mylord! Muistatteko erästä pientä aitausta,\njossa teidän henkeänne säästettiin?\"\n\n-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Athos, sinä et koskaan ole muuta kuin\nhuono kirjoitusmies. \"Jossa teidän henkeänne säästettiin!\" Hyi, tuo ei\nole arvokasta! Rehellistä kunnon miestä ei muistuteta tuommoisista\npalveluksista. Hyvästä työstä muistuttaminen on loukkaamista.\n\n-- Ah, ystäväni, sanoi d'Artagnan, sinä olet tuskastuttava! Jos minun\ntulee kirjoittaa sinun tarkastuksesi alaisena, niin, kunniani kautta,\nennemmin luovun koko toimesta.\n\n-- Ja siinä teet oikein. Hoida sinä muskettiasi ja miekkaasi;\nkumpaistakin käytät kunnialla, vaan jätä kynä apotille; se on hänen\naseitansa.\n\n-- Niinpä kyllä, sanoi Porthos, jätä kynä Aramikselle; hän kirjoittelee\nlatinalaisia teesejä.\n\n-- No niin, olkoon menneeksi! sanoi d'Artagnan. Kirjoita sinä, Aramis,\ntämä kirje meille; mutta pyhän paavin nimessä, kirjoita se hyvin, sillä\nminä sanon jo ennakolta että aion saivarrella sitä ankarasti.\n\n-- Parempaa en pyydä, sanoi Aramis, sillä lapsellisella luottamuksella\nitseensä, joka kaikille runoilijoille on ominaista; sano minulle vaan\nmitä minun on tarvis tietää; olenhan silloin tällöin kuullut sanottavan\nettä tuo käly on kelvoton olento; minulla on siihen todistuksiakin,\nsillä kuulinhan hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa...\n\n-- Hän on, saakeli vieköön paljon kelvottomampi, huomautti Athos.\n\n-- Mutta, jatkoi Aramis, minä en tunne yksityisseikkoja.\n\n-- En minäkään, sanoi Porthos.\n\nD'Artagnan ja Athos silmäilivät hetkisen toisiansa. Viimein Athos,\nselvittyään hämmästyksestänsä, mutta kalpeampana tavallistansa, viittasi\nmyöntävästi d'Artagnan'ille. Viimemainittu ymmärsi saaneensa luvan\npuhua.\n\n-- No niin, kuule siis mitä sinun tulee kirjoittaa, alkoi d'Artagnan.\n\"Mylord! Teidän kälynne on pahantekijä, joka on tahtonut murhauttaa\nteidät saadaksensa periä. Mutta hänellä ei ollut oikeutta mennä\nnaimisiin teidän veljenne kanssa, koska hän oli ennestään naimisissa\nRanskassa ja...\"\n\nD'Artagnan pysähtyi ikäänkuin tavoitellen sanaa, ja katsoi Athokseen.\n\n-- Miehensä oli ajanut hänet pois, sanoi Athos.\n\n-- Koska hän oli pahantekijänä merkitty, jatkoi d'Artagnan.\n\n-- Pah! huudahti Porthos, mahdotonta! onko hän tahtonut tappaa lankonsa?\n\n-- On.\n\n-- Oliko hän naimisissa? kysyi Aramis.\n\n-- Oli.\n\n-- Ja hänen miehensä oli päässyt perille hänen olevan pahantekijänä\nmerkityn? huudahti Porthos.\n\n-- Niin.\n\nNuo kolme lyhyttä vastausta oli Athos lausunut yhä kolkommalla äänellä.\n\n-- Mutta ken on nähnyt tuon liljan? kysyi Aramis.\n\n-- D'Artagnan ja minä, tai oikeammassa aika-järjestyksessä minä ja\nd'Artagnan, vastasi Athos.\n\n-- Ja tuon kauhean olennon mies elää vielä? kysyi Aramis.\n\n-- Kyllä hän elää vielä.\n\n-- Oletko varma siitä?\n\n-- Olen.\n\nSyntyi hetken äänettömyys, jolla välin kukin luonteensa mukaan tunsi\nkertomuksen vaikutuksen.\n\n-- Tällä kertaa, alkoi Athos, lopettaen äänettömyyden, on d'Artagnan\nantanut meille oivallisen suunnitelman, ja se on ensiksi kirjoitettava.\n\nAramis tarttui kynään, mietti muutaman hetkisen ja kirjoitti sitten\nkymmenkunnan riviä somalla naisen käsialalla; kun kirjoitus oli valmis,\nluki hän hiljaisella äänellä ja harvalleen, ikäänkuin punniten joka\nsanaa, seuraavaa:\n\n    \"Mylord!\n\n    Tämän kirjoittajalla on ollut kunnia mitellä miekkaa teidän\n    kanssanne eräässä pienessä aitauksessa Enfer'in kadun varrella. Kun\n    te sittemmin monesti olette suvainneet nimittää häntä ystäväksenne,\n    täytyy hänen hyvän neuvon antamisella osoittaa kiitollisuuttansa\n    tuosta ystävyydestä. Kahdesti olette olleet vähältä saada surmanne\n    erään läheisen sukulaisenne kautta, jota te pidätte perillisenänne,\n    koska ette tiedä hänen ennen naimisiin menoansa Englannissa olleen\n    jo naimisissa Ranskassa; mutta kolmannella kertaa, joka on tulossa,\n    saattaisitte helposti joutua hänen uhriksensa. Teidän omaisenne\n    lähti viime yönä La Rochelle'sta Englantiin. Valvokaa hänen\n    tuloansa, sillä hänellä on suuria ja kamalia aikeita. Jos tahdotte\n    varmaan tietää, mihin hän kykenee, voitte lukea hänen menneisyytensä\n    hänen vasemmasta olkapäästänsä.\"\n\n-- No niin, tuohan on mainiosti, sanoi Athos, sinä kirjoitat kuin\nvaltiosihteeri, Aramis veikkoseni. Lord Winter voi nyt olla varoillaan,\njos vaan varoitus saapuu hänen käsiinsä, ja vaikka se joutuisi itse\nHänen ylhäisyytensä käsiin, ei meillä olisi mitään vaaraa. Mutta kun\npalvelija, joka lähtee tätä viemään, saattaisi luuloitella meitä\nkäyneensä Lontoossa, vaikka hän ei olisi käynyt kauvempana kuin\nChâtellerault'issa, annamme me hänelle lähtiessä vaan puolen luvatusta\nrahamäärästä, ja lupaamme toisen puolen sittenkuin hän on tuonut\nvastauksen. Onko timanttisi vielä tallella? jatkoi Athos.\n\n-- Minulla on parempaa kuin se, minulla on sen hinta, sanoi d'Artagnan\nja heitti rahapussin pöydälle; kullan hely saattoi Aramiksen luomaan\nsilmänsä ylöspäin ja Porthoksen säpsähtämään; Athos sitä vastoin pysyi\nliikkumattomana.\n\n-- Kuinka paljo on tuossa pussissa? kysyi hän.\n\n-- Seitsemäntuhatta livre'ä kahdentoista frankin louisdor'eina.\n\n-- Seitsemäntuhatta livre'ä! huudahti Porthos; oliko tuo vähäpätöisen\nnäköinen timantti seitsemäntuhannen livre'n arvoinen!\n\n-- Kaiketi se oli, koska rahat ovat tässä, sanoi Athos; en luulekkaan\nd'Artagnan'in panneen siihen lisäksi omista rahoistaan.\n\n-- Mutta, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, kaikessa tässä elkäämme\nkuitenkaan ajatelko kuningatarta itseään, vaan huolehtikaamme hänen\nrakkaan Buckingham'insa terveydestä. Se on kaikkein vähintä, mitä olemme\nhänelle velkaa.\n\n-- Aivan oikein, sanoi Athos, mutta se on Aramiksen asia.\n\n-- No niin, vastasi tämä punastuen, mitä minun siis on tekeminen?\n\n-- Oh, sanoi Athos, mitäs muuta kuin kirjoittaa toinen kirje, nimittäin\ntuolle neuvokkaalle henkilölle, joka asuu Tours'issa.\n\nAramis tarttui toistamiseen kynään, mietti taas hetkisen ja kirjoitti\nseuraavat rivit, jotka hän heti luki ystäväinsä tarkastettavaksi!\n\n    \"Paras serkkuni!\"\n\n-- Ahaa, sanoi Athos, tuo neuvokas henkilö on siis sukulaisesi?\n\n-- Oikea serkkuni, vastasi Aramis.\n\n-- Menköön vaan serkkuna!\n\nAramis jatkoi.\n\n    \"Paras serkkuni! Hänen ylhäisyytensä, kardinaali, jota Jumala\n    suojelkoon Ranskanmaan onneksi ja valtakunnan vihollisten turmioksi,\n    on nyt kukistamaisillaan La Rochelle'n kapinalliset kerettiläiset;\n    luultavaa on ett'ei Englannin laivasto tule linnoituksen\n    näkyviinkään; uskallanpa melkein sanoa olevani varma, että joku\n    tärkeä tapaus on estävä herttua Buckingham'ia lähtemästä. Hänen\n    ylhäisyytensä on sekä menneen että nykyisen ajan ja luultavasti\n    myöskin tulevan ajan etevin valtiomies. Hän sammuttaisi auringonkin\n    jos se olisi hänelle haitaksi. Ilmoita sisarellesi nämä onnelliset\n    sanomat, paras serkkuni. Minä näin unta että tuo kirottu\n    englantilainen oli kuollut. En voi muistaa saiko hän surmansa\n    puukosta vai myrkystä: siitä vaan olen varma että näin unta hänen\n    kuolleen, ja tiedäthän että unet eivät koskaan minua petä. Ole siis\n    varma että kohdakkoin näet minun palaavan.\"\n\n-- Mainiosti! huudahti Athos; sinä olet runoilijain kuningas, Aramis\nveikkoseni, sinä puhut kuin Ilmestyskirja ja olet tosiperäinen kuin\nevankeliumi. Nyt on vaan kirjoitettava nimi ja osoite.\n\n-- Se on pian tehty, sanoi Aramis.\n\nHän taittoi kirjeen somasti ja kirjoitti päälle:\n\n    \"Neiti Michon, ompelijatar Tours'issa.\"\n\nKolme ystävystä silmäilivät toisiansa hymyillen; Aramis oli eksyttänyt\nheidät.\n\n-- Nyt, sanoi Aramis, huomannette, hyvät herrat, että ainoastaan Bazin\nvoi viedä kirjeen Tours'iin; serkkuni tuntee vaan hänet eikä luota\nkehenkään muuhun; ei kukaan muu suorittaisi siis asiaa menestyksellä.\nBazin on muutoin sekä kunnianhimoinen että oppinut. Hän on lukenut\nhistoriaa, hyvät herrat; hän tietää että Sixtus V tuli paaviksi\nsikopaimenesta, ja kun hänkin aikoo kirkon palvelukseen samalla kertaa\nkuin minä, on hänelläkin toivoja päästä paaviksi tai ainakin\nkardinaaliksi. Huomaatte siis että mies, jolla on semmoiset aikeet, ei\nmene satimeen, tai jos hän joutuukin satimeen, hän ennen kärsii\nmarttiirakuoleman kuin ilmaisee mitään.\n\n-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, minä suostun täydestä sydämmestäni Bazin'iin,\nmutta suostukaa te myöskin Planchet'iin. Samoinkuin Tours'in asiat ovat\nsinun, Aramis ystäväni, ovat Lontoon asiat minun. Sen vuoksi pyydän että\nvalitaan Planchet, joka sitäpaitsi on jo käynyt Lontoossa minun kanssani\nja osaa aivan kelvollisesti sanoa: _London, sir, if you please_, sekä\n_my master, lord d'Artagnan_; sillä tulee hän toimeen sekä meno- että\ntulomatkan, olkaa varmat.\n\n-- Siinä tapauksessa, sanoi Athos, Planchet'in tulee saada\nseitsemänsataa livre'ä meno- ja toiset seitsemänsataa livre'ä\ntulomatkasta, ja Bazin'in kolmesataa meno- ja kolmesataa tulomatkasta;\nsiten vähenee summa viideksisadaksi livre'ksi. Me otamme tuhat livre'ä\nkukin omaksi käytettäväksemme ja jälelle jääneet tuhat livre'ä olkoon\nvararahastona, jonka apotti säilyttäköön erityisten tapauksien tai\nyhteisten tarpeiden varalle. Suostutteko siihen?\n\n-- Athos veikkoseni, sanoi Aramis, sinä puhut kuin Nestor, joka,\nniinkuin tiedetään, oli viisain kreikkalainen.\n\n-- No niin, siis se on päätetty, jatkoi Athos; Planchet ja Bazin\nlähtevät matkalle; enkä minä olekkaan pahoillani että saan pitää\nGrimaud'in täällä, sillä hän on tottunut minun tapoihini, ja sille panen\nsuuren arvon; eilis-päivä teki hänet hyvin alakuloiseksi; tämä matka\nhänet kokonaan masentaisi.\n\nLähetettiin kutsumaan Planchet'ia, ja annettiin hänelle määräykset;\nd'Artagnan oli hänelle jo asiasta ilmoittanut ja kuvitellut hänelle\nensin kunniaa, sitten rahaa, ja viimeiseksi vaaroja.\n\n-- Minä säilytän kirjettä nuttuni kauluksen alla, sanoi Planchet, ja\nminä nielen sen, jos sitä ruvetaan minulta ottamaan.\n\n-- Mutta sitten et saa asiaa toimitetuksi? sanoi d'Artagnan.\n\n-- Te annatte minulle tänä iltana kirjeestä jäljennöksen, jonka minä\nhuomiseksi opettelen ulkoa.\n\nD'Artagnan katsoi ystäviinsä, ikäänkuin sanoaksensa heille: no, mitäs\nminä lupasin teille?\n\n-- Nyt, jatkoi hän kääntyen Planchet'iin, on sinulla kahdeksan päivää\nennättääksesi lord Winter'in luokse ja kahdeksan päivää takaisin\ntullaksesi, siis yhteensä kuusitoista päivää. Jos et ole palannut\nkuudennentoista päivän illalla kello kahdeksan, et saa laisinkaan rahaa,\nvaikka kello ei olisi enempää kuin viisi minuuttia yli kahdeksan.\n\n-- Siinä tapauksessa, herra, sanoi Planchet, ostakaa minulle kello.\n\n-- Ota tämä, sanoi Athos, ojentaen hänelle kellonsa huolettomalla\nanteliaisuudella, ja ole kelpo poika. Muista että jos sinä puhut,\nkielittelet, vitkastelet tiellä, saatat sinä herrasi, joka luottaa\nsinuun niin suuresti, ja on mennyt vastuusen sinusta, päätä lyhemmäksi.\nMutta muista myös että jos sinun tähtesi mitä vahinkoa tapahtuu herra\nd'Artagnan'ille, niin otan minä sinusta selvän vaikka sinä missä olisit,\nja teurastan sinut.\n\n-- Oh, hyvä herra! sanoi Planchet, loukkautuneena moisesta epäluulosta\nja erittäinkin peljästyneenä muskettisoturin vakavasta katsannosta.\n\n-- Ja minä, sanoi Porthos, muljautellen suuria silmiään, muista se,\nnyljen sinut elävältä.\n\n-- Ah, herra!\n\n-- Ja minä, sanoi Aramis lempeällä, sointuvalla äänellänsä, paistan\nsinut hiiloksessa niinkuin villi metsäläinen.\n\n-- Ah, herra!\n\nJa nyt Planchet rupesi itkemään; emme uskalla sanoa, peljästyttivätkö\nhäntä nuo kamalat uhkaukset, vai liikuttiko häntä tuo neljän ystävyksen\nharras yksimielisyys.\n\nD'Artagnan tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.\n\n-- Katsoppas, Planchet, sanoi hän, nämä herrat sanovat sinulle kaikkea\ntuota hellyydestä minua kohtaan, mutta oikeastaan pitävät he sinusta.\n\n-- Ah, herra, sanoi Planchet, minä joko onnistun, taikka hakataan minut\nneljäksi kappaleeksi; mutta vaikka minut hakattaisiinkin neljäksi\nkappaleeksi, niin luottakaa minuun ett'ei yksikään kappale hiisku\nsanaakaan.\n\nPäätettiin että Planchet lähtisi seuraavana päivänä kello kahdeksan\naamulla, voidaksensa, niinkuin hän itse oli ehdottanut, yön kuluessa\noppia kirjeen ulkoa. Sillä voitti hän määrilleen kaksitoista tuntia;\nhänen piti olla takaisin kuudentenatoista päivänä kello kahdeksan\naamulla.\n\nSeuraavana aamuna, kun Planchet juuri oli nousemaisillaan hevosen\nselkään, d'Artagnan, joka sydämmessään tunsi olevansa herttuan puolella,\nveti Planchet'in syrjään.\n\n-- Kuulehan, sanoi hän, kun olet jättänyt kirjeen lord Winter'ille ja\nhän on lukenut sen, sano silloin hänelle: \"Varjelkaa Hänen\nylhäisyyttänsä herra Buckingham'ia, sillä häntä aiotaan murhata.\" Mutta\ntämä, näethän Planchet, on niin tärkeä ja vakava asia, ett'en minä\nystävillenikään uskalla tunnustaa ilmoittaneeni sinulle tämän\nsalaisuuden, enkä millään ehdolla suostuisi antamaan sinun käsiisi\nmitään kirjallista tästä asiasta.\n\n-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, saatte nähdä, voiko minuun\nluottaa.\n\nJa niin sanottuansa lähti Planchet ajamaan täyttä karkua oivallisella\nratsullansa, jolla hänen oli määrä kulkea kaksikymmentä lieu'tä ja\njatkaa sitten kyytihevosilla; hänen sydämmensä tykytti vähän\nlevottomasti muskettisoturien uhkausten tähden, vaan muutoin oli hän\nmitä parhaimmalla tuulella.\n\nSeuraavana päivänä matkusti Bazin Tours'iin ja sai hän kahdeksan päivää\nasiansa toimitusta varten.\n\nNeljä ystävystä käyttivät koko tuon lähettiläidensä viipymisen ajan,\nniinkuin helposti voi arvata, enemmän kuin koskaan tarkastelemiseen,\nnuuskimiseen ja kuuntelemiseen. Heidän päivänsä kuluivat siihen, että\nkokivat urkkia tietoonsa mitä puhuttiin, pitää silmällä kardinaalin\ntoimia ja nuuskia hänen luonansa käypiä sanansaattajia. Useamman kuin\nyhden kerran valtasi heidät ankara säikähdys, kun heitä kutsuttiin\njohonkin odottamattomaan palvelustoimeen. Heidän täytyi sitä paitsi\nvalvoa omaa turvallisuuttansa, sillä mylady oli kummitus, joka, kun se\noli kerran ilmestynyt ihmisille, ei enää antanut heille rauhallista\nlepoa.\n\nKahdeksannen päivän aamuna palasi Bazin, terveenä kuin ainakin ja\ntapansa mukaan hymyilevänä, Parpaillot'in ravintolaan, juuri kuin neljä\nystävystä istuivat aamiaisella, ja sanoi, ennakolta tehdyn suostumuksen\nmukaan:\n\n-- Herra Aramis, tässä on vastaus serkultanne.\n\nNeljä ystävystä vaihettivat iloisen silmäyksen keskenänsä; puoli heidän\ntuumaansa oli nyt toimitettu; tosin oli se lyhyin ja helpoin.\n\nVastoin tahtoansa punastuen otti Aramis kirjeen, joka oli kömpelöllä\nkäsialalla ja sangen virheellisesti kirjoitettu.\n\n-- No totta tosiaan, huudahti hän nauraen, jopa alan menettää kaiken\ntoivon; tuo Michon-parka ei koskaan opi oikein kirjoittamaan.\n\n-- Mikä Michon-parka? kysyi sveitsiläinen, joka sattui parhaillaan\nolemaan puhelemassa neljän ystävyksen kanssa, kun kirje tuli.\n\n-- No, aina parempi kuin ei mitään! sanoi Aramis; onpahan eräs soma\nompelijatar, josta minä paljon pidin ja pyysin sen vuoksi hänen\nkirjoittamaan minulle muistiksi muutamia riviä.\n\n-- Hiisi vieköön! sanoi sveitsiläinen, jos hän on yhtä suuri nainen kuin\nhänen käsi-alansa on suuri, niin onpa hänessä lemmittyä kylliksi,\nveikkoseni.\n\nAramis luki kirjeen, ja antoi sen sitten Athokselle.\n\n-- Katsoppas Athos, mitä hän kirjoittaa, sanoi hän.\n\nAthos vilkaisi ensin kirjeesen ja hälventääksensä kaikki epäluulot, mitä\nkentiesi oli saattanut syntyä, luki hän sen ääneen:\n\n    \"Serkkuni! Sisareni ja minä olemme hyviä unenselittäjiä ja me\n    pelkäämme unia suuresti; mutta teidän unestanne saattanee\n    toivottavasti sanoa: ei unissa uskomista. Hyvästi, voikaa\n    hyvin ja antakaa meille joskus tietoja itsestänne.\n\n                                                Aglaé Michon.\"\n\n-- Mistä unesta hän puhuu? kysyi rakuuna, joka oli lähestynyt kirjettä\nluettaessa.\n\n-- Niin, mistä unesta? kysyi sveitsiläinen.\n\n-- Oh, peijakas! vastasi Aramis, minä kerroin hänelle vaan muutaman\nunen, jonka olin nähnyt.\n\n-- Oh, pentele, vai unien kertomista, minä en uneksi koskaan.\n\n-- Te olette varsin onnellinen, sanoi Athos, nousten istuimeltaan; jospa\nminäkin voisin sanoa samaa.\n\n-- En koskaan, toisti sveitsiläinen, ihastuneena siitä että semmoinen\nmies kuin Athos häntä kadehti, en koskaan, en milloinkaan!\n\nKun d'Artagnan näki Athoksen nousevan seisovilleen, nousi hän myös,\ntarttui hänen käsivarteensa ja meni ulos hänen kanssansa.\n\nPorthos ja Aramis jäivät sveitsiläisen ja rakuunan kanssa\nlörpöttelemään.\n\nBazin puolestaan meni makaamaan eräälle olkikuvolle ja kun hänellä oli\nvilkkaampi mielikuvitus kuin sveitsiläisellä, uneksi hän että Aramis oli\npäässyt paaviksi ja pani hänen päähänsä kardinaalin hiipan.\n\nMutta niinkuin jo mainitsimme, Bazin'in palaaminen oli vaan jossakin\nmäärin lieventänyt sitä levottomuutta, joka neljää ystävystä vaivasi.\nOdotuspäivät olivat pitkiä ja d'Artagnan olisi ollut valmis lyömään\nvetoa että vuorokaudet sisälsivät vähintään neljäkymmentä kahdeksan\ntuntia. Hän unhotti että kulku Kanavan yli oli ehdottomasti\nviivästyttävä ja liioitteli mylady'n voimaa; hän kuvitteli mielessään\nettä tuolla naisella, jota hän piti hirviönä, oli yhtä yliluonnollisia\nliittolaisia kuin hän itsekkin oli; vähinkin melu sai hänet luulemaan\nettä häntä tultiin vangitsemaan ja että Planchet tuotiin takaisin\nkuulusteltavaksi hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Ja vielä enemmän:\nluottamuksensa tuohon kelpo pikardilaiseen, mikä näihin asti oli ollut\nniin rajaton, väheni päivä päivältä. Tuo levottomuus oli niin suuri,\nettä se tarttui myöskin Porthokseen ja Aramikseen. Athos vaan pysyi\ntyynenä, ikäänkuin ei mikään vaara olisi ollut häntä uhkaamassa ja\nniinkuin hän olisi hengittänyt aivan tavallista ilmaansa.\n\nErittäinkin nousi tuo levottomuus kuudentenatoista päivänä niin suureen\nmäärään d'Artagnan'issa ja hänen molemmissa ystävissään, ett'eivät he\nvoineet pysyä paikoillansa, vaan harhailivat kuin varjot tiellä jota\nmyöten Planchet'in olisi pitänyt palata.\n\n-- Toden totta, sanoi Athos heille, te ette ole miehiä vaan lapsia,\nkoska nainen voi noin teitä peljästyttää. Mitä meillä muutoin on\npeljättävää? Vankeuttako? No niin, kyllä meidät vankeudesta pelastetaan;\npelastettiinhan rouva Bonacieux'kin. Hengen menettämistäkö? Joka\npäivähän me juoksuhaudassa panemme henkemme paljon suurempaan vaaraan,\nsillä luotihan voi musertaa jalan, ja minä olen varma siitä että\nvälskäri saattaa meille paljon suurempia tuskia ottaessaan meiltä jalan,\nkuin pyöveli ottaessaan meiltä pään. Olkaa siis huoleti vaan; kahden,\nneljän, korkeintaan kuuden tunnin kuluttua on Planchet täällä; hän on\nsen luvannut ja minä luotan sangen paljon Planchet'in lupauksiin, sillä\nminusta näyttää hän kunnon mieheltä.\n\n-- Mutta jos hän ei tule? sanoi d'Artagnan.\n\n-- No niin, ell'ei hän tule, on hän saanut esteitä. Hän on sattunut\nputoamaan hevosen selästä tai tehnyt onnistumattoman hyppäyksen\nlaivankannelta tai ehkä juossut itselleen keuhkokuumeen. Ajatelkaa,\nhyvät herrat, kaikkea, mitä mahdollisesti saattaa tapahtua. Elämä on\nsuuri helminauha pieniä ikävyyksiä, joita filosoofi hymyillen nyppii\nirti. Olkaa filosoofeja, niinkuin minä, hyvät herrat; istukaa pöytään ja\nruvetkaamme juomaan; tulevaisuus ei koskaan näytä niin ruusunpunaiselta\nkuin katsellessa viinilasin lävitse.\n\n-- Tuo kaikki on kyllä hyvin, vastasi d'Artagnan, mutta minua jo\nväsyttää tuo alinomainen pelko, että viini, jota juon, tulee mylady'n\nkellarista.\n\n-- Sinä olet kovin oikkuinen, sanoi Athos, niin kaunis nainen!\n\n-- Merkitty nainen! sanoi Porthos, kömpelösti hymyillen.\n\nAthos säpsähti, nosti käden otsallensa pyyhkiäksensä hikipisaroita ja\nnousi istuimeltaan, vapisten vastoin tahtoansa.\n\nSillä välin kului päivä ja ilta tuli vitkalleen, mutta tuli kuitenkin\nvihdoin. Ravintola täyttyi vierailla. Athos, joka oli ottanut huostaansa\ntimantti-osuutensa, ei lähtenyt enää Parpaillot'ista. Hän oli saanut\nherra de Busigny'stä, joka muutoin oli antanut heille herkulliset\npäivälliset, oivan pelitoverin. He pelasivat siis yhdessä tavallisuuden\nmukaan, kunnes kello oli puoli kahdeksan, jolloin oli aika erota.\n\n-- Me olemme kadotetut, kuiskutti d'Artagnan Athoksen korvaan.\n\n-- Sinä tarkoitat että me olemme kadottaneet, sanoi Athos tyynesti,\nottaen neljä pistole'a taskustaan ja lyöden ne pöytään. Nyt, hyvät\nherrat, kuuluu iltarumpu; menkäämme levolle.\n\nJa Athos lähti Parpaillot'ista d'Artagnan'in kanssa. Aramis seurasi\nheitä Porthoksen kanssa.\n\nAramis mutisi ja Porthos tempoi levottomasti viiksiään.\n\nMutta yht'äkkiä näkyi pimeässä varjo, jonka muoto oli d'Artagnan'ille\nvarsin tuttu ja jonka ääni, tuttu sekin, sanoi hänelle:\n\n-- Herra, minä tulen teidän viitassanne, sillä ilta on sangen kylmä.\n\n-- Planchet! huudahti d'Artagnan ilon vimmassa.\n\n-- Planchet! toistivat Porthos ja Aramis.\n\n-- No niin! Planchet, sanoi Athos, mitäs kummaa siinä on? Hän lupasi\nolla takaisin kello kahdeksaksi ja koht'ikään lyö kello kahdeksan.\nOivallisesti, Planchet, sinä olet sanasi pitävä mies; jos sinä milloin\njätät herrasi, otan minä sinut palvelukseeni.\n\n-- Oh, en koskaan, sanoi Planchet, en koskaan jätä herra d'Artagnan'ia.\n\nSamalla kertaa tunsi d'Artagnan Planchet'in pistävän hänen kouraansa\nkirjelipun.\n\nD'Artagnan'illa oli suuri halu syleillä Planchet'ia nyt hänen\npalattuansa, samoin kuin hän oli syleillyt häntä lähtiessä; mutta hän\npelkäsi että tuommoinen ystävyyden osoitus palvelijaa kohtaan keskellä\nkatua näyttäisi ohikulkevista oudolta, ja hän hillitsi itseänsä.\n\n-- Minulla on vastaus käsissä, sanoi hän Athokselle ja toisille\nystävillensä.\n\n-- Hyvä on, sanoi Athos, menkäämme asuntoomme lukemaan, mitä se\nsisältää.\n\nKirje poltti d'Artagnan'in kättä, hän tahtoi jouduttaa kulkuansa; mutta\nAthos pisti hänen käsivartensa kainaloonsa ja pakoitti siten\nd'Artagnan'in tasoittamaan kulkunsa hänen mukaansa.\n\nVihdoin päästiin telttaan, sytytettiin lamppu ja Planchet'in\nvartioidessa oven takana, ett'ei heitä pääsisi kukaan odottamatta\nhäiritsemään, mursi d'Artagnan vapisevin käsin sinetin ja avasi tuon\nniin ikävällä odotetun kirjeen.\n\nSe sisälsi puoli riviä oikein aito brittiläistä käsi-alaa ja oli lyhyt\nkuin spartalaisen vastaus:\n\n\"_Thank you, be easy._\"\n\nJoka merkitsi: kiitoksia, olkaa huoleti.\n\nAthos otti kirjeen d'Artagnan'in kädestä, sytytti sen lampusta palamaan,\neikä heittänyt sitä kädestänsä ennenkuin se oli muuttunut tuhkaksi.\n\nSitten huusi hän Planchet'ia sisään ja sanoi hänelle:\n\n-- Nyt, poikaseni, voit täydellä syyllä pyytää saadaksesi seitsemänsataa\nlivre'äsi, mutta et sinä mokoman kirjeen vuoksi kai suuressa vaarassa\nollut.\n\n-- Olipa siinä vaan aikalailla piiloittelemista siinäkin, sanoi\nPlanchet.\n\n-- Vai niin, sanoi d'Artagnan, kerroppas siitä meille.\n\n-- Se on, hiisi vieköön, pitkä juttu.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Planchet, sanoi Athos; mutta nyt on jo rumputettu\nlevolle ja se herättäisi huomiota, jos me polttaisimme valkeata\nkauvemmin kuin muut.\n\n-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ruvetkaamme levolle. Hyvää yötä,\nPlanchet.\n\n-- Totta tosiaan, herra, tämä on ensi kerta koko kuudessatoista\nvuorokaudessa, kun saan unta silmiini.\n\n-- Niin minullakin, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Niin minullakin, sanoi Porthos.\n\n-- Niin minullakin, sanoi Aramis.\n\n-- No niin, tahdotteko minuakin tunnustamaan totuuden? -- Niin\nminullakin, sanoi Athos.\n\n\n\n\nXLVII.\n\nMylady'n matka.\n\n\nSillä välin mylady, vihan raivossa kiljuen laivan kannella, oli vähältä\nheittäytyä mereen, uidaksensa takaisin rantaan; sillä yhä\nsietämättömämmäksi kävi hänelle se ajatus, että d'Artagnan oli häntä\nloukannut ja Athos uhannut, ja että hänen täytyi lähteä Ranskasta\nkostamatta heille. Tuo sietämättömyys kasvoi vihdoin niin suureksi että\nhän kaiken vaaran uhalla, mitä hänelle itselleen oli tarjona, rukoili\nkapteenia viemään hänet maihin; mutta kapteeni, joka kaikin mokomin\nhalusi päästä pois noilta vaarallisilta vesiltä, missä ranskalaiset ja\nenglantilaiset laivat risteilivät, ja kiiruhtaa Englantiin, kieltäysi\njyrkästi noudattamasta hänen pyyntöänsä, jota hän piti vaan pelkkänä\nnaisen oikkuna. Vihdoin taipui hän sen verran, että suostui saattamaan\nhänet johonkin satamaan Bretagne'n rannikolla, joko Lorient'iin tai\nBrest'iin. Mutta meri oli kovassa liikkeessä ankaran tuulen vuoksi, joka\nsitä paitsi oli vastainen. Yhdeksän-päiväisen risteilyn perästä\nCharente'sta lähdettyä, näki mylady ainoastaan Finisterre'n siintävät\nrannikot. Hän oli vallan kalpeana tuskasta ja raivosta.\n\nMutta kun hän lähemmin rupesi ajattelemaan kardinaalin tykö palaamista,\nhuomasi hän että se siinä määrässä viivyttäisi hänen joutumistansa\nLontoosen, että monta tärkeätä kohtausta ennättäisi tapahtua siellä ja\ntehdä hänen aikeensa tyhjäksi; ja kun hän siihen lisäksi ajatteli että\nkardinaali epäilemättä vihastuisi hänelle, jos hän palaisi ennen asiansa\ntoimittamista, ja niin ollen kenties taipuisi ennemmin kuuntelemaan\nniitä valituksia, mitä tehtäisiin häntä vastaan, kuin niitä, mitä hän\ntekisi muita vastaan, päätti hän hyljätä palaustuumat ja antoi kapteenin\nsuunnata laivansa Englantia kohden. Ja samana päivänä kuin Planchet\nastui laivaan Portsmouth'issa, purjehtiaksensa Ranskaan takaisin, saapui\nHänen ylhäisyytensä asiantoimittaja riemullisena satamaan.\n\nKoko kaupunki oli erinomaisessa liikkeessä; neljä suurta, vasta\nrakennettua laivaa oli laskettu veistämöltä. Loistavassa puvussa,\ntavallisuuden mukaan säihkyen timanteista ja jalokivistä, valkoinen,\nolalle riippuva töyhtö hatussa, seisoi Buckingham rannalla, ylhäisen\nseurueen ympäröimänä.\n\nPäivä oli noita harvinaisen kauniita talvipäiviä, jolloin Englanti saa\nnähdä että aurinko on yhä vielä olemassa. Komeana laski tuo välkkyvä\npäivän-tähti maillensa, punaten sekä taivaan että meren tulihehkullansa\nja heittäen tornien huippuihin ja kaupungin kattojen harjoille viimeisiä\nkultasäteitänsä, joista ikkunat kimaltelivat ikäänkuin tulipalo olisi\nniihin heijastanut. Mylady hengitti raitista meri-ilmaa ja katseli noita\nvoimakkaita sotavarustuksia, joiden vaikutuksen hän oli ottanut\ntehdäksensä tyhjäksi, koko tuota suurta armeijaa, jota vastaan hän oli\nyksin sotiva ainoastaan muutamien kultapussien avulla, ja hän vertasi\nitseänsä ajatuksissaan Judith'iin, tuohon kauheaan juutalaistyttöön sinä\nhetkenä, jolloin hän tunkeusi assyrialaisten leiriin ja näki\nlukemattoman joukon vaunuja, hevosia, ihmisiä ja aseita, jotka hänen\nyksi ainoa kätensä liike oli hajottava kuin akanat tuuleen.\n\nTultiin sataman edustalle; mutta juuri kun aiottiin laskea ankkuri,\nlähestyi pieni, hirvittävästi varustettu kutteri kauppalaivaa, ilmoitti\nolevansa rannikkovartija ja irroitti soutuveneen, joka heti saapui\nlaivan viereen. Veneessä oli upseeri, perämies ja kahdeksan soutajaa.\nUpseeri nousi yksin laivaan, jossa häntä otettiin vastaan\nkunnioituksella, mihin hänen univormunsa antoi hänelle täyden oikeuden.\n\nUpseeri puhui hetkisen aikaa kapteenin kanssa, antoi hänen\nluettavaksensa muutamia paperia, joita hänellä oli muassansa, ja\nkapteenin käskystä kutsuttiin kaikki laivassa-olijat, sekä matruusit\nettä matkustajat, kannelle.\n\nKun tätä kehoitusta oli noudatettu, kysyi upseeri kuuluvalla äänellä\nlaivan lähtöpaikkaa, sen matkaa, sekä sen maissa-käyntiä, ja kaikkiin\nkysymyksiin vastasi kapteeni tyydyttävästi, suoraan ja selvään. Sen\njälkeen alkoi upseeri tarkastella kaikkia, toista toisensa jälkeen, ja\nviivähtäen vähän enemmän mylady'n kohdalla, katsoi hän häntä hyvin\ntarkkaan, mutta sanaakaan virkkamatta.\n\nSitten kääntyi hän uudestaan kapteenin puoleen, puhui hänelle vielä\nmuutamia sanoja, ja kun upseeri tästä hetkestä saakka piti päällikkyyttä\nlaivalla, komensi hän liikkeen, jota koko laivamiehistö paikalla\nnoudatti. Laiva pantiin taas kulkemaan, yhä vaan tuon pienen kutterin\nvartioimana, joka purjehti vierellä, uhaten sen kylkeä kuudella\nkanuunallansa; soutuvene seurasi perässä pienenä pilkkuna tuon suuren\nkauppalaivan vierellä.\n\nSen tarkastuksen aikana, jonka alaiseksi upseeri oli asettanut mylady'n,\noli tämä niinkuin kyllä saattaa arvata, tähdännyt häntä vuorostaan.\nMutta huolimatta siitä tottumuksesta, millä tuo tulisilmäinen nainen\nluki niiden sydämmiä, joiden salaisuuksia hän tarvitsi tietää, ei hän\ntällä kertaa voinut mitään tutkimisellansa, niin muuttumattomasti kylmä\noli upseerin katsanto. Tuo tarkasteleva upseeri saattoi olla noin\nviiden- tai kuudenkolmatta ikäinen mies, kalpeakasvoinen, siniset silmät\nvähän kuopassa; hänen hienopiirteinen suunsa pysyi liikkumattomana\nsäännöllisissä juonteissaan; hänen vahvasti ulkoneva leukansa osoitti\ntuota tahdonvoimaa, joka tavallisessa brittiläisessä on vaan\nitsepäisyyttä; vähän taaksepäin kaltevaa otsaa, jommoinen sopii\nrunoilijoille, innoittelijoille ja sotilaille, varjosi lyhyt,\nharvanlainen tukka, joka, samoinkuin partakin, mikä peitti hänen\nkasvojensa alapuolen, oli kaunis kastanjanvärinen.\n\nSatamaan päästessä oli jo pimeä. Usva lisäsi pimeyttä ja muodosti\nmajakkaliekkien ja lyhtyjen ympärille renkaan, jommoisen kuu muodostaa\nympärillensä sateisen sään edellä. Ilma oli muuttunut painavaksi,\nkosteaksi ja kylmäksi.\n\nMylady, tuo niin lujavoimainen nainen, tunsi vastustamattoman\nväristyksen ruumiissansa.\n\nUpseeri näytätti itsellensä mylady'n tavarat, kannatti ne laivaveneesen,\nja kun se oli toimitettu, kehoitti häntä itseään laskeutumaan veneesen,\nojentaen hänelle kätensä.\n\nMylady katsoi tuota miestä ja oli kahdella päällä.\n\n-- Ken olette, herra, kysyi hän, joka hyväntahtoisesti suvaitsette näin\nerityisesti minusta huolta pitää?\n\n-- Se teille näkynee univormustani, rouva; minä olen Englannin laivaston\nupseereja, vastasi nuori mies.\n\n-- Mutta onko todella tavallista, että Englannin laivaston upseerit\ntarjoovat palvelustansa oman maansa naisille, kun he tulevat mihin\nSuuren-Britannian satamaan, ja menevätkö he kohteliaisuudessaan niin\npitkälle, että saattavat heitä maihin?\n\n-- Niin on tapa, mylady, ei juuri kohteliaisuudesta vaan\nvarovaisuudesta, että kaikki ulkomaalaiset sota-aikana viedään johonkin\nmäärättyyn ravintolaan, jossa ne pidetään hallituksen katsannon alaisina\nsiksi kunnes heistä on saatu täydelliset tiedot.\n\nNämä sanat lausuttiin mitä kohteliaimmalla tavalla ja mitä\ntäydellisimmällä levollisuudella. Vaan sittenkään ne eivät voineet\nvakuuttaa mylady'ä.\n\n-- Mutta minä en ole mikään ulkomaalainen, herrani, sanoi hän\npuhtaimmalla englanninkielellä mitä koskaan on saatu kuulla\nPortsmouth'in ja Manchester'in välillä; nimeni on lady Clarick ja tämä\nvarovaisuuden toimi...\n\n-- Tämä varovaisuuden toimi koskee kaikkia, mylady, ja teidän olisi\nturha koettaa päästä siitä vapaaksi.\n\n-- Minä seuraan teitä, herra.\n\nJa tarttuen upseerin käteen alkoi hän laskeutua nuoratikkaita myöten\nveneesen, joka häntä odotti. Upseeri seurasi jälestä; laaja viitta oli\nlevitetty veneen perään; upseeri pyysi häntä ottamaan viitan yllensä ja\nistuutui hänen viereensä.\n\n-- Soutamaan, sanoi hän matruuseille.\n\nKahdeksan aironlapaa painui veteen, yksi ainoa loiskaus kuului joka\nvetokerralla ja vene liukui juurikuin lennossa veden pintaa.\n\nViiden minuutin perästä oltiin rannassa.\n\nUpseeri hyppäsi laiturille ja ojensi mylady'lle kätensä.\n\nVaunut olivat odottamassa.\n\n-- Ovatko nuo vaunut meitä varten? kysyi mylady.\n\n-- Ovat, rouva, vastasi upseeri.\n\n-- Ravintola on siis kaukana täältä?\n\n-- Toisessa päässä kaupunkia.\n\n-- Olkoon menneeksi sitten! sanoi mylady.\n\nJa päättävästi nousi hän vaunuihin.\n\nUpseeri katsoi että tavarat tulivat hyvästi nuoritetuiksi vaunujen\ntaakse ja kun se oli toimitettu, istuutui hän mylady'n viereen ja sulki\nvaunun-oven.\n\nHeti kohta, ilman käskyä ja matkan määrän ilmoittamista lähti kuski\najamaan täyttä karkua pitkin kaupungin katuja.\n\nNoin outo vastaan-otto oli omiansa saattamaan mylady'n pitkiin\najatuksiin; niinpä, semminkin kun hän huomasi ett'ei upseerilla näkynyt\nolevan mitään halua alottaa keskustelua, nojausi hän vaunun-soppeen ja\nrupesi tarkemmin tutkimaan niitä arveluja, kutakin erällänsä, jotka\nheräsivät hänen mieleensä.\n\nMutta neljännestunnin kuluttua, kun matkan pituus alkoi häntä\nkummastuttaa, nojausi hän vaunun-ovea vasten, kurkistaaksensa, minne\nhäntä vietiin. Ei mitään rakennuksia enää näkynyt; puita haamoitti\npimeässä ikäänkuin mustia aaveita, jotka ajelivat toinen toisiansa.\n\nMylady'ä värisytti.\n\n-- Emmekö olekkaan enää kaupungissa, herra? kysyi hän.\n\nNuori upseeri oli vaiti.\n\n-- Minä en lähde kauvemmaksi, ell'ette sano minne te minua viette; sen\nsanon teille jo ennakolta, herra.\n\nTuo uhkaus ei saanut mitään vastausta.\n\n-- Ah, tämä menee liian pitkälle! sanoi mylady, apua, apua!\n\nEi ainoakaan ääni vastannut hänen huutoonsa; vaunut vyöryivät yhä samaa\nvauhtia; upseeri näytti kuvapatsaalta.\n\nMylady loi upseeriin noita hirvittäviä silmäyksiä, jotka olivat hänelle\nniin ominaisia ja harvoin jäivät tekemättä vaikutustansa; viha saattoi\nhänen silmänsä säkenöimään pimeässä.\n\nNuori mies pysyi liikkumattomana.\n\nMylady tahtoi avata vaunun-oven ja syöksyä ulos.\n\n-- Varokaa, rouvani, sanoi nuori mies kylmästi, te voisitte loukata\nitseänne hyppäämällä ulos.\n\nMylady istuutui uudestaan, kuohuen raivosta; upseeri nojautui eteenpäin,\nkatseli häntä nyt vuorostaan ja näytti hämmästyvän, havaitessaan nuo\näsken niin kauniit kasvot vihan väännöksissä ja melkein inhottavina.\nMutta tuo kavala olento huomasi että hän turmelisi oman asiansa, jos hän\nantaisi upseerin katsella hänen sieluunsa; hän tyynnytti siis muotonsa\nrauhallisen näköiseksi ja lausui huoaten:\n\n-- Taivaan nimessä, herrani, sanokaa minulle, tekö itse vai hallitus,\nvaiko joku vihamies on syypää tähän väkivaltaan minua kohtaan?\n\n-- Teille ei tehdä mitään väkivaltaa, rouvani, ja kaikki mitä tapahtuu\nteille, on vaan seuraus varovaisuudesta, jota meidän on pakko noudattaa\nkaikkien niiden suhteen, jotka tulevat Englannin maalle.\n\n-- Ettekö siis tunne minua, herrani?\n\n-- Minulla on kunnia nähdä teitä ensi kertaa.\n\n-- Ja kunnianne nimessä, onko teillä mitään syytä vihata minua?\n\n-- Ei suinkaan, sen vakuutan.\n\nNuoren miehen äänessä oli niin paljo tyyneyttä, melkeinpä hellyyttä,\nettä mylady tyyntyi ja rauhoittui.\n\nVihdoin, noin tunnin matkan perästä pysähtyivät vaunut erään rautaisen\nristikkoportin eteen, joka sulki erään rotkotien, mikä vei muutamaan\nvakavan ja tukevan näköiseen yksinäiseen linnaan. Kun portti oli avattu\nja vaunut päässeet lävitse, vyöryivät ne hienolla hiekalla, ja silloin\nkuuli mylady pauhinaa, jonka hän tunsi meren aaltoamiseksi ja aaltojen\nloiskeeksi jyrkkiä rantoja vastaan.\n\nVaunut kulkivat kahden holvin alitse ja pysähtyivät vihdoin synkälle\nneliskulmaiselle pihalle; melkein samassa avautuivat vaunun-ovet, nuori\nmies hyppäsi keveästi maahan ja ojensi kätensä mylady'lle, joka nojautui\nsiihen ja vuorostaan laskeutui maahan, jotenkin levollisena.\n\n-- Se nyt ainakin on varmaa, että minä olen vankina, sanoi mylady\nsilmäillen ympärillensä ja sitten taas tuohon nuoreen upseeriin, mitä\nsuloisimmasti hymyillen; mutta minä en ole sitä kauvan, siitä olen\nmyöskin varma, lisäsi hän, omatuntoni ja teidän kohteliaisuutenne, hyvä\nherra, ovat minulle siitä varmana takeena.\n\nVaikka tuo kyllä oli varsin imartelevaa, ei upseeri kumminkaan vastannut\nmitään, vaan otti vyöltänsä pienen hopeaisen vihellyspillin, puhalsi\nsiihen kolme erilaista kertaa, jolloin ilmaantui näkyviin useita miehiä,\njotka riisuivat valjaista vaahtoiset hevoset ja työnsivät vaunut\nsuojukseen.\n\nNyt kehoitti upseeri yhtä tyynen-kohteliaasti vankiansa käymään sisään\nrakennukseen. Tämä, aina yhtä hymyilevänä, tarttui hänen käsivarteensa\nja meni hänen kanssansa matalan kaariportin kautta erääsen\nholvikäytävään, jonka tausta vaan oli valaistu ja joka johdatti erään\njykevän oven eteen; kun nuori mies oli sovittanut mukanansa olevan\navaimen lukkoon ja avannut sen, kääntyi ovi raskaasti saranoissaan ja\naukasi pääsyn mylady'lle aiottuun huoneesen.\n\nYhdellä silmäyksellä otti vanki selon huoneesta ja sen pienimmistäkin\nyksityiskohdista.\n\nHuone oli sisustettu sangen soveliaaksi vangin olopaikaksi, mutta\nsamalla myös sangen soveliaaksi vapaan ihmisen asumukseksi;\nikkunaristikot ja oven telkimet osoittivat kumminkin selvästi että se\noli vankihuone.\n\nHetkiseksi lannistui koko hänen sielun voimansa, vaikka se kyllä oli\nlujaksi karaistu. Hän vaipui nojatuoliin, kädet ristiin, painoi päänsä\nnuukalleen ja odotti joka silmänräpäys nähdäksensä jonkun tulevan häntä\ntutkimaan.\n\nMutta ei ketään tullut, pari kolme merisotilasta vaan, jotka kantoivat\nlaatikoita ja vaate-arkkuja, asettivat ne huoneen nurkkaan ja menivät\ntiehensä sanaakaan sanomatta.\n\nUpseeri johti kaikkia noita toimia samalla tyyneydellä, jonka mylady jo\noli hänessä huomannut, hän ei virkkanut sanaakaan, häntä toteltiin vaan\nkäden viittauksesta tai vihellyspillin puhalluksesta.\n\nOlisi voinut luulla, ett'ei tuon miehen ja hänen alamaistensa kesken\nollut mitään kieltä tai että se oli tarpeeton.\n\nVihdoin mylady ei sietänyt kauvempaa, vaan katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Taivaan nimessä, herra, huudahti hän, mitä tämä kaikki tietää?\nSelittäkää se minulle; minulla on rohkeutta kohdata kaikkia vaaroja,\njoiden näen itseäni uhkaavan, kaikkea onnettomuutta, mitä voin käsittää.\nMissä minä olen ja mikä minä täällä olen? Jos olen vapaa, minkä vuoksi\nsitten nuo rautaristikot ja telkimet? Jos olen vanki, minkä rikoksen\nminä olen tehnyt?\n\n-- Te olette täällä teille varustetussa huoneessa, rouva. Minä sain\nkäskyn noutaa teitä laivalta ja tuoda teidät tähän linnaan; sen käskyn\nluulen nyt täyttäneeni sotilaan säntillisyydellä mutta myöskin\nherrasmiehen kohteliaisuudella. Tähän päättyy ainakin toistaiseksi minun\ntehtäväni; muu jääpi toisen henkilön huostaan.\n\n-- Ja kuka sitten on tuo toinen henkilö? kysyi mylady; ettekö voi sanoa\nminulle hänen nimeänsä?\n\nSamaan liittoon kuului portaissa kovaa kannusten kilinää; muutamia ääniä\nkulki ohitse ja haihtui, ja yksinäisen henkilön askeleet lähestyivät\novea.\n\n-- Sieltä saapuu se henkilö, rouvani, sanoi upseeri avaten oven ja\nasettuen kunnioittavaan ja alamaiseen asentoon.\n\nSamassa näkyi mies kynnyksellä.\n\nHän oli ilman hattua, hänellä oli miekka vyöllä ja kädessään puserteli\nhän kovasti sormillaan nenäliinaa.\n\nMylady luuli tuntevansa tuon varjon hämärästi valaistussa huoneessa;\ntoisella kädellään nojasi hän istuimensa selkämykseen ja kurotti\npäätänsä, ikäänkuin paremmin nähdäksensä.\n\nOuto mies lähestyi verkalleen ja sen mukaan kuin hän lähestyi lampun\nvalon piiriin, vetäytyi mylady tietämättänsä taaksepäin.\n\nSittenkuin hänellä ei enää ollut mitään epäilystä ken tuo tulija oli,\nhuudahti hän peräti hämmästyksen vallassa:\n\n-- Mitä, veljeni! Sinäkö se olet?\n\n-- Niin, kaunis nainen, vastasi lord Winter, kumartaen puoliksi\nkohteliaasti puoliksi ivallisesti, minä itse.\n\n-- Mutta tämä linna?\n\n-- On minun.\n\n-- Ja tämä huone?\n\n-- On sinun.\n\n-- Olenko minä siis sinun vankisi?\n\n-- Melkeinpä.\n\n-- Mutta tämähän on julmaa väkivaltaa!\n\n-- Suuret sanat syrjään; istukaamme tyynesti puhelemaan niinkuin veljen\nja sisaren kesken sopii.\n\nSitten kääntyi hän oveen päin ja nähden nuoren upseerin odottavan\nlisäkäskyjä, sanoi hän:\n\n-- Hyvä on, minä kiitän teitä; ja nyt, jättäkää meidät, herra Felton.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\nVeli ja sisar keskustelevat.\n\n\nSillä aikaa kuin lord Winter sulki oven ja avasi erään ikkunaluukun sekä\nsiirsi tuolin kälynsä tuolin viereen, loi mylady syvissä mietteissä\nsilmäyksensä kaikkiin mahdollisuuden syvyyksiin ja keksi koko\nsalajuonen, jota hän ei ollut voinut aavistaakkaan ennenkuin hän pääsi\ntietoon, kenen käsiin hän oli joutunut. Hän tunsi lankonsa rehelliseksi\nkunnon aatelismieheksi, vireäksi metsästäjäksi, säikähtymättömäksi\npelaajaksi ja tiesi myöskin hänen olevan rohkean naisväkeä kohtaan vaan\nhuonon vehkeilijän. Kuinka hän oli saanut selon hänen tulemisestansa ja\notattanut hänet kiini? Minkä vuoksi pidätti hän hänet vangiksi?\n\nAthos oli kyllä sanonut hänelle muutamia sanoja, jotka osoittivat että\nhänen keskustelunsa kardinaalin kanssa oli kuulunut vieraisiin korviin,\nmutta hän ei voinut uskoa hänen niin pikaisesti ja niin rohkeasti voivan\nkaivaa hänelle sudenkuoppaa. Ennemmin pelkäsi hän että hänen ennemmäiset\nvehkeensä Englannissa olivat tulleet ilmiin. Buckingham oli kenties\naavistanut että hän se oli leikannut irti nuo kaksi timanttia ja tahtoi\ntäten kostaa hänelle tuon pienen kavaluuden; mutta Buckingham ei voinut\nkäyttää väkivaltaa naista kohtaan, erittäinkin kun arveltiin tuon naisen\ntoimineen lemmenkateudesta.\n\nTuo olettaminen näytti hänestä kumminkin luultavimmalta; hänestä näytti\ntämä olevan kostoa entisistä eikä hänen tulevaisten tekojensa estämistä.\nKuitenkin ja kaikessa tapauksessa oli hän hyvillänsä siitä että oli\njoutunut edes lankonsa valtaan, josta hän toivoi pääsevänsä erilleen\nhyvällä kaupalla, eikä kavalan vihamiehen käsiin.\n\n-- Niin, puhelkaamme, veljeni, sanoi hän tavallaan iloisesti, sillä hän\noli päättänyt, huolimatta kaikesta teeskentelemisestä, mihin lord Winter\nsaattoi pystyä, pyrkiä selville niistä seikoista, joita hänen tarvitsi\ntietää määrätäksensä vastaisen toiminta-tapansa.\n\n-- Sinä olet siis saanut itsesi tulemaan Englantiin, sanoi lord Winter,\nvaikka niin monta kertaa Pariisissa sanoit päättäneesi, ett'et koskaan\nastuisi jalkaasi Suuren-Britannian alueelle?\n\nMylady vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä.\n\n-- Mutta ennen kaikkea, sanoi hän, selitäppäs minulle, kuinka olet\nvoinut seurata niin tarkasti minun askeleitani, että edeltäkäsin tiesit\ntuloni, etkä yksistään sitä, vaan myöskin päivän, tunnin ja sataman?\n\nLord Winter käytti samaa sotajuonta kuin mylady, ajatellen että koska\nhänen kälynsä sitä käytti, mahtoi se olla hyvä.\n\n-- Sanoppas itse, paras siskoni, jatkoi hän, mitä aiot tehdä täällä\nEnglannissa?\n\n-- Minä tulin tapaamaan sinua, vastasi mylady, aavistamattakaan kuinka\npaljon hän tällä vastauksellansa viritti niitä epäluuloja, jotka\nd'Artagnan'in kirje oli herättänyt hänen langossansa, ja koettaen vaan\nvoittaa kuulijansa hyväntahtoisuuden puolellensa tällä valheella.\n\n-- Ah! minua tapaamaan? toisti Winter epäilevästi.\n\n-- Niin kyllä, sinua tapaamaan. Mitä kummaa siinä on?\n\n-- Eikö sinulla olisi sitten muuta tarkoitusta tällä matkallasi kuin\ntavata minua?\n\n-- Ei.\n\n-- Sinä olet siis vaan minun tähteni vaivannut itseäsi matkustamaan yli\nKanavan?\n\n-- Aivan sinun tähtesi.\n\n-- Hiisi, mikä hellyys, sisareni!\n\n-- Mutta enkös minä ole sinun lähin sukulaisesi? kysyi mylady äänellä,\njoka ilmaisi mitä liikuttavinta lapsellisuutta.\n\n-- Ja minun ainoa perilliseni, sanoi vuorostaan lord Winter, luoden\nterävän silmäyksen mylady'yn.\n\nKaikessa lujaluontoisuudessaankaan ei mylady voinut hillitä\nvapisemistansa ja kun lord Winter viime sanoja lausuessaan oli laskenut\nkätensä kälynsä käsivarrelle, tunsi hän tuon vapisemisen.\n\nIsku oli syvä ja sattuva. Ensimäinen ajatus, joka mylady'n päähän pisti,\noli että Ketty oli kielitellyt paroonille tuosta saaliinhimon\nherättämästä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi lankoansa kohtaan, ja\njota hän, varomattomasti kyllä, oli jolloin kulloin Ketty'n nähden\nosoittanut; hän muisti myöskin ne raivoisat mielenpurkaukset\nd'Artagnan'ia kohtaan sen johdosta että d'Artagnan oli säästänyt hänen\nlankonsa henkeä.\n\n-- Minä en ymmärrä, sanoi hän ajan voittamiseksi ja saadaksensa\nvastustajansa puhumaan. Mitä sinä tarkoitat? Piileekö sanoissasi joku\nsalainen tarkoitus?\n\n-- Oh, Jumala nähköön, ei suinkaan! sanoi lord Winter nähtävällä\nhyväluontoisuudella; sinä haluat tavata minua ja sen vuoksi tulet sinä\nEnglantiin. Minä saan tietää halustani, tai oikeammin aavistan että\nsinulla semmoinen halu on, ja säästääkseni sinulta kaiken sen ikävyyden,\nmitä yön aikaan satamaan tulemisesta on, ja sen hankaluuden, mikä maihin\npääsemisessä on, lähetän minä sinulle vastaan erään upseerejani, annan\nvaunut hänen käytettäväksensä, ja hän tuopi sinut tähän linnaan, jonka\nhaltija minä olen, jonne minä tulen joka päivä ja jossa minä,\ntyydyttääkseni meidän molemminpuolista toivoa, saada tavata toisiamme,\nlaitatan kuntoon huoneen sinua varten. Onko se, mitä nyt sinulle sanoin,\nkummastuttavampaa kuin se, mitä sinä minulle sanoit?\n\n-- Ei, mutta minua kummastuttaa vaan, kuinka tiesit minun tulostani?\n\n-- Ja kumminkin on se mitä helpointa maailmassa, rakas sisareni; etkö\nhuomannut että pienen laivasi kapteeni sataman suulle tullessa lähetti\nennakolta pienellä veneellä ilmoituksen ja nimiluettelon, saadaksensa\nluvan päästä laskemaan satamaan? Minä olen sataman päällikkö, luettelo\nnäytettiin minulle, ja siinä näin nimesi. Sydämmeni sanoi minulle\nsilloin samaa, mitä sinun suusi äsken tunnusti, nimittäin missä\ntarkoituksessa sinä antauduit niin vaarallisen tai ainakin tätä nykyä\nniin vaivaloisen meren valtaan, ja lähetin kutterini sinulle vastaan.\nLoput tiedät itse.\n\nMylady näki lordin puhuvan valhetta, ja se peljästytti häntä yhä\nenemmän.\n\n-- Veljeni, sanoi hän, eikös se ollut lord Buckingham, jonka tänä iltana\ntullessani näin rannalla?\n\n-- Oli kyllä. Ah, minä ymmärrän että hänen näkemisensä tuntui sinuun!\nvirkkoi lord Winter; sinä tulet maasta, jossa hänestä kaiketi paljo\npuhutaan, ja minä tiedän että hänen varustuksensa Ranskaa vastaan\naikalailla vannehtivat ystäväsi kardinaalin päätä.\n\n-- Ystäväni kardinaalin! huudahti mylady, huomatessaan että lord\nWinter'illä oli siinä kohden yhtä hyvät tiedot kuin tuossakin toisessa.\n\n-- Eikös hän sitten ole sinun ystäväsi? sanoi parooni huolettomasti; ah,\nsuo anteeksi, minä luulin niin, mutta me palaamme sittemmin mylord\nherttuaan; elkäämme jättäkö sitä hellää luonnetta, jonka keskustelumme\nsai alussa; sinä tulit, niinhän sanoit, minua tapaamaan?\n\n-- Niin tulin.\n\n-- No niin, ja minä vastasin että täällä on sinua varten huone ja sinua\npalvellaan täällä mielesi mukaan, ja että me tapaamme täällä toisemme\njoka päivä.\n\n-- Pitääkö minun sitten ikipäiviksi jäädä tänne? kysyi mylady melkein\nkauhistuen.\n\n-- Onko tämä asumus sinusta kenties huono, siskoseni? Pyydä mitä sinulta\npuuttuu, minä olen valmis toimittamaan sen sinulle.\n\n-- Mutta eihän minulla ole täällä kamarineitsyttäni eikä muuta\npalvelusväkeäni...\n\n-- Kaikkea semmoista olet saapa, rouva hyvä; sano vaan, mille kannalle\nsinun ensimäinen miehesi oli talouden asettanut, ja vaikka minä olen\nvaan sinun lankosi, laitatan minä kaikki samallaiselle kannalle.\n\n-- Ensimäinen mieheni! huudahti mylady, katsoen lord Winter'iä\nkauhistavin silmin.\n\n-- Niin, ranskalainen miehesi; minä en tarkoita veljeäni. Muutoin, siinä\ntapauksessa että kenties olet sen jo unhottanut ja koska hän vielä elää,\nvoin minä kirjoittaa hänelle ja pyytää häneltä tietoja asiasta.\n\nKylmät hikipisarat kihosivat mylady'n otsalle.\n\n-- Sinä lasket leikkiä, sanoi hän kolkolla äänellä.\n\n-- Näytänkö minä leikinlaskijalta? kysyi parooni, nousten istuimeltansa\nja peräytyen askeleen.\n\n-- Tai oikeammin, sinä loukkaat minua, jatkoi hän, tarttuen suonenvedon\ntapaisesti nojatuolin käsipuihin ja kohottautuen käsivarsiensa varaan.\n\n-- Minäkö loukkaisin sinua? sanoi lord Winter ylenkatseellisesti;\ntodellako, hyvä rouva, pidätte sitä mahdollisena?\n\n-- Totta tosiaan, hyvä herra, sanoi mylady, sinä olet joko hullu tai\nhumalassa; mene matkaasi ja lähetä tänne kamarineitsyt.\n\n-- Kamarineitsyet ovat kovin kieleviä, siskoseni; enkö minä voisi\nkelvata sinulle kamarineitsyeksi? Sillä tavoin kaikki meidän\nsalaisuutemme jäisivät perheen piiriin.\n\n-- Hävytön! huudahti mylady; ja niinkuin vivun ponnistuksesta hyppäsi\nhän paroonia kohden, joka ristissä-käsivarsin odotti häntä, mutta\nkumminkin toinen kämmen lähellä miekankahvaa.\n\n-- Kas niin, sanoi hän, minä tiedän että sinulla on tapa murhata\nihmisiä, mutta minä puollustan itseäni, sen sanon jo edeltäkäsin,\nvaikkapa omaa itseäsikin vastaan.\n\n-- Oikein, sanoi mylady, sinä näytätkin kylliksi pelkurilta, voidaksesi\nruveta taistelemaan naisen kanssa.\n\n-- Se saattaisi tapahtua; muutoin se olisi minulle suotava anteeksi,\nsillä luullakseni minun käteni ei olisi ainoa miehenkäsi, joka on\nkohonnut sinua vastaan.\n\nJa parooni osoitti verkalleen ja pitkään mylady'n vasenta olkapäätä,\njota hän melkein kosketti sormellaan.\n\nMylady karjahti ja vetäytyi taaksepäin huoneen nurkkaan, ikäänkuin\npantteri, joka hakee ponnistuspaikkaa takanansa, voidakseen paremmin\nsyöksähtää saaliinsa kimppuun.\n\n-- Oh, karju mitä karjut, huudahti lord Winter, mutta elä yritäkkään\npuremaan, sillä sen sanon ennakolta, että pahentaisit vaan asiaasi;\ntäällä ei ole mitään asianajajia, jotka edeltäkäsin järjestelevät\nperintöseikkoja; täällä ei ole ketään vaeltavaa ritaria, joka tulisi\nhieromaan riitaa minun kanssani kauniin naisen tähden, jota minä pidän\nvankinani; mutta minulla on varalla tuomareita, jotka langettavat\nsyylliseksi semmoisen naisen, joka on niin hävytön että menee\nkaksin-naimisiin vanhimman veljeni lord Winterin kanssa, ja ole varma\nsiitä että ne tuomarit jättävät sinut pyövelin käsiin, joka toimittaa\nsinun molemmat olkapääsi samanlaisiksi.\n\nMylady'n silmät säihkyivät semmoisia salamoita, että vaikka lord Winter\noli mies, joka täysissä aseissa seisoi aseettoman naisen edessä, hän\nkumminkin tunsi hyydyttävän kauhistuksen tunkeutuvan sielunsa pohjaan\nasti; mutta siitä huolimatta jatkoi hän kiihtyvällä raivolla:\n\n-- Niin, minä ymmärrän, että sittenkuin olit perinyt veljeni, olisi\nsinulle ollut varsin mieluista periä myöskin minut; mutta tiedä se, tapa\ntai tapata sinä minut, minä olen jo kaikki valmiiksi järjestänyt: ei\npenniäkään omaisuudestani ole joutuva sinun käsiisi. Etkö ole jo\nkylliksi rikas, kun sinulla on liki miljoona ja etkö voisi lakata\nkulkemasta tuota kovan onnen tietä, jolle olet antautunut, ell'et tekisi\npahaa vaan sen vuoksi, että pahanteko on sinulle sanomattomaksi\nnautinnoksi? Kuuleppas, ell'ei veljeni muisto olisi minulle pyhä, saisit\nmaatua jossakin vankikomerossa tai Tyburn'issa tyydyttää merimiesten\nuteliaisuutta; minä olen vaiti sinusta, mutta kärsi sinä tyynesti\nvankeuttasi. Parin kolmen viikon perästä menen minä La Rochelle'en\narmeijan mukana; mutta päivää ennen lähtöäni tulee eräs laiva noutamaan\nsinua, viedäksensä sinut eteläisiin siirtomaihimme ja ole varma siitä,\nettä minä panen sinulle matkatoveriksi miehen, joka ampuu luodin otsaasi\nniin pian kuin uskallat yrittääkkään palata Englantiin tai Europan\nmannermaalle.\n\nMylady kuunteli häntä tarkasti ja hänen säihkyvät silmänsä yhä\nsuurenivat.\n\n-- Mutta siihen saakka, jatkoi lord Winter, täytyy sinun pysyä tässä\nlinnassa; seinät ovat paksut, ovet vankat, rautaristikot lujat; sitä\npaitsi on tämän huoneen ikkuna meren korkean rantajyrkänteen puolella.\nMuutamia miehiä minun väestöstäni, jotka ovat minulle kuolemaan saakka\nuskolliset, vartioivat tätä huonetta kaikilta puolilta, sekä pihalle\nviepää käytävää. Käsky on tämmöinen: askel, liike, sana, joka osoittaa\nsinun aikovan paeta -- ja sinut heti ammutaan. Ja jos sinut täällä\ntapetaan, on Englannin oikeus toivoakseni oleva minulle kiitollinen että\nolen säästänyt siltä tämän puuhan. Sinun kasvosi tyyntyvät; tässä on\npari kolme viikkoa vielä aikaa, niin kai mietit, minulla on neuvokas pää\nja sillä ajalla keksin kyllä jonkun keinon! No niin, koeta parastasi!\n\nKun mylady näki ajatuksensa paljastuneen, koki hän hillitä kaikkia muita\nmuodon eleitä, paitsi tuskan ja kauhistuksen.\n\nLord Winter jatkoi:\n\n-- Upseerin, joka täällä päällikkyyttä pitää poissa ollessani, olet\nnähnyt ja hänet siis jo tunnet; niinkuin olet huomannut, osaa hän\ntotella käskyjä, sillä tullessasi Portsmouth'ista tänne, et suinkaan\nollut koettamatta saada häntä puhumaan. Mitäs sanot? Voiko marmoripatsas\nolla äänettömämpi ja kylmempi? Sinä olet koettanut viehätysvoimaasi\nmoneen mieheen ja kovaksi onneksi olet aina onnistunut; mutta koetappas\nvietellä tätä miestä, ja jos, jumal'auta, onnistut siinä rahdunkaan,\nolet sinä varmaan itse piru!\n\nHän meni ovelle ja avasi sen äkisti:\n\n-- Käskekää tänne herra Felton, sanoi hän. Odotahan, minä suositan sinut\nhänelle.\n\nHeidän välillänsä syntyi nyt outo äänettömyys, jonka aikana kuului\nverkkaisten, säännöllisten askelten lähenemistä. Pian näkyi käytävän\npimeydessä ihmisolennon haamu, ja nuori luutnantti, jonka jo olemme\ntulleet tuntemaan, pysähtyi kynnykselle odottamaan paroonin käskyjä.\n\n-- Käy sisään, rakas John, sanoi lord Winter; käy sisään ja sulje ovi.\n\n-- Katsoppas, sanoi parooni, tuota naista: hän on nuori, kaunis, ja\nhänellä on kaikki viehättävät ominaisuudet; no niin, mutta hän on\nepäsikiö, joka kahtenakymmenenä vuotena on tehnyt itsensä syypääksi yhtä\nmoneen rikokseen kuin mitä kokonaisen vuoden aikana ehtisit lukea\ntuomioistuinten rikosarkistoista. Hänen äänensä on miellyttävä, hänen\nkauneutensa on syöttinä hänen uhreillensa; hän koettaa vietellä sinua,\nehkäpä koettaa hän tappaakkin sinut. Minä olen nostanut sinut\nkurjuudesta, Felton, olen tehnyt sinusta luutnantin, olenpa kerran\npelastanut henkesikin, muistat kyllä missä tilaisuudessa; minä en ole\nainoastaan sinun suojelijasi, vaan myöskin ystäväsi, enkä ainoastaan\nhyväntekijäsi, vaan myöskin isäsi. Tämä nainen on tullut Englantiin\nväijymään minun henkeäni; minä pidän tämän käärmeen käsissäni; no niin,\nminä kutsun sinut tänne ja sanon sinulle: Ystäväni Felton, John poikani,\nsuojele minua ja ennen kaikkia suojele itseäsi tuota naista vastaan;\nvanno ikuisen autuutesi nimessä, että tallennat hänet sitä rangaistusta\nvarten, jonka hän on ansainnut. John Felton, minä luotan sanaasi ja\nrehellisyyteesi.\n\n-- Mylord, vastasi nuori upseeri, ja hänen rehellisistä silmistänsä\nhehkui kaikki se viha, mitä hän tunsi sydämmessänsä, minä vannon,\nmylord, että teen teidän tahtonne mukaan.\n\nMylady otti tuon silmäyksen vastaan nöyrän uhrin lailla; mahdotonta oli\nnähdä nöyrempää, lempeämpää kasvojen ilmausta kuin mikä hänen muodossaan\nnyt oli nähtävänä. Töin tuskin lord Winter itse saattoi tuntea hänen\nolevan saman tiikerin, jota vastaan hän vast'ikään oli taistellut.\n\n-- Hän ei saa laisinkaan lähteä tästä huoneesta, ymmärrätkö John, jatkoi\nparooni; hän ei saa olla kirjevaihdossa kenenkään kanssa; hän ei saa\npuhua muiden kuin sinun kanssasi, jos nimittäin sinä huolit osoittaa\nhänelle sitä kunniaa, että antaudut puhumaan hänen kanssansa.\n\n-- Kylliksi, mylord; minä olen vannonut.\n\n-- Ja nyt, rouva, sanoi parooni, pyrkikää sovintoon Jumalan kanssa,\nsillä ihmiset ovat tuominneet teidät.\n\nMylady antoi päänsä painua ikäänkuin olisi tuo tuomio masentanut hänet\nkokonaan. Lord Winter meni, viitaten Felton'ille, joka meni hänen\njälestänsä ja sulki oven.\n\nHetkisen perästä kuului käytävässä raskaita askeleita, siellä näet\nkäveli vahtisotamies sotakirves vyöllä ja musketti olalla.\n\nMylady pysyi vähän aikaa samassa asennossa, sillä hän epäili että häntä\ntarkasteltaisiin avaimenreiästä; sitten nosti hän verkalleen päänsä\npystyyn, ja hänen kasvoillansa kuvastui hirvittävä koston ja ynseyden\nilmaus; hän juoksi kuuntelemaan ovelle, tirkisti ulos ikkunasta ja\nvaipui sitten syvään nojatuoliin.\n\nHän oli mietteissään.\n\n\n\n\nXLIX.\n\nUpseeri!\n\n\nSillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin\nikäviä ja uhkaavia ei tullut.\n\nVaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys\nnäytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin\nsiihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä\npiiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan,\nja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon\nharmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden\nherättämisessä Ludvig XIII:n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo\nolemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja\nAngouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.\n\n_Monsieur_ taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen\nkardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta\njäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa;\npahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka\nsen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä\ntoki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.\n\nPiirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä\nlähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in\nluokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten\nluokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi\nvaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä\nhirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle\nnähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti\nhänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän\nkärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei\nkumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki\npuhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä,\njos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut\npahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.\n\nAika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua;\nviimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä\nilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä,\nmutta sen sijaan että olisi lisätty: \"Ell'ei apua tule kahden viikon\nkuluessa, antaudumme armoille\", lisättiin vaan: \"ellei apua tule kahden\nviikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu\ntulee.\"\n\nRochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli\nheidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat\nvarmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi\nheidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.\n\nKardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja\nEnglannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.\n\nRyntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu,\noli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta;\nsitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin,\nettä verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä\nranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä\nkuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen\naikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La\nRochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna\n1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka\ntapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota\nkuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä,\nsortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen\nväitteesen: \"La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä.\"\n\nKardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen\nhirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli\nhuomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin\nkärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai\noliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi,\ntietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä\ntehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai\nvahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet?\nSitä hän ei voinut tietää.\n\nMuutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman\nsyyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä\nhirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä,\nja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa,\nkoska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä\nvaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.\n\nHän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua\nulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän\njatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua,\njonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä\nodottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka\nsisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti\nLudvig XI:sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän\noli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin\nperuslausetta: \"Eroita ja hallitse.\"\n\nKun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita\nravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän\nosoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti\nheidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli\nyltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he\npitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot,\nlapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen\nmuureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide,\nolematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko\npuutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä\nvastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet\nhuomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän\npoikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa\nkaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi\nheidät yksimieliseen päätökseen.\n\nNuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja\nsaattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita\nsiihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen\nneuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan\nhedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli\nkaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli\npäässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n,\nSchomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali\npuolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n\nasukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä\nkomean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä\npaitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu\nsuuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja\nkuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja\nEspanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja\njäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat\ntahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät\nodottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.\n\nTämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen\nlevottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle\npuolelle mertä.\n\nKaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska\nleiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat\nkilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain\nkiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle,\nkaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen -- semmoista oli\nheidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja\nhauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille\nrochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka\nheitä niin ankarasti piiritti.\n\nToisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies,\nkatseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä\nmielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta\nääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän\nkohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä\nomituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään\nnoista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä\nja laajat ajatuksensa toiselle taholle.\n\nEräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään\nneuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään\nuutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La\nHoudinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle\npienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston\ntakana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa\npaistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti\nsäteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka\nparhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli\nsaanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet\njoutilaiksi eräälle rummulle.\n\nKolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne\nolivat herrojen lakeijoja.\n\nKardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli\nsemmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten\niloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen\nalakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La\nHoudinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta\nja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että\nhiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten,\njotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta\nkeskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen\naskeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun\nhän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti\npäivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat,\neli Athos, Porthos ja Aramis.\n\nSen arvaa että tuo havainto yhä kiihdytti hänen haluansa saada kuulla\nkeskustelua; hänen silmänsä muuttuivat omituisen näköiseksi ja tiikerin\ntavoin hiipi hän lähemmäksi pensastoa; mutta hän ei ollut vielä saanut\nkuulla muuta kuin yksityisiä epäselviä tavuja, kun yht'äkkiä kimakka,\nlyhyt äännähdys säpsähdytti häntä ja herätti muskettisoturien huomion\nhänen puoleensa.\n\n-- Upseeri! huudahti Grimaud.\n\n-- Luulenpa että puhut, tomppeli! sanoi Athos kohoten toisen\nkyynäsvartensa nojaan ja luoden Grimaud'iin välkähtävän silmäyksen.\n\nEipä Grimaud hiiskunut enää sanaakaan; hän osoitti vaan sormellansa\npensastoon päin ja ilmoitti sillä tavoin kardinaalin ja hänen\nseuralaistensa läsnä-olon.\n\nNeljä muskettisoturia olivat yhdessä hyppäyksessä jaloillaan ja\ntervehtivät kunnioittavasti.\n\nKardinaali näytti raivostuneelta.\n\n-- Luulenpa että muskettisoturit asettavat etuvartijoita itselleen?\nsanoi hän. Tuleeko englantilainen maan puolelta, vai pitävätkö herrat\nmuskettisoturit itseänsä korkeampina upseereina?\n\n-- Arvoisa herra, vastasi Athos, sillä keskellä yleistä säikähdystä oli\nhän yksin säilyttänyt ylhäisen miehen tyyneyden ja kylmäverisyyden,\njotka eivät koskaan hänestä luopuneet, arvoisa herra, kun\nmuskettisoturit eivät ole palvelustoimessa, tai kun heidän\npalvelustoimensa on päättynyt, juovat he ja pelaavat kuutiota, ja he\novat korkeampia upseereja lakeijoillensa.\n\n-- Lakeijoillensa, murisi kardinaali, lakeijoillensa, joiden on määrä\nilmoittaa herroillensa, kun joku tulee tienoolle, semmoiset eivät ole\nlakeijoja, vaan ovat esivartijoita.\n\n-- Mutta Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon huomata että ell'emme olisi\nkäyttäneet tätä varovaisuutta, olisi meillä ollut se ikävyys tarjona,\nettä Teidän ylhäisyytenne olisi kulkenut ohitsemme emmekä olisi saanut\nosoittaa kunnioitustamme ja lausua kiitollisuuttamme siitä armosta, jota\nTeidän ylhäisyytenne on osoittanut kohtaamme, yhdistämällä meidät.\nD'Artagnan, jatkoi Athos, sinä, joka juuri äsken toivoit tätä\ntilaisuutta, osoittaaksesi kiitollisuuttasi Hänen ylhäisyyttänsä\nkohtaan, nyt näet tilaisuuden tulleen, käytä sitä.\n\nNämä sanat lausui Athos sillä järkähtämättömällä tyvenyydellä, joka\nhänessä aina ilmaantui vaaran hetkenä ja sillä erinomaisella\nkohteliaisuudella, joka hänestä tämmöisissä tiloissa teki kuninkaan,\npaljoa majesteetillisemman kuin synnynnäisen kuninkaan.\n\nD'Artagnan lähestyi ja sopersi muutamia kiitollisuuden sanoja, jotka\nsammuivat heti kardinaalin synkkään silmänluontiin.\n\n-- Siitä huolimatta, herrat, jatkoi kardinaali, vähintäkään\nsyrjähtymättä ensimäisestä aikomuksestaan sen keskeytyksen kautta, jonka\nAthos oli aikaan saanut, siitä huolimatta, herrat, minä en laisinkaan\npidä siitä että tavalliset sotamiehet, vaikkapa heillä onkin se etusija,\nettä palvelevat valitussa sotilaskunnassa, tuolla tavoin ovat olevinansa\nherroja; kuri on sama kaikille.\n\nAthos antoi kardinaalin puhua puhuttavansa; kumartaen myöntävästi,\nlausui hän sitten:\n\n-- Kurin vaatimukset, arvoisa herra, eivät toivoakseni ole millään\ntavoin tulleet meidän puoleltamme loukatuiksi. Me emme ole\npalvelustoimessa, ja luulimme siis saavamme käyttää aikamme oman\nmielemme mukaan. Jos meillä on onni saada Teidän ylhäisyydeltänne mitä\nerityisiä käskyjä, olemme me valmiit niitä täyttämään. Te näette,\narvoisa herra, jatkoi Athos, rypistäen kulmiaan, sillä tämänlaatuinen\nkuulustelu alkoi häntä harmittaa, että me, ollaksemme valmiina ensi\nviittauksella, olemme lähteneet ulos täysissä aseissa.\n\nHän osoitti sormellansa kardinaalille neljää toisiaan vasten pystytettyä\nmuskettia lähellä rumpua, jossa kortit ja kuutiot olivat.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon olla varma siitä, lisäsi d'Artagnan,\nettä me heti olisimme tulleet Teidän ylhäisyyttänne vastaan, jos vaan\nolisimme osanneet aavistaa että niin pienen seurueen kanssa lähestyvä\nolitte te.\n\nKardinaali pureksi viiksiänsä ja vähän huuliansakin.\n\n-- Tiedättekö, miltä te näytätte, te, jotka myötäänsä olette yksissä\ntuolla tavoin, täysissä aseissa, ja lakeijainne vartioimina? sanoi\nkardinaali; te näytätte salavehkeilijöiltä.\n\n-- Ah, mitä siihen tulee, arvoisa herra, sanoi Athos, se onkin totta; me\nvehkeilemme, niinkuin Teidän ylhäisyytenne tuonnoisena aamuna havaitsi,\nmutta ainoastaan rochellelaisia vastaan.\n\n-- Ah, herrat valtioviisaat, jatkoi kardinaali vuorostaan rypistäen\nkulmiaan, teidän aivoistanne voisi kenties löytää monenlaatuisia\nsalaisuuksia, jos niitä voisi lukea, samoin kuin te luitte kirjettä,\njoka kätkettiin, kun nähtiin minun tulevan.\n\nVeri kuohahti Athoksen päähän; hän astui askeleen Hänen ylhäisyyttänsä\nkohden.\n\n-- Voisippa luulla teidän todellakin epäilevän meitä, arvoisa herra, ja\nmeidän täytyvän käydä säännöllisen tutkinnon alaisiksi. Jos asia niin\non, suvaitkoon Teidän ylhäisyytenne selittää asian tarkemmin, että toki\nsaamme tietää, mistä on kysymys.\n\n-- Ja jos tämä todellakin olisi tutkinto, lausui kardinaali, niin on\nmoni muu kuin te, herra Athos, saanut ruveta sen alaiseksi,\nkieltäytymättä vastaamasta.\n\n-- Minä olenkin, arvoisa herra, jo sanonut Teidän ylhäisyydellenne, että\nteidän tarvitsee vaan tehdä kysymyksenne ja me olemme valmiit niihin\nvastaamaan.\n\n-- Mikä kirje se oli, jota ai'oitte lukea, herra Aramis, ja jonka\npiiloititte?\n\n-- Kirje eräältä naiselta, arvoisa herra.\n\n-- Ah, ymmärrän kyllä, sanoi kardinaali, että semmoisia kirjeitä\naristellaan näyttää, mutta niitä voi kumminkin näyttää rippi-isälle, ja\ntiedättehän minun olevan hengellistä säätyä.\n\n-- Arvoisa herra, sanoi Athos levollisesti, mikä tuntui yhä\nhirvittävämmältä sen vuoksi, että hän pani päänsä vaaraan sitä\nsanoessaan, arvoisa herra, kirje on naiselta, mutta nimi ei ole Marion\nDelorme eikä rouva d'Aiguillon.\n\nKardinaali muuttui kalman kalpeaksi; hirvittävä salama leimahti hänen\nsilmistänsä; hän käännähti taaksepäin ikäänkuin antaaksensa käskyn\nCahussac'ille ja Houdinière'lle. Athos näki liikkeen ja astahti askeleen\nmusketteihin päin, joihin myöskin kolme ystävystä olivat silmänsä\nkiinnittäneet, ikäänkuin heillä olisi ollut kovin vähän halua antautua\nkiini otettaviksi. Kardinaali itse oli kolmas; muskettisotureita\nlakeijoineen oli seitsemän; kardinaali huomasi että taistelu olisi yhä\nvähemmän tasaväkinen, jos Athos ja hänen toverinsa todella olivat\nsalaliittolaisia, ja nopeiden välivaihdosten kautta, joita hänellä aina\noli varalla, muuttui hänen vihastuksensa hymyilyksi.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän\nvalossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa\nitseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole\nunhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos\nminua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara,\npyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole\ntarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja\nkirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!\n\nSamassa nousi hän hevosensa selkään, -- Cahusac oli näet tuonut sen\nhänen luoksensa, -- viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.\n\nNuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä,\nkunnes hän oli kokonaan kadonnut.\n\nHe silmäilivät sitten toisiansa.\n\nKaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen\nylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin\npoistuvan raivoisassa mielentilassa.\n\nAthos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.\n\nKun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti\nPorthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:\n\n-- Grimaud huusi liian myöhään.\n\nGrimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.\n\nAthos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.\n\n-- Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa\nhänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä\ntoisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä\ntoisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.\n\n-- Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin.\nTuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin\ntoisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut\ntekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.\n\n-- Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta\nkyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.\n\n-- Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me\nhengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen\nhiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut\nlemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies\nluuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen,\nhämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan\nsinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko\nrakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka\nkardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet\nkardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä\nnäyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä.\nArvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen\nkorttinsa!\n\n-- Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.\n\n-- Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja\nAramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta,\njohon kardinaalin tulo sen keskeytti.\n\nAramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi\nhäntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.\n\n-- Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta\nsaakka.\n\n-- Mielelläni, sanoi Aramis.\n\n    \"Paras serkkuni!\n\n    Minä taidan lähteä käymään Stenay'ssä, jossa sisareni on hankkinut\n    pienelle kamarineitsyellemme pääsyn karmeliittaluostariin.\n    Lapsiparka on nöyrä; hän tietää ett'ei hän voi elää muualla,\n    jättämättä sieluansa vaarojen alaiseksi. Jos kumminkin meidän\n    perheseikat järjestyvät toivomme mukaan, luulen minä että hän\n    antautuu kadotuksellekin alttiiksi ja palaa niiden tykö, joita hän\n    kaipaa, semminkin kun hän tietää että häntä myötäänsä ajatellaan.\n    Sen ohessa ei hän ole kovin onneton; kaikki, mitä hän toivoo, on\n    saada kirjeen sulhaseltansa. Minä kyllä tiedän, ett'ei sellainen\n    tavara pääse niinkään helposti pujahtamaan luostariristikkojen\n    lävitse, mutta niinkuin minä jo olen sinulle osoittanut, paras\n    serkkuni, en minä ole aivan kömpelö ja otan siis vallan mielelläni\n    sen toimen tehtäväkseni. Sisareni kiittää sinua hyvästä ja\n    alinomaisesta muistamisestasi. Hän oli muutaman hetken kovin\n    levottomana, vaan hän on jo paljo tyyntynyt, sittenkuin hän lähetti\n    kirjanpitäjänsä sinne pois, ett'ei mitään odottamatonta siellä\n    tapahtuisi.\n\n    Hyvästi, paras serkkuni! Lähetä tietoja itsestäsi niin usein kuin\n    voit, toisin sanoen, niin usein kuin luulet voivasi niitä lähettää\n    varmaan. Minä syleilen sinua.\n\n                                                  _Marie Michon._\"\n\n-- Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis!\nhuudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin\ntietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä!\nMissä on Stenay, Athos?\n\n-- Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on\npäättynyt, voimme tehdä retken sinne.\n\n-- Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä\ntänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut\nrochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet\nsyödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät\nvielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi,\nell'eivät rupea syömään toisiansa.\n\n-- Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista\nbordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä\nmainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin\nmainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja\nmiellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän\nmaiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia\nsinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.\n\n-- Niin, sanoi d'Artagnan, Athos on oikeassa; kirje on poltettava, ja\nvaikka se poltetaankin, hiisi tiesi, eikö kardinaali tiedä jotakin\ntaikatemppua, jonka avulla hän voi lukea sen sisällyksen tuhkastakin.\n\n-- Kyllä kai hän tietää, sanoi Athos.\n\n-- Mutta mitenkäs sitten menettelette kirjeen kanssa? kysyi Porthos.\n\n-- Tule tänne, Grimaud! sanoi Athos.\n\nGrimaud totteli:\n\n-- Rangaistukseksi siitä että olet puhunut ilman luvatta, ystäväni,\ntulee sinun syödä tämä paperi, mutta palkinnoksi siitä hyödystä, jonka\npuhumisellasi meille toimitit, saat juoda tämän lasillisen viiniä; kas\nniin, tässä kirje ensiksi, pureksi se hyvästi.\n\nGrimaud hymyili ja, silmäillen viinilasia, jonka Athos oli täyttänyt\nääriään myöten, pureksi kirjeen ja nieli sen.\n\n-- Bravo, mestari Grimaud! sanoi Athos, otappas nyt tämä, kas niin, minä\nvapautan sinut sanomasta kiitoksia.\n\nGrimaud tyhjensi lasin äänettömänä.\n\n-- Ja nyt, sanoi Athos, ell'ei kardinaalin päähän pistä se nerokas\najatus, että avauttaa Grimaud'in vatsan, luulen voivamme olla jotenkin\nlevollisina.\n\nSillä välin jatkoi Hänen ylhäisyytensä surumielistä ratsastustaan,\nmutisten partaansa:\n\n-- Nuo neljä miestä pitää minun saada omikseni.\n\n\n\n\nL.\n\nVankeuden ensi päivä.\n\n\nPalatkaamme mylady'yn, jonka kadotimme näkyvistämme, luodessamme\nsilmäyksen Ranskanmaan rannikolle.\n\nMe tapaamme hänet siinä epätoivon tilassa, mihin hänet jätimme,\nvaipuneena synkkien mietteittensä syvyyteen, helvettiin, jonka portin\nedustalla hän kadotti melkein kaiken toivonsa; sillä ensimäisen kerran\nepäilee hän, ensimäisen kerran pelkää hän.\n\nKahdessa tilassa on onni hänet pettänyt, kahdessa tilassa on hän nähnyt\nitsensä oivalletuksi ja kavalletuksi ja kumpaisellakin kertaa on siihen\nollut syynä hänen vainohenkensä, jonka Herra epäilemättä on lähettänyt\nhäntä kukistamaan. D'Artagnan on voittanut hänet, hänet, tuon\nvoittamattoman pahanhengen voiman.\n\nHän on loukannut hänen rakkauttansa, nöyryyttänyt hänen ylpeyttänsä,\npilkannut hänen kunnianhimoansa; ja nyt, nyt on hän hävittämässä koko\nhänen onnensa, ahdistamassa hänen vapauttansa, uhkaamassa hänen\nhenkeänsä. Vielä enemmän: hän on kohottanut hänen naamiotansa, tuota\nkilpeä, jonka taakse hän on peittäytynyt ja joka estää pääsemästä häneen\nkäsiksi.\n\nD'Artagnan on kääntänyt Buckinghamista, jota mylady vihaa, niinkuin hän\nvihaa kaikkea, mitä hän ennen on rakastanut, sen myrskyn, jolla\nRichelieu uhkasi häntä kuningattaren persoonassa. D'Artagnan on\ntekeytynyt de Wardes'iksi, jota kohtaan hän tunsi tiikerimäistä himoa,\nkukistamatonta, niinkuin sen luontoisilla naisilla tavallista.\nD'Artagnan tuntee hänen hirveän salaisuutensa, josta hän on vannonut\nett'ei kukaan sitä saa tietää menettämättä henkeänsä. Vihdoin, samassa\nhetkessä kuin hän Richelieu'ltä oli saanut tuon avonaisen valtakirjan,\njonka avulla hän aikoi kostaa vihollisellensa, temmattiin tuo valtakirja\nhänen kädestänsä ja d'Artagnan se toimitti hänet vankeuteen, ja lähettää\nhänet johonkin likaiseen Botanybay'hin, johonkin katalaan Tyburn'iin\nIntian valtameren syliin.\n\nSillä kaikki tämä on epäilemättä kotoisin d'Artagnan'ista; mistäs\nsitten, ellei hänestä tulisi kaikki se häväistys, jonka alaiseksi hän\noli joutunut? Hän yksin oli voinut ilmoittaa lord Winterille ne hirveät\nsalaisuudet, jotka hän kovaksi onneksi sai tietoonsa, toisen toisensa\njälkeen. D'Artagnan tuntee hänen lankonsa, hän on hänelle kirjoittanut.\n\nMikä hornan viha hänessä kiehuukaan tuossa hänen istuessaan autiossa\nkamarissaan liikkumattomana, hehkuvin, tylsistynein silmin! Kuinka hyvin\ntuo aikavälistä huo'unnan mukaan rinnasta pääsevä kolkko ärjyntä\nsoveltuukaan meren aaltohyökyyn, joka paisuu, kohajaa, kiljuu ja\nmusertuu ikuisen ja voimattoman epätoivon lailla vasten niitä kallioita,\njoiden päällä tämä synkkä, uhkea linna kohoaa! Ja niiden salamoiden\nloisteessa, joita tuo riehuva viha sytyttää hänen sielussaan, mitä\noivallisia, kaukaisuuteen katoavia kostontuumia sepitteleekään hän rouva\nBonacieux'iä, Buckingham'ia ja erittäinkin d'Artagnan'ia vastaan!\n\nNiin, mutta ennenkuin voi kostaa, täytyy olla vapaa; ja ennenkuin\nvankina ollen vapaaksi pääsee, täytyy murtaa muuri, repiä rikki\nrautaristikoita, kavertaa reikä lattiaan -- kaikki semmoista, jonka\nväkevä, hellittämätön mies voi saada toimeen, mutta joka naisen\nkuumeentapaisille ponnistuksille jää onnistumatta. Sitä paitsi tarvitaan\nsemmoiseen aikaa, kuukausia, vuosia, ja hänellä on vaan kymmenkunta\npäivää käytettävänä, sen mukaan mitä lord Winter, hänen veljellinen ja\npeljättävä vanginvartijansa on sanonut hänelle.\n\nJos hän olisi mies, hän kumminkin koettaisi kaikkea tuota ja ehkäpä\nonnistuisi; minkä vuoksi taivas onkaan erhettynyt ja antanut tuon\nmiehekkään sielun hennolle ja hienolle ruumiille? Hänen vankeutensa ensi\nhetket olivat todella kauheat; mutta vähitellen on hän hillinnyt vihansa\npurkaukset. Ruumista tärisyttävät tempaukset ovat lakanneet ja nyt istuu\nhän kokoon vetäytyneenä ikäänkuin uupunut käärme, joka kokoo uusia\nvoimia.\n\n-- Niin, niin, minä olin hullu, kuin kiivastuin sillä tavoin, sanoi hän,\nkatsellen peiliin, joka heijasti hänen silmiinsä sen säihkyvän\nsilmäyksen, millä hän näytti tiedustelevan neuvoa omalta itseltään. Ei\nmitään kiivastumista! Kiivastuminen on heikkouden merkki. Minä en\nolekkaan koskaan onnistunut sitä keinoa käyttämällä. Ehkäpä, jos\nkäyttäisin voimaani naisia kohtaan, huomaisin heidät vielä heikommiksi\nitseäni ja siis voittaisin heidät; mutta minä taistelen urhoollisia\nmiehiä vastaan, ja heidän verrallansa olen minä vaan heikko nainen.\nMutta taistelkaamme naisena, minun voimani on minun heikkoudessani.\n\nJa nyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarkastaa niitä eri vivahduksia,\nmitä hän saattoi luoda eloisille, liikkuville kasvoillensa, antoi hän\nmuodollensa kaikkia mielenilmauksia, vihasta, joka rumensi hänen\npiirteitänsä, aina suloisimpaan, hellimpään, ihastuttavampaan hymyilyyn\nsaakka. Sitten käänteli hän tottuneella kädellään hiuksensa kaikkiin\nniihin kiharamuotoihin, joiden kautta hän luuli korottavansa kasvojensa\nsuloutta. Vihdoin mutisi hän tyytyväisenä omaan itseensä:\n\n-- Eipä vielä ole mitään hukassa; minä olen vielä kaunis.\n\nKello oli noin kahdeksan tienoilla iltaa. Mylady näki vuoteen ja arveli\nettä muutamien tuntien lepo häntä virkistäisi, eikä ainoastaan hänen\npäätänsä ja ajatuksiansa, vaan myöskin hänen hipiötänsä. Ennenkuin hän\nasettui levolle, pisti hänelle päähän vielä parempi ajatus. Hän oli\nkuullut mainittavan iltaruuasta. Hän oli jo tunnin verran ollut tässä\nhuoneessa, kauvan siis ei mahtanut kestää, ennenkuin hänen ruokansa\ntuotaisiin sisään. Vanki ei tahtonut hukata aikaansa; hän päätti\ntunnustella jo samana iltana seutua, tutkimalla niiden ihmisten\nluonteita, joiden huostaan hänen vartioitsemisensa oli uskottu.\n\nValo pilkahti oven alta; tuo valo ilmoitti että vanginvartija oli\ntulossa. Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti\ntakaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi\npovella, toinen riipuksissa.\n\nTelkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului\nhuoneessa; ne lähestyivät.\n\n-- Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in\nääneksi.\n\nKäsky täytettiin.\n\n-- Noutakaa kynttilöitä ja asettukaa vahtivuoroonne, jatkoi Felton. Nuo\nkaksi käskyä, jotka nuori luutnantti antoi samoille henkilöille,\nosoittivat mylady'lle, että hänen palvelijansa olivat samoja kuin hänen\nvartijansa, nimittäin sotamiehiä.\n\nFelton'in käskyt täytettiin muutoin äänettömästi ja nopeasti, mikä\nosoitti luutnantin pitävän tarkkaa kuria.\n\n-- Ah, sanoi hän, hän nukkuu! Hyvä on; herättyänsä syö hän illallisensa.\n\nJa näin sanottuansa hän astui muutaman askeleen mennäksensä alas.\n\n-- Mutta herra luutnantti, sanoi toinen sotamies, joka ei ollut niin\ntyyniluontoinen kuin hänen päällikkönsä ja oli lähestynyt mylady'ä,\nnainen ei nuku.\n\n-- Kuinka, eikö hän nuku? sanoi Felton; mitäs hän tekee?\n\n-- Hän on pyörtynyt; hänen kasvonsa ovat kovin kalpeat ja vaikka kuinka\nkuuntelisin, en voi kuulla hänen hengittävän.\n\n-- Sinä olet oikeassa, sanoi Felton, katseltuaan paikaltaan mylady'ä,\nlähestymättä häntä askeltakaan; mene ilmoittamaan lord Winterille että\nhänen vankinsa on pyörtynyt, sillä minä en tiedä kuinka minun on\nmenetteleminen, koska en voinut ennalta arvata tätä tapausta.\n\nSotamies meni täyttämään upseerinsa käskyä. Felton istahti eräälle\ntuolille, joka sattui olemaan lähellä ovea, ja odotti, sanaakaan\nhiiskahtamatta. Mylady'llä oli vallassaan tuo naisten paljon käyttämä\ntaito, katsella pitkien silmäripsiensä lävitse, ilman että silmäluomet\nnäyttivät olevan raollaan; hän näki Felton'in, joka istui selkä häneen\npäin; hän katseli nuorta luutnanttia kymmenkunnan minuuttia, jolla\najalla tuo tunteeton vartija ei kääntynyt kertaakaan häneen päin.\n\nSilloin muisti hän lord Winterin kohta saapuvan ja läsnä-olollaan\nantavan hänen vartijallensa uutta voimaa; hänen ensimäinen kokeensa oli\nmennyt myttyyn, vaan hän piti sen hyvänänsä, niinkuin keinoihinsa\nluottava nainen ainakin. Hän kohotti siis päätänsä, avasi silmänsä ja\npäästi heikon huokauksen.\n\nTämä huokaus saattoi Felton'in vihdoin kääntymään.\n\n-- Ah, te olette siis heränneet, rouva! sanoi hän; sitten minulla ei ole\ntäällä mitään tekemistä enää. Jos te tarvitsette jotakin, niin\nhelistäkää kelloa.\n\n-- Ah, Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen kärsinyt! mutisi mylady\nsointuvalla äänellänsä, joka, niinkuin muinaisten noitien, lumosi\nkaikki, ketä hän tahtoi saattaa turmioon.\n\nJa nousten vähän ylemmäksi nojatuolissansa, rupesi hän vielä\nviehättävämpään ja vapaampaan asentoon kuin missä hän maatessaan oli\nollut.\n\nFelton nousi seisovilleen.\n\n-- Teille tarjotaan ruokaa kolmesti päivässä, rouva, sanoi hän; kello\nyhdeksän aamusella, kello yksi päivällä ja kello kahdeksan iltasella.\nJos ette tyydy siihen, saatte itse määrätä toiset ajat näiden\nehdoteltujen sijaan, sillä tässä kohden mukaudutaan teidän tahtonne\njälkeen.\n\n-- Mutta täytyykö minun olla yksin tässä avarassa synkässä huoneessa?\nkysyi mylady.\n\n-- Eräs nainen täältä lähistöstä on pyydetty tänne ja saapuu huomenna;\nhän tulee luoksenne niin usein kuin haluatte.\n\n-- Minä kiitän teitä, hyvä herra, vastasi vanki nöyrästi.\n\nFelton kumarsi ja meni oveen päin. Juuri samassa kun hän oli\nastumaisillaan yli kynnyksen, näkyi lord Winter käytävässä, sama\nsotamies jälessä, joka oli mennyt ilmoittamaan hänelle mylady'n\npyörtymisestä; hänellä oli kädessä hajusuolapullo.\n\n-- No, mikäs täällä on hätänä? kysyi hän ivallisella äänellä, nähdessään\nvangin ylhäällä ja Felton'in pois menossa. Jokos kuollut on herännyt\nuudestaan eloon? Peijakas, Felton poikaseni, etkö siis huomannut että\nsinua pidettiin vast'alkajana ja sinulle näyteltiin ensimmäinen näytös\nsitä ilveilystä, jonka me kaiketi saamme vielä nähdä kokonaisuudessaan,\nkaikkine vaiheineen?\n\n-- Niin minäkin uskoin, mylord, sanoi Felton, mutta kun vanki kaikessa\ntapauksessa on nainen, tahdoin minä osoittaa hänelle sitä\nkohteliaisuutta, jota jokainen sivistynyt mies on velkapää osoittamaan\nnaista kohtaan, ellei naisen, niin kumminkin oman itsensä vuoksi.\n\nMylady'n koko ruumis värisi. Felton'in sanat kiitivät jäänä hänen\nsuonissaan.\n\n-- Tuo kaunis, taiteellisesti hajotettu tukka, jatkoi Winter nauraen,\ntuo valkoinen nahka ja tuo haaveileva silmäys ei siis vielä ole\nvietellyt sinua, kivisydän?\n\n-- Ei, mylord, vastasi tunteeton nuori mies, ja olkaa vakuutettu, että\nminun viettelemisekseni tarvitaan muuta kuin naisen kavaluutta ja\nkiekailemista.\n\n-- Siinä tapauksessa, uljas luutnanttini, jätämme mylady'n keksimään\ntoisia keinoja ja menemme syömään illallista. Ah, ole huoleti, hänellä\non rikkaat keksintälahjat, ja ilvenäytelmän toinen näytös seuraa kai\naivan kohta ensimäisen jälkeen.\n\nJa näin sanoen otti lord Winter Felton'in käsivarresta ja meni nauraen\npois hänen kanssansa.\n\n-- Oh, minä kyllä olen keksivä mitä sinä tarvitset! mutisi mylady\nkiristellen hampaitansa; ole huoleti, onnistumaton munkkiraukka, kurja\nsotilaspyhimys, joka olet leikannut sotilaskauhtanasi munkkikaapusta.\n\n-- Mutta kesken puheen, mylady, jatkoi lord Winter pysähtyen\nkynnykselle, elkää antako myttyyn menneen kokeenne häiritä\nruokahaluanne. Maistelkaa kanaa ja kalaa, joita minä, kunniani kautta,\nen ole antanut myrkyttää. Minä olen hyvässä sovussa kokkini kanssa ja\nkun hän ei saa periä minua, luotan minä häneen hyvästi. Tehkää te\nsamoin. Hyvästi, rakas siskoni! Me tapaamme ensi pyörtymyskohtauksessa!\n\nTässä oli melkein enemmän kuin mylady voi sietää; hänen kätensä\npusertuivat kovasti nojatuolia vasten, hänen hampaansa kirisivät hiljaa,\nhänen silmänsä seurasivat oven liikettä, joka sulkeutui lord Winter'in\nja Felton'in jälkeen, ja kun hän näki olevansa yksinään, valtasi hänet\nuusi epätoivon puuska; hän loi silmänsä pöytään päin, näki veitsen\nvälkkyvän, hypähti pöydän luokse ja tempasi veitsen; mutta hän pettyi\npahasti, sillä veitsen terä oli pyöreäkärkinen ja taipuvaa hopeata.\n\nNaurun hohotus kuului oven takaa ja se aukeni uudestaan.\n\nHa, ha! nauroi lord Winter, ha, ha, ha! Katsoppas, kelpo Felton'ini!\nMuistatkos mitä sanoin! Tuo veitsi oli ai'ottu sinua varten; hän olisi\nsinut tappanut; näetkös, se on hänen juoniansa, noin tavalla, tai\ntoisella, vapauttaa itsensä semmoisista ihmisistä, jotka haittaavat\nhäntä. Jos minä olisin seurannut neuvoasi, jos veitsi olisi ollut terävä\nja kovaa terästä, niin: hyvästi Felton! Hän olisi tappanut ensin sinut\nja sitten kaikki muut. Katsoppas, John, kuinka hyvin hän osaa pitää\nveistä kädessänsä.\n\nMylady piteli todellakin vielä suonenvedon tapaisesti vahingotonta\nveistä kädessänsä, mutta nuo viimeiset sanat, tuo lisäloukkaus, veivät\nvoimat hänen käsistänsä, eivätkä ainoastaan hänen voimiansa vaan myöskin\ntahtonsa.\n\nVeitsi putosi lattialle.\n\n-- Te olette oikeassa, mylord, sanoi Felton inhoa ilmoittavalla äänellä,\njoka tuntui mylady'n sydämmen pohjaan saakka, te olette oikeassa ja minä\nolen väärässä.\n\nMolemmat menivät ulos.\n\nMutta tällä kertaa kuunteli mylady vielä tarkemmin kuin äsken ja hän\nkuuli heidän askeltensa etenevän käytävässä ja vihdoin sammuvan kokonaan\nkuulumattomiin.\n\n-- Minä olen hukassa mutisi hän, minä olen sellaisten miesten käsissä,\njoihin minä en voi koskaan vaikuttaa enempää kuin pronssi- tai\nkivipatsaihin, he osaavat minut ulkoa ja ovat terästetyt minun aseitani\nvastaan.\n\n-- Kumminkin on mahdotonta että tämä saattaa päättyä heidän tahtonsa\nmukaan. Tämä viimeinen miete, tämä viimeinen vaistomainen toivon palaus\nosoittaa, ett'ei pelko ja arkuus kauvan voinut viihtyä tuossa syvässä\nsielussa. Mylady istuutui pöytään, söi useita ruokalaatuja, joi vähän\nEspanjan viiniä ja tunsi koko jäntevyytensä palaavan.\n\nEnnenkuin hän rupesi levolle, oli hän jo tutkistellut ja joka puolelta\ntarkastellut vartioittensa puheita, liikkeitä, viittauksia ja merkkejä,\njopa äänettömyyttäkin, ja tuon syvän, taitavan ja kokeneen tutkimuksen\ntuloksena oli, että Felton oli kumminkin hänen vainoojistansa kaikkein\nhelpommin haavoitettava.\n\nYksi sana varsinkin alinomaa pyörii vangin mielessä.\n\n-- Jos olisin seurannut sinun neuvoasi, oli lord Winter sanonut\nFelton'ille. Felton oli siis puhunut jotakin hänen eduksensa, koska lord\nWinter ei ollut tahtonut seurata hänen neuvoansa.\n\n-- Paljo tai vähä, tuumaili mylady, tuolla miehellä on kuitenkin kipene\nsääliä sydämmessänsä. Siitä kipeneestä sytytän minä tulipalon, joka on\nhänet polttava.\n\n-- Mitä tuohon toiseen tulee, hän tuntee minut; hän pelkää minua ja\ntietää, mitä hänellä on minulta odotettavana, jos koskaan pääsen hänen\nkäsistänsä; on siis vallan tarpeetonta koettaakaan mitään hänen\nkanssansa.\n\n-- Mutta Felton, se on toinen asia; hän on nuori, kokematon,\nturmeltumaton mies ja näyttää olevan siveä; niiden ominaisuuksien avulla\non mahdollista saattaa hänet turmioon.\n\nJa mylady pani maata ja nukkui hymy huulilla; ken olisi nähnyt hänen\nnukkuvan, olisi luullut näkevänsä nuoren tytön uneksivan siitä\nkukkaiskiehkurasta, jolla hän ensi juhlatilaan oli koristava päätänsä.\n\n\n\n\nLI.\n\nVankeuden toinen päivä.\n\n\nMylady näki unta, että hänellä viimeinkin oli d'Artagnan vallassansa,\nettä hän oli näkemässä hänen mestaustansa ja tuon vihatun veren, joka\nvirtasi pyövelin kirveen iskusta, näkeminen toi tuon suloisen hymyilyn\nhänen huulillensa.\n\nHän nukkui miten nukkuu vanki, jota tuudittaa hänen ensimäinen toivonsa.\n\nKun seuraavana aamuna tultiin hänen huoneesensa, nukkui hän yhä vielä.\nFelton pysyi käytävässä, hänellä oli mukanansa se nainen, josta hän\nedellisenä päivänä oli puhunut ja joka äsken oli saapunut linnaan. Tuo\nnainen tuli sisään, lähestyi mylady'n vuodetta ja tarjosi hänelle\npalvelustansa.\n\nMylady oli tavallisesti kalpea, ja hänen ihonsa saattoi siis helposti\npettää ensi kertaa näkijän.\n\n-- Minulla on kuume, sanoi hän; en ole nukkunut hiventäkään koko tänä\npitkänä yönä. Minä kärsin hirveästi; mahdatteko te olla ihmisellisempi\nminua kohtaan kuin mitä eilen oltiin? Minä en pyydä mitään muuta kuin\nsaada pysyä vuoteella.\n\n-- Tahdotteko kenties lääkäriä? kysyi nainen.\n\nFelton kuunteli tuota puhetta sanaakaan virkkamatta.\n\nMylady arveli että kuta enemmän väkeä häntä ympäröi, sitä enemmän\nhänellä olisi hellytettäviä ja sitä tarkemmaksi tulisi lord Winterin\nvarovaisuus. Sitä paitsi lääkäri saattoi julistaa sairauden olevan\nteeskentelyä ja kun mylady oli menettänyt ensimäisen pelin, ei hän\ntahtonut menettää toista.\n\n-- Lääkäriä, sanoi hän, mitä se hyödyttäisi? Julistivathan nuo herrat\neilen, että minun huono vointini oli vaan ilvettä, tänäpäivänä\nvarmaankin kävisi samoin, sillä eilisestä illasta saakka on kyllä ollut\naikaa valmistella tohtoria.\n\n-- Sanokaa sitten, rouva hyvä, itse, puuttui Felton puheesen, alkaen\ntulla kärsimättömäksi, sanokaa sitten itse, millä tavoin tahdotte\nkanssanne meneteltävän.\n\n-- Mutta Herran tähden, kuinka minä sitä tietäisin? Minä tunnen\nkärsiväni tuskia, siinä kaikki; menetelkää minun kanssani niinkuin\ntahdotte, yhden tekevä minusta.\n\n-- Menkää noutamaan lord Winter tänne, sanoi Felton, väsyneenä tuohon\nlakkaamattomaan vaikerrukseen.\n\n-- Oi, ei, ei, huudahti mylady, ei, hyvä herra, elkää kutsuko häntä\ntänne, minä rukoilen teitä! Minä voin hyvin, minä en tarvitse mitään,\nelkää kutsuko häntä tänne!\n\nHän painoi noihin sanoihin niin ylenmääräisen kiihkon, niin\nvastustamattoman kaunopuheliaisuuden, että Felton tahtomattansa astui\nmuutamia askelia huoneesen.\n\n-- Se naula veti, ajatteli mylady itsekseen.\n\n-- Mutta, rouva hyvä, sanoi Felton, jos te todella olette sairas,\nlähetetään noutamaan lääkäriä, ja jos te petätte meitä, on se sitä\npahempi teille itsellenne, vaan emmehän tarvitse sitten soimata itseämme\nmistään.\n\nMylady ei vastannut mitään, painoi vaan kauniin päänsä tyynyä vasten ja\nratkesi itkemään ja nyyhkyttämään.\n\nFelton katsoi häneen hetkisen tavallisella tunteettomuudellansa, mutta\nnähdessään että itkeminen uhkasi käydä pitkälliseksi, meni hän pois.\nNainen meni hänen mukanansa. Lord Winteriä ei näkynyt.\n\n-- Luulenpa että minulle rupeaa päivä kajastamaan, mutisi mylady ja hän\ntuli vallan raivoon pelkästä ilosta; mutta hän kääriytyi peitteensä\nsisään, kätkeäksensä ilonsa purkaukset kaikilta, jotka ehkä katselivat\nhäntä salaa.\n\nKaksi tuntia kului.\n\n-- Nyt on aika taudin tau'ota, sanoi hän; minä tahdon nousta vuoteelta\nja jo tänä päivänä koettaa saada jotakin menestymään; minulla ei ole\nkuin kymmenen päivää ja tänä iltana on niistä jo kaksi kulunut.\n\nAamulla oli tuotu sisään hänen aamiaisensa. Hän arveli sen vuoksi että\nkohta kaiketi tultiin noutamaan ruokapöytää pois ja että hän silloin\ntaas saisi nähdä Felton'in.\n\nMylady ei pettynytkään; Felton ilmestyi taas ja, kysymättä oliko mylady\nkoskettanut ruokaa tai ei, viittasi että vietäisiin pois pöytä, joka\ntavallisesti kannettiin sisään valmiiksi katettuna.\n\nFelton jäi viimeiseksi; hänellä oli kirja kädessä? Mylady leväten\nnojatuolissa lähellä uunia, kauniina, kalpeana ja nöyränä, näytti\npyhältä neitsyeltä, joka odotti marttiiraseppelettä.\n\nFelton lähestyi häntä ja virkkoi:\n\n-- Lord Winter, joka on katolilainen niinkuin tekin, rouva, on arvellut,\nettä niiden hartausharjoitusten ja menojen kaipio, jotka kuuluvat teidän\nuskontoonne, on teille tuskallista; hän sallii sen vuoksi teidän joka\npäivä lukea niitä rukouksia, jotka kuuluvat _teidän messuunne_, ja tässä\non teille käsikirja.\n\nKatsanto, mikä näkyi Felton'in muodossa hänen asettaessaan kirjaa sille\npienelle pöydälle, jonka ääressä mylady istui, ääni, millä hän lausui\nsanat _teidän messuunne_, halveksiva hymy, mikä seurasi noita sanoja,\nsaattoivat mylady'n kohottamaan päätänsä ja katsomaan upseeria vähän\ntarkemmin.\n\nSilloin huomasi hän tuon koristelemattoman päähineen, tuon\nylenmääräisesti yksinkertaisen puvun, tuon marmorisileän mutta samalla\nyhtä kovan ja lujan otsan ja tunsi miehen yhdeksi noita synkkämielisiä\npuritaaneja, joita hän niin usein oli tavannut Jaakko-kuninkaan ja\nRanskan kuninkaan hovissa, jonne he, Bartholomeon yön muistosta\nhuolimatta, toisinaan tulivat pakopaikkaa hakemaan.\n\nHänelle pälkähti yht'äkkiä päähän eräs noita pikaisesti syntyviä\najatuksia, joita ainoastaan nerokkaat ihmiset ratkaisevana hetkenä\nsaavat aivoihinsa, ja joista usein heidän kohtalonsa tai elämänsä\nriippuu.\n\nNuo kaksi sanaa _teidän messuunne_ ja yksi ainoa Felton'in silmäys\nolivat todella osoittaneet hänelle, mikä paino oli siinä vastauksessa,\njonka hän oli hänelle antava.\n\nMutta hänen nopea käsityksensä, joka hänelle oli ominaista, toi\nvastauksen valmiina hänen huulilleen.\n\n-- Minäkö! sanoi hän ylenkatseellisella äänellä, samallaisella, jota\nnuori upseeri oli käyttänyt, minäkö, hyvä herra, _minun messuani_! Lord\nWinter, tuo turmeltunut katolilainen, tietää vallan hyvin ett'en minä\nole hänen uskontoansa ja tämä on vaan ansa, jonka hän tahtoo virittää\nminulle.\n\n-- Mitä uskontoa te sitten olette; rouva? kysyi Felton kummastuksella,\njota hän kaikista peittelemisistä huolimatta ei voinut täydelleen\nsalata.\n\n-- Sen minä olen teille ilmoittava sinä päivänä, jolloin olen kylliksi\nkärsinyt uskoni tähden, huudahti mylady teeskennellyllä innostuksella.\n\nFelton'in silmäys paljasti mylady'lle kaikessa laajuudessaan sen alan,\njonka hän oli raivannut itselleen tuolla ainoalla sanalla.\n\nMutta nuori upseeri pysyi äänetönnä ja liikkumattomana, hänen\nsilmäyksensä vaan oli puhunut.\n\n-- Minä olen vihamiesteni käsissä, jatkoi hän sillä innostuksen äänellä,\njonka hän tiesi olevan puritaaneille ominaista. No niin, pelastakoon\nJumala minut, tai tulkoon minulle kuolema Jumalani tähden! Siinä on\nvastaus, jonka pyydän teidän viemään lord Winterille. Ja tuon kirjan,\nlisäsi hän osoittaen käsikirjaa, mutta koskematta sitä, ikäänkuin tuo\nkoskettaminen olisi häntä saastuttanut, saatte viedä takaisin ja itse\nkäyttää sitä, sillä te olette epäilemättä kahdella tavoin lord Winterin\nrikostoveri, hänen rikostoverinsa niinhyvin vainoojana kuin\nvääräuskolaisena.\n\nFelton ei vastannut mitään, otti vaan kirjan samalla inholla, jota hän\njo oli osoittanut sitä tuodessaan, ja meni mietteissään pois.\n\nKello viisi iltapäivällä tuli lord Winter. Mylady'llä oli ollut koko\npäivä aikaa miettiä, kuinka hänen olisi menetteleminen; hän otti lordia\nvastaan niinkuin nainen, joka on voittanut takaisin kaikki edut\npuolellensa.\n\n-- Näyttääpä siltä, virkkoi paroni, istahtaen nojatuoliin vastapäätä\nmylady'ä, ja ojentaen huolettomasti jalkansa uuninliestä kohden,\nnäyttääpä siltä kuin oltaisiin uskonluopioita!\n\n-- Mitä te tarkoitatte, herra?\n\n-- Minä tarkoitan että siitä lähtien kuin viimeksi tavattiin, ollaan\nmuutettu toiseen uskoon. Oletteko kentiesi menneet naimisiin kolmannelle\nmiehelle, joka on protestantti?\n\n-- Selittäkää, mylord, jatkoi vanki arvokkaasti, sillä minä kyllä kuulen\nteidän sananne, vaan minä en käsitä niitä?\n\n-- Teillä ei siis ole kai mitään uskontoa laisinkaan, ja se minua\nenemmän miellyttää, virkkoi lord Winter, hymyillen ivallisesti.\n\n-- Varmaankin olisi se enemmän teidän periaatteidenne mukaista, vastasi\nmylady kylmästi.\n\n-- Oh, minun täytyy tunnustaa, että se on minulle vallan yhdentekevää.\n\n-- Oh, teidän ei tarvitsisi sanoa, että uskonto on teille yhdentekevää;\nteidän riettautenne ja rikoksenne todistavat sitä kylliksi.\n\n-- Mitä? Tekö puhutte riettauksista, rouva Messalina, ja rikoksista,\nlady Macbeth! Minä joko kuulin väärin tai te, jumal'auta, olette koko\nlailla häpeämätön!\n\n-- Te puhutte tuolla tavoin, kun tiedätte että meitä kuunnellaan,\nvirkkoi mylady kylmästi ja kun koetatte yllyttää vanginvartijanne ja\npyövelinne minua vastaan.\n\n-- Vanginvartijani! Pyövelini! Kas vaan, rouvaseni, nythän rupeatte\noikein runolliseksi ja eilinen ilvenäytelmä muuttuu murhenäytelmäksi.\nMutta vähät siitä, kahdeksan päivän perästä olette siellä, missä teidän\npitää olla, ja sitten on minun tehtäväni täytetty.\n\n-- Häpeällinen, jumalaton tehtävä! lausui mylady semmoisella\ninnostuksella, millä viattomasti syytetty syyttää tuomareitansa.\n\n-- Luulenpa totta tosiaan, sanoi Winter nousten seisovilleen, että tuo\nlutka on hullu! Kas niin, kas niin, hillitkää luontoanne, rouva\npuritaani, taikka minä suljetan teidät pimeään huoneesen. Hiisi vieköön,\neiköhän vaan espanjalainen viinini liene noussut teidän päähänne? Mutta\nolkaa huoleti, tuo humala ei ole vaarallista, eikä siitä ole mitään\nseurauksia.\n\nJa lord Winter meni pois kiroillen, mikä siihen aikaan kuului\naatelistapoihin.\n\nFelton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta\nkeskustelusta.\n\nMylady oli arvannut oikein.\n\n-- Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat\nkohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä\nniitä välttää.\n\nTaas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään\nja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut\ntoisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän\nnäytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan\nmitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä\nhäirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten\nkanssa hiljaa ulos.\n\nMylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis\nrukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi\nkäytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui\nkuuntelevan häntä.\n\nTällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui\npöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.\n\nTunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että\ntällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.\n\nNuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.\n\nHän kääntyi seinään päin hymyilläksensä, sillä siinä hymyilyssä kuvautui\nsellainen voitonriemu, että se olisi ollut kylliksi häntä syyttämään.\n\nHän antoi vielä puoli tuntia kulua ja kun kaikki oli vielä hiljaista\nvanhassa linnassa eikä muuta kuulunut kuin aaltojen herkeämätön pauhu,\ntuo valtameren voimakas huo'unta, alkoi hän puhtaalla, sulosointuisella\näänellänsä laulaa ensimäistä värssyä eräästä virrestä, joka on\npuritaanin suosituimpia.\n\n    Sä Herra meidät ylönannat\n    Vaan koettaakses uskoamm'\n    Ja voiton palmun viimein kannat,\n    Kun vanhurskaudess' vaellamm'.\n\nVärssyt eivät olleet kovin hääviä, kaukana siitä, mutta niinkuin\ntiedetään, eivät puritaanit olleet juuri mitään runoseppiä.\n\nLaulaessaan kuunteli mylady: sotamies oven takana oli pysähtynyt\nniinkuin olisi hän kiveksi muuttunut. Mylady sai siis päättää, minkä\nvaikutuksen hän oli aikaan saanut.\n\nSitten jatkoi hän lauluansa sanomattoman innokkaasti ja tunteellisesti;\nhänestä tuntui kuin hänen laulunsa olisi levennyt kauvaksi holvien alle\nja ikäänkuin salainen tenho mennyt pehmittämään hänen vartiainsa\nsydämmiä; näyttipä kumminkin siltä kuin vartija-sotamies, joka\nepäilemättä oli harras katolilainen, olisi pudistellut itsestään tuon\nlumouksen, sillä hän virkkoi oviluukun kautta:\n\n-- Vaietkaahan toki, rouva; tuo teidän laulunne on synkkä kuin mikä _De\nprofundis_,[6] ja jos, paitsi tätä huvia, mikä vartioitsemisesta on,\ntäytyy vielä tuommoista kuulla, ei tässä enää mikään kestä.\n\n-- Vaiti! sanoi nyt vakava ääni, jonka mylady tunsi Felton'in ääneksi;\nmitä sinä heittiö siihen sekoitut! Onko sinua käsketty kieltämään tuota\nnaista laulamasta? Ei. Sinut on vaan velvoitettu vartioimaan häntä ja\nampumaan hänet jos hän yrittää pakoon. Vartioitse häntä, ja jos hän\npakenee, ammu hänet; mutta elä mene yli määräyksiesi.\n\nSanomaton ilo kuvautui myladyn kasvoilla, mutta se vilahti vaan kuni\nsalama, ja näyttämättä kuulleenkaan tuota puhetta, josta hän ei ollut\nsanaakaan menettänyt, alkoi hän uudestaan, antaen äänellensä kaiken sen\nsulouden ja viehätyksen, minkä hornan henget olivat siihen istuttaneet:\n\n    Mua kyyneleet ja surut sortaa,\n    Maanpako kolkko, katkera,\n    Vaan ei ne mua jaksa murtaa,\n    Kun Herra mull' on turvana.\n\nTuo tavattoman laaja ja erinomaisen sulosointuinen ääni loi noihin\nkömpelöihin värssyihin semmoisen ihanuuden, että Felton, joka ei ollut\npuritaaniveljiensä hartaimmissakaan lauluissa niin syvää innostusta\nhuomannut, luuli kuulevansa enkelin taivaallisia, lohduttavia säveleitä.\n\nMylady jatkoi:\n\n    Kyll' huojennuksen aamu aukee,\n    Sill' Herra ompi laupias;\n    Vaan joskin tämä toivo raukee,\n    Autuuden voitan kuolemass'.\n\nTuo värssy, johon lumoojatar painoi koko sielunsa, sai nuoren upseerin\nsydämmen vuotamaan yli ääriensä; hän avasi äkisti oven ja mylady näki\nhänen astuvan sisään, kalpeana kuin ainakin, mutta palavin silmin ja\nmelkein mielipuolisena.\n\n-- Miksi laulatte noin, sanoi hän, ja semmoisella äänellä?\n\n-- Anteeksi, herra, vastasi mylady vienosti, minä unhotin, ett'eivät\nlauluni sovellu tässä talossa laulettaviksi. Minä olen kenties loukannut\nteidän uskoanne, mutta sen olen tehnyt tahtomattani, sen vannon. Antakaa\nminulle siis anteeksi tämä virhe, joka ehkä on suuri, mutta ei\nvapatahtoinen.\n\nMylady oli tällä hetkellä niin kaunis, hengellinen hartaus, johon hän\nnäytti vajonneen, loi hänen kasvoillensa semmoisen loisteen, että Felton\nso'enneena luuli näkevänsä sen enkelin, jota hän äsken oli vaan kuullut.\n\n-- Niin, niin, vastasi hän, te häiritsette, liikutatte niitä, jotka\ntässä linnassa asuvat.\n\nHupsu raukka ei huomannut sanojensa sotkuisuutta, jonka ohessa mylady'n\nilveksensilmä sukelsi hänen sydämmensä pohjaan saakka.\n\n-- Minä vaikenen, sanoi mylady luoden silmänsä alaspäin, ja tehden\näänensä niin lempeäksi kuin suinkin saattoi, ja hereten niin nöyräksi\nkuin hänen olentonsa suinkin myönsi.\n\n-- Ei, ei, rouva hyvä, sanoi Felton; laulakaa vaan; mutta hiljaisemmalla\näänellä, etenkin yön aikaan.\n\nJa näin sanottuansa syöksyi Felton ulos huoneesta, sillä hän tunsi että\nhän ei enää voinut olla luja vankia kohtaan.\n\n-- Teitte oikein, herra luutnantti, sanoi sotamies; nuo laulut panevat\npään pyörälle, vaan viimein niihin tottuu: hänen äänensä on niin kovin\nkaunis!\n\n\n\n\nLII.\n\nVankeuden kolmas päivä.\n\n\nFelton oli hullautunut; mutta vielä tarvittiin yksi askel: Felton piti\nsaada jäämään pitemmäksi aikaa huoneesen, tai oikeammin, jäämään yksin\nhänen kanssansa; mutta vielä ei ollut mylady oikein selvillä siitä,\nkuinka hän voisi päästä niin kauvaksi.\n\nVielä enemmän: hänen piti saada Felton puhumaan, voidaksensa itse ruveta\npuhumaan; sillä mylady tiesi vallan hyvin, että hänen suurin\nviehätysvoimansa oli hänen äänessänsä, jonka avulla hän osasi saada\nihmisellisen puheen kuulumaan melkein taivaalliselta.\n\nJa sittenkin saattoivat mylady'n aikeet mennä myttyyn, sillä Felton'ia\noli varoitettu pienimmistäkin kohdista. Tästä hetkestä saakka valvoi hän\nkaikkia, kaikkia sanojansa, silmäyksiänsä, liikkeitänsä, jopa\nhengitystänsäkin, jonka voisi selittää huokaukseksi. Sanalla sanoen, hän\ntutki ja harjoitteli kaikkea niinkuin taitava näyttelijätär harjoittelee\nuutta roolia, johon hän ei ole tottunut.\n\nLord Winterin suhteen oli hän täysin selvillä; hänen tuli olla äänetön\nja arvokas hänen seurassaan, toisinaan kiusoittaa häntä teeskennellyllä\nhalveksimisella, ynseällä sanalla, yllyttää häntä uhkauksiin ja\nväkivaltaisuuksiin, jotka olisivat vastakohtana hänen nöyryydellensä, --\nsemmoinen oli hänen suunnitelmansa. Felton'in tuli kaikkea tuota nähdä;\nhän ei kenties virkkaisi mitään, vaan hän näkisi sitä.\n\nAamulla tuli Felton tavallisuuden mukaan, mutta mylady antoi hänen\njärjestää aamiaisen, puhuttelematta häntä sanallakaan. Kun hän oli\nmenemäisillään, tunsi mylady toivon kipinän povessaan, sillä hän luuli\nhuomaavansa että Felton aikoi häntä puhutella; mutta vaikka Felton'in\nhuulet liikkuivat, ei hän saanut sanaa suustansa, ja viimein hillitsi\nhän sydämmensä eikä lausunut niitä sanoja, joita hän oli\nlausumaisillaan, vaan meni äänetönnä pois.\n\nKello kaksitoista tuli lord Winter sisään. Oli kaunis talvipäivä,\nEnglannin vaalean auringon säde, joka loistaa, vaan ei lämmitä, pilkisti\nhuoneesen ikkunaristikon lävitse.\n\nMylady katseli ulos ikkunasta eikä ollut kuulevinaan että ovea avattiin.\n\n-- Ah, sanoi lord Winter, sittenkuin on näytelty ilvenäytelmää ja\nmurhenäytelmää, ruvetaan näyttelemään surumielisyyttä.\n\nVanki ei vastannut.\n\n-- Niin, niin, jatkoi lord Winter, kyllä ymmärrän: te tahtoisitte\nvapauteenne tuonne rannalle; te haluaisitte päästä hyvällä laivalla\nkyntelemään tuota vihreätä merta; no, malttakaa, malttakaa! Neljän\npäivän perästä on tuo ranta ja meri teille avoinna, niin, ehkäpä enemmän\navoinna kuin tahtoisittekaan, sillä neljän päivän perästä pääsee\nEnglanti teistä.\n\nMylady liitti kätensä ristiin ja nosti kauniit silmänsä taivasta kohden.\n\n-- Jumalani, Jumalani, virkkoi hän suloisella äänellä kuin enkeli, anna\nanteeksi tuolle miehelle, niinkuin minä hänelle anteeksi annan!\n\n-- Niin, rukoile vaan, sinä kadotettu syntinen! huudahti parooni; sinun\nrukouksesi on sitä jalomielisempi, kun minä vannon sinulle, että nyt\nolet semmoisen miehen käsissä, joka ei ole antava sinulle anteeksi.\n\nJa hän meni ulos.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuin hän meni, loi mylady terävän silmäyksen\npuoli-avoimen oven lävitse ja näki Felton'in pujahtavan syrjään, ett'ei\nmylady häntä huomaisi.\n\nSilloin lankesi hän polvilleen rukoilemaan.\n\n-- Jumalani, Jumalani, sanoi hän, Sinä tiedät, minkä pyhän asian tähden\nminä kärsin! Anna minulle myöskin voimaa kärsiä!\n\nOvi aukeni hiljaa; kaunis rukoilija ei ollut sitä huomaavinansa; hän\njatkoi itkuisella äänellä:\n\n-- Sinä koston Jumala, sinä laupeuden Jumala! Sallitko tuon miehen\nkurjamaisten aikomusten toteutua?\n\nSitten vasta oli hän kuulevinansa Felton'in askeleita ja ajatuksen\nnopeudella kohosi hän jaloilleen, punastuen, ikäänkuin hän olisi\nhävennyt että hänet tavattiin polvillaan.\n\n-- Minä en tahdo häiritä rukoilevia, rouva, sanoi Felton vakavasti;\nelkää häiriytykö minun tähteni, minä pyydän hartaasti!\n\n-- Kuinka te tiedätte että minä rukoilin? sanoi mylady nyyhkyttäen. Te\nerhetyitte, herra, minä en rukoillut.\n\n-- Luuletteko sitten, rouva, vastasi Felton yhtä vakavasti, vaan vähän\nlempeämmästi, että minä pidän oikeutenani estää kenenkään luodun olennon\nlankeamasta polvilleen Luojansa eteen? Ei, Jumala siitä varjelkoon!\nKatumus sopii niin hyvin rikollisille, olkoon heidän rikoksensa mikä\nhyvänsä; rikollinen on minulle pyhä, Jumalan jalkain juureen\nlangenneena.\n\n-- Minä rikollinen! sanoi mylady hymyillen niin että tuomion-enkelikin\nolisi lauhtunut. Rikollinen! Jumala, sinä tiedät, olenko minä\nrikollinen! Sanokaa, että minä olen tuomittu, hyvä herra, olkoon niin,\nmutta te tiedätte itse, että Jumala rakastaa marttiiroja, sallii\nviattomainkin toisinaan joutua tuomion alaisiksi.\n\n-- Jos te olisitte tuomittu, jos te olisitte viaton, jos te olisitte\nmarttiira, vastasi Felton, olisi teillä vielä suurempi syy rukoilla, ja\nminä itse auttaisin teitä rukouksillani.\n\n-- Ah, te olette Jumalan lapsi, huudahti mylady heittäytyen hänen\njalkoihinsa, minä en kestä enää, sillä minä pelkään voimaini pettävän\nsillä hetkellä kuin minun täytyy taistella ja tunnustaa uskoni; kuulkaa\nsiis epätoivoon joutuneen naisen rukous. Teitä petetään, hyvä herra,\nmutta siitä ei nyt ole kysymys; minä pyydän vaan yhtä armoa, yhtä\nainokaista, ja jos te suotte minulle sen, siunaan minä teitä sekä tässä\nettä tulevaisessa elämässä.\n\n-- Puhukaa herralleni, sanoi Felton; minulla ei onneksi ole\nanteeksi-antamista eikä rankaisemista; minua korkeampi on se mies, jolle\nJumala on pannut sen vastuun-alaisuuden.\n\n-- Ei, teille, ainoastaan teille. Kuulkaa minua ennemmin kuin olette\navullisena minun alennukseeni, minun häväisemiseeni.\n\n-- Jos te olette ansainneet tämän alennuksen, rouva, jos te itse olette\nvetäneet päällenne tämän häväistyksen, täytyy teidän ruveta sen\nalaiseksi, uhrataksenne siten Jumalalle.\n\n-- Mitä te sanotte? Ah, te ymmärrätte minua väärin! Kun minä puhun\nhäväistyksestä, luuletteko te minun tarkoittavan jotakin rangaistusta,\nvankeutta tai kuolemaa? O, olisikko se Jumalalle otollista! Mitä minä\nhuolin kuolemasta tai vankeudesta!\n\n-- Nyt en minä enää teitä ymmärrä, rouva, sanoi Felton.\n\n-- Tai ette ole ymmärtävinänne, hyvä herra, vastasi vanki hymyillen\nepäilevästi.\n\n-- En totta tosiaan, sotilaskunniani kautta, kristinuskon nimessä!\n\n-- Kuinka? Ettekö siis tiedä mitä lord Winter minulle aikoo?\n\n-- En.\n\n-- Mahdotonta! Te, hänen uskottunsa!\n\n-- En koskaan valhettele, rouva.\n\n-- Oh, hän ei sitä niin paljon peittele, ett'ei sitä voisi arvata.\n\n-- Minä en koeta arvata mitään, rouva hyvä; minä odotan kunnes minulle\nuskotaan asioita, ja paitsi mitä lord Winter on sanonut minulle teidän\nkuullen, hän ei ole minulle mitään uskonut.\n\n-- Mutta, huudahti mylady sanomattoman totuudenmukaisella äänellä,\nettekö te siis olekkaan hänen rikostoverinsa? Ettekö te siis tiedäkkään\nettä hän aikoo minua häväistä tavalla, jolle ei mikään maallisen\nrangaistuksen kauheus vertoja vedä?\n\n-- Te petytte, rouva, sanoi Felton punastuen; lord Winter ei voi tehdä\nsemmoista rikosta.\n\n-- Hyvä! mietti mylady itsekseen; tietämättä mitä se onkaan, nimittää\nhän sitä jo rikokseksi.\n\nSitten virkkoi hän ääneen:\n\n-- Tuon katalan miehen ystävä pystyy kaikkeen.\n\n-- Ketä te sanotte katalaksi? kysyi Felton.\n\n-- Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi\nsopia?\n\n-- Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät\nalkoivat säkenöidä.\n\n-- Jota epäjumalanpalvelijat, uskottomat pakanat nimittävät\nBuckingham'in herttuaksi, lisäsi mylady; minä en osannut luulla koko\nEnglannissa olevan miestä, joka tarvitsisi niin pitkiä selityksiä,\narvataksensa ketä minä tarkoitin.\n\n-- Herran käsi on ojennettu häntä vastaan; hän ei ole välttävä ansaittua\nrangaistustansa.\n\nFelton ilmoitti Buckingham'in herttuata kohtaan samaa inhoa, mitä kaikki\nenglantilaiset tunsivat tuota miestä kohtaan, jota itse katolilaisetkin\nsanoivat nylkyriksi, verenimijäksi, irstailijaksi ja jota puritaanit\nnimittävät suorastaan saatanaksi.\n\n-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti mylady, kun minä pyydän teitä\ntoimittamaan tuolle miehelle sen rangaistuksen, johon hän on tehnyt\nitsensä syypääksi, tietäkää, ett'en minä etsi omaa kostoani, vaan\nkokonaisen kansan vapautta, -- sitä minä teiltä rukoilen.\n\n-- Tunnetteko te siis hänet? huudahti Felton.\n\n-- Vihdoinkin tekee hän minulle kysymyksen, mietti mylady itsekseen,\nriemastuneena siitä että niin pian oli saavuttanut niin suuren voiton.\nAh, kysyttekö, tunnenko minä häntä! Kyllä tunnen, ja kovaksi onnekseni,\nikuiseksi onnettomuudekseni!\n\nJa mylady väänteli käsiänsä kuni raatelevien tuskien vallassa.\n\nFelton tunsi epäilemättä povessaan, että hänen voimansa alkoivat uupua\nja hän astui askeleen oveen päin; vanki, joka ei silmänräpäykseksikään\nheittänyt häntä näkyvistänsä, syöksähti hänen jälkeensä ja pidätti\nhänet.\n\n-- Herrani, huudahti hän, olkaa hyvä, olkaa lempeä, kuulkaa minun\nrukoukseni! Se veitsi, jonka paroni julmassa aavistuksessaan ryösti\nminulta pois, koska hän tietää mitä sillä tekisin ... ah, kuunnelkaa\nminua loppuun ... armosta, armeliaisuudesta antakaa minulle se veitsi\nvaan silmänräpäykseksi! Minä syleilen teidän polvianne; ajatelkaas, te\nsuljette oven, en minä teille mitään pahaa tahdo tehdä; Jumalani,\ntahtoisinko teille mitään pahaa tehdä, teille, ainoalle oikeamieliselle,\nhyvälle, säälivälle olennolle jonka olen löytänyt, teille, joka ehkä\nolette minun pelastajani! Antakaa minulle se veitsi yhdeksi minuutiksi\nvaan, minä annan sen teille takaisin oviluukusta. Yhdeksi minuutiksi\nvaan, herra Felton, ja te olette silloin pelastaneet minun kunniani.\n\n-- Te tahdotte murhata itsenne! huudahti Felton kauhistuneena, unhottaen\nvetää kätensä irti vangin käsistä; murhata itsenne!\n\nFelton seisoi liikkumattomana, kahden vaiheella.\n\n-- Hän empii vielä, ajatteli mylady; minä en ole ollut kylliksi\ntotuudellinen.\n\nAskeleita kuului käytävässä; mylady tunsi ne lord Winter'in askeleiksi.\n\nFelton tunsi ne myös ja astui askeleen oveen päin.\n\nMylady syöksähti hänen luoksensa.\n\n-- Oh, ei sanaakaan, sanoi hän hiljaa ja hätäisesti, ei sanaakaan tuolle\nmiehelle siitä, mitä olen teille puhunut, sillä silloin olen hukassa, ja\nte, te...\n\nKun askeleet lähenivät, vaikeni hän, pelosta että hänen äänensä\nkuuluisi, ja hän painoi sanomattomalla kauhistuksella kauniin kätensä\nFelton'in suulle.\n\nFelton työnsi hiljaa pois luotansa mylady'n, joka vaipui erääsen\nlepotuoliin.\n\nLord Winter kulki oven sivuitse pysähtymättä, ja askelten kuultiin\netenevän.\n\nKalmankalpeana seisoi Felton muutamia silmänräpäyksiä, tarkasti\nkuunnellen, mutta kun askeleet herkesivät kuulumasta, hengitti hän taas,\nikäänkuin unesta heränneenä, ja syöksähti ulos huoneesta.\n\n-- Ah, sanoi mylady, kuunnellen vuorostaan Felton'in askeleita, jotka\npoistuivat vastapäiseen suuntaan kuin lord Winter'in, vihdoinkin olet\nkynsissäni!\n\nMutta pian synkistyivät taas hänen kasvonsa.\n\n-- Jos hän kertoo paroonille, sanoi hän, olen minä hukassa, sillä\nparooni, joka kyllä tietää että minä en tapa itseäni, asettaa hänen\nläsnä-ollessaan veitsen minun käteeni, ja silloin saa hän nähdä koko\ntuon minun epätoivoni olleen vaan teeskenneltyä.\n\nHän meni peilin eteen ja tarkasteli itseänsä; hän ei ollut koskaan ollut\nniin kaunis.\n\n-- Eipä sentään, sanoi hän hymyillen, eipä hän hiisku mitään.\n\nIltasella tuli lord Winter samalla kertaa kuin hänen iltaruokansa.\n\n-- Herra, sanoi mylady, onko teidän läsnä-olonne välttämättömästi minun\nvankeuteeni kuuluvaa, ja ettekö voi säästää minua siitä kärsimyksestä,\njota teidän käyntinne minulle tuottavat?\n\n-- Mitä nyt, rakas siskoseni! vastasi Winter; eikös tuo pieni, kaunis\nsuu, joka nyt on niin julma minua kohtaan, sanonut minulle oikein\nhellästi, että te tulitte tänne Englantiin vaan minua tervehtimään, ja\nettä te niin halusitte tätä nautintoa että sen vuoksi antauduitte\nmeritaudin, myrskyn ja vankeuden alaiseksi? No, nyt minä olen tässä,\nolkaa siis tyytyväinen; sitä paitsi on minun käynnilläni tällä kertaa\npätevä syykin.\n\nMylady vapisi; hän luuli Felton'in kertoneen; tuo nainen, joka oli niin\nmonta kovaa kokenut, niin monia ankaroita ja mellastavia sielunliikkeitä\ntuntenut, oli tuskin koskaan tuntenut sydämmensä niin kovasti sykkivän\nkuin nyt.\n\nHän istui; lord Winter siirsi tuolin hänen viereensä ja asettui siihen\nistumaan; sitten otti hän taskustaan paperin, ja avasi sen verkalleen.\n\n-- Minä tahdon näyttää teille tämän laatuisen passin, jonka itse olen\nkirjoittanut, sanoi hän, ja joka määrää, miten teidän on eläminen sitä\nuutta elämää, jonka minä suon teille.\n\nSitten siirsi hän silmänsä mylady'stä paperiin ja luki:\n\n    \"Käsky viedä sinne ja sinne\" -- paikan nimen kohdalla on aukko,\n    keskeytti Winter; jos tahdotte määrätä paikan itse, niin ilmoittakaa\n    se; ja jos se ei ole tuhatta peninkulmaa lähempänä Lontoota, niin\n    toivomukseenne myönnytään. Minä jatkan siis: \"käsky viedä sinne ja\n    sinne Charlotta Backson-niminen nainen, joka Ranskan rikoslain\n    mukaan on merkitty polttoliljalla, mutta rangaistuksen perästä\n    vapautettu; hänen täytyy asua siellä, poistumatta sieltä koskaan\n    kolmea peninkulmaa kauemmaksi. Jos hän yrittää pakoon, pantakoon\n    kuolemantuomio täytäntöön. Hän saakoon viisi killinkiä päivässä\n    asuntoa ja elatusta varten.\"\n\n-- Tuo käskykirje ei koske minua, vastasi mylady kylmästi, koska siinä\nei ole minun nimeni.\n\n-- Nimenne! Onko teillä sitten mitään nimeä?\n\n-- Minulla on teidän veljenne nimi.\n\n-- Erhetystä; minun veljeni oli vaan teidän toinen miehenne, ja\nensimäinen miehenne elää vielä. Sanokaa hänen nimensä niin pannaan se\ntähän Charlotta Backson'in sijaan. Eikö?... Ettekö tahdo?... Te\nvaikenette? Hyvä, teidät kirjoitetaan siis Charlotta Backson'in nimelle.\n\nMylady pysyi äänettömänä; tällä kertaa ei tuo äänettömyys ollut\ntekeytymistä, vaan sen vaikutti kauhistus; hän luuli että käskykirje oli\nvalmis pantavaksi toimeen, että lord Winter oli määrännyt hänen lähtönsä\naikaisemmaksi, että hänet oli tuomittu lähtemään jo samana iltana.\nHetkisen aikaa luuli hän kaikki olevan hukassa, mutta yht'äkkiä huomasi\nhän ett'ei käskykirjeessä ollut mitään allekirjoitusta.\n\nIlo, jonka tämä huomaus hänelle tuotti, oli niin suuri, ett'ei hän\nvoinut sitä salata.\n\n-- Niin, niin, sanoi lord Winter, joka näki mitä mylady'n mielessä\nliikkui, te haette allekirjoitusta ja mietitte: vielä ei kaikki ole\nhukassa, vielä ei tämä käskykirja ole allekirjoitettu; sitä näytetään\nminulle vaan peljätykseksi, siinä kaikki. Te petytte; huomenna\nlähetetään tämä käskykirje lord Buckingham'ille, ylihuomenna tulee se\ntakaisin hänen allekirjoittamanansa ja hänen sinetillään varustettuna ja\nkahdenkymmenen neljän tunnin perästä siitä lukien ruvetaan sitä panemaan\ntäytäntöön. Hyvästi, rouva hyvä, nyt olen sanonut sanottavani.\n\n-- Ja minä vastaan teille, herra, että tämä vallan väärinkäyttö, tämä\nmaanpakoon-ajo valhenimen varjossa on kauheata kunnottomuutta.\n\n-- Tahdotteko mieluummin tulla hirtetyksi oikealla nimellänne, mylady?\nTe tiedätte, että Englannin lait ovat järkähtämättömän ankarat\navioliitonrikos-asioissa; sanokaa suoraan. Vaikka minun nimeni, tai\noikeammin minun veljeni nimi on tähän kaikkeen sotkeutunut, antaudun\nminä julkisen oikeudenkäynnin häpeän alaiseksi, päästäkseni varmasti\nteistä erilleni.\n\nMylady ei vastannut, mutta hän vaaleni kalmankalpeaksi.\n\n-- Ah, minä näen että te valitsette mieluummin matkustamisen. No niin,\nehkäpä olettekin oikeassa. Onhan elämä sentään sangen hauskaa. Senpä\nvuoksi ei minua halutakkaan antaa teidän ryöstää sitä itseltäni. Mitäs\npidätte noista viidestä killingistä, jotka saatte päivärahaksi? minä\nolen vähän liian kitsas mielestänne, vai kuinka? Se on sen vuoksi,\nett'ette pääsisi rikastumaan ja sitten lahjomaan vartioitanne. Onhan\nteillä muutoin aina hempeytenne ja suloutenne, joilla voitte heitä\nhoukutella. Käyttäkää niitä, ell'ei vastoinkäymisenne Felton'in kanssa\nole teitä kyllästyttänyt.\n\n-- Felton ei siis ole puhunut mitään, mietti mylady, ei mitään siis ole\nvielä kadotettu.\n\n-- Ja hyvästi nyt. Huomenna tulen ilmoittamaan sanansaattajani lähdöstä.\n\nLord Winter nousi seisovilleen, kumarsi ivallisesti mylady'lle ja meni.\n\nMylady huokasi; hänelle oli vielä neljä päivää aikaa; neljä päivää\nolisivat hänelle kylliksi hurmaamaan Felton'in.\n\nMutta hirmuinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, lord Winter lähettäisi\nehkä Felton'in itsensä Buckingham'in luokse allekirjoitusta saamaan.\n\nMutta häntä rauhoitti kumminkin, niinkuin jo sanoimme, se seikka ett'ei\nFelton ollut mitään puhunut.\n\nHän tahtoi osoittaa ett'ei lord Winter'in uhkaukset olleet häntä\nsäikähdyttäneet; hän istuutui ruokapöytään syömään.\n\nSitten hän, niinkuin edellisenäkin iltana, laskeutui polvilleen ja luki\nääneen rukouksiansa. Samoinkuin edellisenäkin iltana, pysähtyi sotamies\nnytkin kuuntelemaan.\n\nPian kuului askeleita, jotka olivat keveämmät kuin vahdin askeleet ja\njotka tulivat käytävän päästä ja pysähtyivät hänen ovellensa.\n\nSe on hän, mietti mylady.\n\nHän alkoi nyt laulaa samaa virttä, joka edellisenä iltana niin kovasti\noli Felton'ia liikuttanut.\n\nMutta vaikka hänen suloinen, täyteläinen äänensä soi vielä ihanammin,\nvielä sydäntäsärkevämmin kuin silloin, pysyi ovi kiinni. Tosin oli\nmylady, salaa vilkaisten oviluukkuun, näkevinänsä ristikon läpi nuoren\nmiehen hehkuvat silmät; mutta oliko se harhanäköä tai todellisuutta,\nainakin tällä kertaa jaksoi Felton hillitä itsensä tulemasta sisään.\n\nMutta kun mylady oli virtensä päättänyt luuli hän hetkisen perästä\nkuulevansa syvän huokauksen, ja samat askeleet, jotka hän oli kuullut\nlähestyvän, poistuivat verkalleen ja ikäänkuin vastenmielisesti.\n\n\n\n\nLIII.\n\nVankeuden neljäs päivä.\n\n\nKun Felton seuraavana päivänä tuli mylady'n luokse, tapasi hän hänet\nseisomassa tuolilla, kädessä köysi, jonka hän oli punonut ja liitellyt\nbatistiliinoistansa. Kun Felton avasi oven, hyppäsi mylady keveästi\nlattialle tuoliltansa ja koetti peittää selkänsä taakse köyttänsä.\n\nNuori mies oli tavallistansa kelmeämpi ja hänen silmänsä, punaisina\nunettomuudesta, ilmaisivat että hänen yönsä oli ollut levoton.\n\nMutta hänen otsallansa näkyi lujempi vakavuus kuin koskaan ennen.\n\nVerkalleen lähestyi hän mylady'ä, joka oli istuutunut tuolille ja nosti\nlattialta tuon murhaavan köyden toisen pään, jonka hän erhetyksestä tai\nehkäpä ehdollansa oli pudottanut.\n\n-- Mitä tuo on, rouva? kysyi hän kylmästi.\n\n-- Tämäkö? Ei mitään, sanoi mylady, hymyillen tuota katkerata hymyänsä,\njota hän niin taitavasti osasi käyttää. Ikävyys on vankien\nveri-vihollinen; minulla oli ikävä ja sentähden koetin minä kuluttaa\naikaani punomalla tätä köyttä.\n\nFelton loi katseensa seinälle siihen paikkaan, missä hän oli tavannut\nmylady'n seisomassa samalla tuolilla millä hän nyt istui, ja hän näki\nseinässä hänen päänsä päällä kullatun koukun, johon oli tapa ripustaa\nvaatteita tai aseita.\n\nHän säpsähti, ja vanki huomasi sen; sillä vaikka hänen silmänsä olivat\nmaahan päin luotuina, ei häneltä jäänyt mitään näkemättä.\n\n-- Ja mitä varten te seisoitte tällä tuolilla? kysyi hän.\n\n-- Mitä se teihin koskee? vastasi mylady.\n\n-- Mutta, jatkoi Felton, minä tahdon sen tietää.\n\n-- Elkää kysykö, sanoi vanki; te tiedätte kyllä että meitä, jotka olemme\ntosikristittyjä, on kielletty valhettelemasta.\n\n-- No niin, sanoi Felton, minä sanon teille, mitä te teitte tai\noikeammin, mitä te aioitte tehdä. Te aioitte täyttää onnettoman\naikeenne. Mutta miettikää, hyvä rouva, että jos Jumala kieltää\nvalhettelemasta, Hän vielä ankarammin kieltää itsemurhasta.\n\n-- Kun Jumala näkee luodut olentonsa viattomasti vainottuina,\nasetettuina itsemurhan ja häväistyksen vaiheelle, uskokaa minua, herra,\nvastasi mylady syvän vakaumuksen äänellä, silloin Jumala antaa anteeksi\nitsemurhan, sillä silloin on itsemurha marttiirakuolema.\n\n-- Te sanotte joko liian paljon tai liian vähän; puhukaa, rouva; taivaan\nnimessä, selittäkää sananne!\n\n-- Kertoisinko teille onnettomuuksistani, että pitäisitte niitä pelkkänä\ntaruna? Ilmoittaisinko teille aikeeni, että te ilmoittaisitte ne\nvainoojalleni? Ei, herra. Sitä paitsi, mitä tämmöisen onnettoman\ntuomitun olennon elämä tai kuolema merkitsee? Te vastaatte vaan minun\nruumiistani, eikö niin? Ja jos te näytätte vaan kuolleen ruumiin, joka\ntunnetaan minuksi, ei teiltä muuta vaadita, ja ehkäpä saatte vielä\nkaksinkertaisen palkinnon.\n\n-- Minäkö, rouva, minä! huudahti Felton; voitteko uskoa että minä\nkoskaan ottaisin vastaan maksua teidän hengestänne! Oi, te ette ajattele\nmitä puhutte!\n\n-- Sallikaa minun puhua loppuun, Felton, sallikaa minun puhua loppuun,\nsanoi mylady, ollen innostuvinansa; jokaisen sotilaan tulee olla\nkunnianhimoinen, eikö niin? Te olette luutnantti; no niin, te saatte\nkulkea minun ruumis-saatossani kapteenin arvossa.\n\n-- Mutta mitä olenkaan teille tehnyt, että sälytätte niskoilleni\nsemmoisen vastuun-alaisuuden Jumalan ja ihmisten edessä? sanoi Felton\nkovasti liikutettuna. Muutaman päivän perästä olette kaukana täältä,\nrouva hyvä, teidän henkenne ei ole enää silloin minun hoidettavanani ja,\nlisäsi hän huoaten, silloin ... silloin saatte menetellä sen kanssa\nmielenne mukaan.\n\n-- Siis, huudahti mylady, ikäänkuin hän muka ei olisi voinut suojella\nitseänsä pyhältä suuttumukselta, te, jumalinen mies, te jota nimitetään\nhurskaaksi, te pyydätte vaan yhtä seikkaa: päästä joutumasta syyhyn,\nikävyyksiin, minun kuolemani tähden!\n\n-- Minun tulee varjella teidän henkeänne, rouva, ja minä varjelen sitä.\n\n-- Mutta käsitättekö tehtäväänne? Se on julma jo silloin jos minä olen\nsyyllinen, mutta minkä nimen annatte sille, minkä nimen antaa Herra\nsille, jos minä olen viaton?\n\n-- Minä olen sotilas, ja tottelen niitä käskyjä, jotka minulle on\nannettu.\n\n-- Luuletteko että Jumala tuomiopäivänä eroittaa sokean pyövelin\nväärästä tuomarista? Te ette tahdo tappaa minun ruumistani, vaan\nrupeatte sen välikappaleeksi, joka tahtoo murhata sieluni.\n\n-- Mutta minä sanon vielä toistamiseen, lausui Felton liikutuksissaan,\nteitä ei uhkaa mikään vaara, ja minä vastaan lord Winter'istä aivan kuin\nomasta itsestäni.\n\n-- Mieletön, huudahti mylady, mieletön raukka, joka uskaltaa vastata\ntoisesta miehestä, kun viisaimmatkin, ne, jotka ovat kaikkein\notollisimpia Jumalalle, pelkäävät vastata omasta itsestäänkin, mieletön,\njoka asettuu väkevimpien, onnellisimpien puolelle, musertamaan\nheikoimman, onnettomimman naisen.\n\n-- Mahdotonta, rouva hyvä, mahdotonta, mutisi Felton, joka tunsi tuon\nmuistutuksen koskevan sydämmensä pohjaan saakka; vankina ette minun\nkauttani saa vapauttanne; elävänä ette minun kauttani menetä henkeänne.\n\n-- Niin, huudahti mylady, mutta minä menetän enemmän kuin henkeni, minä\nmenetän kunniani, Felton, ja teidät teen minä Jumalan ja ihmisten edessä\nvastuun-alaiseksi häpeästäni ja häväistyksestäni.\n\nTällä kertaa Felton, vaikka hän kyllä koki olla tai olla olevinaan\ntunteeton, ei voinut vastustaa sitä salaperäistä vaikutusta, joka jo oli\nhänet vallannut. Nähdä tuo nainen, ihana ja vieno kuin viattomin\nhenki-olento, nähdä hänet milloin itkuisena milloin uhkaavana, tuntea\nvuoroin tuskan vuoroin sulouden voimaa, se oli liiaksi tuolle\njumaliselle haaveilijalle, liiaksi aivoille, joita uskonkiihkon unelmat\njärkyttivät, liiaksi sydämmelle, jota raateli yhtä haavaa polttava\nrakkaus taivasta kohtaan ja kalvava viha ihmisiä kohtaan.\n\nMylady näki tuon taistelun, hän tunsi, aivan kuin omassa povessaan,\nnoiden riehuvien intohimojen liekit, jotka paloivat nuoren kiihkoilijan\nsuonissa; ja ikäänkuin taitava sotapäällikkö, joka, nähden vihollisen\nvalmiina peräytymään, ryntää suoraan häntä vastaan, nostaen riemuhuudon,\nkohosi mylady istuimeltaan, kauniina kuin muinaisajan naispappi,\nhaltioissaan kuin kristitty neitsyt, käsivarsi ojennettuna, kaula\npaljaana, hiukset hajalla, toinen käsi sydämmellä, silmä täynnä tulta ja\nintoa, joka jo oli saattanut tuon nuoren puritaanin tunteet kuohumaan,\ntämmöisenä astui hän suoraan häntä kohden, ruveten ihanalla säveleellä\nja sulosointuisella äänellänsä, jonka hän, jos tahtoi, saattoi tehdä\nmelkein uhkaavaksi, laulamaan seuraavaa värssyä:\n\n    Veri puhdas hurskahan\n    Baalin uhriks' kanna!\n    Jalopeurain kitahan\n    Marttiira nyt anna!\n    Katumuksen ahdistus,\n    Tuska, vaiva, vaikerrus\n    Palkkana on sulla...\n    Herran armo mulla!\n\nFelton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.\n\n-- Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin,\noletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai\npaholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?\n\n-- Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen;\nminä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.\n\n-- Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt\nuskon.\n\n-- Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri,\njota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä\nminut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä\nuskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää\nja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan\nSardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota\nuskovaiset sanovat Antikristukseksi!\n\n-- Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?\n\n-- Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat\nja he eivät kuule!\n\n-- Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa,\nikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen\ntuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin\nkasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun\nsielulleni, joka ei voi nukkua: \"Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta\nitsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!\" Puhukaa,\npuhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.\n\nHirvittävä ilon leimaus, mutta pikainen kuin ajatus, välähti mylady'n\nsilmistä. Kaikki oli hänellä valmiina tätä niin hartaasti odotettua\ntilaisuutta varten. Verrattoman mielikuvituksensa avulla oli hän näet\nsepittänyt kauhistavan historian niistä kärsimyksistä, joita hän muka\noli saanut kokea. Hän kokoili vielä kerran ajatuksissansa kaikki\nkertomuksen juonet ja vaiheet ja oli juuri alkamaisillaan, kun Felton\nmalttamattomana vielä kerran huudahti:\n\n-- Mutta puhukaahan toki, kertokaa!\n\n-- Kertoisinko teille häpeäni; huudahti mylady kainouden puna\nkasvoillansa; sillä toisen rikos on usein toisen häpeä. Kuinka minä,\nnainen, kertoisin sitä teille, joka olette mies! Oi, jatkoi hän,\npeittäen kauniit silmänsä käsillään, en koskaan. Antakaa minun kuolla,\ntoimittakaa minulle vaan veitsi ja vielä viimeisessä hengenvedossa olen\nsiunaava pelastajaani.\n\nTuo suloinen, vieno, rukoileva ääni hurmasi Felton'in nyt täydellisesti.\nLumoojattaren kauneus, hempeys, kyyneleet ja vastustamaton, salaperäinen\nviehätys olivat hänet nyt kietoneet kokonaan.\n\nFelton lähestyi häntä ja lausui hellästi:\n\n-- Kuinka ette kertoisi minulle, uskonveljellenne!\n\nMylady silmäili häntä hetkisen aikaa katseella, jonka nuori upseeri\nselitti empimiseksi, vaan joka kuitenkaan ei ollut muuta kuin\ntarkastelemista ja ihastuksen yllyttämistä.\n\nFelton vuorostaan seisoi rukoilevana ja ristissä käsin.\n\n-- No niin, sanoi mylady, minä tahdon uskoa kaikki veljelleni, minä\nuskallan!\n\nJa nyt seurasi tuo kamala kertomus, johon mylady pani kaiken\nkuvituskykynsä rikkauden ja kaunopuheliaisuutensa tenhovoiman.\n\nFelton kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta. Kuta kauvemmaksi kertomus\njoutui, sitä tuijottavammiksi kävivät hänen silmänsä. Hän vuoroin\nkalpeni, vuoroin punastui. Hiki virtasi hänen otsaltansa.\n\nMutta hän oli vallan menehtyä kauhistuksesta ja raivosta, kun mylady\njoutui kertomuksen ydinkohtaan, joka kuului näin:\n\nKun hän vihdoin huomasi ett'ei mitkään viettelyskeinot auttaneet, ja kun\nolin vannonut ilmoittavani koko maailmalle hänen konnamaiset vehkeensä\nminua kohtaan, keksi hän pirullisen keinon estääksensä asiaa tulemasta\nilmiin.\n\nKolmannen päivän iltana tuli siihen huoneesen, jossa hän piti minua\nvankinansa, kaksi naamioittua miestä; toinen niistä oli hän itse; minä\ntunsin hänet käynnistänsä, äänestänsä ja tuosta pulskasta olennosta,\njonka horna on hänelle lahjoittanut ihmiskunnan turmioksi.\n\n-- No, sanoi hän minulle, aiotteko pysyä uhkauksessanne ja valassanne?\n\n-- Tiedättehän, että puritaani pitää sanansa, sanoin minä; sanani olette\njo kuulleet; minä vannon syyttäväni teitä murhaajaksi ja konnaksi.\nRistin kautta; minä vannon että, jos koskaan pääsen täältä, haen minä\nihmiskunnalta kostoa teille.\n\n-- Siinä tapauksessa ilmoitan teille että minulla on eräs keino, jota\ntosin en tahdo käyttää kuin viimeisessä hätätilassa, ja keino on\nsemmoinen, että minä suljen teidän suunne, tai ainakin toimitan niin,\nett'ei kukaan usko teidän sanojanne.\n\n-- Minä kokosin voimani vastatakseni hänelle ivanaurulla.\n\n-- Pysyttekö vielä valassanne? kysyi hän uhkaavasti.\n\n-- Vielä kerran viimeisen vakuutan teille, että maan päällä syytän teitä\nihmisten ja taivaassa Jumalan tuomioistuimen edessä.\n\nSilloin kääntyi hän seuralaiseensa ja sanoi:\n\n-- Pyöveli, tee velvollisuutesi.\n\nFelton nojasi erästä huonekalua vasten; hirviöntapaisella ilolla näki\nmylady, että nuoren upseerin voimat ehkä uupuisivat ennen kertomuksen\nloppua. Ja hän jatkoi:\n\n-- Huolimatta huudoistani ja vastustuksistani, sillä minä aloin käsittää\nettä minua uhkasi pahempi kuin kuolema, tarttui pyöveli minuun, löi\nminut kumoon maahan, puristeli minut keltaiseksi ja siniseksi, ja kun\nolin jo nyyhkytyksiin tukahtumaisillani, melkein tiedotonna, huutaen\navukseni Jumalaa, joka ei minua kuullut, päästin äkkiä kauhistavan\nhuudon; tulinen rauta, pyövelin merkkirauta, oli painettu minun\nolkapäähäni.\n\nFelton ärjähti.\n\n-- Katsokaa, sanoi mylady, kohoten seisovilleen majesteetillisena kuin\nkuningatar, katsokaa, Felton, oppikaa tuntemaan ihmissydämmiä, ja älkää\ntäst'edes ruvetko niin herkästi heidän jumalattoman kostonsa\nvälikappaleeksi.\n\nNopeasti tempasi mylady pukunsa rinnasta auki, repäsi batistin, joka\npeitti hänen olkapäänsä ja punottavana teeskennellystä vihasta ja\nhäpeästä, näytti hän nuorelle miehelle tuon lähtemättömän merkin, joka\nhäpäisi hänen kaunista olkaansa.\n\n-- Mutta, huudahti Felton, tuohan on lilja!\n\n-- Niin, siinä juuri häpeäni onkin! vastasi mylady. Jos se olisi\nEnglannin polttomerkki ... silloin hänen olisi täytynyt todistaa,\nmikä tuomioistuin sen on minulle tuominnut ja minä olisin voinut\nvedota kaikkiin valtakuntamme tuomioistuimiin, mutta Ranskanmaan\npolttomerkki ... oi, tällä tulin minä todellakin auttamattomasti\nhäväistyksi! Tämä oli liian paljo Felton'ille.\n\nKalpeana, liikkumattomana, masentuneena tuon kauhean salaisuuden\npaljastuksesta, so'enneena tuon naisen yliluonnollisesta ihanuudesta\nlankesi hän vihdoin polvilleen hänen eteensä, samoin kuin ensimäiset\nkristityt polvistuivat noiden puhtaiden, pyhien marttiirojen edessä,\njoita Rooman keisarit vainosivat ja häväisivät. Polttomerkki katosi\nhänen silmissänsä, jälelle jäi vaan kauneus ja viattomuus.\n\nAntakaa anteeksi, antakaa anteeksi! huudahti Felton, oi, antakaa minulle\nanteeksi!\n\nMylady luki hänen silmissänsä: rakkaus! rakkaus!\n\n-- Mitä minun on anteeksi annettava? kysyi hän.\n\n-- Että minä olen liittynyt teidän vainoojiinne.\n\nMylady ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Niin nuori ja kaunis! huudahti Felton suudellen kättä palavasti.\n\nHän jumaloitsi mylady'ä.\n\nKun ensimäinen puuska oli tyyntynyt sanoi hän:\n\n-- Ah! nyt on vaan yksi asia kysyttäväni: ken oli tuo hirveä kiusaaja,\ntuo teidän oikea pyövelinne; sillä toinen oli vaan hänen\nvälikappaleensa, ei mitään muuta.\n\n-- Kuinka, veljeni! huudahti mylady; pitääkö minun sanoa hänen nimensä?\nEtkö jo ole arvannut, ken hän oli?\n\n-- Mitä! sanoi Felton, hänkö!... Yhä ainako vaan hän!... Mitä! Tuo oikea\nkonna...\n\n-- Tuo oikea konna, sanoi mylady, oli Englannin sortaja, uskovaisten\nvainooja, tuo katala mies, joka on niin monta naista turmioon saattanut,\njonka turmeltuneen sydämmen oikun vuoksi on niin paljo englantilaista\nverta vuotanut, joka tänäpäivänä suojelee protestantteja ja huomenna\npettää heidät...\n\n-- Buckingham! Se on Buckingham! huudahti Felton vihaa vimmassa.\n\nMylady peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin hän ei olisi voinut kantaa\nsitä häpeää, mitä tuo nimi hänelle muistutti mieleen.\n\n-- Buckingham tuon enkelimäisen olennon pyöveli! huudahti Felton. Ja\nsinä et ole iskenyt häntä murskaksi, suuri Jumala! Sinä olet antanut\nhänen olla ylhäisenä, kunnioitettuna, kaikille meille turmiota\ntuottavana!\n\n-- Jumala hylkää sen, joka hylkää itsensä, sanoi mylady.\n\n-- Hän tahtoo siis päällensä sen rangaistuksen, joka tuomittua odottaa!\njatkoi Felton yhä kiihtyen. Hän tahtoo siis inhimillisen koston käymään\nJumalan koston edellä!\n\n-- Ihmiset häntä pelkäävät ja säästävät.\n\n-- Oh, sanoi Felton, minä en häntä pelkää, minä en häntä ole säästävä!\n\nMylady tunsi helvetillisen ilon täyttävän sielunsa.\n\n-- Mutta kuinka saattaa lord Winter, minun suojelijani, minun isäni,\nolla sotkeutunut kaikkeen tähän? kysyi Felton.\n\n-- Kuulkaa Felton, sanoi mylady; kurjain, halpamaisten ihmisten ohella\non myöskin suuria, jaloja luonteita; minulla oli sulhanen, mies, jota\nminä rakastin ja joka rakasti minua; hänellä oli sydän kuin teillä,\nFelton, hän oli mies semmoinen kuin te. Minä kerroin hänelle kaikki; hän\ntunsi minut, eikä epäillyt silmänräpäystäkään. Hän oli korkea-arvoinen\nmies, kaikissa suhteissa Buckingham'in veroinen. Hän ei sanonut mitään,\nsitoi miekan vyöllensä, kääriytyi kauhtanaansa ja lähti Buckingham'in\npalatsiin.\n\n-- Niin, niin, sanoi Felton, minä ymmärrän, vaikka tuommoisia miehiä\nvastaan ei pitäisi käyttää miekkaa vaan puukkoa.\n\n-- Buckingham oli matkustanut pois edellisenä päivänä, hän oli mennyt\nlähettiläänä Espanjaan, jossa hänen oli pyytäminen perintöruhtinatarta\npuolisoksi kuningas Kaarle I:lle, joka oli vaan Wales'in prinssi. Minun\nsulhaseni palasi takaisin tyhjin toimin.\n\n-- Kuuleppas, sanoi hän, hän on poissa; siis välttää hän tällä kertaa\nminun kostoani; mutta menkäämme kumminkin yhteen, niinkuin olemme\naikoneet, ja luota sitten siihen, että lord Winter on korjaava oman ja\nvaimonsa kunnian.\n\n-- Lord Winter! huudahti Felton.\n\n-- Niin, sanoi mylady, lord Winter; ja nyt käsitätte koko asian, eikö\nniin? Buckingham oli poissa kokonaisen vuoden; kahdeksan päivää ennen\nhänen palaamistansa kuoli lord Winter äkkiä, jättäen minut yksinäiseksi\nperilliseksensä. Mistä tuli tuo isku? Jumala kaikkitietävä sen\nepäilemättä tietää; minä en syytä ketään...\n\n-- Voi, mikä pohjaton kauheus, mikä pohjaton kauheus! huudahti Felton.\n\n-- Lord Winter kuoli, ilmaisematta mitään veljillensä. Tämän hirmuisen\nsalaisuuteni ei pitäisi päästä kenenkään tietoon siksi kunnes se salaman\ntavoin iskisi rikokselliseen; teidän suojelijanne oli mielipahalla\nnähnyt veljensä menevän naimisiin köyhän tytön kanssa. Minä oivalsin,\nett'ei minulla olisi mitään turvaa miehestä, jonka perinnöntoiveet\nolivat myttyyn menneet. Minä menin Ranskaan, jäädäkseni sinne koko\nelämäni ajaksi; mutta koko minun omaisuuteni oli Englannissa; kun yhteys\nnäiden maiden kesken oli lakannut sodan vuoksi, jouduin minä puutteesen\nja olin pakoitettu palaamaan tänne takaisin; viisi päivää sitten tulin\nminä Portsmouth'iin.\n\n-- No niin? sanoi Felton.\n\n-- Niin, Buckingham oli varmaan saanut vihiä tulostani, ja ilmoittanut\nsiitä lord Winter'ille, joka jo kieroin silmin katseli minua; Buckingham\nsanoi hänelle, että hänen kälynsä oli epäsiveellinen, polttomerkillä\nrangaistu nainen. Jalo, puhdassydäminen mieheni ei ollut enää\npuollustamassa minua. Lord Winter uskoi kaikki mitä hänelle kerrottiin,\nsitä herkemmin, koska tuo uskominen oli hänen hyödyksensä. Hän vangitsi\nminut ja tuotti minut tänne ja asetti minut teidän vartioittavaksenne.\nLoput tiedätte; ylihuomenna lähdetään minua kuljettamaan maanpakoon;\nylihuomenna asetetaan minut kunniattomain joukkoon. Haa! juoni on\nhyvästi mietitty, ja minun kunniani ei ole jaksava kestää sitä.\nHuomaattehan siis, että minun täytyy kuolla, Felton; antakaa minulle\npuukko, Felton.\n\nJa ikäänkuin hänen voimansa nyt olisivat olleet lopussa, vaipui mylady\nuupuneena, rauenneena nuoren upseerin syliin, joka hurmautuneena\nrakkaudesta, vihasta, ennen tuntemattomista tunteista, ihastuneena\npainoi hänet rintaansa, vapisten tuntiessaan tuon kauniin suun huountaa,\nja aaltoilevan poven liikettä.\n\n-- Ei, ei, sanoi hän, sinun pitää elää, kunnioitettuna ja puhtaana;\nsinun pitää elää, riemuitaksesi vihollistesi kostamisesta.\n\nMylady työnsi hänet hiljaa pois luotansa, vaan lumosi hänet\nsilmäyksellään; Felton syöksähti hänen luoksensa, syleili häntä ja\nrukoili häntä kuin jumalallista olentoa.\n\n-- Oi, kuolema! kuolema! sanoi hän summentaen ääntänsä, kuolema ennemmin\nkuin häpeä! Felton, veljeni, ystäväni, minä rukoilen sinua.\n\n-- Ei, huudahti Felton, ei, sinun täytyy elää ja saada kostetuksi!\n\n-- Felton, minä saatan vaan onnettomuutta niille, jotka minua lähenevät;\nhylkää minut, Felton, anna minun kuolla!\n\n-- No niin, kuolkaamme sitten yhdessä! huudahti hän.\n\nMutta silloin kuului kaukaisia askeleita käytävässä; ne lähenivät ja\ntuossa tuokiossa aukeni ovi ja lord Winter astui sisään.\n\nFelton oli sillä välin vetäytynyt pikaisesti takaisin ja seisoi nyt\nmuutamain askelten päässä vangista.\n\nParooni kävi verkalleen esiin ja siirsi tutkivan silmäyksen vangista\nnuoreen upseeriin.\n\n-- Sinä olet ollut täällä kauvan, John, sanoi hän; onko tämä nainen\nkertonut sinulle rikoksiansa? Sitten kyllä ymmärrän että keskustelun on\ntäytynyt kestää kauvan.\n\nFelton säpsähti, ja mylady huomasi että hän oli hukassa, ell'ei hän\nkävisi avuksi hämilleen joutuneelle puritaanille.\n\n-- Ah, te pelkäätte, että vankinne pääsee teiltä pakoon! sanoi hän. No\nniin, kysykää vanginvartijaltanne, minkälaista armoa minä juuri ikään\nhäneltä pyysin.\n\n-- Pyysittekö armoa? sanoi paroni epäileväisesti.\n\n-- Hän pyysi, mylord, sanoi nuori mies hämmästyneenä.\n\n-- Mitä armoa, antakaas kuulua? kysyi lord Winter.\n\n-- Hän pyysi saada puukkoa, vastasi Felton.\n\n-- Onko täällä sitten piilossa joku, jolta tämä viehättävä olento\ntahtoisi ottaa hengen? kysyi lord Winter tavallisella ivallisella\näänellänsä.\n\n-- Ei ketään muita kuin minä itse, vastasi mylady.\n\n-- Minä olen antanut teille vallan valita joko Ameriikan tai Tyburn'in,\njatkoi lord Winter; valitkaa, Tyburn, mylady; uskokaa minua, nuora on\nvarmempi kuin puukko.\n\nFelton kalpeni ja astui askeleen eteenpäin.\n\n-- Te olette oikeassa sanoi mylady, ja minä olenkin jo sitä ajatellut,\nlisäsi hän kolkosti; minä ajattelen sitä edeskinpäin.\n\nFelton tunsi luunsa ja ytimensä värisevän; luultavasti huomasi lord\nWinter tuon liikutuksen.\n\n-- Ole varoillasi, John, sanoi hän; ystäväni John, minä luotan sinuun,\npidä varasi; minä olen sinua varoittanut. Ole muutoin hyvällä mielellä,\npoikani, sillä kahden päivän kuluttua pääsemme tuosta olennosta, ja\nsiellä, minne hän joutuu, ei hän voi ketään vahingoittaa.\n\n-- Sinä kuulet sen! huudahti mylady äänellä, joka paroonin luulon mukaan\ntarkoitti taivasta mutta Felton ymmärsi sen tarkoittavan häntä.\n\nFelton painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa. Parooni otti upseeria\nkäsivarresta ja lähti menemään pois hänen kanssansa, katsoen pitkin\nmatkaa taaksensa mylady'yn.\n\nNyt, sanoi vanki, kun ovi oli sulkeutunut, nyt olen päässyt askeleen\neteenpäin pelastukseni tiellä! Felton, lisäsi hän, ja villi ylenkatseen\nhymy vilahti hänen huulillansa, Felton, sinä jumalinen hölmö, tartuitkos\nansaan!\n\n\n\n\nLIV.\n\nKarkaus.\n\n\nEi ollut epäilemistäkään ett'eikö Felton nyt ollut vakuutettu hänen\nviattomuudestaan. Felton oli nyt kokonaan hänen vallassaan. Vaikka\nenkeli olisi ilmestynyt nuoren miehen eteen mylady'ä syyttämään, olisi\nhän nykyisessä mielensä tilassa pitänyt häntä paholaisen lähettiläänä.\n\nMutta lord Winter oli ehkä voinut ruveta epäilemään Felton'ia, ja Felton\nsilloin itse joutunut vartioittavaksi.\n\nSentähden rupesi hän levottomasti ja hartaasti odottamaan Felton'in\ntuloa. Hän oli saattanut Felton'in siihen sieluntilaan, että hänellä oli\nsyy toivoa hänen pian palaavan takaisin, edes silmänräpäykseksi. Mutta\npäivä kului kulumistaan, eikä Felton'ia näkynyt ei kuulunut.\n\nKello löi yksi ja tavallisuuden mukaan kannettiin päivällispöytä sisään.\n\nSilloin huomasi mylady kauhuksensa, että vartioivilla sotureilla oli\ntoinen puku. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät rupeavan toteutumaan.\n\nViimein ei hän voinut olla kysymättä, minne Felton oli joutunut.\n\nHänelle vastattiin, että Felton oli aamupäivällä noussut satulaan ja\nratsastanut pois.\n\nHän kysyi, oliko parooni vielä linnassa; sotamies vastasi myöntävästi ja\nsanoi saaneensa käskyn paroonilta että hänelle oli ilmoitettava, jos\nvanki tahtoi häntä puhutella.\n\nMylady vastasi, että hän halusi saada olla yksinänsä.\n\nSotamies meni, asetettuaan päivällispöydän järjestykseensä.\n\nFelton oli siis toimitettu pois; sotilaat vaihdetut. Felton'ia siis\nepäiltiin.\n\nTämä oli pahin isku, mikä häntä oli kohdannut. Kamala tuska valtasi\nhänet. Hän heittäytyi vuoteellensa, mutta se poltti häntä kuin tulinen\nliesi. Hän loi silmänsä oveen. Sen luukku oli tukittu; parooni oli\nkaiketi peljännyt, että hän tuon aukon kautta taas jollakin pirullisella\nkeinolla viettelisi vartijansa.\n\nHän nousi jalkeille ja juoksi ympäri huonetta kuin hullu, tai kuin\nrautahäkkiin suljettu tiikeri.\n\nViimein tyyntyi hän ja näytti rukoilevan. Mutta hän ei rukoillut\nJumalaa, vaan paholaista, tuota suurta voimaa, jolla on niin suuri valta\nihmiskunnassa, ja joka, niinkuin arapialaisessa sadussa kerrotaan,\ntarvitsee vaan kranaattiomenan sydämmen, luodaksensa uudestaan hävitetyn\nmaailman.\n\nHän tiesi itsellään olevan enää vaan kaksi päivää aikaa, hän tiesi että\nkun käskykirjeesen oli vaan saatu Buckingham'in nimi, joka oli sitä\nhelpompi saada, koska se oli asetettu väärälle nimelle, josta Buckingham\nei voinut päästä tietoon, kestä oikeastaan oli kysymys -- että kun\nkäskykirjeesen vaan oli saatu Buckingham'in nimi, toimittaisi parooni\nhänet heti kohta laivaan.\n\nTosin saattoi hän palata maanpaosta, sitä hän ei epäillyt rahtuakaan,\nmutta kuinka kauvan tuo maanpako oli kestävä? Niin toimivalle ja\nkunnianhimoiselle sielulle kuin mylady'n, ovat ne päivät, jolloin ei\nnousta, kovanonnen päiviä; mitä ovat sitten ne päivät, jolloin mennään\nalaspäin? Vuoden tai parin kolmen hukkaaminen olisi jo koko\nijankaikkisuus; miltä tuntuisi palata vasta sittenkuin d'Artagnan ja\nhänen ystävänsä, onnellisina ja riemuitsevina, olisivat kuningattarelta\nsaaneet hyvästi ansaitun palkintonsa häntä kohtaan tehdyistä\npalveluksistansa, -- nuo ajatukset olivat kalvavampia kuin mitä mylady'n\nlaatuinen nainen saattoi sietää. Muutoin hänen voimansa yhä kasvoivat\nsiitä myrskystä, joka riehui hänen povessaan, ja hän olisi murtanut\nvankihuoneensa kiviseinät, jos hänen ruumiinsa olisi silmänräpäyksenkään\najaksi saanut saman ko'on kuin hänen sielullansa oli.\n\nMutta yhä enemmän jännitti häntä kaiken tämän ohessa kardinaalin\nmuistaminen. Mitähän tuo levoton, epäluuloinen kardinaali ajatteli ja\nsanoi hänen äänettömyydestänsä, kardinaali, joka ei ollut ainoastaan\nhänen tukensa ja tätä nykyä hänen ainoa suojelijansa, mutta myöskin\nhänen paras välikappaleensa tulevaisen onnensa ja kostonsa\nsaavuttamiseen? Hän tunsi kardinaalin; hän tiesi että vaikka hän\nturhalta matkalta kotiin palattuansa mitenkin puollustaisi itseänsä\nvangiksi joutumisellaan, ja vaikka hän mitenkin liioittelisi kärsittyjä\nvaivojaan, kardinaali kumminkin vastaisi hänelle vaan ivallisella\nkylmyydellänsä: \"Ette olisi antanut vangita itseänne!\"\n\nNäissä mietteissä kului aika iltaan asti. Kello kuusi tuli sisään lord\nWinter, täysissä aseissa. Tuo mies, jota mylady tähän saakka oli pitänyt\ntyhmänsekaisena aatelismiehenä, oli muuttunut ihmeteltäväksi\nvanginvartijaksi. Hän näytti arvaavan kaikki, aavistavan kaikkea ja\nestävän kaikki.\n\nHän tarkasteli huolellisesti ikkunat ja ristikot, tutki lattian ja\nseinät, uunin ja ovet, eikä hän eikä mylady koko tuon pitkän tarkastelun\naikana hiiskunut sanaakaan.\n\nEpäilemättä oivalsivat molemmat tilaisuuden olevan liian vakavan, että\nruvettaisiin tuhlaamaan aikaa tehottomiin vihanpurkauksiin.\n\nMutta kun tarkastus oli päättynyt lausui lord Winter:\n\n-- Hyvä, ette te karkaa tänäkään yönä! Ettekä myöskään saa minua\nsurmatuksi; teillä ei ole mitään aseita, ja minä olen varoillani. Te\nolitte alkaneet hurmata Felton-parkaani; hänessä tuntui jo teidän\nhelvetillinen vaikutuksenne; mutta minä tahdon pelastaa hänet: hän ei\npääse enää näkemään teitä, kaikki on nyt ohitse. Pankaa vaatteenne\nkokoon, huomenna lähdette. Minä olin määrännyt lähtönne 24:ksi päiväksi,\nvaan sitten arvelin kumminkin, että kuta ennemmin se tapahtuu, sitä\nvarmempi se on. Huomenna kello 12 on käsissäni Buckingham'in\nallekirjoittama käskykirja. Jos sanotte sanaakaan kelle hyvänsä,\nennenkuin olette laivalla, ampuu kersanttini luodin otsaanne, hänellä on\nsemmoinen käsky. Jos te laivalla hiiskutte sanaakaan kelle hyvänsä,\nennenkuin kapteeni antaa siihen luvan, heittättää hän teidät mereen,\nniin on suostumus.\n\n-- Se minulla oli sanottavana teille tänään. Huomenna näen teidät\nuudestaan, jättääkseni teille jäähyväiset.\n\nNäin sanottuansa parooni meni.\n\nMylady'lla oli halveksivainen hymy huulilla, vaan raivo sydämmessä, kun\nhän kuunteli tuota uhkaavaa puhetta.\n\nHänen illallisensa tuotiin sisään. Mylady tunsi tarvitsevansa voimia;\nhän ei tiennyt, mitä oli tapahtuva tänä yönä, joka lähestyi uhkaavana,\nsillä paksuja mustia pilviä vyöryi taivaalla ja muutamat kaukaiset\nsalamat ennustivat rajuilman lähestymistä.\n\nRajuilma nousi kello kymmenen; mylady'ä lohdutti nähdä luonnon yhtyvän\nhänen sydämmensä riehuntaan. Ukkonen jyrähteli niinkuin viha hänen\nsielussansa; hänestä tuntui ohitse kiitävä tuulenpuuska vinhuavan hänen\notsansa ympäri, niinkuin se vinhusi puiden ympäri, joiden oksat\ntaipuivat ja joiden lehtiä se tempoi irti; hän kiljui kilpaa myrskyn\nkanssa, ja hänen äänensä katosi luonnon mahtavaan ääneen, joka,\nsamoinkuin hän, tuntui huokailevan ja vaikertavan.\n\nYht'äkkiä kuului naputus ikkunaan, ja erään salaman valossa näki hän\nmiehen naaman toisella puolella ristikkoa.\n\nHän kiiruhti ikkunan luokse ja avasi sen.\n\n-- Felton! huudahti hän; pelastettu!\n\n-- Niin, sanoi Felton, mutta hiljaa, hiljaa! Minä tarvitsen aikaa\nsahatakseni ristikkoraudat poikki. Varo vaan, ett'ei sinua huomata\noviluukun kautta.\n\n-- Ah, siinä on todistus, että Herra on meidän kanssamme, Felton,\nvirkkoi mylady; he ovat tukkineet oviluukun laudalla.\n\n-- Hyvä on! Jumala on ottanut heiltä järjen, sanoi Felton.\n\n-- Mutta mitä minun on tekeminen? kysyi mylady.\n\n-- Ei mitään, ei mitään; sulje vaan ikkuna. Mene vuoteelle tai heittäydy\nainakin pitkällesi vaatteissasi; kun minä olen saanut työni valmiiksi,\nnaputan minä ruudulle. Ole valmis ensi merkinannolle.\n\nMylady sulki ikkunan, sammutti lampun ja meni, niinkuin Felton oli häntä\nkehoittanut, pitkälleen vuoteelle. Keskellä myrskyn vinkumista kuuli hän\nviilan nirinää ja joka salaman valossa näki hän Felton'in haamun\nikkunaruudun takana.\n\nHän kulutti tunnin melkein hengittämättä, hiki otsalla ja sydän kauhean\ntuskan puristuksessa joka liikkeestä, mikä kuului käytävässä.\n\nOn hetkiä, jotka ovat vuoden pituisia.\n\nTunnin kuluttua naputti Felton toistamiseen.\n\nMylady hypähti vuoteelta ja meni avaamaan. Kaksi poikki viilattua\nristikkorautaa jätti aukon, josta ihminen saattoi mahtua lävitse.\n\n-- Oletko valmis? kysyi Felton.\n\n-- Olen. Otanko mukaani mitään?\n\n-- Rahaa, jos sinulla on.\n\n-- Onneksi on minun annettu pitää mitä minulla oli.\n\n-- Sitä parempi, sillä minulta meni kaikki rahat, kun vuokrasin sinulle\nlaivan.\n\n-- Kas tässä sanoi mylady, ojentaen Felton'ille pussin täynnä\nlouisdor'eja.\n\nFelton otti pussin ja heitti sen muurin juurelle.\n\n-- Tahdotko nyt tulla? sanoi hän.\n\n-- Tässä olen.\n\nMylady nousi tuolille ja pisti yläpuolen ruumistansa ikkunan lävitse;\nhän näki nuoren upseerin riippuvan nuoratikkaissa syvyyden yllä.\n\nEnsi kerran muistutti kauhistava tunne häntä, että hän oli nainen.\n\nTyhjä avaruus peloitti häntä.\n\n-- Minä aavistin tätä, sanoi Felton.\n\n-- Ei se ole mitään, ei mitään, sanoi mylady, minä laskeudun umpisilmin.\n\n-- Luotatko minuun? kysyi Felton.\n\n-- Kuinka sitä kysytkään!\n\n-- Pidä kätesi kiinni toisissaan; pane ne ristiin; kas niin, sillä\ntavoin!\n\nFelton sitoi nenäliinansa hänen molempien kalvosiensa ympäri ja sitten\nnuoran sen ympäri.\n\n-- Mitä sinä teet? kysyi mylady kummastuneena.\n\n-- Pane käsivartesi kaulaani eläkä pelkää mitään.\n\n-- Mutta minun painoni saattaa sinut tasapainosta ja me molemmat\nputoamme kumpikin murskaksi maahan.\n\n-- Ole huoleti, minä olen merimies.\n\n-- Tässä ei ollut aikaa kadottaa sekuntiakaan. Mylady laski käsivartensa\nFelton'in kaulaan ja liukui ulos ikkunasta.\n\nFelton laskeutui hiljalleen tikkaita, askeleen erällänsä. Huolimatta\nheidän molempain painosta heilutti myrsky heitä ilmassa.\n\nYht'äkkiä pysähtyi Felton.\n\n-- Mitä nyt? kysyi mylady.\n\n-- Vaiti! sanoi Felton, minä kuulen askeleita.\n\n-- Meidät on huomattu!\n\nSyntyi hetkisen äänettömyys.\n\n-- Mitä melua se on?\n\n-- Vartijat käyvät kiertoansa.\n\n-- Mistä kautta he kulkevat?\n\n-- Juuri meidän alitsemme.\n\n-- Huomaavatko he meidät?\n\n-- Ei, ell'ei salamoi.\n\n-- He tölmäävät tikkaiden alipäähän.\n\n-- Onneksi ovat ne liian lyhyet.\n\n-- Jumalani, tuossa ovat vartijat.\n\n-- Vaiti!\n\nMolemmat riippuivat ilmassa, liikkumatta ja hengittämättä, kaksikymmentä\njalkaa maasta, sotilaat kulkivat heidän alitsensa nauraen ja puhellen.\n\nTämä oli hirveä hetki pakolaisille.\n\n-- Vartijat menivät ohitse; askelten kopina eteni ja äänten sorina\nhiljeni hiljenemistään.\n\n-- Nyt, sanoi Felton, nyt olemme pelastetut.\n\nMylady veti henkäyksen ja meni tainnuksiin.\n\nFelton jatkoi laskeutumistaan. Päähän päästyänsä, kun jalan sija loppui,\nlaskeutui hän käsiensä varassa ja jouduttuaan viimeiseen astimeen, jalat\nottivat jo maahan. Hän kumartui, nosti rahapussin maasta ja otti sen\nhampaihinsa.\n\nSitten nosti hän mylady'n syliinsä ja lähti menemään vastapäiseen\nsuuntaan kuin minne vartijat olivat menneet. Pian poikkesi hän tieltä,\nkulki poikki kallioiden ja rannalle päästyänsä puhalsi vihellyspilliin.\n\nSamallainen ääni vastasi hänelle ja viiden minuutin perästä näki hän\nveneen, jota neljä miestä souti.\n\nVene lähestyi rantaa niin paljon kuin saattoi, mutta ranta oli liian\nmatala, vene ei päässyt kuivalle maalle asti. Felton astui veteen\nvyötäystään myöten; hän ei tahtonut uskoa kenenkään haltuun kallista\nkuormaansa.\n\nOnneksi alkoi myrsky asettua, mutta meri aaltosi vielä kovasti; pieni\nvene heittelehti kuin pähkinän kuori laineilla.\n\n-- Purteen, sanoi Felton, ja soutakaa rivakasti!\n\nNeljä miestä soutivat minkä jaksoivat, vaan meri aaltosi niin, ett'eivät\nairot voineet päästä kelvollisesti veteen.\n\nKumminkin tultiin linnasta kauvemmaksi, ja se oli tärkeintä. Yö oli\npilkkopimeä; jo oli melkein mahdotonta eroittaa veneestä rantaa, ja\nvielä vaikeampaa oli siis eroittaa rannasta venettä.\n\nMusta pilkku keinui meren pinnalla.\n\nSe oli pursi.\n\nSillä välin kuin vene kulki eteenpäin neljän soutajansa koko voimalla,\nirroitti Felton nuoran ja nenäliinan, joilla hän oli sitonut mylady'n\nkädet yhteen.\n\nKun kädet olivat vapaina, valeli hän merivedellä mylady'n kasvoja.\n\nMylady huoahti ja avasi silmänsä.\n\n-- Missä olen? kysyi hän.\n\n-- Pelastettu, vastasi nuori upseeri.\n\nOi, pelastettu, pelastettu! huudahti hän. Niin, tuolla näen taivaan ja\ntässä meren! Ilma, jota hengitän, on vapauden! Ah, ... kiitos, Felton,\nkiitos!\n\nNuori mies painoi hänet rintaansa.\n\n-- Mutta kuinka on kätteni laita? kysyi mylady; tuntuu kuin niitä olisi\npuristettu ruuvipenkissä.\n\nMylady kohotti käsivarsiansa; hänen kalvosensa olivat pahasti\nrunneltuneet.\n\n-- Sen pahempi! sanoi Felton katsellen noita kauniita käsiä ja\npudistellen hiljaa päätänsä.\n\n-- Ah, ei se mitään tee, huudahti mylady; nyt muistan kaikki.\n\nMylady katseli ympärillensä ikäänkuin jotakin etsien.\n\n-- Tässä se on, sanoi Felton, koskettaen jalallansa rahapussia.\n\nLähestyttiin purtta. Vartija-matruusi huudahti; veneestä vastattiin.\n\n-- Mikä tämä alus on? kysyi mylady.\n\n-- Tämä on se, minkä vuokrasin sinua varten.\n\n-- Minne se viepi minut?\n\n-- Minne vaan haluat, kun vaan saatat minut Portsmouth'iin.\n\n-- Mitä sinä Portsmouth'issa teet? kysyi mylady.\n\n-- Täytän lord Winter'in käskyn, sanoi Felton synkästi hymyillen.\n\n-- Minkä käskyn? kysyi mylady.\n\n-- Etkö käsitä? sanoi Felton.\n\n-- En, selitä se minulle.\n\n-- Kun hän epäili minua, tahtoi hän itse vartioida sinua ja lähetti\nminun puolestaan Buckingham'in luokse saamaan allekirjoitusta\nmaanpakokäskyysi.\n\n-- Mutta jos hän epäili sinua, kuinka saattoi hän uskoa sinulle sen\ntoimen?\n\n-- Hän ei luullut minun tietävän mistä kysymys oli.\n\n-- Vai niin. Ja sinä menet nyt Portsmouth'iin?\n\n-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa hukata; huomenna on 23:s päivä ja\nBuckingham lähtee huomenna laivastollansa liikkeelle.\n\n-- Lähteekö hän huomenna, ja minne?\n\n-- La Rochelle'en.\n\n-- Hän ei saa lähteä! huudahti mylady, kadottaen tavallisen malttinsa.\n\n-- Ole huoleti, vastasi Felton, ei hän lähdekkään.\n\nMylady vapisi ilosta; hän oli nähnyt nuoren miehen sydämmen sisimpään:\nBuckingham'in kuolema oli siellä selvin kirjaimin kirjoitettuna.\n\n-- Felton, sanoi hän, sinä olet suuri kuin Judas Makkabeus! Jos sinä\nkuolet, kuolen minä sinun kanssasi. Siinä kaikki mitä voin sinulle\nsanoa.\n\n-- Vaiti! sanoi Felton, me olemme perillä.\n\nTultiin purren kylkeen.\n\nFelton juoksi ensin nuoratikkaille, ojensi kätensä mylady'lle, jota\nmatruusit tukesivat, sillä meri oli vielä kovin liikkeessä.\n\nHetkisen perästä olivat he aluksen kannella.\n\n-- Kapteeni, sanoi Felton, tässä on se henkilö, josta olen teille\npuhunut, ja joka teidän tulee saattaa eheänä Ranskanmaalle.\n\n-- Tuhannen pistole'n maksusta, sanoi kapteeni.\n\n-- Minä olen jo antanut teille viisisataa.\n\n-- Se on totta, vastasi kapteeni.\n\n-- Ja tässä toiset viisi sataa, sanoi mylady, laskien kätensä\nrahapussille.\n\n-- Ei, sanoi kapteeni, minä pysyn sanassani, jonka olen antanut tälle\nnuorelle miehelle; toiset viisi sataa saan vasta sittenkuin olemme\ntulleet Boulogne'en.\n\n-- Luuletteko meidän sinne pääsevän?\n\n-- Hengissä ja terveenä, vastasi kapteeni, niin totta kuin nimeni on\nJack Buttler.\n\n-- No niin, sanoi mylady, jos te pysytte sanassanne, annan minä teille\nei ainoastaan viisisataa, vaan tuhannen pistole'a.\n\n-- Hurraa sitten teille, kaunotar, huudahti kapteeni ja suokoon Jumala\nminulle usein semmoisia matkustajia kuin Teidän armonne!\n\n-- Ensiksi, sanoi Felton, saattakaa meidät siihen lahdelmaan ...\ntiedättehän, niinkuin puhe oli.\n\nKapteeni vastasi vaan käskemällä laivaa liikkeelle, ja kello seitsemän\naamulla laski pieni alus ankkuriin siihen lahdelmaan, josta oli sovittu.\n\nMatkalla kertoi Felton mylady'lle kaikki: kuinka hän, sen sijaan että\nolisi mennyt Lontoosen, oli vuokrannut tämän pienen aluksen, kuinka hän\noli palannut takaisin, kuinka hän oli kiivennyt seinää myöten ylös sillä\ntavoin, että hän sitä mukaa kuin hän nousi, pisteli puikkoja kivien\nrakoihin jalkainsa tukeeksi, ja kuinka hän vihdoin, päästyänsä\nikkunaristikkoon saakka, oli kiinittänyt siihen nuoratikkaat. Muun tiesi\nmylady.\n\nMylady puolestaan koki innostaa Felton'ia aikeensa täyttämiseen; mutta\nensi sanoista, mitkä hän siihen suuntaan lausui, huomasi hän että tuo\nnuori kiihkolainen tarvitsi enemmän hillitsemistä kuin yllyttämistä.\n\nTehtiin semmoinen suostumus, että mylady odottaisi Felton'ia kello\nkymmeneen saakka; ell'ei hän silloin olisi palannut, jatkaisi hän\nmatkaansa.\n\nSilloin hän, siinä tapauksessa että olisi vapaa, etsisi hänet käsiin\nRanskasta, Béthune'n karmeliittaluostarista.\n\n\n\n\nLV.\n\nMitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628.\n\n\nFelton suuteli jäähyväisiksi mylady'ä kädelle, aivan kuin veli\nsisartansa, lähtiessään vaan pienelle kävelymatkalle.\n\nKoko hänen olentonsa näytti olevan tavallisen levollisuuden tilassa;\nomituinen loiste vaan, ikäänkuin kuumeen oire, paloi hänen silmissänsä.\nHänen otsansa oli vakavampi tavallisestansa, hampaat yhteen purtuina, ja\nhänen lyhyt, jyrkkä äänensä ilmaisi, että joku synkkä ajatus hänessä\nvallitsi.\n\nNiin kauvan kuin hän oli veneessä, joka saattoi häntä maihin, olivat\nhänen kasvonsa kääntyneinä mylady'yn päin, joka, kannella seisoen,\nseurasi häntä silmillänsä. He eivät peljänneet enää mitään takaa-ajoa.\nMylady'n huoneesen ei koskaan tultu ennen kello yhdeksää, ja kolme\ntuntia kesti matka linnasta Lontoosen.\n\nFelton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset\njäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden.\n\nKäveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan\nmyötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston.\n\nHän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja\nrakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.\n\nPortsmouth'in toisella puolella oli meri laivojen peitossa, niiden\nmastot, ikäänkuin poppelimetsä, jolta talvi on lehdet riistänyt,\nhuojuivat tuulessa.\n\nKiireisen käyntinsä ohella ajatteli Felton kaikkia niitä Jaakko I:n ja\nKaarlo I:n suosikkia vastaan tehtyjä oikeita ja vääriä syytöksiä, joita\nhänen mieleensä oli keräytynyt sinä pitkänä aikana, minkä hän oli\nseurustellut puritaanien kanssa.\n\nKun Felton vertasi tuon ministerin yleisiä rikoksia, hänen julkisia,\neurooppalaisia rikoksiansa, jos niin voi sanoa, niihin yksityisiin ja\ntuntemattomiin, joista mylady oli syyttänyt häntä, havaitsi hän, että\nrikoksellisin niistä kahdesta miehestä, jotka yhdistyivät Buckingham'in\npersoonaksi, oli se, joka suurelle yleisölle oli tuntematon. Sillä hänen\nouto, vasta syttynyt, palava rakkautensa näytti hänelle lady Winterin\nhävyttömät ja sepitetyt syytökset samalla tavoin kuin suurennuslasi\nnäyttää kauheina hirviöinä semmoisia mitkä todellisuudessa ovat\nnäkymättömiä pienen pieniä hiukkasia.\n\nHänen kiireinen käyntinsä yhä kiihdytti hänen vertansa. Ajatus, että hän\njätti taaksensa kauhean koston alaiseksi sen naisen, jota hän rakasti,\ntai paremmin, jumaloi, äsken kestämänsä sielunjännitys, nykyinen\nväsymyksensä, -- kaikki nuo kohottivat hänen sielunsa tavallisten\ninhimillisten tunteiden yli.\n\nHän saapui Portsmouth'iin kello kahdeksan. Koko väestö oli jalkeilla.\nRumpu pärisi kaikilla kaduilla ja satamassa. Laivoihin menevät\nsotajoukot marssivat meren rantaan päin.\n\nPölyn peittämänä ja hikisenä tuli Felton amiraliteettiin. Hänen\ntavallisesti kalpeat kasvonsa punottivat palavasta ja vihasta. Vartija\ntahtoi sysätä hänet takaisin, mutta Felton kutsutti vartijapäällikön ja\notti taskustansa mukanansa olevan kirjeen.\n\n-- Tärkeä sanoma lord Winter'iltä, sanoi hän.\n\nKun päällikkö kuuli lord Winter'in nimen, käski hän antaa Felton'in\npäästä sisään; sillä lord Winter tunnettiin herttua Buckingham'in\nlikeisimmiksi uskotuiksi. Felton oli sitä paitsi itse meriupseerin\npuvussa.\n\nFelton riensi palatsiin.\n\nSamassa hetkessä kuin hän tuli porstuaan, tuli sinne myös eräs toinen\npölyinen ja hengästynyt mies; hän oli jättänyt portin pieleen hevosensa,\njoka siihen päästyänsä oli lynsistynyt polvilleen.\n\nFelton ja hän kääntyivät samalla kertaa Patrikin puoleen, joka, niinkuin\nmuistamme, oli herttuan uskottu kamaripalvelija. Felton ilmoitti parooni\nWinter'in nimen. Tuntematon ei tahtonut ilmoittaa mitään nimeä, vaan\nsanoi että hän ainoastaan herttualle saattoi ilmaista itsensä. Molemmat\nvaativat päästä ensimäisenä herttuan puheille.\n\nPatrik, joka tiesi lord Winter'in sekä viran että ystävyyden puolesta\nolevan läheisessä suhteessa herttuaan, antoi etusijan sille, joka hänen\nnimessään tuli. Toisen oli pakko jäädä odottamaan, ja helposti huomasi,\nkuinka hän kirosi tuota viivytystä.\n\nKamaripalvelija vei Felton'in suuren salin halki, jossa La Rochelle'n\nlähettiläät, Soubise'n prinssi etunenässä, seisoivat odottamassa, ja\nsaattoi hänet erääsen huoneesen, jossa Buckingham, juuri kylvystä\ntultuansa, parhaillaan järjesteli pukuansa, minkä toimen hän nyt\nniinkuin ainakin teki erinomaisen huolellisesti.\n\n-- Luutnantti Felton, ilmoitti Patrik, lord Winter'in luota.\n\n-- Lord Winter'in luota! kertoi Buckingham; käske sisään.\n\n-- Felton astui esiin. Juuri samassa heitti Buckingham eräälle sohvalle\nkultakirjaisen yöviittansa, pukeakseen yllensä helmikirjaisen sinisen\nsamettitakin.\n\n-- Miksi ei parooni tule itse? kysyi Buckingham. Minä odotin häntä tänä\naamuna.\n\n-- Hän pyysi minun sanomaan Teidän armollenne, vastasi Felton, että hän\noli sangen pahoillansa siitä ett'ei hän voinut tulla itse, sillä häntä\nesti se vartioiminen, jota hänen tuli pitää silmällä linnassa.\n\n-- Niin, niin, sanoi Buckingham, minä tiedän; hänellä on siellä vanki.\n\n-- Juuri siitä vangista minulla onkin puhumista Teidän armollenne, sanoi\nFelton.\n\n-- No niin, puhukaa.\n\n-- Minun sanottavaani ei sovi kuulla kenenkään muun kuin teidän itsenne,\nmylord.\n\n-- Poistu, Patrik, sanoi Buckingham, mutta pysy kellon kuuluvilla; minä\nkutsun sinua hetkisen perästä.\n\nPatrik meni.\n\n-- Nyt olemme kahden kesken, herra, sanoi Buckingham; puhukaa.\n\n-- Mylord, alkoi Felton, lord Winter on äskettäin kirjoittanut ja\npyytänyt teidän allekirjoitustanne maanpakomääräykseen, joka koskee\nerästä nuorta Charlotte Backson-nimistä naista.\n\n-- Niin, herrani, ja minä vastasin hänelle että jos hän tahtoo tuoda tai\nlähettää määräyksen tänne, minä kirjoitan sen alle.\n\n-- Tässä se on, mylord.\n\n-- Antakaa tänne, sanoi herttua.\n\nJa ottaen paperin Felton'in kädestä, loi hän siihen pikaisen silmäyksen.\nKun hän tunsi sen kysymyksen alaiseksi määrykseksi, laski hän sen\npöydälle, otti kynän ja oli juuri kirjoittamaisillaan.\n\n-- Anteeksi, mylord, sanoi Felton, pidättäen herttuaa, mutta Teidän\narmonne kaiketi tietää ett'ei Charlotta Backson ole tuon nuoren naisen\noikea nimi?\n\n-- Kyllä, herrani, kyllä sen tiedän, vastasi herttua, pistäen kynän\nmustetolppoon.\n\n-- Siis tietää Teidän armonne myöskin hänen oikean nimensä? kysyi Felton\nkuivasti.\n\n-- Tiedän.\n\nHerttua laski kynän kärjen paperiin. Felton vaaleni.\n\n-- Ja vaikka tiedätte hänen oikean nimensä, jatkoi Felton, kirjoitatte\nkumminkin nimenne tuohon määräykseen?\n\n-- Epäilemättä, sanoi Buckingham ja ennemmin kahdesti kuin yhdesti.\n\n-- Minä en voi uskoa, jatkoi Felton äänellä, joka muuttui yhä lyhemmäksi\nja katkonaisemmaksi, että Teidän armonne tietää tuon määräyksen koskevan\nlady Winter'iä?\n\n-- Minä tiedän sen vallan hyvin, mutta minua kummastuttaa että te\ntiedätte sen.\n\n-- Ja teidän armonne voipi kirjoittaa tuon määräyksen alle ilman\ntunnonvaivoja?\n\nBuckingham katsoi nuorta miestä ylpeästi.\n\n-- Tiedättekö herra, sanoi hän, että te teette minulle kummallisia\nkysymyksiä ja että minä olen tyhmä kun vastaan niihin.\n\n-- Vastatkaa niihin, Teidän armonne, sanoi Felton, asia on vakavampaa\nlaatua, kuin ehkä aavistattekaan.\n\nBuckingham luuli että tuo nuori mies, joka tuli lord Winter'in luota,\nvarmaankin puhui hänen nimessään, jonka vuoksi hän hillitsi luontoansa.\n\n-- Ilman vähintäkään tunnonvaivaa, sanoi hän, ja parooni tietää yhtä\nhyvin kuin minä, että lady Winter on suuri pahantekijä ja että se on\nmelkein armo, kun hänen rangaistuksensa rajoitetaan maanpaoksi.\n\nHerttua laski uudestaan kynän paperiin.\n\n-- Teidän ei pidä kirjoittaa tuon määräyksen alle, mylord! sanoi Felton,\nastuen askeleen herttuata kohden.\n\n-- Eikö minun pidä kirjoittaa! sanoi Buckingham, ja miksikä ei?\n\n-- Siksi, että teidän pitää tutkia itseänne ja tehdä mylady'lle oikein.\n\n-- Hänelle tehtäisiin oikein, jos hänet lähetettäisiin Tyburn'iin, sanoi\nBuckingham; mylady on hävytön pahantekijä.\n\n-- Teidän armonne, hän on enkeli, sen te kyllä tiedätte, ja minä pyydän\nteiltä hänen vapauttamistansa.\n\n-- Mutta, sanoi Buckingham, oletteko hullu, kun tuolla tavoin puhutte\nminulle?\n\n-- Anteeksi, mylord. Minä puhun niinkuin voin; minä koen hillitä\nitseäni. Ajatelkaahan toki, mitä ai'otte tehdä, mylord, ja varokaa\nmenemästänne liian kauvaksi.\n\n-- Mitä?... Herra armahtakoon, huudahti Buckingham, luulenpa että hän\nuhkaa minua!\n\n-- En minä uhkaa, mylord, vaan minä pyydän vielä ja minä sanon teille:\nvesipisara on kylliksi saattamaan astian vuotamaan yli ääriensä; pieni\nhairahdus saattaa vaikuttaa sen että rangaistus kohtaa erästä tähän asti\nsäästettyä suuresti rikoksellista päätä.\n\n-- Herra Felton, sanoi Buckingham, te lähdette heti paikalla tästä\nhuoneesta ja menette arestiin.\n\n-- Teidän täytyy kuulla minua loppuun, mylord. Te olette loukanneet,\nhäväisseet tätä nuorta naista; korvatkaa häntä kohtaan tekemät\nrikoksenne, asettakaa hänet vapauteensa, niin en vaadi teiltä mitään\nmuuta.\n\n-- Te ette vaadi? sanoi Buckingham, katsoen Felton'iin hämmästyneenä ja\nlaskien painon joka tavulle.\n\n-- Mylord, jatkoi Felton, kiihtyen sitä myöten kuin hän jatkoi\npuhettansa, varokaa itseänne! Koko Englanti on väsynyt teidän\nväärinkäytöksiinne, mylord; te olette väärin käyttäneet kuninkaallista\nvaltaa, jonka olette melkein omaan huostaanne omistaneet; te olette\nkauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jumala on vast'edes rankaiseva teidät,\nvaan minä rankaisen teidät jo tänä päivänä!\n\n-- Haa! tämä menee liian pitkälle! huudahti Buckingham, astuen askeleen\novelle päin.\n\nFelton asettui hänen tiellensä.\n\n-- Minä pyydän teitä nöyrästi, kirjoittakaa lady Winter'in\nvapautuskäsky. Ajatelkaahan, mylord, hän on nainen, jota te olette\nkauheasti häväisseet.\n\n-- Menkää, herra, sanoi Buckingham, taikka minä helistän kelloa ja\nlyötän teidät rautoihin!\n\n-- Te ette helistä kelloa, sanoi Felton, asettuen herttuan ja\nhelistyskellon välille; varokaa itseänne, mylord, te olette nyt Jumalan\nkäsissä.\n\n-- Paholaisen käsissä, ai'otte kai sanoa! huusi Buckingham, koventaen\nääntänsä, kutsuaksensa sillä tavoin palvelusväkeä saapuville, nimenomaan\nkumminkaan heitä huutamatta.\n\n-- Kirjoittakaa, mylord, lady Winter'in vapautuskäskyn alle, sanoi\nFelton ojentaen paperin herttualle.\n\n-- Tekö aiotte pakoittaa minua? Tekö rupeatte uhoittelemaan? Tänne,\nPatrik!\n\n-- Kirjoittakaa alle, mylord!\n\n-- En koskaan!\n\n-- Ettekö koskaan?\n\n-- Tänne! huusi herttua ja hyppäsi miekkansa luokse.\n\nMutta Felton ei antanut hänelle aikaa paljastaa sitä; hänellä oli\nkädessänsä puukko, ja yhdellä hyppäyksellä oli hän hyökännyt herttuan\nkimppuun.\n\nSamassa tuli Patrik sisään huutaen:\n\n-- Mylord, kirje Ranskasta!\n\n-- Ranskasta! huudahti Buckingham, unhottaen kaikki, ajatellessaan keltä\nkirje tuli.\n\nFelton käytti silmänräpäystä hyväksensä ja iski puukkonsa herttuan\nkylkeen aivan päätä myöten.\n\n-- Haa, kavaltaja! huudahti Buckingham, sinä olet murhannut minut!\n\n-- Murhaa, murhaa! kirkui Patrik.\n\nFelton katsahti ympärillensä, paetaksensa, ja nähdessään oven auki,\nsyöksähti hän lähimpään huoneesen, jossa, niinkuin jo sanoimme, La\nRochelle'n lähettiläät odottivat, juoksi sen halki, hyökkäsi portaille,\nmutta kohtasi ensimäisillä astimilla lord Winter'in, joka, nähdessään\nhänet kalman kalpeana, hurjistuneena, kädet ja kasvot verisinä, tarttui\nhäntä kurkkuun ja huusi:\n\n-- Minä aavistin tätä, tulin vaan minuutin liian myöhään! Haa, sinua\nonneton!\n\nFelton ei yrittänytkään vastarintaan. Lord Winter jätti hänet vartijan\nhuostaan, ja kiiruhti Buckingham'in huoneesen.\n\nHerttuan ja Patrikin huutoihin oli sama mies, jonka kanssa Felton oli\netuhuoneessa kilvoitellut sisällepääsystä, rientänyt murhapaikalle.\n\nHän tapasi herttuan makaamassa sohvalla ja painamassa nyrkkiänsä haavan\ntukkeeksi.\n\n-- La Porte, sanoi herttua kuolevan äänellä, La Porte, tuletko sinä\nhänen luotansa?\n\n-- Tulen, armollinen herra, vastasi Itävallan Annan uskollinen\nliepeenkantaja, mutta kenties liian myöhään.\n\n-- Hiljaa, La Porte, ehkä voitaisiin kuulla sanojasi! Patrik, elä laske\nketään sisään. Oi, Jumalani, minä en saa tietää, mitä hän käskee minulle\nsanoa! Minä kuolen!\n\nHerttua meni tainnuksiin.\n\nSillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki\nhyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja.\nUutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja\nlevisi yli koko kaupungin.\n\nTykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.\n\nLord Winter repi tukkaansa.\n\n-- Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään!\nJumalani, Jumalani, mikä kova onni!\n\nKello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat\neräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin,\nnähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut\nd'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt\nherttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt\nensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä\nkarkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä\nastimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.\n\nMutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja\ntoivo palasi kaikkien sydämmiin.\n\n-- Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La\nPorte'n... Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna\neriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!\n\n-- Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!\n\n-- Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle\nkätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista\nkoko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.\n\nParooni meni ulos nyyhkyttäen.\n\nHuoneesen jäi nyt vaan haavoitettu herttua, La Porte ja Patrik.\n\nLääkäriä haettiin, vaan ei löydetty.\n\n-- Te ette saa kuolla, mylord, te ette saa kuolla, huudahteli myötäänsä\nItävallan Annan sanansaattaja, polvillaan herttuan sohvan edessä.\n\n-- Mitä kirjoittaa hän minulle? sanoi Buckingham heikolla äänellä, verta\nvuotaen ja kokien hillitä kovia tuskiansa, puhuakseen rakastetustansa.\nMitä kirjoittaa hän minulle? Lue hänen kirjeensä minulle.\n\n-- Ah, mylord! huudahti La Porte.\n\n-- Tottele, La Porte; etkö näe ett'ei minulla ole hetkeäkään hukata?\n\nLa Porte mursi sinetin, avasi kirjeen ja levitti sen herttuan silmäin\neteen, mutta turhaan koki herttua nähdä kirjoitusta.\n\n-- Lue, sanoi hän, lue, sillä minä en enää näe; lue, sillä kohta en minä\nehkä kuulekkaan ja minä kuolen saamatta tietää mitä hän on minulle\nkirjoittanut.\n\nLa Porte ei enää estellyt, vaan luki:\n\n    \"Mylord!\n\n    Kaiken sen nimessä, mitä siitä saakka kuin tulin teidät tuntemaan\n    olen kärsinyt teidän tähtenne, pyydän minä teitä hartaasti että, jos\n    pidätte lukua minun rauhastani, lakkaatte suurista varustuksistanne,\n    joita teette Ranskaa vastaan, ja herkeette sodasta, jonka syyksi\n    julkisesti mainitaan uskontoa, vaan salaisesti kuiskaillaan teidän\n    rakkauttanne minua kohtaan. Tämä sota saattaa tuottaa Ranskalle ja\n    Englannille kovia kohtauksia mutta samalla myöskin teille, mylord,\n    onnettomuuksia, joita minä kaiken ikäni surisin.\n\n    Suojelkaa henkeänne, jota uhataan, ja joka on oleva minulle rakas\n    siitä hetkestä saakka kuin minun ei tarvitse pitää teitä\n    vihollisena.\n\n                                                     Teidän altis\n                                                       _Anna._\"\n\nBuckingham ponnisti viimeiset elinvoimansa kuullaksensa tuota lukemista;\nkun se oli päättynyt, kysyi hän, ikäänkuin katkerasti pettyneenä\ntoiveissaan:\n\n-- Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle suullisesti, La Porte?\n\n-- On, armollinen herra, kuningatar käski minun kehoittamaan teitä\nvaromaan tarkasti itseänne, sillä hän oli saanut tietää että teitä\naiottaisiin murhata.\n\n-- Siinäkö kaikki, siinäkö kaikki? kysyi Buckingham levottomana.\n\n-- Hän käski minun myöskin sanomaan että hän yhä teitä rakastaa.\n\n-- Ah, sanoi Buckingham, ylistetty olkoon Herra! Minun kuolemani ei siis\nole hänelle vieraan kuolema!\n\nLa Porte itki katkerasti.\n\n-- Patrik, sanoi herttua, anna minulle lipas, jossa timantit olivat.\n\nPatrik toi pyydetyn lippaan, jonka La Porte tunsi kuningattaren omaksi.\n\n-- Ja tuo sitten tänne se valkoinen silkkipussi, johon on helmillä\nkirjailtu kuningattaren nimi.\n\nPatrik teki niinkuin käskettiin.\n\n-- La Porte, sanoi Buckingham, tässä ovat ainoat muistot mitä minulla on\nhänestä, tämä hopealipas ja nämä kaksi kirjettä. Anna ne takaisin Hänen\nMajesteetillensa; ja viimeiseksi muistoksi -- hän haki jotakin\nkallisarvoista esinettä ympäriltänsä -- pane siihen lisäksi...\n\nHän haki vielä, mutta lähestyvän kuoleman himmentämät silmänsä\nkohtasivat vaan puukon, joka oli pudonnut Felton'in kädestä ja jonka\nverinen terä höyrysi vielä.\n\n-- Pane siihen lisäksi tämä punkko, sanoi herttua, tarttuen La Porte'n\nkäteen.\n\nHän jaksoi vielä laskea pussin lippaan pohjalle ja antoi puukonkin\npudota sinne, jonka ohessa hän viittasi La Porte'lle, että hän ei enää\nvoinut puhua; sitten kohtasi häntä viimeinen kuolonkouristus, jota hän\nei jaksanut enää kestää, ja hän putosi hervotonna sohvalta lattialle.\n\nPatrik päästi kovan huudahduksen.\n\nBuckingham tahtoi hymyillä vielä viimeisen kerran, vaan kuolema katkaisi\nhänen ajatuksensa, joka jäi hänen otsallensa viimeiseksi\nlemmensuudelmaksi.\n\nSamassa hetkessä saapui herttuan lääkäri hämmästyneenä paikalle; hän oli\njo ehtinyt mennä amiraalilaivalle, ja sieltä saakka oli häntä täytynyt\nnoutaa.\n\nHän lähestyi herttuaa, otti häntä kädestä, jota hän hetkisen piti\nomassaan ja laski sen sitten irti.\n\n-- Kaikki on turhaa; hän on kuollut.\n\n-- Kuollut, kuollut! huudahti Patrik.\n\nTähän huutoon palasivat kaikki huoneesen; kaikkialla vallitsi hämmennys\nja sekasorto.\n\nNiin pian kuin lord Winter näki Buckingham'in kuolleeksi, kiiruhti hän\nFelton'in luokse, jota sotamiehet yhä vartioitsivat.\n\n-- Kurja onneton! sanoi hän tuolle nuorelle miehelle, joka Buckingham'in\nkuoltua oli saanut takaisin levollisuutensa ja kylmäverisyytensä; kurja\nonneton, mitä olet tehnyt?\n\n-- Olen kostanut puolestani, sanoi hän.\n\n-- Puolestasi! vastasi parooni. Sano ennemmin että olet ollut tuon\nhelvetillisen naisen välikappaleena; mutta sen vannon, tämä rikos on\noleva hänen viimeisensä.\n\n-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi Felton tyynesti, enkä ymmärrä\nkestä te puhutte, mylord; minä olen tappanut Buckingham'in, koska hän\nkahdesti on kieltäynyt nimittämästä minua kapteeniksi; minä olen\nrangaissut hänen vääryytensä, siinä kaikki.\n\nWinter mykkänä hämmästyksestä katseli kuinka sotamiehet sitoivat\nFelton'in, eikä tiennyt mitä hänen oli ajatteleminen sellaisesta\npaatumuksesta.\n\nYksi ainoa seikka synkistytti kumminkin Felton'in otsaa. Jokaisessa\nmelussa, minkä hän kuuli, luuli tuo typerä puritaani kuulevansa mylady'n\nliikkeen ja äänen, mylady'n, joka muka tuli heittäytymään hänen\nsyliinsä, ilmaisemaan itsensä syypääksi ja osalliseksi hänen rikokseensa\nja kuolemaan hänen kanssansa.\n\nYht'äkkiä hän säpsähti; hänen silmäyksensä kiinittyi yhteen kohtaan\nmerelle, joka laajana leveni katsojan silmäin eteen siltä paikalta missä\nhe seisoivat; merimiehen tarkalla silmällä oli hän siinä kohdassa, missä\ntoinen olisi luullut kalalokin liitelevän, tuntenut sen aluksen purjeen,\nmikä nyt riensi aika vauhtia Ranskan rannikkoa kohden.\n\nHän vaaleni, painoi käden sydäntänsä vasten, joka oli pakahtumaisillaan\nja oivalsi siinä tuokiossa koko petoksen.\n\n-- Viimeistä suosioa pyydän, mylord! sanoi hän paroonille.\n\n-- Mitä? kysyi hän.\n\n-- Kuinka paljo kello on?\n\nParooni otti kellon taskustaan.\n\n-- Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.\n\nMylady oli lähtenyt puolitoista tuntia ennen suostuttua aikaa; niin pian\nkuin hän oli kuullut tykinpaukauksen, joka julisti tuon onnettoman\ntapauksen, oli hän antanut käskyn nostaa ankkuri.\n\nPursi kiiti jo kaukana rannasta sinisen taivaan alla.\n\n-- Jumala on näin sallinut, sanoi Felton kiihkolaisen nöyryydellä, mutta\nkumminkaan heittämättä silmistään tuota venettä, jonka kannella hän\nluuli eroittavansa sen naisen valkoisen haamun, jonka tähden hänen\nhenkensä oli menevä.\n\nWinter seurasi hänen silmäystänsä, arvasi hänen kärsimyksensä ja ymmärsi\nkaikki.\n\n-- Kärsi ensin yksin rangaistuksesi, kurja mies, sanoi lordi\nFelton'ille, joka, silmät merelle luotuina, antoi kuljettaa itseänsä\npois, mutta minä vannon rakastetun veljeni muiston kautta, että sinun\nrikostoverisi ei ole toki pääsevä pakoon.\n\nFelton painoi päänsä alas eikä hiiskunut sanaakaan.\n\nWinter kiiruhti portaita alas ja lähti satamaan.\n\n\n\n\nLVI.\n\nRanskanmaalla.\n\n\nEnglannin kuninkaan Kaarlo I:n ensimäinen pelko, kuultuansa herttuan\nkuolemasta, oli että tuo hirmuinen uutinen lannistaisi rochellelaisten\nurhoollisuuden; hän koetti, sanoo Richelieu muistelmissansa, niin kauvan\nkuin mahdollista salata tätä tapausta heiltä, suljettamalla kaikki\nvaltakuntansa satamat ja ankarasti katsottamalla, ett'ei yhtään laivaa\npääsisi lähtemään ennenkuin Buckingham'in varustama sotajoukko oli\nlähtenyt: Buckingham'in sijaan otti hän itse omassa persoonassaan\nvalvoakseen sen lähtöä.\n\nHän pani tämän määräyksen niin ankarasti toimeen, että Englannista ei\nlaskettu lähtemään Tanskan lähettilästä, joka jo oli ottanut eron, ja\nHollannin lähettilästä, jonka oli määrä saattaa Vliessingen'in satamaan\nne itäintialaiset laivat, jotka Kaarlo I oli luovuttanut takaisin.\n\nMutta kun hän ei huomannut antaa tämmöistä määräystä ennenkuin viisi\ntuntia tapauksen jälkeen, toisin sanoen, vasta kello kaksi jälkeen\npuolenpäivän, oli kaksi alusta jo ennättänyt lähteä satamasta, toinen,\nniinkuin tiedämme, vieden mylady'n, joka, aavistaen jo mitä oli\ntapahtunut, sai vahvistuksen luulollensa, kun hän näki mustan lipun\nliehuvan amiraalilaivan mastossa.\n\nKetä toinen laiva kuljetti ja minne se lähti, sen sanomme tuonnempana.\n\nSillä aikaa ei ollut mitään uutta tapahtunut leirissä La Rochelle'n\nedustalla. Ainoa oli, että kuningas, jolla tavallisuuden mukaan oli\nikävä, vaan ehkä vielä enemmän leirissä kuin muualla, oli päättänyt\nlähteä tuntemattomana Saint-Louis'in juhlille Saint-Germain'iin ja\nkäskenyt kardinaalin toimittamaan hänelle suojelusväeksi kaksikymmentä\nmuskettisoturia. Kardinaali, johon kuninkaan alakuloisuus toisinaan\ntarttui, antoi sangen hyvillä mielin tuon loman kuninkaalliselle\nalapäälliköllensä, joka lupasi olla takaisin Syyskuun 15 päivän\ntienoilla.\n\nHerra de Tréville, saatuansa tiedon Hänen ylhäisyydeltänsä, valmistihe\nmatkaan ja kun hän, syitä tuntematta, oli nähnyt ystäväinsä hartaan\nhalun päästä käymään Pariisissa, valitsi hän heidät suojelusväkeen.\n\nNeljä ystävystä saivat tietää uutisen kohta, sillä herra de Tréville\nilmoitti sen heille aivan ensiksi. Nyt vasta saattoi d'Artagnan oikein\npanna arvoa kardinaalin häntä kohtaan osoittamalle suosiolle, kardinaali\nkun näet oli antanut hänen päästä muskettisoturiksi. Sillä ilman tuota\nseikkaa olisi d'Artagnan nyt saanut jäädä leiriin, kun hänen toverinsa\nlähtivät.\n\nSanomattakin on selvää, että heidän halunsa Pariisiin syntyi siitä\nvaarasta, mikä varmaan uhkasi rouva Bonacieux'ia, kun hän Béthune'n\nluostarissa kohtasi mylady'n, verivihollisensa. Niinpä olikin Aramis\nviipymättä kirjoittanut Marie Michon'ille, tuolle Tours'in\nompelijattarelle, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, että hän hankkisi\nrouva Bonacieux'ille kuningattaren luvan, päästä lähtemään luostarista,\nja piiloutua Lothringiin tai Belgiaan. Vastaus oli tullut pian, kymmenen\npäivän perästä oli Aramis näet saanut seuraavan kirjeen:\n\n    \"Paras serkkuni! Tässä tulee minun sisareni lupa ottaa meidän pieni\n    neitosemme pois Béthune'n luostarista, jonka ilma sinun mielestäsi\n    on hänelle vahingoksi. Sisareni lähettää tämän luvan sinulle\n    erittäin mielellään, sillä hän pitää paljon tuosta nuoresta tytöstä,\n    jolle hän toiste aikoo olla hyödyksi. Minä syleilen sinua.\n\n                                                  _Marie Michon_.\"\n\nTämän kirjeen sisässä oli seuraava kirjallinen lupa:\n\n    \"Béthune'n luostarin johtajatar jättäköön tämän lipun tuojalle\n    sen neidon, joka minun käskystäni ja minun suojelemanani on\n    otettu hänen luostariinsa.\n\n                                                     _Anna_.\"\n\n    Louvressa Elok. 10 p. 1628.\n\nHelposti on ymmärrettävä että tuo Aramiksen ja kuningatarta sisarekseen\nnimittävän ompelijattaren sukulaisuus oli omiansa herättämään paljo\niloisuutta nuorten ystävysten kesken; mutta sittenkuin Aramis pari kolme\nkertaa oli punastunut korvia myöten Porthoksen tyhmistä pilapuheista,\noli hän pyytänyt ystäviänsä heittämään sen asian rauhaan ja ilmoittanut\nettä jos hän vielä saisi kuulla sanankaan siitä, hän ei enää käyttäisi\nserkkuansa välittäjäksi tämmöisiin asioihin.\n\nSiis ei neljän muskettisoturin kesken puhuttu enää mitään Marie\nMichon'ista; heillä muutoin olikin jo käsissänsä mitä olivat\ntoivoneet, nimittäin lupa ottaa rouva Bonacieux pois Béthune'n\nkarmeliittaluostarista. Tämä lupakirja ei tosin heitä hyödyttänyt niin\nkauvan kuin he olivat leirissä La Rochelle'n edustalla, toisin sanoen,\nRanskanmaan toisessa ääressä; d'Artagnan olikin jo aivan pyytämäisillään\nherra de Tréville'ltä päästä lomalle, kun samaan liittoon tuli hänen\nsekä hänen kolmen toverinsa tietoon se uutinen, että kuningas oli\nlähdössä Pariisiin ja että he pääsisivät siihen kaksikymmenmiehiseen\nsuojelusjoukkoon.\n\nIlo oli suuri. Palvelijat lähetettiin ennakolta kuormaston mukana, ja\n16:n päivän illalla lähdettiin.\n\nKardinaali saattoi Hänen Majesteettiansa Surgères'ista Mauzé'hen; siellä\nheittivät kuningas ja hänen ministerinsä mitä suurimmilla ystävyyden\nosoituksilla jäähyväiset toisiltaan.\n\nKuningas matkusti niin joutuisasti kuin mahdollista, sillä hän halusi\npäästä Pariisiin 23 päivänä; mutta kun hän oli taipuvainen huvituksiin,\npysähtyi hän katselemaan harakanpyyntiä, ajanviettoa, johon de Luynes\noli herättänyt hänessä halun, ja josta hän aina oli erittäin paljon\npitänyt. Kahdestakymmenestä muskettisoturista oli kuusitoista hyvin\nhuvitettu semmoisesta pysähdyksestä, vaan neljä kovasti harmissaan.\nErittäinkin d'Artagnan tunsi alinomaista suhinaa korvissansa, jonka\nPorthos selitti tähän tapaan:\n\n-- Eräs hyvin korkea-arvoinen nainen on sanonut minulle sellaisen\nmerkitsevän, että sinusta puhutaan jossakin.\n\nVihdoin 23 päivänä iltamyöhällä saavuttiin Pariisiin; kuningas kiitti\nherra de Tréville'ä ja käski hänen antaa sotureille neljän päivän loman,\nehdolla, ett'ei kukaan noista kahdestakymmenestä saanut näyttäytyä\nmissään julkisessa paikassa, muuten joutuisivat Bastiljiin.\n\nNiinkuin helposti saattaa ymmärtää, saivat meidän neljä ystäväämme aivan\nensimäisenä lomaluvan; vielä enemmän, Athos sai herra de Tréville'ltä\nkuusi päivää neljän sijaan, ja siihen lisäksi kaksi yötä, sillä he\nlähtivät 24 p. kello viisi iltasella ja hyväntahtoisesti merkitsi herra\nde Tréville lupakirjan annetuksi 25 p. aamusella.\n\n-- Mutta mitä hiisiä! sanoi d'Artagnan, joka, niinkuin tiedetään, ei\nmilloinkaan vaipunut epätoivoon, minun mielestäni me nostamme liian\nsuurta melua turhasta; kahdessa päivässä, jos ajan pari kolme hevosta\npakahduksiin -- mitäs sillä väliä, onhan minulla rahaa -- olen\nBéthune'ssa; minä annan kuningattaren kirjeen johtajattarelle ja vien\nrakkaan aarteeni, jota minä etsin, en Lothringiin enkä Belgiaan, vaan\nPariisiin, jossa se on helpompi piiloittaa, semminkin niin kauvan kuin\nkardinaali on La Rochelle'n edustalla. Sittenkuin olemme lopullisesti\npalanneet sotaretkeltä, saamme kyllä, osittain hänen serkkunsa avulla,\nosittain omien ansioidemme vuoksi, kuningattarelta mitä tahdomme. Jääkää\nsiis vaan tänne, elkääkä lähtekö tarpeettomasti rasittamaan ruumistanne.\nMinä ja Planchet, siinä kaikki mitä näin yksinkertaiselle matkalle\ntarvitaan.\n\nTähän vastasi Athos tyynesti:\n\n-- On meilläkin rahaa, sillä minä en ole vielä kokonaan juonut timantin\njäännöstä, eivätkä Porthos ja Aramis myöskään vielä syöneet loppuun\nosuuttansa. Me voimme siis yhtä hyvin ajaa neljä hevosta pakahduksiin.\nMutta ajatteleppas, d'Artagnan, lisäsi hän niin kolkolla äänellä, että\nnuori mies värisi, ajatteleppas, että Béthune on kaupunki, jossa\nkardinaali on päättänyt kohdata erään naisen, joka kaikkialle, missä hän\nnäyttäytyy, tuo onnettomuutta mukanansa. Jos sinulla olisi tekemistä\nvaan neljän miehen kanssa, d'Artagnan, antaisin sinun matkustaa yksin\nmutta nyt on sinulla tekemistä tuon naisen kanssa; lähtekäämme siis\nkaikin neljän ja suokoon Jumala, että meitä neljän palvelijamme kanssa\nolisi sittenkään kylliksi monta!\n\n-- Sinä säikähdytät minua, Athos! huudahti d'Artagnan; mitä Herran\nnimessä sinä siis pelkäät?\n\n-- Kaikkea, vastasi Athos.\n\nD'Artagnan katseli toveriensa kasvoja, jotka kaikki, samoinkuin\nAthoksen, olivat peräti levottoman näköiset, ja matkaa jatkettiin\nniinkuin vaan hevosen kaviosta lähti, mutta sanaakaan virkkamatta.\n\n25:n päivän iltana, juuri kun he saapuivat Arras'iin ja d'Artagnan oli\nlaskeutunut satulasta Herse-d'or'in ravintolan edessä ja mennyt juomaan\nlasin viiniä, tuli eräs ratsumies pihasta, jossa hän oli juuri muuttanut\nhevosta ja lähti ratsastamaan täyttä karkua vereksellä hevosella\nPariisiin päin. Katuportin luona häiläytti tuuli hänen kauhtanaansa,\njohon hän oli kääriytynyt, vaikka oltiin Elokuussa, ja tempasi hänen\npäästänsä hatun, jonka hän sieppasi kiini ja nopeasti painoi takaisin\npäähänsä.\n\nD'Artagnan, jonka silmät olivat luotuina tuohon mieheen, kalpeni kovasti\nja heitti lasin irti kädestänsä.\n\n-- Mikä teitä vaivaa herra? kysyi Planchet. Ah, hyvät herrat,\nkiiruhtakaa tänne, isäntäni voipi pahoin!\n\nKolme ystävää kiiruhtivat luokse ja näkivät d'Artagnan'in,\npahoin-voimisen sijaan, juoksevan hevosensa luokse. He pysähdyttivät\nhänet kynnyksellä.\n\n-- Mihin hornaan sinä olet menossa? kysyi Athos häneltä.\n\n-- Se on hän! huudahti d'Artagnan, kalpeana vihasta ja hiki otsalla. Se\non hän! anna minun tavoittaa häntä kiini!\n\n-- Kuka hän? kysyi Athos.\n\n-- Se mies!\n\n-- Kuka mies?\n\n-- Tuo kirottu mies, minun vainohenkeni, jonka minä aina olen nähnyt\nsilloinkuin minua on uhannut joku onnettomuus; sama, joka oli sen\nkauhean naisen seurassa, silloinkuin hänet ensi kerran kohtasin; sama,\njota minä ha'in silloinkuin vaadin sinut kaksintaisteluun, Athos; sama,\njonka näin sen päivän aamuna, jolloin rouva Bonacieux ryöstettiin pois.\nMinä näin hänet, se oli hän. Minä tunsin hänet, kun tuuli avasi hänen\nkauhtanaansa.\n\n-- Saakeli! sanoi Athos mietteissään.\n\n-- Satulaan, hyvät herrat, lähtekäämme ajamaan häntä takaa! Me\nsaavutamme hänet kyllä.\n\n-- Ystäväni, sanoi Aramis, ajatteleppas, että hän menee vastapäiseen\nsuuntaan kuin minne meidän matkamme pitää; että hänellä on veres hevonen\nja meidän ovat väsyneet; että me ajamme hevosemme pakahduksiin, häntä\nedes saavuttamatta.\n\n-- Herra! huusi eräs tallirenki lähtien juoksemaan tuntemattoman\njälestä; herra, tässä on paperi, joka putosi teidän hatustanne!\n\n-- Ystäväni, sanoi d'Artagnan, puoli pistole'a tuosta paperista.\n\n-- Aivan mielelläni, hyvä herra; tässä on!\n\nTallirenki, mielissään hyvästä kaupasta, meni takaisin pihaan.\n\nD'Artagnan avasi paperin.\n\n-- No? kysyivät hänen ystävänsä, ympäröiden hänet.\n\n-- Yksi sana vaan, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Niin, sanoi Aramis, mutta tuo sana on jonkun kaupungin tai kylän\nnimi.\n\n-- \"_Armentières_\" luki Porthos. Armentières? Sitä paikkaa minä en\ntunne.\n\n-- Ja tuo nimi on kirjoitettu hänen kädellänsä, huudahti Athos.\n\n-- Hyvä! Säilyttäkäämme tämä paperi, sanoi d'Artagnan; ehkäpä puoli\npistole'ani ei ole mennyt hukkaan. Ratsaille, ystäväni, ratsaille!\n\nNeljä ystävystä kiitivät täyttä karkua Béthune'a kohden.\n\n\n\n\nLVII.\n\nBéthune'n karmeliittaluostari.\n\n\nSuuria pahantekijöitä johtaa jonkunmoinen sallimus, joka auttaa heitä\nraivaamaan tieltänsä kaikki esteet ja välttämään kaikki vaarat aina\nsiihen hetkeen saakka, jonka kohtaloiden määrääjä, väsyneenä, on\nvalinnut salakariksi, mihin heidän rikoksien kautta saavuttama onnensa\ntörmää haaksirikkoon.\n\nNiin oli myladynkin laita; hän raivasi tiensä kumpaisenkin kansakunnan\nristeilijälaivojen välitse ja tuli ilman mitään kohtauksia Boulogne'en.\n\nKun mylady astui maalle Portsmouth'issa, oli hän englantilainen, jonka\nRanskalaisten vainoomiset olivat karkoittaneet La Rochelle'sta; kun hän\nkaksipäiväisen merimatkan perästä astui maalle Boulogne'ssa, oli hän\nsiellä ranskalaisena, jota englantilaiset olivat hätyytelleet\nPortsmouth'issa, vihassa Ranskaa vastaan.\n\nMyladyllä oli muutoin kaikkein paras passi mitä olla saattaa:\nkauneutensa, ylhäinen näkönsä ja se anteliaisuus millä hän jakeli\npistole'ja ympärillensä. Erään vanhan merikapteenin ystävällinen hymy ja\nkohteliaisuus vapauttivat hänet tavanmukaisesta tarkastuksesta, ja\nBoulogne'ssa viipyi hän ainoastaan sen verran mitä tarvitsi pannaksensa\npostiin näin kuuluvan kirjeen:\n\n    \"Hänen ylhäisyydellensä, herra kardinaali Richelieu'lle hänen\n    leiriinsä La Rochelle'n edustalla.\n\n    Arvoisa herra! Teidän ylhäisyytenne saa olla aivan huoleti.\n    Hänen armonsa, herttua Buckingham ei matkusta Ranskaan.\n\n                                                   _Mylady_.\n\n    P. S. Teidän ylhäisyytenne toivomuksen mukaan menen minä nyt\n    Béthune'n karmeliittaluostariin odottamaan siellä teidän\n    käskyjänne.\"\n\nSamana iltana lähtikin mylady matkalle; kun yö hänet yllätti, pysähtyi\nhän erääsen ravintolaan yöksi ja jatkoi matkaansa seuraavana aamuna\nkello 5 ja saapui kolmen tunnin perästä Béthune'en.\n\nHän neuvotti itsensä karmeliittaluostariin ja oli tuota pikaa siellä.\n\nLuostarin johtajatar tuli hänelle vastaan; mylady näytti hänelle\nkardinaalin määräyksen; johtajatar toimitti hänelle heti huoneen ja\nlähetti hänelle aamiaista.\n\nKaikki menneet tapaukset olivat haihtuneet mylady'n mielestä ja\nkatsellessaan tulevaisuuteen, näki hän vaan sen loistavan onnellisuuden,\nminkä hänelle oli säilyttänyt kardinaali, jota hän niin onnellisesti oli\npalvellut, ilman että hänen nimensä laisinkaan oli sekoittunut tuohon\nveriseen juttuun. Ne alinomaiset intohimot, jotka häntä kalvoivat,\ntekivät hänen elämänsä noiden pilvien kaltaisiksi, jotka häilyvät\ntaivaan kannella milloin sinertävinä, milloin tulipunaisina, milloin\nmustina ukkospilvinä, jättämättä maan pinnalle muita jälkiä kuin\nhävitystä ja kuolemaa.\n\nAamiaisen jälkeen tuli johtajatar tervehdyskäynnille. Luostarissa on\nvähän huvituksia, ja sentähden kiiruhti tuo hyvä johtajatar tekemään\ntuttavuutta uuden tulokkaan kanssa.\n\nMylady halusi päästä johtajattaren suosioon. Se oli helppo asia niin\nlahjakkaalle naiselle; hän koki miellyttää, hän oli ihastuttava ja veti\npuoleensa tuon hyvän johtajattaren hauskalla vaihtelevalla\nkeskustelullansa ja sillä sulolla, joka ympäröi koko hänen olentoansa.\n\nJohtajatar, joka oli aatelisneiti, piti etenkin hovikertomuksista, joita\nniin harvoin ulottuu valtakunnan kaukaisempiin ääriin ja joiden on\nerittäinkin vaikea kiivetä luostarin muurien yli, joiden ulkopuolella\nmaailman huhut tavallisesti sammuvat.\n\nMylady sitä vastoin tunsi sangen hyvin kaikki ylhäisön juonet ja\nvehkeet, joiden keskellä hän oli lakkaamatta viisi kuusi vuotta elänyt;\nhän alkoi kertoa tuolle hyvälle johtajattarelle Ranskan hovin elämästä,\nhöystellen sitä jutuilla kuninkaan liiallisista hartaudenharjoituksista.\nHän kertoi mitä kielittelijöillä oli sanomista hoviherroista ja\nhovinaisista, jotka johtajatar hyvin tunsi nimiltään, kosketti ohimennen\nkuningattaren ja Buckingham'in lemmenseikkailuja ja puhui paljon,\nsaadaksensa sitten vuorostaan kuulla jotakin.\n\nMutta johtajatar ei muuta kuin kuunteli ja hymyili, vastaamatta mitään.\nKuitenkin, koska mylady huomasi että senlaatuiset kertomukset paljon\nhuvittivat häntä, jatkoi hän, mutta käänsi nyt puheen kardinaaliin.\n\nMutta hän oli aivan pyörällä; hän ei tiennyt, oliko johtajatar kuninkaan\nvai kardinaalin puolella; hän kulki sen vuoksi kultaista keskitietä;\nmutta johtajatar puolestaan oli vieläkin varovaisempi, eikä muuta kuin\nnyykäytti vaan päätänsä joka kerta kuin matkustaja lausui Hänen\nylhäisyytensä nimen.\n\nMylady rupesi luulemaan että hänelle tulisi sangen ikävä luostarissa.\nHän päätti sen vuoksi tehdä rohkeamman kokeen, päästäksensä heti\nselville, kuinka hänen oli menetteleminen. Kun hän tahtoi nähdä, kuinka\nkauvas johtajattaren äänettömyys menisi, alkoi hän, ensin kautta\nrantain, vaan sitten sangen suoraan puhua pahaa kardinaalista, kertoen\nministerin lemmensuhteista rouva d'Aiguillon'iin, Marion de Lorme'en ja\nmuutamiin muihin ylhäisiin naisiin.\n\nJohtajatar kuunteli häntä tarkemmin, muuttui vilkkaamman näköiseksi ja\nhymyili.\n\nHyvä! mietti mylady, hän rupeaa pitämään kertomuksistani. Jos hän onkin\nkardinaalilainen, ei hän ainakaan ole kovin kiihkoisesti harras.\n\nNyt alkoi hän kertoa miten kardinaali vihollisiansa vainosi. Johtajatar\nteki vaan ristinmerkkejä, mutta ei näyttänyt hyväksymistänsä eikä\npahaksumistansa.\n\nTämä vahvisti mylady'ä siihen luuloon että johtajatar oli enemmän\nkuninkaan kuin kardinaalin puolella. Mylady jatkoi mennen yhä\nkauvemmaksi ja kauvemmaksi.\n\nMinä en tiedä mitään noista seikoista, sanoi vihdoin johtajatar; mutta\nvaikka olemmekin niin kaukana hovista ja ulkopuolella kaikkia maallisia\nmielenkiintoja, on meillä kumminkin sangen surkuteltavia esimerkkiä\nteidän kertomustenne todenperäisyydestä: eräs meidän hoidokkaitamme on\nsaanut varsin paljon kärsiä kardinaalin kostoa ja vainoa.\n\n-- Eräs teidän hoidokkaitanne? sanoi mylady, ah, Jumalani! naisraukka,\nminä säälittelen häntä!\n\n-- Ja siinä teette oikein, hänessä onkin säälittelemistä: vankeutta,\nuhkauksia, huonoa kohtelua, kaikkea on hänen täytynyt kärsiä. Mutta\nkaiken päätteeksi, jatkoi johtajatar, on kardinaalilla kenties ollut\npäteviä syitä semmoiseen menettelyyn, ja vaikka hän näyttää enkeliltä,\nei ihmisiä kumminkaan saa tuomita ulkokuoreen katsoen.\n\nHyvä! mietti mylady, kukas tiesi, enkö keksi täällä jotakin; olen\nhyvässä alussa.\n\nJa nyt koki hän antaa kasvoillensa täydellisen avosydämmisyyden ilmeen.\n\n-- Ah, sanoi mylady, minä tiedän sen! Sanotaan ett'ei ole luottamista\nkauniisin kasvoihin, mutta mihinkäs sitten tulee luottaa, ell'ei Luojan\nihanimpaan tekoon? Mitä minuun tulee, ehkä minua petetään koko\nelämän-aikani, mutta minä olen aina luottava semmoiseen henkilöön, jonka\nkasvot minua miellyttävät.\n\n-- Te siis olette taipuvainen uskomaan, sanoi johtajatar, että se nuori\nnainen on syytön?\n\n-- Herra kardinaali rankaisee ainoastaan rikoksia, sanoi hän, mutta on\nolemassa eräitä hyveitä, joita hän vainoo enemmän kuin monia rikoksia.\n\n-- Sallikaa minun, hyvä rouva, lausua teille kummastukseni, sanoi\njohtajatar.\n\n-- Mitä te kummastelette? kysyi mylady luonnollisesti.\n\n-- Teidän puheenne laatua.\n\n-- Mitä kummastuttavaa siinä on? kysyi mylady hymyillen.\n\n-- Te olette kardinaalin ystävä, koska hän on lähettänyt teidät tänne,\nja kumminkin...\n\n-- Ja kumminkin puhun minä pahaa hänestä, jatkoi mylady, täydentäen\njohtajattaren ajatuksen.\n\n-- Ainakaan ette puhu hänestä hyvää.\n\n-- Asianlaita on semmoinen, että minä en ole hänen ystävänsä, sanoi hän\nhuoaten, vaan hänen uhrinsa.\n\n-- Mutta entäs tuo kirje, jossa hän suosittaa teidät minulle?\n\n-- On käsky minulle, pysyä jonkunmoisessa vankeudessa, siksi kunnes hän\nantaa muutamien kätyriensä vapauttaa minut.\n\n-- Mutta miksi ette ole paenneet?\n\n-- Minnekkäs minä pakenisin? Luuletteko maan päällä olevan yhtään\npaikkaa, johon kardinaali ei yltäisi, jos hän vaan tahtoisi ojentaa\nkättänsä? Jos olisin mies, voisi se vielä käydä päinsä, mutta mitäs\nnainen voi tehdä? Tuo nuori hoidokas täällä, onkohan hän koettanut\npaeta?\n\n-- Ei, se on totta; mutta hänen laitansa on toinen; minä luulen että\nhäntä pidättää Ranskassa joku hellempi taipumus.\n\n-- Sitten, sanoi mylady huoaten, jos hän rakastaa, ei hän ole niin\nvallan onneton.\n\n-- Siis, sanoi johtajatar, katsellen mylady'ä yhä enemmän häneen\nkiintyen, näenkö taaskin tässä jonkun vainotun raukan?\n\n-- Näette! vastasi mylady.\n\nTuokion katseli johtajatar mylady'ä levottomasti, ikäänkuin uusi ajatus\nolisi pälkähtänyt hänen päähänsä.\n\n-- Ettehän liene vihollinen meidän pyhälle uskonnollemme? sanoi hän\nänkyttäen.\n\n-- Minä! huudahti mylady, minäkö protestantti! Enhän toki; minä otan\ntodistajakseni Jumalan, joka meitä kuulee, että minä päinvastoin olen\nmitä hartain katolilainen!\n\n-- Silloin, rouva hyvä, sanoi johtajatar hymyillen, voitte olla huoleti;\ntämä huone, jossa te nyt olette, ei suinkaan ole tuleva teille miksikään\nrasittavaksi vankihuoneeksi, ja me teemme mitä voimme, saadaksemme\nteidän pitämään vankeudestanne. Sitä paitsi saatte täällä tavata äsken\nmainitun nuoren naisen, jota epäilemättä vainotaan jonkun hovijuonen\nvuoksi. Hän on suloinen ja rakastettava olento.\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Eräs sangen ylhäinen henkilö on suosittanut hänet minulle Ketty'n\nnimellä. Minä en ole kysynyt hänen toista nimeänsä.\n\n-- Ketty! huudahti mylady; mitä, oletteko siitä varma?\n\n-- Ettäkö hän kutsuttaa itseänsä sillä nimellä? Kyllä, rouva hyvä.\nTunnetteko ehkä hänet?\n\nMylady hymyili itsekseen sille ajatukselle, mikä vast'ikään oli hänessä\nherännyt, että tuo nuori nainen saattoi näet olla hänen entinen\nkamarineitsyensä. Tuon nuoren tytön muistoon liittyi toinen, nimittäin\nvihan ja kostonhimon, ja se muutti silmänräpäykseksi mylady'n haahmon\nhirvittävän näköiseksi, mutta melkein samassa tuokiossa palautti hän\nkasvoillensa taas levollisuuden ja hyvänsävyisyyden, jotka tuo\ntuhatmuotoinen nainen hetkeksi oli päästänyt pakenemaan.\n\n-- Ja milloin saan nähdä tuon nuoren naisen, johon jo nyt tunnen mieleni\nniin hellästi kiintyvän? kysyi mylady.\n\n-- Jo tänä iltana, sanoi johtajatar, jo aivan tänä iltana. Mutta te\nlähdette täältä neljän päivän kuluttua, olette minulle sanoneet; te\nnousitte tänä aamuna jo kello viisi matkalle; varmaankin tunnette\ntarvitsevanne lepoa; ruvetkaa siis maata; päivällisen aikaan tulemme\nteitä herättämään.\n\nVaikka mylady vallan hyvin olisi tullut toimeen nukkumatta, häntä kun jo\nkiihoittelivat kaikki ne yllykkeet, joita uudet seikkailut herättivät\nhänen vehkeihin taipuvaisessa mielessään, suostui hän kuitenkin\njohtajattaren tarjoukseen. Kahden tai viidentoista päivän kuluessa oli\nhänellä ollut niin monta eri mielenliikutusta, että vaikka hänen\nteräksinen ruumiinsa saattoikin vielä kestää rasituksia, hänen sielunsa\nkumminkin tarvitsi lepoa.\n\nHän heitti siis jäähyväiset johtajattarelle ja pani maata, ja häntä\ntuudittelivat uneen ne kostontuumat, jotka Ketty'n nimi varsin\nluonnollisesti oli hänessä herättänyt vireille. Hän muisti sitä melkein\nrajatonta lupausta, jonka kardinaali oli hänelle antanut, jos hän\nonnistuisi yrityksessään. Hän oli onnistunut, d'Artagnan oli siis hänen\nvallassaan.\n\nYksi ainoa seikka mylady'ä kauhisti; hänen miehensä muisto, kreivi de la\nFère'n, jonka hän oli luullut kuolleeksi tai ainakin maanpakolaiseksi,\nvaan joka hänelle oli ilmestynyt Athoksena, d'Artagnan'in parhaimpana\nystävänä.\n\nMutta myöskin, jos hän oli d'Artagnan ystävä, hän kaiketi oli ollut\nhänelle avullisena kaikissa niissä vehkeissä, joiden kautta kuningatar\noli kumonnut kaikki Hänen ylhäisyytensä aikeet; jos hän oli\nd'Artagnan'in ystävä, hän myöskin oli kardinaalin vihamies, ja näin\nollen toivoi mylady voivansa kietoa hänetkin samaan kostoverkkoonsa,\nmihin hän aikoi tukehduttaa tuon nuoren muskettisoturin.\n\nKaikki nämä toiveet olivat mylady'lle suloisia ajatuksia; näiden\ntuudittelemana nukkuikin hän pian.\n\nHänet herätti lempeä ääni, joka kuului hänen vuoteensa ääressä. Hän\navasi silmänsä ja näki johtajattaren sekä erään nuoren, vaaleatukkaisen,\nhienohipiöisen naisen, joka katseli häntä hyväntahtoisen ja samalla\nuteliaan näköisenä.\n\nNuoren naisen kasvot olivat mylady'lle aivan tuntemattomat. Molemmat\nkatselivat toisiansa sangen tarkasti, samalla kun he vaihtoivat\ntavallisia kohteliaisuuden osoituksia. Molemmat olivat sangen kauniit,\nmutta aivan eri tavalla. Mylady hymyili kumminkin, nähdessään itsensä\nolevan paljon edellä tuosta nuoresta naisesta ylhäisen ja hienon\nkäytöstavan suhteen. Mutta myönnettävä on, että luostaripuku, johon\nhoidokas oli verhottuna, ei ollut suinkaan eduksi tämmöisessä\nkilpailussa.\n\nJohtajatar esitti heidät toisilleen ja jätti heidät sitten kahden\nkesken, koska virkatoimet vaativat häntä kirkkoon.\n\nHoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä\npitkällään, mutta mylady pidätti hänet.\n\n-- Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo\ntahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä\najanvietteeksi.\n\n-- Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te\nnukuitte, te olette väsyksissä.\n\n-- No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista\nheräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun\nsiitä myöskin nauttia mielin määrin.\n\nJa tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli\nhänen vuoteensa vieressä.\n\nHoidokas istuutui.\n\n-- Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen\nnyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän\nseuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan\nkohtakin lähteä täältä luostarista.\n\n-- Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?\n\n-- Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei\nkoettanutkaan salata.\n\n-- Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä\nkardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään\nystävyyteemme.\n\n-- Siis se on totta, mitä hyvä äitimme sanoi meille, että tekin olette\ntuon ilkeän papin vainon alainen.\n\n-- Vaiti! sanoi mylady; elkäämme edes hiiskuko mitään semmoista hänestä;\nkaikki minun onnettomuuteni lähtee siitä, että minä kerta melkein tuolla\ntavoin kuin te nyt satuin sanomaan eräälle naiselle, jota luulin\nystäväkseni, vaan joka petti minut. Oletteko tekin petoksen uhri?\n\n-- En, sanoi hoidokas, en petoksen vaan alttiuden! Minä palvelin\nalttiisti erästä naista, jota rakastin suuresti, ja jonka tähden olisin\nuhrannut henkeni ja uhraisin vieläkin.\n\n-- Ja joka hylkäsi teidät, niin se käy!\n\n-- Minä olin, paha kyllä, siinä uskossa, mutta pari kolme päivää\ntaaksepäin näin että asia on vallan toisin, jumalankiitos. Kuinka\nvaikeata minun olisi ollut, jos minun olisi pitänyt uskoa hänen\nunohtaneen minut! Mutta te, rouvani, jatkoi hoidokas, näytte olevan\nvapaa; jos te tahtoisitte paeta, olisi se kaiketi ihan teidän omassa\nvallassanne?\n\n-- Minne luulette minun voivan päästä ilman ystäviä, ilman rahaa,\nminulle aivan oudossa seudussa, ihan toisella puolella Ranskaa, jossa en\nkoskaan ole ollut.\n\n-- Oh, huudahti hoidokas, ystäviä saatte te kaikkialla, minne vaan\ntulette, te näytätte niin hyvältä ja olette niin kaunis!\n\n-- Se ei estä, lisäsi mylady vielä suloisemmin hymyillen, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut ruveta enkelin näköiseksi, se ei estä minun olemasta\nyksinäisenä ja hyljättynä.\n\n-- Kuulkaa, sanoi hoidokas, teidän tulee asettaa toivonne Jumalaan; ja\ntietäkääs, ehkäpä teille on onneksi sekin, että nyt kohtasitte minut,\nniin vähäpätöinen ja arvoton kuin olenkin; sillä jos minä lähden tästä\nluostarista, on minulla voimallisia ystäviä, jotka minua autettuansa\nauttavat myöskin teitä.\n\n-- Oh, kun sanoin olevani yksinäinen, vastasi mylady, joka toivoi\nitsestään puhumalla saavansa hoidokkaan puhumaan, en sillä tarkoittanut,\nett'ei minullakin olisi voimallisia tuttavia; mutta he itse vapisevat\nkardinaalia; itse kuningatarkaan ei uskalla auttaa minua tuota\npeljättävää ministeriä vastaan; minulla on todisteita siihen, että\nkuningattaren, vaikka hänellä on niin jalo sydän, on täytynyt useamman\nkuin yhden kerran uhrata alttiita palvelijoitansa Hänen ylhäisyytensä\nvihan tähden.\n\n-- Uskokaa minua rouva, että vaikka kuningatar näennäisesti onkin\nhyljännyt turvistansa ne henkilöt, ei pidä luottaa ulkokuoreen; kuta\npahemmin heitä vainotaan, sitä enemmän hän ajattelee heitä ja usein\nhetkenä, jolloin he vähemmin sitä aavistavat, saavat he todisteita hänen\nhyväntahtoisesta muistelemisestansa.\n\n-- Ah, sanoi mylady, minä uskon sen, kuningatar on niin hyvä!\n\n-- Ah, te tunnette hänet siis, te tunnette siis ihanan, jalon\nkuningattaren, koska te sillä tavoin puhuitte hänestä! huudahti hoidokas\nihastuksissaan.\n\n-- Toisin sanoen, jatkoi mylady, vetäytyen linnoitukseensa, minulla ei\nole kunnia tuntea häntä persoonallisesti, vaan minä tunnen suuren joukon\nhänen likeisimpiä ystäviänsä; minä tunnen herra de Putange'n; minä\ntunsin Englannissa herra Dujart'in; minä tunnen herra de Tréville'n.\n\n-- Herra de Tréville'n; huudahti hoidokas; tunnetteko herra de\nTréville'n?\n\n-- Tunnen vallan hyvin, oikeinpa erinomaisesti.\n\n-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin?\n\n-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin.\n\n-- Ah, saattepa nähdä, huudahti hoidokas, että me olemme kohta\ntäydellisesti tuttavia, melkein ystäviä! Jos te tunnette herra de\nTréville'n, olette te kaiketi myöskin käyneet hänen luonansa?\n\n-- Usein, vastasi mylady, valhetellen yhä lisää, kun hän näki sen\nmenevän täydestä.\n\n-- Hänen luonansa varmaan olette myös tavanneet muutamia hänen\nmuskettisotureitansa?\n\n-- Kaikkia jotka tavallisesti hänen luonansa käyvät, vastasi mylady,\njosta tämä keskustelu alkoi tuntua todella kiinittävältä.\n\n-- Nimittäkääpäs minulle muutamia, joita te tunnette, niin saamme nähdä\nettä he ovat minun ystäviäni.\n\n-- Oh, sanoi mylady hämillänsä, minä tunnen herra de Souvigny'n, herra\nde Courtivron'in, herra de Férrussac'in.\n\nHoidokas antoi hänen puhua, mutta kun hän näki hänen pidättelevän, sanoi\nhän:\n\n-- Ettekö tunne erästä aatelismiestä, jonka nimi on Athos?\n\nMylady'n kasvot olivat yhtä valkoiset kuin lakana, jolla hän lepäsi ja\nvaikka hän kyllä koki hallita luontoansa, ei hän voinut olla\nhuudahtamatta, ja samalla tarttui hän hoidokkaan käteen ja tuijotti\nhänen silmiinsä.\n\n-- Kuinka! Mikä teitä vaivaa? Oi, Jumalani! kysyi naisparka\nsäikähtyneenä; olenko sanonut jotakin loukkaavaa?\n\n-- Ette suinkaan, mutta tuo nimi hämmästytti minua, koska minäkin olen\ntuntenut tuon aatelismiehen, ja minusta tuntui oudolta tavata toinen,\njoka näkyi tuntevan hänet hyvästi.\n\n-- Ah, hyvin hyvästi, erinomaisen hyvästi, enkä ainoastaan häntä, mutta\nmyöskin hänen ystävänsä, herrat Porthoksen ja Aramiksen.\n\n-- Todella? Heidät minä myöskin tunnen, huudahti mylady, joka tunsi\nsydämmensä hyytyvän.\n\n-- No niin, jos te tunnette heidät, tiedätte te siis myöskin, että he\novat kunniallisia ja urhoollisia miehiä. Minkätähden ette käänny heidän\npuoleensa, jos te olette avun tarpeessa?\n\n-- Oikeastaan en ole lähemmässä tuttavuudessa yhdenkään noiden kanssa,\nsopersi mylady; minä tunnen heidät sillä tavoin, että olen kuullut erään\nheidän ystävänsä, herra d'Artagnan'in, paljon puhuvan heistä.\n\n-- Tunnetteko herra d'Artagnan! huudahti hoidokas vuorostaan tarttuen\nmylady'n käsiin ja katsoen häneen kiihkeästi.\n\nKun hän huomasi mylady'n kummallisen silmäyksen, jatkoi hän:\n\n-- Suokaa anteeksi, rouva, te tunnette hänet, mutta millä tavoin?\n\n-- Mitäs, virkkoi mylady hämillänsä, ystävänä.\n\n-- Te petätte minua, rouva, vastasi hoidokas; te olette olleet hänen\nlemmittynsä!\n\n-- Tepäs olette olleet, rouvani! huudahti mylady vuorostaan.\n\n-- Minäkö! sanoi hoidokas.\n\n-- Niin te juuri; nyt minä tunnen teidät: te olette rouva Bonacieux.\n\nNuori nainen säpsähti hämmästyksestä ja vetäytyi säikähtyneenä\ntaaksepäin.\n\n-- Oh, elkää kieltäkö, vastatkaa! jatkoi mylady.\n\n-- No niin, minä myönnän, rouva, sanoi hoidokas; olemmeko kilpailijoita?\n\nMylady'n silmissä leimusi niin raivokas hehku, että rouva Bonacieux\ntoisissa oloissa olisi kauhistuksesta juossut pakoon; mutta häntä\nvallitsi kokonaan hänen lemmenkateutensa.\n\n-- Antakaas kuulla, sanokaa minulle, rouva, jatkoi rouva Bonacieux\nvoimalla, jota hänellä ei olisi luullut olevan, oletteko olleet hänen\nlemmittynsä?\n\n-- Oh, en koskaan, huudahti mylady äänellä, joka ei suonut epäilykselle\nsijaa; en koskaan, en koskaan!\n\n-- Minä uskon teitä, sanoi rouva Bonacieux; mutta miksi te sitä noin\nmonesti vakuutatte?\n\n-- Kuinka, ettekö ymmärrä minua? sanoi mylady, joka oli tointunut\nhämmennyksestään ja voittanut kaiken malttinsa.\n\n-- Kuinka minä voisin ymmärtää? Minä en tiedä mitään.\n\n-- Te ette siis ymmärrä, että kun herra d'Artagnan oli minun ystäväni,\nuskoi hän minulle salaisuutensa?\n\n-- Todella?\n\n-- Te ette ymmärrä että minä tiedän kaikki: kuinka teidät ryöstettiin\npois pienestä paviljongista Saint-Germain'issä, kuinka hän ja hänen\nystävänsä olivat epätoivossa ja kuinka he sittemmin turhaan ovat\nkokeneet saada teistä selvää. Mitenkä olisin voinut siis olla\nhämmästymättä, kun aavistamatta huomasin olevani aivan teidän edessänne,\nteidän, josta me niin usein olemme puhelleet, jota hän rakastaa täydestä\nsielustaan ja jota hän sai minunkin rakastamaan ennenkuin vielä olin\nteitä nähnytkään! Ah, rakas Constance'ni, minä näen teidät siis nyt\nvihdoinkin edessäni!\n\nJa mylady ojensi sylinsä rouva Bonacieux'ille, joka kaikesta mitä\nedellinen oli sanonut, oli joutunut siihen täyteen uskoon, että tuo\nnainen, jota hän hetkistä ennen oli pitänyt kilpailijanansa, päinvastoin\noli hänen paras ystävänsä.\n\n-- Oi, antakaa minulle anteeksi, sanoi hän, nojautuen hänen olkapäätänsä\nvasten, minä rakastan häntä niin suuresti!\n\nMolemmat naiset viipyivät hetkisen toinen toisensa syleilyksessä. Varma\non, että jos mylady'n voima olisi ollut hänen vihansa vertainen, ei\nrouva Bonacieux olisi päässyt elävänä tästä syleilyksestä.\n\nMutta kun hän ei voinut häntä pusertaa kuoliaaksi, hymyili hän hänelle.\n\n-- Oi, minun suloinen pikku oma ystäväni! sanoi mylady, kuinka\nonnellinen olen kun tapasin teidät! Antakaa minun katsella itseänne. Ja\nnäin sanoen tähtäsi hän häntä terävästi silmillään. Niin, te se\ntodellakin olette. Ah, minä näen nyt teidät aivan semmoiseksi kuin\nminulle on teidät kerrottu!\n\nNuori naisparka ei osannut aavistaa, mitä julmia tuumia kuohui tuon\npuhtaan otsan ja noiden loistavien silmien takana, joissa hän luki vaan\nsääliä ja myötätuntoisuutta.\n\n-- Te tiedätte siis, kuinka paljo minä olen saanut kärsiä, sanoi rouva\nBonacieux, koska hän on sanonut teille mitä hän kärsi; mutta hänen\ntähtensä kärsiminen on suloista.\n\nMylady toisti koneenomaisesti:\n\n-- Niin, se on suloista.\n\n-- Ja sitä paitsi, jatkoi rouva Bonacieux, on minun kärsimykseni lähellä\nloppuansa; huomenna, ehkäpä jo tänä iltana, saan minä nähdä hänet ja\nsitten on kaikki ollutta ja mennyttä.\n\n-- Tänä iltana? Huomenna? huudahti mylady, jonka nuo sanat herättivät\nunelmista; mitä te sillä tarkoitatte? Odotatteko häneltä tietoja?\n\n-- Odotan häntä itseänsä.\n\n-- Häntä itseänsä, d'Artagnan'ia tänne?\n\n-- Juuri häntä itseänsä.\n\n-- Ei, se on mahdotonta; hän on kardinaalin mukana La Rochelle'n\npiirityksessä, eikä palaa Pariisiin ennenkuin kaupunki on valloitettu.\n\n-- Niin te luulette; mutta onko mikään mahdotonta minun\nd'Artagnan'illeni, tuolle jalolle ja rehelliselle aatelismiehelle?\n\n-- Oh, minä en voi uskoa teitä.\n\n-- No, lukekaa sitten! sanoi onneton nuori nainen, ylenmäärin ylpeänä ja\nriemullisena ojentaen mylady'lle kirjeen.\n\n-- Rouva de Chevreuse'n käsi-alaa! sanoi mylady itselleen. Ah, minä olin\nvarma siitä että heillä on suhteita siellä päin.\n\nHän luki ahnaasti seuraavat rivit:\n\n    \"Rakas lapseni! Ole valmiina; _ystävämme_ tapaa sinut kohta; hän\n    tulee tempaamaan sinut irti vankeudestasi, jossa sinua on pidetty\n    turvallisuutesi vuoksi; laita siis kaikki valmiiksi matkaan, ja\n    luota meihin aina.\n\n    Meidän oivallinen gaskonjalaisemme on osoittaunut urhoolliseksi ja\n    uskolliseksi niinkuin ainakin; sano hänelle että eräällä taholla\n    ollaan hänelle hyvin kiitollisia antamastansa varoituksesta.\"\n\n-- Niin, niin sanoi mylady, kirje on sangen selvä; tiedättekö mikä\nvaroitus se oli?\n\n-- En; minä vaan luulen, että hän on antanut kuningattarelle vihiä\njostain uudesta kardinaalin vehkeestä.\n\n-- Niin, niin se mahtaa olla, sanoi mylady, antaen kirjeen takaisin\nrouva Bonacieux'ille ja laskien mietteissään päänsä vasten rintaansa.\n\nSamassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden kopinaa.\n\n-- Oh, huudahti rouva Bonacieux hypähtäen ikkunaan, mahtaako se olla\nhän?\n\nLiikkumattomana hämmästyksestä lepäsi mylady vuoteellaan. Yhdessä\nsilmänräpäyksessä oli niin monta odottamatonta asiaa tapahtunut, että\nhän ensi kerran eläissään joutui pyörälle.\n\nHän, hän! mutisi hän. Olisiko se todella hän? Ja hän makasi\nvuoteellansa, tuijottaen tylsästi eteensä.\n\n-- Ah, ei, sanoi rouva Bonacieux, se on mies, jota minä en tunne ja joka\nkuitenkin näyttää aikovan tänne. Niin, hän hiljentää ajoansa, hän\nseisahtuu portille, hän soittaa.\n\nMylady hyppäsi vuoteeltansa.\n\n-- Oletteko varma ett'ei se ole hän? kysyi mylady.\n\n-- Olen kyllä, aivan varma.\n\n-- Mutta entäs jos näitte väärin?\n\n-- Oi, minä tuntisin hänet, jos näkisin vilahduksenkaan hänen töyhtöänsä\ntai kauhtanaansa.\n\nMylady pukeutui.\n\n-- Yhdentekevä; mies pyrkii tänne, niinhän sanoitte?\n\n-- Niin, hän on jo tullut sisään.\n\n-- Hän tulee joko teidän tai minun tähteni.\n\n-- Oh, Jumalani, kuinka levottomalta te näytätte!\n\n-- Niin, minä myönnän että olen levoton; minä en ole niin\ntyyniluontoinen kuin te; minä pelkään kaikkea kardinaalilta.\n\n-- Vaiti! sanoi rouva Bonacieux, joku tulee.\n\nOvi aukeni ja johtajatar astui sisään.\n\n-- Oletteko te tulleet Boulogne'sta? kysyi hän mylady'ltä.\n\n-- Olen, vastasi hän, koettaen tyyntyä levolliseksi; ken minua\ntiedustelee?\n\n-- Eräs mies, joka ei tahdo sanoa nimeänsä, mutta joka tulee kardinaalin\npuolesta.\n\n-- Ja hän tahtoo puhua kanssani? kysyi mylady.\n\n-- Hän tahtoo puhua Boulogne'sta tulleen naisen kanssa.\n\n-- Olkaa hyvä ja käskekää hänet sisään.\n\n-- Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, mahtaakohan tulla\nikäviä sanomia?\n\n-- Pahoin pelkään.\n\n-- Minä jätän teidät sitten vieraan kanssa kahden; mutta niin pian kuin\nhän on mennyt, tulen takaisin, jos suvaitsette.\n\n-- Tulkaa toki, minä oikein pyydän teitä tulemaan.\n\nJohtajatar ja rouva Bonacieux menivät ulos.\n\nMylady jäi yksin, silmät tähdättyinä oveen päin.\n\nHetkisen perästä kuului portaista kannusten kilinää, askeleet\nlähestyivät, ovi aukeni ja eräs mies astui sisään.\n\nMylady päästi ilon huudahduksen. Tuo mies oli kreivi de Rochefort, Hänen\nylhäisyytensä kätyri.\n\n\n\n\nLVIII.\n\nKaksi eri hirviö-lajia.\n\n\n-- Ah, huudahtivat yht'aikaa Rochefort ja mylady, tehän se olette?\n\n-- Niin, minä se olen.\n\n-- Mistä te tulette? kysyi mylady.\n\n-- La Rochelle'sta, entäs te?\n\n-- Englannista.\n\n-- Buckingham?\n\n-- Kuollut tai ainakin vaarallisesti haavoitettu; juuri lähdettyäni,\nsaamatta häntä rahtuakaan taipumaan, eräs kiihkolainen murhasi hänet.\n\n-- Ah, sanoi Rochefort hymyillen, sepä oli onnellinen sattuma, ja se on\nsuuresti miellyttävä Hänen ylhäisyyttänsä. Oletteko ilmoittaneet siitä\nhänelle?\n\n-- Minä kirjoitin hänelle Boulogne'sta. Mutta minkä vuoksi olette nyt\ntäällä?\n\n-- Hänen ylhäisyytensä, joka oli levoton, lähetti minut teitä etsimään.\n\n-- Minä tulin vasta eilen.\n\n-- Ja mitä olette täällä eilisestänne tehneet?\n\n-- En ole hukannut aikaani.\n\n-- Oh, sen kyllä uskon.\n\n-- Tiedättekö kenen täällä tapasin?\n\n-- En.\n\n-- Arvatkaas!\n\n-- Kuinka minä voisin...?\n\n-- Sen nuoren naisen, jonka kuningatar otti pois vankeudesta.\n\n-- Sen pikku d'Artagnan'in lemmitynkö?\n\n-- Niin, rouva Bonacieux'in, jonka nykyinen olopaikka oli kardinaalille\ntuntematon.\n\n-- Hyvä, sanoi Rochefort. Sepä oli taaskin sattuma yhtä hyvä kuin joku\ntoinenkin. Kardinaali on todella onnetarten lellipoika.\n\n-- Käsitättekö hämmästystäni, jatkoi mylady, kun huomasin olevani tuon\nnaisen kanssa vallan naamattain?\n\n-- Tunteeko hän teidät?\n\n-- Ei.\n\n-- Hän pitää teitä siis ventovieraana?\n\nMylady hymyili.\n\n-- Minä olen hänen paras ystävänsä!\n\n-- Eipä ole toista teidän vertaista, paras kreivinnani, tekemään mokomia\nihmetöitä! sanoi Rochefort.\n\n-- Ja se oli minun onneni, sanoi mylady, sillä tiedättekö, herra kreivi,\nmitä nyt on tekeillä?\n\n-- En.\n\n-- Huomenna tai ylihuomenna tullaan kuningattaren määräyskirjeellä\nvarustettuna ja viedään hänet pois.\n\n-- Todella? Kuka tulee?\n\n-- D'Artagnan ja hänen ystävänsä.\n\n-- Totta tosiaan, he toimittavat asiansa niin, että meidän on pakko\nlähettää heidät Bastiljiin.\n\n-- Miksi heitä ei jo ennen ole lähetetty?\n\n-- Mitäs voi tehdä, kun kardinaalilla on noiden miesten suhteen joku\nheikkous, jota en voi ymmärtää!\n\n-- Todella?\n\n-- Niin.\n\n-- No niin, sanokaa hänelle siis että nuo neljä miestä kuulivat meidän\nkeskustelumme Colombier-Rouge'n ravintolassa; sanokaa hänelle että hänen\nlähdettyänsä yksi heistä tuli ylös minun luokseni ja väkisin otti\nminulta hänen antamansa suojeluskirjan; sanokaa hänelle että he olivat\nennakolta toimittaneet tiedon lord Winter'ille tulostani Englantiin,\nettä he tälläkin kertaa olivat vähältä tehdä tyhjäksi koko matkani,\nsamoinkuin timanttijutussa kävi; sanokaa hänelle että noista neljästä\nmiehestä ainoastaan kaksi on peljättävää, nimittäin d'Artagnan ja Athos;\nsanokaa hänelle, että kolmas, Aramis, on rouva de Chevreuse'n rakastaja;\nhänet pitää jättää eloon, hänen salaisuutensa tunnetaan, hänestä voi\nolla hyötyä; neljäs, Porthos, on joutavanpäiväinen höperö, josta hänen\nei tarvitse pitää mitään lukua.\n\n-- Mutta nuo neljä miestä ovat varmasti tällä hetkellä La Rochelle'n\npiirityksessä.\n\n-- Niin minäkin luulin, mutta eräs kirje, jonka rouva Bonacieux on\nsaanut rouva de Chevreuse'ltä ja jonka hän varomattomasti kyllä antoi\nminun lukea, saattaa minut uskomaan että nuo neljä miestä päin vastoin\novat matkalla tänne ryöstämään häntä pois.\n\n-- Saakeli! Mitäs nyt tehdään?\n\n-- Mitä on kardinaali sanonut teille minun kohdalleni?\n\n-- Että ottaisin vastaan teidän ilmoituksenne joko kirjalliset tai\nsuulliset ja palaisin kyytihevoisilla, ja kun hän on saanut tietää mitä\nte olette tehneet, miettii hän, mitä teidän on sitten tekeminen.\n\n-- Minun pitää siis jäädä tänne?\n\n-- Tänne eli näille seuduin.\n\n-- Te ette voi siis viedä minua mukananne?\n\n-- En, minulla on nimenomainen määräys; leirin lähistössä teidät\nvoitaisiin tuntea, ja ymmärrättehän kyllä itse että se olisi vahingoksi\nkardinaalille.\n\n-- Minun tulee siis odottaa täällä tai lähistössä.\n\n-- Sanokaa vaan ennakolta missä te odotatte tietoja kardinaalilta, että\ntiedän, missä te olette saatavissa.\n\n-- Kuulkaahan, se on luultavaa, että minä en voi jäädä tänne.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Te unhotatte että minun viholliseni voivat tulla minä hetkenä\ntahansa.\n\n-- Se on totta, mutta silloin pääsee tuo pikku naikkonen livistämään\nHänen ylhäisyytensä käsistä.\n\n-- Pah! sanoi mylady hymyillen tavalla, joka oli hänelle ominaista; te\nunhotatte että minä olen hänen paras ystävänsä!\n\n-- Niinpä kylläkin; minä voin siis sanoa kardinaalille tuosta\nnaisesta...\n\n-- Että hän saa olla siitä huoleti.\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Kyllä hän tietää mitä se merkitsee.\n\n-- Mutta sanokaapa nyt, mitä minun pitää tehdä?\n\n-- Matkustaa paikalla takaisin; minun mielestäni kannattaa kyllä\nkiiruhtaa näiden sanomien vuoksi, joita teillä nyt on vietävänä.\n\n-- Vaununi särkyivät Lilliers'iin tullessani.\n\n-- Oivallista!\n\n-- Mitä! Oivallista?\n\n-- Niin, minä tarvitsen teidän vaununne.\n\n-- Kuinkas minä sitten matkustan?\n\n-- Hevosen selässä.\n\n-- Teidän on helppoa istua täällä ja sanoa noin; sata kahdeksankymmentä\nlieu'tä!\n\n-- No, mitäs se merkitsee?\n\n-- Ne kuljetaan. Entäs sitten?\n\n-- Kun olette tulleet Lilliers'iin, lähetätte minulle vaunut ja käskette\npalvelijanne toimittamaan ne minun käytettävikseni.\n\n-- Hyvä!\n\n-- Teillä on varmaankin mukananne joku kardinaalin määräys?\n\n-- On, valtakirjani.\n\n-- Näyttäkää se johtajattarelle ja sanokaa että minua tullaan noutamaan\ntänään tai huomenna ja että minun täytyy seurata sitä henkilöä, joka\nilmoitakse teidän nimessänne.\n\n-- Hyvä!\n\n-- Elkää unhottako pitelemättä minua pahoin, puhuessanne minusta\njohtajattaren kanssa.\n\n-- Minkä vuoksi se on tarpeen?\n\n-- Minä olen eräs kardinaalin uhri. Minunhan pitää herättää pikku rouva\nBonacieux'issä luottamusta.\n\n-- Aivan oikein. Tahdotteko nyt luetella minulle kaikki tapahtumat?\n\n-- Johan minä olen kertonut kaikki; teillä on hyvä muisti; kertokaa ne\nnyt vuorostanne minulle niinkuin minä ne teille kerroin; paperi voisi\nkadota.\n\n-- Te olette oikeassa; sanokaa minulle vaan, missä minä tapaan teidät,\nett'en tarvitse turhaan tallustella ylt'ympäri koko seudun.\n\n-- Se on totta; malttakaas.\n\n-- Tahdotteko kartan?\n\n-- Oh, minä tunnen tämän seudun erinomaisen hyvin.\n\n-- Tekö? Milloin te olette olleet täällä?\n\n-- Minä olen täällä saanut kasvatukseni.\n\n-- Todella?\n\n-- Näettekös, siitä on toki jotakin hyvää, että on saanut kasvatuksensa\njossakin.\n\n-- Missä odotatte siis minua?\n\n-- Malttakaas hetkinen; no niin, nyt tiedän, Armentières'issä.\n\n-- Mikä paikka on Armentières?\n\n-- Eräs pieni kaupunki Lys'in varrella! en tarvitse muuta kuin mennä yli\nvirran niin olen vieraassa maassa.\n\n-- Oivallista! Mutta se lankeaa luonnostaan, ett'ette mene yli virran\nmuutoinkuin hätätilassa?\n\n-- Se on tietty.\n\n-- Ja kuinka saan siinä tapauksessa tietää missä te olette?\n\n-- Ettehän te tarvitse lakeijaanne?\n\n-- En.\n\n-- Onko hän luotettava mies?\n\n-- Hän kestää kaikki koetukset.\n\n-- Antakaa hänet minulle, ei kukaan häntä tunne; minä jätän hänet sinne\nmissä viimeksi olen ollut, ja hän saattaa teidät sinne missä olen.\n\n-- Ja te sanotte odottavanne minua Armentières'issä.\n\n-- Niin, Armentières'issä.\n\n-- Kirjoittakaa nimi paperilapulle, ett'en sitä unhottaisi. Kaupungin\nnimi ei voi ilmaista ketään, eikö niin?\n\n-- Oh, kukas tiesi? Mutta olkoon menneeksi, sanoi mylady, kirjoittaen\nnimen paperipalaselle, minä uskallan.\n\n-- Hyvä! sanoi Rochefort ja otti paperin mylady'n kädestä, taittoi sen\nkokoon ja pisti sen hattunsa sisään hikinauhan alle. Olkaa kaikessa\ntapauksessa huoleti; minä teen niinkuin lapset; sen varalta että\nsattuisin kadottamaan tämän paperin, hoen minä sitä pitkin matkaa. Onko\nnyt kaikki?\n\n-- Eiköhän.\n\n-- No katsotaanpas: Buckingham kuollut tai vaarallisesti haavoitettu;\nteidän ja kardinaalin keskustelu joutunut neljän muskettisoturin\nkorviin; lord Winter saanut ennakolta ilmoituksen teidän tulostanne\nPortsmouth'iin; d'Artagnan ja Athos Bastiljiin, Aramis rouva de\nChevreuse'n rakastaja; Porthos joutavanpäiväinen höperö, rouva Bonacieux\nlöydetty; teille lähetettävä vaunut niin pian kuin mahdollista;\nannettava lakeijani teidän käytettäväksenne; esitettävä teitä\nkardinaalin uhrina, ett'ei johtajatar rupeaisi epäilemään; Armentières,\nLys'in varrella; eikö niin?\n\n-- Todella, paras herrani, teillä on erittäin hyvä muisti. Mutta vielä\nyksi asia.\n\n-- Mikä?\n\n-- Minä näin varsin kauniin metsän, joka varmaankin liittyy luostarin\npuutarhaan, sanokaa että minun sallitaan kävellä siellä metsässä. Kukas\ntiesi? Voisin ehkä tarvita mennä ulos takaportista.\n\n-- Te ajattelette kaikkea.\n\n-- Ja te unhotatte yhden asian.\n\n-- Minkä?\n\n-- Kysyä, tarvitsenko rahaa.\n\n-- Se on totta; kuinka paljon tahdotte?\n\n-- Kaikki mitä teillä on kultaa.\n\n-- Minulla on noin viisi sataa pistole'a.\n\n-- Minulla on saman verran; tuhannella pistole'lla voi kohdata kaikkea;\ntyhjentäkää siis lakkarinne.\n\n-- Kas tässä!\n\n-- Hyvä! Ja te lähdette?\n\n-- Tunnin perästä; minun pitää saada vähän ruokailuaikaa ja sillä välin\nlähetän noutamaan kyytihevosta.\n\n-- Mainiota! Hyvästi, herra kreivi.\n\n-- Hyvästi, kreivinna!\n\n-- Sulkekaa minut kardinaalin suosioon.\n\n-- Sulkekaa minut paholaisen suosioon.\n\nMylady ja Rochefort hymyilivät toinen toisilleen ja erkanivat.\n\nTunnin perästä ratsasti Rochefort tiehensä täyttä karkua ja viisi tuntia\nmyöhemmin oli hän Arras'issa.\n\nLukijamme tietävät jo kuinka d'Artagnan hänet siellä tunsi ja kuinka tuo\ntunteminen, joka herätti jonkunmoista pelkoa neljässä muskettisoturissa,\nantoi uutta vauhtia heidän matkallensa.\n\n\n\n\nLIX.\n\nVesipisara.\n\n\nTuskin oli Rochefort mennyt ulos huoneesta, kun rouva Bonacieux tuli\ntaas sisään. Hän tapasi mylady'n hymyilevänä.\n\n-- No, sanoi nuori nainen, siis se mitä pelkäsitte on tapahtunut? Tänä\niltana tai huomen aamuna lähettää kardinaali teitä noutamaan täältä?\n\n-- Kuinka te sen tiedätte, lapsukaiseni? kysyi mylady.\n\n-- Minä kuulin sen itseltään sanansaattajalta.\n\n-- Tulkaa istumaan tähän minun viereeni, sanoi mylady.\n\n-- Tässä olen.\n\n-- Malttakaas, kun katson ett'ei kukaan voi kuulla meitä.\n\n-- Minkä vuoksi tämmöistä varovaisuutta?\n\n-- Sen saatte sitten tietää.\n\nMylady nousi istuviltaan, meni ovelle, avasi sen, katsoi ulos käytävään,\npalasi takaisin ja istuutui rouva Bonacieux'in viereen.\n\n-- Vai kertoi hän semmoisia, no silloin näytteli hän osansa hyvin.\n\n-- Kuka?\n\n-- Se, joka ilmoittautui johtajattarelle kardinaalin asiantoimittajaksi.\n\n-- Näyttelikö hän siis vaan?\n\n-- Pelkkää ilvettä, lapsukaiseni.\n\n-- Se mies ei ollutkaan siis...?\n\n-- Se mies, sanoi mylady hiljentäen ääntänsä, oli minun veljeni.\n\n-- Teidän veljenne! huudahti rouva Bonacieux.\n\n-- No niin, ei kukaan muu tiedä tästä salaisuudesta kuin te,\nlapsukaiseni; jos te ilmaisette sen kelle hyvänsä, olen minä hukassa, ja\nehkä te myös.\n\n-- Oi, Jumalani!\n\n-- Kuulkaa, kuinka asianlaita oikeastaan on. Veljeni, joka kiiruhti\navukseni, viedäksensä minut pois täältä, vaikka väkivallalla, jos\ntarvittiin, tapasi kardinaalin asiantoimittajan, joka oli tulossa minua\nnoutamaan. Hän seurasi noutomiehen jälessä. Kun he olivat tulleet\nyksinäiseen seutuun, veti hän miekkansa, kehoitti sanansaattajaa\njättämään hänelle mukanansa olevat paperit. Sanansaattaja rupesi\npuollustamaan itseänsä; veljeni tappoi hänet.\n\n-- Ah, sanoi rouva Bonacieux vapisten.\n\n-- Ajatelkaas, se oli ainoa keino. Silloin päätti veljeni käyttää\nviekkautta väkivallan asemesta; hän otti paperit, ilmoittautui täällä\nkardinaalin sanansaattajana ja yhden tai kahden tunnin päästä tulevat\nvaunut noutamaan minua kardinaalin puolesta.\n\n-- Minä ymmärrän; teidän veljenne lähettää vaunut.\n\n-- Tietysti; mutta ei siinä kaikki; tuo kirje jonka te olette saaneet ja\njonka te luulette olevan rouva de Chevreuse'ltä...\n\n-- No niin?\n\n-- On väärä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Se on petosta; se on vaan ansa, viritetty sen vuoksi ett'ette\nvastustelisi, kun teitä tullaan noutamaan.\n\n-- Mutta d'Artagnan'han se tulee?\n\n-- Te petytte; d'Artagnan ja hänen ystävänsä ovat vielä La Rochelle'n\npiirityksessä.\n\n-- Kuinka te sen tiedätte?\n\n-- Veljeni tapasi matkalla useita kardinaalin kätyreitä\nmuskettisotureiksi puettuina. Teidät kutsuttaisiin portille, te\nluulisitte olevanne ystävien kanssa tekemisissä, teidät ryöstettäisiin\nsilloin pois ja vietäisiin Pariisiin.\n\n-- Oi, Jumalani! Minun pääni menee sekaisin tässä petosten ja\nsalavehkeiden pyörteessä. Minä tunnen, jatkoi rouva Bonacieux painaen\nkädellään otsaansa, että jos tätä menoa jatkuisi, tulisin minä hulluksi.\n\n-- Kuulkaa!\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Minä kuulen kavioiden kopinaa; veljeni ratsastaa nyt takaisin; minä\ntahdon sanoa hänelle vielä viimeiset jäähyväiset; tulkaa!\n\nMylady avasi ikkunan ja viittasi rouva Bonacieux'iä myöskin tulemaan\nsinne. Nuori nainen kiiruhti ikkunaan.\n\nRochefort ratsasti sivuitse täyttä neliä.\n\n-- Hyvästi, veljeni! huudahti mylady.\n\nRatsumies kohotti päätänsä näki molemmat nuoret naiset ja viittasi\nratsastaessaan mylady'lle tervehdykseksi.\n\n-- Tuo hyvä George! sanoi hän sulkien ikkunan, ja hänen kasvonsa\nkuvastelivat sisarellista rakkautta ja ikävöimistä.\n\nHän meni takaisin äskeiselle paikallensa ja ikäänkuin vaipui syviin\nmietteihin.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi rouva Bonacieux, suokaa anteeksi että häiritsen\nteitä, mutta sanokaa, mitä neuvotte minun tekemään? Jumalani! Teillä on\nenemmän kokemusta kuin minulla; puhukaa, minä tahtoisin kuulla teidän\najatustanne.\n\n-- Ensiksikin, sanoi mylady, saattaa olla mahdollista että minä olen\nväärässä ja että d'Artagnan ja hänen ystävänsä todellakin tulevat teille\navuksi.\n\n-- Ah, se olisi liian suuri onni! huudahti rouva Bonacieux; niin paljoa\nei minulle ole suotu!\n\n-- No niin, huomaattehan että siinä tapauksessa olisi kysymys vaan siitä\nkuka ennen ennättää, -- jonkunlainen kilpa-ajo. Jos teidän ystävänne\nennättävät ennen perille, olette pelastettu; jos taas kardinaalin\nkätyrit, olette hukassa.\n\n-- Ah, niin, niin, auttamattomasti hukassa. Mitä on tekeminen? Mitä on\ntekeminen?\n\n-- No, tähän voisi olla aivan yksinkertainen, aivan luonnollinen keino.\n\n-- Mikä? sanokaa!\n\n-- Piiloutua lähistöön ja odottaa kunnes saa nähdä, ketä teidän\nnoutajanne ovat.\n\n-- Mutta missä voisin odottaa?\n\n-- Oh, se kysymys on helposti vastattu; minä itsekkin aion asettua\njonkun matkan päähän täältä odottamaan veljeni noutamista. No mitäs,\nminä otan teidät mukaani, me piiloudumme ja odotamme yhdessä.\n\n-- Mutta minua ei lasketa täältä; minä olen täällä aivan kuin vankina.\n\n-- Kun luullaan minua noudettavan kardinaalin puolesta, ei osata uskoa\nteidän olevan kovinkaan herkkä lähtemään minun mukaani.\n\n-- No niin?\n\n-- No niin! Vaunut odottavat portilla; te otatte minulta jäähyväiset; te\nnousette astimelle syleilläksenne minua vielä kerran; veljeni palvelija,\njoka tulee minua noutamaan, tietää asian ennakolta; hän viittaa\nkyytimiehelle ja silloin menemme tiehemme täyttä vauhtia.\n\n-- Mutta d'Artagnan, d'Artagnan, entäs jos hän tulee?\n\n-- Senhän me saamme tietää.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Ei mikään ole helpompaa: me lähetämme Béthune'en veljeni palvelijan,\njohon, niinkuin olen sanonut, voimme luottaa; hän pukeutuu valepukuun ja\nasettuu asumaan vastapäätä luostaria; jos kardinaalin kätyrit tulevat,\nei hän hievahda paikaltaan; jos d'Artagnan ja hänen ystävänsä tulevat,\ntuopi hän ne meidän luoksemme.\n\n-- Hän tuntee ne siis?\n\n-- Tietysti; onhan hän nähnyt d'Artagnan'in minun luonani.\n\n-- Niin, niin, se on oikein. Sillä tavoin menee kaikki hyvin; kaikki on\nnyt hyvästi, mutta elkäämme poistuko täältä kovin kauvaksi.\n\n-- Korkeintaan seitsemän tai kahdeksan lieu'tä; me pysyttelemme rajalla,\nesimerkiksi, ja ensi risahduksesta pujahdamme ulkopuolelle Ranskanmaata.\n\n-- Mutta mitä teemme siihen asti?\n\n-- Odotamme.\n\n-- Mutta jos he tulevat?\n\n-- Veljeni vaunut tulevat ennen heitä.\n\n-- Vaan jos minä en ole teidän luonanne silloinkuin teitä tullaan\nnoutamaan; jos minä olen esimerkiksi päivällisellä tai illallisella?\n\n-- Tehkääpäs näin!\n\n-- Kuinka?\n\n-- Sanokaa meidän hyvälle johtajattarellemme, että te, jättääksenne\nminua niin vähän kuin mahdollista, pyydätte saada ruokailla minun\nluonani.\n\n-- Mahtaako hän sallia semmoista?\n\n-- Mitä hankaluutta siitä olisi?\n\n-- Oh, mainiota! Sillä tavoin emme tarvitse erota hetkeksikään.\n\n-- No niin, menkää nyt hänen luoksensa ja esittäkää pyyntönne; minun\npääni tuntuu niin raskaalta, että taidan lähteä vähän kävelemään tuonne\npuutarhaan.\n\n-- Tehkää niin; missä tapaan teidät sitten?\n\n-- Täällä, tunnin perästä.\n\n-- Täällä, tunnin perästä! Oi kuinka hyvä te olette! Minä kiitän teitä.\n\n-- Kuinka voisin muuta olla teitä kohtaan? Vaikka ette olisi niin\nkauniskaan ja viehättävä, olettehan erään minun parhaimman ystäväni\nystävä.\n\n-- Hyvä d'Artagnan! Ah, kuinka sydämmellisesti hän onkaan kiittävä\nteitä!\n\n-- Niin minäkin toivon. No niin, kaikki on suostuttu; menkäämme nyt.\n\n-- Ja te menette puutarhaan?\n\n-- Niin.\n\n-- Menkää pitkin käytävää; pieni porras vie teidät sinne.\n\n-- Hyvä; kiitoksia!\n\nMolemmat naiset erkanivat hymyillen suloisesti toisilleen.\n\nMylady oli puhunut totta sanoessaan päänsä tuntuvan raskaalta, sillä\nhänen sekavat ehdotuksensa törmäsivät toisiansa vastaan kuin missäkin\nmylläkässä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, järjestääksensä\najatuksiaan ja saattaaksensa selvään muotoon aikeidensa epäselvät\npiirteet.\n\nKaikkein tärkeintä oli viedä rouva Bonacieux varmaan säilöpaikkaan ja\nkäyttää häntä tarpeen tullessa panttivankina. Rouva Bonacieux oli\nd'Artagnan'ille koko elämä; d'Artagnan taas rouva Bonacieux'ille enemmän\nkuin elämä; rouva Bonacieux oli se nainen, jota d'Artagnan rakasti. Hän\nsoveltuisi siis, jos vastoinkäymisiä sattuisi kohtaamaan, neuvottelun\nvälittimeksi, jonka avulla voisi hankkia itselleen edulliset ehdot.\n\nSiis se pykälä oli selvillä. Ilman vähintäkään epäluuloa lähtisi rouva\nBonacieux hänen mukaansa; kun he kerran olivat päässeet hyvään\npiilopaikkaan Armentières'iin, oli hänelle helppo uskotella, ett'ei\nd'Artagnan ollut tullutkaan Béthune'en. Viimeistään kahden viikon\nperästä olisi Rochefort takaisin. Niinä kahtena viikkona olisi\nmylady'llä muutoin aikaa tuumia kuinka hänen olisi menetteleminen\nsaadaksensa mitä julmimmasti kostetuksi noille neljälle ystävykselle. Ja\nsemmoinen ajanviete oli mylady'n luontoiselle naiselle tietysti mitä\nhupaisinta.\n\nNäitä tuumiessaan katseli hän ympärillensä ja painoi mieleensä tarkasti\nkoko puutarhan kaikkine kohtineen. Mylady teki niinkuin taitava\nsotapäällikkö, joka ottaa lukuun kaikki, sekä voitot että tappiot, ja\njoka on valmis ryntäämään eteenpäin taikka peräytymään, sen mukaan\nkuinka kulloinkin sotaonni vaihtelee.\n\nTunnin kuluttua kuuli hän lempeän äänen huutavan häntä; se oli rouva\nBonacieux. Hyvä johtajatar oli tietysti myöntynyt kaikkeen, ja hyväksi\naluksi oli heidän nyt aterioiminen jo illallista yhdessä.\n\nKun he tulivat pihalle, kuului vaunujen jyryä.\n\nMylady kuunteli.\n\n-- Kuuletteko? sanoi hän.\n\n-- Kuulen, vaunujen jyrinää.\n\n-- Siinä ovat veljeni lähettämät vaunut.\n\nVaunut pysähtyivät portille.\n\n-- Ah, Jumalani!\n\n-- Kas niin, rohkeutta nyt!\n\nSoitettiin luostarin porttikelloa; mylady oli arvannut oikein.\n\n-- Menkää huoneesenne, sanoi hän rouva Bonacieux'ille, teillä on kaiketi\nkalleuksia, jotka haluatte ottaa mukaanne!\n\n-- Minulla on hänen kirjeensä, sanoi hän.\n\n-- No niin, menkää noutamaan ne, ja tulkaa sitten luokseni; syökäämme\nkiiruusti illallinen, me saamme kenties matkustaa osan yötä ja\ntarvitsemme siis virkistää voimiamme.\n\n-- Suuri Jumala! sanoi rouva Bonacieux, painaen kädellään poveansa,\nsydämmeni on pakahtua, minä en voi käydä.\n\n-- Rohkeutta vaan, rohkeutta! Ajatelkaa että neljännestunnin perästä\nolette pelastettu ja että mitä nyt teette, sen teette hänen tähtensä.\n\n-- Niin, niin, kaikki hänen tähtensä! Yhdellä ainoalla sanalla olette\nantaneet minulle rohkeuteni takaisin. Menkää, minä tulen sitten.\n\nMylady meni kiiruusti huoneesensa; siellä kohtasi hän Rochefort'in\nlakeijan ja antoi hänelle määräyksensä.\n\nHänen tuli odottaa portilla; jos muskettisotureita sattuisi näkymään,\nlähtisivät vaunut kiitämään täyttä vauhtia, kiertäisivät luostarin\nympäri ja pysähtyisivät odottamaan erääsen pieneen kylään metsän\ntoisessa päässä. Siinä tapauksessa mylady menisi puutarhan ja metsän\nkautta jalan kylään: olemme jo maininneet että mylady tunsi erittäin\nhyvin tämän seudun Ranskanmaata.\n\nJos muskettisotureita ei näkyisi, menisi kaikki suostutulla tavalla.\nRouva Bonacieux nousisi vaunuihin ottamaan muka jäähyväisiä mylady'ltä\nja vaunut veisivät hänet pois.\n\nRouva Bonacieux tuli sisään ja hänen epäluulojensa karkoittamiseksi, jos\nsemmoisia olisi, kertoi mylady hänelle lakeijan kuullen koko loppupuolen\nmääräyksistänsä.\n\nMylady kyseli sitten vaunuista ja sai tietää, että niitä veti kolme\nhevosta, joita ajoi kyytimies; Rochefort'in lakeija ratsastaisi vaunujen\nedellä.\n\nMylady'n pelko, että rouva Bonacieux muka epäilisi, oli aivan turha; tuo\nnuori naisraukka oli liiaksi jaloluontoinen, voidaksensa epäillä\ntoisesta naisesta sellaista uskottomuutta; sitä paitsi kreivinna\nWinterin nimi, jonka hän oli kuullut johtajattaren mainitsevan, oli\nhänelle aivan tuntematon, eikä hän edes tiennyt, että nainen oli niin\nsuurena syynä hänen elämänsä onnettomuuksiin.\n\n-- Te näette, sanoi mylady, kun lakeija oli mennyt ulos, että kaikki on\njärjestyksessään. Johtajatar ei epäile mitään; hän luulee että minua\nnoudetaan kardinaalin puolesta. Syökää nyt hiukkasen, juokaa pisara\nviiniä ja lähtekäämme.\n\n-- Niin, sanoi rouva Bonacieux aivan koneenomaisesti, niin, lähtekäämme.\n\nMylady viittasi häntä istumaan vastapäätä pöydän ääreen, kaasi pieneen\nlasiin Espanjan viiniä ja asetti hänen eteensä palasen linnun rintaa.\n\n-- Kas, sanoi hän, eikö kaikki ole meille myötäistä! Kas, kuinka rupeaa\nhämärtämään; päivän koitteella saavumme suojapaikkaamme, eikä kukaan\naavista meidän olopaikkaamme. Rohkeutta vaan! Syökää vähä!\n\nRouva Bonacieux söi aivan koneenomaisesti muutaman suupalan ja maisteli\nhiukan viiniä.\n\n-- Kas näin, kas näin, sanoi mylady, nostaen lasin huulilleen, tehkää\ntällä tavoin kuin minä.\n\nMutta juuri kuin hän oli ryyppäämäisillään, jäi hänen kätensä\nliikkumattomasti ojennuksiinsa; hän oli kuullut tieltä päin kaukaista\nkavioiden kopinaa, joka läheni ja pian oli hän kuulevinansa hevoisten\nhirnuntaa.\n\nTämä melu tempasi mylady'n ilostansa, ikäänkuin myrsky herättää meitä\nihanasta unesta; hän vaaleni ja riensi ikkunaan, jolla välin rouva\nBonacieux vapisten nousi istuimeltaan ja piteli sen selkämyksestä kiini,\nestääksensä itseänsä kaatumasta.\n\nVielä ei mitään näkynyt; kuului vaan nelistämistä, joka yhä läheni.\n\n-- Oi, Jumalani! huusi rouva Bonacieux, mitä meteliä se on? Ne ovat\nmeidän ystäviä tai meidän vihollisia, sanoi mylady hirveän\nkylmäkiskoisesti. Seiskaa siinä missä olette; minä sanon teille ketä he\novat.\n\nRouva Bonacieux seisoi äänetönnä, liikkumattomana, kalpeana kuin\nkuvapatsas.\n\nSillä välin kasvoi meteli, hevoset saattoivat olla enää sadan\nviidenkymmenen askeleen päässä; jos heitä ei vielä näkynyt, oli siihen\nsyynä tien kaarros. Mutta töminä oli jo niin selvää että olisi voinut\nlukea hevoset heidän tasaisista kavioidensa kopinasta.\n\nMylady katsoi ulos, jännittäen huomionsa mitä kiinteimmäksi; oli vielä\nsiksi valoisaa että tulijat saattoi tuntea.\n\nYht'äkkiä näki hän tien käänteessä kirjailtujen hattujen kiiltävän ja\ntöyhtöjen häilyvän; hän luki ensin kaksi, sitten viisi, sitten kahdeksan\nratsumiestä; yksi heistä ratsasti parin hevosenpituuden verran toisten\nedellä.\n\nMylady päästi tukahdutetun huudon. Etunenässä ratsastavan tunsi hän\nd'Artagnan'iksi.\n\n-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux; mitä on liikkeellä?\n\n-- Ne ovat kardinaalin henkivartijoita, ei ole silmänräpäystäkään aikaa\nhukata! huudahti mylady. Paetkaamme, paetkaamme!\n\n-- Niin, niin, paetkaamme! toisti rouva Bonacieux, mutta hän ei voinut\nastua askeltakaan, pelko oli hänet naulinnut kiini paikoilleen.\n\nRatsumiesten kuultiin ajavan ohi ikkunan alitse.\n\n-- Tulkaa, tulkaahan nyt! huudahti mylady, koettaen vetää käsipuolesta\nnuorta naista perässään. Hyvä että on puutarha ja minulla sinne avain,\nme voimme vielä paeta, mutta rientäkäämme; viiden minuutin perästä on\nkaikki liian myöhäistä.\n\nRouva Bonacieux koetti kävellä, astui muutamia askeleita ja lynsähti\npolvilleen.\n\nMylady koetti nostaa häntä ylös ja viedä häntä pois, vaan se ei\nonnistunut.\n\nSamassa tuokiossa kuului rattaiden jyryä ja vaunut kiitivät täyttä\nvauhtia muskettisoturien silmien edestä. Kolme tai neljä pyssynpamausta\nkuului.\n\n-- Viimeisen kerran, tahdotteko tulla? huudahti mylady.\n\n-- Oi Jumalani, Jumalani, näettehän että voimani uupuvat, näettehän\nett'en jaksa käydä? Paetkaa yksin.\n\n-- Pakenisinko yksin ja jättäisin teidät tänne? En koskaan! huudahti\nmylady.\n\nYht'äkkiä ojensi hän itsensä suoraksi, hornan leimaus välähti hänen\nsilmissään; hän kiiruhti pöydän luokse ja tipautti rouva Bonacieux'in\nlasiin hätäisesti avatusta sormuksensa kannasta jotakin.\n\nSe oli pieni punainen marja, joka heti liukeni. Sitten tarttui hän\nlasiin vakavalla kädellä.\n\n-- Juokaa, sanoi hän, tämä viini antaa teille voimia; juokaa!\n\nMylady asetti lasin nuoren naisen huulille: hän joi koneenomaisesti.\n\n-- Ah, en minä sillä tavalla aikonut kostaa, mietti mylady ja laski\npirullisesti hymyten lasin takaisin pöydälle, mutta, kunniani kautta,\njokainen tekee mitä voipi!\n\nJa hän syöksähti ulos huoneesta.\n\nRouva Bonacieux näki hänen pakenevan voimatta häntä seurata; hän oli\nsamassa tilassa kuin ne, jotka uneksivat että heitä ajetaan takaa ja\nkoettavat turhaan päästä pakenemaan.\n\nMuutamia minuuttia kului; hirveä räikinä kuului portilta; joka\nsilmänräpäys odotti rouva Bonacieux että mylady tulisi takaisin, vaan\nhäntä ei näkynyt.\n\nUseita kertoja kihosi, epäilemättä kauhistuksesta, kylmä hiki hänen\npolttavalle otsallensa.\n\nVihdoin kuuli hän porttien narinaa; ne avattiin, saappaiden kopinaa ja\nkannuksien helinää kuului portaissa; kova rähinä läheni ja keskellä\nkaikkia luuli hän kuulevansa nimeään mainittavan.\n\nYht'äkkiä päästi hän riemuhuudahduksen ja hyppäsi ovelle; hän oli\ntuntenut d'Artagnan'in äänen.\n\n-- D'Artagnan! huudahti hän. Tekö se olette? Tännepäin, tännepäin!\n\n-- Constance! Constance! Vastasi nuori mies. Missä olette? Oi, Jumalani!\n\nSamassa luostarikammion ovi sai semmoisen sysäyksen, että se pääsi\nsijoiltaan ennemmin kuin aukeni. Useita miehiä ryntäsi huoneesen; rouva\nBonacieux oli vaipunut eräälle tuolille, jaksamatta nousta siitä ylös.\n\nD'Artagnan heitti kädestään pistoolin, joka vielä savusi, ja viskautui\npolvilleen lemmittynsä eteen; Athos pani pistoolinsa vyölleen; Porthos\nja Aramis, joilla oli paljas miekka kädessä, pistivät ne takaisin\ntuppeen.\n\n-- Ah, d'Artagnan, minun syvästi rakastettu d'Artagnan'ini, vihdoinkin\ntulet! Sinä et ole pettänyt minua, sinähän se olet!\n\n-- Niin, niin, Constance! Nyt olemme vihdoin kohdanneet taas toisemme!\n\n-- Ah! Hän kyllä sanoi ett'et sinä tulisi, mutta minä toivoin kuitenkin;\nminä en tahtonut paeta. Voi, kuinka hyvin minä tein! Kuinka onnelliseksi\ntunnen nyt itseni!\n\nKuultuansa hän sanan, Athos, joka levollisesti oli istahtanut tuolille,\nnousi äkkiä seisovilleen.\n\n-- Hän? kuka hän? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Minun seuralaiseni, joka ystävyydestä minua kohtaan tahtoi viedä\nminut mukanansa pois vainoojaini käsistä, ja joka vast'ikään pakeni\ntiehensä, koska hän luuli teitä kardinaalin henkivartijoiksi.\n\n-- Teidän seuralaisenne! huudahti d'Artagnan, vaaleampana kuin hänen\nlemmittynsä valkoinen huntu. Mistä seuralaisestanne te puhutte?\n\n-- Siitä, jonka vaunut odottivat portilla; eräästä naisesta, joka sanoo\nolevansa teidän ystävänne, d'Artagnan; eräästä naisesta, jolle te olette\nkertoneet kaikki.\n\n-- Mikä hänen nimensä on! huudahti d'Artagnan; Jumalani! Ettekö tiedä\nhänen nimeänsä?\n\n-- Kyllä se minulle sanottiin; malttakaas ... mutta sepä kummallista...\nOi Jumalani! Päätäni pyörryttää, minä en näe mitään enää.\n\n-- Apua, apua, ystäväni! Hänen kätensä ovat jääkylmät, huudahti\nd'Artagnan; hän voi pahoin; suuri Luoja, hän menee tainnuksiin!\n\nSillä välin kuin Porthos kaikella äänensä voimalla huusi apua, kiiruhti\nAramis pöydän luokse ottamaan lasin vettä, mutta hän pysähtyi nähdessään\nAthoksen, haahmo hirmuisesti muuttaneena, seisovan pöydän ääressä,\nhiukset pystyssä, silmät jäykkinä hämmästyksestä, ja katsovan erästä\nlasia mitä kauheimman epäluulon vallassa.\n\n-- Oh, sanoi Athos, eihän toki sentään, ei se voi olla mahdollista!\nJumala ei voisi suvaita semmoista rikosta.\n\n-- Vettä, vettä! huusi d'Artagnan; vettä!\n\n-- Voi naisraukka, voi naisraukka! mutisi Athos murtuneella äänellä.\n\nRouva Bonacieux avasi silmänsä d'Artagnan'in suudelmiin.\n\n-- Hän toipuu! huudahti nuori mies, oi Jumalani, minä kiitän sinua!\n\n-- Rouva hyvä, sanoi Athos, rouva hyvä, taivaan nimessä, kenen on tämä\ntyhjä lasi?\n\n-- Minun, herra, vastasi nuori nainen kuolevan äänellä.\n\n-- Ja kuka kaatoi viinin lasiin?\n\n-- Hän!\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Ah, nyt muistan, sanoi rouva Bonacieux, kreivinna Winter.\n\nNeljä ystävystä huudahtivat yhteen ääneen; mutta Athoksen ääni kuului\nylinnä.\n\nSillä hetkellä muuttui rouva Bonacieux'in muoto mustansinertäväksi;\nkamala tuska masensi hänet; hän vaipui läähättäen Porthoksen ja\nAramiksen käsiin.\n\nD'Artagnan tarttui Athoksen käsiin sanomattoman tuskan vallassa.\n\n-- Kuinka? sanoi hän, sinä siis luulet... Hänen äänensä sammui\nnyyhkytykseen.\n\n-- Minä luulen kaikkea, sanoi Athos, purren huulensa verisiksi,\ntukahduttaaksensa huokauksen.\n\n-- D'Artagnan, d'Artagnan! huusi rouva Bonacieux, missä sinä olet? Elä\njätä minua; näethän, että minä olen kuolemaisillani.\n\nD'Artagnan päästi irti Athoksen kädet, joita hän vielä oli\nsuonenvedontapaisesti puristanut ja kiiruhti rouva Bonacieux'in luokse.\n\nHänen kauniit kasvonsa olivat aivan väännyksissä; hänen lasimaiset\nsilmänsä eivät katsoneet enää mihinkään; väristyksiä kulki hänen\nruumiissansa ja hiki tiukkui hänen otsaltansa.\n\n-- Taivaan nimessä, kiiruhtakaa, huutakaa! Porthos, Aramis, hankkikaa\napua!\n\n-- Turhaa, sanoi Athos, turhaa; sille myrkylle, jota hän sekoittaa, ei\nole olemassa mitään vastamyrkkyä.\n\n-- Niin, niin, apua, apua! sopersi rouva Bonacieux, apua!\n\nSitten kokosi hän kaikki voimansa, kiersi molemmat käsivartensa nuoren\nmiehen pään ympäri, katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tahtoen vuodattaa\nkoko sielunsa siihen silmäykseen, ja nyyhkyyttävästi huudahtaen painoi\nhuulensa hänen huuliansa vasten.\n\n-- Constance, Constance! huudahti d'Artagnan.\n\nHuokaus puhkesi rouva Bonacieux'in rinnasta hänen huuliensa koskettaessa\nd'Artagnan'in huulia; tuo huokaus oli hänen siveä, rakastava sielunsa,\njoka kohosi taivaasen.\n\nD'Artagnan painoi nyt vaan ruumista rintaansa vasten. Nuori mies\nhuudahti ja vaipui lemmittynsä vierelle, yhtä kalpeana ja kylmänä kuin\nhän.\n\nPorthos itki, Aramis pui nyrkkiä taivaalle. Athos teki ristinmerkin.\n\nSiinä silmänräpäyksessä näkyi ovella mies, melkein yhtä kalmankalpea\nkuin huoneessa-olijat; hän katseli ympärillensä ja näki rouva\nBonacieux'in kuolleena, d'Artagnan'in pyörtyneenä.\n\nHän tuli juuri sinä huumauksen hetkenä, joka on suurten tapahtumien\ntavallinen seuraus.\n\n-- Minä en erhettynyt, sanoi hän; tuossa on herra d'Artagnan ja te\nolette hänen kolme ystäväänsä, herrat Athos, Porthos ja Aramis.\n\nNe, joiden nimet lausuttiin, katsoivat hämmästyneinä vierasta; kaikki\nkolme pitivät häntä tutun näköisenä.\n\n-- Hyvät herrat, jatkoi äskentullut, te niinkuin minäkin etsitte varmaan\nerästä naista, joka, lisäsi hän kamalasti hymyten, kaiketi on liikkunut\ntäällä, koskapa täällä näkyy olevan ruumis.\n\nKolme ystävystä pysyivät äänettöminä; sekä ääni että kasvot muistuttivat\nheitä miehestä, jonka he olivat ennen nähneet, mutta he eivät voineet\nmuistaa missä ja milloin.\n\n-- Herrat, jatkoi vieras, koska te ette näy tuntevan miestä, joka kaksi\nkertaa on saanut luultavasti teitä kiittää hengestänsä, täytyy minun\nilmoittaa nimeni: minä olen lord Winter, sen naisen lanko.\n\nKolme ystävystä huudahtivat hämmästyksestä.\n\nAthos nousi ja ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Tervetullut, mylord, sanoi hän; te olette meidän miehiä.\n\n-- Minä matkustin Portsmouth'ista viisi tuntia jälemmin häntä, sanoi\nlord Winter; minä tulin kolme tuntia myöhemmin häntä Boulogneen,\nkaksikymmentä minuuttia ennemmin oli hän ehtinyt lähteä Saint-Omer'ista\nkuin minä sinne jouduin; mutta vihdoin häivyin minä hänen jäliltänsä\nLilliers'issä. Sitten kuljin minä umpimähkää, kysellen kaikilta, kun\nsamaan liittoon näin teidän kiitävän sivuitseni täyttä vauhtia; minä\ntunsin d'Artagnan'in. Minä huusin teitä, te ette vastanneet; minä koetin\nseurata teitä, mutta minun hevoseni oli liian uupunut, voidaksensa\njuosta niin nopeasti kuin teidän; ja kuitenkin näyttää siltä kuin te\nkaikesta kiirehtimisestä huolimatta olisitte tulleet perille liian\nmyöhään.\n\n-- Niin, niinkuin näette, sanoi Athos, osoittaen lord Winterille rouva\nBonacieux'in ruumista ja d'Artagnan'ia, jota Porthos ja Aramis koettivat\nvirotella henkiin.\n\n-- Ovatko he molemmat kuolleet? kysyi lord Winter kylmästi.\n\n-- Eivät, onneksi, vastasi Athos; herra d'Artagnan on vaan pyörryksissä.\n\n-- Sitä parempi! sanoi lord Winter.\n\nTodella d'Artagnan avasi samassa tuokiossa silmänsä. Hän kiskoi itsensä\nirti Porthoksen ja Aramiksen käsistä ja viskautui kuin mieletön\nlemmittynsä ruumiin ääreen.\n\nAthos nousi liikkeelle ja kävi juhlallisilla, vakavilla askeleilla\nystävänsä luokse, syleili häntä hellästi ja sanoi, kun d'Artagnan\nratkesi nyyhkyttämään, ylevällä, rauhoittavalla äänellänsä hänelle:\n\n-- Ystäväni, ole mies; naiset itkevät vainajia, miehet kostavat heidän\npuolestansa!\n\n-- Niinpä kyllä, sanoi d'Artagnan, niinpä kyllä, jos kysymys on\nkostamisesta, olen minä paikalla valmis sinua seuraamaan!\n\nAthos käytti tätä hetkeä, jolloin kostamisen toivo antoi hänen\nonnettomalle ystävällensä uutta voimaa, viitataksensa Porthokselle ja\nAramikselle että menisivät noutamaan luostarin johtajatarta.\n\nMolemmat ystävykset kohtasivat hänet käytävässä, vielä vallan\nhämmennyksissä niin monista kummallisista tapauksista; hän käski\nsaapuville muutamia nunnia tähän viiden miehen seuraan, vastoin kaikkia\nluostarin tapoja.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Athos, ottaen d'Artagnan'in käsivarren kainaloonsa,\nme jätämme tämän kovaonnisen naisen ruumiin teidän hurskaasen\nhuostaanne. Hän oli enkeli maan päällä, ennenkuin hän muuttui\ntaivaalliseksi enkeliksi. Menetelkää hänen kanssansa niinkuin sisarenne\nkanssa; me tulemme vielä erään kerran tänne rukoilemaan hänen\nhaudallensa.\n\nD'Artagnan kätki kasvonsa Athoksen povelle ja puhkesi nyyhkytyksiin.\n\n-- Itke, sanoi Athos, itke, sinä sydän, joka olet täynnä rakkautta,\nnuoruutta ja elämää! Ah, kuinka mielelläni tahtoisin itkeä niinkuin\nsinä!\n\nJa hän veti ystäväänsä muassaan, hellänä kuin isä, lohduttavana kuin\nHerran palvelija, ylevänä kuin mies, joka on kärsinyt paljon.\n\nKaikki viisi ja heidän palvelijansa, jotka taluttivat heidän hevosiansa,\nlähtivät nyt menemään Béthune'n kaupunkiin, jonka reuna jo näkyi, ja\npysähtyivät ensimäisen ravintolan edustalle, minkä tapasivat.\n\n-- Mutta, sanoi d'Artagnan, emmekös ajakkaan takaa sitä naista?\n\n-- Kyllä, mutta myöhemmin, sanoi Athos, minulla on vielä muutamia\ntoimenpiteitä.\n\n-- Mutta hän livistää käsistämme, sanoi nuori mies, hän livistää\nkäsistämme, ja se on silloin sinun syysi.\n\n-- Minä takaan hänestä, sanoi Athos.\n\nD'Artagnan'illa oli niin suuri luottamus kaikkeen mitä hänen ystävänsä\nsanoi, että hän vaikeni ja meni allapäin ravintolahuoneesen.\n\nPorthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa; he eivät voineet käsittää\nAthoksen varmuutta.\n\nLord Winter luuli hänen puhuvan noin, lauhduttaaksensa vaan\nd'Artagnan'in tuskaa.\n\n-- Nyt, hyvät herrat, sanoi Athos, otettuaan selon siitä että\nravintolassa oli viisi joutilasta huonetta, menkäämme kukin huoneesemme.\nD'Artagnan tarvitsee yksinäisyyttä murehtiaksensa ja me nukkuaksemme.\nOlkaa huoleti, minä otan kaikki niskoilleni.\n\n-- Minun mielestäni kuitenkin, sanoi lord Winter, jos tässä mihin\ntoimenpiteihin kreivinnaa vastaan ryhdytään, on se minun asiani, sillä\nhän on minun kälyni.\n\n-- Ja minun vaimoni, virkkoi Athos.\n\nD'Artagnan hymyili, sillä hän ymmärsi että Athos oli varma kostostansa,\nkoska hän ilmaisi semmoisen salaisuuden; Porthos ja Aramis katsoivat\ntoinen toisiinsa ja kalpenivat. Lord Winter luuli Athoksen menettäneen\njärkensä.\n\n-- Vetäytykää nyt kukin huoneesenne, sanoi Athos ja antakaa minun\nvallita; näettehän että tämä koskee minua hänen miehenänsä. Kumminkin,\nd'Artagnan, jos sinulla on vielä tallella se paperi, joka putosi miehen\nhatusta, ja johon kaupungin nimi oli kirjoitettu, niin anna se minulle.\n\n-- Ah, sanoi d'Artagnan, kyllä ymmärrän, hänen omalla kädellään\nkirjoitettu nimi...\n\n-- Näethän, sanoi Athos, että kohtaloiden ohjaaja on olemassa!\n\n\n\n\nLX.\n\nPunaviittainen mies.\n\n\nAthoksen epätoivo oli siirtynyt väkevän sieluntuskan tieltä, ja se toi\ntuon miehen loistavat henkiset ominaisuudet yhä selvemmin esille.\n\nKun hän mietti yksinomaan sitä lupausta, jonka hän oli tehnyt ja sitä\nvastuunalaisuutta, mihin hän oli sitoutunut, meni hän kaikista\nviimeiseksi huoneesensa, pyysi isännän toimittamaan hänelle seudun\nkartan ja, saatuansa sen, rupesi sitä tutkimaan. Silloin havaitsi hän\nneljä eri tietä vievän Béthune'sta Armentiéres'iin; hän käski palvelijat\nsisään.\n\nPlanchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin saivat silloin Athokselta selvät,\ntarkat ja säntilliset käskyt.\n\nHeidän tuli huomenna aamun koitteella lähteä Armentiéres'iin kukin eri\ntietänsä. Planchet, joka oli viisain ja ymmärtäväisin kaikista neljästä,\noli kulkeva sitä tietä, mitä ne vaunut olivat kiitäneet, jota kolme\nystävystä olivat ampuneet ja joiden muassa, niinkuin muistetaan,\nRochefort'in palvelija oli mennyt.\n\nAthos lähetti palvelijat tiedustusretkelle, kunkin eri tietänsä.\nSeuraavana päivänä kello yksitoista oli heidän kaikkien neljän\nkokoontuminen yhteen. Jos he olivat saaneet selon mylady'n\npiilopaikasta, jäisi kolme vartioimaan häntä ja neljäs palaisi Béthuneen\nilmoittamaan Athokselle ja näyttämään tietä heille kaikille.\n\nKun nämä määräykset olivat annetut, vetäytyivät palvelijat pois.\n\nAthos sitten nousi tuoliltansa, vyötti miekan kupeellensa, kääriytyi\nviittaansa ja meni ravintolasta ulos: kello oli lähes kymmenen\niltasella. Kello kymmenen aikaan ovat niinkuin tiedetään pikkukaupunkien\nkadut jokseenkin autiot. Athos nähtävästi haki jotakin, jolta hän olisi\nvoinut kysyä. Vihdoin kohtasi hän myöhästyneen vaeltajan, lähestyi häntä\nja sanoi muutaman sanan. Mies, jota hän puhutteli, hypähti säikähtyneenä\ntaaksepäin, mutta vastasi kuitenkin muskettisoturin puhutteluun\nosoittavalla käden liikkeellä. Athos tarjosi miehelle puoli pistole'a\nettä hän seuraisi häntä, mutta mies hylkäsi tarjouksen.\n\nAthos meni sille kadulle, jota hänelle oli osoitettu, mutta tultuaan\npoikkikadulle, pysähtyi hän, nähtävästi hämillänsä. Mutta kun tällä\nkadulla paremmin kuin missään muualla näytti olevan toivoa tavata joku,\npysähtyi hän siihen. Hetkisen perästä kulkikin yövartija ohitse. Athos\nteki hänelle saman kysymyksen kuin äskeiselle miehelle. Yövartija näytti\nsamalla tavoin säikähtävän, kieltäytyi myöskin seuraamasta Athosta ja\nviittasi minnepäin hänen oli meneminen.\n\nAthos meni osoitettuun suuntaan ja tuli esikaupunkiin, joka oli\nvastapäisellä puolella kuin mistä hän tovereineen oli tullut. Täällä\nnäytti hän taas olevan levoton ja kahden vaiheella, ja pysähtyi\nkolmannen kerran.\n\nOnneksi tuli muuan kerjäläinen, joka lähestyi Athosta ja pyysi häneltä\nalmua. Athos tarjosi hänelle yhden écu'n, jos hän ottaisi saattaaksensa\nhänet sinne, minne hän oli menossa. Kerjäläinen oli hetkisen kahdella\npäällä, mutta kun hän näki pimeässä kiiltävän hopearahan, teki hän\npäätöksensä ja käski Athoksen tulla hänen jälestänsä.\n\nKun he olivat tulleet erääsen kadunkulmaan, osoitti hän kaukaista,\nyksinäistä, synkkää taloa; Athos lähti menemään sinnepäin, mutta\nkerjäläinen, joka oli maksunsa saanut, puitti tiehensä niin kiiruusti\nkuin pääsi.\n\nAthos käveli talon ympäri, ennenkuin hän keksi oven sen punertavan värin\npeitosta, jolla talo oli sivelty. Ei vähintäkään valoa pilkahtanut\nikkunaluukkujen raosta, ei mikään ääni ilmoittanut talon olevan asutun,\nse oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.\n\nKolme kertaa kolkutti Athos ovelle, saamatta vastausta. Kolmannella\nkertaa kuului kuitenkin lähestyviä askeleita sisäpuolelta; vihdoin\naukeni ovi raolleen, ja roteva, kalpeakasvoinen, mustatukkainen ja\nmustapartainen mies ilmaantui näkyviin.\n\nAthos ja hän puhuivat keskenään muutamia sanoja hiljaa, jonka perästä\nroteva mies viittasi muskettisoturille, että hän saattaisi käydä sisään.\nHeti noudatti Athos viittausta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.\n\nMies, jota Athos niin kaukaa oli tullut tapaamaan ja niin suurella\nvaivalla saanut käsiinsä, vei hänet jonkunmoiseen laboratorioon, jossa\nhän parhaillaan oli rautalangoilla liittelemässä kokoon luurangon eri\nosia. Koko vartalo oli jo kunnossa, pää vaan oli vielä pöydällä.\n\nKoko muukin huoneen sisustus osoitti että mies, jonka luona Athos nyt\noli, tutki luonnontiedettä; siellä oli purakkoja, täynnä käärmeitä ja\nkunkin purakon kyljessä lippu, jossa laji oli ilmoitettu; kuivatut\nsisiliskot kimaltelivat kuin smaragdi mustissa puukehyksissään; vihdoin\nhyvänhajuisia ruohokimppuja riippui orsilla katossa taikka oli pystyssä\nhuoneen nurkissa.\n\nMuutoin, ei mitään perhettä, ei ketään palvelijaa; tuo roteva mies asui\nyksin talossa.\n\nAthos loi kylmän välinpitämättömän silmäyksen kaikkiin noihin\nmainittuihin esineihin ja sen kehoituksesta, jota hän oli tullut\ntapaamaan, istuutui hän aivan hänen lähellensä.\n\nNyt ilmoitti hän käyntinsä syyn ja myös mihin toimeen hän häntä halusi;\nmutta tuskin oli hän lausunut pyyntönsä, kun tuo outo mies, joka oli\njäänyt seisomaan muskettisoturin eteen, peräytyi kauhistuksesta ja\nkieltäytyi. Silloin otti Athos taskustansa pienen paperin, johon oli\nkirjoitettu kaksi riviä, ja joka oli varustettu allekirjoituksella ja\nsinetillä; tämän paperin näytti hän nyt tuolle liian aikaisin\nkieltäytyjälle. Roteva mies oli tuskin nähnyt nuo kaksi riviä,\nallekirjoituksen ja sinetin, kun hän kumarsi merkiksi, ett'ei hänellä\nollut mitään estelemistä, vaan oli heti valmis tottelemaan.\n\nAthos ei muuta pyytänyt; hän nousi seisovilleen, kumarsi ja meni ulos,\nvaelsi takaisin samoja teitä mitä oli tullut, meni ravintolaan ja\nsulkeutui huoneesensa.\n\nAamupuhteella tuli d'Artagnan hänen luoksensa kysymään mitä oli tehtävä.\n\n-- Odotettava, vastasi Athos.\n\nMuutama hetkinen sen jälkeen lähetti luostarin johtajatar sanan\nmuskettisotureille että mylady'n myrkyttämän naisen hautaus oli\ntapahtuva kello kaksitoista. Myrkyttäjästä ei ollut vielä saatu lähempiä\ntietoja. Tiedettiin vaan että hän oli paennut puutarhan kautta, jonka\nhietakäytävillä oli tavattu hänen jälkiänsä ja jonka portti oli\nlukittuna; avain oli kadonnut.\n\nMäärättyyn aikaan menivät lord Winter ja neljä ystävystä luostariin;\nkellot soivat täydessä vauhdissa, kappeli oli auki; kuorin keskelle oli\nvainajan ruumis asetettu; se oli luostaripuvussansa. Molemmilla puolilla\nkuoria seisoi koko karmeliittaluostarin väestö kuunnellen\njumalanpalvelusta ja yhtyen pappien lauluun.\n\nKappelin ovella tunsi d'Artagnan luontonsa taas vaipuvan masennuksiin;\nhän kääntyi katsomaan Athosta, vaan Athos oli kadonnut.\n\nKostopuuhissaan oli Athos saatattanut itsensä puutarhaan ja siellä\nseuraten tuon naisen keveitä askeleita hietakäytävillä, tuon naisen,\njonka jäljet tiukkuivat verta, missä ikinä hän vaan liikkui, saapui hän\nportille mikä vei metsään, avautti portin ja jatkoi kulkuansa.\n\nSilloin näki hän luulonsa toteutuvan; tie, jota myöten vaunut olivat\nkiitäneet näkymättömiin, kulki metsän ympäri. Athos noudatti vähän aikaa\ntätä tietä, silmät maahan luotuina; pienempiä veripilkkuja haavasta,\njonka oli saanut joko vaunuissa ollut lakeija, taikka joku hevosista,\nnäkyi pitkin tietä. Kolmen neljänneksen lieu'n päässä, tuskin\nviittäkymmentä askelta Festubert'istä, oli suurempi veritäplä ja tie oli\nhevosten poljeksima. Metsän ja tämän merkkipaikan välillä, hiukan\ntaampana poljeksittua kohtaa, tavattiin samat jälet kuin puutarhassa;\ntässä olivat vaunut pysähtyneet.\n\nTällä paikalla oli mylady tullut metsästä esiin ja astunut vaunuihin.\n\nTyytyväisenä tähän keksintöön, joka näytti todeksi kaikki hänen\naavistuksensa, palasi Athos ravintolaan ja kohtasi Planchet'in, joka\nmaltitonna odotti häntä.\n\nKaikki oli käynyt Athoksen arvelujen mukaan. Planchet oli kulkenut\nAthoksen näyttämää tietä ja nähnyt niinkuin Athoskin veripilkkuja;\nniinkuin Athoskin oli hän huomannut paikan missä hevoset olivat\npysähtyneet; mutta hän oli mennyt kauvemmaksi kuin Athos, niin että\nFestubert'in kylässä, jossa hän oli mennyt kapakkaan juomaan lasin\nviiniä, hän oli kyselemättänsäkin saanut kuulla että muudan haavoitettu\nmies, joka oli erään kyytivaunuissa matkustavan naisen mukana, kello\npuoli yhdeksän aikaan eilen illalla oli ollut pakoitettu keskeyttämään\nmatkansa, kun ei ollut jaksanut matkustaa kauvemmaksi. Tapauksesta\nsyytettiin rosvoja, jotka muka olivat metsässä hätyyttäneet vaunuja.\nMies oli jäänyt kylään, vaan nainen oli muuttanut hevoisia ja jatkanut\nmatkaansa.\n\nPlanchet koetti saada selvää siitä kyytimiehestä, joka oli vaunuja\nkuljettanut, ja tapasikin hänet. Hän oli kyydinnyt naista Fromelles'iin;\nsieltä oli hän matkannut Armentières'iin; Planchet meni oikotietä ja\nkello seitsemän aamusella oli hän Armentières'issä.\n\nSiellä oli vaan yksi ainoa ravintola, joka samalla oli kestikievari.\nPlanchet oli olevinansa palveluksen ha'ussa. Hän ei ollut puhunut\nkymmentä minuuttia isäntäväen kanssa, kun hän jo tiesi että eräs\nyksinäinen nainen oli tullut sinne kello yhdentoista aikaan illalla,\nottanut huoneen, kutsuttanut isännän ja ilmoittanut hänelle haluavansa\noleskella jonkun aikaa siellä.\n\nPlanchet ei tarvinnut tietää enempää. Hän kiiruhti kokouspaikalle,\ntapasi kolme lakeijaa siellä jo odottamassa, otti heidät mukaansa,\nasetti heidät pitämään salaa silmällä ravintolan kaikkia sisäänkäytäviä\nja palasi Athoksen luokse, joka juuri kuunteli Planchet'in ilmoitusten\nloppua, kun hänen ystävänsä palasivat luostarista.\n\nKaikkien kasvot olivat synkät ja rypistyneet, yksin Aramiksenkin lempeä\nmuoto.\n\n-- Mitä on tehtävä? kysyi d'Artagnan.\n\n-- Odotettava, vastasi Athos.\n\nJokainen meni huoneesensa.\n\nKello kahdeksan iltasella antoi Athos käskyn satuloida hevoset ja\nlaittoi sanan lord Winter'ille ja kolmelle ystävällensä että\nvalmistautuisivat matkalle.\n\nSilmänräpäyksessä olivat kaikki valmiina. Kukin tarkasteli aseitansa ja\nlaittoi ne kuntoon. Athos astui viimeisenä ulos ravintolasta; hän tapasi\nd'Artagnan'in jo hevosen selässä ja hyvin malttamattomana.\n\n-- Malttia! sanoi Athos. Vielä meistä yksi puuttuu.\n\nNeljä ratsumiestä katselivat ympärilleen kummastuneina ja koettivat\nturhaan keksiä, kuka yksi heistä puuttui.\n\nNyt tuli Planchet Athoksen hevosella. Muskettisoturi hyppäsi keveästi\nsatulaan.\n\n-- Odottakaa minua tässä; minä palaan heti. Ja hän ratsasti pois täyttä\nneliä.\n\nNeljännestunnin kuluttua palasi hän, mukanansa eräs naamioittu mies\npunaisessa viitassa.\n\nLord Winter ja kolme muskettisoturia katsoivat kysyväisinä toisiansa. Ei\nkukaan heistä voinut antaa toisellensa selkoa, sillä ei kukaan tiennyt,\nkuka tuo mies oli. He jättivät kumminkin kaikki sillensä,\ntiedustelematta, kun Athos oli asian sillä tavoin asettanut.\n\nPlanchet'in näyttäessä tietä, lähti tuo pieni retkikunta kello yhdeksän\nravintolasta kulkemaan samaa tietä, jota vaunut olivat menneet.\n\nSurullinen näky oli noiden kuuden miehen kulku hiljaisuudessa, jokainen\noli vaipunut syviin ajatuksiin, jotka olivat synkät kuin epätoivo,\nkamalat kuin rangaistus.\n\n\n\n\nLXI.\n\nTuomio.\n\n\nYö oli pimeä ja myrskyinen; paksuja pilviä kulki taivaalla ja ne\npeittivät tähtien valon; kuu oli nouseva vasta jälkeen puoliyön.\n\nToisinaan näkyi, taivaan rannalla leimahtavan salaman valossa tie, joka\nkaareili vaaleana ja autiona; mutta kun salama oli sammunut, peittyi\nkaikki taas pimeyteen.\n\nJoka hetki täytyi Athoksen muistuttaa d'Artagnan'ia pysymään rivissä,\nhän näet alinomaa kiiruhti tuon pienen retkikunnan edelle. Hänessä\nvallitsi vaan yksi ajatus, nimittäin kiiruhtaminen, ja sentähden hän\nkiiruhti.\n\nÄänetönnä kuljettiin Festubert'in kylän lävitse, jonne se haavoitettu\npalvelija oli jäänyt, sitten ratsastettiin Richebourg'in metsän viertä.\nKun tultiin Herlier'iin, kääntyi Planchet, joka yhä vaan opasti\nmatkuetta, vasempaan.\n\nUseita kertoja olivat lord Winter, Porthos ja Aramis koettaneet\npuhutella punaviittaista miestä, vaan jokaiseen kysymykseen, mikä\nhänelle oli tehty, oli hän vaan kumartanut vastaukseksi. Silloin olivat\nmatkamiehet ymmärtäneet, että oli varmaankin olemassa joku erityinen\nsyy, minkä vuoksi tuntematon oli vaiti, ja he olivat lakanneet\npuhuttelemasta häntä.\n\nRaju-ilma muutoin oli yhä kasvamaan päin, salamoita leimahteli tiheään,\nukkonen alkoi jyristä ja vinha tuuli, myrskyn edeltäjä, vinkui\nratsumiesten töyhdöissä ja hiuksissa.\n\nMatkue lähti ajamaan kovassa nelisessä.\n\nJonkun matkaa Fromelles'in toisella puolen puhkesi raju-ilma täyteen\nvoimaansa. Käärittiin kauhtanat kiinteämmälle ruumista vasten.\n\nD'Artagnan oli ottanut hatun päästänsä, eikä ollut heittänyt\nkauhtanaakaan yllensä; hänestä tuntui hyvältä antaa veden virtailla\npalavaa otsaansa ja kuumeesta värisevää ruumistansa myöten.\n\nSamassa tuokiossa kuin tuo retkikunta oli kulkenut Goskal'in ohitse ja\noli lähellä kestikievaria, poistui eräs mies, joka oli hakenut suojaa\nerään puun alla, sen tyveltä, jonka kanssa hän pimeässä oli ikäänkuin\nyhteen sulanut, ja meni keskelle tietä, asettaen sormen suullensa.\n\nAthos tunsi Grimaud'in.\n\n-- Kuinkas on? huudahti d'Artagnan; onko hän lähtenyt Armentières'istä?\n\nGrimaud nyykäytti päätänsä myöntävästi. D'Artagnan kiristi hampaitansa.\n\n-- Hiljaa d'Artagnan! sanoi Athos; minähän olen ottanut kaikki\nniskoilleni; minun asiani on siis kuulustella Grimaud'ia.\n\n-- Missä hän on? kysyi Athos.\n\nGrimaud ojensi kätensä Lys-virtaan päin.\n\n-- Kaukanako täältä? kysyi Athos.\n\nGrimaud näytti herrallensa koukistettua etusormeansa.\n\n-- Yksinkö? kysyi Athos.\n\nGrimaud viittasi myöntävästi.\n\n-- Herrat, sanoi Athos, hän on puolen lieu'n päässä täältä virtaan päin.\n\n-- Hyvä, sanoi d'Artagnan; näytä tietä Grimaud.\n\nGrimaud kääntyi menemään poikki ketojen ja rupesi nyt matkueen oppaaksi.\n\nNoin viidensadan askeleen päässä tultiin pienelle purolle, jonka yli\nkahlattiin.\n\nErään salaman valossa nähtiin Enguinghem'in kylä.\n\n-- Tuollako? kysyi d'Artagnan.\n\nGrimaud pudisti päätänsä kieltävän vastauksen merkiksi.\n\n-- Vaiti nyt! sanoi Athos.\n\nJa matkue jatkoi kulkuansa.\n\nToinen salama leimahti; Grimaud ojensi kätensä ja tulikäärmeen\nsinertävässä valossa havaittiin yksinäinen talo virran reunalla, sata\naskelta lautalta.\n\nEräästä ikkunasta loisti valkea.\n\n-- Me olemme perillä, sanoi Athos.\n\nSamassa silmänräpäyksessä nousi eräs mies ojasta; se oli Mousqueton; hän\nosoitti valoisata ikkunaa.\n\n-- Tuolla hän on, sanoi hän.\n\n-- Entäs Bazin? kysyi Athos.\n\n-- Minun vartioidessani ikkunaa, hän vartioi ovea.\n\n-- Hyvä; sanoi Athos. Te olette kaikki uskollisia palvelijoita.\n\nAthos hyppäsi satulasta maahan, antoi ohjakset Grimaud'in käteen ja meni\nikkunaan, viitattuansa muulle joukolle että poikkeaisivat ovelle päin.\n\nPientä taloa ympäröi pari kolme jalkaa korkea aita. Athos hyppäsi aidan\nyli ja tuli aivan ikkunan luokse, jossa ei ollut luukkuja, vaan jonka\nvarjostimet olivat tarkasti eteen vedetyt.\n\nHän nousi kivijalalle, nähdäksensä varjostimien yli.\n\nLampun valossa näki hän erään mustaan kaapuun kääriytyneen naisen, joka\nistui pienellä rahilla melkein sammuneen pystyvalkean ääressä. Hänen\nkyynäspäänsä nojasivat kehnoon pöytään ja hän oli kallistanut päänsä\nmolempia käsiänsä vasten, jotka olivat valkoiset kuin norsunluu.\n\nEi voinut nähdä hänen kasvojansa, vaan kamala hymy lennähti Athoksen\nhuulille. Tuo hymy ei voinut erehdyttää, istuja oli todella se, jota hän\nhaki.\n\nSamassa hetkessä hevonen hirnahti. Mylady nosti päätänsä, näki Athoksen\nkalpeat kasvot lasinruudussa ja kiljahti.\n\nAthos ymmärsi että hänet oli tunnettu, työnsi polvellaan ja kädellään\nikkunaa, ikkuna antoi mukaa, ruudut särkyivät.\n\nJa ikäänkuin koston haamu hyppäsi Athos huoneesen.\n\nMylady juoksi ovelle ja tempasi sen auki; kalpeampana ja vielä\nuhkaavampana kuin Athos, seisoi d'Artagnan kynnyksellä.\n\nMylady vetäytyi takaisin ja kiljahti uudestaan. D'Artagnan, luullen\nhänellä olevan vielä mahdollisuuden päästä pakoon, ja peljäten että hän\nlivistäisi heidän käsistänsä, veti pistoolin vyöltänsä. Mutta Athos\nkohotti kätensä.\n\nPane ase paikoillensa, d'Artagnan, sanoi Athos, tämä nainen on\ntuomittava, ei murhattava. Malta silmänräpäys, d'Artagnan, niin olet\ntyytyväinen. Käykää sisään, herrat.\n\nD'Artagnan totteli, sillä Athos puhui juhlallisella äänellä ja ylevän\nnäköisenä, niinkuin hän olisi ollut itse Jumalan lähettämä tuomari. Ja\nd'Artagnan'in perästä tuli sisään Porthos, Aramis, lord Winter ja\npunaviittainen mies.\n\nNeljä palvelijaa vartioitsivat ovea ja ikkunaa.\n\nMylady oli vaipunut rahillensa kädet ojennuksissa, ikäänkuin kokien\nmanata pois tuota kauheata näkyä. Kun hän huomasi lankonsa, päästi hän\nhirveän huudon.\n\n-- Ketä te etsitte? kysyi mylady.\n\n-- Me etsimme, sanoi Athos, Charlotta Backson'ia, joka ensin nimitti\nitseänsä kreivinna de la Fère'ksi ja sitten lady Winteriksi,\nScheffield'in paronessaksi.\n\n-- Minä se olen, minä se olen, sopersi hän suurimman kauhun vallassa.\nMitä te minusta tahdotte?\n\n-- Me tahdomme tuomita teidät rikoksienne mukaan; sanoi Athos; teillä on\nvapaus puollustaa itseänne; todistakaa itsenne syyttömäksi, jos voitte.\nHerra d'Artagnan, lausukaa te ensin syytöksenne.\n\nD'Artagnan astui esiin.\n\n-- Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista eilen\nillalla kuolleen Constance Bonacieux'in myrkyttämisestä.\n\nHän kääntyi Porthoksen ja Aramiksen puoleen.\n\n-- Me todistamme syytöksen oikeaksi, sanoivat yht'aikaa molemmat\nmuskettisoturit.\n\nD'Artagnan jatkoi:\n\n-- Jumalan ja ihmisten edessä syytän minä tätä naista siitä, että hän on\naikonut myrkyttää minut itseni viinillä, jonka hän lähetti minulle\nVilleroi'sta, ilmoittaen samalla mukana olleessa väärässä kirjeessä,\nettä viinin olivat lähettäneet muka minun ystäväni. Jumala pelasti\nminut, vaan toinen kuoli minun sijassani, mies, jonka nimi oli\nBrisemont.\n\n-- Me todistamme tämänkin syytöksen oikeaksi, sanoivat Porthos ja Aramis\nyhteen ääneen.\n\n-- Jumalan ja ihmisten edessä, jatkoi d'Artagnan, syytän minä tätä\nnaista siitä, että hän on koettanut saada minua murhaamaan kreivi de\nWardes'in, ja kun täällä ei ole ketään, joka voisi todistaa tämän\nsyytöksen oikeaksi, niin minä todistan sen itse. Minä olen puhunut.\n\nJa d'Artagnan astui toiselle puolelle huonetta Porthoksen ja Aramiksen\nkanssa.\n\nParooni lähestyi nyt vuorostaan.\n\n-- Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista siitä\nettä hän on murhauttanut herttua Buckingham'in.\n\n-- Herttua Buckingham murhattu! huudahtivat kaikki läsnäolijat yhteen\nääneen.\n\n-- Niin, sanoi parooni, murhattu. Sen varoituskirjeen johdosta, jonka\nte, herra d'Artagnan kirjoititte minulle, otatin minä kiini tämän naisen\nja jätin hänet erään rehellisen palvelijan huostaan; hän vietteli sen\nmiehen, pisti puukon hänen käteensä, sai hänet tappamaan herttuan, ja\nehkäpä juuri tällä hetkellä Felton parhaillaan suorittaa verellänsä\ntämän hornanhengen rikosta.\n\nTuomareita värisytti, kun he kuulivat noita tähän saakka tuntemattomia\nrikoksia.\n\n-- Siinä ei kumminkaan vielä ole kaikki, jatkoi lord Winter; veljeni,\njoka oli määrännyt teidät perilliseksensä, kuoli kolmessa tunnissa\neriskummalliseen tautiin ja hänellä oli mustansinisiä täpliä yli koko\nruumiin. Kuinka kuoli teidän miehenne, kälyni?\n\n-- Voi kauhistusta! huudahtivat Porthos ja Aramis.\n\n-- Buckingham'in murhaaja, Felton'in ja veljeni murhaaja, minä vaadin\nteille rangaistusta ja julistan, että ell'ei sitä myönnetä, rankaisen\nminä itse.\n\nLord Winter asettui d'Artagnan'in sivulle, jättäen paikkansa uudelle\nsyyttäjälle.\n\nMylady antoi päänsä painua käsiinsä ja koki koota hirmuiseen häiriöön\njoutuneita ajatuksiansa.\n\n-- Nyt on vuoro minun, sanoi Athos vapisten, niinkuin leijona vapisee\nnähdessään käärmeen, nyt on vuoro minun. Minä menin naimisiin tämän\nnaisen kanssa, silloinkuin hän oli nuori tyttö; minä nain hänet, vaikka\nperheeni oli sitä vastaan; minä annoin hänelle omaisuuteni, nimeni, ja\neräänä päivänä huomasin minä että tämä nainen on kunniattomaksi\njulistettu; hänellä oli polttomerkki olkapäässä.\n\n-- Ah, sanoi mylady, nousten seisovilleen, minä rohkenen kysyä, voiko\nkukaan sanoa, mikä tuomioistuin on langettanut minut tähän häpeälliseen\nrangaistukseen; minä rohkenen kysyä, voiko kukaan ilmoittaa ken sen\ntuomion on pannut toimeen.\n\n-- Hiljaa, sanoi eräs ääni. Tähän on minun vastattava. Ja punaviittainen\nmies astui nyt esille.\n\n-- Ken on tuo mies? ken on tuo mies? huudahti mylady, kauhistuksen\ntukahduttamana, ja hänen hivuksensa nousivat pystyyn hänen\nlyijynkarvaisessa päässänsä, ikäänkuin ne olisivat eläneet.\n\nKaikkien silmät kääntyivät tuohon mieheen, sillä ei kukaan, paitsi\nAthos, häntä tuntenut.\n\nAthoskin katsoi häntä yhtä hämmästyneenä kuin muut, sillä hän ei\ntiennyt, millä tavoin tuo vieras saattoi olla sekoittuneena tähän\nhirveään näytelmään, joka nyt lähestyi loppukohtaustansa.\n\nAstuttuansa hitailla, juhlallisilla askeleilla niin lähelle mylady'ä,\nettä heitä eroitti toisistaan vaan pöytä, otti tuntematon naamarin pois\nkasvojensa edestä.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä katseli mylady kasvavalla kauhulla noita\nkalpeita kasvoja, joita kehyksenä ympäröi musta tukka ja poskiparta, ja\njotka ilmaisivat jäistä tunteettomuutta.\n\n-- Oi, ei, ei, huudahti hän sitten äkkiä, nousten rahiltaan ja vetäytyen\nseinään saakka, ei, tuo on hornan kummitus, ei se ole hän! Apua, apua!\nhuusi hän käheällä äänellä, kääntyen seinään päin, ikäänkuin avataksensa\nkäsillään pääsyä ulos.\n\n-- Mutta ken te sitten olette? huusivat kaikki todistajat tähän.\n\n-- Kysykää tuolta naiselta, sanoi punaviittainen mies, sillä näettehän\nettä hän tuntee minut.\n\n-- Lille'n pyöveli, Lille'n pyöveli! huudahti mylady mielettömän\nkauhistuksen vallassa, koettaen pitää käsillään kiini seinästä,\npysyäksensä pystyssä.\n\n-- Kaikki vetäytyivät sivulle ja punaviittainen mies seisoi yksin\nkeskellä huonetta.\n\n-- Oi, armoa, armoa! Säästäkää, huusi tuo kurja onneton, heittäytyen\npolvilleen.\n\nTuntematon odotti kunnes taas tuli hiljaisuus.\n\n-- Sanoinhan minä että hän minut tuntisi, jatkoi hän. Niin, minä olen\nLille'n pyöveli, ja minun historiani on seuraava:\n\nKaikkien silmät olivat kääntyneet tuohon mieheen, jonka sanoja nyt\nkuunneltiin uteliaassa ahdistuksessa.\n\n-- Tuo nuori nainen oli muinoin nuori tyttö, yhtä ihana kuin vielä\ntänäpäivänä. Hän oli nunna benediktiluostarissa Templemor'issa. Nuori,\nhurskas, jumalismielinen pappi toimitti siinä luostarissa\njumalanpalvelusta; tuo nunna päätti vietellä hänet ja onnistui. Hän\nolisi voinut vietellä vaikka pyhimyksen.\n\nMolempien luostarilupaukset olivat pyhät ja peräyttämättömät; heidän\nyhteytensä ei voinut kestää kauvan, sortamatta heitä kumpaakin\nperikatoon. Hän sai papin taipumaan siihen, että he poistuisivat\nseudusta ja menisivät aivan toiselle puolelle Ranskaa, jossa voisivat\nelää tuntemattomina; mutta siihen tarvittiin rahaa. Sitä ei\nkumpaisellakaan ollut. Pappi varasti pyhät astiat ja möi ne: mutta juuri\nkun he valmistautuivat pakoon, otettiin heidät kiini.\n\nKahdeksan päivän kuluessa oli hän houkutellut puoleensa vanginvartijan\npojan ja päässyt pakoon. Nuori pappi tuomittiin kymmenvuotiseen\nvankeuteen ja saamaan polttomerkin. Minä olin pyövelinä Lille'n\nkaupungissa, niinkuin tämä nainen on sanonut. Minun oli pakko merkitä\ntuo rikoksen tehnyt, joka, herrat, oli minun veljeni!\n\nSilloin minä vannoin että tuon naisen, joka oli saattanut hänet\nturmioon, ja joka oli enemmän kuin hänen rikostoverinsa, koska hän oli\nhänet vietellyt rikokseen, pitäisi joutua ainakin saman rangaistuksen\nalaiseksi. Minä aavistin, minne hän oli piiloutunut, minä ajoin häntä\ntakaa, saavutin hänet, sidoin hänet ja painoin häneen saman\nliljanmerkin, jonka olin painanut veljeeni.\n\nSeuraavana päivänä, kun olin palannut Lilleen, onnistui minun veljeni\npäästä karkuun; minua syytettiin osalliseksi hänen pakoonsa ja minut\ntuomittiin hänen sijaansa vankeuteen kunnes hän itse sinne tulisi\nvapatahtoisesti. Veliparkani ei tiennyt tästä tuomiosta; hän oli\nuudestaan liittynyt tuohon naiseen; he olivat paenneet yhdessä Berryyn\nja siellä oli hän saanut pienen papinpaikan. Tämä nainen oli olevinaan\nhänen sisarensa.\n\nTilanhaltija, jonka tiluksilla papin kirkko oli, näki tuon valesisaren\nja rakastui häneen, rakastui siihen määrään, että pyysi häntä\nvaimoksensa. Silloin hylkäsi hän sen, jonka hän oli syössyt turmioon ja\nliittyi siihen, jonka hän aikoi syöstä, ja hänestä tuli kreivinna de la\nFère.\n\nKaikkien silmät kääntyivät Athokseen, jonka oikea nimi tuo mainittu oli\nja joka nyykäytti päätänsä osoitteeksi että kaikki, mitä pyöveli oli\npuhunut, oli totta.\n\n-- Silloin, jatkoi viimemainittu, palasi veliraukkani Lilleen,\nmieletönnä, epätoivoisena ja varmalla aikeella lopettaa elämänsä,\nsittenkuin tuo nainen oli ryöstänyt häneltä kaikki, kunnian ja\nonnellisuuden; kun hän sitten sai tietää että minut oli tuomittu\nvankeuteen hänen tähtensä, ilmaisi hän itsensä ja hirttäytyi samana\niltana vankihuoneensa ikkunaan.\n\nTuomarini vapauttivat minut heti kuin ruumis oli todistettu veljekseni.\n\nTästä rikoksesta häntä syytän; tämä oli syy minkä vuoksi poltin häneen\nliljanmerkin.\n\n-- Herra d'Artagnan, sanoi Athos, mitä rangaistusta vaaditte tälle\nnaiselle?\n\n-- Kuolemanrangaistusta, vastasi d'Artagnan.\n\n-- Mylord Winter, jatkoi Athos, mitä rangaistusta te vaaditte tälle\nnaiselle?\n\n-- Kuolemanrangaistusta, toisti lord Winter.\n\n-- Herrat Porthos ja Aramis, sanoi Athos, te, jotka olette hänen\ntuomareitansa, mihin rangaistukseen tuomitsette tämän naisen?\n\n-- Kuolemanrangaistukseen, vastasivat molemmat muskettisoturit kolkolla\näänellä.\n\nMylady päästi hirveän voivotuksen ja tuli polvillansa ryömien muutamia\naskeleita lähemmäksi tuomareitansa.\n\nAthos ojensi kätensä häntä vastaan.\n\n-- Charlotta Backson, kreivinna de la Fère, mylady Winter, sanoi hän,\nteidän rikoksenne ovat väsyttäneet ihmiset maan päällä ja Jumalan\ntaivaassa. Jos osaatte jotakin rukousta, niin rukoilkaa se; sillä teidät\non tuomittu kuolemaan ja teidän täytyy kuolla.\n\n-- Kuultuansa nämä sanat, jotka eivät jättäneet hänelle enää toivon\nkipinää, kohosi mylady koko pituuteensa ja tahtoi puhua; mutta voimat\npettivät. Hän tunsi voimakkaan, leppymättömän käden tarttuvan häntä\nhiuksiin ja vetävän häntä pois yhtä hellittämättömästi kuin kova onni\nvetää ihmistä turmioon. Hän ei koettanutkaan vastustella; hän meni ulos\nmajasta.\n\nLord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis menivät ulos hänen\njälessänsä. Palvelijat seurasivat herrojansa ja huone jäi autioksi,\nikkuna rikki, ovi auki, ja savuava lamppu synkästi palamaan pöydälle.\n\n\n\n\nLXII.\n\nMestaus.\n\n\nYö oli melkein puolessa; kuu, jolle myrskyn viimeiset mainingit antoivat\nveripunaisen hohteen, nousi melkein jo sirpinmuotoisena, vähenemässä\npäin kun oli, Armentières'in kylän takaa, valaisten heikosti taustaa,\njota vasten kylän rakennukset ja erittäinkin kellotapulin korkea\nluuranko mustina kolkosti seista rojottivat. Heidän edessänsä vieritteli\nLys-virta laineitansa, jotka näyttivät melkein lyijyltä, ja toisella\nrannalla näkyi mustia metsiköitä vasten myrskyistä taivasta, jota\npaikkapaikoin peitti paksut kuparinkarvaiset pilvet. Vasemmalla ojenteli\nvanha, hyljätty tuulimylly liikkumattomia siipiänsä ja sen komeroista\nkuului yöhuuhkajan läpitunkeva, ajoittainen, yksitoikkoinen huuto.\nSiellä täällä kedolla molemmin puolin tietä, jota myöten tämä synkkä\nsurusaatto kulki, näkyi muutamia lyhyitä ja paksuja puita, jotka\nnäyttivät vaivaisilta kääpiöiltä ja ikäänkuin kyyristivät muutenkin\nkyyryisiä niskojansa, tirkistelläksensä ihmisiä tällä synkällä hetkellä.\n\nLeveä salama leimahti silloin tällöin ympäri koko taivaan, kiemurrellen\nmustien metsikköjen päällitse ja viilsi kuin hirveä turkkilainen\nkourusapeli taivaan ja veden erillensä. Mutta muutoin oli ilma\ntyyntynyt, ei ainoatakaan tuulahdusta liikkunut raskaassa ilmassa.\nHaudan hiljaisuus painoi koko luontoa, maa oli märkä ja liukas sateesta\nja virkistynyt ruoho tuoksusi tuoreemmin.\n\nKaksi palvelijaa talutti mylady'a käsivarresta, kumpikin puoleltansa.\nPyöveli kulki takana ja lord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja\nAramis pyövelin takana.\n\nPlanchet ja Bazin kulkivat viimeisinä.\n\nTaluttajat veivät mylady'n rantaan. Hänen suunsa oli mykkä, mutta hänen\nsilmänsä puhuivat sanomattoman kaunopuheliaasti, rukoillen jokaista,\nkehen ne kääntyivät.\n\nKun hän sattui joutumaan saattoseurasta hiukan edelle, sanoi hän\npalvelijoille:\n\n-- Te saatte tuhannen pistole'a kumpikin, jos autatte minua pakoon; vaan\njos jätätte minut herrojenne käsiin, ovat minun kostajani aivan lähellä\nja he antavat teidän kalliisti maksaa minun kuolemani.\n\nGrimaud oli kahdella päällä. Mousqueton'in kaikki jäsenet vapisivat.\n\nAthos, joka oli kuullut mylady'n äänen, lähestyi joutuisasti; lord\nWinter samoin.\n\n-- Pois palvelijat! sanoi hän; hän on puhunut heille; silloin he eivät\nole enää täysin luotettavia.\n\nHuudettiin esille Planchet ja Bazin, jotka rupesivat Grimaud'in ja\nMousqueton'in paikalle.\n\nKun he olivat tulleet virran reunalle, astui pyöveli mylady'n luokse ja\nsitoi hänen jalkansa ja kätensä.\n\nSilloin katkaisi hän äänettömyyden ja huudahti:\n\n-- Te olette pelkuria, kataloita murhaajia; teitä on kymmenen tappamassa\nyksinäistä naisraukkaa; varokaa itseänne; ell'en saa apua, kostetaan\nminun puolestani ainakin.\n\n-- Te ette ole nainen, sanoi Athos kylmästi, te ette ole ihmissukua, te\nolette hirviö, peto, joka on päässyt hornasta karkuun, ja jonka me\najamme sinne takaisin.\n\n-- Ah, herrat hyveen ystävät, sanoi mylady, muistakaa että se teistä,\njoka koskettaa hiuskarvaakaan päästäni, on vuorostaan murhaaja?\n\n-- Pyöveli voi tappaa, olematta siltä murhaaja, sanoi punaviittainen\nmies, läimäyttäen leveää miekkaansa; hän on lopullinen tuomari, ei\nmitään muuta: _Nachrichter_, niinkuin naapurimme saksalaiset sanovat. Ja\nkun hän tätä sanoessaan sitoi häntä, päästi hän pari kolme kiljahdusta,\njotka tekivät synkän ja eriskummallisen vaikutuksen, kaikuen yössä ja\nhälveten metsän syvyyteen.\n\n-- Mutta jos minä olen rikoksellinen, jos minä olen tehnyt ne pahat\ntyöt, joista te minua syytätte, ulvoi mylady, niin vetäkää minut\ntuomioistuimen eteen; te ette ole mitään tuomareita, jotka voisitte\nminua tuomita.\n\n-- Minä ehdottelin teille Tyburn'ia, sanoi lord Winter; minkätähden ette\ntahtoneet tulla sinne?\n\n-- Sentähden että minä en tahdo kuolla, huudahti mylady, ponnistellen\nvastaan, minä olen liian nuori kuolemaan!\n\n-- Nainen, jonka te myrkytitte Béthune'ssa, oli vielä nuorempi kuin te,\nrouva, ja hän on kumminkin kuollut, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Minä menen luostariin, minä otan hunnun ylleni, sanoi mylady.\n\n-- Te olitte luostarissa, sanoi pyöveli ja sieltä te lähditte,\nsyöstäksenne veljeni turmioon.\n\nMylady kiljahti kauhistuksesta ja vaipui polvilleen.\n\nPyöveli otti häntä kainaloista, nosti hänet pystyyn ja rupesi viemään\nhäntä veneesen.\n\n-- Jumalani, Jumalani, aiotteko hukuttaa minut?\n\nNuo huudot olivat niin sydäntä särkeviä, että d'Artagnan, joka alussa\noli ollut kiihkein ajamaan mylady'ä takaa, vaipui nyt istumaan eräälle\nkannolle, laski päänsä kämmentensä väliin ja tukki korvansa, mutta\nsittenkin kuuli hän mylady'n uhkailevan ja kirkuvan.\n\nD'Artagnan oli nuorin kaikista näistä miehistä, hänen luontonsa\nmasentui.\n\n-- Oh, minä en voi nähdä tätä hirveätä näytelmää, sanoi hän; minä en voi\nmyöntyä siihen että tämä nainen kuolee tuolla tavoin!\n\nMylady kuuli nuo sanat; hänessä syttyi toivon kipinä.\n\n-- D'Artagnan, d'Artagnan! huudahti hän, muista, että minä sinua kerta\nrakastin!\n\nNuori mies nousi seisovilleen ja astui askeleen häneen päin.\n\nMutta nyt nousi Athoskin, veti miekkansa ja asettui hänen tiellensä.\n\n-- Jos astut vielä askeleenkaan, d'Artagnan, sanoi hän, niin me\nmittelemme miekkoja!\n\nD'Artagnan laskeutui polvilleen ja rukoili.\n\n-- Kas niin, jatkoi Athos, tee tehtäväsi, pyöveli!\n\n-- Mielelläni, arvoisa herra, sanoi pyöveli, sillä yhtä varmaan kuin\nolen katolilainen, yhtä varmaan uskon tekeväni oikein, kun mestaan tämän\nnaisen.\n\n-- Hyvä on.\n\nAthos astui askeleen mylady'ä kohden.\n\n-- Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, kaiken sen pahan, mitä olette\nminulle tehneet; minä annan teille anteeksi menetetyn tulevaisuuteni,\nloukatun kunniani, tahratun rakkauteni ja ikipäiviksi kadottamani\nonnellisuuden sekä sen epätoivon, johon olette minut syösseet. Kuolkaa\nrauhassa!\n\nLord Winter lähestyi nyt vuorostaan.\n\n-- Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, veljeni myrkyttämisen ja\nBuckingham'in murhan. Minä annan teille anteeksi Felton-raukan kuoleman.\nMinä annan teille anteeksi teidän murhayrityksenne minua itseäni\nvastaan. Kuolkaa rauhassa!\n\n-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, pyydän teiltä anteeksi, rouva, että\npetollisen, aatelismiehelle arvottoman menettelyn kautta herätin teissä\nvihan itseäni vastaan, ja sen sijaan annan minä teille anteeksi\nonnettoman ystävättäreni murhaamisen ja teidän julman kostonne; minä\nannan teille anteeksi ja itken teidän puolestanne. Kuolkaa rauhassa!\n\n-- _I am lost_, mutisi mylady englanninkielellä, _I must die_. Nyt nousi\nhän seisovilleen ja loi ympärillensä muutaman noita kirkkaita\nsilmäyksiä, jotka näyttivät välähtävän kuin tulisilmästä.\n\nHän ei nähnyt mitään.\n\nHän kuunteli, vaan hän ei kuullut mitään.\n\nHänen ympärillänsä oli vaan vihollisia.\n\n-- Missä minun on kuoleminen? kysyi hän.\n\n-- Toisella rannalla, vastasi pyöveli.\n\nNyt vei hän mylady'n veneesen, ja kun hän itse oli astumaisillaan hänen\njälestänsä, antoi Athos hänelle erään summan rahaa.\n\n-- Kas tässä, sanoi hän, mestauspalkka; nähtäköön, että me teemme\nniinkuin tuomarit.\n\n-- Hyvä, sanoi pyöveli ja tietäköön tämä nainen vuorostaan ett'en minä\ntoimita ammattiani, vaan teen velvollisuuteni.\n\nJa hän heitti rahat virtaan.\n\nVene poistui toiselle rannalle, vieden mukanansa pahantekijän ja\npyövelin. Kaikki muut jäivät toiselle rannalle, jossa he laskeutuivat\npolvilleen.\n\nVene liukui vitkalleen lauttausväylää myöten erään vaalean pilven\nvalossa, joka sillä hetkellä häilyi veden pinnan yllä.\n\nVeneen nähtiin laskevan maihin toisella rannalla; henkilöt siellä\nkuvastuivat mustina punertavaa taivasta vasten.\n\nYli mennessä oli mylady'n onnistunut purkaa irti köysi, jolla hänen\njalkansa olivat kytketyt; kun päästiin rantaan, hyppäsi hän keveästi\nmaalle ja lähti juoksemaan pakoon.\n\nMutta maa oli kostea; kun hän oli päässyt rantatörmälle, nuljahti hänen\njalkansa ja hän putosi polvilleen.\n\nVarmaankin valtasi hänet nyt taikauskoinen ajatus; hän näki että taivas\nkielsi häneltä apuansa ja hän jäi samaan asemaan, mihin hän oli\npudonnut, pää alaspäin ja kädet ristiin liittyneinä.\n\nNyt nähtiin toiselta rannalta pyövelin verkalleen kohottavan molemmat\nkäsivartensa, kuun valo välähti hänen leveän miekkansa terällä, molemmat\nkäsivarret laskeutuivat taas, kuului miekan suhaus, uhrin kiljahdus, --\ntyö oli tehty.\n\nPyöveli riisui päältänsä punaisen viittansa, levitti sen maahan, asetti\nruumiin siihen ja heitti siihen myös pään, sitoi viitan neljästä\nkulmasta kokoon, nosti kuorman hartioillensa ja palasi veneesen.\n\nKun hän oli tullut keskelle Lys-virtaa, pysähdytti hän veneen ja huusi\nkovalla äänellä, pitäen kuormaansa virran yllä:\n\n-- Tapahtukoon Jumalan oikeus!\n\nJa hän pudotti ruumiin virran syvimpään kohtaan, ja sinne se katosi\njäljettömiin.\n\nKolmen päivän perästä neljä muskettisoturia saapuivat Pariisiin; he\neivät olleet viipyneet yli lomaluvan, ja samana iltana kuin he tulivat,\nmenivät he tavalliselle tervehdyskäynnille herra de Tréville'n luokse.\n\n-- No, hyvät herrani, kysyi tuo uljas kapteeni, olikos teillä paljo\nhuvia retkellänne?\n\n-- Oli hirveän paljo! vastasi Athos omasta ja toveriensa puolesta.\n\n\n\n\nLXIII.\n\nPäätös.\n\n\nPysyen kardinaalille antamassa lupauksessansa, lähti kuningas kuudentena\npäivänä seuraavaa kuuta pääkaupungistansa, vielä aivan hämmästyksissään\nsiitä uutisesta, joka oli alkanut levitä, että Buckingham oli murhattu.\n\nVaikka kuningatar oli saanut tietää vaaran uhkaavan sitä miestä, jota\nhän niin syvästi rakasti, ei hän tahtonut ottaa uskoaksensa, kun\nilmoitettiin hänen kuolemastansa; hänpä vielä sattui aivan\nvaromattomasti huudahtamaan:\n\n-- Se on valhetta; hän on äskettäin kirjoittanut minulle.\n\nMutta seuraavana päivänä täytyi hänen uskoa tuo kamala sanoma todeksi.\nLa Porte, joka, samoin kuin kaikki muut, Kaarlo I:n julistaman käskyn\njohdosta oli pidätetty Englantiin, tuli ja toi mukanansa sen viimeisen\nja surullisen lahjan, jonka Buckingham oli kuningattarelle lähettänyt.\n\nKuninkaan riemu oli ollut hyvin valtava; hän ei huolinut sitä laisinkaan\nsalata, vaan antoi sen puhjeta esiin kuningattarenkin nähden. Niinkuin\nkaikilta heikoilta sieluilta, puuttui myöskin Ludvig XIII:lta\njalomielisyys.\n\nMutta pian muuttui kuningas taas synkäksi ja pahoinvointiseksi; hänen\notsansa ei ollut niitä, jotka pitkäksi aikaa kirkastuvat; hän tiesi,\nettä kun hän palasi leiriin, joutui hän entiseen orjuuteensa; ja\nkumminkin hän palasi sinne.\n\nKardinaali oli kuninkaan lumoova käärme ja kuningas oli lintu, joka\nhyppii oksalta oksalle voimatta lentää pakoon.\n\nNiinpä olikin palaus La Rochelleen peräti surullinen. Erittäinkin olivat\nmeidän neljä ystävystä tovereidensa kummastuksen esineenä; he\nratsastivat toinen toisensa sivulla allapäin, pahoilla mielin, kaiken\nkallella kypärin. Athos oli ainoa, joka jolloinkulloin kohotti leveää\notsaansa, salama välähti hänen silmistänsä, katkera hymy vilahti hänen\nhuulillansa, ja sen perästä vaipui hän toveriensa lailla uinailemaan.\n\nNiin kohta kuin he matkalla La Rochelleen olivat tulleet johonkin\nkaupunkiin ja neljä ystävystä saattaneet kuninkaan asuntoonsa, menivät\nhe joko majapaikkaansa tai johonkin syrjäiseen ravintolaan, jossa he\neivät pelanneet eivätkä juoneet, vaan puhelivat keskenään matalalla\näänellä ja tähystelivät tarkasti, saattoiko kukaan kuulla heidän\npuhettansa.\n\nEräänä päivänä kun kuningas oli pysähtynyt matkalla, ampuaksensa\nharakoita, ja kun neljä ystävystä tapansa mukaan, sen sijaan että\nolisivat ottaneet osaa metsästykseen, olivat menneet erääsen ravintolaan\nvaltatien varrella, tuli pikasanansaattaja La Rochelle'sta ja pysähtyi\nportille juomaan lasin viiniä, jolloin hän tuli katsoneeksi huoneesen,\njossa neljä muskettisoturia istuivat ruokailemassa.\n\n-- Hollaa, herra d'Artagnan! sanoi hän; ettekös se ole te, jonka näen\nsiellä kaukana?\n\nD'Artagnan loi silmänsä puhuttelijaan päin ja huudahti ilosta.\nPuhuttelija oli hänen aaveensa, tuo tuntematon mies, jonka hän oli\nkohdannut Meung'issä, Fossoyeurs'in ja Arras'in kadulla.\n\nD'Artagnan veti miekkansa tupesta ja syöksähti ovelle.\n\nMutta tällä kertaa ei tuntematon lähtenytkään pakoon vaan hyppäsi alas\nsatulasta ja tuli d'Artagnan'ille vastaan.\n\n-- Ah, herrani, sanoi nuori mies, vihdoinkin tapaan teidät! Tällä kertaa\nette pääse käsistäni.\n\n-- Se ei olekkaan enää aikomukseni, herra, sillä tällä kertaa haen minä\nteitä. Kuninkaan nimessä otan minä teidät kiini. Minä sanon, että teidän\ntulee jättää minulle miekkanne, herra, ja ilman vähintäkään\nvastustelemista. Henkenne on kysymyksessä, sen voin sanoa teille jo\nennakolta.\n\n-- Kuka te sitten olette? kysyi d'Artagnan laskien miekkansa alas, mutta\nantamatta sitä kumminkaan vielä pois kädestänsä.\n\n-- Minä olen kreivi de Rochefort, vastasi tuntematon, kardinaali\nRichelieu'n tallimestari, ja minulla on käsky viedä teidät heti paikalla\nHänen ylhäisyytensä luokse.\n\n-- Me olemme juuri palausmatkalla Hänen ylhäisyytensä luokse, herra,\nsanoi Athos lähestyen häntä, ja te kai uskotte kun herra d'Artagnan\nlupaa tulla täältä suoraan La Rochelleen?\n\n-- Minun täytyy jättää hänet vartijan huostaan; hänen tulee saattaa\nhänet leiriin.\n\n-- Me olemme hänen vartijoinansa, herra, aateliskunniamme nimessä. Mutta\naateliskunniamme nimessä vakuutamme me myöskin, lisäsi Athos rypistäen\nkulmiansa, että herra d'Artagnan ei meitä jätä.\n\nKreivi de Rochefort loi silmäyksen taaksensa ja huomasi että Porthos ja\nAramis olivat asettuneet hänen ja oven välille; hän näki olevansa\nkokonaan noiden neljän miehen vallassa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, jos herra d'Artagnan tahtoo jättää minulle\nmiekkansa ja liittää kunniasanansa teidän vakuutukseenne, niin minä\ntyydyn teidän lupaukseenne viedä herra d'Artagnan Hänen ylhäisyytensä\nkardinaalin majapaikkaan.\n\n-- Kunniasanani olkoon siitä teille vakuutena, sanoi d'Artagnan, ja\ntässä on miekkani.\n\n-- Tämä sopii sitä paremmin, lisäsi Rochefort, koska minun tulee jatkaa\nmatkaani.\n\n-- Jos aiotte mennä etsimään mylady'ä, sanoi Athos kylmästi, niin on se\nvallan turhaa, sillä häntä ette enää löydä.\n\n-- Minne hän sitten on joutunut? kysyi Rochefort vilkkaasti.\n\n-- Tulkaa takaisin leiriin, siellä saatte sen tietää.\n\nRochefort seisoi hetkisen mietteissään; mutta kun oltiin vaan päivän\nmatkan päässä Surgères'ista, jonne kardinaali oli tuleva kuninkaalle\nvastaan, päätti hän suostua Athoksen ehdotukseen ja palata heidän\nkanssansa.\n\nSitä paitsi oli tällä palaamisella se etu, että hän sai itse vartioida\nvankiansa.\n\nLähdettiin matkalle.\n\nSeuraavana päivänä kello kolme iltapäivällä tultiin Surgères'iin.\nKardinaali odotti siellä Ludvig XIII:tta. Ministeri ja kuningas\ntuhlasivat kohteliaisuuksia toinen toisillensa ja kiittivät sitä\nonnellista sattumaa, joka oli pelastanut Ranskanmaan sen kaikkein\nkovapintaisimmasta vihollisesta, joka tätä valtakuntaa vastaan oli\nyllyttänyt koko Euroopan. Sitten kardinaali, jolle Rochefort oli\nilmoittanut d'Artagnan'in olevan kiini, ja joka oli halukas mitä\npikemmin kuulustelemaan häntä, heitti jäähyväiset kuninkaalle, pyytäen\nhäntä tulemaan seuraavana päivänä katsomaan sulkua, joka nyt oli valmis.\n\nKun kardinaali iltasella palasi majapaikkaansa La Pierre'n sillan\nluokse, tapasi hän portilla d'Artagnan'in miekatonna, ja kolme\nmuskettisoturia täysissä aseissa.\n\nTällä kertaa ollen voimakkaampi, hän katsoi ankarasti heihin ja antoi\nsilmäyksellä ja kädellä d'Artagnan'ille viittauksen seurata hänen\nmukanansa.\n\nD'Artagnan totteli.\n\n-- Me odotamme sinua täällä, d'Artagnan, sanoi Athos niin kovasti että\nkardinaali sen kuulisi.\n\nHänen ylhäisyytensä rypisti kulmiansa, pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi\nsitten kulkuansa sanaakaan virkkamatta.\n\nD'Artagnan kävi sisään kardinaalin jälessä ja hänen taaksensa asettuivat\nvartijat ovelle.\n\nHänen ylhäisyytensä astui siihen huoneesen, jota hän käytti\ntyöhuoneenansa ja viittasi Rochefort'ille, että hän toisi sisään nuoren\nmuskettisoturin.\n\nRochefort noudatti käskyä ja vetäytyi sitten pois.\n\nD'Artagnan seisoi yksinään kardinaalin edessä, tämä oli hänen toinen\nkeskustelunsa Richelieu'n kanssa, ja hän tunnusti jälkeenpäin, että hän\noli vakuutettu sen olevan myöskin viimeisen.\n\nRichelieu oli jäänyt seisomaan, uunia vasten nojauneena; pöytä oli hänen\nja d'Artagnan'in välillä.\n\n-- Herra, sanoi kardinaali, teidät on otettu kiini minun käskystäni.\n\n-- Niin on minulle sanottu, armollinen herra.\n\n-- Tiedättekö minkä vuoksi?\n\n-- En, armollinen herra, sillä ainoa asia, minkä vuoksi minut voitaisiin\nottaa kiini, on Teidän ylhäisyydellenne vielä tuntematon.\n\nRichelieu katsoi terävästi nuoreen mieheen.\n\n-- Mikä niin? sanoi hän, mitä tämä tietää?\n\n-- Jos armollinen herra suvaitsee ensin ilmoittaa minulle, mistä\nrikoksista minua on syytetty, minä sitten ilmoitan Teidän\nylhäisyydellenne, mitä minä todella olen tehnyt.\n\n-- Teitä syytetään rikoksista, joista korkeampien henkilöiden kuin\nteidän pään täytyy pudota, sanoi kardinaali.\n\n-- Mistä niin, armollinen herra? kysyi d'Artagnan niin levollisesti että\nse hämmästytti itse kardinaaliakin.\n\n-- Teitä syytetään siitä, että olette pitäneet kirjevaihtoa valtakunnan\nvihollisten kanssa, olette vakoilleet valtiosalaisuuksia, olette\nkoettaneet saada erään sotapäällikön tuumat raukeamaan tyhjiksi.\n\n-- Kuka minua semmoisista syyttää, armollinen herra? sanoi d'Artagnan,\njoka aavisti syytöksien olevan kotoisin mylady'stä. Niin, valtakunnan\nlain perusteella rikoksesta merkitty nainen, nainen, joka on mennyt\navioliittoon yhden miehen kanssa Ranskassa, toisen kanssa Englannissa,\nnainen joka on myrkyttänyt toisen miehensä ja on koettanut myrkyttää\nminutkin.\n\n-- Mitä te sanotte, herra? huudahti kardinaali kummastuneena; ja kestä\nnaisesta te puhutte?\n\n-- Lady Winter'istä, vastasi d'Artagnan; niin, lady Winter'istä, jonka\nmoninaiset rikokset Teidän ylhäisyydellenne epäilemättä olivat\ntuntemattomat, koska Teidän ylhäisyytenne kunnioitti häntä\nluottamuksellansa.\n\n-- Herra, sanoi kardinaali, jos lady Winter on tehnyt niitä rikoksia,\njoista te olette häntä syyttäneet, on hän saapa rangaistuksensa.\n\n-- Hän on jo saanut, armollinen herra.\n\n-- Kuka on hänet rangaissut?\n\n-- Me.\n\n-- Onko hän vankeudessa?\n\n-- Hän on kuollut.\n\n-- Kuollut! toisti kardinaali, joka ei voinut uskoa korviansa; kuollut!\nSanoitteko että hän on kuollut?\n\n-- Kolmasti koetti hän murhata minua ja minä annoin hänelle anteeksi;\nmutta hän murhasi sen naisen, jota minä rakastin. Silloin minun ystäväni\nja minä otimme hänet kiini ja tuomitsimme hänet kuolemaan.\n\nD'Artagnan kertoi nyt, kuinka rouva Bonacieux oli myrkytetty Béthune'n\nkarmeliittaluostarissa, kuinka mylady oli tuomittu yksinäisessä talossa\nja mestattu Lys-virran rannalla.\n\nVäristys kulki kardinaalin ruumiin lävitse, vaikka hän ei hevillä\nvapissut.\n\nMutta yht'äkkiä, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä,\nkirkastui kardinaalin tähän saakka synkkä muoto, ja kuvasti vihdoin\ntäydellistä lempeyttä.\n\n-- Te olette siis, sanoi hän äänellä, jonka lauhkeus oli täydessä\nristiriidassa hänen sanojensa ankaruuteen, itse ruvennut tuomariksi,\najattelematta, että ne, joille ei ole annettu toimeksi rangaista, ovat\nmurhaajia.\n\n-- Armollinen herra, minä vannon, ett'en minä ole silmänräpäystäkään\naikonut puollustaa henkeäni teitä vastaan. Minä antaudun sen\nrangaistuksen alaiseksi, minkä Teidän ylhäisyytenne suvaitsee minulle\nmäärätä. Minä en pane elämälle niin suurta arvoa että pelkäisin\nkuolemaa.\n\n-- Niin, minä tiedän että te olette rohkea mies, sanoi kardinaali\nmelkein lempeästi; minä voin siis ennakolta sanoa teille että teidät\ntuomitaan, ja tuomitaan kuolemaan.\n\n-- Toinen voisi vastata Teidän ylhäisyydellenne että hänellä on\narmahduskirje taskussa, mutta minä sanon vaan: käskekää, armollinen\nherra, minä olen valmis.\n\n-- Teilläkö armahduskirje? kysyi Richelieu, kummastuneena.\n\n-- Niin, armollinen herra, vastasi d'Artagnan.\n\n-- Ja kenenkä allekirjoittama? kuninkaanko?\n\n-- Ei, vaan Teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Minun? Oletteko hullu?\n\n-- Armollinen herra epäilemättä tuntee oman käsialansa.\n\nJa d'Artagnan ojensi kardinaalille tuon kallisarvoisen paperin, jonka\nAthos oli ottanut mylady'ltä ja antanut d'Artagnan'ille\nsuojeluskirjeeksi.\n\nHänen ylhäisyytensä otti paperin ja luki hitaasti pannen painon joka\ntavulle:\n\n    \"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun\n    käskystäni ja valtion hyväksi.\n\n                                             Richelieu.\"\n\nKun kardinaali oli nuo rivit lukenut, vaipui hän syviin ajatuksiin,\nmutta ei antanut paperia enää takaisin d'Artagnan'ille.\n\n-- Hän miettii nyt minkälaisen kuolemanrangaistuksen hän minulle määrää,\ntuumaili d'Artagnan itsekseen. No niin, kunniani kautta, hän on saapa\nnähdä kuinka aatelismies kuolee.\n\nNuori muskettisoturi oli parhaalla tuulella kuolemaan sankarin kuoleman.\n\nRichelieu mietti yhä vielä, kierrellen paperia edestakaisin käsissänsä.\nVihdoin kohotti hän päänsä, loi kotkansilmäyksen tuohon rehelliseen,\navonaiseen, älykkääsen muotoon, luki noissa kyynelten kyntelemissä\nkasvoissa kaikki ne tuskat, jotka hän oli kärsinyt viimeksi kuluneen\nkuukauden ajalla ja ajatteli kolmannen, jopa neljännenkin kerran, mikä\ntulevaisuus tuolla kolmenkolmatta vanhalla nuorukaisella voisi olla, ja\nmitä etuja hänen toimensa, rohkeutensa ja älykkäisyytensä voisi tuottaa\nhyvälle isännälle.\n\nToisaalta ajatteli hän että mylady'n rikokset, hänen valtansa, ja hänen\nhelvetillinen neronsa olivat jo useamman kuin yhden kerran häntä\nkauhistaneet. Hän tunsi ikäänkuin salaista iloa siitä että hän nyt oli\nikipäiviksi vapaa tuosta vaarallisesta rikostoverista.\n\nHitaasti repi hän palasiksi paperin, jonka d'Artagnan niin jalosti oli\nhänen käteensä antanut.\n\n-- Minä olen hukassa, mietti d'Artagnan.\n\nHän kumarsi syvään kardinaalille ikäänkuin sanoaksensa: \"Herra, tahtosi\ntapahtukoon!\"\n\nKardinaali lähestyi pöytää ja kirjoitti seisovillaan muutamia riviä\npergamentille, joka jo kahdeksi kolmanneksi osaksi oli kirjoitettu;\nsitten painoi hän sinettinsä sen alle.\n\n-- Tuo on minun tuomioni, sanoi d'Artagnan itsekseen; hän säästää minut\nikävästä Bastiljista ja oikeudenkäynnin pitkällisyydestä. Hän tekee\nsiinä toki kunnon miehen tavalla.\n\n-- Kas tässä, herra, sanoi kardinaali nuorelle miehelle, minä olen\nottanut teiltä valtakirjanne ja annan nyt teille sijaan toisen. Tästä\nvaltakirjasta puuttuu nimi, vaan se on teidän itsenne kirjoitettava.\n\nD'Artagnan otti epäileväisenä paperin ja loi siihen silmäyksen.\n\nSe oli muskettiluutnantin valtakirja.\n\nD'Artagnan lankesi kardinaalin jalkoihin.\n\n-- Armollinen herra, sanoi hän, henkeni on teidän; vallitkaa sitä\nvastaisuudessa; mutta sitä suosioa, jonka olette suvainneet minulle\nosoittaa, minä en ansaitse; minulla on kolme ystävää, jotka ovat paljon\nansiokkaampia siihen...\n\n-- Te olette kelpo nuorukainen, d'Artagnan, keskeytti kardinaali,\ntaputtaen häntä ystävällisesti olalle, mielihyvillänsä siitä että oli\nvoittanut tuon vastahankaisen luonteen. Menetelkää tämän valtakirjan\nkanssa miten tahdotte. Muistakaa vaan, että vaikka nimen kohta siinä on\ntyhjänä, minä annan tämän valtakirjan teille itsellenne.\n\n-- En koskaan ole sitä unhottava, vastasi d'Artagnan; Teidän\nylhäisyytenne saa olla varma siitä.\n\nKardinaali kääntyi ja sanoi kovalla äänellä:\n\n-- Rochefort!\n\nRochefort, joka epäilemättä oli seissut oven takana, astui heti sisään.\n\n-- Rochefort, sanoi kardinaali, tässä näette herra d'Artagnan'in; hän on\nnyt tästä puoleen minun ystäviäni. Syleilkää siis toisianne ja\nkäyttäytykää hyvin, jos tahdotte säilyttää päänne.\n\nRochefort'in ja d'Artagnan'in täytyi syleillä toisiansa; sillä\nkardinaali oli saapuvilla ja katseli heitä valppaasti.\n\nHe menivät yht'aikaa ulos huoneesta.\n\n-- Me tapaamme toisemme, eikö niin, herra, sanoi Rochefort.\n\n-- Milloin vaan tahdotte, vastasi d'Artagnan.\n\n-- Kyllä siihen saamme tilaisuutta, jatkoi Rochefort.\n\n-- No? sanoi Richelieu avaten ovea.\n\nMolemmat miehet hymyilivät toisillensa, puristivat toinen toisensa kättä\nja kumarsivat Hänen ylhäisyydellensä.\n\n-- Me aloimme tulla maltittomiksi, sanoi Athos.\n\n-- Tässä minä nyt olen, ystäväni, sanoi d'Artagnan.\n\n-- Vapaana?\n\n-- Niin, hyvät ystävät, enkä ainoastaan vapaana, vaan armossa ja\nsuosiossa.\n\n-- Siitä sinun pitää meille tarkemmin kertoa.\n\n-- Kyllä, tänä iltana.\n\nTodella meni d'Artagnan jo samana iltana Athoksen luokse, jonka hän\ntapasi tyhjentämässä viinipulloansa, -- toimi, jonka hän täytti\nsäännöllisesti joka ilta.\n\nHän kertoi, mitä hänen ja kardinaalin kesken oli tapahtunut ja sanoi,\nottaen valtakirjan taskustansa:\n\n-- Kas tässä, rakas Athos veikkoseni, tämä on luonnollisesti sinulle\ntuleva.\n\nAthos hymyili tuota tavallista, kaunista, miellyttävää hymyilyänsä.\n\n-- Ystäväni, Athokselle tämä on liian paljo, kreivi de la Fère'lle liian\nvähä. Pidä valtakirja omanasi; se on sinulle tuleva. Ah, Herra nähköön,\nsinä olet sen kylliksi kalliilla hinnalla ostanut!\n\nD'Artagnan lähti nyt Athoksen luota ja meni Porthoksen luokse.\n\nHän tapasi Porthoksen komeaan loistavaan univormuun pukeutuneena, peilin\nedessä seisomassa.\n\n-- Ahaa, sanoi Porthos, vai sinä se olet, rakas ystävä! Kuinka sinun\nmielestäsi tämä puku minua somistaa!\n\n-- Verrattomasti, sanoi d'Artagnan, mutta minä tulen ehdottamaan sinulle\ntoista, joka somistaa sinua paremmin.\n\n-- Mitä? kysyi Porthos.\n\n-- Muskettiluutnantin pukua.\n\nD'Artagnan kertoi Porthoksellekin kardinaalin ja hänen välisen\nkeskustelun ja sanoi, ottaen valtakirjan taskustaan:\n\n-- Kas tässä, ystäväni; täytä tuo paikka nimelläsi. Ja tule kelpo\npäälliköksi minulle.\n\nPorthos silmäili valtakirjaa, ja jätti sen sitten d'Artagnan'ille hänen\nsuureksi hämmästykseksensä.\n\n-- Niin sanoi hän, tämä olisi minulle sangen mieleinen, mutta minä en\nvoisi kylliksi kauvan nauttia tästä suosiosta; sill'aikaa kuin teimme\nretken Béthuneen, kuoli herttuattareni mies, niin että, rakas ystävä,\nkoska vainajan raha-arkku ojentaa minulle syliänsä, niin minä\nnain lesken. Minä koettelen juuri sulhaispukuani; pidä sinä\nluutnantinvaltakirja, ystäväni, pidä se omanasi.\n\nJa hän antoi sen d'Artagnan'ille takaisin.\n\nNuori mies meni Aramiksen luokse.\n\nHän tapasi hänet polvillaan rukoustuolin edessä, otsa painettuna\nrukouskirjaa vasten.\n\nHän kertoi kardinaalin ja hänen välisen keskustelun ja otti kolmannen\nkerran valtakirjan taskustansa.\n\n-- Sinä, meidän ystävämme, meidän valomme, meidän näkymätön\nsuojelijamme, sanoi hän, ota sinä tämä valtakirja; sinä olet ansainnut\nsen paremmin kuin kukaan viisaudellasi ja neuvoillasi, jotka aina ovat\nsaattaneet onnellisiin päätöksiin.\n\n-- Ah, ystäväni, vastasi Aramis, meidän viimeinen seikkailumme on\nminulta kokonaan poistanut elämisen ja miekan käyttämisen halun. Tällä\nkertaa on päätökseni peräytymätön; piirityksen jälkeen menen minä\nlatsaristien veljeskuntaan. Pidä sinä valtakirja omanasi, d'Artagnan;\nasemiehen ammatti sopii sinulle, sinusta tulee urhoollinen ja kelpo\nkapteeni.\n\nKyynelsilmin ja ilosta loistavana palasi d'Artagnan Athoksen luokse,\njoka istui vielä pöydässä lopettelemassa viimeistä malagaansa.\n\n-- No, sanoi hän, hekin hylkäsivät tarjoukseni.\n\n-- Niin, ystäväni, sillä ei kukaan ansaitse sitä paremmin kuin sinä.\n\nJa hän otti kynän ja kirjoitti d'Artagnan'in nimen valtakirjaan ja antoi\nsen sitten hänelle takaisin.\n\n-- Nyt minulla ei ole ketään ystäviä enää, katkeria muistoja vaan!\n\nJa hän antoi päänsä painua kämmentensä väliin, jolloin kaksi kyyneltä\nvalui alas pitkin hänen poskiansa.\n\n-- Sinä olet nuori, vastasi Athos: sinun katkerilla muistoillasi on\nkylliksi aikaa muuttua suloisiksikin.\n\n\n\n\nJälkiliite.\n\n\nKun La Rochelle ei saanut Buckingham'in lupaamaa Englannin laivaston\napua, antautui se vuoden piirityksen perästä; Lokakuun 28 päivänä v.\n1628 allekirjoitettiin antaumuskirja.\n\nKuningas palasi juhlallisesti Pariisiin Joulukuun 23 päivänä samaa\nvuotta. Hänelle valmistettiin riemujuhla, ikäänkuin hän olisi kukistanut\nviholliset eikä ranskalaisia. Hän tuli kaupunkiin Saint-Jaques'in\nesikaupungin kautta viheriäisten kunniaporttien lävitse.\n\nD'Artagnan astui uuteen arvoonsa. Porthos erosi palveluksesta ja nai\nseuraavana vuonna rouva Coquenard'in; tuo niin hartaasti haluttu\nraha-arkku sisälsi kahdeksan tuhatta livreä.\n\nMousqueton sai komean livreen ja nautti onnea, jota hän koko elämänsä\noli uneksinut, nimittäin seista kullattujen vaunujen takana.\n\nTehtyänsä matkan Lothringiin, Aramis katosi kokonaan ja lakkasi\nkirjoittamasta ystävillensä. Rouva de Chevreuse'n kautta saatiin\nsittemmin tietää, että hän oli mennyt Nancy'n luostariin.\n\nBazin oli otettu maalliseksi veljeksi.\n\nAthos pysyi muskettisoturina d'Artagnan'in päällikkyyden alaisena\nvuoteen 1631, jolloin hän, käytyänsä Roussillon'issa, otti myöskin eron\npalveluksesta, sanoen syyksi että hän Roussillon'issa oli perinyt pienen\ntilan.\n\nGrimaud seurasi Athoksen mukana.\n\nD'Artagnan taisteli kolme kertaa Rochefort'in kanssa, ja haavoitti häntä\nyhtä monta kertaa.\n\n-- Luultavasti minä tapan teidät neljännellä kerralla, sanoi hän\nojentaessaan Rochefort'ille kätensä, nostaaksensa häntä jaloilleen.\n\n-- Sitten on parempi sekä teille että minulle, ett'emme taistele enää,\nvastasi haavoitettu. Saakeli! Minä olen teidän ystävänne enemmän kuin\nluulettekaan, sillä aivan ensi kohtaamisestamme asti olisin voinut ottaa\nteiltä hengen, jos vaan olisin maininnut sanankaan kardinaalille.\n\nHe syleilivät toisiansa, tällä kertaa vapaasta tahdosta ja täydellisessä\nsovinnossa.\n\nPlanchet sai Rochefort'ilta kersantin paikan henkivartiossa.\n\nHerra Bonacieux eli hyvin levollisena, ei tiennyt vähintäkään minne\nhänen vaimonsa oli joutunut, eikä suuresti välittänytkään sen\ntietämisestä. Eräänä päivänä oli hän niin varomaton, että muistutti\nkardinaalia olemisestansa. Tämä antoi vastata hänelle, että hän pitäisi\nhuolen hänen vastaisesta toimeentulostansa.\n\nNiinpä, kun hän seuraavana päivänä kello seitsemän iltasella lähti\nkodistansa, mennäksensä Louvreen, ei häntä enää nähty Fossoyeurs'in\nkadulla. Niiden ajatus, jotka luulivat parhaiten asian tietävänsä, oli\nettä hän jossakin kuninkaallisessa linnassa sai elatuksen ja asunnon\nHänen anteliaan Ylhäisyytensä kustannuksella.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Tiedämme kyllä ettei _milady_-nimitystä käytetä muutoin kuin\nsukunimen kanssa yhteydessä. Mutta käsikirjoituksessa oli se sillä\ntavoin, emmekä tahdo ottaa sitä muuttaaksemme.\n\n[2] Espanjalainen kultaraha.\n\n[3] Johannes Krysostomos.\n\n[4] Ranskan peninkulmia.\n\n[5] Häpeällisestä rikoksesta rangaistuille naisille poltettiin siihen\naikaan liljanmuotoinen merkki olkapäähän.\n\n[6] Katolilainen katumusveisu.\n\n\n\n"]