[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp_j1XHG8BXnMTn8u4_UI-ZWEBirdn1GyMvRs-ZHFo5M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},512,"Kysymysmerkkejä; Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi","Heman, Gustaf Adolf (nimim. Kah)",1855,1917,"512-heman-gustaf-adolf-kysymysmerkkeja-kuinka-muikkulan-matin-kirkolla-kavi","512__Heman_Gustaf_Adolf__Kysymysmerkkejä;_Kuinka_Muikkulan_Matin_kirkolla_kävi",null,"romaani",[],[],"fi",1885,24708,151087,false,38119,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi\" by Gustaf Adolf Heman is a fiction work written in the late 19th century. The narrative unfolds around the life and experiences of the character Pohjalammin Matti, who is portrayed as a unique, wise figure in his community. The book captures moments from the rural life of Finland, exploring themes of wisdom, simplicity, and the beauty of human experiences against a rich natural backdrop.  The opening of the book introduces us to the narrator's past experiences and interactions with Matti and his family. The narrator recounts their time spent in a Häme countryside household, characterized by simplicity and warmth, where he bonds with young Matti and learns about life through various conversations. As the story develops, we see glimpses of Matti’s wisdom, which often comes with a touch of humor and a philosophical view on life’s troubles. The chapter lays a foundation for exploring deeper themes such as education, knowledge, and community, all of which are interwoven in the fabric of the narrative. The engaging and observational writing style promises an exploration of both personal and universal truths through the characters’ experiences. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Kehyskertomuksessa opiskelija vetäytyy maaseudun rauhaan ja tutustuu hämäläiseen isäntään, joka luovuttaa hänelle elämänvaiheitaan ja uskonnollista etsintäänsä kuvaavan käsikirjoituksen. Teos kuvaa hengellisiä pohdintoja ja sielunelämän kamppailuja hämäläisessä kyläympäristössä.","Kah'in 'Kysymysmerkkejä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 512. Digikirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän digikirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYSYMYSMERKKEJÄ; KUINKA MUIKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI\n\nKirj.\n\nKah [G. A. Heman]\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, kustantaja.\n\nHämeenlinnassa,\nHämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa,\n1885.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.\n\n\nKeväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oli\nallekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellut\nHelsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessa\nteaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa -- sanalla sanoen:\nollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljasta\nmäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.\n\nMutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen ja\ntutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.\n\nMaalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!\n\nSain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä -- nimi on\nsamantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, \"järven\nrannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta\". Isäntä, iältään\npian neljänkymmenen, oli noita \"hiljaisia maassa\", joissa on jotakin\nnimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä\nkieli hyvissä tuntumissa.\n\nEmäntä -- Esteriksi häntä isäntä puhutteli -- taisi olla muutamaa\nvuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut\nsormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän\nnäytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille\nemännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.\n\nNäköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui\nsyvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.\n\nOli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen\npieni veitikka, minun herttainen ystäväni.\n\nTämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitä\nheloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.\n\nOlin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimme\ntupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle,\nihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimme\nhuomanneet.\n\nKun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta,\njota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhan\nrahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.\n\nKerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: \"Jos viitsitte tuon\nlukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavat\nja toivovat\".\n\nLuin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa,\nvanhassa kopassa.\n\nEhdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.\n\nHän ei mitenkään tahtonut siihen myöntyä, sillä \"mitäs metsäkulmalaisen\nmietteistä maailman luettavaksi on?\"\n\nVoitin kuitenkin hänen epäilyksensä.\n\nSe oli kyllä hyvä, että hän suostui; mutta toiselta puolen saattoi\nkehoitukseni olla turhaa vaivaa, sillä ei ole takeita, saako\n_tämmöinen_ kyhäelmä kustantajaa mistään.\n\nAinoan toivoni perustan siihen, että tämän kyhäelmän saattaa ymmärtää\nkahdellakin tapaa -- aina sen mukaan kuinka kukin tahtoo.\n\nKoettakaa siis kysymysmerkit onneanne; ehkä jostakin sydämestä\nhoukuttelette vastauksen, vastauksen, joka mahdollisuutena siellä on\nuinunut, vaan jäänyt tietämykselle kirkastumatta!\n\nVarustaisin teidät piirtäjänne, Kustaa Uotilan nimikirjoituksella,\nmutta hän itse kielsi nimeänsä kirjan etulehdelle painattamasta.\nAntaisin teille, te kysymysmerkit, jonkin-moisen puolustuslauseenkin,\nmutta mitäs siitä kohtalonne valkenisi, sillä teidän piirtäjänne nimi\non kirjallisuuden kilpakentällä yhtä tuttu kuin Uotilassa asuneen\nylioppilaan nimimerkki Kah.\n\nKah [G. A. Heman].\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- Se on semmoinen rikkiviisas, se Pohjalammin Matti! Ja todella olikin\nMatti merkillinen mies, sen huomasimme me lapsetkin, vaikk'emme oikeen\nälynneet mitä isäni oikeastaan rikkiviisaalla tarkoitti. Koska Matin\nsen aikuisesta kuvasta vielä on muistissani joitakuita piirteitä, niin\npanen ne paperille, päättäköön lukija, oliko Matin viisaus rikkinäistä\nvai eheää. Melkein naapurina me olimme, ei ollut kuin vähän matkaa\nmielestämme tuota metsäistä, kivistä polkua, joka takaha'an kautta vei\nPohjalammin ahoille. \"Virstaksi\" me sitä matkaa puhuttelimme; vaan jos\nse virsta onkaan, niin se on suden juoksema, arveli moni, joka sitä\noudoksesta sattui kulkemaan. Siellä Näätäkorven hallaisella\nkulmakunnalla asui Matti torpassaan, josta teki päivän viikossa\ntaksvärkkiä jalkasin ja talon ruualla.\n\nEi siinä torpassa paljon huoneita ollut; oli siinä pirtti, jossa oli\nsauhunsa viemätön muuri-paha ja yksi pieni akkuna -- siinäkin kaksi\nruutua tuohesta, ja toista kaksi viheriäisestä klasista. Vähän matkaa\npirtistä oli sauna, joka myös teki riihen virkaa; tuonnempana vanha,\npuoleksi lahonnut olkilato. Mutta keskellä lastuista pihaa kasvoi komea\npihlaja, ja saunan seinustalla kiemurteli humalista siintyneiden\nriukujen ympäri.\n\nSiellä eleli Matti muijansa kanssa. Ja kun heillä ei ollutkaan lapsia\nkuin yksi tyttö, joka jo oli toisella kymmenellä, niin oli Matilla\ntilaisuus usein sairastaa \"Laiska-Jaakon tautia\".\n\nEnsikerran eläissäni kävin Pohjalammilla noin rukiinleikkuun aikaan.\nOlin isältäni saanut varsin mahtipontisen toimen, piti viemäni\n\"taksvärkkisanaa\" Pohjalammin Matille. Matti ja isäni, näet, olivat\nsaman talon alustalaisia, ja taksvärkkisana kulki tavallisesti torppari\ntorpparilta hamaan takamaan äärimmäiseen perukkaan. -- Ensimmäiseksi\ntervehti minua kanaparvi, joka samoili pirtin edustalla ja pyristeli\nhöyhen-pukuansa tuulessa.\n\nAstuttuani pirttiin olin kuin hölmö; ällistyneenä jätin hyvän päivän\nsanomatta, sillä niin toisenlaista oli siellä kuin meillä. Matin Kreeta\notti juuri puuropannua pesän suusta, tyttö teki kanoja varten puretusta\nkuppiin, ja nurkassa ammui kirjava vasikka. Elokuun aurinko oli\nkirkkaudellaan tehnyt sen, että silmäni, kuten sanotaan, olivat jääneet\npihalle. En siis varjokkaassa pirtissä oikein nähnyt, miten olla kuinka\nelää, seisahduin vaan oven suuhun, ja, hölmömäisesti kyllä,\n\"Jumalaakaan mainitsematta\".\n\n-- No, Kustaa, mihinkäs vanha mies jäi, kuului Matin tunnettu ääni\nperäsängystä. Hän näkyi nytkin tekevän tavallista työtänsä, s.o.\nlepäävän. Levollisena soi hänen äänensä, vakavasti katseli hän\nnoettuneisin orsiin. Hän oli tietysti tässä sekamelskassa kuni\nkotonansa ainakin.\n\nKun en minä osannut vastata mainittuun kysymykseen mitään, niin toisti\nhän sen vielä:\n\n-- Mihin vanha mies jäi?\n\nMinä luulin hänen isääni tarkoittavan ja vastasin aatos-alta: Oli jo\nvähän myllynki puute, niin isä sanoi, että tarvitsis sitä mennä vaikka\nKorkiakoskiin koittamaan.\n\n-- Istu; mitäs teillä nyt jauhetaan, sanoi hän taas. Minä taisin\npunastua, sillä kasvojani tuntui kuumentavan. Nälkiäisiähän isä myllyyn\nvei, sillä viime kynttilästä oli meillä ostoksessa oltu, ja kun vähän\nrupesi ruisvainiomme kellertämään, niin salavihkaa siitä ensi hätään\nvähän leikattiin. Imeliltä ne jauhot tosin maistuivat, mutta mitäs\nteki!\n\nMutta Matti se kyllä arvasi asian, hän vaan tahtoi kai minua vähän\nkiusottaa, sillä hän sanoi: taitaa olla vanhoja \"laarin laasoksia\"?\n\n-- Hm, vastasin minä epäileväisesti, sillä paha oli mielestäni\nvalhetella paha tottakin puhua.\n\n-- Niin, samahan se on, jutteli Matti, millä vaan Hungerveltti näin\nuutisen rajassa, Uodin koukuissa käpälämäkeen ajetaan.\n\nEnhän minä tuosta paljoa ymmärtänyt, istuin vain ovensuussa olevan\nkaljatynnyrin kupeella ja vaikenin. Totta huomasi Kreetakin minun\ntyhmyyteni, sillä hän sanoi, vieden puurokuppia pöydälle:\n\n-- Se meidän Matti mar osaa!\n\nSitten sanoi hän Matille yksitoikkoisella äänellään:\n\n-- Syö nyt vaan päivällistä ja menee siitä edes lyömään vähän\nsaunapuita, että edes kylpöä saadaan; tekee nyt jotakin edes!\n\n-- Huokaus on oleva töiden väleillä, lausui Matti, katsellen yhä orsiin\nja asettaen sanansa niin kirjakielen mukaisesti kuin ne tässä ovat\nkirjoitettunakin; hän muisti kai sanat niin jostakin lukeneensa.\n\nSilloin ilmoitin minä taksvärkkisanaa tuovani huomiseksi.\n\nMatti katsahti nurkkaan; siellä oli pari sylystä taskukellon suuruisia\nnauriita. Niistä siirsi hän katseensa Kreetaan ja sanoi: Kas kun et\nsinä olekaan vielä listinyt noita nauriinsommia?\n\n-- Kyllä mä he nyt listin, nuhahti Kreeta.\n\nMatti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli\nhänellä kourassa norea koivunvitsa.\n\nÄlä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan\nrupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin\npahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia\ntallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla\nvoiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon\nuudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.\n\nNyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:\n\n-- Mitäs sillä teet?\n\n-- Se on palavitsa.\n\n-- Mitäs sillä teet?\n\n-- Kun sinä jätit nauriit listimättä.\n\n-- Hää?\n\n-- Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.\n\n-- Hm.\n\n-- Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee\nsinulle.\n\n-- Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.\n\nMinä ihmettelin; olin lähteä pois ja sanoin \"Jumalan haltuun\".\n\n-- Jumalan nimeen; niin, ota vanha mies mukaasi, sen kanssa on hyvä\nkulkee, sanoi Matti. En ymmärtänyt mitä myrkyn vanhaa miestä hän\ntarkoitti. Kotona sain sitten tietää, mitä hän tarkoitti ja Matin\nopetus painui syvästi mieleeni. Hyvästihän ne meidän väet ensin\nnauroivat, kuu heille puhuin jutun palavitsasta. Äitini virkkoi: se\nMatti on se rikkiviisas.\n\n-- Voi sitä Kreeta parkaakin sentään, lisäsi isäni.\n\nMutta se juttu ei siihen loppunutkaan.\n\nNäyttää epäilemättä siltä kuin seuraava tapaus olisi sommiteltu eikä\ntodenperäinen; tätä luuloa on vaikea lukijalta poistaa. Vakuutan\nkuitenkin, että asia on ihan tosi, uskottakoon se taikka ei.\nAsia oli näin: Seuraavana päivänä oli sekä Matti että isäni talossa\ntaksvärkissä, ja äitini vei minun ja pienen veljeni Joutsenojan\nniitylle, hän kun sinne meni lehtiä taittamaan. Jo oli päivä\nkulunut puoleen; pikku veljeni makasi levollisesti pärekopassa,\njoka oli ripustettu ladon seinällä kasvavan kuusen oksaan, ja yksi\nhyvän-hajuinen lehtitaakka toisensa perään siirtyi äitini hartijoilta\nlatoon. Ladon etehen seisahtui kerran äitini tähystellen kohti\nkultaista kotiamme, joka ei kaukana ollutkaan. Mitä ihmeen huijausta\nsieltä kuuluikaan? --\n\n-- Ai, ai nyt siellä on porsas päässyt lätistä irti ja on lapsen\nkimpussa, sanoi äitini.\n\nMutta onneksi näkyi lapsi päässeen aidan alitse ja nelijalkainen\nvihollinen jäi toiselle puolelle.\n\nTuokion kuluttua kuului aivan läheltä tuo kimeä huuhunta:\n\n-- Huni, huu, missäs Leena on, kuului ääni.\n\n-- Hu, huu tääll' ollaan, vastasi äitini jotenkin samalla äänen\nkorkeudella.\n\nJa Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui\nluoksemme.\n\n-- Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni\nnauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.\n\n-- Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.\n\n-- On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi\nsurumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.\n\n-- Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.\n\nJa äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin\nkotia.\n\nOnnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli\nehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.\n\n-- Se nyt oli ihmeellinen tapaus, sanoi kotia tultuaan äitini. Ja\nkummallinen se oli, mutta kuitenkin oli se aivan tosi tapaus. Moni sen\npaikkakunnallamme kyllä todistaa. Ja juuri tuo \"sattumus\" on kehottanut\nminua tätä tapausta muistoon panemaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli sunnuntai. Jumalanpalvelus oli jo päättynyt ja kirkkoväet vaelsivat\nkotiansa kohden. Olimme olleet kirkossa mekin, Pohjalammin Matti, isäni\nja minä. Pakistessa siinä käydessä kaikellaista tuli puhe päivän\n\"täkstistäkin\", joka kirkkomiehille paraiten puheenaineeksi sopiikin.\n\n-- Mitäs meinasit, Matti, saarnasta? kysyi isäni.\n\n-- Tuima oli ja totuutta täynnä, vastasi Matti, ja niin se provasti ne\nsanansa paiskelee pitkin kirkkoa aina peräparven trapuille asti.\n\n-- Kyllähän se niin on, terävät ovat sanansa ja nasevat.\n\nVaiti oltiin taas vähän aikaa; hiki hatussa marssimme pitkin\nmetsäpolkua kohti kotiamme. Kotvan kuluttua virkkoi Matti:\n\n-- Sinun tarvitsisi, Aatu, panna tuo poikakloppi kouluun, ei tiedä\nvaikka siitä vielä mitä tulisi, näyttäähän sillä olevan vähän\n\"huntramänttiä\".\n\nSydämeni sykähti kuullessani nuo hiljaisesti lausutut sanat; ihmeellinen\ntaikamaailma nosti niissä sanoissa esirippuansa; oli mieleni hyvä siitä\nettä minulla oli tuota \"huntramänttiä\". Ja tottahan sitä oli, koska\nMatti, itse Pohjalammin viisas Matti niin vakuutti.\n\nEn sentään ollut kuulevinaan koko puhetta, riipasin vaan ohimennessäni\nhaavan lehtiä käteeni ja pureskelin niihin kirjokuvia. Mutta samassa\nkoin olla niin hiljaa kuin suinkin kuullakseni, mitä isä sanoisi.\n\n-- Milläs niitä torppari kouluttelee, oli hänen alakuloinen\nvastauksensa.\n\n-- Pane nyt poika edes pitäjän kouluun aluksi, kehoitti Matti.\n\n-- Saishan sen sinne viedä edes pariksi viikoksi.\n\n-- Mitäs hulluja puhut, sano edes pariksi tärmiiliksi.\n\n\"Huntramäntti\" ja \"tärmiili\", se on kouluoppia se, aattelin minä,\nnoukkasin päivänkukan maasta ja rupesin terälehtiä nyppimään, aivan\nkuin ei olisi asia minuun ensinkään koskenutkaan.\n\nYhä edelleen keskusteli Matti ja isä koulun asioista, ja päätös oli se\nettä Matti otti minun tutkittavaksensa.\n\n-- Kuule Kustaa, hän sanoi, mikä Sepeteuksen poikain isän nimi oli?\n\n-- Sepeteus, vastasin rohkeasti.\n\n-- Oikein, sanoi tutkijani, mutta kun Noalla oli kolme poikaa, Sem, Kam\nja Jaahvetti, niin mikä sen Jaahvetin isän nimi oli?\n\n-- Totta kai se Noa kanssa oli, vastasin.\n\n-- No, jatkoi tutkijani, joka ei niin hevin tahtonut minua päästää, no,\nsanoi hän, mikäs se on, kun oli vesilukko, puuavain, vangit pääsivät\nvallallensa, takaa-ajajat kiini saatiin.\n\nMinä punehduin, en ymmärtänyt, mitä piti vastatani. Isä katsoi minuun\ntutkivasti, kävelin kuin hiilten päällä; ja Matti se oli niin\nhymyilevän-levollinen.\n\n-- Etkö huomaa, auttoi hän, milloin sauvalla vedet aukenivat ja Israel\nkävi vetten keskitse -- --?\n\n-- Silloin, keskeytin minä iloisesti, kun Mooses ojensi sauvansa meren\nyli ja punaisen meren vesi jakautui kahtia.\n\n-- Mistä sen olet lukenut, kysyi hän.\n\nYhdessä henkäyksessä luin minä: Biblianhistoriasta sisältävä sata neljä\njutelmaa kodille ja koululle, jonka on koonnut Kristian Barth, autuuden\nopin tohtori, neljäs painos, kuvilla koristettu.\n\nVoitonriemulla katsoin Mattia silmiin, ja hän virkkoi:\n\n-- Onhan sinulla huntramänttiä.\n\nJa päätökseksi ukkojen keskustelusta tuli, että minä olin pantava\nkouluun. Kun Matti Anongin tanhuan suussa, jossa tiemme erosi, meiltä\njäähyväiset otti, niin pyyhki hän silmiänsä sinisellä nenäliinalla.\nMinusta näytti jotain kyyneleen tapaista niissä kiiltäneen. Ilmoitin\nhavaintoni isällenikin, vaan hän käski minun olla vaiti ja sanoi Matin\nhikeä vain kasvoistansa pyyhkineen.\n\nMutta ihmeellisesti se Matti minun kohtalooni osaa ottikin.\nPertunpäivän huomenis, jolloin oli kouluun mentävä, oli hän taas\nmeillä. Ja kylläpä tarvittiinkin hänen apuansa, sillä äitini\nkäytännöllis-taloudelliset epäilykset olivat vähällä tehdä\nkouluunmenosta palttua. Vielä Matin aikana teki hän, (kunnon muija\nsillä) onnettomuuden prohveetan virkaa.\n\n-- Kyllä siitä vielä musta sika Kustaan eväät syö, sanoi hän.\n\n-- Muista Leena, sanoi vakavasti Matti, että autuaalla on ilo\nlapsistaan.\n\n-- Pannaan nyt poika sinne edes koetteeksi, sanoi isäni.\n\n-- No, jos nyt koetettaisiin, myönsi äiti.\n\nPäätös pantiin kuin pantiinkin toimeen, ja kouluun minä pääsin.\n\nSanotaan puhujan olevan hauskinta puhua itsestänsä, ja myöntää täytyy\nminunkin, että kertomus sujuvammin seuraisi minun kouluretkeäni kuin\nMatin metsäistä, jokapäiväistä polkua. Mutta kun en aiokaan tehdä\nkertomusta itsestäni vaan Matista, niin pyydän lukijaa unhottamaan\npikku Kustaan. Saan kuitenkin sivumennen sanoa, ett'ei hänen\nhuntramänttinsä niin runsasvarainen ollut, sillä usein kyllä on se\nhänet pulaan jättänyt. Jos siis Matti Kustaanpojasta suurta miestä\ntoivoi, niin pettyihän äijäparka aika lailla; vaan jos hän toivoi\npoikanallikan, jota hän kouluun toimitti, kiitollisuudella häntä\nvastaisuudessa muistavan, niin luultiin hänen toivonsa tulleen\ntäytetyksi.\n\nNiin, kertomus kulkee Matin metsäistä polkua, mutta jättää myös monta\naukkopaikkaa, jotka lukija itse hyväntahtoisesti täyttäköön.\n\nOlin ollut pari lukukautta koulussa ja tiesin jo mikä \"tärmiili\" on:\n\"huntramänttiä\" ei minulle kukaan hamaan tähän päivään asti ole\nselittänyt, eikä kertomukseenikaan sen selitys luullakseni kuulu.\nSaanen toki sanoa vaan pikimältään, että sittemmin olen kuullut\n\"jäkermäntti\"-sanaa jotenkin samassa merkityksessä käytettävän.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin. Kuhilaita oli ilmestynyt\npelloille, nälkiäisiä leikattiin meillä niinkuin ennenkin: elokuun\nkuutamo-yöt olivat entistä herttaisempia, syyskuorreita pyydettiin\nahkerasti taajoilla nuotilla, jotka olivat kangastuoleissa kudotut ja\nsiis laittomat. Syksy teki tuloa nopein askelin ja riihiaika oli\nkäsissä.\n\nSunnuntai-iltapäivällä tuli Matti meille, musta kankea partansa oli\najettu, ja omatekoisensa pitkävartiset saappaat oli hänellä jalassa;\ntaniaiset, joita hän tavallisesti jalkineinaan käytti, olivat kai kesän\nkuluessa rikkuneet ja saaneet täysin palvelleina eronsa. Olipa Matilla\nvielä uusi nahkavarsi-piippukin suussa ja vaaleanläntä huopahattu\npäässä. Meidän väki ja minä aattelimme: no, mitähän Matin nyt mielessä\nlienee?\n\nSiinä sitä istuskeli hän isäni kanssa ja tupakoi, äiti se askaroi\nometassa, ja minä -- niin minä en pirtistä hievahtanut, istuin vaan\nuteliaana muurinpenkillä jo odotin kuullakseni, mikä Matin asia olisi.\nMutta eipä näkynyt hänellä olevan kiiruun kierää. Ehdotteli vaan\nisälleni, että \"preistaisivat\" vähän lauluakin. Selvää oli, että minun\noli silloin asia mennä ulos, sillä saattoivathan miehet vaatia minuakin\nlaulamaan, eikä se olisi ollenkaan ollut nyt hupaista. Menin siis ulos,\nkävelin vasikkaha'assa ja noukiskelin puolukoita. Mutta täytyipä siitä\ntaas pirttiinkin tulla. Laulu oli loppunut, ja minä pelkäsin, ett'eihän\nvaan Matti jo ole asiaansa puhunut!\n\nJa pamahtihan vihdoinkin; Matti sanoi tulleensa siihen päätökseen, että\n\"kauppa se auttaa eikä kalavesi\". Olisihan sonnimullikkakin vietävä\nH:linnaan, ja sopisihan silloin olla vähän muutakin rattailla, niinkuin\nvoita, joku lampaankeri j.n.e. Ja olihan jo voitakin ostettuna\nparikymmentä leiviskää, kolme lampaan keriä ja muutama pari pulskia\nmetsoja. Mutta kuu on monta lajia tavaraa, niin saishan olla useampi\nmyyjäkin, vaikka tosin juuri yksikin toimeen tulisi. Kreeta raukka oli\nvähän semmoinen ja tämmöinen, \"plikasta\" taas ei vielä ihmiseksi ollut,\nja sentähden Matti nyt pyysi, jotta minä, joka osasin muka kirjoittaa\nja ymmärsin pännärätinkiä, menisin mukaan; eihän tuosta reisusta palkka\nniin suuri olisi, mutta olisihan ruoka ja saisihan vähän maailmaa\nnähdä.\n\n-- Kyllähän poika mun puolestani mennä saa, sanoi isäni maltillisella\ntavallansa.\n\n-- Eikä minunkaan puolestani estettä ole, lisäsi äiti.\n\nJa matkaan piti lähteä huomen aamulla, päivän koittaessa.\n\nEnkä minä suinkaan sinä yönä paljoa maannut. Illalla tervasin ja\nrasvasin saappaani, jotka isä nosti piittahirrelle, äiti se ei koko\nyönä silmäänsä tyynyyn pannut, sillä hänellä oli tuo tukala seikka\nselvitettävänä, mistä poika housut saisi, sillä entiset, ainokaiseni\nolivat tilassa, joka ei minkään-päivästä arvostelua sietänyt. Ja\npuuttui takki-siekaleesta nappia pari kolme -- --. Valvoin kilpaa äidin\nkanssa katsellen hänen työnsä menestystä; mutta uni voitti vihdoin, ja\nrikas-unelmaisen levon perästä kun nousin, oli \"univormuni\" varsin\nvalmis. Isän parkkumiset olivat muodostuneet minun ala-ulottimieni\nmittaisiksi. \"Harasoo\", huusi isä leikillään, nähdessään minun uljaasti\nkiinnittävän viimeistä takkini nappia. -- -- Mistähän se Matti nyt on\nrahoja niin paljon saanut, tuumaili meidän väki, mutta eihän se meidän\nasia ollut. Ehkä oli löytänyt aarnihaudan Tonttu-kuusen juurelta,\njossa juhannus- ja pyhäinmiesten-yönä usein oli tulenliekkiä nähty.\nMutta pian kuului nuhinaa ulkoa. Siellä Matti sitoi hevostansa\nveräjän-pylvääsen, ja Kreeta kiipesi \"plikan\" kanssa alas kuorman\npäältä, pian olivat he pirtissä; ja vähän vielä pakistuamme lähdimme\nneljässä hengessä Hämeenlinnaa kohden. \"Kailu\" -- se oli härkämullin\nnimi -- oli sidottu ratasten perään, Matti ja minä istuimme korkean\nvoitiinun kannelle, taakse, vähää alemma istui Kreeta, mutta Kailun\nmarssia kiihoitti pihlajaisella raipallaan \"plikka\". Ja liikkeelle\npanevana voimana oli meillä Matin viime pääsiäis-markkinoilla ostama\nValko. -- Ja niin sitä mentiin että kangas kajahteli pyöräin\nkolahduksista.\n\n-- Hai hevonen, sano Krooperi kuttua, äyskäsi Matti ensimmäisessä\nalasmäessä, ja silloin kalahti vähäsen aisassa oleva \"kurjerikello\",\nmutt'ei sitä sentään junanvauhdilla kiidetty, se oli varma; sitä eivät\nolisi myöntäneet Valko-rukan kankeat luut, vaikka Kailu olisikin\njuoksu-marssiin suostunut.\n\nMitähän tästä vielä tuleekaan, aattelin. Mutta eteenpäin aina sentään\nmentiin ja sanottavitta seikkailuitta ehti matkue päivän laskiessa\nensimmäiseen yöpaikkaan. Siellä katseli emäntä porstuan ovelta tuloamme\nja virkki itsekseen, mutta niin kovaa, että sen mekin kuulimme:\n\n-- Mikääs mustalais-joukko tuolta tulee?\n\n-- Näkeehän sen päältäkin, mitä väriä me olemme, vastasi Matti.\n\nMinunkin oli suuni auki sanomassa jotain, mutta jätin sanomatta, sillä\npelkäsin vihoittaa emäntää. Aioin sanoa: itse sinä mustalainen olet,\narvellen tämän kohteliaisuuden kylläkin hyväksi todistukseksi\n\"huntramäntistäni\". -- Yösijan saimme, vaikka vuode ei kaksinen ollut,\nhonkainen permanto vaan ja toisilla pitkä ja leveä penkki.\n\nIlta-aterian toimitti Kreeta eväsmakkomme kannelle, vähä-sanaisena kuin\nainakin. Ja pian oli kuiva, yksinkertainen ateriamme syöty. Väsyneitä\nkun olimme, sillä rattailla istuminen väsyttää -- ja olimmehan\nvuorottain kävelleet Kailun kantapäillä kukin -- niin pian nukahdimme,\nenkä minä ainakaan herännyt, ennenkuin kuulin Kreetan nyhkivän ja\nnuhisevan: nous' ylös poika jo, nouse vaan, että päästään menemään. Kun\nminä sain itseni matkakuntoon, tuli Matti jo ulkoa; hän oli ollut\nhevosta valjastamassa.\n\n-- Nyt on minun silmäni käännetty, taikka on Valko muuttunut piruksi,\nhän sanoi pirttiin tullessaan filosoofin levolla.\n\n-- No, kuinka niin sitten, kysyi korttierin isäntä.\n\n-- Johan nyt vallan hassuja puhuu, nuhahti Kreeta.\n\n-- Onko hevonen noiduttu, tutkasin minä.\n\n-- Vielä se majassa kuului syövän, kun kukon laulamalta ulkona kävin,\nmuistutti emäntä.\n\n-- Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi\ntaaskin Kreeta.\n\n-- Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea\nkuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti.\n\n-- Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta\ninnostuksella.\n\nJa sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi.\nKreeta kumminkin oli varovaisin kaikista, hän käänsi vasemman sukkansa\nnurin, sillä siten sanoi hän silmänsä näkevän asiat oikein.\n\nEikä asia katsomisesta valjennut, ei valjennut hevonenkaan, musta se\noli, ja kiiltävän musta sittekin.\n\n-- Onkohan joku vaan luvatta hevosta vaihtanut kanssanne, sanoi isäntä\nmiettien.\n\nRuvettiin siinä miehissä hevosta katselemaan. Samanlainen oli se\nkooltaan ja ryhdiltään kuin Valkokin, ja olihan vasemmassa takareidessä\nmetsän elävän hampaansijakin, ja oikeassa etupolvessa patti juuri\nniinkuin eileiselläkin juhdallamme; vielä tuo harvajouhinen\ntyppyhäntäkin oli aivan eileisen näkönen.\n\n-- Tuo nyt on ihmeellisempää, kuin se \"ihmeellinen unikirja\", joka oli\nLukkarin Heikulla plakkarissansa vaalissa ollessaan, jupisi Matti.\n\nHevosta tarkastettiin kaikin puolin. Matti silitti sitä vasta karvaa,\nja katso, ihme ja kumma! Karva oli juuresta valkeaa, päällä vaan, sanoi\nMatti, oli ohut \"lakieraus\", joka pian mustasi silittelijän kädet\nmustaksi.\n\n-- Kenen uuspeilin töitä lienee teko tällainen, uteli Matti.\n\n-- Kenenkäs muun kuin Himmeliinin, arveli isäntä. Minkä Himmeliinin,\nkysyi Kreeta, mutta Matti oli totinen ja raappi korvallistaan.\n\n-- Sehän se näillä paikoin on maalarinvirkaa pitänyt, selitti isäntä ja\nkertoi, miten suuri \"hunsvotti\" tuo Himmeliini oli. Hän oli kulkenut\nmaailmat halki maalaillen ja koirankuriansa harjoitellen. Hän oli ollut\nhämäränaikaisilla majatalossa ja juuri silloin oli hän mennyt pois kuin\nme taloon tulimme, vaikk'emme me häntä huomanneet. Arvaten oli hän\nkylän poikaparven kanssa liikkeellä mallassaunoja myöten sulkemassa ja\ntehnyt meillen tuommoisen kepposen.\n\nMutta Matti oli ihmeen levollinen, hän näytti asiaa pitävän vaan\npilanomaisena. Ei siinä siis sen pitempiä puheita pidetty, lähdettiin\ntaas menemään. \"Plikka\" ajoi ensi vuoron Kailua, Matti istui minun\nkanssani voitiinun päälle ja Kreeta asettui entiselle paikalleen. Eilen\noli matkue pysynyt erinomaisen hiljaisena; Kailu vaan oli silloin\ntällöin huutanut, että kangas vastasi. Mutta tänään olivat matkueen\njärjellisetkin osakkaat äänellisempiä.\n\n-- \"Hoi, hoi\", huuteli \"plikka\" tavan takaa.\n\nJa ainakin virstan matkan lauloi Kreeta hiljaan:\n\n    Oleppas verrattava klasiseen kaappiin,\n    Eipä se loukkeita sallikaan;\n    Oleppas verrattava paperiseen paattiin,\n    Eipä ie veden pääll' pysykään vaan.\n\nJa kun tämä laulu oli tarpeenmukaisesti otettu useempaan kertaan, niin\nsitten hän alotti uuden laulun. Isäni oli joskus puhunut, miten Kreeta\nväliin rupesi laulamaan \"omiansa\", semmoisia hyräilyjä, joita ei ollut\nvirsi- eikä muissa kirjoissa. Sellaista hyräilyä piti hän nytkin; Matti\nsiitä ei näkynyt paljoa piittaavan, enkä minäkään sitä osannut juuri\nminään pitää. Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin\nmuistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin:\n\n    Mistä toitte tyttörievun,\n    Kusta kurjan kuljetitte?\n    Tuolta toimme tyttörievun,\n    Tuolta kurjan kuljetimme\n    Ihanaisen nurmen takaa,\n    Kauko niityn kainalosta.\n    Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta.\n    Miksi toitte tyttörievun,\n    Tänne kurjan kuljetitte?\n    Toimme tänne tyttörievun,\n    Tänne kurjan kuljetimme,\n    Kouluhun kovan elämän,\n    Orjan työtä oppimahan\n    Itkun alhossa alati.\n    Ja milloin ja milloin ja milloin\n    Tuska se nimetön loppuu,\n    Tauti se kalvava taukoo?\n    Ja milloin ja milloin ja milloin\n    Mun saatatte onnelan maille\n    Ja kultasen hongiston helmaan?\n    Ja milloin ja milloin ja milloin\n    Viette taasen tyttörievun,\n    Täältä kurjan kuljetatte\n    Ihanaisen nurmen taakse,\n    Kauno niityn kainalohon,\n    Metsän neitsyen salihin,\n    Sinipiian kartanohon?\n    Ja milloin ja milloin ja milloin?\n\nOlipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut,\nvaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista. Sittemmin\nolen arvellut, että noinhan niitä kansanlauluja kai yleensä syntyykin.\nJoku, jonka povessa laulun hetteet herkästi heruvat, laulaa ensin ilmi\ntunteensa, toinen kuulee ja laulaa uudestaan mukaillen vähän omaan\nmalliinsa; ja vihdoin on tunteen onnistunut löytää kaivatut sanat,\njotka verraten täsmälleen vastaavat sen sisällisyyttä; ja silloin on\nyksityisen sydämenpurkaus noussut kansanlaulun arvoon ja kulkee\nvalmiiksi lyötynä, käypänä rahana. Oli kuinka olikaan, Kreeta se oli\ntaaskin laulanut omiansa. Nyt olin omin korvin saanut sen kuulla.\nMinua, poika-nulikkaa ei hän ollut karttanut, vaan antanut\n\"lapsellisuudellensa\" matkan ratoksi vähän vapautta, vaikk'ei hän juuri\nihmisten aikana \"lauluille ruvennut\".\n\n-- Tuommoisia se meidän muija usein laulaa, sanoi Matti äänellä, jonka\nleikillisyys tuntui niin surumieliseltä.\n\n-- Mistäs te Kreeta sellaisia lauluja olette oppinut, uskalsin minä\nkysyä.\n\n-- Mistäs minä niitä olen oppinut, toisti hän ja lisäsi melkein\npuolustavaisesti: tuleehan sitä joutessa jotakin mieleen.\n\nJa niin me kaikellaista pakisten yhä lähenimme Birger Jaarlin\nkaupunkia. Matilla oli tilaisuus osoittaa \"osaavaisuuttansa\" useinkin\nmatkan kuluessa. Niinpä tuli meitä vastaan Looterin Mikko. Hän oli\nmeidän pitäjästä ja näytti olevan tuttu Matin kanssa.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi hän.\n\nVastauksen asemasta tirkisteli Matti eteenpäin, taakse, oikealle ja\nvasemmalle ja viimein korkeuteen, lausuen valittavalla äänellä: ei\nerittäin, vaan pilvess' on.\n\nHuuli vempallaan ajoi Mikko eteenpäin.\n\nMatti oli oikullinen, hän vaati tervehdykseksi tuon täysinäisen\nlauseen: \"Jumal' antakoon hyvää päivää\". Ja kun joku häntä näin\ntervehti, oli hän valmis vastaamaan \"Jumal' antakoon\". Itse hän\nvastaantulijalle lausui tavallisesti: \"Jes' auks\"!\n\n-- Mitäs kuuluu, kysyi eräs talonmies, joka portinvajassa seipäitä teki\nja joka vanhana tuttuna rupesi Matin kanssa pakinoille.\n\n-- Ratasten ratinaa, oli vastaus.\n\nTalonmies katsoa muljahutti alaspäin, sylki kouraansa ja rupesi\nuudestaan seivästä veistämään.\n\nNäin oli Matilla aina joku viisas sana sanottavana oudolle ja tutulle.\nHänen suunsa meni kummalliseen hymyyn aina kun joku hölmistyneenä\nseisoi hänen edessään. En ymmärrä, mikä Mattia asiassa oikein huvitti,\noma viisautensa vai muidenko tuhmuus. Luulenpa melkein, että hän piti\nihmisiä yleensä narrina, joille ei huolinut totista sanaa tuhlata.\nKenties hän piti elämää selittämättömänä ilvenäytelmänä, jonka\nsopusointua ei saanut totisuudella häiritä. Kenties oli Matti parka\nviiden kymmenen elinvuotensa kuluessa tullut huomaamaan, että totinen\nnaama ja juhlallisen painava puhe usein kyllä on yhtä paljon,\n\"todellista totuutta\" kuin Matin tallukat ovat samettia. Kukaties?\nParas on, sanoi Matti kerran isälleni, heittää leikiksi, kun täysi tosi\nnäyttää tässä mailmassa olevan niin vörpaiskatun pilanpäiväistä ja\nnaurettavan hassua.\n\nEikä saanut Mattia matkallamme ymmälle juuri mikään. Kävi tosin vielä\nkerran nolosti ennenkuin H:linnaan pääsimme. Kuljimme juuri kapeaa,\nkivistä ylämäkeä. Arvellen, aprikoiden astui Valko jyrkkää mäkeä,\nvinkkuroiden toiselle ja toiselle puolen niin paljon kuin leveys antoi\nmukaan. Vastahakoisesti ja päätänsä ravistellen mennä jupasti Kailu, ja\nsuloisessa rauhassa astelimme 4-henkisenä takajoukkona me\nkaksijalkaiset. Ja olimme aivan nousemassa mäen harjanteelle, kun\ntoiseltapuolen kuului melkeä melu. Ensiksi sai tällä kertaa suunsa auki\nKreeta.\n\n-- Voi, voi Matti, johan sieltä tulee koko kruunun transportti! Matti\njuoksi kyllä kuormaa hoitamaan, mutta hui, hai, siinä se jo oli\nnelihevosinen \"roikka\" aivan suutasuksin mustaksi-muuttuneen Valkomme\nkanssa, ja samassa silmänräpäyksessä oli rattaamme pyörä tarttunut\ntrossivaunuihin. Ajajat, jotka olivat Venäläisiä sotamiehiä, huusivat\nja huihtoivat käsillänsä.\n\n-- Muschik, durak, biergele, padi, kuului joukosta.\n\nMatti koki irroittaa rattaitaan, iski silmää venäläisille ja lausui\ntuttavanomaisella äänellä: maltsiis, maltsiis!\n\nMutta siitäkös harmaatakit vaan pahemmin suuttuivat; he ropsasivat\nruoskallansa Mattia kerran ja hevosiansa useammin; voimallisesti\nreuhtasivat silloin kruunun pulskeat juhdat; ja pyllähtipä korkea\nkuormamme ojaan, aisain päät katkesivat, satulavyö meni poikki, Valko\nkaatui kellellensä, kuin ammuttu, lampaan kerit ja metsot mätkähtivät\nhuiskin haiskin maantielle. Ja päälle pääteeksi marssi trossivaunujen\nperässä pitkän pitkä jono harmaatakkisia sotamiehiä. Niistä otti yksi\n\"sutiparta\" (kuten Kreeta häntä sittemmin karahteerasi) satulan\npainettinsa nenään, kantoi sen mäen alle, ja heitti vihdoin tien\nviereen. -- Ei se veitikka huolinut vaikka Matti huusi minkä jaksoi:\nprasai prat, nietu ropoti satulaa; ja nauroi se lurjus vaan isoon\nääneen kun Kreeta kiukkuisena huuteli: äl molot, ann' pois satula,\nharasoo, rakkar! -- --\n\nKun minä olin tuonut satulan takaisin ja yhteisin voimin olimme saaneet\nkuormamme rattaille ja taas pääsimme entiseen järjestykseen, päivitteli\nKreeta: voi herrainen aika kun ne pärmänttäs meitä! Minä kysyin\nMatilta, mitä hän Venäläisille sanoikaan, koska ne niin suuttuivat.\nMatti selitti lyhyesti tarkoituksensa olleen sanoa: \"maltas nyt, kyllä\ntässä selitään\"; vähän hätääntyneenä oli hän tämän lauseen kuitenkin\nvenäjäksi tulkinnut väärin, sanoessaan: maltsiis, sillä se on niin\npaljon kuin: pidä suus' kiini. Hänen olisi pitänyt sanoa: pokatii,\npokatii, mutta eihän se siunattu sana silloin tullut hänen kielellensä.\n\n-- Se Matti maarian osaa, ihaili Kreeta.\n\n-- Mutta rientää sitä täytyy, ehtiäksemme ajoissa kaupunkiin; hoi\nValko, hoi Kailu, hoi! Ja niin sitä mentiin askel askeleelta ja tultiin\niltahämärässä Myllymäen kautta Hämeenläänin pääkaupunkiin, tultiin\nmaalatulla hevosella ja maalaamattomilla rattailla. Ja kun Pohjalammin\nrikkiviisas Matti ja hessahtanut Kreeta ovat \"plikkansa\" ja\n\"puukhollarinsa\" kanssa kauppias G:n luona saaneet oivallisen\nmajapaikan, niin jätämme heidät lepäämään ja huomisen päivän kaupoista\nuneksimaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nAamulla menimme varhain torille, ja kauppa kävi noin tavallisesti.\nLampaan kerit saatoimme, Matti ja minä \"ryssän kasarmille\", sillä sinne\nvei meidät ostaja perässänsä. Ja siellä vasta Matin arvo minun\nsilmissäni eneni. \"Piet kopeik, nada nietu\", soi vielä kauan\njälkeenpäin korvissani kaikuna hänen keskustelustaan. Mutta hauskin\nkaikista oli voikauppa. Nauloittain ensin myyskentelimme, ja hyvä oli\nhinta, kuten Matti minulle kuiskasi. Ja kylläpä olikin muijia\nympärillämme.\n\nViisaasti oli Matti säälinyt osan voita pieniin pyttysiin ja rasioihin,\nja ne ne paraite kaupaksi kävivät. Matilla oli täysi työ kaupan\nhieromisessa ja punnitsemisessa, minulla \"kasöörin-virassa\". Kreeta se\nparhaasta päästä silitteli ja ruokki Kailua, \"plikka\" hän taas\nihmetellen silmäili vilkasta elämää ympärillänsä.\n\n-- Mistä isäntä kotosin on, kysyi eräs \"matammi\" sävyisästi, hän oli\nmielestään kai aivan höyli ja alhainen, koska hän \"moukan\" kera\npakinoihin puuttui.\n\n-- Minä olen sieltä rikkaasta Arapiijaasta sen suuren Ananiiaksen\npoika, ja olen perheineni tullut tuomaan hengenelatusta teille, te\nHämäläiset, lausui Matti saarnaavan juhlallisella äänellä.\n\nSiitäkös muijat ällöttelemään. Toiset vihdoin rupesivat nauramaan,\nyksinkertaisemmat päivittelemään, että missä kaukana se semmoinenkin\nmaa lienee?\n\nVähitellen kerääntyi väkeä kuormamme ympärille yhä enemmän. Eräs lihava\nmöhömahainen teurastaja katseli Kailua, miehet silmäilivät Valkoa,\nmuijat Kreetaa, \"plikkaa\" ja minua. Onneksi eräs \"porjari\" osti voimme\nkaikki \"trossikaupassa\", ja kun tiinu oli tyhjennetty porjarin\nrattaille, oli meillä vähäsen hengenvedon aikaa.\n\n-- Onhan teillä maalattu hevonen, ivaili eräs joukosta. Ja todella\nrupesi hepomme karvan äpäräkiilto silmiin pistämään. Satula-vyön ja\naisain kohdalta oli kiiltävä musteus harmaantunut liankarvaiseksi, ja\nkun Valko oli matkalla vähän hionnutkin, niin oli hiki häirinnyt\nmaalauksen sopusointua.\n\nMutta ei ollut Matti millänsäkään; juhlallisesti vastasi hän vaan:\n\n-- Jahkama pesen sen seitsemän kertaa Niilin virrassa, niin kyllä tämä\njuhta on valkea kuin lumi.\n\nUusi kummastus kaupunkilaisissa. Aika rikkiviisas, tuumasi joku.\n\n-- Kas sitä uuspeiliä vaan, lisäsi toinen.\n\n-- Ei, maar se mies olekaan ensikertaa pappia kyydissä, jatkettiin\njoukossa.\n\nTällä välin oli lihava teurastaja kävellyt useampaan kertaan Kailun\nympäri, mittaillut sitä silmällänsä, kourannut sen niskaa ja sanoi\nvihdoin:\n\n-- Viisitoista ruplaa, ottakaa pois.\n\n-- Ei, vastasi Matti levollisesti.\n\n-- Ei, huusimme toiset yhteen ääneen.\n\n-- Kaksikymmentä, lisäsi teurastaja.\n\n-- No, olkoon menneeksi, soronoo, myönsi Matti.\n\n-- Tulkaa saattamaan mulli meille, saatte rahat, toimitti teurastaja.\nJa nyt piti Matin lähteä, hän jo irroitti marhamintaa ratasten\nperälaudasta, ja rupesi hinaamaan Kailua perässänsä.\n\nMutta nytpä välkähti Kreetan silmä, joka tavallisesti oli niin\nvälinpitämätön ja unelias. Ja samassa ilmaantui siihen jotain märkää,\nhän kun surullisesti katseli tepparoivaa Kailua. Viimemainittukin\nkäänsi päänsä emäntäänsä kohden, katsoi tylsällä silmällään häntä ja\nurisi alakuloisesti. Silloin ei Kreeta enää ollut alallaan, muutamalla\naskeleella oli hän kiini Kailun kaulaimessa ja sanoi pontevuudella,\njota ihmettelin:\n\n-- Ei, Matti, Kailua myydäkään, minä en saa sitä luonnoltani.\n\n-- Älä nyt hassuttele, Kreeta, nuhteli Matti.\n\n-- Hassuttelen taikka viisastelen, vastasi toinen, mutta jos Kailu\nmyydään, niin myydään minäkin.\n\n-- Kukahan sinusta äyriäkään edes antaisi, hymyili Matti.\n\nMutta lihava teurastaja oli kiivas ja kiukkuinen; hän sanoi pitävänsä\nkauppansa, vaikka pataljoona ämmiä kynsin, hampain sitä estäisi; ja\ntulisesti tarttui hän marhamintaan ja aikoi viedä Kailua muassansa.\nMutta ei se niin helposti käynyt, se tepasteli, mylvähteli ja ramisti\njykevää otsaansa niin, että lihava teurastaja pyllähteli marhaminnan\npäässä.\n\n-- Lyö selkään maanmies, kiljasi hän.\n\nMutta samassa huutaa Kreeta: Kailu seh, tul' juomaan tul'! Ja kun Kailu\ntämän tunnetun äänen kuuli, ravisti se päätänsä entistä voimakkaammin\nja tehden muutaman riemurikkaan hyppäyksen oli se emäntänsä sivulla.\nJa kun teurastaja uudestaan sitä läheni, pullisti se silmänsä,\npainoi päänsä polviansa vastaan, mylvi niin raivoisasti, ett'ei\nteurastajan tehnyt mieli enää tarttua siihen. Kailu parka kai haisti\nhärkäin-surmaajan olevan tuossa miehessä. Aivan kuin tahtoen puolustaa\nitseään ja emäntäänsä seisoi se Kreetan vieressä tuumaakaan eteen tai\ntaakse siirtymättä.\n\n-- Ottakaa hyvä ystävä tää juusto kaupan-rikkojaisiksi ja menkää Herran\nrauhaan, sanoi Kreeta teurastajalle tarjoten hänelle oivallisen\njuuston.\n\n-- Mutta emmehän suinkaan Kailua kotia vie, tuumasi Matti.\n\n-- Viedään nyt Matti, viedään, maanitteli Kreeta ja lisäsi\nsurunsointuisella äänellä: muuten minä kuolen ikävään.\n\n-- Onpa tuo hassu muija, kun eläintä noin suree, kuului väkijoukosta.\n\n-- Näyttää olevan hessahtanut, huomautti toinen ääni.\n\n-- Muijain kanssa riidellä ja vasikan kanssa kilpaa juosta on yhtä\nhyödytöntä, mutisi Matti ja sanoi teurastajalle: tämä eläimen\nelämäkerta on kummallinen; muija on sen pienestä kasvattanut: mutt'en\nluullut sen noin siitä kiini pitävän. Taitaa olla paras, kun muija saa\nviedä Kailun kotia, menköön siis kauppa rikki.\n\n-- Senkin moukat, jupisi teurastaja ja asteli toisaalle. Matti taas\notti ohjakset käteensä ja ajoi korttieriin.\n\n-- Onpa tuo Kailu oikein ihmeellinen eläin, tuumasin minä.\n\n-- Niinhän se on; ja tällä kertaa en tahtonut Kreetan mieltä loukata:\nkenties hän sentään on oikeassa.\n\n-- Tää matka on ollut moniloppinen, sanoi.\n\n-- Niin poikaseni, olemme nähneet ihmisiä monenmoisia. Minuahan äsken\npuhuttelivat rikkiviisaaksi ja Kreetaa hessahtaneeksi; mutta näyttääpä\nminusta kuin olisi noissa ihmisissä itsissä paljon hessahtaneen ja\nrikkiömän vikaa itsekussakin.\n\nSitä puhetta en silloin ymmärtänyt, jälestäpäin olen usein miettinyt,\nmitä Matti lienee tarkoittanut.\n\nJa niin me menimme korttieriimme.\n\nVähän vielä ostoksia tehtyämme, lähdimme kotia kohden. Hevosemme\nharmaantui harmaantumistaan, sillä koko matkan sataa lillutteli hienoa\nusvaista syyssadetta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOlen kertonut Hämeenlinnan matkastamme kylläkin laveesti, ensiksikin\nsiitä syystä, että \"rikkiviisaan\" ja \"hessahtaneen\" -- Matin ja Kreetan\n-- kuvat juuri tällä matkalla piirtyivät varsinaisesti muistiini.\nLukija kyllä -- jos hän olletikin arvostelija on -- saattaa muistuttaa,\nettä tämä muistelmani koko lavea pohja ei sisällä syitä eli vaikuttimia\nkertomuksen kehkeytymiseen, ja on siis oikeastaan tarpeeton. Pyydän\nkuitenkin muistuttaa, että _elämä_, ikävä kyllä, on usein kokoon pantu\nsatunnaisuuksista, ja enhän yritäkään kirjoittaa muuta kuin\n\"muistelmia\", sellaisinaan kuin ne muistissani vielä ovat säilyneinä.\n\nNiinpä nytkin täytyy ikävällä mainitani, että erkanin joksikuksi ajaksi\nmuistelmaini päähenkilöistä, enkä siis ole tilaisuudessa enemmältä\nseuraamaan tuota \"rikkiviisauden\" ja \"hessahtaneen\" mielen omituista,\njokapäiväistä runollisuutta. Asia oli, näet se, että Matin hartaista\nkehoituksista isä taaskin toimitti minut pitäjän-kouluun. Mutta enpä\nollutkaan meidän kulmalla enää ainoa oppilas, sillä Pohjalammin Esteri\noli siellä myös. Olen nimittänyt häntä tavallisesti \"plikaksi\", hänen\nvanhempainsa puhetapaa seuraten. Eikä hän minulle ollutkaan muuta kuin\n\"plikka\", se on olento sellainen, jolla ei muuta merkitystä ollut kuin\nettä hän oli \"plikka\", ja jonka nimi oli yhdentekevä, sillä \"plikka\"\nhän kumminkin oli. -- Mutta koulussa rupesin huomaamaan, että tuolla\n\"plikalla\" oli \"huntramänttiä\", ja vieläpä enemmän kuin monella\npojalla. Yleensä elelivät pojat ja tytöt alituisella sotakannalla,\nerittäin senkintähden, että me pojat saimme tavantakaa \"patukkaa\", jota\nvastaan tytöt eivät milloinkaan, ainakaan minun aikanani, sen kanssa\ntuttavuutta saaneet tehdä. Pidimme opettajaamme siinä kohden vähän\npuolueellisena, jos kohta myönsimmekin, ett'ei nuo \"plikat\" juuri\nsellaista uskalla tehdäkään, mistä patukkaa ansaitsisi. Mutta\npalatakseni Esteriin, niin oli hänessä muutos tapahtunut. Noki oli\nkasvoilta kadonnut, vanunut lianharmaa tukka oli suoriutunut kauniiksi\nkeltaiseksi palmikoksi; ja Hämeenlinnasta ostettu sinikukkainen\nkarttuuni oli saatu sieväksi hameeksi, niin että monesti kyllä aattelin\nitsekseni: ei tuo Esteri sentään hullumpi ole. Tuosta hämärästä\nyleiskäsitteestä \"plikka\" oli hän minun silmissäni jo käynyt yksilöksi,\nEsteriksi, ja rupesi käymään sellaiseksi yhä enemmän. Ja niin sitä\nkäytiin koulua se lukukausi. Minä, joka olin vanha oppilas, sain jo\nkirjoittaa kivitaululle, Esteri taas istui muiden vast'alkavien kanssa\n\"santapenkin\" ääressä kirjoittamassa. Puikolla sai hienoon hietaan\nkyntää kirjaimia opettajan tekemän \"merkkipuustavin\" mukaan, ja vähällä\nvaivalla oli hieta taas yhtä sileä kuin ennenkin.\n\nMainita sopii, että parin viikon kuluttua, jolloin minäkin sain luvan\nkirjoittaa \"paperin päälle\", Esteri siirrettiin \"santapenkkiläisten\"\njoukosta \"taululle-kirjoittajain\" parveen.\n\nJa niin sitä edistyttiin edelleen. Lukukauden lopulla kirjoitti Esteri\npaperille niinkuin minäkin. Opetus-tapa oli kyllä sellainen\nvanhanaikuinen, josta ei nyky-ajan kasvatustieteilijät suinkaan\nmaksaisi \"mätää munaa\", mutta aina sitä sentään vähän opittiin.\nVarsinainen opettajamme oli kunnianarvoinen pitäjän-apulainen, mutta\nharvoin se itse koulussa opetti. Hänen sijassaan oli \"sähtörinä\" heikko\nnuorukainen, joka oli käynyt tätä samaa koulua \"viisitoista termiiliä\"\nennenkuin tähän arvoon oli kohonnut. Eikä se opettaja huonompia ollut\nsekään. Siunaan minä aina hänen muistoansa. Kalvama tauti kuuluu\nhänen sittemmin vieneen läpi viimeisen \"äksaamelin\" ikuisuuden\nkorkia-opistoon. -- Tosi kyllä, kurin laita oli vähän niin ja näin;\nopettaja olikin kuin oppilaista ensimmäinen, mutta kyllä me silti\nhänelle arvon annoimme. Ja aina siitä sydän vähän pappaloitsi kun\naamusin kukin vuoromme menimme hänen pöytänsä luo, kumarsimme ja\nkuulustutimme läksymme; ja mieli oli paha peräti, jos läksy takasin\nannettiin. Ihmeellisenä tapauksena koulun historiassa mainitsi \"sähtöri\"\nsen tosi-asian, ett'ei Pohjalammin Esteri ollut koko \"termiilin\"\nkuluessa kertaakaan saanut läksyjänsä takasin. Tämä ilmoitus, sepä\nsilmissäni yhä kaunisti Esteriä; eikä toisin ollut, ett'ei toiset tytöt\nruvenneet häntä kovin kadehtimaan.\n\nKun maat ja mantereet olivat valkean vaippansa saaneet, kun jo\nhartaasti odottelimme \"äksaamelia\" ja sitä seuraavaa joulua, sanoin\nEsterille, kuullessamme kouluun soitettavan ja lapsijoukon meluten\njuoksevan sisälle kouluhuoneesen:\n\n-- Kohta tämä koulu loppuu taas.\n\n-- Niinhän se loppuu, hän vastasi.\n\n-- Täällä on ollut niin hauskaa, sanoin.\n\n-- On kyllä.\n\n-- Minun tulee niin ikäväni.\n\n-- Mitä?\n\n-- Kaikkia ja erittäin sinua.\n\n-- Taitaa minunkin tulla.\n\n-- Käytkös joulun pyhinä yhtään meillä?\n\n-- Saa nyt nähdä.\n\n-- Minä tykkään sinusta niin paljo, sanoin arkamielisesti.\n\n-- Hyi, mitäs semmoisia puhut, Kustaa, sanoi hän, lopsahutti minua\nmärällä tumpillaan suun päälle ja juoksi aika hamppua sisään.\n\nVähän alakuloisena menin kouluhuoneesen, istuin paikalleni ja katsoa\ntuijottelin kirjoihin.\n\n-- Mistäs Mäkelän Kustaa nyt niin jupiintunut on, kysyi sähtöri.\n\nMinä en vastannut mitään, olin vaan vaiti ja katselin alaspäin. Mutta\nEsteri se sinä päivänä kiitosta sai runsaasti; ja minua se jotenkin\nharmitti. Ja vielä enemmän tunsin itseni hyljätyksi, kun päivällisaika\ntuli. Toiset söivät, näet, päivällisensä koulussa ja me, joilla oli\nlyhyt matka korttieriimme, tulimme tavallisesti koululle heti kun\npäivällisemme olimme syödä hitkaisseet. Kun minä tulin sisään, istui\nPohjalammin Esteri tyttöin piirissä valkean edessä ja kertoi satua\n\"köyhästä Matista ja pohatta Matista\", ja hartaasti kuunteli häntä\ntoiset.\n\nEn ollut kuulevinaankaan koko juttua; luin vaan ahkerasti muka\nläksyäni. Tokasin kuitenkin viimein:\n\n-- Mitäs se Pohjalammin \"plikka\" siellä valehtelee?\n\nMutta kas nytkös epäsuosion yleinen murina kuului vastaani. -- \"Pidä\nsuusi kiini, jukopää, jurri, visapää\", ynnä monta muuta kunnia nimeä\nkuului minulle, ja täytymys oli ollani siivolla. Niin se yksityinen\noikku ja itsekkäisyys masentuu enemmistön painon alle! Mutta kun tarina\noli loppunut, hiipi Esteri minun luokseni ja sanoi: näytäs nyt minulle,\nKustaa, kuinka kolmella numerolla kerrotaan. Ja minä olin taas\nhyvilläni; juurta jaksain näytin hänelle kuinka kolmella numerolla\nkerrotaan.\n\n-- Kyllähän sinä minusta tykätä saat, kun'et sitä vaan minulle etkä\nmuille hoe, sanoi hän, ja minä olin kokonaan hyvitetty.\n\nVihdoin koitti toivottu \"äksaamelipäivänaamu\". Pitäjän provasti itse\ntuli koulua lopettamaan. Kiitoksia sain väliin minäkin, mutta Esteri\nsai uuden testamentin ja parhaat kiitoslauseet. Minun vanhempani eivät\nsillä kertaa olleet saapuvilla, minun oli sanottu pääsevän Matin kanssa\nkotia.\n\nKun siis toimitus oli loppunut, riensivät vanhemmat ulos hevosiansa\nsäälimään, ja pian lähti lapsi kuormia koulutalon pihasta kilisevin\nkulkusin ajamaan Papinlahden jäätä. Silmäilin ympärilleni, missä\nPohjalammin Valko olisi. Sitä ei näkynyt missään. Katsoin halkopinon\ntaakse, siellä ei ollut hevosta, vilkasin vajaa kohden, siellä näkyi\njotain valkoista halkoläjän takaa. Menin lähemmin tarkastamaan ja näin,\nen Valkoa niinkuin olin luullut -- vaan Kailun. Pian tuli Mattikin ulos\ntalon pirtistä ja -- rupesi valjastamaan Kailua.\n\n-- Tälläkös nyt ajetaan, kysyin minä.\n\n-- Niin.\n\n-- Missä Valko on?\n\n-- Sen myin Antin markkinoilla Tampereella.\n\n-- Osaakos tää vetää?\n\n-- Kuin Pileaamin aasi.\n\nJa niin me istuimme rekeen. Talon isäntä hymyili, Matti hymyili,\nprovasti seisoi koulurakennuksen rappusilla ja hymyili, kylän lapset\nseisoivat ympärillämme ja hymyilivät, sanalla sanoen, koko maailma\nhymyili, taisipa Kailukin hymyillä, poikkeuksena olin kuitenkin minä,\nsillä minä en hymyillyt, vaan häpesin, sillä paikkakunnalla ei oltu\ntotuttu härillä ajamaan.\n\nKylän raittilla sai Taavan Kalle, iso jumalaton poikamölli, meidät\nkiini, astui reen-kannaksille ja sanoi: Onhan teillä pramea juhta!\n\nOlishan sen vielä kärsinyt; mutta Kalle rupesi suullansa erinomaista\nääntä pitämään; hän hyrräsi niinkuin paarma.\n\n-- Älä pelota Kailua, varoitti Matti.\n\nMutta ei se Kalle siitä huolinut, hän hyrräsi vaan. Ja pian nosti Kailu\nhäntänsä pilviä kohti, tömisti päätänsä ja rupesi ravaamaan ja vihdoin\ntäyttä nelistä laukkaamaan. Matti kyllä sysäsi Kallen pois jalaksilta;\nmutta Kailu ei herennyt laukkaamasta. Päinvastoin yltyi se yhä\nkiivaampaan menoon, viimein loikki se pitkin tietä niin vihaisella\nvauhdilla että lumi pöllysi ympärillämme. Ja niin sitä mentiin yli\nlahden, läpi Jokelan kylän ja kappale matkaa ohitsekin.\n\nMutta viimein kai Kailu huomasi, ett'ei talvella paarmoja olekaan,\nhiljensi vauhtinsa ja kulki levollisesti kuin tottunut härkä ainakin.\n\n-- Kai sen niinkauvan pidätte hevosenanne, kuin se elää.\n\n-- Kyllä kai; Kreeta ennen luopuisi vaikka toisesta silmästänsä kuin\nKailusta.\n\n-- Kuinka se niin rakas sille on?\n\n-- Hän on sen maitovasikasta juottanut, mullikkana syöttänyt ja\nhoidellut sitä kuin arapiijaalainen hevostansa.\n\n-- Niin aina, \"Araapian hevoset ovat tunnetuita\", sanoo \"Maanoppaassa\".\n\n-- Ja se sen vähissä hengin pelasti jolkankin hampaista.\n\n-- Niin; eikös Kailu juuri ollut se vasikka, joka palavitsalla ennen\nmuinaan tukehtumastakin pelastettiin?\n\n-- Sama tanssimestari, sama!\n\nIllan suussa saavuimme vihdoin kotiani. Matti oli Esterin kanssa meillä\nyötä ja lähti vasta seuraavana aamuna kotia. Illalla kun ukot\ntupakoitsivat, sanoi Matti:\n\n-- Kyllä siellä lapset vastailivat, vastasi meidän plikka kauniisti,\nmutta kyllä vastasi poikakin.\n\nJa niinkuin ennenkin, niin haastelivat he koulusta ja koulunkäynnistä,\npanivat paraansa kumotaksensa äitini epäuskoisia esteitä, hän kun alkoi\nja lopetti tällä perusteella: milläs köyhä kouluttaa?\n\nMutta päätös -- summa summaarum, niinkuin kirkonkylän kauppias sanoo --\noli se, että minun piti ensi kynttilästä menemän Tampereelle kouluun.\nJa siihen se jäi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAsia oli siis käynyt siksi, että pääsin kuin pääsinkin Tampereen\nkouluun. Vaikka olikin kevätlukukausi, eikä siis varsinainen\nvastaanottiaika, pääsin kuitenkin alialkeis-kouluun ensiluokalle. --\nKoulun käynnissä se nyt kului aikani. Suvi- ja joulu-aikoina käväisin\nPohjalammillakin. Siellä oli vähän muutostakin tapahtunut. Nuohaa ei\nollut niin paksulta katossa kuin ennen, lattia oli puhtaaksi käväisty,\nisompi akkuna oli ilmestynyt seinään. Pirtti ja sen asujamet näyttivät,\nniin sanoakseni, valistuneimmilta kuin ennen. Kreetakin oli vilkkaamman\nnäköinen. Matti tosin usein loikui peräsängyssä seljällään, mutta nyt\nei hän tavallisesti tuijottanut kattoon, vaan hänellä oli kädessään\nmilloin \"Maanopas\", milloin \"Suomen historia\", milloin joku muu kirja.\nEsterikin oli toisen näköinen kuin ennen, hän oli puhdas, ja keltanen\ntukkansa oli somasti järjestetty. Hänestä yleni vähitellen sorea\nneitonen, ja meidän tuttavuutemme kasvoi kasvamistaan, olimme oikein,\nniinkuin nyt sanoisin, lapsuuden-ystävät. Muutos oli minussakin\ntapahtunut niinä neljänä vuonna, jotka koulua olin käynyt. Olin saanut\nmaistaa tiedon puusta ja ehtinyt jo \"yli-koulun\" kolmannelle luokalle.\nOlisin mielelläni jatkanutkin, mutta äitini oli ollut oikea profeetta;\nvarat olivat loppuneet ja koulun-käynnin täytyi loppua. Olin silloin\n16:ta vuotias ja Pohjalammin Esteri kävi viidettätoista. Minusta tuli\nsiis taas \"maan-mies\", ja rupesin auttelemaan vanhempiani heidän\ntöissään.\n\nOli Juhannus-päivä, usea vuosi sen jälkeen kuin olin kouluni\nlopettanut. Esteri ja minä olimme jo kolme vuotta sitten käyneet\nrippikoulumme, ja käyneet sen kunnialla. Iltapäivä oli käsissä,\nvanhempani olivat menneet huokuulle kirkkopäivällisen syötyään, ja minä\ntunsin itseni niin yksinäiseksi. Lähdin kävelemään Pohjalammia kohden.\nMuistelin siinä kävellessäni lapsuuteni ihania päiviä, vaikka eihän\nelämä vieläkään minusta juuri murheen laaksolta tuntunut. Illan\nihmeellinen rauha ei ollut vaikuttamatta mieleeni, kun siinä kuljin\ntunnettua, kiemurtelevaa metsäpolkua lehtevän koivumetsän kautta.\nHyräilin itsekseni ja ajattelin: voi kuin kaunis sentään on tämä\nmaailma! Vieno tuulen-henki suhisi puiden latvoissa, metsän murheeton\nlaulukunta piti juhannusjuhlaa sinisen korkeuden hohtavassa salissa.\nMuistan kuinka huoleton nuorukainen silloin imi itseensä luonnon\npovessa tykkivää elämää. Ei siinä ollut vielä silloin murheellisia\nmuistoja häiritsemässä, ei harkinnon kylmä sekaantuminen, ei\naineellisuuden jäinen himo häirinnyt luonnon iki-ihanuutta\nheijastumasta nuorukaisen povessa. Ääretön meri iki-elämän kylläisyyttä\naaltoili Tapiolan jylheässä tuvassa, ja sen meren raikkaista laineista\nimi silloin sielu jotain salaperäistä, jotain jolle en nytkään nimeä\ntiedä.\n\nKun siinä polkua hiljakseen kävelin, kilahti jotakin jaloistani.\nKatsoin alas ja mitä näin, oli hyvinkin jokapäiväistä, oli vaan\nlehmänkello. Tarkemmin katsottuani, huomasin sen Kailun kelloksi. Otin\nmättäästä sammalia, joilla tukkosin kellon, sillä ilkeähän sen\nrämpytystä oli kuulla, ja niin astelin kello kädessä Pohjalammia\nkohden.\n\nAholla tuli Matti minua vastaan \"paitansa hioilla\" niinkuin pyhäiltasin\nsuvella tapa onkin, ja sanoi kaivanneensakin minua.\n\n-- Kreeta on ollut vähän kivunluokassa, sanoi hän, Esteri oli mennyt\ntaloon asioille, ja hän se nyt läksi itse karjaa laitumelta kotiin\nhakemaan.\n\nKellon otti Matti minulta ja vahvisti arveluni, että se Kailun kello\noli.\n\n-- Käy kanssani, sanoi hän, lehmiä hakemaan, niin saan jutella sinulle\nyhtä ja toista, mitä mielessäni on.\n\nJa niin me kulkea kuhkailimme pitkin avaraa laidunta, jonka äärelle oli\nmatkaa kolmeenkin penikulmaan. -- Se oli Suomen aarniometsää se;\nvuoroin korkeaa männistöä, vuoroin tuuheaa kuusistoa, ja avaroita\nkulonpolttamia ahoja, rahkoja ja hallaisia korpia. -- Siellä täällä oli\nelähtänyt honka puhurin puuskasta ottanut kaatuakseen ja kaataessaan\nnostanut juurillaan maata möhkäleen, joka siinä ilmassa töröttäen\nkaukaa näytti julmalta, pörhökkäältä kuin metsän peto. Salaperäinen on\nhonkain humina takamaan metsässä; salaperäiseltä tuntuu hämärä varjosto\nhongiston viheriäisessä salissa, hyvältä lemahtaa havumetsän raikas\ntuoksu. Melkein äänetönnä kävelimme tuokion aikaa. Matti näytti niin\nkummalliselta, hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena edellä, ja minä\nastuskelin perässä. Voi kuinka pienet olimme me noiden metsän\njättiläisten rinnalla, noiden jättiläisten, jotka niin sääliväisesti\nmeitä katselivat. Kuinka oudosti, mutta kuinka tutusti samalla,\nkatselivat meitä nuot noron syrjässä kasvavat ryhmyiset visakoivut.\nItse kallion halkeamat ja kivilouhutkin, kun ne äkkiä silmiin tulevat,\novat kuin nauravan jättiläisen kasvot, joissa on jotain kamottavan\noutoa, mutta myös jotain tuttua. On kuin kirjava palokärki, joka hongan\nkupeesen läpeä nokkii, sanoisi meille jotain; kevyesti liehotteleva\nhaukka, joka puiden välissä kiitää, näyttää keveillä liikkeillään\nivaaman meitä, turpeesen kiinnitetyitä, kömpelöitä maanorjia. Olen\nsittemmin ajatellut, että nuot luonnon kasvoilla tavattavat tutut\npiirteet viittaavat sitä elämän-yhteyttä, joka meillä on luonnon\nkanssa. Tuo outous taas kai viittaa ihmishengen tarkoitusta päästä\nerilleen luonnon siteistä, päästä persoonaksi \"minäksi\" ja nousta\nluonnon ylipuolelle, luonnon herraksi. Oli kuinka olikaan. Takamaan\njylheä hongisto ei ole niinkään hengetön kuin luullaan, ilmankos sille\nihminen, luonnon lapsi, saattaisi kertoa kaihonsa ja mielihaikeansa!\n\nKotvan kuluttua kysyi Matti: Eikö teillä koskaan ole ihmetelty mistä\nminä rahaa voin-ostoon saan?\n\n-- Onhan sitä väliin sanottu, mutta aattelimme taas, että eihän se\nmeidän asia ole.\n\n-- Oletko siellä koulussa oppinut pitämään suusi soukalla, kun niin\ntarvitaan?\n\n-- Hei johan ma sen kotonakin opin!\n\n-- En tiedä, mikä minun oikein on, puhui hän, mutta tahtoisin, että\njoku tietäisi asian laidan. Kun minua ei enää ole, niin saattaa sinun\nolla hyvä tietää minkälainen minä oikein olen ollut. Sinä olet melkein\nkuin poikani -- isäs ja minä olimme nuoruudessamme kaksi vuotta samassa\npalveluspaikassa -- minä en juuri piittaa, mitä vähäjauhoiset ihmiset\nminusta arvelevat, mutta jos minua maailmassa meinaisivat suuremmaksi\nlurjukseksi kuin oikeus ja kohtuus on, niin olisi hyvä jos joku edes\ntietäisi, millainen Matti oikeastaan on ollut -- ja saattaisihan siitä\nolla sinun jotain opittavaakin.\n\nEn ollut Mattia nähnyt milloinkaan noin heltyneenä, useimmiten oli hän\nesiytynyt tuollaisena rikkiviisaana, joka viisasteli ja nauroi -- noin\nvaan vasemmalla suupielellään -- milt'ei kaikille ihmisille.\n\n-- Mutta missähän ne lehmät ovat, muistutin minä.\n\n-- Kylläkai ne nyt löytyvät niinkuin ennenkin, lohdutteli Matti.\n\nIstuimme siitä sitten eräälle kallion kielekkeelle liki suuren suurta\nkuusta. Aurinko piiloutui hongiston taakse, tuulen henki tyyntyi,\njättiläisiksi kasvoivat aholla honkain varjot ja Matti puhui, niinkuin\nhän sanoi:\n\n_Tarinan itsestänsä_.\n\nNiinkuin kai tiedät, olen minä Korpikylän Uotilan poikia. Neljä oli\nmeitä veljestä, joista vanhimman jälkeinen olin minä. Veljeni olivat\nAaro, Yrjö ja Taneli. Kova oli meillä isä; hirvennahkainen vyö oli se\nvälikappale, jolla poikia kasvatettiin; erittäin sain minä usein\ntunnustella sen lämpimiä lätkäyksiä. En tiedä, mikä peijakas minussa\noli, mutta usein minua jo silloin tämän maailman meno nauratti. Missä\ntoiset eivät mitään naurettavaa huomanneet, siinä minun oli usein\n\"suuni irvissä\", kuten sanottiin. Hurskas Hakomäen Ullakin tuo\nvanhapiika, joka niin totisena päätänsä nyökyttäen huokaili, oli\nminusta oikein naurettava. Hänen kirkkopuvun virkaa tekevä kohiseva\ntykkimyssynsä, avosuiset kenkänsä ja vanhan-aikuinen poimuhameensa\nsaivat väkisinkin minut nauramaan. Huomaan kyllä että nauruni oli\nenimmiten kovin ilkeää. Ja sentähden kai minua tavallisesti kotonani\nmainittiinkin irvihampaaksi ja veuru-Matiksi. Mutta jääköön ne sikseen.\nMinä jouduin yksinäiselle puolelle, toiset olivat kaikki toisella\npuolella; he olivat hyviä, minä vain paha. Yksi asia, mistä minua\nkiitettiin, oli lukemisen kallis konsti. Mutta sen konstin taitavuus\nolikin onnettomuuteni, sillä ensiksikin kadehtivat minua huonolukuiset\nveljeni ja siksi toiseksi en minä olisi muuta tehnytkään kuin lukenut.\nTuntui niin kummalliselta oloni; minun oli kuin jano, vaikk'ei se\nruumiillista janoa ollut. Seitsemään kertaan luin virsi- ja\nevankeljumi-kirjan viitenäkin vuonna pyhäinpäivästä kynttilään; ja\nPyhän Raamatun luin ennen rippikoulun käyntiä, en tiedä kuinka moneen\nkertaan. Kirkkoveisuja ostin tukuttain kaupungista, aarnakan luin\ntarkasti moneen kertaan, sainpa unilukkarilta Kristityn vaelluksenkin,\njonka ahmimalla luin. Mutta ei se luku onnelliseksi tehnyt, aina oli\nvaan semmoista hiukasemista, janoa taikka mitä lienee ollutkaan. Lukuni\ntakia hutiloin töissänikin. Monesti sai kyntöhevonen seisoa pitkät\ntuokiot sill'aikaa kuin minä pensaan juurella luin Kristityn vaellusta\ntai Eustakiuksen kirjaa. Monta kertaa oli lukemiseni juuri syynä\nhirvennahkaisen läikymiseen. Ripille päästessäni sain provastilta Uuden\nTestamentin. Sitä mä sitten erittäin ahkerasti rupesin lukemaan. Sen\nkirjan sanoihin verrattuna olivat ihmiset niin huonoja ja pahoja, sillä\nhe eivät ollenkaan uskoneet, toivoneet tai eläneet, niinkuin se kirja\nvaatii. Isäni, joka niin totisena istui sunnuntaisin pöydän vieressä ja\nlukea rohveteerasi, oli arkipäivinä niinkuin ei hän milloinkaan olisi\nsitä kirjaa nähnyt. Ja nuot muut ihmiset sitten! He lukivat,\nveisasivat, siunasivat ja kävivät kirkossa, elivät ja kuolivat, mutta\ntekivät sitä niinkuin unen päihin. He olivat mielestäni, kuinka ma\nsanoisin, niin hätäräsilmäisiä, että täytyi heitä surkutella, mutta he\nolivat myös niin _olevinansa_, että täytyi heitä nauraa. Eihän minun\npanetella tarvitse, mainitsen kumminkin esimerkiksi Pietilän isännän,\nnaapurimme. Tuolla hän istui jouluaamuna kirkossa penkissänsä niin\ntotisena kuin Lotilan puntari ja veisasi niin hartaana, että vesi\nsilmistä valui; mutta iltapäivällä hän ryyppäsi renkiensä kanssa, veti\nväki-kapulaa, ja rupesi vihdoin heidän kanssaan tappelemaan. Saatuansa\nkelpolailla selkäänsä, pyysi hän itkein anteeksi kaikilta, tuotti\naitasta miehille haarikkaallisen viinaa, hieroi viinalla ensin\nloukkaantunutta silmikulmaansa ja maisteli loput taistelu-kumppaniensa\nkanssa. Tultuansa uudestaan mehteriin, rupesi hän taaskin samaan\nleikkiin siksi kuin lanttui joulupahnoille.\n\nSiitä sinun kirjastasi luin entisestä viisaasta, joka keskellä päivää\nkäveli pitkin kaupunkia lyhty kädessä etsien _ihmisiä_. Niin minäkin\netsin _ihmisiä_, ja kun luulin löytäneeni jonkun, ja rupesin sitä\nkatselemaan tarkemmin, niin katso, hänelläkin oli narrin naama. Ja niin\nminussa kasvoi aina se ajatus, että narria me sentään taidamme ollakin,\ntoinen enemmän toinen vähemmän, joka mies. Ja sentähden, vaikka\npuhunkin leikkiä, ja veuruelen, mitä mieleeni melkahtaa, tuntuu täällä\nsydänalan kohdalla aina oudonlaista viilomista; jos voisi ihminen\nyht'aikaa itkeä ja nauraa niin silloin ehkä tuntuisi huokeammalta.\n\nSinä olet vasta poika, etkä ymmärrä, mikä vanhan miehen sisustassa\nviiloo, mutta pane mieleesi, poika, pane, kerran on sinulla jotain\nhyötyä Matin rikkuneesta viisaudesta.\n\nMutta palaan tarinaani. -- Isä ja äiti kuolivat sinä suurena\nkuolovuonna; kävin silloin kahdeksattatoista. Kyllä mä nyt huomaan,\nettä isä tarkoitti hyvää hirvennahkaisella kasvatuksellaan, niinkuin\näitinikin hellyydellään, vaikk'ei se kummankaan kasvatus oikein tainnut\nhyvää hedelmää tehdä.\n\nKototalomme myytiin vasaramarkkinoilla, ja kuin suden pennut, jotka\npesästään lähtevät, jouduimme mekin maailman hartioille. Se mies, joka\nsaaliin saapi ja rauhassa sen syöpi, -- niinhän se on susien sekä\nihmisten kesken. Aaro on lampuotina toisessa pitäjässä, Yrjö on\ntorpparina Virvamäen kartanon alueella ja Taneli on renkinä vielä.\nRenginvirka se minunkin edessäni oli, mikäs muu? Himmolassa, Niemen\nkylässä, kylläs tiedät, palvelin alun viidettä vuotta. Isäntä oli\noivallinen mies, niinkuin sanotaan, teki työtä tuimasti ja vaati paljon\nväeltänsä.\n\n-- Mutta ilta tulee, kuinkas karjan laita on, keskeytin minä.\n\n-- Ehkä karja kotiin tulee, niinkuin ennenkin, sanoi hän, ja lisäsi:\nkuuntele nyt vaan vielä vähän aikaa, tarinani rupee loppumaan jo.\n\nHimmolan maalla asui itsellisihminen, kraatarin Leena, joka\ntavallisesti kävi pidoissa ruuanlaittajana. Hänen miehensä, pitäjän\nparaita mestaria, oli kuoltuaan jättänyt leskellensä vähän tavaraa ja\ntyttären, joka minun Himmolaan tullessani oli täydessä piikuuden iässä.\nMeidän välillemme syntyi naimisen hommaa; ja minä huomasin Katrin\nsopivaksi minulle. Hän oli mielestäni järkevä, hyvänluontoinen\ntyttö; eikä se rumakaan ollut. Minusta rupesi tuntumaan maailma\npäiväpaisteisemmalta, enkä enää ollut entinen veuru-Matti. Ihmisetkin\nsanoivat, että johan siitä Matista on tullut oikein säisy poika. Ja\nihmiset ympärilläni taisivatkin olla parempia kuin ennen, taikka\nlieneekö se tuntunut minusta vain niin; oli niinkuin jotain\ntaivaallista olisi todella liikkunut ihmisten kesken. Kyllä minä tosin\naina hapuilin ja haparoin jotain semmoista, miten sanoisin, niinkuin\nsinun Kalevalassasi sanotaan, syntyjä syviä, asioita ainaisia; minä\nhalusin, -- ymmärrätkös -- halusin juoda \"elämän vettä\", olisin\ntahtonut syödä \"salattua mannaa\". -- Ja niin virkistävää oli tavata\nKatriinaa. Hän kun sinisine silmineen katsoi minuun, tai kun hän\nheinäniityllä riuskasti haravoi ja lauloi hopealta heliseviä\nlaulujansa. Kun hän siinä käyskenteli paitahiasillaan ja sininen liina\npäässä, niin silloin tuntui sydämmessäni ennen tuntematon hellyys; oli\nniin kummallista, oli, kuinka taas sanoisin, kuin sinisiä kukkasia\nolisi kasteltu kirkkaalla lähdevedellä. Kyllä se oli kummallinen aika,\nollut ja mennyt!\n\nMatti vaikeni hetkeksi ja katseli alaspäin. Vielä oli hongiston harja\npunertava. Laskeva aurinko loi viimeistä purppuraansa lännen\npilvihattaroihin ja heitti hongistollekin jäähyväisensä. Siinä istui\nkalliolla Matti; kasvonsa juonteet olivat mielestäni tänään niin\nkauniit; ivallista hymyilyä ei ollut koko iltana näkynyt.\n\nSiinä istui rikkiviisas Pohjalammin Matti kallion kielellä; kertomus\nmuinaisesta lemmestä oli kai luonut iltaruskon miehen kasvoille.\n\nMutta synkistyy vähitellen istumatoverini ryppyinen otsa; silmät\ntuijottavat hetkisen vimmattuina kuusen tuuheaan neulastoon. Kameasti\nlausuu hän:\n\n-- Sarvipää saatana, karvakoipi tuli väliimme.\n\nMinä säikähdyin hänen muotoaan ja vielä enemmän hänen kolkkoa ääntänsä\nja vavahdin, sillä en ollut ennen kuullut Matin suusta yllämainittua\nnimeä.\n\n-- Älä kammoksu, sanoi hän surullisesti hymyillen, ei se sentään itse\niso isäntä taitanut olla, vaan joku hänen häntyreistänsä! Asia oli se,\nettä Himmolan haltioilla oli poika, Kustaa oli hänen nimensä niinkuin\nsinunkin; hän oli tuommoinen \"plikkojen poika\", joka kulki tansseissa\nja häitä katselemassa, ryyppäsi viinaa, pelasi korttia ja vaihetti\nhevosta. Isä, tuo ankara työmies ja talon pitäjä, ei siitä oikein\nhyvillään ollut; vaan lohdutti itseään sillä, että meneehän tuo ohi,\nkuin mieli malttuu, ja -- emmehän mekään olleet nuorina parempia. Ja\nniin sai poika herrastella; oli se sorja poika, kun se pitkävartisissa\nsaappaissa ja vapriikinverassa, hopeapislaipiippu suussa teiskaroitsi.\nLuulen monen tytön ja monen äidin häntä toivolla katselleen. Ei hän\nvielä silloin ijäkäs ollut, saattoi olla parinkymmenen taikka vähän\npäälle. Rupesin huomaamaan, että hänen silmänsä paloivat niin\npirullisesti Katriinan läheisyydessä. Ja silloin minun oli niin hapanta\ntuolla sydänalan paikoilla.\n\nYhtenä ehtoona syksypuolella, kun ei vielä niin suuria puhdetöitä\ntehty, lähdin menemään kraatarin Leenalle. Polulla tuli Kustaa minua\nvastaan, niinkuin näytti, vähän liikutettuna, ja nauroi niin ilkeää\nnaurua. Hän kysyi: \"mihinkäs Mattia nyt viedään\", vaikka hän sen kyllä\ntiesi, sillä ei se juuri salaisuus ollut, että meistä piti pari\ntuleman. Sentähden vastasinkin ynseästi: \"menen sinne mihin tie vie\".\nHän sanoi: \"vai niin, menetkös minun henttuni tykö, sano sitten\nterveisiä paljon.\" Mieleni oli pahaa aavistusta täynnä; menin sentään\nmäärän päähän.\n\nAstuin pirttiin; siellä Leena kehräsi ja Katriina istui kangaspuissa.\nSanottuani hyvää ehtoota, istuin käskemättä pesän eteen valkean ääreen.\nPunehduksissa se Katriina oli ja kutoi kangastaan, että syöstävä\nvinkui. Totisena, suu mokollaan istui Leena kehräten, eikä kumpikaan\npuhunut Jumalan luotua sanaa. Minä avasin ensin suuni mainiten, että\nolihan se meidän Kustaakin täällä.\n\nLeena torahutti sanoa siihen, että eikös ihmiset käydä saa, isäntä\nmiehet sittenkin, sillä on heillä oma aikansa, jota ei tarvitse\ntoiselta varastaa. Kyllä minä nyt huomasin jo, mistä tuuli kävi, ja\nkysyin, eikö tässä enää renkiä miehenä pidetäkään.\n\nJa silloin sain minä, Matti parka, kuulla sekä lain että evankeliumin.\nMinulle selitettiin, ett'ei kraatarin Katriinaa renkiroiston häntään\npanna kulkemaan, sillä onhan niitä parempiakin. Silkin, jonka\nPertunmarkkinoilta olin Katriinalle ostanut, antoi Leena käteeni ja\nkäski minun viemään rääsyni sinne missä ne paremmin kelpaavat. Minä\notin silkin käteeni ja nakkasin sen, tyhmästi kyllä, pesässä palavaan\ntuleen. Leena julkesi vielä ottaa sängynpäästä kirjavan hamekankaan ja\nsuuren kukitetun tahtisilkin, näyttää niitä minulle ja sanoa: \"kas\ntuommoisia miehen tavarat ovat!\" Ja mitäs minä muuta tein kuin lähdin.\nKysyin sentään vielä Katriinalta: näinkö se meidän asiamme nyt päättyy?\nJa kun hän vastasi, että kai se niin paras on, niin lähdin minä pois ja\nmutisin puoliääneen: \"kun ei vaan olisi portonpalkkaa tuo prameus!\"\n\nTaisin sanoa ikävät sanat oven vielä auki ollessa ja tarpeeksi kovaa,\nsillä Leena ne kuuli; hän tuli perässäni ja huusi: vieläkös haukut\nsiellä sinä renkiretkale, etkös korjaa luitasi, taikka ma kyllä\ntoimitan, ettäs vielä pyykkiin pääset.\n\nMinä huusin ovea kohden, josta valkea lähetti hauskaa valoansa\nsyysillan pimeyteen: \"Kunpa et vaan Katriina parka katuisi tätä\nkerran\". Hänen puolestansa huusi Leena vastaukseksi: \"joka uhkaukseen\nkuolee, se sontaläjään haudataan\". Ja niin minä lähdin. Tuntui tuolla\nsydän-alan paikoilla niinkuin tervaan kastetun sammakon matelemista.\n\nYlös puiden latvoihin katseli Matti. Olihan tuo valoinen, lämmin päivä\nlaskenut häneltä, samoin kuin juhannuksen aurinko tänään jo oli metsän\ntaakse piiloutunut.\n\n-- No, Matti, mitäs Himmolan Kustaasta ja Katriinasta sitten tuli,\nkysyin hetkisen kuluttua.\n\n-- Niin kävi kuin ennustinkin; Kustaa vietteli Katriinan ja oli jo\njättää hänet. Mutta Himmolan isäntä kuoli ja kahdessa vuodessa oli\npojalta talo mennyt.\n\nKyllähän Kustaa sitten Katriinan nai, ja taisikin onneksi olla, ett'en\nminä häntä saanut, sillä niin ne jo alusta kuuluivat eläneen kuin kissa\nja koira.\n\nKustaa muutti sitten kaupunkiin ja rupesi siellä \"muurmanniksi\", sillä\nHimmolan 5:sta hevosesta jäi hänelle yksi jäljelle. Sanotaan hänen\nnikkaroineenkin ja huonompia maalaustöitäkin tehneen. Oli se sitten\nollut tuolla Hämeenlinnankin tien varrella muijinensa asuntoa.\n\n-- Olikos se Himmeliini sama mies, kysyin minä.\n\n-- Sama lurjus, vahvisti Matti ja lisäsi, nyt se kuuluu taas olevan jo\nmeidän pitäjässä.\n\n-- Vanhasta vihastako se siis hevosenne maalasi, tutkasin minä.\n\n-- Niin kai, se oli olevinaan kiusaa. Surkutellen täytyy nauraa noin\ntyperää halpamielisyyttä.\n\n-- Mutta olishan se voinut pahempaakin tehdä, vaikka tappaa sekä\nhevosen että Kailun.\n\n-- Totta pelkäsi mies lain kostavaa kättä. Mutta suuri kelmin työ se\nsittenkin oli, se osotti älyä, jota en olisi luullut niin paljoa\nHimmolan Kustaassa olevan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- No selväähän se on; hän näytti niinkuin peilissä ja kuvauksessa,\nkuinka valkea saadaan mustaksi; ja samalla tapaa kävisi mustakin\nvalkeaksi.\n\n-- Mitä tarkoitatte Matti?\n\n-- Että moni ihminen, eläin tahi asia _on_ valkea ja _näyttää_ mustalta\ntahi useimmin päin vastoin, se on Kustaa, elämän opetus!\n\n-- Niin kyllä! Mutta ette ole vielä puhuneet, niinkuin lupasitte, mistä\nrahaa olette saaneet; kuuluuko se asia kanssa tähän tarinaan?\n\n-- Ei juuri, kerroin sen vain aluksi eli esipuheeksi. Mistä minä rahaa\ntaas olen saanut, sitä en puhukaan sinulle.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Minä näytän sen sinulle.\n\nTuskin oli Matti päättänyt lauseensa, kun torven raikuna tyynessä\nilta-ilmassa kaikui Pohjalammin torpasta päin. Olihan se kuin\njuhlasoitto juhannusiltana Tapiolan korkeassa salissa; ja siihen\nsoittoon vastasi hongisto, vastasi kumea kuusisto, vastasi vuoret ja\nTapiolan väki. -- Yltympäri kaikui ja raikui kolmisävelinen toitotus\ntakamaan metsässä.\n\n-- Mitäs se merkitsee, kysyin.\n\nHymyillen sanoi Matti: minun palvelijani soittavat vaskitorvea, että\nkaikki häijyt henget karkamustuisivat. -- Luonnon raikas sointu, jonka\ntorvi oli henkiin herättänyt, oli saanut Matinkin taas entiselle\nleikilliselle tuulelle. Selittäin jatkoi Matti: sieltä sanottiin\nmeille, että kaikki on hyvin kotona. Esteri on tullut talosta ja karja\nmetsästä, ja merkiksi on Esteri soittanut pukinsarvella tapansa mukaan.\n\n-- Soitetaanko teillä niin joka ilta, kysyin.\n\n-- Soitetaan melkein. Kreeta sai kerran päähänsä, että metsäpiiat ja\nhaltiat eivät anna meille yörauhaa ellei heille torvella julisteta\nlepo-ajan alkua, päivällä taas, jos minun tarvitsisi kotia tulla, niin\ntorvi soimaan, ja minä riennän heti kotia.\n\n-- Niin, niin. -- Mutta kun ette saanut Katriinaa, niin unhotitte hänen\nja rakastuitte Kreetaan.\n\n-- Rakastua -- -- -- kyllä kuulen että sinulla on kouluviisautta: tuo\nkuuluu niin oudolta -- -- niin minä nain syvältä takamaasta Juhalan\nKreetan, sillä miehen ei ole hyvä yksinänsä olla -- ja sitten jouduin\ntänne Pohjalammin torppaan.\n\n-- Tunsitteko Kreetan enemmän aikaa?\n\n-- En; mutta tulin hänen kerran tuntemaan, ja ihmistä kiitettiin\nhyvällaiseksi, vaikka kuului olevan vähän pehmeä. Minä arvelin, että\nmitäs minä kumppalia etsin noiden älykkäiden, näppärien reimaplikkojen\njoukosta: heissä _on_ karva sen rumempi mitä kiiltävämmältä se päältä\n_näyttää_. Arvelin, että yksinkertaisuus on parempi kuin liian\nmoniloppinen viisaus.\n\n-- Te olette ihmeellinen mies, Matti, sanoin.\n\n-- Ilta hämärtää, huomautti Matti, menkäämme nyt katsomaan mistä minä\nrahaa lainaksi saan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNoin puolen tuutia vaellettuamme takamaan ikivihreässä havumetsässä,\nsaavuimme erittäin korkean kuusen luo. Ylpeänä nosti Tapiolan vanhus\nvehreän päänsä yli metsän kaiken, tuonne ylös kohti ijäistä valoa.\nMutta kuusen juurella kasvoi näreitä, ja närehikön juurelle oli\nkokoutunut pehkua, risuja ja sammalia kosolta.\n\nNärehikköön viittasi sormellaan Matti ja sanoi hymyillen: tuoll' on\nPohjalammin pankki.\n\nKatsoin närehikköön, mutt'en minä siellä mitään nähnyt, mustalta vaan\npaisti silmiini maa sen juurella. Luulin Matin menevän närehikköön ja\nnäyttävän minulle jonkunlaisen aarnihaudan; mutta ei Matti sinne\nmennyt, katseli vaan sinne ja sanoi toistamiseen: tuoll' on Pohjalammin\npankki.\n\n-- Onko siellä sitten aarnihauta, kysyin.\n\n-- Saat nähdä, oli vastaus.\n\nMe menimme vähän syrjään, noin parikymmentä kyynärää kuusesta ja\nistuimme erään toisen, vähän vähemmän kuusen alle.\n\nSiinä nyt istuimme kuin vartiamajassa alaspäin riippuvien, tuuheiden\nkuusen-oksien suojassa. Ilta rupesi jo olemaan myöhäinen. Linnut\nvaikenivat yksi toisensa perään; korpirastas se vielä vaan leikitteli\nrunsailla äänivaroillansa jonkun matkan päässä. Matti pisti piippuunsa,\nnojasi levollisesti selkäänsä kuusen runkoa vasten. Minua vähän noin\npöyristeli, sillä olin niin paljon kuullut \"ihmeellisiä\" tapahtuneen\nJuhannus-yönä; ja olihan tuossa nyt vähän matkan päässä mainio\nTonttu-kuusi.\n\n-- Eihän tässä vaan ole noitakonstia tekeillä, kysyin minä.\n\n-- Jopas hulluja luulet, sanoi Matti, ja lisäsi: katsele nyt tuonne\nkuusen juurelle päin, niin näet.\n\nAhkerasti pidin minä kuusta silmällä. Taisi kulua noin puolen tunnin\nverta vielä odottaissamme; pitkältä se aika ainakin minusta tuntui:\nMattiakin torkutti vähän väliä, ja nahkavarsikin pääsi sammumaan.\n\nMutta äkkiä teroitti Matti katseensa kuusta kohden, ja yhä tarkemmasti\nsilmäilin sinne päin minäkin. Kuului raskaita askelia, ne lähestyivät\nlähestymistänsä \"pankin\" paikkaa, ja vihdoin näin hämärässä harmaan\nhaamun lähestyvän närehikköä. En erottanut sen kasvoja vielä, sillä\njuhannus-yönkin hämärä on metsässä niin hämärä, ett'ei selvään tunne\nihmistä niin pitkän matkan päässä kuin haamu meistä vielä oli. Vaan kun\nhän oli päässyt kuusen juurelle, eroitin selvään hänen muotonsa.\n\n-- Pöllön Yrjö, kuiskasin Matille.\n\n-- Odotetaan vaan, niin nähdään vastasi hän.\n\nJa Pöllön Yrjö se olikin, tuo kummallinen \"vanha poika\", joka oleskeli\neräällä niemekkeellä, mikä pistää Pohjalammin mustavesiseen järveen.\nHän oli sellainen erakko, olin kuullut. Jonkinmoinen pirttipahainen\nhänellä oli, mutta harva sen sisustaa oli nähnyt; sillä sen ovi oli\ntavallisesti aina kiini. Jos oli sinulla asiaa hänelle, niin sait lyödä\novelle ja huutaa häntä nimeltään pari kolme kertaa ennen kuin hän avasi\npienen ikkunansa ja katsahti ulos. Kirkossa ei oltu häntä miesmuistiin\nnähty, ja ainoastaan kahdesti oli hän ollut lukusijoilla, ja silloinkin\nsiltavoudin suosiollisella välityksellä.\n\nNämät harvat piirteet hänen elämästään tulivat heti mieleeni,\nnähdessäni hänen tuossa kuusen juurella. Siinä hän nyt seisoi kuin\nTapio itse tyynenä ja katseli ympärillensä. Kaakkurinnahkainen lakki,\njonka hän oli painanut päähänsä, peitti melkein korvatkin,\nmäyrännahkainen reppu, joka hihnasta riippui hänen kaulassansa\nkuvastihe lianharmaata mekkoa vasten selvästi; näkyipä nuot mainiot\ntaniaisetkin, joiden suuruus oli seudulla saanut kunnian joutua\nsananparreksi. Kainalossa oli hänellä valkea kimppu, nähdäkseni\npäreitä. Ympärilleen katseli vankka, rokon-arpinen Yrjö, vilkasi ylös\nkorkeuteen, otti reppunsa vasemmalta sivultaan ja pitkän pyssynsä\nselästään ja laski kuusen juurelle. Kumartuen rupesi hän nyt\nlapion-levyisillä kämmenillään kaivamaan maata. Ähisten ja itsekseen\npuhisten heitteli hän multaa, sammalia, risuja ja muuta pehkua läjälle\nviereensä. Tätä työtä noin kymmenkunta minuuttia tehtyänsä, lepäsi hän\nhetkisen, katseli taas ympärilleen ja nosti syvänteestä kuusen juurelta\nilmoille suurehkon pytyn, joka taisi olla noin parin kannun vetoinen.\nNyt rupesi hän kaivamaan jotain repustansa, -- luultavasti olivat hänen\ntuluksensa siellä, sillä heti rupesi hän iskemään valkeaa, niin että\nkipinät kimpoilivat yön hämärässä. Vanhan-aikaiset tulitikut olivat\nsulatettuun tulikiveen kastelluita korttelin mittaisia päreen piirtoja,\nja semmoisia kai oli Yrjölläkin, sillä sellaisen tikun kärjellä\nkosketti hän palavaan taulaan, ja pian leimusi tikussa ilmi valkea.\nKimpustaan otti hän pari tervaista pärettä, joissa pian liehui\nkellertävä, savuava tuli.\n\nTulisoihtu hampaissa avaa hän pyttynsä kannen ja ottaa pytystä\nympyriäisen rasian, ensin yhden, sitten toisen ja niin aina kymmeneen\nasti. Hän punnitsee rasiaa kädellänsä, myhähtää tyytyväisesti, ottaa\ntaas toisen, tekee sille samat temput. Vihdoin avaa hän yhden rasian,\nkatsoo sen sisällystä ja ottaa sieltä kämmenellensä kirkkaita\nhopearuplia. Kummallisesti kiiltää Yrjön silmä, kummalliseen hymyyn käy\ntaas hänen tukevat huulensa, kummallisesti kiiltää hopea, tervaksisen\nsoihdun valossa, keltaiselta loistaa \"Tonttu-kuusen\" satavuotisella\njuurella närehistö, omituinen oli näkö juhannus-yönä tervaksisten\npäreiden palaa lopottaessa takamaan salossa! Yrjö tutkii kunkin rasian\nsisältöä tarkasti; hän tyhjentää ne kaikki pyttyyn, rupee taas\npoimimaan pytystä niitä rasiaan, sytyttäen aina välillä uudet päreet\npalamaan, ja puhuen itsekseen: kas niin, kas niin, kauniita rahoja, --\nkyllä kelpaa, kyllä vaan, yks' kaks' kolme, yks' rasia, kaks' rasiaa,\nkolme rasiaa, kas niin vaan, kas.\n\n-- Siinä se nyt on minun pankkini, josta usein olen lainaksi saanut --\nilman tasauksetta ja velkakirjatta, kuiskasi Matti.\n\n-- Hsch, hsch, tyystytin minä.\n\n-- Ei Yrjö näin vähiä kuule, vastasi Matti levollisesti ja puhui vielä:\njos tuolta juuttaalta menisi pyytämään lainaksi paria ruplaa, niin ei\nmaarian heltiäisi edes kopeekkaakaan, vaan kyllä äijä valittelisi, että\nmistäs ne rahat tämmöiselle \"korpikrotarille\" tulee, kiittää, kun tässä\nelääkin.\n\n-- No kuinkas te häneltä olette rahaa saanut?\n\n-- Olen ottanut itse pankista.\n\n-- Luvatta, mutta se -- -- -- se -- -- -- on --\n\n-- Varastamista, täydensi Matti ja jatkoi: katso vaan äijän tyytyväistä\nmuotoa, päätä siitä, kaipaako hän edes kolikkoa aarteestansa.\n\n-- Ei se siltä näytä, mutta jos hän tarkastaisi eli, niinkuin sanotaan,\npitäisi revisjoonia pankissa siihen aikaan kun laina on ulkona?\n\n-- Sitä ei hän tee; tunnen hänen tapansa: kahdesti vuodessa,\nJuhannus-yönä ja pyhäinmiesten yönä käy hän aina aarrettansa katsomassa\nja lisäämässä sitä; Juhannus-yönä tuo hän pankkiin, mitä on talvena\nsaanut ansaituksi, sekä kevät kalastuksen tulot, pyhäinmiesten yönä\ntaas syyssaannit.\n\n-- Tästäkö siis on syntynyt koko juttu Tonttu-kuusen aarnihaudasta?\n\n-- Tästä, mistäs myös! Pahastipa Perälän Toponkin housut rupesi\nvapisemaan, kun tuli Tonttu-kuuselle toissa vuonna pyhäinmiesten yönä.\nÄijä oli vähän hetukassa, ja nähdessään Yrjön valkean ääressä, pelästyi\nhän niin ankarasti, että juoksi vähissä hengin kotia, siunaili koko\npäivän, eikä sen talkoon takaa ole uskaltanut sataa syltä likemmäksi\nTonttu-kuusta lähestyä. Hän kertoi nähneensä sarvipään äijän, jolla oli\nsilmä keskellä otsaa ja karvaset reidet.\n\n-- Kuinkas te olette asiasta selon saanut?\n\n-- Aivan niin kuin nytkin, rupesin kerran vartioimaan paikkaa tyystin.\nKuu Kalliolan miehet olivat halkometsässä täällä likittyellä, toin minä\nmeidän kollin tänne, tukistin sitä vähän pari kertaa ja parkasin\nitsekin pahalla äänellä, -- ja siitä asti on Yrjön pankki ollut\nvahvemmassa turvassa, kuin jos tusina pitkä-piikkisiä kasakoita olisi\nsitä vartioimassa. Rauhassa olen saanut käydä lainaamassa ja velkojani\nmaksamassa; eilen maksoin viimeiset 20 ruplaa hopeassa.\n\nPakinan kestäessä tarkastelin yhä Yrjön toimia. Yhä hän piteli kiiltäviä\nkolikoita, yhä loimotti tervaksinen soihtu, yhä vaapahteli hymyilevä\nalahuuli. Mutta mikäs tuo oli? Jotain pudota mätkähti Yrjön viereen ja\nhän ärähti: \"no, no, mikäs se on\", nousi seisomaan, kourasi maahan ja\nnäkyi saaneen käteensä kirveen.\n\nOliko se pilvistä siihen pudonnut? Eipä toki!\n\nSamassa kuuluu loitompaa ääni: tule nyt vaan Toppo, jos mies olet, älä\npelkää; minä en pelkää piruakaan, vaan putsaan aarnihaudan puhtaaksi,\nvaikka häntä vartioitsisi kaikki Näätäkorven tontut.\n\nJa juoksujalassa rientää mies kohti palavaa soihtua, joka Yrjön\nhampaista oli maahan pudonnut ja jo oli sammumaisillaan.\n\n-- Aarnihauta on minun, huusi tulija, ennätinhän heittää terästä tuleen\nennenkuin se sammui.\n\n-- Mitäs se siitä paranee, vastasi Yrjö järeällä paasiäänellään, otti\ntupakkamassin näreen oksalta ja rupesi sen sisällystä poskeensa\nsiirtämään.\n\n-- Kyllä aarnihauta minun on, olet sitten ihminen taikka piru, huusi\nvieras käheällä äänellänsä.\n\n-- Nylje karhu ammuttuasi, älä ennen, puhui Yrjö.\n\n-- Pois äijä tieltä, että saan rahani, tuossahan ne ovat pytyssä, sanoi\nvieras ja tarttui pyttyyn.\n\n-- Ventasliitte, sano pappilan mampselli, huusi Matti vieressäni\nmatalan-kumajavalla äänellä, jollaisella varmaan aaveet puhuvat, jos ne\npuhua osaavat.\n\nMutta nytkös vieras kävi totiseksi; hän näytti oikein olevan kasaan\nputoamaisillaan, vaaleni ja katsoa tuijotti meidän piilopaikkaamme\npäin. Yrjö ei suinkaan ollut koko ääntä kuullut, sillä hän oli aivan\nentisellään.\n\n-- Taitaa olla paras viedä pytty pois, sanoi hän, otti kirveen\nkainaloonsa, pytyn käteensä ja pyssyn olallensa. Samassa silmäili hän\npyssyä, katsoi sitten vieraasen ja virkki:\n\n-- Kelpo kalu, vanhan-aikaista lujaa tekoa, polttaa aina, eikä ole\nklikannut kuin yhden kerran eläissänsä -- silloin kuin vihollinen\nmeinaili ampua sillä isävainaani hengettömäksi; onni se olikin\nisälleni, sillä ennätti hän präjähyttää omalla luikullansa vihollisen\ntuhanneksi pliiskaksi ja sai periä tämän kelpo kalun.\n\nNäin sanoen läksi hän astuskelemaan taas, että maa tömisi, auringon\nlaskua kohden, suomatta enää edes silmäystäkään vieraalle.\n\nOlen nähnyt malttia ja levollisuutta Hämeen metsäkulmalaisissa\nennenkin, mutta Yrjöä olen enimmän kaikista ihmetellyt. Siinä hän nyt\npolki tavallisessa tahdissaan kuusiston rinnettä, selitettyään toiselle\naseensa oivallisuutta.\n\nVieras se oli ällistyneen näköisenä kauan aikaa, vihdoin päästi hän\nmuutamia \"sarvipäitä\" hammastensa välistä ja lähti kiiruusti hiipimään\nYrjön perässä.\n\n-- Vanha tuttu, ihan itse Kustaa Himmeliin, kuiskasi Matti. Siitäkös\nsilmäni pystyyn kävivät. Himmeliini oli siis taaskin sattunut Matin\ntielle! Epäilemättä oli hänkin kuullut aarnihaudasta, jossa\njuhannus-öinä tuli paloi, ja oli tullut sitä Perälän Topon kanssa\nanastamaan.\n\n-- Mitä lienee riivatulla nahassa, mutisi Matti ja viittasi minua\ntulemaan perässänsä.\n\nHiivimme siinä nyt Himmeliinin perässä, koettaen pitää häntä\nnähtävissämme. Niinkuin kissa hiipaili hän Yrjön jäljissä, kätensä\ntavoitteli tuppea, joka heilui hänen vasemmalla kupeellansa: saatuansa\nsen käteensä rientää hän yhä nopeammin, eikä vähäkuuloinen Yrjö kuule\nedes oksain hiljaista ratinaa, vaan astuu levollisena eteenpäin.\n\nJo saa melkein vainooja kiini vainottavansa, ja valmiina on pitkä\npuukko syöksymään Yrjön hartialihoihin. Ei ole enää heidän väliään kuin\npari syltä; minä olisin mielelläni huutanut, mutta Matti veti minua\ntaas tuuhean kuusen suojaan. Tästä piilopaikastaan huusi hän taas\nmatalalla kolealla äänellä, joka minustakin tuntui kammottavalta:\nmurhamies! riennä, riennä että pian saan sinun omakseni!\n\n-- Mitä pirua se on, jupisi Himmeliini ja seisahtui vähän, kuitenkaan\ntaakseen katsomatta, minussa on ollut sekainen veri, korvani\nvalehtelevat. Ja huolimatta äänestä riensi hän taas eteenpäin, vaikka\npaljon arempana kuin äsken.\n\n-- Murhamies riennä, riennä, oveni on auki, lattia lakaistu, käy\nkiiruusti eteenpäin, huusi taas Matti entiseen tapaansa.\n\nSilloin seisahtui Himmeliini ja huusi raivokkaasti: mikä piru sinä\nolet, joka et anna kunniallisille ihmisille rauhaa -- -- --?\n\nMutta nyt kääntyi Yrjökin meihin päin, sillä tuon puheen oli hänkin\nkuullut.\n\n-- Hää, mitäs sanot, kysäsi hän.\n\n-- Täällä metsässä on ihmeitä, sanoi Himmeliini, vieden salavihkaa\nveitsen tuppeensa.\n\n-- Hää, mitäs sanot, kysyi uudestaan Yrjö.\n\n-- Ollaan ystävät, sanoi Himmeliini, ja mennään yhdessä pois täältä\npirun pesästä.\n\n-- Älä sentään niin liki tule, että napit sattuu, puhui Yrjö,\ntarkasteli pyssynsä lukkoa miettiväisenä ja lähti taas astuskelemaan.\n\nEikä sitä sellaista asetta kohden niin helppo ollut käydä; Himmeliinin\ntäytyi siis pysyä loitommalla. Mutta eteenpäin hän vaan hiipaili\nhiljalleen. Me samosimme yhä perässä, vaikka tiheässä viidakossa\nkadotimmekin hänen näkyvistämme, ja saavuimme vihdoin niemelle, jolla\nYrjön pirtti oli. Tyynenä kiilusti lammen pinta, rauhallisena uneksi\nYrjön pirtti, jonka yli suuri vihdaskoivu oli levittänyt tuuhean\nkruununsa. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut. Istuimme vähän lepäämään\nsuuren kiven varjoon nähdäksemme, oliko Himmeliini vielä paikoissa.\n\nJa olihan se siellä. Tuossa hän tuli ylös Yrjön lähdepolkua kuivia\nkatajia kainalossa ja kädessä lastuja. Näimme selvästi, miten hän\nkyyristyi pirtin nurkalle ja raappasi tulitikulla valkean, -- ja silmän\nräpäyksessä räiskyi jo tuli kuivissa katajoissa. Mutta silloin oli\nMatti kolmella hyvällä hyppäyksellä kiini hänen niskassansa, läimähytti\nhäntä Kailun kellolla päähän ja viskasi palavat katajat kauaksi mäelle,\njotta kipinät ilmaan sinkoilivat.\n\n-- Lurjus, kiljasi hän, miks'et totellut varoitustani. Kustaa sammuta\nsinä valkea, lisäsi hän, minä höyhennän tuota murhapolttajaa vähäsen.\nSamassa aukeni pirtin ovi, ja Yrjö astui ulos. Silmänsä olivat niin\nhirmuisen näköiset ja kädessä heilui tuo tunnettu pyssy. Siinä hän nyt\ntuijotti Mattiin ja Himmeliiniin, jotka täysin toimin pitivät toisiansa\ntukasta kiini ja telmivät jytisevällä tantereella.\n\n-- Vai niin, sanoi Yrjö synkästi, sinä aattelit kai ruveta otusta\nkorpeamaan, mutt'et saanut saunaa oikein lämpöiseksi, hää?\n\nHimmeliini irroitti kätensä Matista; hän huomasi olevansa tekemisissä\nylivoiman kanssa, Matti kuitenkin piteli hänestä yhä kiini ja kysyi:\nmitäs tälle lurjukselle, Yrjö, tehdään?\n\nJa puukollansa leikkasi Yrjö tuomesta, joka kasvoi kodan vieressä,\npienen norean vitsan ja antoi sen Matille ja sanoi: Piiskataan se\nkakara, ehkä parantaa tapansa! Samassa kävi hän oikealla kädellään\nkiini uhrinsa käsivarsiin, vasempahansa piilotti hän hänen molemmat\nnilkkansa, istui itse vähäiselle kivelle ja piti Himmeliiniä sylissään\nniinkuin keritsijä jaloista sidottua lammasta. Alahuuli vaapahteli\ntaaskin niin omituisesti kun hän sanoi: niin vaan luuletkos minua\nelävältä niin helposti poltettavan, vaikk'en ma oikein kuulekaan; kyllä\ntunsin luonnossani vaan takanani tömisevän, mutt'en viitsinyt itseäni\nennen aikaa semmoisen äpärikön takia vaivata. Kiitä nyt näitä vieraita,\nettä hengissä pääsit, sillä jos eivät he olisi tulleet niin -- -- --\nOta nyt Matti tuo tuominen ja sivele sillä vähäsen! Ja Matti piiskasi\nHimmeliinin, joka potki ja kiemurteli, huusi ja sadatteli, rukoili ja\nnoitui. Vihdoin päästi Yrjö hänen ulottimensa pihdistä, potkasi häntä\njäähyväisiksi ja lausui: olkoon opiksi kuri koiralle!\n\n-- Niin, olkoon onneksi, sanoi Matti; Ja kyllä Himmeliini sai käpälät\nallensa ja laukkasi pois. Huusi hän vielä mennessänsä kuitenkin: Kyllä\nPohjalammin rikkiviisas kerjäläinen vielä onneksensa saa!\n\nSanaa sanomatta Yrjö meni mökkiinsä ja sulki ovensa. Aurinko nosti jo\notsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan\nluonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan.\nMatkamme kävi \"pankin ohitse\"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan,\njoka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9\nkukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut. Hän oli kai kuullut\nsaman tarinan, jonka minäkin monesti Tonttukuusesta olin kuullut,\nett'ei sen juurella olevaa aarretta muutoin saa, jos ei siihen yhdeksän\nveljen verta vuodateta. -- Tuo maailmaa kulkenut veijari oli siis\ntaikauskoinen niinkuin takamaalaisetkin. -- Ja niinhän rahanhimo saakin\nmeidän sekä mahdollisia että mahdottomia keinoja koittamaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä sateisena elokuun päivänä, kun heinä jo oli tehtynä ja ruis\nkeltaisena ja täysinäisenä odotti leikkaajaa, tuli meille tuo\n\"Pohjanmaan tohtori\", joka suuressa kontissaan kantoi kaikellaisia\nlääkkeitä. Olimme kaikin pirtillä silloin, sillä eihän se varsityö\nsateella käy. \"Ovatko ukot sairaita, jotka rohtoja tarvitsevat\", kysäsi\nhän pirttiin astuttuaan.\n\nJa kauppaa ruvettiin tekemään. Isäni \"kleiniin\" antoi hän \"semmoista\ntroppia, joka maksoi ruplan luoti ja oli hyvää yhdeksään tautiin\".\nMinua oli vaivannut päänkivistys ja sitä hän tarjoutui parantamaan\n\"korpinkivellä, jonka Muhametti oli saanut valkeen korpin suusta\". Se\noli tuommoinen pieni, rastaanmunan kokoinen sileä musta kivonen; --\nlienee ollut n.s. Imatran-kiviä. Sillä piti potilasta muka yhdeksään\nkertaan kierrettämän. En kuitenkaan antautunut tällaisen menettelyn\nalaiseksi, vaan tein jyrkän vastalauseen ja sanoin koko menettelyä\nturhamoiseksi taikauskoksi. -- \"Älä puhu poika\", hän sanoi, \"joka\nmaailmaa kulkee, hän ihmeitäkin näkee ja perää on salatuissa asioissa\npaljon\".\n\n-- Jopa hulluja, vastasin epäillen.\n\n-- Äläpäs huoli poika, harvat ovat haivenet leuassasi; kuulee ma\nkerron, puhui hän: kerran varastettiin minulta hevonen ja minä menin\nSantalan Matin luo.\n\n-- Santalan Matin, sen suuren noidan, huudahti äitini.\n\n-- \"Niin, juuri Santalan Matin\", myönsi vieras ja puhui edelleen:\n\"päivällä hän ei voinut mitään, sentähden odotimme yötä. Minä menin\nTietäjän käskystä olkilatoon maata. Sinä yönä, jos milloinkaan, minä\nsiunasin itseni ja peitin itseni heiniin; mutta eipä siinä silmä\ntyynyyn mennyt. Ja puoli-yön aikana kuulin Matin huutelevan henkiään.\nPian rupesi ilmassa kuulumaan outoa suhinaa, ja Matti kysyi:\ntiedättekö, missä sen vieraan miehen hevonen on? Tiedämme kyllä,\nvastasivat henget, se on kolmannessa pitäjässä pohjoiseen päin, kolme\nvirstaa kolmen tien haarasta, punaisessa talossa, niinisellä nuoralla\nhaapaiseen 'krupuun' sidottuna. Matti kysyi: niinkö mä sanon sille\nmiehelle? Paha vastasi: 'ei tarvitse sanoa, hän kuulee sen itsekin':\n'Mene ja väännä sen niskat nurin', ärjäsi Matti; mutta paha sanoi: 'en\nminä voi sille miehelle mitään, sillä hän on kolmen kovan miehen\nhallussa' -- kun minä siunasin itseni, niin ei pahalla ollut valtaa.\nKyllä siis on perää salatuissa asioissa -- -- --. Mennyttä yötä olin\ntuolla Korpikylässä, Rantalassa, jossa ennen Mikko asui. Menin\npirttiin, joka, niinkuin tiedätte, on rantakiville rakennettu. Mikko ei\nsiellä enää asunut. Kurjan-näköinen oli se maja; vanha kaappi oli\npöytänä, enkä istuttavaakaan nähnyt kuin yhden ympyriäisen\nkömpelötekoisen tuolin\".\n\n-- \"Niin hän kuoli toissa vuonna\", sanoi isäni.\n\n-- \"Pirtissä oli keski-ikäinen vaimo, niin kalpea ja surkastuneen\nnäköinen. Hän istui puoleksi palaneen valkean vieressä ja nukutti\nparhaillaan lastansa, joka kehdossa ruikutti; toinen lapsi kitisi\nsängyssä. Minä pyysin yösijaa, enkä oikein kuullut mitä vaimo vastasi;\nluulin kuitenkin hänen myöntäneen; ehkä pelkäsi hän minua. Ja\nlevittikin se vanhan kuluneen raanun lattialle minua varten. Minä\nkysyin, eikö miestä talossa olekkaan. Hän vastasi miehen olevan\ntoimillaan, vaan kohta kyllä kotia tulevan. Tuuli vinkui hirveästi, ja\nAlvolahden laineet loiskivat seinään kovasti, pesän hiilos hiipui\nhiipumistaan, pikkuinen kehdossa ruikutti ja vaimo hyväili yhä. Kaduin\njo, että olin mokomaan sarsaan yöksi tullut, mutta mihinkäs siitä nyt\nenää meni? Koitin siis nukkua väkisinkin. Mutta tuskin olin vähän\nunenhorkkaan mennyt, niin kuulin järveltäpäin selvään huudon: nouse\nylös ja valvo!\n\n\"Minä luulin huudon vaan omien ajatuksieni ääneksi, painoin pääni\nnuttuani vastaan ja koitin nukkua uudelleen. Mutta samassa kuului\nlainehtivalta järveltä taaskin huuto: nouse ylös ja valvo! minä\nsiunasin, luin isämeidän ja aattelin että oma vaivaantunut vereni minun\nkorviini sellaista toi. Siinä istuin sijallani puoli valveilla hetken,\nja jopa taas kuului järveltä huuto, tuo sama huuto: nouse ylös ja\nvalvo:\n\n\"Nyt tuumasin minä, ettei suinkaan se huuto varsin suotta kuulunut, ja\nettä kai se jotakin merkitsee, nousin ylös, otin kontin selkääni,\nsanoin vaimolle, joka vielä hyräillen tuuti lastansa, hyvästi ja läksin\nulos\".\n\n-- Himmeliini hän siellä kuuluu asuvan, huomautti isäni.\n\n-- \"Niin, niin\", jatkoi 'tohtori', \"antakaas ma puhun asian\njärjestänsä. Rannalla ladon seinällä oli vanha vene kumossa. Sen alla\noli hyvä tuulen ja sateen suoja; aattelin, voihan tuolla pari tiimaa\nodottaa päivän tuloa, ja ryömin veneen alle. Pian kuului mielestäni\njärveltä taaskin puhetta aaltojen kohinan seasta. Pistin pääni ulos\nveneen laidan alta ja tirkistelin järvelle päin. Näkyi sieltä jotain\nmustaa, joka näytti lähenevän lähenemistään. Jo erotin sen veneeksi;\nnäin senkin, että siinä oli kaksi miestä. Vihaisten aaltojen kanssa\ntulivat he nopeaan rantaan, vetivät veneen maalle ja ottivat veneensä\nkeulasta parin kannun lekkerin. Siitä maistivat miehet kumpikin\nvuoronsa ja rupesivat pakisemaan\".\n\n\"'Kuinka hemmetissä olet sinä nää viikot elänyt?' kysyi toinen laiha ja\nkierosilmäinen mies\".\n\n\"Se oli Himmeliini\", sanoin minä.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi yhä 'tohtori', \"niinkuin jo sanoin, antakaa ma\npuhuu järjestyksessä. Kun kierosilmäinen oli näin kysynyt, vastasi se\ntoinen, tukeva mies: kyllähän siitä vastus on ollut: 'huonot ovat ajat\nja yöt valoisat, melkein paistin-perunoilla ja nauriin sommilla'.\n\n\"'Huono trahtamentti', sanoi toinen.\n\n\"'No onhan sitä väliin vähän paistiakin; pari vasikkaa olen teurastanut\nmetsän eläväin rätinkiin'.\n\n\"'Ahaa', sanoi toinen, 'sinäkö se susi olitkin, joka Nuutilan vasikan\nsöit?'\n\n\"'Paljo mahdollista', myönsi toinen ja nauraa hohotti.\n\n\"'Mutta nyt on kysymys kovista ruplista eikä vähemmästä kuin\npytyllisestä'.\n\n\"'Jos ei se piru anna meille lyijyä mahaamme'.\n\n\"'Yrjö on kuuro; ennenkuin hän kuulee katajan kohahtavan on pytty\nnäillä poi'illa'.\n\n\"'Koska siis menemme karhun kontua murtamaan'.\n\n\"'Huomen-illalla'.\n\n\"'Ei suinkaan täällä vaan vaara vuohella aja? Onko pelkoa täällä\ntällaisen kersantin?'\n\n\"'Ei ensinkään: ensin ryypätään rauhassa, sitten mennään raha-pyttyä\nnoutamaan'.\n\n\"'Onko mökkisi lämmin? Kolmeen viikkoon en ole lämpimässä huoneessa\nlevännyt'.\n\n\"'Ei nyt levätä, nyt juodaan'.\n\n\"'Niin velikulta, sanoi Kiikkis Matti, ja sitte me ryypättiin'.\n\n\"Näin he pakisivat astuissaan rannasta pirttiin. Minä olin kotvan aikaa\nvielä vartio-majassani, ja pian kuului naurua ja laulun loilotusta\npirtistä, erotin muutamia sanoja, niinpä nämätkin:\n\n\"'Mitäs minä siitä huolin, tuos mun lekkerin tänne! Minä lekkerin\npyllistän ja elän niinkuin ennen'. Kuului usein käheää kiroustakin, ja\nkuulin kierosilmäisen huutavan: katsos tätä kalua; kyllä kosto tulee,\nja kova kosto tuleekin. Lähdin viimein pois; miehet jäivät juomaan ja\nmeluamaan. En puhunut asiasta mitään kellenkään, ja mitäs siitä olisi\npuhuttavaa ollut, sillä mieleni ei tee käräjiin. Jos tiedätte kenen\nympärillä vaara pyörii, niin varoittakaa! Näette nyt, että salaisissa\nasioissa on paljon perää, ei se huuto suotta minulle järveltä kuulunut\neikä siis sovi ivata korpin-kiveä. Älkää minua sekoittako asiaan\nmillään muotoa! Hyvästi; onhan helpompi ollakseni, kun asian olen\npuhutuksi saanut. Tässä on vähän Hokmannin troppia päivällisestä!\nHyvästi, herran rauha!\" Ja niin hän meni. Älysimme Niemen Yrjön olevan\nvaarassa, ehkä Pohjalamminkin väen. Himmeliini oli epäilemättä saanut\njonkun karanneen vangin kanssansa; ja nyt he menevät ryöstöretkilleen.\n\n-- Herra siunaa, mitä nyt on tehtävä, sanoi äitini.\n\n-- Pohjalammille ensiksi, sanoin minä.\n\nSen keinon piti isänikin parhaana.\n\nMenimme siis Pohjalammille. Kreeta ja Esteri tekivät vihtoja, ja\nsuloisesti lemusivat vastaamme koivunlehdet. Matti se nytkin totuttuun\ntapaansa loikui peräsängyssä ja luki. Vilkasin hänen kirjaansa, se oli\nraamattu, ja käsillä oli hänellä Salomon Saarnaaja.\n\nNousi hän kuitenkin ylös ja sanoi: mistäs ihmeestä nyt tuuli käy, kun\nMäkeläkin meille tulee? Istu! Aatu!\n\n-- Sitä on tullut istuttua jo.\n\n-- Kyllä se tuulikin puhaltaa jos jostakin, vastasi isäni ja istui. Ja\neikä isäni tällä kertaa pitänyt pitkiä esipuheita; pian hän kertoi\nMatille, mistä kysymys oli.\n\nPäätettiin siis mennä suojelemaan Niemen Yrjöä rosvoilta. Tupakoitiin\nsiinä kuitenkin ensin ja odotettiin iltaa vähä lähemmäksi.\n\n-- Nyt on aika, sanoi Matti, puki mekon yllensä, otti kirveen\nkainaloonsa ja lähti ulos. Isä ja minä lähdimme perässä. Jos jotakin\nkotona tapahtuisi, piti Esterin torvella merkki antaman.\n\n-- Voi kun ihmisen sydämmen aivoitus on paha, virkkoi isäni\nkävellessään Matin kantapäillä märässä ruohossa.\n\n-- \"Paha hamasta lapsuudesta\", vastasi Matti. Suurin osa ihmisiä on\ntyperiä narria, toinen osa riivattuja ja siellä täällä on joku, joka\nkoittaa olla ihminen.\n\n-- Eikä niitä ihmismäisiä ihmisiä juuri paljon taida olla.\n\n-- Ei mar! Harvat ovat valitut, peräti harvat!\n\n-- Ja mikähän piru sitä Himmeliiniäkin riivaa?\n\n-- Se oli ensin pieni piru, viksari eli piru pullossa, sitten siitä\nkasvoi suuri piru, oikea paholainen ja sarvipää.\n\n-- Hm.\n\n-- Mies oli nähnyt herrasmaista prameutta kodissaan, ja sitä hän aina\nhimosi. Ihmisen mieli ei tyydy siihen mitä sillä on, vaan se haluaa\njotakin uutta ja suurempaa. Meidän Kreetakin uneksii aina\nkaikenmoisista kultaisista saleista, hohtavista linnoista, ihanasta\nmusiikista, joka kuuluu ijankaikkisuuden temppelistä, ynnä muuta\nsemmoista. Yrjö taas etsii sielunsa ravintoa jostakin hopean\nkirkkaudesta; luulen hänen sydämmensä lämpimästi sykähtelevän, kun hän\npyttyynsä katselee. Semmoista jotain minäkin jo lapsena kaipasin, usein\nsain Hokkalan Tiinan kortit katsellakseni; asettelin kuninkaat, rouvat\nja sotamiehet kattoon joulupäreiden väliin. Siinä ne hohtivat niin\nsomassa järjestyksessä; en tiennyt mitä se oikeen oli; mutta usein\nistuin jakkaralle ja hyräilin jotain ja mieleeni tuli kaikellaista\nihanaa, jonka sittemmin olen unhottanut. Niin luulen myös olevan\nHimmeliinin laidan. Hänkin himoaa jotakin. Hän tahtoisi olla ylhäinen\nja komea, olla hyvissä seuroissa, ajaa loistavilla kääseillä ja\nuljailla hevosilla ja niin pois päin. Ja kaikkea sitä himoaa hän\nsentähden, että ihmisissä asuu himo, salainen nälkä, salainen kalvava\nhiu'astus.\n\n-- Mutta eikös semmoinen himoaminen synti olekkaan, kysyi isäni.\n\n-- On, kuinkas sitten, mutta minä tarkoitan, että tämä himo on niinkuin\nse eläin, joka värinsä muuttaa, -- mikä se taas olikaan, Kustaa?\n\n-- Kameleontti, vastasin.\n\n-- Niin, se himo on ihmisessä ja se muuttaa värinsä ja karvansa kunkin\nluontoa myöten. Yksi saa himota oikein ja hän himoaa taivaan autuutta;\ntoinen himoo väärin, hänkin himoo autuutta, mutta saa kadotuksen.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Kerran sain maistaa kaupungissa puhdasta ja selkiää ulkomaan viiniä;\nsen jälkeen kotoiset liemet ei maistu juuri miltään; vaan joka kerran\nvuodessa omapolttoista maistaa, hän juo hyvällä maulla sikunaakin.\n\n-- Himoaako Himmeliinikin mielestänne taivaan autuutta, kysyin.\n\n-- Himoaa, mutta hän luulee saavuttavansa totisen onnen sillä, että\npääsee rikkaaksi ja prameaksi. Ja sellainen ihminen menee vaikka neulan\nsilmän lävitse kameelin selässä, saadakseen mitä himoaa.\n\n-- Saattaa niin olla mutta rientäkäämme, ettemme tule myöhään, kehoitti\nisäni.\n\n-- Riennetään! En tosiaan tiedä, nauranko vai itkenkö itseäni ja\nihmisiä; kaikki on turhuus ja hengen vaiva.\n\n-- Niin on, paratkoon.\n\n-- Viisas, selitti Matti, ei himoa mitään, niin pelastaa hän sielunsa\nkuolemasta, sillä helppoa on jättää tyhjä.\n\n-- Hm.\n\n-- Kaikki on turhuus ja hengen vaiva -- onko, Kustaa, sanoppas, onko\nsemmoista kiikaria, jolla voisi nähdä taivaan portille? Onko kukaan\narvannut arviostakaan, kuinka paljon matkaa on ehtootähdestä uuteen\nJerusalemiin?\n\n-- Ei, vastasin, ei luonnollisessa merkityksessä.\n\n-- Ei, ei Kustaa. Kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Salomo rakensi\nsuuria huoneita ja komeita linnoja -- se oli turhuus; hän toimitti\nitsellensä veisaajoita miehistä ja vaimoista, ja ihmisten lasten ilon,\nkaikkinaiset kanteleet, mutta siitä hän ei saanut hoivaa, kaikki se oli\nhänestä turhuus. Viisaus -- turhuus; hurskaus -- turhuus, kaikki oli\nturhuus!\n\n-- Mutta jos kirjoitukset paikkansa pitävät, niin selviäähän kerran\ntämä sekainen vyyhti, lausui isäni.\n\n-- Selviää, selviää, myönsi Matti.\n\nTämä keskustelu ei minua _nyt_ oikein huvittanut, mieleni oli siksi\nliian levoton. Noiden hämäläis-ukkojen levollisuutta ja mielen malttia\nolen monesti itsekseni ihmetellyt. Ajattelin: noin kai ne esi-isämmekin\nennen menivät vihollista vastaan, tyynenä ja levollisin sydämin. Minun\nsydämeni tykytti tavallista hätäisemmin.\n\nJo saavuimme Niemen Yrjön mökille. Ilma oli ruvennut selkiämään ja\nraitis oli sadetta saatuaan metsä, raikkaasti tuoksahti vastaamme\nlehtevä niemi. Yrjö ei ollut kotona, sillä pirtin ovi oli lukossa.\nTuollapa hän olikin lammin kaislistossa ruuhinensa -- sateen jälkeen\nsöi tavallisesti kala hyvin ahnaasti. Istuimme suurelle kivelle pirtin\neteen, miehet pistivät tupakkaa, katselivat lammille päin ja rupesivat\nneuvottelemaan, mitä oli tehtävä.\n\nPäätös oli että Yrjöä oli kutsuttava kotiin, ja minä lähdin heti\npäätöstä toimeen panemaan. Huudettuani useoita kertoja, kuuli Yrjö\nvihdoin ääneni ja huusi päätänsä nostaen: Hää, mitäs sanot?\n\n-- Tulkaa kotia, huusin, teillä on vieraita, joilla on teille tärkeää\nasiaa.\n\nYrjö veti ylös vielä ahvenen, joka juuri oli nyppinyt onkea, irroitti\nruuhensa seipäästä ja rupesi melomaan rantaa kohden.\n\n-- Mikäs siellä on, hän kysyi rantaan päästyään.\n\n-- Pohjalammin Matti ja isäni ovat pirttinne edessä, niillä on teille\ntärkeää asiaa.\n\nHän kokosi mustaselkäiset ahvenet konttiinsa, heitti onget olallensa ja\nastua tömisteli niemen lapetta ylös valtavilla jaloillansa.\n\nMuutamalla sanalla selitti Matti Yrjölle aseman. Neuvottelimme siinä\nnyt miehissä miten meneteltävä olisi, vaikk'ei Yrjö juuri neuvotteluun\nosaa ottanut, murahteli vaan sekaan. Matti esitti, että olisi annettava\nrosvojen murtautua pirttiin, jonne heidät sopisi salvata, mutta Yrjö ei\ntähän suostunut, hän ei antanut kaikkien lurjusten pirttiänsä myllätä.\nSiinä neuvottelun kestäessä tapahtui meille se kunnia, että, kun Yrjö\nmeni pirttiin, niin saimme avatusta ovesta nähdä sen sisustankin --\nonni joka Matillekin oli tapahtunut pari kertaa ainoastaan. Se oli\nkummallisin asuinpirtti, mitä eläissäni olin nähnyt. Ovinurkassa\ntörötti musta kiu'as, sivuseinällä riippui neljä pitkää pyssyä, ja\nvähää ylempänä kiilui häkissä kaksi kirvestä, pitkiä puukkoja, puras ja\nmuita pieniä kaluja. Kiukaan vieressä oli lava, ja lavalla Yrjön\n\"pritsi\", se on: raanu ja heinillä täytetty säkki ja peittona pari\npulskeaa suden nahkaa. Eikä ollut tuo pritsi suuren suuri, mahtuihan\nsiinä tuo roteva Yrjö kääntelemään ja kun hän harjahirren kohdalla\nseisoi, niin oli päästä kattoon ainakin puoli korttelia. Semmoinen oli\nse noettunut maja, jossa Yrjö monta vuotta oli asunut. -- Oli tosin\nperäseinällä sängyn mukainenkin, mutta siinä Yrjö lepäsi ainoastaan\nlämpimimpänä vuoden aikana.\n\nVähän aikaa puuhattuansa pirtissä, tuli Yrjö ulos, nyökkäsi päätänsä\nmeille sanoen: kiitos, kunnia miehet, nyt olen valmis ottamaan vastaan\nvaikka tusinan sissiä; kiitos kunnia, menkäät nyt vaan kotianne, kyllä\nminä toimeen tulen.\n\n-- Eikö apumme olisi sovelias, kysyi Matti.\n\n-- Ei juuri.\n\n-- Ettekö tarvitse apuamme, kysyi isäni.\n\n-- En, vastasi hän, meni pirttiinsä ja sulki oven jälkeensä; me jäimme\nseisoa töllöttämään ulkopuolelle.\n\n-- Kas se on poika, joka toppaa, sanoi Matti hymyillen.\n\n-- Aika korven juuri on koko mies, tuumasi isäni.\n\nJa niin me saimme itseksemme tuumailla, mitä oli tehtävä. Menimme\nlähellä kasvavan lepistön suojaan nähdäksemme, miten asia oli\nkehittyvä. Vähän aikaa istuttuamme kuului polulta hiljaisia askeleita;\nja kun kuukin rupesi jo nousua tekemään, näimme selvään, miten kaksi\nmiestä hiipi mökkiä kohden. Vilkasimme mökkiin päin. Siinä istui\nsuurella kivellä Yrjö itse kaakonnahkainen lakki päässä, suuri pyssy\nkädessä ja toinen maassa jalkojen juuressa, katsellen tarkasti metsän\nrinnettä kohden. Hän katsoo miehiin, katsoo katsomistaan, nostaa pyssyn\ntukin viimein poskensa kohdalle ja antaa miesten lähestyä.\n\nEivät olleet he enää kelpoon paria kymmentä syltä pirtistä, kun Yrjö\nhuutaa heille karjuvalla äänellä: Seis miehet, ei askeltakaan enää,\ntaikk' on pala plyijyä nahoissanne.\n\nMiehet säpsähtivät, mutisivat hiljaa ja katselivat tarkoin sinne päin,\nmistä ääni kuului. Ja vaikka kivi olikin varjossa, näkivät he kai\nsentään Yrjön, sillä pienempi mies osoitti sormellansa Yrjöä ja pujahti\nnopeasti tukevamman selän taakse.\n\n-- Onko sillä karhulla luoti- vai hauli-pyssy, kysyi tukevampi\nhiljasella äänellä.\n\n-- Luoti-pyssy, ja hyvä, oli vastaus.\n\n-- Seis, ei askeltakaan eteen eikä taakse, karjui Yrjö; muuten olet\ntuossa paikassa raatona.\n\nMiehet seisoivat kuin naulatut. Eihän siinä ollut hyvä liikkua.\n\n-- Ota sen takamiehen niskasta kiini ja sysää sitä tännepäin, huusi\nYrjö. Mutta kun vieras ei aikonut totella, uudisti hän käskynsä: Älä\nsiekaile, heti pikkumies eteen, taikka on plyijy sisässäsi. Ja\ntäytyihän toisen totella. Pikkumies vapisi ja vaikeroitsi toisen\ntakana, eikä olisi mitenkään astunut etupuolelle. Mutta toinen tarttui\nhäneen ja veti väkisin eteensä.\n\n-- Kas niin, puhui Yrjö, sinä isomies siellä, sinä olet viisas mies,\npysy nyt vaan paikallasi, niin sinun käy hyvin. Ota nyt vyöhihnasi ja\nsido pikkumiehen kädet toisiinsa, kovasti, muista se!\n\nMies epäili; mutta Yrjön pyssy oli yhä ojennettuna, täytyihän sitä\ntotella, olletikin kun Yrjö taaskin uhkasi.\n\nPikkumiehen kädet sitoi siis hänen oma kumppaninsa; ja kun se oli\ntehty, komensi Yrjö: pikkumies, eteenpäin mars! Ja pikkumies rupesi\nkäymään Yrjöä kohden pelvosta vapisten. Mutta isomies vilkui sivulleen,\nvaikk'ei vielä liikkua tohtinut. Pikkumies tahtoi mutkistella, mutta\nYrjö huusi: linja suora, sanoi maanmittari, jos ette pysy suorassa\nlinjassa, niin präjähtää, ja juuri kovasti; tule vaan sinäkin isomies\nlikemmäksi.\n\nJa miehet marssivat suorinta tietä Yrjöä kohden.\n\n-- Isomies topp, seis, huusi Yrjö; ja isompi mies seisahtui, noin\nkymmenkunnan sylen päähän. Pikkumies Himmeliini, sillä Himmeliini se\noli, -- oli jo melkein kiven juurella.\n\n-- Istu, sanoi Yrjö, ja Himmeliini istui kalpeana kuin ruumis.\n\n-- Jalat suoraan, komensi yhä armoton Yrjö. Kun toinen oli tehnyt työtä\nkäskettyä, sitoi Yrjö ne yhteen nuoralla, joka oli valmiina kiven\nkupeella. Sill'aikaa hän yhä oikealla kädellään hoiti pyssyänsä pitäen\nsen ojennettuna toista miestä kohden. Kun Himmeliini voimatonna,\nsidottuna kelletti kiven juurella, sanoi Yrjö vieraalle: no naapuri käy\nnyt sinäkin lähemmäksi!\n\nMies totteli, vaikka, näköään, hyvin vastahakoisesti.\n\n-- Mitäs minä tuon pirun teen, murisi Yrjö.\n\n-- Et sinä minulle mitään voi, -- sanoi mies; ammu jos tahdot, päässyt\nkuollut vuorostansa.\n\n-- Mars pirttiin, ärjäsi Yrjö. Mies astui välinpitämättömästi sisään.\n\nMe juoksimme myös samaan kähyyn, nähdäksemme miten miesten pirtissä\nkävisi. Pian olimme ovella, emme joutuneet kelpoon katselemaan\nvaikeroivaa Himmeliiniä.\n\n-- Men' kuoppaan, men', tiuskoi Yrjö vieraalle ja piti pyssyn yhä\nojennettuna hänen rintaansa kohden. Ja vieras totteli. Hän meni pirtin\nalla olevaan perunakuoppaan, Yrjö pani kannen kiini, ja ovensuussa\nseisova päresorko oli mainio telki; sen alapää painoi kuopan kantta\nkiini, yläpää taas ulottui melkein harjahirteen; ja aivan kireellä oli\ntelki, kun Yrjö asetti vanhan ikkunanlaudan katon ja teljen yläpään\nväliin. Yrjö kääntyi ympäri, huomasi meidän ja sanoi: tulinhan yksin\ntoimeen, susi meni kuoppaan, kettu satimeen; mutta hyvin teette, jos\nnostatte ketunkin pirttiin.\n\nItse hän seisoi miettivänä keskellä lattiaa.\n\nJa me nostimme rukoilevan Himmeliinin pirttiin.\n\n-- Voi Kustaa, siinäkö sinä nyt olet, sanoi hänelle Matti.\n\n-- Matti, Matti, auta minua, ettei tuo hullu mies saa tappaa minua,\nrukoili Himmeliini.\n\n-- Sinä löit minuun haavan, joka vielä veristää, puhui Matti, mutta\nolen sen antanut anteeksi. Koitan jotain tehdä hyväksesi.\n\n-- Niin, en minä tänne muuta tullut kuin katsomaan, selitti Himmeliini\npuolustavaisesti.\n\nMutta olisit silloin nähnyt Matin katseen; niin ilmeisenä ilmaantui\nsiinä halveksu ja inho.\n\n-- Sama viheliäinen alvokaati sinä näenmä olet vieläkin, sanoi hän\ntuskin kuultavasti ja istui jakkaralle.\n\nMinä löysin vanhan pistoolin Himmeliinin povitaskusta, ja hirveän\nsuuren veitsen hänen tupestaan. Hyvä oli, ett'ei hän ollut\ntilaisuudessa niitä käyttämään.\n\n-- Mitäs nyt, Yrjö, noille kurjille tehdään, kysyi Matti.\n\n-- Minä paiskaan sen penteleen seinän triiviksi, urahti Yrjö ja tarttui\nkädellään Himmeliinin nutun kaulukseen.\n\n-- Maltas sentään, viihdytteli Matti; kyllähän sinä sen viskaisit niin,\nettä märkä plätti seinään jäisi, mutta se sellainen nakkaus ei olisi\nviisaasti.\n\n-- Mitäs meinaat, karjui Yrjö ja hänen otsa-suonensa pullistuivat\nhirmuisesti ja silmät iskivät tulta.\n\n-- Armahtakaa miehet, rukoili Himmeliini, en minä enää koskaan tule\nnäille maille, minä menen vaikka Savoon taikka Ryssän maalle.\n\n-- Kyllä minä sinun armahdan, lausui Yrjö vihan vimmassa ja kiristi\nmiestä niskasta.\n\n-- Armahtakaa, vaikeroitsi Himmeliini.\n\n-- Tutkitaan ensin asiaa, puhui Matti Yrjölle.\n\n-- Armahtakaa, aneli edelleen Himmeliini, armahtakaa minua lasteni\ntähden, ne joutuvat maantielle.\n\n-- Rosvon penikoita, ärjyi Yrjö.\n\n-- Vaimoni on sairaalloinen ja heikko, armahtakaa, rukoili kurja mies\nyhä edelleen.\n\n-- Rosvon kurva, murahti Yrjö.\n\n-- Tiedätkö, sanoi Matti, mitä tietä olet ruvennut käymään?\n\n-- Helvetin tietä, armahtakaa!\n\n-- Niin, vankeuden ja kaakinpuun kautta; etkö ole aatellut jo ruveta\nparannusta tekemään.\n\n-- Olen, olen, armahtakaa, minä olen viheliäinen ihminen.\n\n-- Etkö milloinkaan enää vaella tällaisilla jumalattomitten retkillä?\n\n-- En koskaan; päästäkää irti!\n\n-- Päästetään irti mies kurja, ehkä parantaa tapansa.\n\n-- Puhu Matti, puhu sinä, sanoi Yrjö, kyllä minä teen, minulla on kaksi\nkovaa kouraa, sinulla on pää.\n\n-- Armahtakaa minua pienten lasteni tähden, rukoili taas Himmeliini.\n\n-- Hm, sanoi Yrjö; muistan sen vielä, kun isä pantiin rautoihin,\nsiltavouti pani renkaat, kalisevat renkaat, käsiin ja jalkoihin,\nsyyttömästi -- sanoi äiti, -- itkimme silloin, äiti itki ja me neljä\nlasta -- ei jäänyt kuin kymmenkunta leipää; se oli surkeaa!\n\nJa Yrjö rupesi sanaa sanomatta päästelemään sidotun käsiä ja jalkoja.\n\n-- Istu ja pistä tupakkaa taikka mene minne maittaa, sanoi Yrjö\nHimmeliinille, joka nyt oli siteistään päästetty.\n\n-- Mutta mikäs mies tuo kampraati tuolla alivooviingissa on, kysyi\nMatti.\n\n-- Se on Tuohisaaren Eero tuolta Järvenpään kulmalta, selitti\nHimmeliini lattiaan katsellen, ja lisäsi: Hän se oli, joka Tampereen\nkauppamiehen makasiinissa kävi. Muutama viikko sitten pääsi hän\nvapaaksi vankeudesta; ja hänen kanssansa minä onneton tänne jouduin.\n\n-- Oletko luja siitä ett'ei miehen rikisterissä ole uusia syntiä, kysyi\nMatti.\n\n-- Sitte kuin hän trahvinsa kärsi, on hän ainoastaan luvattomasti\nteurastanut vasikan ja syönyt vähän nauriita.\n\n-- Päästetäänkös mies kuopasta, kysyi Matti Yrjöltä.\n\n-- Tahtos tapahtukoon, vastasi Yrjö ja otti teljen kuopan ovelta, avasi\noven ja huusi kuoppaan:\n\n-- Tul' ulos Eero, tule, tuuli käy nyt taas sieltäpäin. Ja mies kömpi\nylös kuopasta.\n\n-- Istu vieras, sanoi Yrjö ja katsoi kysyvästi Mattia.\n\n-- Mikä nimes on, kysyi Matti.\n\n-- Eeroksi minua on sanottu.\n\n-- Aiotko jättää entisen ammattisi ja ruveta työtä tekemään?\n\n-- Kuka vangille edes ovensa avaa, saati työtä antaa, vastasi vieras\nalakuloisesti, kääntyen Yrjöön päin kysyen: oletko sinä ihminen vai\npiru?\n\n-- Olenko minä pirun näköinen, vastasi Yrjö loukatun näköisenä.\n\n-- Olit kuun valossa äsken aivan kuin piru, jonka pikkupoikana unissani\nnäin; en suinkaan minä muutoin sinua niin nöyrästi olisi totellut.\nMutta mitäs miehet nyt minusta tuumaatte; ettekö pelkää, kun tällaisen\njallin olette omiin valtoihinsa laskeneet?\n\n-- Emme, vastasi Matti; kehoitamme sinua luopumaan entisestä elämästäsi\nja rupeemaan uudeksi ihmiseksi.\n\n-- Te? Minua on kehoittanut papit ja poliisit, mutta eihän minuun\nmikään ole pystynyt.\n\n-- Tekeekö mielesi taas kruunun korttieriin, sanoi Matti.\n\n-- Yks' hävinneen kaikki, vastasi mies huolettomasti.\n\nMutta Yrjö puolestaan oli jo muistellut isännän velvollisuuksia. Hän\ntoi leipää, kalaa ja kalja-haarikan penkille ja käski meitä kaikkia\nillalliselle, muistuttaen:\n\n-- Kyllä mar' jo kai ruokakin maittaa?\n\nJa me söimme kaikin. Kummalliselta tämä ateria minusta tuntui: rosvot\naterioitsevat sen luona, jonka äsken olivat riistää puille paljaille!\nSitä ihmisyyden tuntoa mitä karkeankin pinnan alla usein piilee! Nämä\njäykät miehet huomasivat nuot viallisetkin ihmisiksi.\n\nKun ateria oli lopetettu, nousi Eero seisomaan, ja aivan niinkuin olis\njokapäiväisimmän asian Yrjön luona toimittanut, astui hän ovesta ulos\nsanoen: hyvästi nyt ja kiitoksia paljo.\n\nJa niin hän lähti.\n\nPois lähdimme mekin Himmeliinin kanssa.\n\n-- Etkös pelkää, Yrjö, täällä pirtissäsi, kysyi Matti lähteissämme.\n\n-- Enhän minä ymmärrä pelätä, sanoi Yrjö ja sulki ovensa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n-- Talvi on tullut perältäkin, tullut pitkän ja pimeän syksyn\nperästä. Raikas ja puhdas oli taaskin Pohjolan lumivalkea muoto.\nPaikkakunnallemme oli ilmaantunut uusia asumuksia yksi toisensa perään.\nNiinpä olimme saaneet uuden naapurin mekin. Se oli Himmeliini. Hän oli\nruvennut puusepän ja maalarin ammattia taaskin harjoittelemaan pienessä\npirttikopissansa, jonka Jutilan isäntä oli hänen asuaksensa antanut. Ja\nnyt joulun viimespyhänä tuotiin hänelle uuden pirtin hirsiä.\nHimmeliini, näet sen, piti talkoota.\n\nMutta kuinka oli hän siihen mittaan vaurastunut?\n\nHän oli Pöllön Yrjön mökistä saanut parempaa kuin hopeakolikot\nolivatkaan, hän oli saanut viisautta, ja siitä asti kuin hän siellä\nviimeksi oli ollut, oli hän ruvennut uutta elämää elämään. Silloista\nseikkailua ei tiennyt kukaan muu kuin asianomaiset. Syksyllä oli hän\nurakalla rakentanut Mattilan riihet ja talvemmalla oli hän nikkaroinut\nahkerasti; sillä kyllä se mies aikaan sai kun vaan tahtoi. Par'aikaa\noli hänellä nytkin uuskuosinen kirkkoreki tekeillä ja pari\nuudenaikaista pöytäkaappia. Itse hän sanoi työssä olevan ihmisen onnen\nja kiitteli isävainaatansa, \"että se oli hänen työhön opettanut\".\n\n-- Opiksi kuri koiralle, sanoi Matti kerran isälleni. Ja totta se\nnäytti, ainakin tällä kertaa, olevan.\n\nTalkooväkeä kokoontui siis ympäristöltä. Vein minäkin pulskan hirren,\nja niin tekivät naapuritkin. Olipa Mattikin siellä; Kailullansa oli\ntuonut kelpo viissylisen hänkin. Oli siellä Yrjökin, vaikk'ei hänellä\njuhtaa ollut. Hän oli vaan kutsuttu vieraaksi \"vanhan tuttavuuden\nvuoksi\", kuten Himmeliini minulle kuiskasi. Mutta ei ollut hän\nhyödyttämättä sillä; hänen karhumaiset voimansa olivat suureksi avuksi\nhirsiä läjätessä, ja \"kyläkakoksi\" oli hän tuonut suolattuja haukia\npuolen leiviskää. Hän oli jo sydämmellisessä sovussa Himmeliinin\nkanssa, sillä jälkimmäinen oli tuomiosunnuntaina ruvennut ajattelemaan\n\"mitä rauhaansa sopei\" ja Matin välityksellä sopinut Yrjön kanssa.\n\nJa niin se talkoo pidettiin kuin tavallisesti tapa paikkakunnalla on.\nPötyä oli pöydässä, eikä Jumalan lahjoista puutetta ollut.\n\n  Koska ei ole mahdotonta, että joku innokas muinaistutkija muutaman\n  tuhannen vuoden perästä ryhtyy kirjoittamaan \"muinaissuomalaisia\n  kuvia\" ja koska on hyvin mahdollista, että tuo tuntematon sattuisi\n  jonkun kirjakaupan vintiltä löytämään pinkan myymättömiä kappaleita\n  näistä muistelmista, niin panen tähän tuon tulevaisuudessa\n  ilmaantuvan entisyyden tutkijan varaksi pöytäkunnan ruokalistan.\n  Olen sen tehnyt silmin-näkijän ilmoitusten johdolla siihen tunnettuun\n  malliin, joka maamme ruotsinkielisissä sanomissa on kaiken vuotta\n  ollut nähtävänä ja yleisön suuta vesittämässä.\n\n    _Himmeliinin pirtissä_.\n\n    Table d'hôte (= juhlapäivällinen).\n\n        Kello 1-2.\n\n    à yksi mäntynen hirsi tai kuorma malkapuita.\n    Tiistaina Tammikuun 28 p.\n\n        -- Meno: --\n\n    Priski ryyppy.\n    Voita ja juustoa rievän kaakun kanssa.\n         *   *   *\n    Suolaista haukea räätikkä-loodan kanssa.\n        Kalaryyppy.\n         *   *   *\n    Suolaista lampaanlihaa perunaloodan kanssa.\n         *   *   *\n    Kaurankryynipuuroa voita silmässä tai maidon kanssa.\n         *   *   *\n    Pannukaakkua hienon sokerin kanssa.\n\n  Kah.\n\nSahtihaarikka kulki ahkerasti joka ruokalajin välillä, ja aika jaakkoa\nse sahti olikin. Pidettiin tässä pöydässä puheitakin, vaikk'ei yhtään\ntuommoista yksijaksoista, saarnantapaista. Tosin kyllä Matti puhui\njoskus pidemmältäkin, mutta tuon tuostakin tekivät pöytäkumppanit\nmuistutuksiansa ja väitteitänsä. Luulen sentään näissä pöytäpuheissa\nolleen älyä yhtäpaljon tai oikeastaan yhtä vähän kuin monilla muilla\njuhlapäivällisillä, joissa pidetyitä puheita sanomalehdet niin laveasti\nkertoelevat. Matin ja kumppanein puhetavalla on ainakin se etu, ettei\npuhuja sitä seuraamalla ole aivan suuressa vaarassa \"hukata\nkonsähtiänsä\", sillä vaitiolo ja yskiminen ovat aivan luonnollisesti\npuheenjaksoksi luettavat. Mitä siis näillä päivällisillä puhuttiin?\n\nKaikellaista, ilmasta, kelistä, vuodentulosta, viljan hinnasta ynnä\nmuusta.\n\nVähän väliä loin minä silmäni Esteriin, joka tuossa sievänä ja\nsiistittynä kantoi ruokavateja pöydälle ja pöydästä pois. Hän oli siis\ntalkoossa \"passarina\". Kuinka somana hän liehui edestakasin pirtin ja\nsodan välillä. Aivan kuin tyhjä oli pirtti mielestäni silloin kuin ei\nhänen \"sinikierttyä\" hamettansa ja kiiltovyötänsä näkynyt!\n\nPuhuttiin siinä pöydässä Anttilan emännän kuolemastakin ja kuinka\nisäntä suree itsensä hassuksi, suree niin hirveästi, ett'ei taida ikänä\nnaimaan mennä, vaikka moni tyttö kyllä \"hypän kengässä\" menisi hänelle,\n-- sillä mikäs rikkaalle, ja semmoiseen taloon, mennessä oli.\n\n-- Niin, honotti Aapelin Malakias, vuositulos miehelle muijan kuolema\non.\n\n-- Niinpä vaan, puuttui puheesen Matti, jos minunkin muijani kuolisi,\nniin vesikiuluun kastaisin nestuukin, ja sillä mä sitte haudalla tavan\ntakaa silmiäni tuhraisin.\n\n-- Miksi niin, kysyttiin joukosta.\n\n-- No ajattelisivathan plikat silloin, että voi kuin se piti muijansa\nhyvänä, kuin noin suree; -- ja totta vieköön, uusia saisin vaikka viisi\njoka sormeeni.\n\nSe oli minusta hiukan jumalatonta; mutta olihan Matti eineen\nkielessänsä -- ja ajattelin: jos saisimme katsoa monen muunkin Matin\nsydämeen, niin eiköhän sielläkin olisi samallaista surua nähtävänä?\nEroitus on vaan se, että mitä hienompi surija, sitä vähemmän hän\n_näyttää_ minlainen hän _on_.\n\nLoppui se päivällinen viimein ja taukosi aterioitsevien isoääninen\npakina. \"Kiittäkäämme Herraa!\" lausui juhlallisesti Matti -- sillä\ntässä ei ollut pappia eikä lukkaria niin sanomassa -- ja hiljaisina\npanivat kaikki kätensä ristiin ja kumarsivat. Se oli kiitos. Ja sen\njälkeen alotti Matti ruokavirren, johon toisetkin vähitellen yhtyivät.\nKuin ruumis on saanut riemull' hänen tarpeens' ja kylläns', oli\nmuistaakseni virsi, joka siellä veisattiin.\n\nSiinä sitä sitten vielä istuskeltiin, juotiin kahvia ja tehtiin plöröjä\nsekä pakistiin kaikenmoista.\n\nPunalan Ville tiesi kertoa, että kirkonkylän rusthollarin\nporstuanperä-kammarissa oli toisella viikolla varkaita käynyt. Kaapin\novi oli auki murrettu ja toista sataa ruplaa oli sieltä viety. Kun\nvarkaita oli heti illan pimeässä ruvettu etsimään, niin oli navetan\ntakaa huudettu: \"täällä minä olen\". Mentiin katsomaan, ja siellä oli\ntukeva mies. Vastusta hän ei ollut ensinkään tehnyt, vaan laskenut\nleikkiä nimismiehen luo vietäessä. Kun rahoja oli etsitty hänen\ntaskuistansa, ei niitä löydetty.\n\nMatti, Himmeliini ja minä kuuntelimme tarkasti.\n\n-- Mikähän oli varkaan nimi, Matti kysyi.\n\n-- Sanotaan olleen Tuohijärven Eero, vastasi kertoja ja jatkoi: hän\noli kesällä päässyt vankeudestansa, kun oli \"trahvinsa\" kärsinyt; mutta\nniinkuin sanotaan: lasketaan huora huoneesen, vaan ei varasta\nvainiollekaan, niin ei hänkään ollut saanut paikkaa mistään; täytyi\nsiis tehdä pahaa vielä, että pääsi uudelleen \"Isoon Heikkilään\". Oli se\nsaanut selkäänsäkin nimismiehen luona, mutt'ei ilmoittanut rahoja\nsittenkään.\n\n-- Voi maailman vaellusta, huokasi Matti.\n\nSopisi tästä talkoosta kertoa enemmänkin. Sopisi kuvata\nUsa-Jussin itkevää naamaa, Aapelin Malakiian honottavaa nenää tai\nHimmeliinin isäntäpuuhia; sopisi ihaillani Esteriä ja kertoa niistä\nveitikkamaisista silmäyksistä, joita hän loi puoleeni tarjotessaan\nminulle kahvia suurella pytyn kannella, joka hänellä oli tarittimena;\nsopisi myös kertoa, kuinka Himmeliinska huushollaili pakarissa ja\ntäytti emännän velvollisuuksia; sopisi -- -- niin -- sopisi kuvata\nmeikäläisten elämässä ilmaantuva luonnon-omainen runollisuus, mutta se\nkaikki jääköön tällä kertaa sikseen. Sen vain mainitsemme, että Matilla\noli täysi syy sanoa:\n\nTuo helvetin liemi se se meidän kirouksemme on! Näetkö, miten nuot\nmiehet, jotka tavallisesti ovat viisaita, sävyisiä miehiä ja\npunnitsevat kulta-vaa'alla puheensa, näetkö, miten he kaikki ovat\nkekkulia, ett'ei tiedä, nauraako vai itkeekö heille. Niin he molisevat\nkuin ämmät. Katsos kuinka Usa-Jussi itkien halaa Veräjäntaustan Kallea\nja miten Mäenpään Esa ja Upeen Miia väittelevät -- kah, ett'eivät vaan\nmene nupusta yhteen! Holt miehet! Ei riitaa saa haastaa; joisitte\nviinan ettekä mieltänne! Niin hän puhui riitelijöille. Mutta kuin he\neivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tätä ystävällistä muistutusta,\nniin Matti meni välittämään, otti kummankin miehen niskasta kiini,\nnukersi Esan oikealla kädellään sänkyyn, Miian vasemmallaan ovinurkkaan\nlennätti.\n\nTaukosi siitä miesten riita, sillä Matti oli tunnettu sekä voimastansa\nettä viisaudestansa. Vaikutuksetta ei ollut Yrjön ankara\nsilmäinmuljauskaan, johon oli yhdistetty seuraava järeä-ääninen uhkaus:\n\"Supisulkianne miehet heti, taikka ma paiskaan teidän seinän\ntriiviksi!\"\n\n-- Noin kurjia ovat ihmiset, sanoi Matti, heitä ei pidä aisoissa muu\nkuin pelko. Tuommoisia he ovat, vaikka kristinoppia on saarnattu satoja\nvuosia.\n\n-- Niin paratkoon, vastasin.\n\n-- Ja tällaista peliä on pidetty Nooan ajoista asti. -- Ahasveerus ja\nHolofernes olivat juomaria, piru heidän peri, mutta -- --\n\nSamassa kuului Jussin ja Kallen loilotus:\n\n    Ei ole ihme jos pojat juo;\n    Kun pakanat ja papit juo!\n\n-- Näethän, sanoi Matti, korkeat esimerkit lohduttavat. -- Olenkin\nusein huomannut tuossa laulussa olevan liiankin paljon perää.\n\nJopa viritti Esakin laulun:\n\n    Viina on puhdasta ja kirkasta, saattaa ihmisen iloiseks';\n    Pikari se kiiltää, viina se välkkyy, mieleni tulee niin iloiseks'.\n\nEn tiedä oliko laulu paikalla sepitetty vai muististako se laulettiin.\nMatti teki muistutuksen tämänkin laulun johdosta, sanoen:\n\n-- Kirkkaus ja kiilto se ihmistä juomaan kai houkutteleekin; vaikka hän\nkirkkauden sijaan löytää helvetin pohjasta nousevan sinisen lieskan.\n\nEn vastannut mitään, ajattelin vaan, että surkea todella on, jos niin\nmoni, joka kalaa anoo, saa kalan sijasta mujuisen kyyn.\n\n-- Oletko ollut juovuksissa, kysyi Matti minulta.\n\n-- Olen; jo koulussa ollessani pääsin väkevän makuun, vastasin\nhämilläni; ajattelin, mikä rippi tässä alkaneekaan.\n\n-- Varhaista, varhaista, mutisi Matti, mitä sitten järvi kuin\nrannatkin; mutta tiedätpä sitten myös, että juopunut nousee aivan kuin\nvalkeuden maailmaan, sillä siinä tilassa ei ole mies köyhä eikä kipeä,\njokapäiväiset huolet unhottuvat, kaikki on niin preaalia ja hyvää;\ntuolla rinnan alla tuntuu suuri voima ja urhoollisuus -- vaikka viisi,\nei tämä mies pelkää, sanoi Turmiolan Tommi. Se sellainen tila tuntuu\nhauskemmalta tietysti kuin tyhjä, ikävä maailma, ja onnen kaipaus se\nmonen juomariksi saa.\n\n-- Saattaa niin olla, myönsin.\n\nSilloin rupesi puhumaan Sivutalon Kristo. Hän oli kaksi vuotta\npappilassa tallirenkinä ja sentähden pidettiin häntä paikkakunnallamme\nhienomman sivistyksen edustajana. Jahkas minä laulan teille miehet --\nsanoi hän -- oikein sukkelan laulun. Oli, näette, kerran herraskestit\npappilassa, ja silloin ne herrat sitä laulua lauloivat. Akkuna oli\nauki, niin että minä kuulin laulun tallinovella aivan selvästi; ja kun\nne lauloivat sen pariinkin kertaan, niin pystyi se muistooni. Se oli\nnäin:\n\n    Jos Aatamikin oisi\n    Ja kanssamme nyt joisi,\n    Niin Eevan malja ensiksikin juotaisiin.\n    Jos Aatamikin häissään\n    Oisi ollut päissään,\n    Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin.\n\nSiihen se laulu loppui, ja Kristo vakuutti sen omin silmin nähneensä\n\"präntättynäkin\".\n\n-- Mutta kuinka maaherra ja konsistorjumi on sellaisia kirjoja präntätä\nantanut, kysyi Aapelin Malakias.\n\n-- Juo se pispakin, jos ei muuta kuin aarakkia taikka Pranskan\npaloviinaa, miks'ei sitten semmoisesta asiasta laulaa saisi, selitti\nKristo.\n\nMatti sanoi: mutta jos vallesmanni näkee teidän maantienojassa\npyllyelevän, niin mitä hän teille antaa?\n\n-- Kasakanpamppua ja juopuneen sakon, vastasi usea ääni.\n\n-- Tiedättekö mitä hän herroille tekee, kysyi Matti.\n\n-- Juu, juu, vastasi Kristo, hän kilistää heidän kanssaan lasiaan ja\nsanoo: kool pruu!\n\n-- Kool pruu, sano Hiislunti muijaansa, irvisti Jussi.\n\n-- Ja Maijala valakkaansa, lisäsi Miia.\n\n-- Niin, sanoi Matti, miksi turmelemme itsemme ja miksi seuraamme\nherrain esimerkkiä, kun siitä kumminkaan ei kunnian kukko laula?\n\n-- Niin vallesmanni tekee, mitä virkansa vaatii, puhui Malakias.\n\n-- Niin, niin, säestivät toiset, hänen virkansa vaatii pitämään\ntalonpoikaista väkeä kovalla.\n\n-- Eikös herrojen juominen yhtä synnillistä ole, kysäsi Himmeliini.\n\n-- He juovat taidolla, selitti Kristo.\n\n-- Eivät he melua eikä pyllyele maantienojassa, selitti Kalle.\n\n-- Meluavat kyllä kopissansa ja pyllyelevät uljaissa trahtööreissä,\njoihin ei suomenkielellä pääse edes ryyppyä ottamaan, honotti Malakias.\n\n-- No tarvitsevathan hekin sydämen lämmitystä, selitti Kristo.\n\n-- Miks'ei heille pamppua ja sakkoa anneta, kysyi Usa-Jussi.\n\n-- Eihän korppi toisen korpin silmää puhkase, sanoi Malakias.\n\n-- Ja yhtä sutten silmäin väli, lisäsi Kalle.\n\n-- Valoa, totista valoa tarvittaisiin, kuiskasi Matti minulle.\n\n-- Valoa, jossa on lämpö ja elämä, vastasin. Matti kääntyi miehiin päin\nja lausui: ettekö ole ajatelleet juopumusta synniksi?\n\nVastaukseksi kaikui nurkasta:\n\n    Ei ole ihme jos pojat juo j.n.e.\n\n-- Mutta, huusi Matti kovalla äänellä, vaikka pakanat ja papit, herrat\nja vörpaiskatut joisivat niin että sininen tuli sieramissa palaisi,\nniin me emme saa juoda, jos juominen kerran synti on.\n\n-- Vaivaisia syntisiä me kaikki olemme, Matti niinkuin muutkin, kuului\npistävästi nurkasta.\n\n-- Kukas täällä täydellinen on, huoahti Malakias.\n\n-- Kelpaahan Matillekin jumalanvilja, muistutti Miia.\n\n-- Olen koettanut olla kohtuullinen nautinnossani, sanoi Matti.\n\nNyt kuului meluavasta joukosta:\n\n-- En minäkään ole sikana ollut! Määräni minäkin tiedän! En ole\nkertaakaan kurrassa ollut. Ei minua ole Matin tarvinnut talua.\n\n-- Vanhurskautta sekin, ajattelin.\n\nIstuimme Matin kanssa akkunan ääressä. Ilta oli jo tullut, kynttilä oli\nsytytetty. Matti vilkasi ulos ja sanoi: Kas kuinka pohjanen palaa!\nKatsoin ulos minäkin: pohjoinen taivas leimusi, tuliset miekat\nsädehtivät näköpiirin rannalla, laella kiiluivat talviset toverimme,\nsädehtivät tähdet. Majesteetillinen on talvinen tähtikirkas ilta,\ntaivas on kuin iki-isän helmitetty viitta.\n\n-- Voi, sanoi Matti, kun tuolta ylhäältä katselisi ihmiselämää, niin\ntäytyisi sanoa: kuin turhat ovat kuitenkin ihmiset kaikki!\n\nSamassa tuli Veräjäntaustan Kalle ulkoa ja puhui tullessansa: minun\npiti huomenna mennä taloon hako-metsään, mutta siellä taitaa tullakin\nhuono hako-ilma, näen sen taivaan merkeistä.\n\nNäkeehän se juopunutkin taivaan merkit!\n\nMutta ihme! Yht'äkkiä valkeni peri valkeaksi pirtti. Lännen taivaalla\nnäkyi kirkas sinertävä valkeus, joka hetkeksi täytti koko taivaan\nrannan; pitkän juovan jätti se jälkeensä ja sammui eteläisen metsän\ntakana.\n\nKun se pirtin akkunasta ensin sisään loisti, niin himmeältä tuntui\npöydällä palavan kynttilän valo; ja iltainen valonilmiö kirkasti\ntalkoomiesten ahavoittuneet kasvot.\n\nEi sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, hiljainen siunaus vaan\nkuiskeena kuului miesten huulilta.\n\n-- Nyt näimme miehet, tulevaisen maailman, sanoi Kalle.\n\n-- Se oli muistutus kirkkauden maasta, sanoi Esteri minulle.\n\nTotisina istuivat siinä kulmakunnan miehet. Kynttilä kävi yhä\nhimmeämmäksi ja yks' kaks' -- se nukahti kokonaan viimein -- lieneekö\nollut vettä sydämessä? Kirkkaasti tunki pohjoisen väläysten jylhä valo\npirttiin luoteen puolisesta akkunasta, värisevän hohteensa loi\ntähtitarha sisään toisesta akkunasta. Haamuina liikkui talkooväki\npirtissä, valkealle hankivaipalle tuolla ulkona vuodatti kirkkautensa\nkajastusta Pohjolan leimuava yö.\n\nEsteri asettui seisomaan keskelle lattiaa. Puneva leimu kajasti hänen\nkasvoillensa, ja tähtein valossa häämötti hänen vaalean tukkansa\npalmikot. Siinä hän seisoi tyynenä, ympärillään järeät, hiljaisuuteen\nvaipuneet miehet. Nosti hän päänsä pystyyn, ojensi kätensä kohti\npohjanpuolista akkunaa ja lausui hiljaa: Miehet! päällämme on\nkirkkauden säteilevä holvi, allamme alhainen maa, sydämmissämme yö. Ei\nnäytetä meille jouluyön kirkosta kunniaa, ei Taaporin säteilevää\npaistetta, vaan tuomion helevä valkeus. Yö on valkeus Hänen edessänsä;\npimeyden lävitse näkyvät viilovat tulimiekat. Ne välkkyvät pohjoisen\ntaivaalla, ne leimuavat jo kaikilla neljällä ilman suunnilla! Nouse\nkansa, herää ihminen, katso korkeuden kirkasta hohtoa, nouse, ole\nkirkas, ole kirkas kuin auringon läikehtivä otsa, ole raitis kuin\näilehtivä taivas tuolla takana pohjoisen maan; ole raikas kuin talvinen\npuhdas päivä, muutoin, muutoin -- -- kasvaa häikäisevä kirkkaus, venyy\nsäteilevä miekka, venyy sydämesi pimeään karsinaan asti, leikkaa,\npolttaa, veristää -- välkähtelee tuomion kiiltävä miekka, pakene, mene\npiiloon, taakse kukkulain, alle vuorien; onnettomat naapurit, sokea\ntalkooväki, melusi estää tänne laskeumasta kirkkauden salaisen\nhaltijan!\n\nKummastellen katselimme puhuvaa impeä. Hänen äänensä sointu teki\nihmeellisen vaikutuksen: kaikki katselivat häntä ihmetellen, sanaakaan\nsanomatta.\n\n-- Mitä tarkoitat, Esteri, sanoi Matti levottomasti.\n\n-- Oih, hän vastasi, mieleni oli niin kummallinen, ett'en tiennyt mitä\npuhuin. -- Ja häveliäänä istui hän tuolille.\n\n-- Selvää se on, puuttui puheeseen Himmeliini, selvää, perin selvää on,\nettä meidän jokaisen on välttämättömästi tehtävä parannus ja juuri\ntuima ja totinen!\n\nEi siihen miehet juuri mitään vastanneet, rupesivat pois hankkimaan\nyksi toisensa perään.\n\nLähtöä rupesimme mekin tekemään.\n\nKun kiittäen sanoimme jäähyväiset Himmeliinille, sanoi hän Matille:\nKyllä saa olla tämä vihoviimeinen tällainen kokous; olen ollut\nmatkareisulla ihan helvettiin! Soisi Jumala, että pääsisin pahan\npauloist'!\n\n-- Apuu meille ylhäält' anna, huokasi Matti.\n\n-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljo!\n\n-- Hyvästi, hyvästi, ja kiitoksia vaan!\n\nPorstuassa oli Katriina. Hän virkkoi hyvästi-jättäissänsä: Mitä ihminen\ntekee, sen edestänsä löytää; sullotun ja kaksinkertaisen mitan olen\nsaanut -- älä minua Matti järin kovin vihaa!\n\n-- Jumala varjelkoon, sanoi Matti, ja läksi ulos Kailua valjaisiin\nsäälimään.\n\nTiemme erosi Punalan veräjällä. Oli mielessäni _jotakin_, jonka olisin\nsanonut Esterille, ja Matillekin, mutta eihän se sana suustani\nlähtenyt.\n\nErotessamme huusi Matti: ei tämä komento kelpaa, ihmisestä pitää tulla\npyhä taikka -- paha.\n\nKummallinen sana, ajattelin, niinhän se on; ja kuitenkin on paljon\nihmisiä, jotka eivät ole tehneet ratkaisevaa päätöstä, eivät vaella\npyhyyden eikä pahuuden tiellä, vaan tavan ja tottumuksen yleisellä\nkarjakujalla.\n\nMiettiessäni kului matka pian, tuskin huomasin että jo ajoin rakkaasta\nkotiveräjästä pihaan.\n\nKuinka hyvältä sentään tuntuu päästä kotia!\n\n\n\n\nX.\n\n\nTaas on suvi, minulla jo kahdeskolmatta. Pohjalammilla on häät.\nKirjavalla vaatteella peitetty kaappi on alttarina; tämän satunnaisen\nalttarin edessä on kukitettu ryijy, ryijyllä on kaksi n.s. vihkipallia,\njoille parin on määrä polvillensa laskeutua. Pitäjänapulainen seisoo\nkaappialttarin takana kirja kädessä, ja yltympäri ryijyn seisovat\ntelturit valmiina. Pirtti on puhdistettu ja pesty, päreillä on verhottu\nsekä katto että seinät. Jo nostavat telturit korkeuteen sinipohjaisen\nsuuren liinan \"morsiustaivaaksi\", sillä porstuassa vetää kraatari\nSankreini porinmarssia merkiksi, että morsiuspari on tulossa. Morsian\nastuu jo sisään sulhasen kanssa. Se on Esteri, tuo mustahameinen tyttö,\njolla naapurivaimojen suureksi kauhistukseksi ei ole päässä muita\n\"koreuksia\" kuin muutama sininen ja valkea kukka. Ujostellen astuu hän\nvihkimatolle. Sulhasena on hänellä niin kukas muu kuin minä!\nJuhlallisesti toimitti \"maisteri\" vihkimystoimituksen -- ei messuakaan\nunhotettu.\n\nTässä sitä siis nyt ollaan.\n\nEsteri oli ihmeellisesti kehittynyt. Koulussa saatuja tietojansa\nlisäämistänsä lisäillyt, niin että hän meikäläisiin oloihin nähden\nsaattoi käydä kylläkin sivistyneestä tytöstä. Meidän tuttavuutemme,\nkoulussa alotettu, oli kasvanut kasvamistaan ja tullut aina\nlikeisemmäksi -- luulen olleemme onnelliset, kun olimme\nkatkeamattomilla siteillä yhdistetyt.\n\nKun nyt vihkimisen päätyttyä vieraat meitä onnitellen kättelivät, niin\nastui muurin nurkasta esiin Yrjö; oikein permanto-palkit notkuivat, kun\nhän astua jytisti luoksemme. Hän piilotti leveään kouraansa Esterin\nkäden, teki saman tempun minulle ja murahti: olkoon onneksi! Samassa\nkääntyi hän takasin, toi muurin-nurkasta katajavanteisen pytyn, laski\nsen Esterin jalkain juureen, sanoen: täss' olis vähän huushollin alkua!\nMe kiitimme lahjasta; vaan kun sittemmin katsoimme siihen, näimme\nihmeeksemme pytyn olevan kovia hopearuplia puolillansa. Emme tahtoneet\nmitenkään tällaista lahjaa vastaan ottaa, mutta Yrjö oli ykspäinen eikä\nottanut sitä takasin, sanoi vaan: pitäkää te vaan hopea, ei se minulle\nole juuri iloa tuonut -- ja -- ja -- tottahan korpi-krotari hako-äijänä\ntai kalaviskarina teillä jokapäiväisen leipänsä saa? Ja siksi asia jäi.\n\nHuomenis oli lähdettävä meille, sillä olihan Mäkelä isompi torppa kuin\nPohjalammi, ja tarvittiinhan siis meillä miniä paremmin kuin vävy\nPohjalammilla. Lähtö oli siis käsissä. Sankreini veti taas porstuassa\nmarssia, Esteri liritti viimeisiä jäähyväisiä itkevälle äidilleen.\nKailu oli valjastettu reen eteen -- Pohjalammille ei ollut ratastietä.\n\nReessä oli Esterin kapineet, mitä lienee ollutkin, sänky, kaappi ja\npari pataa. Me morsiuspari marssimme jalkasin häävierasten kanssa\nedellä; perässä piti Yrjön kuskata kalukuormaa.\n\nKun siinä juuri oltiin lähdössä, ja Yrjö jo oli pari kertaa huutanut\nKailulle lähdön merkiksi, niin tulee Himmeliini olkiladosta päin suuri\nuudenaikainen piironki selässä. Päästyänsä reen luo, asettaa hän\ntaakkansa kuormalle ja sanoo: Lisänä rikka rokassa.\n\n-- Hämmähäkki taikinassa, lisäsi Yrjö, istui kuormalle ja läjähytti\nKailua vitsalla lautasille.\n\nLiikutetun näköinen oli Matti, kun hän siinä huusi lähteissämme: ota\nvanha mies mukaasi, Kustaa, niin on hyvä elämän läpi kulkeaksesi!\n\nJa niin me lähdimme jalkapatikassa tuota suden juoksemaa virstaa\nkäymään. Törähytteli kotvan aikaa Pohjalammin pihaveräjällä raikuvaan\npukinsarveen Matti, ja jäähyväisiksi vastasi monenkertaisesti ahon\nsyrjässä alkava jylhä hongisto. Välimiten soitteli pelikommoansa\nSankreini, ja kehoitukseksi Kailulle räyskähteli silloin tällöin jyreä\nkalukuormalla istuva kuski.\n\nJa niin toin minä nuoren vaimoni kotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjat ja olosuhteet ovat muuttuneet. Uotila, Matin kototalo tuli\nkansliissa myytäväksi. Sen huusin minä, ja Maariasta olemme jo täällä\nasuneet. Täällä nyt saan yhä suuremmassa määrässä kokea, \"kuinka hauska\non päästä kotia\". Tässä nyt istun porstuanperä-kammarissa ja kirjoitan\nnäitä muistelmiani. Kyllä moni nauraisi minua, minä maanmies kun\ntällaisia kirjoittelen. Mutta mitäs minä siitä! Hauska on muistella\nmenneitä päiviä, hauska on, jos elän vanhaksikin, katsella näitä\nasioita, joita olen muistoon pannut. Paha vaan, ett'en enää kerkiä\nkirjoittamaan kuin aikaharvoin muutaman rivin. Esteri askaroitsee\npakarissa, Yrjö hakkaa hakoja karjopihassa. Vanhempani kuuluvat voivan\nhyvin -- he lupaavat pitää tölliä niinkauvan kuin jaksavat.\n\nKaikki olisi hyvin, ellemme eilen olisi saaneet sitä ikävää sanaa, että\nPohjalammin Kreeta sairastaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParas lienee, että panen paperille päivänkin, jona rivini kirjoitan.\n\nToukokuun 19 p.\n\nKreeta on tullut huonoa huonommaksi. Esteri meni eilen sinne. Omituinen\nihminen se Kreeta; Hän uneksii ihmeellisiä asioita. Hän kuuluu usein\nsanovan: kuinka autuasta sentään on päästä kotia! Ihmeellinen sana! Se\non usein minunkin povessani kuulunut, vaikk'en ole sitä ijäisyyden\nvalossa käsittänyt.\n\nToukokuun 21 p.\n\nEsteri on ollut kotonansa; kuinka tyhjä on kotimme hänen poissa\nollessaan! Hän lähetti minua sinne kutsumaan. Hevonen valjaisiin siis\nja matkaan!\n\nToukokuun 25 p.\n\nKreeta on siis kuollut. Ennätin arvoltaan Pohjalammille, ennenkuin\nloppu tuli. Siinä hän makasi vuoteellaan hyräillen: \"o taivaan koreus!\"\nEi mene milloinkaan tämä kuolemantapaus mielestäni. Maisteri luuli\nhänen hourailevan, mutta ei hän suinkaan houraillut. Sumeeni tuli\nsuuresti kun hän siinä vuoteellaan katseli ylöspäin ja puhui: Kuulkaat,\nkorkeemmassa kuorissa veisataan, ah kuinka urkuin uusi virsi pauhaa ja\nkantelein soitto kaikuu niinkuin suurten vetten pauhina. Jo aukenee\ntaivaan kultainen portti, jo kiiltää hopeakirkas elämän virta. Avatkaa\nräppänä, avatkaa ovi, että kuulen selvästi kotimaani soiton -- siellä\non minun kotini, sieltä minä tänne lähetettiin kouluhun kovan elämän,\norjantyötä oppimahan; -- vaan kohta, ja kohta, ja kohta viette te -- te\nkauniit siivelliset taaskin vaivaisen vaimon kultanurmen kainalohon,\nTuonelan sinisalihin.\n\nHän vaipui sitten vähäksi aikaa äänettömyyteen. Matti istui pesän\nedessä pää käteen nojattuna. Esteri oli asettanut istuimensa\npäänaluisen kohdalle, minä seisoin oven suussa.\n\nTuli sinne kotoni väetkin ja seisahtuivat oven suuhun.\n\nKreeta nosti taaskin silmiään ja huomasi Matin pesän edessä.\n\n-- Matti, hän sanoi, tule likemmä, että saan puhua. Minä olen ollut\nhuono vaimo, sinun on minusta ollut usein vastusta. Anna anteeksi, --\nminä olisin ollut hyvä, mutta minä en osannut.\n\n-- Anteeksi antakaamme, sanoi Matti melkein tukehtuneella äänellä,\nminäkin olen usein sekoittanut kyyneleitä leipääsi.\n\n-- Olisin ollut parempi, jos olisin osannut, vaan en osannut. Nyt on\nminulla moni asia selvempi, ennen sitä vastaan en tiennyt, mikä minun\noli ja mikä minulta puuttui. Muistelin autuasta maata, josta olin tänne\ntullut. Toisinaan oli se muisto niin hämärä: minua oli käsketty jotain\ntekemään, mutt'en muistanut, mitä se oli. Kaikki oli niin ihmeellisen\nsekavaa ja sumuista, eikä selinnyt minulle elämäni sekava vyhti, ei\nhälvennyt sakea sumu; kun minä oloani aloin ajatella, niin täytyi\nitkeäni -- -- Esteri, tuo vieläkin minulle vilukukkia, tuo sinisiä ja\nvalkoisia vilukukkia, kevään ensi kukkia -- Matti, avaa ovi selki\nseljälleen, että vielä kerran saan nähdä kauniin pihlajamme, että saan\nnähdä, kuinka loistaa säteilevä päivä _meiltä_ tänne sakean sumun ja\npaksun pimeyden maahan.\n\nOvi avattiin, ja Esteri toi sini- ja valkovuokkoja, pani ne vesilasiin\nja asetti lasin tuolille, sairaan päänalusen kohdalle.\n\n-- Kas, sanoi sairas, tikapuut käyvät tuolta pihlajan juurelta ylös\nilmaan, ylös tuonne aina päärlyillä kaunistettuun saliin -- enkelit\nkäyvät ylös ja alas -- Kas, kas, tuo yksi viittaa minulle hienolla,\nhohtavalla kädellään -- Näytäs, Esteri, kukkasiasi! Katsoppas vaan\nnoita pieniä, kauniita silmiä, joita kostuttaa murheen kyynel -- Matti,\nEsteri, Kustaa, kaikki, jääkäät hyvästi -- suloista on päästä kotia.\n\nEsteri avasi kirjan ja luki: \"Hän on pyhkivä pois kaikki kyyneleet\nheidän silmistänsä, eikä kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua,\neikä parkua, eikä kipua pidä silloin oleman\".\n\n-- Niin se on, sanoi sairas, veisatkaa minulle suvivirsi!\n\nSen jälkeen ei hän enää puhunut mitään. Me istuimme ja rupesimme\nveisaamaan: \"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen\".\n\nMutta Kreeta hengitti vielä muutaman raskaan kerran ja sammui niinkuin\nkynttilä ennen Himmeliinin pöydällä.\n\nLopetan tämän kertomuksen Kreetan lopusta kysymysmerkillä, sillä kuka\nosaa selittää hänen elämänsä himmeän sadun?\n\nKesäkuun 1 p.\n\nTarkastin Mattia haudalla. Tekokyyneleistä tai kastetusta nenäliinasta\nei näkynyt rahtuakaan. Silmät maahan luotuina hän seisoi haudan\npartaalla; ja kun hauta oli siunattu ja kellot paukahtivat soimaan,\nluulin hänen silmässään nähneeni kyyneleen, nähneeni sen ensikerran\neläissäni.\n\nSyyskuun 15 p.\n\n\"Syksy on tullut ja myrskyelee\". Siunattu on maa, sato runsas. Esteri\nutelee minulta, mitä minä oikeastaan iltasilla olen kirjoitellut\nyksinäisyydessä. Ehkä luen hänelle ensi pyhänä nämät muistelmani. --\nOlen itselleni aivan kuin kysymysmerkki, tulleeko selvää milloinkaan?\n\nSyyskuun 20 p.\n\nOlen lukenut tämän kyhäelmäni Esterille. Muutoin oli se hänen\nmielestänsä joltinenkin paitsi siinä kohden, että siinä oli mainittu\nhänen lapsellisuuksiansa liian paljon. Hän sanoo myös kaipaavansa siinä\nlemmen-asioita, semmoista kuin esim. \"Kuuselan kukassa\", \"Suomalaisissa\nUuteloissa\" ynnä muissa kertomuksissa on. Mutta, myöntää hän, mistäs\nniitä semmoisia ottaa, sillä mehän saimme toisemme ilman pitemmittä\nmutkitta.\n\nOlen pyytänyt Esteriä joutohetkillä -- joita hänellä ei näytä viljalta\nolevan -- kirjoittamaan jotain näiden muistelmain lisäksi, joita sitten\nvanhoina saisimme katsella. Hän kielsi ensin, mutta suostui vihdoin.\nVuoden kuluttua luemme toisillemme, mitä olemme kirjoittaneet.\n\n  Tässä seuraa molempien aviopuolisoin kirjoitukset ajanmukaisessa\n  järjestyksessä, sellaisina kuin ne lopullisesti järjestettiin.\n\n  Kah.\n\nJo syyskuun 30 p. kirjoittaa Esteri.\n\nMinun pitäisi siis kirjoittaa elämästäni ja niistä ihmisistä,\njoista Kustaan muistelmissa puhutaan. Kenestä muusta alkasin kuin\näidistäni? Ihmiset kyllä pitivät häntä hessahtaneena; ja tosi on,\nettä hänen henkensä oli nukkumuksen tilassa, mutta kuitenkin oli hän\nhyvä-sydäminen ihminen. -- On kuin aukenisi kirkkauden maailma sieluni\nsilmäin eteen muistellessani kaikkea sitä, mitä äitivainaja minulle\nitkein lauloi ja kertoi. Hämärä oli se maailma, jossa hän liikkui,\nmutta hämärän sulon ja suloisten aavistusten maailma se myös oli.\n\nSama, lokakuun 3 p.\n\nKummallinen mies se isänikin. Vanha viisasteleminen on häneltä milt'ei\nkadonnut. Raamattuansa hän vaan lukee jättäen kaikki muut kirjat\nsikseen. Ainoasti Kiven runoja hän vielä usein lukee. -- On kuin\nahdistaisi rintaani joka kerta kuin näitä runoja luen. Niiden tekijä on\nsydänverellään ne kirjoittanut, sillä ne runot ovat täynnä elämän\ntuimaa tuskaa.\n\nEilen luuli kai isä olevansa vapaa kuulijoista, sillä hän luki ulkoa\ntaaskin tuota synkkää ja ihanaa runoa:\n\n    Mi ikävyys,\n    Mi hämäryys sieluni ympär'\n    Kuin syksy-iltanen autiomaall'?\n    Turha vaiva täällä,\n    Turha ompi taistelo\n    Ja kaikkisuus maailman, turha!\n\nSitten hän käveli edestakasin pirtissä, laski polvilleen sänkynsä\nviereen ja rukoili. Noustuansa huusi hän kiivaasti: jos se kallio\nhorjuu, niin sitten kaikki horjuu.\n\nSama, marraskuun 1 p.\n\nIsä käy yhä miettiväisemmäksi; hän sanoi eilen, ett'ei rakkautta eikä\nuskoa ole muualla kuin kirjoissa. Hän raukka on niin usein pettynyt!\nLuulen puolestani, ett'ei hän ole saanut osakseen tuota rakkauden\nvaloista silmäystä ylhäältä. Oli kuinka oli, minä tunnen rakkautta\nolevan maailmassa, minä uskon Kustaata ja hänen rakkauttansa. --\nMerkillistä, että hän, joka on käynyt koulua melkein lukioon asti ja on\nniin paljon lukenut, rnpesi maamieheksi ja nai torppariin tyttären.\nMutta totta kai \"vakka kantensa hakee, vakan kansi kantumensa\".\n\nKustaa, marraskuun 15 p.\n\nSyksyiset kiireet ovat estäneet kaiken kirjoitustyön. Matti puhuu\nkuolemastansa usein ja levollisesti, mutta katsantonsa on synkkä, ei se\nuskon riemua osoita.\n\nEsteri, joulukuun 1 p.\n\nNuori pastori kävi isän tykönä, mutta ei isä hänelle paljoa puhunut,\ntunnusti vaan itsensä syntiseksi ja sanoi turvaavansa armoon avaraan.\n-- Kauniisti puhui pappi, oikein kauniisti -- niillä nuorilla papeilla\non toinen tapa kuin vanhoilla.\n\nKustaa, joulukuun 2 p.\n\nNuori pastori oli Matin luona; sanansa olisivat mainiosti sopineet\nesimerkiksi kielioppiin, niin olivat ne punnitut ja sommitellut. Onhan,\nkuulenma, pappissivistystä viimeisinä aikoina korotettu. Mutta kuinka\noli itse _asian_ laita? Niin, siinä kohden olisi Matilla kenties ollut\nsanomista enemmän kuin pastorilla.\n\nEsteri, joulukuun 3 p.\n\nOlen siis orpo; molemmat ovat he siis jo menneet hämärää tietä\nijäisyyden kaukaiseen kaupunkiin. Isä nukkui rauhallisesti ja sanoi\ntoivovansa, että taistelu sai hyvän lopun.\n\nKustaa, jouluk. 21 p.\n\nOlemme haudanneet appeni. Rauha hänenki, kärsineen, tomulle. Mikä on\nelämä? Onko se uni? Onko se mitä tavallisesti kuolemaksi sanotaan,\nheräjäminen uuteen, korkeampaan elämänmuotoon? Vai uinahtaako elämämme\nkuolemassa taas siihen tiedottomuuden ja tunnottomuuden hämärään, missä\nse ennen syntymistä uinaili? Mistä saan vastauksen?\n\nEsteri, jouluk. 25 p.\n\nOlen siis pitänyt joulua oman kattoni alla. Kuinka hauskaa, vaan kuinka\nikävää samalla! He eivät olleet veisaamassa kanssamme jouluvirsiä,\nmutta varmaan niillä tuolla ylhäällä on paljon ihanampi joulu kuin\nmeillä täällä alhaalla. Kustaa on usein niin miettiväinen ja\ntuomioissansa ylen ankara. Tosiaan ei auttaisi meidän ihmisten\ntoisiamme tuomita vaan sääliä ja surkutella, sillä kaikki olemme\nviheliäisiä, viheliäisiä peräti.\n\nEsteri, helmikuun 5 p.\n\nSe on siis tapahtunut. Yrjö Matiias on hänen nimensä -- Kustaan tahtoma\nnimi. Kyllä elämä ansaitsee elämisenvaivan. Priski on poika, potkii\nkuin veitikka ja huutaa kuin lukkari.\n\nKustaa, 12 p. toukokuuta.\n\nOlimme Vapunpäivänä pappilassa. En olisi luullut Esterin niin somasti\nherrasväen joukossa itseänsä käyttävän. Ei puuttunut häneltä muiden\nrinnalla muuta kuin ruotsin taito; mutta viis' siitä, kielellänsä\nlintukin laulaa. -- Odotin saavani kuulla herrain huoneessa jotakin,\njosta olisi sydämelleni virvoitusta, mutta petyin. Maasta maallisia\nolivat jutut kaikki; totia siellä illan kuluksi juotiin. Se kuuluu\nolevan  vaan tapa sellainen. Kysyin siinä herroilta pakinan lomassa,\nmistä ihminen saisi totuuden, elämän, lämmittävän ja voimaa antavan\ntotuuden.\n\n\"Raamatusta\", vastasi provasti, kunnon ukko.\n\n\"Mutta millä tavoin\", uskalsin kysyä.\n\n\"Älä tutki opin perustusta, usko yksinkertaisesti\", sanoi kappalainen\njuhlallisesti.\n\n\"Loiskis, Uotila\", sanoi Monnilan maisteri, kilautti lasiansa, otti\nsiitä siemauksen ja lisäsi, \"täss' on totuus!\"\n\nMikä siis on totuus?\n\nTahtoisin nähdä totuuden, nähdä sen kristillisessä elämässä, niin että\n_elämä_ jokaisena hetkenä saarnaa totuutta. Koulussa luettiin ketun\nsanoneen kukolle: \"en minä suupuheilla elä\". Ja samaa täytyy minun\nsanoa. Jospa edes \"suupuheilla\" olisi täysi tosi tarkoituksena!\n\nSeuraelämän kukkanurmen alla, tervehdysten, kumarrusten, kiitosten ja\nhymyilyjen kirjavien kukkien alla on routaa paksulta. Tuskastuttavalta\ntuntuu minusta se, että kaikki ovat niin varmoja ajan ja ijäisyyden\nkysymyksissä; ei koskaan oteta niitä puheeksi, ei kenenkään tarvitse\nepäillen kysyä. Minä yksin olen kuin outo härkä vieraassa karjassa --\nyksin epäilyksineni ja tuumineni.\n\nSama, toukokuun 20 p.\n\nIsänmaallisuus ja kansallisuus -- ne, ne ovat käyneet nykyään\nmahtisanoiksi, niitä käyttää ylioppilaat luennoillaan, niitä\nrusthollarit totiklasin ääressä. Olen kuin pussissa.\n\nSama, toukokuun 30 p.\n\nEilen oli pitäjämme ylioppilasten toimeenpanema \"kansan-juhla\".\nKiipeemistä, pussitaistelua, kilpa-ammuntaa, seuranäytelmä ja viimein\nvilkas tanssi -- niinhän varmaan mainitaan asia sanomissa. Puheen piti\nMonnilan maisteri -- sama joka klasissa sanoi totuuden olevan -- ja\nlopetti puheensa innokkaalla huudolla: eläköön isänmaallisuus ja\nkansallisuus. Ja väki huusi mukaan: eläköön, eläköön!\n\n-- Maisterin viimeinen \"purpuri\" meni päin mäntyä; hän vikureerasi\naivan uunin taakse -- ja sinne hän jäi -- hän kaatui uhraten voimansa\nkansallisuuden- ja isänmaa-aatteen eteen! Sehän on suomalaisen pyhin\nvelvollisuus, kuten hän puheessaan sanoi.\n\nPitihän siinä kirkonkylän rusthollarikin puheen isänmaanrakkaudesta; ja\nkylläpä hän \"maatansa\" rakastaakin, vieläpä muittenkin -- ajoihan se\nleski-Eevan pois maansa päältä nimismiehen kautta, Eeva kun oli\niso-uskolainen. Ajaahan se kerjäläisetkin talostansa tyystin pois aina\nriihiveräjälle asti. Ja kuitenkin puhuu hän isänmaanrakkaudesta. Hän\nharrastaa kansan valistusta, ei hän siis renkien kanssa ryyppää -- vaan\nvertaistensa.\n\nTotuutta, totuutta siis \"isänmaallisiin\" ja \"kansallisiin\"\npyrintöihimme, ei suupuheilla eletä!\n\nSanovat: \"vallassääty sulakoon yhteen talonpoikain kanssa\". Aivan niin.\nMutta talonpoikaisylimystö sulakoon myös yhteen alhaisemman kansaluokan\nkanssa! Katsokaa, ett'ette seuroissamme puhu sellaista, mikä muistuttaa\nolevanne ylimystöä! Ja me \"kansalliset\", me yhteen sulaneet talonpojat\nja herrat -- herra talollinen Matti Mattila ja herra valismanni B. B.;\nmikä tasa-arvoisuus! niin me alentukaamme taas Heikki-rengin ja\nKaisa-piian kannalle -- herra Heikki Heikinpoika ja neiti Kaisa\nKaisantytär -- mikä tasa-arvoisuus! Tahi mukavampi lienee jättää herrat\nja neidet pois ja sanoa: kansalainen Heikki, kansalainen valismanni.\nEteenpäin siis! Kerran tulee Heikin ja Kaisan vuoro, _he_ taistelevat\nsilloin mahtavaa, omavaltaista keski-säätyä vastaan; ja onneton se,\njolla on eheät housut ja harjattu nuttu -- hän on kavaltaja.\n\nJa kuitenkin sanoo povessani ääni, että tässä uudessa puuhassa on\ntotuutta, jota meidän tulee auttaa voitolle. Mutta mikä on totuus? Sen\nsanoo päivän selvästi jokainen maaseutukirjeenvaihtaja sanomalehdissä\n-- mutta sanoo sen niin varmasti, niin epäilemättä, että on syytä\nepäillä, onko hän milloinkaan _täydellä todella_ kysynyt: \"mikä on\ntotuus?\"\n\nEnnemmin tahdon ilmoisen ikäni olla epäkansallinen pimikko -- jonka\nnimen jo noin sivumennen sain -- mieluummin tahdon olla oma itseni\nkuinka pienenä tahansa kuin huutaa \"huroota\" tietämättä, mistä puhe on\ntai kirjoitella sanomalehtiin tuon ainoan mallin mukaan, jota melkein\nyleisesti käytetään.\n\nEiköhän pienikin ihminen ole parempi suurta apinaa?\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun luimme nämät muistoonpanomme, niin huomasimme ne sangen\nvaillinaisiksi. Päätimme sentähden jatkaa niitä, kirjoittaen aina\njotakin \"kun aikaa on ja jotakin merkillisen-laatuista tapahtuu\".\n\nEsteri, kesäkuun 6 p.\n\nNyt on siis Kustaan nimipäivä. Annoin hänelle lahjaksi vihkosen\nSuomalaisia Uuteloita. Mutta entistä iloisuutta en hänessä enää näe,\nhän on niin umpimielinen. Kaikissa seuroissa, joihin meitä viime\naikoina on ruvettu kutsumaan, on hän aina niin yksinänsä; ei hän\n_innostu_. Hän on luonnoltaan vähän isävainaani tapainen, epäilevä ja\nivallinen. -- Niin isävainaani, kunnon äijä! Hän oli niin paljon saanut\nkokea petosta ja kavaluutta. Katriina hänen hylkäsi Himmeliinin tähden.\nOlen pitänyt Katriinaa silmällä, missä on sopinut. Kirkkotiellä olen\nhänen nähnyt niin prameasti pyntättynä. Hänen päävikansa on epäilemättä\nturhamaisuus -- isävainaa olisi sanonut hänen himoitsevan kirkkautta\nijänikuista, mutta väärällä tavalla. Ja todellakin hänen silmänsä\nhyväilee ulkokiiltoa; luulen ett'ei hänellä ole tuota sisällistä\nsilmää, jolla pintaa syvemmälle katsoa voi; ja sentähden hän kai\nisävainajani hylkäsikin ja otti pramean Himmilän Kustaan.\n\nKustaa, kesäkuun 15 p.\n\nHimmeliinin väki on, kuulemma, tullut _uskoon_. Sinne kuuluu\nkokoontuvan pyhä-iltasin, joskus arkionakin, kansaa kaikellaista.\nSiellä lauletaan ja pidetään \"kanssapuheita\". Katriina koreilee entistä\nenemmän. On laittanut itselleen suuripuikkoiset korvarenkaat ja huikean\npunertavan hameen ja heluja kaikellaisia. Hän sanoi kirkkotiellä\nmeille, \"että eikös Kristuksen puhdasta, kiiltävää morsianta kelpaa\nkoristaa\".\n\nHyvästi sitä Himmeliinin joukkoa pilkataan ja parjataan, mutta eivät ne\nsiitä näytä huolivan. Pappien kanssa he väittelevät ahkerasti ja\nlupaavat tunnustaa uskonsa vaikka korkean konsistorjumin edessä.\nMenisinkö heidän seuraansa? En! Sillä heidän opettama vanhurskautensa\non ulkopuolinen kiiltävä puku vaan, joka ei sisällisesti saa ihmistä\nsotakannalle _maailman_ kanssa. Se on jotakin, joka _näkyy_ vaan ei\ntodella _ole_.\n\nSe juuri lienee elämäni suurin kuorma, että olen oppinut näkemään\n_olemisen_ olevan riidassa näkemisen kanssa. Osaksi on Matti minulle\nsen asian huomauttanut. Hän se yksinkertaisella silmällään _näki_\neroituksen pinnan ja ytimen välillä, näki silloinkin kun muiden\nmielestä kaikki oli oivallista aivan. Toivoisin hänen nyt olevan\nsiellä, missä oleminen ja näkyminen on aivan samaa! Kuinka vaikea tuo\ntuollainen oleminen on, sen olen kyllä saanut kokea. Niin pian tahtoo\nhäilähtää elämä sille suunnalle, että oleminen on tipo tiessään ja\npaljas näkymisen kuori jälellä. Silloin tuntuu kuin en olisikaan enää\noma itseni; tyhjältä tuntuu silloin ja kylmältä, kunnes taas\nhiljaisuudessa alan etsiä itseäni.\n\nEsteri, kesäkuun 23 p.\n\nOikein hauskalta tuntuu, että olen saanut askareeni tehdyksi. Kuinka\npaljon onnea kuitenkin on minulle suotu! Kustaa on miesten kanssa\nkoivunlimoja pihaan tuomassa, sillä huomenna on Juhannus. Kirjoitan nyt\ntässä odotellessani muutaman rivin. Mutta millä alan? Korkeana kohoo\nsininen pilvetön taivas, viheriänä rehoittaa nurmi, jota tuhannet\nkukkaset kaunistavat. Lempeänä laskee länteen aurinko armas. Suloinen\nlemu tuoksuu avatusta akkunasta vastaani. Koivistosta kuuluu lintujen\niloinen viserrys; kuusistosta kuuluu käen kaipaava kaksiääninen sävel.\nKuinka ihanaa lienee siellä, missä kesä ijankaikkinen viheriöitsee,\ntuolla äitini \"kotimaassa\", elonvirran äyräillä, siimeksessä elämän\npuun! -- Mikä ihme vetänee mieltä ihmislapsen tuonne ylös äärettömyyden\nsinimereen? _Nyt_ ymmärrän äitivainajani laulun: oi milloin ja milloin\nja milloin? On tänään niin kummallista. On aivan kuin koko olentoni\nhiukeisi, -- tahtoisin poveeni imeä, imeä kaikin voimin, jotakin tuolta\nylhäältä, tahtoisin painaa pääni vihannalle mättäälle, nukkua iäksi ja\nsiirtyä vapaana kuin lintu tuonne kirkkauden maahan, tuonne autuuden\nvihannoimaan saareen, joka tuolla sini-aaltojen välissä sijaitsee -- --\nsiellähän se on tuhansien aurinkoin kirkkaassa välkkeessä -- tuonne,\nmentävä on, ohi kuun, taakse tähtein, pohjantähden tuolle puolen!\nMinne? \"Oletko nähnyt Jerusalmin porttia, uuden Jerusalmin kultaista\nporttia?\" Niinhän kysyi pimeyden hetkellä isäni. Oletko nähnyt?\n\"Autuaat ovat jotka eivät näe ja kuitenkin -- uskovat\". -- Sinä,\nkukkaseni, kultaseni siinä akkunan alla! Ilta lähenee, yö, lyhyt\nkesäinen yö on tulossa; ummista siis jo punalehtinen teräsi!\nUmmistathan sen jo. Mutta huomenna on uusi päivä, kesän kirkas\njuhlapäivä; silloin sinä käännät hohtavan pääsi kohti kirkkauden\nporttia, päin ääretöntä itää; valoa ja elämää kaipaavan pääsi käännät\nsinä aurinkoa kohden. Eikä _petä_ sinua elämä, ei turhaan tarvitse\nsinun ikävöidä, sillä huomenna saat imeä taivaan kirkasta elämää.\nSilloin koko olentosi loistaa kirkkauden puvussa. -- Mutta minä?!\nKuinka on minun laitani? Ihminenkö yksin turhaan nostaa päänsä kohti\nkirkkauden kultaveräjää, ihminenkö yksin tuntee olevansa petetty?\n\nTäytyy lopettaa, miehet tulivat jo kotia ja pystyttävät\njuhannus-koivuja pihaan.\n\nPikku Yrjö herää. Herra siunatkoon häntä, sydämeni lemmittyä. Hänen\ntähtensä tahdon vaikka sata vuotta elää ja -- ikävöidä, sillä\nsuunnattoman suuri on rakkauden voima, kuolemaakin väkevämpi on\nrakkaus.\n\nKustaa, kesäk. 24 p.\n\nOn taas vähäsen aikaa kirjoittaa, Esteri ja muu väki ovat kirkossa. --\nKyllä on juhannus tänä vuonna ihana, ja kaunis on kesäinen päivä.\nKuinka tasaisesti läikkyy lahti tuossa rantavainion alla, hopeainen\nläike aivan kuin hymyilee siintävälle taivaalle niin juhlallisesti ja\nrauhallisesti. Jospa ihminen voisi unohtaa menneet ja tulevat ja yhtyä\ntähän rauhalliseen hymyilyyn! Mutta päivät rupeavat lyhenemään\nlyhenemistänsä, kirjava keto alkaa himmentää loistavaa kaunistustansa.\nKaikki on vaihtuvaista; pysyväistä on synti ja kurjuus vaan. Jospa\nvoisin olla niinkuin Esteri! Hänelle puhuu koko maailma, niinkuin hän\nsanoo, \"ijäisyyden ihanaa kieltä\"; minulle se puhuu katoovaisuuden ja\nkuoleman, muuttumisen ja häviön \"siansaksaa\". Jospa en ensinkään olisi\nmitään lukenut, niin kenties olisin tyytyväisempi -- kävellä jätkisin\npellolla pitäen kiini auransauvasta enkä -- aattelisi mitään. --\nVaivanneeko Yrjöä esimerkiksi tuollainen levottomuus? --\nTosiaan? -- -- --\n\nSama, kesäkuun 30 p.\n\nAina vain on Yrjö levollinen ja tyyni, levollinen kuin hakotukki, joka\nhänen edessänsä seisoo. Kysyin häneltä tuonoin syödessämme: mikähän on\nedessänne teidänkin tämän maailman perästä?\n\n\"Arvatenkin kuolema\", hän vastasi välinpitämättömästi.\n\n\"Mutta mitä tulee kuoleman perästä\", kysyin.\n\n\"Niin, sanos muuta\", vastasi hän entiseen tapaansa.\n\n\"Mitäs olette ajatelleet omasta tilastanne?\"\n\n\"Mitäs mä siitä sitten ajattelen?\"\n\n\"Ettekö pelkää ajatellessanne, että kerran täytyy täältä lähteä?\"\n\n\"Mitäs se pelosta paranee?\"\n\nNiin hän vastasi, nuoli juurtajaksain lusikkansa, \"kiitti\" kädet\nristissä, otti kaakkurinnahkaisen lakkinsa päähänsä ja meni pesän eteen\nlämmittelemään.\n\nSen koommin en niistä asioista päässyt hänen kanssa juttuun kiini.\n\n\"Suruton niinkuin kanto\", sanoi hänestä kerran Kujansuun Johanna.\n\n\"Makaa, että horisee, synnin unessa\", arveli kiertokoulu-mestari.\n\n\"Kaikkea kristillisyyden tietoa vailla\", arvosteli pastori viime vuonna\nKokkolan lukusijoissa.\n\n\"Epäuskon tilassa on se mies\", sanotaan Himmeliinin sanoneen\n\"veljilleen\".\n\nEsteri, heinäkuun 5 p.\n\nEilen kun miehet olivat ulkotöissä, olimme Yrjön kanssa kahden\nkotosella. Hän valitti sydämensä olevan kipeän, istuskeli ja makaili\nkaiken päivää pakarissa, katsellen miten minä leipiä uuniin panin.\nSiinä minäkin vähän istahdin, odotellen leipien kypsymistä. Ajattelin\nitsekseni, mitähän tuokin äijä oikein tuumii? Ja kun monesti olimme\nihmetelleet, että mistähän syystä tuo Yrjö meille rakkaat hopearuplansa\nlahjoitti, niin kysyin sitä häneltä suorastaan. Yrjö vastasi:\n\n\"Näin kerran ihmeellisen unen -- se oli pari viikkoa sen jälkeen kuin\nne meillä kävivät, ne sissit\".\n\n\"No, minkälaista unta?\"\n\n\"Enhän minä sitä ole kellenkään viitsinyt puhua\".\n\n\"Puhukaa nyt sentään!\"\n\n\"Olkoon niin, et suinkaan sinä vanhan korpikratarin unia raitilla\nroinaa?\n\n\"Johan nyt\".\n\n\"Niin: se oli aamupuolella yötä, vähää ennen päiväntuloa. Makasin\nsängyssäni niinkuin tavallisesti; rahapytty oli sängyn alla, ja kuu\npaistoi klasinmuotoisesta sisään. Olin olevinani valveilla mutta nukkua\nsentään taisinkin. Silloin rupesi sänkyni jalat kolkkumaan, ja hiljaa\nnousi sänky, ja minä sängyssä. Ajattelin, mikäs myrkky sitä sänkyä\nnostaa, vilkasin sivulleni, katsoin sänkyni allekin ja näin pytynkannen\nkahvasta käyvän niiniköyden ylös korkeuteen. Seurasin silmilläni köyttä\naina korkeammalle, ja tuolla ylhäällä, niin ylhäällä että tarvitsisi\nkumminkin tusinan kirkontornia ennenkuin sinne ulottuisi, näin taivaan\npelistukin\".\n\n\"Taivaan pelistukin\", ihmettelin.\n\n\"Niin; ja oikein rytinä kuului, kun sitä väänsi kaksi julmaa partasuuta\nmiestä, joilla oli nahkaiset esiliinat edessä ja karvaiset kintaat\nkädessä\".\n\n\"He väänsivät vääntämistään, ja pytty nosti sänkyä aina ylemmäksi.\nMenimme siitä jo pirtin katon lävitse, että tuohet kropisivat\".\n\n\"Olisin hypännyt sängystä poiskin, mutta en saanut jäsentä\njärkähytetyksi, ja siksi toiseksi ajattelin, että meneehän minun\npyttyni kumminkin. Olin siis sängyssä ja ajattelin: mikähän tästä\nperäksi tulee? Mutta kun taas vilkasin köyteen, niin rupesi minua\nvetämään plaatiksi, sillä se ei enää ollutkaan uuniköysi, vaan pieni\nrohtiminen lanka; vaikka kyllä se sentään pitävän näytti. Ja jota\nylemmäksi mentiin, sitä pienemmäksi se kävi; ei ollut enää paksumpi\nkuin lanka hämmähäkin seitissä. Ja aina vaan partasuut väänsivät\npelistukkia, aina enemmän kiertyi lankaa pelistukin tammen ympärille ja\naina korkeammalle nousin minä\".\n\n\"Mutta se oli vielä hullumpaa, että luja sänkyni kasvoi aina\nsuuremmaksi ja oli niinkuin savua tai sumua. Kihahti vaan kerran ja\nsumuinen sänkyni oli pois ja minä istuin pyttyni kannella pitäen\nkahvasta kiini. Vielä rytisi vähän aikaa pelistukki ja minä tulin\npartasuiden tykö. Se toinen villitty otti pytyn ja minun leveälle\nkämmenelleen ja paiskasi minun pyttyineni päivineni suuresta\nrautaisesta ovesta suureen huoneesen, niin suureen että kattokin näytti\nolevan korkeammalla kuin 'tonttu-kuusen' latva. Siinä minä istuin\nlattialla pytty polvillani. Seinänraoissa ylt'ympäri palaa lopotti\ntervaksisia päreitä. Edessäni näin raput eli portaat, jotka oli tehty\nhopearuplista, ja ne oli niin korkeat, että ulottuivat kattoon asti\".\n\n\"Samassa kurkisti toinen partasuu rautaisesta ovesta, viittasi\nkarvakintaallaan ja sanoi: 'men' ylös Yrjö maailman ullakkoon ja vie\npyttys' kanssa!'\"\n\n\"Ja mitäs minun muuta auttoi kuin totella. Minä rupesin astumaan\nylöspäin. Mutta hutiloiden oli muurattu ruplaiset portaat! Kyllä ne\nkiilsivät ja välkkyivät satojen lopottavien päreiden valossa, mutta\njoka askeleella ne kiilsivät ja liukuivat toinen toisensa päällitse,\nniin että pelkäsin henkeäni. Ja se pytty raatokin painoi niin\nhirmuisesti. Pääsin sentään viimeinkin koko ylös. Teki mieleni jo\nlevätä; mutta karvakinnas näkyi taas rautaovesta ja partasuu huusi:\n'ylös, ylös maailman ullakkoon Yrjö, ja vie pyttys' kanssa!'\"\n\n\"Astuin vielä askeleen, ja armahda sitä melua, joka syntyi!\"\n\n\"Hirmuiset portaat rupesivat elämään; jok'ainoainen rupla rupesi\npyörimään kuin tarapaappa, pyttyni nappula meni poikki, ja minun\nkiiltävät ruplani menivät yhteen iloon ja rupesivat tanssimaan samaa\nkatrillia toisten kanssa. Ja minä rupesin vajoamaan aina syvemmälle\ntanssivien ruplien sekaan. Vilkasin sivulleni kerran vielä, ennenkuin\nHornaan piti menemäni; ja silloin olikin iloni muuttunut. Istuin\nsiivotussa pirtissä ja pidin pyttyni kantta kädessäni. Nuori mies istui\npöydän päässä ja luki suurta kirjaa; vaimo, joka oli juuri kuin sinä,\nEsteri, toi minulle lämmintä maitovelliä syödäkseni. Siinä pirtissä oli\nniin hauska olla. Minun piti miehelle rupeaman puhumaan; olisin kysynyt\nhäneltä, keitä nuot partasuut hantvärkkärit olivat, mutta samassa\nistuin jo taaskin pyttyni kannella, jota hämmähäkin seittilangasta\nlaskettiin alaspäin. Mutta lasku kävi nopeammin kuin nosto; ryskähti\nkerran taivaan pelistukki taas, lanka meni poikki, ja minä putosin\nmaahan. Mätkähti tanner allani silloin rumasti, ja luulin meneväni\ntuhanneksi pliiskaksi. Kourin ympärilleni, löysin tulukseni, otin\nvalkean ja havaitsin olevani omassa pirtissäni ja omassa sängyssäni.\nRupla-pyttykin oli koreasti sängyn alla\".\n\n\"Ja joka ilta, kun nukkua alotin, rupesi kuulumaan pelistukin rytinä,\nniinkauvan kuin pytty oli pirtissä. Vasta sitten kuin pytyn sinulle\nannoin, sain rauhassa maata\".\n\n\"Joskus teen vieläkin unissani matkoja; vaan tavallisesti käy matka\ntukevimmilla keinoilla, enkä milloinkaan enää ole saanut kuulla karheaa\nkäskyä partaisesta suusta, -- menemään maailman ullakkoon\".\n\nSellainen oli siis Yrjön uni; ihmekös se, jos yksinäisyydessä jotakin\ntulee mieleen ja uniin yksinäisen hyljätyn miehen, jolla ei muuta\nseuraa ollut kuin pytyllinen ruplia.\n\nKustaa, heinäkuun 10 p.\n\nYrjökin on siis mennyt \"kaiken maailman tietä\". -- \"Tahtoisitteko\npappia\", kysyi Esteri häneltä eilenaamulla.\n\n\"Jos hänen antaa olla\", hän vastasi.\n\nKun me illalla istuimme hänen vuoteensa vieressä, ja pärevalkea loi\npunertavan valonsa hänen römyliäisille kasvoillensa, rupesi Esteri\nveisaamaan niinkuin tavallista on. Yrjön kasvoilla ei näkynyt liikkeen\nväräystäkään, silmänsä olivat ummessa ja raskaasti virtasi hänen\nrinnassaan elämän tyrehtyvä vuolle.\n\nAvasi hän kuitenkin vielä kerran silmänsä, katsoi Esteriin ja sanoi:\n\"Onkohan korpikrotarille taivaassa mitään loukkoa tyhjänä?\"\n\n\"Siellä on monta asuinsijaa\", sanoi Esteri.\n\n\"Niin aina, ja kadut kuuluu olevan puhtaasta kullasta; hyvä ett'ei\nsinne mennä noita rullaportaita myöden\".\n\n\"Hyvästi nyt\", hän sanoi pitkään, \"nyt taitaa olla täytymys lähteä\".\n\nJa niin hän lähti eikä sen enempää puhunut.\n\nEsteri, elokuun 1 p.\n\nHyvä on, että olemme päättäneet lopettaa nämät lapselliset\nkirjoitukset! Jos olisin oppineempi, niin panisin paperille kaikki\nunelmani ja ajatukseni; mutta olen niin kopuli löytämään juuri sitä\nsanaa, joka selittäisi mitä tarkoitan.\n\nYrjö on päässyt pois, ja hyvä se hänelle oli, sillä vaivalloinen on\nvanhan elämä. Ihanaa olisi ajatella harvasanaisen Yrjön uudella\nkielellä uutta virttä veisaavan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRustaa, 10:n vuotta myöhemmin.\n\nEi ollut aikomukseni näitä lorujamme kellenkään näyttää; erittäin olen\nhuomannut niistä puuttuvan lopun ja jännittävän juonen -- ne loppuvat\nmelkein niin kuin kangas, joka kesken poikki leikataan, ja jonka\nlopettaa tutkaimeton syrjä. Koko juttu olisi saanut koristaa\nseinäpaperina pakari-kamarin seiniä, ellei tuo maisteri, Hämäläinen,\nolisi saanut päätöstäni horjumaan. Hän on tässä asuskellut tämän kevään\nja on näyttänyt tarkastelevan elon-kysymyksiä syvemmin ja tarkemmin\nkuin tähän aikaan tavallista on. Tulin siis hänelle lukeneeksi nämät\nmuistelmat. Mutta hän tahtoo minua antamaan tämä kertomukseni\npainettavaksi ja sanoo luulevansa siitä lukijalle hyötyä tulevan.\n\nMutta minkä nimen annan kyhäelmälleni?\n\n_Esteri_: \"Vieraat maan päällä\".\n\n_Minä_: Erhetyttävä nimi, joku luulisi sen olevan hartauskirjan,\nostaisi sen ja pettyisi.\n\n_Esteri_: \"Eikö antaisi ystäväimme hautaristit meille tässä kohdin\napua?\"\n\nAivan niin! Himmeliini on maalannut heidän ristihinsä paitsi nimeä ja\nvirrenvärsyä, myös värsyn alle kaunistukseksi lihavan kysymysmerkin.\nEnnen muinaan oli hänen tapansa ristiä koristaa kolmella yhteen jaksoon\nkirjoitetulla latinaisella V:llä; mutta tämä koristus oli kai hänen\nmielestään vanhanaikainen ja muuksi muutettava. Ja somana seisoi ?\nPohjalammin parikunnan ja Yrjön ristillä.\n\nTuolla ne ovat kirkkopihassa kolme vaaleaksi maalattua ristiä, ja\nkussakin on värsyn alla tuo tunnettu merkki. Vihantaa ruohoa kasvaa\nristin juurella, levollisesti lepäävät luut ristien alla.\n\nSinisiä ja valkeita kukkia on Esteri istuttanut äitinsä haudalle.\nPihlajan istutin minä Matin turve-majan harjalle, ja missä Yrjön luut\nlepäävät, siinä kasvaa pikku Yrjön istuttama kuusonen.\n\nRistit pian mätänevät ja lahoovat, puut ne kasvavat, ja joka kevät\nkylvää Esteri kukkia äitivainajansa haudalle.\n\nKun kirkkaana pyhä-aamuna lintunen lentää pihlajaan ja rupeaa\nlaulamaan, niin silloin kirkastuu Esterin silmä ja hän lausuu\nkaipaavalla äänellä äitinsä sanat:\n\n    Oi milloin, ja milloin, ja milloin?\n\nMutta kun olemme taas kotona, menemme omaan itseemme ja koetamme saada\n_olemisen_ näkymisen mukaiseksi, niin silloin tuumaamme, jotta _ehkä_\nristihimme _ei_ piirrettäisi kysymysmerkkiä vaan kolme latinaista V:tä\ntällä tavoin:\n\n    VVV.\n\n\"Ja mitä se merkitsee\". kysyy pikku-Yrjö.\n\n\"Sillä saattaa olla montakin merkitystä\", vastasi Esteri, esimerkiksi\ntämä:\n\n    \"Voimaton voittanut varmaan!\"\n\nKun kerran katselemme tuolta ylhäältä tänne alas entistä elämätämme,\nniin varmaan lyhyeltä ja vähäpätöiseltä tuntuu elon lyhyt näytös.\nHymyillen saattaa silloin matkamies sanoa, vaikka toisessa\nmerkityksessä kuin roomalainen, veni, vidi, vici! Se olisi suomeksi:\n\"Tulin tänne, opin näkemään ja taisteltuani elon taistelun, sain\nviimein voiton\".\n\nNiin tapahtukoon!\n\n\"Mutta muistelmaisi nimi?\"\n\n    \"? ? ?\"\n\n\n\n\n\n\nKUINKA MUKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI\n\nPieni muistelma\n\n\nKirj.\n\nKah.\n\n\nHämeenlinnassa,\nHämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa,\n1885.\n\n\n\n\nI.\n\n\nNiin, se oli siihen aikaan se! Silloin oli viinakultaa joka talossa ja\nolipa sitä monessa torpassakin. Nykyään, jos pientäkin asiaa haet\nlähimmäiseltäsi, niin pidä penni hyppysissäsi; muutoin älä toivokaan\nasiasi luonnistuvan!\n\nSilloin palkittiin pieniä palveluksia puolella korttelilla, puolella\ntuopilla, \"haljulla\", ja \"halstipalla\" sai jo ihmeitä aikaan, pienen\npieniä asioita saatiin toimeen ryypylläkin.\n\nSe oli siis siihen aikaan, ennen vuotta \"kuusikymmentäkuus\", jolloin\n\"tuli Suomeen laki uus; viinaa kielttiin keittamäst\" j.n.e.\n\nOli elokuu. Keltaisia kuhilaita kökötti pitkin vainioita; oli pouta\nkuin pukinsarvi. Rauhallisena, aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena\nhäälyi muutama vaalea pilven hattara elokuun taivaalla, purjehtien\ntuulen muassa Pohjolaa kohden; vaan eivät ne maata auringon helteiseltä\npaisteelta paljoakaan varjonneet.\n\n\"Tarvitsis tästä kirkkoonkin mennä\", tuumasi Muikkulan Matti\nsunnuntai-aamuna suurukselta päästyään.\n\n\"Mene nyt vaan sinä, minähän tässä olenkin kotona tämän pyhän\", sanoi\nhänen vaimonsa Justiina Heikintytär ja lisäsi: \"pestaa nyt siellä\nmukavansorttinen, luonnikas renki taloon, sillä Santeri koreilee niin\nruokinensa, ett'ei sen kanssa mitenkään toimeen tule\".\n\n\"Niinhän se olisi\".\n\n\"Kyllä se _niin_ on; mutta vähät ovat talossa noukan aluiset, ahmattia\net saa taloon tuoda, vaan nättiruokaisen pitää miehen oleman\".\n\n\"Niinhän se olisi\".\n\nJa Muikkulan Matti puki kirkkovaatteet yllensä, otti virsikirjan\nkainaloonsa ja lähti kirkkoa kohden astelemaan. Tarvitsihan juhtain\ntänäpänä levätä, sillä kertausta oli loppu viikolla kynnetty\nMuikkulassa, kynnetty juuri tuimasti.\n\nTänään oli kirkolla markkinat, renki- ja piika-markkinat. Sinne saapui\nMattikin; runsaan tunnin patikoittuansa hän saapui kirkolle. Ohhoh,\nkuin ilma onkin hikinen, sade siitä taitaakin tulla, ajatteli hän,\npyyhki kasvojansa sortuukinsa helman nurjalla puolella, nosti hartaasti\nlakkiansa kuullessaan huomenkellon kumahduksen ja seisahtui Kanttorin\naitan seinustalle. Siinä niitä seisoi isäntä-miehiä muitakin,\nhaastellen maanviljelyksestä ja muista maanmiehen elämää koskevista\nasioista.\n\nTuolla kellotapulin juurella seisoi nuoria miehiä, rotevia, pulskia\npoikia. Naureskellen he juttelivat keskenään ja vilkasivat silloin\ntällöin isäntäin juhlallisen-totiseen parveen.\n\nKirkkopihan puolella parveili pitkässä koinruohon sekaisessa heinässä\npunaposkisia tyttöjä \"parasta päällä, valkeinta varrella\".\n\nEmäntiä käveli kauppapuodin edustalla, heillä oli usealla mytty\nkainalossa -- kahvia, sokuria ja nisukaakkua kenties.\n\nNe ne olivat palvelusväen-markkinat.\n\nSiinä käveli Kuppari-Maija emäntäin ja piikaparven välillä, kuiskasi\njotain väliin yhden, väliin toisen korvaan ja oli, sanalla sanoen,\nahkerassa puuhassa. Ja pian hiipi sorea Eeva piikain prameasta\nparvesta, astui ulos kirkkopihan rautaisesta portista, asteli, noin\nsattumoilta vaan, kauppapuodin tienoille. Erkanipa emäntäinkin\npulskeasta parvesta pian keskievarin pullea, monisormuksinen,\ntohveli-palttoinen emäntä ja yhtyi Eevaan. He puhuivat vähän aikaa\nkeskenään, ja puheen päätökseksi antoi Eeva Keskievarin emännälle\nkirjoituksella täytetyn paperilapun ja emäntä Eevalle korean setelin.\n\nJa niin se kauppa kävi, kävi kaikessa hiljaisuudessa.\n\nMutta Maija ei ollut enää yksin kaupanvälittäjänä, vaan hänelle\nilmaantui vähitellen sisaria useampiakin. Monta pellava- ja villanaulaa\nhänkin sentään sinä elokuun sunnuntaina ansaitsi.\n\nSurulliseksi jäi tosin monen kuoppaposkisen immen silmä, tietoa kun ei\nvielä tänään saanut, ketä tuleva vuosi oli palveltava tai saiko paikkaa\nollenkaan.\n\nMiesten puolella ei renginkauppoja oikein tahtonut ruveta syntymään.\nAinoastaan pari poi'ista parainta oli jo ottanut rahat, mutta\nepätietoisina olivat vielä usiammat; epätietoisina imeskelivät vielä\nisännät piippunysiään, sillä \"markonki\" ei vielä ollut vakaantunut.\n\nJa kuinkas kaupat vielä saattoivatkaan luonnistua, sillä varsinainen\n\"toimitusmies\" tuo niin sanottu Topra-Hono oli toiseen virkansa toimeen\nkiinteästi sidottu. Hän, näet, oli kellonsoittaja. Tuolla hän seisoi\nkorkeudessa, katsellen kellotapulin luukusta elämää, joka vanhan,\njuhlallisen kivikirkon ympärillä vilisi. Hän silmäsi yli lavean vainion\nja mutisi itsekseen: \"taajassa on kykkiä vainiolla, kyllä saa isäntä\nhellittää kukkaronsa kurenuoria, saapa niinkin hellittää\". Hän silmäsi\nyli lehteväin kumpuin, joiden kupeille elokuun aurinko leikkien nakkeli\nsäteilevää valoaan, hän loi katseensa Kirkonselän läikkyvään,\nvälkkyvään laine-lakeuteen, katsoi tuonne kohti kaukaisen Kallasvuoren\nhaikeata huippua, katsoipa metsän tummaa rantaakin, joka taivaan\näärimmäisellä äärellä haamoitti, seurasi hän silmillään joen\nhopeanhohtavaa rauhaa, joka vainioiden läpi kiemurteli.\n\nSoittotoverilleen hän virkkoi: \"Topraa pojat, topraa! Totta vieköön,\nmaailma on sunnuntai-aamuna aivan toisellainen kuin arkioinna!\"\n\n\"Hm, kyllä kai\".\n\n\"Kas vaan\", jatkoi hän, \"kas kuinka päivänen läikkyy kirkon räystäällä,\nilmassa, järvellä, kunnailla väikkyy Herran sapatti!\"\n\n\"Pappi tulee\", huomautti joku soittajista. Paukahti silloin soimaan\nraikasääninen papinkello, joka kolmesta toveristaan oli suuruudeltaan\nkeskimmäinen.\n\nPari ruumista vielä haudattiin, väki soitettiin kirkkoon, huomenvirsi\nalkoi, ja Topra-Hono astui tapulista alas.\n\nNytpä liike ja elämä tuli isäntäin vakavaan parveen ja renkien\npulskeaan joukkoon. _Heille_ ei tänään kelloinsoitto ollut\nkirkkoon-kutsunnan kehoituksena, heille oli se tänään merkkinä, että\nnythän ne kaupat alkavat. Topra-Hono kulki edestakasin, ja uutterasti\ntoimitti hän isännille renkejä, puolen korttelia viinaa oli --\nsanottiin -- toimitus-palkka poikamiehestä, koko kortteli sellaisesta,\njota sopi mieheksi sanoa. Totuuden nimessä mainitkaamme kuitenkin,\nett'ei Topra-Hono kaikkia palkkaansa yht'aikaa hitkaissut, vaan\nsyksyllisiä ansioita oli hänellä tavallisesti vielä joulunakin.\n\nPaljon niitä renginkauppoja tehtiin; ystävämme Muikkulan Matti vielä\noli ilman.\n\nHän sanoi Topra-Honolle: \"toimita nyt minullekin renki, mies siivo ja\nnättiruokainen!\"\n\n\"Varsin topraa\", honotti toinen, \"siivo ja nättiruokainen, jaa'ah vai\nsiivo ja nättiruokainen -- -- no niin, mutta sellainen kauppa kannattaa\nkoko korttelin, kannattaa pian halstipankin\".\n\nJa korttelin sai toimitusmies.\n\n\"Mutta missäs se mies on, kysyi Muikkulan Matti.\n\n\"Tuolla se on kellotapulissa\".\n\n\"Onkohan kyllä palkoillensa runsas?\"\n\n\"Onko riski mies ja tukeva?\"\n\n\"Tavallisesti. On sillä leveät, punaiset posket, eikä se sentään ole\nruualla itseänsä reväissyt eikä repäise!\"\n\n\"Onkos mies siivo ja suustaan sievä?\"\n\n\"Sen takaan! Ei se suullaan ole ketään pahentanut\".\n\n\"Tottahan on myös, niin kuin välipuheemme oli, mies nättiruokainen?\"\n\n\"Nättiruokaisin mitä tunnen\".\n\n\"Mikäs miehen nimi on?\"\n\n\"Simpsoni\".\n\n\"Ei taida ollakaan meidän pitäjän synnynnäisiä, kosk' on niin\nvanhanaikainen nimikin.\n\n\"Kyllä kai se täällä syntynyt on, jos ei vaan ole syntynyt ja kasvanut\nJärventaustan takamaalla\".\n\n\"Ehk'on mies sitten vähä niinkuin mettittynyt?\"\n\n\"Ei suinkaan! Ahkera se on kirkkomies; ja jos oikein muistan, niin hän\non ollut rakkauden priiskeissä oikein herrasmamsellien kanssa\".\n\n\"No sun perhana\".\n\nNäin jutellen menivät miehet kellotapuliin ja pysähtyivät n.s.\nkellotapulinjalkaan, jossa säilytetään paaria, lapioita y.m.\n\n\"Eihän täällä ketään olekaan\", sanoi Muikkulan Matti.\n\n\"Tuossahan on itse ukko Simpsooni\", honotti \"toimitusmies\", -- \"monta\nMooseksen aikaa on hän uskollisesti palvellut tätä seurakuntaa; mutta\nkun rippikoulupojat, ne ärmätit rupesivat sen kanssa koirankuria\ntekemään, sovittelivat piippuja ukko paran suuhun ja muitakin juonia\nharjoittelivat, niin silloin -- noin kolme vuotta sitten -- käski\nprovasti minua tuomaan ukon tänne kellotapulin jalkaan. Hyvä on, varsin\ntopraa, että kerrankin äijä pääsee löysän kirjoista ja saa vakinaisen\npaikan! Ja kyllä maar hän yhtä uskollinen on sinullekin kuin tälle\nkunnioitetulle seurakunnalle -- -- -- Hän on väkevin mies, mitä ikänä\nolen kuullut, aasin leukaluulla -- --\"\n\n\"Mitä veikeitä? Niinhän se on -- mutta -- --\"\n\n\"Kyllä se nättiruokainen on, on maarian\".\n\nSiinä seisoivat miehet, pullea ja heleän punainen Simpsoni, jotenkin\nkömpelötekoinen puuveistos, katseli heitä vakavasti. Sattui siihen\ntulemaan pari muutakin miestä yhteen iloon, kuten sanotaan.\n\nMutta totisena, kädet ylöspäin ojennettuna seisoi Simsoni valmiina\nnojaamaan pylvääsen ja kaatamaan uudestaan filistealaisen Dagonin\ntemppelin tahi -- kannattamaan saarnatuolia, kuinka vaan, näet,\ntahdottiin. Epäilemättä olikin viimemainittu toimi hänestä mieluisempi,\nsillä mahdoton oli uskoa, että punaposkinen ukko, jonka kasvot\nloistivat ihan tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, olisi milloinkaan edes\nkiukustunut, sitä vähemmin itseään ja muita tappamaan ruvennut.\n\nKauvan katseli Muikkulan Matti vuoroin Simsonia, vuoroin Topra-Honoa,\nja sanoi vihdoin korvallistansa raappien: \"olet mar sinä se\nTopra-Hono!\"\n\nMutta silloin sai Matti marssia tapulista ulos, sillä kellonsoittaja\ntempasi jalkapuun kupeelta touvivyhden ja uhkasi sillä Mattia.\nHaukuntanimeänsä eli \"kölliänsä\" ei hänen ollut paremmiltakaan\ntarvinnut kuulla, saati sitten Muikkulan Matilta, tuolta\n\"kirpun-nylkijältä\", joka rengillensäkään ei ruokaa soisi.\n\n\"Oma syys, oma syys\", huusi hän Matille, joka mutisten käveli\nkellotapulin edustalla, \"ei rengin ruokaa saa kysymykseen ottaa, sen\nmies syö mitä mies syö\".\n\nTapulin edustalla tuli Mattia vastaan Reijon Jussi, riski ja tuore\nmies. Hänen pestasi Matti, eikä ensinkään udellut hänen nätti- tahi\niso-ruokaisuuttansa.\n\nSananlaskuna kulkee paikkakunnalla vieläkin tänäpäivänä:\n\"nättiruokainen kuin Muikkulan Matin renki\".\n\nMutta kun Justiina emäntä kerran taas oli pahalla päällä ja valitti\nmiesten syövän niin hirveän paljon, niin silloin Reijan Jussi sanoi\nhänelle: \"ei se porusta parane, sen mies syö mitä mies syö; pötyä siis\npöytään taikka pöytä pihalle!\" Niin hän lausui aamiaista syödessään ja\npisteli ahkerasti poskeensa ohrapuuroa.\n\n\"Niinhän se on\", sanoi Muikkulan Matti siihen ja muistutti: \"mies syö,\nmies saa, miehelle Jumalakin antaa\".\n\n\n\n\nII.\n\n\nSe oli melkein samaan aikaan sekin. Oli jouluaamu. Kirjavana kiilui\ntaivaan kansi, ja hopeanhämärän valovirran vuodatti maanpäälle\nkiperäsarvinen keltakehästään pilkistävä kuu.\n\nKauroja, oluella kasteltuja kauroja olivat saaneet Muikkulan juhdat.\nOikein kuoppi kavioillansa köyhkeää lunta Tuomaan-markkinoilta\nvaihdettu Kimo, hän kun levottomana seisoi porstuan edessä kirkkoväkeä\nrekeensä odotellen. Päätänsä hän ravisteli uljaasti, ja vempeleesen\nsidottu kulkunen helähteli.\n\nMutta pirtissä hankki väki kirkkoon. Jussi sitoi jo vyötä suoliinsa;\nkapulaisten nahkainsa ympärille hän sen pinteästi kiinnitti. Valmistui\nsiitä jo emäntäkin, ja pikku Mattikin oli jo saanut kirkkopuvun ylleen\n-- sillä jouluna pääsi hänkin kirkkoon.\n\nIsäntä, itse Muikkulan Matti sovitteli niinikään lammasnahkaista,\nSipirankaulurilla kaunistettua turkkia yllensä. Mutta tuikeasti\nkatsahti häneen emäntä ja sanoi:\n\n\"Mitäs sellaista roittia yllesi panet, kuin kerran parempikin miehellä\non!\"\n\n\"Onhan se niinkin, mutta kehtaisko tuolla supsiinisella kulkea\nruotitalon isäntä?\"\n\n\"Oohoo sitä hopsoa, käyhän nyt jo suutarit ja kraataritkin\nsupsiinissa!\"\n\n\"Onhan se niinkin\".\n\nJa Muikkulan Matti otti suuret supsiiniset kohopälsit naulasta\nperäsängyn kohdalta ja veti ne yllensä. Eiväthän ne tosin niin kaksiset\nenää olleet, mutta olihan kauluri suuri, paikottain tuuheakarvainenkin\nja suojasihan se korvat hyvin kylmältä. Kuinka monta vuotta ne jo\nolivat lämmittäneet ihmisruumista, sitä ei kukaan tiennyt.\nParikolmekymmentä vuotta oli niitä tosin jo Ruotsilan Herrassyörinki\npitänyt; mutta mitäs siitä, eihän huutokaupassa usein uusia myydäkään,\neikä kolmella ruplalla juuri uusia saadakaan.\n\nKun Muikkulan Matti kietoi turkkinsa ympäri pitkän, kirjavan villavyön\nja painoi ruskean karvalakkinsa päähänsä, niin varsin uhkealta hän\nnäytti. Ilmankos hänen aviopuolisonsa olisi ihmetellen sanonut: \"Nyt on\nmeidän isä jämptoo niinkuin ilmetty provasti\".\n\nJa niinhän olikin, sillä provastillakin oli samallainen turkki vaikka\npaljoa, paljoa uudempi, hienompi ja kalliimpi.\n\nMatti istuu emäntänsä kanssa rekeen, oikein herramaisesti he istuivat,\nryijy allansa ja tuuheakarvaiset vällyt polvilla. Antoi se Matti\nsentään oikean jalkansa olla reestä ulkona varovaisuuden vuoksi, jos\nmuka sattuisi reki liidänteessä kaatumaan. Kuskipenkille istui pälseä\nReijan Jussi. Hoi, Kimo, nyt sitä mennään!\n\n\"Oikeinpa se on korea-ääninen kulkunen, Matti, se kuuluu juuri\nsamallaiselta kuin provastinkin\", puhui emäntä. \"Saman se maksoikin.\nPappilan tallirenki kehui niin kulkustansa, että minun täytyi panna\n'pahansäärykset selkääni' ja ostaa samalta jeljuuttarilta samallainen\".\n\n\"Hyvähän tämä onkin ravia pistämään\", puhui Jussi ja vilkasi taaksensa.\n\n\"Kuuluudan se kelloa soittavan\", tuumi Matti hyvillään ja sanoi: \"se\nsopisi vaikka pariin provastin Kimon kanssa\".\n\n\"Niin aina, provastilla on kimo tamma\", muistutteli Jussi.\n\nJa niin kulki kirkkomatkue mutkaista, kapeaa metsätietä, jonka yli\nlumiset oksat monin paikoin yhtyivät toisiinsa kuni kädet\ntervehdykseen. Kuin äärettömät hopeakoristeet välkkyivät lumiset kuuset\nja valkeakukkaiset koivut jouluyön kuutamossa, tähtein vivahtelevassa\nvälkkeessä.\n\n\"Hopsis, Kimo, että päästään maantielle, siellä on tasainen, kovaksi\najettu tanner!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerännyt on unestaan kirkonkylä, kynttilöitä on asetettu akkunoihin.\nÖisestä unelmastaan on havautunut jykevä kivikirkkokin, säteilevin\nsilmin katselee se jouluaamun hälinää. Jo ovat kellotapulinkin luukut\nauki ja pieni lyhty antaa himmeää valoa korkeudessa odottaville\nsoittoniekoille. Heidän esimiehensä Taavetti Krankvisti -- mainitsemme\nhänen oikealla nimellään; emme tahdo jouluaamuna häntä Topra-Honoksi\nköllitellä -- hän seisoo korkeudessa valmiina isoo-kelloa soittamaan.\nJo tempaa hän kerran nuorasta -- jo liikahtaa kello. Hän tempaa\ntoistamiseen, jo heiluu se; hän tempaa kerran vielä, jo moukuu\nsuuri-ääninen kello, ja sen ääneen yhtyvät tasaisessa tahdissa nuot\nvähemmät toverit. Väristen kiirii sävel korkeudesta yli lumisen,\nraikkaan seudun, kiirii yli taloin ja mökkien, kuiskaa mennessänsä:\n\"maassa rauha!\" Se kiirii kauvas ja kuolee vihdoin hiljaisena kuminana\nTapiolan hohtokivisen linnan portilla, ja kuollessaan huokaa se: \"ja\nmaassa rauha!\" Näin huokaa sävel, ja läpi Tapiolan hopeanhämärän talon\nkuuluu hiljainen huokaus: \"ja maassa rauha!\"\n\nPohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä rientää väkeä Herran\ntemppeliä kohti. Kulkuset kilisevät ja aisakellot moikavat.\n\nSoittaja-Taavetti katselee alas korkeudesta. Kuinka kauniita ovat\nkorkeuden joulukynttilät, nuot vaaleat, sinertävät, punertavat,\nsädehtivät!\n\nTuolla haamoittaa Kallasvuori hämäränä varjona, tuolla levenee\nkirkonkylän jäinen lakeus -- -- ja tuolla alhaalla on pieniä tähtiä,\njotka akkunoissa loistavat; tuolla rannassa on Taavetin pieni mökki, ja\nsenkin akkunasta tuikuttaa kynttilä.\n\n\"Nyt leikittelee joulujuhla talven raikkaassa ilmassa\", sanoo hän.\n\nMutta pappi saattaa jo pian tulla, ei ole siis aikaa unelmiin!\nSoittajan täytyy olla varoillaan. Ja jospa jo pian tuliskin vaan, sillä\npakkanen näyttää olevan halukas tallukoihin tarttumaan!\n\nVielä vilkaisee soittaja luonnon temppelin jouluista koreutta;\nmielihyvällä pysähtyy ukon huurreripsinen silmä taikavaloiseen\nkoivistoon ja siirtyy sieltä kirkkopihaan, josta ristein varjot yhdessä\nkuutamovuolteen kanssa luovat vaihtelevaisen taulun. -- -- Siellä,\nsiellä -- --! Mutta jo kuuluu tuttu kulkunen -- se on provastin\nkulkunen. Jo tulee hän lähemmä. Niinköhän se provasti onkaan, kun noin\nlujaan ajaa? Onpahan niinkin -- jo ajaa hän läpikäytävän kohdalle --\nihan provastin kimo, ihan provasti itse -- ja miu mau! Papinkello soi.\nEikä joudu soittaja enää ulos vilkumaan, hihnasta hän vaan vetää\ntarmonsa takaa, vetelee oikein lämpimäksensä.\n\n\"Aikasin se provasti tänään tuleekin\", tuumasi suntio ja avasi sakastin\noven selki selälleen.\n\nMutta eihän sitä provastia kuulunutkaan.\n\n\"Missähän se nyt viipyy, vaikka papinkello jo soi\", tuskitteli suntio.\n\nTapulissa seisoskeli Taavetti odotellen Jumalanpalveluksen alkamista,\nettä saisi \"yhteen soittaa\" ja sitten mennä vähän lämmittelemään. Hänen\napulaisensa olivat jo tulleet Mikkolan joulupahnoilta, kopistelivat\njalkojaan ja -- odottivat merkkiä suntiolta.\n\nMutta mitä ihmettä? Johan sieltä taas yleisestä kilinästä selvään voi\neroittaa provastin kulkusen. Mitä vietävää!\n\nSoittajat tirkistävät läpikäytävän puoleen. On se provasti, on -- se on\nprovastin toinen persoona, selvään näkyy kuutamossa kenokaulainen Kimo,\nja Kimon helisevän kulkusen tuntevat soittajat selvästi.\n\n\"Nyt on minun päässäni kaikki sekasin tahi ajaa piru papilla\", huokasi\nsoittaja.\n\n\"Mitäs nyt tehdään\", kysyivät kumppanit.\n\n\"Ei kahta papinkelloa yhtenä pyhänä soiteta\", lausui hän\npäättäväisesti.\n\n\"Mutta kellenkäs te äsken soititte?\"\n\n\"Se oli hänen enkelinsä\".\n\nMutta ulkona huitoo käsiänsä kiihkeästi suntio ja huutaa: \"soittakaa\npapinkelloa, soittakaa! Kelle sitä äsken luulitte rämpyttävänne?\nSoittakaa!\"\n\n\"Saamanne pitää\", vastaa Taavetti hiljaisella äänellä ja rupeaa\nsoittamaan,\n\nKun sitten \"yhteensoitto\" oli suoritettu, kutsuttiin Taavetti\nsakastiin. Saatuansa vakavan muistutuksen siitä kultaisesta säännöstä,\nettä \"jolla on virka, niin pitäköön virastansa vaarin\", niin hän kertoi\nprovastille, kuinka provastin enkeli oli tullut hänen edellänsä\nkirkolle.\n\n\"Sinulla oli mitämaks sika viitenä silmissäsi\", arveli provasti.\n\n\"Ei, Herra korkeasti oppinut provasti, vaan kahtena se oli\".\n\nProvasti hymyili, ja se tiesi Taavetille hyvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kirkosta lähdettiin, niin Muikkulan Matti tapasi Taavetin\nseisomassa Kanttorin aitan seinällä ja lausui hänelle tuhnailevaan\ntapaansa: \"milläs minä sinut enää palkitsenkaan ja vaivasi maksan, --\ntuonain toimitit minulle nättiruokaisen rengin, tänään taas osoitit\nminulle saman kunnian kuin provastillekin\".\n\n\"Sinulleko ensi kerran papinkelloa soitin?\"\n\n\"Juuri minulle, minun vaimolleni ja Reijan Jussille, joka kuskasi\nmeitä\".\n\nTaavetti yrähti itsekseen ja astuskeli kotiansa päin.\n\nMatin hevonen jo kanssa oli valjastettu; Jussi ja emäntä ajoivat\nMikkolan pihasta maantielle. Matti istui rekeen; ja koreasti helisi\nuusi kulkunen kun he ajoivat Taavetin ohi.\n\nSiinä hän nyt sai nähdä, kelle hän tänään oli ensi-kerran papinkelloa\nsoittanut.\n\nTopraa, tupultti topraa, mutisi hän ja saapui kotihinsa.\n\nSiitä pitäen odottaa kellonsoittaja jouluaamuina suntion viittausta\nennenkuin rupeaa papinkelloa soittamaan. Eikä niin muodoin olisi syy\nenää kellonsoittajan, jos niin tapahtuisikin, että jollekulle\nkohopälsiselle isännälle tapaturmasta papinkelloa soitettaisiin.\n\nVähänaikaa kuului vielä kirkon tienoilla kulkusten helinää ja\naisakelloin moikunaa; vaan pian uinaili taas kirkko yksinään pyhällä\npellollansa. Sakea lumipyry alkoi sitä kietoa valkeoihin hahtuviinsa.\n\nKauvan oli paikkakunnalla kulkemassa juttu siitä, kuinka Topra-Hono\nMuikkulan Matille jouluaamuna papinkelloa soitti.\n\nVielä toisenkin kerran soitettiin Muikkulan Matille eräänä\nTapanin-päivänä; mutta silloin soivat kaikki kolme kelloa. Matti itse\nei niiden soimista silloin kuullut -- taikka -- mitä minä tiedän? --\nehkä kuuli -- kuulikohan?\n\nTaavetille -- Topra-Honolle ei milloinkaan kelloja soitettu; ja kylläpä\nhän sitä lajia soittoa oli eläissänsä tarpeeksi kuullutkin.\n\n\n\n"]