[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUgwMQpuPQ-PN0x49QunstiyHgobq00yrjpB8AOIzmLo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},513,"Savo ja Savonlinna","Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari",1830,1903,"513-yrjo-koskinen-yrjo-sakari-savo-ja-savonlinna","513__Yrjö-Koskinen_Yrjö_Sakari__Savo_ja_Savonlinna","Utukuvia muinaisuudesta","tietokirja",[14,15],"sota","kansanperinne",[],"fi",1875,null,6977,48200,false,37163,[25],"Finnish literature",[27,28,29],"History - European","History - Warfare","Mythology, Legends & Folklore","\"Savo ja Savonlinna: Utukuvia muinaisuudesta\" by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen is a historical account likely written in the late 19th century. The book explores the origins of the Savo region, the establishment of Savonlinna, and significant events throughout its history, including military conflicts and the development of local governance and community structures. It delves into the cultural and historical narratives surrounding the area, reflecting on its evolution from ancient times through various political and social changes.  The book presents a rich tapestry of the Savo region's history, weaving together the formation of communities and notable battles that marked the landscape. It begins by recounting the early inhabitants and the natural beauty of the area, before discussing the construction of Olavinlinna (St. Olaf's Castle) as a strategic military stronghold. The narrative continues through the tumultuous times of warfare, such as conflicts with neighboring powers and internal strife, including the Nuija uprising. Throughout, the author enhances the historical account with mythological elements, portraying the interplay between the region's folklore and its historical development. Ultimately, \"Savo ja Savonlinna\" serves as both a historical document and a tribute to the cultural identity of the Savo people. (This is an automatically generated summary.)",[],303,"Teos käsittelee Savon ja Olavinlinnan historiaa muinaisajoista uuteen aikaan. Se sisältää kuvauksia alueen asuttamisesta, kansanperinteestä sekä sota-ajoista. Kirjoitus laadittiin Olavinlinnan vuosisataisjuhlan kunniaksi.","Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 'Savo ja Savonlinna' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 513. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän digikirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SAVO JA SAVONLINNA\n\nUtukuvia muinaisuudesta\n\n\nOlavinlinnan vuosisatais-juhlan johdosta kirjaillut\n\nYRJÖ KOSKINEN\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1875.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSavon synty\nOlavin linnan synty\nSavonlinnan ihmeet\nPohjois-Savon ajatus\nKarjalan valloitus ja Nuija-meteli\nRauhallinen vuosisata Savossa\nKaksi vihan-aikaa\nKustaa III ja Yrjö Maunu Sprengtporten\nUusi aika\n\n\n\n\nSAVON SYNTY.\n\n\nEnsimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli\nhaltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä\ntuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen\nsävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta\nkalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen\nrunomaailmansa.\n\nMutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei\nmikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan\ntyttäristä sen salomaita sulottanut. Outo, jylhä suku, Hiisien kamala\nkansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja\ntuolla täällä Lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistat\nelatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään\nisäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena, se silloinkin veroa\nmaksoi itse elämisen oikeudesta.\n\nMihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko mitään\njälkiä jättäneet olemisestansa? -- sangen vähän, tuskinpa mitään\nollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti.\nAinoastaan oudot paikannimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat\nselvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä\nenää selvittää. Onko Imatra suomeksi emä-vettä, onko se ollut koko\nlaajan Saimaan nimenä? Ja mitä merkitsevät semmoiset sanat kuin\nSääminki, taikka Kyrö ja Joro? Runot mainitsevat \"Joukon Jorottaria,\nLapin lapsi-lönttäreitä\"; nekö Savonmaan sen-aikuisia neitosia?\n\nVähitellen uusi päivä valkenee Suomalaisille heimokunnille. Etelästä,\nsekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen\nsäteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea\nSuomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja\nAtlasvuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan\nValamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on\nloppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut\nlähenevät.\n\nMutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman\nlevottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu\non kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niillä\nautioilla aloilla, missä ihmis-astunta ei ole tähän asti luonnon\nhiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavan-pyytäjä joutsinensa. Karjalan\njumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät matkansa\nSavonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät\ntäälläkin saalistansa, ja missä joku Lappalais-heimo on lahdelman\npohjassa kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa\nveronsa voimakkaammalle veljes-kansalle. Nuo urheat Karjalan miehet\nretkeilevät tähän aikaan kauas pohjan perille, pitkin Savon ja\nYli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan,\nveroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse\nNorjalaisiakin kaukaisessa Haalugalannissa.\n\nVaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorod'in\nliittolaisina ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille\nmaille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta\npuolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa.\nSuomenveden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan\nkansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan\npystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa, kuin turvautua\nNovgorod'in apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen\nvälillä, taistelu kahden mahtavan kansakunnan ja kahden erimuotoisen\nkristikunnan välillä, -- taistelu, jota piti jatkettaman puolen\nvuosituhannen aiat. Tähän verikasteesen Karjalan ja sen ohessa koko\nSuomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorod'in liittolaiset\nmuuttuvat Novgorod'in alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut\ntulevat Venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja\nKäkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja\nSuomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen\nyhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telje, jolla läntinen\nmaailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.\n\nNäin solmitaan \"ikuinen rauha\" -- pitäisi sanoa: _ikuinen veriviha_ --\nPähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja\nKarjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin\nhistoriassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa\n_Savo_ nimi nyt ensi kerran kajahtelee. Niistä kolmesta Karjalan\nkihlakunnasta, näet, jotka Ruotsin alle tulevat, on yksi nimeltä\n\"Savo\"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uutis-asukkaita jo on\nasettunut, -- tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut.\nPohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin\nsuhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa\nensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan\nhalkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimeltä tunnemme.\nEllei uudenaikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään\nPihlajaveden kaakkoiskulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin\nkautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin.\nNykyisen Savonmaan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niin-muodoin\nitäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan\nluonnollista sen-aikuisten asutus-olojen kannalta.\n\nTämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse\nteossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä;\nsillä sen aian taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan\nnäkyviin tulevat. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella\narvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin, ja\nVenäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä\nriita ja tora veljesten välillä kahden puolen valta rajaa.\n\nEnsimmältä se ei ollut kuin vaan asukasten riita kalavesistä ja\noravametsistä, -- useinkin turhanaikainen\n\n    \"tora totkusista\n    Artti ahven-maimasista\".\n\nMutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan aihetta niiden\nvaltakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.\n\n\n\n\nOLAVIN LINNAN SYNTY.\n\n\nSuur-Savosta oli uutis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden\nrannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin\nikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet\nsiirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli\nkohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren pispamme, Maunu Tawastin,\ntoimella sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi\nuutis-asutuksen jäljissä. Mutta myöskin maallinen valta kulki\nrinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli\nastunut uutis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä\nrauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu,\nSääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena.\nMahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika, -- hän joka toimitti\nSuomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleissa ja itse tavan-takaa tätä\noikeutta viljeli --, oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautitsi\nläänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla\nerämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan\nkaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo\nsärpimen-avuksi Vexiön pispalliselle istuimelle Ruotsiin, kuitenkin\nsillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri pispan-istuin Karjalan\npuolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan pispain haltuun.\nNiinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan\njakamista kahteen hiippakuntaan.\n\nKuluipa taas vuosisadan aiat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin\nvaltakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille\nsalomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut.\nMutta silloin alkaa maailman olot muuttua. Moskovan valta-istuimelle on\nnoussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän alat\nsuureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja\nSkandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan\nVenäläis-vallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa\nvanhempi Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä,\nritari ja valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa,\nitäistä rajaa valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa\nmelkein etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä\nmahtava Viipurin isäntä, -- syntyperältänsä Tanskasta kotoisin, missä\nhänen isänsä aikoinaan oli valtakunnan marskina ollut, mutta äitinsä\nkautta Ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen\nnykyinen avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on\nvaltionhoitajan isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut\nturvallisesti jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden\n1473 paikoilla nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on\nmaan puolustus varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan\nlähettämä apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla\ntarpeellista suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös\nSavonmaalle, katsomaan soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon\nvieressä on pieni luoto itse Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja\nkoillisten erämaiden vedet purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta\nSaimaasen. Venäläiset moittivat, että paikka oli heidän; siitä muka\nKarjalaisten vanha tie kulki pohjan perille. Mutta Eerik Akselinpoika\nheti näkee paikan tärkeyden ja päättää siihen panna lukon, joka voipi\nestää Venäjän vallan etenemistä länteen ja pohjaseen. Näin syntyy Savon\n\"Uusi linna\" v. 1475.\n\nAlussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään\nlaitettiin Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin\nvahvempi kivinen linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa\nmuurimestaria ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut\nkotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän läksi itse sinne asemiehinensä,\nrakennus-työtä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia\nrynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta,\nmilloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia,\ntäytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Tottin omia\nritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli\nmelkein niinkuin Jerusalemin muurien rakennus Nehemian aikana.\n\nNäin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastellen\nKyrönsalmen syvissä aalloissa; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja\nvara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin\ntaivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja\nkunnioitettu pyhä, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan\npatroonaksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi \"Pyhän Olavin\nlinna\". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut\nmuistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä \"kuninkaan-salia\"\nhän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva\nkirjoitus:\n\n\"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan,\nJumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin\nvaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva\".\n\nTämän seinäkirjoituksen ylipuolella olivat aviopuolisojen vaakunat,\nnimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.\n\nUuden linnan suojassa alkoi uutis-asutus näillä tienoilla vahvistua;\nSäämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinaistaru kertoo Eerik\nAkselinpoian tuoneen Ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan\nvahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v.\n1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta\nsodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495\npuhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä,\nettä Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin,\nuusi linna oli vastoin rauhan-sovintoa näille maille rakennettu,\nvieläpä rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi\nalueeksensa. Näin ollen, pitäisi Ruotsalaisten muka takaisin\nantaa nuo kolme Karjalan kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin\nystävyyden-lahjaksi saaneet. Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen\ntodistajanansa oli 60,000 miehen armeija, joka vyörrytettiin Viipuria\nvastaan. \"Viipurin pamaus\" tosin pelasti tämän tärkeän rajalinnan,\nmutta sota levisi pitkin koko valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti.\nNytpä vasta saatiin kokea, minkä hyvän työn Tott oli Savonmaalle\ntehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi tähänkin maakuntaan; mutta\nSavonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritaripalvelijain ja\nrahvaan kanssa vihollista vastaan ja karkoitti päällekarkaajat rajan\nyli. Seuraavana talvena tuli isompi voima, joka alkoi linnaa piirittää.\nSteen Stuure, joka nyt oli Suomeen tullut, oli siihen aikaan lähettänyt\nOlavinlinnan vahvistukseksi 70 huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet\nvihollisten sitä silloin saartavan, joutuivat melkein kaikki\nVenäläisten käsiin. Mutta linna Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut;\nTott'in sepittämä lukko ei särkynyt, -- ja Ruotsin valta Savossa\nsäilyi.\n\nNäin Pyhän Olavin linna oli ensimäisen koetuksensa kestänyt.\n\n\n\n\nSAVONLINNAN IHMEET.\n\n\nOlipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.\n\nNäin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipispa, joka on lähtenyt\nOpinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee\nkuvallisen maatieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja\nluonnon-ilmiöistä.\n\nKaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on\nlinna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla\nrakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen\nympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä\nkohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla\nkiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, --\ntosin ankaralla työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka\nsiitä ohitse kulkee on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista\njärvistä, Vienan \"valkoisesta\" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se\non mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät,\nlohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeä-lihaiset kalat,\novat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä ma'ultansa. Lahnakin siinä\nvirrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki\nsitten purkauu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin\nmustaksi.\n\nMuitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka\ntäällä vihollis-vallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla\nlinnanväki elää. Jos vartia nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä\ntornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä\npäällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä\nkäypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle\nneitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta\nhäiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmis-parat\nluoksensa.\n\nSemmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta\nihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.\n\nMuutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.\nKummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa\nmaille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä\nveneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöden; missä\nvesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes\ntulevat toiseen vedenjaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä\nretkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin\ntarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen\nelinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että\nkuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä\npitämästä kotosellaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä,\nmiekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surmatöitä tekisi.\nAinoastaan kirveitä ja työ-aseita saavat viljellä kotitarpeiksensa, ja\nheidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden\nvuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset\novat tarkkoja joutsimiehiä, ja käsivarren voimilta ovat sangen väkeviä,\njoka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt\nviholliset tekevät päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat\nnuolilla, joita joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi\ntullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka vahvaan hihnaan on\nkiinnitetty, taikkapa heitetään suopunki, semmoinen jolla metsän elämiä\nkiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat\ntulessa karkaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä\nankarat puolustus-työssä, ja kellä ei muuta asetta ole, hän viskaa\nverkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa,\njopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat\nSuomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä\npaljon pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja.\nSillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin\nratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.\n\nNäin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja\nSavon sydänmailla.\n\nVaan palatkaamme vielä hetkisen aiaksi takaisin Savonmaan\nkummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena\nPliniona kirjoitti merkilliset juttunsa \"Arx nova'n\" ihmeistä, on\nSäämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa\nseuraavan muistelman:\n\nHamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,\nniin että toisen perästä aina toinen uusi on hankittu, ja kun\nVenäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin\nhoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on\nOlli päässyt linnasta ulos sillalle, josta tuiskahti virtaan ja hukkui,\nja sen perästä ei ole toista enää hankittu.\n\nMuuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan\ntuli kuuluisaksi ja pantiin kirkon-kirjaan. Kenties se ei ollutkaan\naivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen\nPyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.\n\n\n\n\nPOHJOIS-SAVON ASUTUS.\n\n\nSäämingin kirkko oli nähtävästi perustettu samaan aikaan kuin linnakin\nsen läheisyydessä syntyi. Se oli Savon kolmas kirkko, Katholisen uskon\nviimeisenä etuvartiana koillista kohden. Idässä Kreikan usko vallitsi,\npohjasessa erämaiden Lappalaiset vielä palvelivat seidojansa ja\nkysyivät noita-rumpunsa enteitä. Samoin la'in ja oikeuden valta tuskin\noli olemassa noilla pohjoisilla kalavesillä, joiden omistamisesta kesti\nriitaa Venäjänpuolisten kanssa. Nimet \"Koiruus\" ja \"Konnuus\" ja\n\"Varkaus\" ovat vielä muistomerkkeinä näiden aikojen hurjista\nlaittomuuden oloista. Linnan suojassa arvattavasti väestö maakunnan\netelä-osassa voimakkaasti karttui; mutta se ei voinut levitä niihin\nkaukaisempiin seutuihin, joissa yhteiskunnallisen järjestyksen turva\nvielä puuttui. Asuttu maailma ulottui kenties Rantasalmelle asti.\nLeppävirroilla kumminkin jo alkoi Tapion havu-hiipan yksinomainen\nhallitus.\n\nTulipa silloin toinen aika. Unionin side, joka oli koettanut yhdistää\nSkandinavian kolme valtakuntaa suureksi pohjoismaiden monarkiaksi,\nkatkesi lopullisesti. Samaan aikaan tuo vieläkin suurempi hengellinen\nmonarkia, jonka pääkaupunkina Roma oli, meni kappaleiksi, ja Suomenmaa\nRuotsin kanssa sai puhdistetun uskon-järjestyksen. Nämä mullistukset\neivät tapahtuneet ilman taisteluitta. Mutta kaukaisella Savonmaalla ei\npaljon tietty suuren maailman meteleistä, niin kauan kuin rauha\nitä-naapurin kanssa rikkumatta pysyi, ja senpä tähden aikakirjoissa ei\npuhuta erittäin mitään, kuinka Kustaa Vaasa sai tämän seudun haltuunsa\nja kuinka Luther'in oppi täällä astui Katholisuuden sijaan. Oikeastaan\nSavo, vaikka omalla linnalla varustettuna, yhä vielä luettiin Viipurin\nlinnan lääniin ja seurasi sen vaiheita. Kun Kustaan Saksalainen lanko,\nHoijan kreivi, sai Viipurin läänitykseksi, hän samassa myöskin tuli\nSavon haltiaksi. V. 1534 Hoijan kreivi pakeni Lybek'iin, ja Kustaan\ntäytyi antaa sotavoimalla takaisin-valloittaa tämä langon-lahja.\nSavonlinnanpa Eerik Fleming tavallisella sukkeluudellaan pian sai\nkreivin väeltä anastetuksi; Viipurin linna teki enemmän vastusta. Mutta\nkun kaikki oli suoritettu, pyysi Niilo Grabbe, joka oli pantu Viipurin\nisännäksi, että Savon linna ja lääni jäisi yhä vielä Viipurin alle,\nniinkuin vanhastaan oli ollut. Kustaa kuningas ei sanonut seudun\nseikkoja tuntevansa, mutta suostui toistaseksi Grabben ehdotukseen;\nSavonlinnasta piti toimitettaman Viipuriin, mitä siellä tarvittaisiin,\nja Viipurista piti lähetettämän Savonlinnaan suoloja, humaloita, verkaa\nja muuta, jota ei Savossa ollut. Savonlinna siis oli Viipurin suhteen,\nniinkuin metsätorppa talon rinnalla. Koko Savonmaa oli hallintonsa\npuolesta niinkuin kappelikunta emäpitäjän sivulla.\n\nMutta pian Kustaa kuningas alkoi huomata, että Savonmaasta voitaisiin\njotakin muuta tehdä. Erämaiden asuttamisella oli valtakunnan raja\nvahvistettava Venäjää vastaan, ja tämän toimen johtajaksi oli\nSavonlinnan isännäksi pantava joku jäntevä ja kelvollinen Suomen mies,\njoka hyvin tuntisi maan ja kansan. Kuningas siihen virkaan valitsi\nKustaa Fincke'n Sonniemen herran. Tämä oli sukunsa ja nimensäkin\npuolesta oikeastaan Suomalainen; sillä isän-isä oli ollut Klaus\nRankonen Mälkkilän herra, ja nimi Fincke oli myöhemmin otettu\nisän-äidin mukaan. Pait sitä hän jo pari vuotta ennen oli näillä\nseuduin virkaa pitänyt, Viipurin linnanisännän apulaisena, kun hän nyt\nv. 1547 sai itsenäiseen hallintoonsa Savonmaan linnan ja läänin.\nSoveliaampaa miestä ei olisi voitu löytää kuninkaan tarkoitusten\ntäyttämiseen. Kustaa Fincke on lähtemättömillä kirjaimilla piirtänyt\nnimensä Savon historiaan; sillä hänen toimellansa on Pohjois-Savo\ntullut Suomenmaalle valloitetuksi.\n\nKuitenkin oli jo muutamia vuosia ennen ensimäinen alku tehty pohjoisten\nerämaiden asuttamiseen. \"Suomalainen Klemetti Kirjuri\", joka siihen\naikaan oli käskynhaltiana Savonlinnassa, oli Savolaisten \"Lappiin\",\nniinkuin näitä aloja silloin vielä nimitettiin, perustanut talon, jonka\ntarkoituksena oli suojella rajaa Venäjän-puolisten vaatimuksia ja\nanastuksia vastaan. Fincke nyt ehdotteli, että Klemetin uutis-talosta\ntehtäisiin kuninkaan-kartano, jossa erinäinen nimismies saisi\nasuntonsa, niin että koko tämä seutu, johon jo oli alkanut muitakin\nuutis-asukkaita siirtyä, tulisi erinäiseksi pitäjäksi. Näin tehtiinkin.\nKartano, jonka Klemetti Kirjuri oli perustanut, oli Tavisalmi nimeltä,\nnykyisessä Maaningan pitäjässä, ja sen mukaan tuo uusi hallinto-pitäjä\nnimitettiin Tavisalmen pitäjäksi. Fincke'n toimesta ja kehoituksesta\nnyt Savon miehet alkoivat rakentaa vakinaisia asumuksia näillä\nerämailla, missä tähän saakka olivat vain kesäaikoina kalassa käyneet.\nUutis-asutus hyvin menestyi, -- eikä aikaakaan, niin täytyi ajatella\neri kirkon rakentamista Pohjois-Savon siirtokunnalle. Jo Helmikuussa\n1552 saattoi Fincke kirjoittaa kuninkaalle, että kirkko Tavisalmen\npitäjässä oli valmis ja kaipasi pappia sekä kaikenlaista\njumalanpalveluksessa käytettävää kalua. Tuo uusi herranhuone ei ollut\nsamalla paikalla kuin knninkaan-kartano, josta pitäjä oli nimensä\nsaanut, vaan nähtävästi 3 1/2 peninkulmaa etelämpänä, eräässä\nKallaveden niemekkeessä, jonka nimi oli Kuopionniemi. Aikojen kuluessa\nseurakunta tästä sai nimen: Kuopio, vaan tähän aikaan sitä vielä\nnimitettiin Tavisalmeksi, niinkuin hallinto-pitäjääkin. Se oli\nSavonmaan neljäs kirkkokunta, ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi tuli\nEsko Kauhanen. Samaan aikaan löytyi jo Rantasalmellakin kirkko; mutta\ntämä vielä muutamia vuosikymmeniä pysyi kappelina Säämingin alla.\n\nNäin oli kirkollinen ja yhteiskunnallinen järjestys istutettu Savon\npohjoisille perämaille, ja Savolaiset uutis-asukkaat jo alkoivat\ntunkeuda ulkopuolellekkin oman maakuntansa rajoja, nimittäin\nHämäläisten erämaille länteen päin ja Oulujärven rannoille pohjaseen.\nVenäjänpuoliset taas tosin katein silmin katselivat, kuinka nuo ihanat\nmetsät ja kalavedet, joihin luulivat itsellänsä oikeutta olevan, nyt\njoutuivat Suomenpuolisten haltuun; he sen vuoksi tavan-takaa karkaavat\nuutis-asutusten päälle pitkin rajaa, polttaen talot ja surmaten\nihmiset. Mutta siihen leikkiin olivat Savolaiset vanhastaan tottuneet,\nja hämmästymättä he jatkoivat sen suuren viljelys-työn, jonka olivat\naloittaneet. Emme kuitenkaan saa uskoa, että vielä tähän aikaan asutus\noli aivan tiheä tai viljelys varsin vahva. V. 1557 kerrotaan, että\nkesätietä ei vielä ulottunut edemmäs pohjaseen kuin Joroisiin.\nJoroisista Tavisalmen kirkolle oli 20 vanhaa peninkulmaa, ja sitä väliä\nyksinäinen mies ainoastaan vaivalla saattoi kulkea, ennenkuin järvet ja\nsuot olivat jäähän menneet. Tavisalmelta maakunnan pohjoisrajaan oli 17\npeninkulmaa ja koko sillä välillä korkeintaan 10 taloa, ja siitä\npohjoisempana Oulujärven rantaan asti ei ollut ainoatakaan asukasta.\n\nSen-laatuinen oli Pohjois-Savon uutis-asutus Kustaa Vaasan aikana. Nyt\nvasta tämä maakunta oli saanut sen laveuden ja tärkeyden, että sitä\nsopi itsenäisenä lääninä pitää ja hallita. Lääni oli jaettu kahteen\nvoutikuntaan ja kuuteen hallinto-pitäjään eli nimismies-piiriin, joista\njokainen, paitsi Tavisalmi, käsitti neljä neljäskuntaa. Saattaa kenties\nolla hupainen kuulla, mitkä nämä hallinto-alueet olivat.\n\n_Moision_ pitäjä, joka toisinaan myöskin nimitettiin Pellosniemen tai\nKiialan pitäjäksi, käsitti nykyisen Ristiinan ja etelä-osan Mikkelin\nseurakunnasta, ja sen neljäskuntina olivat: Kiialan, Halilan,\nPellosniemen ja Pitkälahden alueet. _Visulahden_ eli Sairilan pitäjään\nkuului Norolan, Remojärven, Mälkkälän ja Vuolingon neljäskunnat.\n_Juvan_ eli Partalan pitäjän neljäskuntina olivat Juva, Joroinen,\nKoikkala ja Vesikansa. _Säämingin_ eli Liistensaaren pitäjän\nneljäskunnat olivat nimeltä Sääminki, Haapala, Itälahti ja Puumala, ja\n_Rantasalmen_ pitäjän neljäskunnat nimitettiin: Rantasalmi, Putkisalmi,\nTuusmäki ja Keriharju. Mutta uudessa _Taivassalmen_ pitäjässä, jonka\nasutus vielä oli heikko, ei ollut kuin kaksi neljäskuntaa, nimittäin\nSaamiaisten piiri Leppävirtain puolella ja Savilahti Kuopiosta\npohjaseen päin.\n\nKullakin pitäjällä oli nimismiehen asuntopaikkana joku kuninkaan\nkartano, jonka mukaan pitäjä toisinaan nimitettiin. Semmoisia olivat\nnuo ylempänä mainitut nimet: Kiiala, Sairila, Partala, Liistensaari.\nKussakin neljäskunnassa oli hallintomiehenä eräs neljännysmies. Vihdoin\njaettiin neljäskuntakin kymmenkuntiin, joiden kunkin etupäässä seisoi\ntalonpoikainen \"kymmenniekka\". Kussakin voutikunnassa oli maavouti\nyleisenä virkamiehenä, ja koko läänissä oli veron-ylöskanto\nlinnanvoudin valvottavana. Nämä vähäiset seikat kenties antavat lukijan\njohonkin määrin arvata, miltä Savo näytti Kustaa Vaasan aikana.\n\n\n\n\nKARJALAN VALLOITUS JA NUIJA-METELI.\n\n\nRaja oli nyt vahvistettu, Savon pohjoisetkin vesistöt olivat tulleet\nSuomen haltuun. Vaan idän puolella joka hetki vihollinen oli\nväijyksissä, -- vihollinen, joka oli Savonsukuinen ja samankielinen\nkuin Savon omat asukkaat, mutta yhtä katkera kuin suinkin vento-vieras\nvainolainen.\n\nSilloin Juhana kuningas käsitti ajatuksen, että Venäjän Karjala oli\nvalloitettava ja Suomeen yhdistettävä. Sota syttyi, joka kesti koko\nhänen hallituskautensa. Käkisalmi valloitettiin ja toivo heräsi, että\nPähkinäsaaren rauhanteon hajottama Karjalan kansa nyt yhdistyisi saman\nhallituksen alle. Niinpä Juhana kuningas entisen eripuraisuuden\nmuistoksi antoi Karjalan maakunnalle vaakunan, jossa kaksi nostettua\nkäsivartta heristivät asetta vastatuksin; toinen käsi piteli Suomen\nsuoraa miekkaa, toinen Venäläistä köyryistä sapelia. Nyt ne muka\nkumpainenkin olivat rauhaan liitetyt yhden kruunun alle. Vaan tämä oli\ntoki liian aikainen toivo. Tarkoitettu yhdistys ei silloin vielä\ntullutkaan toimeen. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 valtaraja yhä\npantiin käymään pitkin Savon itäistä kylkeä, niin että Pohjois-Savossa\nmahtava Pisavuori Nilsiässä oli raja-aidan viimeisenä pylväänä.\n\nJuhana kuninkaan sodassa olivat Savolaisetkin ottaneet vilkasta osaa;\nsitäpä epäilemättä tarkoitti se vaakuna, joka siihen aikaan maakunnalle\nannettiin, tuo kultainen jännitetty joutsi. Linnan-isäntäin johdolla\noli, näet, Savon rahvas toisinaan retkeillyt Aunukseen saakka. Toiselta\npuolen taas Pohjois-Karjalan sissikunnat olivat tuontuostakin\nryöstäneet Savolaisten uutis-asutuksia Tavisalmella. Ihmisten mielet\nolivat hurjistuneet; veren ja saaliin himo oli astunut uutteran\nviljelys-toimen sijaan.\n\nToisenkin, vielä ikävämmän haitan oli sota synnyttänyt. Useat\ntalonpoiat Savossakin olivat ottaneet vasta-palvelusta tehdäksensä,\nvapauttaen sillä tavoin talojansa veron-velvollisuuksista ja saaden\nlisäksi oikeuden ylöskantaa eläkettänsä, niinkutsuttua linnaleiriä,\nmuilta talonpoi'ilta. Nämä talonpoikaiset \"knaapit\", jotka virkamiesten\nkanssa kilvan rasittivat köyhempiä veljiänsä, kylvivät vihan karvaat\nsiemenet maakunnan kotoisiin oloihin. Rauha vihdoin tuli, mutta rasitus\nei kuitenkaan vähennyt. Kansa tuskauntui ja sisällinen sota syttyi. Se\noli tuo tunnettu Nuijakapina, alkuvuodelta 1597. Pohjanmaalta se oli\nlevinnyt Rautalammille, joka siihen aikaan käsitti Viisasaaret ja\nSaarijärvet eli Hämeenmaan koko pohjoiskulman, ja jonka asukkaat olivat\nSavon sukua. Rautalammilta kapinan liekki helposti levisi sekä Hämeesen\nettä Savoon.\n\nVanha raajarikko soturi, Götrik Fincke, oli siihen aikaan\nkäskynhaltiana Savonlinnassa. Hän oli tuon ennen mainitun Kustaa\nFincke'n poikia, luonteeltansa lempeä ja epäilemättä maakunnassa\nrakastettu. Hän sen vuoksi oli vakuutettu, että Savon asukkaat\nasettuisivat la'illisen järjestyksen puolelle, jos Nuijamiehet\nyrittäisivät tunkeumaan hänen lääniinsä. Mutta siinä toivossa Fincke\nkokonaan pettyi. Yht'äkkiä leimahti kapina ilmi tuleen Suur-Savossa.\nKohta sen jälkeen Pohjanmaalta tulleet lähettiläät nostattivat\nPieksämät, Joroiset ja Juvat. Tavisalmenkin miehet jo jännittivät\njoutsensa. Joka paikassa virkamiesten ja knaappien talot ryöstettiin ja\npoltettiin.\n\nRohkeat olivat talonpoikien tuumat. Kaikkien maakuntain rahvas oli\naseisin nostatettava, Kaarlo herttuan ja Ruotsin hallituksen puolesta,\nherra Klaus Fleming'iä ja hänen huovejansa vastaan. Pohjan Kyröstä\nalkaen oli koko maa suljettava yhteen apajaan; Savolaisten piti\netenemän Viipurin läänin ja Uudenmaan kautta, ja kaikkien\nnuijajoukkojen oli yhtyminen Turun linnan edustalle. -- Eikö hurskas\nGötrik Fincke, Savolaisten hyvä ystävä, tahtoisi ruveta nuijamiesten\npuolelle rahvaan sortajia vastaan? -- Tästä asiasta lähetettiin\nJoroisista kirje Savonlinnaan. Mutta Fincke'n vastaus oli julma,\nniinkuin aian tavat yleisesti; sanansaattajilta hakattiin kädet poikki,\n-- ja ennen pitkää oli linnan sotaväki ajanut kapinoitsijat joka\npaikassa hajalle. Viisisataa Savon talonpoikaa mainitaan tässä\nmetelissä surmansa saaneen, ja vaikka Fincke koetti lievittää koston\nankaruutta, harjoitettiin nyt sotaväen puolelta hirveitä väkivallan\ntöitä. Itse rahvaskin linnan lähiseuduilta liittyi sotaväen kanssa\nryöstöä varten. Se oli uutta vihan kylvöä, jonka puhdit vielä vuosia\njälkeen päin riehuivat.\n\nVasta kun Kaarlo herttua oli voiton saanut koko Suomenmaassa, ja kun\nhän, kuninkaaksi tultuansa, uudisti sodan Venäjää vastaan Karjalan\nomistamisesta, silloin Savon asukkaille jälleen syntyi suuri yhteinen\ntehtävä, joka mielet yhteen sovitti. Käkisalmi valloitettiin v. 1611 ja\nseuraavana vuonna Pähkinälinnakin. Tarkoitus oli levittää Ruotsin\nvaltakunta Äänisjärveen, Vienaan ja Ruijaan asti. Mahtava Suomen valta\noli siis rakentumaisillaan, -- ja jos Stolbovan rauhanteko ei kaikkia\ntoiveita täyttänytkään, oli kumminkin nyt avarat alat Suomen\nkansallisuudelle voitettu.\n\n\n\n\nRAUHALLINEN VUOSISATA SAVOSSA.\n\n\nKun Käkisalmen lääni oli valloitettu ja Ruotsin valtakuntaan\nyhdistetty, alkoi Savonmaalle levollinen aikakausi, jonka laatuista se\nei ennen milloinkaan ollut kokenut. Venäjän raja oli nyt kaukana.\nEntiset riitaveljet, Kreikan-uskoiset Karjalaiset, olivat isommalta\nosalta lähteneet uutta hallitusta pakoon, Käkisalmen läänistä ulos, ja\nsijaan siirtyi Lutherilaisia uutis-asukkaita Suomen puolelta, niinpä\nSavostakin. Rakkaan rauhan päiväpaisteessa versoi viljelys versomistaan\nSaimaan ja Kallaveden rannikoilla. Seurakunnat täytyi pian jakaa toinen\ntoisensa perästä karttuvan väestön tähden. Näin syntyi 17:nnen\nvuosisadan keskipaikkoihin asti kahdeksan uutta kirkkopitäjää.\nEnsimäinen oli Puumala, jo v. 1617. Sitten seurasivat Iisalmi, Sulkava\nja Joroinen vielä suuren Kustaa Aadolfin hallitessa, sekä Leppävirrat\nja Kerimäki holhoja-hallituksen aikana, ja vihdoin Ristiina ja\nKangasniemi Kristiina kuninkaan hallitessa. Kaikkiansa oli nyt Savossa\n14 kirkkoherrakuntaa; sillä Kustaa Vaasan aikuisten neljän lisäksi oli\nJuhanan hallitessa tullut Rantasalmi ja Pieksämäki.\n\nRauhallista aikaa tämä oli siinä merkityksessä, ett'ei Savon miesten\nenää tarvinnut joka hetki odottaa vihollisten päällekarkausta omiin\nkyläkuntiinsa. Muutoin oli kyllä tarpeeksi, jopa liiaksikin, sotaista\nharjoitusta. Laiska-Jaakon kanssa elusteltiin hetken aikaa\nNovgorod'issa. Sitten käytiin Kustaa Horn'in kanssa Liivinmaata\nvalloittamassa ja seurattiin sankari-kuninkaan, Kustaa Adolfin retkillä\nPreussiin ja Saksaan saakka, Veikselin, Elbe'n ja Tonavan rannoille.\nYhä avarammalle sodan leimu loisti. Juutin-rauman ja Karpatien välillä\nei ollut sitä seutua, jota Suomalainen soturi ei olisi oppinut\ntuntemaan marssiessaan, taistellessaan. Usein tuntui lähtö kaukaisille\nsotatantereille kyllä kamottavalta, usein rakkaiden kotiseutujen muisto\nherätti ikävöimistä. Mutta olihan toisinaan hupaistakin köyhän Savon\npoian herrastella rikkailla etelämailla, juoda Katholis-pispain viinit\nja unohtaa kotoiset kaljat.\n\nKerran kuitenkin tälläkin aikakaudella vaara uhkasi Savon omia aloja.\nSe oli v. 1656. Savon soturit, niinkuin koko muukin Suomen sotavoima,\noli silloin Kaarlo Kustaa kuninkaan kanssa Puolassa. Venäläiset\nluulivat soveliaan hetken tulleen, voittaaksensa takaisin, mitä\nStolbovan rauhanteossa olivat kadottaneet. Heinäkuulla muutama\nparvikunta samosi Savoon asti, hävitti hirveästi Kerimäellä ja\nSäämingissä, poltti Savonlinnan kaupungin ja alkoi itse linnaa\nahdistaa. Vaan maakunta ei ollut miehistä tyhjä, vaikka sotaväki oli\npoissa. Talonpoiat, jotka olivat linnan turviin paenneet, valloittivat\näkillisellä rynnäköllä vihollisleirin ja ajoivat piiritys-joukon ulos\nSavon rajoilta. -- Mikä eroitus entisten aikain suhteen! Vielä\nmenneellä vuosisadalla oli vaivaloisesti painiskeltu Venäläisten\nkanssa; nyt oli tämmöinen ottelu niinkuin lasten leikkiä. Syy tähän\nmuutokseen on kyllä selvä. Suomen kansa oli nyt saanut kasvatuksensa\nEuroopan suurilla tappo-tantereilla ja oli tullut maailman\nsotaisimmaksi kansaksi. Harva se mies, jok' ei ollut joskus palvellut\nmaailman suurten päällikköin komennon alla. Korkeinta koulua oli käyty,\neikä suotta. Se nähtiin selvästi 1656 vuoden tapauksista.\n\nMiltä Savonmaa muutoin näytti tällä turvallisella aikakaudella? --\nHallinnon puolesta Savo toisinaan luettiin Viipurin lääniin; toisinaan\noli nytkin eri maaherra Savonlinnassa. Sen ohessa syntyi Kristiina\nkuuinkaan aikana yksityisiä herraskuntia, joissa joku valtakunnan\nylimys hallitsi ja vallitsi perittävällä oikeudella. Savossa oli sillä\ntavoin läänin molemmat päät, etelässä ja pohjasessa, eri läänityksinä\nja molemmat kreivi Pietari Brahe'n hallussa. Niinkutsuttu \"Brahelinnan\nlääni\" käsitti entisen Pellosniemen hallinto-pitäjän, ja siihen aikoi\nkreivi rakentaa itsellensä linnan, jonka rauniot vielä säilyttävät\ntämän nimen. Savon pohjois-osa taas, Kuopion ja Iisalmen pitäjät,\nluettiin Kajaanin vapaaherrakuntaan. Brahe itse kulki useat kerrat\nSavossa ja teki parastansa maakunnan hyväksi. Savonlinnan viereen\nsyntyi maakunnan ensimäinen ja ainoa kaupunki; koskia perattiin;\nvihdoin myöskin tuo vanha ajatus yhdistää Saimaan vedet mereen otettiin\nuudestaan keskusteltavaksi. Hiljainen, mutta silminnähtävä edistys\nhavaitaan kaikissa oloissa.\n\nVuosisadan loppupuolella korjattiin läänitykset jälleen kruunun alle.\nKohta sen jälkeen perustettiin ruotu-laitos. Siinäpä Savon historian\npääkohdat Ruotsin mahtavuuden aikana.\n\n\n\n\nKAKSI VIHAN-AIKAA.\n\n\nRuotsin mahtavuuden aikana, jolloin Pähkinälinna ja Käkisalmen linna\nolivat raja-varustuksina, ei enää entisellä tarkkuudella hoidettu\nViipuria eikä Savonlinnaa. Tuon tuostakin tehtiin välttämättömät\nkorjaustyöt. Järjestyksen vuoksi nosto-silta joka ilta vedettiin ylös\nSavonlinnan ja Tallisaaren väliltä. Mutta eipä tullut kenenkään\nmieleen, että varsinainen vaara, -- ellei joku satunnainen puuska\nniinkuin Kaarlo Kustaan aikuinen -- saattaisi enää näihin seutuihin\nylöttyä.\n\nHaikea hairaus! -- Savon piti vielä kerta muuttua raja-maakunnaksi. Sen\npiti muun Suomen kanssa kärsiä vihollis-vallan kaikki kauhut. Kahdesti\nhävitettynä, se vihdoin oli rikki leikattava riiteleväin valtain\nsovittajaisiksi.\n\nKesäkuussa 1710 joutui Suomen luja lukko, Viipuri, Venäläisten valtaan.\nSyksympänä Käkisalmen kävi samoin. Savoa jo uhattiin sekä idästä että\netelästä. Kymmenen-vuotiset ponnistukset suuren sodan kannatusta varten\nolivat tämänkin maakunnan voimia näännyttäneet. Katovuosia oli lisäksi\ntullut. Kansa alkoi tuskaantua, eikä enää paljon väliä pitänyt, minkä\nvallan alle vihdoin jouduttaisiin. Elokuussa Eversti Kaarlo Armfelt\npienen joukon kanssa seisoi itäpuolella Savonlinnaa, vartioimassa\nPulkasalmen tietä. Yht'äkkiä suuri Kasakka-parvi tunkeutui toista tietä\nvesien yli ja Armfelt'in täytyi hätäisesti peräytyä linnan turviin.\nVenäläiset ajoivat häntä takaa Kyrönsalmelle saakka, missä linnan tykit\nheitä tervehtivät.\n\nTämä vaara kuitenkin jälleen poistui, ja seuraavana vuonna Suomen\nsotaväki näytti voitolle tulevan. Armfelt eteni Parikkalaan, jossa löi\nVenäläiset parissa tappeluissa. Nieroht pää-armeijan kanssa alkoi\nViipuria ahdistaa, ja Suomalaiset sissit tunkeutuivat Nevajoelle asti.\nVaan armeija jo nieli ja kulutti kaikki mies-voimat Savostakin. Ei enää\nollut niitä aikoja, että Savon maakunta itsekseen olisi osannut\npuolustustansa ajaa. Se jäi hetkeksi tapauksista syrjälle, sill'aikaa\nkuin vihollinen tunkeutui maamme eteläisiin ja läntisiin osiin. Vihdoin\nkuitenkin senkin vuoro tuli. Kesällä 1714, kun Suomen armeija jo oli\nperäytynyt Raaheen saakka, kuli Venäläinen sotavoima piirittämään\nSavonlinnaa. Päällekarkaus tapahtui tällä kertaa lännen puolelta,\nLaitasillan yli, ja kaupunki joutui heti vihollisten valtaan. Linna\nainoastaan kuusi viikkoa kesti Venäläisten pommeja. Kun ei mitään apua\nollut odottamista ja koko maakunta jo oli valloitettu, tapahtui\nheittämys Heinäk. 29 p. 1714. Varustusväki sai vapaan lähdön ja\nmarsitettiin Iisalmen kautta Pohjanmaalle. Savon ruotu-sotaväestä\nolivat useat jo karanneet kotiseuduilleen. Toiset seurasivat yhä\nRuotsin lippuja, vaikka isänmaa oli kadotettu. Urhea Longström,\nsyntyänsä Savon talonpoika, kaatui vihdoin Norjan tunturien kesken.\n\nRauha tuli vasta seitsemän vuoden perästä. Joulukuussa 1721 Venäläiset\nlähtivät Savonlinnasta, ja Savonmaa palautettiin Ruotsin vallan alle.\nVaan sen asema oli ihan toinen kuin edellisellä vuosisadalla. Venäjän\nraja alkoi kohta Punkasalmen takana, vaikka koillisessa tosin\nPohjois-Karjala oli jäänyt Suomen yhteyteen. Sitä vastoin oli Viipuri\nja lähin meren-rannikko tullut Venäjän alueeksi. Savolaisten\nluonnollinen kauppatie oli siis katkaistu, se tie, jolla Savon terva\noli ulos-viety ja suoloja maahan tuotu. Lappeenrantaan asti voitiin\nkulkea niinkuin ennenkin. Siellä oli maaherran asunto, jonka virkapiiri\nulottui Kymen suusta Lieksaan saakka. Mutta Lappeenrannan ja Viipurin\nvälistä kulki valtaraja, ja Savon kauppa oli tästä-pitäin käytävä\nLappeenrannasta Haminaan, joka oli lähin Ruotsinvallan tapuli-kaupunki.\n\nTämä oli kyllä hankalaa, mutta ei kumminkaan mahdotonta. Mahdottomampia\noloja oli vielä tulossa.\n\nSynkillä aavistuksilla vastaan-otettiin Savonmaalla sanomat uuden sodan\ntulosta v. 1741. Jo samana syksynä Kasakat polttivat sadottain kyliä\nraja-pitäjissä. Maaherra Stiernstedt, vanhasta Viipurilaisesta\nTheslef-suvusta, koetti rahvaan avulla järjestää maakunnan puolustusta\nja saikin viholliset karkoitetuiksi. Mutta seuraavana keväänä tuli\nvielä ankarampi hävitys-puuska, joka levisi Savonlinnan seutuihin\nsaakka. Paljon ihmisiä pakeni linnan turviin. Mikä kamala näkö-ala\nkevät-yön pimeässä vanhan Olavin-linnan harjalta! Ylt'ympäri ainoastaan\npalavien kylien ruskea hohde! Varsinainen valloitus tuli kuitenkin\nvasta syksyllä, sitten kuin Venäjän pää-armeija jo oli tunkeunut\nHelsingin seuduille saakka. Elok. 8 p. 1742 Olavin linna joutui\nlopullisesti pois sen vallan alta, jonka vahvistukseksi se oli\nrakennettu.\n\nSiihen aikaan ei suinkaan näyttänyt siltä, että Suomenmaa enää palaisi\nRuotsin vallan alle. Keväällä 1743 tosin Ruotsin sotavoima ilmestyi\nsekä Oulun seuduilla että Turun saaristossa. Tuuma oli, että\nFreudenfelt'in piti tunkeuda Pohjanmaalta Savoon. Mitä Savon miehet\nlienevät asiasta ajatelleet, on vaikea sanoa; mutta heidän\nvirkamiehensä ja pappinsa, Agander'it, Gummerus'et, Mechelin'it ja\nHelsingius'et, lähettivät vakojia tiedustelemaan muka \"vihollisten\"\netenemistä ja käyttivät itseänsä kaikin puolin keisarinnan uskollisina\nalamaisina. Rauhanteossa olikin paljon kysymystä, että Savonmaa ja\nPohjois-Karjala nyt liitettäisiin Venäjän voittomaihin. Keisarinnalla\nkuitenkin oli muita mielitekoja, kuin lisätä herruutensa loistoa\nmuutamilla kuivilla kivi-mä'illä Savon syrjäisistä erämaista.\nAinoastaan tuo toistamiseen valloitettu linna täytyi pitää. Sen vuoksi\nvedettiin kartalla rajalinja idän, lännen ja pohjan puolella\nSavonlinnaa, noin kahden peninkulman kaukaisuudessa. Se oli raja\nsemmoinen, joka leikkasi talot ja tilukset poikki ja halki. Jos pirtti\noli Ruotsin puolella, saattoipa sauna olla Venäjän valtakunnassa.\nMelkein koko Säämingin pitäjä tuli Venäjän alle, lisäksi vähäinen kulma\nRantasalmea ja pitkiä palstoja Sulkavaa ja Kerimäkeä. Eikä kaikin\npaikoin perästäkään tietty, missä raja oikeastaan kulki. Taloja oli,\njotka 65 vuotta pysyivät neutralisena alana, eivät kumpaisellekkaan\nvaltakunnalle veroa maksaneet, eivätkä saaneet käräjä-asioitansa muulla\nkeinoin ratkaistuiksi, kuin että otettiin oikeuden jäsenet molemmista\nvaltakunnista.\n\nSavon asema oli nyt todellakin eriskummainen. Sen linna ja sen ainoa\nkaupunki olivat vieraan vallan alla. Tämä valta pisti neliskulmaisen\nsarven maakunnan sydämmen läpitse. Savon mahtava vesijakso oli\nikäänkuin hammas-saumoihin rikki leikattu. Puumalan-salmi tosin kuului\nRuotsin valtaan, mutta jos siitä lähdettiin pohjaan tai etelään,\nkohtasi Venäjän valta. Kaikki entiset kauppapaikat, Lappeenranta,\nHamina, koko merenrannikko Kymen läntiseen suuhun saakka oli vierasta\nvaltakuntaa. Niin-muodoin Savonmaa ja vielä enemmin Pohjois-Karjala\nolivat suljetut umpinaiseen soppeen, estetyt kaikista luonnollisista\nliike-väylistä. Näiden seutujen kauppa alkoi tästä syystä kääntyä\nPohjanmaan kaupunkeihin. Mutta hallitus tahtoi, kadotetun Haminan\nsijaan, perustaa uuden tapuli-paikan Savon kaupalle; Loviisa\nlänsipuolella Kymijokea sai Haminan oikeudet, niinkuin Hamina aikoinaan\noli saanut Viipurin oikeudet. Luonnottoman valtarajan lisäksi tuli siis\nluonnoton kaupparaja. Se oli hallituksen puolelta täysi todenteko;\nsillä vahteja asetettiin Savon ja Pohjanmaan välille, estämään\nluvatonta tavaran-kuljetusta. Aian-pitkään ei tämä tosin auttanut;\nPohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan kauppa kumminkin lopulta kääntyi\nPohjanlahteen päin, jonka rantakaupungit tästä aiasta alkavat rikastua.\nMutta eipä sekään kulku ollut aivan lyhyt eikä aivan mukava; se oli\nainoastaan mahdottomista mahdollisin.\n\nHallinto-olot eivät olleet iloisia nekään. Se maaherra, jonka oli\nvalvominen Suomen sydänmaiden edistystä, asui Loviisassa; sillä tämä\noli koko läänin ainoa kaupunki. Sinne sitä oli lähteminen Iisalmelta ja\nPielisjärveltä saakka, läänihallituksen apua etsimään. Yhteys muun\nmaailman kanssa oli kaikin puolin hankala. Savon ainoa postikonttori\noli Mikkelin kirkonkylässä. Henkinen edistys näytti yhtä mahdottomalta\nkuin aineellinenkin. Rantasalmelle koetettiin sijoittaa se\ntrivialikoulu, joka ennen oli Lappeenrannassa ollut; mutta se ei\ntahtonut menestyä.\n\nTodellakin, -- nämä avarat perät olivat niinkuin hukatut Ruotsin\nvaltakunnan tietämättömiin komeroihin.\n\n\n\n\nKUSTAA III JA YRJÖ MAUNU SPRENGTPORTEN.\n\n\nOudot olot synnyttivät outoja mielipiteitä. Toisella puolen valtarajaa\nei asunut vihollisia, niinkuin Kustaa Vaasan aikoina, vaan tuttavia,\nystäviä ja sukulaisia, useinkin saman seurakunnan jäseniä, saman papin\nsanankuulijoita. Sama kieli, samat tavat, sama usko, melkeinpä sama\nlakikin vallitsi Venäläisessä niinkuin Ruotsalaisessakin alueessa.\nAinoana eroituksena oli eri esivalta, jolle uskollisuutta oli vannottu.\nSe tosin vaikutti omiin-tuntoihin, mutta ei paljon tunteisin. Enintä\nkumminkin tunnettiin olojen käytännölliset epäkohdat. Eikö olisi\nmahdollista saada Savonmaa jälleen eheäksi, saada maakunta jälleen\nnostetuksi uupumis-tilastansa?\n\nTämmöinen ajatus nousi Yrjö Maunu Sprengtportenin nerokkaassa mielessä.\nSuomalaisten kansallistunto oli viritettävä, Suomen sivistys ja\nviljelys kohotettava, kansan kaikki voimat jännitettävät; olletikkin\noli rajaseutu sekä varallisuudessa että valistuksessa voimistettava ja\nsotalaitos pantava mainioon kuntoon. Näin varustettuna Suomi saattaisi\nvielä takaisin voittaa kadotetut alansa.\n\nTuuma semmoinen voitti myöskin nuoren Kustaa III:nnen suosiota; sillä\nmitä Suomi voittaisi, sen voittaisi tietysti Ruotsin valtakunta.\nKeväällä 1775 Sprengtporten lähetettiin Savoon, uudesta järjestämään\nnäiden seutujen sotalaitosta. Seuraavana kesänä kuningas itse kävi\nSuomenmaassa ja teki silloin joukon uusia sääntöjä, jotka voimakkaasti\nvaikuttivat Savonkin edistykseen. Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala\nsaivat nyt eri maaherransa Kuopiossa. Tuohon muinaiseen Kuopionniemeen,\njohon Kustaa Fincke oli rakennuttanut Tavisalmen kirkon keskelle\nerämaita, oli nyt kaupunki perustettava kaupan ja vaurastumisen\nhelpoittamiseksi. Sen ohessa uusi veronlasku säännöllisen ison-jaon\nkanssa oli antava Savon uutis-asutukselle uutta voimakasta vauhtia\nniinkuin Kustaa Vaasan aikana ennen muinoin. Tämä oli paljon yhtenä\nvuonna tehtyä Savonmaan hyväksi. Kun lisäksi muistamme, että samaan\naikaan Sprengtporten järjesti mainion Savon brigadin, perusti\nBrahelinnassa sotakoulunsa upseeristoa varten, taivutti Karjalan\nasukkaat asettamaan uutta jääkäri-väestöä ja edellä kaiken osasi\nkaikkien sydämmiin, sekä ylhäisten että alhaisten, puhaltaa innokasta\nisänmaallista henkeä, -- silloin saatamme ymmärtää, mikä uusi elämä oli\nalkanut näille rajaseuduille ja niiden asukkaille.\n\nKesän-aikana oli vilkasta liikettä Brahelinnassa ja sen tienoilla.\nBrigadin osastot ko'ottiin, harjoitettiin uusiin sota-liikkeisin,\nopetettiin lennättämään tussarin luotia, levittämään jääkäri-linjaa,\nrynnäköitä tekemään kallioin ja rämeiden välitse. Nuoret upseerit\noppivat karttojen tekemistä, saivat tutustua rajaseutujen polkuihin ja\nportaisin, saivat harjaantua itse sotatieteen kaikkiin haaroihin.\nPalkintona oli rakkaan opettajan mielihyvä. Ken parhaiten edistyi, se\njoskus talvis-aikana sai seurata Sprengtporten'in kanssa Tukholman\niloiseen hoviin, oppimaan hienompia tapoja, kuin mitä Savossa oli\nnähty.\n\nEikä ollut tämä vilkas elämä satunnaista virkainnon ponnistusta. Uusi\nhenki oli herännyt, nuoruuden henki, kansallisuuden henki. Suomen\nkansan piti kohota Ruotsin kansan rinnalle täyteen tasa-arvoon,\nitsenäiseksi jäseneksi vapaassa valtio-yhteydessä. Se oli\nSprengtporten'in ajatus, se oli nuoren Suomen ajatus.\n\nVaan Kustaa kuningas alkoi epäluulolla katsella tätä outoa innostusta.\n\"Suomen itsenäisyys\" oli jo ennen kuultu sana; se silloin oli merkinnyt\nSuomenmaan irroittamista Ruotsista ja liittymistä Venäjään. Saattaisiko\ntuo nytkään lopulta muuta merkitä? Ja jos ei innostuksen tarkoitus\nolisikkaan semmoinen, saattaisiko Ruotsin valta sittenkään myöntyä\nnuoren Suomen pyyteisin? -- Kuningas epäili. -- Vihdoin hän\narmollisesti lähetti Sprengtporten'in ulkomaille.\n\nKymmenen vuotta myöhemmin on jo näkö-ala synkistynyt. Kirkkaan\nkevät-päivän sijaan on tullut helteinen, aureinen, myrskyä ennustava\nkesä-päivä. Kuninkaan ja Sprengtporten'in väli on auttamattomasti\nrikkunut. Jälkimäinen on mennyt keisarinnan palvelukseen. Mitä Kustaa\nvarosi, on käynyt toteen: \"Suomen itsenäisyys\" tarkoittaa maan\nirroittamista Ruotsin valtakunnasta. Vaan kuningaskin puolestaan tahtoo\ntoteuttaa 1775 vuoden tuumat. Hän aikoo takaisin-valloittaa kadotetut\nosat, korjata rajan epä-mukaisuudet, antaa Suomalaisille, jos ei\nitsenäisyyttä, kumminkin turvallisuutta.\n\nNäin syttyy sota v. 1788. Sodan ohessa kaikki eripuraiset mielipiteet\nviriävät. Valtaraja oli halkaissut Savonmaan; nytpä riitaiset\nmielipiteet vetävät rajaa monen miehen sydämmenkin halki.\n\nHeinäk. 1 p. 1788 Savon sotaväki Hastfer'in komennon alla ilmaantuu\nSavonlinnan edustalla. Tässä siis sota alkaa. Mutta alku ei tällä kertaa\nsuinkaan työtä kaunista. Rynnäkkö-tikapuut ovat unohtuneet; johtava\nhenki, Sprengtporten'in nero, puuttuu. Piirityskin, johon täytyy ryhtyä\nrynnäkön sijasta, käy kehnosti; viimein tulee Anjalan miesten\nyllytykset, jotka turmelevat koko yrityksen. Elok. 20 p. Hastfer\nperäytyy Rantasalmelle. Sinne tulee De Geer. Syviä valtio-tuumia, sopii\nyhtä hyvin sanoa: ennen kuulumattomia kavaltamis-juonia, sommitellaan\nkokoon. Suomen säätyjen pitäisi muka kokoontuman Mikkeliin ja sieltä\nanoman keisarinnan apua Suomen itsenäisyyden toteuttamiseen. Syyskuussa\nSprengtporten tulee Ruokolahdelle, Hastfer'in puheille; mutta muuta ei\nsynny kuin tuumia ja ehdotuksia. Jägerhorn, itsenäisyys-aatteen\npääministeri, oleskelee koko Marraskuun Brahelinnassa, kirjoittamassa\nehdotustansa Pohjoismaiden uudesta valtioliitosta; vaan sitten hän\npakenee Puumalan kautta rajan yli. Valloitus-puuha nyt oli tyhjään\nmennyt, salaliitto-tuuma oli myöskin rauennut. Tuo kiiltävä kajastus\nSavon eheydestä oli kerrassaan haihtunut.\n\nSeuraavana kesänä Sprengtporten yrittää tunkeumaan Savoon\nVenäläis-armeijan kanssa. Nuo Mikkelissä pidettävät valtiopäivät ovat\nyhä hänellä mielessä. Vaan otollinen aika on mennyt; mielet ovat\nsamenneet; Savossa ei ole enää itsenäisyys-tuuman kannattajia,\nainoastaan uljaita miehiä, jotka tekevät velvollisuutensa hamaan\nkuolemaan asti. Kuula Savolaisen jääkärin tussarista kaataa\nPorrassalmen sillan törmälle sen miehen, joka on Savon sotalaitoksen\nisä ja uudistaja. Haavoitettu viedään tuttavaan Brahelinnaan, missä hän\nennen oli asunut rakastettuna isäntänä; nyt hän siinä makaa maan\nvihollisena verissänsä. \"Omat koirat purivat!\" mainitaan hänen\nkatkerasti lausuneen. Sprengtporten'in kaikki tuumat ovat kukistuneet\nja hänen mahtava muotonsa siirtyy pois näkyviltä. Tosin Venäläiset\nsitten etenevät Rantasalmelle saakka. Mutta heitä kohtaa luja\nyksimielinen vastarinta, joka Parkunmäellä heidät musertaa.\n\nKustaa kuninkaan oli syytä ylpeillä. Syksyllä 1789 hän tuli Savoon,\nvoittoansa ihailemaan. Lokak. 18 p. klo 3 j.p.p. kuningas saapui\nMikkeliin ja kävi vielä samana iltana Porrassalmea katselemassa. Yötä\noltiin Paukkolan rusthollissa ja seuraavana päivänä matka jatkettiin\nRantasalmelle. Tämä oli neljän päivän matkustus edes takaisin; 22 p.\nmyöhään illalla Kustaa tuli takaisin Mikkeliin ja lähti seuraavana\naamuna Heinolaan päin. Tappeluja hän ei ollut tällä retkellä voittanut,\nse on totta; -- mutta hän voitti Savolaisten sydämmet. Eikä ihmettä;\nsillä siinä oli Kustaa III:nnen väkevin puoli ja kenties Savolaisten\nheikoin. Muutamat suomeksi lausutut sanat: \"Suuri kiitos pojat!\" --\nainoat jotka kuningas osasi -- saattoivat jo nostaa alamaisen\nihastuksen kukkuroilleen.\n\nV. 1790 vielä taisteltiin kunnialla Savonkin rajoilla. Mutta kun rauha\nsolmittiin, ei mitään muutosta rajan suhteen tapahtunut. Epäkohdat siis\nenimmältään pysyivät. Vaan yhtä hyvin on Kustaa III:nnen hallituskausi\nikuisesti muistettava tämän maakunnan historiassa. Se ei ollut pelkkää\nonnen aikaa, mutta se oli sivistymisen, viljelyksen ja voimallisen\nherätyksen aika.\n\n\n\n\nUUSI AIKA.\n\n\nPorrassalmen ja Parkunmäen uroot olivat tuskin ennättäneet vielä\nvanhentua, kun jo uudistettiin tuo verinen leikki Savonmaalla. Ankara\noli talvi v. 1808. Pakkanen paukkui kilpaa kanuunan kanssa. Miehet\nko'ottiin hätäisesti ruoduittansa; mutta ei marsittu rajaa kohden, vaan\ntaakse päin pohjan kaukaisille perille. Millä mielellä rakkaat\nkotiseudut heitettiin vihollisen valtaan, ei tarvitse kertoa. Sydämmet\nolivat jäätymäisillään, niinkuin Savon vesistöjen avarat selät\njää-peitossa lepäsivät.\n\nTulipa vihdoin keväinen aurinko. Ensimäinen onnen säde paistoi\nSiikajoella, ja pian niinkuin keväinen tulva Savon sotavoima virtasi\ntakaisin etelään. Neljän viikon kuluessa oli suurin osa Savonmaata\njälleen voitettu, talonpojatkin olivat aseisin tarttuneet, koko maa\nnäytti nousseen tehokkaasen taisteluun.\n\nMutta kesä ei täyttänyt kevään lupauksia. Savon armeijan täytyi\nperäytyä Toivalan salmen taaksi, ja Savon maakunta Kuopioon asti oli\njätettävä vihollisten haltuun. Koko kesän kuitenkin kesti ankaraa\nottelua Kallaveden omistamisesta. Koko kesän Savon tykit Toivalan\nrannasta lauloivat uhkeata virttänsä Venäläisten törmiin. Syksyllä\nvihdoin Sandels'in täytyi siirtää asemansa Iisalmelle. Vielä yksi\nkunnian päivä Koljonvirran tykönä! Sitten ei muuta jälillä, kuin lähtö\nperimmäiseen pohjaan, surulliset talvimajat Torniossa ja viimeiset\ntaistelut Pohjanlahden toisella puolen.\n\nSe oli mainion Savon brigadin viimeinen kohtalo.\n\nItse Savon maakunta, niinkuin koko muukin Suomi, oli nyt uusiin oloihin\njoutunut. Ensimmältä tosin monen mielestä synkältä näytti. Vähitellen\nkuitenkin ruvettiin huomaamaan, että oli laskettu uusi perustus, jonka\nnojaan tulevaisuus sopi rakentaa. Merkillinen, ikuisesti muistettava\noli se vaihe, jolla vuosiluku 1812 alkoi. Kerrassaan, ikäänkuin\nlumouksella, koko Venäläinen Suomi oli emämaahan jälleen yhdistetty.\nTuo kummallinen raja, joka oli Savonmaan halkaissut ja verisiä\ntaisteluja synnyttänyt, oli nyt ilman verenvuodatuksetta poistettu.\nSavonmaa oli jälleen eheäksi tullut. Seitsemän-kymmentä ajastaikaa oli\nmaakunta kiikkunut kahtaalle tuon sopimattoman rajaharjan jakamana. Nyt\nse oli päässyt tasapainoon ja lepoon. Se ei enää ollut Ruotsin Savoa ja\nVenäjän Savoa; se oli kaikki tyyni Suomen Savo salminensa saarinensa.\n\nTämä oli Aleksanteri I:n kumminlahja vasta-syntyneelle Suomen\nvaltiolle. Elokuussa 1819 Suomen suuriruhtinas kulki Savonkin läpitse\nmatkallansa Kajaaniin päin ja Pohjanmaalle. Hän ei ollut vähempi\nsydänten lumoja, tämä mahtava Venäjän valtias, kuin Kolmas Kustaa\naikoinansa, ja Savonmaan onneksi hänkin jo oli ennättänyt tehdä\niki-muistettavan työn.\n\nSillä nyt oli Savo jälleen päässyt luonnolliseen asemaansa. Raja oli\nkaukana, eikä enää ollutkaan mikään vihollinen raja. Viipuri oli\njälleen Suomenmaahan liittynyt ja Savo oli siinä saanut luonnollisen\nsatamansa takaisin. Tuo vanha ajatus, yhdistää Saimaan vedet mereen, --\najatus, jota jo pari vuosikymmentä Savonlinnan perustamisen jälkeen oli\nherännyt ja sitten aina tuon-tuostakin tullut esiin --, se nyt virkosi\nuudella voimalla. Savonmaalle koitti uusi edistyksen aikakausi. Se\naikakausi on nykyinen aikamme, -- \"meidän aika\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuinaisuuden utuiset kuvat ovat nyt kulkeneet silmäimme editse.\nNykyisyys, joka aina on silmäin edessä, ei kaipaa kuvausta. Mutta\nsenkin olot vasta silloin oikein käsitetään, kun niiden syntysanoja\netsitään entisyyden hämärästä kaukaisuudesta. Nykyinen Savo muinaisen\nSavon rinnalla, mikä hämmästyttävä näky! -- Saimaan kanava avattiin v.\n1856, ja tämä suuri tapaus on näiden seutujen muodon tykkönään\nmuuttanut. Savon avarat vesistöt ovat tulleet valtamerten haaraksi.\nEntisten erämaiden tienoille on Lappalais-kotain sijaan syntynyt\nmerenkulkua harjoittavia tapuli-kaupungeita. Sadottain höyryaluksia jo\nkulkee kyntämässä niitä ulapoita, missä Olaus Magnus aikoinaan ei\nnähnyt kuin ryöstöretkien köykäiset, olkapäillä kannettavat veneet.\nUusi aika, sivistyneen maailman suuri liike on tunkeunut Savon\nsyrjäisiin salomaihin.\n\nJa Savonlinna -- se ei enää ole rajalinna erämaiden liepeessä, se on\nvain muinais-merkki menneistä aioista ja onnenvaiheista. Nikolain\nhallituksen viimeisinä vuosina varustusväki ja tykit siitä pois\notettiin; muutamia vuosia myöhemmin se lakkasi olemasta kruunun\nvankihuoneena. Autioksi jätettynä Olavin linna torneinensa oudostellen\nkatseli uutta aikakautta, joka höyryn voimalla riensi sen sivutse.\n\nElokuussa v. 1868 muutama Kyrönsalmesta kulkeva höyryalus heitti\ntulen-säkenen, joka sytytti linnan. Vuotta myöhemmin toinen osa\nlinnasta paloi yhtäläisestä syystä. Uusi aika raivasi tiensä vanhan\naian raunioin ylitse.\n\nVaan uuden aian tulee muutakin tehdä kuin hävittää vanhan ajan jäljet.\nSen tulee holhoa muinaisuuden muistoja, itsellensä vahvistukseksi,\ntulevaisuudelle turvaksi. Tätäkin velvollisuuttansa on uusi aika\nmuistanut, ja Olavin linna seisoo taas uudistettuna, ei enää tosin\nsotaista tarkoitusta varten, vaan ihanana muistomerkkinä Savon ja\nSuomenmaan muinaisista taisteluista.\n\n\n\n"]