[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fT_c_zDfu_cqDuyDLYgsOJIpmnpQMeI93Be-xqwq2Rjg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},514,"Jumalan kiitos, pöytä on katettu!","Benedix, Roderich",1811,1873,"514-benedix-roderich-jumalan-kiitos-poyta-on-katettu","514__Benedix_Roderich__Jumalan_kiitos_pöytä_on_katettu","Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1851,1896,3635,22073,false,38133,[24],"German drama (Comedy) -- Translations into Finnish",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Jumalan kiitos, pöytä on katettu: Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä\" by Benedix is a theatrical play written during the late 19th century. This comedic one-act play delves into themes of love and marital dynamics, showcasing relationships in a domestic setting. The events unfold during a breakfast gathering, where the characters engage in charming banter, revealing the nuances of romantic relationships and the playful tensions that arise in daily life.  The story revolves around a family led by Alfred and his wife Emma, who are hosting breakfast for Emma's parents, Salokangas and Katri. The play begins with Heikki and Liisa preparing the table, which leads to a humorous conflict over the phrase, \"Jumalan kiitos, pöytä on katettu\" (\"Thank God, the table is set\"). Heikki insists that Liisa should say this phrase to celebrate their work, while she stubbornly refuses, leading to amusing disputes. The comedic element intensifies as Alfred, after overhearing the argument, playfully challenges Emma to say the phrase as well, igniting a lively debate about obedience and individuality in marriage. Through witty dialogues, the characters explore themes of stubbornness, gender roles, and the nature of affection, culminating in a lighthearted resolution that emphasizes love and reconciliation. (This is an automatically generated summary.)",[],268,"Benedixin yksinäytöksinen huvinäytelmä tarkastelee avioliiton valtataistelua ja itsepäisyyttä. Komedia saa alkunsa vähäpätöisestä vaatimuksesta toistaa tietty lause ruokapöydän ääressä, mikä paisuu periaatteelliseksi kiistaksi vastanaineen pariskunnan ja heidän palvelijoidensa välillä.","Roderich Benedixin 'Jumalan kiitos, pöytä on katettu!' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 514. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän digikirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUMALAN KIITOS, PÖYTÄ ON KATETTU!\n\nHuvinäytelmä yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nRODERICH BENEDIX\n\n\nSuomennos.\n\n\nNäytelmäkirjallisuutta N:o 6.\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU. W. Telén & C:o kustannuksella.\n\nKuopiossa,\nKuopion Uudessa Kirjapainossa,\n1896.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nSalokangas.\nKatri, hänen vaimonsa.\nAlfred, hänen vävynsä.\nEmma, hänen tyttärensä.\nHeikki,  |  palveluksessa Alfredilla.\nLiisa,   |\n\n\n\n\nTeaatteri esittää ylellisesti sisustettua huonetta Alfredin kotona.\nPerä- ja sivuovia. Keskellä teaatteria puoleksi katettu pöytä. Oikealla\nperäovesta pöytä, jolla on lasia, pulloja j.n.e. Vasemmalla kädellä\n1:sen kulissin luona sohva ja ompelupöytä, jolla on soittokello ja\nkirjoja: vastapäätä pöytä ja sillä sanomalehtiä.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Heikki. Liisa. (Heikki lopettaa pöydän kattamisen ja\n    asettaa tuolit pöydän ympärille hyräellen erästä laulua).\n\nLIISA (peräoven takana). Heikki, Heikki, avaa!\n\n    (Heikki avaa oven, Liisa tulee huoneeseen, kantaen\n    kumpaisessakin kädessään ruoka-astiaa).\n\nHEIKKI. Tule tänne, tahdon auttaa sinua!\n\n    (Ottaa yhden astian; samalla kuin Liisa asettaa toisen\n    pöydälle, ottaa Heikki häntä vyötäisistä kiinni ja\n    suutelee häntä poskelle).\n\nLIISA. Hyi Heikki! Mitä tuo tuommoinen on? Ajattele, jos herra tulisi\ntänne!\n\nHEIKKI. Voi, Liisaseni, muisku noin sivumennen maistaa kaikkein\nparhaimmalta!\n\nLIISA. Mutta jos herra... Kuolisin häpeästä!\n\nHEIKKI. No, mitenkä niin? Hänhän myöskin suutelee rouvaansa ...\nnaimisissa kolme kuukautta olleet...\n\nLIISA. Niin, rouvaansa, niin! Jos olisit mieheni...\n\nHEIKKI (Huokailee ja syleilee Liisaa). Voi kuitenkin, ollapa niin\npitkällä!\n\nLIISA (Huoaten). Voi kuitenkin! (Rivakasti). Ajattele nyt pöydän\nkattamista.\n\n    (Heidän puuhatessa pöydän luona, näyttäytyy Alfred\n    oikeanpuolisessa ovessa, johon hän pysähtyy kuuntelemaan).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Entiset. Alfred.\n\nLIISA. Herra appi ja rouva anoppi kai tulevat tänne aamuruoalle tänään?\n\nHEIKKI. Iloitsemaan vastanaineiden onnesta... Hm, appia en ainakaan\nminä voi tuoda nähtäväksi.\n\nLIISA. En minäkään.\n\nHEIKKI. Eikö totta, siinä on kyllin, että meillä on toisemme.\n(Tarkastaen katettua pöytää). Jumalan kiitos, pöytä on katettu!\n\nLIISA. On!\n\nHEIKKI. Mitä sinä sanoit?\n\nLIISA. En mitään... Sanoin on.\n\nHEIKKI. Se ei kelpaa, sinun on myös sanominen niin.\n\nLIISA. Mitenkä?\n\nHEIKKI. Jumalan kiitos, pöytä on katettu!\n\nLIISA. Miksikä siten?\n\nHEIKKI. Kun työ on lopussa, sanotaan: \"Jumalan kiitos\", että se on\nvalmis.\n\nLIISA. Miten hassua!\n\nHEIKKI. Se ei ole hupsuttelemista eikä tyhmää puhetta. Kun hyvä Jumala\noli luonut maailman ja näki, että kaikki oli hyvin, niin sanoi hänkin:\nJumalan kiitos, maailma on valmis. Sentähden, näetkös, on sen sanominen\nhurskautta...\n\nLIISA. Miten yksinkertainen sinä olet!\n\nHEIKKI. (Ystävällisesti). Tule nyt tänne ja sano kuten minäkin:\n\"Jumalan kiitos, pöytä on katettu!\"\n\nLIISA. Sit' en tee!\n\nHEIKKI. Minun tähteni!\n\nLIISA. En tee.\n\nHEIKKI (Tulistuu). Sinä et tee?\n\nLIISA. En tee, en!\n\nHEIKKI. Jospa pyytäisin sinua?\n\nLIISA. Jos pyytäisit kymmenen kertaa, niin en sano sitä sittenkään.\n\nHEIKKI (Uhkaillen), Liisa!\n\nLIISA (Samoin). Heikki!\n\nHEIKKI. Sinun täytyy sanoa se!\n\nLIISA. Täytyykö minun?\n\nHEIKKI (Vakavasti). Täytyy. Minä toivon sen.\n\nLIISA. Uneksitko sinä, vai oletko kenties noussut univuoteeltasi\ntakaperin?\n\nHEIKKI. Elä laske pilaa. Täysi toteni on, että sinun on sanominen:\n\"Jumalan kiitos, pöytä on katettu!\"\n\nLIISA (Menee aivan lähelle häntä). Onko minun sanominen, täytyykö\nminun?\n\nHEIKKI. Sinun on sanominen ja täytyy!\n\nLIISA. Ei, silloin en lainkaan sano!\n\nHEIKKI. Viimeisen kerran, tahdotko sanoa sen?\n\nLIISA. En, en, en, ja tuhat kertaa en, vaikka vielä paljailla\npolvillasi edessäni olisit.\n\nHEIKKI. Sepähän nähtänee!\n\nLIISA (Ärtyneenä, kädet puuskassa). Mikä nähtänee?\n\nHEIKKI (Pikastuneena). Et tahdo taipua; kiellät yhtä tiukkaan?\n\nLIISA. Kiellän, kuin kiellänkin.\n\nHEIKKI. Siispä sinun on sanominen se!\n\n    (Tarttuu hänen ranteisiinsa ja puristaa niitä).\n\nLIISA. Aih!\n\nHEIKKI. Sano se!\n\nLIISA, En, en! (Irroittaa itsensä, lyöpi häntä kädelle ja puhaltaa\nomiin käsiinsä). Ilkeää ihmistä, kun tuolla tavalla puristaa!\n\nHEIKKI. Hyvä. Meidän välimme on rikki.\n\nLIISA, Hyvästi!\n\nHEIKKI. Niinpä menekin hii...\n\n    (Emma soittaa).\n\nLIISA. Saamme sittemmin asiasta keskustella.\n\n    (Käy vasemmanpuoleiselle ovelle).\n\nHEIKKI (Käypi perästä ja tarttuu, Liisan vielä ollessa ovessa, hänen\nhameeseensa). Liisa! \"Jumalan kiitos, pöytä on katettu!\"\n\nLIISA (Raivoissaan). En sano!\n\n    (Menee sisään).\n\nHEIKKI. Oi, itsepintaisuus! Sinä olet nimeltäsi vaimo. Rukoukset,\nuhkaukset, väkivalta, kaikki turhaan. Jos olisin ruhjonut hänet\nkuoliaaksi, ei hän sittekään olisi sitä sanonut.\n\nALFRED (Tulee nauraen näyttämölle). Kyllä maar, sen minäkin uskon.\n\nHEIKKI (Hämillään). Oi, herra on kuullut...\n\nALFRED. Osan teidän väittelystänne, niin. Tyttö on itsepintainen.\n\nHEIKKI. Muutoin on hän niin kelvollinen ... en tiedä, mitä hän tänään\non saanut päähänsä.\n\nALFRED, Niinpä, niin, kuka sen tietää voi, mitä naiset päissänsä\nsäilyttävät... Mene nyt noutamaan pullo Madeiraa, appini juopi sitä\nmielellään lasillisen aamiaispöydässä.\n\nHEIKKI (Itsekseen, mennessään). Hänen kumminkin on sanominen se!\n\nALFRED (Katsoo vasemmanpuoliseen oveen päin). Eiköhän hän vielä olisi\npukineissaan? Aah, tuossa on hän?\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Alfred. Emma.\n\nEMMA. Hyvää huomenta, ukkoseni!\n\nALFRED (Syleilee häntä). Hyvä Emmani!\n\nEMMA. Kuinka olet nukkunut, ystäväni?\n\nALFRED. Kuten onnellinen aina nukkuu, hyvin.\n\nEMMA. Oletko todellakin onnellinen.\n\nALFRED. Ja sitä voit sinä kysyä? Etkö ole vaimoni?\n\nEMMA. Imartelija. (Koomillisella totisuudella). Mutta sen pitää nyt\ntaukooman. Olemme olleet naimisissa kolme kuukautta, ja sinun on nyt\nalkaminen olla herra talossasi, lopettaminen rakastajan osan\nnäyttäminen.\n\nALFRED. Ja sitä sinä katsoisit hyväksi.\n\nEMMA. Minun kai täytynee. Sanoohan koko maailma, että mies muuttaa\nluontoa ja tapoja naimisiin joutuessaan, ja minun lienee myöskin siihen\ntyytyminen. Kuta kauvemmin viivyttelet tätä muutosta sitä vaikeampaa on\nse minulle.\n\n    (Syleilee ja katsoo häntä rakkaasti silmiin).\n\nALFRED (Tosissaan). Milloinkaan en tule muuttamaan itseäni, rakas Emma!\nMilloinkaan et tule huomaamaan mitään eroa siinä, miten on ja ollut on.\n\nEMMA. Enkä minäkään milloinkaan tule antamaan sinulle syytä siihen.\n\nALFRED. Todellakin! Olet paras vaimo maailmassa! Täytät kaikki\ntoivomukseni jo ennenkuin olen ennättänyt lausuakaan ne julki.\n\nEMMA. Etkö sinä tee samoin?\n\nALFRED. Mitenkä voisin minä vastustaa silmiäsi, kun ne niin rakkaasti\novat minuun kiintyneet kun ne, kuten nytkin ... pyytävät suuteloa.\n\n    (Aikoo suudella häntä).\n\nEMMA (Veitikkamaisesti). Hiljaa, hiljaa herraseni! Silmäni eivät\nmitenkään pyydä mitään suuteloita, ne kenties myöntävät ne.\n\nALFRED. Niinpä myönnä sitten.\n\nEMMA (Syleilee häntä). Rakas Alfred.\n\nALFRED. Rakas Emmani!\n\nEMMA (Istuu tekemään työtä vasemmanpuoleisen pöydän viereen).\nVanhempani viipyvät kauvan; heidän olisi pitänyt oleman jo täällä.\n\nALFRED (Istuutuu hänen viereensä, leikitellen yhden hänen työnsä\nnypläyksen kanssa). Kaipaatko heitä?\n\nEMMA (Katsoo häneen totisesti). Ilkeä! Nyt et ajatellut mitä sanoit.\n\nALFRED, En, en, sinä olet oikeassa. (Nauraa). Tiedätkö, minä olen juuri\nvasta... (Nauraa).\n\nEMMA. Noh, mitä olet vasta?... Sen on pitänyt oleman jotakin hyvin\nhauskaa.\n\nALFRED. Niin, olen salaa kuunnellut erästä todellisesti hullunkurista\nkohtausta.\n\nEMMA. Salaa kuunnellut?... Ettäs kehtaat, herraseni!\n\nALFRED (Aina nauraen). Aivan sattumalta. Tullessani tänne huoneestani,\nkuulen vilkasta keskustelua... Seisahdun... Heikki ja Liisa ovat juuri\nlopettaneet pöydän kattamisen, kun Heikki täysin tyytyväisenä\nhuudahtaa: \"Jumalan kiitos, pöytä on katettu\", ja toivoo että Liisa\nkertoisi nämä sanat, sillä, sanoi, niin on sanominen hyvin päätetyn\ntyön perästä.\n\nEMMA. Miten yksinkertaista.\n\nALFRED. Liisa kieltäytyi, Heikki ei hellittänyt ja lopultaan siitä\nsakeni oikea sanasota; Heikki tahtoi pakoittaa Liisaa, mutta tämä\nkieltäytyi kiven kovaan.\n\nEMMA (Ottaa puoltaakseen Liisaa). Mutta tässä voi syystä kysyä,\nkumpainenko oli tiukempi, Heikkikö vai Liisa?\n\nALFRED. Mutta hän pyysi Liisaa niin kauniisti.\n\nEMMA. Se oli hassu pyyntö! En voi huomata että Liisalla oli väärin.\n\nALFRED (Nauraen). Elkäämme siitä enää puhuko. Meidän kesken ei mitään\nsemmoista koskaan voisi tapahtua. (Emma katsoo häneen epäileväisesti).\nJos sinulta sen pyytäisin, niin tekisit sen paikalla.\n\nEMMA (Nauraen). Hm, Hm!\n\nALFRED (Totisesti). Olen vakuutettu, että sen tekisit.\n\nEMMA. Ja ellen sitä tekisi?\n\nALFRED. Jospako et sitä tekisi? Mahdotointa... Siitä voisin panna\nvaikka kuinka suuren vedon. Koetellaanpas!\n\nEMMA (Joutuin ja levottomasti). Ei, elä koettele sitä!\n\nALFRED. Pyydän sinua, rakas Emma! Sano yksi ainoa kerta: Jumalan\nkiitos, pöytä on katettu!\n\nEMMA. Kuinka sinä olet lapsellinen!\n\nALFRED (Rukoillen). Sano nyt.\n\nEMMA (Liikutettuna). Mikä pyyntö se on semmoinen?\n\nALFRED. Pieni Emma kultaiseni, sano toki: Jumalan kiitos, pöytä on\nkatettu!\n\nEMMA (Liikutettuna, mutta ei kiivaasti). En, sitä minä en sano.\n\nALFRED. Minä pyydän sinua.\n\nEMMA (Kiivaasti). En!\n\nALFRED (Korottaa äänensä). Kieltäydytkö tahtoani täyttämästä?\n\nEMMA. Olisihan sen sanominen kovin lapsellista, ja sinä teet väärin\npyytäessäsi minua.\n\nALFRED. Ja sinä teet väärin kieltäytyessäsi.\n\nEMMA (Nousee ylös; yhä tulistuneempana). Teenkö väärin? Ensimäistä\nkertaa sanot minulle mitään semmoista. Miten ajattelematointa!\n\nALFRED. Mitä pitää kuulemani? Onko tämä lemmen kieltä?\n\nEMMA. Voiko lempikin vaatia sellaista hulluutta?\n\nALFRED. En ole vaatinut, ainoastaan pyytänyt.\n\nEMMA. Niin ... ja jos vaatisit?\n\nALFRED. Silloin...\n\nEMMA (Kiivaasti). Ja jos vaatisit?\n\nALFRED (Samoin). Silloin et kieltäisi!\n\nEMMA (Kovasti liikutettuna). Silloinpa juuri kieltäisinkin!\n\nALFRED. Mitenkä?\n\nEMMA. Tahdot alentaa minua omissa silmissäni ... mutta se ei tule\nsinulle onnistumaan... Pyyntöäsi olisin mahdollisesti noudattanut,\nmutta vaatimustasi, en milloinkaan!\n\n    (Soittaa tiukkaan).\n\nALFRED. Jumalani, miten kiihkeä! Näinkö vaimo puhelee miehelleen?\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Entiset. Liisa, sitten Heikki.\n\nEMMA (Liisalle). Olen unouttanut nenäliinani!\n\n    (Liisa menee sisään vasempaan).\n\nALFRED. Emma, elä tee leikistä karvasta totta.\n\nEMMA. Minäkö sen teen? Sinähän muutat pilan todeksi.\n\n    (Heikki tulee peräovesta, matkassaan viinipullo, jonka hän\n    asettaa pöydälle. Liisa vasemmalta, kädessä nenäliina,\n    jonka hän antaa Emmalle, aikoen sen perästä mennä ulos\n    peräoven kautta, mutta kohtaa Heikin, joka merkkiä tekemällä\n    kysyy: Tahdotko sanoa sen? Liisa niinikään merkin kautta\n    kieltää ja menee. Heikki seuraa häntä uhaten. Emma tekee\n    työtänsä ahkeraan Alfredista kääntyneenä, joka seisoo\n    oikeanpuoleisen pöydän ääressä, Emmasta kääntyneenä ja pitäen\n    käsissään sanomalehteä, jonka hän Heikin mentyä heittää\n    luotaan, minkä tehtyä hän menee Emman luo).\n\nALFRED (Ystävällisesti). Noh, miten on asia. Liestyykö\nuppiniskaisuutesi?\n\nEMMA (Kiivaasti; heittäen työnsä syrjään). Mitenkä?\nUppiniskaisuutesiko?... Tiedät, etten voi sitä sanaa kärsiä.\nMinäkö uppiniskainen?... Ei, pikemmin olet sinä uppiniskainen, kun noin\ntiukkaan voit vaatia semmoista hulluutta.\n\nALFRED. En milloinkaan voinut kuvitella, että voisit vastata\nkieltävästi, sen katsoin mahdottomaksi.\n\nEMMA. Vai niin? Minä en milloinkaan voisi kieltää? Niin, semmoisia te\nmiehet olette! Ette tahdo rakastavaista puolisoa ... ette, teidän\nvaimojenne pitää olemaan orjattarianne!\n\nALFRED. Mikä liioittelu!\n\nEMMA. Mutta minusta ei kuunaan tule orjatartasi, ei, kuunaan,\nkuunaan!...\n\nALFRED. \"Miehen pitää oleman herrasi\", luetaan sanassa.\n\nEMMA (Keskeyttäen). Kas siinä se nyt on! Sinä olet herra ja minä orja!\nSinä tahdot käskeä ja minun on totteleminen!... Oi, tunnustan sinut\nmielelläni herrakseni ja tahdon olla sinulle kuuliainen kaikessa, kun\ntoivomuksesi tahi käskysi ovat järkeviä, mutta vastakkaisessa\ntapauksessa en milloinkaan ... kuuletko, en milloinkaan!\n\nALFRED (Totisesti). Siten ei puhutella miestä, jota kunnioitetaan.\n\nEMMA. Semmoista ei vaadita siltä vaimolta, jota kunnioitetaan.\n\nALFRED. Mutta pilaahan se on...\n\nEMMA. Oi, sinä olet, sen pahempi, tehnyt siitä täyden toden! (Itkien).\nVielä kymmenen minuuttia takaperin sanoit sinä minulle: milloinkaan en\nmuuta itseäni, ja nyt jo seisoo edessäni kylmä, kolkkotunteinen mies,\nvaatien ainoastaan orjallista nöyryyttä.\n\nALFRED (Totisesti). Elä itke ... tiedäthän, että kyyneleet minua\närsyttävät!\n\nEMMA (Nyyhkien). Sille en mitään taida, kun niin voimasi takaa niitä\npuserrat. (Itkee).\n\nALFRED (Itsekseen). Tuota kirottua itkua! Jos nyt vanhemmat tulevat,\nmitä he vainen ajattelevatkaan? (Hilliten itseään). Emma, tehkäämme\nsovinto!\n\nEMMA (Ottaen nenäliinan silmiltään ja katsoen Alfrediin). Sovinto?\n\nALFRED. On hassua meiltä, että tällä tavalla kulutamme kauniin aamumme.\n\nEMMA (Lempeästi). Nytkö vasta sen huomaat?\n\nALFRED. Niinpä vainen, lähestyn sinua ensiksi. (Ojentaa hänelle\nkätensä). Olkaamme ystäviä.\n\nEMMA (Katsoo rakastavaisesti häneen ja panee hitaasti kätensä hänen\nkäteensä). Että noin voit kiusata minua!\n\nALFRED (Suutelee hänen kättänsä; rukoillen). Ja nyt sanot sinä minun\ntähteni nuo sanat?\n\nEMMA (Kiskasee kätensä pois, ja kirkasee pikaisesti). Miten? Sinä\nvaadit vielä...?\n\nALFRED. Sanotko siis?\n\nEMMA (Pikaisemmin). Mutta, Alfred...\n\nALFRED. Olen ojentanut sinulle käteni sovintoon, nyt on sinun vuorosi\nantaa myöten.\n\nEMMA. Siispä tahdot alkaa riidan uudestaan?\n\nALFRED. Lopettaa riidan. (Puoliksi rukoillen). Sano ne sanat ja minä\nolen tyytyväinen.\n\nEMMA. En, ja tuhat kertaa en!\n\nALFRED (Vihoissaan). Et?\n\nEMMA (Päättävästi). En!\n\nALFRED (Enenevällä kiivaudella). Kaunista! Juhlallista! Näet, että\nvoisit ilahduttaa minua sanomalla nämä sanat, mutta et tee sitä!\nVaatimukseni olkoon hulluus, se on kumminkin minun toivomukseni, etkä\nsinä sitä täytä! Olkoon se minun puoleltani itsepintaisuutta, että\nvaadin sinut kertaamaan nuo sanat, niin on perään antaminen kuitenkin\nrakkauden velvollisuus ... mutta sitä et tee!... Olen pyytänyt,\nvaatinut, käyttänyt kaikkia mahdollisia järjen perusteluita; mutta sinä\nkiellät yhtä uppiniskaisesti... Oo, elä milloinkaan enää sano, että\nrakastat minua!\n\n    (Kävelee liikutettuna edestakaisin).\n\nEMMA (Nojautuen vasemmanpuoleiseen pöytään). Kutsut minua\nuppiniskaiseksi ... millä oikeudella? Myönnät minun olevan hassun\nsanoessani nuo yksinkertaiset sanat, ja kuitenkin vaadit sinä sen...\nOnko se rakkautta? Näet, että pyyntösi minua loukkaa, vaivaa minua,\n(muuntaa vähitellen ankaran äänensä yhä viehkeämmäksi ja rupeaa lopulta\nitkemään) että se tekee minut ratki rauhattomaksi ... mutta se ei sinua\nlauhduta, olet yhtä itsepintainen. Kysyn nyt, kuka on itsepintaisempi?\nKenen vika? Kenessä rakkauden puutetta?\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Entiset. Heikki.\n\nHEIKKI (Ilmoittaa). Herrasväki tulee!\n\nALFRED (Hiljaa Emmalle, levottomuudella). Pyyhi kyyneleesi? Mitä he\ntulevat sinusta ajattelemaan?\n\nEMMA (Käy lattian yli toiselle puolelle). Minusta ajatelkoot, mitä\ntahtovat... Olen syytön!\n\nALFRED. Muista velvollisuutesi talon rouvana! Vieraille on näyttäminen\niloisia kasvoja.\n\n    (Emma pyyhkii silmänsä ja menee sisääntulevia\n    vanhempiansa vastaan.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Edelliset. Salokangas. Kaisa. Liisa.\n\nSALOKANGAS. Hyvää huomenta lapset, hyvää huomenta! Noh, miten te\njaksatte?\n\nALFRED. Sydämmellisesti tervetultua!\n\n    (Ottaa vastaan Salokankaan hatun ja kepin).\n\nEMMA (Syleilee äitiään ja ojentaa isälleen kättä). Tervetultuanne,\nrakkaat vanhempani!\n\nKATRI. Rakas lapseni, siitä on jo hyvin kauvan, kuin sinut olen nähnyt;\nsinuahan ei milloinkaan näy.\n\nEMMA. Hyvä äiti...\n\nKATRI. Tiedän kyllä, lapseni, että nuorella vastanaineella rouvalla on\nmuuta tekemistä, kuin vanhoja vanhempiaan ajatella.\n\nSALOKANGAS (Aina iloisena ja hauskana). Niin on maailman mahti; vaimon\non jättäminen isänsä ja äitinsä ja miehessänsä kiinni riippuminen,\nsanotaan sanassa... Mutta ajatteleehan kai Emma kumminkin jolloinkin\nmeitä vanhoja, vai mitä, lapseni?\n\nEMMA. Aina, isäni, aina!\n\nALFRED (Hämillään; katsoo Emmaan, joka karttaa hänen silmäyksiään).\nEmmekö istuudu pöytään?\n\nSALOKANGAS. Kyllä, siihen olen taipuvainen, matka tänne on pitkä;\nminulla on kipeät jalat ja hyvä ruokahalu.\n\n    (Emma, Katri, Alfred ja Salokangas istuutuvat. Sillä välin\n    tulee Liisa sisään, kantaen vatia, jonka asettaa suurelle\n    pöydälle tahtoen samassa poistua, mutta Heikki pidättää\n    häntä ja kysyy, tahtooko hän nyt sanoa sanat. Liisa merkitsee\n    kieltävästi, lyöpi Heikkiä kepeästi korvalle ja poistuu.\n    Tällä aikaa ovat toiset istuutuneet paikoilleen ja Alfred\n    täyttänyt lasit).\n\nSALOKANGAS (Tyhjentää iloisesti lasinsa). Ahaa, oikein eukkoseni, olet\nottanut paikkasi nuorten keskeen... Se on hyvä tuuma, sillä jos saavat\nistua vierekkäin, ei meillä heidän vieraillansa ole mitään hyvää heidän\nseurastansa... Noh, kilistelkäät nyt, hyvät ystävät, ... monta olkoon\npäivää, kuten tämä. (Alfred ottaa lasinsa, mutta on kahdella päällä,\nEmma asettaa omansa luotaan ja pyyhkii kyyneleensä.) Mitä tämä tietää?\nEtte tahdo kilistellä kanssani?... Hm, hm, herra vävypoika, näytätte\nolevan hämillänne ... ja nuorella rouvalla on kyyneleitä silmissään.\n(Nauraen). Ahaa, ymmärrän ... pieni kotoinen kahakka ... eikö totta?\n\n    (Alfred viittaa Heikille, että tämä saa mennä.)\n\nKATRI. Mitä sinulla on sen kanssa tekemistä?... Anna sinä lasten sopia\nse asia keskenänsä.\n\nALFRED. Joutava asia ... pila ... ei mitään. Hyvä Emmaseni on hieman\noikullinen.\n\nEMMA (Itkee). Sekin?... Hän sanoo, että olen oikullinenkin.\n\nALFRED. Sinun pitäisi ainakin vanhempiemme läsnäollessa...\n\nKATRI. Nyt rauhoitu, lapseni; semmoista kyllä tapahtuu.\n\nEMMA. Tiedän, miten väärin on, kun ei osaa hillitä itseään... Mutta\nminä olen liilan syvästi loukattu!\n\nKATRI. Mitenkä?\n\nSALOKANGAS. Hiljaa muori, elä sekoitu lasten asioihin.\n\nALFRED (Liikutettuna). Emman sanain mukaan näyttää siltä, että\ntosiaankin äärettömästi olen häntä loukannut. Kerron teille asian, niin\nsaatte itse tuomita.\n\nSALOKANGAS. Ei ole tarpeen. Emme sekoitu kotoisiin näyttelyihinne.\n\n    (Syöpi ja juopi hyvällä maulla).\n\nALFRED. Kyllä, kyllä on tarpeellista, että puhdistaun silmissänne.\n\nSALOKANGAS. Ei ole tarpeen!\n\nALFRED. Mutta te voisitte luulla...\n\nSALOKANGAS (Syöden). Me emme luule mitään.\n\nKATRI. Puhu, ystäväni; kenties me siten tulemme selvyyteen.\n\nALFRED. Tänä aamuna kuulin Heikin pyytävän Liisaa sanomaan: \"Jumalan\nkiitos, pöytä on katettu\", ja hän joutui raivoonsa, kuin tämä kielsi\nsen. Nauraen kerroin tämän vaimolleni, ja imarrellen sanoin hänelle:\nNiin itsepintainen sinä et olisi, ja pyysin hänen sanomaan nämä sanat.\nHän kieltäytyi semmoisella uppiniskaisuudella ja kiivaudella, että\njouduimme todelliseen sanasotaan.\n\nEMMA (Itkien). Itse te sen kuulette ... kiivas, uppiniskainen,\noikullinen, kaikesta hän minua syyttää. Te, rakkaat vanhempani, voitte\ntodistaa, etten milloinkaan, etten milloinkaan ole ollut uppiniskainen.\n\nSALOKANGAS. No, no, lapsi...\n\nKATRI (Totisena). Ukko, nyt teet Emmalle vääryyttä... Tyynny lapseni,\nnyt teidän on tuleminen ystäviksi jälleen.\n\nEMMA. Ooh, hän vaatii vielä, että minun on sanominen se.\n\nKATRI (Kummissaan). Mitenkä, herra vävypoika?\n\nALFRED. Pyydän, että unouttaisimme koko jutun.\n\nSALOKANGAS (Iloisesti). Sitä mieltä olen minäkin. Turmelette hyvän\nruokahaluni. Olet pieni hupakko, Emma, ja teidän, herra vävypoika, on\nantaminen hieman myöten nuorelle rouvallenne; kun hänestä tulee yhtä\nvanha, kuin eukostani tässä vieressäni, ei se enää ole tarpeen.\nKatsokaas, nyt hän ei enää tiedä, mitä vastaväite on, hän täyttää\nkaikki toivomukseni, ja jos pyytäisin hänen sanomaan: \"Jumalan kiitos,\npöytä on katettu\", sanoisi hän sen paikalla.\n\nKATRI (Iloisesti). Mutta sitä sinä et tee.\n\nSALOKANGAS. Mitenkä?\n\nKATRI. Sitä et tule tahtomaan.\n\nSALOKANGAS. Mutta jos sen tahtoisin.\n\nKATRI (Liikutettuna). Niin en tee sitä.\n\nSALOKANGAS (Puoleksi pilalla, puoleksi todella). Nyt kai lasket\nleikkiä?\n\nKATRI. En, se on täysi toteni?\n\nSALOKANGAS. Voisitko sen todellakin kieltää?\n\nKATRI (Päättävästi). Voisin.\n\nALFRED. Pyydän, että puhuisimme toisista asioista.\n\nSALOKANGAS (Liikutettuna). Ei, ensin pitää meillä oleman tämä seikka\nselvillä. (Rukoillen). Rakas Katri, sano nyt kauniisti: \"Jumalan\nkiitos, pöytä on katettu.\"\n\nKATRI. Anna minun olla rauhassa.\n\nSALOKANGAS. Pyydän sinua, sano niin.\n\nKATRI. Enkä sano!\n\nSALOKANGAS (Vielä iloisesti, kiivastuu kumminkin vähitellen, ilman että\nsiltä tulistuisi.) Sanon päivittäin todellisimmasta sydämmestäni, kun\nnäen pöydän katetuksi: \"Jumalan kiitos, pöytä on katettu\"... Etkö\nsinäkin sano niin?\n\nKATRI. En!\n\nEMMA. Rakas äiti!\n\nSALOKANGAS. Katri!\n\nKATRI. En, en!\n\nSALOKANGAS. Katri!\n\nKATRI. En, sitä en tee!\n\nSALOKANGAS (Nousee pöydästä ärtyneenä). Ei, tämä on enemmän kuin\npilaa!... Tahdotko itsepäisyydelläsi antaa tyttärellesi huonon\nesimerkin?\n\nALFRED (Nousee pöydästä). Mutta minä pyydän...\n\nKATRI (Nousee pöydästä). Tuossa meillä on tuo vanha ijänikuinen totuus:\nmiehet vetävät yhtä, kun on vaimoja alistaminen. Isä rupeaa asiaa\npuolustamaan omaa tytärtänsä vastaan.\n\nSALOKANGAS. En muita puolusta, itseäni puolustan. Mitä tyttärelläni ja\nhänen miehellään lienee keskenään, se ei minuun koske... Ainoastaan\nsinulta nyt pyydän, että kertaisit jokaisen sanan.\n\nKATRI. Miten voit pyytää jotakin niin narrimaista vaimoltasi?\n\nSALOKANGAS. Se ei kuulu tähän! Pyyntöni on ainoastaan osoitus\nkuuliaisuudestasi, muuta ei. Samasta syystä ripustutti Gessler hattunsa\nSveitsiläisille tervehdittäväksi, myöskin näiden kuuliaisuutta\nkoetellakseen.\n\nKATRI. Oikein, ja kun hattutarina oli yhtä hupsua, kuin\nhäpeämätöintäkin, niin tarttuivat Sveitsiläiset kiduttajaansa vastaan\naseisiin?\n\nEMMA. Jaha, ja me alistumme yhtä vähän, kuin Sveitsiläiset!\n\nKATRI. Mekin voimme nousta herrojamme vastaan kapinaan!\n\nEMMA. Olemme vaimoja, vaan emme suinkaan orjattaria!\n\nKATRI. Turkkilaisilla tahi Mormoonilaisilla olkoot vaimot orjattaria,\nmutta me elämme vapaassa ja kristillisessä yhteiskunnassa.\n\nEMMA. Miehet näkyvät meilläkin tahtovan panna toimeen turkkilaisia\ntapoja ja käytäntöjä.\n\nKATRI (Sukkelampaan ja pikaisemmin). Mutta me tulemme tietämään, miten\npuolustaa oikeuttamme.\n\nEMMA. Sokea totteleminen on orjan avuja!\n\nKATRI. Punnitsemme ensin, onko käsky kohtuullinen, ennenkuin sitä\nnoudatamme!\n\nEMMA, Ja kohtuuttomia käskyjä emme kuunaan tottele.\n\nEMMA, KATRI. Ei, emme kuunaan! emme kuunaan!\n\n    (Rouvat seisovat oikealla, hiljaa puhellen,\n    herrat vasemmalla. Loma-aika).\n\nSALOKANGAS (Hiljaa Alfredille). No nyt ovat asiat oikealla tolallaan!\nOlemme ärsyttäneet koko vaimon puolisen ihmiskunnan päällemme.\n\nALFRED (Hiljaa). Mitä meidän on tekeminen.\n\nSALOKANGAS (Hiljaa). Tee mitä tahdot ... minulta olet aamiaiseni\ntärvellyt ja ellen saa syödä aamiaista asianmukaisessa sielunrauhassa,\nei päivällinen minulle maista.\n\nALFRED. Emme kumminkaan voine peräytyäkään?\n\nSALOKANGAS. Noh, niin, miksipä häntä taistelikaan paavin parrasta...\nOlen suuttunut jonkinjoutavasta, mutta nyt palajaa hyvä tuuleni\ntakaisin... Naisilla ei ole asian kohdalla niin aivan väärinkään, sillä\nlopultaan on yhtä itsepintaista heltiämätöin vaatiminen, kuin\nheltiämätöin kieltäminenkin.\n\n    (Puhuu hiljaa Alfredin kanssa).\n\nEMMA (Hiljaa Katrille). Olisin vaan aavistanut, että asia saisi\nmoisen käänteen, olisin sen paikalla pannut pilaksi ja tehnyt hänelle\nmieliksi ... mutta nyt se ei käy laatuun.\n\nKATRI. Ei, ei mitenkään, jäisit silloin ijäksi kaikeksi hänen\ntiranniuutensa alaiseksi.\n\nEMMA. Hänen on näkeminen, että minulla on luja ja muuttumatoin tahto.\n\nKATRI. Se on oikein... Emme hiuskarvaakaan saa peräytyä! Ukkoni saa\nkauvan minua pyytää, ennenkuin taas lepyn.\n\nEMMA. Tehän autatte minua, äitiseni?\n\nKATRI. Luota minuun, lapseni.\n\n    (Puhelevat keskenään, salavihkaa katsoen miehiinsä).\n\nSALOKANGAS (Hiljaa Alfredille). Viisaampi peräytyy.\n\nALFRED. Tahdon mielelläni, mutta kunnia...\n\nSALOKANGAS. Mitä joutavia. Löysää puhetta!... Peräytyminen rasittaa,\nmukamas, ja sitä kutsutaan kunniantunnoksi... Kas niin. Lopeta nyt\njupakka jollakin onnistuneella keikauksella.\n\nALFRED. Niin, teillä on oikein ... mutta mitenkä? Odottakaas ... niin\nkyllä kaikki vielä kääntyy hyväksi.\n\n    (Menee oikeanpuoleisesta ovesta sisään.)\n\nSALOKANGAS (Korkealla äänellä ja iloisesti). Kuulkaa rakkaat ystäväni,\nkäytte minua voimallisemmiksi, kun tuumanne yhdistätte. Tahdon nyt\nkoota voimia, voidakseni jatkaa taistelua. (Istuutuu pöytään). Jumalan\nkiitos, pöytä on katettu... Alkakaamme nyt siis. (Syö).\n\nEMMA. Äiti kulta, emmekö mekin...?\n\nKATRI. Sinulla on oikein, lapseni, nämä tyhmät seikkailut eivät saa\ntärvellä hyvää aamiaistamme.\n\n    (Istuutuvat pöytään).\n\nALFRED (Oikealta, käsivarrellaan kaksi saarlia). Rakas vaimoni,\ntehkäämme sovinto. Sovittaakseni itsepintaisuuteni, lahjoitan sinulle\nyhden näistä saarleista. (Pitäen kumpaisessakin kädessään yhtä\nsaarlia). Valitse!\n\nEMMA (Hämillään). Alfred, minä en tiedä.\n\nALFRED. Valitse!\n\nEMMA. Mutta nyt...\n\nALFRED. Valitse, valitse vaan! (Emma ehdottomasti osoittaa yhtä\nsaarlia, mutta vetää kätensä joutuin takaisin). Tämänkö? (Emma\nnyykäyttää päätään Alfredin pannessa saarlia hänen hartioilleen. Toisen\nsaarlin asettaa hän pöydälle). Miten se sopii sinulle hyvästi!\n\n    (Loittonee Emmasta pari askeletta).\n\nEMMA (Hetkisen kahdella päällä, minkä jälkeen hän kiiruhtaa Alfredin\nluo.) Jumalan kiitos ... (kuiskaa hänen korvaansa) pöytä on katettu!\n\n    (Peittää punastuen kasvonsa hänen rintaansa vasten).\n\nHEIKKI (Tulee peräovesta kantaen ruoka-astiaa, jonka hän asettaa\npöydälle oven viereen, johon jää seisomaan, servietti käsivarrella).\n\nSALOKANGAS. Hyvin, hyvin, niin sen pitää käymän lapseni!\n\nALFRED (Syleillen Emmaa). Rauha on rakennettu?\n\nEMMA. Ainaisiksi ajoiksi!\n\nSALOKANGAS. Aivan niin, ja sille asialle kilistämme!\n\n    (Liisa tulee peräovesta, kantaen hedelmäkoria, jonka\n    asettaa pöydälle oven viereen, johon jää seisomaan,\n    selkä käännettynä Heikkiä vastaan. Alfred vie Emman\n    pöytään ja täyttää lasit).\n\nKATRI (On sillä välin katsellut saarlia pöydällä; taputtelee\nSalokangasta olkapäälle.) Ukkoseni!\n\nSALOKANGAS. Mikä nyt?\n\nKATRI. Näetkö?\n\nSALOKANGAS. Mitä?\n\nKATRI. Katsos, tässä on vieläkin yksi saarli.\n\nSALOKANGAS. Vai niin.\n\nKATRI. Etkö sinäkin tahdo sopia minun kanssani?\n\nSALOKANGAS. Saarlin turvin?... Ei kiitoksia, se on liijan kallista.\n\nKATRI. Mutta ajatteles...\n\nSALOKANGAS. Toivon sen voivan tapahtua huokeammalla, kuin semmoisella\nhinnalla. Että naimisissa oleva mies voi tehdä semmoisen uhrauksen\nlepyttääkseen nuorta rouvaansa, on kuten ollakin pitää ... mutta jos\nAlfredista tulee yhtä vanha kuin minusta ja Emmasta yhtä vanha kuin\nsinusta, niin kyllä hän sitä ei silloin tee.\n\nKATRI. Miten ilkeää!\n\nEMMA. Tahdon toivoa, Alfred...\n\nALFRED (Keskeyttäen). Noh, Heikki, oletko sopinut jo Liisan kanssa?\n\nHEIKKI. Oi, en, hyvä Herra, hän ei tahdo.\n\nALFRED. Ai, ai, Liisa, niin itsepäinen.\n\nLIISA (Hämillään). Mutta, hyvä herra...\n\nEMMA (Nauraen). Sinun täytyy antaa myöten, Liisa; sinun täytyy sanoa\nse.\n\nLIISA. Miten, rouva tietää...\n\nEMMA. Kyllä, me tiedämme kaiken.\n\nSALOKANGAS. Kyllä, kyllä Liisa, olet syypää tähän selkkaukseen.\n\nKATRI (Elävästi). Sinähän olet koko aamun ilon häirinnyt.\nRangaistukseksi tulee sinun korkealla ja selvällä äänellä sanoa: (Sanoo\nverkalleen joka sanan). \"Jumalan kiitos, pöytä on katettu.\" (Kaikki\nnauravat). Mitä tämä tietää?\n\nSALOKANGAS. Nythän olet sen itsekin sanonut, vanha hupelo.\n\nKATRI (Lyöpi itseään suuta vasten). Niinpä on se siis tehty.\n\n    (Ojentaa Salokankaalle kätensä).\n\nALFRED. Noh, Liisa, nyt olet jäljellä vaan sinä.\n\nLIISA (Hämillään). En voi.\n\nEMMA. Lupaan, että hääsi tulevat vietettäviksi kolmen viikon kuluttua.\n\nLIISA (Iloisesti). Häät? Jumalan kiitos!\n\nKAIKKI. Noh!\n\nLIISA (Joka ei ymmärrä, että on sanonut sanat puolitiehen). Noh?\n\nKAIKKI. Jatka, jatka!\n\nLIISA. Mitä?\n\nHEIKKI (Pyytäen). Sano nyt loppukin!\n\nLIISA (Ymmärtää). Vai niin!\n\n    (Katsoo yhtä toisensa perästä aivan hämillään).\n\nKAIKKI (Innoissaan). Pitkitä, pitkitä!\n\nLIISA (Sukkelaan ja puolikorkealla äänellä). Pöytä on katettu!\n\n    (Peittää esiliinalla kasvonsa ja rientää ulos.\n    Heikki seuraa häntä).\n\nKAIKKI. Hyvä! Hyvä!\n\n\n\n"]