[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fn7nwwhgLzYGxaqY8mPkkEYQkPrfPXwOm9eCpqwyblnI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},516,"Suomen kansan satuja ja tarinoita","Salmelainen, Eero (oik. Rudbeck, Erik)",1830,1867,"516-salmelainen-eero-suomen-kansan-satuja-ja-tarinoita","516__Salmelainen_Eero__Suomen_kansan_satuja_ja_tarinoita",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1852,151508,906888,false,38272,[23,24,25],"Folklore -- Finland","Legends -- Finland","Tales -- Finland",[27],"Mythology, Legends & Folklore","\"Suomen kansan satuja ja tarinoita\" by Eero Salmelainen is a collection of Finnish folk tales and stories written in the mid-19th century. This anthology seeks to preserve and present the rich narrative tradition of the Finnish people, characterized by its blend of myth, legend, and morality tales featuring diverse characters including heroes, animals, and supernatural beings. The book provides readers with a glimpse into the cultural and historical context of Finland during that period.  The opening of the collection begins with an introduction emphasizing the significance of folklore and the value of storytelling in conveying the essence of a culture. Salmelainen reflects on how these tales serve as remnants of a bygone era, containing the hopes, dreams, and lessons of the Finnish people. This section also sets the stage for the subsequent stories, beginning with the tale of Seppo Ilmarinen, a blacksmith who embarks on an adventurous quest for love, demonstrating themes of courage and perseverance as he seeks the hand of a beautiful princess. The narrative draws readers in with a blend of whimsy and wisdom, showcasing the fantastical elements and deeper meanings that define Finnish folklore. (This is an automatically generated summary.)",[],544,"Neliosainen kokoelma sisältää suomalaisia kansansatuja ja tarinoita. Teos kokoaa yhteen perinteisiä kertomuksia ihmeellisistä puista, jättiläisistä ja eläinhahmoista. Kokoelmaan on tallennettu laajasti suullista perinnettä eri puolilta Suomea.","Eero Salmelaisen 'Suomen kansan satuja ja tarinoita' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 516. Digikirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän sähkökirjan ovat tuottaneet Sami Sieranoja, Tapio Riikonen\nja Projekti Lönnrot.","SUOMEN KANSAN SATUJA JA TARINOITA\n\nToimittanut\n\nEero Salmelainen\n\n\n\nIlmestynyt ensimmäisen kerran neljänä osana 1852, 1854, 1856 ja 1866\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYSLUETTELO:\n\nI OSA:\n\nAlkulause\nSeppo Ilmarisen kosinta\nLippo ja Tapio\nMetsän poika\n  Mikko Metsolainen\n  Mikko Mieheläinen\nHiiden laiva\nTuhkamo\nKolmet veljekset\n  Tuhkimo\n  Tytär kolmannessa linnan kerroksessa\nTuhkimus-Tähkimys kiukaan perässä\n  Ihmeellinen koivu\n  Kummallinen tammi\n  Kolmet sisarukset\nMerestä-nousija-neito\nNaisen yhdeksän poikaa\n  Veljiensä etsijät ja joutsenina lentäjät\n  Saaressa eläjät\n  Tynnyrissä kasvanut poika\nKäsitön neiti\n  Neitonen kuninkaan sadussa\n  Neitonen hernemaassa\nVeljiensä-etsijä-tyttö\nPakenijat\n  Vetehiselle luvatut lapset\n  Härän korvista syntyneet koirat\n  Oriksi muutettu poika\n  Jälkimaine\nAvaimeton vakka\nVuoresta pelastus\n  Ihmeellinen sauva\n  Ihmeellinen pilli\nHiiden lahjat\n  Paholaisen antamat soittoneuvot\n  Kultaori, kultavasta, nuotta ja pilli\n\nII OSA:\n\nAlkulause\nToverukset\n  Leppäpölkky eli Sininen risti\n  Maan, meren kulkija laiva\n  Kaikkia matkalla tarvitaan\n  Laivantekijät\nKettu kosiomiehenä\n  Madon linna\n  Kehnon koti\nEi-niin-mitä\n  Toisinto\nEnnustukset\nHaastelevat kuuset\nVeljesten naimiset\n  Hiiri morsiamena\n  Nimikkopuut\n  Sammakko morsiamena\nAntti Puuhaara\nKuolema kummina\n  Taivaaseen menijä\n  Taivaanvuohen synty\nLehmän vuohena myöjä\n  Jälkimaine\nPaha on pettäjän perintö\n  Totuus ja valhe\n  Riuta ja Rauta\nJykeä lipas\nSuulas akka\nTietäjä ja tauti\nUkon tytär ja akan tytär\n  Avannolla kehrääjät\n  Sisarpuolet\n\nIII OSA:\n\nAlkulause\nKarhun, suden ja revon eleet Ilvolan taustalla\n\n  Portimo lähtee kuollutta ukkoa kelkalla kuljettamaan ja löytää\n  matkalla muita tovereita\n\n  Repo, susi ja karhu asettuvat kukin taloonsa Ilvolan taustalle,\n  ja repo ja susi saavat yhteistä viljamaata raatamaan\n\n  Odottaessaan raatamastaan huhdasta satoa saavat hukka ja repo\n  saaliille\n\n  Repo lähtee karhun kotiin kuolijan luona itkemään\n\n  Repo ottaa itsellensä palvelijan ja joutuu kohta sen jälkeen\n  karhun kynsiin, josta sukkeluudellaan kuitenkin pelastaikse\n\n  Revon ihmeellistä palvelijata nähdäksensä pitävät karhu ja hukka\n  kissalle pidot\n\n  Hukka käypi koiran luona vieraana, tulee siellä juovuksiin ja alkaa\n  humalapäissään laulella\n\n  Hukka pelkää joutuvansa vuohen ja oinaan syötäväksi ja lupaa\n  heille hyvät lahjat päänsä päästimeksi\n\n  Hukka ja repo leikkaavat ohransa, josta ahtavat riihen ja käyvät\n  puimaan, jauhamaan elojansa\n\n  Karhu, hukka ja repo keittävät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan\n  ei synny tämä työ yhtä hyvästi kaikilta: revon keitos tulee hyvää\n  ja valkoista, toisten mustaa ja pahanmakuista\n\n  Repo rupeaa lapsenpiiaksi hukalle, vaan pettää isäntänsä, joka\n  siitä vihoissansa on vähällä tappaa hänet\n\n  Repo päästää karhun suusta teeren ja tekee itsensä syyttömäksi\n\n  Karhu pitää miehen kanssa yhteistä paloa ja määrää itse sadosta\n  tulevan osansa\n\n  Karhu tarttuu miehen virittämään ansaan, josta käyvät sitten\n  keskenään käräjätä\n\n  Karhu pelastaikse hiiren avulla ansasta\n\n  Karhun kuolo. Mies revon avulla pelastaa karhulle lupaamansa\n  lehmän ja vielä päälliseksi saa karhun, joka miehen käsissä\n  heittää nyt henkensä\n\nPienempiä eläinjutun katkelmia\n  Kyyhkysen kujerrus\n  Jänis, susi, repo ja karhu yhtenä maahaudassa\n  Eläimet ja Paholainen\n  Jalopeuran pakeneminen\n  Kettu, susi ja jalopeura\n  Kettu ja jänis\n  Orava, neula ja kinnas\n  Karhu tuomarina\n  Susi passin katsojana\n  Vanha kukko\nVirolaisia eläinjuttuja\n  Repo ja varpunen\n  Susi ja repo\n  Karhu, susi ja repo\n  Karhu ja repo\n  Mies ja repo\n  Sammakko ja varis\n  Koiran oikeudenkäynti\n  Karhu ja mies\n  Mies ja repo\n  Koira ja susi\n  Koira ja repo\n  Hämähäkki ja muuriaiset\n\nIV OSA:\n\nIhmeelliset sepät\nMiehestä, joka maat lenti lintuna, vedet ui kalana\nYösijan kostaminen\nVapahtaja ja pyhä Pietari riihessä\nVastahakoinen akka\nTulevaista elämätään tiedustajat\nUtelias akka\nPojasta, joka kuninkaantyttären sanoissa solmitsi\nKolme tienhaaraa\n  Silmivoiteen hakijat\n  Kultalinnusta ja elämänvedestä\nMies kuningasta katsomassa\nEi hyvä teko hukkaan joudu\n  Kauppias ja kolmisarviset naiset\n  Tuhlarikuningas\nTaivassalolainen eli mies, jolla oli hupakko vaimo\n  Jälkimaine\nKuningas ja mökin poika\nNeljät kysymykset\n  Toisinto\nOnneton matkustus\nPetturi-Jussi\nVeljesten perintö\n  Rikastuneet veljet\n  Köyhät pojat ja vedenemäntä\n  Veljesten perintötavarat\nSotamies, kersantti ja korpraali\nMatti ja piru\n  Matti pirulla palvelijana\n  Matti ja pirun poika koettelevat voimiansa\n  Matti ja piru pitävät yhteistä halmetta\nVuorenpeikko ja Helli\nPieni Niilo ja jättiläinen\nHiiden mylly, pöytäliina ja pussi\n  Jälkimaine\n\nEERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ\n\n\n\n\n\n\nI OSA\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nKuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä.\nKertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa\nkansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin,\nkeksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä\nsanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. -- Se oli\nluonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät\nvuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään\nei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus\nrau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden\niä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita. Joka\nvuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä\nlähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja\nkummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen:\nkaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.\n\nRistin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat\ntummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat\npakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi\noppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen\nhenkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä,\nmitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta,\njolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista\noloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen. Varsinkin viehättävät\nmeitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa,\njoissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla\nkielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.\n\nOvat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon\nsuhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä,\nvaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen\nRunotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat\nikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia\ntäynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan\nomituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja\nalkuperäisessä terveydesssänsä. Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan,\nkuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen\nrunoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa\nelon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa\nvirheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. -- Niin jos lienee, on\nvanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja\ntulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen,\njuurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa\nheittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata,\npoikkeamatta harhateille.\n\nMitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki\nmaan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät\nSuomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin\nsuuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat,\novat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan\nsuusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä\nseikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot,\nsanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: \"Ilman on\nSuomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu. Taitaisivat\nkuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla\nhuolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut.\nNiistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan\nmuistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia\nitsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan\nsuussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat\nSuomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina\nahkeruudella kokoelleet.\" Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi\njuuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon\nVenäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita\nSuomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E. Oksanen, Fr. Polén\nja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A.\nRothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä.\nSamassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla\noppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander\nmuutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden\nkumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle\nlahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta\nmainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen\nsietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut\nkotitienooltansa Liperistä.\n\nMitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan\nsuunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt\nensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään\nmielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa\nsamoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja\nsiistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan\nsyy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.\n\nHelsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.\n\n_Eero Salmelainen_.\n\n\n\n\nSEPPO ILMARISEN KOSINTA\n\n\nSeppo Ilmarinen, takoja ikuinen, oli pajassansa, rautaa pani ahjoon ja\nhiillutti. Tulipa nainen pajan kynnykselle, pieni nainen pikkarainen,\nsuuri nainen suurukainen, ja virkkoi sepolle: \"Tietäisithän, seppo\nIlmarinen, minun sanomani, et pani rautaa ahjoon.\" Vastasi tuohon seppo\nIlmarinen: \"Pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen! Sanonet\nhyvät sanomat, minä sinulle hyvät lahjat annan; sanonet pahat sanomat,\nminä sinulle hiilavan raudan kurkkuusi ajan.\" -- \"Nämä minun sanomani\",\nvirkkoi nainen, \"Hiihtoin kuninkaan tyttäreen, valkeaan vaalikkoon,\nkaunoiseen Katrinaan kahdet kosijat menivät, venoilla soutivat.\"\n\nKuultuansa moiset sanomat seppo Ilmarinen raudan kohta otti ahjosta ja\nmiettien mielessänsä läksi pajasta kotiinsa. Kävi äitinsä puheelle ja\nsanoi: \"Oi emoni, kantajani, pannos vaskinen kyly lämpiämään;\nhiilavammaksi lämmitä hiilavata rautaa, hiilavammaksi hiilavata kiveä!\"\nÄiti siitä lämmittikin kylyn ja kävi poikaansa kylpemään. Sanoipa taas\nseppo Ilmarinen: \"Anna, emoni, kantajani, pellavainen paita päälleni,\nkapoiset kaatiot jalkaani!\" Äiti silloin paidat, kaatiot tuopi\npojallensa, ja seppo lähtee kylyyn. Kyllin siellä kylvettyänsä astuu jo\nkiiruusti sieltä kotiinsa vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla,\nja sanoo orjallensa: \"Vanha orja uskollinen, valjastapa viljo valjo\nvarsa kolmikesäinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin\nvaljaisiin, teräksisillä ohjaksilla, tinaisilla rinnuksilla.\" Ottaa\nsiitä vanha orja uskollinen viljon valjon varsan kolmikesäisen ja rupeaa\nvaljastamaan, vaan ei saa rinnusta riuhtaistuksi. Tuleepa silloin itse\nseppo Ilmarinen vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla orjaansa\nauttamaan, riuhtaisee rinnuksen ja pistää varsan valjaisiin. Siitä astuu\nsitten pirttiin, vaatteupi sukkelaan ja heittää äidillensä jäähyväiset\nsanoen: \"Oi emoni, kantajani, siunaos minua matkalleni, kosiin on nyt\nlähteminen!\"\n\nSaatuansa emonsa siunaukset istuu jo seppo Ilmarinen kirjaviin korjiin,\nrautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin\nviljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle ja saapi sulaa merta ajaa\nsurahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajaa ajettelee,\nminkä aikaa ajaneekin, niin jo tapaa ne kahdet venojen soutajat, jotka\nnainen hänelle oli neuvonut, ja rupeaa yhteen matkueehen. Katsoopa meren\ntakaa Hiihtoin kuninkaan tytär, valkea vaalikko, kaunis Katrina\nkolmannesta kartanon kerrasta merelle, keksii siellä matkaajat ja sanoo\ntaatollensa: \"Oi taattoseni, minuhun kolmet kosiomiehet tulevat, kaksi\nvenoilla soutaa, kolmas korjalla ajaa.\" Eipä aikaakaan, niin pääsevät jo\nmatkaajat perille ja tulevat Hiihtoin linnoille, jossa kuningas ottaa\nheidät jalosti vastaan ja syöttää, juottaa kaikenmoisella hyvästi.\nSyötyänsä toimittavat miehet asiansa ja sanovat kumarrellen kuninkaalle:\n\"Tulimme, kuninkaisemme, kosijiksi kaunoiseen Katrinaan.\" Kuningas siitä\nmäärää heille ansiotöitä ja kysyy ensiksi: \"Kuka teistä voinee minulle\nkäärmehisen pellon kyntää kengättömillä jaloilla, paljahilla sorkilla,\nalastolla hipiällä?\" -- \"Ka, minä kynnän peltosi\", vastasi seppo\nIlmarinen rohkeasti; mutta toiset kaksi eivät hirvenneet työhön ruveta,\nvaan kumarsivat kuninkaalle ja menivät tiehensä. Toisten lähdettyä seppo\nIlmarinen kohta valjastaa viljon valjon varsansa aatraan ja saapi\nkäärmehistä peltoa kyntämään. Kahden kyynärän korkeudella madot\nkuhisivat pellolla lentäen alituiseen aatrasta ja seposta päällitse,\nvaan eihän yksikään sentähden koskenut. Seppo sai työnsä hyvästi\ntehdyksi, meni rohkeasti kuninkaan eteen ja sanoi: \"Nyt on,\nkuninkaiseni, käärmehinen peltosi kynnetty.\" -- \"Hyvä!\" sanoi kuningas,\n\"vaan koska moisen työn toimeen sait, voinethan tanhuelleni lammin\nlaulaa, siihen suuret kalat uimaan, pienet pirskamaan.\" -- \"Kyllä minä\nsenkin laadin\", vastasi seppo Ilmarinen ja meni epäilemättä tanhuelle.\nSiinä kun laulun lauloi vain, niin heti syntyikin lampi tanhuelle,\nsiihen suuria kaloja uimaan, pieniä pirskamaan. Siitä päästyänsä meni\nsitten kuninkaan eteen taas ja sanoi kumarrellen: \"Nyt on teko tehty,\nmikä määrättiinkin.\" Sanoi tuosta kuningas sepolle: \"Hyvästi olet tähän\nsaati työsi toimittanut; menehän nyt, tuo morsiamellesi, kaunoiselle\nKatrinalle, meren rannasta kotoinen lipas, joka on aikaa monta siellä\npeitossa ollut.\"\n\nMitäs siihen? Sepon täytyi lähteä kotoista lipasta etsimään, ja päätyi\nmeren rannalle. Siinä näki kolme nuorta neitoa rannan vietteellä\nistuvan, rupesi haastattamaan heitä ja kyseli: \"Oi neitiseni, kussa on\nhuomenlahjalipas kaunoisen Katrinan, tiedättekö?\" -- \"Ukko Untamoisen\nvallassa on haettavasi\", sanoivat neitiset, \"tuossa pirttinsä näkyy, käy\nkysymässä häneltä, rupeaisiko hän antamaan, vaan ole kaikin mokomin\nvaroillasi, äijä on sikäli mennyttä, vähän tullutta.\" Seppo siitä\nmenikin Untamoisen pirtille, kuten neuvottiin, ja katseli ikkunoista\nsisälle. Siellä ukko Untamoinen makaa ympäri pirtin punalluksissa, jalat\nja pää uksessa. Seppo silloin hiipien menee ukselle ja harpastaa siitä\nsuorastansa keskipirttiin sanoen: \"Annas, ukko Untamoinen, kaunoisen\nKatrinan huomenlahjalipas!\" Vastaili siihen ukko Untamoinen:\n\"Voinet kielelläni pysyä, siinä hyppiä, tanssia, äsken annan\nhuomenlahjalippaan.\" Seppo silloin ei arvellut, vaan laskeusi Untamoisen\nkielelle ja alkoi siinä hyppiä; mutta ukko Untamoinen samassa avasi\nleukapielensä, että puolentoista kyynärää oli suu leveyttänsä, hampaat\nkyynärän pituuttansa, ja seppo Ilmarisen lainasi purentelematta\nvatsaansa. Tämäpä ei siitä vielä hätäytynyt, vaan heitti vaatteet\npäältänsä: paidastansa laati pajan, kaatioistansa palkeet, vasemman\npolven pani alasimeksi, vasemman käden pihdiksi, oikean käden paljaksi,\nja rupesi Untamoisen vatsassa takoa taputtelemaan. Paidastansa otti\nvaskisen soljen ja takoi siitä linnun, jolle laati rautaiset kynnet ja\nteräksisen nokan. Sen kun sai valmiiksi, laulun lauloi vain, niin hengen\npani sydämeen linnulle ja työnsi sen Untamoisen vatsassa lentää\nrepakoimaan. Lintupa kun pääsi siellä lentelemään, rautaisilla\nkynsillänsä katkoi vatsassa suonet kaikki ja kylkeen teki teräksisellä\nnokallansa suuren loukon, josta tuli ukko Untamoiselle semmoinen tuska,\nettä hädissänsä huusi sepolle: \"Lähtenet, seppo Ilmarinen, vatsaani\nsyömästä, niin saat kaunoisen Katrinan huomenlahjalippaan. Menehän meren\nrantaan; kussa näet kolme neitoa rannalla istuvan, siinä on lipas\nhiekkaan peitettynä.\"\n\nSen kun kuuli seppo Ilmarinen, pujottelihe linnun kaivamasta kolosta\nUntamoisen vatsasta ulos ja harpasti uksesta pihalle lähtien heti meren\nrantaa astumaan. Siellä näki ne kolme neitoa, mitkä jo ennenkin, ja\nsanoi heille: \"Oi hyvät neitiseni, antakaa kaunoisen Katrinan\nhuomenlahjalipas, ukko Untamoinen sen jo minulle lupasi!\" -- \"Ota,\ntuossa on hiekassa lipas, -- nosta, kanna\", virkkoivat neitiset ja\nneuvoivat sepolle, kuhun oli lipas peitettynä. Hän silloin lippaan\nkaivoi hiekasta, kantoi sen kuninkaalle ja sanoi: \"Tässä on nyt\nkaunoiselle Katrinalle huomenlahjalipas, jota panit etsimään!\" Tyytyi jo\nkuningas sepon tekoihin, kun kotoisen lippaan sai Untamoiselta\nlunastetuksi; tyttärensä, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan antoi\nhänelle naiseksi ja siunasi heitä matkalle.\n\nTuosta istui jo seppo Ilmarinen naisensa kera kirjaviin korjiin,\nviljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, rautaisiin rahkeisiin,\nvaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin, tinaisiin rinnuksiin ja\nläksi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan\njälki. Ajoi, ajoi, niin jo yö saavutti merellä. Seppo siitä lauloi\nlaulun, niin samassa syntyi saari keskimerelle, kuhun laskihe naisensa\nkera makaamaan. Levättiin siinä sen yötä aamuun saati, niin seppo\nIlmarinen jo heräsi unestansa ja katsahti kupeellensa, vaan eipä naista\nenää nähnytkään. Nousi silloin vuoteeltansa, läksi saaren rantaa\nastumaan ja luki sotkat kaikki saaren ympärillä. Tulipa yksi sotka\nliikaa heti. Sen kun näki, lauloi seppo laulun kohta ja sanoi: \"Eläs\npeittäydy, Katrina, tässä olet!\" ja samassa syntyi sotkasta nainen\njärillensä. Lähdettiin siitä taas sulaa merta ajaa surahuttamaan ja\nkuljettiin, minkä aikaa lienee kuljettukin, niin jo taas yö saavutti\nmatkalla. Lauloi silloin seppo Ilmarinen laulun, niin saari syntyi\nmerelle, ja laskeusivat siihen lepäämään. Kului se yö sitten, ja aamu\ntuli, niin heräsi seppo makaamasta ja katsahti viereensä, vaan ei naista\nenää ollutkaan. Nousi tuosta kiiruusti vuoteeltansa ja kaikki puut\nsaaressa luki, niin yksi puu liikaa tuli. Sille lauloi hän laulun ja\nsanoi: \"Eläs peittäydy, kaunis Katrina, tässä olet!\" ja tuossa paikassa\nsyntyi nainen järillensä. Istui seppo Ilmarinen siitä taas naisensa kera\nkirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, ja\nsaatiin sulaa merta ajaa surahuttelemaan. Kuljettiinhan sen päivää,\nkunne yö saavutti, niin lauloi seppo Ilmarinen laulun kuten ennenkin, ja\nmerelle laatiutui saari moinen, johon laskihe naisensa viereen\nmakaamaan. Kuluipa yö, ja päivä rupesi valkeamaan, niin havaitsi\nseppokin unestansa ja katsahti kainaloonsa, vaan eipä naista siinä\nollutkaan. Tuosta suuttui jo seppo Ilmarinen naiseensa, kavahti\nvuoteelta ja sai saaren rantaa kiertämään. Siinä kävellessänsä kun kivet\nluki saaren ympärillä, niin yksi kivi taas liikaa oli. \"Elä peittäydy,\nKatrina, tässä olet!\" sanoi hän heti, ja kun laulun lauloi vain, syntyi\nnainenkin ennallensa. Siitä puhui seppo vihoissansa: \"Minä sinun\ntauttasi, kaunis Katrina, äijän työtä tein, äijän huolta näin, ja sinä\nyhä minua pettelet; niinpä menekin iäksi päiväksi merelle asumaan!\" Sen\nkun sai seppo sanoneeksi, laulun lauloi heti ja naisensa, valkean\nvaalikon, kaunoisen Katrinan kirosi kajavaksi merellä vastatuuleen iätse\nlentelemään.\n\nMutta kävipä ikäväksi naisettakin eläminen, ja seppo vaskesta rupeaa\nitsellensä naista laatimaan. Laulun lauloi ensimmäisen, niin jo syntyi\nihminen; siitä lauloi jo toisen, niin henki tuli sydämeen naiselle. Sen\nomatekemän naisensa viereen rupeaa sitten makaamaan; toisen kätensä\npanee naiselle poveen, toisen pistää omaan poveensa. Siitä kun herää\naamusella ja koettelee käsiänsä, niin kumpi itsellänsä povessa, se\nlämmyt, vaan kumpi naisen povessa, se viluinen. Pakisi tuosta seppo\nIlmarinen, takoja ikuinen, noin ikään: \"Kenkään elä laatimaan rupea\nnaista, ota valmis laadittu!\" Lauloi sitten laulun toisen, niin muuttui\nkajava naiseksi jällensä, valkeaksi vaalikoksi, kaunoiseksi Katrinaksi,\nkuten luonnostansa olikin. Sen kera istui sitten viljolle valjolle\nvarsalle rekeen ja ajaa kavahutti kotiinsa, jossa äiti hyvästi vastasi\nminiänsä.\n\n\n\n\nLIPPO JA TAPIO\n\n\nLippo liukas mies, metsänkävijä, kahden toverinsa keralla ennen muinoin\nläksi petran ajantaan. Päivän kävivät metsää, niin tuli heille yö\nsiellä, ja menivät metsämökkiin pimeätä pakoon. Sen yön makasivat siinä\nmökissä, ja kun tuli toinen päivä, läksivät hiihtämään taas, ja mökiltä\nlähtiessänsä kolisti Lippo suksiansa ja sanoi: \"Pitää tänä päivänä saada\nriista sukselle, toinen toiselle, kolmas sauvalle.\" Tuskin pääsivätkään\nliikkeelle, niin tuli heille kolmet petran jäljet, ja niitä jälkiä\nmyöten kun hiihtivät, löysivät kolme petraa, kaksi sarvikkain, kolmas\nloitompana irrallansa. Sanoi Lippo toisille: \"Pyytäkää, miehet, nuo\nkaksi, ne ovat teidän varoille tähän pannut; minä lähden tuolle yhdelle\njäljestä.\" Menikin, ajoi, hiihti sen päivän iltaan asti, ja kuitenkaan\nei tavoittanut petraa kiinni, vaikka kyllä oli liukas hiihtäjä. Tuli\nviimein talo eteen metsässä. Petra juoksi aituukseen pihalle, ja Lippo\nmeni perästä. Isäntä seisoo pihalla, vanha ukko, parta, hiukset kaikki\nkuusen naavasta. \"Ohoh!\" sanoo, \"ken lie konnan poika orini tänä päivänä\nhikeen ajanut?\" Lippo tuli siihen, tervehti ukkoa ja todisti: \"Minähän\nsen ajoin enkä tavoittanut kuitenkaan, tänne pääsi pihaan.\" Ukko, joka\nolikin Tapio, sanoi siihen: \"No, kun olet iltaan pimeään orittani\najanut, niin käy tupaani yöksi.\" Lippo menee nyt Tapiolan pirttiin ja\nkatsoo: täällä on petraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea\nmetsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti iltasen hänellä ja\nhyvänä piti. Aamulla sitten aikoi Lippo ruveta pois menemään, vaan eipä\nlöytänytkään suksiansa. Kysyy Tapiolta suksia, vaan Tapio sanoo: \"Etkö\ntahtoisi jäädä vävyksi minulle, minulla yksi tytär vain on?\" Lippo\nvastasi: \"Jäisin kyllä, mutta köyhä mies olen.\" -- \"Hoo, elä siitä\nhuoli\", sanoi Tapio, \"ei ole köyhyys mikään vika, meiltä saat, mitä\nmielesi tekee.\" Naittoi tyttärensä hänelle, ja Lippo liukas mies,\nmetsänkävijä, jäikin vävyksi Tapiolle.\n\nKolme vuotta kun oli Tapion vävynä, jo pojan sai Tapion tytär. Lippo\nsitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään itseänsä\nsinne. Tapio sanoi: \"Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä\npääset.\" Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä\ntiainen puun oksalla istuu ja laulaa:\n\n    \"Tii tii tiainen,\n    vati kuti varpunen:\n    pane oksa olkahasen,\n    pää aseta pälkähäsen!\"\n\nLippo viskasi paalikalla tiaista ja sanoi: \"Mitä, herjä, siinä vielä\nvinguttelet?\" Teki sukset kaikilla keinoin koristetut, ja miten vain\nparhain sai, ja vei Tapiolle. Tapio koetteli suksia, vaan sanoi kohta:\n\"Eivät ole sukset pätevät minulle.\" Lippopa toisena päivänä niin ikään\nmeni suksien teentään. Taas tiainen siellä istuu, puun oksalta laulaa:\n\n    \"Tii tii tiainen,\n    vati kuti varpunen:\n    pane oksa olkahasen,\n    pää aseta pälkähäsen!\"\n\n\"Jokos sinäkin olet tässä taas pakisemassa!\" sanoi Lippo vihoissansa ja\nheitti tiaista lastulla. Ei ymmärtänyt sen tiaisen sanan jälkeen laatia,\nvaan teki kuten meidänkin sukset ja toi ne Tapiolle. \"Eivät nämä ole\nminun sukseni\", sanoi taas Tapio. No, siitä kun kolmantena päivänä vielä\nmetsään meni, ja tiainen taas tuli laulamaan:\n\n    \"Tii tii tiainen,\n    vati kuti varpunen:\n    pane oksa olkahasen,\n    pää aseta pälkähäsen!\"\n\nAjatteli Lippo: \"Jahka teen kuten käskee, eihän tuo turhaan käyne\nlaulamassa!\" Jättikin hyvän vekaran suksen alle olkaaseen, sen päähän\natutti pälkään, ja vei sukset Tapiolle. \"Ka, nämähän ovat minun\nsukseni!\" sanoi Tapio, kun koetteli, \"nyt pääset pois kotiisi.\" Läksi\nsaattamaan Lippoa ja sanoi: \"Kun nyt edellä hiihdän seuraa sinä minun\njälkiäni ja jää siihen yöksi, jossa aina somman sijan näet; mutta tee\nmaja tarkka, jott'eivät taivaan tähdet lävitse paista.\" Siitä kun läksi\nTapio edellä hiihtämään, oksat hänen suksissansa pistivät jäljen, ja\nniitä jälkiä myöten hiihti Lippo naisensa ja lapsensa keralla perästä.\nVasta iltasella näkyi ensimmäinen somman sija, ja siinä oli hirvi\npaistettuna iltaseksi. Tekivät majan siihen havuista hyvän, katon ylen\ntarkan laativat päälle ja vetivät ahkion, jossa lapsi oli, sisään. Siinä\nlepäsivät yön, niin läksivät aamulla taaskin hiihtämään ja hirven lihaa\nottivat evääksi kerallensa. Vasta iltasella taas somman sijan toisen\nlöysivät, jossa oli petra tapettu ja paistettu. Taas havumajan laativat\nylen tarkan ja ahkion lapsen keralla sisään vetivät. Yötä siinä\nlevättyänsä läksivät aamulla taas edellensä ja iltasella vasta kolmannen\nsomman sijan löysivät, niin siinä metso oli iltaruoaksi paistettu hyvin.\n\"Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu\", sanoi\nLippo. Majan vain harvan laativat ja ahkion lapsen keralla sisään\npanivat. Ruvettiin makaamaan sitten, niin taivas kajostui yöllä, ja\ntähdet taivaalta rupesivat paistamaan heidän päällensä, kun se maja niin\nharva oli. Nousi aamulla Lippo makaamasta, niin naista ei niin kussa\nole; meni ulos katsomaan, vaan suksen jälkiä ei niin kunne ollut. Ei\ntiedä nyt Lippo, kunne mennä, kun suksen latua ei näy; istuu siinä\nlapsensa keralla majan edessä, katselee, niin hirvi juoksee sivuitse,\nmyhöttelee. Muuta ei näkynyt, ilta jo tuli, ja Lipon täytyi siihen yöksi\njäämän. Aamulla taas metso paistettu oli, ja hirvi taas juoksee\nmyhöttelee sivuitse. Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli\nhavumajassansa; metso joka aamuna aina oli heille paistettuna, ja hirvi\njoka päivänä sivuitse siitä juoksenteli. Kasvoipa lapsikin suuremmaksi,\nsiitä tuli poika ylen tolkukas, niin käski isänsä pillin semmoisen\nlaatia, niin he pillistä siitä katsoisivat, onko koti loittona. Lippo\njoutessansa tekikin pillin moisen pojallensa, ja se kun katsoi pillistä\nvain, sanoi heti: \"Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon\naitavieressä.\" Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa\nkotiinsa. Siitä se on Lapin alku lähtenyt siitä pojasta. -- Sen pituinen\nse tarina.\n\n\n\n\nMETSÄN POIKA\n\n\nMIKKO METSOLAINEN\n\nOli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään\nrikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli\nparas sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä\nja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä\noli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä\nelämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi\nkohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko\nMetsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja\nvei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä\nmieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies\nuljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä\ntuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun\ntyöllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan\nmoisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja\nhänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa.\nMietti tuosta isä mielessänsä: \"Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on.\"\nPäätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta\nolisi, ja sanoi: \"Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula\nkultaa, seula hopeata!\" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan,\ntuli kuninkaaseen ja sanoi: \"Maksapa taattoni velka!\" -- \"Eihän minulla\nole mitään velkaa\", sanoi kuningas vihaisesti, \"mikä sinä olet velkoja?\"\nMutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: \"Maksa pois, mikä maksettava on!\" Siitä\nkuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme\nsataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko\nMetsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat\nmaassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: \"Etkös maksa taattoni velkaa?\"\nKuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa\nsotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein\ntyönsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan,\nvaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa,\nseula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi\ntaatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi,\nja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota\nvaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan.\nMikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee\nsinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on\nsättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. \"Oletpa sinä väkevä mies\", sanoi\nMikko. \"En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on\", vastasi\nongittaja. \"Tässäpä se onkin!\" virkkoi siihen Mikko. \"No, kun olet\ntässä\", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, \"niin emmekö lähde yhteen\nseuraan?\" -- \"Ka, lähkäämme vain!\" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä\nmatkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas\nmies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. \"Oletpa sinä väkevä\", sanoi\nMikko, \"kun kahta kalliota yhteen loukutat.\" -- \"En minä väkevä ole\",\nsanoi vuorenloukuttaja, \"Mikko Metsolainen väkevä on.\" Mikko silloin\nilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken\nkuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua,\nkukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten\nvartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa\nnälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin\nsieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja\nrupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää\nsiinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi\nsieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja\nsanoi: \"Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!\" --\n\"On tälle parempiakin syöjiä\", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan\ntämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän\nvälillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan\nvatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa\nkeittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa\nsanoen: \"Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka.\"\nMitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa\nmitään.\n\nTapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies,\nvuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin\nongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään.\nTullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: \"Rokka\nrojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka.\"\nVuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No,\ntapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi\nkolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo\nrokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren\nloukosta, lähestyi häntä ja sanoi: \"Annapa, poikarukka, tämä rokka minun\nryypätäkseni!\" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan\nsanoi karsaasti: \"On tälle parempiakin syöjiä.\" Siitä suuttui jo akka ja\nrupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi\nkallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin\nsyömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä\nainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on\njo kadonnut. \"Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon\", sanoi\nMikko, \"vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin\nsaavutan!\" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti\nremeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan.\n\"Laskekaa vain\", sanoi Mikko toisille, \"konsa minä nykinen, silloin\nnostakaa ylös!\" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa\nsiellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko\nMetsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja\nsiihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy\nperhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa\nnöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: \"Oi vieraan\nmaan mies, kun sinä tänne tulit -- annahan maammoni tulee, se tappaa\nsinut.\" -- \"Ei hän jaksa tappaa\", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti.\nVaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu,\nneuvoi häntä ja sanoi: \"Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se\non väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä\naltaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken\nsinä hänet voitat.\" Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se\nsamainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi\nheti häneen käsin ja sanoi: \"Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan,\nkyllä täältä lähdet!\" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin\npyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan\nluokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas\nkoettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli\npolvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan\nja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli\ntoraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo\nsiihen paikkaan sanoen: \"Ethän nyt enää vironne!\"\n\nSiitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin\npohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen\ntytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä\nvetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja\nhyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko\nMetsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan.\nSiellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi\nsille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi\nja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko\nMetsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: \"Mikä se\non, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?\" --\n\"Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava\", sanoi leskiakka, \"sitä\npuoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa.\" Läksi Mikko silloin\nmiekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä\npelastamaan. Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa\nvuottelee. Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja\nsanoo: \"Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle,\nkonsa nousee käärme merestä ottamaan!\" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä\nja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan,\nherätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: \"Jo tulee kolmipäinen käärme\nottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!\" Mikko Metsolainen\nsilloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi:\n\"Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!\" Käärme kohta kääntyi sitä\nkatsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki. Tyttö sillä\ntavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille\ntakaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin\nsaatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa\ntoinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä\nkuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja\ntuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas.\n\"Kaiveles, tyttö, päätäni\", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata,\n\"konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!\" Tytölle hyvä mieli:\n\"Tämähän tämä on eilinen mies!\" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja\nMikko uinahti tytön polville. Kohta näki tyttö kuitenkin veden\nlensahtelevan ja huusi äkkiä: \"Jo tulee!\" Mikko Metsolainen kavahti\nsiitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: \"Katsopa, kun\npääsi aurinkona merellä vieree!\" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä\nyksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi\nhäneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa\nluokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen\nkiirehti kotiinsa.\n\nTuli kolmas päivä. Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään,\nniin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan:\n\"Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?\" -- \"Se tulee\nvielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan\",\nsanoi maammo, \"kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu,\nvaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla\nviimeinkin.\" Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin\nmeni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä\nkaivelemaan. Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa,\nsuostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko\nMetsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan,\nkun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: \"Jo\ntulee!\" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja\nkiljaisi: \"Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!\"\nNo, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa\nkarsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan.\nTästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella\nmerkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko\nMetsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä\ntiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja\ntyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot,\njoihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten\nkuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi\nhänen nähdäksensä. Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee\nvuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä,\nkun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: \"Mittyinen se\nonkaan sinun pelastajasi!\" Mikko Metsolainen näet heittihe\nvihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan\ntyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: \"Tässäpä\ntämä onkin minun pelastajani!\" -- \"No, sinulle en saata muuta palkintoa\nantaa kuin tämän tyttäreni\", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko\nMetsolaista. Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen\ntulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. \"No, sinua ei sinne saada muuten\",\nsanoi kuningas, \"kun ei pantane vaakalinnun selkään.\" Mikko Metsolainen,\njonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski\nvaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka\nsöi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan. Sille kun\nnousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi\ntaivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: \"Joko meri suurelta näyttää\nsilmästäsi?\" -- \"Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta\", sanoi\nMikko. Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina\nmeren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: \"Säikähditkö?\" --\n\"Kyllä säikähdin\", vastasi Mikko, \"jos olisi poikki leikattu, ei olisi\nverta saatu.\" -- \"Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa,\nja vasama meni tuosta kupeitseni\", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä,\nnosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: \"Joko nyt isolta meri\nnäyttää silmästäsi?\" -- \"Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta\",\nsanoi Mikko. Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden\npintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä\ntakaisin pankkansa alle ja sanoi: \"Säikähditkös nyt hyvin?\" --\n\"Säikähdin!\" sanoi Mikko, \"jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei\nsittenkään olisi verta saatu.\" -- \"Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen\nkerran ammuttiin\", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi\nkolmannen kerran taivaalle kysyen: \"Näyttääkös nyt isolta meri?\" -- \"Ei\nnäytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain\", sanoi Mikko Metsolainen ja\nvapisi. Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä\njo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja\nvei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: \"Syö,\nlepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!\" Hän kun oli\nnälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan\nkäsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli\nlähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan\nvaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan.\nSiitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne\nrepi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan\nrautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen\npääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa\nvuottaa oven takana. Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne\nvaristetuksi ja sanoo ulkona olijalle: \"Pane suusi auki, silmäsi kiinni,\nniin minä paiskaan miehen kulkkuusi!\" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen\nheti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut\nenää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen\nhädästänsä ja meni siitä kotiinsa. No, ne toiset miehet, se\nvuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei\nruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta\njäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset\npohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen\nvedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille\nongittajalle: \"Mene, käy se vasama!\" Veti siitä toisen kerran, ampui\ntaas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: \"Mene, käy se vasama!\" He\nmenivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä. Vaan Mikko Metsolainen sai\nsiitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. -- Sen pituinen se.\n\n\nMIKKO MIEHELÄINEN\n\nMies päivän oli metsää käynyt ja läksi synkkiä saloja kotiinsa\nkulkemaan. Siellä tuli Tapiotar äkkiä häntä vastaan ja sanoi: \"Lähtenet\nminun kerallani, en tapa sinua, vaan et hyvällä lähtene, tapan\npaikalla.\" Säikähtäen Tapiottaren puhetta, kun niin kovan ehdon pani\neteen, ei tohtinut mies vastustella, vaan täytyi lähteä Tapiottaren\nkeralla kulkemaan. Käytiin sitten hyvän aikaa synkkää metsää yhtenä,\nkunne päästiin jo Tapiolaan, niin vei Tapiotar miehen kotiinsa ja sanoi:\n\"Tässä saat nyt isännöidä kuten ikään mielesi laatinee, kun vain minulle\nuskollinen olet; vaan jos petolliseksi ruvennet, että koetat luotani\npaeta, niin paikalla sinut hengeltä panen.\"\n\nMies kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, suostui Tapiottaren tuumaan\nja otti hänet naiseksensa. Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo\nkohtuutui Tapiotar ja teki pojan, jolle pantiin Mikko Mieheläinen\nnimeksi. Se kun kasvaa suuremmaksi, tulee hänestä mies vahva ja väkevä,\nettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Ovatpa leivät heillä sitten\nlopella kerran, niin menee Tapiotar syömistä saamaan ja sanoo\nlähtiessänsä: \"Liikkua ei pidä poikessa ollessani pirtistä kunnekaan,\nmuistakaa se!\" Toiset lupasivat kotona pysyäksensä; vaan tuskin\nennättikään Tapiotar talon tienoolta, niin tuli jo Mikko isänsä puheelle\nja sanoi: \"Himottaa, taattoseni, omaa maata nähdä, lähtekäämme tästä\nsinun kotimaitasi katselemaan!\" -- \"Oi poikaseni!\" sanoi isä, \"himottaa\nminuakin entistä kotiani nähdä; vaan muista äitisi mitä sanoi, kun\nkielsi meitä pirtistä minnekään menemästä.\" Mikko ei huolinut siitä,\nvaan houkutteli yhä isäänsä, kunne mieltyi hänkin viimein poikansa\ntuumaan, ja läksivät yhtenä pakenemaan. Vaan eipä kaukaa, kun palasi jo\nTapiotar syömisen hausta kotiinsa, ja kun ei pirtissä keksinyt ketään,\nniin arvasi heti asian ja läksi pakenijoita tavoittamaan. Vähän matkan\npäästä yhdyttikin jo miehensä ja poikansa tietä astumassa, niin hyppäsi,\nkavahti eteen ja kysyi vihaisesti: \"Minkätähden pakoon läksitte, enkö\nminä teitä kieltänyt?\" Siitä isä hätäytyi niin pahanpäiväiseksi, ettei\ntainnut virkkaa mitään, vaan Mikko astui rohkeasti Tapiottarelle vastaan\nja kiljaisi hänelle: \"Tie auki!\" Suuttuipa siitä Tapiotar, että tarttui\npoikaansa käsin; vaan Mikko ei suvainnut sitä, vaan iski häntä aitaa\nvasten, että tuosta luu, tuosta nahka emolta pakosi, ja läksi taattonsa\nkeralla edelle kulkemaan.\n\nPääsivät siitä jo omaan maahansa, ja isä poikinensa rupeaa kodissansa\nelämään niinkuin muinoinkin. Mikko miehistyy yhä ja tulee aikoja myöten\naina väkevämmäksi, että oli jo viimein voimaa liiaksikin. Kerran muka\nlähtee mierolla käymään ja menee siellä muiden poikien, tyttöjen keralla\nkisaan. Ruvetaan siinä nyt koppiselle, niin Mikkokin pääsee vuorollansa\nkoppia heittämään, ja kun iskee sillä neitiä, neitiseltä samassa käsi\nkatkenee, ja rahvas käypi valittamaan isälle: \"Hävitä poikasi ääreen,\ntappaa lapsemme kaikki!\" Taatto siitä nuhtelee poikaansa ja sanoo:\n\"Miksi, poikaseni, semmoisia laadit? Varoita itseäsi!\" -- \"Asun mukaan\nminä koppia olin heittävinäni\", vastasi Mikko, \"vaan taisi vahingossa\nkovanlaisesti käydä.\" Isä silloin mietti mielessänsä: \"Pitää\nlaittaakseni poika työhön, jott'ei jouda vasta pahaa laatimaan\", ja\nsanoi samassa hänelle: \"Menepä, poikaseni, tuo muudan kuorma puita\nmetsästä, millä kylyä lämmitämme!\" -- \"Väleen tuo on tehty\", sanoi\nMikko, \"vaan onko rekeä ja länkiä kussa, taattoseni?\" -- \"On\", sanoi\nisä, ja reen sekä länget antoi pojallensa. Hän silloin niine kaluinensa\nläksi puuhun ja meni parhaaseen hongikkoon. Sielläpä metsän eläjät\ntunsivat hänet ja rupesivat päälle tulemaan; vaan Mikkokaan ei ollut\npeloissansa, mutta rupesi riehkimään, tappamaan heitä. Siitä tuli metsän\neläjille hätä, ja alkoivat rukoilla häntä: \"Elä, poikaseni, meitä tapa,\nme sinulle hyvää laadimme!\" -- \"No, jääkäähän sitten eloon, kunhan\nmoniahta puukuormani kotiin vetää\", sanoi Mikko Mieheläinen, valitsi\nmetsän eläjistä parhaimman ja valjasti rekeensä. Kaasi sitten suuren\nhongan metsästä, jonka väänsi rekeen oksinensa, ja ajoi metsän eläjällä\nkotiinsa, jossa kavahti heti reeltä ja huusi isällensä: \"Tässä,\ntaattoseni, puuta, tässä hevonen sinulle!\" -- \"Maltoit, poikaseni,\nsaada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä hevosta\", vastasi isä.\n\nOli aikaa vähäsen, niin läksi Mikko mierolle taas kisaan ja toisten\npoikien, tytärten keralla rupesi koppiselle. Mitäs ollakaan; kun lykkäsi\nkopin menemään, se puuttui neitiselle jalkaan, ja jalka samassa katkeni.\nTuli rahvas sitä taas isälle valittamaan ja sanoi: \"Hävitä poikasi\nääreen, kaiken rahvaan ruhtoo äijällä voimallansa.\" Isä kyllä paheksi\npoikansa tekoja, vaan kun ei siihen muuta voinut, arveli hänelle taas\njotakin tekemistä ja sanoi: \"Menepä, Mikko, tuolta lammista kalaa pyydä,\nettä saisin kerran vielä kalakeittoa maistaa.\" -- \"No, annahan,\ntaattoseni, hevoskulu tallista, millä minä kalat kotiin tuon, niin kyllä\nkalan syönnille kohta pääsemme\", vastasi Mikko. Isä silloin hevosen\ntoimitti pojallensa, ja Mikko läksi kalastamaan, onkisiimasensa vain\nkeralla. Tulipa lammin rantaan, niin hongan katkaisi vavaksi ja sai\nrannalta onkimaan. Onki siinä, onki, niin kiepsahti vetehinen onkeen, ja\nMikko vetäisi hänet maalle, jossa rupesi onkivavalla hengettä lyömään.\nVaan vetehinen alkoi rukoilla häntä ja sanoi surkeasti: \"Elä, mies\nkulta, tapa, minä sinulle hyvää laadin!\" -- \"No, kun kuormallisen kalaa\nlammista tuonet, että kalakeiton saan taatolleni, niin heitän eloon\",\nsanoi Mikko vetehiselle ja samassa päästikin hänet, onki suussa, lampiin\ntakaisin. Vetehinen toi sieltä hänelle takallisen kaloja ja kantoi\nrannalle; vaan Mikko nosteli takkaa ja sanoi: \"Tuo vielä toinen takka,\ntäss' ei ole miehen kuormaa!\" Vetehinen silloin uudestansa upposi\nlampiin ja väänsi kohta toisen kalatakan rannalle. \"No, nyt on kyllä!\"\nvirkkoi Mikko vetehiselle, \"lähdes nyt kalakuormaa kotiini kantamaan!\"\nVetehisen täytyi nyt lähteä niitä kalatakkoja kantamaan, ja tulivat\nyhtenä Mikon kotiin. Tultuansa taattonsa kuulumille huusi jo Mikko\nhänelle vastaan: \"Täss' on nyt, taattoseni, kalaa, tässä emännyt\nemännöimään!\" Isä, joka näki poikansa saaliin, sanoi siihen: \"Maltoit,\npoikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä emännyttä!\"\n\nEletäänhän aikaa taas vähäsen, niin Mikko kolmannen kerran lähtee\nmierolle kisaan ja muiden nuorten keralla rupeaa koppiselle. Vaan\nmitenkäs kävikään; kun iski neitiä kopilla, koppi puuttui neitiselle\nkylkeen, ja kylki väärään meni. Siitä rahvas taas käypi valittamaan\nisälle ja sanoo: \"Hävitä jo poikasi ääreen, kaiken rahvaan pilkkoo\näijällä voimallansa.\" Siitäkös taas isälle huolta oli pojastansa, miten\nmuka estäisi häntä pahaa laatimasta. Viimein kauan arveltuansa päätti\nlähettää hänet pitkälle matkalle pois kotoansa ja sanoi: \"Varjakaiselta\nkuninkaalta kaksi tynnyriä rahaa velkaa on otettavaa kolmannen vuoden\najasta, lähdepä, poikaseni, niitä rahoja perimään.\" Mikko oli siihen\nvalmis ja suorisi matkaamaan. Metsän eläjän pisti aisoihin, itse istui\nkorjaan ja vetehisen pani ohjilliseksi. Sillä tavoin matkasi sitten nuo\najat, nämä päivät, kunne tuli Varjakanmaahan ja lähestyi jo kuninkaan\nkotia, niin ajoi jyrähytti sitä vaahkua pihaan, että rupesivat palatit\nliikkumaan. Säikähtipä Varjakainen kuningas sitä peläten palattiensa\nkaatuvan ja sanoi orjillensa: \"Käykää tiedustamassa, matkaaja mitä\npakisee, ja antakaa, mitä pyytää, että lähtee edellensä.\" Orjat\nkävivätkin heti Mikon puheille ja nähtyänsä, mittyinen hänellä oli sekä\nhevonen että ohjillinen, säikähtivät vielä pahemmin ja kysyivät\npeloissansa: \"Mitä vieraalle pitää?\" -- \"Olisipahan kaksi tynnyriä\nhopeita kuninkaaltanne perittävää\", vastasi Mikko rohkeasti. Muistaen\nisäntänsä käskyn kantoivat orjat rahatynnyrit epäilemättä esiin, ja\nMikko Mieheläinen nosti ne rekeensä ja läksi ajaa karettelemaan\nkotiinsa. Omaan pihaan päästyänsä riisui sitten metsän eläjän valjaista\nja ajoi pois metsään, mutta vetehisen päästi lampiin takaisin ja itse\nkävi taattonsa puheelle ja sanoi: \"Täss' on nyt, taattoseni, rahat,\njoita panit Varjakanmaalta hakemaan, -- ota!\" Mitäs olikaan isällä\nsiihen virkkamista? Olisi kyllä suonut poikansa sille matkalle\njääneenkin; vaan hyvät olivat mielestänsä rahatkin, ja täytyi kiittää\nMikkoa jaloksi, kun niin sukkelaan asiansa toimeen sai.\n\nKauaksi ei isälle pojastansa vastusta ollutkaan. Muutaman ajan päästä\nkävi Mikosta kodissa eläminen ikäväksi, eikä tehnyt enää mielensä\nkisaankaan sen kovemmin lähteä, kun siellä niin pahasti aina kävi, niin\ntuli isänsä puheelle ja sanoi: \"Ompele, taattoseni, minulle salkku,\nmieleni laatii maailmaa katselemaan.\" Sepä oli isänkin mieleen, joka\nkohta ompeli nahkaisen salkun ja antoi pojallensa. Salkku selässä läksi\nsitten Mikko Mieheläinen matkaamaan ja kulki maita kauan, kunne kohtasi\nkorkean vaaran, jonka harjulla oli poika, joka kahta kalliota yhteen\njylkytti. Se kallionjylkyttäjä kun keksi Mikon vaaraa lähestyvän,\ntervehtii häntä heti ja sanoo: \"Terve, Mikko Mieheläinen! Ota minua\ntoveriksesi!\" -- \"Tule vain, koska niin vahvalta mieheltä näytät,\nparempi on kahden kulkeaksemme\", sanoi Mikko Mieheläinen, ja\nkallionjylkyttäjä laskeusi vaaralta ja läksi hänen kerallansa\nmatkaamaan. Kulkivat siitä vähän matkaa yhtenä, niin näkivät pojan, joka\nkahta jokea kämmenillänsä yhteen talusi, ja menivät luokse.\nJokientaluttaja taukoaa heti työstänsä ja sanoo Mikolle: \"Terve, Mikko\nMieheläinen! Etkö ottaisi minua toveriksesi?\" -- \"Lähde vain keralla,\nkun mielesi tehnee, hyvä on toveri matkalla\", vastasi Mikko Mieheläinen,\nja läksivät kolmen miehen siitä astumaan. Kotvasen matkaa kuljettuansa\ntulivat synkkään metsään, josta etäältä näkyi heidän silmiinsä niinkuin\nhuone ikään olisi ollut, ja kun pääsivät likemmäksi, siellä olikin\nasunto moinen, linnaksi pieni, pirtiksi suuri. Pihaan tultua näkivät\ntanhuen olevan mahoja täynnä, niin luulivat talonkin asutuksi ja menivät\npirttiin; vaan siellä ei ollutkaan ketään, ihan oli autiona pirtti.\nPojille kun oli kävellessä tullut väsymys ja nälkä, heittäysivät\npirttiin levähtämään pitäen keskenänsä tuumaa, mistä rupeaisivat ruokaa\nsaamaan. Puhui silloin Mikko Mieheläinen toisille: \"Pirtti kun on\nautiona, vaan tanhut mahoja täynnä, ei tule ruoasta puutetta, josko\npidot vielä laatisimme, -- tappakaamme muudan maho tanhuelta!\" Sepä\nneuvo oli toistenkin mieleen, ja menivät heti tanhuelle, josta valittiin\nparhain maho ja iskettiin kuoliaaksi. Vuorenjylkyttäjä jätettiin sitten\nmahoa ruoaksi laittamaan, vaan toiset kaksi menivät metsään halkoja\nleikkaamaan. Sepä olikin Syöjättären asunto, joka oli siellä metsässä,\nniin tulee Syöjätär kotiinsa ja löytää pirtissä pojan mahoa keittämässä.\nSiitä ärjäisee keittäjälle: \"Vai tulit sinä, raatoniekka, tähän minun\npirttiini polttamaan, kärventämään!\" Tarttuu poikaan käsin, nostaa\ntoisella kädellänsä salpamen ja toisella panee häneltä pään sen alle\nloukkuun. Sitten menee hän keittoa katsomaan, kahmuaa lihat kaikki\nvatsaansa ja lähtee ääreen.\n\nPoika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa\nviimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja\nkeittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu\ntovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat\nnälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista\nrokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: \"Minkätähden tämä rokka niin\nlaiha on? Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!\" -- \"Tämä pirtti\nvanha on\", sanoi kallionjylkyttäjä, \"niin liikahteli keittäessäni, että\nrokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka\nhyvä.\" No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat\nsen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho\ntaaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset\nkaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin. Mitäs ollakaan; pojan\nsiellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: \"Jokos\ntaas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!\"\nTarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton\nsöi vatsaansa ja meni tiehensä.\n\nPääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet,\nmitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa\nrokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin\nruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat:\n\"Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!\"\nMutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: \"Pirtti\nliikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun\nkeitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä.\" Mitäs siihen, elettiin se päivä\ntaas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli\nmiehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena\npäivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä\nMikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan.\nKeittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan\nkiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa,\nmillä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin,\njonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä\nkanteleella soittamaan. Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja\närjäisi heti hänelle: \"Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun\npirttiini remuamaan!\" -- \"No, hiljempää, hiljempää, akkaseni\", sanoi\nMikko Mieheläinen, \"minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia\nkussa?\" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa:\n\"Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!\" Vaan Mikko\nMieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen\ntammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa. Sitten keitti hän\nrauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin\nmetsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko\nMieheläinen tovereiltansa: \"Hyväkö on rokka nykyinen?\" -- \"Ka, hyvä on!\"\nsanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi\nsyömästä, kohensi allasta ja sanoi: \"Täss' on nyt pirtinliikuttaja!\nMiksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan\nlähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä.\" Toiset\nolivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät\nMikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät\nmetsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään.\n\"Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on\", sanoi Mikko\nMieheläinen, \"vaan millä me sen pohjaan pääsemme?\" Asiata vähän\narveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: \"Onhan meillä ne\nkolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme,\nlaatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!\" Se keino oli\nMikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin\nnahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka\nlaskeaksensa kätkyttä hautaan. Kun oli se heidän laitoksensa valmis,\nkysyi Mikko toisilta: \"Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?\" -- \"Istu\nsinä, Mikko Mieheläinen\", sanoivat toverit, \"me väettömät miehet, mitä\npannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme.\" -- \"No, sitähän tuo on\",\nsanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan\nhäntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko\nMieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo\nviimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen\nnäkemättömät seudut. Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin\nylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko\nMieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on\nylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka\n\n    kultakangasta kutoopi,\n    hopeaista helkyttääpi;\n    kädet kultaiset kalvosista,\n    jalat hopeiset polvista,\n    päivyt paistaa päälaelta,\n    kuutamaiset kulmaluilta,\n    otavaiset olkapäiltä,\n    tähdet taivon hartioilta,\n    seitsentähtinen selältä.\n\nNeiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: \"Oi vieraan maan mies,\nmiten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa\nsinut.\" -- \"En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten\npelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan\", sanoi Mikko\nMieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä\nsinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se\nhänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti\nvaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven. Mutta kohta\ntuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: \"Kunne sinä\npojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa\nkerallani tappeluun!\" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen,\nvaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen\ntora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä\nmeni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja\nsuorisivat ylämaailmoille lähtemään. Mitä oli neitisen kodissa tavarata,\neloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja\nkantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä\ntavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista\nnostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne\naikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat. Solui kätkyt\ntaas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi\nMikko Mieheläinen naisellensa: \"Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen,\nettä pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani.\" Istui\nneitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin\ntakaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen. Saivat\ntoverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa,\nniin puhui nostaessa toinen toisellensa: \"Mikko Mieheläinen jos pääsee\nhaudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää\nmeitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme\ntavarat kaikki!\" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa\nkatkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen\npuolitiestä hautaa kirposi alas.\n\nMitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa\nastumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä\nluoksensa: \"Tules tänne, lintuseni!\" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti\nja sanoo: \"Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?\" -- \"Sitä\ntuumailen, miten kotiini pääsisin\", vastasi Mikko, \"saata, lintuseni,\nminut omalle maalleni!\" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti\nselkäänsä Mikon ja läksi lentämään. Lensi, lensi matkojansa, kunne toi\nMikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä\noli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: \"Joko tunnet\nmaata, kussa olet?\" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee\njo paikan ja sanoo: \"Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia\ntuomastasi!\" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon\nuudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli\nmolemmat toverinsa jättänyt. Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun\nhaudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki\nkallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän.\n\"Ota elot! Anna neiti!\" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet\nosiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen\nsilloin lähestyi heitä ja sanoi: \"Terve, toverini! Tässä te olette,\ntässä minäkin!\" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella\nkädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: \"Menkää, veikkoseni,\nkukali minä, sikäli tekin kävelkää!\" He samassa tuiskahtivat maan alle\npäällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko\nMieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla\nsiihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella\nrikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään. Jossa kului heidän elinaikansa\nhupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nHIIDEN LAIVA\n\n\nOli muinoin metsämies. Se meni metsälle, jousi keralla, ja käveli metsää\nkauan, niin yhtyi Hiiden vuoreen. Hiitolaisilta olivat vanhemmat\nkuolleet, ja heitä oli suuri joukko perillisiä. Heillä oli ylen paljon\nhyvyyttä, kultalusikkaa, kulta-astiata siinä vuoren päällä, ja joka\nmiehellä oli kultavaunut, ja kultalaiva oli kaikille yhteinen, joka\nkulki halki maailman itseksensä, kun vain laivaan nousi. He kun näkivät\nsen metsämiehen jousi olalla lähestyvän, huusivat heti: \"Tule, hyvä\nmies, meille rahan ja hyvän sanan edestä jakamaan nämä tavarat!\" Hän\ntuli siihen heidän luoksensa ja kysyi: \"Mitenkä nämä saadaan nämä\nkultavaunut ja kultalaiva itsestänsä juoksemaan?\" No, he siitä neuvoivat\nmiehelle: \"Kun nousee ylävivulle, ja alavivulle jalallansa polkee, no,\nsitten juoksevat vaunut ja laiva itsestänsä.\" Mies kun sai taian tietää,\nhänellä oli jousi veteessä, niin ampui kerran ja huusi: \"Etsikää,\nmiehet, se pulikka, joka jousestani läksi; ken ennen tavoittanee, sille\nkultavaunut ja laiva osaksi!\" Hiitolaiset silloin läksivät hyppäämään\nsitä vasamaa tavoittaaksensa ja menivät, jott'ei näkynyt ei kuulunut.\nMies vaikka näki, että jo menivät, ajatteli kuitenkin: \"Ehkä tulevat\nsieltä tavaroillensa takaisin.\" Mätti kaikki hyvyyden yli kynnyksestä\nlaivaan, veti kaikki ne kultavaunut sekä muut rikkaudet siihen ja nousi\nitsekin laivaan, kohosi ylävivulle ja polki jalallansa alavipua. Alas\nsiitä laiva hypätä maalla ja merellä, kunne hyppäsi kuninkaan linnan\neteen ja siihen seisahtui. Päätyipä kuninkaan tytär linnan portailla\nistumaan. Se kun keksi kultalaivan, niin sormellansa pyörittää ja sanoo:\n\"Tuossapahan on ylimmäinen keisari tämän maan päällä tuossa\nkultalaivassa kulkemassa. Ottakaa, keisarikulta, minut laivaanne, minä\nrupean teille morsiameksi!\" Mies avasi laivansa oven auki, kun kuuli\nsen, ja sanoi: \"Kuninkaallinen herttua! Minä olen vain talonpojan\npalvelija, en minä kelpaa teidän jalkojannekaan riisumaan, on teille\nkuninkaitakin.\" No, tytär vaikka kuuli, jotta talonpojan palvelija se\nonkin, pyrki vain uudestansa ja sanoi: \"Ottakaa vain! Minä rupean teille\nmorsiameksi.\" Mutta toinen sanoi: \"Te, näen mä, pilkkaatte minua vain,\nonhan teille kuninkaitakin.\" Kuninkaan tytär silloin kannatti sinne\nlaivaan ruokaa sekä juomaa kaikenmoista sen miehen syödä, ja\nherrasvaatteet, hatut, saappaat kaikki; vaan ne jäivät lattialle läjään,\nse ei tohtinut käteensäkään ottaa niitä mies. Tytär sillävälin kävelee\nsiinä laivan edessä pahoilla mielin kahdakäsin, kun ei mies ottanut\nhäntä. Mies katsoo viikon aikaa sitä, niin näkee, että apea tämän on\nmielestä, ja sanoo viimeinkin: \"No, kun tahtonette, herttuakulta,\ntalonpojan palvelijan kanssa kauppaan ruveta, niin nouskaa laivaan!\" No,\nhän nousi siitä laivaan. Mutta mies lankesi polvillensa ja kysyi:\n\"Minnekä me nyt, herttuakulta, tämän hyvän laivan keralla menemme?\" Hän\nvastasi, se kuninkaan tytär: \"Menkäämme meren keskelle, siinä on saari\nkymmentä virstaa pitkä, joka on marjaa täynnä ja hedelmää maata myöten\nryöhyttää.\" No, laiva pantiin liikkeelle; se juoksi keskelle saarta ja\nasettui siihen. Mies sitten läksi marjan mätäntään, vaan kun maisteli\nmarjasia, nukkui siihen, rupesi maata ruojottamaan eikä saanut yhtään\nmarjaa laivaan. Viimeiseltä suuttui jo kuninkaan herttua: \"Joudat\",\nsanoi, \"kuolla siihen saareen, talonpojan palvelijakuojus, minä käännän\nlaivan ja lähden kotiin.\" Kääntikin laivan ja meni kotiinsa, vaan mies\njäi maata ruojottamaan siihen. No, sitten hän viimeisellä havaitsi siitä\nmakuukseltansa kuitenkin, vaan laivaa ei näkynyt ei kuulunut; sinne\nmenivät ne kehnojen antamat tavarat ja muut, lompukka rahaa vain jäi\nmiehelle. Hänellä nälkä semmoinen verinen mahassa, eikä ole mitä syödä.\nMenee siitä yhden marjapuunpehkon juureen, mätti vasemman lakkarinsa\nmarjaa täyteen ja sitten pisti yhden marjan suuhunsakin, söi sen,\nritusteli. Nämäpä olivatkin pahoja marjoja, tästä kasvoi hänelle sarvet,\nsemmoiset häkylät päähän, jott'ei niskat jaksaneet kannattaa. Siitäkös\nhänelle tuska. \"Hyvä olisi\", sanoi, \"muuten vielä ollut, nälkä vaikka on\nsemmoinen, vaan nämä häkylät kun vielä kasvoivat päähäni. Laivalaisia\njos mitä tulee, niin minut vielä metsän petona ammutaan tänne saareen!\"\nMeni sitten toisen marjapuunpehkon ääreen ja mätti siitä oikean\nlakkarinsa täyteen. Pisti yhden marjan suuhunsa taas ja söi sen,\nritusteli. Nepä päätyivät jo hyviä marjoja olemaan, sarvet putosivat\npäästä, eikä tuntunut sijaakaan. Tuli niin kaunis sitten hänestä, ettei\nkoko valtakunnassa ollut niin kaunista. No, hän vuotti siinä, kunneka\nlaivalaisia tulisi -- eihän se meren keskeltä päässyt mihin saaresta --\nja kun näki, että laiva jo nousee ja tuli jo saaren kohtaan, niin\nhuutaa: \"Ottakaa, hyvät ystävät, rahan ja hyvän puheen edestä minut pois\ntäältä saaresta kuolemasta ja saattakaa minut ja neuvokaa kuninkaan\nlinnaan, josta läksinkin laivoineni kulkemaan!\" No, he saattivat hänet\nmaalle ja neuvoivat tien kuninkaan linnaan. Mies siitä sitten meni\nkuninkaan pihaan. Kuninkaalla oli ruokakaivo siinä koreata vettä täynnä\nja tiyris tulppa suussa, niin istuutui kaivon kannelle ja alkoi\nlikajaloillansa kuljutella, liata vettä. Päätyipä kuninkaan ruoantekijä\nlinnan portaille tulemaan. Se kun olisi ollut pahempi mies, olisi\nkiljaissut heti: \"Minkätähden sinä likasit meiltä ruokakaivon? Paha on\ntuota meidän syödä, pahempi vielä kuninkaan ja kuninkaallisen puolison!\"\nOlisi kuningas kuullut, olisi leikkuuttanut kaulan poikki. Vaan tämä oli\nhyvänsävyinen, tyyni mies, meni miehen luo, nykäisi häntä ja sanoi:\n\"Voi, miesrukka, kun likasit meiltä kaivon, paha on meidän syödä, vielä\npahempi kuninkaan ja kuninkaallisen perheen. Kuningas kun saapi tietää,\nse leikkuuttaa pääsi poikki, ja valta olisi minullakin se sinulle\ntehdä.\" Ja valtahan sillä olisi ollutkin. Mies sanoi: \"Elkää,\nherrakulta, virkkako mitään, niin minä neuvon taian semmoisen, että\ntulette niin kauniiksi kuin minäkin olen.\" -- \"No, minä en virka\nmitään\", vastasi ruoantekijä, \"kun sinä semmoisen taian teet minulle.\"\nMies antoi hänelle sitten marjan syödä. Se sen syödä ritusteli, ja\nhänestä tulikin niin kaunis, ettei koko valtakunnassa ollut niin\nkaunista; mutta se talonpojan palvelija pistihe jo siitä piiloon,\netteivät häntä muut näkisi. Se ruoantekijä sillä aikaa laitteli\nkuninkaallisia ruokia linnassa; syötiin, juotiin, rehattiin siinä, kunne\nherettiin jo ruoalta, niin menee se kuninkaan herttua ruoalta päästyänsä\nsen ruokaevestin eteen ja kysyy: \"Mikä teidät teki, evestikulta,\nyht'äkkiä niin kauniiksi?\" Evesti sanoo: \"Oli äkkinäinen mies tuolla\npihamaassa, niin sillä on semmoiset taiat, jotta saapi, jos ketä\ntahtokoon kaunistella, kauniiksi.\" Sanoo siihen se laivansa-viejä-tyttö:\n\"Kunpa minuakin kaunisteleisi, niin minä rupeaisin hänelle morsiameksi.\"\n-- \"Jo se on tainnut mennä\", vastasi ruokaevesti, \"se ei tohtinut silmää\nnäyttää kellekään, pelkäsi äkkinäisessä kaupungissa tapettavan itsensä.\"\nTytär laittoi sanan miehelle: \"Elköön miesrukka mitään pelätkö, kyllä\nminä hänet varjelen, tulkoon äkkinäiseen huoneeseen, minä sinne syötän,\njuotan hänet.\" Poika tulikin, ja pantiin erityiseen huoneeseen. Se\nkuninkaan herttua kantoi sinne ruokaa, juomaa, kaikenlaista herkkua.\nTuli siihen eteen syödessä, juodessa, rupesi puhuttelemaan miestä ja\nsanoi: \"Tehkää minutkin, hyvä mies, niin kauniiksi kuin ruokaevestin\nteitte! Minä rupean teille morsiameksi.\" Toisella äkä sydämessä siitä,\nkun jätti sinne saareen. Syöpi kuitenkin, juopi siinä, sanoo: \"Enhän,\nherttuakulta, minä, talonpoikakuhjus, teille sulhaseksi kelpaa, onhan\nteille kuninkaita!\" -- \"Jos ette muuten usko\", sanoi tytär, ei tuntenut\nhäntä meren keskelle jääneeksi, \"niin minä annan teille kenraalin\nvaatteet ja kultarahaa, kultamaljaa, onhan minulla! Ja minulla on\nkultalaiva ja kultavaunut, ne annan kanssa, kun teette minut kauniiksi.\"\nToinen ajatteli mieltänsä vasten: \"Omanipa ne olisivatkin!\" vaan ei\nvirkkanut mitään. Kuninkaan tytär puheli yhä vain ja sanoi: \"No, minä en\nteitä käsistäni heitä ennenkuin minuakin kaunistelette.\" Mies silloin\nrupesi kaunistelemaan. Tämä viettelys otti marjan vasemmasta\nlakkaristansa, antoi pahoja marjoja kuninkaan tyttärelle syödä ja itse\npistihe siitä piiloon; syönti, juonti jäi siihen. Tyttö kun sen marjan\nsyödä ritusteli, no, sille kasvoi sarvenhäkylät päähän. Kuningas kun\nnäki sarvet tyttärellänsä päässä, koetteli sahoillakin leikkuuttaa; vaan\neiväthän ne sahat pystyneetkään. Pani sitten kaksi sotamiestä, vahvaa,\nsarvia jäljestä kantamaan, että pääsi tyttörukka liikkumaan. Ei muuta\nkuin hätä käsissä, toista hätää metsästä tulee. Pani viimein kuningas\nkuulutuskirjat valtakuntaansa, että jos olisi naimaton mies, joka hänen\ntyttärensä tohtoroisi ja saisi sarvet pois, niin hän panisi sen\nkenraaliksi tyttärensä kanssa yhteen. Tahi jos olisi nainut mies eli\nakka, joka sen parantaisi, niin antaisi hänelle ikuisen hyvyyden.\n\nNo, tähän tulee tohtoria, miestä, akkaa salin täysi, tohtoroidaan\ntytärtä siinä, vaan ei saada sarvia pois. Tuleepa se mieskin sieltä\nrahvaan takaa piilosta, lankeaa kuninkaan eteen polvillensa, sanoo:\n\"Armollinen kuningas, antakaa minäkin ruokin tuota teidän herttuaanne,\njos nuo minä saisin sarvet pois!\" Kuningas sanoi: \"Liekö tuota,\npoikaseni, sinullakaan sitä voimaa, jopa tässä ovat nämä muutkin\nkoetelleet, ovat syöneet, juoneet onneksensa vain!\" Mitäs ollakaan, mies\nmeni poikkeen; oli aikaa poikessa, niin tulee takaisin, sanoo:\n\"Armollinen kuningas, ei näissä ole muissa sarvien saajia, minä ne saan,\nkun koetella antanette.\" -- \"No, kun saanet, poikaseni\", vastasi\nkuningas, \"koettelehan! Sarvet kun ruvennevat tyttäreni päästä\nlähtemään, niin panen sinut ylimmäiseksi kenraalikseni!\" Mies siitä\npuhui kuninkaalle, sanoi: \"Laittakaahan muut parantelijat pois ja\nsotaväki jo iloa tekemään, kyllä minä tyttärenne parannan!\" Heti\nlaitettiin muut kaikki pois, ja sotaväki työnnettiin iloa tekemään; mies\nvain jäi siihen tytärtä korjaamaan, ja palvelijoita käskettiin hänelle\navuksi. Puhui siitä nyt piikatytölle: \"Mene, tyttö, pane risuja saunan\nuuniin, sauna lämpeämään!\" Pojalle sanoi: \"Mene, poikarukka, käy\nmetsästä kolme hienoa, oksatonta pajun varpaa hautumaan, joilla ruokin\nsarvet pois lähtemään!\" No, saivat varvat hautuneiksi, niin piikatytöllä\nhaudotti vastat, saunaan laitatti lämpimät vedet, lessinkipyyhkimet ja\nmuut tarpeet, kuninkaan tyttären vei kylpemään, laittoi piikatytön pois\nsaunasta ja pani oven lukkoon. Sotaväki teki sillä aikaa iloa. Panipa\nsitten kuninkaan tyttären sarvistansa mallatlautoihin riippumaan ja\nalkoi niillä hautuneilla varvuilla kylvettää häntä sanoen: \"Vieläkö\njätätte minut kuolemaan meren keskelle? Vieläkö karkuutatte minun\nhyvyyteni pois? Tässä tämä on teidän sulhasenne, ette nyt enää saa niin\npilkata!\" Kuninkaan tytär rukoilemaan häntä: \"Elkää, miesrukka, lyökö\nminua, en sinä ilmoisna ikänä enää tee mitään pahaa teille!\" Mies antoi\nsitten oikeasta lakkaristansa tytölle marjan, niitä hyviä marjoja; no ne\nläksivät sarvet pois, jott'ei tuntunut sijaakaan, ja tyttö tuli niin\nkauniiksi, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista kuin he olivat.\nNo, siitä he linnoille syömään, juomaan, tanssimaan; poika pantiin\nylimmäiseksi kenraaliksi ja sai sen kuninkaan tyttären itsellensä. --\nSen pituinen se.\n\n\n\n\nTUHKAMO\n\n\nOli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti,\nköyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät\nitkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja\nmenemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä.\nMeni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa,\nrupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta\nkysyivät toiset: \"Mitä sait?\" -- \"Itsepähän näette, kun vuoronne\nkäytte\", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni\nkeskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä\nkolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön\neikä pelännyt. Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja\nkorjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi\nja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet\nsieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan\nuituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse,\njosta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei\npäässyt, kun siipiänsä ei löytänyt. Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo\nja sanoi neidolle: \"Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne\nnaisekseni!\" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan\npalvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti\nTuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi:\n\"Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi.\" No, neidon ei auttanut\nsiinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle\npuolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa\nkutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään. Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa,\nniin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: \"No, mitä sait hanhia\nvartioituasi?\" -- \"Sain kuninkaan tyttären puolisokseni\", vastasi\nTuhkamo. \"Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären\", irvistelivät toiset\neivätkä ottaneet uskoaksensa. Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan\nlinnoille ja sanoi tytölle: \"Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua\nsaamassa, joko nyt lähtenet minulle?\" -- \"Jopa vainen\", sanoi tyttö,\n\"vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä.\" -- \"Mitä\nme häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano\", tuumaili Tuhkamo. \"Sehän\nse on\", sanoi tyttö, \"vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset\npuustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi.\" -- \"Mitä tehneekin\",\nvastasi Tuhkamo, \"mutta sanon minä.\" Meni sitten kuninkaan eteen ja\nilmoitti asian. \"No, minä sinulle en anna tytärtäni\", vastasi kuningas,\n\"ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat.\"\n\nLäksi Tuhkamo siitä morsiamensa luokse, sanoi: \"Semmoisen nyt pani isäsi\npuustin, kaikki puut minun tästä vuomasta kaataa.\" -- \"Enkö minä sitä\nsinulle sanonut\", vastasi morsian, \"vaan pääset sinä siitä, kun ei\npahempaa vasta panisi. Mene, kaada yksi puu ja sano puun kaatuessa:\n'Kaikki metsä kaatukoon!' niin silloin ovat puut kumossa.\" Tuhkamo kohta\nmeni työllensä, kaasi yhden puun ja sanoi ne morsiamensa neuvomat sanat,\nniin sai sillä kaikki puut vuomasta kaadetuiksi. Meni siitä sitten\nkuninkaan eteen ja pyysi tytärtä sanoen jo puut kaataneensa. \"Et vielä\nsillä saa\", sanoi kuningas, \"sinun pitää nyt mennä, ne kaikki\nkannoillensa nostaa.\" Tuli taas morsiamensa luokse Tuhkamo ja sanoi: \"Jo\ntoisen pani isäsi puustin vielä pahemman, kaikki puut pitäisi minun\nkannoillensa nostaa.\" -- \"Arvasin minä sen\", vastasi morsian, \"vaan\nvielä siitäkin pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa. Mene, nosta yksi\npuu kannollensa ja sano nostaessa: 'Nouskoot kaikki kannoilleen!' niin\nsillä se on tehty.\" Tuhkamo tekikin kuten morsiamensa neuvoi ja sai puut\nkaikki kannoillensa; niin meni taaskin, kuninkaalta tytärtä pyysi. Vaan\nei antanut vielä silläkään, käski kultaviljat taivaasta käydä, sitten\nvasta antaisi. Tuli siitä Tuhkamo morsiamensa luokse alla päin pahoilla\nmielin ja sanoi: \"Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käydä;\nmillä minä ne saan?\" -- \"Voisit vielä ehkä nekin saada\", vastasi\nmorsian, \"kun ei ainakin pahempaa vasta tulisi.\" Sitoi hänelle säkin\npäähän, laittoi hevosen selkään ja sanoi: \"Aja nyt, kunne hevonen putoaa\naltasi, niin hauraise päältäsi ja ota, mikä käteesi puuttuu.\" Läksi\nsiitä nyt Tuhkamo ajamaan ja laski yhtä vaahkua yhä. Jo viimein kauan\najettuansa putosi hevonen, niin hauraisi samassa päältänsä ja sai\nkultaviljat käteensä, vaan ne kun raskaita olivat, putosi itse niiden\nkanssa ja painui maan sisään, ettei jäänyt kuin vähän hiuksia ylös. Olla\noletteli siinä maan sisässä, niin tuli sotka ja teki pesänsä hänen\npäähänsä, muni siihen muniansa ja alkoi hautoa. \"Jo tämä nyt ainakin\nminulta pään märättää\", ajatteli Tuhkamo. Vaan silloin tuli kettu,\njuosta ketkutteli, näki pesän ja rupesi munia syömään. Hän sitä kettua\ntapasi hännästä, niin se irti ryöstäytyessänsä tempasi häntä ylemmäksi.\nToissa päivänä tuli ahma ja rupesi hänkin munia syömään. Kun taaskin\nsitä tarttui häntään, se hänet tempasi vieläkin ylemmäksi. Jo kolmantena\npäivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään.\nTarttuipa Tuhkamo karhua jalkaan, niin se hänet nosti kokonansa ylös.\nYlös päästyä ei tiedä kunne lähteä; lähteä sitä pitäisi jonnekin. Astuu,\nkävelee, niin kuulee toraamisen ja sinne meni. Toraajat kun näkevät\nhänen tulevan, ihastuvat siitä, huutavat iloissansa: \"Ahah, jo paisti\ntuli!\" Sanoi siihen Tuhkamo: \"Ei minussa keittämistä eikä paistamista,\nvilu, pitkä matka ottanut jo keittämiset, paistamiset.\" -- \"No, kun et\nkelpaa paistiksi\", sanoivat toraajat, \"erota meitä torastamme!\" -- \"Mikä\nteillä välinä?\" kysyi Tuhkamo. \"Tämä isävainajan sauva; jos keikahuttaa\ntoisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, se oman väen\nnostaa ylös; määrää sinä, kummalle tuleepi!\" -- \"Kuinka minä teidät\nsiitä voisin erottaa?\" sanoi Tuhkamo, \"jos toiselle eli toiselle annan,\nse minulle suuttuu, kulle en anna; parasta, antakaa minulle koko sauva!\"\n-- \"No, ota, mene matkoihisi!\" sanoivat siihen toraajat, antoivat\nTuhkamolle sauvan, ja hän läksi sauvoinensa siitä edelle astumaan. Kulki\nvähän matkaa, niin jo toisessa paikassa torataan. Hän sinne meni.\n\"Ahah\", huudettiin vastaan taas, \"jo paistin saamme!\" Tuhkamo sanoo\ntoimessansa: \"Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka\nvienyt keittämiset, paistamiset.\" -- \"No, kun ei sinusta paistettavaksi\nliene, erota sitten meitä!\" sanoivat miehet. \"Mikä teillä erotettavana?\"\n-- \"Tämä äitivainajan lakki, kummalle tuleepi; sen kun panee päähänsä,\nei näe kukaan, oli missä tahtonsa.\" -- \"Milläpä teidät siitä\nerottaisin\", sanoi Tuhkamo; \"jommalle kummalle antanen, toinen minulle\nsiitä suuttuu. Paras, nakkaatte minulle.\" Miehet päästäksensä torasta\nnakkasivatkin hänelle lakin, sanoivat: \"Tuoss' on, ota, mene\nmatkoihisi!\" Ja Tuhkamo läksi lakkeinensa edelle astumaan. Vähän matkaa\nkäytyänsä kuuli kolmannessa paikassa torattavan ja meni ääntä kohti\nsinne taas; vaan tuskin pääsikään näkyviin, kun huudettiin vastaan jo:\n\"Ahah, jo paisti sattui!\" -- \"Ei minussa keittämistä eikä paistamista\",\nvastasi Tuhkamo, \"vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset.\" --\n\"No kun ei sinusta paistiksi ole, erota sinä meitä!\" -- \"Mikä teillä\ntoran aineena?\" -- \"Nämä isävainajan vanhat kuovat; ne näet semmoiset\novat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahdot, ei voi kukaan pahaa tehdä.\"\n-- \"Paha teitä erottaa\", sanoi Tuhkamo; \"toiselle annan, toinen suuttuu.\nParas, annatte kuovat minulle.\" Miehistä oli tämä neuvo hyvä, ja\nantoivat hänelle ne isävainajansa kuovat, joilta eivät muuten sopineet,\nniin pääsivät toraamasta ja erosivat kotiinsa.\n\nNo Tuhkamo kun sai nekin, läksi hänkin taas matkaamaan ja tuli taloon.\nSiellä taaskin, kun ikään nähdään ovesta tulevan, sanotaan: \"Hah, jo\nkerran tuli, mitä syödä!\" -- \"Vähän minussa syömistä\", vastasi Tuhkamo,\n\"vilu, pitkä matka vienyt jo syömiset sekä juomiset -- se vettä, mikä\nverta, se luuta, mikä lihaa\" -- \"No, olisiko sinun itsesi nälkä?\" --\n\"Mikäpä se olisi, kuutena kuukautena kun en ruokaa ole nähnyt\", sanoi\nTuhkamo. Sai ruokaa, söi ja kysyi syötyänsä, jos eivätkö tietäisi sen\nkuninkaan aluetta, johon olisi kulkeva. \"Emme tiedä\", vastattiin\ntalossa, \"vaan on meillä metsän viljat, tiennevätkö ne.\" Kutsuttiin\nkokoon kaikki ja kysyttiin, vaan eivät tienneet. Annettiin Tuhkamolle\nsitten kivi ja käskettiin tallella pitämään, jos tarve mikä tulisi.\nPanikin kiven talteensa, läksi siitä talosta pois ja tuli toiseen.\nSiellä häntä taaskin syödä aiottiin, vaan kun ei sanonut itsessänsä\nsyömistä olevan, pantiin hänelle ruokaa ja kysyttiin, mitä asioitsisi.\nTuhkamo ei sanonut muuta asioivansa kuin että neuvottaisiin sen\nkuninkaan maahan, jonka nimitti. \"Itse emme tiedä siitä kuninkaasta\nmitään\", sanottiin talossa, \"vaan on meillä metsän pedot, tiennevätkö.\"\nKutsuttiin siinä sitten metsän pedot kokoon kaikki ja tiedusteltiin\nheiltä sitä maakuntaa, johon olisi Tuhkamolla matka ollut, vaan eivät\ntienneet nekään sanoa. No, kun ei siihen muuta voitu, annettiin hänelle\nsiitäkin talosta kivi, ja niin meni edellensä ja tuli kolmanteen taloon.\nSielläkään ei tietty sen kuninkaan maata, jota kysyi, vaan sanottiin\ntaivaan linnut olevan, joilta kysyttäisiin. Kutsuttiin koolle linnut,\nniin tulivat heti muut, kokko yksin ei tullut, vaan heiltäkin kun sen\nkuninkaan maata kysyttiin, eivät sanoneet tietävänsä. Käytiin taas\nkokkoakin kutsumassa, vaan ei ollut kuullaksensa; vasta kolmannella\nkutsumuksella tuli, vaan ei sanonut hänkään tietävänsä. \"Tiedät kyllä\",\nsanoi talon väki, \"vaan vaivojasi pelkäät.\" -- \"No tiedän minä\nsentähden\", sanoi kokko, \"vaan sinne on hirveän pitkä matka.\" Käskettiin\nvain viemään mies sinne, ei matkaa katsomaan. Tuhkamo sai siitäkin\ntalosta kiven, ja niin nousi kokolle selkään. Kokko läksi lentämään,\nlensi, lensi, joko lie useampia viikkojakin lentänyt, niin kysyi\nmieheltä: \"Saitko kiveä ensimmäisestä talosta, jossa kävit?\" -- \"Sain.\"\n-- \"No, luo se kivi mereen!\" Tuhkamo sitten loi kiven mereen, niin siitä\npaikalla kasvoi kallio, jolla kokko vähän aikaa lepäsi ja läksi\nuudellensa lentoon. Kotvan lennettyänsä kysyi taas mieheltä, jos eikö\nsaanut toisestakin talosta kiveä. Sanoi mies saaneensa, niin kokko\nsenkin käski mereen lähettämään, ja se kun taas mereen luotiin, siitä\nsamatse kallio kasvoi, jolle kokko istui lepäämään. Siitä taaskin\nlentoon kohosi kohta ja kotvan lennettyänsä kysäisi mieheltä: \"Antoiko\nminun emäntäni kiveä sinulle?\" -- \"Antoi\", vastasi Tuhkamo. \"Pudota\nsekin vielä mereen!\" neuvoi kokko; ja mies kun pudotti, siitä tuli\nkolmas lepäyspaikka kokolle, josta kun läksi lentämään taas, niin\nkerrassaan vei jo miehen rannalle ja maalle laskettuansa kysyi: \"No,\nmitä minulle nyt palkasta annat?\" Oli kaksi sonnia rannalla siinä, niin\nTuhkamo sanoi: \"Ota noista kumpi tahansa!\" No, otti siitä lihavamman\nkokko, söi suuhunsa ja läksi takaisin lentämään.\n\nTuhkamokaan ei kaukaa siinä viipynyt, vaan meni kuninkaan linnaan, se\ntoraamapaikassa saamansa lakki päässä, joka teki hänet näkymättömäksi,\nja tuli morsiamensa huoneeseen. Siellä morsian itku silmissä ja kaikki\nmurheissansa, vaan häntä ei nähty. Jonkin ajan näkymätönnä siellä\nistuttuansa kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan,\nja kun meni piika kaivolle, meni hänkin jälkeen ja murensi\nkultaviljoista vähäsen astiaan. Tuli piika veden kanssa, niin kuninkaan\ntytär katseli sitä, sanoi: \"Ei tämä ole puhdasta, käy toista!\" Se kun\ntoista läksi käymään, Tuhkamo taas jäljessä meni ja enemmän viljoista\nveteen murensi. Ei kelvannut sekään vesi sitten kuninkaan tyttärelle,\nkäski kolmannesti käydä, puhtaampaa tuoda. Kävi piika taas kaivosta\ntoista noutamaan, niin Tuhkamo siihen loi kaikki kultaviljat, jotka oli\ntaivaasta saanut, ja vesi kannettiin kuninkaan tyttärelle. Sepä näki jo\nviljat siinä, tunsi heti ja sanoi: \"Tässä olet nyt, sulhoseni, missä\noletkin, elä piileskele!\" Tempasi Tuhkamo silloin lakin päästänsä, tuli\nnäkyväiseksi ja sanoi: \"Tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas,\nkun ei hänestä kuulu mitään?\" -- \"Elä puhukaan kuninkaasta!\" sanoi\ntytär, \"se on tappanut kaiken väkensä sodassa, siellä on vieläkin, liekö\nhengissä vai hengetönnä, ei ole enää kotvin sanomia saatu.\" -- \"No sinne\nsitä pitää minunkin paikalla lähteä häntä auttamaan\", sanoi Tuhkamo.\n\"Elä lähde, viikon jo viivyit matkallasi ilmankin\", rukoili morsian ja\nkoki estää häntä lähtemästä. Vaan Tuhkamo sanoi: \"Lähden kuin lähdenkin,\nen enää taida kauan viipyä.\" Läksi siitä sotatantereelle kulkemaan. Jopa\ntuli vähän matkan päässä kuningas tiellä vastaan ja murheelliselta\nnäytti hyvin. Tervehtii Tuhkamo häntä, sanoo: \"Elä huoli murehtia, lähde\nvävypoikasi kanssa sotapaikalle jällensä! Katsomme, jos mitä voimme.\"\nAntoi kuninkaalle kuovat ja lakin, itse piti sauvan, ja saivat yhtenä\nkulkemaan. Tulivat sotakentälle. Vihollinen siellä yhä saaliita\nkorjailee, niin huutaa Tuhkamo: \"Onko vielä vastaanottajata?\" -- \"On\nvielä jos ennenkin!\" huudettiin sieltä vastaan. Tuhkamo silloin\nkeikahutti toisen pään sauvastansa, niin kaikki oma väki samassa nousi\nylös; vaan toisen pään kun keikahutti, kaikki viholliset maahan\nkaatuivat. Kysyi sitten kuninkaalta: \"No, kuinka nyt näit vävypoikasi?\"\n-- \"Elä semmoisia enää kyselekään!\" vastasi kuningas. \"Ota tyttäreni, ja\npuolen valtakuntaa annan sinulle morsianlahjoiksi. Vaan viikon viivyit\nmatkoillasi, viikon viivyit, kauan katsoit, viimein tulit viisahaksi!\"\n-- Siihen se loppuikin.\n\n\n\n\nKOLMET VELJEKSET\n\n\nTUHKIMO\n\nOli ukko, jolla oli kolme poikaa: kaksi vilkasta ja toimeliasta, kolmas\nTuhkimo, nuorin ja perätse kunnoton. Ukko kun oli vanha ja kykenemätön,\noli pojillensa jo antanut talon katsannan. Vanhimmat pitivätkin kaikki\nhyvässä kunnossa, jotta talossa hyvin tultiin aikoihin. Työtä tekivät\nahkerasti, kävivät kauppaa, vaatehtivat itsensä somasti ja olivat\nkuninkaalta ja kaikilta toimensa tähden kiitetyt sekä rakastetut.\nTuhkimo puolestansa -- se ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä\nhartioitansa konsaan kiskoa, majaili laiskana uunilla, josta nokisena ja\nlikaisena vetäysi vain muiden keralla aina syömään. Tahtoi vain, oli hän\nkuitenkin sukkela ja viisas kaikessa, etenkin puheillensa. Isänsä\nrakastikin häntä sentähden ja piti yhtä hyvänä kuin toisiakin, josta\nveljensä juuri vihasivat häntä. Ukko kun tienoille vain ei sattunut,\ntoruivat häntä yhtenänsä, häventelivät häntä roskaisuudestansa ja\nlaiskuudestansa ja pitivät aina pilkkanansa haukkuen häntä Tuhkimoksi,\nTuhkapöperöksi ja miksi milloinkin sattui. Tuhkimo siitä vähän\nkuitenkaan huoli, naurahteli vain veljiensä komppi- ja pilkkapuheille,\nkääntelihe uunilla toiselta kupeeltansa toiselle ja jonkin viisassanan\nvälistä itsekin työnsi heille takaisin. Näin kului monta vuotta. Ukko\nvanheni vanhenemistansa, kunne lankesi kovaan, pitkään tautiin, jotta\ntunsi jo kuolemansa lähestyvän, niin kutsui poikiansa kerran luoksensa.\nHe tulivat, Tuhkimokin vetihe uunilta alas jäähyväiset isältänsä\nottamaan. Ukko katseli siinä poikiansa vähän aikaa ääneti, käänsihe\nheihin ja lausui vesissä silmin: \"Rakkaat poikani! Näette olevani jo\nhaudan partaalla, monta silmänräpäystä ei ole enää minulla elettävänä,\npois lähden kohta ja heitän teidät tänne. Ennen eroani tahdon minä jakaa\nteille kaikki omaisuuteni yhdentasan kolmeen osaan, osa kullekin.\nPitäkää se ja eläkää aina rakkaudessa ja suosiossa; vaan kuulkaa,\nmuistakaa, mitä vielä viimeiseksi sanon: Kuoltuani haudatkaa minut\nkunnialla ja käykää haudallani Jumalata edestäni rukoilemassa,\nvuorostansa kukin kolme yötä perätysten, muistakaa -- luvatkaa se\nminulle!\" Pojat lupasivat, vesi valui karpaloina silmistänsä, ja\nsanottuansa nämä sanat vaipui ukko kuoleman uneen. Hautajaiset pidettiin\nukon käskyn mukaan kaikella kunnialla; ei muuta kuin haudalle\nrukoilemaan tuli poikien nyt vain mennä, niin olivat lupauksensa\ntäyttäneet.\n\nVanhimman vuoro oli ensin; vaan häntä pelotti, ei uskaltanut öillä yksin\nkalmistossa olla, niin sanoi Tuhkimolle: \"Mene edestäni isän haudalle\nrukoilemaan, minä lähden kaupalle, tuon sinulle sieltä hyvät vaatteet!\"\nTuhkimo aina oli hellästi rakastanut isäänsä, niin läksi nytkin veljensä\nedestä haudalle, rukoili siinä kaksi yötä ja kolmantena kaivoi isänsä\narkun haudasta, aukaisi sen ja suuteli isänsä ruumista. Ukko kohensihe\nistuillensa, aukaisi silmänsä ja nähtyänsä Tuhkimon sanoi: \"Veljesi joko\novat käyneet haudallani rukoilemassa?\" -- \"Ei\", vastasi Tuhkimo.\n\"Kumpikaan -- eikö?\" kysyi isä. \"Ei\", vakuutti Tuhkimo, \"vanhin veli,\njonka vuoro nyt olisi, pelkäsi kalmistoa, ei uskaltanut tulla, pyysi\nminua edestänsä, niin minä läksin.\" -- \"Poikaseni!\" lausui isä siitä\nTuhkimolle, \"mene kotiin, pihalla löydät siellä lähteen, pesey siinä\nensinnä, mene siitä riihen taakse, huuda kolmasti pahan äänellä, pesey\nuudellensa ja tule jällensä luokseni!\" Tuhkimo teki niin. Meni kotiinsa,\nlöysi pihalla lähteen ja pesihe siinä, niin muuttui niin kauniiksi,\njott'ei maailmassa kauniinpata löydy. Katselihe vähän aikaa lähteessä\nkummeksien kauneuttansa, meni sitten riihen taakse ja huusi kolmasti\npahan laatuun niinkuin oli neuvottu. Heti ilmestyi siihen kaunis, musta\nhevonen, vaskisiloilla koristetut suitset suussa ja satula selässä,\njonka hirnuminen ja juoksu kuului jo kolmen virstan päästä ja jonka tuli\nsuihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta,\nsilitteli lautasta, kohensihe selkään ja ratsasti vähän aikaa\nhuviksensa, niin ajoi lähteelle takaisin ja pesihe uudellensa. Samassa\nkatosikin hevonen, ja itse muuttui ennallensa. Siitä läksi sitten\nkalmistoon jällensä, jossa kertoi isällensä, mitä oli tapahtunut, pani\narkun ukon käskystä hautaan takaisin ja tuli kotiinsa. Veljet heti\nkysyivät: \"Mitä näit, hahmut eivätkö näyttäyneet, pahaa eivätkö\ntahtoneet tehdä sinulle?\" -- \"Ei\", vastasi Tuhkimo ja nousi uunille\nvenyttelemäänsä. Illan tullen oli toisen vuoro haudalle mennä, mutta\nhäntäkin pelotti, pyysi Tuhkimoa edestänsä, lupasi hyvät saappaat siitä\nhänelle. Tuhkimo meni nytkin, rukoili kolme yötä toisenkin veljensä\nedestä ja kaivoi kolmantena isänsä taas haudasta, katseli ja suuteli\nhäntä. Ukko kohennaikse taas istuillensa, aukaisee silmänsä ja kysyy:\n\"Eikö toinenkaan veljesi tullut?\" -- \"Hänkin pelkäsi, ei uskaltanut\ntulla\", vastasi Tuhkimo. \"Poikani!\" virkkoi siihen ukko, \"mene kotiisi,\npellolla löydät lähteen, pesey siinä! Mene siitä sitten pellon päähän,\nhuuda kolmasti immen äänellä, pesey lähteessä uudellensa ja tule, kerro\nminulle, mitä siellä kohtaat!\"\n\nTuhkimo meni, löysi lähteen ja pesihe siinä, niin tuli siitä niin\niloiseksi, jotta mitkään surut eli murheet eivät voineet iloansa\nrasittaa. Meni sitten pellon päähän, huusi kolmasti immen laatuun, niin\nkaunis, vedenkarva hevonen tuli hirnuen hänen luoksensa, hopealla\nsiloitetut suitset suussa ja satula selässä, jonka juoksu kuului kuuden\nvirstan päästä, tuli läksi suusta ja tuli säihkyi sieraimista. Tuhkimo\nkatseli hevosta, silitteli karvaa ja nousi selkään. Vähän aikaa\najettuansa palasi jo lähteelle takaisin ja pesihe taas uudellensa, niin\nhevonen katosi, ja hän tuli samannäköiseksi kuin ennenkin. Meni sitten\nisänsä haudalle, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, pani ukon hautaan\njällensä ja läksi kotiinsa. Veljet kysyivät taas, mitä hän haudalla näki\nja eikö siellä pelottanut. -- \"Ei\", sanoi vain Tuhkimo, vetihe uunille\nja panihe maata.\n\nIlta kun tuli, oli Tuhkimon oma vuoro mennä isänsä haudalle rukoilemaan.\nHämärissä nousikin jo makaamasta ja läksi kalmistoon. Kolme yötä\nperätysten rukoili siellä hartaasti, viimeissä yönä taas kaivoi isänsä\nhaudasta, aukaisi arkun ja suuteli kuollutta. Ukko siitä kohensihe\nistuillensa, loi silmänsä auki, katseli Tuhkimoa ja sanoi: \"Rakas\npoikaseni! Mene kolmannen kerran vielä kotiin nurmelle, sieltä löydät\nlähteen, pesey siinä ja mene nurmen päähän, huuda kolmasti miehen\näänellä. Käy siitä sitten lähteelle takaisin, pesey uudestansa ja tule\nluokseni tänne!\" Tuhkimo teki taas kuten oli käsketty. Meni nurmelle,\njosta löysi lähteen ja pesihe siinä, niin pukeutui tuossa paikassa\nvälähtäviin kultavaatteisiin. Kulki sitten nurmen päähän ja huusi\nkolmasti miehen äänellä niinkuin oli neuvottu. Siitäpä lumivalkea\nhevonen hirnuen tuli häntä vastaan, kullalla siloitetut suitset suussa\nja kultasatula selässä, jonka juoksu ja hirnunta kuului jo yhdeksän\nvirstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista.\nTuhkimo ihmetteli sitä kummaa, katseli kultapukuansa, katseli kaunista,\nvalkeata hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja läksi\nnurmella ratsastaman. Ratsasti siinä, ajaa karetteli vähän aikaa\nedestakaisin, niin palasi taaskin lähteelle ja pesihe uudellensa, niin\nhevonen kohta oli poikessa ja hän kuin ennenkin. Kävi siitä sitten\nkalmistolle takaisin ja kertoi isällensä, mitä oli kohdannut. Lausui\nukko silloin Tuhkimolle: \"Kuuliaisuutesi, rakkautesi ja nöyryytesi\ntähden kuollutta isääsi kohtaan mitä, poikani, tahdot? Tahdotko\nkauppamieheksi ruveta, vai tahdotko ikuisen hyvyyden, jott'et konsaan\ntyötä tarvitse raataa, vai ikuisen viisaudenko tahdot? Ota jompikumpi,\nlaske minut hautaan jällensä, tästä edes toisiamme emme enää näe!\"\nTuhkimo otti viisauden, laski isänsä hautaan, peitti sinne ja meni\nkotiinsa. Veljet taaskin kyselemään, mitä hän näki, ja eikö hän\npelännyt. Vaan Tuhkimo nytkään ei virkkanut mitään, sanoi vain: \"Enkä\npelännyt\", ja väänsihe uunille levolle.\n\nMuutamia vuosia kului. Vanhimmat veljet kumpikin pitivät talon kunnossa,\nmutta Tuhkimo aina vain rakasti uuniansa, oleksi siellä yhtenänsä eikä\nmuusta ollut millänsäkään. Toiset puoleltansa olivat siinä vihaiset, kun\nisä Tuhkimolle antoi yhtä suuren osan kuin heillekin, ja hän sittenkään\nei työhön ruvennut. Kerran sitten läksivät vanhimmat veljet kaupalle ja\nTuhkimon jättivät kotiin sillä käskyllä ja varoituksella, että kaikessa\nnoudattaa naisien mieltä, hankkia heille puut, vedet ja kaikki, mitä\ntalossa tarvittaisiin. Tuhkimo suostui siihen, ja veljet läksivät\nkaupoillensa. Samana päivänä loppui jo talosta vesi, ja naiset Tuhkimoa\nvedelle käristämään. Tuhkimo nousi uunilta alas, otti korennon, pani\nkumpaankin nenään korvon, väänsi ne olallensa ja läksi rantaan. Ammensi\nsiellä korvot vettä täyteen ja istui avannon reunalle lepäämään. Siinä\nistuessansa näki suuren hauen veden kalvossa uiskentelevan. \"Ahaa!\"\narveli Tuhkimo iloissansa, \"tuoresta kalaa kaukaan en ole syönyt, tuon\nhauen tuolta pyydän.\" Otti, teki ansan, piiritti sen hauen pään\nympärille ja alkoi vetää jännistää, mitä jaksoi. Veti, veti, kunne sai\njo pään jäälle, niin hauki rupesi rukoilemaan: \"Elä, elä vedä minua,\nmieskulta, täältä, minä kuolen!\" -- \"Tuoresta kalaa kotvin en ole\nsyönyt, tapan sinut kuin tapankin\", sanoi Tuhkimo. \"Elä tapa minua!\"\npyysi hauki yhä, \"elä tapa! Saat ikuisen voiman ellet tapa, semmoisen\nvoiman, jolla kaikki, mitä ikänänsä tahdot, toimeen saat.\" Tuhkimosta\noli hauen puhe soma, vaan koettaaksensa puhuiko totta, pyysi hän\nkerraksi vain tätä voimaa. Hauki antoi neuvoen: \"Sano vain: 'Hauen\nsanoilla, omilla aivoituksillani!' Sillä kaikki saat toimeen.\" Tuhkimo\nkäski vesikorvoja näillä sanoilla kotiin menemään kantamatta. No, ne\nsamassa menivät. Päästi siitä jo Tuhkimo hauen ansasta ja otti sen\nvoiman häneltä. Istui korennolle selkään ja sanoi: \"Hauen sanoilla,\nomilla aivoituksillani kanna minut kotiin!\" Korento kantoi, ja Tuhkimo\npääsi uunille makaamaan.\n\nHuomenna loppuivat puut; naiset Tuhkimoa puulle. Tämä läksi kirves\nkädessä pihalle, istui rekeen takaperin ja sanoi hauen neuvomat sanat.\nReki siitä juosta vilisemään. Juoksi, juoksi ennättämistänsä yhä, kunne\ntuli kuninkaan satuun. \"Tuossa näkyy olevan kauniita puita, tuosta\notan\", arveli Tuhkimo ja pani kirveen hauen sanoilla, omilla\naivoituksillansa satuun puita hakkaamaan. Kirves hakkasi siellä,\nhakkasi, jotta linna kaikui vastaan. Kuuli kuningas tämän ja laittoi\nsotaväkeä satuun katsomaan. No, kun tultiin siihen ja nähtiin puut,\nmiten kaatuivat itsestänsä ja latoutuivat kantamatta Tuhkimon rekeen,\nrupesi sotaväki häntä kiinni ottamaan. Mutta Tuhkimo lähdettihe\nrekeensä, sanoi sanat ja mennä vilisti kotia kohti. Hukkaan sotaväki\nperästä, täytyi palata linnoille. Kuningas heiltä kun kuuli asian,\nviestiä lykkäämään heti tiedustaaksensa, ken olisi mies hänen\nvaltakunnassansa, joka tämmöisiä ihmeitä teki; vaan ei saada tietoon.\nTuhkimo kun pääsi rauhassa kotiinsa, tulivat hauen sanoilla puut\nitsestänsä pinoon ja lämmityksen verta kantamatta tupaan; vaan jott'ei\nkukaan voisi varastaa puita pinosta, sanoi Tuhkimo heille: \"Hauen\nsanoilla, omilla aivoituksillani tarttukoon kiinni teihin, ken vieras\nteitä koskee!\" Sattuikin niin, jotta naapurit nähtyänsä Tuhkimon kodissa\nnämä kauniit puut tulivat yöllä, ottivat muutaman halon katsellaksensa\nja tarttuivat kiinni pinoon. He kun älysivät Tuhkimon tämän taian heille\ntehneen, rukoilivat häntä irtauttamaan itsensä, ja Tuhkimo tuli\npäästämään. Mutta naapurit suuttuivat kuitenkin ja kantelivat\nkuninkaalle Tuhkimon varkauden. Kuningas hyvillänsä, kun pääsi tämän\nkauan jo etsityn miehen perille, kutsui Tuhkimoa luoksensa; vaan\nTuhkimopa ei ollut millänsäkään, vaikka monta käskyä jo tuli. Viimein\ntuli kuninkaan uskollisin palvelija ja semmoista viinaa toi kerallansa,\njosta muut pisarankaan maistettuansa humaltuivat, tarjoili sitä\nTuhkimolle, jotta humaltuneena veisi hänet sitten kuninkaan eteen.\nTuhkimo kyllä arvasi viekkauden, vaan sanoi: \"Hauen sanoilla, omilla\naivoituksillani en humaltuko minä tästä!\" otti koko ryypyn ja ei\nlähtenyt sittenkään. Viikon päästä lupasi kuitenkin itsestänsä tulla; ja\ntulikin uunilla ajaen linnan pihaan. Kuningas naurussa suin häntä\ntervehtimään, rupesi puhuttelemaan ja kysyi: \"Miten sinä, veikkonen,\nnoin uunilla kuljet?\" -- \"Kuljenpahan\", virkkoi Tuhkimo, nokea ja muuta\nlikaa hieroi silmistänsä vähemmäksi ja sanan sanansa perästä vastasi\nkuninkaalle aina viisaammasti. Se kuninkaasta mieleen vain, ei suuttunut\nTuhkimon puheille. Kotvan aikaa siinä kuninkaan kanssa keskusteltuansa\nsattui Tuhkimo luomaan silmänsä linnan yläkertaan, jossa näki kuninkaan\ntyttären ikkunassa istuvan, häntä sieltä katselevan. Tyttären kaunis ja\nihana näky heti sykähytti Tuhkimon sydäntä, jotta lausui: \"Hauen\nsanoilla, omilla aivoituksillani palakoon tuo minua!\" Kesti sitten vähän\naikaa puhetta vielä kuninkaan kanssa, niin Tuhkimo laskettiin pois.\n\nJonkin ajan kuluttua tuli kuninkaalle suuri huoli. Tytär kävi päivä\npäivältä kalmakkaammaksi, ja syytä ei tiennyt kukaan. Itse ilmoitti\ntytär kuninkaalle viimeinkin mielialansa, vaan ei tiennyt itsekään, ketä\nhän paloi. Kuningas tytärtä naittamaan. Viestiä viedään ympäri koko\nvaltakunnan; kolmessa päivässä piti sulho oleman löydetty. Se saisi\ntyttären, ken yhdellä hyppäämällä ratsastaisi linnan yläkertaan, jossa\nkuninkaan tytär ikkunasta painaisi sormuksen merkin hänen otsaansa, että\nhänet muka tunnettaisiin. Kaikki ylhäiset sekä alhaiset tulivatkin\nlinnalle kokoon katsomaan ja koettamaan tätä ihmettä, mutta kaikki\nhukkaan; ei linnan kolmannellekaan kerralle voinut kenenkään hevonen\nhypätä. Tuhkimo vielä oli jälellä koettamatta. Vanhemmat veljensä kun\npalasivat linnalta kotiinsa, olivat pahoilla mielin, kun kuninkaan\ntytärtä eivät saaneet, ja sanoivat Tuhkimolle: \"Sinuakin kutsuttiin\nkoettamaan, mene sinäkin, niin saavathan muut edes nauraa!\" Tuhkimo ei\nvirkkanut mitään, mietti vähän aikaa mielessänsä, niin muisti jo\nmuinoiset hevosensa, laskihe uunilta ja meni ensimmäiselle lähteelle.\nSiinä kun pesihe sitten ja kävi riihen takana pahan äänellä huutamassa,\ntuli hänelle kaunis, musta hevonen eteen, jolle istui selkään ja\nratsasti linnalle; mutta ainoastansa kolmannelle kerralle jaksoi hevonen\nhypätä. Toinen päivä tuli, vaan ei ollut kellekään onnellisempi,\nTuhkimonkaan toinen hevonen ei voinut hypätä kuin linnan kuudennelle\nkerralle. Kolmanneksi päiväksi varustautuivat kaikki hyvillä hevosilla,\nTuhkimon veljetkin, ja ratsastivat linnalle koettamaan, vaan kaikki\nhukkaan, heille kävi samoin kuin eilenkin. Kotiin tultuansa käskivät\nveljet taas naurussa suin Tuhkimoakin linnalle menemään, sanoen sinne\nkutsutun, koska muiksi päiviksi ei ollut mennyt. Tuhkimo laskihe\nsukkelasti uunilta, meni, pesihe joka kolmessa lähteessä, jotta muuttui\nylen kauniiksi, ja kävi siitä nurmen päähän, jossa kolmeen kertaan huusi\ninnokkaasti miehen äänellä, niin hänelle tuli siihen lumivalkea,\nkultasiloilla koristettu hevonen, jolle istui selkään ja ratsasti\nlinnalle. Kokoontunut väki ihmetteli, kyseli, ken tuo pulska ja kaunis\nkultavaatteisiin puettu mies olisi tuon noin komean, valkeanvälähtävän\nhevosen selässä, jonka tuli suusta läksi ja tuli suihkusi sieraimista.\nMutta kenkään ei tiennyt. Tuhkimo vain ajaa karetteli linnan pihalla\nedestakaisin, silitteli ärjyvän ja hirnuvan hevosensa lautasta ja odotti\nkäskyä, milloin saisi koettaa hyppyä. Käsky tulikin kohta. Tuhkimo\nkannusti hevostansa ja ajaa kavahutti ensi hypyllä linnan yhdeksännelle\nkerralle, jossa kuninkaan tytär istui ikkunassa. Se painoi\nsormuksellansa hänelle merkin otsaan, ja Tuhkimo ajaa hyppähytti pois.\nSiitä hälveni jo muukin väki linnan pihalta odottaen häitä pidettäviksi,\njotta saataisiin tietää, ken se onnellinen oli, joka kuninkaan tyttären\nansaitsi puolisoksensa. Odotettiin, odotettiin sulhoa tulevaksi, joko\nlie useampia päiviäkin odotettu, vaan ei tule. Etsittiin viimein yli\nkoko valtakunnan, vaan hukkaan; merkkiä ei löytynyt kenenkään otsasta.\nNo, kun ei muita enää ollut jäljellä, kutsuttiinpa Tuhkimoakin.\nSuruksensa löysikin kuningas hänen otsastansa merkin. Kuninkaallinen\nlupansa oli kuitenkin kova ja vahva, ei käynyt sitä rikkominen, pidätti\nhäät; vaan luoksensa ei suvainnut semmoista vävyä, teetti umpipuolikon,\nsiihen pani tyttärensä ja Tuhkimon ja työnnähytti mereen tuulen nojaan.\n\nOlivat siellä sitten aaltojen vallassa. Puolikko vieri, vieri meressä,\nkunne tuuli tuuditti rannalle. Tuhkimo tunsi tämän ja sanoi: \"Hauen\nsanoilla, omilla aivoituksillani halkea puolikko!\" Se halkesi kohta,\nhajosi siihen, ja Tuhkimo puolisoinensa pääsi maalle. Täälläpä kaunis\nsaari, joka kasvoi täpösen täynnä kaikenlaisia viina- ja muita\nhedelmäpuita, marjoja, kukkia, ruusuja vain. Ihana haju tuoksusi heistä,\nja linnut visertelivät niiden keskellä. Siitä kävi Tuhkimokin iloiseksi,\nlohdutti surunalaista puolisoansa ja sanoi: \"Hauen sanoilla, omilla\naivoituksillani yletköön linna keskelle saarta!\" No, tulihan siihen\nlinna, ja komea, monenkertainen linna tulikin. Siinä asuivat sitten\nkotvan, minkä aikaa lienevät asuneetkin, kunne tuli heille ikävä kotiin\nvanhoja ystäviänsä näkemään. Tämä rupesi nyt ajatteluttamaan Tuhkimoa,\nmiten saaresta mantereelle pääsisi. Asiata miettiessä muistui hänelle\nhauen antama voima mieleen, niin pääsi jo arvelemasta ja sanoi: \"Hauen\nsanoilla, omilla aivoituksillani tulkoon silta meren yli kuninkaan\nlinnan ohitse!\" No, silta ja oikein kultainen tulikin samassa meren\npoikki. Tuhkimo lennähytti sitä myöten kotiinsa, tervehti veljiänsä,\njotka luulivat hänet ammon aikoja kuolleeksi, ja kertoi heille kaikki\nelämänsä vaiheet. Meni sitten joka lähteelle, pesihe jokaisessa, huusi\nkolme hevostansa yhteen, tuotti hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa\nkultavaunut ja ajaa karetteli ensinnä veljiensä luokse ja siitä\nikävöitsevän puolisonsa luokse saarelle takaisin. Rauhassa ja\nrakkaudessa eleskelivät saarella linnassansa monta, monta vuotta.\nKuningas, joka näki komeat vaunut ja hevoset linnastansa ohitse aina\nkulkevan, tiedusteli, ken se voimakas ruhtinas olisi, joka hänen\nlinnansa ohitse aina ajoi, mutta kenkään ei tiennyt. Päätti viimein\npitää pidot, kutsui niihin kaikki valtakuntansa, kutsui Tuhkimonkin.\nPitoja pidettiin; kuningas tunnusteli tytärtänsä, vaan luuli\nharhailevansa. Mieli kuitenkin jollakin neuvoin kurittaa sitä, olipa\nsitten ken tahtonsa, joka luvatta on asettaunut hänen valtakuntaansa.\nTuhkimo älysi jo kuninkaan käytöksistä, jotta sillä jotakin oli\nmielessä, ja tiesi olla varoillansa. Syötiin siinä, juotiin kyllältä\nkaikenlaisia herkkuja ja hedelmiä, kultapikari oli jokaisen edessä,\nTuhkimon ei. Se kun ei viinaa maistellut ollenkaan, lausui kuningas:\n\"Juo, ystäväni, vieraana kerran luonani ollessasi!\" Tuhkimo kiitti,\nsanoi itsellänsä pulloa ei olevan, josta joisi. \"Kaikille on pikari\npantu, tiettävästi sinullekin\", sanoi kuningas vihaisesti, \"olet\nvarastanut.\" Tuhkimo kielsi kovasti, väitti, ettei hän ole ottanut. \"No\nmuut sitten\", otteli kuningas, \"eihän niin ole, ettei selvää saada.\"\nKäski kaikkien lakkareita koettelemaan, tarkasti jokaiselta etsimään;\nkeltä löydettäisiin, se päältänsä pantaisiin. No, etsittiin, etsittiin\nkaikilta, vaan ei löydetty pikaria keltään. Viimein sanoi Tuhkimo:\n\"Itse, korkea kuningas, olette kuoleman ansainnut, omassa lakkarissanne\non pikari!\" Katsottiin, niin siellä olikin; Tuhkimo oli hauen sanoilla,\nomilla aivoituksillansa toimittanut sen sinne, vaikka kuningas oli\npanettanut sen hänen lakkariinsa saadaksensa Tuhkimoa syynalaiseksi.\nSekös nyt kummaa kuninkaasta, kun pikari häneltä itseltänsä löytyi,\nihmetteli sitä eikä tiennyt, miten asian laita oli. Tuhkimo silloin\ntietää antoi itsensä sekä vaimonsa, näytti merkin otsastansa ja sai\nkuninkaalta sovinnon ja puolen valtakuntaa. Siellä eleskelee Tuhkimo\nvielä tänäkin päivänä. -- Sen verta sitä.\n\n\nTYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA\n\nOli kolme veljestä, kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo, nuorin veljes,\njoka ei mitään raatanut, uunin korvalla venyi vain. Kuoli heiltä isä ja\nsanoi kuollessansa: \"Minä kun kuolen, käykää joka poika haudallani yö\nmakaamassa!\" No, isä kun oli jo maan povessa lepäämässä, Tuhkimo läksi\nensimmäiseksi haudalle makaamaan. Itkee siinä, rukoilee kauan, niin isä\nhaudastansa alkaa tarinoida, kysyy: \"Kenpä siellä rukoilemassa?\" --\n\"Kenpä täällä, taattoseni, muuta kuin minä, nuorin poikasi.\" -- \"Ka,\nvanhimmanhan tänne ensin olisi pitänyt tullakin\", sanoi isä, \"vaan sinä\nkun tulit, poikaseni, sinun osa on.\" Nousi haudastansa, antoi Tuhkimolle\npunaisen sauvan, neuvoi kallion ja sanoi: \"Kun lyöt tällä sauvalla vain,\nniin kallio aukeaa; siellä on punainen tähtiotsa hepo ja kaikenlaista\nhyvyyttä, mitä ikään tarvinnet.\" Tuli Tuhkimo kotiin aamusella, niin\nkysyivät veljet: \"Mitä tuo taatto tarinoi?\" -- \"Syödä tahtoi\", vastasi\nTuhkimo, \"syöpi se kodistakin, kun ette käyne haudalla makaamassa.\"\nToisilla velilöillä hätä semmoinen, ala Tuhkimoa palkata keskimmäinen\nveli edestänsä toiseksi yöksi haudalle makaamaan, ja lupasi kolme sataa.\nNo, läksihän tämä Tuhkimo. \"Ei tule\", sanoi, \"minunlaisesta miehestä\näijän vahinkoa; kun syöpi niin syököön!\" Meni haudalle. Taas isä kysyy:\n\"Minkätähden se ei tullut veljesi tänne?\" -- \"Ei tohtinut tulla\", sanoi\nTuhkimo. \"No, kun ei tullut, neuvon senkin osan sinulle\", lausui ukko.\nAntoi Tuhkimolle harmaan sauvan, sanoi: \"Siinä ja siinä paikassa on\nkallio, lyö tällä sauvalla, niin se aukeaa; siinä on harmaa,\nkuutamo-otsa hepo ja hyvyyttä kahta mointa enemmän kuin omassa\nkalliossasi.\" Kului yö sitten, ja aamu tuli, niin Tuhkimo meni kotiinsa.\nKysytään siellä niin ikään taas: \"Mitäpä tuo taatto tarinoi?\" -- \"Syödä\noli, kun palkan edestä menin\", sanoi Tuhkimo, \"oli vielä äkäisempi kuin\nviimein, uhkasi syödä kodistakin, kun et sinä, vanhin, mene.\" Mitäs\ntästä; ala vanhin poika palkkailemaan häntä edestänsä sinne. \"Kuusi\nsataa kun antanet, no, minä lähden\", sanoi Tuhkimo. Toinen lukee kuusi\nsataa käteen, ja Tuhkimo meni taas kolmanneksi yöksi haudalle makaamaan.\nSiitä ukko nousee haudastansa, sanoo: \"Minkätähden ei tullut vanhin\nveli? Koska ei tullut, neuvon senkin pojan osan sinulle.\" Antoi mustan\nsauvan, sanoi: \"Lyö tällä, siell'on musta kallio, niin se aukeaa; sieltä\nlöydät mustan, päiväotsan hevon ja hyvyyttä syödä pojanpojan,\nlapsenlapsen.\" Taas tuli aamulla Tuhkimo haudalta kotiin, niin toiset\nveljet häneltä kyselemään niinkuin ennenkin: \"Mitä tuo taatto sulle\ntarinoi?\" -- \"Äkäinen oli, jotta syödä tahtoi\", sanoi Tuhkimo,\n\"hätäiseltä pakoon pääsin.\"\n\nEletään kotvasen aikaa. Toiset veljet kauppaa käyvät, Tuhkimo uunin\nkorvalla viivyttelekse, hänellä siinä raatonsa. Olipa sitten kuningas\nläsnä kaupungissa, viisas pohatta mielestänsä. Hänellä yksi tytär vain.\nPani sen kolmanteen kerrokseen, sanoi: \"Sille minä äsken tyttäreni\nannan, ken hevosensa kolmanteen kerrokseen hypällyttää ja tyttärelleni\nsuuta antaa.\" Laatii linnoillansa pidot suuret ja kokoaa rahvasta\npaljon. Tulee kuninkaan tyttären tuuma Tuhkimollekin kuuluviksi, niin\nhänenkin tekee mieli sinne. Lähtevät vanhemmat veljet muiden kera\nlinnoille hevosiansa koettamaan, niin Tuhkimo sanoo: \"Minä lähden\nkeralla.\" -- \"Vai sinun näköistäsi me sinne ottaisimme! Eikö siellä ole\nparemmillekin työtä? Makaa sinä uunilla vain eläkä liikahda, mokoma\",\nsanoivat veljet ja läksivät matkaansa. Toisten lähdettyä puhui Tuhkimo\nveljiensä naisille: \"Antakaa minulle vesihevonen, niin minäkin lähtisin\nlinnoille.\" Sai heiltä vanhan hevoskulun ja läksi perästä. Meni ensinnä\nomaan kallioonsa, jonka isä oli neuvonut. Heitti vesihevosen korppien,\nvariksien syödä, aukaisi sauvallansa kallion, otti sieltä punaisen,\ntähtiotsan hevosen, pani päällensä parasta kalua ja ajoi kuninkaan\nlinnaan. Siellä kun vuoronsa ajoa koetti, ensimmäiseen kerrokseen jo\npääsi, vaan siitä täytyi käännyttää hevosensa ja ajaa takaisin. Kukaan\nei tuntenut häntä, kuka se semmoisella hevosella niin komeissa\nvaatteissa ajoi. Tuhkimo vei hevosensa ja kalunsa kallioon jällensä ja\noli kotona ennen toisia veljeksiä. Tulivat hekin sitten linnoilta, niin\nTuhkimo kysyi: \"Joko tuolla pääsi kuninkaan tyttären luokse?\" -- \"Ei\npäässyt\", sanoivat toiset, \"oli mies, punaisella tähtiotsa-hevosella\najoi, se jo hypällytti ensimmäiseen kerrokseen, kyllähän se viepi sen,\nei tuntenut kukaan häntä.\" -- \"Enköhän minä ollut?\" sanoi Tuhkimo. \"Niin\noli sinun näköisesi!\" virkkoivat veljet ja nauroivat hänen puheellensa.\n\nTuli toinen päivä. Kuningas taas kokoaa väkeä pitoihin, ja Tuhkimon\nveljetkin lähtevät sinne. Pyrkiipä Tuhkimo keralle. \"Mekö sinun\nnäköistäsi linnoille ottaisimme\", vastaavat veljet, \"on sinne\nparempiakin!\" Heittivät Tuhkimon kotiin. Tämä samoin naisilta pyytää\nvesihevosta ja kulkee sillä keskimmäisen veljen kalliolle. Siihen\nheittää vesihevosen taivaan linnuille syödä, ottaa kalliosta harmaan\nkuutamo-otsan hevosen, kalua parasta panee päällensä ja ajaa karahuttaa\npitopaikkaan, kuninkaan linnan eteen. Siinä herraa on kaikensäätyistä ja\ntoisetkin veljet koettamassa, vaan eivät pääse minnekään. Kannustipa\nTuhkimokin hevostansa, niin se jo meni toiseen linnan kerrokseen; siitä\najoi jo takaisin -- häntä ei tunnettu -- riisuutui taas kalliossa ja\nmeni uunin korvalle venymään. Tulivat toisetkin veljet kotiin, niin\nkysyi Tuhkimo: \"Mitä te siellä näitte, veljeni?\" -- \"Näimme\", sanoivat,\n\"mies oli semmoinen, kuutamo-otsalla hevosella ajoi, miltä ei kuninkaan\ntytärtä ylettänyt.\" -- \"No, se minä olin\", sanoi Tuhkimo. \"Ole sinä\nääneti, makaa siellä uunin kupeella pois vain!\" sanoivat veljet ja\nhäventelivät häntä. No, Tuhkimo siihen töykkeni taas, ei sen kovemmin\nvirkkanut mitään, vaan odotti huomispäivää. Laaditaankin kolmantena\npäivänä kuninkaan linnassa entiseen tapaan pidot. Suorivat vanhemmat\nveljetkin lähtemään sinne, niin Tuhkimo pyrkii keralle, sanoo: \"Jahka\nminäkin lähden!\" -- \"Vai ottaisimme me sinua rahvaan kummaksi!\" sanoivat\ntoiset ja kielsivät Tuhkimoa uunilta liikkumasta. Tämä jääpikin uunille\nvirumaan, kunne lähtevät jo veljet, niin sanoo taas naisille: \"Antakaa\nvielä kolmas vesihevonen, jotta pääsen minäkin linnoille.\" -- \"Millä\nsitten vettä saamme?\" sanoivat naiset eivätkä tahtoneet antaa. \"Hiisi\nhäntä kysyköön\", vastasi Tuhkimo, otti viimeisenkin hevoskulun naisilta\nja läksi sillä ajamaan. Kulki vähän matkaa, kunne tuli kolmanteen\nkallioon, niin siihen heitti jo vesihevosen linnuille syötiksi, otti\nkalliosta sen isänsä antaman päiväotsan hevosen, puki kalua parasta\npäällensä ja ratsasti linnoille. Siellä jo on rahvasta koolla linnan\nedessä, koettaa kukin hevostansa, vaan tyhjään kaikki, eivät pääse\nminnekään. Joutuipa Tuhkimokin siihen, niin kun yritti vain, kerrassansa\njo hypällytti hevosensa linnan kolmanteen kerrokseen. Siellä kuninkaan\ntytär vastaanottamassa. Tuhkimo siinä nappasi hänelle suuta ja kihlasi\nheti morsiameksensa. Kuninkaan tytär silloin löi hänelle älyämättä\nsormuksellansa merkin otsaan, arveli: \"Tämä taitaa olla viisas, jott'ei\ntätä saa muuten käsiinsä.\" Vaan Tuhkimo siitä käännällytti hevosensa ja\najoi kotiinsa. Rahvas linnan pihalla ihmettelee sitä, ken ratsastaja\noli, joka niin komealla päiväotsa-hevosella ajoi ja kuninkaan tyttärelle\nsuuta antoi; vaan ei tunnettu häntä, ei veljetkään. Tulivat aikanansa\ntoisetkin veljet kotiinsa, niin Tuhkimo jo uunilla venyy. Kysyi sieltä\nkotiin tulleilta: \"Mitenkäs nyt linnoilla kävi?\" Veljet pahoillansa\nhyvin rupeavat päivittelemään: \"Kuka perhana, kusta linnasta lienee\nollut, päiväotsa-hevosella ajoi, se jo kolmanteen kerrokseen hypällytti,\nsiinä kuninkaan tyttärelle suuta antoi, ei tuntenut häntä kukaan.\" --\n\"Minähän siellä taisin ollakin\", virkkoi Tuhkimo. \"Ole hiidessä ääneti,\nmokoma!\" sanoivat toiset, \"kuninkaalle sanomme, niin pääsi leikkuuttaa\nsemmoisesta puheesta.\" No Tuhkimo heittihe uunin korvalle venymään taas,\nei virkkanut sen kovemmin koko asiasta mitään.\n\nOdotetaan kuninkaan linnassa tyttären sulhasta tulevaksi; vaan ei näy,\nei kuulu. Antaa kuningas ympäri valtakunnan kuulutuksen, jotta ken\nkihlasi tyttären, sen tulla linnoille häihin. Tuli asia Tuhkimonkin\nkuuluville, vaan ei hievahtanut paikaltansa, asui vain uunilla. Sanoo\ntytär viimein kuninkaalle: \"Kyllä minä sen miehen tuntisin, kun nähdä\nsaisin.\" Siitä kuningas uudestansa kuulutti ympäri koko valtakunnan,\njotta kaikkien tulla, hänen porttinsa läpi kulkea, ken vain ei tulle,\nsillä päällinen rangaistus tarjona. No, tulee rahvasta, joka haaralta\nkeräytyy linnoille, Tuhkimo yksin ei liikahda. Kuningas portin vieressä\nistuu tyttärinensä. Menee siitä herraa portista, kukin sanoo: \"Minä\nolen.\" Vaan tyttö katsoo heitä silmiin, työntää poikkeen, sanoo: \"Et\nsinä ole!\" Kulkee sillä tavoin rahvasta kuusi viikkoa perätysten;\nkuninkaan tytär katsoo otsia kaikilta, nostelee tukkia nähdäksensä,\nkulla sormuksen merkki otsassa olisi, vaan ei löydy keltään. Tuhkimo kun\nkuulee, jotta alkaa valtakunta olla loppumaisillansa, varustakse hänkin\njo linnoille lähtemään. Otsan vain siivoaa, panee nokiset,\nsatapaikkaiset kutaleet päällensä, heittäytyy tahallansa liikkaamaan ja\ntulee semmoisena portille. Kuninkaan tytär siinä vielä istumassa. Katsoo\nTuhkimoa silmiin, näkee merkin otsassa ja siitä hänelle kaulaan:\n\"Tässähän tämä onkin minun omani!\" -- \"Tuoko?\" kysyy kuningas. \"Se.\" --\n\"Ohoh, kylläpä se sitten mies on\", sanoi siihen kuningas, \"vaan mihin,\ntytär, lienet puuttunut, pidä se hyvänäsi!\" No ei muuta kuin häitä\npitämään sitten; kuningas linnassansa laatii pidot ja kutsuu rahvasta\npaljon. Sanoo Tuhkimo: \"Ilkeä olisi näissä vaatteissa ruveta häitä\npitämään, annas, minäkin käyn häävaatteeni.\" Meni sen mustan kallion\neteen, pani sieltä parasta päällensä ja tuli hääpaikkaan takaisin.\nKuningas kun näki vävypoikansa, miten on kauniissa pukimissa, ihastuu\nheti, ei enää kadu tyttärensä kauppaa, vaan sanoo: \"Onpa vävyä tässä\nvävyssä, ei tämä ole joutava mies, kun on tämmöiset kalut päällä.\" Antoi\nTuhkimolle tyttärensä ja puolen valtakuntaa; häät pidettiin, syötiin,\njuotiin, elettiin hyvänä -- jos elettäneen vieläkin. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nTUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ\n\n\nIHMEELLINEN KOIVU\n\nOli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin\nlähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa\nmetsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: \"Syle, herja,\nhuotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi.\" Akka ei\nsylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet\nlampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: \"Ukko\nhoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!\" Ukko luuli akkansa olevan ja\nläksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka\nlöydettiin. Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: \"Nyt pitää, ukkoseni,\nmeidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy.\" Ukko\noli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain:\n\"Tehkäämme niin.\" Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi\nlammaskatraaseen ja sanoi: \"Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan.\"\n-- \"No, kun tapettaneen\", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä,\n\"sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon\npientareeseen.\" Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja\ntapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä.\nMutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan\nkantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi\nkoivu, suuri, ylen kaunis koivu.\n\nElettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi\noli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi\nkaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas\nkäskee rahvasta keräämään, sanoo:\n\n    \"Kutsu kurjat, kutsu köyhät,\n    rammat ratsahin ajele,\n    sokeat venehin souda.\"\n\nKäydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne\nkuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista. Sanoo Syöjätär\nmiehellensä: \"Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden,\ntyötä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä.\" Ukko\nsiitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär\nmeni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle:\n\"Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa,\nniin minä sinut syön.\" Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan\ntyttöraukka jääpi kotiin itkemään. Ensinnä kokee ohranjyviä\nennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa\nkoivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti\nkuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa. Kotvan\nitkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja\nkysyi: \"Mitä itket, tyttäreni?\" -- \"Kaatoi nelikon ohria Syöjätär\nkiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa\", sanoi tyttö, \"sitä itken,\nmaammoseni.\" -- \"Elä itke!\" sanoi äiti, \"ota oksa minusta, sillä sivalla\nristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa.\" Tytär teki sen,\nkävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät\nnelikkoon ja kiuas tuli asemellensa. Siitä meni jällensä koivun luokse\nja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa\nkylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun\ntekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa.\nVaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen\nhopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa\nkavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi\njo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle.\nHän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas\nkaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen\nolisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa\nkaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären\ntytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut,\nluuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta\nkäsi katkeni.\n\nRupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika\noven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä.\nEi joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti\npatsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua\nriisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse\nkavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin\nsanoo Syöjätär hänelle: \"Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten\nkuninkaan linnoilla elettiin. Kuninkaan poika minun tytärtäni\nkannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä,\njotta käsi poikki meni.\" Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut\ntietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli\nsana kuninkaan pitoloihin tulla. \"Hoi ukko!\" sanoi Syöjätär, \"nouse jo\nvaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan. Ota lapsi, minä\ntoiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona.\" Meni siitä, kiukaan\nkumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: \"Kun et\nnäitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin\ntapan sinut.\" Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa\nkylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen\nylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan\nasemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan.\nSiellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön\nsisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin,\nvaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan\npoika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä,\nkun siellä jaloissa oli.\n\nLähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan\npoika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä\npuuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja\najaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu\nvaatteensa ja sanoo maammollensa: \"Jäi minulta kultainen rengas\nlinnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui.\" -- \"Jääköönpä jos\nkaksi\", vastasi äiti, \"minä paremman annan.\" No, tyttö siitä kiirehtii\nkotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo\nkiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: \"Oi raukka, mitä sinä\nnäet, mitä minä kuninkaan kodissa näin. Minun tytärtäni siellä kuninkaan\npoika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä\nkatkesi.\" Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan\nperässä.\n\nKului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä,\nsanoi: \"Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan.\" No,\nukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: \"Ota lapsi\", sanoo, \"minä\ntoiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee.\"\nTaasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan\nkumoon: \"Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta\nasemellensa, niin paha perii.\" Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona,\njotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla.\nTuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja\nsaattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin\nennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita\npureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa\nnäet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan\npoika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä\nsiihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö\nkoivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: \"Oi maammoseni! Kengät\nminulta siellä hävisivät.\" -- \"Jääkööt!\" vastasi äiti, \"paremmat saat,\nkun tarvis ollee.\" Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin\ntulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä\nhärsyttämään, sanoo: \"Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me\nkuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta\nkanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä,\ntuhkimus, et tiedä mitään.\" -- \"Ka, mitäpä minä tietäisin\", vastasi\ntyttö, \"kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni.\"\n\nNo, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella,\nniille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi\nneljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas\nkuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä\npesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran\nsilmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille. Siellä kun oli rahvas\nkoolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo:\n\"Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät\njalkaan, se minun morsiameni.\" No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei\nmahdu kellekään. \"Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä\", sanoi kuninkaan\npoika, \"tuokaa sekin koettamaan!\" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö\nsiihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan;\nvaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: \"Elä anna sinne tuhkiin\nhieroutumaan, anna minun tyttärelleni.\" No, antoi kuninkaan poika kuin\nantoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka\ntyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi\nkultarenkaankin ja kultakenkien kanssa. Syöjätär ei suvainnut niitä\nTuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja\njalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi\nkuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä\nsinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen\nnäköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo\nkuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan. Ikään\noltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli\nmenevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka\noli pihalla: \"Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani.\"\nKuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret\nkerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille\neteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki\nTuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär\nsiltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä\nkaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa:\n\"Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää\nsaisi.\" Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.\n\nPäästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen\notti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun\nluokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme\nkuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla\najoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään\npaikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi\nnainen kuninkaan pojalle sai. Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta\ntytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella\nkuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: \"Pitää lähteä\nhammasta viemään\", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee\nkaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan\ntyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo\nsurkeasti: \"Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!\" -- \"Sielläkö sinä\noletkin?\" kysyi Syöjätär. \"Täällä, maammoseni\", vastasi tytär, \"tännehän\nminut sillaksi työnnettiin.\" Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja\nkiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi\nmaanittelemaan heti ja sanoi: \"Syle, herja, huotrahani, velho,\nveitsirautahani, muutu petraksi metsälle!\" -- \"Tännekö sinä taas\nvastukseksi tulit\", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan\nSyöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani\nkuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut.\nViedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen\nitkee vain. \"Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?\" arvelee kuninkaan\npoika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. \"Ka, ei ole oma\nnaisesi\", pakisee Leskiakka, \"hän petrana on metsässä, sinulla\nSyöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina.\" -- \"Eikö millä\nvoisi omaa naista metsästä saada?\" kyseli toinen. \"Kun minulle annat\nlapsen\", vastasi Leskiakka, \"minä huomenna lehmien kera metsään lähden,\nsiellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi\ntuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee.\" -- \"No, tule ottamaan\nlapsi, vie metsään, jotta viihtyisi\", sanoi kuninkaan poika ja vei\nLeskiakan kerallansa linnoille. \"Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat\nmetsään?\" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski\nviemään. Sanoi: \"Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten\nviihtyisi.\"\n\nVeikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki\npetrakarjan siinä ja rupesi laulamaan:\n\n    \"Sinikkisein, Punikkisein,\n    tule ihosi imettämähän,\n    kannettusi katsomahan;\n    ei on syö Syöjättäreltä\n    eikä juo Juojattarelta,\n    eikä nännien nenistä\n    eikä petkeleen perästä!\"\n\nTulee siitä petraemä, päivän siinä imettää, syöttää, puhaltaa lastansa,\nvaan lähtee iltasella karjaan jällensä ja varottaa Leskiakkaa: \"Tuo\nvielä kerran huomenuksella lapsi tänne ja kerta toisena päivänä, sitten\nminun pitää karjan kera muille maille loittoon lähteä.\"\n\nLähtee Leskiakka toisenakin päivänä lasta hakemaan linnoilta viedäksensä\nmetsään. Syöjätär ei antaisi, vaan mies sanoo: \"Vie vain, käytä ulkona\nvähäsen, rauhallisempi tulee yöllä, kun metsässä päivän on.\" Ottaa siitä\nLeskiakka lapsen käsivarrellensa ja kulkee metsään suolle. Laulaa siellä\nentiseen tapaansa:\n\n    \"Sinikkisein, punikkisein,\n    tule ihosi imettämähän,\n    kannettusi katsomahan;\n    ei on syö Syöjättäreltä\n    eikä juo Juojattarelta,\n    eikä nännien nenistä\n    eikä petkeleen perästä!\"\n\nEi aikaakaan, kun tulee petraemä karjasta taas lapsensa luokse ja\nimettää häntä niinkuin eilenkin. Siitäpä hyvin kauniiksi kasvaa lapsi,\njott'ei maalla mointa. Arvelee kuninkaan poika, sanoo Leskiakalle:\n\"Eiköhän millä voisi petraa jällensä ihmiseksi saada?\" -- \"Ei tiedä\",\nvastasi Leskiakka, \"lähdehän itse metsään, kun taljan päältänsä heittää,\nniin minä päätä etsin siinä häneltä, sinä sillä ajalla talja polta.\"\nLähtevät siitä nyt yhtenä lapsen kera metsään, niin tulee petraemä\nimettämään lastansa kuin edellisinäkin päivinä. Sanoo Leskiakka hänelle:\n\"Kun nyt huomenna loittoon lähdet, minä sinua en enää näe; anna,\njälkimmäisen kerran muistoksi päätäsi etsin.\" No, se riisui siihen\npetran ketut päältänsä ja etsitti Leskiakalla päätänsä. Kuninkaan poika\nsill'aikaa pisti taljan tuleen. \"Mikä tässä karsuu?\" sanoi nainen,\nkatseli ympärillensä ja näki oman miehensä. \"Voi, taljani poltit! --\nmiksi poltit?\" -- \"Sinua ihmiseksi saadakseni.\" -- \"Ka, nyt minä\nalastonna raukka olen\", sanoi nainen ja muuttui kuosaliksi,\npesinpaalikaksi, kertovärttinäksi ja muuksi. Mutta kuninkaan poika ne\nkaikki hävitti, kunne sai ihmiseksi jällensä. \"Ka, miksi sinä minua\ntahdot sinne Syöjättären syötäväksi?\" kysyi nainen. \"Ei syö enää\",\nvastasi mies; ja lähdettiin kolmen kannan kotiin astumaan. Linnoille\ntultua sanoi kuninkaan poika palvelijoille: \"Laittakaa kylyn alus kolmen\nsylen syvyydelle tulta, tervaa täyteen, ruskea vaippa levittäkää päälle\nja siniset vaipat astuimiksi.\" Vaan Syöjättären tyttäreltä kysyi: \"Eikös\nlaadi mielesi kylyyn?\" Tämä luuli miehensä hyvyydessä kyselevän ja läksi\näitinsä keralla sinne. Tulivat kylyyn, niin ruskealle haljakalle\nastuivat ja sinne tuiskahtivat ähkyen kumpainenkin kolmen sylen\nsyvyydelle, tulen ja tervan sekaan. Sieltäkin Syöjätär sakarinsa vielä\nloi maalle kirjuen: \"Tulkoon maalle matoset, ilmoille itikkaiset,\nihmisille vaivaksi!\" -- Sen pituinen se tarina.\n\n\nKUMMALLINEN TAMMI\n\nOli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja\nsiivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä\näiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären\nakaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt\nhäntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa;\nmutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin\nvihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.\n\nLaadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta\nkeräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki\nkutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä\nlinnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon\nkodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt\nmieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: \"Ottakaa minua joukkoon!\" Mutta\ntoiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui\nvihaisesti: \"Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme! On\nsinulla kotonakin tekemistä.\" Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa\nsekaan ja sanoi tytölle: \"Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane,\nkunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!\" Lähtivät matkaansa.\n\nTyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei\nvoi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa,\nojensi hänelle vitsasen ja sanoi: \"Elä itke, tyttöseni, mene, tällä\nvitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee\ntoimeen.\" Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt\näitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja\nläksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti\njuoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.\n\nSyöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä\ntuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä:\n\"Keritse minut, ota villat palkoistasi.\" -- \"No, mekö sinua rupeaisimme,\nkurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!\"\nsanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä. Menivät taas kotvasen,\nniin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: \"Etsi, sisko, päätäni,\nminä annan sauvan palkoistasi.\" No, eiväthän ne linnoille-menijät\nsemmoiseen työhön ruvenneet: \"Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt\npäätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta\ntäitymään, pölyytymään!\" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.\n\nMutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä\njälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se\nsamainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö\nkeritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas,\nniin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää\npäätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt\nruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista. Vieläpä\nneuvoi häntä ukko ja sanoi: \"Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee\ntienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille\npolkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä\nsauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi\nhyvyyttä kaikenjytyistä.\" Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan,\nja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä\nsuuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa. Heti aukenee jo tammi,\njonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla\nsaattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta,\nhyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää\nsuoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi\nlinnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään,\njuotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan\ntyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan\ntunne eikä tiedä. Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären\ntytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas\npotkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin\nTuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta\nTuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi\ntavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään\nja ajaa kavahuttaa tammeensa. Siihen jättää hevosensa, riisuu\nvaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee,\nasetakse kiukaan perään kotiinsa.\n\nPalaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy\nTuhkimus-Tähkimys kiukaalta: \"Mitä näitte linnoilla käydessänne?\" --\n\"Näimme\", sanoi Syöjätär, \"tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin,\nniin kauniin, ettei voi mielellä miettiä.\" Virkkoi Tuhkimus: \"Enköhän\nminä ollut?\" -- \"Ollut!\" sanoivat toiset, \"sinäkö semmoisissa\nvaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!\" No, tyttö sen\nkovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.\n\nMitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta\nlinnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan,\nseuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: \"Et saane selvää\nnäistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset.\" Suruissansa\nlähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin.\nSiitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja\nneuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon\nmukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli\ntammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa\nkaretteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen\npihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan.\nSyöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin\nkäsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin\nkaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta\nnähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti\nkorvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi\nhevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa\nja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli\nheiltä: \"Mitä näitte kuninkaan linnoilla?\" -- \"Mitäkö näimme?\" sanoi\nSyöjätär, \"näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis,\nettei voi mielen miettiä, suun sanoa. Vaan minun tyttäreni sai\nkäsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa.\"\n-- \"Kunhan en minä ollut\", sanoi Tuhkimus. \"Sinäkö, kurja, siellä ollut,\nsemmoisissa vaatteissa!\" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.\n\nTulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja\nSyöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä\nsärkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan\nja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö\ntaaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin\nennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni\nsitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen\nylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän\nselkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan\nitse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään. Siellä\nSyöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä\ntaas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä.\nTuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei\nkukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin\nlähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin,\ntietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän\nloi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi\npakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni\nsieltä kiukaalle.\n\nTuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: \"Mitäpä\nnäitte kuninkaan kodissa?\" -- \"Mitäkö näimme?\" sanoi Syöjätär, \"näimme\nkaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis,\nettei voi virren veteä, saarnan sanoa.\" -- \"No, minähän siellä olin\",\nvirkkoi Tuhkimus. \"Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla\",\nsanoivat toiset ja nauroivat hänelle, \"vai sinä siellä!\"\n\nNo, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa\npidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on\nsormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään\ntaas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää\nSyöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi,\npiiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä\nlinnoille. No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa\npanetella: \"Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian;\nkelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan\nsopinee, se minun poikani morsian.\" Tyttäret siitä niitä kaluja\nkoettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee\nSyöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää,\njotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei\nsovi. Sanoo viimein kuningas: \"No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa\nTuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!\" -- \"Mitä\nkurjasta\", sanoi muu rahvas, \"hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle\nsellaiset vaatteet ja elot?\" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi:\n\"Käykäähän, tänne tuokaa!\" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei\nenää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa\ntuhkaisena, tomuisena kuten oli. Tultiin linnoille, niin vietiin\nTuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille\nsopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä\nlähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt;\nsoviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo\nkuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan\nminkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi\nkuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan. Kävelee kuninkaan poika\npalatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä,\nmitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: \"No, hyvä tämä!\nLähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä\nmorsiamelta löytyisi.\" Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun\nsivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista!\nIhastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä\neloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. -- Sen pituinen se.\n\n\nKOLMET SISARUKSET\n\nKerran oli kolme sisarusta, kaksi hyvää, yksi vähän huonompi, vaan\nkauniita kaikki. Kuolivat äkkiä vanhemmat, niin täytyi tytärten lähteä\npalvelukseen, sillä tavoin elatusta hankkiaksensa. Käkesi kaksi vanhinta\nkulkea kuninkaan linnalle paikkaa etsimään, niin nuorinkin olisi\nlähtenyt heidän kanssaan yhtenä, mutta toiset olivat ylpeitä hyvin,\neivät suvainneet häntä seuraansa, vaan läksivät kahdenkesken kulkemaan\nheittäen sisarensa kotiin. Jonkin matkan mentyänsä kohtasivat tiellä\nsian, jolla oli ruoka-astia edessä. Se rupesi puhuttelemaan heitä ja\nsanoi: \"Ottakaa, hyvät tyttöseni, purtilo edestäni, minä syön, että\nhalkean.\" -- \"Ohoh!\" sanoivat tyttäret, \"vai rupeaisimme me käsiämme\nsiinä ryvettämään!\" Kulkivat sian ohitse ja menivät edellensä. Tulipa\nvähän matkan päässä lehmä tietä kävellen heitä vastaan, sarvilla kiulu,\nja rukoili: \"Ottakaa, hyvät tyttöseni, kiulu sarviltani, johon lypsätte\nminut. Ryypätkää maitoa palkoistanne, kaatakaa loppu kintuilleni ja\npankaa kiulu sarvilleni takaisin.\" -- \"Ei ole aikaa\", vastasivat\ntyttäret, \"linnaan pitää joutuaksemme\", ja menivät tiehensä. Vähän aikaa\nkuljettuansa, tulla ryötää taas vanha äijä heitä vastaan, sanoo:\n\"Etsikääpä, tyttöset, päätäni, annan teille sauvani palkoista.\" --\n\"Ohoh! ei meidän käy siihen nyt rupeaminen, kun kuninkaan linnalle\nolemme menossa\", sanoivat tyttäret ja kulkivat edellensä, kunne pääsivät\nviimeinkin perille, niin rupesivat siellä kuninkaan palvelijoiksi.\n\nArvelipa kotonansa nuorin tytär: \"Ei minunkaan auta tähän jääminen;\npalvelukseen sitä pitää minunkin pyrkiä, jos en muuksi, niin kelpaanhan\nsikopaimeneksi\", ja läksi hänkin kuninkaan linnoille kävelemään. Tiellä\nlöysi hänkin sen suurisyöjä-sian, joka pyysi purtiloa edestänsä\nottamaan, niin otti sen siitä pois ja kävi edellensä. Vähän matkan\npäässä tulee häntä lehmä vastaan, sarvissa kiulu, ja sanoo niinkuin\nsisarillekin: \"Lypsä, tyttöseni, minut tähän kiuluun, ryyppää maitoa\npalkastasi, kaada loppu kintuilleni ja pane kiulu asemellensa.\" --\n\"Autan, lehmäkulta, sinua, autan\", vastasi tyttö, lypsi hänet kohta ja\nteki niinkuin oli neuvottuna. Siitä kun läksi kävelemään vain, tuli\nvanha, sauvan nojassa kulkeva äijä tietä astuen vastaan, tervehti häntä\nja sanoi: \"Etsipä, tyttö, päätäni, saat sauvan minulta palkaksi!\" Tyttö\nei pahastunut pyyntöä, vaan istui tien viereen heti ja etsi siinä\näijärukan päätä niinkuin oli käskenyt. Äijäkös siitä kiitti häntä\nsitten, antoi sauvansa ja sanoi: \"Pidä, tyttökulta, tämä minun sauvani,\nja kun tulet kuninkaan linnoille, lyö sinä sillä sauvallasi sitä\nkalliota, jonka linnan luota löydät, niin kyllä saat sieltä tavarata,\nmitä vain mielesi tekee ja tarvitset.\" -- \"Kiitoksia antamastasi!\"\nvastasi tyttö, otti äijältä sauvan ja kulki sen kanssa linnoille, jossa\nrupesi kuninkaalle sikopaimeneksi.\n\nSiellä löysi vanhemmatkin sisarensa ja tervehti heitä niinkuin\nsisariansa ainakin; vaan heistä kun oli pahaa se, jotta hän perästä\ntuli, pitivät siitä vihaa hänelle ja pilkkasivat sisartansa, kun niin\nhuonolle työlle oli ruvennut. Tämä kuitenkin kesti kaikkea sitä, ei niin\ntorasanaakaan virkkanut, jos hänelle toiset miten olisivat irvistelleet.\nTulipa sitten pyhä, niin läksivät vanhemmat sisaret kirkkoon ja panivat\nnuorimman sillä aikaa ruokaa keittämään, vaan eivät antaneet kuin yhden\npavun ja yhden jyvän vain keiton aineeksi. Siitä tuli nuorin sisar hyvin\nmurheelliseksi eikä tiennyt, millä neuvoin niin vähistä aineista ruokaa\nsaisi. Menihän kuitenkin kotaan, pani padan tulelle ja itki siellä\nitkemistänsä. Tuli silloin se vanha äijä, jolta oli sauvan saanut, sinne\nkotaan ja sanoi: \"Eläs itke, tyttöseni, menehän kirkkoon, kyllä minä\ntäällä ruoan keitän sillä aikaa valmiiksi.\" Tyttö kun näki, että\ntoimessansa se puhuu, meni heti lupaa kysymään kirkossa käydä ja kulki\nsen suuren kiven luokse, jonka hänelle äijä oli neuvonut. Siihen kun löi\nsauvallansa, siitä kohta tuli hänelle komeat hevoset ja vaunut sekä\nkauniit, silkkiset vaatteet, jotka puki siinä päällensä ja läksi ajamaan\nkirkkoon. Siellä pisti hänen kauneutensa heti muiden silmiin, ja kaikki\nväki ihmetteli, mistä se niin ihana, ihko tuntematon neitsyt siihen oli\nilmestynyt. Päästiinpä kirkosta, niin täyttivät kaikki häntä\nkatsastamaan, vaan tyttö nousi sukkelasti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä.\nTuli kiven luokse, niin muutti ne uhkaiset vaatteet päältänsä, pukeusi\ntaas omiin nahkaroukkuisiinsa ja kävi jalan linnoille. Siellä oli jo\näijä keittänyt ruoan valmiiksi, ettei tarvinnut muuta kuin pöydälle\nkantaa, eivätkä päässeetkään sisaret kotiin tullessa hänelle\nriitelemään, kun kaikki oli hyvästi toimiteltu. Kehuivathan kuitenkin\netevämpää oloansa: \"Mepä olimme kirkossa, eipä sinua ruotaa sinnekään\nlaskettu; me siellä näimme niin kauniin ja ihanan neitosen, vaan mitäs\nsinä olet nähnyt.\" Toinen ei virkkanut mitään, tekihän työtänsä vain ja\nruokki sikoja, kunne kului se viikko ja tuli pyhä. Läksivät toiset\ntaaskin kirkkoon ja jättivät nuoremman sisarensa kotiin, vaan äijä\ntaasen otti ruoat laittaaksensa, niin tyttö kohta kävi haltijaltansa\nlupaa kysymässä ja läksi jälkeen. Otti kivestä kauniit, hopeaiset\nvaatteet, vaunut ja hevoset, ja tuli hänkin kirkkoon. Sattuipa nuori\nkuningas kirkossa olemaan, keksi heti sen ihanan vieraan tyttären, ja\nkun näki hänen kirkosta lähtevän, kiirehti heti jälkeen nähdäksensä,\nkuka se oli; vaan ei saavuttanut, tyttö oli jo poikessa.\n\nKului viikon päivät, niin kolmantena pyhänä vanhemmat sisaret samatse\nmenivät edeltäpäin kirkkoon jättäen sisarensa kotiin, vaan tämä kun sai\nhaltijaltansa luvan, läksi toisia jäljestä ja kävi kivellensä niinkuin\nennenkin. Sieltä sai taas kauniit kultaiset vaatteet, vaunut ja hevoset,\notti rahaa mukaansa ja tuli jalosti ajaen kirkkoon. Olipa nuori kuningas\njo siellä odottamassa, ja kun näki tytön kirkkoon tulevan eikä muuta\nkeinoa tiennyt hänestä tietoa saada, tervautti palvelijoillansa\nkynnyksen, jotta siihen jotakin merkkiä tyttäreltä pois lähtiessä jäisi.\nTyttö kun ei tiennyt varoittaa sitä, astui kirkosta lähtiessänsä\nkynnykselle, ja kenkä tarttui tervaan. Samassa läksi väki kaikki häntä\ntavoittamaan; mutta tyttö kylvi rahaa molemmin puolin jäljellensä, ja\nkaikki jäivät poimimaan niitä, paitsi nuori kuningas yksin ei tauonnut,\nvaan ajoi takaa yhä. Tyttö silloin ei ehtinytkään riisua vaatteitansa,\nhätäiseltä sai vain nahkaroukut päällensä ja pääsi pakenemaan kotiinsa,\njott'ei häntä tunnettu.\n\nKuningas kun ei tavoittanutkaan tyttöä, otti kultakengän kirkon\nkynnykseltä, ja kun kaikki väki oli koottu linnoille, niin kävi joukon\nkeskeen ja sanoi: \"Jonka jalkaan tämä kenkä sopinee, sen minä nain.\" No,\ntyttäret kaikki koettavat kenkää jalkaansa, vaan ei kellekään sovi.\nVanhemmatkin sisaret kokevat sievistellä jalkojansa, vuolevat,\nveistelevät varpaitansa, jotta mahtuisi kenkä heille, vaan ei kuitenkaan\nsovi. Sanoi viimein kuningas: \"Menkääpä, kutsukaa sikopaimenkin tänne,\nkävisikö kenkä kukaties sen jalkaan.\" Toisista kyllä oli se mitätöntä,\nvaan tuotiinhan tyttö suotta kuitenkin siihen ja käskettiin koettamaan\nkenkää jalkaansa. Sepä kun panikin kengän jalkaansa, niin ihan oli kuin\nsiihen tehty. Mutta kenkää jalkaan pannessa leimahti tytöltä\nkultavaatteet nahkaroukkujen alta, ja kuningas sattui näkemään sen.\nSiitä siepattiin heti nahkaroukkuiset tytön päältä, ja välähtelevät\nkultavaatteet tulivat näkyviin sieltä. Arvattiin siitä jo asia, että hän\noli se kirkossakävijä-tyttö, jolta kenkä kynnykselle oli jäänyt, ja\nkuningas kysyi samassa tytön oikeaksi morsiameksensa. Linnassa pidettiin\nsitten häät, ja kaikki väki oli iloissansa; vaan vanhemmat tyttäret\neivät kyenneetkään häissä olemaan, kun olivat vuolleet jalkansa pilalle.\n-- Sen verta sitä.\n\n\n\n\nMERESTÄNOUSIJANEITO\n\n\nOli ukko ja akka ja niillä poika ja tytär, ylen kauniita molemmat.\nLäksipä veli kuninkaaseen ja pantiin siellä paimeneksi, vaan sisar jäi\nvanhaan kotiinsa, niin veli ikävöi häntä. Yhä muistui entinen koti hänen\nmieleensä. Kerrankin paimenessa käydessänsä kirjoitti sisarensa näyn\njäniksen kääpään ja vei kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika\nnäkemään sen, ja kun oli tyttö kaunis ja ihana, jott'ei voi virressä\nveteä eikä saarnassa sanoa, pyysi häntä samassa naimisiinsa ja sanoi\nveljelle: \"Siskosi käy tänne, minä otan hänet morsiamekseni, sinut\nrinnallani elämään, kun lie tytär kaunis kuvaa myöten.\" Tämä lähtee\nsiitä kotia, alkaa siellä, yrittää: \"Nyt pitää, siskoni, lähteäksesi\nkuninkaan pojan morsiameksi, pääset linnoilla elämään.\" Mutta tytär\ntekee vastusta, sanoo: \"En minä, veikkoni, lähde ennenkuin taattoni ja\nmaammoni saamaa kiveä jauhamalla murottanen, äsken lähden minä taattoni\nsaamista huoneista.\" Veli silloin meni, kiven pani paloiksi, vähäsen\ntukkieli vain rakoja ja palat yhteen likisteli. Sisar kun meni\njauhamaan, kivi samassa levesi. \"Jokos nyt lähdet, siskoni?\" kysyi veli.\n\"En minä, veikkoseni, vielä lähde\", vastasi sisar, \"ennenkuin taattoni\nja maammoni saama lavitsa kuosalin kannalla kulunee.\" Mitäs ollakaan.\nSisar kun meni ulos, veli sillä aikaa lavitsan pani paloiksi, ja toinen\nkun ulkoa tuli ja rupesi kehräämään, heti lavitsa meni muruiksi. \"Jokos\nnyt, siskoni, lähdet?\" -- \"En minä ennen lähde, ellen isoni saamaa\nhuhmarta survomalla särkene.\" No, veli meni, senkin hajoitti vielä\nmuruiksi ja kysyi: \"Jokos nyt lähdet?\" -- \"En, veikkoni, ennen lähde\nkuin minä taattoni ja maammoni saaman kynnyksen helmoillani kuluttanen.\"\nVelipä silloin sisarensa tietämättä kynnyksenkin samatse särki ja kysyi\nuudellensa: \"Joko nyt, siskoni, lähtenet?\" Siitä jo läksi kuin läksikin,\nparhaat vaatteet otti aitastansa ja suori veljensä kera matkaan.\n\nLinnoille oli meritse mentävä, niin ikään olivat valkamoilta lähtemässä,\nkun tuli tyttären Pilkka-niminen koira siihen ja pyrki veneeseen. Tyttö\nei hennonut jättää sitä, vaan otti kerallensa; ja lähdettiin soutamaan.\nVähän matkaa kun soutivat, niin Syöjätär kävelee rannitse, niemen\nnenästä huhuu: \"Ottakaapa, ukon poika, akan tytär, minua matkoihinne!\"\n-- \"Otammeko, sisko?\" kysyi veli. \"Elä ota\", vastasi sisar, \"paha\npahasta tulee, pahan miehen siemenestä.\" Ei otettu, soudettiin toisen\nniemen kohdalle. Syöjätär siihen tulee huhumaan: \"Ottakaa minua\nmatkoihinne!\" -- \"Otanko, sisko, matkaamme?\" -- \"Ole ottamatta\", sanoi\nsisar, \"paha pahasta tulee, pahan miehen siemenestä.\" No, ei otettu,\nsoudettiin edelle, kunne tultiin kolmannen niemen kohdalle. Taas\nSyöjätär niemen nenästä huhuu: \"Ottakaa minua matkoihinne!\" Sisar ei\nhuolisi häntä joukkoon, sanoo: \"Elä ota!\" Mutta veli ottaa, sanoo:\n\"Ottakaamme, sen Jumala kanssamme suvaitsee.\" Syöjätär kun sai\nveneeseen, loihe istumaan keskelle venettä ja otti samassa veljeltä sekä\nsisarelta kuulon, teki kumpaisenkin kuuroksi. Jonkin matkan mentyänsä,\nalkoi heille jo kuninkaan linnat etäältä näkyä, niin sanoi veli veneen\nperästä sisarellensa: \"Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi,\nkuninkaan koti näkyy!\" Tyttö kun ei kuullut veljensä puhetta, kysyi\nkokkapuolesta: \"Mitä sanot, vieno veikkoseni?\" Syöjätär vastasi keskeltä\nvenettä: \"Sitä sanoo vieno veikkosesi: herkeä soutamasta, luote päällesi\nmereen!\" Tyttö ei kuitenkaan lähtenyt mereen, vaan herkesi heti\nsoutamasta, ja Syöjätär rupesi sijaan.\n\nSoudettiin vähän matkaa, niin veli toisen kerran sanoo: \"Ylennä, sisko,\nistuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!\" -- \"Mitä sanot,\nvieno veikkoseni?\" kysyi sisar. Syöjätär selvitti keskeltä venettä:\n\"Sitä sanoo vieno veikkosesi: jaksa jalkasi, riisu vaatteesi, luote\npäällesi mereen!\" Tyttö riisuikin vaatteensa ja heitti Syöjättärelle,\nvaan ei sillä vielä heittäynyt mereen. Kuljetaan taas vähän matkaa, niin\njo veli kolmannen kerran sanoo veneen perästä: \"Ylennä, sisko,\nistuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti lähellä on!\" Sisar ei\nkuullut nytkään, kysyi entiseen tapaansa: \"Mitä sanot, vieno\nveikkoseni?\" -- \"Sitä sanoo vieno veikkosesi\", petteli Syöjätär taas\ntytärtä: \"puhkaa silmäsi, katkaa kätesi, luote päällesi mereen.\" -- \"No,\ntotta minun täytyy ainoan veljeni sanaa totella\", arveli sisar ja\nputkahti päällensä mereen, kuten luuli veljensä käskeneen. Veli samassa\nhätäytyi häntä tavoittelemaan, mutta Syöjätär esteli häntä ja sanoi:\n\"Eläkä huoli, kyllä minä hänen näköisensä olen.\" Hyppäsi airoloille ja\nrupesi soutaa riehkimään. Sisar silloin jäi heistä jäljelle ja upposi\nmereen, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mitäs siihen? Veli kun ei hirvennyt\nmorsiametta linnoille mennä, mieli jo kääntyä siitä kotiinsa, vaan\nSyöjätär oli viekas, houkutteli häntä ja sanoi: \"Vie minut linnoille,\nsano sisareksesi, niin sillä hädästäsi pääset ja saat vielä palkat\ntuomastasi.\" Toinen ei muutakaan neuvoa tiennyt siihen hädässänsä\nparempaa ja suostui kuin suostuikin tuumaan. Syöjätär pukeutui sisaren\nkaunokaisiin vaatteisiin, jotta paremmin julkeaisi linnoille mennä, ja\nlähdettiin taasen soutamaan. Kohta päästiinkin jo perille. Kuninkaan\npoika tulee siellä heitä jo vastaan, morsiantansa muka tervehtimään,\nvaan kun keksii Syöjättären, miten on ruma, kysyy heti pojalta: \"Tämäkö\nsinulla onkin sisko?\" -- \"Ka, tämä.\" No, kuninkaan poika ottaa\nSyöjättären morsiameksensa, ei sanaansa muuta; vaan ei olekaan sisko\nkaunis kuten oli kehuttuna, niin suuttuu siitä veljelle ja sanoo: \"Kun\nkauniimpi ei ole, niin orjat, viekää morsiamen tuoja kyiden, käärmeiden\nsekaan.\" Orjat vievät heti, heittävät pojan sinne syötäväksi niinkuin\nrikollisen ainakin; vaan aamulla kun käyvät katsomassa, se terveenä on\nvielä. Tulevat siitä, sanovat kuninkaan pojalle: \"Ka, kummahan on,\nkuninkaan poika! Muinoin yhtenä yönä söivät kyyt, käärmeet puhtaaksi\nyhden miehen, nyt vanhin käärme vain kämmenellänsä makuuttaa.\" --\n\"Antakaahan olla, eikö häntä huomiseen syödä\", vastasi kuninkaan poika\nja käski käydä aamulla taas katsomassa.\n\nPojan oikea sisar, se kaunis tytär, sillä aikaa meressä vain on, ja\nhäntä siellä kihlotaan meren kuninkaan pojalle morsiameksi. Muuten olisi\nhänen hyvä siellä elää, kaikenmoista rikkautta on kyllin, vaan sääli on\nveljeänsä, jotta sitä nyt kuninkaan poika Syöjättären tautta rankaisee.\nOmpeleepa kullalla, hopealla kauniin paikan ja pyrkii sieltä maan\nkuninkaan pojalle lahjaa tuomaan, eikö toki veljeä kyiden, käärmeiden\nseasta helpotettaisi. No, lasketaan häntä sitä paikkaa sieltä kuninkaan\npojalle tuomaan, vaan hopeakahleisiin pannaan, jott'ei pois pääsisi.\nOnpa tyttären koira, Pilkka, vielä elossa. Kaiken päivää oli linnan\nseudussa juoksennellut eksyksissä tietämättä kehen turvautuisi, kun ei\nemäntäänsä löytänyt eikä keltään ruokaa saanut. Tuli jo ilta, ja\nPilkka-raukan vatsa oli hoikkana hyvin, niin juoksi meren rantaan, jossa\npojan vene oli, lakki siitä vettä vähän tuimaansa ja rupesi veneeseen\nmaata. Oli likellä siinä Leskiakkasella huoneet, joista kivinen silta\naleni mereen, niin tuli sydänyöllä pojan uponnut sisar niissä\nhopeakahleissansa siihen -- viideltä virstalta jo helinä kuului tullessa\n-- ja nousi sillan korvaan istumaan. Hänellä oli entinen kaunis näkynsä\nja verhot ylen kauniit päällä, jott' on kullassa kulajaa, hopeassa\nheläjää. Keksii siitä koiransa meren rannalla makaavan, niin kutsuu\nluoksensa, antaa paikan kulman hampaisiin ja sanoo:\n\n    \"Piili, piili Pilkkaseni,\n    avaa uksi, vieretä veräjä\n    kyläkunnan kuulematta,\n    uksien urajamatta,\n    veräjien vinkumatta,\n    mustan lehmän ammumatta,\n\n\"saata kuninkaan pojalle pieluksiin tämä paikka, jott'eikö helpottaisi\nveljeäni kyiden, käärmeiden seasta.\" Koira toimitti heti asian, juoksi\nhiljaa linnaan ja pisti kuninkaan pojan maatessa hänelle kultapaikan\npieluksiin, ettei hänen siellä käynnästään tietty mitään. Siitä juoksee\nsamaa tietä jällensä ja tulee emäntänsä luokse rannalle. Tytär kun\nkeksii hänen tulevaksi, rupeaa taasen puhuttelemaan, sanoo:\n\n    \"Piili, piili Pilkkaseni,\n    saapa tänne sanomille,\n    missä mun on veijoseni?\"\n\nPilkka vastaa:\n\n    \"Tuolla sun on veijosesi\n    kyiden, käärmeiden seassa.\"\n\nKysyy taasen tytär:\n\n    \"Mitäs saattelet sanoa,\n    sanomia sulhon koista?\"\n\nPilkka vastaa:\n\n    \"Sitä saattelen sanoa:\n    Syöjätär on sijassasi,\n    sulhon vierellä venyvi.\"\n\nKysyy tytär:\n\n    \"Mitä syötiin noissa häissä,\n    noissa häissä Syöjättären,\n    Syöjättären syömingeissä,\n    Juojattaren juomingeissa,\n    pitkähäntäisen pidoissa?\"\n\nVastaa Pilkka:\n\n    \"Luut lihoista, päät kaloista,\n    kaalit kaikki naurihista,\n    palanehet leivän kuoret.\"\n\n\"Tule vielä, Pilkkaseni, kahdeksi yöksi tähän rannalle makaamaan, minä\ntarvitsen sinua\", sanoi tytär, loihe sillalta mereen takaisin ja läksi\nmeren kuninkaan kotiin kuten oli lähtiessänsä luvannut.\n\nTuleepa aamu, ja kuninkaan poika nousee makaamasta, niin keksii paikan\npieluksissansa ja oudostuu sitä, sanoen: \"Mistähän tämä näin\nsirotekoinen paikka tähän on joutunut?\" Syöjätär silloin valhetta\nsukelsi, sanoi miehellensä: \"Niinhän tämä kummakin on; sinä vain makaat,\npöhötät, minä sinulle yöllä kultapaikat ompelen.\" Kuninkaan poika ei\nkuitenkaan häntä uskonut, vaan mietti mielessänsä: \"Ei tämä ole sinun\nompeloitasi, tämmöistä ei yössä tee.\" Kuulusteltiin linnan väeltä, jos\nolisi ketä yöllä linnassa käynyt, vaan ei saatu selvää, eikä tiennyt\npaikkaa kukaan omaksensa, asia jäi sillensä. Muistaa siitä kuninkaan\npoika käärmeiden seassa olijan ja käskee orjien mennä luut pois luomaan:\njo se nyt on muka syöty. No, käyvät orjat poikaa sieltä katsomassa, vaan\ntulevat takaisin, sanovat: \"Eikä ole syöty, vanhin käärme vain\nkämmenellänsä häntä makuuttaa.\" Se taas kuninkaan pojasta kummaa on;\nlähtee Leskiakkaan, sanoo: \"Oi sinä Leskiakkaseni, kun minä miehen panin\nkyiden, käärmeiden sekaan, mikä on, ei syödä nyt kahtena yönä, ennen\nyhtenä syötiin?\" -- \"Miksi hänet sinne panit?\" kysyi Leskiakka. Vastasi\nkuninkaan poika: \"Kun kauniin pojan otin paimeneksi, hän vielä sanoi\nkauniimman sisaren olevan, niin pyysin sitä morsiamekseni. Veli toikin\nsisarensa, vaan ruma oli, niin minä valehtelijan panin kyiden,\nkäärmeiden sekaan, vaan sisarensa kuitenkin otin morsiamekseni, en\nsanaani muuttanut.\" -- \"Eipä se hänen sisarensa olekaan\", sanoi\nLeskiakka, \"hänen sisarensa meressä on, sieltä toi sinulle paikan\npieluksiisi, jotta etkö helpottaisi veljeä. Syöjätär sinulla on\nmorsiamena.\" Moiset tiedot saatuansa lähtee kuninkaan poika Leskiakasta\nkotiinsa ja arvelee, ajattelee sen päivää, niin tulee toinen yö. Tytär\ntaasen pyrkii merestä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan niinkuin\nviimeinkin; ompelee kullalla, hopealla paidan, jotta sen hän viepi.\nPannaan siitä taas hopeakahleisiin ja lasketaan kohoamaan maalle.\nSydänyöllä tulee hän sieltä -- viideltä virstalta jo helinä kuuluu -- ja\nnousee Leskiakan sillan päähän istumaan; niin on koreat, ylen kaunoiset\nvaatteet päällä, ett'on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Puhuttelee\nsiitä koiraansa:\n\n    \"Piili, piili Pilkkaseni,\n    avaa uksi, vieretä veräjä\n    kyläkunnan kuulematta,\n    uksien urajamatta,\n    veräjien vinkumatta,\n    mustan lehmän ammumatta,\n\n\"saata kuninkaan pojan pieluksiin tämä paita.\" Pilkka otti paidan kulman\nhampaisiinsa ja sai sen kuninkaan pojan pieluksiin niinkuin oli\nkäsketty. Nouseepa kuninkaan poika aamulla makuukseltansa, niin näkee\nkultapaidan pieluksissansa ja sanoo: \"Ken tämän on paidan minulle\npieluksiin pannut?\" -- \"Oi kuninkaan poika armias!\" sanoi Syöjätär,\n\"itse minä makaan, kädet minulla valvovat; niitä minä neulon, niitä minä\nompelen, sinä vain makaat, pöhötät.\" Tulevat samassa orjat, sanovat: \"Oi\nkuninkaan poika armias! Ei kuole se kyiden, käärmeiden seassa olija,\nvanhin käärme yhä kämmenellänsä makuuttaa vain.\" -- \"No, ottakaa hänet\npois, kun ei syödä\", vastasi kuningas. Käski orjansa pois, pani sen\npieluksista saadun paidan päällensä ja läksi Leskiakkaan taas arvellen:\n\"Eivät nämä ompelemat ole minun naiseni raatoloita, tämmöisiä hän ei\ntee.\" Tulee siitä Leskiakkaan, sanoo: \"Armas Leskiakkaseni, mikä kumma\non, kun tuli ensi yönä kultainen paikka, toissa kultainen paita minun\npieluksiini?\" -- \"Onpa se kummakin, poikaseni\", vastasi Leskiakka, \"kun\nyöllä aina nousee merestä nuori neitonen huoneeni portaille; se on\nkullassa kulajaa, hopeassa heläjää, ja niin kaunis, niin kaunis, jott'ei\nvoi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, niin kerallansa tuopi aina\njotakin lahjaksi sinulle. Sehän se olisikin sinun oikea morsiamesi, ja\nse on Syöjätär, jota nyt pidät naisenasi.\"\n\nKuninkaan pojan silloin rupesi mieli laatimaan nähdä sitä, joka hänelle\nsemmoiset lahjat oli tuonut, ja sanoi Leskiakalle: \"Milläpä minä sen\nkauniin neitosen sieltä saisin, jos tuo vasta vielä merestä kohoaisi?\"\n-- \"Vielä se jälkimmäiset lahjat sinulle tuopi\", sanoi Leskiakka, \"vaan\nsitten täytyy meren kuninkaan pojalle ruveta naiseksi. Käyhän seppien\npajassa, taota siellä viikatteet ja pitkät rautaiset vitjat ja tule\nyöksi tähän vartioitsemaan. Kun näet tyttären merestä maalle nousevan,\nniin tavoita heti vitjoillasi ja katko viikatteilla pitimet, joissa on\nkiinni, eläkä laske häntä, jos se miksi muuttuisi, vaan hävitä kaikki\naseillasi, niin hän ihmiseksi muuttuu viimeinkin.\" Kuninkaan poika heti\nmeni pajaan, teetti siellä viikatteet ja vitjat ja tuli illemmalla\nsitten sillan korvaan vartioimaan.\n\nVuottaa siinä kotvasen, vaan ei näy tulevaksi. Viimein sydänyön aikana\nalkaa jo helinä kaukaa kuulua, ja merestä kohoaa neitonen niin kaunis ja\nihana, ettei voi virsissä veteä. Nousee sillan korvaan istumaan ja\nrupeaa puhuttelemaan koiraansa: \"Piili, piili Pilkkaseni, vie nämä\nkaatiot kuninkaan pojan pieluksiin!\" Kuninkaan poika silloin nousi\npiilostansa häntä tavoittamaan niinkuin oli Leskiakka neuvonut. Neitonen\nheti yritti heittäytyä mereen, mutta toinen oli varoillansa, loi samassa\nvitjansa päällitse ja esti pakenemasta. Sieppasi siitä viikatteensa ja\nrapsi häneltä kahleet poikki, jotta kolisten katosivat mereen. Tyttö\nsittenkin olisi paennut häntä, muuttui maan matoseksi, ilman itikaksi,\nsisiliskoksi, käärmeeksi, värttinäksi, piiraanpaaluksiksi ja muuksi;\nvaan kuninkaan poika ne kaikki hävitti, ei laskenut ennenkuin ihmiseksi\ntuli jällensä ja muuttui ihanaksi kuin olikin. \"Mitä te, kuninkaan\npoika, minusta tahdotte, kun minut Syöjätär kuitenkin syö?\" sanoi neito.\n\"Ei ole hätää\", virkkoi kuninkaan poika, \"ei hän viikkoja enää ole\nlinnassani asuva, pääset ainoan veljesi luokse, se on jo helpotettu.\"\nOtti tyttären ja vei Leskiakkaan, jossa maattiin yö. Aamulla heitti\nsitten tyttären Leskiakan huostaan ja kävi linnoillensa kotiin. Kysyy\nsiellä vanha morsian: \"Missäpä nyt, sulhoni, kävelet, kun et pidä\ntaloudestasi mitään?\" -- \"Elähän hätäile, en minä viikoksi sinua enää\nheitä\", sanoi kuninkaan poika; mutta orjillensa sanoi: \"Lämmittäkää\nrautainen kyly. Kaivakaa kynnyksen alle hauta kolmen sylen syvyydelle,\npankaa siihen tuli ja terva palamaan ja levittäkää ruskea haljakka\nhaudan päälle, vaan kylyn kynnykseltä pirtin ovelle saati asettakaa\nsiniset haljakat, kuita myöten astutatte minun morsiantani kylyyn.\"\nOrjat toimittavat kaikki sanaa myöten tarkoillensa ja saavat astuttamaan\nSyöjätärtä kylyyn kuten kuninkaan pojan morsianta muinoinkin: kuka\nhäneltä helmoja kantaa, kuka häntä kädestä vakuuttaa. Tultiin jo kylyn\novelle, niin sanoo Syöjätär: \"En nyt enää tarvitse talutosta, tästä\nhyppään jo kynnykselle ja siitä lavoille.\" Mutta orjat houkuttelivat\nhäntä, sanoivat: \"Astukaa toki, kuninkaan pojan ainoa morsian, sileätä\nsiltaa, ruskeata verkaa myöten.\" Syöjätär silloin astuikin haljakalle,\nvaan se samassa kisallettiin jalkojen alta, ja hän sysättiin kolmen\nsylen syvyiseen hautaan, johon jäi. Palaessansa kisalsi kuitenkin vielä\ntukkia päästänsä ja huusi: \"Tukkani olkoot ilman itikoina, maan\nmatosina, tuonen toukkasina ihmisille iän kaiken vaivaksi!\"\n\nPäästyänsä Syöjättärestä kävi kuninkaan poika Leskiakasta sen kauniin\nmerestä nousseen tyttären ja pani morsiameksensa, josta sitten linnoilla\nlaadittiin häät. Mutta morsiamensa veljen otti vierimmäiseksi\nmieheksensä ja antoi hänelle puolen hyvyyttänsä, kun niin kauniin\nsisaren toi. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nNAISEN YHDEKSÄN POIKAA\n\n\nVELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT\n\nOli kolme tytärtä. Lehdossa kävellessänsä saivat keskenänsä pakinoimaan.\nVanhin sanoi: \"Minä saan kolmesta ohranjyvästä sotaväelle ruoan.\" Toinen\nsanoi: \"Minä saan kolmesta pellavankuidusta sotaväelle vaatteet.\" Kolmas\nvirkkoi: \"Minä saan kolmesta kohdusta yhdeksän poikaa.\" Sattuipa\nkuninkaan poika metsällä ollessansa kuulemaan tytärten pakinat ja mietti\nmielessänsä: \"Se minun pitää ottaa, kuka saapi yhdeksän poikaa kolmesta\nkohdusta.\" Vei tyttären kerallansa linnoille ja otti naiseksensa.\n\nElivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui se nainen ja sai kolme\npoikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista, niin kaunista, ettei maalla\nmointa:\n\n    Kädet kultaa kalvoisesta,\n    jalat hopeiset polvista,\n    päivyt paistoi päälaelta,\n    kuutamoiset kulmaluilta,\n    tähdet taivon hartioilta.\n\nLähdetään siitä pesijätä etsimään, ja orja saapi matkaamaan. Kulkee\nvähän matkaa, niin Syöjätär tulee vastaan, sanoo: \"Kunne matkaat?\" --\n\"Pesijätä etsimään.\" -- \"No, ota minut!\" pyrki Syöjätär. \"Ka, kun\ntullet\", vastasi toinen ja pyysi häntä matkaansa. \"Vuotahan vähäsen\",\nvirkkoi Syöjätär, \"käyn kotonani vain pistäymässä, niin sitten tulen.\"\nOrja vuotti siinä sen aikaa, mutta Syöjätär otti metsästä kolme korpin\näpärettä helmaansa ja tuli orjan luokse takaisin, josta kulkivat yhdessä\nlinnoille. Siellä vietiin Syöjätär heti lapsia pesemään, vaan tämä kun\npääsi naisen kera kahden kesken, salasi naisen oikeat lapset ja kantoi\nkorpin äpäreet vain pirttiin, sanoi: \"Onpa niitä pestäviä toki, ilman\njoutavia korpin äpäreitä vain!\" -- \"No, oli mit' oli, korjatkaahan\nnaista kylyyn ainakin\", vastasi kuninkaan poika; vaan kuitenkin oli paha\nmielensä, kun nainen korpin äpäreitä rupesi saamaan. Lähdettiinpä naista\nkylyyn saattamaan kuten käsky oli, niin Syöjätär sillä aikaa juoksutti\nhänen kolme poikaansa puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja kätki\nvalkoisen kiven alle.\n\nOllaan taas, eletään linnoilla, minkä eletäänkin, niin nainen toiste\nkäypi kuormilliseksi ja tehdä kavahuttaa kolme poikaa yhdestä kohdusta,\nniin kaunista ja ihanaa, jotta:\n\n    Kädet kultaa kalvoisesta,\n    jalat hopeiset polvista,\n    päivyt paistoi päälaelta,\n    kuutamoiset kulmaluilta,\n    otavaiset olkapäiltä,\n    tähdet taivon hartioilta.\n\nLähdetään taas pesijätä etsimään kuin viimeinkin, ja Syöjätär niin ikään\ntiellä vastaan tulee ja tarjoakse pesijäksi. Etsijät eivät ottaisi\nhäntä, vaan Syöjätär poikkesi syrjään, loi tien vieressä mutkan ja tuli\nuudestansa eteen, sanoi: \"Ottakaa minua pesijäksi!\" Etsijät nyt eivät\ntunteneet häntä, että se oli se entinen akka, vaan pyysivät häntä\nlinnoille lähtemään. \"Vuotahan, kun kotonani pistäydyn ensin\", virkkoi\nSyöjätär, juoksi heti metsään, minne lie juossut, otti sieltä kolme\nvariksen poikaa mukaansa ja toi ne linnoille. Siellä kun tuli naisen\nluokse, pesikin lapset, vaan pani heidät piiloon, ja variksen äpäreet\nvain kantoi helmassansa pirttiin ja sanoi äkäisesti: \"Onpa niitä\npestäviä toki, pelkkiä variksen äpäreitä vain!\" Käski kuninkaan poika\nkorjaamaan naista yhtä hyvin, sanoi: \"On mit' on, saattakaahan kylyyn\nainakin!\" Syöjätär silloin oli varoillansa, ja naista kun lähdettiin\nkylyyn viemään, niin kantoi lapset taas puhtaaseen peltoon, vihantaan\nvainioon ja peitti valkoisen kiven alle, jonne oli toisetkin vienyt.\n\nMutta kuninkaan poika tuli surulliseksi kovin eikä tiennyt, mikä avuksi,\nkun hänelle nainen semmoisia lapsia rupesi saamaan. Nainen puoleltansa\nkestää kaikkea sitä eikä sano, jos se niin mitä Syöjätär hänelle\nlaatisi, pitää vain variksen poikia lapsinansa. Mitäs ollakaan? Kului\naikaa kotvanen, niin kuninkaan poika jo haihdutti surun mielestänsä, ja\nnainen kävi kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, niin jo\nsaantiaika tuli, ja hän tehdä kavahutti kolme poikasta, niin ihanaa,\nniin kaunista, jotta:\n\n    Kädet kultaa kalvoisesta,\n    jalat hopeiset polvista,\n    päivyt paistoi päälaelta,\n    kuutamoiset kulmaluilta,\n    otavaiset olkapäiltä,\n    tähdet taivon hartioilta.\n\nPantiinpa orjat nyt heille pesijän etsintään, vaan niille kävi samoin\nkuin entisillekin. Syöjätär tuli tiellä vastaan ja kysyi: \"Kunne\nmatkaatte?\" -- \"Pesijätä etsimään.\" -- \"No, ottakaa minut\", sanoo\nSyöjätär. He ensinnä eivät huolineet hänestä, kulkivat edellensä, mutta\nSyöjätär pyörähti syrjään ja kiersi tien vartta heidän edellensä taas.\nKävi siitä heille vastaan uudellensa ja pyrki pesijäksi. \"Ka, kun\nlähtenet niin lähde\", sanoivat etsijät ja mieltyivät ottamaan häntä.\nSyöjätär kuitenkin pyrki pikimmältänsä kotona käymään, otti kolme\nharakan äpärettä helmaansa ja tuli niiden keralla linnoille. Vietiin\nsiellä naisen luokse, vaan sepä oli kaksi poikaansa kätkenyt lakkiinsa,\nniin ei ollutkaan kuin yksi poika vain näkyvissä, kun Syöjätär tuli\npesemään. Se ihmettelemään sitä, kunne toiset joutuivat, ja sanoi\nnaiselle: \"Kolme poikaahan olette yhdestä kohdusta ennen saaneet,\nmitenkä nyt on vain yksi?\" -- \"Ka, senhän minulle Jumala salli, sen\nyhden vain\", vastasi nainen, ja Syöjättären täytyi tyytyä siihen. Pesi\nsen yhden pojan ja pisti piiloon, mutta harakan äpäreet kantoi taaskin\npirttiin ja sanoi vihaisesti: \"Onpa niitä pestäviä perkeleitä, joutavia\nharakan poikia vain!\" -- \"No, oli mit' oli\", sanoi kuninkaan poika,\n\"saattakaahan nainen kylyyn!\" No, lähdettiin häntä viemään sinne, niin\nSyöjätär sillä aikaa pojan otti piilostansa ja kantoi puhtaaseen\npeltoon, vihantaan vainioon, johon peitti valkean kiven alle.\n\nMietti kuninkaan poika mielessänsä, mitä naiselle piti tehtämän, kun hän\nlinnun poikia vain teki. Kauan arveltuansa päätti viimeinkin\ntuhottavaksi, ja kun tuotiin naispoloinen kylystä, niin panetti hänet\nrautaiseen tynnyriin ja työnnähytti mereen, jott'ei vasta enää semmoista\nsurua hänen tauttansa tulisi. Sataitsee siellä nainen raukka meressä,\nkuplaa tynnyri aaltoloissa kokonaista kolme vuotta, niin kasvavat jo\nnaisen lakkiinsa kätkemät pojat suuremmiksi ja alkavat pitkästyä oloansa\nsiellä pimeässä piilossansa. Rupeaapa heidän tynnyriänsä siellä meren\nselkää ajellessa yht'äkkiä jylkyttämään, vaan eivät tiedä syytä, mistäpä\nhe tynnyrissä olijat sen tiesivät, kuulivathan vain, miten juhmaa\ntynnyri jotakin vasten. Pojat viimein alkavat rukoilla Jumalata, sanovat\nhaikealla mielellä: \"Oi Jumalainen armias, murota meiltä tämä tynnyri,\npäästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!\" Tuskinpa saivatkaan sen\nsanoneeksi, niin levesi jo tynnyri, aukeni joka puolelle; ja kun\nkatsotaan, niin meren saaressa ollaan. Kiittivät silloin Jumalata\nauttamastansa ja saivat saaren rantaa kävelemään. Pakisevat pojat siinä\nkeskenänsä, tuumailevat: \"Milläpä kurin rupeamme tässä nyt elämään, kun\ntämä autio saari on?\" Tuossa paikassa tuli hauki uiskennellen rantaa,\nsanoi: \"Puhkaise, poikaseni, minulta vatsa!\" -- \"Enkä puhkaise\", sanoi\npoika, \"minkätähden minä sinut tappaisin.\" -- \"Puhkaise vain\", pakisi\nhauki, \"mitä ollee vatsassani, sitä on.\" Ei olisi poika sittenkään vielä\npuhkaissut, vaan hauki houkutteli yhä, sanoi: \"Tehkää toki kuten pyydän,\nsiell' on vatsassani sininen paikka ja säälitsä, niistä teille hyvää on.\nKun sen paikan otatte, sillä sivallatte ristin-rastin maata, niin siihen\nhuonukset tulevat; tahi rannalla vettä sivallatte, sanotte: 'Syntyköön\nkivinen silta merestä poikki linnoille saati', niin se syntyypi heti.\nVaan säälitsäinen pitäkää tallellanne, ja jos sattuu hätä kussa\ntulemaan, niin se teitä auttaa ajallansa.\" No, he tekivät sen. Kun\nsivalsivat vain hauen antamalla paikalla, niin saareen syntyi asunto\nniin kaunis, niin kaunis, jott'ei sovi sanan sanoa, ja rannasta loittoni\nkivinen silta aina kuninkaan linnoille saati.\n\nHätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa.\nPaistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja\nlinnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan\nei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään,\nniin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan.\nAstuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa\nkuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo\nsaareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi\nniitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä\neläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä\nsyöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois\nlähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee\nsiitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla\nkäymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.\n\nIstuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä\nliikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja\nkysyi häneltä: \"Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?\" -- \"Oi kuninkaan poika\narmias!\" vastasi kerjäläinen, \"tietäisitkö, missä minä kävelin, et\nenempää pirtissä istuisi.\" -- \"No, missäpä kävelit?\" kysyi taasen\nkuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: \"Läksin rantaa tästä sinun\nlinnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja\nsain sitä myöten kulkemaan. Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin\nviimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja\nkaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:\n\n    \"Kädet kultaa kalvoisesta,\n    jalat hopeiset polvista,\n    päivyt paistoi päälaelta,\n    kuutamoiset kulmaluilta,\n    otavaiset olkapäiltä,\n    tähdet taivon hartioilta.\n\n\"Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä\nlinnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä\npoikaset kaimasivat minua matkalle.\"\n\nKuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän\nse minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? \"Jo on ajatteluttanut\nminuakin\", sanoi hän, \"mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne\nlinnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi.\nMilläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?\" --\n\"Ka, hyvin voit päästä\", sanoi kerjäläisukko, \"kun lähteä haluttanee,\nsilta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden.\" Lähdettiin\nsiitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin\nyhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä\nterveykset laatii. On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy\npoikasilta: \"Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?\" Sanoivat\npojat: \"Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa\nkiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin\nrukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän\nmeitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun\nkatsoimme, olimme tämän saaren rannalla. Saimme siitä sitten rannitse\nkävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa\nelämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa\nhäneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun\nyllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja\nsaimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua\noli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti\nsyntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja\nkivinen silta.\"\n\nPoikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi:\n\"Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te\nminun lapseni olette!\" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään,\nsanoo: \"Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa\nminun ovat.\" Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen,\nettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika:\n\"Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette\nsyntyisinkin!\" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään\nyhtenä matkalle. Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä\nhuoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä\npäästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä\nperille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika\nnaisensa ja poikansa oli löytänyt.\n\nAlettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni,\nja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat\nkerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka\nSyöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä,\neivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen\näitiänsä: \"Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!\"\nÄiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä\nlähtemästä ja sanoi: \"Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö,\ntulette vielä tuhoon.\" Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa\nanna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: \"No, kun mielenne\nhyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!\" Pojat\nsilloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa,\njosta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi. Lähtevät siitä\nnyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin\nmuutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä\nriita. Toinen sanoi: \"Minäpä ammun tuon kiekin tuosta\", ja ojensi\njousensa ampuaksensa. Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: \"Ole\nampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on.\" Veli yhtä\nhyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: \"Eläs\nammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!\" Oudostui poika kiekin\npuhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: \"Mitäpä\nhyvää hän minulle laatii!\" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä. \"Eläs\ntapa noin kaunista lintua\", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan\ntoinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi\nkolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin\nkiekki taasen puhui kolven nenästä: \"Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle\nhyvää laadin!\" -- \"Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?\" sanoi poika, vaan\nalensi kuitenkin jousensa. \"Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu\",\nvastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää,\nja ampuminen jäi sillensä.\n\nSaivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren\nranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. \"Milläpäs tästä nyt poikki\npääsemme?\" sanoi se ampuja-poika. \"Se siitä nyt tuli\", vastasi toinen\ntoimessansa, \"miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua\nkieltänyt?\" -- \"Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri,\nollut kieltämässä\", sanoi suutuksissa veli, \"vaan tulkoonhan nyt\navuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä\npoikki ja vieköön tästä toiselle rannalle.\"\n\nTuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi\nleuhahti siihen, ja sanoi: \"Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan,\nniin saatan teidät meren poikki!\" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi\nheidän kera lentämään. Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä\nja kysyi siellä heiltä: \"Joko suurena on meri silmistänne?\" -- \"Ka, niin\non kuin puisen kate\", sanoivat pojat, \"sen suuruudelta vain näyttää\nsilmistämme.\" Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera\nmereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas,\nkohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille:\n\"Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?\" -- \"Niin on kuin seulan\nsuuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää\", virkkoivat pojat\nvapisten hänelle. Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa\nuudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan\nalkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin. Viimein tuiki ylhäälle\nnoustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: \"Onko suurena nyt meri\nsilmistänne?\" -- \"Ei ole suurena\", vastasivat pojat, \"niin on kuin\nriehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää.\" Loihe silloin kiekki\nkolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli\npojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi\nlentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli\nalaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle. Siihen heitti\nheidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua\nyritti: \"Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin\nniin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen\npaiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit,\nminusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä,\nniinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen\nsanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne\nmielenne laatinee!\"\n\nPoikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan\naikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne\nmennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle\nmieleen, niin puhui siitä veljellensä: \"Kun antoi säälitsäisen meille\nhauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt\nmeitä hädästämme auttamaan!\" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja\ntyönsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä,\nja he sen jäljessä kulkivat. Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat\nsakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy\nheiltä: \"Kunne menette, poikaseni?\" -- \"Menemme\", sanoivat,\n\"vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän\novat veljemme?\" -- \"En tiedä minä, poikaseni\", sanoi lintu, \"vaan tästä\nkun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät\nehkä sanoa, kussa veljenne ovat.\"\n\nPojat siitä kiittivät lintua neuvostansa, panivat säälitsäisen vieremään\nja kulkivat sen jälkiä edellensä, kunne tulivat neuvottuun taloon, johon\nmenivät pirttiin. Istuivat vähän aikaa pirtissä, niin kysyi emäntä:\n\"Kustapa, vieraat, olette?\" -- \"Olemme sieltä ja sieltä\", sanoivat\npojat, \"läksimme velilöitämme etsimään, ettekö tietäisi, missä he ovat?\"\n-- \"Kyllä ovat varmaan tällä maalla teidän veljenne\", virkkoi emäntä;\n\"seitsemän poikasta päivät joutsenina lentelee merellä, vaan vähän\nmatkan päässä on talo, niin siihen kun yöksi tulevat koolle, samassa\nmiehiksi muuttuvat jällensä. Kun nyt tästä siihen taloon kuljette, niin\nsieltä ne löydätte.\" Sekös nyt poikia ihastutti, kun moisen puheen\nkuulivat. Eivät malttaneet pitemmältä siinä talossa enää viipyä, vaan\nheittivät jäähyväiset emännälle ja saivat säälitsäisen perästä\nkulkemaan, kunne se edellä vieri. Sepä kohta taukosikin vieremästä, ja\nkun katsottiin, siinä talo oli moinen, mikä heille oli neuvottuna.\nOllaan pirtissä, istutaan kotvasen, niin talon emäntä sanoo: \"Mistä\nolette, poikaseni?\" -- \"Ka, olemme\", sanoivat pojat, \"velilöitämme\nhakemassa, puolen ikäkannikkaa olemme jo kulkeneet etsien heitä; joko\nlienemme viimeinkin päähän päässeet?\" -- \"Jo olette, poikaseni, matkanne\npäässä\", vastasi emäntä, \"veljenne päivät joutsenina merellä lentelevät,\nvaan iltasella aina meille tulevat yöksi, heittävät joutsenen ketut\nulkona päältänsä ja astuvat miehinä pirttiin. Kun nyt pimeään saati\nvuotatte, niin täältä ne löydätte; mutta elkää näyttäytykö heille,\nmuuten pakenevat heti, vaan jos satutte suojassa olemaan, kun tulevat,\npitää heti mennäksenne pihalle ja polttaaksenne joutsenen ketut, niin\nsiitä muuttuvat teidän veljenne ihmisiksi jällensä.\"\n\nSekös nyt taas emännän puhe ilahutti poikia. Pitivät siinä hänen\nkanssaan pakinata vuottaen iltaa tulevaksi. Vihdoin illan pimetessä\nkuulivatkin jo ikäänkuin tuulen huminan ilmassa, ja lintuparvi lentää\nleuhahti pihalle, heittivät joutsenen ketut päältänsä ja tulivat\njoukossa kaikki pirttiin. Siinä oudostuivat heti, sanoivat: \"Jo on\nmaammon hajulla pirtti\", ja saivat joka paikasta etsimään. Etsijät\nveljet silloin olivat varoillansa ja menivät samassa ulos. Ottivat\nsiellä joutsenen ketut käsiinsä ja polttivat ne heti tuhaksi kuten akka\noli heitä neuvonut. Kävipä haju sieltä pirttiin, niin oudostuivat taas\npirtissä olijat sitä sanoen: \"Minkätähden tässä karrelta haisee?\" ja\nkavahtivat pihalle katsomaan. Siellä kun näkivät kettunsa tuhkana jo,\nsäikähtivät kovasti ja juoksivat emännälle sanomaan: \"Mikä kumma tuli,\nemäntäisemme, kun meiltä ketut poltettiin?\" Samassa tulivat etsijät\nveljetkin pirttiin, niin kääntyivät toiset heihin päin ja sanoivat:\n\"Minkälaisetpa te olette miehet, kun kettumme poltitte?\" -- \"Ka,\nsellaiset me olemme\", vastasivat toiset, \"kun olemme teidän veikkojanne;\npuolen ikäkannikkaa olemme jo vaeltaneet teitä etsimässä, vaan nyt\nlöysimme viimeinkin.\" No, ruvetaan siinä nyt tunnustelemaan,\ntiedustelemaan, niin tuntevat viimein toinen toisensa ja syleilevät\niloissansa. Saapi toinen toisellensa vaiheitansa kertoilemaan, niin\nkului se yö haastellessa, kunne päivä valkesi. Heittivät siitä\njäähyväiset emännälle ja läksivät kaikki yhtenä matkaamaan kotiinsa.\nLähtiessä ottavat etsijät veljet äitinsä leipoman eväskakkaran esiin ja\ntarjoavat toisille, sanoen: \"Ottakaapa tätä maammon-maitoista rieskaa\nsuuhunne!\" Toiset ottivat sitä maistaaksensa ja sanoivat veljillensä:\n\"Jop'on aikaa kotvanen, kun on maammon-maitoista rieskaa saanut\nmaistella, onpa pitänyt lähteä maammon maidon maistamatta.\" Pantiin\nsiitä säälitsäinen vieremään ja kuljettiin sen jäljessä aina kuninkaan\nlinnoille saati, jossa nousi ilo moinen, ettei voi suulla sanoa.\nKuningas ihastuu niin, ettei tiedä kunne saada iloissansa, ja linnoilla\nlaadittiin kotiintulopidot, joita kesti monta päivää pääksytysten. --\nSen pituinen se.\n\n\nSAARESSA ELÄJÄT\n\nOli ennen kolme sisarta, kylyssä työtä tekivät, niin nousi heidän\nkeskenänsä pakina. Vanhin sisar sanoo: \"Kun minut kuninkaan poika\nottaisi naiseksensa, niin kolmesta pellavankuidusta koko linnakunnalle\npaidat laatisin.\" Keskimmäinen sisar sanoo: \"Kun minut kuninkaan poika\nottaisi akaksensa, niin kolmesta vehnänjyvästä linnakunnalle leipää\nlaatisin kyllälteen.\" Kolmas sisar sanoo: \"Kun minut kuninkaan poika\nottaisi, niin minä kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saisin.\"\n\nKuninkaan poika kuunteli heidän puhettansa ja sanoi itseksensä: \"Kuka\nheitä ottaa, kaikki ovat hyviä? Vaan onhan linnassa vaatetta ja leipää,\nsen otan, joka kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saapi.\" Sen otti\nnuorimman sisaren ja vei linnaansa. Elettiin, oltiin siinä, kunne naisen\nsaattoi kohtuiseksi. Tuli jo lapsen saanta-aika, niin sanoi nainen\nmiehellensä: \"Mene, käy apulaista kylästä, minä lähden lasta saamaan.\"\nSiitä kun läksi mies matkalle, tulee nainen vastaan, sanoo: \"Kunnes\nmenet, mies?\" Sanoo toinen: \"Apulaista läksin saamaan, naiseni lapsia\nsaapi siellä kotona.\" -- \"Ota minut!\" sanoo nainen. No, mies otti hänet,\nei tuntenut; se olikin Syöjätär, kehnon akka. Siitä kun tultiin\nlinnoille, kuninkaan poika työnsi sen Syöjättären kylyyn, vaan itse meni\npirttiin. Mitäs siitä? Nainen kun sai kolme poikaa, Syöjätär varasti\nlapset, pani kolme hurtan pentua sijaan ja meni siitä kuninkaan pojan\nluokse pirttiin. Kuninkaan poika siellä pastieroitsee lattialla ja\nviheltelee hyvällä mielin. \"Onpa\", sanoi Syöjätär, \"mitä hyvällä mielin\nolla, kun kolme hurtan pentua sai naisesi sinne.\" -- \"Lähden, katson\",\nsanoo mies ja menee samassa kylyyn. Tulee naisensa luokse ja katselee,\nniin totta on Syöjättären puhe, hurtan pennut ryömivät lattialla. Sanoo\nsiitä naisellensa: \"Nyt minä sinut tapan.\" -- \"Elä tapa\", rukoili\nnainen, \"annahan, saan toisen kerran vielä.\"\n\nNo ei tappanut, jätti eloon naisensa. Elettiin siitä, oltiin aikaa taas,\nniin sai toisen kerran se nainen kohtuiseksi. Tulee lapsen saanta-aika\nhänelle, niin käskee miehensä apuvaimon saantaan kylään kuten\nviimeissäkin kertana. Lähtee mies silloin kotoa, niin tulee se sama\nSyöjättären akka vastaan, joka viimeinkin, eikä tuntenut hän sitä.\n\"Kunne menet, mies?\" kysyi eukko. \"Läksin\", vastasi mies, \"lapsen ämmää\netsimään, naiseni lapsen saantaan meni saunaan.\" Akka sanoo: \"Ota\nminut!\" Toinen otti ja vei Syöjättären kotiinsa naisellensa avuksi. No,\neipäshän mitään; nainen kun sai kolme poikaa siellä, Syöjätär ne otti,\nvarasti häneltä, ja pani kolme sianporsasta sijaan. Meni siitä miehen\nluokse, sanoi: \"On miehellä, mitä hyvällä mielin olla, kolme\nsianporsasta sai nainen saunassa.\" -- \"Menen, katson\", sanoi kuninkaan\npoika ja läksi itse saunaan. Sielläpä sianporsaat ovat lapsina taas,\nkuten oli sanottu. Kuninkaan poika siitä tuli pahoillensa hyvin ja puhui\nnaisellensa: \"Miksi sinä kolme poikaa lupasit saada ja sian porsaat\nteit? Minä sinut tapan nyt.\" -- \"Elä tapa\", virkkoi nainen, \"saan\nkolmannen kerran vielä, tapa sitten.\"\n\nTaas elettiin, oltiin kotvasen yhtenä, niin sai jo nainen kolmannen\nkerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, kunne taasen saanta-aika\ntuli, niin samatse miehensä pani apulaista saamaan kylästä. Mies kun\nläksi matkaamaan, hänelle kävi samoin kuin ennenkin: Syöjättären taaskin\nkohtasi tiellä ja vei naisensa luokse saunaan. Mutta nainen oli\nvaroillansa jo, kun tunsi Syöjättären; sai kolme poikaa entiseen\ntapaansa, niin yhden pojan palmikoihinsa peitti ja toiset kaksi vain\nkehnon akalle antoi. Se varasti ne pojat taas ja pani rakkikoiran pentua\nkaksi sijaan. Tuli kuninkaan poika saunassa käymään, niin näki pennut\nsiinä ja sanoi: \"Käkesit kolme poikaa saada, rakkikoirat sait; nyt minä\nsinut tapan.\" Siitä pani hänet rautapuolikkoon ja työnsi merelle;\nrakkikoiran pennun yhden antoi toveriksi vain, mutta nainen salaa otti\nsen palmikoihinsa peitetyn poikansa keralle. Heitä tuuli siellä kanteli,\nmihin lienee kannellut, kunne vei maan rannalle. Tulipa pojalle ikävä\npuolikossa, alkoi pyrkiä pois sieltä ja sanoi äidillensä: \"Potkaisen,\nmaammo, puolikon halki, niin maalle pääsemme.\" -- \"Elä potkaise, missä\nlienemme, vaivumme mereen\", sanoi äiti. No, ei potkaissut poika, ja\ntuuli kuljetteli heitä taas, minkä aikaa lienee kuljetellut, kunne taas\nmatalalle ajoi. Tunsi poika, jotta puolikko vierittelekse, niin ei enää\nantanut aikaa, vaan potkaisi pohjan puolikosta, ja noustiin siitä\nmaalle. No, hyvä muuten olisi, vaan on vilu heillä semmoinen, eikä ole\nsuojaa missä eläisi. Alkaa poika rukoilla Jumalata, sanoo: \"Oi\nJumalaiseni, anna huonetta, missä eläisimme!\" Tuskin sai vain\nsanoneeksi, niin tuossa paikassa syntyi heille asunto siihen ylen hyvä,\nseinätkin olivat näädän hännillä sammalletut; ja pihalle kasvoi\nsemmoinen puu, että siitä oli leipä sekä särvin ja kaikki mitä vain\ntarvitsi. Poika taas rukoilee Jumalata, sanoo: \"Suolainen on vesi\nmeressä, ei voi juoda sitä, anna meille kaivo, mistä veden saisimme!\"\nSiihen tuli silloin kaivo semmoinen, ettei maalla mointa; puolessa oli\nvesi, toisessa mesi, ja kultaiset laidat suulla.\n\nPoika siitä sanoo, kun elämään päästiin: \"Vuota, maammo, niin lähden,\nkatson, missä paikoin olemme, maallako vai saaressa, kun meidän luonamme\nei käy rahvasta.\" Läksi katsomaan, niin meren näki joka haaralta, jos\nminne olisi silmänsä luonut, ja rukoili taas apua Jumalalta, sanoen:\n\"Meren saaressa olemme; anna, Jumalaiseni, silta, mistä maalle\npääsemme!\" Siihenpä tulikin semmoinen silta, rautainen, luja, ettei\nkuninkaalla parempaa, silmänräpäyksessä ilmestyi se siihen. Matkaa\nhuomenna kolme kiertolaista meren rannetta, niin näkevät sen sillan\nsiinä ja sanovat: \"On saarella eläjä, kun on tuommoinen silta tuossa,\nlähdemme katsomaan.\" Naisen poika katsoo ikkunasta ja näkee miesten\ntulevan, niin meni vastaan heille ja saattoi pirttiin. Siellä syötti,\njuotti heidät hyvästi, näytti puun, kaivon ja kaikki, miten he siinä\nelivät; ja kun läksivät kiertolaiset pois, niin kaimasi heitä pihalle ja\nsanoi siellä rakkikoirallensa: \"Saata kuninkaan linnaan nämä miehet.\"\nKoira saattoi kuninkaan kotiin kuten käsky oli. Menivät kiertolaiset\nsiellä linnaan, niin kuninkaan poika pani syömään, syötti kiertolaiset\nkuin ainakin. Kun sai syöttäneeksi, sanoi: \"Sanokaas, miehet, tarina,\nmitä näette siellä maailmaa kulkiessanne.\" Miehet sanoivat: \"No, me\nosaamme tarinan sanoa: eilen kun salmen korvasta kuljimme, asunto oli\nsiinä semmoinen kuin teidänkin linnanne, ja poika eläjänä siellä\nmaammoinensa.\" Kuninkaan poika heti sanoi: \"Minä huomenna lähden\nkatsomaan.\" Mutta hänellä oli Syöjättären tytär naisena -- oli näet\ntoisen vaimon ottanut -- niin se kielsi lähtemästä, sanoi: \"On\nminullakin kolme kultaista sikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa,\nne ovat vieläkin kummemmat.\" Kuninkaan poika sen kun kuuli, lupasi\nniitäkin katsomassa käydä, ja nainen tyytyi siihen.\n\nRakkikoira silloin pyörähti kotiinsa isännälle sanaa viemään. Kysyttiin\nhäneltä, mitä kuninkaan linnassa kiertolaiset haastoivat, niin sanoi\nsiihen: \"Niin kiittivät meidän paikkaa, kuninkaan poika käkesi käydä\nhuomenna katsomassa, vaan kuninkaan miniä sanoi vielä siat semmoiset\nolevan, että niissä enempi vielä oli katsomista.\" Sanoi poika: \"Lähden,\nkäyn ne siat sieltä, niin pääsee kuninkaan poika meillä käymään.\" --\n\"Hyvä olisi, kun saisit\", arveli äitikin, ja poika läksi, ne siat kävi\npois sieltä ja toi kotiinsa.\n\nMatkaa huomenna kuusi kerjäläistä rannitse, näkevät sillan saarelle\nmenevän ja kulkevat sitä myöten edellensä, kunne taloon tulevat. Siellä\nnaisen poika taas syötteli, juotteli heitä niinkuin eileisiäkin miehiä\nja näytteli kaikki, mitä talossa oli, sen ruokaa kasvavan puun ja\nkultalaitaisen kaivon. Aikansa talossa oltua läksivät kerjäläiset pois\nmatkaamaan, niin poika rakkikoiransa taas käski heidän kanssaan\nlinnoille menemään, jotta saataisiin kuninkaan kodista sanomia kuulla.\nSe saattoikin miehet aina perille saati, jossa haastoivat kaikki, mitä\nsaaressa näkivät. Istuu kuninkaan pojan akka, kuuntelee puhetta, niin\nsanoo siitä miehellensä: \"On minulle vielä isommat kummat, kuusi\nkultaista oritta sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne vasta kummat\novat.\" Kuninkaan poika silloin laittoi kerjäläiset pois ja käkesi\nhuomenna katsomaan kumpaakin. Rakkikoira kuunneltuansa puheet pyörähti\nikkunalta pihalle, meni kotiinsa ja haastoi, mitä linnassa pakistiin.\nPoika siihen sanoo: \"Lähden, maammoseni, käyn pois orit, niin joutaa\nkuninkaan poika meille tulemaan.\" -- \"Hyvä olisi, kun saisit\", myönnytti\näiti; ja poika siitä kävi orit pois ja toi kotiinsa.\n\nHuomenna matkaa yhdeksän kerjäläistä sitä samaa rantaa myöten, tulevat\nsiltaan taas ja kulkevat sitä myöten saareen, jossa naisella ja pojalla\ntalo oli. Heitä siellä kohdellaan samoin kuin edellisiäkin, ja\nrakkikoira saattaa heitä taas kuninkaan linnaan. Haastelevat miehet\nkuninkaan pojalle saaressa näkemänsä, niin alkaa hänen mielensä tehdä\nsaaressa käydä katsomassa. Mutta akka istuu siinä, kuuntelee miesten\npakinaa ja sanoo: \"On minulla vieläkin kummemmat, kahdeksan kultaista\npoikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, suuren kiven reunalla\nmakaavat, punaisella veralla katetut, ne vasta katsottavia ovat.\"\nRakkikoira samassa ikkunan takaa pyörähti kotiinsa ja kertoi siellä,\nmitä linnassa oli puhuttuna. Sanoo poika taas: \"Lähden, maammoseni, käyn\npois ne pojat sieltä.\" -- \"Hyvä olisi, kun saisit\", sanoi äiti, \"vaan et\nniitä saa ennenkuin minä sinulle eväät laitan.\" Lypsi nännilöistänsä\nrieskan, teki siihen vehnäjauhoista kahdeksan kakkaraa ja neuvoi matkaan\nlähtijätä: \"Pojat kun löydät, pane kakkara kullekin suuhun, äsken\nhavaitsevat.\" No, hän meni, se poika, sinne, pani jokaiselle rieskan\nsuuhun ja sanoi: \"Viikon makasitte, veljet, nouskaa pois!\" Kaikki\nsilloin havaitsivatkin unestansa, katsoivat päivää ja sanoivat: \"Viikon\nmakasimme, päivä jo on ylhääksi noussut.\" -- \"Oi veljeni!\" virkkoi\nnostattaja, \"olisitte viikommankin maanneet, minä kun en olisi tullut,\njo on vuosia siitä kun nukuitte.\" -- \"No, kunnepa nyt menemme, kun\njalkasille pääsimme?\" -- \"Astukaa jäljessäni kaikki\", sanoi poika ja vei\nveljet kotiinsa; ne kaikki kaunista, vahvaa miestä olivat kasvaneet.\n\nTulipa kuningas kiven kupeelta poikia katsomaan, mimmoisia nuo ovat,\nniin tääll'ei mitänä. Siitä jo sydäntyi vaimoonsa, tuli kotiinsa ja\nsanoi: \"Sinä jo kolmasti minua valehdellut olet, mikä sinä olet? Lähden\nsaaresta kerjäläisten sanomaa linnaa katsomaan.\" Nainen vielä koki estää\nhäntä menemästä, vaan kuninkaan poika ei ollut hänestä ollaksensa,\nheitti samassa kotinsa ja läksi matkalle. Tulee sillalle, niin jo pojat\nnäkevät hänet, kaikki yhdeksän tulevat hänelle vastaan ja vievät\nkantamalla kotiinsa. Panevat siellä ruoalle heti ja syöttävät, juottavat\nkaikenmoisella. Kysyy kuninkaan poika heiltä: \"Mistä teillä tämä näin\nhyvä eläntä on ja niin paljon eloa?\" Akka, poikien maammo, istuu\nkarsinassa, kuulee kysymyksen ja haastaa kaikki tapauksensa. Kuninkaalle\nsiitä jo menee mieleen: tässä tämä onkin minun vaimoni. Vaan ei virka\nmitään, lähtee kotiinsa ja käskee piikojen sauna panna lämmetä.\nKynnyksen viereen kaivatti kuopan, panetti sydämen varia kiviä täyteen\nja veran päälle, jott'ei mitään näkyisi.\n\nSauna kun oli lämmitetty, vietti sitten vaimonsa kylpemään. Astuu\nkuninkaan pojan puoliso saunatietä, hyppii, hyppii niinkuin ainakin\nhyvällä eläjä, ja kun tulee saunan ovelle, hyppää taas kynnykseltä\nveralle, mutta verka petti, ja hän putosi samassa tuliseen kuoppaan.\nSiellä paloi, kaikki kärventyi se Syöjättären tyttö palkaksi hyvistä\ntöistänsä, eikä sen kovemmin nähtynä häntä. Vaan kuninkaan poika läksi\nhuomenna naistansa ja poikiansa kuusilla rattailla saaresta käymään ja\ntoi ne kotiinsa kaikki. Siellä eletään vielä tänäkin päivänä. -- Sen\nverta sitä tarinaa.\n\n\nTYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA\n\nKuninkaan poika ennen läksi kaupungista maalle kävelemään, talonpojan\ntyttöjä katselemaan. Oli sitten muutamalla leskellä kolme tytärtä,\nkaunista hyvin ja sievää. Menipä kuninkaan poika saunan seiniviereen,\njossa tiesi tytärten sisällä olevan, kuuntelemaan, mitä he haastaisivat.\n\nTytöt paraallansa pakinassa. Nuoremmat sisaret kysyivät vanhimmalta:\n\"Mikä työ sinusta paraitse käypi?\" Vastasi tämä: \"Minusta käypi se työ\nparaitse: yhdestä ohran jyvästä teen kaikenlaista syömistä ja juomista.\"\nKysyttiin keskimmäiseltä sisarelta: \"Mikäs työ sinusta, sisko, käypi\nparhaittain?\" Hän vastasi: \"Minusta se työ syntyy sievimmästi: yhdestä\npellavan kuidusta teen kaikenlaiset sulkut ja silkit.\" Kysyttiin\nviimeksi nuorimmalta: \"Mikäs työ sinusta parhaittain käypi?\" Vastasi\nhän: \"No, minä nyt en muusta työstä pidä kuin: kolme kertaa saan poikia,\nkolme poikaa kustakin vatsan väestä, joilla\n\n    \"kuu kupeesta kuumottavi,\n    päivyt ompi päälaella,\n    kädet on kultaa kalvoisesta,\n    jalat hopeiset polvista.\"\n\nKuninkaan poika pani sen mieleensä: \"Se minun on, kuka semmoisia poikia\ntekee\", ja meni kotiinsa, jossa ilmoitti asian vanhemmille. Oli siinä\nsitten kuninkaan linnassa vanha lapsen-ämmä, joka toivoi tytärtänsä\nkuninkaan pojalle morsiameksi. Vaan kuninkaan poika siitä ei huolinut\neikä totellut vanhempiansa, jotka eivät olisi suvainneet hänen niin\nalhaisesta säädystä naivan. Hän nai lesken tyttären. Kun sai morsian\nkohdulliseksi, tuli kuninkaan pojan vuoro mennä sotaan. Sillä aikaa\nvaimo poiki, ja käytiin se sama vanha ämmä pesemään. Sepä kantoi\nkuninkaan pojan naiselle vihaa, toi kolme koiranpentua mukanansa, vei\npojat pois, minne lie vienyt, ja jätti koiranpennut sijaan.\n\nTuli mies sodasta kotiin, niin sanoo heimokunta: \"Tuhottava on naisesi,\nkun koiranpentuja tekee kuninkaalliseen sukuun.\" Ei tuhonnut mies\nkuitenkaan, arveli: \"Annahan, tekee toisen kerran vielä.\" Aikaa\nvietellen tuli taasen kuormilliseksi nainen, ja kuninkaan pojan niin\nikään tuli sillä samalla aikaa vuoro sotaan lähteä. Mitäs ollakaan? Kun\nsai nainen taas pojat, se samainen ämmä käytiin pesemään. Hän toi kolme\nkoiranpentua muassansa, jätti ne siihen ja pojat vei kerallansa. Mies\nkun tuli kotiin, sanoivat taas heimolaiset: \"Tuhoa pois vaimosi,\nhäpäisee koko kuninkaallisen suvun.\" Ei hennonut kuninkaan poika tappaa\nnaistansa kuitenkaan, päätti säästää vielä häntä, kunne kolmannesti\nlapsia saisi, eikö tuo viimeinkään tapaansa muuttaisi.\n\nNo, meni aikaa taas äijän, niin nainen vielä kävi kohdulliseksi, ja\nmiehen samalla aikaa tuli lähteä taas sotaan. Syntyi naiselle miehen\npoissa ollessa niin ikään pojat, ja entinen ämmä käytiin nytkin\npesemään. Mutta nainenpa ei ilmaissutkaan kuin kaksi poikaa, kolmannen\nrintojensa alle peitti, niin akka ne kaksi poikaa vain sai, kolmatta ei\ntiennyt kaivatakaan. Mies kun palasi taasen sodasta, sanottiin hänelle:\n\"Ei nyt tehnyt kuin kaksi koiranpentua vain sinun naisesi, nyt se pitää\ntuhota.\" Vaan ei sittenkään hän häntä tuhonnut; pani tyhjään tynnyriin\nja työnsi mereen. Nainenraukka kuitenkin vei sen yhden pojan rintojensa\nalla kerallansa, ei näyttänyt kellekään.\n\nAjeli siellä se tynnyri, ajeli viikon aikaa aaltoloita, jotta jo tuli\nahtaaksi kahdelle. Sanoi poika äidillensä: \"Oi äitiseni, minä potkaan\ntynnyrin halki.\" -- \"Elä potkaa\", kielsi äiti, \"veden varassa olemme.\"\nNo, ei potkaissut poika, totteli äitiänsä. Oltiin vielä siellä, oltiin\nviikon aikaa, ja tynnyri kävi aina ahtaammaksi, -- yhähän se poika\nkasvoi kasvamistansa. Sanoi siitä niinkuin viimeinkin: \"Potkaan pohjan\ntynnyristä.\" Ei hän sillä kertaa kuitenkaan saanut maammoltansa vielä\npotkaista; vaan tuli aikaa myöten tynnyrissä asuminen vielä sittenkin\nahtaammaksi, niin sanoi jo kolmannen kerran: \"Potkaan tynnyrin, maammo,\nhalki.\" No, äiti kun tunsi tynnyrin kahdapäin heiluvan, siinä vain\njylkyttävän, arvasi jo matalalla oltavan ja sanoi pojalle: \"Potkaa,\npoikaseni, kun potkaat, ei tässä meille muustakaan apua tule.\"\n\nPoika silloin yhden kerran kun ojensihe vain, niin tynnyrin pohja oli\nauki, ja he siitä maalle pääsivät. Kävelivät rantaa yhtenä, niin kysyi\npoika maammoltansa: \"Mitä me ensimmäiseksi tarvitsemme?\" Äiti sanoi:\n\"Asuinpaikkaa.\" Poika siitä astuu edellä, näyttelee maammollensa tietä.\nTultiinpa aukealle paikalle, semmoiselle kauniille kunnaalle, niin poika\nsiinä sieppasi silkkihuivinsa ja huiskautti sitä, niin heille siihen\nilmestyi asunto moinen kuin kuninkaankin linna on.\n\nSaatiin siinä nyt elämään, niin äiti rintamaidostansa teki yhdeksän\nkakkaraa, paistoi ne kypsiksi ja asetti pöydälle jäähtymään. Astuipa\nsamassa kahdeksan urosta, vahvannäköistä, maantietä myöten kohti taloa,\nniin huoneessa olijat kun näkivät ne, luulivat heitä voroiksi ja\npakenivat kiukaan taakse piiloon. Miehet kun tulivat tupaan ja näkivät\nkakkarat pöydällä, rupesivat maistelemaan niitä, sanoivat: \"Täss' on\nyhdeksän kakkaraa, meitä vain kahdeksan miestä, missä meistä on yksi?\"\nSe mies silloin ilmaisihe sieltä kiukaan loukosta ja sanoi: \"Tässä\nminäkin olen.\" No, toisille hyvä mieli, kysyivät: \"Missäs meidän on\nmaammomme?\" Veli samassa neuvoi heille maammonkin sieltä piilopaikasta,\nja siitä nousi semmoinen ilo, jott'ei maahan laskettu äitiä.\n\nTuli sitten muudan pakitsija siihen heidän taloonsa ja pakkosi ikkunan\ntakana Jumalan nimeen. Pojat käskivät hänet heti tupaan, syöttivät\nsiellä, juottivat miestä hyvästi, ja seulan hopeata antoivat lähtiessä\napua. Puisteltiin näet huivia vain, niin tavarata saatiin jos\nminnäköistä. Ukko läksi siitä ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä kuningas\nkysyy häneltä: \"Eikö sinulla, ukkoräivä, muita paikkoja ollut pakota,\nkun tänne tulit?\" Ukko vastasi: \"Jo minä olen paremmissakin paikoissa\nkäynyt, saatikka täällä.\" -- \"No, missä?\" -- \"Korvessa tuolla\", sanoi\nukko, \"on semmoinen linna, jotta kyllä näyttää.\" Pyrki kuningas\nkatsomaan sitä, ja ukko pantiin liehtariksi. Tultiinpa likelle taloa,\nniin äiti sanoo pojillensa: \"Isänne tulee.\" Pojat silloin hyppäsivät\nvastaan kaikki, nostivat kuninkaan koholle ja kantoivat käsillänsä\npirttiin. Siellä tulee nyt kaikki ilmiin. Kuninkaan poika pyytää naista\nuudellensa lähtemään hänen linnaansa; vaan eihän se nainen sinne\nlähtenyt, kun oli toinen akka siellä. Oli näet se pesijä-akan tytär\nkuninkaan pojalla vaimona. \"No, ei se kaukaa siellä asu\", virkkoi\nkuninkaan poika, meni heti kotiinsa ja otti sen pesijä-akan tyttären ja\nsolmesi parhaan orinsa häntään. Ori kun laskettiin juoksemaan, se meni\nsitä kyytiä, jotta siell' on tänäkin päivänä. Mutta kuninkaan poika otti\nentisen naisensa ja poikansa luoksensa, ja elettiin siinä hyvänä. -- Sen\npituinen se.\n\n\n\n\nKÄSITÖN NEITI\n\n\nNEITONEN KUNINKAAN SADUSSA\n\nOli ukko ja akka, joilla oli kaksi ylen kaunista ja siivoa lasta, toinen\npoika, toinen tytär. Ukko kun oli vanha, kävi äkisti sairaaksi ja kuoli.\nKohta miehensä kuoltua rupesi akkakin posimaan ja kävi huonoksi jo, että\ntunsi loppunsa lähestyvän, niin varoitti kuolinvuoteelta lapsiansa ja\nsanoi: \"Eläkää, lapseni, hyvästi keskenänne, minusta jo aika jättää!\"\nTuskin saikaan äiti jäähyväiset sanoneeksi, niin se jo kuoli, ja poika\nja tytär jäivät vanhassa kodissansa taloutta pitämään, elivät hyvässä\nsovussa keskenänsä ja tulivat hyvästi toimeen.\n\nVaan tulipa aikojen kuluessa veljelle kuitenkin ikävä, ja alkoi laatia\nmielensä naimaan. Kävi siitä siskonsa puheelle ja sanoi: \"Siunaa minua,\nsiskoni, matkalle, olisi kosintaan lähteminen.\" -- \"Ka, nai sinä,\nveljeni, nai\", kehoitti sisar veljeänsä ja toivotti onnea matkalle. Veli\nsilloin heitti sisarellensa jäähyväiset ja sai sitä tietänsä matkaamaan.\nSielläpä sattui Syöjätär tulemaan pojalle naiseksi, vaan se kun ei\ntuntenut häntä, otti Syöjättären luoksensa ja toi kotiinsa. Elettiin\nsiinä nyt muutaman aikaa hyvästi yhtenä, ettei paremmasta apua. Veljellä\nvaikka oli nainen, piti sisartansa yhtä rakkaana kuin ennenkin ja antoi\nhänen taloa hoitaa ja emännöidä kuten hyvänsä tahtoi. Sepä ei ollut\nSyöjättären mieleen, vaan alkoi pistää vihaksi, ettei hänelle annettu\nemännyyttä. Kerran sitten laati veljen mieli metsälle, niin meni\nlähtiessä sisarensa puheelle ja sanoi: \"Siunaa minua, siskoni, matkalle!\nLähden vähäksi metsällä käymään.\" -- \"Ka, mene sinä, veikkoni, mene\",\nvastasi sisar, ja niin läksi veli metsälle sanomatta naisellensa mitään.\nSiitä suuttui taas Syöjätär vielä pahemmin, kun ei poika metsälle\nmennessänsä virkkanut hänelle sanaakaan, ja piti siitä sisarelle vihaa.\nMitäs ollakaan; miehensä metsällä ollessa meni Syöjätär navettaan,\ntappoi siellä lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, ja kun keksi miehensä\nkotiin tulevan, juoksi veräjälle vastaan heti ja sanoi: \"Kysy vastakin\nsiskoltasi siunausta, nyt hän poikessa ollessasi tappoi lehmät, lampaat,\nhevoset ja kaikki, mitä talossa oli.\" -- \"Tappakoon!\" vastasi poika,\n\"omansapahan olivat\", eikä pitänyt asiasta mitänä.\n\nKului aikaa vähäsen, niin poika samatse meni metsälle ja pyysi\nsisareltansa siunausta, vaan naisellensa ei virkkanut mitään. Nainen\nsilloin menee ja astiat kaikki murottelee paloiksi. Tuohisen, lusikan ja\nropeen vain jättää ehyiksi, ja kun poika metsältä palaa, käypi tielle\nhäntä vastaan ja sanoo: \"Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän\nastiat murotteli kaikki, ei muuta kuin tuohisen, lusikan ja ropeen vaan\njätti särkemättä.\" Ei poika vielä ollut asiasta millänsäkään, sanoihan\nvain: \"Murottakoon, omansapahan olivat.\"\n\nMeni taas muutama päivä, niin poika samatse kävi sisarellensa sanomassa\njäähyväiset ja meni metsälle entiseen tapaansa, jott'ei naisellensa\nvirkkanutkaan. Tämäpä sillä aikaa pojan sai, niin tappoi sen polvillensa\nja miehensä metsältä palatessa syytti senkin sisaren päähän ja sanoi:\n\"Semmoinen sinulle on siskosi siunaus, nyt hän ainoan poikasi tappoi,\njonka poikessa ollessasi sain.\" Siitäkös nyt veli suuttui sisareensa\nviimeinkin, kun luuli hänen lapsen tappaneen, ja arveli suruissansa:\n\"Kuinka häntä nyt kurjaa rangaista, tappaako, yön selkäänkö panna, kun\nse semmoisia rupeaa laatimaan?\" -- \"Kyllä siihen keinon keksimme\",\nlausui nainen, \"lähdemme yhdessä marjaan, niin siellä häneltä kädet\nkatkaisemme ja heitämme semmoisena metsään.\" Mies ei voi siihen mitään\nvirkkaa, niin on nyt paha mielestä, antaahan akallensa vallan, ja\nsoudetaan kolmen hengen saarelle marjaan. Poimittiin siellä sitten,\nminkä aikaa lienee poimittuna, niin sanoi veli sisarellensa: \"Käännypä,\nsisko, rantaan, vene jäi maalle vetämättä, ken tiesi, sen tuuli vie.\"\nSisar kohta kävikin veljensä kera rantaan ja vetäisi vähän venettä, vaan\nveli samalla sieppasi kirveensä ja lyödä rapahutti häneltä veneen\nlaidalla kädet poikki. Siihen jätti sitten tyttöraukan autiosaareen\nkäsittömäksi ja itse souti naisensa kera kotiinsa.\n\nEi auttanut sentähden tyttöparankaan yhteen kohti jääminen, kun vielä\nhengissä oli, vaan läksi suruissansa saaren alaa kulkemaan ja käveli\nmetsää sinne tänne eksyksissä. Viimein, kotvan aikaa kuljettuansa, tuli\nkaunis satu eteen, kaikenlaisia hedelmäpuita täynnä, niin tyttö meni\nsiihen aituukseen ja istuihe puiden siimekseen lepäämään. Siinä eli\nsitten monta päivää siinä puun juurella, nälkä jos tuli, appoi suullansa\nmesimarjasia ympäriltänsä, ja linnut kun hedelmiä puusta söivät, hän\nniitä kettuja, joita sieltä maahan loivat, kyntymäisillänsä nokki ja\nniillä elätti henkensä. Sepä olikin kuninkaan pojan satu, johon tyttö\noli joutunut ja jossa nyt marjojen syömisellä eleli. Muutamana yönä\nnäkee kuninkaan poika unia, on muka siinä sadussa kävelevinänsä ja\nlöytää sieltä kauniin neitosen. Herättyä aamusella juohtui uni hänen\nmieleensä, ja lähtee kohta katselemaan satuansa, jossa ei hyvään aikaan\nollut käynytkään. Sinne kun tuli ja sai puistossa kävelemään, niin\nsamassa näki puiden siimeksessä istuvan nuoren neitosen, joka välistä\naina appoi marjasia suullansa. Oudostui kuninkaan poika sitä, kuka se\nhänen sadussansa istuja oli, laati tytölle nöyrät terveiset ja kyseli:\n\"Käsitönkö, korvitonko, silmitön, kuuro vai mitön sinä, tyttö kulta,\nolet, kun tähän olet istumaan jäänyt?\" Tyttö kun keksi kuninkaan pojan,\npelästyi pahanpäiväiseksi eikä juljennut virkkaa mitään, vaan vetäytyi\npuiden alle piiloon. Menipä kuninkaan poika likemmäksi ja katseli\ntarkemmin neitiä, niin jo tunsi hänet siksi, minkä unessa oli nähnyt; ei\nolisi mitön, kaunis on muuten ja sorea, vaan kädet ovat tyttöraukalta\npoikki, ja surulliselta näyttää. Rupesi siitä nyt kauniisti\npuhuttelemaan tyttöä, niin tämäkin vähitellen rohkeni ja kertoi hänelle,\nmiten käsittömäksi oli tullut ja eksyksissä sitten siihen satuun\njoutunut.\n\nTyttären kertomasta päästyä astui kuninkaan poika ihan luokse ja sanoi:\n\"Voi tyttökulta, miten olet vaivaa paljon kärsinyt; tules minulle, niin\nvien sinut kotiini ja otan naisekseni.\" Mutta neiti vastasi: \"Elä sinä,\nkuninkaan poika, minua härsytä, et sinä totta puhu kumminkaan.\" -- \"Ka,\ntotta ainakin puhun\", sanoi kuninkaan poika, \"tule sinä vain, tyttöseni,\nminulle, tule!\" Neiti yhä vielä empi lähtiessänsä sanoen: \"Ellös,\nkuninkaan poika, minua raukkaa härsyttäkö.\" Mutta toinen aina houkutteli\nja rukousti, kunne läksi tyttö kuin läksikin; ja kuninkaan poika kantoi\nsen käsittömän neitisen kotiinsa. Linnoille tultua meni sitten\nvanhempiensa puheelle ja sanoi: \"Siunatkaa minua, isäni ja äitini,\nnaimaan, kun minulle Jumala näin kauniin morsiamen soi.\" No, eihän\nmuuta, vanhemmat kun näkivät tyttären, että se oli kaunis ja muutenkin\nkäytökseltänsä soma, suostuivat poikansa naimisiin; linnoilla laadittiin\nhäät, ja kuninkaan poika nai sen käsittömän tyttären, jonka sadustansa\noli löytänyt.\n\nElettiin sitten kotvan aikaa onnellisina, ja kaikki linnan väki\nihmetteli nuoren naisen kaunista ja sievää käytöstä; niin ihanaa ja\nsulomielistä naista ei oltu linnoilla konsaan nähty, se vain, että oli\nraukka käsitön. Tulipa kerran sitten kuninkaan pojalle tärkeitä asioita,\nettä täytyi toiselle linnalle lähteä kaupalle ja jättää nuori naisensa\nkotiin, vaikka ikään oli kuormillisna. Matkallansa sattui hän tulemaan\nsiihen taloon yöksi, kusta naisensa oli syntyisin, jossa Syöjätär ja\nnaisen veli elivät vielä yhtenä niinkuin ennenkin. Olla oletteli vähän\naikaa pirtissä, niin kysyi häneltä Syöjätär: \"Pitääkö matkamiehelle\nkylyä?\" -- \"Ka, hyvä olisi matkasta väsyneelle kyly\", virkkoi kuninkaan\npoika ja läksi samalla kylpemään. Hänenpä siellä kylpiessään tuli taloon\nlinnoilta kirja, että pojan on kuninkaan pojan nainen sillä aikaa kotona\nsaanut, niin kauniin, niin kauniin, ettei maalla mointa:\n\n    Kädet on kultaa kalvoisesta,\n    jalat polvista hopeiset,\n    päivyt paistaa päälaelta,\n    kuutamoiset kulmaluilta,\n    otavaiset olkapäiltä,\n    tähdet taivon hartioilta,\n    seitsentähtinen selältä.\n\nSen kirjan sieppaa Syöjätär tuojalta, avaa ja lukee sen sukkelasti, ja\nkun huomaa, mitä siihen on kirjoitettu, luo samalla oikean kirjan\nkiukaaseen ja laatii toisen sijaan, jossa sanotaan, että koiranpennun on\nnainen kotona saanut. Tulipa kuninkaan poika kylystä ja luki kirjan,\nniin kävi siitä niin pahoillensa, että täytyi itkemään eikä hyvään\naikaan voinut virkkaa mitään. Työnsihän viimein kuitenkin vastimen,\njossa sanoi: \"Olkoonpa jos mikä se naiseni synnyttämä, minun tulooni\nsaati pitäkää elossa molemmat, sekä äiti että sikiönsä.\" Mutta saipa\nSyöjätär taaskin sen vastimen, niin loi kiukaaseen ja pani toisen\nsijaan, jossa käski ei päivää ei yötä pitää, kuin panna tynnyriin sekä\näiti että lapsikin ja työntää mereen. Sen kirjoituksen antoi sitten\nkirjan tuojalle, joka heti kiirehti linnoille ja antoi kirjan\nluettavaksi. Siitäkös nyt suru nousi kuninkaan kodissa! Kaikki rahvas\nsurkutteli naista, ja yksin vanhakin kuningas itkee sanoen miniällensä:\n\"Sinua on käsketty, miniäni, lapsinesi tynnyriin panna ja mereen\ntyöntää, ja minäkään en voi sinua raukkaa auttaa, vaan täytyy tehdäkseni\nkuten on käsketty, vaikka kyllä särkee mieltäni.\" Mitäs, surihan se\nnainen kovaa onneansa, kun piti ihanan lapsensa kuolettaa tynnyrissä,\nvaan täytyihän sen käskyä kuitenkin totella. Vanha kuningas silloin\nlaatii suuren rautaisen tynnyrin, johon panee kaikenmoista muonaa\nhyvästi, ja naisen lapsinensa työnnähyttää mereen.\n\nKuplaa siellä tynnyri meressä, kuplaa kokonaista kolme vuotta, niin jo\nkasvaa naisen poika suuremmaksi. Alkaapa yht'äkkiä tynnyriä siellä\njylkyttää; jylkyttää, jylkyttää yhä, eivätkä tiedä tynnyrissä olijat\nsyytä, niin sanoo poika äidillensä: \"Onko, äitiseni, neulaa mitä, niin\nkaivaisin kolon tynnyriin ja katsoisin, mikä tässä jylkyttää?\" -- \"On\",\nsanoi äiti ja antoi suotta aikaa neulan pojallensa. Vaan sepä kun sai\nneulan käsiinsä, rupesi sillä nävertämään ja kaivoi kaivamistansa yhä,\nkunne sai viimeinkin tynnyrin kupeeseen kolon. Siitä pääsi nyt katsoa\ntirkistelemään, siitä reiästä, näki kiven olevan meressä, jota vasten\ntynnyri jylkytti, ja virkkoi kohta äidillensä: \"Potkaan, maammoseni,\npohjan tynnyristä, niin pääsemme tästä ahtaasta asunnosta ja kivelle\nnousemme.\" -- \"Elä sinä, poikaseni, kun et vain mereen uppoaisi!\"\nvaroitteli äiti; mutta poika silloin jo potkaista surautti pohjan irti\ntynnyristä, ja pääsivät kivelle istumaan. Vaan mitäs ollakaan; kivi oli\nlaako, ja samassa nousi suuri vaahtiharja laine, joka liehkaisi kivelle\nja lipaisi pojan mennessään. Sekös nyt äidistä pahaa oli, kun ainoa\npoikansa aaltoihin katosi, vaan minkäpähän teki, työntuskin pysyttelihe\nitsekin nilvakalla kivellä. Alkoihan kuitenkin rukoilla Jumalata ja\nsanoi: \"Kunpa nyt, Jumalaiseni, päästäisit minut rannalle tästä, koska\nelämään kuitenkin jätit!\" Tulikin silloin, kohosi meren selältä kauhean\nsuuri, vaahtipää aalto taas, joka pyyhkäisi hänetkin kiveltä ja vei\nselässänsä mantereeseen, jossa loi viimeinkin rannalle.\n\nIstui siinä nyt nainen somerolla suruissansa eikä tiennyt, mikä\nneuvoksi, kun hän autiorannalle oli joutunut. Sattuipa hauki\nuiskentelemaan siitä rannitse, niin eksyi kivien lomiin eikä osannut\nenää pois. Nainen silloin tavoitti sitä kynkillänsä ja sai kiinni, mutta\nhauki rupesi yht'äkkiä pakisemaan ja sanoi: \"Ellös, nainen-kulta,\ntappako minua, vielä minä sinun mielesi ihastutan.\" -- \"Jo minua on\nkylliksi ihastuteltu\", arveli nainen surussa mielin; vaan ei kumminkaan\ntappanut, laski saaliinsa irti ja päästi mereen. Hauki silloin pakisi\nvedestä: \"Ellös surko, nainen-kulta! Tuonne meren rantaa kun menet,\nsieltä löydät vaahtitukun kallion reunasta, ja sillä kun kynkkiäsi\npeset, kasvavat poikkinaiset kätesi järillensä; vaan kun sitä vaahtea\nvaalit paranneissa käsissäsi, syntyy hukkunut poikasi, joka luodolta\nlaineisiin katosi.\" Nainen tekee kuten hauki neuvoi. Kun vaahdella pesi\nkynkkiänsä, ne samalla kasvoivat entisellensä ehyiksi, ja kun sitten\nvaahtea vaaliskeli käsissänsä, ilmaantui hänelle hukkunut poikansa,\njonka luuli jo kuolleeksi. \"Huh, huh, kun viikon makasin\", sanoi\nelpyessänsä poika emollensa. \"Viikomman, poikaseni, olisit minutta\nmaannut\", vastasi äiti ja puhui pojallensa, miten hauki häntä autteli\nhädässä.\n\nSiitä läksivät sitten kahdenkesken meren rantaa matkustamaan ja kulkivat\nhyvän aikaa eksyksissä löytämättä ihmisasunnoita missään. Viimein\nkeksivät jo talon, menivät siihen ja tulivat pirttiin. Sepä olikin\nnaisen kotitalo, jossa eli veli vaimoinensa niinkuin ennenkin. Kuninkaan\npoika, joka sitä nykyä oli tavallisilla kauppamatkoillansa, oli ikään\npoikennut tähän entuudesta tuttuun taloon yöksi ja oli siinä majaa, kun\nnainen poikinensa tuli taloon. Naista kuitenkaan ei täällä enää\ntunnettu, se oli paljollisesta surusta ja vaivasta käynyt\ntuntemattomaksi, semminkin kun oli huonossa ja rikkonaisessa asussa;\nvaan itse tunsi hän pirtissä olijat kaikki, suhahti hiljaa pojallensa,\nmiten siinä nyt lähimmäistensä saapuvilla olivat, osoitti miestänsä,\nveljeänsä ja Syöjätärtä ja näytteli hänelle, missä mikin istui. Toiset\nkun eivät tunteneet näitä vieraita, luulivat kerjäläisiksi, vaan\nihmeksivät kuitenkin poikaa, kun oli niin kaunis, niin kaunis, ettei voi\nsuun sanoa:\n\n    Kädet on kultaa kalvoisesta,\n    jalat polvista hopeiset,\n    päivyt paistaa päälaelta,\n    kuutamoiset kulmaluilta,\n    otavaiset olkapäiltä,\n    tähdet taivon hartioilta,\n    seitsentähtinen selältä.\n\nHän siinä kävelee rohkeasti lattialla, katselee tarkasti kaikkia, ja kun\nliikahtaa vain, niin pirtti aina valkeaksi välähtelee, hänestä semmoinen\nkirkkaus hohtaa. Rupesivatpa naisen veli ja kuninkaan poika häntä\npuhuttelemaan, sanoivat: \"Haastapa, poikaseni, tarina, äijän jo\nkaikenmoista tietänet, kun olet ympäri maan kävellyt.\" -- \"Minäpä kun\nsanon tarinan\", virkkoi naisen poika, \"pitää olla vartijat ovella, ettei\nole tulla ei lähteä siitä kenen.\" Pantiin silloin vartijat ovelle ja\nkäskettiin pojan tarinoida. Se kun näki vartijat siinä, meni kohta\näitinsä reunaan ja sai omaa tarinaansa sanomaan. Älysi jo Syöjätär\nasian, niin kielsi poikaa haastamasta ja saikin hänet vaiti olemaan,\nmutta äiti ei huolinut kiellosta, vaan puhui lopun.\n\nTästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan\nihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön.\nNainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui\nasian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa\nole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja\nrupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään\nrevittäväksi, jossa kuoli. -- Sen pituinen se.\n\n\nNEITONEN HERNEMAASSA\n\nVeli ja sisar yhdessä elivät ennen. Isä heiltä kun kuoli, sanoi\npojallensa: \"Pidä sisartasi hyvin, elä vihaa, eläkää hyvästi yhdessä.\"\nHe elivät kotvasen, sopivat hyvästi yhdessä; veli lopuksi ottaa\nmorsiamen, paholaisen akan tytär puuttuu hänelle naiseksi, naipi sen.\nSepä nato ei suvainnut sitä miehensä sisarta, vihaamaan rupesi: minkä\nraataa sisar, hän miehellensä toisin kielii, sanoo: \"Kaikki hävittää\nsiskosi talomme.\" Siitä kun lapsen sai, niin repi sikiönsä, nenät repi,\nkorvat repi, silmät puhkoi kaikki ja sanoi miehellensä: \"Katso, mitä\nsisaresi laatii!\" Veli uskoi jo lopulla, naisensa kera löi, paalikoi\nsisartansa ja ajoi vähissä hengin kotoa. Meni siitä kuninkaan linnoille\nse neitsyt, vetihe vähissä voimissansa, ja elää siellä pakoten. Läksi\nkuninkaan poika keväällä herneitä peltoonsa kylvämään ja sanoi niitä\njyviä maahan lykätessään: \"Ken näitä ensi kerran syönee, minä sen\nnaisekseni otan, joshan neiti lienee.\" Sen sanoi, nauroi siinä toisille.\nSepä tyttö aikautui toisessa pellon laidassa aidan takana olemaan, ja\nkun kuuli, minkä pakisi kuninkaan poika, pani sen mieleensä. Tuli kesä,\nja herneet olivat joutuneita, niin tyttö aidan alatse kaivoi loukon ja\nkävi syömässä palkoja. Kerran sitten juohtui hernemaa kuninkaan pojan\nmieleen, niin mietti mielessänsä: \"Annas, lähden, katson, mitä herneet\novat kasvaneet.\" Tuli, katsoi, niin tästä jo hyvä tukku syöty. Rupeaapa\nvartioimaan nyt; vartioi, vartioi, niin jo tulee tyttö taas sieltä\nloukosta salaisin ja alkaa palkoja syödä. Koppaa silloin kuninkaan poika\ntytön kiinni ja kantaa hurstissa kotiinsa. Siitä sen tytön\nkuninkaallisiin vaatteisiin suoritti, selvitti vaimoksensa kuten\nkuninkaan morsianta ainakin.\n\nElettiin sitten yhdessä, kunne saattoi kuninkaan poika sen naisensa\nkohtuiseksi; vaan tulipa sotaan lähtö miehelle, niin sanoi lähtiessä\nnaisellensa: \"Kun pojan saanet, työnnä kirja, minä heti tulen kotiin;\nkun tyttö ollee, työnnä kirja täydellensä, tulen, konsa joudun.\" No,\nnainen kun sai pojan kotona, työnsi kirjan samalla, jotta: \"Tulkoon mies\nrutompaan, täällä poika on saatu\", ja orjan työnsi kirjaa viemään. Se\nkun läksi kirjoinensa matkalle, siihen taloon aikautui yöksi, mistä\ntyttö oli kotoisin. Vähän aikaa pirtissä oltua sanoo emäntä orjalle:\n\"Eikö vieraalle pidä kylpyä?\" -- \"Ka, hyvä olisi matkamiehelle sauna\",\nvastasi kirjan tuoja ja läksi kylpemään kuten oli käskettynä. Sepä\nkehnon akan tytär sillä aikaa purki laukun, muutti kirjan ja pani\nsiihen: \"Tyttölapsi on saatuna.\" Orja ei tiedä asiasta mitään,\nkylvettyänsä lähtee matkalle taas ja viepi kuninkaan pojalle kirjan. Hän\nkun sai tietää mitä kodissa oli tapahtunut, työnsi saman orjan kera\nvastimen, jotta: \"Tulenhan minä, konsa joudun\", ja kirjan viejä läksi\nsen kera linnoille. Matkalla aikautui taas samaan taloon yöksi, kuhun\ntullessakin, ja emäntä samatse työnsi hänet kylpemään, purki sillä aikaa\nlaukun ja muutti kirjoituksen, jotta: \"Kun lapsi on saatu, nainen\nheittäköön pois kuninkaalliset vaatteet, omat ryökäleensä pankoon\npäällensä ja sen kera menköön, kunne tietää.\" Siitä kun vei orja\nnaiselle sen kirjan, se teki miehensä käskyn ja läksi linnasta pois;\nmatkaa, pakkoaa, itkee, tietä myöten kulkee. Tuleepa jano kävellessä,\nniin lähtee vettä etsimään, jos metsässä mistä löytäisi. Vähän aikaa\netsittyänsä löysikin sieltä lähteen semmoisen, jossa oli ylen kirkas\nvesi ja kaunis kultainen kauha. Siihen laski lapsensa lähteen reunalle\nja itse meni, minnehän lienee ulommaksi vähän mennyt. Lapsipa kun jäi\nitseksensä, kyyristyi sitä kultakauhaa ottamaan ja putosi päälaellensa\nlähteeseen. Äiti silloin juoksi hätään ja haroi lapsensa lähteestä\nennenkuin tukehtua ennätti. Siinä kastuivat kädet kaikki ja silmät\nhäneltä, josta samalla muuttui kauniiksi hyvin, tuli entistänsä\nterveemmäksi valeten iholtansa, ja lapsi samoin kaunistui, jott'ei\nheidän moistansa maalla.\n\nLähtee siitä nainen lapsinensa taas matkaamaan ja tulee siihen\nkotitaloonsa viimein, jossa eli hänen veljensä vielä vaimonsa kera\nniinkuin muinoinkin. Häntä ei siinä tunnettu, niin kysyi talon väeltä\nyösijaa. Emäntä siihen hönkäisee: \"On tuolla oven suussa tilaa.\" --\n\"Hyvä minulle, missä saan olla\", vastasi nainen ja jäi siihen lapsensa\nkera yöksi. Ollaan siinä, iltaa vietetään, niin jo tulee kuningas\nsotajoukkoinensa sodasta, siihen poikkeaa yöksi hänkin. Kuningas kun\nkävellä pastieroitsee pirtissä, nainen laskee lapsensa ryömimään\nlattialle. Se kun ryömii, ryömii kuninkaan luo, kuningas ottaa lapsen\nsyliinsä, katselee sitä ja kysyy äidiltä: \"Mistä sinä, nainen, olet, kun\nniin on kaunis lapsi ja kaunis olet itsekin?\" Nainen siitä haastaa\nkuninkaalle, sanoo: \"Niin, niin, eihän minua enää tunneta, tässä olin\nennen minäkin talossa, yhdessä leivässä olimme, vaan rupesi tämä nato\nminua vihaamaan.\" -- \"Suu kiinni, ruoja!\" huutaa veljen nainen, estäisi\nhäntä haastamasta, mutta toinen puheli yhä: \"Rupesi nato minua\nvihaamaan, kieli miehellensä, ja minua siitä pieksettiin, paalikoitiin\nja vähissä hengin kotoa ajettiin. Kuljin silloin, matkasin kuninkaan\nlinnalle, sain siellä kuninkaan pojan naiseksi ja tulin kohtuiseksi.\nLäksi kuninkaan poika sotaan miehinensä, niin sinne kirjan työnsin,\njotta: poika on täällä saatuna; mutta hän oli minuun vihastunut, niin\nsieltä kirjan vastaan työnsi, jossa käski minun matkoihini mennä lapseni\nkera. Täytyi silloin mierolle lähteä, hyvä koti heittää.\" -- \"Suu\nkiinni!\" ärjäisi taasen veljen akka. Mutta kuningas sanoi: \"Haasta vain\npois, minä tässä olen kaikkien herra\"; ja nainen jatkoi puheensa,\nhaasteli siinä koko seikan kohdallensa. Veljen akka kun vielä kerran\nhuutaa: \"Suu kiinni, ruoja, elä valheita puhu!\" kuningas tempasi häntä\ntukista, vei pihalle ja pani akan räystäästä riippumaan. Siitä otti\nentisen naisensa ja poikansa, vei ne kotiinsa, ja siellä hyvänä\nelettiin. Jos elettäneen vieläkin, ka, en tiedä sanoa. -- Sen pituinen\nse.\n\n\n\n\nVELJIENSÄ-ETSIJÄTYTTÖ\n\n\nTalossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan\nei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille\nsisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa\npeläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon\nkyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä,\nja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt,\nläksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa\nkuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä\nei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle\ntakaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: \"Kun nyt lapsen teet, pane\nmerkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää\npannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan\ntullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta\nkäännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään\nja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki.\"\n\nEukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan\nmerkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti\nkirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa\nkeskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja\nlaittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja\nnäki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei\nvanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui\nniille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät\nsiellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa\nkodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin\nilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären\npetollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa.\nSiitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä\nitkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään\nhelpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä\nitkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja\noli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti\ntyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja\nsanoi tytölle: \"Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen\ntoverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään.\" Olipa tytöllä\nPilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä\nseurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: \"Päästä vain, äitiseni,\nminua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria.\"\nNo, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä\nmatkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä\nvierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.\n\nTyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman\nkakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:\n\n   \"Viere, viere kakkarani,\n    yhdeksihin veikkosihin,\n    yksihin emon aloihin!\"\n\nSen perässä sai sitten kävelemään, vaan eipä kauas vielä kerennytkään,\nkun yhdytti Syöjätär hänet tiellä ja rupesi yhteen seuraan. Vähän matkaa\nkuljettuansa yhtenä, alkoi jo tulla helle heille kävellessä, kun oli\nikään paras kesälämmin, ja alkoi vaikeaksi käydä heistä kulkeminen. Oli\nlampi siinä lähellä, niin virkkoi Syöjätär tytölle: \"Lähtekäämme,\ntyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee vari!\" Tyttö olisi jo lähtenyt,\nvaan Pilkka esti menemästä, sanoi: \"Elä lähde, tyttöseni, Syöjätär\nmaanittelee sinut.\" Kuultuansa koiransa varoituksen ei huolinut tyttö\nlähteäkään, ja koko uiminen jäi sillensä. Siitä suuttui Syöjätär\nkoiraan, jotta potkaisi häntä, ja Pilkka-rukalta jalka katkesi. Tytön\noli sääli vanhaa koiraansa, vaan pelkäsi Syöjätärtä eikä rohjennut\nvirkkaa mitään, työnsihän kakkaransa vieremään ja sanoi:\n\n    \"Viere, viere kakkarani\n    yhdeksihin veikkosihin,\n    yksihin emon aloihin!\"\n\nSe kun pääsi liikkeelle, vieri vieremistänsä edellä, ja tyttö ja\nSyöjätär kulkivat jäljessä, mutta Pilkkakaan ei luopunut heistä, vaan\ntuli kolmella jalalla perästä. Vähän matkaa kuljettuansa tulivat taasen\nlammin rannalle, niin Syöjätär alkoi houkutella tyttöä ja sanoi:\n\"Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, paremmin käy sitten kulku.\"\nTämä arveli lähteäksensä, vaan Pilkka taas varoitti emäntäänsä, sanoi:\n\"Eläs lähde, tyttöseni, uimaan, Syöjätär maanittelee sinut.\" Tyttö\nsilloin totteli koiransa sanaa eikä lähtenytkään uimaan, ja niin jäi\nlähtemättä Syöjättäreltäkin, joka suuttui siitä kahta pahemmaksi, ja kun\nmuuta ei voinut, potkaista kamahutti koiraa, jotta siltä toinen jalka\nkatkesi. Sekös tytön kaiveli sydäntä, vaan eihän se Syöjättärelle mitä\ntainnut, panihan kakkaransa vieremään ja sanoi:\n\n    \"Viere, viere kakkarani\n    yhdeksihin veikkosihin,\n    yksihin emon aloihin!\"\n\nLähdettiin sen jälkiä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Syöjätär luuli\njo päässeensä Pilkasta, mutta se seurasi vielä kahdella jaloin\nemäntäänsä ja pakisi hänelle kulkiessa: \"Jos minusta aika jättää ja\nkuolen, niin elä, tyttöseni, lähde Syöjättären kera uimaan, muuten\nmaanittelee sinut.\" Ei aikaakaan, kun tuli lampi taas eteen, niin\nSyöjätär kohta rupesi houkuttelemaan tyttöä, sanoi: \"Käykäämme,\ntyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee jo helle.\" Vaan tyttö kun\nmuisti koiransa varoituksen, ei sanonut lähtevänsä, eikä tullut\ntoiseltakaan uiduksi. Siitä suuttui taas Syöjätär Pilkkaan ja potkaisi\nsiltä kolmannen jalan poikki, jott'ei vasta enää vastuksena olisi, mutta\nkoira tulla kemppuroi yhtä hyvin emäntänsä perässä, kunne tultiin\nneljännelle lammille, niin esti siinäkin tytön uimisen niinkuin\nennenkin. Siitäkös nyt Syöjätär silmittömästi suuttui, sieppasi kalikan\nkäteensä ja löi sillä koiraa päähän, jotta siihen kuoli. Tyttö ei voinut\nkoiraraukkaansa auttaa, pelkäsi itsekin Syöjätärtä, vaan työnsi\nkyynelkakkaransa vieremään, ja kuljettiin sen jäljessä edelle. Vähän\nmatkaa mentyänsä sattuivat taasen pienoisen lammin rannalle, ja Syöjätär\nalkoi viekotella tyttöä uimaan sanoen itsellänsä varin olevan. Tytöstä\nsamatse alkoi jo helle käydä vaivaksi, ja Pilkka kun ei enää ollut\nvaroittamassa, ei muistanutkaan tyttö olla varoillansa, vaan riisui\nvaatteensa rannalle ja seurasi Syöjätärtä lampiin. Siinä kun uivat\nsitten vastatusten, sanoi Syöjätär tytölle: \"Syydä, tyttöseni, vettä\nsilmilleni, minä syydän sinun silmillesi.\" Tytöstä ei ollut semmoinen\nteko mieleen, vaan toinen houkutteli häntä ja kiusasi yhä, kunnes sai\nviimeinkin syytämään. Syöjätär silloin syyti vuoronsa tyttären silmille\nja sanoi: \"Sinun näkysi minulle, minun näkyni sinulle\", sillä tyttö oli\nkaunis ja sorea, vaan Syöjätär rietas ja ruma kuten aina. Siitäpäs\nmuuttuikin tyttö samalla rumaksi, tuli sen Syöjättären näköiseksi, vaan\nSyöjätär sai tyttären näyn, muuttui ihanaksi ja kauniiksi. Vieläpä otti\ntytöltä mielen ja kielenkin pois, ettei tulisi petoksensa ilmiin, ja\nläksi uimasta päästyä tyttären kera edelle. Pani sen kyyneleistä\nleivotun kakkaran vieremään ja sanoi kuten oli kuullut tytönkin sanovan:\n\n    \"Viere, viere kakkarani\n    yhdeksihin veikkosihin,\n    yksihin emon aloihin!\"\n\nKakkara vierikin vieremistänsä aina veljesten kotiin saati, jossa\nseisahtui pihalle. Syöjätär sieppasi sen siitä talteensa ja meni\ntyttären kera pirttiin. Olla olettelivat siinä kotvasen, niin kysyivät\nveljet: \"Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?\" Tyttö silloin olisi\nilmoittanut, vaan ei kyennyt raukka, kun oli kieletön ja mieletön,\ntäytyi olla ääneti vain; mutta Syöjätär, jolla oli tyttären kaunis näky,\nvastasi veljesten puhetta ja sanoi: \"Terve, veikkoseni, minähän olen\nteidän sisarenne, äitinne kymmenes lapsi, jota ette tunnekaan.\"\nVeljekset oudostuivat sitä, ihmettelivät: \"No, miksikäs se oli\nkirvesvarsi portin korvaan pantuna, kun se tyttären äiti saikin?\" -- \"Se\noli vaihdettu\", selvitti Syöjätär, \"kuka lienee vihasniekka vaihtanut;\näiti kyllä panetti kehräspuun merkiksi, vaan yöllä muutettiin\nkirvesvarsi sijaan. Siitä kun kasvoin minä täysiaikaiseksi ja kuulin\näidiltäni, miten olitte petoksesta iäksi kotoa jääneet, himotti minua\nteitä velilöitäni nähdä, ja rukoilin äitiäni, kunne laski minut\netsimään. Teitä ikävöidessäni itkemäni kyyneleet keräsi äitini astiaan,\nteki siitä jauhojen kera eväskakkaran minulle ja neuvoi sitä\nvierettämään edellä, niin se minulle tien näyttäisi. Minä teinkin\nniinkuin neuvo oli, ja sillä tavoin olen nyt viimeinkin tässä, ja tässä\non tämä äitini leipoma kakkara teille tuomisiksi -- hekää, veljeni!\"\n\nSen valehteli siitä Syöjätär, ja veljet uskoivat häntä, jotta tämähän\ntämä onkin meidän sisaremme, ja alkoivat kohdella häntä niinkuin\nsisartansa ainakin. Kysyiväthän kuitenkin: \"Miksikäs tämän näin\npahannäköisen tyttären tänne toit?\" -- \"Meneehän tuo suuressa talossa\npaimenena\", virkkoi Syöjätär toimessansa, eikä tullut koko tytöstä sen\nkovemmin puheeksi. Sekös nyt tyttöraukasta pahaa oli, kun ei saanut edes\nveikkojansa tervehtiä; vaan minkäpähän teki, kun ei kieli eikä mieli\nantanut voimaa, täytyi kuunnella vain, kuinka Syöjätär valehdella\nsukelsi. Tämä alkoikin kohta veljesten talossa emännöidä ja olla\nniinkuin kodissansa ainakin, mutta oikean sisaren täytyi päivät pitkään\nkäydä eläimiä paimenessa metsällä ja kaikenmoista vaivaa nähdä. Aamulla\nvarhain kaimasi häntä jo Syöjätär kujan suuhun ja antoi siinä kielen ja\nmielen hänelle, että osasi karjaa paimentaa, mutta illan suussa tuli\nsiihen vastaan taas ja otti mielen sekä kielen jällensä pois. Sillä\nkurin eli tyttö monta aikaa siinä veljesten talossa, ja Syöjätär koki\nhäntä kaikella tavoin vaivata. Yksin paimenkakkarankin kun teki, niin\nkiven aina keskeen asetti, siihen vähän tahdasta ympärille vain, ja sen\nantoi metsään lähtiessä tytölle. Sitä parempi oli Syöjättären itsensä\nelää. Oli näet se tyttären entinen ihana näky hänellä, niin veljet\npitivät häntä kuin silmäteräänsä eivätkä kieltäneet, jos se niin mitä\nolisi tahtonut ja se heidän vallassansa oli. Vaan paimentyttö kun oli\nniin riettaan näköinen, häntä tuskin olisi koko taloon suvaittu, ellei\nSyöjätär olisi kiusataksensa pitänyt häntä siinä. Yön seutuina talossa\nollessansa oli tyttö aina mieletön ja kieletön, ettei mihinkään kyennyt,\nvaan paimeneen päästyänsä oli täysimielinen taas niinkuin ennenkin.\nSiellä valitti aina onnettomuuttansa ja lauleli suruissansa:\n\n    \"Kule, päivä, kuusikolle,\n    viere veistokoivukolle,\n    karkoa katajikolle,\n    päästä paimenta kotihin!\n    Syöjätär emäntänäni,\n    paha vaimo valtanani;\n    kivet leipoi leipihini,\n    paadet paimenkakkaroihin:\n    viilin veitseni kivehen,\n    karahutin kalliohon,\n    yhdeksissä veijosissa,\n    yksissä emon aloissa!\"\n\nVeljet monestikin ulkotöillä ollessansa kuulivat laitumelta tämän laulun\nja oudostuivat sitä, kun paimentyttö metsiä kävellessänsä aina lauleli,\nja se kotona ollessansa ei konsanaan virkkanut mitään; vaan eihän\nkuitenkaan tullut heiltä sitä tarkemmin tiedustelluksi, kun oli tyttö\nheistä niin ilkeännäköinen, että tuskin sietivät nähdäksensä. Vaan\nmuutamana iltana, kun ilma oli tyyni ja selkeä, kuului laulu niin\nkauniilta ja viehättävältä nuorimmalle veljelle, joka ikään kaatoi\nkaskea metsässä, jotta teki mielensä nähdä tyttöä, sekö se niin\nkauniilla äänellä siellä lauleli. Heitti samalla kasken hakkuun sillensä\nja läksi ääntä kohti kävelemään. Kohta löysikin tytön aholla laulamassa\nja kyseli häneltä: \"Miten, tyttöseni, metsässä täällä aina laulelet\nitseksesi ja kotona et virka mitään?\" -- \"Minähän olisinkin oikea\nsisarenne\", vastaili tyttö, \"ja se on Syöjätär, jota pidätte\nsisarenanne, vaikka petoksella vei minulta oikean näkyni ja antoi omansa\nsijaan ottaen vielä mielen ja kielenkin pois, etten voisi ilmoittauda\nteille. Metsään laittaessansa antaa kuitenkin aina mieleni ja kieleni\ntakaisin, että käypi minun lehmiä paimentaminen, vaan iltasella tulee\ntaas kujan suuhun vastaani ja vie kielen sekä mielen minulta pois.\"\nKuultuansa tyttären puheen veli jo tunsi hänet sisareksensa ja älysi\nSyöjättären viekkauden. Siinä syleili, suuteli nyt tyttöä niinkuin\nsisartansa ainakin, vaikka kohta oli ilkeännäköinen ja ruma, ja juoksi\nsitten toisia veljiänsä hakemaan. Pian olivatkin kaikki siinä koolla, ja\ntyttö kertoi uudellensa heille koko kohtalonsa, miten häntä Syöjätär oli\npettänyt ja siitä lähtien kaikella tavalla kiusannut. Veljet silloin\nilomielin tervehtivät siskoansa surkutellen häntä, kun niin suurta\nonnettomuutta ja vaivaa heidän tauttansa oli kärsinyt, ja lupasivat\nkostaa sitä Syöjättärelle. Mutta ensinnäkin tuumittiin, miten sisarelle\nsaataisiin hänen entinen näkynsä ja estettäisiin, ettei häneltä kotiin\ntullessa Syöjätär taas mieltä ja kieltä veisi. Asiata jonnekin päin\naprikoitua pidettiin jo semmoinen tuuma, että lähteä sisaren kesken\npäivää paimenesta kotiin, pitää silmänsä peitossa hyvin ja voivotella\nniitä kipeiksi, niin tultaisiin samassa hänelle siihen avuksi, että\njoutuisi Syöjätär petoksensa perille.\n\nTyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin,\nniin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä\ntavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati.\nSiellä kysyy Syöjätär vihaisesti: \"Miksikä kesken päivää paimenesta\ntulit?\" -- \"En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät\", vastasi tyttö\nja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat\nsäälivinänsä tyttöä ja sanoivat: \"Sylje toki, siskokulta, tuon\npaimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi.\"\nSiinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen,\ntäytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta\ntyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: \"Oma näkysi itsellesi, minulle\nminun näkyni\", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja\nkauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa\nolikin.\n\nSiitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin\nlämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla\ntervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun\ntuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta\nhaljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta\nveljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta\ntämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt\nkylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin\nläksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan.\nPäästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle,\nsanoi: \"Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille\", vaan toiset\nestivät sen, sanoivat: \"Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä\nsiltaa, mustaa verkaa myöten\", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se\nkun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät\nkestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet\nsamalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta\npalaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: \"Tulkoon minun sijaani:\nsirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani,\nvariksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!\" --\nSen pituinen se.\n\n\n\n\nPAKENIJAT\n\n\nVETEHISELLE LUVATUT LAPSET\n\nLinnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa\nelämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee\nkuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui\nlaiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda\npaikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa\njo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo\nkuninkaalle: \"Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut\nlasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan\nvalkeana.\" Mietti kuningas mielessänsä: \"Kun ollee hevonen varsan\nsaanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan;\nlienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan.\" Lupasi antavansa, mikä\nlieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen\nliikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä,\nkäsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä.\nSiitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut;\nvaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle\nantamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti\nantaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä\nmetsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset.\nHauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi\nkaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei\nVetehinen saisi.\n\nEipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: \"Jokos\nannat, minkä toivotit?\" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen\nantaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota\nsitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää\nvain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja\ntyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja\nlähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: \"Kun olette\nkuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on.\" -- \"Se on makeista\nmakein, mesi\", sanoivat lapset. \"Mikä pehmeistä pehmein?\" kysyi\nVetehinen. \"Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus\", vastasivat taasen\nlapset. \"Mikäpä on kovista kovin?\" -- \"Kivi.\" -- \"Mikäs karkeista\nkarkein?\" -- \"Terva.\" -- \"Ette olekaan kuninkaan lapsia\", sanoi\nVetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia\netsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia\nmistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään\nei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle:\n\"Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun\nottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi\novat.\" Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä\nkanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset\nolivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin\nlöytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä\npidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa.\nMatkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: \"Kun taattomme, maammomme\nkodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna\nruokaa.\" -- \"No, mikä on makeista makein?\" kysyi Vetehinen. \"Se on\nmakeista makein: maammon maito.\" -- \"Mikä on pehmeistä pehmein?\" --\n\"Maammon syli.\" -- \"Mikäs kovista kovin on?\" -- \"Taaton sydän.\"\nVetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina\nkotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo\najat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset,\nmillä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö\nVetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt\npojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan,\nvaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa\nmenee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä\npoikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen\npaha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa\npojalle: \"Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin\nnouse selkääni.\" -- \"Toki lähdenkin ja mielelläni\", vastasi poika, \"vaan\nolisi minulla sisarkin.\" -- \"No, hae se, käy tänne\", pakisi hukka, \"niin\npelastan teidät kummankin.\" Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan,\nse oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi\nsisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli\nvuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta\nkaristamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: \"Kun\nnähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle.\" Kuljettiin sitten vähän\nmatkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: \"Jo tulee!\" -- \"Vai jo\ntulee\", sanoi hukka, \"ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle,\nsanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö\nsiivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä\npäällitse'.\" Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä\nkohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei\npäässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi\nsuutuksissansa: \"Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien\nmä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin.\" Palasi aseitansa kodista\nkäymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse,\njohon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä.\nKuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä\nmaahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen\npuusta laulamaan:\n\n    \"Tii, tii tiaistani,\n    vati, kuti varpuistani:\n    ukko peitti peittosen,\n    minä sen siitä näin.\"\n\n\"Voipa häjyä, mitä pakajaa\", sanoi Vetehinen, \"pitää kuokka ja taltta\njuoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää.\" Läksi niine\naseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan,\nsaavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä\nkerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö\nmieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä\nentistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas.\nMenee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin\nennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää,\nmustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: \"Joko, poikaseni, lähdet\nselkääni?\" -- \"Toki lähdenkin ja mielelläni\", vastasi poika, \"vaan olisi\nminulla sisarkin otettava.\" -- \"No, juokse tuomaan\", sanoi mönni, \"vaan\nelä kaukaa viivyttele.\" -- \"Vuotahan vähäsen aikaa\", sanoi poika ja\njuoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä\nmakaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta,\ntukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa\nnoustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja\nneuvoo selässänsä istujoita: \"Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin\nhuudaiskaa minulle.\" Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä\njäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo\nVetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: \"Jo tulee!\" -- \"Elkäähän\nhätäilkö\", vastasi mönni, \"ottakaa harja häntäni alta, luokaa se\njäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon,\nelkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse,\npäitse eikä päällitse'.\" Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä\nnousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea\nkoski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä,\nharjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: \"Olisiko kotoinen\nkuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon\nlaajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa.\" Kääntyi taaskin\nkotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja\nkaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa\nkaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:\n\n    \"Tii, tii tiaistani,\n    vati, kuti varpuistani:\n    ukko peitti peittosen,\n    minä sen siitä näin.\"\n\n\"Häjyn elävää, mitä pakajaa!\" sanoi Vetehinen, \"pitää viedäkseni kuokka\nja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa.\" Alas juosta taas minkä\nennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo\nsaavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: \"Jos vielä\nkerran paennette, niin syön.\" Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin\nsisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on\naika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on\nkamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä,\nitkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy:\n\"Etkös lähtisi selkääni?\" -- \"Toki raahdinkin lähteä\", virkkoi poika,\n\"vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa.\"\nRepo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee\npirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin\nedellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan\nveli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat\nrevolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita,\nsanoo: \"Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!\" -- \"Koehan\njuosta vain\", virkkoi poika, \"kyllä varoitamme, jos näkyy ketä\ntulevaksi.\" -- \"Pysytelkää sitten selässäni\", sanoi repo ja läksi juosta\nvilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen\njäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: \"Jo Vetehinen tapaa.\" --\n\"Häntäni alla on tulukset\", neuvoi repo, \"heittäkää ne jäljelle, niin\nsiitähän näette, mikä tulee.\" Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo\noli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän\ntaaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi\nkuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat\njo toisella puolen koskesta.\n\nNähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa\nrevon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat\nyhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun\noli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta\nasuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: \"Jo pääsit\ntähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?\" -- \"Jo pääsin\nviimeinkin\", vastasi poika hukalle, \"tule vain toverikseni, rattoisampi\non elääksemme.\" Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja\nkysyi: \"Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?\" -- \"Tule vain\", vastasi\npoika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea\ntoivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. \"Tokihan mielellänikin\nsinut otan\", sanoi poika, \"sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä\nasu nyt täällä minun toverinani.\" Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä\nsiinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera\nkisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa\nsiihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski\nsähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä\npojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä,\nvaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää\nseinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli\nmetsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat\nkiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo\ntyttö, sanoo veljellensä: \"Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi,\nrevittelevät seinät pirtistä.\" Veli silloin käskee kisakumppaleitansa\nsiivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä\nistumaan loukkoon.\n\nTuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee\nmetsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas\njärillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää\nhänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi.\nMitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi\nVetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita.\nOudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä\non; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: \"Kiellä noita\ntelmämästä\", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät\nsiivolla olemaan.\n\nElettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja\nvasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin\nheitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: \"Työnnä, veikkonen,\nkisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään,\nminussa tauti kova on.\" Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan,\ntyönnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta\nkatsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit\nyhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja\nvoiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä\nnäkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: \"Jos lienet viikon\nviisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain\nsyödäkseni.\" Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista\nkylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä.\nKisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat\nkynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä.\nOttaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: \"Jo olet pehmeä syödäkseni.\"\nMutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: \"Klung, klung,\nkuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa.\" Poika silloin ryöstäytyy\nVetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon,\nvaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa\ntoisesti kaarne saunan päältä: \"Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä\nhiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä.\" Siitä rupeaa poika\nVetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne\npääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa\nsyödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat\nkisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka\nrevittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä\nsytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika\nkiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun\nhe semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää,\njuottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten\nkutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin\nennenkin.\n\nHeidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee\nseulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään.\nSeuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta\nmurusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa\nveli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen\nvuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni\npojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin\nsisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti\nruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta\nkisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä\nnähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä\ntäältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä\nvainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän\nkaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille,\narvelivat keskenänsä: \"Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon\nse olisi saatava.\" Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun\nnähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika\non mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa\nmönni: \"Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön\", ja\nkallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan\npäästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa\neloon, sanoen elpyessänsä: \"Uh huh, kun viikon makasin.\" -- \"Niin teit,\nisäntäisemme\", virkkoivat hukka ja repo, \"vaan meittä pahoitta kun\nolisit ollut, olisit maannut ikäsi.\" Sanoi siitä hukan poika: \"Panen\npääni mönnin päähän, josko siihen menköön\", ja painoi päänsä toisen\npäätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen\npäähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa\njo eloon. Arvelee siihen revon poika: \"Olen ollut viisas monessa\npaikassa, joko nyt voinee pääni mennä.\" Laskeusi maahan polvillensa ja\npainoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään\nhukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja\nse kuoli. \"Kuolkoon, onhan toisia metsässä!\" sanoi repo ja oli\nhyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja\nmenivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan,\nheitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt\nvanhaan kotiin osoitella.\n\nKotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo,\nettä katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan\nsisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä\nJumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan\nniin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen\nkävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa.\nKuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin\nkirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen\nmuinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun\ntoinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa\npoika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: \"Minä olen jo siskoni\npään kautta ollut manalla.\" Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti\ntyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan\nkisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista\nastioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään.\nMin lienee elettykin. -- Sen pituinen se.\n\n\nHÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT\n\nOli ukko ja akka ja heillä kaksi kaunista lasta, poika ja tytär; vaan\nkuolivat vanhemmat, ja veli ja sisar orvoiksi jäivät. Surevat kuolleita\naikansa, niin sanoo veli: \"Lähtekäämme, sisko, ulos kävelemään, eihän\nauta iätse sureminen.\" Tyttö mieltyy tuumaan, ja lähdetään yhdessä,\nastutaan tietä myöten. Tulee siellä Paholainen heitä vastaan, sanoo\ntytölle: \"Etsi sinä päätäni.\" Pojalle sanoo: \"Sinä olet valmis\nsyödäkseni.\" Tästäkös hätä raukoille! Etsii tyttö, etsii Paholaisen\npäätä, ei tohdi vastustella; vaan poika sill'aikaa rukoilee Jumalata\npäästämään vielä pahan miehen käsistä, jolle pistää unineulat korviin.\nSe siitä nukkuu päätä etsittäessä tytölle syliin, ja aletaan neuvotella,\nmiten pakoon päästä. Nähdäänpä härkä taivosella, niin rukoillaan sitä\navuksi. Heti lankeaakin siitä härkä heidän eteensä, sanoo: \"Nouskaa\nselkääni, sysätkää Paholainen mättäälle nukkumaan.\" Tyttö samassa\nsysääkin Paholaisen sylistänsä, heittää hänet mättäälle makaamaan ja\nnousee veljensä kera härälle selkään. Lähdetään siitä nyt ajamaan,\nmennään, mennään, minkä keretään, niin tulee tulinen koski eteen, vaan\najetaan siitäkin päällitse ja päästään toiselle puolen. Siinä virkkaa\nselässänsä istujille härkä: \"Ottakaa huivi korvastani, sivaltakaa sillä\nmaata, niin tulee teille huonukset tähän.\" No, eihän muuta, ottaa poika\nhuivin ja sivaltelee sillä maata, niin syntyy samassa huonukset heille,\nniin kauniit, ettei kuninkaalla parempia. Siitä härkä taas sanoo\npojalle: \"Nyt minut pitää tappaa; tapettua ota korvat, pistä\nkormantoosi, eikö niistä sinulle mitään hyvää tulisi.\" Poika tekee\nsilloin kuten käsky oli, tappaa härän ja korvat panee kormantoonsa, niin\nniistä syntyy hänelle koirat semmoiset, että jos mitä yrittäköön, sen\nsaa. Lähteepä niine koirinensa metsälle, viipyy siellä aikansa, niin\ntulee jo paholainen tytön luokse, rupeaa häntä hyväilemään; ja tyttö\nmieltyy häneen, ollaan, pakistaan siinä kuin ystävykset ainakin. Kuluu\npäivä iltapuoleen, niin ikkunasta kun katsotaan, nähdään jo pojan\nkoirinensa metsältä tulevan. Pelästyy Paholainen sitä, sanoo tytölle:\n\"Nyt nuo kirotut koirat repivät minut, peitä minut karsinaan, ehk'ei\nsieltä löydettäisi.\" Tuskin saikaan tyttö peittäneeksi, kun koirat\nisäntänsä kera tulivat pirttiin, niin jo luotiihe haukkumaan karsinan\npäällä. Kysyy veli: \"Mikäpä karsinassa, kun noin koirat haukkuvat?\" --\n\"Leipäpalasia sinne on kirvonnut, niitäkö etsiteltäneen\", virkkoi tyttö;\nhän näet Paholaista toivoi mieheksensä, sentähden ei sanonut.\n\nNo, kuluu se yön seutu, niin poika huomenna samatse lähtee metsälle,\nsiellä riistaa pyytelee koirillansa. Pääsevät kotona olijat silloin omin\nvalloin elämään ja pakisevat keskenänsä, niin sanoo Paholainen tytölle:\n\"Nyt kun veljesi metsältä palaa, sinä yhdeksän lukon taakse maanita\nkoirat, ettei heistä pelkoa ole.\" Tulikin illemmalla poika kotiin, niin\nPaholainen taasen karsinaan peittäytyi, vaan tyttö meni veljeänsä tuvan\novelle vastaan, sanoi: \"Käypä, veikkoseni, jauhoja yhdeksän lukon takaa\naitasta, minä en joutaisi, rokkapata kiehuu.\" Poika silloin kääntyi\novelta heti, lähtee jauhoja tuomaan, ja koiratkaan eivät hänestä jää,\nlähtevät jälkeen; vaan sisar oli edeltä sinne leipäpalaa luonut,\nkalapalaa luonut, lihapalaa luonut, niin koirat niitä jäävät syömään,\neivät muistakaan isäntänsä kera aitasta tulla, sinne salpautuvat. Tulee\npirttiin poika, niin Paholainen jo käypi vastaan siellä, sanoo hänelle:\n\"Ole valmis lounaakseni.\" Sanoo poika: \"Kun vielä kylyn ennen saisin\nlämmittää, pehmeämpi liha tulisi syödäksesi.\" -- \"No, mene, ruttoon\nlämmitä\", ärjäisi Paholainen, vaan ei antaisi sisko, sanoo: \"Sitä siinä\nlämmittelemään, syö rutompaan pois.\" Laski kuitenkin Paholainen, ja\npoika ottaa kirveen, lähtee halkoja hakkaamaan. Hakkaa siellä, hakkaa,\nniin lintunen ylhäällä ilmassa laulaa: \"Leikkaa, leikkaa puitasi vielä\nvähän aikaa, jo ovat koirasi kahdeksan lukon takana.\" Pirtissä taas\nsisko pakajaa Paholaiselle: \"Tuota tuohon halkoja päästit leikkaamaan,\nkun et rutompaan syönyt, vielä pääsee käsistäsi.\" Poika sillä välin\nhakkaa yhä, leikkelee puita ulkona, niin lintunen taasen laulaa ilmassa:\n\"Leikkaa, leikkaa, poikaseni, vielä vähäsen, jo ovat koirasi seitsemän\nlukon takana.\" Tuleepa siitä jo Paholainen, sanoo pojalle: \"Etkö\nrutompaan joudu, en minä sinua kaikeksi päivää pannut tähän halkoja\nleikkaamaan.\" Tuossa lauloi taasen lintu hiljaisempaan ilmassa: \"Ala\npanna, poikaseni, kyly lämmetä, jo ovat koirasi kuuden lukon takana.\"\nPoika siitä alkaakin panna kylyä lämmetä, ja lintunen aina kerran\ntoisensa jälkeen lauloi: \"Ala jouduttaa kylyä, ala uuni riuvotella, ala\nvettä kantaa, ala vastaa laatia, ala päältäsi riisua, jo ovat koirasi\nviiden, neljän, kolmen, kahden, yhden oven takana.\" Kyly kun sillä\ntavoin joutui viimeinkin, kävi Paholainen syömään poikaa; vaan koiratkin\nsamassa pääsivät viimeisen lukon takaa, tulivat kylyyn ja kisalsivat\nPaholaisen halki. Sanoo Paholainen koirien revitellessä tytölle: \"Sinä\nota torahampaani, sillä piirrä veljesi päätä, niin hän kuolee; vie siitä\nhammas lampiin, niin minä uudellensa virkoan.\"\n\nPani sisar sen mieleensä, otti kylystä Paholaisen torahampaan ja sillä\nveljensä päätä piirtää, niin se siitä kuolee ja viedään maahan kuin\nruumis ainakin; vaan torahampaan kantoi tyttö käskyä myöten lampiin, niin\nsiitä Paholainen virkosi uudellensa, tuli taasen eläviin. Koiratpa kun\nkotvaan eivät näe isäntäänsä, käypi heille ikäväksi, ja saavat etsimään,\nmistä tuo löytyisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä tulevat\nkalmistoonkin, niin sieltä haju nousee heille nenään. Kaivoivat silloin\nruumiin maasta ylähäksi ja nuolivat, nuolivat päätä, kunne meni hampaan\nhaava umpeen. Siitä vertyi jo poika uudellensa elämään, hyppäsi ylähäksi\nja sanoi: \"Ohoh, kun viikon makasin!\" Koirat siihen vastasivat: \"Vielä\nolisit viikomman maannut pahoittasi koirittasi\", ja puhuivat\nisännällensä, miten Paholaisen torahampaan hänen päästänsä löysivät.\nTästä arvataan nyt asia, että sisko se on kaikki laatinut, ja mennään\npirttiin, jossa revitellään Paholainen ja hänen morsiamensa; vaan itse\nhyödytään hörtsäksi, parataan partsaksi. Siitä elämään päästään. Poika\nsyöttää, juottaa, luonansa pitää koirat ikänsä. -- Sen pituinen se\ntarina.\n\n\nORIKSI MUUTETTU POIKA\n\nEnnen aikaan, mikä sen enää muistaakaan, milloin se oli, sai Perkele\nvaltaansa kuninkaan pojan, josta teki itsellensä hevosen, muutti sen\nsemmoiseksi oriksi, joka neljä kertaa hyppäsi vain, niin virsta matkaa\noli tehty. Sai niin ikään yhden kerjäläispojan kuninkaan vallan alaisia\nitsellensä, ja sen pani oritta ruokkimaan, niinkuin renkipojaksi\nitsellensä. Pojan piti asua hevosen kanssa yhdessä ja katsoa sitä\nhyvästi. Menipä itse isäntä kotoa, minne lienee mennyt, niin kielsi\nlähtiessänsä, ettei hengen haastolla saa mennä hänen huoneessansa\nkäymään; mutta hänen poikessa ollessaan puhui ori pojalle: \"Mene\nkuitenkin isännän huoneeseen, joskopa kielsikin, mutta elä koske mitään,\nvaan katsele tarkkaan kaikki, tiedustele, mitä siellä on ja mitä siellä\nkuuluu.\" Poika teki, minkä ori käski, meni isäntänsä huoneeseen ja näki\nsiellä paljon kummia kaluja ja aineita. Oli iso sammio täynnä verta oven\npielessä. Seinällä näki suuren summattoman miekan riippuvan naulassa.\nKatsahti arkkuun, joka oli nurkan loukossa, niin siinä oli yhdessä\nkomerossa vähäinen pieni kivi, toisessa havun lehvä, kolmannessa malja\ntäynnänsä vettä. Kohta pojan siellä käytyä tuli jo Perkele kotiin ja\nymmärsi heti pojan käyneen hänen huoneessansa, niin torui siitä\narmottomasti poikaa: \"Likimaitse että pääset hengissä\", sanoi, \"vaan\nkäypäs toinen kerta, niin sinut paha perii.\" Sillä kertaa poika\nkuitenkin pääsi rukouksilla vapaaksi ja alkoi isäntänsä hevosta katsoa\nniinkuin ennenkin.\n\nElettiin aikaa vähäsen, niin Perkele niin ikään läksi matkoillensa,\nmontahan sillä on asiata toimiteltavaa, ja vielä kovemmin vakuutti\npoikaa, sanoi: \"Käyhän vielä huoneessani, niin sitten minä tapan sinut.\"\nVaan mitäs siitä? Tuskin pääsi Perkele talon tienoolta, niin ori taasen\npuhui pojalle: \"Mene kuitenkin huoneessa käymään, elä pelkää yhtään,\ntyydy siihen, mitä minä sanon.\" -- \"Mitäs minun nyt pitää tekemän, kun\nminä siellä käyn?\" kysyi poika. Ori neuvoi: \"Koeta sitä suurta miekkaa\nkädelläsi, liikkuuko tuo vähänkään\" -- se oli niin iso, ettei se paljon\nliikahtanut tavallisen miehen koetellessa -- \"jos ei se liikahda, niin\nkasta pääsi siinä verisammiossa, joka on oven pielessä, ja koettele\nsitten miekkaa uudellensa, jaksatko nostella.\" Poika teki sen, meni,\nkoetteli miekkaa, vaan se ei hievahtanutkaan. Kastoipa päänsä\nverisammiossa, niin lakki alkoi paistaa kullalta heti, ja poika tuli\nsiitä niin voimalliseksi, että miekka kohta oli kepeä hänen\nliikuttaaksensa. Meni siitä sanomaan orille: \"Jo nyt miekka keveni.\" --\n\"Hyvä se\", virkkoi ori, \"mene nyt, perimmäisestä huoneesta ota\nverkanuttu päällesi, toiseen lakkariisi pistä arkusta se pienoinen kivi,\ntoiseen havun lehvä, tukitse siten se vesimalja, peitä hyvästi, ettei\nläiky yhtään, ota miekka, pane vyöllesi ja tule luokseni talliin.\" Poika\ntekikin kaikki kuten neuvo oli ja tuli sitten talliin kaiken sen tavaran\nkanssa, minkä isäntänsä huoneista oli saanut. Täällä ori virkkaa\nhänelle: \"Istu nyt selkääni, niin lähdemme karkuun koko Perkeleen\nkodista!\" Sehän oli pojankin mieleen semmoinen tuuma, samassa nousikin\norillensa selkään jo, ja lähdettiin pakenemaan sieltä.\n\nTulipa Perkele matkoiltansa kotiin, niin havaitsi kaikki tavaransa\nkadonneen huoneista, ja talliin kun meni katsomaan, sekin tyhjänä oli.\nLähdepäs siitä nyt pakenijoita ajamaan perästä suurella voimalla\ntavoittaaksensa heitä. Pojan ori kyllä hyppäsi neljästi vain virstassa,\nmutta kumminkin olisi Perkele saavuttanut, ellei estettä tullut väliin.\nHevonen näet, kun kuuli jytinän jäljeltänsä, sanoi pojalle: \"Katsopa\ntaaksesi, näkyykö mitään tulevaksi.\" -- \"Tulee sieltä niinkuin musta\npilvi ikään kohisten jäljeltä\", vastasi poika. Ori siitä sanoi pojalle:\n\"Ota kivi lakkaristasi, heitä se jäljelle.\" No, poika heittikin kiven\nsamassa taaksensa, ja siitä tuli niin jyrkkä, mahdoton kallio heidän\njäljellensä, ettei Perkelekään päässyt siitä ylitse, vaan juoksi\nkotiinsa hakemaan aseita, joilla vuorta piti särjettämän. Toi sieltä\nsuuren, mahdottoman kirveen kanssansa ja teki vuoreen kolon, josta pääsi\nkulkemaan. Tie kun oli aukaistu, rupesi heittämään kirveensä kallion\nkoloon, palatessansa siitä sitten ottaaksensa; vaan tuli kettu, vuorta\nmyöten juosta lipotteli, ja sanoi: \"Eläpäs heitä kirvestäsi siihen, minä\nvarastan.\" -- \"Enkä heitäkään kirvestäni, vien kotiini\", sanoi Perkele\nja juoksi takaisin taas hirmuisen matkan -- viipyihän se siinä! Kotona\nkäytyänsä lähtee taasen ajamaan varkaitansa, vaan ori älyää sen jo\nkaukaa ja kysyy entiseen tapaansa pojalta: \"Näkyykö mitään tulevaksi?\"\nPoika vastasi: \"Entinen pilvi taas nousee.\" Ori silloin käski pojan\nheittää havun lehvän lakkarista, ja se kun heitettiin tielle, siitä tuli\nniin suuri, sakea hongikko, ettei päässyt Perkele lävitse sen suuren\nvoimansa kanssa, mikä hänellä oli. Juoksi kotiinsa ja haki sieltä sen\nsuuren kirveensä taas, jolla hakkasi hongikon edestänsä. Heitti sitten\nkirveensä kannon päähän ja arveli lähteä edellensä; vaan kettu taasen\njuosta luikertaa siihen häntä suorana ja sanoo: \"Eläpäs heitä\nkirvestäsi, minä varastan sen siitä.\" -- \"Enpä heitäkään kirvestäni\",\nvirkkoi Perkele, \"vien kotiini\", ja läksi juoksuttamaan kirvestänsä\nsinne, ettei kettu saisi. Poika sillä aikaa vain pakeni orin selässä;\nvaan ei kovinkaan kauaksi vielä päästynä, kun kuului taas jyrinä\njäljeltä. \"Katsopas taaksesi\", sanoi pojalle ori, \"näkyykö mitään\ntulevan.\" Poika vastasi: \"Entinen pilvi taas nousee, samankaltainen kuin\näskenkin.\" -- \"Heitä jo vesimalja tielle\", neuvoi ori, \"se meidät ehkä\npelastaa\"; ja poika kun heitti, siitä tulikin niin suuri järvi\nsemmoinen, ettei Perkele päässyt ylitse. Ei hänellä ollut laivaa eikä\nvenettä eikä muuta, vaan rupesi juomaan sitä vettä päästäksensä kuivin\njaloin järven poikki. Joi vain, joi vain ja pani sisäänsä, mutta vanteen\nvääntäisi mahansa ympärille, ettei repeäisi. Tulipa silloin kettu ja\npuri vanteen poikki, niin maha halkesi juodessa, vesi pääsi\nvalloillensa, ja Perkele hukkui veteen, ei tavannutkaan ajettaviansa.\n\nPäästyänsä Perkeleestä läksi poika ajamaan kuninkaan kotiin, yli portin\nheti hyppähytti orinsa ja tuli pihaan semmoisissa kauniissa vaatteissa\nkuin hän Perkeleeltä saanut oli, suuri miekka vyöllä. Vaan ei hän ollut\nsiellä muuta kuin näyttihe vain, ettei kuningas tiennyt, kuka se oli,\njoka semmoisella jyräkällä hänen pihassansa kävi, vaikka oli oma\npoikansa sillä hevosena. Ei kuitenkaan linnalta kauaksi mentynä, vaan\nori, joka tunsi vanhat ruokamaat, neuvoi taasen poikaa, sanoi: \"Vie\nminut tuonne tammikkoon ja hanki heiniä eteeni, että pääsen syömään,\nvaan mene itse, kun ensin heität vaatteet, miekat ja kaikki satulaan,\nkerjäläispoikana kuninkaan kartanoon ja pyri ruohomaan kitkijäksi, että\nitsekin saat ruokaa, ja ota niitä ruohoja vähän, mitä siellä on, ja tuo\nminunkin syödäkseni.\" Poika tekikin neuvon mukaan ja pääsi linnalle\nruohoston kitkijäksi, niin sillä elätti henkensä ja vei hevosellensakin\nsieltä niitä ruohoja maistaa. Olipa kuninkaalla paraikaa suuri sota, ja\najettiin kaikki sotaväki vihollista vastaan, niin poika kun kävi orin\nluona, puhui sille: \"Nyt on kuninkaalla sota, kaikki läksivät\ntäysmiehiset tappeluun.\" -- \"No, pyri sinäkin sotaan\", neuvoi ori, \"etsi\njotakin hevosluuskaa allesi, jolla pääset muiden seurassa ajamaan\nsinne.\" Mitäs tästä; poika kävi ilmoittamassa tahtonsa, ja hänelle\nannettiin sieltä vanha hevosjättö ajettavaksi. Oli sitten maantie\nvetelän suon poikki mentävä, niin poika tahallansa ajoi hevosluuskansa\ntien ojaan, upotti sinne ja pyysi sotamiehiä, jotka komeilla hevosilla\nja kauniilla ajinkaluilla kulkivat tietä, auttamaan hevostansa suosta\nylös. Mutta nämä eivät olleet asiasta millänsäkään, nauroivat vain\npojalle, sanoivat: \"Ole vain siellä luuskinesi, mitä sinä sodassa teet,\nsemmoinen mies luuskallasi.\" Poika sillä tavoin jäi siihen, kun ei\nauttanut kukaan, vaan kun kaikki sivuitse kulkivat edellensä, tämä\nhevosluuskansa jätti suohon, meni oman orinsa luo, joka kolmasti vain\nhyppäsi virstassa, ja ajoi sillä toista tietä myöten sotaväen edelle\nvihollista vastaan, jossa hakkasi suurella miekallansa koko vihollisen\nväen kulhoksi ennenkuin muu sotaväki ennätti näkemäänkään koko tappelua.\nSotapäälliköt tultuansa tappelupaikalle näkivät viholliset kaikki\nlyödyiksi, keto kuolleita täynnä oli. Ihmettelivät sitä, arvelivat:\n\"Kukahan tämän armotyön meille on tehnyt, että vihollinen näin lyöty\non?\" eivätkä tienneet asian laitaa, miten se oli, vaan läksivät\nväkinensä palaamaan linnaan takaisin ilmoittaaksensa kuninkaalle, kuinka\nsota käynyt oli.\n\nPoika, joka tappelussa oli saanut suuren haavan käteensä, oli kuitenkin\nheti palannut sieltä jällensä, ettei häntä kukaan nähdä saanut, ja\nsyrjäteitä ajanut sille tielle takaisin, jota sotaväenkin piti sodasta\ntuleman. Sillä tavoin oli muiden kotiin palatessa taasen hevosluuskaansa\npyytämässä suosta ylös ja pyysi apua niinkuin ennenkin; vaan sotamiehet\nnauroivat vain ja sanoivat: \"Ole siellä luuskinesi, eipä sinusta olisi\napua ollut sodassakaan, jos siellä olisit ollutkin.\" Menivät tietänsä\nlinnalle ja puhuivat kuninkaalle, miten sota oli käynyt. Kuningas\nkuultuansa asian ihmetteli: \"Kukahan se oli, joka sen laupeuden teki ja\nvihollisen löi?\" vaan ei tiennyt kukaan hänelle selvittää sitä.\nElettiinhän muutaman aikaa taas, ja poika yhä kitki ruohostoa senkin\njälkeen niinkuin ennenkin, niin kitkiessänsä aina sitoi sitä haavaansa,\njonka sodassa käteensä sai. Kuninkaan tytär, joka aina lystiä\nkävellessänsä näki, kuinka poika haavaansa sitoi ruohomaassa, sanoi\nviimein isällensä: \"Tämä poika oli terveenä, kun tänne tuli, ja nyt hän\non haavoitettu, mistähän se tulee?\" Kuningas silloin otti pojan\ntutkinnolle, kyseli: \"Oletko sinäkin sotatantereella käynyt, kun sinulla\nkädessäsi haava on?\" Poika tutkinnossa siinä ilmoitti nyt asian ja\nsanoi: \"Minä olen se mies, joka olen sen ihmetyön tehnyt ja viholliset\nhävittänyt, ja tässä on minulla visu merkki, kun tämä haava on\nkädessäni, jota ennen ei ollut.\" Kun tämä kuninkaasta yhtähyvin oli\nihme, sanoi poika: \"Koska ette usko, niin minä näytän mahtini teille\nkahden hetken perästä tässä omassa pihassanne.\" Meni siitä orinsa luokse\ntammikkoon, pani siellä sen ylpeän Perkeleeltä saadun vaateston\npäällensä, suuren miekan vyöllensä ja sen kullalta paistavan lakin\npäähänsä, joka verisammiossa kullaksi muuttui, istui sitten orinsa\nselkään ja ajoi yli portin kuninkaan pihaan. Näytti siinä sotakalunsa,\nmiekkansa, miehuutensa ja haavoitetun kätensä ja ajoi taasen tiehensä,\nmeni pois, ettei nähtykään, minne se katosi. Linnan pihalle jäi kuningas\nmiehinensä avossa suin seisomaan ihmetellen, kuka se oli, joka niin\nkomealla hevosella ja semmoisessa asussa siinä kävi; ruohoston\nkitkijäksi eivät voineet häntä ajatellakaan, se oli heistä niin\nmahdoton. Vaan poika tuli sill'aikaa entiseen tammikkoonsa, niin ori\nsiellä puhui hänelle: \"Ota nyt miekkasi, lyö minulta pää poikki, tämä ei\nole minun oma pääni, tämä on Perkeleen panema pää.\" -- \"Kuinkas minä sen\nteen sinulle, hyväntekijälleni, joka minut Perkeleen kynsistä päästit,\nse on mahdoton\", sanoi poika, mutta ori vain sanoi: \"Sinun pitää se\ntehdäksesi minulle, se on Perkeleen pää; jos et sitä tee, niin minä\ntapan sinut.\" Poika silloin teki niinkuin käsky oli, sivalsi miekkansa\nja löi oriltansa pään poikki; vaan ori kun kuoli, sen sisältä tuli se\nkuninkaan poika ilmiin, joka hevoseksi muutettu oli ja siellä puhetta\noli pitänyt selvänä ihmisenä. Puhui siitä se kuninkaan poika entiselle\nruokkijallensa: \"Käykäämmepä nyt kahden miehen vanhan isäni puheelle!\nPidä sinä ne koreat vaatteet päälläsi, minä lähden semmoisena kuin ennen\nvietäessä olin.\"\n\nTuuma kun oli sellainen pidetty, läksivät yhdessä astumaan ja tulivat\nsemmoisina linnaan. Siellä tunsi nyt kuningas heti kohta poikansa, kun\nse oli niissä entisissä hyvintunnetuissa vaatteissansa, ja kysyi\nhämmästyen häneltä: \"Mitenkäs, niinhän sinä olisit kuin minun poikani\nnäyltäsi, vaan mikä sinut pelasti Perkeleeltä ulos, joka minulta lapsena\nollessasi sinut ryösti?\" Poika vastasi: \"Tämä minut pelasti, tämä mies,\njoka minun kanssani on.\" -- \"Mikä mies sinä sitten olet?\" kysyi kuningas\npoikansa toverilta. Se vastasi: \"Minä olen se ruohomaan kitkijä, joka\nolen tässä linnassanne jo muutamia kuukausia ollut\"; vaan eivät\ntahtoneet uskoa, luulivat joksikin suureksi kreiviksi ennenkuin näytti\nhaavatun kätensä, jota kuninkaan tytär kyllä oli monta kertaa nähnyt\npojan ruohostoa kitkiessänsä sitovan. Siitä nyt kuninkaan poika ja\nkerjäläispoika yhdessä puhuivat kuninkaalle koko seikan, mitenkä ensinnä\nPerkeleen luona oltiin ja sieltä viimein pakenemaan päästiin, miten\nkettu oli heille sangen hyvä apumies, joka viivytti ensin Perkelettä\njuoksussa ja hänet sitten järveen hukutti, ja kertoivat kohdallensa\nkaikki, miten kuninkaan poika viimein muuttui ihmiseksi, kun hevoselta\npää otettiin, ja mitä tuumaa sitten pitivät keskenänsä aina linnalle\ntuloonsa asti. Sen kun kuuli vanha kuningas, korotti kerjäläispojan\nvierimmäiselle istuimellensa ja antoi hänelle tyttärensä vaimoksi; vaan\nkuninkaan oma poika tuli nyt arvollensa, jäi sen isänsä vallan\nperijäksi. -- Siihen loppui se tarina; jos kuka ei usko, se keltä\nkysyköön.\n\n\nJÄLKIMAINE\n\nTähän vivahtavia tarinoita muistellaan Hämeessäkin. Niin käypi muudan\nsieltä kotoinen tarina seuraavaan tapaan:\n\nKerran oli Pahanen valtaansa saanut kaksi lasta, joita piti\npalvelijoinansa ja kiusasi kaikella tavoin. Lapsista oli toinen poika,\ntoinen tyttö, niin heidän kun oli molempien siinä hyvin paha ja vaikea\nolla, puhui tyttö kerran pojalle: \"Tietäisin minä, millä täältä\npääsisimme: kun nainet minut, niin pelastan sinut Pahasesta, ja lähdemme\nyhdessä pakenemaan.\" Poika oli siihen valmis, ja laittausivat kohta\nkumpikin matkalle. Tyttö leikkasi kolme pisaraa verta nimettömästä\nsormestansa kynnykselle, käski pojan ottaa vähäsen puuta, kiveä ja vettä\nmukaansa, ja pimeän tultua, kun Pahanen oli sikeästi nukkunut, läksivät\nkahden kesken hänen luotansa pakenemaan.\n\nVasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi\nhuoneestansa tytölle: \"Nouse jo, tyttö, töillesi!\" -- \"Jo nousen, jo\nnousen\", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun\nluuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen\npäivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: \"Joko pata\ntulella?\" -- \"Jo kiehuu, jo kiehuu\", vastasi toinen veripisara. \"No,\nhyvä se\", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen\nvuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä\nmahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: \"Eikö jo ruoka ole valmis?\" --\n\"Valmiina on\", virkkoi kolmas veripisara, \"tulkaa, isäntäkulta,\nsyömään!\" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan;\nvaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään.\nMeni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli\nsekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa\nnyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita\nhakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän\npeninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: \"Nyt tullaan jäljessä!\nRupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi.\" Ja niin muuttuivat\nmolemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan\nsiinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät\nviimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: \"Löysittekö\npakenijat?\" -- \"Emmekä löytäneet\", virkkoivat koirat, \"kahden puun\njuurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään.\" -- \"Siinäpä\nne juuri olivat\", sanoi Pahanen, \"menkää, ottakaa ne puut.\" Koirat kohta\nläksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä\njo jytinän ja neuvoi toveriansa: \"Jo tullaan jäljessä, ole sinä\nveräjänä, minä niittynä tässä.\" Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen\nveräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat\nsiihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi\nkääntyä siitä kotiin. \"Jokos löysitte?\" kysyi taasen Pahanen. \"Emmekä\nlöytäneet\", vastasivat koirat, \"metsän keskessä on niitty, niin sen\nveräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin.\" -- \"Voi teitä!\" sanoi\nPahanen, \"nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin.\" No,\nalapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan\npakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla\nvaroillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli\nlahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää\nmetsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät\ntaasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen:\n\"Jokos nyt löysitte haettavanne?\" -- \"Eikö mitä\", virkkoivat koirat,\n\"vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme\nosanneet mistä etsiä.\" -- \"No, te nyt eläviä olette!\" sanoi Pahanen,\n\"siinähän ne juuri ovatkin\", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat\njo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan\nheittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri\nhongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen\nkotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan.\nToiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä\nPahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä\ntuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi\nPahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden\nlomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita\nuudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti\nvesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen\neteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt,\nrupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin\njo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa;\nmutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen\npaikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. -- Sen\nverta sitä.\n\n\n\n\nAVAIMETON VAKKA\n\n\nEli talossa ennen perhe, jota oli ukko ja akka ja nainut poika. Se poika\nmetsältä tullessansa kerran näki koiransa haukkuvan metsoa puussa ja\nrupesi ampumaan lintua jousellansa. Mutta metso ihmisen kielellä virkkoi\npuusta: \"Eläs ammu, poikaseni, heitä elämään vielä.\" Poika kun kuuli\nmetson ihmisen tavalla puhuvan, hämmästyi ensinnä vähän, vaan siitä\nrohkeni kuitenkin ja yritti uudestansa ampumaan. Ei saanut kuitenkaan\nvielä laukaistuksi, ennenkuin metso toiste pakisi hänelle: \"Eläs,\npoikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan sinulle.\" Tämän linnun outo\npuhe taasen arvelutti poikaa, vaan siitä kiivastui uudellensa ja ojensi\nkolmannesti jousensa ampuaksensa lintua. Metso silloin vielä\nsurkeammalla äänellä rukoili häntä: \"Elä, poikakulta, ammu minua, ota\nennen elävänä kotiisi. Syötä minua vuosi, minä sitten palkan maksan!\"\nPojasta kun oli metson tuuma soma, ottikin hänet elävänä puusta ja vei\nkotiinsa, jossa kertoi taatollensa koko seikan sanoen: \"Tämä metso pyysi\nminua syöttämään itseänsä vuoden, niin hän minulle sitten palkan\nmaksaisi; syötänkö, taattoseni?\" -- \"No, syötä, paljonko tuo syönee\",\nvastasi taatto. Poika siitä rupesi elättämään metsoansa, syötti, syötti\naikansa, niin sille vaskinen sulka häntään kasvoi. Vuoden päästä putosi\nse sulka purstosta, ja metso lensi tiehensä. \"Se siitä nyt oli\nsyöttämästäsi\", sanoi pojan nainen, nauroi miehellensä; mutta iltasella\ntuli metso jäljellensä ja rukoili poikaa: \"Syötä minua toinen vuosi!\"\nPoika suostui syöttämään, ja metsolle taasen kasvoi purstoon hopeasulka,\njoka vuoden päästä putosi siitä, vaan metso taasen lensi pois. Illalla\nkuitenkin tuli jällensä ja sanoi pojalle: \"Syötä vielä kolmas vuosi.\"\nPoika syötti, ja vuoden päästä kasvoi metsolle kultasulka, ylen kaunis,\njonka pudotti purstostansa ja lensi tiehensä. Vaan ei kauaksi jäänyt,\nillalla tuli takaisin niinkuin ennenkin, hyväili syöttäjätänsä ja sanoi:\n\"No, nyt tule palkkaasi kolmen vuoden syötännästä ottamaan, nouse\nselälleni!\" Poika asettihe hänen siivillensä, ja metso läksi meren\npäällä lentelemään. Nousi, nousi ylhäälle hyvin ja kysyi pojalta: \"Miltä\nnäyttää meri silmissäsi?\" -- \"Niin on kuin seulan pohja\", vastasi poika.\nSiitä laski nyt metso pojan putoamaan selästänsä, vaan ennenkuin mereen\npaiskahti, lensi hänelle eteen, sovitti siipensä alle, että pääsi poika\nselkään taas, ja sanoi: \"Niin minullakin oli hätä, kun ensi kerran\nampumaan yritit.\" Kohosi toisen kerran taivaalle ja kysyi: \"Miltä\nnäyttää meri silmissäsi?\" -- \"Niin on kuin sormuksen kokoinen vain\",\nvastasi poika, ja samassa pudotti hänet metso selästänsä taas, mutta ei\nkuitenkaan mereen antanut pudota, vaan sovitti itsensä alle taas ja otti\nuudellensa pojan selkäänsä. Sai siitä kohoamaan niinkuin ennenkin, nousi\naina ylemmäksi taivaalle ja kysyi: \"Miltäpä näyttää nyt meri\nsilmissäsi?\" -- \"Ei ole kuin neulan silmän suuruinen enää\", vastasi\npoika, ja samassa päästi hänet metsokin selästänsä, että oli jo mereen\nputoamassa, vaan tuli kuitenkin avuksi vielä, otti uudellensa selkäänsä\nja virkkoi pojalle: \"Sinä kun toisen ja kolmannen kerran yritit\nampumaan, minulle tuli aina suurempi hätä, niinpä sinustakin oli toiste\nja kolmannesti selästäni pudotessasi kerta kerralta hirveämpi.\" -- \"No,\nelä, metsokulta, enää pudottele!\" rukoili poika. \"En pudotakaan, en\",\nsanoi metso, \"armahdithan sinäkin viimein minua.\" Läksi lentoon siitä ja\nlensi lentämistänsä yhä. Pitkän matkaa mentyänsä kysyi viimeinkin\npojalta: \"Näetkö mitään?\" -- \"Onhan kuin vaskipatsas\", vastasi poika,\n\"tuolta etäältä näkyy.\" -- \"Sinne lennän nyt\", virkkoi metso, \"siellä\nasuu nuorin sisareni; kun perille pääsemme, ja hän minua syöttämästäsi\ntahtoo sinua palkita, niin pyydä avaimetonta vakkaa.\"\n\nEi aikaakaan, niin oltiin jo vaskilinnan luona, metso silloin muuttui\nsiinä mieheksi, ja mentiin sisälle. Siellä sisar tulee veljeänsä\ntervehtimään, sanoo: \"No, missä, veikkoseni, nyt olet kolme vuotta\nollut?\" -- \"Tämä mies minut elätti\", sanoi toinen. \"No, mitä sinulle\nsiitä palkaksi pitää?\" kysyi linnan emäntä pojalta. \"Jospahan saisin\navaimettoman vakan\", vastasi siihen poika niinkuin metso oli neuvonut;\nvaan ei annettu hänelle sitä, sanottiin: \"Ota kultaa, hopeata, ota mitä\nvainkin tahdot, emme voi avaimetonta vakkaa antaa.\" Mitäs siihen; poika\nei sanonut muusta palkasta huolivansa, ja lähdettiin vaskilinnalta pois.\nEmännän veli muuttui metsoksi uudellensa, otti pojan selkäänsä ja läksi\nlentämään taas. Lensi, lensi, minkä lienee lentänytkin, meri alla,\ntaivas päällä, niin kysyi pojalta: \"Näetkö mitään?\" -- \"Tuolla etäällä\non kuin hopeainen patsas\", vastasi poika, \"kenhän siellä asuneekin?\" --\n\"Se on minun keskimmäisen sisareni linna\", virkkoi metso, \"kun tulemme\nsinne, niin avaimetonta vakkaa kysy palkastasi.\" Kohta oltiinkin\nhopealinnassa, kaukaako se metso sitä väliä lensi; vaan ei annettu\navaimetonta vakkaa siitäkään, täytyi lähteä palkatta sieltäkin. Kotvan\nmatkaa lennettyänsä sanoi metso taasen pojalle: \"Erotatkos\nkultapatsasta, joka tuolta etäältä näkyy? Se on minun vanhimman sisareni\nlinna, menkäämme nyt sinne, eikö tuolta jo palkkaasi annettaisi.\"\n\nPäästiinpä perille, niin siellä viimeinkin kävi metson sana todeksi,\nkultalinnan emäntä ilomielin tervehti veljeänsä, joka nyt oli miehenä\ntaas, syötti, juotti kyllin kumpaakin ja antoi pojalle avaimettoman\nvakan palkaksi, kun se hänen veikkoansa niin kauan oli elättänyt.\nAikansa täällä levättyä jätettiin sitten linnan emännälle jäähyväiset,\nmetso otti miehen ja avaimettoman vakan selällensä ja läksi niiden kera\nlentoon taas. Mentiin, mentiin määrättömiä matkoja, minkä aikaa lienee\nmentykin, niin alkoi jo uuvuttaa metsoa lopulla. Olipa korkea vaara\nikään näkyvissä, niin siihen heitti metso vaaran kukkulalle kannettavat\nselästänsä ja itse lensi tiehensä. Tästäkös miehelle hätä käteen. Hän\nsiinä murheissansa ei tiedä, kunne lähteä, minne matkata; lähteä sitä\npitäisi jonnekin, vaan vakka jykeä on. \"Tuota vielä tuossa kantaisin!\"\narveli hän viimeinkin ja nakkasi vakan maahan. Vakka silloin aukesi\npudotessa, ja siitä linna kasvoi paikalle, ruoat, juomat, herrat,\npalvelijat ja kaikki, mitä linnan pitoon kuuluu ainakin. \"No, ei\nkummempata!\" arveli mies, istuihe ruoan ääreen ja söi mahansa täyteen,\nmutta syötyänsä ja juotuansa arveli lähteä kotiinsa kuitenkin, ei\nviihtynyt siinä uudessa linnassansa, ikävä tuli. Ikään olikin jo\nlähtemässä, kun tuli toinen mies hänelle vastaan, sanoi: \"Annatko\nminulle sen, mikä kodissasi saatu on, niin vien sinut kotiisi?\" Ajatteli\nmies mielessänsä: \"Jos tamma, jos lehmä, jos lammas lienee poikessa\nollessani poikinut, voinhan minä tuon luvata, naiselleni ei ole lasta\nennen syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla.\" Lupasi antavansa, mikä\nlieneekin kodissa saatuna, kun vain sinne pääsisi. \"No, ota, kerää\nvakkasi\", sanoi toinen, \"lähtekäämme jo matkalle!\" Mies olikin pian\nvalmis lähtemään, eikä siinä ollut kuin yksi hurahus vain, niin hän oli\njo oppainensa kotona. Vaan täälläkös nyt suru nousi. Nainen oli siellä\nkauniin lapsen saanut ja tuli sen kera miestänsä tervehtimään. Miesrukka\nmurheissansa ei tiennyt muuta neuvoa, vaan puhui salaa sille miehelle,\njoka hänet kotiin saattoi, pyysi heittämään lasta vielä moniaaksi\nvuodeksi äitinsä luokse kotiin. Tämä suostui tuumaan, sanoi: \"No,\njääköönhän poikasi vielä tänne, vaan kun minä Vääräpyörän nimeen sitä\nhaetan, silloin pitää antaaksesi, muuten on paha tarjona.\"\n\nKului sitten muutamia vuosia, ja poika kasvoi suureksi, niin siitä tuli\nniin väkevä, että kun mieheen koski, hän sen särki, jos oli elävä, niin\nmeni kuoliaaksi. Soimattiin siitä poikaa, sanottiin: \"Sinä, Vääräpyörän\nruoka, ihmisiä tuhoat!\" Poika kun ei ymmärtänyt sitä, meni kysymään\näidiltänsä: \"Mintähden minua Vääräpyörän ruoaksi sanotaan?\" Äitikään ei\ntiennyt syytä, meni, kysyi mieheltänsä. Miehen silloin täytyi ilmoittaa\nasia naisellensa, sanoi: \"Kun en kerran kotiini löytänyt, täytyi minun\nVääräpyörälle luvata, mikä olisi kodissani saatu, en luullut poikaa\nsyntyneen.\" Poika kun kuuli asian, pyrki kohta Vääräpyörää hakemaan,\neivätkä saaneet vanhemmat häntä estetyksi. Nousi hevoselle selkään ja\nkiirehti matkalle. Ajoi siitä, ajoi, kunne uupui jo hevonen juostessa,\nvaan ei voinut odottaa, jotta olisi syöttänyt, vaan heitti hevosen\nmetsään ja läksi jalan astumaan. Tuli viimeinkin meren rannalle, jossa\nlampi oli lähellä ja vähän mannerta välissä. Lammin rannalla kasvoi\nsuuri tammi, ja sen ympärillä ja koko välitantereella oli tallattu\nkisapaikka. Nousipa poika tammeen, eikö tuolta voisi nähdä mitä. Oli\nsiellä, katseli, niin laiva tuli mereltä, laski siihen rannalle\nsatamaan. Siitä tuli iso joukko nuoria neitoja laivasta, ja läksivät\npesolle lampeen. Toiset yhden keskimmäisen helmoja kantoivat, jaksoivat\nvaatteensa kaikki tammen juurelle ja menivät yhdessä lampeen. Poika\nsilloin nousi hiljaa tammesta alas, otti sen parhaimman neidon vaatteet\ntalteensa ja kapusi niiden kera puuhun taas.\n\nMitäs ollakaan? Tulivat neitoset pesosta, ja kukin vaatteensa tammen\njuurelta otti, niin yksi kaunein vaatteitta jääpi. No, etsitään niitä,\netsitään jos jostakin, niin jo keksitään poika tammen latvassa. \"Sillä\nne vaatteeni ovat\", arveli se neito, joka alastomaksi jäi, kävi poikaa\nrukoilemaan, sanoi: \"Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, työnnä\njäljelle! Jos maammoksi, jos veikoksi, jos siskoksi, jos puolisoksi\nminulle tahdot, minä siksi otan.\" Moisen puheen kuultuansa nousi poika\nheti tammesta maahan, antoi tytölle vaatteet ja kysyi: \"Kenen olet\ntytär?\" -- \"Vääräpyörän ainoa lapsi\", vastasi neito. -- \"Missäpä hän on,\nhäntä minä haen?\" sanoi poika. Neito silloin neuvoi häntä käymään isänsä\nkotiin, ei laivaansa ottanut, vaan sanoi: \"Linnaa likellä vaaralla on\nrautainen kanki, rengas päässä, maahan pistettynä, ken sitä kankea ei\nvoine maasta kisaltaa, se ei pääse linnaan. Koetahan kuitenkin voimaasi,\nota tämä paikka minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuopi ruokaa,\nmitä ikään tahdot. Jos linnaan pääset, tule ensiksi minun puheelleni,\nminä sitten olen morsiamesi.\"\n\nErosivat siinä nyt toisistansa, neito tovereinensa läksi laivaansa, vaan\npoika pisti tytön antaman paikan poveensa ja sai Vääräpyörän linnalle\nmaitse kulkemaan niinkuin neuvo oli. Kulki etsien yhä nuo ajat, nämä\npäivät, ja elätti sillä tytöltä saadulla paikalla henkensä, niin tuli\nviimeinkin neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspää kanki oli\nmaahan kiinni taottuna. Kaikki ympäristö oli kovaksi tallattuna, kun\nniin monta jo oli käynyt siinä kankea koettamassa irti saadaksensa ja\nsillä Vääräpyörän linnaan päästäksensä; vaan vielä oli kanki asemellansa\nyhtä kovassa kuin ennenkin, ei ollut kellään ollut voimaa sitä siitä\nirroittaa. Ei poikaa kuitenkan pelottanut, meni hänkin voimaansa\nkoettamaan, ja kun tarttui vain renkaaseen, samassa kisalsikin jo kangen\nmaasta irti ja nakkasi sen Vääräpyörän linnan seinää vasten, jotta\nkaikui koko ympäristö. Vääräpyörä parhaillansa sattui ruoalla olemaan\nlinnassansa; kun kuuli jumahuksen, niin kavahti äkkiä istuiltansa, sanoi\ntoisille: \"Nyt vieraita tulee ja jaloja, koska niin kaikki linna\njumahtelee.\" Meni siitä ulos heti nähdäksensä, kuka se semmoisella\nvoimalla linnaan tuli, ja oliko rautainen kanki asemellansa; vaan eipä\nsiellä näkynyt ketään, kanki vain oli paikaltansa nyhdäisty ja makasi\nlinnan seinävieruksella irrallansa. \"Taisivat korvani pettää, koska\ntäällä ei ketään näy\", arveli Vääräpyörä, \"vaan kukas tämän kangen tähän\non nakannut, niin tämä minusta kumma on.\"\n\nPoika sillä aikaa jo oli tyttären puheilla linnassa. Oli näet pannut sen\ntytön antaman paikan kaulaansa ja tullut näkymättömänä morsiamensa\nluokse huoneeseen. Se neuvoi häntä isänsä puheilla käymään, ja poika\nmeni siitä nyt Vääräpyörän eteen häneltä tytärtä pyytämään morsiameksi,\nsanoi: \"Sinulle minua on toivotettu, täällä olenkin nyt tytärtäsi\nkosimassa; mitä pitää ansiotöitä tehdäkseni?\" -- \"Ei kiirettä ole,\npoikaseni\", sanoi Vääräpyörä. \"Laitahan ensinnä linna, joka ei ole\nmaassa eikä taivaassa. Sitten pitää sinun yhtenä yönä kylvää, kyntää,\nkasvattaa, puida, jauhaa, leipoa leipä minun syödäkseni. Viimeksi hae\nvielä kolme rautanenää metsoa yhdeksän meren takaa minulle murkinaksi.\"\nKertoi nyt poika työnsä morsiamelle, niin sanoi tyttö: \"Tallissa on\nyhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki, kahdelta ei, niillä\nlähdemme pakoon.\" Poika teki sen, ja läksivät pakenemaan. Kohta tuli\nkuitenkin Vääräpyörä jäljestä, vaan tyttö huivillansa löi maahan, niin\nsiihen tuli vuori semmoinen, että täytyi Vääräpyörän hakea kuokka\nkotoansa ennenkuin edellensä pääsi. Läksi siitä uudellensa ajamaan, vaan\ntyttö hevoset muutti, toisen kirkoksi, toisen kellojalaksi, itse rupesi\npapiksi ja mies lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon,\nkysyy: \"Näittekö ketään menevän?\" -- \"Jo ne aikojansa yli joen ovat\",\nvastasivat pappi ja lukkari. Vääräpyörä silloin palasi kotiinsa, jossa\nnäki kirjoistansa, että ne siinä kirkossa olivat, vaikk'ei hän tuntenut.\nLäksi siitä pakenijoita jälkeen taas, mutta tyttö sivalsi huiviansa, ja\nsiitä tuli joki semmoinen, ettei päässyt Vääräpyörä ylitse. -- Poika vei\nmorsiamen kotiinsa.\n\n\n\n\nVUORESTA PELASTUS\n\n\nIHMEELLINEN SAUVA\n\nMuutamassa kaupungissa oli kuningas, jolla oli kaunis vaimo. Tämä vaimo\nkäveli kerran puutarhassa ja katosi yht'äkkiä. Jälkeensä jätti kolme\naivan pientä poikaa, eikä osattu kadonnutta mistään hakea. Siitä kului\njo kymmeniä vuosia, ja pojat kasvoivat aikamiehiksi. Kerran kysyivät\nisältänsä: \"Miksi meillä ei ole äitiä, ja muilla ihmisillä on?\" -- \"Oli\nteilläkin äiti\", sanoi kuningas, \"mutta siitä on jo aikoja kun se\npuutarhassa kävellessänsä katosi.\"\n\nSiitä päättivät nyt yksituumaisesti pojat hakea äitiänsä, jos mistä he\nsen löytäisivät; ja niin läksi vanhin poika matkalle, otti jousen ja\nmiekan myötänsä, nousi hevoselle selkään ja alas pitkin tietä ratsastaa.\nAjoi vähän matkaa edelle, niin tulee vanha ukko vastaan, kysyy pojalta:\n\"Minne menet?\" -- \"No, mitäs sinä tarvitset minun menojani tietää\",\nvastasi ratsastaja, \"menenpä minä minne tahtonsa.\" -- \"Sano minulle\nkuitenkin, ethän tuosta paljon pahene\", tarinoi äijä. Poika vain oli\nylpeä olevinansa ja virkkoi ukolle: \"Ole vaiti ja pidä suusi kiinni,\nsemmoinen minun menojeni kyselijä.\" Mutta ukko ei päästänyt häntä sillä,\nvaan vaati häntä yhä kuitenkin ilmoittamaan, minne oli matkalla.\nPäästäksensä hänestä sanoi poika viimeinkin: \"Minä menen äitiäni\netsimään, mitäs sinä, ukkoseni, siitä tahdot?\" -- \"Voi poikarukka\",\nvastasi ukko, \"kyllä taidatte turhaan hakea, vaan ajakaahan nyt vähän\nmatkaa tämän kankaan laitaan, siinä on suuri tammi, niin koetelkaa ampua\nsiihen. Jos nuoli sattuu kohti ja menee läpi tammesta, niin se on varma\nmerkki, että te löydätte äitinne, sillä se, joka äitinne vei, vannoi sen\ntammen kautta, ettei sen pidä takaisin tuleman, jos kuka sitä hakekoon,\nellei hän ensin saa ampuneeksi sitä tammea läpi.\" Niin erosivat he\ntoisistansa. Ukko meni tietänsä, vaan poika ajoi neuvottua suuntaa, näki\ntammen sinä olevan ja arveli itseksensä: \"Pitäisipä koetellakseni ampua\ntuota tammea, koska se vanha mies sitä niin haasteli.\" Otti ja laukaisi\nsamassa jousensa, vaan ei sattunut koko tammeen, sivuitse meni. Miettii\nsiitä taas mielessänsä: \"Mitäpä ukon sanoista, puhuipa se mitä hyvänsä,\nei hänen taitoihinsa ole katsomista\", ja lähtee ajamaan edellensä.\n\nAjelee siellä monet päivät eikä näy kotiin tulevaksi, niin jo lähtee\ntoinen poika matkalle ja ajaa samaa tietä, jota ensimmäinenkin. Taas\ntulee se entinen ukko sillekin vastaan, kysyy: \"Minne on matka?\" --\n\"Mitäs sinä minun matkastani tahdot tietää, sinusta ei siihen apua\ntule\", vastasi poika; vaan ukko yhä vaati sanomaan, kunne ilmaisi poika\nviimeinkin, että hän oli äitiänsä etsimässä. \"Voi poikarukka\", sanoi\nukko silloin, \"ette te löydä äitiänne, jos ette saa ampuneeksi sitä\ntammea läpi, joka on tämän kankaan laidassa.\" Kuultuansa ukon puheen\nläksi poika ajamaan, tuli tammen luokse, kuten oli neuvottu, ja ampua\nsätkäsi siihen jousellansa, vaan ei nuoli kohti käynytkään; ja niin ajoi\neteensä päin, viipyi siellä eikä tullut kotiin määrätylle ajalle.\n\nAlkoi siitä nyt nuorin poika pyrkiä kuninkaalta lähteäksensä hakemaan ja\nuhkasi tuoda äitinsä takaisin, jos hän mistä sen löytäisi. Kuningas ei\nolisi mielellänsä enää laskenut viimeistä poikaansa, kun ei toisiakaan\nnäkynyt takaisin tulevaksi, vaan se meni puolen väkeen ja alkoi\nratsastaa samaa tietä, jota veljensäkin. Etäälle ei vielä kerennytkään,\nkun näki kaukana vanhan ukon vastaansa tulevan, niin arveli itseksensä:\n\"Eläs huoli, tuolta ukolta minun pitäisi kysyä, eikö hän tietäisi\njotakin tuumaa antaa, millä tavalla minä löytäisin äitini.\" Tultuansa\nukon luokse kyselikin heti: \"Eikö ole tästä näkynyt kahta nuorta miestä\nkulkevan, jotka läksivät äitiänsä etsimään?\" Ukko sanoi kulkeneen\nsilloin ja silloin, virkkaen vielä lisäksi: \"Kyllä ne olivat melkein\nylpeät kulkiessansa, eivät ne tahtoneet antaa puhettakaan vanhalle\nmiehelle. Mutta mihinkäs te nyt, poikaseni, aiotte kulkea?\" -- \"Minä\nläksin äitiäni hakemaan\", sanoi poika, \"etkö sinä, vanha mies, tietäisi\nsiihen mitään neuvoa?\" -- \"Ette taida, poikaseni, löytää äitiänne\",\nvirkkoi ukko, \"enkä minä tiedä muuta keinoa teille neuvoa, kuin jos\nsaatte ampuneeksi sen tammen läpi, joka on tämän kankaan laidassa, niin\nse on vahva merkki, että te löydätte äitinne.\" Poika silloin kiittää\nukkoa annetusta neuvostansa ja ratsastaa edellensä, kunne tulee tammea\nkohti. Tähtää siinä, tähtää tammea sydämeen, vaan kun viimeinkin\nlaukaisi, nuoli sattuikin kohdallensa ja meni läpi tammesta. Poika\nlähtee nyt hyvällä mielellä ajamaan eteenkäsin, kunne kohtaa suuren,\nmahdottoman vuoren semmoisen, joka tukkeaa häneltä tien. Siinä oli suuri\nportti vuoressa, niin poika rupesi siitä sisälle menemään, vaan siihen\nsattui talon palvelustyttö, joka kielsi porttia aukaisemasta sanoen\nisäntänsä kohta kotiin tulevan. Käski hyvin joutuisasti mennä pojan\npois, muuten olisi paha tarjona. Poika totteli sanaa ja poikkesi vuoren\nsivua kiertävälle tielle, vaan ennen lähtemistänsä kysyi kuitenkin\ntytöltä: \"Onko täällä mitään vaimoihmistä vankeudessa?\" Tyttö sanoi\nolevan sen ja sen laatuisen ihmisen. \"Se on minun äitini\", virkkoi\npoika, ja niin erosi hän tytöstä.\n\nTultuansa vuoren sivulle, jo kuului vuoren ukkokin kotiin tulevan,\noikein vuori jyrähteli, jotta kaikui ympäri seutuja. Siellä ajeli sitten\npoika jonkin aikaa etsiskellen, niin jopa löysikin vanhemman veljensä,\njolta alkoi kysellä, miten asia oli; vaan tämä ei sanonut saaneensa\nmitään selvää koko äitinsä löytämisestä. \"En minäkään ole saanut\", sanoi\nsilloin nuorempi, ja läksivät siitä nyt yhdessä kulkemaan, kunne\nyhdyttivät siellä keskimmäisen veljensä. Siltä taasen kysyi nuorin, jos\nhän on tietoa saanut heidän äidistänsä; vaan ei sanonut sekään\ntietävänsä asiasta mitään, ja niin läksivät kolmisin ajamaan ja tulivat\nsiihen vuoren portille taas, jossa nuorin veli jo oli käynyt. Siinä oli\npalvelustyttö portilla kuin viimeinkin, niin kysyivät häneltä, jos itse\nukkopiru oli kotona, ja saivat tietää sen menneen kolmeksi päiväksi pois\nasioillensa. Pyysivät silloin porttia aukaisemaan, vaan tyttö sanoi,\nettei sitä saata aukaista, portin päällä on suuri kello, joka antaa\näänen jos portti aukaistaan, ja kello kun ääntää, niin samalla on vuoren\nukkokin kotona. Mitäs siihen; asiata arveltuansa kaivoivat pojat portin\nalle suuren kuopan ja menivät siitä sisälle. Tyttö neuvoi heille, missä\nheidän äitinsä oli, ja niin saivat vuoren sisusta astumaan, menivät\nmonen kymmenen huoneen läpi, joissa oli monet ovet ja portaat, kunne\nviimeinkin löysivät äitinsä perimmäisestä huoneesta. Sillä oli kauniit\nvaatteet päällä, korea kultainen kruunu päässä, sirot, somaiset kengät\njalassa, ja istui pöydän päässä joutilaana. Tämä kun näki miesten\ntulevan huoneeseen, alkoi räkyttää niinkuin koiranpentu vain, paremmin\nhän ei osannut haastaa, eivätkä saaneet häneltä miehet mitään puhetta.\nMeni siitä nuorin poika, sanoi tytölle: \"Se näkyy olevan meidän äitimme,\nvaan emme saa häneltä mitään puhetta.\" -- \"Ottakaa ja säikäyttäkää\nhäntä\", neuvoi tyttö, \"niin siitä lähtee pahan voima pois, ja hän rupeaa\nhaastamaan.\" Poika heti meni takaisin ja ampua sätkäsi jousellansa juuri\nlähellä äitiänsä, niin se kun siitä säikähti hyvin, samalla rupesi\nhaastamaan jo ja kysyi pojilta: \"Mitä te haette?\" -- \"Me haemme teitä\",\nvastasivat pojat, \"ja me olemme teidän poikanne, lähtekää nyt meidän\nkanssamme pois.\" Vaimo silloin jätti siihen kaikki koristuksensa ja\nläksi poikien kanssa vuoresta pakenemaan. Tultiin portille, niin\nlaittoivat pojat äitinsä edellä päin portin alatse, sitten meni vanhin\npoika ja sitten keskimmäinen. Nämä vanhemmatpa kun pääsivät\nulkopuolelle, vierittivät samalla suuren kiven kuoppaan, jättivät\nnuorimman veljensä sinne ja menivät sitä tietä matkaansa.\n\nMitäs siihen; eihän se yksinänsä voinut kiveä kuopasta työntää, täytyi\njäädä vuoreen. Siellä alkoi nyt kävellä vuoren sisusta ja katsella\nkaikenlaisia kapineita joutessansa. Tulipa sitten muutamaan huoneeseen,\njosta löysi hyvin korean sauvan, niin sitä alkoi hän katsoa ja\nkummastella, kuin se oli korea. Aikansa katseltua rupesi panemaan sauvaa\npaikallensa, vaan se sattui vähän ylempää putoamaan hänen kädestänsä.\nSamalla kun sauva kolahti lattiaan, siihen tuli mies paikalle ja kysyi:\n\"Mitäs armollinen herra tahtoo?\" -- \"En tahdo muuta kuin pääsen ulos\ntäältä\", sanoi poika, ja tuossa paikassa meni mies porttia aukaisemaan,\neikä kello, joka oli portin päällä, antanut mitään ääntä. Niin pääsi\npoika vuoresta ulos, otti sauvan kanssansa, vaikka ei sitä tiennyt, että\nsen koputtamalla tulee hänelle apulaisia, luuli sen portinaukaisijan\nmuualta tulleen, ja läksi kotiinsa päin astua tassimaan. Kulkiessa\nrupesi häntä väsyttämään, niin istuihe kivelle ja löi sauvansa maahan.\nSamalla tuli taas mies siihen ja kysyi: \"Mitä armollinen herra tahtoo?\"\n-- \"Jospahan saisin ruokaa\", vastasi poika, ja samalla meni mies\nhakemaan. Sillä aikaa arveli poika: \"Ahas, ei tämä sauva taida olla\nvarsin mitätön kalu, koska tällä saapi miehen luoksensa tulemaan, pitää\npitää tallella hyvästi.\" Kohta joutuikin ruoka paikalle, poika söi\nmahansa täyteen, ja mies vei tähteen takaisin.\n\nPoika syötyänsä astua jorpotteli kaupunkiin, mutta ei mennyt kuninkaan\nlinnaan, vaan meni yhteen suutariin ja rupesi hänelle oppipojaksi. Sama\nsuutari oli myös kuninkaan hovisuutari. Tässä nyt poika alkaa ommella\ntöhlätä. Kuninkaan hovissa juotiin paraillansa ilohäitä kuninkaan\npuolison kotiintulosta, ja pojan vanhemmat veljet olivat myöskin siellä.\nOlivat näet valehdelleet kuninkaalle ei nähneensäkään nuorinta\nveljeänsä, vain hevosen löytäneensä, josta arvelivat metsän petojen\nsyöneen koko pojan, ja ne sanoivat löytäneensä vuoresta äitinsä.\nKuningas oli kyllä pahalla mielellä poikansa tähden, vaan ei juuri kauan\nsurrut sitä asiaa, kun sai vaimonsa takaisin.\n\nMitäs ollakaan. Häitä pidettäessä juohtui vaimon mieleen, kuinka kauniit\nkengät hänellä oli vuoressa ollessansa, ja sanoi ukollensa: \"Eiköhän\nmeidän suutarimme saattaisi semmoisia kenkiä tehdä, se pitäisi kutsua\ntänne mittaa ottamaan; vaan minä luulen, ettei se ota tehdäksensä, jos\nsille ei pane kuoleman haastolla sitä työtä tehtäväksi.\" No, kuningas\ntahtoi vaimonsa mieltä hyvittää, kutsutti suutarin linnaan ja pani\nsiellä hänelle tehtäväksi semmoiset ja semmoiset kengät, joissa piti\nolla monenlaisia koristuksia, joita suutari ei ollut ennen kuullut eikä\nnähnyt; ja jos ne eivät tulisi kahteen päivään tehdyiksi, piti suutarin\nkuoleman. Tästäkös hätä suutarille; ukko meni pahoilla mielin kotiinsa\nja haastoi vaimollensa, mitä tapahtunut oli. Nyt tuli suru suutarin\ntalossa, eivät jaksaneet paljon mitään virkkaa, niin olivat\nhuolellisina. Oppipoika kun näki sen, pyysi asiaa tietääksensä, mutta\nsille ärjäisi mestari: \"Mitä sinä siitä tahdot, olipa se asia mikä\ntahtonsa, sinussa ei ole kuitenkaan sen täyttäjätä.\" Ei poika heittänyt\nsillä, vaan pyysi nöyrimmästi, että sanottaisiin hänelle, mikä oli syy\nheidän suruunsa. Jo viimeinkin ärjäisi mestari: \"Niin ja niin, semmoisia\nja semmoisia kenkiä tahdotaan kuninkaan puolisolle, eikä niitä osaa\ntäällä kukaan tehdä.\" -- \"Ohos\", sanoi oppipoika, \"ei hätää ole, kyllä\nminä ne saan tehdyiksi; hakekaa vain semmoista nahkaa ja muita tarpeita,\nmitä siihen vaaditaan, niin kyllä syntyy minulta työ.\" -- \"Voipihan\nnoita hakea, vaikka siitä ei mitään tule\", virkkoi suutari ja kävi\nlinnasta ottamassa tarpeet.\n\nPoika silloin käski mennä pois siitä huoneesta, jossa hän rupesi kenkiä\ntekemään, ja kun rahvas rupesi maata, otti ja kopahutti sauvaansa, niin\nkohta tuli mies paikalle ja kysyi: \"Mitä armollinen herra tahtoo?\" --\n\"Ne kengät, jotka jäivät sinne vuoreen, pitää saamasi tänne paikalla\",\nvastasi poika. \"Kyllä ne saadaan\", pakisi mies, eikä aikaakaan, kun toi\njo kengät pojalle käsiin. Aamulla tulee suutari katsomaan, mitä poika on\nsaanut aikaan, niin täällä on poika puittotyön tuumassa ja harjaa kenkiä\nminkä kerkeää. Kohta antaa jo kengät mestarille, joka vie ne kuninkaan\nlinnaan; mutta mestarin antamat nahat poltti poika uunissa poroksi.\nPääsipä suutari linnaan, ja kuninkaan puoliso koetteli kenkiä jalkaansa,\nniin ne kävivät ihan parhaaksi hänelle ja olivat niin sirot, ettei\nparemmasta apua. \"Näistä pidän minä paremmin kuin niistä, jotka vuoren\nukon linnaan jäivät\", arveli kuninkaan vaimo, \"sepä ihme on, että tuo\nmeidän suutari taitaa tehdä niin kauniita kenkiä, sitä vain en olisi\nuskonut.\" Niin meni suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa ja oli\nhyvillänsä, kun äijän tavarata sai. Mutta kuninkaan vaimo taas sanoo\nmiehellensä: \"Et sinä usko, kuninkaiseni, kuin minulla oli kaunis hame\nsiellä vuoressa ollessani; eiköhän tuo meidän suutarimme osaisi tehdä\nminulle semmoista hametta?\" Siitä kutsuttiin kohta suutari linnalle\ntulemaan kuninkaan puheelle, ja täällä sanottiin hänelle, että: \"Sinun\npitää semmoinen ja semmoinen hame tehdä, ja jos et saa tehneeksi, niin\npäältäsi pääset.\" Toinen kyllä sanoi: \"Enhän minä ole räätäli enkä taida\nniitä töitä tehdä\", vaan ei auttanut mikään, täytyi vain ottaa sieltä\nvaatetta ja viedä kotiinsa.\n\nSiellä taaskin suutari pahoillansa vaimoinensa, kun ei osata hametta\ntehdä eikä nähdä neuvoa mitään. Tuleepa oppipoika ja kysyy syytä, mistä\non heillä paha mielensä, niin suutari viimeinkin sanoo hänelle koko\nasian. \"Elkäähän hätäilkö!\" arveli siihen poika, \"jo minä ennen oli\nräätälinkin opissa, eiköhän tuota semmoista hametta saataisi tehdyksi;\nmenkäähän pois taas tästä työhuoneesta, että saan yksinäni sitä laatia.\"\nNo, kaikki läksivät yöksi muualle maata, ja poika jäi yksin huoneeseen.\nJo koputti vähän sauvaansa, niin siihen tuli mies samassa ja sanoi:\n\"Mitä armollinen herra tahtoo?\" -- \"Se hame, joka jäi sinne vuoreen,\npitää saamasi tänne\", virkkoi poika; eikä siinä ollut kuin yks-kaks, kun\nhame tuli pojan käsiin. Aamulla tulee jo varhain mestari katsomaan,\nmitenkä työ on pojalta joutunut, ja tokko se on asiaan päinkään. Siellä\noli poika täydellä työllä olevinansa, puhdisti, silitti ehtimiseen\nhametta sanoen olleen aika kiireen sitä tehdessä ja sökkäsi sen samalla\nmestarille käsiin. Tuosta mestarille hyvä mieli. Meni vaimonsa luokse\nheti ja sanoi: \"Taitaa se tuo oppipoika olla melkoinen mies, kun osasi\ntuommoisen hameen tehdä, sitä vain ei toinen tekisi.\" Siinäkös nyt\nakallakin oli ihmettelemistä, vaan ei antanut suutari aikaa, juoksutti\npaikalla hameen kuninkaan linnaan. Siellä kun kuninkaan puoliso koetteli\nsitä päällensä, se kävi hänelle varsin hyvästi, ja hän oli siitä aika\niloissansa, kun niin kauniin hameen sai, jossa oli kultanauhoja ja\nkaikenlaisia koristuksia; vaan ennenkuin suutari linnoilta vielä\npääsikään, kuiskutti kuninkaan vaimo taas miehellensä: \"Eiköhän tuo\nsuutari osaisi tehdä minulle semmoista kruunua kuin minulla oli siellä\nvuoressa?\" -- \"Saisipa koettaa\", arveli kuningaskin, ja antoi kohta\nsuutarille kaavan, minkälainen kruunu hänen oli tehtävä. Taas suutari\nsäikähti armottomasti luullen ainakin joutuvansa kuoleman omaksi, vaan\nkuitenkin lohdutti se häntä vähäsen, että hänellä oli semmoinen\noppipoika, josta ennenkin jo oli apu ollut. Ei muuta kuin otti\nkuninkaalta kultaa myötänsä, mistä kruunua tekisi, ja läksi sen kanssa\nkotiinsa. Siellä kun kohtasi akkansa, valitti hänelle onnettomuuttansa\nja sanoi: \"Mistähän on kuningas suuttunut minuun, kun se aina panee\nminulle semmoisia outoja töitä tehtäväksi; nyt olisi, kuulen ma, tämän\nkaavan kaltainen kultakruunu hänen vaimollensa hankittava.\" Akkakaan ei\ntiennyt siihen neuvoa mitään, ja niin meni ukko oppipoikansa luokse ja\nsanoi taas olevan uuden työn hänellä tehtävänä. \"No, mikä se on työ\nsemmoinen?\" kysäisi poika. \"Tahdottaisiinpahan kultakruunua, joka olisi\ntämän kaavan mukainen, ja se olisi väleen valmiiksi saatava\", virkkoi\nsuutari ja antoi pojalle sen kuninkaan antaman kuvauksen. \"Vai ei\nmuuta\", vastasi poika, \"ei sitten hätää ole, kyllä minä osaan sen tehdä,\njo olen kultasepänkin opissa aikanani käynyt, laittakaahan minulle eri\nhuone, jossa saan takoa, niin kruunun pitää aamulla olla valmiina.\"\n\nNo, mielellänsähän se suutari siihen suostui; pojalle laitettiin\npaikalla takomakeinot ja palje, jolla liehtoisi kullan sulaksi, että oli\nkaikki tarpeet varalla, mitä työhön tarvittaisiin. Poika rupeaa\niltasella työhön, suutarin lähellä ollessa alkaa liehtoa minkä kerkeää,\nliehtoo siinä, liehtoo ja kääntelee kultaharkkoja sinne tänne niin kauan\nkuin mestari oli katsomassa, vaan hänen pois mentyään otti poika\nsauvansa ja kopahutti lattiaan. Siitä tuli kohta entinen mies, joka\nkysyi: \"Mitä armollinen herra tahtoo?\" -- \"Se kultakruunu, joka on\nsiellä vuoren ukon linnassa\", vastasi poika, ja samassa tulikin kruunu\nhänelle käsiin, josta pääsi poika sitten rauhassa levolle.\n\nVarhain oli mestarikin aamulla valveilla ja tuli samassa katsomaan, mitä\noppipoika on aikoihin saanut. Tämä parhaillansa on puhdistamassa\nkruunua, hankaa, kirkastaa sitä kaikella väen, jotta hiki päästä nousee,\nja pahoittelekse, kun on pitänyt sillä lailla liikkua, jotta oikein on\nsiihen katketa. Sai mestari häneltä kruunun, niin samassa vei sen\nkuninkaan linnaan. Siellä katseltiin ja kummasteltiin sen kauneutta ja\nsitä taitoa, mikä sen tekijällä pitää olla, ja kuninkaan vaimokin\nihastui kruunua ja sanoi: \"Kas, tämä on juuri samanlainen kuin sekin,\njoka minulla vuoressa oli, ihmeellinen kumma, että se suutari semmoisia\ntöitä aikaan saapi!\" Nyt päästettiin suutari kotiinsa hyvän maksun\nkanssa, ja kuningas vielä antoi hänelle ritarin kunnian merkiksi; mutta\nkuitenkin ajattelutti se asia häntä, miten piti suutarin saada semmoiset\nkapineet tehdyiksi, joita ei kuningas osannut itse ajatellakaan. \"Vielä\nkoettelen kerran suutaria\", arveli hän, \"onko tuolla ihmisen taito, vai\ntekeekö hän jonkin pahan voimalla niitä kummia.\" Paikalla haetti hän\nsuutarin taas luoksensa ja sanoi hänelle tultua: \"Sinun pitää tähän\nmeren rantaan tehdä pitkä laituri, jota myöten laivaan päästään, ja sen\npitää oleman huomenna valmiina.\"\n\nMenee suutari taas pahoilla mielin kotiinsa ja haastaa perheellensä,\nettei se kuningas herkeä häntä kiusaamasta. \"No, mitä hän nyt tahtoo?\"\nkysyi oppipoika. \"Se tahtoo nyt minua tekemään laituria meren rantaan,\njota myöten pääsee laivaansa\", sanoi suutari, \"ja sen pitäisi jo\nhuomenna olla valmiina.\" -- \"No, heittäkää se asia taas minun haltuuni\",\nvirkkoi poika, \"kyllä minä siitä huolen pidän.\" Sepä suutarista hyvä, ja\nhän meni maata heti eikä ollut enää millänsä koko asiasta. Poika läksi\nyöllä kävelemään kadulle ja siellä kopahutti sauvaansa, niin jo tuli\nmies, joka kysyi: \"Mitä armollinen herra tahtoo?\" -- \"En tahdo muuta\",\nvastasi poika, \"vaan kaikki miehet, mitä vuoressa löytyy, pitää saamasi\ntähän minun luokseni heti.\" -- \"Ohhoh!\" sanoi mies, \"siellä on niin\npaljon miehiä, etteivät sovi tähän kaupunkiinkaan.\" -- \"No, tulkoon\nheitä kuitenkin noin jonkinlainen joukko!\" arveli poika; ja paikalla\njoutuikin rahvasta, ettei tahtonut sopia mihinkään. Niille sanoi poika:\n\"Teidän pitää tehdä pitkä laituri tuohon meren rantaan, ja siinä ei saa\nliiaksi viipyä tehdessä.\" Samassa miehet kavahtivatkin työhönsä käsin,\nja siinä sitten oli heillä kahina sitä tehdessä -- voi kummaa nujakkata\n-- eikä siinä ollut paljon aikaa, kun laituri oli valmis, joka ei ollut\npuusta, vaan selvästä lasista, ja suuri, komea huone oli sen\nmerenpuolimmaisessa päässä.\n\nAamulla nousee kuningas levolta ja näkee sen julman rakennuksen\nrannalla, niin säikähtää pahankelpoiseksi ja ajaa kaiken rahvaansa\nkatsomaan sitä kummaa. Siellä oli itse laiturin teettäjä huoneessansa,\novelle oli panettanut vartijat ja vuoresta tuottanut kuninkaalliset\nvaatteet ja kruunun. Se sitten kapineelta näytti, kun siellä istua\nkökötti. Jo laittaa kuningas vanhimman poikansa katsomaan, kuka siinä\nniin kauniissa huoneessa asuu. Se tulee laiturille, vaan ei pysy\nseisaallansa, kun laituri on liukas kuin syksyinen jää; mennä\nkompuroipihan polvillansa ja niin pääsee perille viimeinkin. Laiturin\nteettäjä kun näki veljensä tulevan, lähetti kohta sauvaansa koputtamalla\nmiehen vitsoja hakemaan, ja ne paikalla joutuivat sinne. Päästyänsä\npolvillansa-kulkija laiturin päähän menee samalla huoneeseen, jossa\nlankeaa polvillensa ja alkaa kumarrella veljeänsä; ei näet tuntenut\nhäntä, vaan luuli jonkin etäisen maan kuninkaaksi. Toinen ei ollut siitä\npaljon millänsäkään, vaan käski vartijoidensa ottaa mies kiinni ja antaa\nselkään noin hyvän tavalla. Nämä tarttuivat mieheen käsin totellen\nisäntänsä sanaa, joka lyötti jotestansakin kovasti, sillä hän muisti\nsitä, kun veljet salpasivat hänet vuoreen. Vasta vähissä hengin\npäästivät vartijat pojan käsistänsä ja työnsivät kotiinsa. \"Voi sinua\nhuonokas!\" sanoi toinen poika kotiin tulleelle, \"kun et osannut sen\nvieraan maan kuninkaan edessä oikein itseäsi käyttää, maltas kun minä\nlähden, niin kyllä tiedän itseni viisaammasti käyttää\", ja samalla läksi\njo menemään rantaan. Suuri työ oli taas hänelläkin laiturin yli\npäästessä, kun ei pysynyt seisaallansa; vaan viimeinkin perille\ntultuansa oli hän kaikella tavalla nöyrä ja kuuliainen eikä muuta tehnyt\nkuin kumarteli. Ei toinen kuitenkaan huolinut hänen kumartamisistaan\nmitään, vaan antoi panna selän kypseksi ja työnsi takaisin. \"Voi teitä\ntyhmiä raukkoja!\" sanoi itse kuningas, kun poika pääsi vähissä voimin\ntaas kotiinsa, \"äsken taitaa tulla asia toimeen, kun minä itse lähden,\nsillä ei teistä näy olevan laitettavaa mihinkään, kun olette semmoisia\ntollukoita.\" Niin läksi ukko itse matkaan mennäksensä vieraan kuninkaan\npakeelle, vaan laiturin teettäjä kun näki itsensä kuninkaan tulevan,\npaikalla laittoi hevoset ja vaunut häntä noutamaan. Laiturin päähän\npäästyä vei sitten kuninkaan huoneeseensa, likisti, suuteli sitä ja oli\nkaikella tavalla alamainen niinkuin isällensä ainakin. Alkoi siitä jo\npuhella, sanoi: \"Minä olen teidän poikanne, joka läksin äitiäni\nhakemaan, ja minähän sen löysinkin äitini vuoresta, sittemmin satutin\nveljeni, joiden kanssa läksin pelastamaan sieltä äitiäni, vaan he\nsalpasivat minut sinne ja veivät äidin myötänsä valehdellen minua\nkuolleeksi. Minähän ne kengät, hameen ja kruunun noudatin vuoresta\näidilleni, eihän niitä suutari omin voimin miten tehnyt.\" Samalla heitti\njo kuninkaallisen pukunsa pois, niin sitten vasta tunsi kuningas\npoikansa, ja menivät yhdessä kuninkaan linnaan. Siellä äitikin tunsi nyt\nlapsensa ja todisti asian niin olevan kuin poika oli puhunut.\n\nSiitä kuningas tutkistelemaan asiata pojilta ja kyseli heiltä kaikki,\nettä: \"Teittekö te niin ja niin, ja salpasitteko te veljenne vuoreen,\nvai tekö sen äitinne löysitte?\" Mitäs, eipähän niillä ollut siihen mitä\nvirkkamista, kun näkivät isänsä kaikki tietävän, olivat häpeissänsä vain\neivätkä koettaneet asiata kieltääkään. No, sitten kun ukko otti\nvanhemmat pojat kynsillensä, se sitten ei ollut vähä kopakka, siinä vain\nselkänahka heiltä kypsyi isän kurittaessa.\n\nMutta laiturin teettäjä kopahutti sauvaansa, ja samalla tuli miehiä,\njotka veivät koko laiturin huoneinensa pois. -- Siihen loppui se\nnujakka.\n\n\nIHMEELLINEN PILLI\n\nKuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa\nkaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista\nonnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle\nsuuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen\nvuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta\nnäkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon\nmukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo\nnuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä\nmyöten isä: \"Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat\ntäysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle.\" Oli linnaa\nlähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin\nsiihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan\nmitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä\niloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat\nvartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi\nnyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä\npäivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon\nmistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta\nväkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika.\nMiellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen\nkadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja\nläksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa,\nvaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.\n\nKului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään,\nniin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa\npyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi\nkadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän\nmatkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: \"Mitä\nsellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan.\"\nPoika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja\nmeni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään.\nSiellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa\nsuurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. \"Mitä\", sanoi hän, \"sinä niin\nnuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan.\" Poika, joka kyllä\nkeksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan\nsäikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä.\nKohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään\nraolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: \"Nyt en saa minä kirvestäni\npois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että\nlähtisi kirveeni irti.\" Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä\ntietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja\nnosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja\nrupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä\nkuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa:\n\"En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat.\" --\n\"Päästätkö varmaan, niin sanon\", vastasi tuskissansa äijä. \"Pidän sanani\nainakin\", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian\nlaita oli, sanoen: \"Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki\nkolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen\nkruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä\nruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus\nsormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa\nkammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa.\"\n-- \"Hyvä kunmahan tiedän!\" vastasi poika, \"vaan milläs ne sieltä pois\nsaan?\" -- \"Hoh, kyllä ne sieltä tulevat\", virkkoi äijä, \"minä annan\nkalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut\ntästä.\" Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän\nsormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden,\nsadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja\nsanoi: \"Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä,\npuhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut.\" Siitä erkanivat sitten sillä\nerällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja\näijä minne lienee pyörähtänyt.\n\nKohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa\nkotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa\ntietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi\nnöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. \"Minulla pitäisi\nasiasta vähän tietoa oleman\", sanoi hän, \"jääkööt nyt herraspalvelijat\nkotiin, minä lähden yksinäni etsimään.\" Kuultuansa hänen pyyntönsä salli\nkuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: \"Tuskinpa niistä minun\ntyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän\nkuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee.\" Poika kun luvan sai, ei\nkaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat\naseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä\nnäkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se\nvanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja\nkysyi: \"Jokos nyt olet valmis lähtemään?\" -- \"Jo\", virkkoi poika. \"No,\ntule sitten perässäni!\" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan\nkulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan\nlinnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi.\nIhmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan\noudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja\nseurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään,\nvaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se\npeikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän\nsuulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä\nsinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen\novi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: \"Ota\nmiekkasi, jollas lyöt oven rikki!\" Poika teki niin, ja kun sillä äijän\nantamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin\nsisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa,\nrautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta\nvuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa,\noli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: \"Hoh, hoh!\njopa täällä ihmisen veri haisee\", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta\ntytär estelee häntä, sanoo: \"Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli\nylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut -- se tässä\nhaisee.\" Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei\nerottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja\nasettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi\nsuuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa,\nniin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja\npisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä\nnyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi\nhosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun\noli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa\ntempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle\nneuvojaksi ja sanoi: \"Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu\nhäneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke\ntoinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin.\" Poika tekikin\nniinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen\npuolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu\njätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja\näijän matkassa sieltä pois.\n\nNyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen\npelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös\nperässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi\ntaas poikaa sanoen: \"Ota miekkasi, lyö ovi rikki!\" Ja poika kun teki\nsen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli\nkuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja\nhopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti\nkammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa\nkahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa\ntyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos.\nSiitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan\nvanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin\nennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti\npoika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon;\nvaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen\nantoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan\nvuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras\nportaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen\nnoustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret\njäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs\nkävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin\nlähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan\ntulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika\npyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään\nheti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja\nveivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he\nkuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja\nlinnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat\nsiinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret\nkun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja\nherraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen\nihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan,\nei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan\neivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan\ntehneet.\n\nTallipoika oli kuitenkin vielä elossa. Köysi kun katkaistiin, ja hän\npyörryksissä sinkoili maan pinnasta alas, särkyi koko hänen ruumiinsa\npahaksi; vaan kun tointui vähäsen, muisti kuitenkin, että hänellä oli\nelementin vettä putellissa, ja otti sitä suuhunsa, niin virkosi\njärillensä ja tuli terveeksi. Siellä käveli sitten vuoren sisusta\nsuruissansa ja ajatteli onnetonta alaansa, niin juohtui äijän antama\nneuvo mieleensä, ja puhalsi piipotteli koetteeksi vähän pillillänsä.\nKohta tulikin siitä vanhannäköinen äijä hänen tykönsä ja kyseli: \"Mitä\ntäällä niin sureskelet ja itket, poikaseni?\" -- \"Sitä suren\", vastasi\npoika, \"kun en ikänä täältä nyt enää pääse, vaikka minä kuninkaan\ntyttäret pois autoin.\" Äijä siihen sanoo: \"Olisi täällä korppi muudan\nsaapuvilla, jos se sinut jaksaisi täältä pois viedä.\" -- \"Kyllä se voi\nminut täältä kantaa\", vastasi ihastuen poika, \"minä olen niin\nkiusaantunut, nälkääntynyt ja laihtunut, etten minä enää paljon paina.\"\nÄijä toi silloin korpin siihen, ja poika istui sen siiville ja tuli niin\nettä tomahti maan päälle, johon sitten korppi heitti hänet selästänsä ja\nlensi tiehensä, minne lienee lentänyt.\n\nTässä arvelee nyt poika, ajattelee ajattelemistansa, mitä piti tekemän.\nKuninkaan kartanoon ei enää rohjennut mennä, kun arvasi\nherraspalvelijain siellä olevan ja pelkäsi niitä, eikä ollut paikkaa\nmuuallakaan, missä eläisi. Tuumaillessansa oli kuitenkin kulkenut yhä\nedellensä ja lähestyi jo kuninkaan lääniä. Siinä oli sepällä maantien\nvarrella paja, niin siihen poikkesi sepän taloon viimeinkin ja rupesi\nsiellä sepän oppiin. Kuluipa muutamia viikkoja, niin tarvittiin\nkuninkaan kartanossa seppää. Kuninkaan nuorimman tyttären rupesi näet\nmieli tekemään samanlaista kruunua kuin hänellä vuoressakin oli, ja\nhaettiin tämä pojan isäntä sitä tekemään. Miesparka kyllä ei olisi\ntyöhön tahtonut ruvetakaan, kun ei uskonut semmoista kalua itseltänsä\nsyntyvän, vaan kuninkaan käsky oli kova, eikä auttanut sepän\nvastustaminen; kruunu oli tehtävä niinkuin käsky oli, kykyä ja keinoa ei\nkysyttynä. No, eihän muuta, täytyi sepän käydä työhönsä käsin vain.\nViimein useampia päiviä taottuansa sai kuitenkin kruununtapaisen aikaan\nja lähetti sen kuninkaan tyttärelle, mutta eihän se sopinutkaan -- mistä\nse seppä semmoista tiesi laittaa -- ja kuninkaan tytär lähetti kruunun\ntakaisin. Poika kun kuuli mestariltansa asian, rupesi ajattelemaan, eikö\nhän semmoista kalua voisi kuninkaan tyttärelle hankkia, ja kun yön\ntullen seppä rupesi maata, niin meni kohta pajan taakse ja soitti\nsiellä, piipahutti pillillänsä, tokko tuosta apua olisi. Heti tulikin\näijä taas pojan tykö ja kysyi häneltä: \"Mitäs soitat ja mitäs tahdot,\npoikaseni?\" Poika vastasi: \"Kuninkaan tytär tahtoo nyt sellaista kruunua\nkuin sillä vuoressa ollessansakin oli, niin minä sen hänelle\ntoimittaisin mielelläni.\" -- \"Kyllä sen saat\", sanoi äijä, ja samassa\nilmestyi se rautainen kruunu vuorenpeikon asunnosta siihen, millä lienee\nvoimalla äijä sen sieltä tuottanut. Tästäkös nyt poika kävi hyvillensä,\nmeni maata heti ja kruunun laski vuoteensa viereen lavitsalle.\n\nAamulla herättyänsä meni seppä oppipoikaansa nostattamaan, niin näki\nkruunun valmiina lavitsalla. Ihmetellen sitä kysyi hän pojalta: \"Kuinkas\nja miksi sinä tämän työsi niin salaa olet tehnyt?\" -- \"Enpä minä sitä\nsalaa ollut tekevinäni\", vastasi poika, \"jopa tuon paukkeenkin olisi\npitänyt täältä kuuluman, kun sitä kaiken yötä tässä takoa kalkuttelin.\"\n-- \"No, kun olet työsi itse aikaan saanut ja se hyvästi sinulta on\nsyntynyt\", sanoi seppä, \"niin lähde nyt itse kruunuasi kuninkaan\ntyttärelle viemään, jos tuo tuohon tyytyisi.\" Poika ei kuitenkaan\nlähtenyt, vaan käski mestarin itsensä viemään, ja kun tahtoi, kuitenkin\nsanomaan, että se oli hänen oppipoikansa tekemä. Seppä suostui\nviimeinkin siihen ja vei kruunun kuninkaan tyttärelle ja sanoi\noppipoikansa sen nyt uudesta tehneen. Kuninkaan tytär kun katseli\nkruunua ja koetteli päähänsä, kävi kiittämään sitä hyväksi ja sanoi,\nettä se oli juuri samanlainen kuin se, joka hänellä vuoressakin oli, jos\nei vielä parempi. Sepälle annettiin nyt hyvä palkka, ja kuningas lupasi\nhäntä vastakin muistaa, jos linnassa milloin seppää tarvittaisiin.\nSiitäkös nyt seppä tuli hyvillensä, kun asia sillä tavoin päättyi, ja\nhän kunnialla vaikeasta työstänsä pääsi; mieli siitä jo lähteä kotiinsa\nhyvän palkkansa kanssa, vaan silloin tuli kuninkaan keskimmäinen tytär\nja esti hänet menemästä. Oli näet se keskimmäinen tytär nähnyt sisarensa\nkruunun, miten oli soma, niin rupesi hänenkin mielensä tekemään\nsamanlaista hopeakruunua kuin hänellä vuoressa oli. Tuli siis seppää\npuhuttelemaan ja antoi hänelle kaavan, jonka mukaan kruunu oli tehtävä.\nSeppä kyllä älysi, että hänellä oli vaikea työ tehtävänä, vaan ei\ntohtinut vastustaa, mutta otti tyttäreltä kaavan ja meni sen kanssa\nkotiinsa. Siellä kun kohtasi oppipoikansa, sanoi heti: \"Oletkos nyt mies\nhopeasta kruunua tekemään, tässä olisi kaava, johon katsoen se pitäisi\ntehtämän.\" Poika sanoo siihen: \"Enhän minä ole koulutettukaan hopeasta\ntekemään, ihan minä olen siihen tottumaton; vaan käykäämme nyt yhtenä\npajaan, jos tuo semmoinen kalu meiltä syntyisi.\" Kaiken päivää tekivät\nsitä sitten yhtenä siellä, kunne tuli kruunu viimeinkin valmiiksi. Se\nvietiin nyt kuninkaan tyttärelle, vaan tämä kun koetteli sitä, sanoi\nheti: \"Ei tämä sovi, ei tämä kelpaa eikä tämä ole selvää hopeatakaan.\"\nMitäs siihen? Seppä tuli nyt pahoilla mielin linnalta takaisin, kun ei\ntyönsä kelvannutkaan, ja kertoi asian apulaisellensa. Poika kuitenkaan\nei virkkanut siihen mitään, vaikka näki isäntänsä huolen, vaan odotti\niltaa, että rupeaisi maata, niin meni yöllä taaskin pajan taakse ja\nsoitti piipahutti pillillänsä. Siihen ilmestyi nyt entinen äijä taas\nhänen tykönsä ja sanoi: \"Mitäs soitat pillilläsi ja mitäs olet\npuutteessa?\" -- \"Kunmahan saisin sen keskimmäisen kuninkaan tyttären\nhopeakruunun, joka sillä oli vuoressa, se tahtoo nyt sitä\", vastasi\npoika. \"Hei! kyllä minä sen pian tuon\", sanoi äijä, ja tuossa paikassa\ntuli jo kruunu siihen heidän eteensä. Tästä pääsi nyt poika maata taas,\nheittäytyi itse vuoteellensa ja kruunun pani lavitsalle viereensä.\n\nAamulla tulee seppä taas tapansa mukaan nostattamaan oppipoikaansa ja\nastuu huoneeseen, niin näkee hopeakruunun lavitsalla ja sanoo pojalle:\n\"No sinäpä nyt aika veitikka olet, mitäs tahdot nyt tuosta kruunustasi?\"\n-- \"En minä pyydä mitään\", vastasi poika, \"viekäähän kruunu kuninkaan\ntyttären koeteltavaksi!\" Tämä ei olisi lähtenyt, pyysi poikaa omaa\ntyötänsä viemään; mutta poika vastasi sanoen: \"Ei minun käy lähteminen,\nsillä mestari on oppipoikaansa suurempi.\" No, seppä meni nyt itse\nkruunua viemään ja toi sen kuninkaan kartanolle, jossa kuninkaan tytär\nkiitteli sitä ja sanoi: \"Aivan tämä on samanlainen kuin minulla\nvuoressakin oli ja hyvin sopiva.\" Tästä sepän mieli taas kävi hyväksi,\nkun hän kiitokset sai, vaan ei kaukaa sitä iloa kestänyt. Sai kuninkaan\nvanhin tytär nähdä sisarensa hopeakruunun, miten oli kaunis ja komea,\nniin mieltyi siihen hyvin, ja alkoi mielensä tehdä hänenkin semmoista\nkultakruunua kuin siellä vuoressa oli ollut. \"Minkälainen oppipoika\nteillä on, joka niin taitaa tehdä sopivaa?\" sanoi hän sepälle, \"jospa\nnyt minullekin saa niin sopivan kruunun kuin näille toisille\nsisarilleni, niin se on minun mieheni, ja hänen on koko valtakunta,\nvaikka kuinka huono olkoon.\" Mitäs, eihän siihen mitä ollut sepällä\nvirkkamista, vaan saatuansa kuninkaan tyttäreltä kaavan, jonka mukaan\ntyö oli tehtävä, meni hän kohta kotiinsa ja antoi oppipojallensa sen\ntyttären antaman kaavan sanoen: \"Tee nyt kultainen kruunu tuon kaavan\nmukainen, niin saat kuninkaan tyttären vaimoksesi ja perit koko\nvaltakunnan; osannethan tuon kullastakin kruunun tehdä, koska teit jo\nhopeasta ja raudasta, ei siinä nyt minua enää sitä tehdessä tarvita, kun\nei ennenkään.\" Sillä puheella heitti hän oppipoikansa ja meni huoletonna\nkoko asiasta tiehensä, mutta kuitenkin päätti salaa väijyä kovasti\npoikaa tietääksensä, mitä tuumaa tuo pitäisi. Siinä aikeessa ei mielinyt\nmaatakaan sinä yönä yhtään, vaan aikoi olla valveilla koko ajan ja\nkuunnella, jos poika pajassa takoi vai mitä hän teki. Poika taas arvasi\nmestarinsa mielen eikä liikkunut hänkään huoneestansa, vaan odotti\nisäntäänsä nukkuvaksi. Sillä tavoin väijyivät toinen toistansa aina\nsydänyöhön asti, niin seppä viimeinkin jo nääntyi unesta ja kävi\nnukuksiin, jotta rinta maatessa korisi. Poika kun kuuli isäntänsä\nmakaavan, nousi kohta vuoteeltansa ja meni pajan taakse niinkuin\nennenkin ja puhalteli pilliinsä. Siitä tuli nyt entinen äijä taaskin\nhänen luoksensa ja kysyi, mitä hän tahtoi. Poika kertoi nyt äijälle\nasiansa ja sanoi, että sen hän nyt sen kultakruunun tarvitsisi sieltä\nvuoresta täyttääksensä kuninkaan tyttären vaatimuksen. Ei aikaakaan,\nniin saikin jo äijältä, minkä oli pyytänyt -- sieväänhän sen äijä taas\nkruunun hänelle hankki, eihän siinä kaukaa mennyt -- ja meni siitä\nsitten maata sijallensa ja asetti kultakruunun viereensä lavitsalle.\n\nTulipa aamu, ja seppä heräsi unestansa, niin kavahti heti vuoteeltansa\nja kiirehti oppipoikansa huoneeseen. Siellä näkee nyt kultakruunun\nvalmiina taas lavitsalla ja ihmettelee sitä, sanoo pojalle: \"No, sinua\nnyt vasta on aika mestari, kun tämmöisen työn yössä teet, mene nyt\nkruunuasi itse kuninkaan tyttärelle viemään, että näet, jos on sopiva.\"\n-- \"Saisipa lähteä!\" sanoi poikakin ja laittautui matkalle. Ei kauas\nkuitenkaan huolinut jalan kulkea, vaan puhalsi pilliinsä niinkuin\nennenkin ja kutsui taas vanhan äijän tykönsä sanoen: \"Nyt pitäisi minun\nmennä kuninkaan kartanoon tätä kruunua viemään, vaan ilkeä on näin jalan\nkulkea, jos sentähden saisin kultaiset vaunut ja kolme hiirenkarvaista\nhevosta, niin paremmin julkeaisin kuninkaan pihaan tulla.\" -- \"Hoh!\nkyllä ne saat, kun et muuta tarvinne\", vastasi äijä, ja tuossa paikassa\nilmestyivät pojalle ne, mitä hän oli pyytänyt, sekä vaunut että hevoset.\nPoika nousi nyt kruununsa kanssa kultavaunuihinsa ja läksi komeasti ajaa\nhojottamaan niillä hiirenkarvaisilla hevosillansa. Herraspalvelijat,\njotka tiesivät, minkä lupauksen kuninkaan vanhin tytär oli tehnyt,\nolivat sillä välin laittaneet tappajat tien viereen kruunun tuojaa\nvarten estääksensä häntä kuninkaan tytärtä saamasta; vaan poika kun tuli\nnäin komeasti ajaen, tappajat eivät osanneet muuta, vaan ottivat\nkumarruksissa lakit pois päästänsä ja ihmettelivät keskenänsä, mistä tuo\nniin suuri ja jalonnäköinen herra saattoi olla. Sillä tavoin pääsi poika\nrauhassa edellensä ja tuli niin että humahti kuninkaan pihaan. Nousi\nsiellä nyt vaunuistansa ja astui kruunu kädessä hovihuoneisiin. Siihen\nkeräytyi nyt myös kaikki muukin hoviväki koolle, ja kaikki katselivat\npojan tekemää kruunua kummastuksella; yksin kuninkaan tytärkin, jolle se\noli tehty, oikein hypiskeli iloissansa ja kehui kruunuansa, että se oli\nikään semmoinen kuin hänellä vuoressakin oli, ja jos ei vielä vähäistä\nparempi.\n\nTästä kävi poikakin rohkeammaksi, otti sormuksen puoliskot lakkaristansa\nja lähestyi ensin kuninkaan nuorinta tytärtä, jolle pisti sen\nrautasormuksen puoliskon sormeen sanoen: \"Eikös tuo kuulu teidän\nsormukseenne?\" No, mitäs, kuuluihan se siihen, ja kaikki kuninkaan raati\ntodisti asian todeksi. Siitä meni sitten poika keskimmäisen tyttären\ntykö ja pani niin ikään taas hopeasormuksen puoliskon hänen sormeensa\nsanoen: \"Eikös tuo sovi tuohon?\" Viimeiseksi sovitti vielä\nkultasormuksen puoliskon vanhimman tyttären sormeen kysyen: \"Eikös tuo\nole tuosta?\" Ja kaikki raati todisti taaskin ja sanoi, että niin oli.\n\nMitäs tästä? Kuninkaan tytär pani kohta sen kultakruunun päähänsä ja\nsanoi pojalle: \"No, kun asia niin on, sinä olet sitten minun ja minä\nsinun -- ja sinun on koko valtakunta.\" Kaikki hovin väki kutsuttiin nyt\nkokoon ynnä muitakin vieraita paljon, ja kuninkaan kartanossa pidettiin\nsille tallipojalle ja kuninkaan vanhimmalle tyttärelle häät semmoiset,\nettei parempia enää saada. Poika sai myös vallan rangaista\nherraspalvelijoita miten tahtoi. Yhden pani hän vanhaa virsua kantamaan,\ntoisen sian selässä ajamaan ja kolmannen määräsi ilmaan heitettäväksi.\n-- Siihen loppui se tarina.\n\n\n\n\nHIIDEN LAHJAT\n\n\nPAHOLAISEN ANTAMAT SOITTONEUVOT\n\nOli uudistalo muutamassa metsämaassa, jossa asui vanha mies, jolla oli\nyksi poika. Tämän talon luona oli suuria koivuja joukko, joissa\ntavallisesti asui suuret parvet teeriä. Poika pyysi isältänsä lupaa\nampuaksensa niitä, mutta isä kielsi aina kovasti, ettei saa ampua yhtään\nainoata, vaikka mikä olisi. Viimein ei poika enää malttanut\nvaroittaakaan kieltoa, vaan sieppasi isänsä tietämättä jousensa ja ampui\nyhtä teertä sieltä koivusta, mutta ei osannutkaan oikealle hengen\npaikalle, jonka tähden teeri pääsi lentoon vielä ja jonkin matkan päässä\nvasta putosi maahan. Poika läksi sitä nyt tavoittamaan ja mieli\nsaadaksensa lintua kiinni, vaan kun pääsi lähelle, niin teeri aina\nlenteli etemmäksi ja sitä tekoa tehden juoksutti poikaa yhä perässänsä,\nkunne oli jo virstamääriä loitonnut kotoansa. Sillä tavoin joutui poika\nlintua ajaessansa viimeinkin synkkään saloon kauas, ja ilta alkoi jo\npimetä, niin täytyi kumminkin jättää teeri sinne; se katosi yht'äkkiä\nmetsään, ettei näkynyt ei kuulunut.\n\nTästä rupesi nyt poika osoittelemaan kotiinsa, vaan ei tiennyt suuntaa;\nkäydä huppuroi sinne tänne jos jonnekin, vaan ei löytänyt ihmisasuntoa\nmissään. Tuli yö jo, ja poika mieli asettua metsään maata, niin näki\nsamassa Paholaisen juoksevan ohitsensa paeten susia, jotka purivat hänen\nkantapäitänsä. Tuossa paikassa otti poika jousensa ja laukaisi\nsusiparveen, että muudan heistä kuoli, niin toiset säikähtivät siitä ja\nläksivät pakoon. Siitäkös nyt hyvä mieli Paholaiselle, kun hädästänsä\npääsi; tuli kohta pojan luokse ja kiitti häntä siitä hyvästä, että hänet\nvielä henkiin pelasti, luvaten vielä hyvän palkan antaa, jos tulisi\npoika hänen kotiinsa. \"Kyllä olisi hyvä, että yösijan saisin, täällä\nolen tämän päivää samonnut metsää eksyksissä osaamatta kotiin\", vastasi\npoika ja suostui tuumaan. \"No, lähde kerallani astumaan\", sanoi siihen\nPaholainen ja vei pojan kotiinsa. Siellä rupesi poika heti tultuansa\nmaata, kun oli paljosta juoksusta väsyksissä, vaan itse perheen isäntä\nmeni metsästä ruokaneuvoja tuomaan, joilla pelastajaansa ruokkisi. Talon\nruokaneiti sillä välin kokee herättää poikaa makaamasta, ajaa häntä,\najaa ylös, sanoen hänen vaarallisessa paikassa olevan, ja käskee\npakenemaan; vaan poika ei havaitse, muutaman kerran vähän aukaisee\nsilmiänsä, vaan nukkuu siitä takaisin. Tulee siitä jo ukko metsältä ja\nkäskee neiden ruokaa valmistamaan kiiruusti. Kohta joutuikin ruoka\nvalmiiksi, ja ajettiin poikaa syömään, vaan ei saatu heräämään, heidän\ntäytyi syödä se ruoka itseksensä; ja taaskin meni ukko metsälle ja toi\nsieltä syömistä. Ei vielä kuitenkaan poika noussut sitäkään syömään,\nvaikka kuin olisi nostatettu; ja vielä kolmannen erän läksi vanha mies\nmetsälle.\n\nSillä aikaa nousi poikakin makaamasta ja rupesi puhuttelemaan neitiä.\nTämä kun oli jo kuulla saanut, että poika oli talon isännälle hyvää\ntehnyt, josta hänelle oli kaunis palkka annettava, ei käskenytkään enää\npoikaa pois, vaan alkoi tuumitella, mitä hänen pitäisi palkaksi pyytää,\nja käski anomaan Paholaiselta sitä hevosta, joka oli kolmannessa\nkarsinassa oikealla puolella hänen hevostallissansa. Tuleepa vanha mies\nmetsältä ja näkee pojan valveilla, niin laitattaa hänelle ruoan hyvän ja\nsyöttää, juottaa kylläiseksi. Kohta pojan syömästä päästyä kysyy sitten:\n\"Mitäs nyt, poikaseni, palkaksesi tahdot?\" -- \"En tahdo muuta mitään\",\nvastasi poika, \"kun vain saan sen hevosen, joka on kolmannessa\nkarsinassa oikealla puolella sinun hevostallissasi, sillä minulla on\npitkä matka kotiini, enkä jaksaisi jalkaisin kulkea.\" -- \"Voi\npoikaseni!\" sanoi Paholainen, \"kyllä tahdot suurta palkkaa, sillä se on\nminun kaikkein paras tammani; ota muuta mitäs tahdot, sitä minä en\nantaisi millään tavalla.\" Vaan ei sanonut toinen muusta palkasta\nhuolivansa, ja viimein täytyi Paholaisen kuitenkin antaa se hevonen,\njota poika oli anonut. Vielä antoi päälliseksi pojalle kanteleen, viulun\nja pillin ja sanoi: \"Jos sinulle hätä tulee missä, niin soita tällä\nkanteleella; jos apua ei tule, niin soita sitten viulullasi; ja jos\nsiitäkään ei apua ole, niin ota pillisi, puhalla sillä vähän, niin tulee\napu ainakin.\" No, ei muuta; poika kiitti isäntäänsä hänen antimistansa,\notti soittoneuvot mukaansa ja läksi tammallansa ajamaan. Ajaa vähän\nmatkaa edellensä, niin jopa alkaa tamma haastella pojalle, sanoo: \"Ei\nsinun pidä nyt mennä kotiisi, siellä isäsi pieksää pahankelpoiseksi,\nvaan menkäämme siihen ja siihen kaupunkiin, siellä sinä ja minä tulemme\nhyvästi vastaanotetuiksi.\"\n\nPoika kun arveli asiata, näki hevosensa neuvon hyväksi ja läksi\nkaupunkiin päin ajamaan niinkuin tamma oli pyytänyt. Sinne tultuansa\ntuli hän kohta kaikille kaupungin asukkaille tiettäväksi hyvän hevosensa\ntähden; kuningaskin sai siitä sanoman ja tuli itse katsomaan. Alapas\nsiitä nyt pyytää hevosta ostaaksensa, lupasi maksaa, minkä hinnan vain\npyytäisi; mutta tamma esti kaupan, sanoi pojalle: \"Elä myö minua, vaan\npyydä kuninkaalta, että ottaisi sinut tallirengiksensä ja antaisi\nminullekin ruokaa, niin kaikki hänen hevosensa tulevat yhtä kauniiksi\nkuin minäkin olen.\" Poika haasteli sen kuninkaalle, ja kuningas otti\npojan ja hänen hevosensa omaan talliinsa; vanhan tallirenkinsä pani pois\nviralta. Kohta pojan tultua tulivatkin kaikki kuninkaan hevoset\nlihaviksi ja kauniiksi, mutta entinen tallirenki oli pojalle siitä\näkäinen ja etsi kaikenlaista syytä saadaksensa häntä viralta pois. Se\nkaipasi ja kaipasi kuninkaalle kaikkia kanteita pojan päähän, vaan ei\nkuningas niistä huolinut eikä ottanut kuullaksensa. Jo valehteli viimein\nkuninkaan edessä pojan sanoneen saavansa takaisin sen mainion\nsotahevosen, joka muutamia vuosia takaperin oli metsään kadonnut. Tästä\nalkoi nyt kuninkaan mieli tehdä entistä oivallista sotahevostansa, ja\nhän kutsui pojan eteensä ja pani kovan ehdon eteen, että kolmeen päivään\nsaada se hevonen käsiin, muutoin paha perisi.\n\nSiitäkös nyt hätä pojalle. Meni kohta tammansa luokse ja kysyi siltä\ntuumaa. \"Ei hätää ole\", sanoi tamma. \"Mene ja pyydä kuninkaalta\nensinnäkin sata härkää ja anna hakata ne palasiksi. Lähdemme sitten\nniiden kanssa matkaan, ja kun tulemme sille ja sille lähteelle, niin\nsiitä nousee hevonen ylös, vaan sitä elä ota, ja kun nousee vielä\ntoinen, elä huoli siitäkään ennenkuin nousee kolmas, niin ota se sitten\nkiinni ja pane minun suitseni sille päähän.\" Poika teki niinkuin tamma\noli sanonut ja ajoi lähteelle. Sieltä nousi kolme hevosta perätysten\nvedestä maalle, ja poika otti niistä viimeisen ja pisti suitset suuhun.\nPuhuu tamma taas siitä hänelle, sanoo: \"Nyt kun tästä lähdemme,\nPaholaisen korpit tahtovat meitä syödä; vaan ota ja mätä lihakappaleita\ntielle niin paljon kun kerkeät ja kulje joutuisasti, niin kyllä pääsemme\nkorppien kynsistä kuitenkin.\" Poika taas teki neuvon mukaan senkin, ja\nsillä tavoin toi kuninkaalle hevosen.\n\nEi vielä herennyt vanha renki kuninkaalle pojan päähän kantamasta. Nyt\nsanoi hän pojan kehuneen saattavansa tuoda kuninkaalle hänen vaimonsa\ntakaisin, joka jo monta aikaa oli ollut kateissa. Siitä pani kuningas\ntaas pojan saamaan sitä hänen vaimoansa ilmiin, koska oli kehunut\nvoimaansa; ellei saisi, niin kuolema perisi. Pojalle hätä käteen; menee\ntamman luokse talliin ja alkaa valittaa onnettomuuttansa, että:\n\"Kuninkaan vaimo nyt olisi kuulemma ilmiin saatava, vaan milläpä sen\nsaa, joka on jo aikoja ollut tietämättömissä.\" -- \"Kyllä se saadaan\",\nvastasi tamma, \"elä huoli surra, ota ja minulla aja sille samalle\nlähteelle, josta hevonenkin saatiin, ja heitä minut lähteeseen, niin\nsiitä muutun ihmiseksi, sillä minähän olenkin kuninkaan vaimo, jota nyt\netsitään, vaikka siellä Pahan luona täytyi ollakseni hevosena.\" No,\nmikäs pojalla hätänä, kun semmoiset tiedot sai! Ajoi kohta lähteelle ja\nviskasi tamman sinne, niin se muuttuikin heti ihmiseksi, tuli kauniiksi\nkuten alkuansa oli ja kulki pojan kanssa linnoille. Tuosta hyvä mieli\nkuninkaalle, kun sai kauniin vaimonsa takaisin, kiitteli poikaa kaiken\nlinnan väen kuullen ja antoi hyvät lahjat palkinnoksi. Vaan ei vielä\npoika rauhaa saanut. Vanha renki taaskin kieli kuninkaalle, että poika\non uhannut hävittää kuninkaan ja itse ruveta sijaan.\n\nTästähän nyt kuningas suuttui silmittömästi poikaan ja käski hänet\nhirttää paikalla. Ei muuta kun ruvettiin poikaa hinaamaan hirteen kuten\nkäsky oli, vaan poika pyysi kuninkaalta, että saisi vähän soittaa vielä\nkantelettansa ennen kuolemistansa, ja saatuansa luvan alkaa soittaa\nminkä ennätti. Mutta samalla kun kantele rupesi soimaan, silloin kaikki\nhirttäjätkin tanssimaan. Poika soitteli kaiken sen päivää ja uuvutti\njokaisen, etteivät kyenneet paikalta mihinkään, ja niin jäi hirttäminen\nhuomeneksi. Taas huomenna kokoontui rahvas paikalle poikaa muka\nhirttämään, mutta vielä poika pyysi, että suotaisiin hänen soittaa\nviulullansa ennenkuin hän maailmasta iäksi eroaa, ja vielä antoi\nkuningas luvan. No, poika taas alkoi vetää viulunsa käyrää, josta saapi\nkuningas ja kaikki rahvas samalla tanssimaan, ja sillä tavalla tanssitti\npoika heitä kaiken senkin päivää eikä tullut vielä hirtetyksi. Vielä\nkolmantena päivänä yritettiin poikaa puuhun ripustamaan, ja se taaskin\npyytää lupaa saada pillillänsä soittaa, vaan kuningas ei enää antaisi,\nsanoo vain pojalle: \"Sinä olet jo kaksi päivää minua tanssittanut, ja\njos vielä saat luvan, niin minä tanssin itseni kuoliaaksi; ei ensinkään,\nnyt ei enää ole aikaa soittamisia tuumata, käy vain pois nuora kaulaan!\"\nMutta poika vain pyytää nöyrimmästi, ja muutkin herrat sanovat\nkuninkaalle: \"Antakaamme poikaraukan vähän vielä soittaa, kun tuo niin\nnuorena kuolee kumminkin.\" Siitä suostui nyt kuningas kuin suostuikin\npojan pyyntöön, vaan sidotti itsensä suureen kuuseen kiinni peläten\nmuutoin täytyvänsä tanssia, jos hän irtonaisena oli. No, kuningas kun\nsai sidotuksi, alapas silloin poika puhua pilliinsä minkä ennätti, ja\ntuossa paikassa kiihtyivät taas kaikki tanssimaan. Yksin kuningaskin,\njoka oli puussa kiinni, nytkytteli siinä kahdakäteen ylös ja alas vain,\njotta vaatteet kuluivat rikki ja nahka läksi selästä. Jo tulee silloin\nitse ukko Paholainen pojalle avuksi ja kysyy: \"Mikä sinulla, poikaseni,\non hätänä, kun sinä nyt semmoista ilvettä pidät?\" -- \"Tässä tahdotaan\nminua hirttää\", virkkoi poika, \"ja tuossa on se hirsipuu, johon ne minut\nripustaisivat.\" -- \"Vai niin, vai tekisivät ne semmoisia!\" sanoi\nPaholainen ja kaappasi samalla hirsipuun, joka oli suuri hongan kanto,\njuurinensa maasta ja heitti sen ylös ilmaan, ettei sen kovemmin näkynyt.\nSiitä kysyi sitten pojalta: \"Kukas se on, joka tahtoo sinua hirttää?\"\nPoika neuvoi kuninkaan, joka oli kiinni kuusessa, ja samalla kaappasi\nvanha mies sen kuusen käteensä ja antoi sille semmoisen sinauksen, että\nse meni miehinensä päivinensä ylös näkymättömiin, minne lienee pilviin\nkadonnut; ja niin pääsi poika heidän käsistänsä, ja rahvas pani hänet\nkuninkaaksensa entisen haltijansa sijaan. -- Siihen se loppuu tarinakin.\n\n\nKULTAORI, KULTAVASTA, NUOTTA JA PILLI\n\nOli köyhän loismiehen poika talossa ennen kolme vuotta renkinä eikä\nsaanut palkkaa mitään, ruokansa edestä sai vain palvella. Oli siinä\ntalossa jousi sitten, niin poika pyysi sen kolmelta vuodelta\npalkaksensa, ja isäntä, josta kuitenkin kävi sääliksi poikaa, suostui\nantamaan, minkä hän pyysi. Poika läksi sitten pahoilla mielin astua\nnyrkyttelemään tietä myöten, niin näki astuessansa tien vieressä ison\nhongan, ja sen hongan kohdassa oli Hiiden vuori, näkyi tielle. Seisahtui\npoika tätä ihmeellistä paikkaa katsastamaan, niin hänen siinä\nseisoessansa lähtee Hiiden vuoresta Hiiden poika hyppäämään honkaan\npäin. Olipa hukka, siinä lähellä rutjotti lepän vesakossa, niin alapa\ntämä Hiiden poikaa ajamaan syödäksensä. Hiiden poika hädissänsä päätyi\nsitä honkaa kohti ja kapusi siihen; vaan hukka ei sillä päästänyt, mutta\nrutjahti siihen hongan juurelle häntä vahtimaan, ja kun näki pojan\ntiellä seisomassa, rupesi pyytämään häntä avuksensa, sanoi: \"Ammu,\nvelikulta poikaseni, tuo Hiiden poika tuolta hongan latvasta, en iälläni\nsyö eläviäsi.\" Hiiden poika taasen vastasi hongasta: \"Ammu vainen,\npoikaseni, tuo hukka puun juurelta, minä maksan sinulle enemmän palkkaa;\ntämä on emähukka, tekee paljon poikia ja syöpihän tämä itsekin; siitä\nsaat vielä rukkaset nahasta, kun ampunet.\" No, tämä ampui hukan\nhengettä, ja Hiiden poika pääsi hongasta maahan. Sanoi siitä\npelastajallensa: \"Tule nyt palkkaasi perimään meiltä\", ja vei pojan\nkerallansa vuoreen.\n\nSiellä annettiin nyt pojalle kultaori palkinnoksi, ja hän mieli lähteä\nsen kera pois, vaan Hiiden poika tuli sanomaan: \"Elähän vielä mene,\nvielä sinulle annetaan enemmänkin, katso vain jäljellesi.\" No, poika\nmeni vähän matkaa ja katsoi siitä jäljellensä, niin jo huudettiin\ntakaisin ja annettiin kultavasta hänelle. Taas tuli Hiiden poika siihen\nja sanoi: \"Elähän vieläkään lähde kohdastansa pois, katso vielä\njäljellesi, vielä sitä lisätään palkkaasi.\" Toinen teki niin, ja\nmuutamia askeleita mentyänsä katsoi taaskin jäljellensä, niin hänelle\nsiitä annettiin vielä uusi nuotta lisäksi. Nyt olisi poika mielestänsä\ntyytynyt antimiin, vaan Hiiden poika vielä sittenkin esti menemästä,\nsanoi: \"Elähän vieläkään lähde, minä lisuutan palkkaasi vanhemmillani,\nvielä sinulle nytkin jotakuta annetaan, katsohan jäljellesi.\" No, poika\nmennessänsä vielä kerran katsahti jäljellensä, niin häntä taaskin\nhuusivat hiidet takaisin ja antoivat hänelle vaskipillin neljänneksi.\nNiine kaluinensa läksi poika sitten vuoresta pois, mutta Hiiden poika\nmeni keralla ja neuvoi häntä kuninkaan kotiin, sanoi: \"Kuningas siellä\nsinulta kultaoria pyytää ostaaksensa, vaan elä myö, ei äijästä ei\nvähästä; anna on itselläsi, se on sinulle onnellisempi.\" Siitä palasi\nsitten Hiiden poika vuoreensa takaisin, vaan toinen matkasi kuninkaan\nkotiin niinkuin neuvo oli.\n\nKuningas kun yhdytti siellä sen kultaorin linnoillansa, alkoi pyytää\nsitä kohta, sanoi: \"Myö, poikarukka, minulle tuo hevosesi, ota\nrahatuhansia mitenkin lystännet!\" Toinen vastasi nöyryydessä: \"Teidän\nhevonen, teidän mies; en mielikaupassa, en äijään en vähään häntä möisi,\nkun ette väkeen ottane.\" -- \"No, rupea sitten minulle joutorengiksi\",\nsanoi kuningas, \"et työtä tarvitse mitään tehdä, kunhan hevosellasi\nannat minun kuninkaiden, keisarien kanssa kestilöissä vain käydä.\" Poika\nsilloin suostui siihen; rupesi kuninkaalle joutorengiksi ja oli jouten,\neli hyvästi niinkuin kuninkaan linnassa eletään. Toisetpa rengit kun\nnäkivät sen, miten poika huoletonna eleli, ja heidän täytyi työtä tehdä,\npitivät vihaa siitä pojalle ja valehtelivat kuninkaalle, sanoivat:\n\"Armollinen haltija! Tämä teidän nuori renkinne sanoo teidänkin\nhevosenne saavansa tulevan yön pimeällä kullalle välähtämään niinkuin\noma orinsa.\" No, kuningas uskoi puheen, astui pojan luokse ja sanoi:\n\"Sinä kun olet kehunut saavasi tulevan yön pimeällä muutkin hevoset\nkullalle välähtämään niinkuin omakin orisi, niin leikkaan kulkkusi\npoikki semmoisesta puheesta, jos et saane asiata toimeen.\" Tästä tuli\nnyt poika pahoillensa hyvin, kun kuuli kuninkaan niin kovasti puhuvan,\nja meni itkien orinsa luokse talliin. Hevonen silloin rupeaa haastamaan\nisännällensä, kysyy: \"Mitä sinä, poikarukka, itket ja olet pahoilla\nmielin?\" -- \"Sitä, kun toiset rengit valehtelivat kuninkaalle, sanoivat\nhänenkin hevosensa saavani niin kullalle välähtämään kuin sinäkin\nvälähtelet\", vastasi poika. Hevonen virkkaa hänelle: \"Elä itke,\nisäntäni! Mene kuninkaan luokse, pyydä häntä toisia renkejänsä metsästä\ntultua käskemään vettä kantamaan viisikymmentä korvoa talliin. Sitten\nsillä kun holvaat sillä kultavastallasi hevosia -- sitä vartenhan sen\nsait -- niin ne muuttuvat kullankarvallisiksi niinkuin minäkin olen.\"\nPoika teki niin, kannatti toisilla rengeillä viisikymmentä korvoa vettä\ntalliin, jotta siihen olivat uupua, ja holvasi kultavastallansa hevoset,\nseinät, laen ja mitä tallissa oli, niin ne kaikki tulivat kullalle\nvälähtämään, ja poika sai siistin tallistansa.\n\nToiset rengit eivät kuitenkaan heittäneet vihaansa, vaan pyysivät yhä\npäätä pojalta pois ja kielivät toisen kerran kuninkaalle, sanoivat:\n\"Tämä teidän nuori renkinne, armollinen haltija, sanoo tulevan yön\npimeällä saavansa kaikkein parhainta kalaa merestä.\" Kuningas uskoi\nasian, meni pojan luokse, sanoi kuulleensa, mitä hän oli kehunut, ja\nlupasi päältä panna, jos ei saisi, mitä oli sanonut. Pojalle hätä\nkäteen. Ei muuta, vaan meni hevosensa luokse itkien niinkuin viimeinkin.\nHevonen kysyi: \"Mitäs itket ja olet pahoilla mielin?\" -- \"Sitä itken ja\nolen pahoilla mielin: toiset rengit niin valehtelivat kuninkaalle,\nsanoivat minun sanoneeni kaikkein parasta kalaa tulevana yönä saavani\nmerestä; kuningas nyt tappaa minut, kun en saane vain.\" -- \"Elä itke\",\nsanoi ori, \"mene kuninkaan luo, kumarra kuningasta ja rukoile toisia\nrenkejä tulevankin yötä unettomin silmin valvottamaan ja nuottaa\nvedättämään, sitä vartenhan sinulle annettiin se uusi nuotta sieltä\nvuoresta; katso itse päältä vain ja anna toisten hinata.\" Poika kävikin\nkohta kuninkaan puheella ja sanoi hänelle niinkuin hevonen oli neuvonut,\njosta kuningas samalla laittoi toiset rengit nuottaa vetämään, ja heidän\ntäytyi valheuksensa tautta taas toinen yö valvoa. Vedettiin kaiken yötä\nnuottaa, ja poika katsoi vain laatua, miten toiset hiessä otsin työtänsä\ntekivät. Se kun oli uusi nuotta, jolla vetivät, niin saatiinkin siellä\nmeren kalaa, lohta, lahnaa reellinen täyteen, että oikein kuningas\nihmetteli, kun semmoisen kalajoukon nähdä sai; ja poika siitä sai hyvän\nsiistin kuninkaalta taas.\n\nToiset rengit kuitenkin pyysivät hengen edestä vain päätä pojalta pois.\nKuningas oli naimaton mies; hänellä oli morsian toisessa valtakunnassa,\nvaan ei saanut sitä sieltä, morsiamen vanhemmat olivat hänelle vihaiset,\nja isä oli ilmoittanut, ettei hän sinä ilmoisna ikänä vihamiehellensä\nanna tytärtänsä. Tämän seikan tiesivät hyvin palvelijatkin ja kielivät\nkolmannen kerran kuninkaalle: \"Tämä teidän nuori renkinne sanoo saavansa\nteidän morsiamennekin kotiin sieltä toisen kuninkaan valtakunnasta.\"\nKuningas siitä astuu pojan eteen, sanoo: \"Oletpa sinä sanonut minun\nmorsiameni saavasi kotiin, jota minä en itsekään saa; mene nyt se\nhakemaan; kun et saa, niin minä leikkaan kaulasi poikki.\" Poika itkemään\nnyt sitä ja menee pahoilla mielin hevosensa luokse talliin. \"Mitäs itket\nja olet pahoilla mielin?\" kysyy häneltä ori. \"Sitä itken ja olen\npahoilla mielin\", sanoi poika, \"kun toiset rengit valehtelivat\nkuninkaalle, sanoivat minun kuninkaan morsiamenkin saavani kotiin, jota\nei itsekään kuningas saa, metsän petoja kun on noita ilkeitä tien\nvierellä, jotka tulevat menijätä syömään.\" -- \"Elä itke, poikarukka\",\nlohdutteli häntä hevonen, \"kumarra kuningasta, että laittakoon toiset\nrenkinsä kolmekymmentä lehmää tappamaan. Ne lihat pane sitten minulle\nrekeen, kyllä minä ne jaksan vetää, ja lähdemme sitten kuninkaan\nmorsianta hakemaan: pedot kun tiellä tulevat, mätä niitä lihoja reestä,\nniin jäävät niitä syömään.\" Mitäs siitä? Poika kun ilmoitti kuninkaalle,\nmitä hän tarvitsi, niin se tapatti hänelle ne kolmekymmentä lehmää,\njoita hän pyysi, ja poika läksi kultaorillansa ajamaan ja viskasi niitä\nlihoja pedoille, kun tulivat tiellä syömään, niin ne jäivät niiltä\nkeskenänsä riitelemään, ja sillä tavoin päästiin morsiamen hoviin.\nKysytään siellä: \"Mitä asiata pojalla?\" -- \"Kuninkaan morsianta läksin\nkäymään\", vastasi tämä. \"No, et ennen saa morsianta, ennenkuin\nValkeanvuoren rinnasta käyt valkean ruunan\", sanoi kuningas, \"kun sen\nsaanet käsiisi, sitten saat kuninkaan morsiamen; me emme tiedä sitä\nvuorta, etsi itse.\"\n\nNo, hyvähän tätä oli äkkinäisen ruveta vuorta etsimään toisesta\nvaltakunnasta, kun eivät itsekään tienneet; poika itkien pahoilla mielin\nmeni hevosensa luokse eikä tiennyt, mikä tuumaksi. \"Mitä itket ja olet\npahoilla mielin?\" kysyi taas ori. \"Sitä\", sanoi poika, \"kun minun\nkäskettiin Valkeanvuoren rinnasta valkea ruuna tuoda, ennen ei sanottu\nkuninkaan morsianta annettavan; nyt minulle hyvä tulee, kun tyhjiltäni\nkotiin tullen, päähän se nyt leikattaneen.\" -- \"Elä itke\", virkkoi\nhevonen, \"viskaa kauhtanasi minun selkääni ja nouse itsekin istumaan,\nkyllä minä Valkeanvuoren tiedän; lähtekäämme yhtenä sinne, niin saamme\nsieltä sen valkean ruunan, jota pyydetään.\" Poika teki neuvon jälkeen\nkaikki, viskasi kauhtanansa hevoselle selkään ja nousi itse ajamaan.\nHevonen silloin läksi hyppäämään ja meni semmoista menoa edellensä,\nettei kaukaa viivytty, kun oltiin jo Valkeanvuorella. Sieltä saatiin nyt\ntoinen ruuna-ökötti jälkeen ja lähdettiin takaisin. Tullaan\nmorsiustaloon, niin siellä pitoja pidetään parhaallansa; siinä on\nkuninkaita, siinä kuninkaallista herttuaa ja suuria sotapäälliköitä\nruoalla. Astuu poika sisään, niin kysytään heti: \"Mitä asiata?\" --\n\"Kuninkaan morsianta läksin käymään.\" -- \"Äsken saanet, kun tuntenet sen\nmorsiamen tästä joukosta\", sanoi kuningas. No, eihän se sitä toisen\nvaltakunnan mies tuntenut. Meni siitä hevosensa luo ja sanoi\nsuruissansa: \"Ei anneta morsianta nytkään ennenkuin tunnen hänet muiden\nherrojen joukosta, vaan mistäpä minä outo sen tuntisin.\" -- \"Elä sure\neläkä ole pahoillasi\", vastasi ori, \"mene jällensä sinne; se on\nkuninkaan morsian, jolla on kärpänen nenän latvalla, -- ota se, kaapaise\nsyliisi!\"\n\nNo, poika teki niinkuin oli neuvottu ja sai siitä kuninkaan morsiamen\nviimeinkin ja läksi ajamaan oman kuninkaansa luokse hyvillänsä, kun nyt\ntämänkin asiansa toimeen sai. Vaan mitenkäs kävikään? Renkijoukko oli\nyhden miehen pannut tielle vahtimaan tiedustaaksensa, joko tuo poika\ntulee kuninkaan morsiamen keralla sieltä toisesta valtakunnasta. Se\nvahti kun keksi pojan morsian sylissä lähestyvän linnaa, hyppäsi siitä\nkuninkaan eteen heti ja sanoi: \"Jo tulee nuori renkinne, ja morsiamenne\non kanssa hänellä, akkanansa piti sitä ja ivasi, pilkkasi siinä teitä\nvain hänelle.\" Kuultuansa semmoiset puheet morsiamestansa ja pojasta\nkuningas suuttui vielä entistä pahemmaksi -- se nyt oli arvattava -- ja\nlupasi huomisaamuna panna pojan päältä pois. Poika ei tiennyt siitä\nmitään, tuli kotiin ja antoi kuninkaalle morsiamen; vaan kuningas oli\nvihainen hyvin, lukee hänelle tuomion ja sanoo huomisaamuna tapettavan.\nToinen, joka oli toivonut kiitokset saavansa toimellisuudestansa, kävi\ntästä pahoillensa hyvin ja meni itkien taaskin hevoseltansa tuumaa\nottamaan sanoen, että niin häntä nyt uhattiin. Hevonen siihen virkkoi:\n\"Elä, poikarukka, itke eläkä ole pahoilla mielin! Mene kuninkaan eteen,\nkumarra, rukoile häntä, että toisilla rengeillänsä tuohon teettäisi\nsomerikkoon sinulle tervahaudan, ja sano siihenkin ennen meneväsi,\nennenkuin päätä antavasi leikata, vaan elä siihenkään ennen mene\nennenkuin saat siihen pilliin, jonka sait Hiidenvuoresta, kolmasti\npuhaltaa.\" Menee tästä nyt poika kuninkaan luokse ja pyytää häntä\ntervahautaa kaivattamaan sanoen ennen tahtovansa siihen kuolla kuin että\nhäneltä pää leikattaisiin, se olisi kuitenkin hänestä helpompi kuolema.\nNo, mitäs; yhtähän se kuninkaasta oli, millä tavalla poika tapettiin,\nkunhan vain hänestä pääsi, ja rengit pantiin pimeällä metsästä tultuansa\nheti kohta haudan kaivantaan kuten poika oli pyytänyt; sen siitä saivat\nvalheestansa. He kuitenkin hyvillä mielin kaivoivat hautaa ja siihen\ntervaksia pilkkoivat, kun se poikaa varten tehtiin, että nyt he muka\nvihamiehestänsä pääsevät. Saikin hauta valmiiksi, ja kaikki kuulutettiin\nkaupungin rahvas, herrat, talonpojat katsomaan, miten pahantekijätä\npoltetaan. Siinä ympäri seistiin sitten kaikki rengit, kuninkaat ja\nmuut, ja poikaa ruvetaan viemään hautaan niinkuin tuomio oli. Tämä\nsilloin sieppasi sen hiisien antaman vaskipillin olallensa, ja kun\nruvetaan tervahautaan viskaamaan, sanoo samalla: \"Armollinen\nmajesteetti! Antakaa, vielä kolmasti puhallan tähän pilliini, sitten\nlähden.\" Se luvattiin, ja seisahduttiin pillin säveltä kuulemaan. Poika\nsilloin kun ensi kerran puhalsi, niin jo polvillensa kaikki rahvas\nlankesi; siitä kun puhalsi toisen kerran, he jo pitkällensä\nviskautuivat; vaan puhalsipa kolmannen kerran, niin silloin hyppäsi\nkuningas renkeinensä ja kaikkine rahvainensa siihen tervahautaan, johon\nkuolivat. Poika vain jäi itseksensä siihen, pääsi kuninkaaksi ja sai\nsenkin morsiamen itsellensä. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\n\n\nII OSA\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nTässä niinkun ensimmäisessäkin osassa painetut sadut ja tarinat ovat\nmaamme tienoilla kansan suusta kerätyt ja Suomalaisen omaan\nkertomus-tapaan puhutut. Ainoastansa tarinoiden ulkonainen asu ja\njär'estys lienee hiukan jossakussa toimittajan kautta muodostunut,\nvaikk'ei sentähden luonnostansa muuttunut; sillä kaikki kansansuisen\nkertomuksen omituisuudet on kaikella mokomin ko'etettu toimittaessa\ntarkkaan säilytellä.\n\nJos tarinat alkuudesta olisivat selvään ja ehyesti haastetut sekä sen\nmukaan sitte kerätessä tarkoin kirjoitetut, sopisi heidät semmoisinaan\nkentiesi painattaakin; vaan semmoinen ei ole asian jälki. Milloin ovat\ntarinat alkuansa vaellinaisina kerätyt ja virheellisesti sekä\nvi'allisesti kirjoitetut, eivätkä semmoisinaan ole päteviä, vaan\nsietävät tarpeellista korjuuta. -- Milloin taas on yhtä tarinaa\nuseammasta paikasta kirjoiteltu, vähäisen eri tavalla kustakin; ja missä\nkertomuksessa on tarinan alku, missä loppu, missä mikin puoli ehyempi ja\nsomempi; toisista paikoin ei ole kun vähäisen tarinan katkelmaa vaan\nsaatukaan. Näitä puutteellisia kertomuksia on toimittaessa täytynyt\nparsiella ja toisinansa, missä sen asia on vaatinut, useampaa toisintoa\nja tarinan loh'elmaa sovitella toiseensa, toisinansa taas jotakuta\nliikapaikkaa tarinasta hyl'ätä. Tämä tämmöinen sovittelu ja järestäminen\non ollut toimittajan pää-ko'e ja tarkoitus, missä lienee hän onnistunut,\nmissä ei. Jos sitä vastaan toisinnot enemmän ovat eronneet toisistansa,\nolemme ne toistensa rinnalla kertoneet, vaikka heissä kertomuksen\npää-juoni olisikin yksi; niin saapi siitä nähdä, miten samaa tarinaa eri\ntienoin aina eri tavalla puhutahan.\n\nMikäli tilaisuutta on ollut, olemme siinä sivussa muidenkin kansojen\nsatukokouksia tutkineet ja missä vaan yhdenlaatuisia kertomuksia on\nlöytynyt, ne aina vastaavaan suomalaiseen tarinaan verranneet. Nämä\nkunkin tarinan alkuun liitetyt vertaelmat näyttävät monenkin tarinan\nolevan lavealta maailmassa tunnetun ja useammallekin kansalle yhteisen;\nvaan elköön siitä syystä kukaan sentähden epäelkö tässä kerrottuiden\ntarinoiden todenperäistä suomalaisuutta. Ken erityisten kansojen\nsynnyttämiä tarinoita aikansa tarkkuudella tutkii ja keskenänsä\nvertaelee, on kyllä havaitseva heissä jotakuta yhteyttä ja\nheimolaisuutta, vaan eroittaa myös hyvästi kunkin kansan omituiset\nkertomukset muista vierahista. Niin tapaa hän esimerkiksi Suomalaisilla\nja Turjalaisilla useinkin taikka kohdastaan yhtäpitäviä eli joksensa\ntoisiinsa vivahtavia tarinoita, vaan keksii heissä myös tähdellisen\neroituksen; sillä peräksi pantu aine ja ajatus kyllä ovat alkuansa\nSuomalaisille sekä Turjalaisille yhteiset, mutta kumpikin kansa on ne\nomituisella tavallansa oivaltanut ja niistä miettimät ja rakentamat\ntarinansa kansallisen luonteensa ja taipumuksensa mukaan muodostanut.\nPuheeksi tulleilla kansoilla tosin on kansakäymistä ollut keskenänsä,\nvarsinkin muinoisempina aikoina, ja monikin tahtoisi kentiesi tämän\npäähän syyttää koko heidän tarinoitensa yhtäpitävyyttä; mutta mainittu\nheimolaisuus tarinoiden suhteen on useinkin yhtä suuri kun ei suurempi\nvielä etäisempien kansojen välillä. Kun muka joku Karjalan periltä eli\nVienanmeren ranteilta kerätty Suomalainen tarina tavataan pääjuonensa ja\nkoko sisällisen rakennuksensa suhteen yhdenlaisena esimerkiksi\nArapialaisilla ja Valakkialaisilla, niin eihän tätä enää käy keskenäisen\nkansakäymisen päähän väittäminen, totta asiaan muuta syytä lienee! --\nNäyttäisi piammastaan siltä, kun olisivat erityiset maailman kansat\nensimäisestä alkuperäisestä kodistansa säilyttäneet joitakuita yhteisiä\nmuistoja, joita sitte aikojen kuluessa kukin on mielessään vähäisen eri\ntavalla vaan kuvaellut. -- Niinpä käykööt nämäkin rakkaasta isäimme\nmaasta kerätyt tarinaiset tässä nyt julkisuuteen, näytiksi, mimmoisina\nSuomalaiset ensimäisen lapsuutensa muistelmia ovat säilyttäneet.\n\nElimäen Hämeenkylässä Lokakuussa 1853.\n\n_Eero Salmelainen_.\n\n\n\n\nTOVERUKSET\n\n\nLEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI\n\nOli muinoin ukko ja akka. He eivät lasta saa iässään, siitä paha on\nmielensä hyvin. No, otetaan leppäpölkky, leikataan metsästä ja pannaan\nkätkyehen, siinä kolme vuotta tuuditellaan, niin syntyy henki siihen,\nlapseksi muuttuu se leppäpölkky. Isä on kynnössä, äiti lehmiä\nlypsämässä, niin sillä aikaa tuli poika henkiin, nousi omin voiminsa\nkätkyestä ja oli jo lattialla kävelemässä vanhempien tullessa kotiin ja\npyysi leipää emoltansa heti. No, kului aikaa siitä muutaman, vuosi tuli,\ntoinen meni, niin kasvoi poikakin suureksi, ja tuli mies hänestä hyvä,\nettei voi virren veteä, saarnan sanoa, ylen oli vahva ja väkevä.\n\nKatosipa kuu, päivä, päivänkoite maailmasta; kolme vuotta ollaan, yötä\npimeätä pidetään, niin alkaapa ikäväksi käydä se semmoinen olo, ja\nruvetaan neuvottelemaan, millä saada ne jällensä maailmalle loistamaan.\nKuningas laatii piirut, kutsuu rujon, ramman, perisokean linnaansa, ja\nrahvasta kokoaa kaikensäätyistä paljon nähdäksensä, löytyisikö hänen\nvaltakunnassansa niitä miehiä, jotka kuun, päivän, päivänkoitteen\nhankkisivat järillensä. Hänellä on juomiset väkevät ylen;\nkun löytyisi kolmen-pullon-juoja, se saisi koitteen; kun\nlöytyisi kuuden-pullon-juoja, se saisi kuutaman; kun löytyisi\nyhdeksän-pullon-juoja, se saisi päivösen; moinen oli tietäjiltä ennustus\n-- pääsisi aurinko kaikelle maailmalle paistamaan. No, aletaan rahvaan\nseasta niitä semmoisia miehiä nyt etsiä. Etsittiin, etsittiin, niin\nlöytyi kolmen-pullon-juoja; etsittiin, etsittiin, niin löytyi\nkuuden-pullon-juoja; ei muuta kuin kolmas oli vielä löydettävä, joka\nyhdeksän pulloa joisi. Etsitään nyt, etsitään sitäkin; vaan ei löydy\nyhdeksän-pullon-juojaa, jos kuin etsittäisiin. Sanoopas siitä jo\nkuningas: \"No, ei nyt muuta ole maailmassa kuin Leppäpölkky, joka\nyhdeksän pulloa sietäisi; käykää se tänne!\" No, Leppäpölkky käytiinkin\nsiihen kuten käsky oli, ja se kohta juoda karahutti yhdeksän pulloa\nperätysten eikä ollut tuosta millänsä vielä.\n\nKuningas antaa siitä nyt niille miehille hevosen joka ainoalle ja\nmatkarahaa kullekin: kolme sataa kolmen-pullon-juojalle, kuusi sataa\nkuuden-pullon-juojalle ja yhdeksän sataa yhdeksän-pullon-juojalle, sille\nLeppäpölkylle. Vielä antoi heille sitten niitä väkeviä juomisiaan\nevääksi ja työnsi matkaamaan kaikki kolme, jotta hankkisivat kuun,\npäivän, päivänkoitteen maailmalle jällensä. Miehillä oli sitten hurtta\nhyvä kullakin, niin ottivat ne kerallansa ja saivat matkaamaan yhdessä.\nAjoivat, ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä, yötä pimeätä kulkivat, niin\nalkoi vahostua jo päivän koite vähäsen. He sitä koitetta kohdin ajamaan\nnyt; ajoivat, ajoivat kotvasen, niin alkoipa kuutama paistaa siitä. No,\nkun ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä taas kuutamaa vasten, niin jo\nnousee päivönen kaikille heille sinne. Eihän muuta; saadaan päivää\nvasten ajamaan nyt; ajetaan, ajetaan, minkä ajettaneenkin suoraan yhä,\nniin tullaanpa pakanaan linnaan. Sinne päästyänsä menevät he Leskiakkaan\nheti, sanovat: \"Ka, täällä, Leskiakkaseni, päivä on teillä.\" -- \"Ohoh,\npoikaseni!\" vastaa Leskiakka, \"ei ole päiväkultaa kaikin ajoin\ntäälläkään! Pahasydäminen kun on kironnut päivää, kun on paistanut, niin\nyhdeksipäinen käärme on saanut päivösen; se kun mereen menee, niin\npäivän vie myötänsä; kun tulee maalle, meillä on päivä, vaan kun on\nmeressä, meillä on pimeä. Pahasydäminen samatse on kironnut kuutamaa,\nvaras näet kun ei kuun valolta ole varastaa saanut, niin kuusipäinen\nkäärme on sillä saanut kuutaman; se kun maalle nousee, meillä on yö\nvaloisa, vaan kun mereen menee, ihan on pimeä. Pahasydäminen taaskin on\nkironnut päivänkoitetta, se kun aivoin valkeni, ettei hän maata saanut,\nniin kolmipäinen käärme sillä on saanut päivänkoitteen valtaansa; se kun\nmaalla on, meillä on päivä, valkea, vaan kun on meressä, päivä ei meille\nkoitakaan.\"\n\nSaatuansa tiedot tämmöiset läksivät miehet Leskiakasta ja saivat linnan\npihoja kävelemään nähdäksensä, mitä tuosta verestyisi. Kulkiessaan\nsiellä näkivät he outoja heti: puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa.\nKummeksien tätä menee kolmen-pullon-juoja Leskiakkaan taas, kysyy:\n\"Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?\" Sanoi\nLeskiakka: \"Sitä, poikaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa:\nkolmipäinen käärme kun merestä nousee, kuninkaan pitää viedä vanhin\ntyttärensä sen syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa, puolen\nväkeä, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tapetuksi,\nsiitä päivän koite tulisi, pääsisi kaikelle maailmalle loistamaan.\" Mies\nkuultuansa tämän päätti vuottaa käärmeen tuloa ja alkoi tiedustella\nlinnassa, mitä neuvoa kuningas pitäisi, nähdäksensä, voisiko hän apuna\nolla, vai miten tässä kävisi.\n\nSiellä ommellaan nyt nahkapussiin kuninkaan vanhin tytär käärmeelle\nannettavaksi, ja suuri kun on kivi meren rannassa, josta käärme aina\nsiltaa myöten maalle nousee, niin siihen viedään tyttörukka kiven luokse\nrannalle. Rupesipa ilta tulemaan siitä, niin otti kolmen-pullon-juoja\npullonsa ja pani kolme pullollista niitä kuninkaansa antamia juomisia\nsuuhunsa, josta pisti jo suitset suuhun hevosellensa ja läksi ajamaan\nrantaan sanoen toisille tovereilleen lähtiessänsä: \"Jos tulee kenkä\nluoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni!\" Tultuansa meren rantaan\ntytön luokse laskeutui sitten hevosensa selästä ja sivalsi miekallaan\nnahkapussin halki sanoen tytölle: \"Nousepa, etsi päätäni!\" Tyttö\nsäikähti sitä, arveli: \"Jo tämä tuli nyt minun syöjäni!\" vaan eihän\ntohtinut virkkaa mitään, vaan istuihe mättäälle pojan päätä etsimään.\nTämä laski päänsä tyttären syliin ja käänsihe silmin rantaan päin, jotta\nnäkisi, konsa käärme merestä nousee. Eipäs aikaakaan, niin jo meri\nlekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne arvasi poika\nsyyn ja kavahti seisaalle sanoen tytölle: \"Mene, tyttökulta, peittäydy\nkiven taakse, käärme tulee.\" Tämä meni niinkuin käskettiin, ja tuskin\nsaikaan kiven taakse pistäyneeksi, kun kohoaa kolmipäinen käärme merestä\nnousten siltaa myöten rannalle; vaan olipa kolmen-pullon-juoja päässyt\nhevosensa selkään sotiaksensa käärmeen kera. Hevonen kyllä säikähti\nkäärmeen tuloa ja korskahteli, korskahteli peloissansa, vaan ratsastaja\nhallitsi hänet kannuksillaan sanoen: \"Mitä korskut, konnan ruoka,\nhirnakoit, Häjyn hevonen!\" ja ajoi käärmeelle vastaan. \"Huh-huu!\" sanoi\nkäärme nähdessään miehen, \"johan täällä ihmisen veri haisee; jopa tääll'\non miehen luita syödäkseni: puhallapa puhtaasta hengestäsi vaskinen\ntoratanner torataksemme!\" -- \"Puhalla sinä pakanasta hengestäsi\nrautainen toratanner!\" vastasi mies ajaen käärmettä lähemmäksi. No,\nkäärme puhaltaakin pakanasta hengestään rautaisen toratantereen heti,\njossa nousee heillä tora. Torataan, torataan, niin jo kaksi päätä saapi\nmies käärmeeltä poikki, vaan ei voi kolmatta saada millään. Ottaapa\nsilloin kengän jalastansa ja heittää sen toveriensa luokse linnaan, niin\nhe työntävät hurtat sieltä avuksi niinkuin puhe oli; ja koirat kun\nrantaan pääsivät, ne revittelivät koko käärmeen palasiksi, ja mies sai\nviimeisenkin pään siltä poikki. Siitä meni hän sitten linnaan toveriensa\nluokse ja rupesi maata, ja kun sai se yö kuluneeksi, niin pääsi\npäivänkoite kaikelle maailmalle loistamaan, ja rahvas kaikki rukoilee\niloissansa: \"Auta Jumala sitä miestä, kuka päivänkoitteen sai\nvalkenemaan!\" Mutta kuningas heräsi myöhään vasta aamusella eikä\ntietänyt asiasta mitään, vaan sanoi orjillensa: \"Menkää meren rantaan ja\npuistakaa tyttäreni luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen toisiakin\nviedä; käykää pussi kotiin!\" Menivät orjat siitä täyttämään kuninkaansa\nkäskyä, vaan kun rantaan tulivat, siellä tyttö vielä on elossa, kaunis\nja terve kuin ennenkin. No, orjat vievät tyttären heti linnaan, jossa\nkuningas ihastuu ilmoiksi, kun tyttärensä elävänä kotiin tuotiin, jota\nluuli jo kuolleeksi. Ensinnä ei tiedä, kuhun saada iloissansa, niin on\nhyvä mielensä, vaan kun tointuu siitä järillensä, niin kutsuu orjat\nluoksensa ja käskee heidän selvittää hänelle kaikki. \"Ka, emme,\nkuninkaisemme, muuta tiedä kuin minkä rannassa näimme\", sanoivat orjat,\n\"siinä oli tyttäresi terveenä kiven kupeella, mutta toisella puolen\nkiveä oli käärme kuoliaaksi revitelty illalla. Sen kun oli kolme päätä\nsiinä vieretysten, ne niin raskaita olivat, ettei voinut kolme miestä\nliikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohotella.\"\n\nMiehet päästyänsä makaamasta olla olettelivat kaiken päivää linnassa,\nkunne ilta tuli, niin jo taaskin puoli linnaa itkee, toinen puoli\nnauraa. Oudostuen sitä menee Leskiakkaan vuorostaan nyt\nkuuden-pullon-juoja, kysyy: \"Mitä Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee,\ntoinen puoli nauraa?\" -- \"Oi, poikaseni\", sanoi Leskiakka, \"sitä puoli\nlinnaa itkee, toinen puoli nauraa, kun pitää kuninkaan viedä\nkeskimmäinen tyttärensä käärmeelle syödä; kun ei vietäne, syö käärme\npuolen linnaa, puolen rahvasta, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi\nnyt käärmeen tappaa kuka, siitä se kuutama tulisi.\"\n\nKuultuansa tämän lähtee mies sukkelaan siitä vuottaaksensa, mitä tuosta\nnyt kuninkaan kodissa tapahtuisi. No, eipäs aikaakaan, niin ommellaan\nkuninkaan keskimmäinen tytär nahkapussiin taas niinkuin eilen sisarensa\nja viedään meren rantaan käärmeen otettavaksi. Kuuden-pullon-juoja\nsilloin otti pullonsa ja ryyppäsi kuusi pullollista niitä kuninkaan\nantamia eväsjuomisia, josta hyppäsi jo hevoselleen selkään käskien\ntoveriensa työntää hurtat hänelle avuksi jos hätä tulisi, ja ajaa\nkaretteli tyttären luokse rantaan. Siellä hakkasi nahkapussin miekallaan\ntaas niinkuin toverinsa eilen ja sanoi tytölle: \"Nouse, etsi päätäni!\"\nTämä säikähti häntä, arveli: \"Nyt tämä tuli minun syöjäni!\" vaan ei\nvirkkanut mitään, istuihan mättäälle ja rupesi etsimään pojalta päätä.\nEtsi, etsi päätä häneltä siinä, niin meri yht'äkkiä lekahti, kerran\nensin, siitä toisen, siitä kolmannen. Tuosta heräsi poika, joka oli jo\nnukkua tyttären polville, kavahti seisaalle samassa sanoen itseksensä:\n\"Jokos tulet, kuutaman-syöjä!\" ja käski tyttären peittäytyä kiven\ntaakse. Siitä kun tyttö kiven suojaan sai peittäyneeksi, ja meri vielä\nneljännen kerran lekahti, siitä viidennen, siitä kuudennen, niin jo\nnousee kuusipäinen käärme merestä, siltaa myöten kohoaa maalle. Istuen\nhevosensa selässä kuuden-pullon-juoja siinä vuottelee häntä. Peloissaan\nniin outoa elävätä hevonen korskahtelee, korskahtelee yhä, vaan mies\nhallitsee hänet kuitenkin sanoen: \"Mitä korskut, konnan ruoka,\nhirnakoit, Häjyn hevonen!\" ja ajaa käärmeelle vastaan. \"Huh-huu!\" sanoo\nkäärme, \"jopa tääll' on miehen luita syödäkseni.\" -- \"On\", sanoi mies,\n\"vaan et hyvällä syö.\" Käärme sanoo siitä: \"No, puhalla puhtaasta\nhengestäsi tinainen toratanner torata!\" -- \"Puhalla sinä\npakanasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!\" vastasi\nkuuden-pullon-juoja. Käärme puhalsi, ja siinä syntyi vaskisella\ntoratantereella heillä nyt tora. Torataan, torataan, niin sai kolme\npäätä mies käärmeeltä poikki; torataan, torataan, niin sai neljännen;\ntorataan, torataan, niin sai viidennen; vaan ei voi kuudetta saada\nmillään. Potkaisipa silloin kengän jalastansa, että meni toverien luokse\nlinnaan, niin he hurtat työnsivät hänelle avuksi; ne koirat revittelivät\nsitten käärmettä, kunne sai kuuden-pullon-juoja kuudennenkin pään siltä\npoikki. Sen tehtyänsä meni sitten maata toveriensa luokse; ja kuutama\nkohta pääsi kaikelle maailmalle loistamaan, josta kaikki rahvas taaskin\nrukoilee: \"Auta Jumala sitä miestä, joka kuutaman sai paistamaan!\"\n\nNouseepa pakana kuningas aamulla makaaamasta, niin sanoo orjillensa kuin\nviimeinkin: \"Menkää, orjat, puistakaa luuraiskat pussista, vielä se on\ntarpeen viimeiselle tyttärelleni.\" Orjat menevät hakemaan pussia ja\ntulevat meren rantaan, niin täällä on tytär eleillä vielä, terve ja\nkaunis niinkuin ainakin. Eihän muuta; vievät tyttären kerallansa\nlinnaan, jossa kuningas taaskin ihastelekse sitä, ettei tiedä kuin olla,\nmiten eleä, niin on hyvä mielensä. Hänen käskystään kertovat orjat\nsitten asian, sanovat: \"Käärme on kuoliaana rannalla, sen kun on päätä\nsillalla kuusi, ne niin jykeitä ovat, ettei voi kuusi miestä liikuttaa\nyhtä päätä; vaan raatoa ei koko voi kankiloilla kohotella.\"\n\nKuluupas päivä iltaan saati, niin linnassa taaskin toinen puoli rahvasta\nitkee, toinen puoli nauraa. Keksittyään tämän menee Leppäpölkky\nvuorostaan Leskiakkaan, kysyy: \"Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa\nitkee, toinen puoli nauraa?\" -- \"Sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli\nnauraa\", vastasi Leskiakka, \"kuninkaan kun pitää nuorin tyttärensä viedä\nyhdeksipäiselle käärmeelle syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen\nlinnaa tulevana yönä, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä; sen kun\nsaisi nyt sen käärmeen tapetuksi, siitä päivä pääsisi kaikelle\nmaailmalle paistamaan.\"\n\nLeppäpölkky pani sanat ne mieleensä ja sai linnan pihoja kävelemään\njoutessansa katsellen tarkasti kaikkea. Tuossa näkeekin outoja heti.\nKuninkaan nuorin tytär ommeltiin nahkapussiin niinkuin ennen toisetkin\nsisarensa, ja kuninkaalliset passarit kantoivat hänet siinä pussissa\nrantaan. Keksittyään tämän sieppasi Leppäpölkky pullonsa, ja\nryypättyänsä yhdeksän pullollista niitä kuninkaansa antamia eväsjuomia\nhyppäsi hän hevoselleen selkään ja ajoi siitä nyt rantaan päin sanoen\nlähtiessään tovereillensa: \"Kun tullee minulle hätä ja näette kengän\ntulevan luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni.\" Tultuansa rantaan ja\nlöydettyään nahkapussin kiven luota sivalsi hän sen miekallaan halki ja\nsanoi tytölle: \"Nousepa, päätäni etsi!\" No, tyttö ei muuta taitanut,\nvaan istuihe pojan päätä etsimään, vaikka kyllä oli peloissansa. Etsii,\netsii vähän aikaa päätä nyt siinä, niin jo lähtee meri lensuamaan siitä,\nlekahti kerran, siitä toisen, siitä kolmannen aina yhdeksänteen kertaan\nasti. Poika arvasi tuosta käärmeen nyt tulevan, peitti tyttären kiven\ntaakse ja nousi itse hevosensa selkään kiireesti. Hepo korskui, korskui\nkäärmettä eikä olisi lähtenytkään edellensä, vaan Leppäpölkky kannusti\nhäntä kovasti sanoen: \"Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Hiiden\nhevonen!\" ja ajoi käärmettä vastaan. \"Huh-huu!\" sanoi käärme, \"jopa\ntääll' on Leppäpölkky syödäkseni.\" -- \"Tääll' on\", sanoi Leppäpölkky,\n\"vaan et kovana syö!\" -- \"No, puhalla puhtaasta hengestäsi kultainen\ntoratanner torataksemme!\" sanoi käärme. \"Puhalla sinä pakanasta\nhengestäsi hopeainen toratanner torata!\" vastasi Leppäpölkky\npelkäämättä. No, käärme puhalsikin hopeaisen toratantereen pakanasta\nhengestänsä, ja siinä nousee heillä nyt tora. Torattiin, torattiin vähän\naikaa, niin jo leikkasi Leppäpölkky käärmeeltä pään, siitä toisen, siitä\nkolmannen, kunne sai kuusi päätä häneltä poikki; vaan ei voi saada\nkolmea viimeistä, käärme niillä vielä keikkuu yhä. Puhuu siitä\nLeppäpölkky kauniisti hänelle: \"Katso, päivönen nousee tuolta; niin on\nruskea, käärmekulta, sinunkin kaulasi kuin on Jumalan luoma\npäivännousu.\" Käärme silloin katsahti syrjään vähäsen, ja Leppäpölkky\nsillä aikaa silpoi pään taas häneltä poikki; kahdelle päälle vaan jäi\nkäärme enää, vaan ei voi Leppäpölkky niitä saada millään. Siitä rupeaa\nhän puhuttelemaan käärmettä taaskin, sanoo: \"Katsopa, käärme, kotisi\npalaa!\" Käärme kuitenkin oli varoillansa, kun muisti, miten viimein\nkatsoessa oli käynyt, eikä katsonut vielä sillä, vaan Leppäpölkky ei\nsillä päästänyt, vaan sanoi vähän ajan päästä taaskin: \"Katso, käärme,\nakkasi herjataan!\" Tätä ei sietänyt käärme, vaan katsahti jo taakseen,\nja Leppäpölkky taas pään silpoi häneltä. Yhdellä päällä on käärme siitä\nnyt vain; vaan ei voi Leppäpölkky sitä saada, käärme sillä keikkuu\nkumminkin. Potkaisipa kengän silloin jalastansa pyytääkseen tovereiltaan\napua. Ne kun näkivät kengän tulevan luoksensa, työnsivät hurtat hänelle\navuksi niinkuin puhe oli, ja niiden avulla sai Leppäpölkky\nyhdeksännenkin pään käärmeeltä poikki, ja hurtat revittelivät lopunkin.\nSiitä työstä päästyänsä meni Leppäpölkky hurttien kera toisien\ntoveriensa luokse ja rupesi maata, mutta kuninkaan tytär jäi kiven\nluokse istumaan rannalle. Siitä kun yö kului, ja aamu tuli, niin\npäivönen pääsi kaikelle maailmalle paistamaan, ja kaikki rahvas sanoo\nrukoillen: \"Auta Jumalainen sitä miestä maalla, mierolla, kuka päivösen\nsai järillensä!\"\n\nKuningas ei linnassaan tiedä mitään, luulee tyttärensä kuolleeksi ja\nsanoo orjillensa: \"Käykää luuraiskat puistamassa pussista, korjatkaa\ntähteet, mitä on, ja tuokaa minulle!\" Nämä kuulivat käskyn, vaan\nlöysivätpä meren rantaan tullessansa kuninkaan tyttären vielä terveenä\nja toivat hänet sieltä linnaan, jossa ilo nousi nyt suuri, kun nuorinkin\ntytär käärmeestä pelastettiin. Kuningas käskee orjien kertoa asian\nkohdallensa, ja ne siitä haastavat, minkä olivat rannassa nähneet,\nsanoen: \"Käärme oli kuoliaaksi revitelty rannalla; sen kun oli päätä\nsillalla yhdeksän, ne niin jykeitä olivat, ettei voinut yhdeksän miestä\nliikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohottaa.\"\n\nNo, kuningas laati linnassaan piirut, joihin kerää rahvasta paljon, ja\nastuu itse joukon keskelle, sanoo: \"Ken lienee käärmeet tappanut, ken\nminun tyttäreni pelastanut, se kootkoon tukkuun niiden käärmeiden päät\nja tulkoon minulta palkkaansa saamaan.\"\n\nKuultuansa tämän menevät ne kolme miestä meren rantaan. Kuka tappoi\nkolmipäisen käärmeen, se luo tukkuun kolme päätä; kuka tappoi\nkuusipäisen käärmeen, se luo tukkuun kuusi päätä; vaan kuka\nyhdeksipäisen käärmeen tuhosi, se taas yhdeksän päätä luo tukkuun, se\nLeppäpölkky, ja viepi kuninkaalle näkeeksi. Kuningas sanoo siitä: \"No,\nkun minun tyttäreni sellaisesta pälkähästä päästitte, niin kunka\ntyttären kukin päästi, se hänelle naiseksi; ja puolen linnaa annan\nvävylleni, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä, ja itsensä panen hänet\nrinnallani elämään.\" Miehet kumarsivat kuningasta, sanoivat: \"Eikä pidä\ntyttäriäsi eikä kivilöitäsi, kotiloitasi; kun antanet, anna eloa\nvähäsen, millä kotia pääsemme, muuta ei mitään.\" No, kuningas tuottaa\nnyt eloa siihen jos minkä määrin ottaisi, vaan miehet vähäsen vain\nottavat, minkä ottanevat kaksi-kolmekymmentä mieheen vain, ja lähtevät\nkuninkaan linnasta pyrkimään omalle maallensa.\n\nAjavat, ajavat, minkä ajavat, niin onpa tien varrella, josta matkataan,\npöksäraitat matalalla pahanpäiväiset, joista kuuluu heille pakina kuin\nkiivaasti väiteltäessä konsana. Sanoo silloin Leppäpölkky toisille:\n\"Seisokaa toverit, minä lähden kuulustelemaan, mitä pöksässä pakistaan;\ntässä asuu Syöjätär, maammo niiden käärmeiden, kutka tapoimme.\" -- \"Ka,\nmene!\" sanoivat toiset seisottuen tielle; ja Leppäpölkky laskeusi\nhevosensa selästä muuttuen sukkelaan tuoksi portimoksi ja pistihe siitä\npinoon, mikä oli seinivieressä siinä, pakisevia kuulemaan. Hänen siinä\nkuunnellessaan sanoo Syöjätär tuvassa toisille: \"Nyt minun poikani\nmatkaavat ne tappajat tuossa, toivovat kotiin pääsevänsä, vaan syön minä\nheidät kuitenkin, minä heidät syön.\" -- \"Milläpä sinä syöt?\" kysyivät\ntoiset. \"Sillä minä syön\", sanoi Syöjätär, \"jotta laadin ensiksikin\nsellaisen nälän, etteivät pääse mihinkään, ja siitä laadin pöydät sitten\nkahden puolen tiestä, jotta kun nälissään laskeutuvat syömään, niin minä\nheidät tavoitan. Vielähän voisivat siitäkin päästä, jos arvattaisiin\nniitä pöytiä kolmitse miekalla ristiin lyödä; siitä katoaisivat koko ne\npöydät ja nälkä samalla miehistä; vaan kun siitäkin vielä pääsevät, niin\nen heitä heitä sillä. Laadin janon heille semmoisen, jotta siihen ovat\ntipahtamassa, ja laitan lammin tien viereen valmiiksi, siihen lipit,\ntuohiset varalle, jotta kun janoissansa rupeavat lammista juomaan, minä\ntapan heidät siinä. No, siinä olisi sama keino heillä vielä; kun\nosattaisiin kolmitse sitä lampia miekalla ristiin lyödä, niin katoaisi\nkoko se laitokseni ja janokin läksisi miehistä; vaan jos siitäkin\npääsevät, minä vieläkin neuvot tiedän. Laadin, näette sen, unen heille\nsellaisen, että ovat maahan putoamassa, ja siitä sijat panen kahden\npuolen tiestä, jotta kun maata paneutuvat siihen, niin minä heidät syön.\nJoshan sitäkin ennätettäneen nyt laitostani miekalla kolmitse ristiin\nlyödä, niin sitten päästäisiin koko pälkähästä, vaan mistäpä he sen\ntietänevät; ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi\nristiksi!\"\n\nLeppäpölkky, kuka oli Syöjättären puheen kuunnellut portimona pinossa,\nmuuttui siitä nyt mieheksi jällensä ja tuli pahoilla mielin toveriensa\nluokse. Nämä alkavat kysellä häneltä, mitä Syöjättären pöksässä\npakistiin, vaan Leppäpölkky ei raahtinut sanoa, kun tiesi siniseksi\nristiksi muuttuvansa, vaan täytyi valehdella vähäsen, sanoa: \"Ei mitään\npakistu, ilman akat mitä tyhjää haastella lavertanevat keskenänsä.\" No,\nlähdettiin matkalle siitä, tehtiin taivalta vähäsen, niin jopa tuleekin\nheille nälkä sen käärmeen akan panema semmoinen, etteivät pääse\nliikahtamaan paikalta, niin käyvät huonoksi; vaan silloin ilmestyvät\npöydätkin kahden puolen tiestä, joilla on ruokaverot valmiina hyvät.\nEnnätti kuitenkin Leppäpölkky hypätä hevosensa selästä ja miekallaan\nlyödä pöytiä kolmitse ristiin, niin pöydät samassa katosivat; mutta\ntoiset miehet olivat vihaiset hänelle siitä, iskivät, puskivat sanoen:\n\"Et antanut syödä, vaikka ruoat oli hyvät semmoiset; ka, miksi et\nantanut?\" No, eihän se Leppäpölkky raahtinut syytä heille sanoa, kun\nolisi siniseksi ristiksi siitä muuttunut, vaan koki kierrätellä heidän\nkysymyksistänsä, vastasi: \"Ka, mitäpä mieron ruoista, eihän meillä\nsemmoista nälkää ole, syömme kotona, kun matkamme päässä olemme.\" --\n\"No, ei tuosta tiedä nyt nälästä taas mitään\", sanoivat toisetkin, ja\nsaatiin ajamaan edelle.\n\nAjoivat, ajoivat aikansa, vaan eivätpäs etäälle päässeet, kun tuli jano\nheille semmoinen, että siihen olivat tipahtamassa; ja siihen laati nyt\nSyöjätär, käärmeen akka, vesilammin tieviereen heille, jossa oli lipit,\ntuohiset varoilla kaikki, sen juoda, ken halusi. Toiset kaksi miestä\nkiirehtivät rantaan heti nähtyänsä tämän, vaan Leppäpölkky ennätti\nedelle heistä ja sai lampia miekallaan kolmitse ristiin lyöneeksi, niin\nhävisi samalla koko se lampi lippineen päivineen siitä, ja janokin läksi\nmiehistä. Toiset olivat siitä taas vihaiset hänelle, iskivät, puskivat\nsanoen: \"Et antanut juoda, vaikka niin oli kaunis lampi tässä; ka,\nmiksipä et antanut?\" -- \"Mitäpä mieron lampiloista!\" sanoi Leppäpölkky\neikä ollut asiasta millänsä, \"omaan maahan kun pääsemme, onhan vettä\nsielläkin ja parempata.\" Ei hennonut näet syytä sanoa, miksi hän lammin\nhävitti, kun muisteli Syöjättären ennustuksen: \"Ken minun sanani\nkerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!\"\n\nMatkattiin edelle yhä, kuljettiin mikä kuljettiinkin, niin alkaapa\nväsyttää miehiä, ja viimeiseltä tulee uni heille sellainen, etteivät\npysy hevostensa selässä. Siinä kun ollaan nyt maahan nääntymässä ihan,\ntulee äkkiä ilmiin sijat kahden puolen tiestä, joissa on höyhensisukset,\npielukset hyvät, ettei paremmista apua. Keksittyään ne hyppää\nLeppäpölkky hevosensa selästä ja lyödä sivaltaa yhtä sijaa miekallaan\nkolmitse ristiin, niin se tuossa paikassa katosi; mutta toiset toverit\nolivat sill'aikaa päässeet hevostensa selästä hekin ja viskausivat\nsijoillensa, jossa Syöjätär tuli ja tavoitti heidät. Leppäpölkyssä ei\nsilloin muuta varaa ollut, hän läksi pakoon siitä eikä ennättänyt\nhevostaankaan saada, sekin jäi käärmeen akalle siihen. No, Syöjätär söi\nne kaksi toverusta samalla; siihen kuolivat miesrukat surkealla\nsurmalla, ja siihen jäivät heiltä hevoset, siihen kaikki, mitä oli\nmuassa ollut! Syöjätär vie hevoset kotiinsa sinne, jossa laatii ne\nromuloihin, kulkusiin jokaisen, ja panee tanhuaan rautaisilla vitjoilla\nkiinni.\n\nLeppäpölkky metsää kävelee nyt pahoilla mielin yksiksensä eikä tiedä,\nmikä neuvoksi, vaan itkee, itkee poloinen suruissansa, kun ei\nhevostakaan ole, millä kotiin pääsisi. Tuleepa väsymys kävellessä\nviimeinkin, ja istuutuu siitä kannon juureen lepäämään. Siinä istuessaan\nlöytää hän silmän kannon päästä, tuon irtonaisen silmän semmoisen, ja\nkun katselee siinä, kummastelee sitä, niin kuuluu hänelle pakina\nmetsästä. Ka, on yhdeksän tytärtä sokeata siellä; niitä ovat vanhempansa\nkironneet kerran, niin Syöjätär, käärmeen akka, sillä on valtaansa\nsaanut ne tyttäret. Heiltä on poloisilta kiskonut silmät päästä se paha\nvaimo, ja yhden vain on antanut silmän, kaikille yhteisen, millä\nmetsässä käydä; niin Leppäpölkky senkin nyt löysi, kun se kannon päähän\nheitettiin. Tyttäret hädissään sitä alkavat rukoilla silmäänsä takaisin,\nsanovat: \"Ken lienetkin, sinä silmämme viejä, anna se meille takaisin;\nkun ollet taatoksi kelpaava, me taatoksi otamme; kun veikoksi kelpaava,\nveikoksi otamme; kun sisareksi, niin sisareksi myös otamme.\"\n\nLeppäpölkky silloin heitäkse heille ja antaa silmän, sanoo: \"Siin' on\nsilmänne, minä häntä en tarvitse; teille ollee tarpeen hyvinkin!\"\nSamalla sanoo myös seikkansa, kertoo, miten Syöjätär toverit tappoi ja\nhäneltä hevosen vei, ettei neuvoa ollut kotiin päästä. No, tyttäret kun\nsilmänsä saivat, neuvoivat siitä hyvästä nyt häntä, sanoivat:\n\"Syöjättären tanhuassa on sinun sekä toveriesikin hevoset; se on ne\nromuloihin, kulkusiin asettanut, ja meitä aina käyttää niitä välistä\nkatsomassa; vaan jos salaa käynet tanhuassa ja miekallasi ne vitjat\npoikki lyöt, joissa on heposi kiinni, niin me emme siitä ole\ntietävinämme mitään; sillä sinä hevosesi saat.\" Sanottuaan tämän\nläksivät tyttäret Syöjättären kotiin, ja yksi kulki edeltäpäin aina\npitäen sitä irtonaista silmää kourassaan, jolla he katsoivat. Sillä\nkeinoin tulivat he emäntänsä luokse niinkuin metsästä ennenkin, vaan\nLeppäpölkky kulki varoen jäljestä ja meni salaa Syöjättären tanhuaan.\nSiellä näki hän hevosensa ja lyödä helähytti miekallaan kerran niitä\nvitjoja, joissa se oli kiinni. Tästä kun romehtuivat nyt hevoset, niin\nkulkuset rupesivat soimaan ynnä, ja Syöjätär kuulee sen, sanoo\ntyttärille: \"Menkää katsomaan, eikö vain Leppäpölkky hevosia ottane\ntanhuasta.\" Sen kun sanoo, antaa silmät heille kaikille, jotta paremmin\nnäkisivät, ja tyttäret menevät katsomaan tanhuaan, vaan sieltäpä ei\nmitään näy; Leppäpölkky soimen alle oli pistäytynyt piiloon. No, kun\neivät nähneet mitään, juoksivat Syöjättären luokse takaisin, sanoivat:\n\"Siell' on hevoset tanhuassa, muuta ei mitään.\" Syöjätär tyytyi sillä\nkertaa siihen; vaan ei aikaakaan ollut, kun Leppäpölkky toisesti jo\nmiekallaan helähytti hevosensa rautavitjoja, niin kulkuset uudelleen\nromeutuivat soimaan, ja Syöjätär tyttäret työntää katsomaan kuin\nviimeinkin antaen silmät heille kaikille. Ne käyvät siellä katsomassa\nniinkuin käskettiin, vaan tulevat kohta jällensä, sanovat: \"Emme,\nemäntäisemme, nähneet liikaa mitään.\"\n\nLeppäpölkky sillä aikaa tallissa on kuitenkin soimen alla yhä ja nousee\ntaas tyttärien pois mentyä piilostaan sieltä ja sivaltaa jo kolmannesti\nmiekallaan kahleita, niin ne siitä nyt poikki menevät, mutta hevonenkin\nromeutuu ynnä, ja kulkuset helähtävät soimaan. Kuultuaan tämän Syöjätär\njo tyttöjen kera itse löyhähti tanhuaan, josta löysikin Leppäpölkyn\nsoimen alta sanoen: \"Puutuitpa tilaan!\" ja rapautui syömään heti. \"Elä,\narmas akkaseni, syö!\" rukoili Leppäpölkky. \"Syön valehtelijat\", sanoi\nSyöjätär ja söikin ne yhdeksän tyttöä samassa; vaan Leppäpölkylle sanoi:\n\"Kun saanet kaunoisen Katrinan kauniista Kiijoesta, niin en syö sinua,\nheitän eloon kuitenkin.\" -- \"Ka, saan\", vastasi Leppäpölkky luvaten\nkaunoisen Katrinan tuoda hänelle, niin sillä ehdoin pääsi Syöjättären\nkourista.\n\nEi muuta, vaan suorittelihe Leppäpölkky nyt kaunoista Katrinaa saamaan.\nSyöjätär antaa ruuhen, tuon venheen emän semmoisen; ja sillä lähtee hän,\nsillä venheen emällä, merta myöten solauttelemaan. Souti, souti vähän\nmatkaa sillä, niin huhuupa mies niemen nenässä, huutaa: \"Kunne kuljet,\nLeppäpölkky? Ota minua matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!\" -- \"Tule\nvain\", sanoi Leppäpölkky, laski niemen nenään venheensä ja otti miehen\nsiitä matkaansa. Se kun pääsi venheeseen, laidan toi yhden tullessansa,\nja lähdettiin soutamaan edelle. Kului matkaa vähäsen, niin jo toinen\nmies huhuu toisen niemen päästä, sanoo: \"Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi;\nJumala kansan suvaitsee!\" -- Leppäpölkky sen taas ottaa niemestä siitä,\nja mies kun tulee venheeseen, laidan taaskin tuopi tullessansa. No,\nvenheessä jo on kaksi laitaa nyt, ja lähdetään soutamaan uudellensa.\nSoudetaan, soudetaan, mikä soudetaankin, niin taas kolmannessa kohden\nmies niemen nenässä huhuilee, sanoo: \"Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi;\nJumala kansan suvaitsee!\" Ja se kun otettiin venheeseen, se taas\nkolmannen laidan toi tullessansa. Taas soudetaan siitä, eikä kauaksi\nvielä päästä, kun taas muudan mies niemestä huhuu: \"Tule, Leppäpölkky,\nota matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!\" Se otetaan venheeseen kuin\ntoisetkin matkaan pyrkijät; ja hän toi neljännen laidan tullessansa.\n\nSoudetaan siitä nyt vähäinen, niin onpas vielä viides mies niemen\nnenässä huhumassa ja pyrkii matkaan sieltä hänkin. No, se kun otetaan\nvielä keralla siitä, se parraspuut tuo tullessansa, josta ruvetaan taas\nsoutamaan. Alkaa nyt Leppäpölkky tiedustella niitä tovereitansa, kysyy\nensimmäiseltä: \"Mikä sinä miehiäsi?\" -- \"Hurttien-hosuja\", vastasi tämä.\n\"No\", kysyy Leppäpölkky toiselta, \"mikäpä sinä miehiäsi?\" -- \"Minä olen\nUnen-makaaja\", sanoi toinen. \"Mikäpä sinä?\" kysyy Leppäpölkky\nkolmannelta. \"Kylyn-kylpijä\", vastasi tämä. \"No, entä sinä, neljäs\ntoveri, mikä sinä olet miehiäsi?\" -- \"Minä olen Ruokien-syöjä kaunoisen\nKatrinan häissä kauniissa Kiijoessa\", vastasi toveri. Vielä kysyy\nLeppäpölkky viimeiseltä toveriltaan: \"Kenpäs sinä olet miehiäsi?\" --\n\"Veden-kantaja olen viralta\", sanoi viimeinen.\n\nNo, kuljetaan edelle yhä, niin jo näkyy kaunis Kiijoki. Lasketaan\nvenheellä valkamaan, ja maalle ruvetaan nousemaan, vaan talostapa\nsilloin usutetaan koirat heidän päällensä. Ne vihaisia ovat ylen,\nvenheen edessä pyörivät siinä ja päälle ovat tulemassa ihan; vaan\nLeppäpölkky silloin sanoo toverilleen, kuka ensiksi oli matkaan tullut:\n\"Mene sinä, noita koiria kiellä, kun lienet Hurttien-hosuja!\"\nHurttien-hosuja kuultuaan tämän nousi venheestä ensiksi, ja kun hattunsa\notti päästään, sen kera ei muuta kuin kahdapäin vipsutti vain, niin\nkoirat menivät kylmiksi kaikki. Siitä kuljettiin miehissä sitten taloon\nkaikki ja istuttiin lavitsalle pirttiin. Mutta talossa oudostuttiin\nheidän tuloansa, sanottiin: \"Eipä näitä vierahia ennen ole ollut, kuita\nkoirat ovat päästäneet; ennenkuin pirttiin on päästy, koirat aina ovat\nsyöneet.\" -- \"Emmepä me lähteneetkään tänne koirien kohduksi,\nvillahäntien veroksi!\" vastasi Hurttien-hosuja ja käännälsi pakinat\ntoisaanne. Siitä kun sopeutui puheessa, alkoi Leppäpölkky tytärtä kosia,\nsanoi: \"Läksimme kaunoista Katrinaa kauniista Kiijoesta, annettaneenko?\"\n-- \"Emme vähemmällä anna, kun ette vain untamme maanne\", sanottiin\ntalossa. \"Niinpä me unenne makaamme\", vastasivat miehet, se Unen-makaaja\npuhui toisienkin puolesta.\n\nNo, miehille laadittiin siitä aittaan sijat ja käskettiin makaamaan\nsiellä. Miehet menivätkin sinne niinkuin puhe oli, ja maata ruvettaessa\npeitti Unen-makaaja toiset toverit ruumiillansa ruveten päällimmäiseksi\nheistä. Yöllä kävi talonväki pistämässä sen aitan tuleen, vaan\nUnen-makaaja kun makasi päällimmäisenä miehistä, kypenet vain tippuivat\nheidän päällensä, vaan eivät vikaa saaneet tehdä mitään. Huonus vain\nsillä keinoin paloi tuhaksi; mutta miehet olivat terveitä kaikki ja\nastuivat aamulla tupaan, sanoivat: \"Voipas teitä hupsuja, kun poltitte\naittanne; emmehän me kuitenkaan palaneet, jos te huonuksen poltitte!\" --\n\"No, emme me anna tytärtämme, kun ette meidän kylyä kylpene\", sanottiin\ntalossa. Toiset sanoivat kylpevänsä, ja heille lämmitettiin rautainen\nkyly helmikuumaksi ihan, etteiköhän palettaisi nyt ainakin.\n\nMitäs siitä; meni Kylyn-kylpijä ensiksi kylyyn, jossa kun henkäisihe\nkerran, niin lumikulvehus tuli keskelle lattiata, kiukaan eteen\nvesilampi, ja kyly kävi kuuraan kaikki. Siinä tulevat toisetkin sitten\nkylyyn, kylpevät siinä kyllälteen ja kylvettyänsä menevät yhdessä\ntupaan, sanovat noituen: \"Tepäs joukkoa olette! Sillä tavoin lämmitätte\nkylyn, ettei tule löylyä, mitä kylpeä yhden miehen.\" Alkaa siitä jo hätä\ntulla talossa, etteiköhän vietäne kaunista Katrinaa kumminkin, ja\nsanotaan miehille tuosta: \"Emme anna tytärtämme, kun ette meidän ruokia\nsyöne.\" -- \"No, me syömme\", sanoivat miehet, \"kantakaahan ruokianne!\"\nTalon väki rupeaa nyt ruokiansa tuomaan siihen; kaikki kannetaan koolle,\nmikä heillä vain hengen takana ompi, lehmät tapetaan, lampaat tapetaan,\nja kun alkaa evästä jo äijän olla, niin kutsutaan miehiä syömään.\nMeneepä silloin Ruokien-syöjä yksinään vain ruoan ääreen, jossa syö\nsyömiset lopelle kaikki ja kysyy kuitenkin vielä: \"Ka, tämäkö teillä\nruokia olikin vain?\" -- \"Ka, tämä\", sanoi emäntä, eikä ollutkaan\nviljakultaa enempi mitä annettaisiin, kun jo eläimetkin tapettiin.\nRuokien-syöjä silloin ottaa oman evässalkkunsa esiin ja käskee\ntoveriloitaankin syömään sanoen: \"Tulkaahan syömään näitä minun\neväitäni, kun ei talossa ruokaa löydy, mitä vieraille pantaisiin.\"\nToiset tulevat siihen, ristivät silmänsä ja istuvat syömään, niin omilta\neväiltä toki vatsa täytyi kuitenkin.\n\nTytärtä sillä kuitenkaan ei annettu, sanottiin: \"Emme anna tytärtämme,\nkun ette hänen kerallaan vettä seulassa kantane.\" Missä se vesi seulassa\npysyy! Vastasivathan miehet kumminkin: \"Kun annettaneen seula, no, me\nkannamme.\" Talon emäntä antaa siitä nyt seulan käteen tyttärelleen\nkaunoiselle Katrinalle ja toisen miehille, ja lähdetään sillä keinoin\nsitten vettä järvestä saamaan. Kaunis Katrina menee seulansa kera edeltä\nrantaan, mutta Vedenkantaja, kuka oli toveriltaan seulan ottanut, istui\ntuvassa vielä, siinä arveli lähtemistänsä. Sitä oudostuu talon väki,\nsanovat: \"Lähde sinäkin, saat työsi toimeen!\" -- \"Elkäähän kiirehtikö\",\nvastasi Veden-kantaja, \"lähden minä, jo lähdenkin\", ja läksi liikkeelle\nhänkin. Kauaksi ei kuitenkaan kulkenut, vaan seisottui vajojen päähän\nvuottamaan seula kädessä. Sieltä tulee nyt kaunis Katrina jo veden\nhausta kotiin, vesiseula kädessä. Veden-kantaja, joka vuotteli häntä\nvajojen päässä, otti silloin ja tyttären seulasta veden kaasi omaan\nseulaansa ja meni sen kera taloon, sanoi: \"Katso, minä jo vettä tuon\nseulassani, kaunis Katrina vasta menee.\" Oli näet kaunis Katrina\nkääntynyt rantaan takaisin tuodakseen vettä sieltä uudelleen.\n\nSanoo siitä jo talonväki keskensä: \"Ka, ei ole se mies joutava, kun hän\nsemmoiset työt tekee; emme voi millään häntä voittaa, pitänee\nantaaksemme, minkä lupasimme.\" Ja annetaankin jo Leppäpölkylle se kaunis\nKatrina morsiameksi, kuka niin kaunis on, niin kaunis, ettei maalla\nmointa eikä vertoa vedellä:\n\n    Vaatteen läpi hipiä näkyvi,\n    hipiän läpi liha näkyvi,\n    lihan läpi luu näkyvi,\n    luun läpi ydin näkyvi.\n\nNo, Leppäpölkky ottaa siitä nyt morsiamensa ja ne toverit keralla ja\nlähtee kauniista Kiijoesta soutamaan takaisin. Matkataan, matkataan\nmeritse, venheellä kuljetaan, niin kuka mies kusta niemestä menomatkalla\ntuli, se siihen nyt läksi. Ensimmäiseen niemeen nousi Veden-kantaja ja\nparraspuut vei mennessänsä; toiseen niemeen nousi Ruokien-syöjä ja\nlaidan otti mennessänsä. Kolme laitaa on nyt venheessä jäljellä; vaan\nkolmanteen niemeen nousee taas kolmas mies, Unen-makaaja, maalle, ja\nlaidan vie hänkin kerallansa. Samatse neljäs ja viides lähtee vielä\ntoveri venheestä ja laidan vie kerallaan kukin, ettei jää kuin venheen\nemä vain jäljelle, millä matkata Leppäpölkyn kauniin Katrinan kera\nedelle. Sillä laskee hän kuitenkin, sillä venheen emällä, sujahuttaa\nmeren selkää pitkin edellensä; vaan niin on kaitainen se heidän\naluksensa, että kaunoisen Katrinan hameen helma vettä viistää piirtelee,\nsiinä kun istuu kauniisti vaatteissansa. Leppäpölkky silloin sakarillaan\nhelman nostaa vedestä, korjailee sitä vähäsen, ettei kastuisi. Oltiinpa\nsilloin Syöjättären rantaan tulemassa ihan, niin paha vaimo keksi\nvalkamoilla seisoessaan tämän, ja kun soutajat maalle nousevat, hän\ntervehtiessään kättelee morsiamen saajaa, ja Leppäpölkyltä sakarin\npuraisee siinä sanoen: \"Kun lienet kukali tytärtä koskenut, sikäli\nsormesi katketkoon!\" Tästähän suuttui nyt Leppäpölkky pahasti ylen,\nsieppasi miekkansa samalla sanoen: \"Sinä kukali lienet niitä sokeita\ntyttäriä vaivannut, sikäli miekkani sinuun käyköön!\" ja Syöjättären\nkymmeneksi kappaleeksi sivalsi.\n\nSiitä pälkäästä päästyä sanoo kaunis Katrina saajallensa: \"Ken minut\nlienee saanut, se minut pitäköönkin!\" ja heitäkse omin tahtonsa\nLeppäpölkylle naiseksi. No, tämä kaivaa nyt rantaan siihen haudan, johon\nkokoaa puuta, pökkelöä pohjalle, sytyttää ne tuleen ja heittää\nSyöjättären raadon palamaan sinne. Itse käypi hän Syöjättären tanhuasta\noman hyvän hevosensa, ja elosta ottaa kultaa, hopeata, minkä pitää,\njosta palaa jo morsiamensa luokse, sieppaa kaunoisen Katrinan syliinsä\nja lähtee ajamaan omalle maallensa.\n\nAjetaan, mikä ajetaankin, niin jo päästään Leppäpölkyn kotimaahan,\ntullaan hänen syntymätaloonsa. Siellä vanhemmat vielä ovat elossa, vaan\nniin ovat vanhoiksi käyneet poikansa poikessa ollessa, että taatto\nkirvesvarressa polttaa tulta, emo värttinän päässä. Mutta kaunis Katrina\nkun tervehti, sepäili vanhuksia, ne puolen ikäänsä nuoristuivat siitä ja\ntunsivat samalla poikansa, jota jo ammon aikoja kuolleeksi uskoivat\nmatkallensa.\n\nKuluu aikaa siitä muutaman. Leppäpölkky kauniin naisensa kera elää\nvanhassa kodissaan hyvästi, vaan rupeaapa kuningas ja linnanväki\ntiedustamaan häneltä, minne oli toiset toverinsa saattanut, kutka\nkeralla olivat. No, Leppäpölkky ei sanoisi nyt sitä, pahahan oli\nsanoaksensa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa siitä; vaan\nkuningas kaikella mokomin kysyy vain asiata häneltä, sanoi: \"Kunnepa\nsaatoit toverisi? -- tapoit\"; ja ruvetaan viimein jo hirttämään häntä.\nLeppäpölkyn täytyi puhua seikkansa silloin, ei auttanut muukaan. Alkaa\ntuosta, yrittelekse: \"Minä kun pistime portimona pinoon...\" ja koko\nasian kertoo kohdallensa; vaan kussa kertomasta pääsi viimeinkin, siinä\nmuuttui hän siniseksi ristiksi kalmistolla seisomaan. Kuningas ottaa\nhänen naisensa, sen kaunoisen Katrinan, ja vie morsiamekseen linnaansa,\njossa eletään tänäkin päivänä, vielä kotva huomennakin, saadaan poikia\nhyviä, tyttäriä kauniita.\n\nOlin minäkin häissä siellä. Annettiin minulle vahainen hevonen,\nnauriinen satula, herneinen ruoska. Kesti pitkältä pitoja, monta päivää\npääksytysten. Tulin tuohon tullessani Riettilän riihen perään; riihi\nremehtyi palamaan, ja minä sammuttamaan sitä. Kuumeessa siinä suli minun\nheponi, satula meni paistiksi samalla, ja sen kylän äpäreet söivät. Minä\najamaan heitä; vaan koirat usutettiin päälleni, ja niitä kun aloin\nruoskallani hosua, sen koirat pureksenteli pilalle. Siihen kaikki\nmenneeksi! Minä poloinen vaivuksissa vetäydyn vasta; tulleeko miestä\nkonsana! -- Sen pituinen se.\n\n\nMAAN, MEREN KULKIJA LAIVA\n\nOli muinoin kolme veljestä: kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa.\nNo, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa\ntytär. Tämä kun joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimisiin mennä,\nkoki kuningas estellä sitä, kun oli vaikea erota ainoasta lapsestansa,\nja kuulutti ympäri valtakuntansa ei antavansa tytärtään muille kuin\nsille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.\n\nNo, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan, vaan eihän saada\nsyntymään. Siitä jo rupeavat Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan\nlaadintaan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera\nmetsään sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän\ntiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli\nvielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa\nsilloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanoo: \"Auta, hyvä mies, minut\ntästä!\" No, olisihan se autettava ollut, vaan mies ei malttanut viipyä\nmatkallansa, mutta kulki ohitse akasta sanoen: \"En minä, akkarukka,\njouda sinua nyt auttamaan, minulla päiväläisiä on paljon, niitä katsoa\npitää.\" Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kun tulee\nukko häntä vastaan, kysyy: \"Minnepä menet, mies?\" -- \"Laivaa menen\nlaatimaan\", vastasi toinen, \"maan, meren kulkijata laivaa.\" -- \"Vai\nniin\", sanoi ukko, \"vai semmoinen sinulla on tehtävä; no, otapa minut\npäiväläiseksi!\" Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: \"En minä\nsinusta kahjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin\", ja kulki\nkiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitten päiväläisineen\neräälle kankaalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin\nruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, minkä\nkeretään, vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on\ntämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi. Tuosta\nkun ei lisää lähtenyt heidän työstänsä eikä muuta neuvoa nähty,\njätettiin koko laivan laadinta sillensä ja lähdettiin kotiin. Siellä\ntoiset veljet kysyvät kohta: \"Jokos syntyi laivan teko, kun sinä kotiin\ntulit?\" -- \"Ka syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä, vaan eihän\nse maalla kulje\", virkkoi työstään tulija, \"mikä liekin nyt kuninkaalta\nmielen hupsentanut, kun hän perättömiä vaatii!\"\n\nMitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten\noli veljelle käynyt, vaan laitakse laivan laadintaan hänkin ja palkkaa\napulaisia paljon saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin\ntoisellekin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemaan.\nTuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy\nrauhassa ajatellen mielessänsä: \"Annahan toiset ensinnä koettelevat!\"\neikä ole asiasta ollaksensa; vaan kun tulee keskimmäinen veli kesken\ntyönsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: \"Annapa minä lähden\nkoettamaan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!\" Lähteekin tuosta\nnyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan\nluuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vain menee,\nastuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse\nhänkin niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja\nrukoilee apua sanoen: \"Auta minut, hyvä mies, tästä!\" -- \"Ka, auttaa\npitää\", sanoi Tuhkimo ja auttoi akan seisomaan jaloillensa. Tämä\npäästyään seisaalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin\nsemmoisen, sanoo: \"Otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!\" --\n\"Kiitokset antamastanne!\" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja\nläksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko\nvastaan hänelle niinkuin veljillekin ja sanoo: \"Minnepä menet sinä?\" --\n\"Menen laivaa laatimaan\", sanoi Tuhkimo, \"maalla, merellä kulkijata\nlaivaa, millä kuninkaan tyttären saisi.\" -- \"No, ota minut\npäiväläiseksesi!\" virkkaa siihen ukko. \"Tule vain, vanha mies\", vastasi\nTuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumaan.\n\nKotvasen kuljettuansa tulivat sitten kankaalle semmoiselle, kussa kävi\ntyöhön rupeaminen, niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean saadakseen pataa\ntulelle, jotta ruoalle päästäisiin, kun oli nälkä käydessä tullut. Mutta\nukko eroaa hänestä, sanoo: \"Keitähän sinä rokka valmiiksi tässä, minä\nlähden metsästä kokkapuita katsomaan\", ja menikin metsään samassa. No,\nTuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjailee\nvalkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa\nnostamaan tulelta, kun tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten\nsolottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. \"Joko se on laiva\nvalmiina?\" kysyi Tuhkimo ukolta. \"Ka, johan\", vastasi ukko, \"tässä sen\nnäet.\" -- \"No, sepähän työ sinulta väleen joutui\", sanoi Tuhkimo\niloissaan siitä; \"tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kun olet semmoisen\ntyön laatinut, lieneehän sinulla nälkä.\" Ukko seisahuttaa siitä laivansa\nja menee Tuhkimon luokse ruoalle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan,\nlepäillään kotvasen, niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomaan,\nsanoo ukolle: \"Emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?\" Ukko ei\nlähtenyt, sanoi vain Tuhkimolle: \"Mene vain yksinäsi, mitä siellä minä\nvielä teen, eihän vanhoista kosiin.\"\n\nNo, Tuhkimo Muuritsa kun ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään\nlaivalla purjehtimaan. Laski, laski maata merta suoraan vain, niin tulee\nvastaan mies, kysyy: \"Minnepä matka?\" -- \"Kuninkaan tytärtä saamaan\",\nvastasi Tuhkimo. \"Otapa minut keralla!\" pyrki toinen. \"Kukas sinä olet?\"\nkysyi Tuhkimo. \"Minä olen Lihan-syöjä, luun-purija\", virkkoi mies, \"ota\ntoveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset.\" -- \"Tule vain, kun mielesi\nlaatinee!\" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa, ja saatiin laivassa\npurjehtimaan edelle. Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa\nvastaan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: \"Minnepä miehillä matka?\"\n-- \"Kuninkaan tytärtä saamaan\", sanoi Tuhkimo, \"kukapas sinä olet?\" --\n\"Minä olen Oluen- ja viinan-juoja\", vastasi tämä, \"ota, mies, matkaasi!\"\n-- \"Tule kun tulet!\" sanoi Tuhkimo, \"onhan laivassani tilaa\"; otti\nsenkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkeelle taaskin. Tehdään\ntaivalta kolmen hengen siinä, minkä tehdäänkin, niin tulee jo mies niin\nikään vastaan heitä, kysyy: \"Minnepä miehillä matka?\" -- \"Kuninkaan\ntytärtä saamaan\", vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa, \"kenpäs sinä, minun\nmatkojeni kyselijä?\" -- \"Minä olen Kylmän-löyhyttäjä\", vastasi mies,\n\"ota kerallasi, ehkä tarvitset.\" -- \"Ka, kun mielesi laatii, niin tule\",\nsanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmän-löyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin\nkulkemaan edelle. Eipäs kovin kauaksi keretty, kun tuli matkaaja vastaan\ntaaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkän-juoksija\nja pyrki keralla hänkin. Mitäs, Tuhkimo Muuritsa kun oli hyvänsopuisa,\nherkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillekään estettä enemmin kuin\ntoisillekaan, vaan otti Pitkän-juoksijankin laivaansa, ja lähdettiin\nviiden miehen purjehtimaan edelle aina.\n\nNo, nyt ei tule miestä enää mitään, vaan kuljetaan rauhassa edelle,\nkunneka kuninkaan linnaan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa\nseisahuttaa pihalle ja käypi itse kuninkaan puheelle niissä\ntyövaatteissaan vain, joissa hän oli, sanoo: \"Täällä se nyt, armollinen\nkuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina,\njoko lähtenee nyt tyttärenne minulle?\" -- \"Eihän kiirettä ole\nsemmoista\", vastasi kuningas ja meni katsomaan laivaa pihalle, olisiko\ntuo asiaan päin vähäsenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella\ntapaa hyväksi, ettei kyllin voi kiittää rakennusta, vaan säälittää\nkuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo\nompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on\nkolmesataa syöttöjänistä linnassansa, niin sanoo tuosta Tuhkimolle:\n\"Vasta annan tyttäreni, kun noita jäniksiäni päivän paimentanet.\"\nMitenkäs, täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kun ei muutoin palkkaansa\nsaanut, vaan eihän se ollut hänelle mieleen kuitenkaan semmoinen kauppa.\n\nHuomisaamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki ja käsketään Tuhkimo\nMuuritsan ne paimentaa ja iltasella kotiin tuoda, muutoin ei\nnaimiskaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitakse heitä paimeneen,\nvaan tuskin pääsevätkään jänikset tanhuasta, kun hajosivat jo sinne\ntänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä!\nKun ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljalleen jäljestä ja käydä\nhuppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa\nTuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta\naikojaan siihen, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt\nkummat synnyttelekse. Vaivoin saikaan kerran vain pilliinsä\npuhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki.\n\"Onpas kalua tässä kalussa!\" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa\npiipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan\nlinnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanoo jänikset\npaimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. Ei kuitenkaan annettu luvattua\nmorsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanoo: \"Äsken minä\ntyttäreni sinulle annan, kun sinä kaikki lihat syönet, mitä linnassani\nompi; et saane vain syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään.\" --\n\"No, syönmähän lihanne, liekö noita äijän\", sanoi Tuhkimo, muisti näet\ntoverinsa, mitkä oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä.\nPäästyänsä kuninkaan luota meni sitten toveriensa luokse, puhui asiansa\nsiellä Lihan-syöjälle, luunpurijalle ja pyysi häntä niitä kuninkaan\nlihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis ja meni kohta kuninkaan\nliha-aittaan, oli yötä siellä, niin aamulla katsomaan tultaessa\nviimeisiä luita jo imeksi ja nälkää huuti yhä.\n\nKerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta tyhjänä typi; ja\nTuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta sanoen lihat\njo syöneensä. \"Äsken sen saat\", sanoi kuningas, \"kun sinä viinat, oluet\nkaikki juonet, mitä minun kellarissani löytyy.\" -- \"No, juonmahan\",\nvirkkoi Tuhkimo, \"janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista\noli lihanne aitassa.\" Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille\nasiansa ja pani Oluen- ja viinan-juojan kuninkaan kellaria tyhjentämään.\nToinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään\nvatsaansa, ja aamulla, kun katsomaan tultiin, oli jo viimeisiä tappeja\nimeksimässä ja huuti janoansa vain. Tästähän nyt huolta kuninkaalle\ntuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kun se kaikki näkyi aikoihin\nsaavan, säälitti näet vieläkin semmoiselle miehelle antaa. Arveleehan,\najattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä ja sanoo Tuhkimolle,\nkun tulee taas tytärtä pyytämään: \"Jo nyt annan tyttäreni kuin annankin;\nkäyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämään\nsitten.\" Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin\nvariksi, että kymmenen sylen päästä vartijat oli polttaa, ja luuli\nTuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?\n\nMiehet kun läksivät kylpemään, niin Kylmän-löyhyttäjä meni edellä, astui\nensiksi ovelle, ja kun henkäisihe vain, niin saunan seinät huuteeseen\nkävivät. Siitä tulivat sitten Kylmän-löyhyttäjän jäljestä toisetkin\nsaunaan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllälteen, kun oli löylyä nyt\nparhaaksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa tovereineen\nkuninkaan eteen ja sanoi: \"Nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa\njo häitä laatimaan!\" Kuningas ei usko puhetta; vaan kun saunaan tulee\nkatsomaan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät\nkuurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä\nantaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin\nTuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: \"Huomenna häitä pidämme,\nsiksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuodaksesi; saanethen\ntuonkin toimeen, kun jo vaikeampia olet kokenut.\" Tuhkimolle annettiin\nsiitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan\nTuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkän-juoksijalle ja käski hänen\nsillä vettä käymään. No, tämä kun matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut\nyö vielä puolessakaan, kun tulla loikki jo putellineen veden haennasta\nlinnaan takaisin. Mitäs; nostetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä\nvalveelle, ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä\noli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle\nenää panna, kun hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä\nlaatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären\nnaiseksensa niinkuin alusta lupa oli. -- Sen pituinen se.\n\n\nKAIKKIA MATKALLA TARVITAAN\n\nEnnen oli kolme veljestä. Yksi heistä oli Hölö, toiset\nhyvänymmärryksisiä molemmat. Siihen aikaan oli sitten valtakunnan\nkuningas luvannut ainoan tyttärensä ja puolen valtakuntaansa sille, joka\nvenheen veistäisi semmoisen, jotta juoksisi maalla ja merellä. Ne kaksi\nviisasta veljeä lähtevät silloin neuvoja etsimään, joista kävisi\nsellaista venhettä tekeminen kuin kuningas oli vaatinut. Tulipa matkalla\nsitten ryysyissä kulkeva käypäläisukko vastaan heille ja kysyi: \"Mihin\nte menette?\" Veljet kun katsoivat tämän kyselijän huonoksi hyvin, eivät\nhyvää päivääkään tehneet, vaan pyrkivät kiireesti edelleen. Ukkopa ei\nhuolinut tuosta, vaan kysyi uudelleen: \"Mihinkä, miehet, menette?\"\nPäästäkseen hänestä sanoivat silloin ne työhönsä matkaajat: \"Menemme\nhankkimaan isolle ison lusikkaa, emolle maitomalkkia.\" -- \"No, sitähän\nse saa, ken mitä toivoo ja meneepi etsimään\", virkkoi ukko ja kulki\nedelleen siitä, minne oli matkansa. Toiset menivät asialleen hekin, vaan\nmitenkäs kävikään? He kun venheen neuvoja etsivät, puutpa heidän\nsilmissänsä kaikki olivat lusikka- ja malkkipuita, eikä tullutkaan\nheidän työnsä toimeen, kun eivät venheen neuvoloita saaneet, vaan täytyi\nkesken työnsä veljesten palata kotiinsa.\n\nTuli toinen päivä siitä, niin vanhemmat veljet uudelleen menevät venheen\nlaadintaan. Heille tulee samainen ukko nyt vastaan kuin eilenkin ja\nkysyy entiseen tapaansa, minne olivat menossa; mutta veljet vastasivat\nhäntä samoin kun eilenkin, ja heille kävi samatse kuin ensi kerralla:\nkaikki puut, mitä metsä kasvoi, olivat heidän silmissänsä vain lusikka-\nja malkkipuita, eikä tullut työ toimeen nytkään.\n\nLähteepä kolmantena päivänä kolmas veli, se Hölöpoika, vuorostaan\nmetsään niitä yksiä venheen neuvoloita hankkiaksensa hänkin. Hänelle ei\nkodista annettu evästä mitään, vaan Hölö ei tuosta huolinut, panihan\nkirveen vyöhönsä ja leipäpalan poveensa ja läksi hiljakseen astumaan.\nNo, matkalla tulee se vanha käypäläisukko vastaan hänellekin, kysyy:\n\"Minne sinä menet?\" Hölö selvitti asian, sanoi: \"Minä lähden venhettä\nlaatimaan semmoista, joka juoksee maalla ja merellä.\" Sanoo ukko nyt\nsiitä: \"Ota minut kerallasi tekemään sitä venhettä!\" -- \"Enhän minä\nmiten ota\", vastasi Hölö, \"kun ei minulla evästä ole, mitä me söisimme;\nyksi ainoa on leivän kannikka povessani, muuta ei mitään.\" Ukko sanoi\nkuitenkin: \"Ota vain kerallasi, tulemme me toimeen silläkin!\" -- \"No,\ntule kun tulet!\" sanoi poika silloin ja otti ukon kerallansa, josta\nkuljettiin yhtenä metsään venheen neuvoloita saamaan. Päästiin hyvään\npaikkaan viimeinkin, niin sanoo ensi puheekseen jo ukko: \"Käykäämme\nsyömään, nälkä on!\" Poika ottaa leipänsä povestaan silloin, jakaa sen\nkahtia ja antaa ukolle puolen, toisen puolen pitääpi itse. Kun saadaan\nsyöneeksi, sanoo ukko: \"Käykäämme nyt maata!\" -- \"Emme me jouda\nmakaamaan\", vastasi poika, \"me emme sitten saa venhettä valmiiksi.\" --\n\"Kyllä sen sittenkin saamme\", sanoi ukko ja houkutteli poikaa, kunne sai\nhänet maata; vaan kun sai poika nukkuneeksi, nousi ukko makaamasta ja\nteki venheen, millä keinoin lienee tehnytkin, pojan maatessa semmoisen,\nettä juoksi maalla ja merellä. Sen kun sai valmiiksi, herätti vasta\npojan ja pani hänet sillä venheellä kulkemaan kuninkaan linnalle\nnäyttääkseen toteen, että hän sellaisen venheen oli saanut, joka juoksee\nmaalla ja merellä. Lähtiessä vakuutti ukko vielä poikaa, sanoi: \"Ken\ntuleekin vastaasi, ota venheeseen hänet, kaikkia matkalla tarvitaan.\"\n\nPoika ajaa nyt sillä aluksellaan maata ja merta myöten kohdastaan\nedelle, niin tuleepa ensiksi lihannälkäinen mies häntä vastaan matkalla.\nSillä sääriluu on hampaissa, jota kaluaapi käydessänsä. Poika sanoo\nhänelle: \"Käy tähän venheeseeni, onhan suojempi kalutaksesi!\" Mies tuli,\nja lähdettiin matkalle yhdessä; ajettiin, ajettiin edelle, niin tulipa\nvähän matkan päässä viinannälkäinen heille vastaan. Tällä oli putellin\nsuu suussa, sitä imeksi hän käydessänsä. \"Tule tänne venheeseeni, onhan\nsuojempi ollaksesi!\" sanoi taaskin Hölö ja otti miehen venheeseensä.\nSiitä kun vähän matkaa yhdessä mennään, tulee viluinen mies vastaan,\njolla on seitsemän turkkia päällä, ja kuitenkin leukansa loukkua lyövät\nyhä. Sille sanoo Hölö entiseen tapaansa: \"Käy venheeseeni, onhan\nsuojempi ollaksesi!\" Viluinen mies tuli, ja lähdettiin matkalle taaskin.\nRiennetään edelle yhä, eikä tule nyt enää miestä vastaan heille, vaan\nmatkataan yhtenä aina kuninkaan kotiin. Siellä Hölö käypi kuninkaan\npuheelle, sanoo: \"Tässähän on venhe nyt semmoinen, joka juoksee maalla\nja merellä; joko antanette tyttärenne?\" Kuningas katseli venhettä, joka\noli hänen mielestään hyvä; vaan sanoo kuitenkin pojalle: \"Et tällä vielä\nmorsianta saa; minkä minä olen vuoden tarpeeksi lihaa varustanut\naittaani, sen kun syönet, äsken saat tyttäreni.\" -- \"Ehkähän tuonkin\nteen\", vastasi poika, \"avatkaahan aittanne!\"\n\nNo, kuningas käypi avaamassa aittansa ja käskee pojan sinne, vaan itse\nmenee pois. Hölö siitä rupeaa huutamaan toveriansa, sanoi: \"Joudu tänne,\nlihannälkäinen, nyt on lihaa syödäksesi!\" Sai vain huutaneeksi, niin\ntulikin lihannälkäinen juosten jo aittaan, jossa kun vähän aikaa rujusi,\nniin vuoden tarpeet söi lopelle ja luut mätti keskilattialle röykkiöön\nkaikki. Tuosta meni hölöpoika uudelleen kuninkaan luokse ja sanoi lihat\nsyöneensä kysyen: \"Niinkö vähän teillä lihoja olikin?\" -- \"Ka, ei ole\nlihaa enemmältä\", sanoi kuningas, \"vaan juohan kellaristani kaikki\nviina, minkä minä vuoden tarpeeksi olen varustanut!\" -- \"No, ehkähän\ntuonkin teen\", sanoi Hölö, \"tulkaahan, avatkaa kellari!\" No, ei muuta,\nkuningas aukaisee kellarinsa oven ja laskee Hölön sinne, vaan itse menee\npois. Hölöpäs taaskin huutaa toveriaan avuksi, sanoo: \"Tule tänne,\nviinannälkäinen, nyt on viinaa juodaksesi!\" Toinen tuli samalla, eikä\naikaakaan, kun joi viinat, imi suuhunsa kaikki ja mätti ankkurit tyhjinä\nkeskilattialle kokoon. Siitä menee Hölöpoika sitten kuninkaan eteen\ntaas, sano: \"Nyt on viinanne juotu, vähänpä sitä olikin, kun ei kestänyt\nyhdelle miehelle!\" -- \"Et saa vielä tytärtäni sillä\", sanoi kuningas,\n\"vaan kun vaskisen saunani kylpenet, äsken sen saat minulta.\" No, sauna\noli varoilla lämmitetty niin variksi, että oli punainen ulkoapäinkin, ja\nsinne käskettiin nyt kylpemään. \"Saanmahan tuonkin tehdä\", vastasi poika\nja kuninkaasta päästyään huusi sitä viluista toveriansa, sanoi: \"Tule\nnyt, paleltunut, tänne, nyt sinä lämpiät!\" Tämä oli valmis heti ja meni\nsamalla saunaan niinkuin oli kutsuttu. Hänellä on seitsemän turkkia\npäällä, niin ensimmäisen kun oven suussa aukaisee, alkavat jo\npihtipuoliset mustua kylmästä; toisen kun aukaisee, niin alkavat\nseinätkin mustentua; ja kolmannen kun avaapi, niin käyvät mustaksi ihan.\nSiitä neljännen turkkinsa avasi vielä, niin seinät alkoivat kylmettyä;\nja viidennen kun aukaisi, olivat kylmät yltänsä; mutta kuudennen turkin\naukaisulta kylmi jo vesi lattialla; ja seitsemännen turkkinsa kun sai\nviluinen mies avanneeksi, oli löylyä parhaaksi saunassa, jotta kävi\nhyvästi kylpeminen. No, saatiin kylpeneeksi, niin kävi Hölöpoika\nkuninkaan eteen, todisti vaskisaunassa kylpeneensä ja sai nyt\nkuninkaalta tyttären naiseksi niinkuin alusta oli kuulutettu. Vieläpä\nantoi kuningas puolen valtakuntaansa vävylleen ja pani hänet\nvierimmäiseksi mieheksensä, jossa elivät Hölö ja hänen naisensa kaiken\naikansa hyvänä. -- Sen pituinen se.\n\n\nLAIVANTEKIJÄT\n\nKerran oli kolme poikaa, kaksi viisasta ja kolmas tyhmäpäinen.\nKuninkaalla oli sitten kaunis, täysikasvuinen tytär, joka oli\nnaitettava, niin pantiin kuulutus ympäri valtakunnan käymään semmoinen,\nettä kuka kaikkein kummimman kalun voisi kuninkaalle hankkia, sen tulla\nhänen tytärtänsä naimaan.\n\nNo, koettelee nyt kukin tehdä, mitä vain kumminta maailmassa olisi, ja\nne kaksi viisasta poikaa lähtevät puolestansa semmoista laivaa\nvalmistamaan, joka purjehtisi maalla ja merellä, niin he sen veisivät\nkuninkaalle muka. Matkalla tulee metsänhaltija heitä vastaan ja kysyy,\nmitä menivät tekemään. \"Sikoruuhia\", sanoivat pojat piloillansa. \"No,\nsikoruuhia tulkoonkin!\" toivotti metsänhaltija, joka oli niinkuin vanha\nkerjäläisäijä vain näyltänsä, ja läksi matkaansa eroten heistä.\n\nMitäpä tästä? Pojat kun rupeavat työhönsä sitä aikomaansa laivaa\nyrittämään, siitä ei tullut kuin tuo huono ruuhi vain semmoinen, jolla\nei päästy mihinkään, ja laiva jäi tekemättä. Menipä toisena päivänä\nsitten kolmas, tyhmäpäinen poika, vuorostaan metsään koettaakseen, eikä\ntuo syntyisi semmoinen laiva häneltä, ja tuli hänellekin se sama vanhus\nvastaan, kysyi: \"Minnepä menet, poika?\" Tämä sanoi menevänsä sitä\nsemmoista laivaa tekemään, mikä juoksisi maalla ja merellä, ja äijä\nsanoi hänelle kuultuansa asian: \"Minä lähden kanssasi.\" -- \"Lähde vain!\"\nsanoi poika ja otti äijän matkaansa. No, kuljetaan vähän aikaa yhtenä ja\nistutaan siitä lepäämään kivelle, niin sanoo se vanha äijä pojalle:\n\"Emmeköhän söisi tässä istuessamme nyt, onhan sinulla evästä?\" -- \"Ka,\nsyökäämme\", sanoi poika ja otti eväskonttinsa käsille, mutta äijä kun\npääsi ruokaan käsin, se söi pojan eväät sillä erää kaikki, ettei jäänyt\nmitään jäljelle. Poika kauhistui tätä, vaan ei siltä virkkanut mitään,\nvaan katseli ääneti eväänsä menoa. Ruokailtuaan sanoi äijä taas pojalle:\n\"Emmeköhän rupeaisi maata?\" -- \"Ruvetkaamme vain!\" sanoi poika,\n\"vanhemman sanaa tulee totella\"; ja paneutuivat makaamaan molemmat.\nPoika nukkui sikeästi, vaan äijä nousi pojan maatessa makuukseltaan ja\nkulki itsekseen metsään, jossa teki laivan sellaisen valmiiksi, joka\nkulki maata ja merta, ja tulla purjehti sillä sitten makaavan toverinsa\ntykö, että metsä lakosi edessä. Tästä rytinästä heräsi poika, ja se\nvanha metsän äijä huusi laivastaan hänelle: \"Nyt on, poikaseni, aikomasi\nlaiva valmiina, lähde sillä purjehtimaan nyt ja ota matkaasi kaikki,\nmitä vastaasi tulee!\" Sillä puheella jätti metsänhaltija laivan pojalle\nja meni itse matkaansa, minne lienee pojan silmistä kadonnut.\n\nPoika kun jäi yksikseen metsään, nousi laivaan niinkuin neuvo oli ja sai\npurjehtimaan kuninkaan kotia kohdin. Eipäs kaukaa kulkenutkaan vielä,\nniin tulee vastaan mies, jonka on polvi kainalossa, toinen oikoisessa.\nSen käskee hän laivaansa ja kulkee vähän matkaa edelle, niin tulee\nvastaan mies, jonka on toinen silmä kiinni, toinen auki. Käskyn mukaan\nottaa hän laivaansa senkin ja lähtee rientämään edellensä. Mennään,\nmennään laivassa yhä, niin tuleepas kolmas mies vastaan heitä, jolla on\nsuu toiselta puolen kiinni, toiselta auki. Se otetaan laivaan niinkuin\ntoisetkin ja lähdetään edelle. Tuosta kun vähän aikaa kuljetaan, nähdään\njo neljäs mies vastaan tulevan, jonka on viisi talvea sisällä ja viisi\nnuttua päällä. Hänet ottaa poika laivaansa vielä, ja kuljetaan sitten\nviiden miehen siinä metsänhaltijan antamassa laivassa aina kuninkaan\nkartanolle, jossa pyytää poika kuninkaan kaunista tytärtä naimiseensa.\nKuningas vastasi: \"Sinä kun laivan olet hankkinut näin kummallisen,\ntyttäreni ansaitset ja saatkin, vaan käyhän miehinesi ensinnä minun\nsaunassani kylpemässä, niin sitten häitä pidämme.\" Siinä kuninkaan\nkartanossa ei ollut kaivoa eikä vettä muuallakaan likitienoilla missään,\nvaan käskettiin miesten monen peninkuorman päästä vettä hakea\nkylpeäksensä siellä olevasta lähteestä ja vieläpä ennen päivän laskua\ntakaisin joutua, vaikka oli aurinko jo alhaalla jotenkin.\n\nMitäs siihen; poika pani sen koukkupolven toverinsa vettä lähteestä\ntuomaan, ja se kun oikaisi polvensa, jota muutoin piti kainalossaan,\nniin taisi ottaa julmia askeleita juostessansa. Kuitenkin viipyi hän\nsiksi matkallansa, että poika rupesi ajattelemaan, mitä se niin kauan\nsiellä tekee, vaikka ei se yli määränsä vielä viipynytkään. No, poika\nkun ei malta odotella häntä, panee sen miehen, jolla on toinen silmä\nkiinni, toinen auki, katsomaan sitä ensimmäistä, mitä hän lähteellä\ntekee. Sepä mies kun aukaisi toisenkin silmänsä, jota ummessa oli\npitänyt, hän näki sillä niin etäälle kuin tarvitsi ja sanoi kohta, että\nveden noutaja lähteen reunalla oli nukuksissa. Kuultuaan tämän pani\npoika sen toverin, joka suupuoli oli, huutamaan makaajata. No, se kun\navasi nyt toisenkin suupuolensa, niin karjaisi kauhean kovasti: \"Veden\nnoutaja, hoi! Tulepa kotiin sieltä!\" Tästä heräsi jo lähteellä nukkunut,\notti vesiastiat kanssansa, ja kun oikaisi taas polvensa, niin tulla\nharppasi semmoista hyppyä sieltä, että joutui kuninkaan kartanolle\nmäärättyyn aikaan ennenkuin päivä meni maillensa.\n\nLämmitettiin siitä nyt vedet ja lähdettiin kylpemään, mutta kuningas oli\nvaskisen saunansa varistanut niin kuumaksi, ettei siellä sietänyt\nsaunata kukaan semmoisessa löylyssä. Poika silloin käski sen viluisen\nmiehen, jonka oli viisi talvea sisällä, edeltä sinne; ja se meni. Ovelle\npäästyänsä puhalsi yhden talven ensinnä sisältänsä ja kynnykselle\nastuessaan toisen; vaan ei siitä vielä vaskisauna jäähtynyt. No, hän\npuhalsi nyt kolmannen ja neljännen talven sisältänsä; vaan sauna kun oli\nkuuma vieläkin, täytyi puhaltaa viideskin talvi lisäksi, ja sen kun sai\npuhaltaneeksi, niin saunan seinät jo kuuraan sävähtivät, ja miesten oli\naika hyvä siellä nyt kylpeä, saunata ja olla.\n\nNo, ei muuta nyt mitään. Kuninkaan täytyi tyttärensä antaa pojalle\nvaimoksi ja puolen valtakuntaa päälliseksi, millä eläisivät. -- Sen\npituinen se.\n\n\n\n\nKETTU KOSIOMIEHENÄ\n\n\nMADON LINNA\n\nOli ukko ja akka ja heillä yksi ainoa poika. No, rupeaa akka\nsairastamaan ja huonoksi käy hyvin, että luullaan jo kuolevan, niin\ntulee poika hänen luoksensa ja sanoo suruissansa: \"Kunnepa minä hyvä,\nkun sinä maammoseni kuolet?\" -- \"Elä ole pahoillasi\", sanoi äiti, \"jos\nminä kuolen sinusta, niin jääpihän isäsi eloon.\"\n\nKuluu aikaa siitä vähäsen, niin jo kuolee äiti, ja isä vuoronsa rupeaa\nsairastamaan. Siitä käypi poika nyt isänsä luokse, sanoo: \"Kunnepa\ntaattoseni minä hyvä, kun sinä kuolet?\" -- \"Elä ole milläsikään\", sanoi\ntaatto, \"minulla kolme ansaa on metsään pantuna, minä kun kuolen, sinä\nansoilla käy, mitä saanet, tuo elävänä kotiin.\"\n\nEi aikaakaan, niin kuoli äijä, ja poika jääpi suremaan sitä, kun hän\nvanhemmistaan orvoksi jäi. Itki, itki, äijän itki, monet päivät itki,\nniin juohtuipa mieleen siitä, mitä isä oli kuollessaan sanonut.\n\"Käskihän se isäni minun ansoilla käymään\", arveli mielessään poika,\n\"jahka minä huvikseni lähdenkin!\" Sillä tuumalla meni hän metsään, kävi\nansan siellä, kävi toisen, kävi kohta kolmannenkin, niin puuttuipa\nruskea repo olemaan kolmannessa. Sen vei elävänä kotiinsa niinkuin\nisävainajalta neuvo oli, mutta arveli mieltänsä myöten: \"Ei tästä minun\nsaaliistani paljon apua ole, nälkään tässä kuolen kuin kuolenkin, ellen\najoissa neuvoa pitäne.\" Näitä miettien tuli hän saaliinensa kotiin ja\nistuutui suruissaan rahille ajatellen itseksensä, mille työlle nyt\nrupeaminen, jolla toimeen tulisi. Silloinpa kuuluu tuvan loukosta pakina\nniinkuin ihminen haastaisi ikään, ja kettu sanoo pojalle: \"Ka, eikö\nsinun, Jussi Juholainen, laadi mielesi naimaan?\" Jussi Juholainen näet\non nimi sillä pojalla. Oudostuen pakinata nousi poika seisaalle ja\nlähestyi kettua sanoen: \"Kuinkas minä, ketturukka, naisin? Köyhän kera\nminä en elä, pohatat minulle eivät tule.\" -- \"Ka, lähde kuninkaasta\nnaimaan, niin saat pohatan!\" sanoi kettu. \"Hyvin sinä nyt, kettuseni,\njoutavia pakiset!\" vastasi poika, \"kuinkas minä lähden kuninkaasta\nnaimaan, siitähän ei tule mitään!\" -- \"Ka, elähän huoli\", pakisi\ntoimessaan kettu, \"minä, katsohan, sen asian laadin, jotta syntyy\nainakin.\" Kuultuaan tämän arveli poika: \"Voinmahan olla ketulle mielen\nnouteeksi, ei tuosta pahaakaan liene!\" ja läksi ketun kera kulkemaan,\nminne se häntä veisi.\n\nKäydään kahden kesken, tehdään taivalta yhdessä, niin tullaanpa\nkuninkaan kotiin; linna jo näkyy heille. Puhuu silloin isännälleen\nkettu, sanoo: \"Vuotahan tässä, minä lähden tietelemään edeltä, mitä\nlinnassa kuuluu, onko kuninkaallinen perhe kotona.\" Sillä puheen erosi\njo isännästään Jussi Juholaisesta ja juoksi linnaan, jossa meni\nsuorastansa kuninkaan puheelle ja sanoi: \"Antakaa, armollinen kuningas,\nnelikkoa lainaksi, millä isäntäni Jussi Juholaisen kultia, hopeita\nmäärisin.\" Kuningas kuultuaan tämmöisen pohatan tienoilla olevan antoi\nkohta nelikon ketulle, sanoi: \"Pyydä nöyrimmästi isäntääsi minunkin\nlinnassani käymään, onhan ruokaa, on huonetta minulla.\" Saatuansa\nkuninkaalta nelikon läksi kettu linnasta kantamaan sitä, etsi minkä sai\nkulta- ja hopeasipaleita kynsiinsä ja pani ne nelikon uurteeseen, josta\nvei nelikon kuninkaan palvelijoille takaisin kiittäen lainasta ja juoksi\nsiitä isäntänsä luokse, jolle kertoi asiansa, miten kuningas vaati heitä\nlinnaansa. Kuningas sillä välin miettii mielessänsä: \"Jokohan se kettu\nisännästään toden puhui, jotta sillä moinen rikkaus ompi, vai olikohan\nvalhetta kaikki?\" Päästäkseen asian perille sanoi hän orjillensa:\n\"Tuokaa nähdäkseni se nelikko, joka lainassa oli; kun lienee kultia,\nhopeita hänellä määritty, niin onhan muutamia sipaleita pohjaankin\njäänyt.\" Käskyä kuullen kantoivat orjat nelikon katseeksi, ja kuningas\nkun tarkoin katseli sitä, löysikin pieniä kulta- ja hopeasipaleita sen\nuurteesta, josta näki ketun sanat todeksi, arveli: \"Ei ole se mies\njoutava mikään, kun on kultaakin, hopeata nelikolla määritä!\"\n\nIltapuoleen päivää kulki Jussi Juholainen kettunsa kera linnaan sitten,\njossa kuninkaan käskystä annettiin hänelle erityinen huone asua ja\nruokaakin sekä juomaa, mitä halusi ja kuninkaan linnassa\nparhaanlaatuista oli. Siinä eli sen päivää nyt ketun seurassa hyvästi,\nkunne yö tuli; mutta aamulla erosi kettu taas hänestä, meni kuninkaan\npuheelle ja sanoi: \"Annapas, kuningas, vaatteitasi nähdä, onko yhtä\nhyvät kuin on isännälläni Jussi Juholaisella.\" Kuningas tuo nyt yhdet\nvaatteet ensinnä, näyttelee ne, mutta kettu ei niitä ota, paremmat sanoo\nisännällään olevan. Siitä kuningas jo toiset tuo, paremmat, vaan eivät\nkelpaa ketulle nekään. Viimein, kun ei muusta apua ollut, tuo kuningas\nkolmannet parhaimmat vaatteensa näytiksi ketulle, jotta eivätköhän\nrupeaisi jo kelpaamaan. \"No, nämähän ovat siihen laatuun kuin minunkin\nisännälläni\", sanoi kettu, \"miltä ei yhdennäköiset aivan\", ja kantoi\nJussi Juholaiselle ne kuninkaan vaatteet, käski hänen pukeutua niihin.\nMitäs, Jussi kun tiesi jo ketun tuumat hyväksi, teki neuvon mukaan kohta\nja puki vaatteet päällensä. Sai vaatetsineeksi vain, niin alkaa kettu\ntaas neuvoa häntä, sanoo: \"Lähde nyt kuninkaaseen, kosikaamme hänen\ntytärtänsä, niin saat sinä rikkaan morsiamen, köyhästä kun et sano\nhuolivasi!\" -- \"Kyllähän rikas luullakseni parempi olisi\", vastasi Jussi\nja kulki ketun kera kuninkaan linnaan, jossa pyytää morsiamekseen\ntytärtä. Kuningas arvelee, ajattelekse tuosta, niin jo suostuu tuumaan\n-- ka, kuinka hän ei tytärtään semmoiselle miehelle antaisi, jolla\nvaatteet on hyvät, mitä parhaimmat päällä, ja kultaa, hopeata niin\näijän, jotta nelikolla määrittiin! Eihän muuta, ruvetaan häitä vain\nlaatimaan, ja rahvasta kerätään, herraa, talonpoikaa linnaan paljon.\n\n\nPidetäänhän piiruja, monta päivää pidetään pääksytysten, niin alkavat jo\nvieraat linnoilta hälvetä, kukin lähtee kotiinsa. Arvelee siitä nyt\nlähteäksensä naisensa kera Jussikin; kuinkas, lähdettävä oli kumminkin,\nja rupesi hyvästi heittämään päästäksensä taipaleelle. Mutta kuninkaasta\noli outoa nyt äkisti yksikseen jäädä, kun läksi ainoa tytärkin kotoa, ja\nhän laittausi kaimaamaan vävyänsä sanoen: \"Annas, lähden kotiasi\nkatsomaan minäkin, pitäähän kerta nähdäkseni, miten te, lapseni,\ntalossanne elätte; kuljemme yksissä nyt sinne.\" No, eihän se semmoinen\nliika ystävyys Jussin mielestä maksanut mitään, senhän arvaa toinenkin,\nvaan minkäpäs hän teki, kuningas laittausi matkaan vain. Ymmärsi kettu\nnyt asian, että hätä se alkaa isäntämiehellä olla, ja juoksi turvaksi\nhänelle, sanoi: \"Minä lähden, isäntäiseni, edeltä sanaa linnaasi\nviemään, tulkaa te vierainenne jäljestä, ja tiet kun matkalla eroavat,\nniin vasempaan käteen lähtekäätte, se tie linnoille suorin on.\" Jussi\nJuholainen kuunteli kettunsa puhetta, jota oli tottunut uskomaan, ja\narveli: \"No, sinä sen minun linnani tietänet, mistä sinne mennään,\nkuljemmehan jäljessä, jos sillä matkan päähän pääsisimme!\" Turvaten\nkettuunsa lähtee siitä sulhanen naisensa, appensa ja muun juohtokansan\nkera taipaleelle tietämättä, mihin matka viimeinkin päättyisi;\nsaadaanhan ketun neuvomaa tietä kulkemaan.\n\nKettu sillä välin juosta litvittää tietä pitkin yksinänsä, niin tuleepa\nkymmenen miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, kirveet\nolalla. \"Ka, mitä miehiänne olette?\" kysyi kettu. \"Madon halonhakkaajia\nolemme\", sanoivat miehet, \"mitä se sinuun koskee?\" -- \"Voi miesparat!\"\nsanoi kettu, \"kuningas matkaa tästä nyt jäljestäni; se kun kysyy, kenen\nolette, elkää sanoko Madon, sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman\nteille tuho tulee, kuningas on lähtenyt hävittämään Matoa.\" Miehet\nkuultuansa tämän lupasivat neuvon mukaan sanoaksensa, ja kettu läksi\njuosta luikertamaan edelle. Juoksee, juoksee, minkä juoksee, niin\ntuleepa kaksikymmentä miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin\nhuuteessa, suuri hevoslauma ympärillä. \"Mitäpä miehiä olette?\" kysyi\nkettu. \"Madon hevospaimenia\", sanoivat miehet. \"Elkää, poloiset miehet,\nniin sanoko, kuningas kun jäljestä tulee!\" varoitti kettu, \"sanokaa\nJussi Juholaisen olevanne, ilman teidät kuningas tappaa, kun on lähtenyt\nnäet Matoa hävittämään.\" -- \"Hyvinhän tuon voimme sanoa\", vastasivat\nmiehet, ja kettu juosta lipotteli edellensä; vaan ei etäälle ennättänyt,\nkun tuli jo kolmekymmentä miestä ison lehmikarjan kera vastaan hänelle,\nmiehet sinisessä haljakassa kuin huuteessa. \"Kenenpä miehiä olette?\"\nkysyi taaskin kettu. \"Madon lehmipaimenia\", sanoivat miehet, \"mitäpä\nsinun siihen ompi?\" -- \"Oi, poloiset, päiviänne! Elkää vasta niin\nsanoko, tästä tulee kuningas jäljestäni Madon valtaa hävittämään\", sanoi\nkettu, \"sanokaa, miesrukat, Jussi Juholaisen olevanne, ilman kuningas\npäänne leikkuuttaa heti.\" Miehet lupasivat nyt käskyn mukaan\nsanoaksensa, joshan sillä välttäisivät kuninkaan vihan, ja kettu erosi\nheistä, läksi edelleen kohta. Juoksee, juoksee, minkä juokseekin, niin\ntulee jo linna eteen, joka niin on kaunis ja komea,\n\n    ettei löydy maalla mointa\n    eikä vertoa vedellä:\n    tammi keskitanhualla,\n    puu pyhä pihalla kasvoi,\n    lehvät kullankarvalliset,\n    lehväsillä kultalinnut\n    lauloa livertelevät.\n\nVielä on puisto kaunis likellä ja puistossa hirvi ylen sorea, jott'on\nkarva kultaa, toinen hopeata, kolmas sitäkin parempi. No, kettu menee\ntupaan kohta ja katselee sisustakin, niin täällä Mato on isäntänä vain,\nmuuta perhettä ei mitään. Sinne sanoo kettu tultuansa heti: \"Oi,\nMato-rukka, päiviäsi! Kuningas tulee, kotisi kohlistaa ja tappaa vielä\nitsesi sinut.\" Tästäkös tuli nyt Madolle hätä. \"Enköhän\", kysyi kohta,\n\"voisi minä pakoon päästä?\" -- \"Tiukassa taitaa olla pääsemisesi\",\nvirkkoi kettu, \"vaan koehan paeta jonnekin, ehkähän ei löydettäisi\ntoki!\" No, aitta on pihalla, liinaa täynnä, niin siihen pistäkse se Mato\npiilemään kuningasta ja linnansa heittää asua ketulle, jota luuli\nystäväkseen, kun se häntä oli varoittanut.\n\nKuningas naimakansan keralla sillä välin matkaa tietä myöten edellensä,\nja tullaan ensinnä halonhakkaajien luokse, niin arvelee mielessään\nkuningas, kenenkähän miehiä nuo lienevät niin kauniissa haljakoissa, ja\nkysyy jo miehiltä itseltänsä: \"Kenenpä halonhakkaajia olette?\" -- \"Jussi\nJuholaisen\", sanoivat miehet. \"No, sepähän nyt neuvon vävy puuttui\nminulle, kun ei itselläni ole tuonnäköisiä halonhakkaajia\", arveli\nkuningas, \"lieneepä hänellä varat melkoiset muunkin puolesta!\" Eihän\nmuiden kuullen virkkanut kuitenkaan mitään, vaan sai naimakansan kera\ntaivaltamaan edelle. Tullaan matkaa tehden sitten hevosvartijoiden\nluokse, niin kysyy kuningas heiltä: \"Kenenpä miehiä olette?\" -- \"Jussi\nJuholaisen hevosvartijoita\", virkkoivat miehet. No, tätähän ihastui\nkuningas nähdessänsä, mimmoiset vävymiehellä oli hevoset sekä vartijat,\njoita ei itsellään kuninkaalla ollut semmoisia, ja läksi hyvillä mielin\nedellensä.\n\nTehdään taivalta, minkä keretään, niin tulevat vuorostaan lehmipaimenet\nvastaan niinkuin äsken ketulle, miehet haljakassa kuin huuteessa. No,\nkuningas taaskin kummastelee sitä, kysyy miehiltä: \"Kenenpä paimenia\nolette?\" -- \"Jussi Juholaisen\", virkkoivat miehet, \"Jussi Juholaisen\nlehmipaimenia; nämä lehmät tässä hänen karjaansa ovat kaikki.\" -- \"No,\nonpas karja sinulla hyvä\", sanoi kuningas ihastuen vävyllensä, \"tuskin\non itselläni parempata.\" Tähän olisi nyt vastattava ollut, vaan Jussi\nJuholainen ei saa suutaan aukaistuksi, niin on kummaa kaikki hänestä,\nkokeehan joutua edellensä nähdäkseen, mihin tultaisiin viimeinkin,\nmatkaa äänetönnä appensa rinnalla.\n\nKettu sillä aikaa oleksii Madon jättämässä kodissa. Aitan pisti tuleen,\nmissä Mato oli kuningasta piilemässä, ja siinä paloi nyt linnan omistaja\nliinan sekaan tuhaksi, vaan kettu anasti autioksi jääneen linnan, jonka\nsiivosi somaksi, ja kiirehti tulevia vastaan siitä, pistäysi tien\nvieraan vuottamaan. No, sieltä rientää nyt kuningas naimakansan kera\nyksissä tietä myöten, kunne alkavat Madon linnasta huoneukset näkyä,\nniin seisahtuu kuningas katsomaan tielle, kysyy toisilta: \"Kenenpä nuo\nhuoneukset tuolla, mitkä näkyvät meille?\" No, siihen olisi nyt Jussi\nJuholaisenkin ollut vaikeanlainen vastata, kun ei tuntenut hän seutuja\nollenkaan; vaan kettu pujahti piilostaan tiepuolesta siihen ja sanoi:\n\"Siinä se, armollinen kuningas, vävynne Jussi Juholaisen linna nyt\nolisi, johon on matkanne; tulkaahan jäljessäni, kyllä minä tien\nosoitan!\" Sillä puheen lähtee kettu juoksemaan edellä, ja toiset tulla\npöyhöttävät perässä. Kuningas niin on hyvillään ylen, jotta nauraa\nmyhähtelee kuljettaessa yhä eikä saa sanaa sanotuksi, niin on ihmeissään\nsitä rikkautta, mikä joka paikassa näyttihe; vaan kun perille päästiin\nja kaikki ihmeet linnassa näkyviin tulivat, niin siinähän kuninkaalta\npää kupeutui vasta. Linnut laulaa songertavat tammessa pihalla, hirvi\nhyppii, telmii puistossa, ja kaikki on muukin sen mukaan kaunista ylen.\nKäydään huoneuksiin siitä, katsellaan sisustakin linnassa, niin\ntäällähän on laitokset paremmat vielä; kaikki on rahit, istuimet\nkullasta, seinät hopeasta ja katot, lattiat kiiltävistä kivistä. \"Ka, on\nvävyä tässä vävyssä, on mitä nähdä muutakin!\" arveli kuningas ja\nkallella päin katseli niitä vävynsä huoneita, mitä heissä kaikkea oli,\neikä ihmettelemästä päässyt, niin oli outoa hänen mielestään kaikki.\n\nJuohtokansa kun oli linnassa koolla kaikki, tulee kettu, kutsuu vieraat\nruoalle, ja saadaan siitä piiruja pitämään kuin kunnon linnassa ainakin.\nPöydät ovat syömisiä, juomisia ylen täynnä, ja herkkua on niin\nmonenlaatuista siinä, ettei voi suu sanoa; kaikkea on muuta, linnun\nmaitoa ei ole. Syödään vävyn talossa, juodaan, monet päivät eletään,\nniin jo tekee kuningas lähtöä, käkeää kotiinsa kulkemaan. Kettupa\nsilloin sanoo isännällensä kaikkien kuullen: \"Pitää meidänkin lähteä nyt\nvuorostamme kuninkaan luokse pitoihin, mitäpä siellä on hyvyyttä, onko\nsikälikään kuin meillä.\" Kuningas miltei olisi välttänyt tätä, vaan ei\nkäynyt enää asiata kiertäminen, kun oli kerran puheeksi tullut, vaati\ntäytyi tyytyä tuumaan ja kutsua vävyn väki vieraiksi kotiinsa.\n\nYhtenä matkattiin sitten kuninkaan omalle linnalle takaisin ja\nkatseltiin perille päästyä tarkasti kaikkea, mitäpä täältä löytyisi, kun\nkuningas parhaan mahtinsa näyttäisi; vaan mitäs, täällä ei lintuja ole\ntammessa, ei hirveä puistossa! Muutamat koiran päät kuningas panee\npihalleen haukkumaan, vasoja tanhualle hyppimään, vaan mitäpä niistä, ne\neivät näytä millekään. Sanoo siitä isännälleen kettu: \"Sinulla, Jussi\nJuholainen, parempi on nyt elos kuin on itsellään kuninkaalla, niinpä\nminua et enää kaivanne; eläkää hyvänä, minkä aikaa elänette!\" Sillä\npuheen erosi kettu Jussista mennen metsään, minne lienee mennyt, eikä\nole häntä siitä päivin nähty eikä kuultu. -- Sen verran sitä.\n\n\nKEHNON KOTI\n\nOli ukko muinoin, ukolla poika. Elos heillä oli vähässä, siksi että\ntoimeenhan tulivat, kun jaksoi isä työtä tehdä uutteraan ja taloansa\nhoitaa; mutta vanhoillaan kävi ukko huonoksi, ettei paljon kyennyt\ntyöhön, ja talon varat, mitä entuudesta oli, hupenivat hupenemistaan\nyhä. Sehän seikka huoletti isää, joka pelkäsi poikansa hänen kuoltuansa\naivan tyhjäksi jäävän ja miltei vain kerjäämällä täytyvän elatustaan\nhankkia. Estääkseen sitä arveli ukkorukka jos jonnekin, kun oli poika\nhänelle rakas, vaan ei arvellenkaan parannut asia sen siitänsä. Viimein,\nkun tunsi jo kuolevansa eikä muuta neuvoa tietänyt, sanoi hän\npojallensa: \"Sinulta kun, poikaseni, minun kuoltuani kaikki elokset\nlopekse, onhan lehmä jäljellä, syö se kotonasi tässä eläkä lähde\nmierolle pakkoamaan.\"\n\nNo, kuolikin ukko, kun aikansa tuli, ja poika vähitellen söi joutilaana\nkodissansa elot, rahat kaikki, mitä oli perintöä jäänyt, eikä ollut\nmuuta enää kuin lehmä vain jäljellä. Sitä lähtee nyt lehmäänsä\nkuljettamaan, myödäkseen näet, jotta hinnasta sitten eläisi. Käypi,\nastuu tietä pitkin, lehmää sarvista vetää juntturoipi perässänsä, niin\ntulee äkkinäinen mies häntä vastaan, kysyy: \"Kunnepa viet lehmää,\npoika?\" -- \"Ka, möisin, ken kun ostaisi\", vastasi poika. \"Äijänkös\notat?\" kysyi mies. \"Viisikymmentä ruplaa antanet\", sanoi poika. No,\nsiitä syntyy nyt kauppa. Mies antoi empimättä vaaditun hinnan lehmästä,\nvei sen vesakkoon heti ja tappoi sinne; mutta itse muuttui revoksi\nsamalla ja läksi juoksemaan metsään, minkä ennätti. Sieltä kun löytää\ntoisen näköisensä, alkaa puhutella sitä, sanoo: \"Terve, ystäväiseni,\nolisi meillä pidot linnassa, kun voisimme muita tovereiksi saada!\" --\n\"Ka, emmekö heitä etsimällä saane\", virkkoi toinen, \"lähde sinä yhdänne,\nminä lähden toisaanne, niin viisikymmentä repoa kun mieheen saamme\nkerätyksi, tähän tulemme yhteen sitten.\"\n\nSillä puheen erosivat revot eri haaralleen kumpikin, ja viisikymmentä\ntoveria saatuansa osakseen metsästä tulivat määräpaikkaan koolle sitten,\njosta kulkivat yhdessä sinne, jossa oli se lehmä tapettuna. Vieraiksi\ntulijat, joista oli kumma, kun heitä näin vähille syömisille kutsuttiin,\nalkoivat nurkua sitä, sanoivat: \"Tämäkö meillä pitoa onkin?\" -- \"Ei,\nhyvät vieraat, ei tämä vielä pito mikään ole\", sanoi kutsuja-repo,\nselvittäen asiata, \"tämä matkapalaksi vain on lähtiessämme, linnoilla\nvasta oikeat pidot ovat, sinne kuljemme nyt yksissä kaikki.\" Revot\ntyytyivät tähän, ja pitoihin-kutsuja vei heidät kerallaan aina linnan\nportille asti, vaan siinä erkani heistä sanoen: \"Jääkäähän vähäksi aikaa\ntähän, minä lähden edellä kysymään, missä huoneessa meillä pidot ompi.\"\nSen sanoi siinä, jätti revot seistä jönöttämään portille, mutta itse\nmeni linnaan, jossa muuttihe mieheksi järilleen ja kävi kuninkaan eteen,\nsanoi: \"Armollinen kuningas, tänne tulisi sulhanen tytärtänne kosimaan,\nja täällä olisi sata repoa lahjaksi häneltä, kelvanneeko teille?\" --\n\"Ka, missäpä ovat ne sinun tuomasi?\" kysyi kuningas heti. \"Tuolla ovat\nlinnan portilla\", sanoi toinen, \"pankaa palvelijanne katsomaan!\"\nKuningas suostui siihen, ja mies vei kuninkaalliset passarit kerallansa\nlinnan portille, jossa näkivät hänen puheensa todeksi. Revot laskettiin\nnyt linnaan siitä ja vietiin tanhuaan kaikki, jossa mies tapatti heidät,\nkiskoi ketut selästä ja vei kuninkaalle kysyen: \"No, herra kuningas,\nsaammeko sulhasiksi tulla?\" -- \"Emmehän tiedä\", sanoi kuningas,\n\"tuumaitsemme.\" Mutta mies, kun näki asian vielä arveluttavan\nkuningasta, ei enää siinä vuotellut, vaan pyörähti samalla poikkeen\nlinnasta, muuttui sievästi hukaksi ja meni semmoisena metsään. Siellä\nlöytää hän toisen vertaisensa kohta ja rupeaa puhuttelemaan sitä sanoen:\n\"Terve, ystäväiseni, olisiko meitä satakaan, olisi linnassa meillä\npidot.\" -- \"No, elähän mitään, vai olisi meillä pidot\", vastasi toinen\nhukka, \"no, ehkähän keräämällä toveriloitakin saamme, lähde sinä\nyhdänne, minä lähden toisaanne, niin tähän tulemme joukkoinemme yhteen\nsitten molemmat.\"\n\nPuhe kun oli semmoinen pidetty, läksivät hukat juoksuun kumpikin,\nkeräsivät viisikymmentä toveria metsästä osaksensa ja tulivat\nyhtymäpaikkaansa koolle sitten niinkuin tuuma oli. Siitä kulkivat\nyksissä linnalle kaikki, jossa kävi hukille samoin kuin oli sattunut\nketuille. Kutsuja-hukka muuttui linnaan tultuansa mieheksi, tapatti\nhukkalauman tanhuassa ja vei nahat kuninkaalle, sanoi: \"Tässä olisi\nisännältäni pienoinen lahja; saammeko, herra kuningas, sulhasiksi\ntulla?\" -- \"Aprikoitsemmehan asiata\", vastasi kuningas, \"emme voi\ntarkoilleen vielä sanoa, tulee ehkä tyttärellemme sulhasia muitakin.\"\n\nMies, vaikka tästä nyt ymmärsi, että varsin se kuningas esteitä etsieli\npäästäkseen hänestä, ei kuitenkaan siitä hätäytynyt, arveli: \"Ei sillä\nkäy vielä asiata heittäminen, toimeen täss' on naimiskauppa saatava\nkumminkin, juonitelkoonpa kuningas miten hyvänsä!\" Niissä tuumin läksi\nhän linnasta pois, muuttui karhuksi kohta ja meni semmoisena metsään\ntaas. Siellä kun kohtaa toisen näköisensä, niin tervehtii häntä, sanoo:\n\"Oi veikkoseni, mistähän toveriloita saisimme? Olisiko meitä satakaan,\nolisi pidot linnassa hyvät!\" -- \"Ka, ehkähän toveriloita etsimällä\nsaamme\", vastasi karhu, \"saakaamme hakemaan, viisikymmentä kun saanen\nminä ja viisikymmentä sinä, siinähän niitä onkin tarpeeksi asti, tähän\ntulemme yhteen sitten.\" -- \"Ka, tulemme\", sanoi toinen; ja läksivät eri\nhaaralleen kumpikin saadaksensa toveriloita, jotta päästäisiin muka\npitoihin sitten. Siitä kun määrätyn joukon olivat keränneet molemmat,\nyhdistyivät puheen mukaan joukkoinensa ja kulkivat yksissä linnalle.\n\nKuningas, joka ikkunastaan näki heidän tulonsa, miltei säikähtänyt\ntämmöistä karjaa, arveli: \"Onpas siinä elävää, onpas siinä metsän\nriistaa, ei ole köyhä mies, joka semmoiset lahjat laittaa, taitaisi olla\notettava semmoinen sulho, mistäpä niitä parempiakaan tullee!\" Hänen\nnäitä arvellessaan tulee jo karhujen tuoja hänen puheelleen, sanoo:\n\"Olisi, kuuluisa kuningas, lahja isännältäni vähäinen, saanemmeko\nsulhasiksi tulla?\" -- \"Tulkaatte!\" sanoi kuningas, ei osannut muuta, \"ei\nole köyhä sulhanen, tulkoon, että saan hänet nähdä ja tuntea!\"\n\nTämän vastauksen saatuansa läksi mies linnalta kiireesti ja kulki sen\npojan luokse, jolta oli lehmän ostanut, sanoi: \"Terve, tuttavani, jätä\njo köyhä kotisi, lähde kuninkaan tytärtä kosimaan!\" Poika luuli toisen\npiloillaan tätä sanovan ja virkkoi vastimeksi: \"Kuinkas minä tämmöinen\nsinne lähtisin, kuningas ei laskisi huoneeseenkaan, työntäisi pois,\ntappaisi tämmöisen sulhasen.\" Mutta mies puhui toimessaan vain, sanoi:\n\"Tulehan pois, kyllä minä neuvot tiedän, kuule minua ja tee tarkkaan,\nmitä sanon, niin asiat, katsohan, toimeen tulevat hyvästi.\" Kuunnellen\ntätä alkaa poika mieltyä tuumaan ja lähtee kuin lähteekin miehen kera\nmatkaamaan. Kotvasen kuljettua tullaan linnan tienoihin sitten, jotka\nmies entuudesta tuntee hyvästi, niin poiketaan tieltä syrjään vähäsen,\njossa kasvaa pieni näreistö semmoinen. Siihen jättää mies näreistöön\ntoverinsa, sanoo: \"Olehan sinä nyt vähän aikaa, vuottele tässä, kunneka\nminä linnoilla käyn, sinulle sieltä pätevämmät vaatteet tuotan. Ne kun\ntuodaan sinulle, elä tuojalle kovin nöyrä ole eläkä ensimmäisiin ihastu,\nvaan kun saat vaatteet koetellaksesi, sinä elä muuta kuin silmäile heitä\nhätäiseltä ja työnnä samalla takaisin, sano: 'Eivät nämä ole minuiset',\neläkä ole ollaksesi koko vaatteista ennenkuin sinulle kolmannet tuodaan,\nne vasta ota, pue päällesi ja tule niissä linnaan.\" Poika lupasi\ntehdäkseen, miten neuvo oli, ja mies läksi matkaansa toverilleen päteviä\nvaatteita hankkimaan niinkuin oli sanonut. Kulki suoraa tietä linnaan,\nosti siellä vanhan hevoskulun, kolme ruplaa antoi hinnasta, ja kävi\nsitten hattujen tekijältä rahallaan ostamassa reellisen hattuja, pisti\nhevosensa valjaisiin ja läksi hattukuorman kera ajamaan linnasta\ntiehensä. Siinä juoksee kuninkaan linnan editse joki, jonka poikki silta\non rakennettu, niin siihen seisautti sillalle hevosensa ja sieppasi\nkirveensä, sillä hakkasi sillan poikki. No, mitäs; silta kun saa poikki,\nvirta vie sen myötänsä, ja sinne menee koko rakennus hevosen kera,\nhattuineen päivineen hajoaa virtaan. Mutta mies juoksi linnaan samassa,\njossa kertoi kuninkaalle asian, sanoi: \"Oi, herra kuningas, kuin teillä\noli huono silta! Me kun olimme linnaan tulossa, silta hajosi ajettaessa,\nja sinne menivät meidän miehet kaikki, hevosineen kaikkineen\ntuiskahtivat jokeen. Siinä katosivat isäntäni vaatteetkin, hukkaan\ntulivat kaikki, eikä voi matka-asussaan nyt linnalle tulla, hätäiseltä\npääsi itsekin elävänä virrasta.\" -- \"Voi päiviäni!\" vastasi kuningas,\n\"kylläpäs se nyt sulhasmiehelle pahoin kävi, vaan hyvä, kun ei vahinkoa\ntullut pahempaakin, eihän lie vikaa pudotessa tullut mitään?\" -- \"Eihän,\nJumalan kiitos, vahinkoa tullut tuon pahempata, vaan kyllä kastuttiin\npahanpäiväiseksi\", sanoi mies. \"No, ainahan tuohon neuvoa lienee, kun ei\nmuuta vikaa tullut\", tuumasi kuningas ja työnsi passarinsa sulhaselle\nvaatteita viemään, että julkeaisi linnaan tulla. Tuossa paikassa lähtee\njo passari asialleen ja kantaa vaatteet näreistöön sulhaselle sinne;\nvaan tämä tekee niinkuin toverilta neuvo oli, ei ota ensimmäisiä\nvaatteita eikä toisiakaan, kolmannet parhaimmat vasta ottaa vastaan,\npukee ne päällensä ja kulkee passarin kera linnaan, jossa kuningas\nystävällisesti kohtelee häntä niinkuin sulhasta ainakin.\n\nRuvetaan siitä sitten sille pojalle ja kuninkaan tyttärelle häitä\npitämään, viisi päivää pidetään perätysten, niin jo rahvas hajoaa\nlinnasta, ja vävykin rupeaa appensa kodista lähtöä tekemään kuin\nmuutkin. Kuningas silloin toimittelee vävyllensä hevoset, rattaat ja\nkaikki, mitä matkaa varten tarvittiin, ja itse valmistihe saattamaan. Ei\nmuuta kuin matkaan oli saatava nyt, mutta vävy kun älysi appensa tuumat,\nettä se matkaan aikoo, säikähti jo sitä, arveli: \"Mitenkäs voinkaan minä\nappeni ja naiseni kera, lähteä, kun ei minulla pätevää kotia ole, mihin\nheidät veisin!\" Hänen näitä miettiessään tulee kosiomies, sanoo\nvakaisesti: \"Minä lähden nyt edeltä kotiisi sijaa saamaan, tule sinä\nvierainesi hiljalleen jäljestä.\" Sillä puheen läksi jo tiehensä\nkulkeakseen edeltä erillään toisista. Ajoi, ajoi vähän matkaa edelleen,\nniin onpas aho kaunis tien varrella, jossa paimen istuu kivellä, sata\nlammasta ympärillä. \"Kenpäs olet?\" kysyi hän siltä. \"Kehnon paimen\nolen\", sanoi toinen. \"Oi, miesrukka\", sanoi kosiomies, \"elä Kehnon sano\nolevasi, kuningas tulee Kehnoa hävittämään, tappaa lampaat, jos tietää\nkenen ovat, sano kuninkaan vävyn olevasi, niin ei laadi mitään.\" --\n\"Muistanmahan sanoa\", vastasi paimen, \"kiitos neuvostasi!\"\n\nNo, tuskin pääsikään kosiomies paimenen luota, niin tulee kuningas\nvävynsä kera jäljessä ja keksii paimenen aholla. \"Kenpäs olet?\" kysyy\nhän kohta. Tämä kun muisti varoituksen, sanoi arvelematta heti:\n\"Kuninkaan vävyn olen paimen.\" -- \"No, onpas vävylläni lammasta!\" arveli\nmielessään kuningas, vaan eihän paimenelle sanonut mitään, vaan kulki\nedelleen hyvillä mielin. Kosiomies puolestaan teki matkaa myös, kulki\neteenpäin yhä, niin jo toisessa kohdin ahon näkee, jossa paimen kivellä\nistuu niinkuin äskenkin, sata lehmää ympärillä. Tämän neuvoo hän samoin\nkuin edellisenkin rientäen edelleen, ja kuningas taaskin tulee jäljestä,\nkysyy paimenelta, kenen palvelija hän oli. \"Kuninkaan vävyn olen\", sanoi\npaimen. \"No, elähän mitään, onpas vävylläni lehmää\", ajatteli kuningas\nkiirehtien edelleen, minkä ennätti, nähdäksensä, millainen vävyllä koti\noli, kun näin oli varat muun puolesta hyvät. Kosiomies pysyi kumminkin\nedellä yhä ja teki matkaa kerkeämiseensä hänkin, kun taaskin muutamassa\nkohdin näki miehen istuvan kivellä, sata hevosta ympärillä. Sen neuvoo\nsamoin kuin toisetkin, sanoo: \"Todista kuninkaan vävyn olevasi, muuten\nsinut kuningas tappaa.\" Siitä menee seisahtamatta edelleen sitten, kunne\ntulee Kehnon kotiin, jossa astuu tupaan ja laati tervehdykset sanoen:\n\"Oi, paetkaa, ristikansa, kuningas tulee, kotinne hävittää!\" -- \"Oi\nvieras, kunnepa me pakenisimme?\" kysyi Kehnon väki. \"Menkäähän riiheen,\nsieltä ei löydettäne\", neuvoi mies. Sehän neuvo oli Kehnosta hyvä.\nMenivät riiheen lapset, akat ja kaikki, eikä jäänyt kuin se mies vain\nheidän kotiinsa isännöimään, kaikki jäi talous hänen valtaansa siihen.\n\nKuningas vävynsä kera taivaltaa edelleen aina ja tulee vuorostaan\nhevospaimenen luokse, niin kysyy taas entiseen tapaansa: \"Kenpä, mies,\nolet?\" -- \"Kuninkaan vävyn\", sanoi paimen, \"nämä hänen hevosiaan ovat\ntässä.\" -- \"No, on vävylläni hevosta, jos lie hyvyyttä muunkin\nnäköistä!\" sanoi iloissaan kuningas rientäen edelleen, eikä kaukaa\nkulkenutkaan enää, kun tuli jo väkineen päivineen Kehnojen taloon. Siinä\nottaa kosiomies vastaan heidät ja käskee vieraat tupaan. \"Ka, onpas\nvävylläni koti, missä naisen kera asua!\" sanoi kuningas tupaan tultuansa\nheti ja ihmetteli näitä vävynsä huoneita, miten olivat kauniit ja somat.\n\"Olisi tämä asuntomme siistimpi ja somempi toki\", vastasi kosiomies\nisännän puolesta kuninkaalle, \"vaan ovat Kehnot tätä poikessa ollessamme\nhävittäneet, vasta minun tullessani pakenivat täältä.\" -- \"Ka, missäpä\nhe nyt ovat?\" kysyi kuningas vihaisesti. \"Tuolla taitavat riihessä\nolla\", sanoi kosiomies, \"ei niistä nyt pelkoa ole, sinne pakenivat\nmeitä.\" -- \"No, se riihi on poltettava heti\", sanoi kuningas, \"palakoot\nhe sinne!\" Kuninkaan käskystä ottivat miehet tuohuksia heti ja pistivät\nriihen tuleen, jossa paloi Kehnon heimokunta tuhaksi; vaan kuninkaan\nvävy sai kodin asuakseen hyvän, ja siinä eli kauniin naisensa kera\nkaiken aikansa hyvin. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nEI-NIIN-MITÄ\n\n\nOli mies muinoin, läksi metsälle. Kävellessään siellä päätyi hän joen\nrannalle, jossa alkoi katsastella, olisiko ammuttavaa missä. Tuleepa\nsilloin kolme sorsaa, uida luikerehtaa ruohokon rintaa keksimättä\nketään. Älyttyänsä tämän laskeusi mies vesakkoon piilemään heitä, kunne\njoutuisivat likemmäksi, vaan tuostapa kuulee hän sorsia väijyessään\noutoja nyt. Uiskennellen edellensä alkavat linnut haastella keskenänsä\nsanoen toinen toisellensa: \"Emmekö rupea kesoille kylpemään, kun näin on\nsoma ja matala ranta tuossa?\" Sillä puheen nousivat yhdessä maalle,\njossa muuttuivat ihaniksi neitsyisiksi samalla, riisuivat vaatteensa\nrannalle ja menivät kesoille jokeen. Mies, joka pajupehkossa piilee\nheitä, näkee tämän ja miettii, miettii mielessänsä: \"Nuo kun noin\nkauniita neitosia ovat, pitäisipä minun saada verhot muutamat tuosta\nmillä keinoin tahtonsa, ehkä sillä tavalla pääsisin heidän puheillensa.\"\nNäin tuumaten nousi hän neitojen kylpiessä hiljaa piilostansa, kävi\nsalaa heidän vaatteillensa ja valitsi yhdet parhaimmat sieltä, pani\ntalteensa, josta meni piiloonsa takaisin.\n\nOltuaan, aikailtuaan kotvasen vedessä nousevat neidot jo maalle ja\njuoksevat vaatteillensa kukin, vaan jopas on verhot yhdeltä kateessa.\nTästähän hätä tulee nyt heille. Toiset sieppasivat nyt sukkelaan\nverhonsa ja läksivät peloissaan pakoon, vaan se kolmas, alastomaksi\njäänyt, ei tiedä, mikä neuvo pitää, kun ei verhoja ollut. Siitä sanoo\nhän suruissaan viimeinkin: \"Jospa ken nyt minun vaatteeni toisi, en\ntiedä, millä kostaisin hänet! Olisiko alaikäinen, veljekseni\ntervehtäisin, vaan kun keski-ikäinen olisi ja minut ottaisi, niin\nsulhokseni sanoisin, tahi kun jo vanhempi päätyisi, minä hänet omaksi\nisäkseni ottaisin.\" Kuultuansa tämän mies ei enää pysy piilossansa, vaan\ntulee ilmiin sieltä ja antaa verhot neidolle. Tämä tervehtää hänet\nsulhokseen siitä niinkuin oli luvannut, kulki pojan kera kotiin ja\nantausi hänelle naiseksi.\n\nMies jätti nyt metsänkäynnin vähemmäksi, kun sen kauniin toverin sai\ntaloonsa, ja toimeen tuli hyvästi. Elivät, olivat aikansa yhdessä kuin\nmies ja nainen ainakin, niin tulevat kaikki tienoolla asuvaiset herrat\nsitä miehen naista katsomaan, heillä kun ei kellään ole sennäköistä,\nniin somaa mutsoa kuin hänellä. Siitä herroja myöten juoksee jo puhe\nkuninkaallekin, että niin on nainen sillä miehellä kaunis ja suloinen.\nOlipas kuninkaalla sillä poika ikään naitettava, ja tuumaillaan perheen\nkesken, mistä sille sopiva nainen saada, niin kun kuullaan sitä miehen\nnaista aina kehuttavan, juoksee jo mieleen kuninkaalle: \"Sehän pitää se\nmiehen mutso meidän pojalle jos millä keinoin saada, kun se niin on\nkaikille kuulu.\" Tämän ilmoittaa kuningas tuumansa herroillensa, mitä\nlinnassa ompi, kysyen neuvoa heiltä, millä saataisiin naisen entinen\nmies hävitetyksi. Herrat virkansa puolesta vaivaavat päätänsä kotvasen,\njosta sanovat viimeinkin: \"Emme, armollinen haltija, muuta neuvoa tiedä\nparempaa kuin että pantakoon miehelle semmoisia töitä tehtäväksi, että\nhän hukkautuu niissä.\" Se neuvo oli kuninkaasta hyvä, ja hän kutsutti\nmiehen luoksensa, sanoi: \"Sinä kuulut taitava mies olevan kaikissa\nkokeissasi, niinpä näytäkin asia toteen; sinun pitää huomiseen aamuun\nminulle pöytäpaikka saada semmoinen, jossa on kuutama ja tähdet\nkuvattuna, sitä kun et vain kymmenennellä hetkellä saane, niin päältäsi\nolet.\"\n\nKuultuansa tämän lähtee mies suruissaan linnalta ja tulee kotiinsa.\nEihän kuitenkaan virka naiselleen mitään, vaan tämä näkee jo miehensä\nsilmistä, että jotakin sille on tapahtunut, ja kysyi ensi puheeksensa:\n\"Mitäpä, armas ystäväni, pahoilla mielin olet?\" -- \"Onpa mitä pahoilla\nmielin ollakin\", vastasi mies puhuen asian kohdallensa, \"semmoisen työn\nminulle kuningas määräsi, kuuluisi huomisaamuun olevan tehtävä.\" -- \"No,\nelähän tuosta ole, veikkonen, milläsi\", virkkoi nainen, \"aamu on iltaa\nviisaampi, rupeahan maata!\" Toinen kun ei muutakaan neuvoa nähnyt,\nmyöntyi naisensa tuumaan ja nukkui siitä piankin, mutta nainen valvoi\nkaiken yötä miehensä tietämättä ja kirjoitteli sen pöytäpaikan\nsemmoisen, jossa oli kuutama ja tähdet kuvattuna. Miehen noustessa\naamulla oli pöytäpaikka sillä tavoin valmis, jommoinen ollakin piti, ja\nhän otti sen naiseltansa ja vei kuninkaalle katseeksi. Siellä katsellaan\nkalua, vatvotaan jos jotenkin, vaan ei pysty kuningas virkkamaan sitä\nvastaan mitään, niin oli paikka tarkkatekoinen ylen eikä vikaa vähintä\nedes kuvissa.\n\nEihän sillä kuitenkaan mies vielä rauhaan päässyt; kuningas vain\narvelekse, mitä seikkaa hänelle nyt saada, kun ei äskeiseen vielä\nhukkaantunut. Siitä menee jo herroiltaan taas neuvoa saamaan. Ne kun\nolivat viisaita mielestänsä, eivät kaukaa aprikoineet asiata, luulivat\njo keinon keksineensä ja puhuivat tuumansa kuninkaalle. Tämä kutsutti\nmiehen taas luoksensa ja sanoi toimessaan hänelle: \"Sinun pitää minun\nasiallani käydä, mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; kun et sitä\ntoimeen saane, niin päältäsi pääset ja pian.\" Mikäs neuvoksi; eihän tätä\nkäskyä kuka ymmärrä tämmöistä! Suruissaan lähtee miesrukka linnalta ja\ntulee pahoilla mielin kotiinsa. Siellä nainen kysyy niinkuin viimeinkin:\n\"Mitäpä, toverini armas, pahoillasi olet?\" -- \"Niin ja niin\", sanoo\ntoinen, \"onpa mitä pahoilla mielin ollakseni, kuningas kun tyhjään\nrupeaa minua kiusaamaan -- mikä liekin hupsentanut mielensä; pitäisi\nkuulen ma, nyt mennäkseni ei niin kunne, tuoda sieltä ei niin mitä,\nilman on päällinen rangaistus tarjona.\" -- \"Elä, veikkonen, ole tuosta\nmilläsi\", sanoi nainen, \"rupeahan rauhassa maata, aamu on iltaa\nviisaampi, ehkähän neuvon jonkin näemme.\" No, mies kun oli vastuksistaan\nväsyksissä, ettei kyennyt muuhunkaan, oli naiselleen mielen nouteeksi ja\npaneutui kohdastaan maata.\n\nNainen kun näki miehensä nukkuneen sikeästi, rupesi työhön taaskin ja\nompeli kaiken yötä uutteraan. Sillä tavoin sai kauniin pyyhinliinan sinä\nyön seutuna ommelleeksi, jonka aamulla antoi miehellensä sanoen: \"Kun\nsinä nyt, veikkonen, lähdet sitä nimetöntä semmoista etsimään kuin on\nkäsketty, elä pelkää mitään, vaan astu rohkeasti edellesi, kunne talo\ntulee vastaasi, niin siihen käy yöksi. Jos siellä mitä nähnet, elä huoli\nsiitä, vaan nosta salkku, lakki ja kintaat naulaan ja ala tuvan lattiata\nastuksennella niinkuin kotonasi olisit huiskutellen tätä liinaista ja\npyyhkiellen sillä nenääsi, että näkyy hyvästi.\"\n\nMoiset neuvot saatuansa läksi mies kotoansa, astui, astui, aina iltaan\nasti astui, vaan ei tullut taloa vastaan. Eihän kuitenkaan tuosta ollut\nmillänsä, vaan astui edelleen yhä, kunne jo yö kohtasi pimeä, niin\ntulipas iso linna hänelle eteen. Menee pihamaalle siihen ja katsastaa\nrakennusta, niin täälläpä hän kummat näkee: aita on linnan ympärillä\npelkistä luista rakennettu, ja joka seipään nenässä on ihmisen pää, yksi\non vain seiväs tyhjänä vielä. Arvelee tuosta nyt mielessään mies: \"Tässä\ntämä surma nyt tullee, kun tullakseen lie, vaan menen minä linnaan kuin\nmenenkin, koska kerran tässä olen.\" Meneekin siitä linnaan ja sisälle\ntulee tupaan; siellä asujamena on vanha akka yksinänsä, järeä,\nisonenäinen ja paksu ylen. Se ovesta tulleelle huutaa heti: \"Kas niin,\nvasta ikään ihmisen lihaa himotti, niin tämä tuli tähän paikoilleen!\"\nNo, monikin olisi jo säikähtänyt tätä, vaan mies kun muisti naisensa\nvaroituksen, ei pitänyt akasta mojua mitään, vaan nosti salkkunsa sekä\nlakkinsa, kintaansa naulaan ja alkoi kävellä lattiata edestakaisin\nniinkuin kodissaan ainakin viuhkaillen sitä naisensa ompelemaa liinaista\nkädessään, että näkyisi, ja pyyhkiellen toisinaan aina nenäänsä. Tuskin\nkeksikään akka sen paikan hänen kädessänsä, niin alkoi jo leppeästi\npuhutella häntä, sanoi: \"Ka, minun tätini tyttären mieshän sinä oletkin,\nei sinua pidä tappaa; no, mitäpä läksit sinä täällä käymään?\" Toinen\nsanoi kohtansa haastaen, mille asialle hänet kuningas oli työntänyt.\n\"Vai semmoiselle matkalle sinä, poikaseni, olet joutunut; no ehkä tuohon\nkeinon keksimme\", sanoi akka, meni ovesta ulos ja huusi kovalla äänellä\nsillan päässä: \"Kuuntelijani uskolliset, tulkaa koolle kaikki!\" Siitä\nkun tulevat nyt akan palvelijat koolle, niin tuossahan vasta hälinä ja\nhuhunta nousi, heitä kun keräytyy siihen pihan täysi. Kaikkien koolla\nollen kysyy akka: \"Tiedättekö kukaan, mikä se on: mennä ei niin kunne,\ntuoda ei niin mitä?\" -- \"Me emme tiedä!\" vastaavat siellä kaikki kuin\nyksi mies. No, kun ei tietoa saatu, työntää akka palvelijansa poikkeen\nja sanoo miehelle: \"En saa asiastasi selvää minä, vaan kuljehan\nedellesi, kunne tulee linna moinen kuin tämäkin, siellä on toinen\nsisareni, niin sieltä ehkä tietoa saanet.\"\n\nKuultuansa tämän jätti mies akalle hyvästit ja läksi taipaleelle kohta.\nAstui minkä ennätti edelleen, niin jo alkoi ilta pimetä, kun tuli linna\ntaas eteen moinen kuin eilenkin. Siellä akka on asukkaana taas, se vain\non eroitusta, että vielä on isompinenäinen ja paksumpi kuin edellinen.\nSe kun siitä nenäliinasta tuntee miehen sukulaiseksensa, huutaa samoin\nikään kaikki kuuntelijansa koolle ja kysyy heiltä, tietäisivätkö, mikä\nse on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; vaan eivät tietäneet he\nsitä. No kun ei muuta voinut, työnsi akka miehen matkalle, sanoi:\n\"Menehän tästä, kulje sitä ja sitä suuntaa, siellä on edelläpäin linna,\njossa on meillä kolmas sisar, niin se jos tietäisi neuvoa mitä; kun ei\nse tietäne, sitt'ei saada neuvoa mitään.\" Mitäs siihen; poika sanoi\nakalle kiitokset neuvosta ja läksi astumaan uudellensa. Kaiken päivää\nkun oli kulkenut, tuli hän linnaan taas yöksi niinkuin ennenkin, jossa\nniin ikään akka oli eläjänä yksinänsä, se vain väliä, että vielä oli\nisommat nännit sillä, ja suurempi oli muutoinkin sisariansa. Se huutaa\nsamatse kuulijansa koolle niinkuin toisetkin sisarensa saadakseen tietoa\nheiltä sen sukulaisensa asiaan. Sai vain huutaneeksi, niin alkaa jo\nlinnan ympäriltä kuulua litsintä, lätsintä semmoinen, ja siitä tulee\npiha isoja sammakoita täyteen. Niiltä tutkii nyt akka sen miehen asiata,\nkysyy: \"Tiedättekö mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?\"\n-- \"Me emme tiedä!\" vastasivat sammakot. -- \"Ettekö kukaan tiedä?\" kysyi\nuudelleen akka, \"jokos kaikki olette koolla?\" -- \"Vielä on yksi vanhin\nmeistä jäljellä\", sanoivat sammakot, ja samalla tulla löksii sekin vanha\nsammakko pihalle. Siitä kysyi emäntä sitten uudelleen kaikilta:\n\"Tiedättekö, mikä se on ja missä se elää, jolla on nimenä Ei-niin-mitä?\"\n-- \"Ka, sit' emme tiedä\", sanoivat kaikki muut niinkuin ennenkin, vaan\nvanhin sammakko tulla löksi emäntänsä eteen ja sanoi viimeiseksi: \"Minä\nsen tiedän, jota nyt kysytte.\" Kuultuansa tämän työntää akka toiset\npalvelijansa poikkeen, ja sen vanhan sammakon vain käskee vuottamaan\npihalla huomiseen aamuun asti, silloin häntä tarvittaisiin; mutta miehen\nsyöttää, juottaa hän linnassa hyvästi ja laatii hänelle vuoteen yöksi\nniinkuin sukulaisellensa konsana.\n\nMakaamasta noustuaan aamulla pyrkii mies matkaansa jo, ja emäntä vie\nhänet sammakon luokse pihalle, sanoo: \"Kuljehan vain tämän sammakon\njäljessä, meni jos kunne, eläkä pelkää mitään, niin kyllä tulet matkasi\nperille.\" Mies kun oli lähtemään valmis, ei muuta kuin hyväiset jätti\nakalle ja sanoi siitä sammakolle: \"Saappas nyt matkalle!\" Tämä läksi nyt\ntietä näyttämään niinkuin emäntä oli käskenyt, ja saatiin matkaamaan\nyhdessä. Sammakko hyppiä löksii tietä myöten, ja mies jäljessä astuu\nyhä, kukali toinen edelle siirtyy tuossa. Sitä tekoa tehden kulkevat\nkaiken päivää yhdessä, kunne ilta pimeni, niin tullaanpas linnaan\nmoiseen kuin se, josta lähdettiinkin. Pihalta hyppii sammakko portaille,\nniin porstuan ovi aukeaa samalla. Siitä hyppää porstuaan, niin tuvan ovi\naukeaa taas itsestänsä, josta hyppää jo sisälle, ja mies tulee perästä.\nSiellä on tuvan sillassa loukko, ja sammakko menee siihen, vaan mies ei\nluovu hänestä, vaan menee jäljessä hänkin. Hypätessään sinne uppoaa hän\nvyötäisiään myöten sillan alle, vaan pääpuoli ruumista jää ylhäälle\ntupaan. On siinä, olettelee miesrukka haudassansa ja vuottelee, mitä\ntuosta verestyisi, vaan ei näy, ei kuulu mitään. Kotvasen vuoteltuansa\nalkaa jo pitkästyä tukalaa oloansa ja mielii noustakseen ylös, vaan\nsamassa aukeaa ovi, ja sieltä tulee herra sisälle, tuo metsämies\nsemmoinen hyvässä asussa. Heitettyään metsästyskalunsa päältään saapi\nhän lattiata kävelemään niinkuin kodissaan ikään virkkamatta loukossa\nseisojalle mitään. Sillä tavoin oli jo kotvasen aikaa ääneti\nastuksennellut, kädet ristissä selällä, niin sanoihan viimeinkin hiljaa\nitseksensä: \"Ei-niin-mitä!\" -- \"Mitä?\" vastasi ääni samalla loukosta.\n\"Hanki ruokaa!\" sanoi mies ja käveli lattiata yhä. Sen kun sai\nsanoneeksi, siihen tuli hänelle pöytä kaunis semmoinen, joka oli ruokaa,\njuomaa täynnä, syö jos mitä. Metsältä tulija istui ruoalle siihen, söi,\njoi kyllälteen kaikkea ja syötyänsä sanoi taas entiseen tapaansa:\n\"Ei-niin-mitä!\" -- \"Mitä?\" vastasi ääni niinkuin viimeinkin. \"Korjaa\nruoka\", virkkoi mies, ja sillä erää katosi koko pöytä siitä, minne\nlienee kadonnut, ja se metsämies avasi karsinaoven ja läksi toiseen\nhuoneeseen hänkin.\n\nLoukossa seisoja, joka kummastuksella oli nähnyt ja kuunnellut kaikki,\nmitä tuvassa tapahtui, pani metsämiehen virkkamat sanat mieleensä\nhyvästi arvellen itseksensä: \"No, tässähän tämä olisi nyt minun\nhaettavani, millä keinoin hänet saisinkin.\" Koetteeksi sanoi siitä\nhiljaksensa vain: \"Ei-niin-mitä!\" -- \"Mitä?\" virkkoi ääni samassa.\n\"Hankihan ruokaa!\" sanoi mies, eikä aikaakaan, kun tuli pöytä hänelle\nsamatse kuin sillekin metsämiehelle, se vain, että oli matalampi, jotta\nkykeni hän loukossa seisoen syömään siitä. Syötyänsä sanoi taas:\n\"Ei-niin-mitä!\" Näkymätön kysyi: \"Mitä?\" -- \"Korjaa ruoka!\" sanoi mies,\nja samalla katosi taas koko se pöytä, minne lienee kadonnut. Jäätyään\nitseksensä arveli mies: \"Enköhän tuota näkymätöntä toveria voisi\nkerallani saada\", ja sanoi taaskin: \"Ei-niin-mitä!\" -- \"Mitä?\" kysyi\nääni. \"Minä lähden loukosta pois\", sanoi mies. \"No, minä lähden\nkeralla\", pakisi näkymätön olento. \"Hyvä kun lähdet!\" arveli toinen,\nnousi loukosta ja kävi porstuaan, niin sanoo uudelleen: \"Ei-niin-mitä!\"\n-- \"Mitä?\" virkkaa ääni. \"Minä jo olen porstuassa\", sanoi mies. \"Jo niin\nminä olen\", vastasi ääni. \"Ka, hyvä kun olet!\" tuumasi mies, kulki\nedelleen ja tuli portaille, niin sanoi itseksensä taas: \"Ei-niin-mitä!\"\n-- \"Mitä?\" kysyi ääni. \"Minä lähden maantietä astumaan\", sanoi mies.\n\"Niinpä lähden minä keralla\", virkkoi ääni. -- \"Hyvä kun lähdet!\" arveli\ntoinen ja kulki vähän matkaa edelle, niin muisti jo taas näkymättömän\ntoverinsa miettien mielessänsä: \"No, onkohan tuo nyt keralla?\" ja sanoi\nsiitä: \"Ei-niin-mitä!\" -- \"Mitä?\" vastasi ääni. \"Syödä himottaa\", sanoi\ntoinen, ja tuossa paikassa tuli pöytä taas eteen hänelle niinkuin\nennenkin, josta söi taas mies mahansa täyteen, kun oli ruoat siinä\nhyvät; vaan syötyänsä vietätti pöydän poikkeen taas samalla keinoin kuin\nennenkin ajatellen mieltänsä myöten: \"No, hyvähän, kun läksi näkymätön\ntoveritsa keralla, ei nyt hätää tule, kun pöytä on mukana.\"\n\nHyvillä mielin kulkee mies edelleen ja tulee kotvasen astuttuansa meren\nrannalle. Siitä on laiva loitompana vähän, joka ikään on lähtemäisillään\nmerelle, niin alkaapas huutaa niitä laivamiehiä sieltä ja pyrkii palkan\nedestä laivassa kulkemaan. No, laivalaiset kun näkivät rannalla\nseisojan, tulivat vähäisellä veneellä hakemaan häntä. Mies pääsi nyt\nsiihen, vaan pelkäsi toverinsa jäljelle jäävän ja sanoi tiedustaakseen\nsitä hiljakseen hyvin: \"Ei-niin-mitä!\" Näkymätön toveri kysyi samalla:\n\"Mitä?\" -- \"Minä jo olen veneessä\", sanoi mies. \"Jo niin minä olen\",\nvirkkoi toinen. \"Hyvä kun olet!\" ajatteli mielessään mies ja kulki\nveneessä laivaan. Siellä koetteli samalla tavoin sitten, onko toveri\nkeralla, ja näkymätön toveri vastasi häntä niinkuin ennenkin. No, ei\nmuuta, pannaan laiva liikkeelle ja saadaan purjehtimaan, niin sanoo\nhuvikseen taas mies: \"Ei-niin-mitä!\" Ääni virkkaa entiseen tapaansa:\n\"Mitä?\" -- \"Syödä himottaa\", sanoi mies ja tuotti näkymättömällä\ntoveritsallaan sen entisen ruokapöydän eteensä, josta syöttää, juottaa\nkaiken rahvaan laivassa; onhan tällä, mitä syödä, juoda näkymättömällä\nruoan laittajalla, josko useampiakin syöttäisi. Laivalaiset kun näkivät\npöydän, mimmoinen tämä miehellä oli, he sitä vaihtamaan heti. On näet\nkumma kalu heilläkin, kun on alasin semmoinen, johon kun kolme kertaa\npaljalla lyö, niin tulee kaksitoista miestä ilmiin heti, ja raatavat\nminkä käskenet konsaan; he sen alasimen antaisivat miehelle siitä\npöydästä, josta oli heitä syöttänyt. No, hierotaan, hierotaan kauppaa,\nniin mies vaihtaa kuin vaihtaakin toisille pöytänsä ja saapi heiltä sen\nalasimen sijaan, joka miehiä tuotti, vaan ei virka vaihtaessaan\nnäkymättömästä toverista mitään.\n\nAikansa kuljettuaan laivassa pääsevät jo meren poikki viimeinkin ja\ntulevat matkansa päähän, niin laiva laskee satamaan, ja mies lähtee\nsiitä maalle, se laivalaisilta vaihtamansa alasin keralla. Astuu, astuu\nkotvasen, kunne alkaa matkastaan väsyä, niin miettii mieltänsä myöten:\n\"No, vieläköhän tuo läksi näkymätön toveri keralla, olisipa nyt ruoan\ntarvis!\" Arvellessaan sitä sanoo hän hiljaksensa vain: \"Ei-niin-mitä!\"\nSiihen virkkaa, mikä virkkaakin: \"Mitä?\" -- \"Syödä himottaa\", sanoo\nmies, ja tuossa paikassa tulee hänelle se pöytä, mikä ennenkin aina,\nruokaa sekä juomaa täynnä. Tästähän käypi miehen mieli hyväksi, kun\nvielä entinen toveritsa keralla oli. Iloissaan katselee hän milloin\nalasintaan, milloin pöytäänsä ja sanoo itsekseen: \"Hyvä, kun on kaksi\ntämmöistä kalua minulla, ei nyt hätää tule minkään puolesta!\" Söi siinä,\naikaili pöytänsä ääressä ja maisteli viinaakin toisinaan aina, niin\nalkoipa nukuttaa häntä ja silmät väkisellä umpeen käydä. \"No, eihän\nminulla kiirettä mitä ole\", arveli hän siitä nyt mielessänsä, heittihe\nnurmelle pitkälleen ja nukkui siihen sikeästi.\n\nMitenkäs olikaan sill'aikaa laivassa asiat? Miehet luulivat voittokaupan\ntehneensä hyvän, vaan mitenkäs kävikään? Aiottiin ruoalle ruveta, niin\njopas oli se kaunis ruokapöytä poikessa. Aletaan arvella asiata,\nsanotaan: \"Ka, johon se mies meiltä alasimen otti ja pöydän vei keralla,\nvoi perhana!\" No, ei muuta, lähdetään miestä ajamaan takaa, saataisiinko\nkiinni vielä. Mies kun oli nukuksissa, se kyllä olisi saavutettu\npiankin, vaan he kun sen semmoista rymäkkää sieltä tulivat, se ääni ja\nastunta kuului jo etäälle hyvin, ja mies heräsi makaamasta. Kavahtaen\nseisaalle ymmärsi hän asian, että ne ne ovat laivalaiset häntä ajamassa,\nja sai alasintaan kolmatse helähyttäneeksi hädässänsä. Siitä tuli\nkaksitoista miestä ilmiin heti, ja kysyivät, mihin heitä tarvittaisiin.\n\"Nuo laivalaiset ajavat minua perästä\", sanoi mies \"lyökää heitä!\" No,\nsiitäkös nyt kauhea kapina nousi, miehet ala lyödä vain laivalaisia\nselkään, jotka vähiin henkiin pieksettiin, kunne pitkällään makasivat\nmaassa, josta katosivat ne miehet jällensä. Kun ei laivalaisista nyt\npelkoa ollut, korjuutti mies näkymättömällä toverillaan ruokapöytänsä ja\nläksi alasintaan kantamaan. Kulki, kulki edelleen kotvasen, niin tuli jo\nkotimaahansa, sinne oman kuninkaansa linnaan. Siellä parhaallansa häitä\npidetään miehen naiselle ja kuninkaan vanhimmalle pojalle, ja ilot ovat\nparhaallansa ikään, niin pääsee naisen entinen mies muun rahvaan\njoukossa sisälle. Hän on ylen hyvä soittaja sitten, niin kysyy luvan,\ntokko rahvaan iloksi soittaa saisi. Lupa annettiin kohta, ja hän soitti,\nsoitti niin kauniisti siinä, että kaikki mieltyivät häneen. Morsiankin\nalkaa surkutella häntä ja sanoo: \"Tuolle soittajalle pitää juomista\nantaa, ehkä vesselässä vielä paremmin soittaisi.\" Siihen tuodaan nyt\npullo viinaa samalla, ja morsian omasta kädestään tarjoaa miehelle\nryypyn. Tämä kun ottaa pullon häneltä, pudottaa juodessaan siihen\nsormuksensa, minkä ennen morsiameltaan oli saanut, ja antaa pullon\ntyhjänä takaisin. No, morsian kun keksii sormuksen pullon pohjalla,\ntuntee sen kohta ja sanoo kaikille: \"Minä nyt en vihille lähde, jos\nkolmeen palaseen pankaatte; minulla on mies entinen elossa!\" Siitä\narvataan nyt asia, sanotaan: \"Se on tuo soittaja!\" ja ruvetaan\nhätyyttämään häntä; vaan mies kun helähytti alasintaan kolmatse, siitä\ntulivat ne kaksitoista miestä hänelle avuksi ja pieksivät rahvaan kaiken\nja kuninkaalliset itsekin kuoliaiksi. No, kun hävisivät nyt entiset\nvallat kaikki, mies sai naisensa takaisin ja pääsi kuninkaaksi linnaan,\njossa hyvänä elää vieläkin. -- Sen verta sitä.\n\n\n\n\nENNUSTUKSET\n\n\nOli ennen kaksi tietäjätä yhtenä vaeltamassa, ja tulivat matkallaan\nmuutamaan taloon yöksi. Siinä lammas oli silloin vuonimassa, niin sanoo\nnuorempi vieras toverilleen, kuka oli päätietäjä: \"Pitäisipä auttaa\nlammasta, kun se tuskissaan on.\" -- \"Pitäisi tuota auttaa\", vastasi\ntoinen, \"vaan liekö tuosta hyvää, hukkapa sen vuonan syöpi kuitenkin.\"\n-- \"Surkeatahan on sekin kyllä, vaan autettava kaikitse lammasrukka\nolisi\", virkkoi se, kuka pakinan alotti. \"No, pääsköön lammas\nkivuistansa!\" sanoi siitä vanhempi tietäjä, ja heti synnyttikin lammas\nvuonan. Hyvä tämä; vaan päätyipä talossa emäntä keralla mahakkaaksi, ja\nse taas saantatuskassaan oli, jonka älysivät vieraatkin hänen\nvalituksistaan heti. No, ei muuta, alkaa jo nuorempi mies surkutella\nsitä ja käskee toverinsa auttaa emäntätä kivuissansa, kun tuo niin\nsurkeasti valitti. \"Ka, voipi hänet auttaa!\" vastasi toinen, \"vaan liekö\ntuosta hyvää, siitä syntyy poika semmoinen, joka tappaa isänsä ja nai\nemonsa.\" Kumminkin sanoi hän siitä: \"Pääsköön emäntä vaivoistansa!\" ja\nsamalla sai emäntä pojan.\n\nOltuaan yötä talossa lähtevät tietäjät aamulla matkaansa, mutta isäntä,\nkuka oli kuullut heidän puheensa, painui pahoille mielin siitä ja meni\nsuruissaan vaimonsa luokse, sanoi: \"Niin ja niin ennustivat ne miehet,\nettä vuonan syö hukka, vaan tämä poikamme tappaa minut ja nai sinut.\"\nKuultuaan tämän säikähtää äitikin, ja aletaan tuumitella yhtenä, mitä\nneuvoa pitää, kun nyt paha semmoinen oli tarjona. Jo arvellaan tappaakin\npoika, vaan ei raahdita kumminkaan, vaan heitetään elämään lapsi,\nkunneka mieheksi kasvaisi, jotta nähtäisiin, mikä siitä tulee, ehkä lie\nse miesten puhe tyhjä ollut. Tulipa syksy siitä ja keyrin aika, niin\ntapetaan se vuona talossa ja keitetään keyrirokka hänestä, kuten\nvanhuudesta tapa oli. Rokka kun sai valmiiksi, vetäistiin ikkuna auki,\ntuo kun oli vanhan kansan ikkuna semmoinen, ja pantiin lihat jäähtymään\nsiihen; vaan liemi kannetaan vatiloissa pöytään heti ja ruvetaan yhtenä\nsyömään sitä. Ollaan vähän aikaa ääneti, niin muistelee syödessään\nisäntä niiden tietäjien ennustusta, sanoo: \"No, mitähän miehiä ne\nyövieraat lienevät olleet, kun valhetta puhuivat sanoessaan hukan syövän\ntämän vuonamme; ka, tässähän on rokka edessämme.\" Ei aikaakaan; syödään\nsiinä, syödään lientä, niin pitäisipä lihaakin saada, ja katsotaan\nlihavatia ikkunalta, vaan tässäpä ei mitään enää, lihat jo ovat\nmantereella maassa, ja hukka siinä syödä ritustelee viimeisiä tähteitä.\nTätäkös säikähdettiin nyt talossa, sanottiin kohta: \"No, kävipähän se\nmiesten sana toteen, vaikk'emme luulleet!\" ja isää pelotti nyt\npojallekin vielä käyvän niinkuin oli ennustettu. Estääkseen ajoissa sitä\nsieppasi hän poikansa kätkyestä ja oli jo veitsi kädessä kurkkua\nleikatakseen siltä, vaan pääsi äiti siihen ja koki evätä miestään,\nsanoi: \"Elä, armas toverini, omaa lastamme tapa, panemme hänet ennen\nlautapalaselle mereen, vieköön sillä minne vienee, eikö tuo kuolle\nkumminkin!\" No, isä heittikin tapannan, vaan oli jo veitsellään\nennättänyt poikansa rintaan piirraltaa pienoisen juovan. Äiti sai siitä\nsyliinsä lapsen, kääri riepuja ympärille hyvästi ja sitoi sitten\nlautapalaseen kiinni, joka työnnettiin mereen vesiajoksi.\n\nPoika poloinen vieree nyt vieremistään siellä, ja aalto häntä lykkää,\nlykkää yhä, kunne vie viimeinkin monasterin rantaan, mikä oli meressä\nsiellä. Utautuipa työmiehiä rannalle, niin ottivat lapsen siitä ja\nveivät monasterin isännälle. Tämä sattui kelpo mies olemaan vallan, otti\nvesiajona tulleen lapsen luoksensa ja rupesi kasvattamaan häntä. Kului\naikaa kotvasen, vuosi tuli, toinen meni, ja lapsi kasvoi kasvamistaan\nyhä, että tuli kunnon poika hänestä, hyvä; vaan kun täydeksi mieheksi\npääsi, alkoipa jo ikävä tulla saaressa hänelle ja mieli laatia maata,\nmaailmata katsomaan. Sepäs ilmoittaa nyt halunsa kasvattajalleen kerran,\nsanoo, niin ja niin hänen on ikävä, muita maita hän pyrkisi näkemään.\n\"No, kunhan lienee ikävä sinulla semmoinen\", vastasi monasterin isäntä,\n\"niin mene, poikaseni, mene!\" Eikä aikaakaan, niin saatettiin poika\nsaaresta mannermaalle, että lähteköön nyt siitä, minne mielensä laatii.\nTämä saikin vaeltamaan heti ja kulki, asteli edelleen kauan, tullakseen\njonnekin, mistä työtä, ruokaa saisi. Kotvan kuljettuansa näki hän talon\nviimeinkin ja poikkesi siihen. Siitä isäntä oli metsässä, ja emäntä vain\nkotona, niin kysyy hän matkaajalta: \"Mistäpäs, vieras, olette ja kuka\nviroiltanne?\" -- \"Olenpahan joutomies moniahta\", vastasi toinen, \"täällä\nkäyn tietelemässä, mistä työtä, ruokaa saisin.\" -- \"No, olisi meillä\ntyötä\", virkkoi emäntä, \"mene naurishuuhtaa vartioimaan, siinä rosvot\nkäyvät syömässä, täss' on jousi käteesi, he! Ken tulee, se ammu!\" Mitäs,\nhyvä tämä, kun työtä annettiin; poika sai aseensa emännältä ja sai\nrosvoja vahdintaan kuten puhe oli. Siellä oli suuri, korkea kivi\nnaurishuuhdassa, niin sen suojaan rupesi hän piilemään, eikö näkyisi\nrosvoja tulevaksi.\n\nEi aikaakaan vielä, niin alkaa jo ryske kuulua metsästä, ja sieltä tulee\nvanha ukko, aidan yli nousee huuhtaan, mättää siinä helmuksensa naurista\ntäyteen ja lähtee sen kera menemään matkaansa. Sitähän vuotteli\nvartijakin ja ampua sätkäsi ukkoa silloin, että se kellelleen meni\nsamassa. Siitä meni talolle poika takaisin ja kertoi, minkä oli tehnyt,\nettä jo hän rosvon ampui nyt naurishuuhdassa. No, eihän mitä, hyvä\nemännästä se, kun nauriin kantaja katosi, vaan ei ollut työtä muuta nyt\npojalle antaa ennenkuin isäntä metsästä tulisi. Sattui päivä murkinoissa\nolemaan ikään, niin toimitti emäntä ruoan ja pani pojan syömään. Tämä\nsöi nälkäänsä vahvasti ja syötyään rupesi levolle vuottaaksensa isäntätä\nkotiin. Kuluikin rupeama aikaa maatessa, vaan yhä oli isäntä poikessa\nvielä eikä näy tulevaksi, vaikka ilta jo pimenee. Tuostapa jo astuu\nemännälle päähän, että: \"Jos liekin minun mieheni se naurishuuhtaan\nammuttu, pitää käydäkseni katsomassa!\" Tuumien tätä läksi emäntä\njuoksemaan naurishuuhdalle, ja poika meni jäljessä näyttämään paikkaa,\nmissä hän rosvon oli ampunut. No, siellä kun käännellään, katsellaan nyt\nkuollutta, emäntä tunteekin ukkonsa, sanoo: \"Ka, tämähän tämä on minun\nmieheni täällä! Voi, vierasrukka, kun ukkoni ammuit.\" -- \"No, minä en,\nemäntäiseni, häntä tuntenut\", vastasi poika, \"mistäpä minä outo\ntuntisin, rosvoksi luulin.\" Mitäs, eihän emäntä voinut syyttääkään\nketään, kun asiata arveli, itsehän hän oli käskenyt ampumaan, ken vain\ntulisi. Kun ei muuta voida, haudataan isäntä ja lasketaan maahan; vaan\npoika jää emännän tahdosta taloon, että olisi, ken miehen töitä tekee,\nkun nyt isäntä kuoli. Siitä kun aikaa kuluu muutaman, leski pojan ottaa\nmiehekseen, se kun joutava mies oli, ettei häntä mikä estänyt. Eletään,\nollaan yhdessä sitten, niin päädytäänpä kylpemään yhdessä kerran. Siinä\nnäkyy miehellä naarma rinnassa, tuo punainen juova semmoinen, kuin\nveitsellä muinoin piirretty, ja emäntä kysyy häneltä kylvettäessään\nsitä, sanoo: \"Mikä naarma se tuo on?\" Mies vastasi: \"Mikä lienee,\nsynnynnäinenkö vaiko lapsena muinoin saatu, min'en tiedä.\" -- \"No,\nmissäs sinä olet syntynyt?\" kysyi emäntä. \"En tiedä itsekään\", virkkoi\nmies, \"monasterissa elin, kasvoin, siihen lautapalasella vesiajona\nmuinoin tullut.\" -- \"Voi poloinen päiviäni!\" huutaa siitä nyt emäntä,\n\"sinähän olet minun poikani, jota jo kuolleeksi luulin! Kävihän niiden\nyövierasten sana toteen: hukka söi vuonan, ja tässä nyt olemme\nnaimisissa, tapettuasi ensinnä isäsi!\" Mitäs, kauhistuuhan sitä nyt\npoikakin, kun semmoiset kuuli, ja heille käypi se höröksi kummallekin.\n\"Kunnepa nyt saada, miten elää, kun tämmöiset teimme?\" pakisi poika.\n\"No, ei muuta\", sanoi äiti, \"lähde sinä, poikani, matkalle tästä heti,\nkysy kirjamiehiltä oppineilta, millä tämän tekomme anteeksi saisimme.\"\n\nKuultuaan äitinsä sanat läksi poika astumaan kotoa ja kulki suruissaan\ntietä pitkin arvellen rikostaan, kuin oli kauhea. Tuleepa siitä vanha\nmonasterilainen kirja kainalossa vastaan tiellä, niin kysyy poika\nasiataan siltä, sanoo: \"Semmoiset tein, isäni tapoin, emoni nain,\nmilläpä semmoiset teot anteeksi saada?\" Monasterilainen, se vanha ukko,\naukaisee kirjansa heti, etsii, katselee siitä kaikki paikat lävitse,\nvaan ei löydä koko semmoista seikkaa mistään, sanoo pojalle: \"Ei niitä\ntekojasi, miesrukka, millään anteeksi saada, kovin ovat kauheita.\" Se\nkävi nyt toisen mielestä pahasti hyvin, eikä voinut poloinen mies\nhallita intoansa, vaan kohotti nyrkkinsä ja löi sivallutti\nmonasterilaisen sillä erää kuoliaaksi. Tuosta läksi hän taipaleelle taas\nja kulki edelleen aina, kunne tulee toinen vielä vanhempi\nmonasterilainen matkalla vastaan sitten, niin sille haastaa taas\nasiansa, sanoen niin ja niin tehneensä ja ukon vielä tappaneensa\npäälliseksi. Ukko katsoo kirjojansa ja sanoo siitä niinkuin\nviimeinenkin, ettei semmoisia tekoja voi millään anteeksi saada. No,\nmies kun sen taas kuuli, innostui jo uudellensa ja tappoi senkin ukon\nniinkuin äskeisenkin, josta läksi matkaansa heti käydä huppuroimaan\nedellensä. Ei aikaakaan, kun tuli kolmas monasterin mies kirjat\nkainalossa vastaan tiellä, ja poika taas kertoo seikkansa hänelle,\nsanoo: \"Semmoiset tein, isäni tapoin, äitini nain ja kaksi ukkoa vielä\ntapoin tullessani, kun sanoivat niitä töitä ei millään anteeksi\nsaatavan; miten on asia teistä?\" Ukko, kuka oli vanha jo ylen ja\nharmaapäinen, katsoi ensinnä kirjoistansa, arvelihe, ajattelihe vähäsen\nja virkkoi siitä pojalle: \"Ei ole rikosta niin suurta, jota ei anteeksi\nanneta, kun vain oikea katumus on. Teidän pitää nyt kalliolle\nmennäksenne, sinun siihen kaivoa hakata, kunne vettä nousee viimeinkin,\nja äitisi vieressä istua siinä musta lammas sylissä, kukali se\nkarvaltaan valkeaksi muuttuu.\"\n\nKuultuaan tämän sanoi poika kiitokset neuvosta ja kulki takaisin\nkotiinsa, jossa kertoi äidillensä, mitä monasterilainen oli sanonut.\nSiitä menivät yhdessä kalliolle sitten kuten määrä oli; poika puuralla\nkaivoa kaivamaan; äiti vierelle istumaan musta lammas sylissä. Kului\naikaa jo monta, ja poika työtään teki yhä, vaan ei lähtenyt apua, vaikka\nkuin olisi hakannut. No, mitäs ollakaan; se kallio oli maantievieressä\nihan, ja siitä hyvää, huonoa rientää ohitse, niin kulkeepa muutamana\npäivänä herra semmoinen maantietä myöten, kulkusissa, iloissa ajaen, ja\nkysyy mieheltä, mitä tekee, kun siinä kalliota hakkailee. Mies selvittää\nasian kannoillensa, sanoo pahatöitään anteeksi pyytävänsä ja kysyy\nvuorostaan herralta: \"Kenpä olette ja kuka viroiltanne?\" -- \"Minä olen\nmies taitava semmoinen, joka teen väärän asian suoraksi, suoran\nvääräksi\", vastasi herra, \"käräjiin menen nytkin, kyllä minä sinutkin\nautan, kun vain rahaa maksanet.\" No, miehelle tämä puhe kävi pahasti\nmieleen taas, kun hänen semmoista työtä täytyi raataa, ja toinen sillä\nkoiruudella eli. Miettiessään sitä, nousi vanha intonsa taaskin, ja hän\nsamassa sitä herraa lyödä paukahutti puuralla otsaan, jotta se\nkerrassaan kuoli. Sen kun sai tehneeksi, siitähän nyt ihmeet näyttihe.\nKallio aukesi silloin jo kaivoksi, ja se musta lammas, jota äiti\nsylissään piteli, muuttua sävähti valkeaksi. No, ei kummempata! Sitähän\nihastuivat nyt kalliolla olijat, kun kostotyö toimeen tuli; vaan pojalle\nnousi siitä kuitenkin taas uutta huolta, kun hän herran tappoi, millä\nsekin nyt anteeksi saada. Eihän muuta; meni sen saman monasterilaisen\nluokse, jolta ennenkin oli neuvon saanut, ja kertoi asiansa: \"Niin ja\nniin se nyt tapahtui; kaivo jo on valmiina, ja musta lammas valkeaksi\nmuuttui.\" -- \"Mitenkäs niin?\" arveli ukko, \"vastahan kuuden viikon\npäästä oikeastaan olisitte työstänne päässeet.\" -- \"Semmoinen ja\nsemmoinen mies kulki siitä\", selvitti poika, \"ja minä hänet löin\nkuoliaaksi.\" -- \"No, se sitä parempi!\" sanoi vanhus, \"se oli hyvä, että\nsen tapoit; hän on enemmän Jumalata rikkonut kuin sinä, sentähden teiltä\nrikonta-aikakin lyhennettiin, nyt voitte rauhassa olla!\"\n\nSillä tavoin pääsivät rikoksenalaiset pahatöistään vapaiksi ja elivät\nkaiken aikansa rauhassa yhdessä, toinen äitinä, toinen poikana. -- Sen\npituinen se.\n\n\nTOISINTO\n\nOli muinoin mies. Se löihe pahankuriseksi hyvin: tappoi hevoset, tappoi\nlehmät, vasikat kaikki, niin oli hän ilkeä. Tappoi vielä pään, tappoi\ntoisen, aina yhdeksän henkeä tuhosi, niin hän kun niin oli syntinen,\narvelihe, ajattelihe viimeinkin: \"Minä kun näin rikoksenalainen olen,\nenhän minä tuonilmaista eloa niin konsaan saa nähdä enkä Jumalan iloa\nkatsella. Lähden kuitenkin monasteriin räähkiä sanomaan, otettaneen, ei\notettane!\" Meni niissä tuumin monasteriin, tuli isännän luokse ja pyysi\nräähkiä ottamaan. \"En minä ota, mene toisen luokse\", sanoo kohta\nmonasterin isäntä eikä ota kuullakseen häntä. Mitäs siihen; mies menee\ntoisen luokse niinkuin neuvottiinkin, vaan toinen taaskin sanoo: \"En\nminäkään voi räähkiäsi ottaa, mene tuonne, siell' on meillä vanhin ja\npääisäntä, se ne ottaa kun ottanee.\" Mies meni ja heittäysi polvilleen\nisännän eteen sanoen siinä kaikki syntinsä, että niin ja niin hän on\ntehnyt, mikä neuvoksi sopisi? \"No\", sanoi monasterin isäntä, \"koska sinä\nsemmoinen syntinen olet, niin hiilihauta on ja tervaskanto maantien\nvarrella tuolla; kun seulalla voinet haudan sen vettä kantaa täyteen, ja\ntervaskanto lehtiä tehnee, äsken minä syntisi sinulle anteeksi annan.\"\nSen puhuu monasterin isäntä ja seulan panee käteen miehelle käskien niin\ntehdä kuin neuvo oli.\n\nMies lähtee siitä neuvotulle paikalle heti, jossa alottaa työnsä: päivän\naina vettä kantaa hiilihautaan, toisen tervaskannolla rukoilee,\nrupeaisiko tuo kasvamaan sillä. Sitä hän tekee kolmekymmentä vuotta,\nvaan ei lähde apua. Kolmannellakymmenennellä vuodella siitä eräänä\npäivänä kulkee mies kaupunkiin päin aamusella nureksien kuultavasti ja\npahoilla mielin, vaan kun iltasella kaupungilta palajaa, niin tanssii ja\npajattaa jorahuttelee hyvillä mielin. Se siitä monta aikaa kulkee siten,\nja tervaskannolla rukoilija aina arvelee mielessänsä: \"No, mikähän\nlienee tuo miesryökäle, kun se tuolla kurin kulkee, ei ainakaan se hyvä\nmies ole! Yhdeksän päätä olen jo tappanut ennen; ka, tapan vielä tuon\nkymmenennen, vaikka mikin tulkoon!\" Pitäessään tuumaa tämmöistä tuhosi\nhän sen kaupungissa kävijän kymmenenneksi ja meni siitä työlleen taas,\nvei vettä hiilihautaan kuin ennenkin, vaan tämäpä jo itsestään täysi on.\nNo, ei kummempata maailmassa! Meni tervaskannolle rukoilemaan tuosta ja\nristi silmänsä, niin tervaskanto jo lehdessä, semmoista suurta, kaunista\nlehteä! \"Oi Jumalainen, suuri sinä olet!\" sanoo itsekseen mies,\n\"kolmekymmentä vuotta jo rukoilin eikä lähtenyt lisää, niin nyt on vesi\nkaivossa ja kanto lehdessä; minkä hyvän nyt lienen tehnyt, kun tämä näin\nkävi?\"\n\nSaadakseen tietoa siihen meni hän monasteriin saman ukon luokse, joka\nhänelle työtkin määräsi, ja puhui asiansa, sanoi: \"Niin ja niin se nyt\non; jo on hiilihauta vettä täynnä ja tervaskannossa lehdet.\" -- \"En usko\nensistään, sinä horailet\", vastasi monasterin isäntä, ja lähtee\nkatsomaan itse. Tullaan paikalle yhdessä, ja näkee siinä monasterin\nisäntä, miten kaikki oli. Ihmetellen sitä sanoo hän miehelle: \"No, niin\non, niin! No, mitä hyvää sinä tällä ajalla teit, kun tämä näin on käynyt\nsinulle?\" -- \"Niin ja niin\", vastasi toinen, \"tästä mies matkasi ohitse\naina kaupunkiin päin; aamusella kun meni, niin pahoilla mielin astui ja\nhyreksi, vaan kun iltasella tuli, niin jalalla meni ja toisella ja pajan\npani kaiken remun, niin oli hyvillään ylen. No, minä siitä arvelihen:\n'Kun jo yhdeksän henkeä olen menettänyt, täytän kymmenisen,' ja tapoin\nsiitä sen miehen, räähkäsin.\" Siitä jo monasterin isäntä arvasi asian,\nsanoi: \"Sehän se nyt on ollut koko maakunnan rosvo se mies, jota kaikki\ntoivoivat tapettavaksi, henkäilivät mielessänsä. Se oli tuomari\nsemmoinen: väärän asian teki suoraksi, suoran vääräksi, kun kellä oli\nrahaa hänelle viedä; se oli onneksi, että sen tapoit, siitä sait sinä\nJumalalta kaikki tekosi anteeksi.\" Tästäkös nyt miehen mieli parani, kun\nei pahatöitään enää tarvinnut pelätä. Ikänsä eli hän siitä päivin\nsiivosti kaikella tavoin ja pääsi kuoltuaan Jumalan omaksi hänen ihoansa\nilmaisesti näkemään. -- Sen pituus se.\n\n\n\n\nHAASTELEVAT KUUSET\n\n\nOli metsimies muudan. Se kahden koiransa kanssa meni metsälle kerran ja\npyyteli riistaa kaiken päivää siellä. Sitä tehden oli hän loitonnut\nkauaksi salolle eikä ruvennut pimeässä osoittelemaan takaisin, vaan\npäätti yötä pitää metsässä ja aamulla päivän tullen kulkea kotiinsa.\nNiissä tuumin meni hän suuren kuusen juurelle, teki valkean\nlämmitelläkseen siihen ja asettihe vierelle lepäämään. Siinä oli nyt\nhyvä ollaksensa, ja hän oli jo nukkumaisillaan juuri, kun kuului äkkiä\nhänelle pakina. Kuuseen, jonka juurella valkea paloi, oli sattunut\njäämään suuri käärme, ja se pyrki nyt alas siitä pyytäen mieheltä apua,\nkun ei itse valkealta hirvennyt laskeutua maahan. Mies vaikka oudostui\nsitä, kun käärme ihmisen tavalla pakisi, sanoi kuitenkin vastaten\npuhetta: \"En minä voi sinua laskea sieltä, sinä söisit minut.\" -- \"En\nminä syö, veikkonen, sinua\", rukoili käärme, \"kun laskenet täältä, niin\nminä neuvon sinulle kaikki kielet: linnun, puiden ja kaikkien puheet.\"\n-- \"No, milläs saattaisin minä sinut laskea alas?\" kysyi mies. \"Hakkaa\nsuuri puu, pane se tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten\",\nneuvoi käärme. Mies kun näki palkan hyväksi, suostuikin siihen, kaatoi\npuun kuusta vasten ja laski sitä myöten käärmeen alas. Päästyään maahan\npuhui käärme siitä miehelle palkoista kaikki kielet, mitä maailmassa\ntaitaa olla, linnun, puiden ja kaikkien eläinten sekä kasvien kielet,\nmutta kielsi kellekään virkkamasta mitään; ei edes omalle naiselleenkaan\nsaisi hän virkkaa asiasta sanaakaan, milloin virkkaisi, silloin paikalla\nkuolisi.\n\nMies kun sai kielet opituksi, ja käärme läksi matkaansa, hän kohta\nlaittautui valkean viereen taas maatakseen yötä nyt siinä. Vaan eipäs\naikaakaan, kun kuului uudelleen pakina. Koirat olivat isäntänsä\njalkoihin asettuneet vahdintaan, ja toinen alkaa siitä pakista toiselle,\nsanoo: \"Jää sinä nyt perheenmiehen kanssa tähän, vahdit isäntää hyvästi,\nmuutoin hukat yöllä tulevat, syövät hänet; minun täytyy kotiin mennä,\nsinne tulee varkaita, ellei haukuntaa talolta kuulu.\" -- \"No, mene sinä,\ntoverini, mene\", vastasi toinen, \"vartioi kotia vain, kyllä minä täällä\nisännän katson.\" Mies, joka kaikki kielet oli oppinut, ymmärsi\nkoirienkin pakinan hyvästi, arveli: \"Onpa teillä mieltä enemmän kuin\nluulisikaan\", ja laski toisen koiransa kotia katsomaan niinkuin sillä\noli aikomuskin, vaan itse asettui levolle taaskin nukkuaksensa\nviimeinkin, kun oli väsyksissään hyvin. Kohta alkoivatkin siitä silmät\numpeen käydä niinkuin nukkuessa ainakin, ja mies toivoi jo unen tulevan,\njoka kyllä olisi tullutkin, eihän siinä mikä estänyt, vaan miehen olivat\nkäärmeen koulussa korvat niin aroiksi käyneet, että niihin joka ääni\nkävi. Sieltä alkoi nyt outo humina kuulua korvesta, ja hän erotti\nselvälleen, miten toinen kuusi tuulen suhinassa sanoi sille kuuselle,\njonka juuressa hän oli: \"Oi kuoma, tule luokseni tänne, minä kuolen\nkohta, tule minun maahanpanijaisiini!\" -- \"Ka, en jouda minä,\nveikkoseni, suo anteeksi\", vastasi toinen, \"minulla on yöniekka\njuurellani.\" -- \"Tulehan kuitenkin, tule\", huusi kuusi sieltä kolmeen\nkertaan, vaan toinen ei lähtenyt hänen luoksensa kumminkaan. Siitä jo\nkolmannen huutonsa jälkeen kaatui viimein rytisten se kuusi, jotta\nkaikki metsä ryskähteli, eikä sen kovemmin kuulunut mitään; vaan toinen\nkuusi, jonka juureen mies yövalkeansa oli tehnyt, sanoi toverinsa\nkaatuessa: \"Siihen menit, vanha veikko; hyvän päällä olit ikäsi, ja\nhyvän päälle kaaduitkin!\" Mies vielä selvästi kuuli tämänkin, vaan kun\nsiitä nyt kaikki metsässä hiljaa oli, niin uni sai vallan viimeinkin, ja\nhän nukkui valkean viereen siihen.\n\nNo, eihän se metsimies pitkältä kuitenkaan anna aikaa maataksensa;\npäivän tullen nousi mies jo makuukseltaan ja muisti siitä ne yöllä\nkuulemansa, mitä kuuset olivat pakisseet. \"Untakohan minä näin, vai\nmitenkähän se oli?\" arveli hän itseksensä, \"annas, lähden katsomaan,\nmitkä hyvät ne sen kuusen luona ovat!\" Niissä mielin sai hän sinne päin\nkulkemaan, josta yöllä oli rytinän kuullut, ja käydä asteli korpea\nkauan, kunneka löysi sen kaatuneen kuusen sieltä. Tässähän kävikin nyt\nyöllinen pakina toteen kaikki: kuusen juuressa oli suuri raha-aarre ja\nlatvan alla musta, kiiltävä repo. Mies otti ne, vei kotiinsa siitä, ja\ntuli sillä keinoin pohataksi nyt. \"No, saisi tuo vaimokin nyt olla, kun\non elosta kyllin\", miettii siitä hän mielessänsä ja ottaa itselleen\nnaisen siivon ja sorean, jott'ei maalla mointa. Sen kera elää kotonaan\nsiinä hyvästi, eikä tullut puutetta mistään, kaikkea oli heillä\nrunsaasti; vaan alkoipa miehestä aika kuitenkin pitkäksi käydä, hän kun\neli pohatan tapaan joutilaana, eikä tekemistä ollut mitään. Siitä\nkerrankin muudanna aamuna joutessansa istuutui tupansa ikkunaan, josta\nkatseli pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Sieltä näkyivät hänelle\navarat peltonsa, ja ikkunan alla oli kaunis liinamaa lähinnä, jossa\nlentelee pieniä lintuja yhä. Muiden keralla lentää nyt varpunenkin\npoikajoukkoineen liinaa syömään siihen, ja pojat kun olivat äkkinäisiä\nvielä, niin laskeutuivat maahan. Emä silloin opettaa heitä, sanoo\npojillensa: \"Elkää, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta; mitä\nmaassa on, se on meidän, vaan latvat viedään pois.\"\n\nKuunnellessaan sitä muhahti mies nauramaan, ja nainen, joka piiraita\npaisteli kiukaan edessä, näki sen, virkkoi miehellensä: \"Mitä naurat,\nukon-viettelys, näitkö minussa ihmeen?\" -- \"Nauranmahan mitä naurankin,\nen minä voi sitä sanoa, eikä se sinuun koskekaan\", vastasi mies. No,\ntiedäthän sen akkojen luonnon, helpollako niistä pääsee, vai ensi\nsanaako ne kuulevat konsana. Nainen enemmän vain rupesi kiusaamaan\nmiestänsä ja tuli siitä jo kaulaan kiepsahti hänelle ja rukoili: \"Sano\nnyt, mitä sinä nauroit.\" -- Mies ei viikommin voinut häntä nyt\nvastustella, vaan sanoi viimeinkin: \"Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä,\nniin sanon.\" No, nainen toikin vaatteet siitä miehellensä, joka muutti\nne samassa ja saatuaan muuttaneeksi rupesi penkille pitkällensä, kuin\nruumis ikänä laudalle pannaan suoraksi. Oli talossa sitten viisikymmentä\nkanaa ja yksi kukko, niin sanoo mies penkiltä siitä naiselleen: \"Laske\nnuo kanat väljälle, jotta saisin heidät kerran vielä tämän ilman alla\nnähdä ennenkuin lähden.\" Hän näet laittautui sanomaan, mitä oli\nnauranut, ja tiesi kuolevansa siitä, vaan nainen luuli miehensä suotta\naikojaan vain kuvittelevan, se kun oli ilosteleva luonnostaan hyvin.\nTeki siis kuten miehensä oli käskenyt ja laski kanat väljälle; vaan\nkukkopa kun pääsee joukkoineen lattialle, se siinä kanojen kesken\npöyhistelee, panee ylpeästi: \"Kok-koko-ko, koo-ko-kok: katso, minulla on\nviisikymmentä akkaa, ja minä kaikki ne hallitsen; perheenmiehellä vain\non yksi, eikä sillekään jaksa hän oikeutta pitää, sen tähden käypi,\nhupsu, kuolemaan.\" Mies kun taisi kaikki kielet, hän ymmärsi kukonkin\nkokotuksen heti ja näki jo tuumansa turhaksi. \"Onhan vastakin aikaa\nkuollakseni!\" arveli hän mielessänsä, kavahti äkkiä penkiltä seisaalle\nja kiljahti naisellensa: \"Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat\npiiraasi paistettuina; joudu töillesi sukkelaan, taikka minä tukkaasi\ntulen!\" Samassa olikin jo tavoittamassa naistaan tukasta, vaan tämä\npääsi kiiruusti pihalle, josta juoksi navettaan; ja siten jäi sanakin\nmieheltä sanomatta ja hän itse eloon vielä. Akka ei sen kovemmin tyhjiä\nkysellyt, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja siinä elivät he kaiken\naikansa hyvinä sitten, eikä tullut toraa konsana. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nVELJESTEN NAIMISET\n\n\nHIIRI MORSIAMENA\n\nOli ennen kuningas ja sillä kolme poikaa. Isä kahta vanhinta pitää\nhyvänä, vaan nuorinta häventelee yhä, sanoo häntä turilaaksi,\nturjakkeeksi tahi muuksi, miten milloinkin sattuu, ja panee hänet\nviimeinkin sotamieheksi. Siitä kun ollaan, eletään kotvanen, ja pojat\ntäyteen ikään saavat, niin kuningas rupeaa naittamaan heitä. Kutsuu\nluoksensa kaikki kolme ja sanoo pojille: \"Nyt te menkää kosiin tästä,\nhuomenna kello kun yhdeksän lyö, pitää olla morsiamet kaikilla.\" Pojat\nvalmistakse nyt käskyä kuullen kosimaan, ja kaksi vanhinta veljestä\nlähtee matkaansa hyvillä kaluilla semmoisilla, isä kun heille hevoset,\nvaunut ja kaikki on antanut hyvät; vaan nuorimmalla veljellä ei mitään.\nMenipä vanhin veli siten, kihlasi ministerin tyttären morsiameksi\nitsellensä; keskimmäinen kihlasi senaattorin tyttären, hyvän otti\nmielestänsä morsiamen hänkin; mutta nuorimman oli veljen mieli alempana\nkappaleen. \"Minulle kun ei isäni antanut niin mitään\", arveli hän\nitseksensä, \"minnepä minä voin naimaan lähteä, eihän minusta huoli\nkukaan.\" Meneehän kuitenkin kotoa, kun ei auttanut siihenkään jääminen,\nja kulkee metsään päin viimeinkin, jossa saapi astua huppuroimaan, minkä\nminne, kunka kunne, tietämättä suunnasta mitään. Astuu, astuu yhä, minkä\nverran lienee jo astunutkin, niin tuleepa tuo mökki semmoinen vastaan.\nSiihen menee hän mökkiin levätäkseen vähäsen. Tupaan kun tuli, siellä ei\nniin ketään ollut muuta kuin hiiri vain yksi, joka pöydällä istuu. Mies\nei tuota liioin oudostunut: \"Onhan\", arveli, \"mökkilöitä metsässä\nmonestikin; missä lienevät asukkaat poikessa töillään.\" Siitä astui jo\narvelematta tuvan karsinaan, mutta tuskin saikaan vielä sinne\nistuneeksi, kun laatii jo hiiri pakinan, sanoo: \"Minnepä miehellä\nmatka?\" Tämän jo näkee poika ihmeeksi, sanoo vastaan hiirelle: \"Sinä kun\net matkalleni kuitenkaan voi estettä etkä apua antaa, mitäpä sinä sitä\ntarvitset tietää?\" -- \"Sanohan kuitenkin, minne on matkasi\", pakisi\nhiiri, \"ehkä minä voisin auttaa kumminkin, ainakin rahvas sen verran\ntoistaan auttelee.\" No, mies kun älysi hiiren toimessaan ja siivosti\npuhuvan, ilmoitti jo asiansa kuin ilmoittikin, sanoi suorastaan heti:\n\"Naimaan läksin, mitenhän sitten kauppani käyneekin!\" -- \"Ka, ota sinä\nminua morsiameksi\", pakisi vastaan hiiri ja lähenteli pöydän päätä,\nkussa vieras oli istumassa. Tämäpä oli nyt toisesta niin somaa tämmöinen\npakina, ettei voinut hän nauramatta olla ajatellessaan sitä, vaan kun\nsiitä muisti kotinsa ja mitä isänsä oli sanonut, heitti jo nauramisensa,\narveli: \"No, kun minua turilaaksi sanotaan, minä vien heille turilaan\nmorsiamenkin, jopa vienkin!\" Näin tuumaillen ottikin hiiren\nmorsiameksensa, kihlasi samalla.\n\nOli poika yötä sitten morsiamensa mökissä, niin tulee jo aamulla hiiri\nnostattamaan häntä ja käskee ajoissa joutumaan kotiinsa niinkuin määrä\noli, etteivät toiset veljet jättäisi. Poika läksikin siitä, jätti\nhiirelle hyvästit ja joutui linnaan takaisin ennenkuin kerkesivät veljet\nvielä tullakaan. Siinä vuotteli kuitenkin heitä, kunne palasivat\nmatkoiltansa toisetkin, josta kuljettiin sitten yhden ajoin kaikki\nkuninkaan luokse. Siellä on heillä istuimet, arvonsa mukaan kullakin,\nvanhin veli istuu ylimmäksi, keskimmäinen siitä lähtien vierimmäksi ja\nnuorin, turilaaksi sanottava, kaikkien alimmaksi. He kun saivat niin\nistuneeksi, kysyi kuningas: \"Onko teillä morsiamet tietyssä?\" -- \"On\",\nvirkkoivat kaikki. \"No, hyvähän tuo!\" sanoo siitä kuningas, kysyy\nvanhimmalta pojaltansa: \"Kenenpä sinä kihlasit?\" -- \"Ministerin\ntyttären\", vastasi tämä. \"No, kenenpäs sinä, poikaseni?\" kysyi kuningas\ntoiselta. \"Senaattorin tyttären\", vastasi toinen. \"Hyvä\", sanoi siitä\nkuningas, \"hyvä sekin, poikaseni!\" -- \"Vaan entä sinä\", kysyi hän\nnuorimmalta pojaltansa, \"tokko sinä, turilas, sait morsianta\nkihlanneeksi?\" -- \"Sain\", virkkoi poika. \"Vai sait; no, mistäpä sinä\nkihlasit?\" kysyi taatto. \"Metsästä minä kihlasin.\" -- \"Kenetpä sieltä?\"\nsanoi kuningas. \"Mitä metsässä on, sitähän metsä antaa\", vastasi poika\nkierrätellen taattonsa puhetta, kun ei juljennut näet ilmoittaa\nisälleen, minkälaisen morsiamen oli saanut. \"Voi sinua!\" sanoi kuningas\nkuultuaan tämän, \"turilaalla on turilaan pakinat; mene matkaasi, mokoma,\neläkä huoli näyttäytyä ennenkuin tulee minulta käsky.\"\n\nPoika totteli isäänsä, meni sotajoukkoon sinne, missä oli paikkansa, ja\npalveli siellä niinkuin sitäkin ennen. Kuluihan aikaa taaskin, elettiin,\noltiin kotvanen, niin jo tullaan häntä kuninkaan luokse käymään. Hän\nlähtee tuosta kohta, ja kun linnaan pääsee, siellä jo veljet ovat isänsä\nluona määräpaikoillaan istumassa. Kuningas on toimessaan hyvin ja alkaa\nsiitä, yrittelekse puhumaan viimeinkin, sanoo: \"Teidän pitää nyt,\npoikaseni, mennä tästä morsiamianne katsomaan, ja huomenna, kello kun\nyhdeksän lyö, minulle putelli olutta tuoda, kunkin oman morsiamensa\ntekemää, josta nähdä saan, kenen on morsian taitavin talon töitä\ntekemään.\" Pojat kuultuaan tämän lähtevät isänsä luota, ja toiset kaksi\nmenevät morsiamiensa kotiloihin, vaan se nuorin, turilaspoika, kulkee\nhiiren luokse metsään, jossa kertoo isänsä puheen, mimmoinen siltä nyt\nkäsky oli. \"No, se on vähä asia\", sanoo hiiri, \"kyllä olut aamuun\nvalmiiksi saadaan; ruvetkaahan, sulhoni, maata.\" Mies, jolle se neuvo\nsopeutui hyvästi, menikin siitä jo levolle, vaan hiiri kun näki sulhonsa\nnukkuneeksi, se sillan päähän heti ja huusi siinä: \"Palvelijani\nkuuliaiset, tulkaa tänne puheelleni!\" No, siitähän kun tulee nyt hiirtä,\nkaikki kävi pihamaa täyteen heitä. Koolla ollen kysyivät sitten:\n\"Palvelukseenko te, emäntäisemme, meitä kutsuitte vaiko palveluksesta\npois?\" -- \"Palvelukseen\", vastasi emäntähiiri, \"menkää nyt, palvelijani,\nkäykää kaupungista mallatjauhoa ja humalaa minulle, pitäisi huomisaamuun\nolut saada valmiiksi.\" No, tuossakos nyt liike tuli äkkiä; hiiret saivat\njuosta vilistämään, jotta vinkuivat saparot mennessä, eikähän siinä\nkaukaa viipynyt, kun palasivat jo asialtaan takaisin; ken toi mallatta,\nken humalaa, ken mitä, ison läjän kantoivat emännälleen siihen.\n\nTuosta kun aamu tuli, herätti hiiri kuninkaan poikaa, sanoi: \"Nouskaa jo\nmakaamasta, joutukaa kotiinne, muuten veljenne jättävät siellä.\"\nSyötettyään, juotettuaan sulhastansa antoi hiiri hänelle lähtiessä\nsitten putellin yöllä tekemäänsä olutta käteen, viedä nyt kuninkaan\nmaistaa niinkuin määrä oli. Poika saatuansa putellin läksi sen kera\nmorsiamensa mökistä ja joutuikin isänsä linnaan ennen toisia veljiänsä.\nVuottaa tuosta aikansa taas, kunne tulivat toisetkin putelleinensa, niin\nkäyvät yhtenä sitten kuninkaan luokse niinkuin viimeinkin. Heidän koolla\nollen kysyy taatto: \"No, saitteko, poikaseni, morsiamiltanne olutta?\" --\n\"Saimme\", vastasivat pojat, ja kaksi vanhempaa veljestä kallisti\nputellistaan kumpikin taatollensa ryypyn, että maistaisi muka, mimmoista\nolutta heidän morsiamensa taisivat tehdä. Vaan mitäs siitä; se ei ollut\nkuin varistettua vettä ilman vain eikä sinne päinkään kuin isä olisi\ntoivonut. No, taatolle kun ei käynyt se semmoinen juoma, hän kääntyi jo\nnuorimpaan poikaansa päin siitä, kysyi: \"Saitkos sinä, turilas, olutta?\"\n-- \"Sain\", virkkoi tämä siepaten putellin povestansa, ja kun kaasi\noluttaan pulloon siitä, se ei koko pysynytkään siinä, niin oli hyvää,\nvaahtoavaa semmoista. Kuningas kun saa nyt pullon suuhunsa, tämähän jo\non toisenlaista perätse; hän ei mointa ole mielestään vielä konsana\njuonut, niin on hänestä se juoma hyvää ja makeata. Poika puisti nyt\nisälleen pullon taas täyteen, ja kuningas ottaa tuosta toisen ryypyn,\nottaa vielä kolmannenkin ja koko putellin juo tyhjäksi kohdastansa.\nLopuksi kiittää vielä poikaansa, tiedustelee hänen morsiantansa, ken se\nniin hyvän oluen tekijä oli; vaan poika kierrätteli puhetta ja vastasi\nentiseen tapaansa: \"Mitä metsässä on, sitä metsä antaa, taattoseni!\"\n\nPäästyään isänsä luota meni poika sotaväkeen jällensä, söi, joi ja\nrupesi maata; vaan ei aikaakaan, kun tuli viesti taas linnasta hänen\ntulla isänsä pakeelle kotiinsa. No, eihän muuta; pojan täytyi nousta\nkesken makuuksensa ja joutua isänsä luokse kuten käsky oli. Linnaan kun\ntuli, siellä olivat jo veljet määräistuimillaan istumassa, ja kuningas\nviittasi kädellänsä tulijalle, jotta istuutua hänenkin, ja puhui siitä\npojillensa: \"Teidän pitää nyt, poikaseni, huomisaamuun, ennenkuin kello\nyhdeksän lyö, morsiamiltanne semmoiset kämmentä leveät vitjat saada,\njotka kolme kertaa aivan ummelleen käyvät minun linnastani ympäri.\"\nKuultuansa tämän lähtevät pojat linnasta heti koettaakseen asiata\ntoimeen saada puolestaan kukin, ja vanhemmat kaksi kulkivat morsiamiensa\nkotiloihin, sinne ministerin ja senaattorin kartanoihin, mutta nuorin\nveli kulki suruissaan metsään, jossa hiirellä oli asunto. Tämä kysyy\nsulholtaan heti: \"Mitä te nyt, sulhaseni, asioitsette?\" Poika selvitti\nasian kertoen isänsä käskyn kohdallensa, että semmoiset ja semmoiset\nvitjat nyt olisivat kuninkaalle hänen hankittavat, vaan eihän niitä kuka\nsemmoisia mistä voi saada. \"Elkäähän olko millännekään!\" vastasi hiiri,\n\"ei se mikään kumma asia ole, aamu on iltaa viisaampi, ruvetkaahan\nmaata!\" Poika, josta hiiren neuvo oli hyvä, rupesikin maata tuosta kuin\nennenkin, ja hiiri taas entiseen tapaansa sillan päästä huusi kaikki\npalvelijansa koolle, sanoi: \"Menkää nyt, mitatkaa kuninkaan linnan\nympärys, ja toiset käykää kultaa kaupungilta!\" Tuskin saikaan hiiri sen\nhaastaneeksi, niin juoksivat jo hiiret asiallensa, eikähän siinä ollut\nkuin yks-kaks, niin palasivat jo mökkiin takaisin tuoden ison joukon\nkultaa tuvan lattialle, josta ruvetaan nyt vitjoja laatimaan niitä.\nSiinä heitä oli seppiä, mestareita monenkinvirkaisia, siinä paljat,\npalkeet kaikki, jotta kyllä syntyi taonta. Päivän valjetessa saivatkin\nsillä tavoin vitjat valmiiksi, ja hiiri kohta herättää sulhonsa käskien\nhänen kiireesti kulkemaan kotiinsa niinkuin tiesi taatolta käskyn\nolevan.\n\nPoika suorihe siitä lähtemään ja rupeaa vitjoja nostamaan lattialta,\nvaan eipä saakaan niitä kannetuksi, kovin ovat pitkät ja jykeät. Hiiri\nsilloin sanoo hänelle: \"No, jääkööthän vitjat tänne vielä, menkää\nitseksenne vain, ja kun kaupunkiin tulette, siinä on portin luona\nvanhanlainen mies, jolla on putelli ja pullo kädessä; hän kun tarjoaa\nteille ryypyn, ryypätkää se ja ryypätkää toinenkin pullo vielä, niin hän\nsiitä antaa teille nämä samat vitjat kantaaksenne.\" Poika teki neuvon\nmukaan, läksi tyhjänä astumaan kotiinsa jättäen hiirelle hyvästit, ja\nkun kaupungin eteen pääsi, siinä seisoi portilla mies niinkuin oli\nsanottu, putelli ja pullo kädessä. Se tarjosi pojalle siinä ryypyt ja\nantoi vitjat hänelle kantaa, niin ne eivät enää raskailta tuntuneet,\nvaan olivat kuin tyhjä ikään kädessä. No, sitähän ihastui poika, läksi\nhyvillä mielin vitjojansa kantamaan ja tuli hyvissä ajoin isänsä\nlinnaan. Toiset veljet eivät olleetkaan vielä kotona, vaan vähän ajan\npäästä tulivat jo hekin, josta kävivät isänsä luokse yhdessä kaikki.\nSiellä vanhin veli antaa ensiksi vitjansa katseeksi, ja kuningas käskee\nkoettamaan niitä linnan ympärille, vaan ne eivät kuin puoleksi täyttivät\nsen, mikä oli määrää. No, hyvähän oli yhtäkaikki sekin, kuningas ei\nsiitä pahastunut, kun olivat vitjat muutoin hyvät, josko eivät määrää\ntäyttäneetkään. Ruvetaanpa jo keskimmäisen veljen vitjoja koettamaan\nsiitä, ulottuisivatko nuo miten, vaan ne eivät kuin kolmanneksi osaksi\ntäyttäneet vain määrän. Viimeksi otetaan sitten nuorimmankin veljen\nvitjat katseeksi ja levitellään linnan ympärille, niin nepä aivan\nummellensa kävivät määrään niinkuin alkuudesta vaatimus olikin. Ihastuen\nsitä kysyy kuningas taaskin nuorimman poikansa morsianta, ken se niin\nrikas ja taitava neiti oli, vaan poika kierrätteli asiata yhä sanoen:\n\"Metsästä on morsiameni; mitä metsällä on, sitähän metsä antaa,\ntaattoseni.\" -- \"No, turilaalla on turilaan pakinat!\" vastasi kuningas,\n\"mene matkaasi, muutama, kunneka minä taas luokseni haetan.\"\n\nMitäs siitä; vanhemmat veljet kulkivat isänsä kera linnaan mennen\nmajahuoneeseensa kumpikin, vaan kolmas, nuorin veli, läksi linnalta\njoutuisasti ja kulki sotaväkeen sinne, kussa oli palveluspaikkansa\nhänellä. Lepäsihän muutaman päivän siellä olla oletellen joutilaana,\nniin jo uudelleen tuli kuninkaalta hänelle viesti tulla muka kiireesti\nisänsä luokse linnaan; kuului sanomista olevan vähäsen. No, eihän siihen\nmitä; poika kuulee käskyä ja tulee paikalla linnaan, jossa ovat jo\ntoiset veljensä koolla. Kuningas siitä käskee istuutumaan hänetkin ja\nalkaa haastaa pojillensa sanoen: \"Teidän pitää nyt kunkin käydä\nmorsiamensa minulle näkeeksi; kello kun yhdeksän lyö huomisaamuna,\nsilloin pitää ollaksenne täällä.\" Sehän oli toisille veljille iloksi\nvain semmoinen tuuma, heillä kun oli morsiamet tietyssä hyvät, jonka\ntähden läksivätkin käymään heitä kotiinsa heti; vaan eipäs niinkään\nollut nuorimman veljen mieli tuosta hyvä, että täytyi hänenkin ilmoittaa\nnyt morsiamensa, josta ei paljon olisi ollut toisille näytettävää, kun\nse semmoinen oli. Eihän kuitenkaan auttanut muukaan, vaan meni\npoikarukka hiirensä luokse metsään niinkuin ennenkin aina. Tupaan kun\npääsi, tervehti hiiri häntä iloissaan heti sanoen: \"Terve tultuanne;\nmitäpä nyt, sulhaseni, läksitte käymään? Puhukaa minulle asia!\" --\n\"Sinua läksin taattoni näkeeksi käymään\", vastasi poika. \"No, kun\nläksitte, minä olen valmis\", virkkoi hiiri, \"olkaahan yötä täällä, niin\nhuomenna lähdemme.\" Poika ei virkkanut sen enempätä siihen, vaan menihän\nlevolle nukkuakseen pois koko naimisen tuumista, kun alkoi jo katua\nkauppaansa, eikä herännytkään makaamasta ennenkuin hiiri aamulla\nnostatti. \"Nouskaa pois\", sanoi, \"jo on aika lähteäksemme; minä vain\nkäyn täällä loukossa maan alla ensinnä, niin sitten olemme valmiit.\" Sen\nkun sai virkkaneeksi, hiiri pujahti lattiassa olevasta loukosta maan\nalle ja viipyi siellä kotvasen.\n\nKuninkaan poika sillä aikaa puki päällensä tuvassa, vuotti morsiantaan\nyhä, vaan ei näy tulevaksi. Siitä arvelee hän viimeinkin: \"Jokohan tuo\nnyt sille tiellensä morsiameni katosi? No, ei taitaisi suurta vahinkoa\nolla, joshan sinne jäisikin, häpeä tuota olisi taattoni luokse viedä\ntuommoista; kun ei tulle, sitä parempi!\" Näitä miettiessään ei\nkeksinytkään poika ennenkuin seisoi tyttö hänen vieressään siinä, tuo\nkaunis ja ihana semmoinen, ettei kuhun panna. Se kysyy tuossa nyt\nhäneltä: \"Mitäpä, vieras, tässä seisotte minun tuvassani?\" --\n\"Morsiantani vuottelen\", vastasi poika. \"No, minähän olenkin\nmorsiamenne\", virkkoi siitä se tytöksi hiirestä muuttunut ja tarjoaa\nkättänsä pojalle, vaan tämä on ujoissaan hyvin eikä tohdi\nhyppysilläänkään koskea niin kaunista neitoa, sanoo häpeissään vain:\n\"Ette te, kaunis impi, minun ole, ilman te piloillanne sen sanotte;\nminun morsiameni on hiiri.\" -- \"No, hiirihän minäkin olen\", vastasi\nneito muuttautuen hiireksi samalla ja meni sillan loukosta maan alle.\nKotvasen oltuaan siellä tuli kuitenkin tupaan tyttönä takaisin,\nkauniimpana vielä kuin ennen, ja tervehti poikaa sulhasekseen taas, vaan\ntämä yhä vierasteli häntä eikä hievahtanut paikaltansa, niin oli kummaa\nkaikki se hänestä. Neito silloin muuttui hiireksi jällensä ja meni\nloukkoonsa takaisin sanoen mennessään pojalle: \"Minä kun kolmannesti\nvain tullen tyttönä vielä, ettekö sitten huoline, niin en koko lähde\nkerallanne, hiireksi jäänkin.\"\n\nSillä pakinalla katosi hiiri maan sisään taaskin, ja poika jäi yksikseen\nsiihen. No, kului aikaa siitä ikäväksi asti aina, ja hän vuotteli,\nvuotteli tytärtä takaisin tulevaksi, vaan ei näy häntä, ei kuulu.\nSiitäpä painuu jo poika pahoille mielin, alkaa mietiskellä mielessänsä:\n\"Minä pöykiö, kun en noin kaunista neitoa ajoissa ottanut! Tulisipahan\nkerta näkyviin vielä, en häntä enää luotani laskisi, en hyvällä, en\npahalla.\" Hänen näitä arvellessaan tulikin hiiri taas tyttönä tupaan,\nvaan oli monta mointa kauniimpi vielä kuin ensi kerroilla; ja itse\nasuntokin, se entinen vanha metsämökki, jossa he olivat, siinä muuttui\nkuninkaalliseksi linnaksi samalla, ja metsä kaikki, mikä ympärillä oli,\nkaupungiksi kävi semmoiseksi, ettei Pietari parempi. Mies ei kuitenkaan\ntuota joutanut katsomaan, vaan tavoitti jo sillä erää neitosen ja\nsepäili, suuteli häntä kuin morsiantaan ainakin, josta alkaa sitten\npuhutella häntä, sanoo: \"Lähde nyt, neitikulta, kerallani kotiini.\"\nTyttö vastailee: \"No, te kuninkaan poika ja minä myös kuninkaan tytär\nniinkuin näette, minä en jalan lähde, itse panen hevoset.\" Siitä kävikin\nsillan päähän ja käski palvelijoiden, joita oli piha täynnä joutilaita\nkuin linnassa ainakin, panna taattonsa kirkkohevoset valjaisiin\nlähteäksensä niillä. Ne kuninkaalliset passarit suorittivat siitä\nhevoset ja vaunut emännälleen semmoiset, ettei ollut kuninkaan poika\nmokomia nähnyt eikä kuullut. Kaikki oli matkaa varten valmiina jo, ei\nmuuta kuin lähteä vain; mutta morsian kun vaunuihin noustessa silmäili\nsulhoansa, jonka rinnalle oli hänen istuttava, hän seisahtui samassa\nsanoen: \"En minä teidän kanssanne lähde, kun olette sotamiehen asussa,\nse ei sovi minulle eikä teille; kyllä minä vaatteetkin hankin\nsopivammat.\" Siihen tuotti sitten palvelijoillaan taattonsa parhaat\nkirkkovaatteet, kengät, lakit ja kaikki, ettei kuninkaan pojan taatolla\nsemmoisia, ja sulhanen pukeutui niihin. Kun sai vaatteet ne päällensä,\nnousi morsiamensa vierelle vaunuihin sitten, ja lähdettiin ajamaan,\njossa samassa alkoivat kellot käydä, pyssyt paukkua ja soitot soida; se\nsemmoinen ilo nousi siitä kuin kuninkaallisten kulkiessa konsana.\n\nMatka kului joutuisasti ja hyvästi, tiekin oli kaunis, leveä semmoinen,\nvaikk'ei pojan tullessa ollut kuin pikkarainen metsäura vain siinä,\njossa nyt vaunuilla kuljettiin. Senpä vuoksi ei kaukaa matkalla\nviivyttykään ennenkuin päästiin jo sulhasen kotiin. Siellä häntä ei oltu\ntunteakaan, niissä kun oli kauniissa sulhasvaatteissansa, vaan kun\ntunnettiin viimeinkin, pani kuningas hänet parempaan kunniaan vielä kuin\ntoiset poikansa, itseänsä palvelemaan ja ympärillään siinä olemaan\nniinkuin ennen toiset poikansa, ja morsianta myös kohteli niin leppeästi\nja kunnialla kuin pohatan tytärtä ainakin.\n\nRuvetaan siitä nyt kuninkaan pojille häitä pitää remastamaan yhden ajoin\nkaikille. Rahvasta kootaan herraa, talonpoikaa linnan täysi, ja\nsyömisiä, juomisia laaditaan kaikenlaatuisia kyllin, mitä mikin\nvieraista halusi. Kauniita ja siivoja olivat toisienkin veljien\nmorsiamet, ne ministerin ja senaattorin tyttäret, ei moitetta mitään;\nvaan eivät nuorimman veljen morsiamelle vertaa vetäneet hetikään, se oli\nheitä monta mointa ihanampi ja suloisempi vielä. Vihille mentäessä ajoi\nkuningas sen nuorimman poikansa vaunuissa, ja toiset ajoivat\nmorsiamineen eriksensä. Tultiin tuosta kirkkoon ja saatiin vain\nvihityksi, niin lähdettiin taas kuninkaan kotiin takaisin. Matkalla\nkysyy sitten kuningas pojaltansa, joka morsiamensa kera oli yksissä\nvaunuissa istumassa: \"No, mistä, poikaseni, sait sinä tämän morsiamen\ntämmöisen löytäneeksi?\" -- \"Ka, johan sen, taattoseni, teille olen\nsanonut\", vastasi poika, \"mitä metsällä on, sitä metsä antaakin:\nmetsästä se on minun morsiameni -- hiirestä.\" -- \"No, sinulla on ne omat\npakinasi!\" sanoi siihen kuningas, vaan ei kuitenkaan turilaaksi\nnimittänyt enää poikaansa eikä sen enemmin kiusannutkaan häntä koko\nasiasta, mutta alkoi miniältä itseltään kysellä, mistä ja mitä sukua hän\noli. Se haastaakin asian nyt kohdastaan kaikki, sanoo: \"Minun isäni oli\nennen iso, kuuluisa kuningas, joka rupesi naittamaan minua miehelle,\nkuka ei minusta ollut mieleinen, ja minä kun en mennyt sille, se oli\nnoita semmoinen, joka meidät kaikki ja koko valtakuntamme rikkoi\nhiiriksi. Sitä oli rikonta-aikaa neljäkymmentä vuotta, vaan minä kun\ntiesin, että tulee tämä teidän poikanne kerran minua naimaan, sen tähden\nen ollut pahoillani kuitenkaan, ja hän kun tulikin viimein ja kihlasi\nminut, niin kaikki pääsimme taas ihmisiksi elämään. Tässä olen nyt kuin\nolenkin, ja metsässä siellä on linnani alamaisteni huostassa.\"\n\nNo, sitähän ihastuu nyt kuningas miniänsä puhetta, ettei tiedä kuhun\nsaada iloissansa, ja kirkosta tultua syötiin siellä, juotiin kuninkaan\nlinnassa, jossa piiruja kesti viisi päivää pääksytysten ennenkuin rahvas\nlinnasta hälveni viimeinkin. Se poika, jota turilaaksi ennen sanottiin,\npääsi kuninkaaksi sinne morsiamensa valtakuntaan, jossa eli kaiken\naikansa hyvänä. -- Sen pituus se.\n\n\nNIMIKKOPUUT\n\nEnnen oli talon mies, jolla oli kolme poikaa. Niillä veljeksillä oli\nnimikkopuu kasvamassa kullakin, ja kun täysiaikaiseksi tultua alkoi\npoikien mieli tehdä naimaan, käski isä jokaisen kaataa onnipuunsa\nmaahan, niin siitä muka nähtäisiin, minne minkin oli mentävä; kunne\nkunkin puu kaatuisi, sieltä sen piti lähteä naimaan. No, joka mies\nkumosikin siitä yht'aikaa puunsa; ja hakatessa kaatui vanhimman veljen\npuu rikkaaseen taloon päin ja keskimmäisen myös taloa kohti, vaan\nnuorimman veljen kaatui synkkää metsää kohti. Ei muuta, lähtivät pojat\nkulkemaan nyt, kunne päin kunkin puu oli kaatunut, ja vanhimmat kulkivat\ntiettyihin taloihinsa, vaan nuorin meni metsään katsoaksensa, mitä\nsieltä saisi. Hyvän aikaa kuljettuansa löysi hän korvesta sieltä\npienoisen tuvan ja kävi siihen suotuaan hakemaan, vaan tuvassa ei ollut\nketään, siitä olivat asujamet kuolleet kaikki, yksi ainoa hiiri oli vain\npöydällä istumassa. Poika kun ei nähnyt ihmisiä tuvassa, kävi siitä\npahoille mielin hyvin ja mieli jo lähteä tiehensä, vaan hiiri pöydältä\nhaastaa hänelle, sanoo: \"Minkästähden, hyvä vieras, suruissanne olette?\"\n-- \"Sentähden\", vastasi poika, \"kun naimaan läksin tänne enkä nyt\nmorsianta löydäkään, jota isäni pani hakemaan.\" -- \"Nai sinä minut!\"\nvirkkoi hiiri. \"Ka, ethän sinä ole ihminenkään, miten minä sinut nain?\"\nsanoi poika. \"Nai sentähden\", kehoitti vain hiiri, \"et kadu kauppaasi.\"\n-- \"No, yhtä paljonhan taitaisi olla\", vastasi poika eikä sen enempää\nvirkkanut mitään, vaan läksi suruissaan hiiren tuvasta ja kulki\nkotiinsa. Täällä jo toiset veljet olivat kotona ja kysyivät kohta\nkotiintulijalta: \"Minkäs metsästä löysit?\" -- \"Kyllä hyvän löysin\",\nvastasi toinen ja meni mielipahoissaan maata.\n\nAamulla sitten kutsuu isä pojat kaikki luokseen ja tiedustelee kultakin,\noliko hän morsianta saanut. Toiset silloin kehuivat saaneensa hyvät,\nvaan se nuorin poika, joka hiiren oli kihlannut, ei huolinutkaan kehua\nkauppaansa, vaan sanoihan morsiamen saaneensa hänkin. \"No, teidän pitää\nnyt morsiamiltanne lähteä antimia saamaan\", sanoi siitä isä ja käski\nensiksikin mennä hakemaan leipää, kuka saisi parempata. Pojat menivätkin\nmääräasialleen heti, ja vanhemmat kulkivat taloihinsa sinne, jossa\nheillä morsiamet oli, vaan nuorin veli meni hiireltä leipää ottamaan.\nTuskin pääsikään metsätupaan sinne, niin kysyy sulhaseltaan hiiri:\n\"Mitäs haette nyt, sulhaseni, joko tulitte minua naimaan?\" -- \"Tulin\nantimiasi saamaan\", vastasi nauraen poika, \"isäni käski jokaisen\npoikansa morsiameltaan leipää tuoda, kuka saisi parempata.\" Kuultuaan\nsen otti hiiri samassa suuren porokellon ja soitti kaikki hiiret sillä\nkasaan käskien jokaisen tuomaan parhaimman vehnänjyvänsä hänelle. Ne\ntoivatkin heti jokainen jyvänsä, ja hiiri teki niistä sulhaselleen\nleivän. Poika vaikka oudostui sitä, miten hiiri semmosen leivän taisi\ntehdä, sanoi kuitenkin kiitokset antajalle ja läksi leipänsä kanssa\nkotiin.\n\nToissa aamuna käski isä taas poikien näyttää saamiansa, ja kaikki toivat\nleipänsä näkeeksi; vaan eivät olleetkaan toisten veljesten leivät niin\nhyvästä aineesta tehtyjä kuin sen nuorimman; vanhimman pojan leipä oli\nrukiisesta jauhosta tehty ja keskimmäisen ohraisesta, vaan nuorimman\npojan leipä oli ihan puhtaasta vehnästä. Isä kyllä näki erotuksen\nleivissä, vaan ei ollut siitä millänsä, vaan pani pojilleen toisen\nkoetuksen, sanoi: \"Menkää nyt, poikani, tuokaa morsiantenne kutomaa\nkangasta palanen minulle nähdäkseni, kenen morsian taitavin on kangasta\nkutomaan.\" Mitäs, pojat menivätkin taas morsiantensa luokse niinkuin isä\noli käskenyt, ja nuorin veljes kulki hiiren luokse metsään. Hiiri\ntaaskin kysyy entiseen tapaansa: \"Mitäpä sulhaseni, haette?\" -- \"Isäni\nkäski sinun kutomaasi kangasta hänelle näytiksi tuoda, sitä olen nyt\nhakemassa\", vastasi poika. \"Vai niin\", sanoi hiiri, tavoitti\nporokellonsa samalla ja soitti sillä muut hiiret kaikki kasaan niinkuin\nviimeinkin. Hiirten koolle tultua käski sitten jokaisen heistä\njoutuisasti tuomaan hänelle, mitä parasta pellavankuitua kullakin oli.\nSaatuansa käskyn tämmöisen läksivät hiiret juoksuun kohta eivätkä kaukaa\nolleetkaan asiallansa, kun palasivat jo matkoiltansa ja toivat\nemännälleen pellavankuituja niin paljon kuin se tarvitsi. Siitä\nruvettiin nyt työhön: kuka kehräsi, kuka vyyhti, kuka kutoi, kunne\nsaatiin sinä yön seutuna koko kangas valmiiksi. Sitä hiirten kutomaa\nkangasta pani sitten morsianhiiri pähkinänkuoreen sen, mikä siihen sopi,\nja antoi sulhaselleen käteen. Tämä läksi sen kanssa matkaansa sanottuaan\nhiirelle kiitokset antamasta, ja kiirehti nyt kotiinsa. Yht'aikaa\nsattuivat toisetkin veljet tulemaan morsiantensa luota, ja isä kysyi\nheiltä jokaiselta, olivatko kaikki kangasta saaneet. Vanhemmat pojat\nnäyttivät siitä nyt isälleen kankaansa, toisen oli kangas toimikkainen\nja toisen taas aivinainen, mutta se kolmas poika ei tahtonut juljeta\nkangastaan näyttääkään, kun sitä niin vähän oli. Sanoopa silloin isänsä:\n\"No, missäs sinun on kankaasi, näytä sinäkin morsiamesi tekoa?\" --\n\"Kyllähän tätä täällä vähäsen olisi\", vastasi viimeinkin poika ottaen\nlakkaristaan pähkinän ja antoi sen isällensä. Tätä purskahtivat toiset\npojat nauramaan kohta nähtyänsä, minkälaisessa astiassa nuorin veljensä\nkangastaan säilytti, mutta isä kun aukaisi pähkinänkuoren ja kankaan\notti siitä ja levitteli hajalle, siitä tuli koko viisikymmentä kyynärää\nniin hienoa ja ohutta palttinaa, ettei senkaltaista oltu ikinä nähty.\nNo, siitähän kävivät toiset veljet nyt nuivalle nenin nähdessään\nveljensä pellavakankaan, miten se oli hienoa ja kaunista heidän\nkankaidensa rinnalla; vaan minkäspähän voivat, pistihän se vihaksi\nheidän, vaan ei käynyt siinä vihaansa näyttäminen, kun pelkäsivät\nisäänsä.\n\nOllaan, eletään se päivä huomiseen, niin kutsuu isä pojat taas\nluoksensa, sanoo: \"Menkää nyt, poikani, morsiamianne noutamaan minun\nnähdäkseni, kuka parhaan on saanut.\" Kuultuaan tämän läksivät veljekset\nyht'aikaa kotoansa täyttääkseen isänsä käskyn. Vanhimmat kulkivat\nmorsiantensa taloihin niinkuin ennenkin aina, ja nuorin vaelsi\nmetsämökkiin hiirensä luokse ja sanoi: \"Isäni tahtoo nyt nähdäksensä\nsinua.\" -- \"No, kun tahtoo, niin lähdemme\", vastasi hiiri, valjasti\nviisi mustaa hiirtä pähkinänkuorista tehtyjen vaunujen eteen ja istuutui\nitse korjaan. Siinä oli morsian valmis sitten lähtemään; vaan poika kun\nnäki oudoksi semmoisen menon, sanoi tuosta hiirelle: \"Mitenkäs saatan\nminä tällä tavalla sinua kotiini tuoda? Siellä veljeni nauravat meille,\nja isäni suuttuu ehkä.\" -- \"Elä ole milläsikään, lähtekäämme matkalle\nvain!\" sanoi hiiri, ja he läksivätkin siitä; hiiri ajoi vaunuissansa\nkomeasti, ja poika käydä astuksenteli rinnalla. Olipa sitten pojan\nkotiin mennessä eräässä kohdin siltaa myöten virran poikki kuljettava,\nniin kun jouduttiin sillalle siihen, tuli vastaan siinä mies, joka\npysähtyi katsomaan tätä hiirten vaellusta sanoen: \"Mitäs joukkoa se\ntämmöinen matkue on!\" ja potkaisi samalla jo hiiren vaunuineen päivineen\nvirtaan.\n\nPoika hämmästyi nähdessään tämän eikä tietänyt, mikä neuvoksi, kun\nmorsian virtaan katosi, vaan jäi suruissaan seisomaan sillalle siihen.\nHänenpä siinä seisoessaan nousi virrasta sieltä, jonne hiiri oli\nuponnut, viisi komeata ihko mustaa hevosta vetäen jäljessänsä vaunuja,\njoiden korjassa istui ylen kaunis ja suloinen tytär. Sillalle ajettuaan\nseisotti tyttö hevosensa ja käski poikaa vaunuihinsa. Poika kyllä\nkummasteli tätä, vaan kuuli käskyn kuitenkin ja nousi tyttären rinnalle\nistumaan. Siitä lähteekin tyttö ajamaan taas ja alkaa haastatella\ntoveriansa, kysyy: \"Etkös tunnekaan enää minua, jonka hiirenä ollessani\nmorsiameksesi kihlasit? Minä olenkin kuninkaan tytär suvultani, vaan\npaha noita-akka kirosi minut hiireksi sillä manauksella, että pitää\nhiirenä elääkseni, kunne ihmisen poika tulee minua naimaan, ja minut\nkuka veteen heittää kuolemaan. No, sinä kun nyt kihlasit minut, ja minä\nvirtaan vielä putosin, niin sillä olenkin nyt pelastettu ja tässä\ntyttärenä vierelläsi.\" -- \"Niinpä lähdemmekin häitä nyt pitämään!\" sanoi\npoika ja ajoi morsiamensa kanssa niissä kauniissa vaunuissa kotiinsa.\nToiset veljet, jotka yht'aikaa sattuivat morsiamineen siihen, luulivat\nsilmänsä käännetyiksi nähdessään nuorimman veljensä, miten hän komeilla\nhevosilla ja vaunuissa ylpeästi tuli, vaan siitähän vasta oikein\nkummastuivat, kun hänen kauniin morsiamensa näkivät, jonka näköistä\neivät heidän silmänsä olleet keksineetkään. Häiden pidettyä läksi nuorin\npoika sitten isänsä kotoa ja ajoi morsiamensa oikeaan kotiin, joka oli\nnyt muuttunut kauniiksi linnaksi; toiset jäivät avossa suin katsomaan\nheidän jälkeensä.\n\n\nSAMMAKKO MORSIAMENA\n\nKuninkaalla on kolme poikaa, kaksi hyvää veljestä, kolmas Tuhkimo. Ne\nkun miehiksi joutuivat, alkaapa mieli tehdä naimaan, ja ottaisi kukin\nitsellensä naisen, jonka rinnalla elää somempi. Kuningas kun älyää\ntämän, sanoo siitä pojillensa: \"Ottakaa jokainen jousenne ja ampukaa\ntästä pihamaasta ummessa silmin jonnekin, niin kunne kunkin vasama\nlentänee, sieltä menköön se kosiin.\" No, ottikin jokainen jousensa ja\nampui ummessa silmin ilmaan, niin lensivät laukaistessa vanhimman ja\nkeskimmäisen veljen vasamat Leskiakkasen tuvan katolle, vaan Tuhkimon\nsinkosi metsään, minne lienee singonnut. Mitäs siihen; menevät vanhemmat\npojat Leskiakkaan kumpikin, josta ottavat itselleen morsiamet, vaan\nTuhkimo suruissaan lähtee metsään päin katsomaan, mitä tuolta saisi.\nAstuu, astuu pahoilla mielin sinne, niin tuleepas sammakko vastaan se\nhänen vasamansa suussa ja sanoo: \"Terve, sulhaseni, tässä minä, sinun\nmorsiamesi, nyt olen.\" No, eihän muuta, Tuhkimo sammakon otti\nmorsiamekseen, kun se hänelle oli suotu, ja vei hänet kerallaan\nkotiinsa.\n\nTuli huominen päivä siitä, niin kuningas pojat kutsuu luoksensa, sekä\nhyvät veljet että Tuhkimonkin, tiedustaakseen heiltä, mittyinen kullakin\noli morsian kihloissa; ja pojat lähtevät morsiamineen sinne. Matkalla\ntoisien veljien morsiamet nauravat Tuhkimolle, kun hänen morsiamensa\nsammakkona hyppii, ja kulkevat toisella puolen tietä erillään heistä.\nTästä oli Tuhkimon paha mieli, vaan eihän mikä auttanut, täytyi sammakon\nrinnalla kulkea hänen, kun ei käynyt häntä jäljellekään jättäminen. No,\ntultiin siitä taaton eteen sitten, ja kuningas sai omin silminsä nähdä,\nminkä näköiset morsiamet hänen pojillansa oli, niin laski heidät luotaan\ntaaskin, sanoi: \"Menkäähän kotiinne nyt, huomenna tulen teitä katsomaan,\nmittyiset murkinat laaditte.\"\n\nKotiin mentäessä kuljettiin samaa tietä taas, ja toiset morsiamet\nnauroivat nyt, ilvehtivät sille, kun sammakon piti kuninkaalle murkinaa\nlaatia, miten tuo syntyisi. Tuhkimo kuuli heidän pilkkapuheensa kaikki,\nvaan ei rohjennut vastata mitään, kun katui itsekin kauppaansa, kulkihan\nsammakon rinnalla hiljaksensa ja tuli siitä hänen kerallaan kotiinsa.\nMitäs tuosta, ei aikaakaan kodissa oltuna, niin alkaa sammakko haastaa\nTuhkimolle, sanoo: \"Menehän sinä levolle, minä rupean murkinaa\nlaatimaan, kuningas kun huomenna vieraaksi tulee.\" Tuhkimo, vaikka\noudostui puhetta, oli menevinään maata niinkuin oli käsketty, vaan ei\nnukkunut kuitenkaan, mutta katseli salaa, mitä tuo hänen morsiamensa\ntuossa neuvoa pitäisi. No, tuskin olikaan Tuhkimo pitkälleen\nheittäytynyt, niin tuvassa tapahtui ihmeet. Morsian heitti sammakon\nkuoren päältänsä ja muuttui ihanaksi neidoksi samassa. Siitä loi uunin\nlämmitä samassa ja avasi tuvan ikkunan luoteelta päin, sanoi siitä:\n\"Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni,\nlevykseni, lemmekseni, kuninkaalle murkinaa laatimaan!\" Sen kun sai\nsanoneeksi, lentää leuhahti kahdeksan joutsenta ikkunasta tupaan,\nheittivät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuivat nuoriksi\nneitsyisiksi kaikki. Tuhkimo vain on makaavinaan yhä, mutta kätensä\nkautta katselee tarkasti kaikki. Tuvassa neidot rupeavat työhön, ja\nsiitäkös nyt liike tuli, he kun yhdeksän neitoa yhdessä telmävät siinä;\nmikä kehrää, mikä kutoo, mikä mitäkin raataa, kunne saadaan käsipaikat\nsillä keinoin valmiiksi. Siitä rupeavat murkinaa laatimaan sitten, joka\nkun syntyy heiltä, se niin hyvä tulee ylen, ettei tässä ilmassa saada\nsemmoista; yhtä linnun maitoa ei ole, kaikkia on muita syömisiä kyllin.\nNo, kun on kaikki työt tehtynä, vieraat neidot joutsenen vaatteissa\nlensivät ikkunasta ulos ja sanoivat sille Tuhkimon morsiamelle\nlähtiessänsä: \"Koska hätä tulee ja tarvis, niin kutsu meitä!\" Kohta\nheidän lähdettyänsä muuttui sekin yhdeksäs neito, pistihe sammakon\nkuoreen jällensä ja meni, tuvan loukkoon asettui yöksi. Tuhkimon oli\npaha mielestä nyt, kun häneltä jo kaunis morsian katosi, eikä tietänyt\nhän neuvoa muuta, vaan käänsihe toiselle kyljellensä ja rupesi maata\nnukkuaksensa koko asiasta pois.\n\nSiitä kun toinen päivä tuli sitten ja murkinan aika, niin kuningas\nlähtee poikiensa luokse pitoihin. Ensinnä käypi hyvien veljien luona ja\nmaistelee heidän murkinatansa, niin rupeaa jo lähtemään Tuhkimon luokse.\n\"Mit'on tyhjään sinne mennä, eihän voi sammakko miten murkinaa laatia\",\nsanoivat silloin ne veljien morsiamet ja kielsivät Tuhkimon murkinoille\nlähtemästä; mutta kuningas menee kuitenkin, ja Tuhkimo tiellä jo tulee\nvastaan häntä ja vie taattonsa tupaan. Siellä murkina jo on valmiina\nmorsiamella, ja ruvetaan ruoalle yhdessä. Tuhkimo isälleen antaa sen\nmorsiamen laatiman käsipaikan käsille ja sanoo syötäessä siinä: \"Nämä\nkaikki sammakko yöllä on kehrännyt, kutonut ja teitä varten valmiiksi\nsaanut.\" Kuninkaan mieli kävi siitä hyväksi, ja syötyänsä, juotuansa\nkyllälteen kaikkea kutsutti hän siihen nekin hyvien veljien morsiamet ja\nsanoi: \"Tämänlaiset murkinat laatikaa tekin elkääkä sammakolle vasta\nnaurako, kun ette hänen tekojansa itse tehne.\" Mitäs, toiset olivat\nhäpeissään siinä, mutta kuningas laittautui kotimatkalleen siitä ja\nsanoi vielä lähtiessään kaikille: \"Tulkaa huomenna minun luokseni\npitoihin, ja mitä lahjaa osannette laatia, se tuokaa keralla!\"\n\nKuultuansa kuninkaan kutsumuksen kulkivat kotiinsa nekin hyvät\nmorsiamet, ja heidän mentyään siitä sanoi sammakko taas Tuhkimolle:\n\"Menehän sinä maata, minä rupean kuninkaalle antimia laatimaan\nhuomeneksi.\" No, Tuhkimo rupesikin pitkälleen tuosta, vaan ei sentähden\nnukkunut, katseli ja kuunteli vain salaa kaikki. Sammakko luuli hänen\nmakaavan ja muuttui siitä kauniiksi neidoksi taaskin. Loi tuvan lämmitä\nkohta ja avasi ikkunan luoteelta päin huutaen pihalle siitä: \"Suuri\nsukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni,\nlevykseni, lemmekseni, kuninkaalle lahjaa laatimaan!\" Tuosta lentää\nhävähtää nyt kahdeksan joutsenta tupaan, heittävät joutsenen vaatteet\nseinälle naulaan ja muuttuvat nuoriksi neitsyisiksi samalla, josta\nalkavat taas talon töitä tehdä niinkuin viimeinkin. Kuka kehrää, kuka\nkutoo, kuka kangasta leikkaa, kunne kuninkaalle siitä paitaa saadaan,\nettei ole linnassa semmoista; josta lentää kavahtavat ne neitsyiset\njoutsenina taaskin poikkeen, ja Tuhkimon morsian muuttuu sammakoksi\njälleen ja asettuu loukkoon yöksi.\n\nNo, yöstä tulee aamu ja aamusta päivä, niin herättää jo sammakko\nTuhkimon, ja lähdetään kuninkaalle antimia viemään. Hyvät veljekset\nmorsiamiensa kera kulkevat yht'aikaa sinne, ja nauretaan taaskin\nsammakolle, kysytään, onko mittyinen lahja laadittu. Sitä ilvettä he\npitävät kaiken matkaa semmoista aina kuninkaan pihaan asti, vaan siinä\nkuningas tulee vastaan atioimaan heitä ja sanoo: \"Elkää naurako\nsammakkoa, tulkaa sisälle huoneuksiin lahjojanne näyttämään!\" No,\nkäytiin kuninkaan käskystä linnaan kaikki, ja hyvien veljesten morsiamet\nkun näyttivät lahjansa, ne eivät olleet kuin tavallisia talonpoikaisen\nraatoloita vain, mutta Tuhkimo sen morsiamensa laatiman paidan kun\nkatseeksi antaa, ei ole nähty linnassa sellaista, koko linnaväki\nkeräytyy katsomaan, ihmettelemään sitä, ja Tuhkimo sanoo kuninkaalle:\n\"Tämän on sammakko yhtenä yönä tehnyt.\" Kuningas kävi siitä hyvillensä\nnyt, kun tämmöisen paidan sai, kiitti sammakon lahjaa hyväksi eikä\nmoittinut toisienkaan antamia huonoiksi; vaan pani vielä kolmannen\nkoetuksen heille käskien kunkin morsiamen sukkeluuttansa näyttää, kuka\nsievin olisi liikunnalta. Vanhimman veljen morsian siitä ensiksi rupeaa\nmahtiansa näyttämään, nousi istuiltansa keskilattialle ja pyörähti\nkantapäällään siinä ympäritse, vaan ei kuin kerran vaan koetteli, niin\njo pitkälleen meni lattialle; toinen morsian koetteli vuorostaan samaa\nmahtia, vaan hänelle kävi samoin. \"No, näytäpä sinä, sammakko,\nsukkeluuttasi, mitä osaat!\" sanoi kuningas Tuhkimon morsiamelle; ja se\nrupeaa siitä nyt mahtiansa näyttämään. Pyörähti kantapäällään ympäritse\nkerran, niin siihen kaunis vesilampi tuli lattialle; siitä toisesti\nsitten pyörähti, niin ei sitä lintua vedessä, kuka ei tullut uimaan\nlampiin, ja ilman linnut päällä ripajamaan, lentämään siinä. No, ei se\nmitään ollut vielä, vaan kun kolmannesti kannallaan pyörähti, niin kalat\ntulivat kaikensukuiset lampiin vielä; ja kun neljännesti ympäri\npyörähti, niin koivu ilmestyi lammin rannalle niin kaunis, niin kaunis,\nettei toista niin turpeata, siihen linnut laulamaan, käet kaikki\nkukkumaan oksille ja kaikki rahvas sitä kummaa katsomaan. Näytettyänsä\nihmeet semmoiset sammakko taaskin neljä kertaa pyörähti kantapäällään\nympäritse, niin kaikki samalla katosi, ja lattia entiselleen tuli taas.\nMitäs siitä, kuningas iloissansa Tuhkimolle kaksi ristiä ripustaa\nrinnalle ja panee vierellään elämään, vaan toisille kepin antaa käteen,\nkun sammakolle olivat nauraneet, ja ajoi heidät koko linnastaan pois.\n\nTuhkimo siitä sammakon kera jäi elämään, niin meni salaa Leskiakkaan ja\nkertoi seikkansa, sanoi: \"Oi Leskiakkaseni, meitä kolme veljestä oli, ja\nnaimaan läksimme, niin minä sammakon sain naisekseni; se yöllä varkain\non ihminen, ja hänelle kahdeksan joutsenta aina avuksi lentää, vaan\npäivät ompi sammakkona aina; mitäpä minun neuvoa pitää, että jäisi\nmorsiameni ihmiseksi?\" -- \"Ka, kun hän vielä ihmiseksi muutakse\", sanoi\nLeskiakka, \"niin ota sinä sammakon vaatteet ja luo lämpimään kiukaaseen,\nniin eihän sammakoksi pääse.\" Tuhkimo tekeekin neuvon mukaan siitä,\nmenee kotiinsa yöksi, ja kun sammakko taas vaatteensa riisuu muuttuen\nneidoksi ja ulos tuvasta menee, niin luo ne sammakon kuoret kiukaaseen\nsamalla. Tuosta kun tulee morsian tupaan sitten, niin sieppaa Tuhkimoa\nkorvalle heti, sanoo: \"Oi, minkä laadit, sen näetkin minua, kolmen yön\nperästä olisin jo ihmiseksi muuttunut, kuninkaan tyttäreksi niinkuin\nalkuudesta olenkin. Meitä näet oli yhdeksän sisarta ennen, vaan äitimme\nkerran meihin tuskautui ja siitä kirosi, kun äijä olimme, niin muutuimme\nsamalla, toiset joutseniksi, minä sammakoksi. No, sinä kun minut\nmorsiameksesi otit, minä sillä olisin nyt kirouksestani päässyt, ellet\nminuun määräajalla tuskautunut, vaan kun sinä minun vaatteeni poltit,\njäänkin nyt erilleni sinusta, minua et tämän kovemmin enää näe.\" Sillä\npuheen muuttui se Tuhkimon morsian joutseneksi niinkuin toisetkin\nsisarensa ja katosi sulhonsa näkyvistä lentäen tuvan ikkunasta ulos.\n\nTuhkimo suree nyt sitä eikä tiedä, tuleenko vai veteenkö lähteä, niin on\npaha mielensä tuosta. Morsian kun lähtiessänsä häntä korvalle sieppasi,\nniin Tuhkimon nenästä veri läksi, jota kun paitansa hihaan pyyhkäisi, se\nei siitä lähtenyt, jos kuin olisi pestynä; Tuhkimolle veripilkku jäi\nmuistoksi siihen. Menee tuosta Leskiakkaan Tuhkimo suruissansa ja\nvalittaa asiataan sanoen niin ja niin nyt käyneen, olisiko tuohon neuvoa\nmitä. \"Menehän edellesi tästä\", sanoi Leskiakka, \"kulje sitä ja sitä\nsuuntaa kolme vuorokautta perätysten, kunne tulee järvi eteen, niin\nvuota, vartioi siinä; sinun morsiamesi kun on joutseneksi muuttunut,\nniin sisarineen tulee rannalle siihen, jossa riisuvat joutsenen vaatteet\npäältänsä ja saavat järvessä kylpemään. Toiset vaatteensa luovat yhteen\npaikkaan kaikki, vaan sinun morsiamesi erillensä, josta sinä ne\nyksinäiset vaatteet talteesi ota, niin pääset hänen puheellensa sillä.\"\n\nSemmoiset neuvot saatuansa läksi Tuhkimo matkaamaan ja kulki kolme\nvuorokautta edelleen, kunne tuli järvi vastaan viimeinkin, niin asettui\nvartioimaan siihen niinkuin Leskiakka oli käskenyt. Istuu, istuu\nkotvasen rannalla siinä, ja kun on äijästä käymisestään väsyksissä, niin\njo nukkuu siihen. Siitä kun vähän aikaa oli maannut, niin kuuli oudon\nhuminan ilmasta ja kavahti unestaan tietelemään sitä, josta näkee ihmeet\nsamalla. Yhdeksän joutsenta lentää ilmasta häntä lähelle siihen ja\nriisuvat vaatteet päältänsä rannalle, niin muuttuvat nuoriksi\nneitsyisiksi kaikki. Toiset vaatteensa luovat yhteen kohdin kokoon, vaan\nyksi toiseen paikkaan erillensä, ja lähtevät sitten järveä kylpemään,\nmeiskaavat siellä keskenänsä. Tuhkimo keksittyään tämän ottaa ne\nyksinäiset vaatteet rannalta ja peittää talteensa niinkuin Leskiakka oli\nneuvonut, ja itse pistäkse vesakkoon kylpeviä piilemään. Mitäs siitä?\nKylvettyänsä aikansa järvessä nousivat neitsyiset maalle ja tulivat\nvaatteillensa, josta toiset saivatkin joutsenen ketut päällensä ja\npyrähtivät lentämään, vaan yksi jäi alastomaksi rannalle, kun ei\nsiipiänsä löytänyt. Hädissään sanoo hän siitä: \"Kuka ollet minun\nvaatteeni vienyt, niin jos taatto ollet tahi maammo, minä tyttäreksi;\nkun veli, minä sisareksi; kun vieras mies, minä morsiameksi rupean.\" No,\nTuhkimo hyppää nyt siihen, antaa vaatteet neidolle ja sanoo: \"Tässä\nolen, rupea morsiameksi!\" -- \"Ka, en tässä rupea\", sanoi neito, \"tulehan\nisäni linnaan, minua ei sieltä muuten anneta, kun et muiden joukosta\ntuntene, vaan käskehän paidanhihaasi pesemään, sano: \"Se minun morsian,\nken veren paidasta saapi!\" niin siitä minut tunnet.\" Sen kun ennätti\nsanoa, lensi joutsenena kotiinsa, ja Tuhkimo kulki perästä. Tultuansa\nlinnaan sanoo kohta kuninkaalle asiansa ja pyytää entistä morsiantaan\nnaiseksi. \"Ka, minä en siitä asiasta tiedä mitänä\", vastasi kuningas,\n\"vaan kun sinulla morsian ollee, totta hänet itse tuntenet, minä kun\ntyttäreni koolle kutsun tähän.\" -- \"No, minä\", sanoi Tuhkimo, \"tunnen\nmorsiameni ainakin!\" ja tyttäret kuninkaan käskystä tulivat siihen\nTuhkimon eteen kaikki. Heitä kun oli yhdeksän sisarta yhdennäköistä ja\nyhtä kaunista ihan, Tuhkimo ei muuten morsiantaan erottanut, vaan sanoi\nkuten neuvo oli: \"Se minun morsiameni, joka veren paitani hihasta\npesee!\" ja antoi sen verisen hihansa katseeksi. No, tyttäret keräytyvät\nhänen ympärilleen siihen ja kokevat pestä, hieroa hihaa, minkä voivat,\nvaan ei lähde veri siitä. Viimein tulee sitten oikea morsiankin, sanoo:\n\"Antakaa, minä pesen!\" ja kun kerran pusersi vain hihaa, niin veri oli\npoikessa. \"Tämähän minun morsiameni!\" sanoi siitä Tuhkimo, ja pääsi jo\ntyttären kera yhteen ja vei hänet omaan maahansa, jossa pääsi isänsä\nrinnalla elämään; jos elettäneen vieläkin. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nANTTI PUUHAARA\n\n\nKaksi tiedossa taitavaa miestä sattui matkustaessansa muutamaan mökkiin\nyöksi, jossa anoivat leposijaa maataksensa; mutta tuvassa makasi jo\nheitä ennen tullut vieras, joka oli rikas ketunnahkojen kauppias, ja\nemäntä kun oli sairaana vielä, isännällä ei muuta parempaa paikkaa ollut\nvieraillensa, vaan neuvoi heidät tallin ylisille, jos kävisi siellä\noleminen. Miehet olivat siihen tyytyväiset ja menivät matkastaan\nväsyneinä neuvotulle yösijallensa, jossa olikin oivallinen heidän\nlevätä, kun sattui olemaan kaunis suviaika. Maatessa siellä kuului\nheille sydänyön aikana surkea ruikutus tuvasta, sillä emäntä oli\nsynnyttämisen kivuissa, ja tietäjät heräsivät tästä. Toinen heistä sanoi\ntoverilleen: \"Autas tuota vaimoa kitumasta, kovin on hänen ruikutustaan\nsurkea kuulla.\" -- \"Ei ole vielä auttamisen aika\", vastasi vanhempi\ntietäjä kääntyen toiselle kyljellensä. \"Ka, ainahan on aika\ntarvittaessa, ja hätä apua vaatii\", vakuutti toinen närkästyen toverinsa\npuhetta. \"No, jo häntä olenkin auttanut, minkä olen voinut\", lausui\ntuosta päätietäjä; ja samalla hänen tätä sanoessaan olikin emännällä jo\npieni poika sylissä. Toinen mies siitä taaskin virkkaa toiselle: \"No,\nminkähänlainen mies siitä lapsesta aikanaan tulee?\" -- \"Luullakseni\ntulee siitä tuon rikkaan kauppiaan perillinen, joka nyt tuvassa yötä\non\", vastasi päätietäjä ja paneutui siitä taas maata.\n\nMitäpäs ollakaan; kauppias, joka ei lapsen itkulta tuvassa rauhaa\nsaanut, sattui pihalla kävellessään tallin ylisiltä kuulemaan tietäjien\nkeskustelemisen, joka kaiken yötä sitten ajattelutti häntä, ettei hän\nunta silmiinsä saanut. Arvellessaan asiata päätti hän viimeinkin\njollakin keinoin hukuttaa sen yöllä syntyneen lapsen, ettei tietäjien\nennustus toteen kävisi. Siinä aikomuksessa kävi hän aamusella\nmökkiläisten pakeelle, surkutteli häntä, kun niin köyhällä miehellä\nmonta lasta oli, ja pyysi kavaluudella hänen vastasyntynyttä poikaansa\nottolapseksensa, niin hän, jolla varaa oli enemmän, kasvattaisi sen\nmieheksi. No, vanhemmat, joilla oli monta lasta elätettävänä ennestänsä,\nsuostuivat tuumaan kuin suostuivatkin toivoessaan lapsensa sen rikkaan\nmiehen huostassa paremman onnen käsittävän kuin köyhässä kodissansa, ja\nantoivat sen nuorimman yöllä syntyneen poikansa kauppiaan\nkasvatettavaksi. Kauppias, jonka mieli hyvästyi tätä, koki tyydytellä\näitiä jos jollakin ja antoi hänelle rahaa toistenkin lasten\nkasvatukseksi, vaan itse läksi pienen ottopoikansa kanssa mökistä\nmatkaansa hyvillään siitä, kun nyt hyvän kaupan luuli tehneensä. Lasta\nkohtaan oli kuitenkin mielensä musta. Tie kun taipaleella kulki synkän\nmetsän halki, niin poikkesi lapsen kanssa tiepuoleen kohta ja ripusti\nsen ottopoikansa puun haaraan sinne, että kuoleehan nyt ainakin se hänen\nperillisensä metsään, ja miesten ennustus käypi tyhjäksi. Vaan mitenkäs\nsattuikaan seikka? Tuskin oli kauppias nahkakuormansa kanssa lähtenyt\nedellensä, minne oli aikomus, niin päätyipä metsästäjä kulkemaan sitä\nsamaa taivalta sen synkän metsän läpi siitä, josta kävi lapsen itku\nhänelle korviin heti. Tämä lähtee ääntä kohdin käymään ja näkee nyt\nihmeeksensä pienoisen poikalapsen puun haarassa riippuvan kituen siinä\nsurkeasti. Tuskin keksikään metsästäjä tämän, niin kapusi puuhun kohta,\notti lapsen sieltä alas ja kantoi vaatteiden peitossa kotiinsa. Siellä\nhankki lapselle imettäjän sitten ja rupesi kasvattamaan sitä niinkuin\nomaa lastansa ainakin. Sillä tavoin tulikin pulska ja kaunis poika\nhänestä, ja kasvatusisä nimitti hänet Antiksi; mutta kylän sikiöt, kun\nkuulivat hänen oikean sukuperänsä, alkoivat liikanimeltä sanoa häntä\nPuuhaaraksi, josta tottuivat kaikki muutkin sitten kutsumaan häntä sillä\nAntti Puuhaaran nimellä.\n\nKului vuosia tuosta, mikä lie muudan kymmenkunta jo kulunut, ja Antti\nsillävälin kasvoi mieheksi, niin sattuipa kerran se entinen\nketunnahkojen kauppias kulkemaan vanhoja jälkiänsä ja poikkesi\nmatkallaan metsästäjän kotiin yöksi, kun ei sen kovemmin tahtonut\nmökkiläisen luona käydä, jolta hän muinoin lapsen oli vienyt. Yötä\nollessansa talossa kuuli hän talon nuorta miestä sanottavan Antti\nPuuhaaraksi, joka kuului oudolta hänestä. Kummastellen sitä kysyi\nviimeinkin isännältä, mistä poika sen niin ihmeellisen nimen oli saanut.\nTalon isäntä kertoi siitä asian, sanoi puun haarasta löytäneensä sen\npojan lapsena ja sitten ottopojakseen kasvattaneensa hänet, kun ei\nitsellään hänellä lasta ollut, ja selvitti vieraalle, että siitä se on\npoika sen liikanimensä saanut. Kauppias säikähti isännän puhetta ja\narvasi koko asian perin pohjin tuosta, vaan ei ilmaissut mieltänsä\nmuille. Sanoihan vain: \"No, sepähän nyt juttu oli vasta, enpäs kummempaa\nole iässäni kuullut!\" Muuta ei virkkanut mitään, oli unohtavinaan koko\nasian ja paneutui maata, mutta mielessään arveli keinoa vain, millä hän\nsen pojan vielä hukkaan saattaisi, ettei tietäjien ennustus toteen\nkävisi, joka yhä vain hirvitti häntä.\n\nMitäs ollakaan; kului yön seutu, ja aamu tuli, niin alkaa kauppias\npuhutella isäntää, sanoo: \"Olisi tärkeätä asiata kotiini, vaan en\nmalttaisi itse matkaltani palata, eiköhän joutaisi tämä teidän\nottopoikanne minulta sinne kirjaa viemään?\" -- \"Ka, eikö tuo siksi\njoutane\", vastasi isäntä ja pani Antin rikkaan miehen asiata käymään\ntoivoen kauppiaalta hyvän palkinnon saavansa. Kauppiaalla kuitenkin oli\npaha mielessä vain. Kirjaansa oli hän pistänyt kotiväellensä käskyn\nottaa kirjan tuoja kaikin mokomin kiinni ja hirttää hänet kartanon\nkupeella kasvavaan koivuun. Antti ei tietänyt tuosta mitään eikä\npelännyt petosta, vaan läksi asialleen sitä kauppiaan kirjaa viemään\nniinkuin isäntä oli käskenyt. Päiväkauden kuljettuansa tuli hän muutaman\nvuoren juurelle, jossa oli puiden suojassa sammalen päällä soma levätä,\nniin istuutui väsyksissään siihen ja nukkui tietämättään sikeästi se\nkauppiaan lähettämä kirja kädessä. Sattuipa samassa kaksi teiniä\nkulkemaan tietä myöten siitä ja näkivät kirjan makaajan hyppysissä, niin\nottivat koiruuksissaan sen lukeaksensa. Nähtyänsä, mitä siihen oli\nkirjoitettu, älysivät kirjoittajan kavaluuden ja päättivät puolestaan\npettää nyt häntä. Matkoillansa olivat monesti jo kauppiaan kodissa\nkäyneet ja tunsivat koko talon komennon hyvästi, millä kannalla siellä\nkaikki oli, niin istui toinen heistä kivelle ja piirsi kauppiaan\nkirjoituslaatuun toisen kirjoituksen, jossa isännän käsky muuttui\njärkiänsä toiseksi. \"Kun tämän kirjan kuljettaja perille tulee\",\nsanottiin kirjassa, \"sille välttämättömästi pitää minun tyttäreni\nannettaman vaimoksi niinkuin sen itse olen luvannut, mutta koirani\nMusti, joka alkaa jo vanhoillaan horata, pitää kaikella mokomin\nsidottaman nuora kaulaan ja hirtettämän pihalla kasvavaan koivuun. Nämä\nminun käskyni ovat kiireimmittäin tehtävät ennenkuin itse kotiini\npalaan, muuten ette ihastu kauppaanne.\" Saatuansa tämmöisen kirjan\npiirretyksi panivat teinit sen makaajan hyppysiin ja läksivät matkaansa\nherättämättä poikaa, joka ei tietänyt koko asiasta mitään.\n\nAikansa maattuaan heräsi Antti Puuhaara unestansa lähtien edellensä ja\nastui siitä nyt uutterasti, kunne tuli kauppiaan kotiin, jossa antoi\nkirjan talonväelle luettavaksi. Emäntä ottaa kirjan ja lukee sen\nkaikkien kuullen kohta. No, mitäs; olihan se ikäänkuin kummaa tämmöinen\nkäsky heistä, vaan kun tunnettiin kirja isännän tekemäksi, ei käynyt\nasiata arveleminen, mutta annettiin talon tytär Antti Puuhaaralle\nvaimoksi, ja vanha Musti ripustettiin tuvan kupeella kasvavaan suureen\nkoivuun niinkuin kirjassa oli sanottu.\n\nKului muutama viikko siitä, niin tuli itse isäntä kotiinsa ja näki jo\netäältä jonkin mustan roikkuvan talon luona kasvavassa koivussa.\nIhastuen sitä, kun luuli Antti Puuhaaran nyt siinä riippuvan, sivalsi\nkauppias ruoskalla hevostansa joutuakseen pihaansa ja sanoi itseksensä:\n\"Ahas, Antti-kulta, jokos hiljankin siinä kiikut, ethän enää hyvyyttäni\nperine!\" Samalla pääsikin talolle, vaan mitenkäs muuttuikaan tässä nyt\nmielensä, kun vanhan uskollisen Mustinsa näki kuoliaana koivussa ja\nAntti Puuhaaran muun kotiväen seurassa elävänä vastaansa tulevan! Eihän\nsiitä kuitenkaan vihaansa näyttänyt, siksi oli älyä toki, vaan\ntiedusteli emännältään asiata, jolta kuuli nyt kaikki, miten\nlähettämänsä kirja oli väärennetty, jonka mukaan Antti Puuhaara nyt oli\nvävynä talossa. Siitä meni Antin puheelle sitten, tervehti häntä ja\nsanoi: \"No, sinä kun olet nyt minun vävyni ja luultavasti kerran tulet\nkaiken hyvyyteni perimään, niin pitäähän jollakin teolla sinun minun\nhyvyyttäni ansaita. Kaiken ikäni olen arvellut sitä, mikä elämänkeino\nihmiselle olisi onnellisin, ja jouduin viimeinkin kauppiaaksi; vaan\nsiihen toimitukseeni olen nyt kyllästynyt ja haluaisin tietää, mikä työ\nminulle avullisin on kaikista. Sen tiedon saantaan lähde sinä nyt, kulje\nPohjolaan ja kysy Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on\nkäsittävä. Siitä kun tiedon saanet, palaa tänne kotiisi sitten.\"\n\nAntti kun ei pelännyt petosta, suostui appensa vaatimukseen eikä\najatellutkaan sitä, että hänen sille matkalle kukaties toivottiin\njäävänkin, vaan sai sauvan käteensä ja läksi appensa pyytämää tietoa\nhakemaan. Astuu, astuu hyvän aikaa edellensä, niin tulee hirmuinen vuori\ntaikka Hiiden kallio semmoinen vastaan hänelle, ja harjalla seisoo\njulman näköinen, hirmuisen pitkä mies, joka päällänsä kannattaa ison\njoukon pilviä ja jonka lakissa kahdeksan tuulispäätä pitää pesänsä. Tämä\nkeksii Antin ja kysyy leppeästi: \"Minnekä, poikaseni, matkustat?\" --\n\"Menen Pohjolaan tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on\nkäsittävä\", vastasi Antti. \"Niinpä aja, veikkonen, minunkin asiani\",\nsanoi jättiläinen, \"minulla on tarha, joka ennen kasvoi kaunista\nhedelmää hyvästi, vaan nyt homehtuu vain; kysy neuvoa siihen, millä\ntarhani saisin parannetuksi, niin annan parhaimman orini ajaaksesi.\" --\n\"Saan minä tuon kysyä\", vastasi Antti, otti jättiläiseltä Hiiden orin\najaaksensa ja läksi matkaansa.\n\nJonkin aikaa ajettuansa kuuli hän hirmuisen jytinän, ja maa alkoi\njäristä. Oudostuen sitä riensi hän kiireesti edellensä ja tuli tuokion\najettuansa suuren kivisen linnan luokse, jossa hän nyt ihmeet näki\nvasta. Linnan portilla seisoo isokasvuinen, hirveän pitkä mies, suuri\nsummaton avain kädessä. Toisinaan aina puhaltaa sen avaimensa läpeen ja\nkoettelee sitten aukaista ovea, vaan kun ei saa avainta lukkoon, niin\nnyrkillään tömistää ovelle, että kaikui tienoot ympäriltä ja linnan\nperustus vapisi. Joutuessaan tämmöiseen kähäkkään, mikä tässä oli,\nsäikähti Antti-parka järin pahasti, että oikein housut tutisivat\njalassa, vaan kun ennätti tottua jyräkkään ensinnä, niin miehistyi siitä\njällensä ja lähestyi portailla seisojata rohkeasti tehden hyvän päivän\nsamalla. Toinen, vaikka suutuksissaan kynsi korvansa taustaa, kääntyi\ntervehtimät kuultuansa Anttiin päin ja kysyi: \"Mihinkä, poikaseni,\nmenet?\" -- \"Menen Pohjolaan\", sanoi Antti, \"tiedustamaan Louhelta, missä\nihminen parhaan onnensa on käsittävä.\" -- \"No, kun sinne menet\", sanoi\njättiläinen, \"ota veikkonen, minunkin asiani ajaaksesi, kuulusta\nsamalla, missä minun linnani oikeat avaimet ovat, kun en minä ovea saa\naukaistuksi. Jos tuot tiedon asiastani, saat palatessasi parhaimman\naarteeni palkaksi.\" -- \"Ka, saan minä tuon kuulustella\", vastasi Antti,\nheitti jättiläiselle hyvästit ja läksi edellensä taas. Hänellä kun oli\nse Hiiden ori ajettavana, niin matkaa teki lujasti ja tuokion\nkuljettuansa näki taaskin Hiiden linnan edessänsä, joka oli vuori\nsamanlainen kuin entisetkin. Vuorella kasvoi suuri, korkea honka, jonka\nlatvassa istui jättiläinen hirmuisen pitkä keihäs kädessä. Maassa paloi\niso valkea, ja puussa istuja käristi keihäässään kokonaista hirveä\ntulessa. Tuskin keksikään jättiläinen Antin tulevaksi, niin alkoi\npuhutella häntä, sanoi: \"Joudu, joudu, poikaseni, saamaan muutama\npaistipalanen suuhusi sinäkin!\" Antti, jonka nälkä kurni suolia ikään,\nei arvellutkaan tullessansa, vaan ajaa kavahutti sillä hyvällä orillaan\nvuorelle, jossa oli paisti nyt valmiina. Syötyänsä hirven lihaa\nkyllälteen siinä mieli hän lähteä matkaansa, vaan puussa istuja\npuheillansa viivytteli häntä, kysyi: \"Minnekä sinulla semmoinen kiire\non, ja mihin sinä täältä nyt aiot?\" -- \"Aionmahan Pohjolaan\", vastasi\nAntti, \"tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on\nkäsittävä.\" -- \"No, kun sinne lienee matkasi\", sanoi jättiläinen,\n\"tiedustapa sekin, miksi minun ikäni täällä puussa täytyy istua.\nToisinaan toki saan hirven eli muun elävän jonkin keihäälläni\ntavoitetuksi, vaan kun ei metsä saalista suo, olen monestikin nälkään\nkuolemassa.\" -- \"Tiedustanmahan asiasi\", vastasi Antti, ja sanottuansa\njättiläiselle kiitokset ruoasta hyppäsi hän orinsa selkään ja läksi\najamaan siitä.\n\nKulki hyvän matkaa taas, minkä aikaa lienee kulkenutkin, niin tulee\nsuuri joki eteen. Tämän on rannassa pienoinen venhe, ja venheessä istuu\nvanha, koukkuleukainen akka, mela kainalossa. No, Antti kun ei yli\npäästäkseen muuta neuvoa nähnyt, alkoi puhutella venheessä istujata,\nkysyi: \"Pääsisikö teidän venheessänne matkamies joen poikki?\" -- \"Pääsee\ntoki\", vastasi akka, \"täytyyhän siksi toistaan autella, vaan minnepä\nhevosenne jätätte?\" -- \"Tähän jätän rannalle siksi kun matkaltani\npalaan, hyväpä tässä näkyy heinikko kasvavan\", sanoi Antti, kiinnitti\norinsa siihen ja itse meni venheeseen akan luokse. Joen yli kuljettaessa\nnostaa akka sitten puheen ja kysyy Antilta: \"Mistä kaukaa ja millä\nasialla tämä vieras ompi, kun näin kaukaisia maita kulkee?\" -- \"Sieltä\nja sieltä\", sanoi Antti, \"kuljen Pohjolaan kysymään Louhelta, missä\nihminen parhaan onnensa on käsittävä; liekö pitkältikin vielä matkani\npäähän?\" -- \"Ei ole kaukana enää Louhen koti\", vastasi akka,\n\"piammastaan olette jo matkanne päässä, kulkekaahan maalle päästyänne\nsuoraan edellenne, niin kohta on Pohjola näkyvissä; vaan kun sinne\nriennätte, tiedustelkaa, hyvä vieras, minunkin asiatani, miksi minun\npääsemättömästi täytyy matkaavia tämän joen yli saatella; neljäkymmentä\najastaikaa olen tätä lautturin työtä tässä jo toimittanut ja haluaisin\nnyt vanhoillani virastani eron saada.\" -- \"Tiedustanmahan asiasi\",\nvastasi Antti, sanoi maalle päästyänsä akalle kiitokset saattamasta ja\nläksi jalkaisin astumaan edellensä. Ei kaukaa kulkenutkaan siitä, kun\ntulivat jo asutut maat vastaan häntä, ja kohta alkoi jo talokin näkyä.\nAntti, joka akan puheesta arvasi Louhella tässä nyt kotinsa olevan,\nastui mäen rintaa pihaan ja pihalta tupaan.\n\nSielläpä ei sattunutkaan emäntä kotiinsa, tytär vain oli yksinään\ntuvassa ja pöydän luona alusteli taikinata. Antti tupaan tullessansa\nhyvän päivän teki tyttärelle ja kävi lavitsalle istumaan, josta vähän\najan päästä alkoi kysellä emäntää, oliko tuo missä. \"Ei ole nyt äitini\nkotona\", vastasi tyttö, \"vaan kun joutanette odottamaan iltaan asti,\nkyllä se yöksi kotiin tulee.\" Kuultuansa tämän jäi Antti Puuhaara iltaa\nodottamaan siihen ja alkoi aikansa kuluksi niitä näitä haastella\ntyttären kanssa, joka taas puolestaan kyseli häneltä, mistä tämä vieras\noli ja mikä asiana, kun näin etäisiä maita vaelsi. \"Sieltä ja sieltä\nolen\", vastasi Antti, \"olisi äidiltänne kaikenlaista tiedusteltavaa\nvähäsen.\" Samalla puhui myös asiansa, joista hän tietoa halusi. \"Ohoh!\"\nsanoi Antin puhumasta päästyä tyttö, \"ettepä vähiä kyselekään, tuskin\nniistä äitini tietoa antaakaan semmoisista; vaan jos kuulette minua,\nvoin ehkä asioistanne selvän kukaties saada. Olkaa varoillanne tässä,\nkun äitini iltaisella kotiin tulee, ja menkää uunin taakse piiloon,\nettei hän teitä näe, niin voitte tarkkaan kuuntelemalla, mitä me\nkeskenämme puhumme, kysyttävistänne tiedon saada ja yöllä sitten salaa\npyrkiä täältä matkaanne.\" Oli näet poika pulska ja kaunis, niin tyttären\nkävi sääliksi häntä.\n\nAntti Puuhaara asui nyt kaiken päivää tyttären luona tuvassa, jossa\nkului aika haastellessa, vaan kun ilta tuli, meni jo uunin taakse\nniinkuin neuvo oli, odottamaan emännän tulemista kotiin. Olla oletteli\npiilossaan siellä aina iltayöhön saakka, niin jo palaakin Louhi kylästä\nja alkaa tyttäreltään kuulustella, oliko hänen poikessa ollessaan käynyt\nvierasta ketään. -- \"Kävi tässä muudan mies, jolla niitä näitä oli\nkysyttäviä\", vastasi tytär, \"vaan kun ette kotiin sattuneet, riensi\nedellensä tästä saadakseen asioistaan tietoa muilta.\" -- \"Ohoh!\" sanoi\nLouhi, \"mitäpä en olisi minä tietänyt, jota tietäisivät muut paremmin;\nvaan sanoikos se mies, mitä hänellä oli kysymistä?\" -- \"Sanoihan tuo\",\nvastasi tytär, \"ensinnäkin kuului tiedustavan sitä, missä ihminen\nparhaimman onnensa on käsittävä.\" -- \"Olipas hän viekas tiedustaja, kun\nsemmoisia kyseli\", virkkoi Louhi, \"tuskin olisin minä sitä\nilmoittanutkaan, vaan tyhjään sitä nyt muiltakin tiedustellaan, kun ei\nminulta neuvoa saatu. Sitä ei sen miehen asiata tiedä toinen maailmassa\nkuin minä, enkä neuvo sitä minäkään mielelläni muille, vaan kun tässä\nnyt puheeksi tuli, niin saan minä tuon sanoa: 'Parhaimman onnensa\nkäsittää ihminen maata kaivamalla; puut pitää juurineen väännettämän\nmaasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja peltoa perkattaman sijaan.'\"\nÄitinsä vastattua tähän jatkoi tytär puheensa, sanoi: \"Toisekseen\ntiedusteli mies sitä, mikä erään jättiläisen tarhalla on, kun se nyt on\nhomehtumassa, ja ennen on kasvanut kaunista hedelmää hyvästi.\" --\n\"Helposti tuonkin olisin vastannut\", virkkoi Louhi, \"sen jättiläisen\ntarhassa elää mato, joka sen kuivaa hengellänsä, se kun tapettaisiin se\nmato kahden kiven välissä, niin paranisi tarha taas jällensä ja kasvaisi\nhedelmää kuin ennenkin; kysyikös vieras muutakin?\" -- \"Montahan sillä\noli kysyttävää\", vastasi tytär, \"muudan jättiläinen ei kuulunut\nlinnaansa pääsevän, niin kuulusteli matkamies sitä, mihin oikeat linnan\navaimet ovat tulleet, kun ei millään keinoin saada ovea auki.\" -- \"No,\nolipas sekin kysyttävä!\" sanoi Louhi, \"portaiden allahan avaimet ovat,\nei muuta kuin nostettaisiin päällimmäiset porraskivet paikaltansa, niin\nsieltä ne löydettäisiin; vaan vieläkös mies muuta kyseli?\" -- \"Kyseli\",\nsanoi tytär, \"kuului muudan jättiläinen taas kaiken ikänsä istuneen\npuussa, niin kyseli hänenkin seikkaansa se mies, millä puussa istuja\nmaahan pääsisi.\" -- \"No, ei tuohonkaan paljoa tarvittaisi\", virkkoi\nLouhi, \"ei muuta kuin arvattaisiin leppäisellä sauvalla puun juureen\nähmätä, niin latvapuoli kultana putoaisi maahan ja mies samalla kanssa,\nja pääsisi liikkumaan minne tahtonsa; eihän muuta enää lie se mies\nkysynyt?\" -- \"Vielä kysyi sitä\", sanoi tytär, \"miten se akka lautturin\nvirasta pääsisi, joka venheessään tuolla matkaavia joen yli saattaa.\" --\n\"Voipas sitäkin akkaa, miten on vähä-älyinen!\" lausui Louhi, \"kun\nensimmäinen ylivietävä tulee, saattaisi hänet joen yli, vaan hyppäisi\nrantaan tultaessa itse edeltä maalle ja vasemmalla kantapäällään\nsurvaisisi venheen takaisin sanoen: 'Minä lähden tästä, sinä jäät\nsiihen!' niin sillähän lautturin työstä pääsisi, ja toinen perisi viran;\njokos loppuivat nyt kysyttävät?\" -- \"Jo\", vastasi tytär, \"ei nyt enää\nmuuta se matkamies kysynyt.\"\n\nAntti Puuhaara piilossaan uunin takana kuunteli heidän puheensa ja pani\nLouhen vastaukset mieleensä hyvästi odottaen tilaisuutta päästä\ntietoineen sieltä pois. No, ei aikaakaan, kun kuuli jo kovan\nkuorsaamisen tuvasta, josta kun arvasi Louhen nyt makaavan, niin\nlaskeutui hiljaa piilostaan lattialle ja kulki varpaisillaan hiipien\novelle. Siitä pujahti hän sukkelaan pihalle ja läksi kiireesti kulkemaan\nkotiinsa; josta joutuikin kohta joen rantaan taas, jossa se vanha akka\nistui venheessään niinkuin ennenkin. Tämä kun keksii Antin, huutaa\nvenheestään heti: \"Saittekos, vieraskulta, tiedon asiastani?\" -- \"Sain,\nmikäpä saadessani\", virkkoi Antti Puuhaara, \"vaan saatahan ensinnä joen\nyli, sitten sanon asiasi.\" Akka oli tähän valmis ja saattoi Antin\ntoiseen rantaan, jossa uudellensa tiedusteli asiataan, miten lautturin\nvirasta pääsisi \"Elähän hätäile\", vastasi Antti, \"kun nyt toinen kuka\njoen yli pyrkii, niin lähde saattamaan niinkuin ennenkin, vaan elä\nrantaan tultua maalle päästä, mutta hyppää itse edeltä rannalle ja\nsurvaa vasemmalla kantapäälläsi venhe jokeen takaisin sanoen: 'Minä\nlähden tästä, sinä jäät siihen!' niin sillä olet virastasi irti, ja\ntoinen jääpi sijaasi.\"\n\nTätäkös nyt ihastui akka, teki Antille monet kiitokset neuvosta ja\nistuutui venheeseensä taas odottaakseen ketä tulevaksi, jolle virkansa\nheittäisi; mutta Antti otti rannalle jättämänsä orin ja läksi ajamaan\nsillä kotiinsa, minkä ennätti. Matkallaan tuli sitten sille vuorelle\ntaas, jossa tullessaan hirven lihaa oli syönyt. Siinä jättiläinen istui\nhongan latvassa vielä niinkuin ennenkin ja huusi jo kaukaa Antille:\n\"Terve, poikaseni, saitko tietoa asiastani?\" -- \"Mikäpä saadessani\",\nvastasi Antti, \"vaan malta vähäsen.\" Siitä kävi sitten leppäsauvan\ntaittamassa käteensä ja sillä lyödä ähmäsi hongan juureen, niin\nlatvapuoli kultana pudota ropsahti maahan ja jättiläinen siinä yhtenä\nmyös. Tämä kun jaloilleen pääsi, alkoi hyppiä, keikkua iloissansa ja\nsanoi Antille tuosta: \"Sinä kun tämän armotyön teit minulle ja puusta\nmaahan päästit, milläpä nyt palkitsen sitä?\" -- \"En vaadi palkkaa\nmitään\", virkkoi Antti, \"vaan jos lahjaa mitä antanet, anna muutama oksa\ntästä hongan latvasta, jossa maahan putosit.\" -- \"No, saat niitä\", sanoi\njättiläinen ja taitteli hyvän joukon niitä kultaoksia siitä katkenneesta\nlatvatertusta Antille lahjaksi. \"Kiitokset antamastanne\", sanoi Antti,\n\"saanmahan näillä nyt hevostani hosua\", nousi orinsa selkään ja ajoi\nedellensä.\n\nSiitä tuli nyt ajaessa toinen linna eteen, jossa seisoi jättiläinen\nportailla avain kädessä. Sille neuvoi Antti linnan avaimet portaiden\nalta ja sai jättiläisen parhaimman aarteen palkasta niinkuin oli\nluvattukin, ja ajoi niine tavaroineen edellensä, kunne tuli kolmanteen\nHiiden linnaan, jonka haltijalta sen Hiiden orin oli ajaakseen saanut.\nSiinä kun ilmoitti, miten jättiläisen tarha siitä paranisi, kun\ntapettaisiin se mato, joka sen hengellään kuivasi, niin sai siitä\nhyvästä sen Hiiden orin omaksensa ja ajoi sillä aina kotiinsa asti.\n\nTäällä appi hämmästyy sitä, kun nyt Antti Puuhaara kotiin tuli, jota\ntoivoi jo kuolleeksi, ja kysyy suutuksissaan häneltä: \"Jokos nyt\nkysyttävästäsi tiedon sait, kun jo kotiin palasit?\" -- \"Mikäpä\nsaadessani!\" vastasi Antti, \"jo on asiani tiedusteltu.\" -- \"No, missäpä\nihminen parhaimman onnensa käsittääpi?\" kysyi kauppias. \"Parhaimman\nonnensa käsittää ihminen maata kaivamalla\", vastasi Antti, \"puut pitää\njuurineen väännettämän maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja\nsiihen peltoa perkattaman sijaan, semmoinen on Louhelta osoitus.\" No,\nsehän kaiveli nyt kauppiaan sydäntä, kun ei vieläkään vävystään päässyt,\nvaan siitäkös vasta mielensä pahaksi kävi, kun sai tietää, minkä\nrikkauden Antti matkallaan oli saanut. Kadehtien sitä hän ei enää\ntoimeen tullut kodissansa, vaan jätti koko talonsa Antti Puuhaaran\nkatsottavaksi ja läksi kulkemaan samoja teitä kuin Anttikin, saadaksensa\nsillä matkalla mokoman hyvyyden kerätyksi hänkin. Kuljettuansa jonkin\naikaa edellensä tulikin siitä saman joen rantaan, johon Anttikin\nmatkallansa, ja pyrki ylitse päästä. Siinä istuu se vanha akka\nvenheesssään niinkuin ennenkin odotellen ketä tulevaksi, jolle virkansa\nheittäisi, niin se mielellänsä lähtee kauppiasta yli viemään, vaan kun\noltiin jo rantaan pääsemässä, hyppäsi itse edeltä maalle ja survaisi\nvasemmalla kantapäällään venhettä jokeen takaisin sanoen: \"Minä lähden\ntästä, sinä jäät siihen!\" Tästä jäi nyt se ketunnahkojen kauppias\nlautturin virkaa pitämään joella niinkuin Louhi oli sanonut, ja siinä\nsaapi ollakin, sillä ei kellään ole enää asiata Louhen luona käydä, kun\nhäneltä Antti Puuhaara sai tiedot semmoiset, että tietää suomalainen,\nmistä parhaimman onnensa käsittää. Antti Puuhaara jäi sillä tavoin siinä\nappensa talossa isännöimään, jossa eli vaimonsa kanssa kaiken aikansa\nhyvästi ja tuli rikkaan kauppiaan perilliseksi niinkuin oli ennustettu.\n\n\n\n\nKUOLEMA KUMMINA\n\n\nTAIVAASEEN MENIJÄ\n\nPoika kerran kolme vuotta teki palvelusta kolmeen äyriin. Hänenpä sitten\nalkoi mieli tehdä maailmaa katsomaan, niin osti kolme leipäkakkarata\nniillä kolmella äyrillänsä ja läksi kulkemaan kaupunkiin. Matkalla tuli\nhäntä vastaan köyhä kerjäläisukko, joka sanoi itsellään nälän olevan ja\npyysi yhtä leipäkakkarata syödäksensä. Poika vastasi ei saattavansa\nantaa, hänellä on pitkänlainen matka edessä ja eväät vähässä, vaan antaa\nhän tarvitsevalle kuitenkin, ehkähän Jumala hänestä murheen pitää, ja\nantoikin yhden eväskakkaroistaan ukolle. Tämä siitä hyvästä antaa nyt\npojalle laukkunsa sijaan ja sanoo: \"Pidähän tämä muistona minusta, ja\nmitä sinä näet taikka ajattelet ja toivoisit itsellesi, sano vain:\n'Jahkapa sinä minun laukussani!' niin silloin se on siellä.\" No, otti\npoika ukolta laukun ja läksi käymään taas tietä pitkin, niin tulee\ntoisessa kohdin taas kulkulaisukko vastaan ja pyytää jo toista\neväskakkarata häneltä syödäksensä. Poika sanoi: \"Ei minulla ole kuin\nnämä kaksi kakkarata enää itselläni, kolmannen vasta annoin\nkerjäläiselle, vaan annanmahan toisen vielä nytkin, ehkähän minusta\nJumala huolen pitää\", ja antoi leipäkakkaran ukolle. Tämä pisti leivän\nsuuhunsa heti ja antoi lakkaristaan pojalle kortit, sanoi: \"Pidähän\nnämä, ja vaikka sinä kenen kanssa näillä korttisille rupeat, sinä voitat\naina.\" Poika otti kortit, pisti ne talteensa ja läksi astumaan\nedellensä. No, ei kaukaa kulkenut, kun tuli taas kolmannessa kohdin\nkerjäläinen häntä vastaan ja anoi leipäkakkarata syödäksensä. Poika ei\nolisi viimeistä eväsleipäänsä enää antanut, vaan toinen puisti yhä\nsanoen itsellään semmoisen ruoan tarpeen olevan, että nälkään oli\nkuolemassa. \"No, annanmahan viimeisenkin evääni, koska niin olet\ntarvitsevainen\", sanoi siitä nyt poika ja antoi kakkaransa ukolle.\nKerjäläinen antoi nyt leipäkakkarasta pojalle vanhan nahkakukkaron\nsijaan sanoen: \"Pidähän tämä tallellasi, ja kun tarvis tulee, puista\nvain kukkarotasi, niin saat rahaa, minkä haluat.\"\n\nPoika erottuaan ukosta, jolle oli viimeisen leipänsä antanut, läksi\ntietä pitkin astumaan taas joutuaksensa kaupunkiin. Jonkin matkaa\nkuljettuansa näki hän suuren hanhiparven lentävän taivaalla ja muisti\ntuosta ukolta saamansa laukun, arveli: \"Jahkapa olisitte te minun\nlaukussani!\" ja tuossa paikassa lensivät hanhet hänen laukkuunsa. No, ei\nmuuta; kulki poika edelleen yhä, vaan ilta kuitenkin saavutti hänet\nennenkuin matkansa perille pääsi. Vähän aikaa pimeässä samottuansa tuli\nhän viimeinkin kaupunkiin, vaan täällä jo asujamet makasivat, ja hänen\ntäytyi muutaman kartanon portille kolkuttaa päästäksensä sisälle. Tästä\nherää isäntä ja tulee portille, kysyy: \"Mikäs mies ja mistä sinä olet,\nkun näin yöllä kuljet?\" Poika silloin muutamia hanhia laski portin\nalatse isännälle ja sanoi, että näitä hänellä on ja näitä hän antaisi,\njos yösijan saisi. \"Ka, ei ole minulla tilaa huoneissani\", virkkoi\nisäntä, \"tosin on kartanossani yksi autio tupa, vaan siinä ei kukaan ole\nrauhaa saanut pirulta.\" -- \"Kyllähän siellä toimeen tulee\", vastasi\npoika kuultuansa asian ja pyrki siihen autiotupaan yöksi. \"No, saat\nsiellä olla, kun vain rauhaa saanet\", vastasi isäntä ja laski pojan\nportista sisälle. Tämä sanoi kiitokset isännälle ja meni suorastaan\nneuvottuun tupaan, jossa asettui levolle. Ei kuitenkaan kaukaa tuvassa\nollut, kun tuli jo pirukin ovesta sisälle ja kysyi vihaisesti: \"Kukas\ntäällä minun huoneessani on?\" Poika ei säikähtänyt sitä, vaan tervehti\npirua ja sanoi iloissansa: \"Hyvähän, kun toveri tuli, niin pääsemme\nkorttisille!\" Se oli pirun mieleen semmoinen tuuma, ja poika otti kortit\nkäsille. Siitä kun ruvettiin korttia lyömään, niin poika aina tuli\nvoitolle ja otti niillä kerjäläisen antamilla lehdillä toveriltaan\nmäärättömät rahat. Tästä suuttui piru viimeinkin ja sanoi vihoissaan\npojalle: \"Pieksän minä sinut, ruoja, kun kaikki rahani veit.\" -- \"Elähän\njoutavaa suutu\", vastasi poika, \"saat rahasi takaisin ja vielä saat\nlisää kun haluat, minulla kukkaro on tämmöinen, joka rahaa tulee\ntäyteen, kun vain kädessään puistelee sitä.\" Samalla otti vanhan\nkukkaronsa, jonka kerjäläiseltä oli saanut, ja näytti sen pirulle\nsanoen: \"Tämän hankin nyt rahaa täyteen, vaikka se tätä nykyänsä tyhjänä\non ihan.\" -- \"En usko, että se tyhjä on\", vastasi piru, \"annas, käyn\nitse kukkarossasi katsomassa.\" -- \"Käy vain katsomassa\", sanoi poika ja\nlaski pirun kukkaroonsa, vaan vetäisi samalla kukkaron suun kurenauhalla\nkiinni. Sinne jäi nyt piru vangiksi; poika pisti kukkaronsa laukkuun,\njonka pani päänsä alle maata ruvetessa, ja nukkui siitä rauhassa.\n\nAamulla tuli talon isäntä vierastaan katsomaan sinne autiotupaan ja\nkysyi: \"Tokkos nyt, miesrukka, täällä rauhaa sait?\" -- \"Hyvin nyt rauhaa\nsaapi, piru kun on kukkarossa\", sanoi poika ja näytti isännälle, kuinka\npiru nyt pienessä paikassa oli. \"No, elähän mitään, vai siellä se nyt\non?\" sanoi isäntä ihastuen sitä, \"no, sitten sinä vasta, mieskulta,\nminulle hyvän tekisit, jos tykkänään saisit pirun täältä minun\nhuoneestani pois.\" -- \"Kyllähän sen pois saapi\", vastasi poika, pisti\nkukkaron laukkuunsa ja läksi niine tavaroineen huoneesta ulos kävelemään\nkaupunkia. Siellä näki hän kaupungin rumpalin kadulla rummuttamassa ja\npyysi häntä rummuttamaan kaikki kaupungin sepät moukareineen ja muine\npaja-aseineen maksua vastaan kokoon torille. Rumpali rummutti, ja sepät\ntulivat siitä koolle niinkuin käsketty oli. Sattui suuri laaka kivi\nolemaan torin laidassa, niin poika siihen kivelle asetti laukkunsa,\njossa piru oli kukkaron sisällä, ja käski seppiä moukareillaan lyömään\nsitä. Nämä kävivät työhönsä käsin, muutamat pihdeillä pitelivät laukkua\nkivellä, toiset moukareillaan ehtimiseensä paukuttivat sitä. Piru\nensinnä huusi laukkua lyötäessä kovasti rukoillen: \"Elkää, Jumalan\nluomat, häntä lyökö, hän mielellään pakenee koko kaupungista pois\", vaan\npoika lyötti laukkua yhä, kunne ei ääntä enää kuulunut mitään. \"Kyllä se\nnyt on kuollut\", arvelivat viimein sepät ja herkesivät jo lyömästä.\nPoika silloin aukaisi laukkunsa ja rupesi tiedustamaan asiata, vaan kun\nkukkaron suuta helpotti, piru oli elossa vielä ja pujahti pojan käsistä\npakoon. Kuitenkaan ei siinä tohtinut heidän saapuvillansa viipyä, vaan\njuoksi jäljelleen katsomatta koko kaupungista matkaansa.\n\nPoikaa pidettiin nyt siinä pirun jättämässä talossa hyvänä; isäntä\nsyötti häntä, juotteli kaikella mokomin, ja muutkin kaupunkilaiset\nosoittivat kiitollisuuttaan hänelle, kun he hänen avullansa pahasta\nvieraastaan pääsivät. No, hyvä tämä; vaan ei kauan sitä iloa kestänyt.\nPiru oli kaupunkilaisille äkäinen siitä, kun torilla pieksettiin, ja\npiiritti suurella voimalla koko kaupungin ahdistaen sitä niin kovasti,\nettä kaupunkilaiset lupasivat suuren palkinnon sille, joka pirun pois\najaisi. Mies kun kuuli tämän, ilmoitti kaupunkilaisille, että kyllä hän\npirun saa pakenemaan. Pani hevosen valjaisiin ja otti kolme täysinäistä\nja kolme tyhjää tervatynnyriä rekeensä. Sen tervakuormansa ajoi hän\nkeskelle toria ja huusi kaupungin piirittäjätä kaikkien asukasten\npuolesta siihen puheellensa. Piru tuli, ja mies alkoi puhutella häntä,\nsanoi: \"Ryypätkäämmepä ryyppy viinaa puheen aluksi.\" Piru oli siihen\nvalmis, ja mies käski hänen täysinäisestä tynnyristä juoda, vaan itse\noli juovinansa tyhjästä. Piru pani suunsa tapinreiälle, ja kun kerran\nkallisti vain tynnyriä, niin ryyppäsi sen tyhjäksi ja kiitteli miehen\nviinaa hyväksi. Siitä ruvettiin sitten kaupungin piirittämisestä\npuhumaan, ja vähän ajan päästä sanoi mies taaskin pirulle: \"Ottakaamme\ntoinen ryyppy, niin paremmin sujuu puhe!\" -- \"Kyllähän se niin on\",\nvastasi piru, ja ryypättiin taas uudestansa: mies oli tyhjästä\ntynnyristä juovinansa, vaan piru jo toisen tervatynnyrin pani vatsaansa.\nRyyppäämästä päästyä rupesivat sitten pakinoimaan taas keskenänsä, ja\nmies kysyi pirulta: \"Etköhän heittäisi koko kaupungin piirittämisen?\" --\n\"Ei minun käy sitä heittäminen\", vastasi piru. No, kun ei muusta apua\nollut, sanoi taaskin mies: \"Kurkku tässä kuivaa haastellessa,\nryypätkäämme, hyvä vieras, tästä vielä viimeinen ryyppy!\" Samassa antoi\njo kolmannen tervatynnyrin ryypättäväksi pirulle, joka tyhjensi sen\nkohta, vaan itse oli tyhjästä tynnyristä juovinaan taaskin ja alkoi\njuomasta päästyä puhutella toveriansa, sanoi: \"Puhutaan sinun saavan\nitsesi niin suureksi kuin ikään tahdot, onko se totta?\" -- \"Tosi se on\",\nvastasi piru ja isonsi itsensä niin suureksi, että tuli koko tori\ntäyteen hänestä, ja miehen täytyi torin nurkkaan väistyä tieltä pois.\nSäikähtäen sitä sanoi hän pirulle: \"Sanotaan sinun saavan itsesi niin\npieneksikin kuin tilaisuus vaatii; koetapa nyt, kuinka pieneksi pääset.\"\nKuultuansa tämän hoikkeni piru hoikkenemistaan kohta ja ujutti ruumiinsa\nniinkuin rihmasäikeeksi ohueksi, kysyen mieheltä: \"Enkös ole nyt pieni\nja ohut?\" -- \"Kyllä olet\", sanoi mies, \"vaan koetapas, sovitko tuosta\ntapinreiästä sisälle?\" -- \"Tokihan tuohon sovin\", vastasi piru ja\nvyyhtäysi tapinreiästä tynnyriin näyttääkseen pienuuttansa; mutta mies\noli varoillansa ja pyöräytti tynnyrin tapin kiinni. Piru jäi sillä\ntavoin tynnyriin eikä päässyt omin voiminsa sieltä poikkeen, vaan alkoi\nrukoilla miestä, sanoi: \"Päästä minut irti, niin pakenen koko\nkaupungista enkä viiteenkymmeneen vuoteen vaivaa ketään tällä seuduin\nasuvaista, vaan teen meren saareen itselleni asunnon ja elän\nyksinäisyydessä siellä.\" Mies kun arveli asiata, laski sillä ehdoin\npirun tynnyristä, ja vanha mies pakenikin kaupungista, vaan sanoi\nlähtiessään miehelle: \"Minä määräajaksi pakenen nyt täältä enkä käy\nkaupungissanne, jos tulen, saatte tappaa; vaan jos kuka sillä aikaa\ntästä kaupungista käypi minun saaressani, niin minä taas sen saan\ntappaa.\" -- \"No, olkoon liitto semmoinen!\" vastasi mies sanoen pirulle\nhyvästit.\n\nMitäs ollakaan; se mies asettui nyt siihen kaupunkiin asumaan ja sai\nkaupunkilaisilta sen palkinnon, mikä oli luvattu. Kuluipas muutama vuosi\nrauhassa siinä, niin sattui se mies kerran olemaan kalassa, niin nousi\nmerellä raju tuuli semmoinen, joka ajoi hänen venheensä muutaman saaren\nrantaan. Siinä saaressa oli pirulla asuntonsa, vaan tuota ei mies\ntietänyt, vaan asettui tuulta pitämään rannalle ja rupesi keittämään\nkalojansa päästäkseen ruoalle. Tuskin sai patansa tulelle, niin tuli jo\npirukin rantaan ja alkoi hätyyttää häntä, kysyi: \"Miksikäs venheinesi\nminun saareeni tulit?\" -- \"Tuuli ajoi\", vastasi mies. \"No, muistatkos\nliittomme?\" kysyi piru, \"nyt minä sinut tapan.\" -- \"Annahan, keittoni\nsaan syödä ensinnä\", sanoi mies. \"No, keitähän ruokasi valmiiksi\",\nvastasi piru ja istui odottamaan sitä koetellen kaikella tavoin pelottaa\nmiestä. Tämä kun ei ollut asiasta ollaksensa, näytti piru viimein\nhampaansa, jotka olivat suuret kuin petkeleet ikään, ja kysyi: \"Oletkos\ntuommoisia hampaita ennen nähnyt?\" Mies siihen ei vastannut muuta, vaan\nsieppasi kiehuvan patansa tulelta ja paiskasi pirua sillä silmiä vasten,\nkysyi: \"Oletkos tuommoista ruokaa ennen syönyt?\" Kuuma kalakeitto poltti\nsiinä nyt silmät pirulta, joka huutaen juoksi rannalta poikkeen; vaan\nmies hyppäsi venheeseensä ja pääsi elävänä kotiinsa.\n\nKului jonkin aikaa siitä, niin alkoipas miehestä itseksensä eläminen\nikäväksi käydä. \"Saisipa nyt akka ottaa\", arveli hän siitä ja kosi\nmuutaman kauppiaan tytärtä, vaan kaupunkilaiset kaikki pelkäsivät häntä,\neikä kukaan antanut hänelle tytärtänsä, vaikka kyllä tiedettiin, että\nhän vallan rikas oli. Tästä suuttui mies kaupunkilaisiin ja ajatteli\nmielessänsä: \"Tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin;\nlähden maata matkaamaan, ja kuka vaimonpuoli ensiksi vastaani tulee, sen\notan naisekseni.\" Sillä tuumalla läksi hän kaupungista maalle päin\nkävelemään ja käydä astuksenteli tietä pitkin, kunne tuli köyhä\nkerjäläistyttö vastaan, niin hän sen tytön kihlasi morsiamekseen ja vei\nvaimokseen kotiinsa. Elivät, olivat sitten aikansa yhdessä, kunne vaimo\nlapsen teki, niin isä olisi ristittänyt poikansa, vaan ei saanut kummia\nsille kaupungista. \"No, tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon\nnytkin\", arveli hän mielessänsä ja läksi tietä myöten astumaan. Vähän\nmatkan päässä tuli vastaan mies, joka sanoi olevansa Kuolema, niin hän\nsitä pyytää kummiksi. Kuolema tuli, ja kuljettiin yhdessä kaupunkiin,\njossa saatiin nyt lapsi ristityksi. Kuolema siitä kysyy isältä:\n\"Tuleekos minun jotakin kumminlahjaa antaa?\" -- \"Ainahan se tapa on\nollut semmoinen\", vastasi isä, \"vaikk'ei siihen määrää ole, vaan\nannetaanhan lahjat sitä myöten, miten kummin varat kannattavat ja\nasiassa muutoin käypi.\" -- \"No, olisi minulla voidetta semmoista\", sanoi\nKuolema, \"että sillä kun voiteleepi, niin paranee sairas, jos suinkin\nparatakseen lienee.\" -- \"Kyllähän tuo jo kumminlahjaksi sopisi, vaan\nmitenkäs sitä voidetta käytetään?\" sanoi mies. \"Helppo sit'on\nkäyttäessä\", vastasi Kuolema, \"kun sinä voiteinesi sairaan luokse tulet,\nja minä jalkapuolessa lavaa seison, niin sairas siitä sinun voiteestasi\nparaneepi, vaan jos minä sairaan pääpuolessa satun olemaan, niin ei pidä\nvoidetta antaakaan, sairas silloin kuolee kumminkin.\"\n\nMitäs ollakaan. Mies kun sai Kuolemalta sen voiteen semmoisen, hän sillä\nparanteli ihmisiä paljon ja tuli siitä nerostaan niin kuuluksi kaikille,\nettä häntä kuljetettiin ympäri maailman sairasten luona. Kävipä\nmuutamassa kaupungissa kuningas sairaaksi sitten, eikä nähty neuvoa\nmuuta, vaan haettiin se mies häntä nyt sillä voiteellaan parantamaan.\nMies meni, vaan kun kuninkaan luokse tuli, näki jo Kuoleman pääpuolessa\nseisovan. Keksittyänsä tämän mies ei nähnyt muusta apua olevan, vaan\npäätti pettää Kuolemata ja teetti kuninkaalle semmoisen lavan, joka\npyöri niinkuin kerinkakko navalla, ja rupesi ehtimiseensä pyörittämään\nsitä. Kuolema kyllä koki pysyä pääpuolessa yhä, ja juoksivat kumpikin\nperäkkäin siinä, vaan mies yht'äkkiä tempasi lavaa toisaanne päin\njuostessansa, niin Kuolema lankesi lattialle. Toinen silloin pääsi\nkuninkaan pääpuoleen ja sai häneen voidettaan pyyhkäistä, niin se siitä\nparani ja tuli terveeksi kohta. No, siitäkös miestä nyt kuninkaan\nkartanossa hyvänä pidettiin ja palkinto annettiin hänelle hyvä; vaan\nKuolema oli miehelle äissänsä ja peloitteli häntä, sanoi: \"Aha, paha\näijä, käskinkö minä sinun niin tehdä, nyt tapan minä sinut itsesi.\" Mies\nei säikähtänyt tuota, hänellä kun oli se entinen laukkunsa matkassa,\nvaan silmäili vastustajaansa ja sanoi: \"Jahkapa sinä minun laukussani!\"\nniin samalla meni Kuolema laukkuun. Siitä lähtee mies laukku selässä\nkulkemaan, niin rupeaa Kuolema rukoilemaan häntä, sanoo: \"Laske,\nveikkonen, minut täältä, niin en ikäpäivänä tapa sinua, kun nyt irti\npääsen.\" -- \"No, tehkäämme liitto\", sanoi mies, \"kun kolmekymmentä\nvuotta antanet vielä minun rauhassa elää, enempää en vaadikaan, niin\npääset laukustani ulos!\" Kuolema suostui tähän ja sanoi laukusta\npäästyään miehelle: \"Ne kolmekymmentä vuotta saat siinä rauhassa elää,\nkun et koskaan 'Kas-niin!' sano, vaan niin pian kuin sen sanan sanot,\nkuoletkin heti.\"\n\nNo, mies vältti nyt monta aikaa sitä kiellettyä sanaa, ettei \"Kas-niin!\"\nsanonut, ja paransi taas paljon ihmisiä sillä kuolemalta opitulla\nkeinollansa; mutta Kuolema kantoi hänelle yhä kuitenkin vihaa siitä, kun\nhän petoksella kuninkaan paransi, ja pyysi kaikella keinoin tappaakseen\nhäntä jo ennen aikojansa. Senpä vuoksi kulki miehen poikessa ollen hänen\nkotiinsa ja kirjoitti tuvan seinät sisältä ja ulkoapäin sitä yhtä sanaa\ntäyteen vain: \"Kas-niin!\" -- \"Kas-niin!\" -- \"Kas-niin!\" -- No, mies kun\nkotiinsa tuli ja tuvan seinät näki tuhratun näin pahasti, kysyi\nvahingossa emännältään heti: \"Sinäkö tähän 'Kas-niintä' näin paljon olet\nkirjoitellut, vai kuka nämä tuvan seinät näin on pilannut?\" Siinä tuli\nsen pahan sanansa nyt sanomaan, ja Kuolema samassa tuli noutamaan häntä,\nkysyi: \"Lähdetkös nyt matkaani?\" -- \"Täytyneehän minun lähteäkseni\",\nvastasi toinen ja sai laukku selässä niinkuin hän matkastaan oli\npalannut, Kuoleman kanssa kulkemaan. Tämä kuljettaa nyt miestä toisiin\nmaailmoihin, ja tullaan ensinnäkin taivaan portille. Siinä Kuolema\nkolkuttaa ovelle ja kysyy: \"Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia\nlyömään?\" -- \"Ei tänne kelpaa, Hiiteen se on vietävä!\" vastattiin\novelta. No, Kuolema kantaa nyt miehen siitä Hiiteen ja kysyy taaskin\novelta: \"Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?\" --\n\"Kelpaa\", sanottiin Hiidestä, \"täällähän semmoinen onkin omansa\", ja\nmies laukkuineen päivineen laskettiin sisälle. Hän ei kuitenkaan\nhämmästynyt tuota, vaan kun näki vanhan tuttavansa siellä, niin tervehti\nhäntä ja sanoi: \"No, ympäri mennään, yhteen tullaan, täällähän minun on\nvanha korttikumppalini vielä elossa, emmekö rupeaisi korttisille?\" --\n\"Saisipa ruveta\", vastasi piru, \"vielähän minulla olisi sinulta vähäsen\nsiitä ajasta perittävääkin, kun viimeksi korttisilla olimme.\" No, ei\nmuuta, ihmisen henki pantiin voitolta aina vetoon, ja mies sai ne\nentiset korttinsa laukustaan, ja ruvettiin piyviä lyömään niillä. Siinä\nmies tuli voitolle niinkuin ennenkin, ja kun hengen aina voitti, sanoi\nsamassa: \"Jahkapa sinä minun laukussani!\" niin se silloin meni talteen\nsinne. Sitä tekoa tehden oli jo kuusituhatta henkeä päästänyt pirun\nvallasta ja saanut ne laukkuunsa, kun piru suuttui viimeinkin ja ajoi\nhänet laukkuineen päivineen Hiidestä pois.\n\nNo, kuolema kun ei sielläkään saanut miehelle sijaa, vei hänet uudestaan\ntaivaan ovelle ja kysyi: \"Kelpaako se mies tänne, joka kuusituhatta\nhenkeä pirulta voitti?\" -- \"Ei kelpaa\", sanoi ovenvartija. \"Eivätkö\nnekään henget kelpaa?\" kysyi uudelleen Kuolema. \"No, ne kelpaavat\",\nsanoi ovenvartija, \"missäs ne ovat?\" -- \"Ne ovat tämän miehen laukussa\",\nvastasi Kuolema, ja laukku otettiin taivaaseen heti. Mies kun näki\ntämän, sanoi suruissaan siitä: \"Jahkapa itsekin olisin omassa\nlaukussani!\" ja samassa pyörähtikin omaan laukkuunsa ja pääsi muiden\nhenkien joukossa sillä keinoin taivaan ovesta sisälle. Kuolema jäi\nseisomaan ovelle, vaan ei pahastunut toisen menoa, vaan arveli: \"Hyvä\nkun tuosta tuollakin pääsin, jo häntä sain kylläkseni kanneksia!\" ja\nläksi sitä tietään matkaansa.\n\n\nTAIVAANVUOHEN SYNTY\n\nOli köyhä mies ennen, jolle saatiin lapsi, niin läksi kummia etsimään\nsille. Tiellä tulee mies vastaan häntä ja kysyy: \"Minnekäs sinä menet?\"\n-- \"Läksin kummia etsimään lapselleni\", vastasi toinen. \"No, ota minut\nkummiksi\", sanoi vieras. \"Mikäs mies sinä olet?\" kysyi toinen. Vieras\nsanoi: \"Minä olen Jumala.\" -- \"En minä Jumalaa ota kummiksi\", vastasi\nmies, \"hän on petturi, yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee\ntasaista.\" Siitä menee edelleen ja kulkee vähän matkaa tietä myöten,\nniin tulee mies vastaan taaskin, kysyy: \"Minnekä menet?\" -- \"Kummia\netsimään lapselleni\", vastaa hän sille. -- \"No, ota minut kummiksi\",\nsanoo se vastaantulija. \"Kukas sinä olet?\" kysyi kummin etsijä. Vieras\nsanoi: \"Minä olen Surma.\" -- \"No, sinut minä kummiksi otan, sinä olet\nkunnon mies\", sanoi toinen, \"et säästä rikasta, et köyhää, et nuorta\netkä vanhaa, teet kaikille tasaisen.\"\n\nSiitä kulkee nyt Surma miehen kotiin, ja siellä lapsi saadaan\nristityksi, niin kysyy isältä: \"Antaakos kummi aina lahjaakin mitä?\" --\n\"Antaahan se jotakuta\", vastasi isä. \"No, antaa pitää sitten minunkin\",\nsanoi Surma ja antoi rahin ja kukkaron lahjaksi. Rahi oli laatuansa\nsemmoinen, jotta kun ketä käski siihen istumaan, se ei siitä käskemättä\npois päässyt, ja kukkaro taas oli semmoinen, jotta siitä ei raha\nmilloinkaan loppunut. Kolmanneksi Surma sen miehen opetti tietäjäksi,\njoka kaikki taudit tiesi hyvästi, mutta varoitti häntä, sanoi: \"Missä\nkuuletkin sairastettavan ja sinua käydään tietäjäksi, elä rupea, jos\nminä pääpuolessa olen, sano: 'Tällä sairaalla on kuolemantauti'; vaan\nkun missä jalkopuolessa olen, silloin suostu auttamaan, sano: 'Kyllä\ntämä paranee'; ja se paraneekin siitä.\"\n\nNo, mies kun tämmöiset taiat oppi, se niillä äijän sairaita paransi ja\ntuli siitä niin kuuluisaksi tietäjäksi, että juoksi rahvasta myöten jo\nkuninkaallekin hänestä puhe. Sattuipa sitten kuninkaan tytär\nsairastamaan kerran, niin laittoi kuningas tätä mainiota miestä\nnoutamaan tyttärensä luokse tietäjäksi ja lupasi monia miljoonia\npalkinnoksi, jos hän sen parantaisi. Mies tuleekin siitä linnaan\nparantaaksensa tytärtä, vaan tässäpä on Surma pääpuolella nyt. No, siinä\nei olisi parantamisen tuumiin pitänyt ruvetakaan ollenkaan, kun nyt asia\ntällä kannalla oli, vaan hyvä olisi toisekseen ollut palkinnotkin\nkuninkaalta saada, ja mies kokee ansaita ne. Teettää muka lavan\nsemmoisen, joka pyöri navan päällä, ja pani kuninkaan tyttären siihen,\njosta alkaa pyörittää lavaa niin liukkaasti, jotta Surma ei jaksanut\ntulla jäljestä, vaan luiskahti lavasta irti. Sen kun näki toinen,\nhyppäsi itse pääpuoleen heti ja paransikin kuninkaan tyttären samassa,\njosta sai kuninkaalta ne suuret palkinnot, mitkä olivat luvassa, vaan\nSurma tuli ja suhahti korvaan hänelle: \"Nyt minä tapan sinut itsesi, kun\net kuninkaan tytärtä antanut tappaa.\" Mies säikähti sitä ja alkoi\nrukoilla: \"Elä vielä tapa, anna kotiini pääsen, jotta jotakuta\nlapsilleni vielä neuvoisin!\" Surma lupasi tämän, ja toinen läksi\nkuninkaan linnasta kulkemaan kotiinsa neuvoaksensa vielä perillisiänsä,\njotka hän jälkeensä jättäisi.\n\nAstuu, astuu miesrukka suruissaan tietä myöten, kunne pimeä tapasi\nmatkalla, niin poikkeaa tien varrella olevaan taloon ja pyrkii siihen\nyöksi. \"Hyvin täällä saisit yötä viettää\", vastasi isäntä, joka oli\nnahkojen valmistaja viraltansa, \"vaan ei meillä nyt ole muuta tilaa kuin\ntuo huone, missä nahkoja pajutaan; siinä olisi sijaa, vaan siellä kehnot\nkäyvät yötä olemassa eivätkä anna kellekään rauhaa.\" Mies vaikka\nkuulikin tämän, ei huolinut pimeässä enää edelleen lähteä, kun oli jo\nmatkastaan väsynyt, vaan sanoi kehnoilta toimeen tulevansa ja rupesi\nisännän työhuoneeseen maata. Mitäpä tästä? Iltayö kului häneltä hyvästi,\neikä kuulunut outoa mitään, vaan sydänyön aikana tuli kehnojen päämies\nsinne huoneeseen ja ärjäisi makaajalle: \"Mikä mies sinä täällä minun\nhuoneessani olet?\" -- \"Minä olen matkaavainen\", vastasi mies kavahtaen\nunestansa. \"No, ei tässä ole tilaa sinulle\", virkkoi kehno, \"mene\nmatkaasi täältä!\" Mies ei lähtenyt sillä, sanoi: \"Eiköhän tässä nyt\nkahden sovittaisi sentähden?\" -- \"Emme sovi\", vastasi kehno, \"tämä huone\ntulee minusta yksinänikin täyteen.\" -- \"No, näytäpäs, miten sinusta koko\nhuone täyttyy, en usko tuota muutoin\", sanoi mies. Kehno oli koetukseen\nvalmis ja paisui nyt, levisi niin, jotta parhaiksi sai mies henkensä\nparkkiastioiden välissä säilytetyksi. \"Eikös ala nyt olla huone jo\nminusta täysi?\" sanoi hän siitä, \"vaan sovin minä pienemmäksikin, vaikka\nkuin pieneksi kävisin!\" Toinen silloin otti Surmalta saamansa kukkaron\nlakkaristaan ja näytti sen kehnolle, sanoi: \"Tokkohan tuohon minun\nkukkarooni sopisit?\" -- \"Hoh\", sanoi kehno, \"tokihan minä siihen ainakin\nsovin!\" -- \"No, koetapas, sovitko!\" kehoitti mies. Kehno rupeaakin siitä\nnäyttämään, miten hän pieneksi kitistyy, ja ajautui kukkaroon; vaan\ntoinen samalla veti kukkaronsa kiinni, että jäi kehno koetuksilleen\nsinne. \"Olehan tallessa siellä!\" ajatteli mielessään siitä nyt mies,\nnosti kukkaron naulaan ja itse rupesi maata. Noustuaan aamusella kävi\ntalon väen puheilla sitten ja pyysi nahanhankuuneuvoja lainaksi, joilla\nhankasi sitä kukkarotaan niin kauan, kunne kehno sisällä kuoli.\n\nKehnosta päästyänsä jätti mies talon väelle hyvästit sanoen heille\nkiitosta monta, ja kulki siitä jo kotiinsa. Eipäs aikaakaan kotonaan\nollut, niin tuli jo Surmakin sinne ja sanoi: \"Ole valmis, nyt minä sinut\ntapan.\" -- \"No, istuhan tässä rahilla vielä vähän aikaa, jotta\nlapsilleni hyvästit jätän\", sanoi mies. Kuolema istui eikä älynnytkään\nrahia omaksi antamaksensa, vaan tarttui istumaan siihen, kunneka hänet\ntoinen siitä päästäisi. Mies ei tehnyt kiirettä nyt, vaan istutti Surmaa\nkolmesataa vuotta rahilla ja eli itse kaiken aikansa hyvästi, hänellä\nkun oli se Surman antama kukkaro ja muut taiat elatuksen apuna. Vasta\nkolmensadan vuoden päästä alkoi hän pitkästyä aikaansa eikä kehdannut\nenää maailmassa elää, vaan laski Surman rahilta, ja Surma päästyään\nsiitä tappoi hänet samassa.\n\nNo, mies kun kuoli, henki erkani ruumiista ja läksi pyrkimään\ntaivaaseen, vaan ei otettu sinne, vastattiin, \"Jumalata petturiksi\nsanoit, et sinä tänne kelpaa.\" Mitäs; kun ei taivaaseen otettu, täytyi\nlähteä helvettiin, koska ei muuta asumapaikkaa ollut. Siellä pyrki taas\nsisälle, vaan ei otettu sinnekään, sanottiin ovelta: \"Tämähän se meidän\npäämiehemme tappoi, ei tätä tänne huolita!\" No, kun ei päässyt miehen\nhenki sinnekään, se jäi kummankin paikan keskivälille, ja siitähän se\nsyntyi taivaanvuohi, joka ilmassa mäkättää nytkin. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nLEHMÄN VUOHENA MYÖJÄ\n\n\nVähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies, ja sillä oli\npoika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä laittoi\npoikansa lehmää kaupalle kaupunkiin, jotta sen hinnalla sitten toisille\neläimille syömistä saataisiin. Poika läksi kuljettamaan lehmäänsä ja\ntuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimmäistä kertaa oli\nkäymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä, hyvää\nkoiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: \"Minnekä, poika, viet\nvuohta?\" Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli outoa\nhänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen lehmänsä oli\nlaiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä olivat\nviisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden taitse jäljellensä ja tulivat\nuudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: \"Ka, vuohta viet, poika,\nmarkkinoille, mikä vuohellasi hintana?\" Poika, joka ei tuntenut\nkyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiasta miettien\nmielessänsä: \"No, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai minä,\nkun kaikki tätä minun lehmääni vuohena pitävät?\" Eihän kuitenkaan\nvirkkanut kyselijöille mitään, vaan hosaisi kuljetettavaansa vitsalla ja\nmeni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat\ntaaskin kartanoiden taitse jäljellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen\npojalle, tekivät hyvän päivän hänelle ja sanoivat: \"Ka, vuohtahan viet,\npoika, kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?\" -- \"No, vuohihan tämä\ntaitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat\", arveli poika\nviimeinkin eikä juljennut asialta väitelläkään, sanoi: \"No, kun\nostaaksenne lienette, niin myön.\" Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet\nsopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta ja\nläksivät matkaansa.\n\nMiesten mentyä jäi poika seisomaan kadulle ja luki kaupassa saamansa\nrahat, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa, arveli:\n\"Lehmä totta oli kuin olikin se minun kuljetettavani, ja minä hupsu möin\nsen vuohesta!\" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä toria saapi,\njos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi tuumitella neuvoa,\nmiten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli jo keinon keksineensä ja\nseurasi miehiä jäljestä astuen sinne päin, jonne oli nähnyt heidänkin\nmenevän. Siitä tuli hän torille, jossa markkinata pidettiin, ja näkikin\nmiehet tässä häneltä ostamaansa lehmää kaupittelevan. Poika katseli\nsyrjästä heidän kauppaansa ja näki vuohesta myömänsä lehmän nyt toisille\ntavallisesta lehmän hinnasta annettavan, josta älysi jo koko petoksen,\narveli: \"Ahas, vai petitte te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan,\nenkö teitä minä vuorostani petä!\" Sillä tuumalla meni lähimmäiseen\njuontapaikkaan ja maksoi isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: \"Meitä\ntulee tähän kolme miestä vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä,\nminkä nyt saatte, niin minä kun lähtiessäni sitten lakkiani kohotan ja\npyöritellen sitä kysyn, jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää\nmyöntääksenne.\" -- \"Kyllä myönnän, kyllä\", vastasi isäntä ja lupasi\nneuvon mukaan tehdäksensä; mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa\njuontapaikassa ja maksoi juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse\nkuin ensimmäistäkin, josta kulki takaisin torille. Siellä olivat nekin\nlehmän ostajat vielä, jotka keksittyänsä pojan kohta tulivat hänen\npuheellensa ja kysyivät piloillansa, eikö hän harjakaisia lähtisi\njuomaan, kun niin väleen sai vuohensa myödyksi. \"Ka, jos lähdemme\",\nvastasi poika ja vei miehet lähimmäiseen juontapaikkaan, jossa\nedeltäpäin oli isännälle rahan antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja\nmielivät poikkeen lähteä, niin kohotti poika lakkinsa pyörittäen sitä\nkädessänsä ja kysyi isännältä: \"Eikö se ole maksettu?\" -- Isäntä\nvastasi: \"Jo, hyvä vieras, jo se on maksettu!\" Mitäs siitä; lähdettiin\njuontapaikasta yhdessä poikkeen ja saatiin kaupungin katua astumaan,\nniin alkavat arvella ne nuoret miehet, että mitenkähän se on jälki, kun\npoika ei rahaa antanut, ja se isännän mielestä oli maksettu. Eiväthän\nkuitenkaan rohjenneet kysyä asiasta, vaan kulkivat pojan kanssa\nedelleen, niin nähtiin taaskin juontapaikka muutamassa kohdin, ja poika\nsanoi toisille: \"Käykäämme tätäkin paikkaa koettamassa, minkälaiset\njuomat tässä on!\" No, sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät\nkapakkaan yhdessä. Tässä oli poika niin ikään jo edeltäkäsin käynyt\nrahaa maksamassa, eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan.\nIsäntä, kun tunsi jo entuudestaan pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja\nmiehet siitä taaskin ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika\nsitten isäntään päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi:\n\"Eikös se ole maksettu?\" -- \"No, se on maksettu\", vastasi isäntä, ja\nmiehet pojan kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumaan, niin\nsanoivat pojalle: \"No, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot\nvain: 'Eikö se ole maksettu?' josta he samassa sanovat: 'Se on\nmaksettu'!\" Poika vastasi: \"Tämä lakki on minulla niin onnellinen, että\njos minä missä käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni\nkohotan tätä vain ja kysyn: 'Eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa\nvastaa: 'No, se on jo maksettu'!\"\n\nTästä alkavat ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät\nhintaa. Poika sanoi: \"Ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä\nelatukseni ja tulen hyvästi toimeen.\" Toiset eivät heittäneet sillä,\nvaan pyysivät, puistivat vain sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika\nsuostui kuin suostuikin myömään siitä ja sanoi: \"No, kolme sataa kun\nannatte, niin saatte hänet, hekää!\" Toiset maksoivat ne kolme sataa\nmielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juontapaikka\nlähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle,\nniin sanoo siitä se poika nyt toisille: \"Te kun saitte minun lakkin,\nkäykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös\nlakkia.\" Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan, jossa\njuotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä sitten\nja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: \"Eikös se ole\nmaksettu?\" -- \"Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu\", vastasi isäntä,\nkun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.\n\nKapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa, vaan ne\nnuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään hyvillänsä siitä, kun he\nhyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo sitten\nmuudan heistä: \"Alkaisipa nyt ruoan halu olla, lähtekäämme syömään\njonnekin!\" Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät\nmuutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella\nsekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki\nmielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllälteen ja tarjosivatpa\nvielä muillekin syrjäläisille, keitä vain sattui kapakassa olemaan.\nSiitä kun olivat kyllälteen saaneet viimeinkin, mielivät isännälle\nsuorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostettua lakkia\nkysyen isännältä: \"Eikös se jo ole maksettu?\" -- \"Ei se ole maksettu\",\nvastasi isäntä, \"kukas sen olisi maksanutkaan?\" Toinen kohotti uudestaan\nlakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle ja kysyi taaskin\nkiivaasti: \"Eikös se ole maksettu?\" Isäntä ei tuosta kuitenkaan ollut\nmillänsä, vaan päätti vain kovasti: \"No, se ei ole maksettu!\" Mitäs, kun\nei muu auttanut, täytyi miesten maksaa isännälle raha ja häpeissään\nlähteä tiehensä.\n\nSiitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitten keskenänsä, sanovat\ntoinen toisellensa: \"No, tekipähän poikakin meille lystin, jos\nlienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!\" -- \"No, emme me asiata\nsiihen heitä\", virkkoi muudan heistä, \"pitäähän meidän pettäjätä\nrangaista.\" -- \"Taitaisihan tuo sen ansaita\", sanoivat toisetkin ja\nläksivät miehissä ajamaan poikaa jäljestä saadakseen häntä käsiinsä.\n\nHyvän matkaa kaupungista maalle päin kuljettuansa kuulivat jo muutamassa\ntalossa, että siihen vähäistä ennen oli asettunut yöksi yksinäinen\npoika, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talonväen puheesta\narvasivat miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä, ja\nläksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. Tämä kun kuuli heidän\ntulevan ja arvasi, mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli,\nvalitteli surkeasti. Toiset eivät kuitenkaan tuota katsoneet, vaan\nmuudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella\nmakaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti\nlyötäessä vähäsen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo\nseisaalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi: \"Voi,\nhyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi minua;\nminulle toisinaan aina tulee hyvin äkkiä tauti, josta en parane\nmitenkään, ellei joku tällä sauvalla paina taikka lyö minun ruumistani!\nSemmoinen kohtaus tuli minulle nytkin maatessani tässä, ja olisin\nvarmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamaan; kiitoksia, hyvät\nystävät avustanne!\" Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen pojalla\nsauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä enää\nmuistaneet koko asiatansa, vaan alkoivat ostella pojalta sitä sauvaa,\nsanoivat: \"Etkö möisi tuota meille?\" -- \"Kyllä kaikitse tämän itsekin\ntarvitsisin\", vastasi poika, \"tämä näet on laatuansa semmoinen: vaikka\nmikä tulkoon kipeäksi, niin tällä kun painelee vain vähäsen, se paranee\nsiitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme sataa antanette, niin\nmyönmä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme vuoksi!\" Miehet suostuivat\nhintaan, maksoivat pojalle ne kolme sataa, mitkä oli vaatinut, ja\nottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan, jolla sairaita kävi\nparantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin kauppaansa, sanoivat:\n\"Mistäs tiedämme, ettet sinä meitä nyt petä?\" Siinä sattui nyt vanha\nsairas akka makaamaan samassa huoneessa, niin poika sanoi miehille: \"Jos\nette muutoin usko, niin tuossa akka potee vuoteella, lyökäähän sitä\npäähän sillä sauvallanne, niin sen näette, eikö sauva paranna.\" -- \"No,\nsiitä sen näemme\", arvelivat miehet ja löivät akkaa sauvalla päähän,\ntokko tuo tuosta paranisi, vaan akkaraja kun vähissä hengin oli jo\nentuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin ja kuoli. Miehille hätä\nkäteen siitä, pelkäsivät pahan nyt perivän heidät ja valittivat asiataan\npojalle, sanoivat: \"No, minnekä me tämän nyt panemme, kun tämä räivä\nkuoli!\" -- \"Taisitte tavattomasti lyödä\", vastasi poika, \"kuoleehan\nihminen, jos millä aseella liian kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee,\nmiesparat, eteenne, ei muuta kuin henki hengeltä vaaditaan; vaan minulle\nkun taas kolme sataa antanette, niin otan koko sen asian päälleni.\" --\n\"Ka, ota, veikkonen\", sanoivat miehet, lukivat rahat pojalle käteen ja\nmenivät samassa koko talosta matkaansa juosten minkä ennättivät\nkotiinsa.\n\nMitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti\nakan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumaan.\nMitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen.\nPoika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi: \"Nyt\nhyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle viemään\njäähdyttelemäänsä ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui järveen ja\nkuoli.\" Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja siitä oli nähnyt,\nkuinka mies akkavainaata käsipuolesta talutti, luuli toisen puheen\ntodeksi ja vastasi: \"Elä ole hätäissäsi, kuollut se olisi mummorukka\nkohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vain, hyvä vieras, kun\nvanhukselle viimeisen avun annoitte!\" No, siitä ei miehelle sillä tavoin\ntullut mitäkään. -- Sen pituinen se.\n\n\nJÄLKIMAINE\n\nHämeessä puhutaan tarinan loppua vähän toisella tapaa. Keksittyään lakin\nkaupassa pettyneensä lähtevät ostajat ajamaan poikaa perästä, tulevat\nhänen kotiinsa ja kysyvät isältä: \"Missä teidän poikanne on?\" Poika oli\nsillä välin laittautunut aittaan, jossa makasi pitkällään laudalla\nniinkuin ruumis ainakin, ja isä vastasi miehille: \"Voi, hyvät vieraat,\nminun poikani on kuollut ja makaa jo aitassa laudalla.\" -- \"Pahuus, kun\ntuo ennätti kuolla\", sanoivat toiset, \"meillä olisi hänelle asiata\nollut.\" -- \"No, olisi täällä se vainajan sauva, jolla hän eläessään aina\nsairaita paransi\", vastasi isä, \"koetelkaahan lyödä hänen ruumistaan\nsillä, jos tuo tuosta elpyisi vielä!\" Miehet ottavatkin siitä sen sauvan\nja menevät isän kanssa aittaan, jossa hosaisevat kuollutta selkään. Tämä\non heräävinään siitä ja nousee istuilleen laudalla, kysyy: \"Mitäs\nminusta nyt tahdotaan, joka olin jo ylämaailmoihin menemässä?\" Miehet,\nnähtyänsä, minkä kumman sauva oli vaikuttanut, eivät muistaneetkaan\nentistä kauppaansa purkaa, vaan alkoivat hieroa uutta, sanoivat: \"Myö\ntuo sauvasi meille!\" -- \"Ei minun käy sitä hukkaaminen, tarpeen se on\nitsellenikin, koska vielä eloon virkosin\", vastasi ensinnä poika, vaan\ntoiset kun houkuttelivat yhä ja hyvän maksun lupasivat, niin suostui\nmyömään jo viimein, sanoi: \"No, ykskaikki, kolme sataa kun sauvastani\nantanette, niin olkoon menneeksi!\" Toiset maksoivat hinnan mielellänsä\nja menivät sauvansa kanssa matkaansa, vaan tiellä nousi heidän\nvälillänsä siltä sauvalta riita, kuka sen heistä nyt pitäisi, ja siitä\nsyntyi tappelu, jossa toiset kaksi löivät toverinsa kuoliaaksi. Siitäpäs\ntuli heille nyt hätä, ja sieppasivat sen pojalta ostamansa sauvan ja\nhakkasivat sillä kuollutta selkään herättääksensä häntä, vaan tämä ei\nvironnut sen siitänsä, ja päälliseksi tuli vielä ihmisiä siihen heidän\nmeteliinsä, ja alkoivat hätyyttää heitä siitä, kun kuollutta pieksivät.\nPeloissaan heitä jättivät miehet kuolleen toverinsa tielle ja juoksivat\npojan kotiin takaisin.\n\nSiellä oli poika isänsä kanssa pitänyt tuumaa taaskin, ja kun näki\nmiesten tulevan, pistäytyi tyhjään tynnyriin, josta oli puhkaissut\npohjan, ja haasteli siellä itseksensä. No, miehet kun pääsivät tupaan ja\nkysyivät poikaa, isä vastasi heille: \"Se on tuolla tynnyrissä, olkaa,\nveikkoset, hiljaa!\" -- \"Mitä juukelia se siellä tekee?\" kysyivät miehet.\n\"Se on siellä vieraita kieliä opettelemassa\", selvitti isä. \"Vai niin,\nno, mitenkähän noita mekin oppisimme?\" kysyivät toiset. \"Väleen niitä\noppii\", sanoi isä, \"kun vain kielensä pistää tuosta tapinlävestä\nsisälle, niin silloin on kieli aina opittu.\" -- \"Pitääpä koettaakseni\",\nsanoi yksi mies ensinnä ja pisti kielensä tynnyriin; mutta poika, joka\npuukko kädessä istui tynnyrissä, vetäisi sillä häneltä kielen pään\npoikki, josta toinen sanoi: \"Mylyt\", ja kävi mykäksi kohta. Toinen mies,\nkun kuuli toveriltaan pääsevän oudon äänen, arveli tuosta: \"Kyllä siinä\nnäkyy hyvästi oppivan, koska Pekka jo rupesi puhumaan\", ja pisti myös\nkielensä läpeen, jossa kävi mykäksi hänkin. -- Paha on pettäjän perintö.\n\n\n\n\nPAHA ON PETTÄJÄN PERINTÖ\n\n\nTOTUUS JA VALHE\n\nKauppamiehellä muinoin oli kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi laivan\nkummallekin perinnöksi. Pojat siitä läksivät yhdessä laivoinensa\nulkomaille, ja erotessansa toisistansa merellä tekivät liiton keskenänsä\nvuoden päästä samalla paikalla yhtyä, jossa nyt toisistaan erkanivat.\nKuluikin määräaika tuosta, ja veljet tavaralla täytetyillä aluksilla\nyhtyivät vuoden päästä puhutulla paikalla toisiinsa. Vanhempi veljes oli\nvalhetta ja vääryyttä harjoittava ja oli niiden avulla täyttänyt\nlaivansa, nuorempi taas oli totuutta rakastavainen ja siinä tarkasti\npysyväinen kaupassaankin, jossa oli hyötynyt hyvästi. Yhdessä ollessansa\nsaivat kauppa-asioistaan sitten keskustelemaan, ja siinä nousi heidän\nvälillensä totuudesta ja valheesta kova kiista; vanhempi sanoi valheen\nkaupassa auttavan, nuorempi totuuden. Kun ei muutoin asialta sovittu,\nmääräsivät riitansa ratkaisijaksi, ken vain kotiin purjehtiessa heille\nensiksi vastaan sattuisi, ja panivat laivansa tavaroineen vedoksi\nkumpikin.\n\nPurjehtivat, purjehtivat yhtenä siinä, niin tulipas mies venheellä\nsoutaen vastaan, joka oli pirun joukkoa. Vanhempi veljes huusi nyt\nlaivastaan sille: \"Mies hoi! Totuusko tahi valhe auttaa maailmassa?\" --\n\"Etkö sitä tiedä, valhehan maailmassa vallitsee!\" vastasi laivalaisten\nsivuitse mennessä soutaja ja kulki venheessään edellensä. \"No, kuulepas\nsitä, veljeni, valhe ja vääryys vallitsee!\" sanoi iloissaan vanhempi\nveljes, otti veljeltänsä vedon voitannasta laivan sekä tavarat\nitsellensä eikä tahtonut häntä edes maallekaan saattaa, vaan uhkasi\nmereen heittää. Toinen miten häntä palavasti rukoili, antoi vedon\nvoittanut veljellensä toki pienoisen venheen, vaan puhkaisi silmät\nhäneltä ensin ja jätti hänet onnensa nojaan siihen.\n\nTuuli kuljetti nyt venhettä lykäten sitä aaltoja pitkin ja saattoi\nvihdoinkin saaren rannalle. Sokea siinä nousee maalle, ja sattui suuri\nkivi hänelle kahmiessa eteen, jolle kipusi istumaan, ettei toki\nturvatonna olisi eläinten syötävänä maassa. Istuessansa siinä kuuli hän\nsuksen hiihdännän metsässä ja alkoi huutaa apua, sanoi: \"Kun lienet\nihminen, kuule minun huutoni ja tule luokseni tänne!\" Hiihtäjä tuli ja\nkysyi sokealta: \"Mitäs tahdot minulta, poikaseni?\" -- \"Jos saisin vaivan\nsilmistäni\", sanoi sokea ja kertoi siinä, miten hänelle oli merellä\nkäynyt. Hiihtäjä siitä antoi hänelle suksensa ja sanoi: \"Nouse\nhiihtämään näillä, ja tultuasi lähteelle, jolle sukset sinut vievät,\npese silmäsi sillä vedellä, siinä niin pääset, miesrukka, vaivastasi.\"\nSokea teki sen, hiihti toisen suksilla lähteelle ja pesi silmänsä siinä,\nniin pääsi kivustaan samassa. Siitä läksivät sukset itsestään liikkeelle\ntaas ja veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiihtäjä odotteli häntä.\n\"Kiitoksia avustasi, Jumala sinut palkitkoon!\" sanoi sokea siitä nyt\nhiihtäjälle ja antoi hänelle ne suksensa, joilla se läksi hiihtämään\nkohta; vaan itse jäi kivelle istumaan niinkuin ennenkin.\n\nKuluihan jonkin aikaa tuosta, niin sokea taaskin kuuli hiihdännän ja\nhuusi: \"Ken lienetkin, joko vieras vai sama mies kuin ennenkin, tule\nauttamaan, lohduttamaan minua!\" Hiihtäjä tuli, kävi sokean luokse ja\nkysyi: \"Mitäs minulta tahdot?\" -- \"Taidat olla se sama, joka minua jo\nsilmieni pakotuksesta autoit\", vastasi sokea, \"paranna nyt silmänikin,\nmuutoin täytyy minun tänne metsään kuollakseni.\" -- \"No, ota nämä\nsukset\", sanoi hiihtäjä, \"hiihdä lähteelle, jolle sukset tästä vievät,\nja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat näkösi.\" Toinen teki niinkuin\nneuvo oli, ja tuli lähteellä käytyänsä silmistänsä terveeksi, josta\nhiihti kivelle takaisin, kussa hiihtäjä oli häntä odottamassa. Siinä\nkiitti taas auttamastansa ja rukoili Jumalata palkitsemaan hiihtäjälle\ntätä laupeuden työtä. \"No, etkös muuta vielä ole vajaalla?\" kysyi\nhiihtäjä. \"Soisin pääseväni kotimaalleni\", sanoi toinen, \"vaikka köyhä\nolen, elän toki hiljaisuudessa siellä totuudella elätellen henkeäni.\"\nHiihtäjä sanoi siitä: \"Tässä annan sinulle nämä sukseni, jotka vievät\nsinut, minne ikään pyrit; vaan kun neuvoa totellet, elä pane kiirettä,\nvaan viivy iltaan tässä ja hiihdä sitten tuon suuren hongan luokse,\njonka nouse latvaan yöksi, niin saat taiat tietää, joista sinä hyvän\nonnesi käsität seuraten niitä.\"\n\nMies pani neuvon mieleensä hyvästi, sanoi kiitokset parantajalleen, joka\nkatosi nyt metsään eroten hänestä, ja odotti iltaan asti kivellä. Illan\ntullen vasta läksi hiihtämään siitä ja tuli neuvotulle paikalle sen\nsuuren hongan luokse, jonka meni latvaan yöksi ja otti suksetkin\nkanssansa, ettei niitä kuka varastaisi häneltä. Olla oletteli jonkin\naikaa piilossaan siellä, niin tulipas yöllä pirun kansa sen hongan\njuurelle kokoon, ja alkoivat kaikenlaista jutella keskenänsä.\n\"Tiedättekö uutta mitään?\" kysyi muudan toisilta. \"Tiedän, minkä\ntiedän\", sanoi yksi. Toinen sanoi: \"Tiedänpä, minkä sinä tiedät, vaan et\ntiedä, minkä minä tiedän.\" -- \"Tiedän minä, minkä te tiedätte\", sanoi\nkolmas, \"vaan ettepä kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän.\" -- \"No,\npuhupas, minkä sinä tiedät!\" sanoivat toiset. \"Minä tiedän semmoiset\",\nsanoi piru, \"että kuninkaan tytär, joka jo kymmenen vuotta on\nsairastanut, sillä paranisi, kun päivännousun aikana vietäisiin isänsä\npuutarhaan ja aamukasteella hiveltäisiin hänen kasvojansa sekä\nrintaansa.\" -- \"Minä taas sen tiedän\", sanoi toinen, \"millä kuninkaan\nlinnassa vettä saataisiin, jossa tähän asti turhaan on koetettu kaivoa\nsaada. Linnan pihalla kasvaa kaunis, tuuhea koivu, niin se kun\nhakattaisiin siitä ja juuret väännettäisiin maasta, sieltä juoksisi\nlähde, josta vettä saataisiin kaikelle linnan väelle kyllälteen.\" --\n\"Tiedänpä minäkin, mitä eivät muut tiedä\", sanoi kolmas piru.\n\"Kuninkaalla on linnan luona puisto, jossa ennen asui kauniita hirviä\njoukottain, vaan nyt ei ole yhtä ainoata moneen vuoteen enää nähty; ne\nhirvet tulisivat siihen puistoon takaisin, kun vain ottaisi ne\nhirvensarvet veräjän suusta pois, joita nyt koristuksena pidetään siinä,\nhirvet näet pelkäävät niitä.\"\n\nSiitä kun kukin oli haastellut juttunsa, läksivät pirut matkaansa hongan\nluota äkkäämättä latvassa istujata, joka oli kuunnellut heidän puheensa\nkaikki. Tämä laskeutui päivän tultua suksineen sieltä maahan ja hiihti\nkotimaallensa kuninkaan linnaan, jossa pyysi itselleen työtä. \"No,\ntarvittaisiin täällä vedenkantajata\", sanottiin linnassa, \"vaan se on\nvaikeanlainen toimitus, linnan seudussa ei ole kaivoa eikä lähdettä\nmissään, vesi on kaikki matkojen päästä kannettava tänne.\" -- \"Hyvä\nminulle, mitä työtä annetaankin\", vastasi toinen ja rupesi kuninkaalle\nvedenkantajaksi. Jonkin aikaa sitä työtä tehtyänsä sattui hän vedeltä\ntullessansa istuutumaan tiepuoleen levätäkseen vähäsen. Siitäpä kulki\nkuningas tietä myöten ja keksi vesiastioineen hänet, niin tuli katsomaan\nvettä, sanoi: \"No, ihme, kumma! Matkojen päästä tätä täytyy hakea eikä\nkuitenkaan saada kelvollista, likaistahan tuo on nytkin.\" -- \"Niinhän\ntämä on\", vastasi vedentuoja, \"vaan jos linnanne pihalta hakkuuttaisitte\nsen suuren koivun, mikä siinä kasvaa, ja juuret väännettäisiin maasta,\nsiihen tulisi kirkas lähde, josta vettä olisi koko linnalle kyllin.\" --\n\"Vastaatkos sanasi, niin minä sen koivun siitä hakkuutan?\" sanoi\nkuningas, \"vaan jos puheesi nähdään perättömäksi, niin sinulle tulee\npäällinen rangaistus eteen.\" -- \"Vastaan sanani\", takasi toinen. \"No,\ntule sitten minun kanssani\", virkkoi kuningas, \"kohta se nähdään, onko\nsinun puheellasi perää!\"\n\nSiitä käytiin koivun luokse kohta, ja kuningas palvelijoillansa kohta\nhakkuutti sen pihansa koristuksen siitä pois, ja juuretkin väännettiin\nmiehissä maasta. No, ei kummempata! Tuskin saatiin tämä tehdyksi, niin\nkoivun paikalta kohosi kirkas lähdevesi näkyviin, jota maistoi siinä\nitse kuningas ja kiitteli hyväksi. \"No, sinä olet nerokas ja toimellinen\nmies\", sanoi hän vedenkantajalle siitä, \"tästä päivin ei tarvitse sinun\nmuuta työtä tehdäksesi kuin vain juomaveden toimitat minulle, vaan se\npitää varalla pitääksesi aina.\" Mies kun tähän virkaan pääsi, se\nkuninkaalle pitikin juomaveden kirkkaan ja makuisan, josta kuningas niin\nrakastui häneen, että piti häntä kuin parasta ystävätään ikään, ja\nkaikenlaista aina jutteli hänen kanssansa. Kerrankin läksi kesän\nsydämellä lystimetsässään kävelemään, ja vedenpitäjä silloinkin\nvesileileinensä seurasi häntä. Jonkin aikaa lystiä käveltyänsä istuutui\nkuningas puiden siimekseen lepäämään ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli\nkesälämpimästä hänelle jano tullut. Vedenpitäjä kaatoi hänelle vettä\nleilistänsä, ja kuningas juotuansa alkoi haastella siinä, sanoi: \"Tässä\nlystimetsässäni kävin ennen useammastikin ja ammuin hirviä huvikseni,\nvaan nyt en ole moneen vuoteen nähnyt yhtäkään elävää, mikä heidät\nlienee tästä hävittänyt.\" -- \"Kyllä tähän taas hirviä saatte, kun\ntahtonette\", virkkoi vedenpitäjä. \"Milläpäs niitä saisin?\" kysyi\nkuningas. \"Te kun tämän aituuksen veräjän suuhun panetitte hirvensarvet\nkoristukseksi, niin hirvet peloissaan pakenivat sitä\", vastasi\nvedenkantaja, \"vaan kun otettaisiin ne sarvet siitä poikkeen, niin\nhirvet tulisivat tässä lystimetsässänne asumaan niinkuin ennenkin.\" --\n\"No, saahan nähdä, jos sanasi toteen käyvät!\" sanoi kuningas, \"kyllä\nkaikitse se hyvä asia olisi!\" ja kun siitä kotiin mentiin, niin\nhirvensarvet otettiin veräjän suusta poikkeen koetteeksi, tokko tuosta\napua olisi jotakin.\n\nKului jonkin aikaa tuosta, niin kuningas muutamana päivänä lähtee\nlystimetsäänsä taaskin ja sen vedenpitäjän ottaa kanssansa, sanoo:\n\"Käykäämme nyt katsomassa, onko tuolla hirviä enemmän kuin ennenkään\nminun puistossani!\" No, päästään veräjästä aituuksen sisälle ja aletaan\nkävellä metsää yhtenä, niin jopas nähdään kaksi hirveä juoksevan tien\npoikki komeasti, ja kuta etemmäksi mennään, sitä useampia keksitään yhä.\nKuningas ihastuu tätä ja alkaa lystiksensä ammuskella niitä. Jo oli\nkolme hirveä sillä tavoin kaatanut, kun heitti jo ammunnan ja sanoi\ntoverillensa: \"No, kävipähän sinun sanasi toteen, sinä olet viisas mies\nnäenmä; tästä lähin olekin minun ystäväni, et tarvitse palvelusta tehdä,\nvaan asu ja elä minun linnassani, miten suinkin mielesi tekee.\"\n\nTästäkös tuli miehelle nyt hyvä elanto, hän kuninkaan kanssa piti\nystävyyttä ja toimeen tuli hyvästi. Kului jonkin aikaa siitä, ja\nkuningas ja se mies kestiä kävivät keskenänsä linnassa, vastakkain\nmolemmat, niin sattui kerrankin kuningas olemaan miehen luona vieraana\nja oli suruissaan hyvin. Kysyy siitä se mies: \"Ka, mitäpä te, hyvä\nkuningas, nyt pahoillanne olette?\" -- \"On syytä paljonkin\", vastasi\nkuningas, \"ainoa tyttäreni jo kymmenen vuotta on sairastanut eikä parane\nmistään, vaan käypi vuosittain huonommaksi yhä.\" -- \"Elkää,\nkuninkaiseni, hätäilkö; kun sallitte, minä hänet parannan\", vastasi\ntoinen. \"Hyvä ystäväni\", virkkoi kuningas, \"moni mies on jo koettanut\nhäntä terveeksi saada, vaan ei ole kellekään onnistunut, vaikka\ntyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Siitä, kun\nkaikki häntä tyhjään parantelivat eikä apua lähtenyt, kuulutin ympäri\nkoko valtakuntani viimeinkin, että ken vasta vielä parantajaksi\ntarjoakse eikä onnistu työssään, sille tulee päällinen rangaistus. Saat\nneroasi koettaa nyt sinäkin, vaan täytyy sitten suostuaksesi siihen\nkauppaan, minkä olen ehdotellut, jonka tautta lienee parasta, kun et\nrupea koko koetuksiin.\"\n\nMies ei pelästynyt kuninkaan puhetta, vaan tyytyi siihen, mikä ehdoteltu\noli, ja otti kuninkaan tyttären parantaaksensa. Varhain aamusella, kun\npäivä oli nousemassa, rupesi hän parantamisen tuumiin. Kuninkaan tytär\nkannettiin lavalla puutarhaan, missä kaunein heinikko oli kasvamassa,\nettä siinä häntä parannettaisiin; ja kuningas sotaväkeä pani vahtimaan\nympärille, ettei mies karkuun pääsisi, jos ei parantaminen onnistuisi\nhäneltä. Mitäs siitä; mies ei muuta kuin liinasen vain aamukasteessa\nkostutti, jolla alkoi kuninkaan tyttären kasvoja ja rintoja hivellä\nhiljalleen. Sairas kun näkyi tästä jo virkistyvän heti, mies riisui\nhänet kokonansa ja asetti kasteesta kosteaan heinikkoon pitkällensä.\nPidettyänsä häntä vähän aikaa siinä puki hän hänet vaatteihin taas ja\nnosti lavalle takaisin siinä toivossa, että paranee se nyt, kun\nparataksensa lienee. Siihen tuli nyt kuningaskin katsomaan itse ja kysyi\ntyttäreltänsä: \"Tunnetko vaivaa mitään vai oletko terve?\" -- \"Terve\nolen, vaan voimaton\", vastasi tytär. No, tästähän nyt kuninkaan mieli\nkävi hyväksi, hän iloissaan kätteli tyttärensä parantajata ylistäen\nhänen viisauttansa ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman\ntyttärensä vaimoksi, kun se entiseen voimaansa tulisi. Siksi aikaa\nannettiin miehelle toimitukseksi ottaa satamaan tulevia laivoja vastaan,\njoissa kuninkaalle ulkomailta tavaraa oli tuotava. Miehen tätä virkaa\npitäessä tuli hänen veljensäkin kahdella laivalla siihen kuninkaan\nsatamaan tuoden kaikenlaisia tavaroita kuninkaalle. Se kun oli vääryyttä\nseuraava niinkuin ennenkin, ja laivasta tavarata puuttui paljon, niin\ntuli päällysmiehen puheelle ja tarjosi rahaa hänelle, sanoi: \"Saatte\ntässä rahamäärän itsellenne, kun sanotte kaikki laivoissani olleen, mitä\nollakin piti.\" Toinen, joka tunsi veljensä hyvästi, ei huolinut hänen\nrahoistansa, sanoi: \"Ei, miesrukka, vääryys ja valhe auta ketään, enkä\nminä virkaani toimittaessa mitään lahjaa ota, etkös tunne minua\nentuudesta?\" -- \"En\", vastasi toinen, \"mistäpä, vapaasukuinen herra,\nteidät minä tuntisin!\" -- \"No, minä olen sinun veljesi\", sanoi se\nkuninkaan virkamies siitä, \"etkös muista, miten minulta silmäni\npuhkaisit venheeseen laskiessasi, kun ensin vedossa laivani voitit? Nyt\non minua Jumala kuitenkin auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi\nrangaista jos tahtoisin, koska olet kuningasta koetellut pettää, vaan\nkun luovut entisestä käytöksestäsi ja tästälähin takaat totuutta\nseuraavasi, niin annan rikoksesi anteeksi.\" Toinen, joka pelkäsi\nkuninkaan rangaistusta, ihastui veljensä puhetta, sanoi: \"No, kun et\npetostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä päivin valhetta enkä\nvääryyttä harjoita, vaan elän kaiken aikani rehellisesti, sen takaan nyt\nkovasti.\"\n\nSaatuaan veljeltään tämän lupauksen, että se nyt vääryyden tieltä\nluopuu, sovitteli se kuninkaan virkamies veljensä asiat ja vei hänet\nkotiinsa linnaan. Siellä alkoivat keskenään sitten kaikenlaista jutella,\nniin sanoo laivankuljettaja veljellensä: \"Kerropa minulle nyt kohtasi,\nmiten ensinnäkin silmistäsi terveeksi tulit ja sitten näin kuninkaan\nystäväksi pääsit?\" Toinen puhui siitä asiansa kaikki ja ilmoitti\nveljellensä, että ne metsässä saamansa sukset ne ne häntä ovat\nparhaastansa auttaneet. \"No, etköhän antaisi niitä suksiasi minulle?\"\nsanoi kohta se vanhempi veli, \"koska ne niin ihmeelliset ovat, niin\nvoisinhan minäkin niillä hyvän onneni käsittää niinkuin sinäkin.\" --\n\"Hyvin ne voit saada, en minä heitä enää tarvitse\", sanoi nuorempi veli\nja antoi sukset veljellensä. Tämä kun sai ne häneltä, ei malttanut\nkauempaa veljensä luona olla, vaan läksi linnasta matkaansa ja päätti\nkoettaa suksiansa paikalla. Läksi muka hiihtämään heti ja sanoi\nitseksensä: \"Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa\npiruja kuunteli!\" No, suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, kunne\nkäskettiin, ja veivät miehensä sen hongan luokse metsään, jossa pirut\naina öillä kokousta pitivät. Ei muuta, nousi mies hongan latvaan\nniinkuin velikin oli tehnyt, ja rupesi sinne yöksi, vaan ei muistanut\nsuksia ottaa kanssansa. Sydänyöllä tulivatkin pirut tavalliseen\nkokouspaikkaansa, vaan kun nähtiin sukset siinä hongan juurella, niin\noudoksuttiin sitä ja alettiin hakea suksien omistajata. \"Tuolla se on\nhongan latvassa\", sanoi muudan piru keksien miehen piilostansa, \"siellä\nkuuntelee meitä niinkuin taannoinkin ja meiltä tietomme varastaapi!\" --\n\"Vai siellä sin' olet?\" ärjäisivät yht'aikaa toisetkin ja rupesivat\npuistamaan honkaa yhdessä. Sieltä putoaa se mies niinkuin orava puusta,\nja pirut miehissä pieksivät hänet kuoliaaksi, josta alkavat taas\nhaastella maailman asioita, sanovat: \"Tiedänpä, minkä tiedän\", ja toinen\nvirkkaa heti: \"Tiedän minä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä sinä, minkä\nminä tiedän.\"\n\nSemmoisen lopun sai se valhetta seuraava veli ja siihen pirujen käsiin\nkuoli, vaan toinen sai kuninkaan kauniin tyttären vaimoksensa ja puolen\nvaltakuntaa kuninkaalta, jonka kanssa piti ystävyyttä ikänsä.\n\n\nRIUTA JA RAUTA\n\nTuli matkasta ulkomailta kaksi miestä, ja yöpaikassa saivat yhteen.\nSiinä kysyivät toisiltansa nimet; ja yhden nimi oli Riuta, ja toisen oli\nRauta. He kun tulivat ystäviksi toisilleen kohta, niin päättivät yhdessä\nrientää kotiinsa ja läksivät kahden miehen yöpaikasta matkalle. No, ei\nkaukaa yhdessä kuljettu, kun oli kaitaista polkua myöten suon poikki\nmentävä, ja Rauta sattui astumaan edellä, niin Riuta takaa päin löi\ntoveriansa päähän, että se polulta suohon lankesi. Siinä ryösti Riuta\nsiltä Raudalta rahat kaikki lakkarista ja silmät kaivoi päästä ja meni\nmatkaansa; semmoinen ystävä hän oli.\n\nRauta kun toverinsa petollisuudesta jäi sokeaksi siihen suolle, se ei\nsilmitönnä osannut mihinkään, raukka. Hapuroihan iltaan asti tuskissaan\nkorvessa kuitenkin, niin yhtyi suureen kuuseen viimeinkin ja nousi\nsiihen yöksi. Siinäpä kuusen juurella kävi kolme kehnoa aina joka yö\ntuumaamassa tiedustellen toisiltansa, mitä mikin maailman tapauksista\ntietäisi. No, ne tulivat sinäkin yönä kuusen juureen niinkuin ennenkin\nja alkoivat pakinoida keskenänsä. Toiset kaksi kysyivät siltä, kuka\nheistä ensiksi yhtymäpaikalle sattui: \"Mitä sinä tiedät maailmassa\nhyvää?\" Se ensimmäinen sanoo: \"Minä tiedän sen hyvän, että vaikka\nupposokea olkoon, niin kun päivän noustessa aamusella vain kasteella\npesee silmiänsä, sillä saapi näkönsä takaisin.\" -- \"No, mitäs sinä\ntiedät maailmassa hyvää?\" kysyivät toiset taas toiselta. Se sanoi:\n\"Kuninkaan tytär vaikka jo on niin monta vuotta potenut, minä tiedän,\nmillä se paranisi; kirkon sillan alta pitää saada punainen sammakko ja\nsiitä voiteet tehdä, niin sillä se paranee.\" -- \"Mitäs sinä tiedät\nmaailmassa hyvää?\" kysyttiin kolmannelta. Se vastasi: \"Minä tiedän\naarteen semmoisen, jossa on sadalle miehelle kannalmus; sen uhria ei\ntiedä kukaan muu: kun menee sata miestä yht'aikaa sille aarteelle, niin\nne sen saavatkin, se sillä onkin uhrina.\"\n\nRauta kuusen latvassa kuunteli heidän puhettansa ja pysyi hiiskumatta\nsiellä, vaan kun aamuyöllä äänestä kuuli kehnojen menevän kuusen luota\nmatkaansa ja siitä arvasi, että jo tämä nyt alkaa olla päivännousun\naika, niin laskihe kuusesta alas ja alkoi kastetta haparoida maasta.\nSitä oli heinä täynnä, ja hän sillä voiti silmiänsä niinkuin kehnon\nneuvo oli, niin tulikin näkeväksi kohta, ja silmänsä paranivat jällensä.\nNo, Rauta kun näkönsä sai takaisin, hän iloissaan läksi kulkemaan siitä\nja meni kirkkoon heti ja otti sen punaisen sammakon sillan alta, mikä\nsiellä oli. Siitä teki voidetta sitten kuten kehnojen puheesta tiesi, ja\nkulki sen kera kuninkaan linnaan ja anoi tytärtä parantaaksensa.\nKuningas oli jo aikoja sitten julkisessa kuulutuksessa luvannut sen\ntyttärensä ja puolen valtakuntaa sille, ken sen hänen tyttärensä\nterveeksi saisi, ja kun mies nyt parantajaksi tarjosihe, niin sai luvan\nkoetella mahtiansa hänkin. Mikäs miehen sairasta parantaessa, kun oli\nrohdot varalla; hän sitä sammakon voidetta antoi vain tyttärelle, niin\nse parani jo samassa. No, mieheltä kun onnistui se sairaan parannus\nhyvästi, se saikin kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkoistansa\nniinkuin oli luvattu, ja pääsi kuninkaan ystäväksi samalla. Siitä lähtee\nsitten kolmannenkin kehnon neuvoa tiedustamaan, ottaa sata miestä\nkerallaan ja kulkee sitten kehnon ilmoittamalle aarteelle, jota sadan\nmiehen piti käydä ottamassa. Aarre löytyikin heti, ja siitä tuli rahaa\nniin äijän, että oli joka miehelle tavallinen kannalmus.\n\nPäästyään tällä keinoin rikkaaksi ylen eli Rauta monta aikaa appensa\nkanssa sovinnossa ja oli puolen valtakunnan päällikkönä, mutta muutamien\nvuosien perästä alkoi mieli tehdä omalla maallansa käymään. Hän lähtee\nsiitä matkalle ja ajaa kuudella hevosella komeasti, niin sattuupa hänen\nentinen toverinsa, se Riuta, tulemaan vastaan hänelle. He tuntevat\ntoisensa heti, ja Riuta kysyy Raudalta siinä: \"No, miten sinä nyt olet\nnäin pohataksi päässyt ja silmäsikin entiselleen saanut, vaikka ne minä\nkerran jo sinulta puhoin?\" Rauta haastoi Riudalle totuuden jälkeen\nkaikki asiansa niinkuin ne olivat tapahtuneet, ja Riuta kuultuansa tämän\nerosi Raudasta heti, arveli: \"Koska se niin on Raudalle tapahtunut, niin\nannakas, lähden minäkin siihen samaan kuuseen, enkö minäkin jotakin\nkuulisi!\" Menikin samalla, kulki kuusen luo ja rupesi latvaan yöksi. Ei\naikaakaan siinä ollut, kun tulivat ne kolme kehnoa taas kuusen juureen\nkoolle. He jo tietävät sen, että jo ovat taiat tunnetut maailmassa, ja\nalkavat väitellä asialta. Toinen syyttää toistansa, sanoo: \"Eihän se\nmeidän puheemme miten ole tietoon tullut, sinä sen olet sanonut!\" Vaan\ntoinen riitelee vastaan syyttäen taas toveriansa, sanoo: \"Se on valhe,\non ainakin, sinähän sen olet meidän pakinamme ilmoittanut!\" Riidellään,\nriidellään asialta, niin sopivat toiset kaksi keskenänsä ja päättävät\nsiitä syyn kuin päättävätkin jo kolmannen toverinsa päähän. Sen he\ntuomitsevat halkaistavaksi kahtia ja tarttuvat toveriinsa käsin, vaan\ntämä rukoilee heitä, sanoo: \"Antakaa kerran vielä ylhäälle ilmaan päin\nkatson ennenkuin halkaisette!\" Toiset sallivat sen, ja se tuomittu\nkatsahti ylhäälle siitä, niin näki Riudan sieltä kuusesta ja huusi:\n\"Tuolla kuusen latvassa on mies, sehän se on meidän pakinamme kuullut,\nvaan minä olen viaton, olen ainakin!\" Mitäs; näkivät toisetkin miehen\nistuvan kuusessa, niin arvasivat jo asian kohdastansa ja ottivat\nkuuntelijan kuusesta alas ja halkaisivat Riudan sen tuomitun toverinsa\nsijaan. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nJYKEÄ LIPAS\n\n\nOli talo ennen, talon alla järvi ja järven rannalla peltoa vähäsen.\nSiinä oli pellollaan talon isäntä kyntämässä ja auran perässä käydä\nasteli uutterasti, vaan tulipas rupeaman pitkään helle tuosta ja jano,\nniin jätti mies kyntönsä kesken ja läksi rannasta vettä saamaan\njanoonsa. No, olihan tässä juotavata järven täysi, ja hyvää, kirkasta\nvettä olikin; vaan ei ollut saapuvilla astiata, millä olisi juonut, eikä\nmalttanut mies janoissaan muutakaan neuvoa pitää, vaan laskihe rannan\näyräälle suullensa vain ja koetteli kohdastaan järvestä juoda. Mitäs,\njuonta kävi laatuun sitenkin, vaan tarttuipa Vetehinen tuossa miehelle\npartaan, ja tämä kun kylläkseen oli juonut, eipäs saakaan suutansa veden\npinnasta nostaneeksi, siellä pidättää, mikä pidättääkin, parrasta häntä.\nTuskastuen tätä sydäntyy mies noitumaan ja kiroilee kovasti, vaan ei ole\napua tuostakaan, niin saapi jo rukoilemaan viimeiseltä ja pakajaa\nveteen: \"Ken lienetkin sinä minun parrastani pitäjä, laske, Jumalan\nluoma, irti eläkä veteen hukuta!\" -- \"Enkä laske\", vastasi Vetehinen,\n\"tähän kuoletan sinut, kun et vain vanhinta tytärtäsi minulle antane.\"\n-- \"Ka, täytyneehän se antaa, kun ilman en päässe\", pakisi tuskissaan\nukko ja lupasi tyttärensä siihen rannalle tuoda Vetehisen otettavaksi.\nNo, siitä pääsikin nyt parrastaan irti, kävi hevosensa riisumaan aurasta\nja kulki kotiinsa, vaan oli paha mielensä siitä, kun tyttärensä oli\nVetehiselle luvannut.\n\nMitäs! Se olisi nyt koko asia ollut ilmoitettava kotona; vaan ei ollut\nukolla rohkeutta siksi. Päästäkseen asiataan kohdalleen sanomasta alkoi\nhän niitä näitä vaan perheensä kera pakinoida, ja siitä sitten virkkoi\nvanhimmallekin tyttärellensä muun puheensa lomaan: \"Oi lapseni, käypä\nlänget hakemassa rantapellon pientareelta, ne sinne minä hevosta\nriisuessani unohdin.\" Tyttö meni, eihän se mitä varoa osannut, läksi\nisänsä asialle niinkuin ainakin, vaan tuskin saikaan pellon pientaretta\nastumaan, kun nousi Vetehinen järvestä, sieppasi hänet syliinsä ja vei\nkerallansa järveen siitä.\n\nNo, kun sai tyttären kotiinsa Vetehinen, siellä näyttelee hänelle\nlinnaansa sitten niinkuin morsiamelleen ainakin, sanoo: \"Tässä voit sinä\nemäntänä olla ja kaiken hallita taloni, eläkä huoli köyhää kotiasi\nkonsana ikävöidä, onhan elo sinulla nyt pulskempi täällä; asu ja ole\nkuten mielesi laatii ja rikkaissa tapa on; ka, onhan varaa, on eloista\nminulla.\" Kuluipas jonkin aikaa tuosta, niin jo lähtee Vetehinen\nkotoansa, minnehän lähteneekin, ja kaikki talonsa avaimet antaa tytölle,\nsanoo: \"Kaikissa huoneissa voit sinä poikessa ollessani käydä, tuolla\näärimmäisessä aitassa et, varo vain se.\" Sillä varoituksella jätti\ntyttären kotiin ja kulki itse, kunne lienee kulkenut, kylälle. Mitäpä\ntuosta; tyttö sill'aikaa kävi linnan huoneita katsomassa kuten lupa oli,\nja ihaili, ihmetteli sitä, mikä rikkaus niissä oli jokaisessa, niin\nalkaapas mieli tehdä äärimmäistäkin aittaa nähdä. \"Eihän tuota kuka\ntietäne, jos tuolla kävisinkin\", mietti hän mielessänsä, \"menen kuin\nmenenkin pikimmältäni katsomaan häntä, jos lie vielä somempi siellä kuin\nmuualla, kosk'ei siellä suvaittaisi käytävän.\" Tätä arvellessansa\naukaisee tyttö kielletyn oven ja menee äärimmäisessäkin aitassa käymään.\nNo, mitäpä täällä? Huone on moinen kuin muutkin jo ennenkin näkemänsä,\nvaan on keskellä lattiata suuri, suuri puinen verta täpösen täynnä.\nTyttö käypi katselemaan sitä, niin kultasormuksen keksii päälläpäin\nveren pinnassa siinä, joka kauniisti kiiltää ylen. \"No, tämäpäs kumma,\nkun noin on korea sormus nyt tuossa!\" arvelee mielessään tyttö eikä voi\nolla koskematta sitä, vaan pistää sakarinsa sormukseen koettaaksensa\nmuka, sopisiko tuo hänelle. No, se sopikin ja hyvästi, vaan tuli sakari\nvereen siitä, niin tyttö heitti sormuksen puiseen takaisin ja koki\npyyhkiä, puhdistaa sormeansa, vaan ei saa sitä verta hän millään siitä,\njos kuinka monesti pesisi.\n\nMitäs ollakaan siitä. Tuli moniaan päivän päästä Vetehinen kotiinsa ja\noli matkastaan väsyksissä, niin heittihe pitkälleen heti ja sanoi\ntytölle: \"Etsipä vähäsen päätäni, kunneka nukkuisin tässä!\" No, eihän\nmuuta; tytön täytyi käskyä kuulla ja olla isännälleen mieliksi, vaan\nsattui päätä etsiessään siinä vahingossa koskemaan Vetehisen korvaa,\nniin tämä istuilleen nousi heti ja ärjäisi tytölle: \"Millä sinä,\nheittiö, minun korvani poltat, näytäpä kättäsi minulle!\" Tytön täytyi\nnäyttää hänelle kätensä, ja Vetehinen kun sen verisen sakarin näki, niin\nsiitä arvasi jo asian heti eikä armoa antanut, vaan surmasi tyttären\nsamassa ja työnsi ruumiin veriaittaan sinne.\n\nTyttären vanhassa kodissa isä sillä välin elää entistään myöten eikä\nylen äijän tiedä kaivatakaan tytärtänsä, hänellä kun kaksi tytärtä\nkuitenkin on jäljellä, vaan kokeehan työllään siinä elätellä heitä ja\nitseänsä. Sattuipa kerrankin sitten olemaan kalassa, ja oli hyvä saalis\npuuttunut hänelle, niin läksi kalojaan viemään kotiinsa, etteivät\nvenheessä pehmenisi, ilma kun oli kesäinen ja kuuma ylen. No, ei muuta,\nkulkee, kulkee kotiin päin siitä, järven selkää soutelee edellensä, vaan\nseisahtuu venhe häneltä äkisti niinkuin karille olisi tarttunut ikänä,\neikä lähde väen ei väkisen siitä. Ukko saapi tiedustamaan sitä ja\nkoettelee, harailee venheessä ympärystä melalla, tuntuisiko pohjaa\ntuossa, vai mikä siinä on pidättämässä, vaan ei tuntunut mitään. No,\nmitäpäs muuta, koettelee soutaa ukko taaskin, siinä riehkii, riehuu\nkotvasen, vaan ei saa venhettään liikkeelle, se ei hievahda paikaltansa.\nAlkaa jo hätä tulla tuosta, vaan ei aikaakaan toki, kun kohottaa\nVetehinen päätänsä vedestä sanoen: \"Antanet keskimmäisen tyttäresi\nminulle, niin pääset venheinesi liikkeelle, muuten et pääse sinä\nilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.\" Ukko ei raahtisi enää nyt toista\ntytärtään antaa, vanhin kun jo hukkautui häneltä, vaan Vetehinen\npidättää venhettä yhä eikä laske häntä siitä edelle ei takaisin,\nkysyyhän uudelleen vain: \"Annatko, ukko, tyttäresi, vai ennenkö veteen\nkuolet?\" -- \"Ka, täytyneehän se antaa, kun en ilman päässe\", vastasi\nviimeinkin hädässään ukko ja lupasi keskimmäisen tyttärensä Vetehiselle.\nSiitä pääsi nyt venheinensä liikkeelle heti ja souti suorastaan\nkotiinsa, jossa tervehdykset laadittuansa sanoo keskimmäiselle\ntyttärellensä: \"Oi lapseni, käypä kirves hakemassa venheestä, se minulta\nunohtui sinne.\"\n\nTyttö kun käskyn kuuli, se ei kauempaa arvellut, vaan juoksi rantaan\nheti sitä isänsä kirvestä hakemaan, jossa kävi samoin ikään hänelle kuin\nvanhemmallekin sisarellensa. Vetehinen tapasi hänet syliinsä siitä ja\nvei kerallaan järveen kohta, jossa talonsa katsannan antaa hänelle\nniinkuin naiselleen ainakin. Eletään, ollaan jonkin aikaa tuosta, niin\nsaapi Vetehinen kylässä käymään taaskin ja kaikki linnansa avaimet\njättää tytölle sanoen lähtiessään hänelle: \"Joka paikassa voit sinä\nminun poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et,\nmuistahan se.\" Mitäpä siitä. Tytär, vaikka kiellon kuuli, ei malttanut\nolla aitassa käymättä kuitenkaan, ja Vetehinen kotiin palattuaan asiasta\nkun tiedon sai, niin surmasi hänet kuin sisarensakin ja ruumiin työnsi\nveriaittaan taaskin.\n\nKuluu muutaman aikaa tuosta, ja tytärten isä vanhalla paikallaan elelee\nyhä, vaan on mielipahoissaan sitä, kun kaksi tytärtään oli täytynyt\nVetehiselle hukata, josta alkoi nyt kostoa pelätä itsellensä. No, eipäs\nmitään. Sattui ukko muutamana päivänä valkamalla olemaan rannassa, siinä\nverkkojaan levitteli kuivamaan, niin löytää somerolta hän virsut, nuo\nsomatekoiset ylen ja uudet. Katselee niitä nyt siinä, ajattelee\nmieltänsä myöten: \"No, kenhän noin hyvät, sievännäköiset virsut tuohon\njätti, eivät ne hukkaan jouda, korjaan heidät minä.\" Sen sanoi itsekseen\nsiinä ja pisti virsut jalkaansa lähteäksensä niissä astumaan kotiinsa,\nvaan jalat alkoivat väkisellä pyrkiä toisaanne ja veivät häntä\nrannemmalle yhä. Ukko kun käkesi kotiinsa kulkea, hän ei olisi suostunut\ntähän, vaan koki hallita jalkojansa kuin ennenkin aina, pyrkien\nedelleen. Ponnistelee siinä poloinen mies, jäykistelee jalkojansa, vaan\nei auta mikään; virsut kun olivat Vetehisen siihen rannalle asettamat,\nne veivät ukon ensimmältä rantaan ja siitä väkisellä järveen sitten.\nVyötäistään myöten oli ukkorukka jo sillä tapaa vedessä ennenkuin\nälysikään koko seikkaa niiden virsujensa syyksi. Siinä vasta koettelee\nvirsuja jalastaan saada, vaan ei saa lähtemään heitä millään. Ei\naikaakaan tuosta, kun kohoaa taas Vetehinen järvestä kuin edellisilläkin\nkerroilla ja pakajaa ukolle: \"Sinä koska virsuni varastit, et pääse nyt\nvallastani muulla, kuin et nuorinta tytärtäsi minulle antane.\" Ukko ei\nantaisi, sääli on viimeistä tytärtään antaa, vaan jalkansa lähtevät\nniissä Vetehisen virsuissa liikkeelle taaskin ja kulkevat syvemmälle\nyhä, kunne seisoo ukko jo leukapieliään myöten vedessä. Siinähän\nseisahtuivat kuitenkin kulkemasta, ja Vetehinen uudelleen pakisee\nukolle: \"Antanet nuorimman tyttäresi minulle, niin lasken maalle sinut\ntästä, muuten hukut tähän kuin hukutkin.\" Mitäs; täytyihän ukkorukan\nluvata tyttärensä Vetehiselle viimeinkin, kun ei muustakaan apua nähnyt.\nSillä tavoin pääsi hän järvestä maalle ja läksi alla päin pahoilla\nmielin astumaan kotiinsa. Siellä kun näkee tyttärensä, alkaa haastatella\nhäntä, sanoo: \"Minä virsut laadin metsässä käydessäni ja tuonne rantaan\njätin turpoamaan vähäksi, käypä ne, lapseni, kotiin sieltä.\"\n\nEihän muuta; läksi tyttö isänsä asialle, vaan kun rantaan pääsi ja\nvirsuja rupesi liosta nostamaan, Vetehinen taas järvestä kavahti, sai\ntyttären syliinsä ja vei kerallaan järveen kohta, missä hänellä kotinsa\noli. Siellä antaa talonsa katsannon tytölle niinkuin toisillekin\nsisarille oli antanut, ja kun ajan päästä taas kotoaan läksi, niin sanoi\nlähtiessään hänelle: \"Täss' ovat taloni avaimet, pidä tallella hyvästi,\nkunneka minä kotiin tulen; kaikissa voit sill'aikaa huoneissa käydä, elä\nvain tuohon äärimmäiseen aittaan mene.\" Tyttö ei sanonut aittaan\nmenevänsä, jäi taloutta pitämään kotiin, ja Vetehinen sillä puheella\nläksi matkaansa; vaan tietäähän sen naisten luonnon, malttavatko ne\nkieltoa kuulla! Tuskin sai Vetehinen kotoaan lähteneeksi, kun alkaa jo\ntyttö linnan huoneita katsella, eikä aikaakaan, niin jo äärimmäiseenkin\naittaan käypi. Siellä verisammion näkee hänkin ja säikähtää jo sitä,\nvaan kun toiset sisarensa löytää surmattuina loukossa, tuotakos\nkauhistuu hän vasta, ettei tiedä, kuhun saada, mihin mennä hädässänsä,\nkaikki kävivät kasvotkin vaaleiksi ihan ja kädet hervottomiksi häneltä.\nOlihan kuitenkin toimellisempi toisia; ei turhamaisesti sormukseen\nihastunut, vaikka näki sammiossa senkin, vaan kun ennätti pahimmasta\nhädästään tointua, katseli tarkasti huoneen sisusta, mitä kaikkea siinä\noli, ja keksi muutamassa kohdin kaksi suleikkaa rinnatusten lautasella,\njoiden oli kylkeen nimet kirjoitetut, toiseen: \"Täss' on elävätä vettä\",\ntoiseen: \"Täss' on kuollutta.\" Niistä sen otti, jossa oli elävätä vettä,\nja juotti sisarillensa, niin ne eloon virkosivat siitä, vaan kuolleen\nveden kaasi toisesta suleikasta toiseen, mikä oli tyhjäksi jäänyt, ja\npani asemelleen lautaselle. Vielä oli arkkuja, lippaita kaikenlaisia\naitassa, niin niistä kaksi isointa lipasta valitsi, joihin kätki\nvanhemmat sisarensa, ja käski heidän siellä hiljaa pysyä, niin hän\nheille hyvän neuvon pitäisi. Itse läksi aitasta pois koskematta sormusta\nsammiossa, ja kun Vetehinen kotiinsa palasi, oli nöyrä häntä kohtaan\nhyvin, alkoi puhutella häntä ja sanoi: \"Sinulla tuo pitkä partasi kovin\non sotkuksissa pahasti, annas, selvittelen häntä.\" Sitä sanoessansa\nsieppasi kamman ja alkoi siistiä Vetehisen partaa. Tälle tämä mieleen\nkaikki, ja tyttö kun tunsi Vetehisen hyvällä tuulella olevan ylen, alkoi\ntaas pakinoida siinä sanoen: \"Etköhän läksisi sinä, ystäväiseni,\nisälleni minulta lahjaa viemään, tuohon olen lippaaseen kaikenlaista\nkalua sitä varten pannut; kanna se minun kotiini sinne, vaan elä huoli\nmatkalla lippaaseen katsoa, sinun ei tulisi sen sisusta nähdä, ne minun\nlahjani ilman joutavia akkojen laitoksia vain ovat.\" Vetehinen suostuu\ntuumaan, ottaa lippaan olallensa, lähtee kantaa jytyyttämään sitä ja vie\ntyttären kotiin saati katsomatta sisusta, vaikka lipas jykeä oli ylen.\nSiihen jättää pihamaalle kuormansa sitten ja kulkee jäljelleen kotiinsa;\nvaan talossa kun lipas aukaistiin, sieltä vanhemmat löysivät vanhimman\ntyttärensä elävänä, ihmetellen, ihastuen sitä.\n\nKului muudan päivä siitä, niin jo toisen sisarensa tytär samatse\nkannatti Vetehisellä lippaassa kotiinsa ja itse sillä välin tuumaa piti\nkotona, millä hänkin Vetehisen vallasta pääsisi. No, ei muuta; huhmaren\nvaatetsi omiin pukimiinsa ja pirtin katolle asetti istua kököttämään\nkuosali käteen; itse lippaan kantoi pihalle, johon pistäytyi sisälle\nkuin toisetkin sisarensa, ja paljon tavaraa otti keralla. Siitä kun\nVetehinen kotiinsa tuli, tyttö lippaasta haasteli hänelle: \"Lähde,\nystäväiseni, vielä kolmannesti minulta lahjaa kotiini viemään, tuo lipas\nkuljeta vanhemmilleni sinne.\" Vetehinen luuli tyttären tuvan katolta\nhaastavan ja läksi viemään lipasta ollakseen hänelle mieliksi. Kulki\nhyvän matkaa jo kanneksien, kuljetellen sitä, vaan laskee lippaan\nmaahan, sanoo: \"Raskaspa tämä on, jos katson, mitä sisässä ompi.\" Jo\nrupeaa aukaisemaan kantta katsoakseen sisusta, vaan tytär lippaasta\nhuutaa samassa: \"Elä katso, mitä joutavia katsot, enkö minä kieltänyt\nsinua.\" -- \"Ka, vieläpähän näkee tuvan katolta tyttö\", arveli Vetehinen\ntuosta, \"varsin se, näenmä, sinne sitä varten istuutuikin, että näkisi\netäälle.\" Siitä lähtee hän lipasta kanneksimaan taaskin ja vielä jonkin\nmatkaa kuljettaa sitä, niin jo uudestaan rupeaa aukaisemaan lipasta\nnähdäkseen sisusta, vaan tytär silloin hiljemmin puhuu lippaasta, sanoo:\n\"Elä katso, elä katso; kuinkas puhe oli!\" No, ei katsonutkaan Vetehinen,\nluuli tyttären aina vain tuvan katolta haastavan ja sai kantamaan\nlipasta edelleen, vaan murisi itsekseen tuossa: \"En enää toiste lähde\nnaiseltani lahjaa viemään, kun näin ovat nämä hänen lippaansa jykeät.\"\nMiettiessään näitä pääsi jo matkansa perille ja lippaan jätti portaiden\neteen pihamaalle, josta itse kulki kotiinsa takaisin. Siellä tyttö istuu\ntuvan katolla yhä, niin Vetehinen pihaan päästessään huutaa hänelle:\n\"Oletko jo kalat murkinakseni keittänyt?\" Toinen ei katolta virka\nmitään; ka, mitäpä huhmar pakajaisi! Mitäs, astuu Vetehinen pirttiin,\nvaan ei näe ruokaa valmistetun siellä, niin tulee takaisin pihalle ja\nsanoo katolla istujalle: \"Etkö ole kaloja keittänyt? Minä joka päivä\njärvestä kaloja kannan, vaan sinä ne aitassa annat märätä etkä edes\nruokaa laadi, vaikka sinun asioitasi minä olen juossut, että siihen olin\nkatketa matkalla.\" Toinen ei siihenkään vastaa mitään, istua kököttää\nvain toimessaan katolla. Tuopas pistää jo Vetehisen vihaksi, eikä tiedä\nhän neuvoa muuta, vaan kapuaa itsekin katolle ja lyödä kamahuttaa\nnaista, kun ei tuo edes puhetta antanut hänelle. Mitäs siitä, huhmar\nvieree katolta alas, ja Vetehinen vahingossa putoaa perästä, päälleen\ntuiskahtaa tuvan seinukselle pahasti. Siitä kun vähissä hengin selvisi\nsitten, vetäysi äärimmäiseen aittaansa heti, missä elävätä vettä\nparatakseen joisi. Kohta löytääkin vanhasta paikastaan suleikan, jossa\nparannuksen ainetta tiesi olevan, ja ottaa hyvän ryyppyisen siitä, vaan\ntytär kun suleikkaan oli kuoleman vettä kaatanut, Vetehinen juomasta\npäästyänsä meni tainioksi ja kuoli. Tyttäret saivat häneltä rauhassa\nelää sitten ja vanhassa kodissaan asua kuin ennenkin hyvästi. -- Sen\npituinen se.\n\n\n\n\nSUULAS AKKA\n\n\nOli ukko muudan ja akka. Akka suulas on ylen; minkä saa kodissaan\ntietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas metsimies ja kalastaja on\nhyvä. Sattuupa kerran sitten pyydyksillään kävellessään löytämään\naarteen metsästä ja alkaa miettiä mielessänsä, millä nyt aarre\nhiljaisuudessa kotiin saada, hänellä kun akka on suulas, että minkä\nkuulla vain saapi, sen muille kertoo heti. No, ei muuta; oli ukko sinä\npäivänä hauen löytänyt rysästä, ja metsässä taas oli metso käynyt\nritaan, niin ne vaihetti keskenänsä, metson pani rysään ja hauen muutti\nritaan. Siitä kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: \"Minä aarteen löysin\nmetsästä, niin huomenna käymme rahat tuomassa sieltä.\" -- \"No, elähän\nmitään, vai sinä aarteen löysit!\" sanoi vastaan akka, ja hänen jo\nmielensä alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut, vaan\nrupesi akkansa kera maata, ett'ei se muudanne päässyt mihin.\n\nKului se yönseutu siten, niin suoritaan huomeneksella sitten kantamaan\nrahoja aarteesta ja mennään yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle\ntullaan kävellessä, ukko virkkaa akallensa: \"Vuotahan vähäsen, olisi\npyydys minulla tässä\", ja kun katsotaan saalista, täällä metso on\nrysässä! Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnekka linnunpyydyksille\npäästään, ja katsomaan niitäkin, niin täällä taas hauki on ridassa! Se\notetaan siitä ja käydään aarteelle tuosta, josta rahat pannaan takkoihin\nkaikki ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään,\nkäydään, astutaan pihoja myöten, niin jo laatisi akan mieli taloloihin\nsanoja viemään, vaan ukko taas estäisi menemästä häntä. Eihän aikaakaan\ntuosta, niin jo moniaassa kohdin poikkeaa akka kujaan lähteäksensä\ntaloon, vaan sattuvat koirat siinä paikoin tappelemaan keskenänsä, missä\nälissevät, ärissevät pihalla, niin huutaa akalleen ukko: \"Elä mene,\nakkaseni, etkös kuule, miten siinä talossa akka miestään lyöpi, että\näläjää toinen käsissä.\" Akka säikähti sitä, ei tullutkaan häneltä\ntalossa käyneeksi, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta.\n\nNo, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei kauempaa kotonaan\npysynyt, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi,\nkuhun eilen oli menemässä, ja alkoi kerrota asiataan kaikille, sanoi:\n\"Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo\ntoissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle, vaan\nmyöhä oli jo, eikä tullut sinä päivänä vielä rahoja otetuksi, vasta\neilen yhdessä paikalla kävimme, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme,\nne niin suuria ne takat...\" -- \"Ka, mistäpä aarteen löysitte?\" kysyi\nisäntä. \"Tuolta, tuolta, metsästä tuolta\", selvitti hädissään akka,\n\"Matti ja minä yksissä saloa kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin\nrysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki, me ne ensinnä otimme, siitä\netemmäksi mentyämme...\" -- \"Valehtelet\", sanoi isäntä, \"valehtelet\nainakin, milloinka käypi rysään metso tahi ritaan hauki, tuot'ei usko\nhullutkaan!\" -- \"Usko pois\", kiisteli akka, \"löysimme me aarteen,\nlöysimme, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen, ja tästä\nkylän kautta vielä siihen aikaan matkasimme, kun sinua täällä naisesi\npieksi...\" -- \"Ole valehtelematta!\" huusi suuttuen isäntä ja sieppasi\nakkaa korvalle, \"missä ja milloin minua on naiseni lyönyt! Kaikki\nvalehtelet tässä, ei ole mitäkään puheessasi perää! Mene matkaasi,\ntaikka...!\" Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi joutumiseen\nkotiinsa eikä sen kovemmin enää huolinut ukkonsa asioita kylässä\nilmoitella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikissa puheissansa. -- Sen\npituinen se.\n\n\n\n\nTIETÄJÄ JA TAUTI\n\n\nOli ukko muinoin ja akka. He pahoin elivät keskenänsä, eikä saanut ukko\nrauhaa akaltansa, se kun riiteli yhä ja oli äkäinen. No, pakenee\nkerrankin ukko sitä äkäistä akkaansa ja astua huppuroipi metsää\nsuruissansa, niin keksii kävellessään siellä kahden kallion lomassa\nhaudan, joka niin on syvä semmoinen, ettei silmä pohjaa näekään. Siihen\noli jo heittäytymässä ukko, niin oli mielensä apea, vaan siitä kun taas\ntaivasta katsoi ja Jumalan luomaa maailmaa ympärillänsä, mikä lienee\najatus siinä mieleen juossut, hän ei hautaan hyppääkään, vaan pakenee\nkoko paikkaa ja lähtee kiiruusti kotiinsa. Siellä tupaan tullessa kuulee\nakkansa äittelevän yksiksensä yhä, vaan ei huoli nyt tuostakaan, astuu\nvain rohkeasti edellensä ja sanoo torujalle: \"Lähde rahaa kantamaan,\nminä metsässä käydessäni aarteen löysin.\" Akka herkeää torumasta. \"Vai\nlöysit sinä aarteen\", sanoo, \"ka, mistäpä, ystäväiseni, löysit? Pitää\nsieltä meidän se kotiin saada, ettei muut viene kutka.\" No, lähdetään\nmetsään siitä, rauhassa kuljetaan yhdessä kuin ystävykset konsana, ja\nakka kaiken matkaa miehelleen haastelee, miten nyt vasta olla, kuin\neleä, kun aarrerahat saadaan. Tullaan haudalle tuosta, niin virkkaa\nakalleen ukko: \"Täss'on nyt haudassa rahat, käy reunalta katsomaan\nitse.\" Akka hyppää siihen ja kurkistakse katsomaan pohjaa, vaan ukko on\ntakaapäin pitelevinään häntä, ettei muka putoaisi, ja samassa survaisee\nhänet hautaan alas -- itse astuu rauhassa kotiinsa.\n\nNo, elää muutaman vuorokauden ukko yksikseen kotona, niin alkaapas jo\npitkästyä aikaansa, kun ei toveria ollut ketään, ja arvelee, ajattelee\ntuosta: \"Paha oli elää pahan akan kera, paha pahattakin akatta!\" Niissä\ntuumin paalikan sitoo nuoraan ja lähtee haudasta saamaan akkaansa,\njoshan vielä eleillä olisi. Tulee haudalle tuosta, ja tuskin saapikaan\nnuoransa hautaan laskeneeksi, niin jo tarttuu kuka köyden päähän sieltä.\nNo, ei muuta, vetää ukko, vetää nuoraansa ylös, vaan kun sieltä tulijan\nhaudan reunalle saapi ja häntä katsoo siinä, eipäs olekaan se hänen oma\nakkansa köyden perässä, mikä lienee muu vieras. Ukko hämmästyi sitä,\narveli: \"Mitäpä minä mieron akoista huolin!\" ja rupesi jo puukollaan\nleikkaamaan nuoraa, vaan toinen surkeasti rukoili häntä: \"Elä,\nveikkonen, velikulta, nuoraa katkaise, auta minut täältä!\" No, sääli on\nukosta, kun näki miten toisella hätä oli, eikä hennokaan leikata köyttä,\nvaan nostaa haudasta akan. Tämä kun maalle pääsi ylös, iloissaan oli\nylen ja alkoi ukolle kiitoksia lukea tuosta. \"Hyvä\", sanoi, \"kun,\nvelikulta, haudasta autoit, sinne tuo paha akka eilen tuli semmoinen, en\nvoinut minä hänen kerallaan elää siellä.\" -- \"Vai niin sinun oli vaikea\nollaksesi, raukka!\" virkkoi haudasta nousseelle ukko, \"no, kunnepa tästä\nnyt käkeät?\" -- \"Ka, en tiedä\", sanoi eukko, \"ruvetkaamme yhdessä\nelämään ja saakaamme maailmaa kulkemaan kahden.\" -- \"Olisi tuo sitä\",\nvastasi ukko, \"ikävätä on itsekseenkin eläminen, vaan milläpäs me\nelämme?\" -- \"Elähän hätäile, kyllä minä neuvot tiedän\", sanoi eukko,\n\"rupea sinä, ukkoseni, tietäjäksi, minä rupean taudiksi, niin kun ketä\nminä läsitän, sinä tulet auttajaksi siihen, ja sillä tapaa elämme.\" --\n\"Ka, pitänee sitä jotakin virkaa olla\", arveli puolestaan ukko ja rupesi\nsiitä nyt tietäjäksi, vaan akka rupesi taudiksi kuten puhe oli.\n\nAletaanhan matkata tuosta, elää, eletellä yksissä: akka saapi\nläsittämään ihmisiä, ukko taudista päästämään heitä, ja kun yksin tuumin\nsitä tekoansa tekevät, sairaat paranevat aina, ja ukko saamista\npalkinnoistaan hyötyy rikkaaksi ylen. Mikäs, hyvähän oli pohattana elää,\nvaan kun aikoja myöten tauti häntä joka paikassa käytti eikä rauhaa\nantanut vähääkään, vaan ukkoa yhtäläiseen tietäjänä talutettiin, alkoi\njo se työ hänestä vaikeaksi käydä. \"Onhan\", arveli, \"rikkautta minulla\njo kyllin, otan eron kuin otankin koko virastani!\" Niissä tuumin tuon\näkäisen puritsijakoiran etsi semmoisen ja pani nassakkaan äräjämään,\njosta, kun tauti taas erästä miestä läsitti ja ukkoa käytiin tietäjäksi,\nhän lähtee sairaan luokse heti ja sanoo taudille, sille haudasta\ntulleelle akalleen muka: \"Herkeä jo ihmisiä läsittämästä! Kun et herenne\nhyvällä, minä tästä nassakastani lasken sen akan, mikä sielläkin\nhaudassa vaivasi sinua.\" Tätä sanoessansa härkitsi sauvalla äräkkätä\nkoiraa nassakassa, niin tämä alkaa häristä. Tauti kuulee sen ja alkaa\nhädissänsä rukoilla miestä sanoen: \"Elä, velikulta, sitä akkaa irti\npäästä! Minä herkeän sairaita vaivaamasta, ja saat rauhassa elää\nsinäkin.\" -- \"No, kun heittänet koko toimesi etkä tyhjään ihmisiä\nläsitä, jääköön akka nassakkaan\", sanoi ukko ja kulki säkkeineen\nkotiinsa. Sillä tavoin pääsi pahasta toveristaan erillensä eikä sen\nkovemmin tarvinnut tietäjänä mierolla käydä, vaan asettui vanhaan\ntaloonsa ja alkoi siinä elää entistään myöten. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nUKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR\n\n\nAVANNOLLA KEHRÄÄJÄT\n\nOn ukko ja akka, ja heillä on tytär; vaan surma tuosta vie äidin, niin\nukko kun toiste naipi, Syöjättären saapi eukoksensa. No, eihän mitään;\neletään, ollaan muutaman aikaa yksissä, niin jopas lapsen tekee\nSyöjätär, tyttären muka hänkin, ja siitä päivin ukon tytärtä alkaa\nvihata. Mitäs, kasvavathan lapset toistensa rinnalla kuitenkin ja saavat\ntäysiaikaisiksi; vaan siitäkös vasta alkaa nyt emintimä ukon omaa\ntytärtä vaivata jos jollakin ja pyytää vain hengeltä saada, se kun on\nkaunis ja suloinen, vaan oma tyttärensä rietas ja ruma.\n\nNo, mitäs ollakaan tuosta; joutuipa syksy, ja järvet kävivät jäihin,\nniin Syöjätär tuuralla rantaan jyysti avannon ja siihen tyttäret asetti\nkehräämään reunalle; omalle tyttärelleen sulkkukuontalon laati sorean,\nvaan ukon tyttärelle ilman sammalia vain pani kuontaloon. \"Istukaahan\",\nsanoi, \"kehrätkää nyt siivolla tässä: keltä kirvonnee kuontalo järveen,\nse sitä hakemaan sieltä.\" Tyttäret jäävät istumaan siihen ja kehräävät,\nkehräävät avannolla yhdessä, vaan jopas ukon tyttäreltä kuontalo\navantoon kirposi, eikä muuta, käsketään hänen se järvestä käydä. Tyttö\nitkee, itkee, itkee nyt sitä, eikä voisi hän järveen kylmään lähteä,\nkovin on hirveätä hänestä, vaan eihän mikä auta, käsky on kova ja\ntoteltava kohta. No, ei muuta, hyppäsi tytär avantoon tuosta, vaan kun\njään alle solahti, siellä tuo kaunis tie levesi semmoinen, reimahti\neteen hänelle, ettei paremmasta apua. Tytär sitä saapi astumaan, kulkee,\nkulkee edelleen kotvasen, niin tulevatpas huonukset vastaan, nuo\nmelkoiset jotenkin, linnaksi pienet, taloksi suuret. Siitä ihastuu\ntyttö, ei kaukaa arvele, vaan astuu ovesta sisälle ja hyvän päivän tekee\ntullessansa. Tuvassa ei eläjiä ole muita kuin vanha väkäleuka akka vain\nyksinänsä. Se kuulee tervehdyksen, niin alkaa leppeästi puhutella\ntytärtä, kysyy: \"Kenpä ja kusta sinä, lapsirukka, olet?\" -- \"Olenpahan\ntyttöriepu pahainen, tuolta yläilmoista tullut\", sanoi vastaan tyttö,\nkertoi akalle asiansa, miten kehrätessä häneltä kuontalo avantoon\nkirposi, jotta piti etsiä nyt sitä, ja pyysi työtä ja ruokaa talosta.\n\"Ka, tarvitsisin minä piian, kun vanha jo olen\", sanoi akka, \"enkä\npaljon enää työhön pysty, vaan oletkos sinä töitä oppinut mitä?\" --\n\"Olenhan minä niitä näitä vähän toki toimitellut\", vastasi tyttö,\n\"tekisin nytkin, minkä voisin.\" -- \"No, kun sinä työhön kyennet\",\nvirkkoi siitä jo akka, \"käyhän ensinnäkin, suomi puhtaaksi läävä.\"\n\nTyttö menee työlleen siitä ja alkaa suomia läävää niinkuin käsky oli;\nkäsillään nostelee lehmien jalat, kopistelee, pakahuttelee sorkat,\nhelmoillaan pyyhkielee kaikki, ja koko sen läävän niin siivoaa hyvästi,\nettei paremmasta apua. Siitä kun työnsä oli tehnyt ja läävä oli puhdas,\npalasi tupaan takaisin ja pyysi taas emännältään työtä. \"No istuhan,\nlepäile tässä, minä ulkona käyn vähäsen\", vastasi akka ja sitä tietänsä\nmeni läävään, omin silminsä näkemään muka, onko tuolla siivottu miten.\nEukko siellä nyt läävän näki, että oli puhdas ja siisti, niin kysyi jo\nitsiltään lehmiltä, sanoi: \"Mitys oli piika?\" -- \"Hyvä\", sanoivat\nlehmät, \"ka, hyvä, semmoista meillä ei ole iässä ollut, kaikki\nsorkkamme, jalkamme käsillänsä nosteli, pyyhki ja puhdisteli hyvästi,\nsemmoinen oli piika.\" Akka kuultuansa tämän kävi hyvillensä heti ja\nkulki tupaan siitä, virkkoi tyttärelle: \"Hyvästi olet lääväni suominut;\nmenepä nyt, pane lämmitä kyly.\"\n\nMitäs; tyttö meni, lämmitti kylyn, hautoi vastat, haalisti vedet, ja kun\nkaikki oli valmistanut hyvin, kävi sanomassa emännälleen sitten. Tämä\nsilloin sisiliskoja koko ropeellisen antoi tytölle. \"Mene\", sanoi,\n\"kylvetä nämät.\" Tyttö meni tyytyen työhönsä eikä suuttunut tuosta, vaan\nkylvettää mosutti sisiliskot hyvästi, yksin yksitellen pesi, valeli\nsaunassa, josta kaikki latoi ropeelle taaskin ja vei emännälleen käteen.\nAkka heti kysyy sisiliskoiltaan siinä: \"No, mitys olikaan piika?\" --\n\"Ka, ei ole meidän iässämme niin hyvää vielä ollut\", vastasivat yhtä\nsuutansa sisiliskot silloin, \"tämä niin siististi, somasti meidät yksin\nyksitellen lämpimillä vesillä kylvetti kaikki.\" Kuultuansa tämän akka\ntyttärelle antaa lippaan käteen, toisen toiseen ja sanoo: \"Nyt saat,\ntyttöseni, kotiisi mennä, pidähän vaivoistasi nämä.\" Tyttö sanoi\nkiitokset emännälle päästäksensä matkalle, ja samassa aukeaakin kaunis,\nleveä tie taas järvessä, jota saapi tytär astumaan. Kulkee, kulkee sitä\nmyöten kotvasen, niin jo avannon suulle pääsi lippainensa ja läksi\nastumaan talolle. Täällä Syöjätär kakkaraa paistaa kodissa, kun alkaa\nhaukunta kuulua pihalta; haukkuu näet koira avannolta tulijata. Syöjätär\nkuullessaan tämän juoksee tuvasta pihalle ja kokee asettaa koiraa, vaan\ntämä ei kiellosta huoli, haukkuu vain yhä: \"Kiukaa, kaukaa, ukon tytär\ntulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä.\" Syöjättärellä säylä on\nkädessä, niin sillä lyödä napautti koiraa, sanoi: \"Mitä horajat, etkös\nhauku: 'Ukon tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä'.\" Koira\nvain älähti kerran, vaan ei totellut kuitenkaan, haukkui vaan\nehtimiseensä: \"Kiukaa, kaukaa, ukon tytär tulee, lipas kultaa, toinen\nhopeata olkapäillä.\"\n\nPääsi tyttö jo kotiinsa siitä ja vei lippaat aittaan, jossa kun\naukaistaan kannet, näissä kultaa on toisessa, toisessa pelkkää hopeata\nniinkuin koira oli haukkunut. Mitäpä tästä; Syöjätär kun tämän näki, vei\ntoisesti tyttäret avannolle ja reunalle asetti kehräämään taaskin;\nomalle tyttärelleen panee sammalia kuontaloon, vaan ukon tyttärelle\nsulkkua, sanoo: \"Istukaahan, kehrätkää nyt tässä, kumpaiselta kuontalo\njärveen kirvonnee, se sitä käymään sieltä.\"\n\nNo, siihen jäävät tyttäret avannolle, istuvat, kehräävät yhdessä; vaan\nei aikaakaan ollut, niin jo akan tyttäreltä kuontalo kirposi avantoon,\neikä muuta, vaan tuli järvestä hakea nyt se. Tästäkös tytölle hätä;\nlähteä pitäisi, vaan pelottaa toki järveen kylmään mennä. Hädässänsä\nhiivistelee, hyvistelee aikansa ensin, vaan jo hypähtää siitä avantoon\nkuitenkin, ja siellä taas jään alla tie leviäksen eteen kuin ukonkin\ntyttärelle taannoin. Sitä kun astuu edellensä ja kulkee, kulkee\nkotvasen, tulevat huonukset vastaan hänelle, nuo hyvät semmoiset,\nlinnaksi pienet, pirtiksi suuret. Niihin menee tyttö sisälle, vaan ei\nhyvää päivää tehnyt tullessansa, kävi vain istumaan lavitsalle.\n\nTuvassa akka on eläjänä yksinänsä kuin toisenkin tyttären käydessä. Hän\nalkaa puhutella vierasta, kysyy: \"Kenpäs ja kusta sinä, lapseni, olet?\"\n-- \"Olenpahan yläilmoista tuolta\", vastasi tyttö, \"tänne läksin\npalveluksen etsintään, etkö ottaisi piiaksesi minua?\" -- \"Ka, tarvitsen\nminä palvelijan\", sanoi vastaan akka, \"vaan mitäpäs taidat sinä töitä?\"\n-- \"No, ne minä tehnen, mitkä toinenkin\", pakisi tyttö, \"panehan työtä\njos mitä.\" No, akka tyttären otti piiaksensa, kun niin kuuli toimellisen\nolevan, ja antoi hänelle työtä, sanoi: \"Käyhän, suomi puhtaaksi läävä.\"\n\nTytär meni työllensä siitä, vaan oli muka se toimitus hänestä halpa,\nniin alkoi äissänsä telmää, ryskiä läävässä, löi hangolla, rönkytti\nlehmiä päähän, eikä luonut edes siltaa, sillensä jätti kaikki, vaan itse\njuoksi jällensä tupaan ja kävi joutilaana istumaan rahille kuin työnsä\ntoimittanut ainakin. Emäntä näkee tämän, niin virkkaa puheeksi tuosta:\n\"Vai sait sinä jo, piikaseni, läävän suomineeksi; no, pitääpä käydäkseni\ntyösi alaa katsomassa.\" Sen sanoi ovesta mennessään siinä ja kulki\nsuorastaan läävään tiedustaaksensa asiata. No, tuleehan ovesta sisälle\nvain, niin jopas oudot kuulee täällä, lehmät kun itkevät, mölyävät,\nmonkuvat vaivoissansa kaikki. Emäntä silloin tutkielee asiata itsiltänsä\nheiltä, kysyy: \"Mitys oli piika?\" -- \"Ka, vielähän kysyt koko piikaasi\",\nvastasivat lehmät, \"huono oli heittiö, kaikki pieksi vaivaisiksi meidät:\npäät löi, jalat katkoi, silmät puhkoi, sellainen oli piika.\"\n\nNo, emäntä kuultuansa tämän meni tupaan takaisin ja virkkoi siitä taas\ntyttärelle: \"Menepä nyt, pane lämpiämään sauna, olisi kylyssä\nkäytettäviä minulla.\" Tyttö meni, vaan ei huolinut kelvollisesti\nvalmistaa kylyä, savuineen päivineen salpasi vain saunan ja kävi siitä\ntupaan sitten, sanoi valmistaneensa kylyn. No, ei muuta; emäntä siitä\nropeellisen sisiliskoja antaa käteen tytölle, käskee hänen kylvettää ne,\nlämpimillä vesillä valella hyvästi. Tytärpä närkästyy tätä. \"Onpas\",\nsanoo, \"nämä kylvetettäviä toki, enpäs mokomia kylpijöitä vielä ennen\nole nähnyt.\" Ottihan ropeen käteensä kuitenkin ja vei sisiliskot saunaan\nkerallansa, vaan ei suosiolla kylvettänyt heitä, kaikki heitti yht'aikaa\nämpäriin, siinä kylmässä vedessä vastan tyvellä sotki, survoili vähäsen\nja loi ropeelle takaisin, josta vei emännälleen sitten. Tämä tutkii taas\nasiata entistään myöten ja hiljaisuudessa kysyy sisiliskoilta\nitsiltänsä: \"Mitys oli teistä kyly, millainen piika?\" -- \"Vielä kysyt\",\nvastasivat itkien, ruikutellen äpäreet kaikki, \"kehno oli piikasi ylen,\nhännät katkoi, päät puhkoi vihoissaan meiltä, eikä lämminkään ollut edes\nkyly, katkua, savua täyteen oli ruoja salpanut senkin.\"\n\nMitäs; emäntä kun tämän kuuli, kävi tupaansa takaisin ja sanoi\ntyttärelle: \"Tulepa palkkaasi saamaan, nyt en enää tarvitse sinua.\"\nSamassa lippaan pani tyttärelle käteen, toisen toiseen ja sanoi:\n\"Pidähän palkoistasi nämä, vaan kun kotiisi tulet, elä aittaan kanna,\nukon tytär ne vain ilman vaihtaisi sinulta.\" No, sai tytär akalta\npalkkansa ja läksi lippainensa astumaan, niin hänelle taas järvessä\navautui tie, joka vei avannolle asti. Siitä kulkee hän sinne ja saapi\navannolta astumaan talolle, niin koira talon pihalla alkaa haukkua heti,\nsanoo haukkuessaan siinä: \"Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas\ntulta, toinen tervaa olkapäillä.\" Sen kuulee Syöjätär tuvassa ja hyppää\njo pihalle, jossa seipäällä hosuu koiraa, sanoo: \"Mitä horajat siinä,\netkös hauku: 'Akan tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata\nolkapäillä'.\" Mitäs; koira älähti kerran, vaan ei sillä totellut,\nhaukkui vain yhä: \"Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen\ntervaa olkapäillä.\" Samassa joutui tytärkin pihaan, näytteli äidilleen\nlippaat, mitkä oli järvestä saanut, ja sanoi: \"Nämä minulle sieltä\npalkoistani annettiin, vaan kiellettiin aittaan viemästä, ukon tytär\nmuutoin vaihtaisi muka.\" -- \"Jopa niin\", sanoi akka, \"ei pidä aittaan\nviedä, koska kielto on, täss' on olkiriihi, viekäämme lippaat sinne.\"\nSen neuvoi Syöjätär siinä, ja vietiin lippaat riiheen, vaan ei maltettu\nolla sisusta katsomatta, ja kun avattiin kannet, sieltäkös tulta, tervaa\nloi silmille kohta, ja he päin päätimysten kaatuivat lattialle, siinä\nolkien sekaan paloivat kumpikin. Ukon tytär vain isänsä kera eloon jäi\ntalossa, jossa rauhassa asuivat sitten, kunnekka kuolema korjasi\nheidätkin viimein. -- Sen pituinen se.\n\n\nSISARPUOLET\n\nYhdessä mökissä asui äijä, jolla oli yksi ainoa tytär, ja lähellä heitä\noli toinen mökki, jossa taas asui ämmä, ja sillä niin ikään oli tytär;\nmutta äijällä oli kaunis tytär, ja ämmän tytär oli jolsa ja ruma. Se\näijä nai sitten ämmän, joka tyttärineen muutti siihen äijän mökkiin, ja\nruvettiin elämään yhtenä. No, ämmä kun sitten siinä miehensä kodissa\nensi kertaa leipiä leipoi, niin omalle tyttärelleen teki rukiista leipää\nja toiselle teki sekaista, ja pisti kypsymään uuniin. Sielläpäs alkaa\nsekaleipä palaa, kun uuni oli kuuma, ja äijän tytär nähdessään tämän\nkäypi äitipuolelleen valittamaan sitä, sanoo: \"Äiti hoi, kakkuni palaa!\"\nÄitipuoli silloin sieppasi kakkaran uunista ja sen vihoissaan viskasi\ntytölle, ärjäisi: \"Tuoss'on, moniahta, osasi, vie nyt jos Hiiteen se!\"\nTyttö läksi viemään kohta tehdäksensä niinkuin oli käskettykin, ja sai\nkakkarataan kantamaan tullakseen Hiiteen tuosta. Jo oli vähän matkaa\nkulkenut kotoa, niin putosi kakkara häneltä helmasta maahan ja läksi\nvierimään edellä näyttäen tietä. Tyttö sillä lailla teki matkaa sitten,\nja kakkara pyöri edelläpäin aina; vaan ei kovin kauaksi kerennyt, kun\ntuli äijä vastaan häntä ja sanoi: \"Hyvä piikaseni, etsi päätäni\nvähäsen.\" -- \"En jouda, äijärukka\", vastasi tytär, \"kakkarani edellä\npyörii, jättääpi minut.\" -- \"Elä siitä huoli\", sanoi silloin se äijä,\n\"kyllä kakkarasi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt\", ja samassa istuutui jo\ntiepuoleen kivelle. Tytär kun neuvon kuuli, ei enää kiirettä tehnyt,\nvaan taukosi kulkemasta kohta ja istuutui kivelle hänkin etsiäkseen\nsiinä sen vanhuksen päätä. No, hän kun tieltä poikkesi, kakkara pysähtyi\npyörimästä myöskin, vaan kun äijän pää oli etsitty, ja tytär nousi\nistuiltaan siitä, niin kakkara läksi pyörimään taaskin. Menihän tytär,\nmatkusti kakkunsa perässä sitten, niin jopas toisessa kohdin tulee\nolkilyhde vastaan tiellä ja alkaa pakinoida sekin, sanoo: \"Kiristäs,\npiikaseni, minua.\" -- \"En jouda\", sanoo tytär, \"kakkuni jättää minut,\ntuolla jo juokseepi edellä.\" -- \"Elä siitä huoli, kyllä kakkusi\npysähtyy, kun sinäkin pysähdyt\", vastasi olkilyhde taas niinkuin\ntaannoin äijäkin, ja tyttö siitä pysähtyikin sitten ja kiristi\nolkilyhdettä siinä ja sitoi uudestansa niinkuin pyyntö oli. Vaan sen kun\nsai tehneeksi, läksi matkustamaan taaskin, ja kakkukin samalla rupesi\npyörimään edellä. Eihän kaukaa kuitenkaan astunut, kun tuli vastaan\nlähde, jonka oli ympärillä pieniä lintuja joukko. Ne kohta alkavat\nlaulaa viserrellä hänelle, sanovat laulaessaan siinä: \"Piikakulta,\npiikakulta, juotas lähteestä meitä.\" -- \"En jouda, kakkuni jättää\",\nvastasi tyttö entistään myöten nytkin, vaan linnut tiesivät neuvon taas\nsiihen, sanoivat: \"Elä, tyttökulta, siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy,\nkun sinäkin pysähdyt.\" Tyttö tämän vastauksen saatuansa seisahtuikin\nkohta, istuutui lähteelle, siinä hyväili, puhutteli lintusia ja\nkädestään juotteli heitä. Vasta joka-ainoan kun oli sillä tavoin\njuottanut, läksi astumaan taaskin, ja kakkara sai pyörimään samalla.\nSitä neuvoansa meni edelleen sitten ja seurasi kakkunsa jälkiä aina\nHiiteen asti. Täällä kartano on aituuksen sisällä komea, ja pihalla\nkasvaa suuri summaton tammi, josta haarat ulottuvat joka puolelle\naituukseen asti. Siihen kun tulee tytär nyt pihalle, Hiiden isäntä\nseisoo tuvan edessä portaiden päässä ja sanoo siitä tammellensa: \"Tammi,\nlyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!\" että näet hiukset löisi pois\ntytöltä päästä, vaan tammi kun oksillaan rupesi lyömään häntä, se\nolkilyhde, jota tyttö tiellä oli kiristänyt, tuli väliin siihen ja\nsuojeli tytärtä, että pääsi toki kauniine hiuksineen tupaan siitä.\n\nTuvassa tekee tyttö hyvän päivän sitten ja pyytää talosta työtä. \"No,\nkehräätkös tänä yönä leiviskän villoja langaksi?\" kysyi pirun emäntä\nsilloin, \"kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten.\" -- \"No,\nkoetanmahan\", vastasi tyttö, \"antakaa villat ja rukki.\" No, villat\ntuotiinkin siihen, ja tyttären piti ne huomisaamuun langaksi saada\nmäärää myöten, vaan kovin annettiin hänelle huonoinen rukki, ettei sillä\nkäynyt kehrääminen paljon ikään. Yö jo sillä tavoin oli puolessa kohta,\neikä työ kuin vasta alulla, niin kävi tyttörukka pahoillensa ja alkoi\nitkeä suruissansa. Hänen vielä itkiessään tuli vieras ovesta tupaan, ja\nkun tyttö tunnusteli häntä, tämä olikin se äijä, jonka päätä hän\ntiepuolessa tullessaan oli etsinyt. Äijällä oli kaunis, somatekoinen\nrukki kainalossa, niin sen antaa tytölle, sanoo: \"Kovin on, tyttökulta,\nkelvoton tuo rukkisi, jolla kehräät, koetahan tätä.\" Tyttö ihastui\nlahjaansa ja olisi kiitokset sanonut antajalle, vaan se oli jo poikessa,\nmihin lienee äkkiä siitä kadonnut, eikä muuta, vaan asetti tyttö rukin\neteensä ja rupesi kehräämään, minkä ennätti. No, sekös nyt oiva rukki\noli vasta! Tyttö kun kerran vain sai koskeneeksi ratasta, se pyöri\npolkematta itsestänsä, ettei tarvinnut muuta kuin lankaa vain\nhyppysissään pidellä, ja sillä tavoin tulivat sinä yönseutuna kaikki\nvillat vielä kehrätyiksi, ja aamulla oli koko leiviskällinen lankaa\ntytöllä.\n\nNouseepas aamulla sitten Hiiden emäntäkin valveelle ja näkee villat\nlankana kaikki, niin kehuu uutteraksi tytärtä, sanoo: \"Kylläpä olet\nsukkela kehräämään, tule nyt minulta palkkasi saamaan.\" Samassa vei jo\ntyttären kanssansa ulos, kantoi aitastaan koko joukon kirstuja pihalle\nja sanoi: \"Ota nyt näistä, minkä haluat.\" Tyttö katseli kirstuja\ntietääkseen, minkä hän ottaisi, vaan kun kaikki olivat kauniita hänestä,\nniin ei pitemmältä aprikoinut, vaan kääntyi sattumalta yhtä kohdin, että\nsen hän ottaa muka. Eihän kuitenkaan ennättänyt tavoittaa sitä, kun koko\nlintuparvi lensi pihalle siihen ja asettui toiselle kirstulle istumaan,\njosta laulaa visersivät yhdessä: \"Elä sitä ota, tyttöseni, ota tämä, ota\ntämä, jolla istumme.\" Tyttö kun linnut kuuli, otti sen kirstun, jonka\nneuvoivat, ja vei myötään kotiinsa. Siellä pyytää äidiltään sitten\nylistuvan avainta, että hän kirstunsa talteen panisi, vaan ei äiti\nantanut avainta, käski tytön sikolättiin viedä se saaliinsa. Tyttö\nveikin kirstunsa sikolättiin sitten, ja kun siellä kannen avasi, se\nolikin kultaa täynnä se hänen kirstunsa ja niin kaunista vielä ja\nkirkasta, ettei muualla semmoista. Mitäs, hän niitä kultiansa levitteli\nsikolättiin sinne ja kutsui toisiakin katsomaan.\n\nÄmmä kun sen näki nyt, päätti omallekin tyttärelleen mokoman rikkauden\nhankkia, joshan mikä olkoon; eikä muuta, vaan rupesi leipiä leipomaan\ntaaskin, ja tytärpuolelleen teki nyt rukiista leipää, vaan omalle\ntyttärelleen teki sekaista. Se taas leipien paistuessa meni äitinsä tykö\nsitten ja valitti: \"Äiti hoi, minun kakkuni palaa.\" -- \"Vai palaa\",\nvastasi äiti siepatessaan kakkaran uunista ja heitti sen kädestään\ntytölle, sanoi: \"Tuoss'on kakkarasi, juokseta nyt Hiiteen se!\" Tytär\nläksi matkalle kohta mennäkseen sinne, kunne äiti oli käskenyt, vaan ei\npyörinytkään kakkara itsestään edellä, sitä piti kantamalla myötään\nviedä. Jo oli vähän matkaa sitä kakkuaan kantanut, niin tuli vanha äijä\nhäntä vastaan tiellä ja sanoi: \"Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen.\"\n-- \"En jouda\", vastasi tyttö, \"pitkä on matka edessäni vielä\", ja sillä\npuheen sivuutti äijän ja meni menoansa yhä. Eihän etäälle kuitenkaan\npäässyt, kun tuli olkilyhde tietä kulkien vastaan häntä ja pakisi:\n\"Kiristä, piikaseni, minua, tähän olen hajoamassa tielle.\" -- \"En\njouda\", sanoi tyttö ja meni menoansa yhä niinkuin kiireinen ainakin. No,\nkulkihan, matkusti vähän matkaa taas, niin tuli vastaan lähde, ja siinä\npieniä lintuja istui ympärillä joukko. Ne laulaa visertävät siinä\nlähteellä, sanovat: \"Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä\",\nmutta tyttö tuskin katsoikaan lintusia, meni vain menoansa edelle. Sillä\ntavoin joutui Hiiteen viimeinkin ja tuli aituuksen sisälle pihaan; vaan\nHiiden isäntä taas portaiden päässä seisoo siinä ja huutaa tyttären\ntullessa tammelle, joka kasvoi pihalla: \"Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö\noksilla tytärtä!\" Tammi pitkillä haaroillaan silloin hosaisikin häntä ja\nkaikki vei hiukset tyttäreltä päästä, että pahanpäiväisenä ja vähissä\nhengin tuli tupaan siitä. Siellä kun pyytää hän työtä, sanoo Hiiden\nemäntä kohta: \"No, voitkos leiviskän villoja tänä yönä langaksi kehrätä?\nJos sen voinet työsi toimeen saada, niin saat palkankin mieltäsi\nmyöten.\" -- \"Kyllä kehrään\", vastasi tyttö, \"tuokaahan villanne tänne!\"\nNo, emäntä villat toi siihen, vaan rukin antoi huonon, eikä puoliakaan\nvilloja tytär saanut kehrätyksi, kun jo aamu tuli, ja päivä valkesi.\nHiiden emäntä silloin tuli katsomaan tyttären työtä ja näki villat\nkehräämättä, vaan eihän kuitenkaan torunut tytärtä, sanoi vain\ntoimessaan hänelle: \"Tule nyt palkkaasi saamaan\", ja vei hänet myötänsä\npihalle. Siihen kantoi aitastaan sitten kirstuja paljon ja käski\ntyttären niistä ottaa, minkä halusi. Mitäs; tytär kyllä ihastuksella\nkatseli kirstujen paljoutta, vaan ei tiennyt, minkä ottaa, minkä jättää\nheistä, kauniita kun olivat kaikki. Tuossa hänen vielä aprikoidessaan\nasiata lensi suuri parvi lintusia pihaan, jossa laskeutuivat yhdelle\nkirstulle istumaan ja alkoivat laulaa siinä: \"Ota, piikaseni, tämä\nkirstu, ota tämä, jolla istumme.\" No, tyttö kun ei itsestään valita\ntietänyt, ottikin kirstuista nyt sen, jonka linnut neuvoivat hänelle, ja\nläksi viemään kotiinsa sitä. Perille päästyään sinne meni äitinsä\npuheelle sitten ja sanoi: \"Annas, äitikulta, ylistuvan avain minulle,\nettä kirstuni talteen panisin.\" Äiti antoi avaimen mielellänsä ja kulki\ntyttären kanssa ylistupaan kohta, siellä katsoakseen näet, mitä\nkirstussa olisi. No, mitäs ollakaan tuosta, kirstu kun avattiin siellä,\nse olikin tulta ja tulikiveä täynnä, ja se ylistupa syttyi tuleen siitä,\njossa paloivat nyt ämmä ja tytär kuoliaiksi, ja koko se talokin meni\ntuhiksi. Ainoastaan sikolätti, joka muista huoneista oli etempänä\nerillänsä, säilyi tulelta hyvästi, ja se kun jäljelle jäi vielä, äijän\ntyttärellä rikkautta oli kyllin, jolla isäänsä voi elättää ja itseänsä\naina kuolemaan asti. -- Sen pituinen se; loppuuhan se tarina siihen.\n\n\n\n\n\n\nIII OSA\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nYhtenä ihmisten kanssa ja heidän rinnallansa liikkuvat ja asioitsevat\neläimetkin suomalaisissa saduissa ja tarinoissa, ja tuskin lienee\nyhtäkään kertomusta, jossa ei joku eläin ole sadun tapauksissa ja\ntempuissa jollakin tavalla osallisena. Tavallisesti on heidän ja ihmisen\nväli ystävällinen, ja useinkin auttavat eläimet ihmistä hädässä ja\nahdingossa. Tähän asti ilmauntuneissa Suomen kansan saduissa ja\ntarinoissa ei eläimillä tavallisesti kuitenkaan ole kuin joku vähäisempi\nsivu-toimitus. Ainoastaan muutamassa sadussa \"Kettu Kosiomiehenä\"\ntavataan kettu eli repo sadun milt'ei päämiehenä ja ylläpitäjänä siten\nettä hän, isäntänsä puhemiehenä ollen, oikeastaan on se, joka sadun eri\ntapaukset ja seikat sommittelee, ja jonka nojassa koko kertomuksen juoni\njuoksee loppuun asti. Tässä niinkuin muissakin saduissa, missä vaan\nmuutoin eläimille siaa ja vaikutusalaa on suotu, on hänelle myöskin\nannettu ihmisellinen mielen laatu ja tahto sekä täydesti ymmärrettävä\nkielikin. Vieläpä on heille ihmiselliset nimetkin annettu, niin että\nkertomuksessa sanotaan repoa \"Mikoksi\", jänistä \"Jussiksi\" ja sutta\n\"Pekaksi\", jotka ovatkin suomalaisten tavallisimpia nimiä tänäkin\npäivänä. -- Muutoin eivät eläimet kyllä olisi voineet runomaiseen\nkertomukseen sopiakaan; sillä ainoastaan tämän kautta taisi ihmisen ja\neläinten välillä jonkinlaista likempää yhteyttä syntyä.\n\nVaan ei sillä kaikki, että eläimille kansan saduissa on oikeus suotu\nihmisen rinnalla toimittaa jotakin vähäisempää sivuasiaa ja askaretta.\nNiinpian kuin mainittu ihmisen ja eläinten välinen suhde ja tila joutui\nsadun ja runon kuvailtavaksi ja samalla muinaisuuden omaan eloon ja\noloon jällensä peruutetuksi, syntyi vähitellen itsestään ihan\ntietämättömästi kokonainen juonta omituisia, kansan miettimiä\nkertomuksia, joissa eläimet ovat päätoimen täyttäjinä, ja ihmiset\nainoastaan silloin tällöin eläinten rinnalla tulevat, sadussa kuvailtuin\nseikkain tapahtuessa, näkyviin.\n\nTämmöisiä meidän kansamme synnyttämiä, eläinten keskeistä eloa ja oloa\nkuvailevia satuja eli juttuja ilmestyy tässä nyt vähäinen kokous.\nUseimmat satujen keräilijät ovat muiden kertomusten muassa kansan suusta\nkuulleet ja kirjoittaneet pienempiä eläinsadunkin kappaleita ja\nkatkelmia. Nämä niinkuin nekin, jotka itse olemme kansan suusta kuulleet\nja sen mukaan kirjoittaneet, olemme tässä teoksessa kokeneet yhteen\nsommitella sen mukaan kuin mainitut sadun katkelmat luonnollisesti\ntoisiinsa soveltuvat, ja siinä järjestyksessä esitellä, kuin lapsuudesta\npitäen olemme kuulleet kansan itsensä niitä kertovan. Useammat näistä\nkuvailevat karhun, suden ja revon yhteistä elantoa Ilvolan eli Ilmolan\ntaustalla, jonka vuoksi olemme kertoneet ne perätysten, sovitettuina\ntoinen toiseensa. Pienemmät sadun katkelmat taaskin, jotka mielestämme\neivät tähän kuulu ja sovellu, ovat eriksensä kerrotut. Vertailemisen\nvuoksi olemme tähän vielä suomentamalla liittäneet Virolaistenkin\neläin-sadut, sen mikä heitä tiettävästi on. Ne ovat otetut 8:sta vihosta\n_J.H. Rosenplänterin_ aikakauskirjasta \"Beiträge zur genauern Kenntniss\nder Ehstnischen Sprache\", Pernau 1817, sivut 120 -- 142. Muutamat näistä\novat tieteelliselle maailmalle sen kautta jo ennestään tutut, että\nmainio äskettäin kuollut kielentutkija ja satujen kirjoittaja Jacob\nGrimm kirjassaan \"Reinhart Fuchs\" saksaksi on kääntänyt eräitä; mutta\ntäydellisesti ne eivät tietääksemme vielä ole muille kielille käännetyt.\n\nKuopiosta 16 päiv. Lokakuuta 1863.\n\n_Eero Salmelainen_.\n\n\n\n\nKARHUN, SUDEN JA REVON ELEET ILVOLAN TAUSTALLA\n\n\nPORTIMO LÄHTEE KUOLLUTTA UKKOA KELKALLA KULJETTAMAAN JA LÖYTÄÄ\nMATKALLA MUITA TOVEREITA.\n\nOn ukko ja akka, talossaan elävät, niin heiltä portimo käy eloksia\nsyömässä. Tätä estääkseen laati ukko pihdit pirtin päälle, lautaset\nladon eteen pyytääksensä portimoa. Vaan kun muutaman päivän päästä kävi\npyydystänsä katsomaan, itse puuttuikin pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa\nja siihen kuoli. Vasta myöhemmin tulee portimo paikalle, ja kun ukon\nnäkee siinä kuoliaana, niin ottaa hänet pyydyksestä ja lähtee saalistaan\nkelkalla vetämään. Veti, veti ukkoa aikansa, niin tuli orava vastaan ja\nsanoi: \"Jumal'apu, kuomaseni, mitäs niin väkeen vedät, jäljessäsi\njytkyttelet?\" Portimo selitti seikan ja sanoi: \"Et ole kuullut\nkummempata, kun tuo vanha äijäkäni pani pihdit pirtin päälle, lautaset\nladon eteen meille metsän juoksijoille, huutehessa huksajille, hämärässä\nhäksäjille, pimeässä pilkkojille, kastehessa kahlaajille, rahakarvan\nkantajille, vaan itse puuttui pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa. Haukkaa\npala, käy vetämään!\" Orava haukkaa palansa, ja lähdetään ukkoa yksissä\nkuljettamaan. Viedään, viedään kelkalla häntä, niin tulee jänis vastaan\nja kysyy: \"Mitäs, ristiveikot, niin väkeen vedätte, jäljestänne\njytkytätte?\" Portimo kertoo jänikselle asiansa niinkuin äsken oravalle\nja pyytää häntä avukseen, sanoo: \"Haukkaa pala, käy vetämään!\" Jänis\nlähtee kyllä mielellänsä, ja kun vähän matkaa on kuljettu, tulee tiellä\nvastaan repo, joka niinikään palan ukkoa haukattuansa yhdistyy\nmatkueeseen. Samoin joutuu siitä edelle mentäessä hukkakin ja kontio\nheidän seuraansa, ja kun aina välistä kukin aina haukkaa ukosta palan,\ntämä kohtakin on puhtaaksi syöty. Kuljetetaanhan tyhjää kelkkasta\nkuitenkin, vedetään eteenpäin yhä, niin hukka jo alkaa nälästyä ja kysyy\ntoisilta: \"Mitäs nyt, veikot, syömme, kun ukolta partakin loppui?\" --\n\"Pienin meistä syötävä\", sanoo karhu, ja siltä sopivat useimmat\nmatkueesta. No, orava on pienin ja portimo, nämä syötävät siis; vaan\norava hyppää puuhun, portimo kiven alle pistäksen -- heitä ei saada.\n\"Mitäs nyt syödään?\" kysyi hukka. \"Syödään tuo mölkösilmä\", sanoo karhu,\nja aiotaan siitä jo jänikselle niskaan juosta, se kun kaikista on\npienin; mutta Jussi ei sitä odotellut, vaan juosta tomahti metsään,\nettei nähty ei kuultuna. Nyt repo on joukosta pienin, ja hukka ja karhu\nmääräävät hänet syötäväksi, kun heistä Jussi karkuun pääsi. Mikko vaikka\ntämän kuuli, ei toisten tuumaa vastustellut, sanoihan vain: \"Ikävä\nlaaksossa syönti, mäen päällä mieluhumpi.\" Sen myöntävät susi ja\nkarhukin, ja aletaan yksissä mäelle nousta. Repo on pelotta olevinansa,\nvaan alkaa mäen kuvetta kuljettaessa kuitenkin puhutella sutta kysyen\nmuun muassa: \"Mitäs, Pekka, sitten syötte, kun olen minä syötynä?\"\nAsiata arvellessansa muistaa susi olevansa karhua pienempi ja sanoo\ntuosta jo revolle ja karhulle: \"Emmeköhän, veikot, sopisi keskenämme ja\nsaisi yksissä elämään niinkuin ystävysten ja tuttavien tulee?\" Revosta\non tämä tuuma varsin sopiva, ja kun suden sai puolellensa, täytyi\nkarhunkin tyytyä heidän päätökseensä, vaikka hänestä ruoalle rupeaminen\nolisi ollut paljoa parempi.\n\n\nREPO, SUSI JA KARHU ASETTUVAT KUKIN TALOONSA ILVOLAN TAUSTALLE, JA REPO\nJA SUSI SAAVAT YHTEISTÄ VILJAMAATA RAATAMAAN.\n\nRauhaliiton tehtyänsä saavat repo, susi ja karhu yhtenä astumaan, ja\ntullaan sillä tavoin Ilvolan taustalle, johon tekee kukin itsellensä\ntalon. Karhu pitää taloutta ihan eriksensä, hän kun ei oikein sovi\ntoisten kanssa, vaan susi ja repo saavat yhteistä viljamaata raatamaan.\nNiissä mielin mennään ensiksi kaskea kaatamaan, ja työhön lähdettäessä\nottaa kumpikin heistä astiallisen voita evääksensä. Revosta käypi kasken\nkaataminen kuitenkin vaikeaksi, eikä kuin vähän aikaa vain hakannut,\nniin poikkesi jo metsään jollekulle asiallensa ja tuli sieltä, sanoi\nhukalle: \"Minun täytyy Ilvolaan mennä ristiäisiin; tuolla kun metsässä\nolin, niin käytiin sinne kutsumassa.\" Sen puheensa erosikin hukasta,\nvaan ei sen edemmäksi mennyt kuin suden voiastialle, josta kyllin\nsyötyänsä palasi kaskelle takaisin. \"No, mikä nimeksi pantiin lapselle?\"\nkysyi hukka. \"Kerta Ensimmäinen\", vastasi repo ja oli työhön\nrupeavinansa, vaan ei kaukaa kuitenkaan raatanut, kun taaskin pistihe\nmetsään ja tuli sieltä, sanoi toverilleen: \"Minua taas Ilvolaan\nhaastettiin ristiäisiin, siellä nyt tytär sai lapsia.\" -- \"Mitä sinne\nyhtenään menet\", sanoi hukka, \"ole koko pitoloista poikessa, veikko,\nhakatkaamme nyt kaskea vain!\" -- \"Ei velikulta veikkonen, ei sieltä käy\npoikessa oleminen, kun kerran on kutsumassa käyty\", vastasi repo,\n\"naapurinsa kanssa tulee jokaisen ja varsinkin uudisasukkaan sovinnossa\nja ystävyydessä elää.\" -- \"Niinpä mene häntä sitten\", virkkoi hukka,\n\"vaan elä kovin kauan siellä viivy, ei edisty meidän työmme, jos vain\nminä yksinäni kaskea raadan.\"\n\nRepo meni, vaan ei sen edempänä käynyt kuin suden voiastialla vain, ja\npalasi vähän ajan päästä kaskelle takaisin. \"Mikä pantiin lapselle\nnimeksi?\" kysyi taas ristiäisistä tulijalta hukka. \"Kerta Toinen\",\nvastasi repo ja sai kassaran käteensä niinkuin työhön rupeava ainakin.\nHakattiin vähän aikaa kaskea sitten, niin repo taas kaskelta syrjässä\nkäytyänsä tuli hukan puheelle ja sanoi: \"Jo taas käytiin minua Ilvolaan\nkutsumassa ristiäisiin, siellä miniä kuulemma on nyt lapsia saanut.\" --\n\"No, mikä ristiäisten pito siellä Ilvolassa yhtenään on!\" sanoi äreästi\nhukka, \"ole veikkonen, tällä kertaa menemättä, eihän alinomaa tule\npitoloissa käydä.\" -- \"Kuulutaan minua kummiksi tarvittavan\", vastasi\nrepo, \"täytyy siellä käydäkseni.\" -- \"Niinpä käy häntä vielä kerran\nsitten\", tuumasi hukka, \"vaan sano talon väelle, ettet vasta enää jouda\nkummiksi tulla, meillä kun on yhteinen työ ja kesäiset kiireet.\" Repo\nläksi käyden hukan voiastialla niinkuin sitäkin ennen, eikä ennen sieltä\npalannut kuin voin oli kaikki syönyt. \"Mikäs tällä kertaa lapselle\nnimeksi pantiin?\" kysyi pidoissa käyneeltä toveriltaan hukka. \"Kerta\nKolmas\", vastasi repo toimessansa ja sai puita oksimaan hukan kanssa\nyhtenä. Ei kaukaa kuitenkaan työssä oltu, kun tuli hukalle nälkä, tämä\nkun oli työtä tehnyt uutteraan. Lähdettiin siis yhtenä murkinalle, vaan\nkun evästen luo tultiin, ja hukka voiastiansa aukaisi, tämä olikin\nvallan puhdas. Siitä suuttuu hukka ja alkaa repoa syytellä, sanoo:\n\"Sinä, heittiö, olet voini syönyt!\" -- \"En ainakaan\", väitteli repo,\n\"voistasi, eväästäsi en tiedä tuon enempätä, vaan kun et, kuoma, sanaani\nuskone, pian sen näemme, kummassa meissä vääryys on. Käykäämme tuonne\nkalliolle ja ruvetkaamme siihen yhtenä päivänpaisteeseen maata, niin\ntottahan sen suusta voi tirisee, joka meistä voin söi.\" Niin tehtiinkin,\nkun ei asiasta muutoin selvää saatu, ja ruvettiin päivänpaisteeseen\nkalliolle maata. Hukka, joka tiesi itsensä syyttömäksi, nukkui auringon\nhelteessä sikeästi, mutta repo, jossa syy oli, pysyi kaiken aikaa\nvalveella ja kävi eväsastiastaan voita, jota juoksutti hukan kuonoon\ntämän maatessa. Siinä herätti jo hukkaa sitten ja huusi: \"Nouse\nkatsomaan, kuoma, miten suustasi rasva valuu kalliolle!\" Tästä havahtui\nhukka, ja kun kuononsa kohdalta keksi kallion rasvassa olevan, niin ei\nasialta enää kiistänytkään, vaan sanoi revolle: \"Kyllä, kuomaseni, olet\nsyytön kuin oletkin, minussa ainakin lienee syy.\" Niin sovittiin koko\nriita hyvältä pois, hukka kun voin syönnin otti syyksensä, ja ruvettiin\ntyöhön taas kuin ennenkin.\n\nOli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli yksissä\ntehtävä, vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut, makasihan\njoutilaana pensaassa vain. \"Tule kaskea polttamaan!\" huusi hänelle\nhukka, \"mitäs siinä makaat, retvana?\" -- \"Poltahan sinä, kuomaseni\",\nvastasi repo, \"minä tässä kuloa varjelen, ettei valkea metsään pääse.\"\nLuullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi varjelevansa,\nraatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunne koko kaski saatiin\npoltetuksi, josta ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin tehtäessä salli\nhukan yksikseen kylvää ja olla niinkuin hän muunkin työn oli tehnyt, ja\nlepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tätä närkästyi hukka ja sanoi\nmetsässä makaajalle: \"Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä on\ntyö, miksi et, kuoma, mitään raada?\" -- \"En jouda täältä niin kuhun,\nkuomaseni\", vastasi repo, \"minä metsässä täällä linnun rajaa teen,\netteivät taivaan lintuset siemeniä syökö.\" -- \"No, ole vain, kuomaseni,\nkussa olet, koska sinä linnun rajaa teet ja siten yhteistä etuamme\nedistät, luulin sinun jouten siellä jotkottavan\", vastasi hukka ja kylvi\nyksikseen koko maan.\n\n\nODOTTAESSAAN RAATAMASTAAN HUHDASTA SATOA SAAVAT HUKKA JA REPO SAALIILLE\n\nTäten huhta saadaan nyt hyvä, eikä aikaakaan, niin nousee jo kylvös\noraalle. Sitä ihailee hukka kehuen työnsä alaa kauniiksi, vaan repo ei\ntuota varsin ihastu, sanoohan huhtaa katsellen: \"Siihen kurki kuolee,\nkun suo sulaapi, muut keinot tässä on pidettävä, jos mieli syksyyn\nelää.\" -- \"Niinpä saakaamme saaliille!\" arvelee puolestaan hukka, ja\nrepo kun tuumaan suostui, lähtevät siitä nyt eri haaralleen kumpikin\nruoan hankintaan.\n\nRepo metsää kävellessään keksi eräässä kohdin puun, jossa on harakalla\npesä ja pojat. Mikko mielevä mies asettuu kohta puun alle siihen ja\nalkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsastella. \"Mitä katsot, Mikko?\"\nkysyi puun latvasta harakka. \"Katsonmahan tätä puuta suksekseni\",\nvastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: \"Elä, veikkonen, tätä\npuuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat.\" -- \"No, yhden\npojistasi kun antanet\", virkkoi repo, \"niin en pesäpuutasi ota, vaan\nkäyn suksipuuta etsimässä muualta.\" Hädissään suostui harakka toisen\nvaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka\nsiepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä. Tätä ihastui harakka\nluullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta\nsäilytti; vaan toissa päivänä tuli repo jällensä ja asettui niin ikään\npuun juurelle taas. \"Mitäs siinä istut?\" kysyi harakka. \"Katson tätä\npuuta suksekseni\", vastasi repo. \"Elä, veikkonen, tätä ota\", rukoili\nharakka, \"johan me eilen sovimme siltä, ettet tätä puuta kaataisi, vaan\nkatsoisit suksipuuta muualta.\" -- \"Taisihan se välipuheemme semmoinen\nolla\", vastasi repo, \"vaan katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä\nkoko metsästä kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi\nkumminkin kaataa, ellet minulle pesästäsi vielä toista poikaa anna.\"\nMikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa\nrevolle, joka hyvillään läksi matkaansa. Suruissaan istuu siitä nyt\npesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy\npesää katsellen: \"Mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on joutunut?\" --\n\"Minä ne revolle annoin\", vastasi harakka, \"repo näet kaksi päivää\nperätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille\ntäytyi kaksi poikaa antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi.\" -- \"Ei\nsinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän\nhänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puuta kaataisi\", tuumi varis.\nTämän neuvon pani harakka tähdelle ja päätti toiste olla varovampi, jos\nrepo vasta vielä häntä kohtaan viekastelisi.\n\nJo tuleekin toissa päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä\nsuksekseen katsastella saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan\nharakalta, vaan tämä on jo entisestään viisastunut eikä enää repoa\npelkää, mutta sanoo pilkaten: \"Saat, repo reuhkana, matkaasi mennä, ei\nsinulla ole veistä, ei kirvestä, millä minun pesäpuuni kaataisit.\" --\n\"Ken sinua juohatti?\" kysyi repo kummastellen. \"Varis vieraana kävi, se\nminua juohatti\", sanoi harakka nauraen. \"Vai varis sinua opasti\", tuumi\nrepo, \"no, viisas hän on olevinansa, vaan maltahan aikaa, vielä minä\nhänetkin petän.\" Sen sanottuansa läksikin Mikko mielevä mies harakan\npesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittihe kuoliaana\npitkällensä ojentaen kielen suustansa pitkälle. Ei aikaakaan, niin varis\nlentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä luullen\nkedolla makaajata hävinneeksi. Ikään rupesikin jo kieltä kuolijan suusta\nnoukkimaan, mutta repo, joka tätä varsin odotteli, kavahti samassa\neleille ja sieppasi variksen kiinni sanoen: \"Nyt ei sinua, variskulta,\nviisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse kuin minun vatsaani\ntäyttelet.\" -- \"Elä, velikulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti\",\nrukoili varis, \"työnnä tuonne törmän alle, niin kuhun jääpi siipi, kuhun\njalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua\nrangaissut.\" Repo teki neuvoa myöten ja variksen työnnähytti törmän\nalle, mutta tämäpä ei maata myöten mennytkään, vaan levähti lentoon ja\nsanoi mennessään revolle: \"Oli sinulla neroa pyytääksesi, vaan ei ollut\nneroa saalistasi syödä!\"\n\n\nREPO LÄHTEE KARHUN KOTIIN KUOLIJAN LUONA ITKEMÄÄN\n\nPahoilla mielin, kun hänet varis sai petetyksi, kulkee repo metsää\nyksikseen eikä tiedä, mitä neuvoa pitäisi elatusta saadakseen, koska\nsattumalta kohtaa häntä vanha tuttavansa karhu. Tältä näet on sillä\naikaa akka kotona kuollut, niin sille on täytynyt ukkorukan lähteä\nitkijätä etsimään. Kulkee, kulkee aikansa, niin tulee häntä vastaan\nhukka ja kysyy: \"Kunne menet, kuomaseni?\" -- \"Itkijätä etsimään.\" --\n\"No, ota, kuomaseni, itkijäksi\", sanoo hukka. \"Mahdatkos itkeä?\" kysyy\nkarhu. \"Mahdan, kuomaseni, mahdan\", vastasi hukka, vaan karhu tahtoo\nensin ääntä kuulla, sanoo: \"Itkehän koetteeksi ensin, mahdatko vai ei.\"\nHukka tuosta itkemään, sanoo: \"Hu, hu, hu, huu, huh!\" Tähän itkuun ei\nkarhu mielisty. \"Et mahda itkeä, mene matkaasi!\" sanoo hän hukalle ja\nkulkee hänestä edelleen. Siitä vähän matkaa mentyänsä kohtaa hän\njäniksen, jolle sanoo asiansa, ja tämä niin ikään pyrkii hänelle\nitkijäksi kehuen ääntänsä hyväksi. \"No, itkehän koetteeksi ensin, että\nsaan äänesi kuulla\", vastasi karhu. Jänis itkemään siitä: \"Pu, pu, pu,\npuu, puh!\" vaan ei mielly karhu hänenkään ääneensä. \"Et kelpaa\nitkijäksi\", sanoo hän Jussille, \"kovin olet tottumaton.\" Saapi siitä\nastumaan edellensä, niin tulee repo tiellä vastaan häntä ja kysyy\nniinkuin toisetkin: \"Minne menet, kuomaseni?\" -- \"Itkijätä etsimään\",\nvastasi karhu, \"Saat minusta itkijän\", sanoo siihen repo. \"Osannetko\ntuota itkeä\", tuumaa karhu. \"Osaan\", vastasi repo ja alkaa karhun kuullen\nsiitä itkeä, sanoo: \"Luu, luu, luu; ukolta akka kuoli, suuren hurstin\nkehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, pitkän piiraan paistaja, suuren\nsultsinan ajelija, kaatui kakkaraveroset sekä pankolta pataset.\" -- \"No,\nolet, näen minä, kutakuinkin taitava itkemään\", sanoi tämän kuultuansa\nkarhu ja otti revon vaimovainajalleen itkijäksi kulkien hänen kerallaan\nkotiinsa. Siellä vei vieraansa tupaan sitten, jossa akkavainajansa\nlaudalla makasi, ja käski revon siinä nyt kuolijan kaulassa itkeä. Tämä\nei revosta ole mieleen. \"Ei käy pirtissä itkeminen, kovin on äkeä\ntäällä\", sanoi hän karhulle, \"vie, kuomaseni, aittaan kuolija, siellä on\nitkeä parempi.\" Karhu oli vieraalleen mieliksi ja kantoi aittaan\nkuolijan, vaan itse pirttiin läksi huttua keittääkseen itkijälle. Tätä\ntehdessään kuunteli hän aika välistä aina lengollaan olevasta ovesta,\nkuuluisiko itkun ääntä aitasta, vaan ei kuulu tuonpäiväistä. Karhu\nviimein oudostuu asiata ja juoksee kesken kiireensä tuvan ovelle, josta\nhuutaa aitassa olijalle: \"Minkätähden et itke, kuomaseni? Eihän sinun\nääntäsi erota!\" Repo, joka parhaallansa koki kuolijata syödä, minkä\nennätti, vastasi itkien aitasta: \"Jo olisivat kinnersuonet\nkitsustettavat, kantasuonet katsustettavat, kun vain vatsani vetäisi,\nsyönnin aikaa suvaittaisi.\" Karhu kun tämän kuuli, läksi\nhuttuhärkkimellä kurittamaan repoa, vaan kun aitan oven aukaisi, repo\nsamassa hänen jalkainsa välitse mennä pujahti pellolle. Häntään vain sai\nkarhu häntä jauhoisella huttuhärkkimellä hätäiseltä lyöneeksi, ja siitä\non revolla hännän nenä vieläkin valkea.\n\n\nREPO OTTAA ITSELLENSÄ PALVELIJAN JA JOUTUU KOHTA SEN JÄLKEEN KARHUN\nKYNSIIN, JOSTA SUKKELUUDELLAAN KUITENKIN PELASTAIKSE\n\nKarhun kodista metsään paettuansa kohtaa repo matkallansa yksinäisen\nkissan ja alkaa sitä puhutella sanoen: \"Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi\ntänne metsään saatti?\" -- \"Mökissä palvelin muutamassa\", vastasi kissa,\n\"vaan köyhtyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään\nminua, kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan\npuutteessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä\ntappaneet minutkin, sillä lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa, mitä\nnyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat syötävän\neläimistä. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa metsään tänne,\nettei minuakin syötäisi.\" -- \"Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä\nsyötän, elätän sinut\", tuumasi repo. Kissa, joka ei muutakaan elatuksen\nkeinoa tiennyt, vastasi revolle: \"Kyllä mielellänikin läksisin sinulle\npalvelukseen, vaan kun vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin\nennen nuorempana, joudun ehkä muiden eläinten syötiksi, jos sinun\nkanssasi yhä täällä metsässä asuskelen.\" -- \"Ole siitä huoletta\",\nvirkkoi repo, \"isännässäsi saat sinä turvan tukevaisen, minussa vahvan\nvarjelijan.\" Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle\npalvelijaksi, ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkaa repo\nsitten uutta palvelijataan puhutella, sanoo: \"Mitäs neuvoa pitäisit, jos\nsinä yksin olisit enkä minä tienoilla, ja vihamies vastaan tulisi?\" --\n\"Tietäisin minä yhden neuvon\", vastasi kissa, \"minä puuhun kiipeäisin.\"\n-- \"Vai sen sinä tietäisit\", virkkoi repo, \"minä taas en yhden nojaan\njäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peljästyisi, josko\nitse karhu kohtaisi.\" Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän\nrinteestä kontio, joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli\nitkijänä ollessaan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin\nkiipesi puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai\nkarhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän ja\nvirkkoi puun latvasta, missä hän oli: \"Sataneuvo saatiin, yksineuvo\nsäilyttiin.\" Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi\nkeinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan ja sanoi:\n\"Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun käytökseni\nsinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis.\" -- \"Vai kaunis?\" sanoi karhu\nrepoa jätkytellen, mutta sitä sanoessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja\nsamassa pääsi repokin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan\njuosta vilisti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua\ntuli hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerallaan kotiinsa Ilvolan\ntaustalle.\n\n\nREVON IHMEELLISTÄ PALVELIJATA NÄHDÄKSENSÄ PITÄVÄT KARHU JA HUKKA\nKISSALLE PIDOT.\n\nKodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palvelijalleen\nainakin, lähtee repo tavallisille matkoillensa ja kohtaa kävellessään\ntuttavan hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän, kysyy: \"Miten jaksat,\nkuomaseni?\" -- \"Yksin päivin, Mikko-kulta\", vastasi hukka, \"tosin olivat\njo hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän\ntappaneeksi.\" Sen kuultuansa antausi repo hukan seuraan toivossa päästä\nhänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida, sanoi:\n\"Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole\nhyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera, että söisi sinutkin,\njos sattuisit saapuville.\" -- \"Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä,\nmillainen elävä se ompi\", virkkoi revolle hukka. \"Kyllähän sen nähdä\nsaat\", tuumasi repo, \"mutta elä pahasti lähene häntä, muuten syöpi hän\nsinut.\" Hukka sai nyt matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa\nja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta\nkissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä näki, luuli sitä\nhiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet\nkoskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi luullen kissaa isoksikin\neläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle\nseikkansa, sanoi: \"Nyt siellä sinun asunnollasi kävin, vaan en,\nkuomaseni, saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun\npistin, niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä.\" --\n\"Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä häntä, kun\nsinulle niin pahasti kävi\", vastasi repo, \"kiitä kinttujasi, ettei hän\nsinua kiinni saanut ja peräti tappanut.\" Käyvät hukka ja repo yksissä\nmetsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan\ntullut. Repo, joka entisistä petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi\nhämmästyksessään pakoon lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin\nrohkeammaksi, kun saivat hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä. \"Et\nusko\", sanoi hukka karhulle, \"minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa\nsaanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi se sinutkin, jos\nkynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin minä vasta ikään Mikon\nasunnolla, vaan en saanut kuin vilahdukselta koko petoa nähdä, se kun\nniin vihainen oli, että vähällä oli silmät päästäni syödä.\" Hukan\nkertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä tätä näin ihmeellistä\nelävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen sai hän siis puhuttelemaan repoa,\nsanoi: \"Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?\" -- \"En\njouda nyt kanssasi lähtemään\", vastasi repo, \"minulla on metsässä täällä\nvähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi, kuoma, kulje minun\nasunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin\nsitä, ettet kovin rohkeasti lähesty häntä, muuten ehkä hänen kynsissään\nhenkesi heität.\" Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti\nrevon asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun\nsiitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla\nolevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi karhu\npötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: \"No, sehän\nelävä lie, se Mikon kodissa asuja, kun vain kolon suuta likenin, tulla\ntäytti hän päälleni pitkä keihäs olalla.\" Karhu kissan häntää näet luuli\nkeihääksi. Kuultuansa, miten karhullekin oli revon asunnolla käynyt,\nsanoi puolestaan hukka: \"Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin\ntarkemmin nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?\" -- \"Kyllähän sen tarkoinkin\nnähdä saatte, kun tahtonette\", vastasi repo, \"laatikaa pidot ja kutsukaa\nhänet vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan.\" Tämä tuuma oli kaikista\nhyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain\nsen revon kodissa olijan nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja\nläksi kutsumaan kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään: \"Minä kun\nvieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoalle rupean, niin olkaa\njossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä, ettei hän päällenne\ntulisi, muuten olette pahan perittävät.\" Revon neuvoa seuraten jäivät\nhukka ja karhu haaskan luo metsään, ja kissan seurassa tulevaa vierasta\npiillen kapusi karhu kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäysi. Ei\naikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat\nruoalle. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään\nmuistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään\nkissaa vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun\nnäin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun sitä\nnähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän rusahteli, ja\nkissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä\ntavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta tomahti hongan murrosta\npois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa taas ja kiipesi siihen kuuseen,\njossa karhu oli piilossaan. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä,\nhyppäsi kuusesta alas ja taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka\nnäin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä,\nvaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan\nsyötäväksi.\n\n\nHUKKA KÄYPI KOIRAN LUONA VIERAANA, TULEE SIELLÄ JUOVUKSIIN JA ALKAA\nHUMALAPÄISSÄÄN LAULELLA.\n\nHaaskalta paettuansa lähtee hukka ruokaa saadakseen kävelylle taas ja\nkuljeksii metsää kotvasen. Kun ei täältä saalista saaksentele, lähenee\nhän Ilvolan taloa katsoakseen, eikö tuolta edes kanaa taikka sikaa\nsaisi, vaan ei satu kanaa ei sikaa saapuville, vanha, voimaton koira\nvain on tadetunkion helmalla makaamassa. Sen tavoitti hukka nyt siitä,\nkoira kun oli sikeästi nukkunut, ja rupesi saalistaan viemään\nkerallansa, mutta koira alkoi häntä rukoilla, sanoi: \"Elä, veikkonen,\nminua vie, yksiä volonaamojahan me olemme kumpikin, etkähän minusta\nsaisikaan muuta kuin paljaat luut, kun näin olen laiha ja lamassa.\nTehkäämme sovinto! Kun et minua viene, niin juotan putellin viinaa\nsinulle.\" -- \"Mitenkäs minä sen putellin perisin?\" kysyi hukka koiralta.\n\"Tule yötä vasten pimeällä tänne meidän talollemme, niin lasken sinut\ntupaan\", vastasi koira. Siihen oli hukka tyytyväinen ja läheni yön\ntullen taloa, jossa tupaan päästäkseen ovella hiljaa vingelsi muutaman\nkerran. Tästä ymmärsi koira, että se se on hänen velkamiehensä nyt\nviinaputelliaan perimässä, ja aukaisi salaa hänelle oven. Siitä tulee\nnyt hukka koiran jäljessä tupaan ja alkaa vaatia velkaansa, sanoo: \"Onko\nsinulla se viinaputelli jo varustettu?\" -- \"Elähän huoli, malta aikaa\nvähäsen\", vastasi koira, \"isäntä näkyy tuolla penkin alla pölkyn takana\npitävän putelliansa, minä käyn ja otan sen salaa sieltä!\" Sen puheensa\nnoutikin isäntänsä viinaputellin piilostaan saapuville ja toi sen\nvieraansa hoteelle. \"Ryyppää, hyvä perheenmies, sinä ensiksi\", sanoi\nputellin saatuansa hukka. Koira oli hänelle mieliksi ja ryyppäsi itse\nensinnä, josta antoi putellin vieraalle. Tämä otti siitä vuoroonsa nyt\nkunnon ryypyn, josta käypi hyville mielin ja alkaa koiraa varsin\nystävällisesti kohdella. No, mitäpä tuosta. Ollaan jonkin aikaa putellin\nääressä siinä, venytään, mönkyröidään lattialla ja ensin pientä urinaa\npidetään, niin kysyy jo hukka isännältään koiralta: \"Laulanko ma, lanko,\nlaulanko?\" -- \"Elä laula, lanko\", vastasi koira, joka pelkäsi isäntäväen\nheräävän, ja saikin sillä erää hukan hillityksi; vaan tämä kun toisen\nryypyn oli suuhunsa saanut, nousi hänessä aina hartaampi laulun halu,\njonka vuoksi uudelleen kysyi viinaveikoltaan koiralta: \"Laulanko ma,\nlanko, laulanko?\" -- \"Elä, lankoseni, laula!\" varoitti koira, \"sinun\näänesi tutaan, ja isäntäväki herää, meille pahoin käypi.\" Hukka tämän\nkuultuansa näki parhaaksi olla laulamatta, ja koira, tyydyttääkseen\nvierastansa, kaasi hänelle vielä kolmannen ryypyn. Hukka, joka oli\nviinalle perso, ryyppäsi kyllä mielellänsä, mutta kolmannesta pullosta\nkävi jo humalaan eikä enää pitänyt lukua varoituksista ei muista. \"En\nperhanaks' salli, etten laula!\" möyrysi hän itsekseen eikä pitemmältä\ntoveriansa totellut, vaan sanoi: \"Laulan, lanko, laulan, laulan kuin\nlaulankin!\" ja alkoi huutaa kohdin kulkkuansa: \"O -- o -- oh -- oo --\noh!\" Tästä makaava perheen väki heräsi. \"Kuka hukan tupaan toi?\" huusi\ntalon isäntä; ja kuka sai härkintäraudan, kuka hiilinkoukun, kuka\nkapustan, joilla alettiin hukkaa kaikin voimin pieksää, mutkia. Vähissä\nhengin pääsi hukkaraukka viimeinkin käsistänsä ja putkahti ovesta\npellolle, ettei toki kuoliaaksi pieksetty.\n\n\nHUKKA PELKÄÄ JOUTUVANSA VUOHEN JA OINAAN SYÖTÄVÄKSI JA LUPAA HEILLE\nHYVÄT LAHJAT PÄÄNSÄ PÄÄSTIMEKSI.\n\nSuruissaan juoksentelee hukka pieksäjöiden käsistä päästyään metsää\nyksiksensä mielessään miettien kovaa kohtalotansa, vaan ei aikaakaan,\nniin jo joutui Pekka-parka pahaan pulaan taasensa. Ilvolan talon maalla\nnäet oli mökki ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi,\nvaan ei ole ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä, Sanoo siitä\nperheenmies vaimollensa: \"Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset\neläimemme, häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille.\" --\n\"Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!\" vastasi vaimo,\n\"annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin voivathan, millä saavat,\nsiellä elättää henkensä.\" Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle,\nja nämä siellä elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä\nmissäkin löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko\nolla metsän eläjistä. \"Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan\",\nsanoi vuohi, \"pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne.\" --\n\"Niinpä kyllä\", tuumasi oinas, \"vaan mistäs nyt hyvän varjeluskeinon\nkeksisimme?\" -- \"Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin\neli pussin toimittanet\", virkkoi vuohi vakavasti. Sen kuultuansa sai\noinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt, eikä aikaakaan, niin löysi\nmaantieltä vanhan säkin, joka oli joltakin matkaajalta siihen pudonnut.\nSen vei nyt vuohelle, joka sitä oli sanonut tarvitsevansa, ja käski\nhänen näyttää aiotun mahtinsa. \"Kyllä näytänkin\", sanoi vuohi, \"tämä\nsäkki pitää nyt panna puita, kalikoita täyteen, ja susi kun tulee, sitä\nniin säikähdyttää, että hän peloissaan pakenee meitä.\"\n\nTuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin susi heitä\nvastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita säkkiin\npistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa kohdin kulkemaan.\nTämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi kohta: \"Mitäpä selässäsi\nkannat?\" -- \"Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja\nsyötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta kuin\njoitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti eläneet,\nvaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit, suttukulta,\nsaapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!\" Nämä viimeiset sanansa\nsanoi vuohi vihaisella äänellä, pian kiljaisten, jonka vuoksi hukka\nhätäytyi siksensä ja alkoi nöyrästi rukoilla: \"Elkää, veikkoset,\ntappako! Laskekaa minut, niin tuon teille kaksitoista muuta sutta\nsyötäväksi.\" -- \"Jos totta puhut, niin laskemme\", vastasi vuohi.\n\"Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä.\" rukoili hukka surkeasti.\n\"Niinpä mene matkaasi ja muista lupasi\", sanoi viimein vuohi ja laski\nhukan juoksemaan.\n\nTämä meni suorastaan toisten susien luo ja sanoi varoitellen: \"Paetkaa,\nvelikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä.\" Ihmetellen virkkoivat\ntoiset: \"Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolmetoista ja\nheitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me voitamme heidät!\"\nNiissä mielin saivatkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta vuohi kun\ntämän keksi, sanoi oinaalle: \"Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää\njonnekin paeta.\" Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi\nnousta sitä myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan\ntulla jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin\nkuuseen kavuta, mutta hätä hädältä pääsi hän sylen verran vain ylöspäin,\npitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten aina\nkuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi odottanut, ja\ntuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi oinaalle: \"Ota kiinni,\njo ovat sudet saapuvilla!\" ja kopeutui itse tulemaan kuusesta alas.\nOinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi susien keskeen selällensä. Häntä\ntaas pelästyivät sudet puolestaan ja juoksivat mikä minne, kuka kunne,\npakosalle. Niin pääsivät oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä\npäivin hukilta rauhassa.\n\n\nHUKKA JA REPO LEIKKAAVAT OHRANSA, JOSTA AHTAVAT RIIHEN JA KÄYVÄT PUIMAAN,\nJAUHAMAAN ELOJANSA.\n\nKuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin pahoilla\nmielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat sill'aikaa repo ja\nkarhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi joutunut, niin\nkäytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuksi, josta\nahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan\nheitä, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen miehen riihessä\nsitten, niin kysyy karhu toisilta: \"Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä\ntehdään?\" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös\nparsille ja sanoi toisille: \"Teistä on toinen väkevä, toinen taitava\ntuiki; puikaa te, kuomaseni, viskatkaa riihi, minä mitätön mies täällä\nparsia pitelen, etteivät puut päällenne putoa.\" Karhu siitä puida\npänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta ovat silmänsä\nriimussa nytkin vielä niinkuin riihenviskaajalla ovat. Heidän tätä\ntehdessään istuu repo partisilla vain, siellä suotta aikojaan laulelee\nhuviksensa ja aika välistä aina partisen sortaa toisten päälle. \"Tapat\nsinä varsin!\" sanoi hukka, \"tahallasi puita päällemme pudottelet.\" --\n\"Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele\", vastasi repo, \"raskaita\novat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä pidellä.\" Tästä\nleppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi. Oli siitä jo riihi\npuitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi,\nniin sanoo hukka revolle: \"Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai\nmillä?\" -- \"Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni\non paras ja suorin jako\", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset\nmielellänsä, ja siten tulivat karhulle oljet, sudelle ruumenet, revolle\njyvät osaksi. Yksissä kuljetaan siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin\nsaapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että\nheidän kivensä jauhaa eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät\nrevolta: \"Miksikäs sinun kivesi panee 'Jyrin, järin' jauhaissansa, ja\nmeidän panee 'Tissis, tassis'?\" -- \"Pankaa hiekkaa kiven silmään\nniinkuin minäkin\", vastasi repo, \"niin panee kivenne samalla lailla kuin\nminunkin.\" Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven\nsilmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä 'Jyrin,\njärin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai jokainen\nriihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen\nmiehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.\n\n\nKARHU, HUKKA JA REPO KEITTÄVÄT KUKIN JAUHO-OSASTAAN PUUROA, VAAN EI\nSYNNY TÄMÄ TYÖ YHTÄ HYVÄSTI KAIKILTA: REVON KEITOS TULEE HYVÄÄ JA\nVALKOISTA, TOISTEN MUSTAA JA PAHANMAKUISTA.\n\nKotiin tultua keittävät myllyssä kävijät kukin jauho-osastaan puuroa,\nvaan ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata niinkuin oli\ntoivottu, mutta mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä pahoillansa lähtee\nkarhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta neuvoa, miten puuroa\npitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon\nkotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen\nnähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle:\n\n\"Miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, ja minun keitokseni\ntuli niin mustaa ja karvasta?\" -- \"Mustaa minunkin keitokseni olisi\",\nvastasi repo, \"vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen tautta\ntuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista.\" Karhu tämän kuultuansa\npäätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä tehdäkseen joen\nrannalle, vaan kun siinä jauhonsa veteen hajoitti, niin joki vei ne\nmyötänsä, ja siihen menivät puuroaineet iäksi päiväksi. Paljoa paremmin\ntuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä\nhyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi niinkuin\nkarhukin neuvoa saamaan revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita\nmukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa puuropata oli\nliedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan\nkeittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen\nsoi repo mielellänsä, ja keittävät nyt kumpikin puuroa siinä, eri\npadalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kuitenkin revon puuro ennemmin\nvalmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, niin katselee hukka\ntoisen keitosta, sanoo: \"Miksikä sinun puurosi on noin valkoista, ja\nminun on mustaa tämmöistä?\" -- \"Minä kun tulen sain padan alle\ntehneeksi, ja se alkoi hyvästi palaa, nousin itse hahloihin ja rasvaa\ntiputin hännästäni, niin siitä tuli puuroni hyvä\", vastasi repo, \"tee\nsinäkin samoin, niin syntyy puurosi paremmin.\" Hukka teki niinkuin oli\nneuvottu ja kapusi ylös hahloihin, vaan kun liekki padan alta selkään\nnousi, ei Pekka-parka sitä sietänyt, vaan pudota pökeltyi hahloista\nlieteen. Siitä päivin haiseekin susi karrelle, kun hän karvansa liedessä\npoltti, ja pudotessaan kävi hän sivuloistaan jäykäksi, ettei muuta kuin\nisolla vaivalla voi käännäistä tänäänkään vielä. Nousihan kumminkin\nliedestä viimein ja korjasi keitoksen tulelta, vaan se kun ei hänen\nmielestään maistunut entistään paremmalle, tuli hän revon padalle ja\nsanoi: \"Annas, maistan, kuoma, sinun puuroasi, onko yhdenlaista kuin\nminun.\" Repo tämän kuultuansa pisti salaa toisen tietämättä lusikallisen\npuuroa suden padasta omaan pataansa ja sanoi sudelle: \"Maista, kuoma,\ntuosta kohdin, siinä on parasta!\" Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa\npuuroaan suuhunsa, vaan se kun ei hänestä paljon millekään maistanut,\nluuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa ja virkkoi nuivalla\nnenin: \"Yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunassa, vaan on väli\nmaistajilla -- ei tämä ruoka minun suulleni sovellu.\"\n\n\nREPO RUPEAA LAPSENPIIAKSI HUKALLE, VAAN PETTÄÄ ISÄNTÄNSÄ, JOKA SIITÄ\nVIHOISSANSA ON VÄHÄLLÄ TAPPAA HÄNET.\n\nEletään, ollaan jonkin aikaa siitä, ja karhu, susi ja repo asuvat\nniinkuin ennenkin eri talossaan kukin Ilvolan taustalla, niin suden akka\nkolme poikaa saapi, vaan itse kuolee lapsivuoteeseen. Hukka leskeksi\njäätyään ei voi itse lapsiaan hoitaa, elätellä, vaan lähtee katsojata\netsimään pienille pojillensa. Kulkee, kävelee saloja, maita, niin kohtaa\nkuin kohtaakin metsikanan ja alkaa sitä puhutella, sanoo: \"Tulisitko\nlapsenpiiaksi minulle?\" -- \"Miksi ei\", sanoi toinen. \"No, hyvä kun\ntulet\", tuumasi hukka, \"vaan osaatkos laulaa niin että lapseni nukkumaan\nsaisit?\" -- \"Osaan\", vastasi metsikana ja lauloi hukan kuullen, sanoi:\n\"Kopei, kopei, kopei!\" Metsikanan lauluun ei hukka kuitenkaan mieltynyt,\nmutta sanoi: \"Huono on äänesi, ei sillä lapset nuku\", ja läksi edelleen.\nVähän matkaa kuljettuansa kohtasi hän metsässä jäniksen. Tämä kysyy\nhukan asiata, sanoo: \"Mihinkäs Pekka nyt menee?\" -- \"Lapsenpiikaa läksin\nhakemaan\", vastasi hukka. \"Niinpä ota minut!\" virkkoi jänis. \"Osaatkos\nlasta tuuditella?\" kysyi hukka. \"Osaan kyllä, ja hyvä onkin kätkyen\nääressä istuani, kun olen rampa\", tuumasi Jussi. \"Mikä sinut rammaksi\nteki?\" kysyi hukka. \"Joukahainen kirosi, kun Kuiturintunturin laidalla\nkauramaansa pilasin\", vastasi Jussi, \"jos mokoma elossa olisi, niin\nkostoksi hänen kinttunsa katkaisisin.\" -- \"No, koska sinä lapsenpiiaksi\npyrit, niin laulahan tässä koetteeksi vähän!\" sanoi hukka. Jänis koki\nlaulaa ja panna papatti parastansa kelvatakseen hukalle, vaan tämä ei\nhänen lauluunsa ihastunut. \"Voi, on melkoinen meteli!\" sanoi hän vain ja\nläksi matkaansa lapsenpiikaa muualta etsiäksensä. Ei pitkältä\nkulkenutkaan, niin tapasi metsässä revon ja alkoi sitä puhutella, sanoi:\n\"Terve, kuomaseni, rupeaisitko lapsenpiiaksi? Minulta akka lapsisaunaan\nkuoli, niin ei ole nyt, kuka lapsiani katsoisi. Osannethan sinä laulaa?\"\n-- \"Osaan toki\", vastasi repo ja alkoi laulella: \"Sudella somaiset pojat\nsekä piiat pikkaraiset; heitä syötän, juotan, nukutan maata;\nKekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!\" Hukka, josta revon ääni oli hyvä, vei\nhänet lapsenpiiaksi kotiinsa ja itse läksi sen tehtyänsä lapsillensa\nruokaa hankkimaan. Kohta keksikin laitumella hevosen ja sai sen maahan\nkellistäneeksi, josta yhden takajalan sieppasi hampaihinsa ja vei sen\nsaaliinsa kotiin revolle käskien hänen hyvästi katsoa, korjata lapsia,\nettei heiltä mitään puuttuisi; mutta itse läksi tavallisille\nkokemusmatkoilleen taas. Repo sillä välin söi hevosen jalan suuhunsa, ja\nkun ei siitä saanut mahansa täyttä, niin söi vielä yhden hukan pojista\npäälliseksi. Vasta päivän päästä tuli hukka kotiinsa ja kysyi pesänsä\nsuulta lapsenpiialta: \"Ovatko lapseni ruokaa saaneet hyvästi?\" -- \"Ole\nsiitä huoleti\", vastasi repo, \"jo ne syötin, juotin, nukutin maata;\nKekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!\" Luullen lastensa olevan hyvässäkin\nhuostassa kääntyi hukka pesältä pois ja viipyi taas päiväkauden, missä\nlienee asioillaan viipynyt. Tällä aikaa söi repo jo toisen pojan, ja kun\nhukka viimeinkin tuli lastensa oloa kuulustamaan, niin vastasi niinkuin\nviimeinkin: \"Jo ne, kuomaseni, syötin, juotin, nukutin maata;\nKekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!\" Hukka ei nytkään vaatinut lapsistaan\ntarkempaa tietoa luullen niiden olevan hyvänkin katsojan turvissa, vaan\nkun siitä kolmantena päivänä palasi kotiinsa, niin ei enää revon\nvastaukseen tyytynyt, vaan pyrki itse pesään katsoakseen poikiansa.\nRepo, joka ikään oli isännältään viimeisenkin pojan syönyt, ei hukkaa\nhirvinnyt pesään laskea itsensä siellä ollen, mutta vastasi: \"Sinun\novat, kuoma, poikasi kasvaneet niin isoiksi jo, ettemme enää molemmat\nyht'aikaa pesään mahdu; laske minut ensinnä täältä, kun tahtonet pesään\ntulla.\" Hukka hupelo laskikin revon pesästä ulos, vaan kun itse sisälle\nmeni, eipäs löytänytkään poikiansa; niistä ei ollut jäljellä muuta kuin\npaljaat luut koko pesässä. Mustaksi muuttui nyt hukan mieli tämän\nnähdessänsä, vaan kun siitä tointua ennätti, läksi hän ajamaan repoa\nkostaakseen hänen murha-työtänsä. Jo olikin tavoittaa vihamiehensä, vaan\ntämä silloin pääsi kiven alle piiloon, ettei muuta kuin toista käpälää\nnäkynyt vähän. Sen keksittyänsä tarttui hukka käpälään ja alkoi sitä\npurra, kiskoa. Nyt olisi revolle pahastikin käynyt, ellei vanha\nviekkautensa olisi häntä auttanut. \"Voi sinua hullua!\" huusi hän\nhukalle, \"kun sinä kiven juurta kinnaat, puun juurta punnaat, täällähän\nminun käpäläni ovat eivätkä sinun suussasi.\" Hukka, joka luuli puun\njuurta purevansa niinkuin toinen oli sanonut, heitti käpälän irti eikä\nsen kovemmin tavoittanut repoa, se kun ennätti jo kiven alle paremmin\nasettua. Tämän nähtyänsä jätti hukka vihamiehensä rauhaan ja läksi\npahoilla mielin kotiinsa.\n\n\nREPO PÄÄSTÄÄ KARHUN SUUSTA TEEREN JA TEKEE ITSENSÄ SYYTTÖMÄKSI\n\nViime hädästään päästyänsä kulkee repo kotiaan kohti iloissaan siitä,\nettä henkensä säilytti hukalta, vaan ei aikaakaan, niin kohtaa metsässä\nkarhun, joka sattumalta oli saanut teeren pyytäneeksi ja sitä nyt\nhellävaraisesti elävänä suussaan piti näyttääkseen revolle, että:\n\"Pyysinpäs kerran minäkin elävän teeren.\" Repo tämän nähtyänsä ajatteli:\n\"Milläpäs neuvoin saisin minä tuon teeren karhun hampaista, koska hän\nniin kerskaten näyttelee sitä minulle.\" Jo keksikin keinon tuosta ja\nkysyi vastaan tulevalta karhulta: \"Mistä nyt, kuomaseni, tuulee,\ntiedätkö?\" Karhu ei hirvinnyt suutaan avata, nosteli vain päätänsä\nkatsellen puita, taivasta, ja vastasi suutaan aukaisematta: \"Tuuh, tuuh,\ntuuh.\" Repo ei sitä ole kuulevinansa, vaan kysyy uudellensa: \"Mistä päin\nnyt on tuuli? Sano, kuomaseni.\" Tähän toinen vastaa niinkuin viimeinkin,\nvaan kun repo kolmannesti kysyi samaa asiata, sanoa puhalsi karhu\nviimeinkin: \"Ppohhjoisesta!\" Mutta siinä kun tuli aukaisemaan suunsa,\nlensi samassa teerikin tiehensä. Siitä pahoillansa sanoo karhu revolle:\n\"Voi sinua, sen ruoja, kun teeren laskit suustani.\" -- \"Itsehän sen\nlaskit\", vastasi repo, \"olisinko minä sijassasi ollut, ja minulta kuka\nolisi tuulen laitaa tiedustellut, niin olisin läpi hampaitteni vetänyt\nja kysyjälle vastannut tuulen olevan 'Iitäisessä', mutta sinä kun et\ntaiten vastaillut, sinulta saaliskin katosi.\"\n\n\nKARHU PITÄÄ MIEHEN KANSSA YHTEISTÄ PALOA JA MÄÄRÄÄ ITSE SADOSTA\nTULEVAN OSANSA.\n\nAlla päin pahoilla mielin kävelee karhu metsää siitä, niin näkee miehen\npalomaata kyntämässä ja kysyy häneltä: \"Mitä, mies, tässä teet?\" --\n\"Paloa kynnän, siihen sitten siemeniä kylvän, että minulle maa viljan\ntoisi\", vastasi mies. \"No, ota minut apulaiseksi\", virkkoi karhu, \"minä\nkynnän, muokkaan maasi, kun antanet minulle osaa viljoista, konsa ne\njoutuvat.\" -- \"Sen kun tehnet ja paloni kyntänet, niin olkoon saalis\nkahtia\", vastasi mies. Karhu kävi tuosta nyt työhön käsin, ja kun palon\noli kyntänyt, niin kysyi mieheltä: \"Mitäs tähän nyt kylvämme?\" --\n\"Pankaamme palo kahteen osaan\", tuumasi mies, \"niin toiseen puhumme\nnaurista, toiseen vehniä kylvämme.\" Niin tehtiinkin, kylvökset kasvoivat\nhyvästi, ja kun syksyn tullen viljat tulivat jaettaviksi, vei mies\nkarhun naurismaalle ja kysyi: \"Kumpaisetko sinä otat, ylimmäisetkö vai\nalimmaiset?\" Karhu arvelee asiata, sanoo: \"No, olkoothan minulle\nylimmäiset.\" Mies silloin listi nauriit ja antoi naatit karhulle.\nKäytiin siitä vehnämaalle ja aletaan viljoja jakaa, niin sanoi karhu:\n\"Nyt minä tahdon alimmaiset, ylimmäiset olkoot sinulle.\" -- \"Olkoon\nsillä puheen\", vastasi mies ja siitä vehnät leikkasi itsellensä, vaan\nsänget heitti hän karhulle.\n\nTuli talvi tuosta, niin mies paistoi nauriista paistikasta ja laati\nvehnäistä möykkyistä, josta läksi tietelemään karhua. Tämä miehen kotiin\ntultuansa söi paistikkaan ja vehnäisen möykkyisen ja sanoi miehelle:\n\"Sinä minut maanitit; sinun ruokasi ovat makeat, mutta minun ovat\nmaakkaat, vaikka miten heitä keittelisin; kerran vielä kostan sen\nsinulle.\"\n\n\nKARHU TARTTUU MIEHEN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN, JOSTA KÄYVÄT SITTEN\nKESKENÄÄN KÄRÄJÄTÄ.\n\nUhkaustaan myöten päätti karhu tehdä miehelle vahinkoa ja alkoi käydä\nhänen ruishuhtaansa syömässä, vaan kun harjautui aina yhtä tietä\nkulkemaan huhdalle, niin mies sille tielle viritti ansan hänelle. Kun\nsiitä nyt karhu yöllä kulki tavallista tietänsä, eipä tiennytkään\nukkorukka olla varoissaan, vaan tarttui ansaan jalastansa. Alkaa siinä\nnyt hyppiä, rötkyä ansassa ja kiljuu kovasti, niin tulee mies paikalle.\nTätä alkaa karhu rukoilla, sanoo: \"Laske minut, veikkonen, täältä, niin\nsinut siitä vielä palkitsen.\" -- \"Kyllä sietäisit siihen kuolla, koska\nminun huhtaani olet pitkän aikaa syönyt\", vastasi mies, \"mutta\nnäyttääkseni, etten minä vanhalle tuttavalle pitkällistä vihaa kanna,\nniin laskenmahan sinut tällä kertaa vielä ansasta.\" Sen tekikin mies, ja\nkarhu pääsi ansasta, vaan kun jalkansa oli irti saanut, eipäs\nmuistanutkaan lupaustansa, vaan sanoi vihoissaan miehelle: \"Syön minä,\nruoja, sinut, jo ennen pettelit viljain jaossa minut ja nyt päälliseksi\nminulle ansan viritit.\" -- \"En minä anna itseäni syödä\", sanoi mies,\n\"lupasithan sinä hyvän työni palkita.\" -- \"Senpä minä teenkin\", vastasi\nkarhu, \"sillä maailman tapa on se, että hyvä palkitaan pahalla.\" -- \"En\ntyydy minä siihen\", tuumasi mies, \"lähtekäämme oikeutta etsimään, kumpi\nmeistä käypi vääräksi!\" Karhu suostui tuumaan, ja lähdettiin yksissä\netsimään tuomaria. Ei kaukaa kuljettukaan, niin tavattiin hevonen,\nsanottiin hänelle: \"Oikeutta olemme etsimässä, rupeatko riitamme\nratkaisijaksi?\" -- \"Kertokaahan asianne\", vastasi hevonen, \"niin siitä\nnäen, kumpi teistä on väärässä.\" Mies selvitti asian, kusta heidän\nriitansa oli noussut, sanoi: \"Minä tämän karhun ansasta laskin, se kun\nsiitä lupasi palkita minua, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei\npitänytkään lupaustansa, mutta tahtoi syödä minut sanoen maailman tavan\nolevan sen, että hyvä palkitaan pahalla.\" -- \"Kyllä karhu on oikeassa\",\nsanoi tämän kuultuaan hevonen, \"pahalla hyvä maksetaan maailmassa.\nPalvelin minäkin kolmekymmentä vuotta isäntääni uskollisesti, mutta\neilen kuulin hänen kuitenkin sanovan palvelijallensa: 'Huomenna pitää\nsinun tuo vanha hevoskulu tappaa, ei siitä enää ole muuta kuin\nvastusta.' Saapi siis karhukin syödä sinut, sillä niin on maailman tapa,\nettä hyvä palkitaan pahalla.\"\n\nMies ei tähän tuomioon tyytynyt, vaan tahtoi lykätä asiansa toiseen\noikeuteen. Sitä ei karhu kieltänyt, ja niin saatiin taas metsää\nkävelemään yksissä. Kuljettiin vähän matkaa siitä, niin nähtiin vanha\nkoira, joka oli männyn latvaan nostettu hirtettäväksi. \"Tämä on vanha ja\nmaailman kokenut koira\", tuumasi mies, \"ottakaamme hänet tuomariksemme!\"\n-- \"Tehkäämme niin\", vastasi karhu, ja riidan perustus selitettiin\nkoiralle. Tämä tuskin oli asian kuullut, niin vastasi: \"Karhu on\noikeassa. Hyvä olin minäkin aikanani ja palvelin isäntääni uskollisesti\nhaukkuen näätää, saarvaa, oravata, vieläpä synnytin hyviä pentujakin,\njoista tuli kunnollisia metsikoiria, vaan nyt kun vanhaksi jouduin,\nminut tähän puuhun ripustivat kuolemaan, sillä se on maailman tapa, että\nhyvä palkitaan pahalla.\"\n\n\"En tyydy vielä tähänkään tuomioon\", tuumasi mies, \"vielä pitää kolmas\ntuomari hakeaksemme.\" Karhu oli asiaan myöntyväinen, ja siten saatiin\ntaas yksissä kävelemään, eikö mistä löydettäisi kolmatta tuomaria. No,\nkuljettiin, kuljettiin, minkä lienee kuljetukaan, niin tulee repo heitä\nvastaan tiellä. Tätä pyytävät tuomarikseen, sanovat: \"Meillä juttu on\nsemmoinen ja semmoinen, ratkaise, velikulta, riitamme!\" Repo lupasi\nheille oikeuden pitää, vaan kuiskasi siitä jo hiljaa miehelle: \"Annatko\nminulle, mitä on kanoja kotona aitassasi, niin sinulle hyvän tuomion\ntoimitan.\" -- \"Annan\", vastasi mies. Repo silloin tiedusteli riidan\nperustusta, ja mies kertoi sen hänelle alusta pitäen, sanoen: \"Tämä\nkarhu oli minun ruishuhdallani käydessään ansaan tarttunut, siinä hyppiä\nrötkyi hädissään ja pyysi minua avukseen luvaten hyvän työni runsaasti\nkostaa, jos hänet irti päästäisin. Minä silloin hyvästä sydämestäni\nautoinkin hätäytynyttä ja laskin hänet ansasta, vaan tämä kun hädästään\npääsi, ei muistanutkaan välipuhettamme, mutta rupesi petolliseksi ja\nvastasi viekastellen: 'Hyvä on pahalla palkittava, niin on maailman\ntapa, senpä kautta syön nyt palkoista sinut.' Onkos tässä karhun\nkäytöksessä kohtuullisuutta? Ratkaise, velikulta, riitamme.\" -- \"Oho!\"\nvastasi repo, \"kylläpä juttunne on mutkainen ja sekava, siin' on työtä\nistuillaankin tutkiessa.\" Näin puhellen käski hän asianomaisten istua\nkunkin eri mättäällensä istahtaen itse kolmannelle, josta kun aikansa\noli heidän asiataan aprikoinut, kävi jo ilmaisemaan päätöstänsä sanoen\ntoimessaan: \"Mikäli minä selvää saan asiastanne, käännyt sinä, karhu,\nmielestäni vääräksi; vaan ettei mitään erhetystä tapahtuko tuomiossa,\npitää käydäksemme paikat suinaamassa. Lähde, mies, näyttämään, miten\nkarhu on syönyt sitä.\" Mies vei toiset huhdalle niinkuin repo oli\nvaatinut, ja näytti, minkä vahingon hänelle karhu oli tehnyt. Repo\nsilloin puisteli päätään, sanoi karhulle: \"Kylläpä olet miehelle suurta\nvahinkoa tehnyt, hänen huhtaansa koko joukon syönyt, sotkenut.\" --\n\"Siltä se näyttäisi\", vastasi karhu, \"vaan lähdetäänpä nyt katsomaan,\nminkälaisen minulle mies surmapaikan laati!\" Toiset läksivät, ja\npaikalle päästyä on repo taas asiata tarkoin tutkivinansa, kysyy\nkarhulta: \"Yhtäkö jälkeä kuljit sinä tästä huhdalle aina?\" -- \"Yhtä\",\nvastasi karhu. \"Pahoin teit, kun aina yhtä jälkeä kuljit\", tuumasi repo,\n\"eihän siihen pakkoa ollut, koska olisit muualtakin huhdalle päässyt.\"\nSen puheensa kääntyi jo mieheen päin ja sanoi: \"Laita nyt ansasi\nvireeseen, että näen, minkälainen se oli.\" Mies laittoi; ja kun ansa oli\nvireessä, sanoi repo karhulle: \"Astupa nyt tuohon näkeeksi, miten sinä\nsiitä kuljit.\" Karhu astui, mutta tarttui samassa jalastaan kiinni eikä\npäässytkään enää koko paikasta. \"No, nyt on asianne sillä pohjalla kuin\nalustakin, ja riitanne on siis joutava. Ei muuta, vaan lähde kotiisi,\nmies, ja jätä karhu siihen tilaansa, missä hän alusta pitäen oli.\" Mies\nteki niinkuin oli neuvottu ja kulki hyvillään kotiinsa käskien revon\ntulla palkoillensa, milloin vain mielensä teki. Tätä kutsumusta ei repo\nkauaksi unohtanut, vaan kulki heti illan tullen miehen kartanolle, jossa\nsuoraan meni kanahuoneeseen. Sitä ei kukaan estänyt, mutta kanat kun\nrepoa peloissaan alkoivat siellä huutaa katkattaa, kuuli emäntä ilveen\nja juoksi halko kädessä kanojen luo. Sieltä löysikin revon ja alkoi sitä\nhalolla pieksää, paalikoida päähän. Työn tuskin pääsi reporukka\nviimeinkin kanahuoneesta karkuun ja huusi mennessään surkeasti: \"Sen\nsain minä tuomiostani! Karhu kumminkin oli oikeassa: pahalla hyvä\npalkitaan maailmassa!\"\n\n\nKARHU PELASTAIKSE HIIREN AVULLA ANSASTA\n\nKarhu uudelleen ansaan tartuttuansa koki kaikin voiminsa pelastauda\npahasta pulastansa, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Väsyksissään, kun\nei muutakaan neuvoa tiennyt, rupesi hän viimeinkin maata. Hänen siihen\nnukuttuansa kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärillensä, ja alkoivat\nkeskenään kisata. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai muutaman heistä\nkynsiinsä, se kun oli ihan hänen turvallensa hypältänyt. Hiiri anoi\nrikostaan anteeksi sanoen vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran\nvielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun\nmieli, ja hän laski hiiren kynsistään sanoen: \"Yhtä mitätön olet syöden\nkuin säästäenkin, niinpä joudat olla rauhassa, raukka!\" Hiiri irti\npäästyänsä keräsi metsästä muita kumppaleita ja palasi niiden kera\nkarhun luo, josta alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä\npelastaaksensa karhua. Tätä tekoaan tehden saivatkin viimein ansan\npaulat poikki purruiksi, ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt\nhiiri: \"Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut minun täyttävän\nlupaustani, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä\npalkita.\" Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa\nkuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.\n\n\nKARHUN KUOLO. MIES REVON AVULLA PELASTAA KARHULLE LUPAAMANSA LEHMÄN JA\nVIELÄ PÄÄLLISEKSI SAA KARHUN, JOKA MIEHEN KÄSISSÄ HEITTÄÄ NYT HENKENSÄ.\n\nMies sillä aikaa oli halkoon lähtenyt, vaan hevonen oli hidaskulkuinen\nja laiska, niin kiirehti sitä kerta kertansa päästä, sanoi aina: \"Su\npois, karhun syöttö!\" Sen sattui karhu metsää kävellessään kuulemaan ja\ntuli miehen luo, sanoi: \"Sinä kun hevostasi karhun syötöksi sanot,\nniinpä syönkin nyt sen.\" -- \"Elä syö hevostani, minä tuon sinulle\nlehmän\", sanoi mies, sillä arveli mielessään: kalliimpihan on hevonen\nkuin lehmä. \"Kun sinä lehmän toisit, ka, en hevostasi söisi, vaan\npitänetkö sanasi\", tuumasi karhu. \"Tuon taitenkin sinulle lehmän\",\nvirkkoi mies, \"odotahan muutama päivä.\" Siihen tyytyi karhu, ja mies jäi\nhalkoja hakkaamaan metsään. Reellisen niitä hakattuansa läksi hän sitten\najamaan kotiinsa, vaan päätti matkalla käydä seudussa olevia pyydyksiään\nkatsomassa. Täältä löysikin ansasta revon ja rupesi jo tappamaan sitä,\nmutta Mikko alkoi rukoilla rukoilemaan, sanoi: \"Elä, veikkonen, tapa,\nminä kerran vielä teen hyvää sinulle.\" -- \"Niinpä juokse, minne\njuokset\", vastasi mies ja laski revon irti. Kotiin tultuansa kertoi\nkuitenkin asian perheellensä, sanoi: \"Revon saaksentelin metsässä, vaan\nlaskin pois, se kun lupasi minulle kerran vielä hyvää tehdä.\" Tätä\nnaiset nauramaan kaikki, sanoivat: \"Höpelö mikä olit, kun laskit revon\nväljälle, mitä hyvää hän sinulle laatisi!\"\n\nMies naisten pakinat kuultuansa ei välipuheestaan karhun kanssa\nvirkkanut sinä päivänä mitään, mutta huomenna täytyi hänen kuitenkin\nantaa vaimollensa asiasta tieto ja sanoa: \"Halossa käydessäni eilen tuli\nkarhu vastaani ja oli vähällä hevoseni syödä, vaan minä hänelle lupasin\nlehmän, niin siihen tyytyi toki.\" -- \"Parempi lehmä antaa kuin hevonen\",\nsanoi akka; ja otetaan lehmä läävästä ja sidotaan rekeen kiinni. Lähtee\nsiitä mies pahoilla mielin kuljettamaan sitä, vaan tuskin oman peltonsa\npäähän pääsi, kun tulee luikerehtaa hänen luoksensa repo ja kysyy:\n\"Minne, mies, lehmää kuljetat?\" Mies selvitti asiansa, että karhulle hän\non lehmänsä luvannut. \"Elä hupsuna ole ja karhun syötäväksi lehmääsi\nvie\", sanoi tämän kuultuaan repo, \"kyllä minä yhtä kaikki pelastan\nhevosesi. Solmia viisi värttinää minulle häntään ja toiset viisi\nkaulaani, niin kun hevosesi kanssa karhun hoteelle pääset, minä samassa\nniitä värttinöitäni kalahuttelen metsässä, ja karhu kun kysyy sinulta:\n'Mikä siellä?' niin sano: 'Minun poikani on metsimies, se ampumakalujaan\nkalahuttelee siellä'.\"\n\nNeuvon mukaan kulki mies metsään, vaan ei lehmää ottanutkaan kanssansa.\nSiellä on karhu jo häntä odottamassa ja kysyy kohta: \"Toitko minulle\nlehmän niinkuin lupasit?\" -- \"En tuonut\", sanoi mies, \"akkani minua\nkielsi.\" -- \"Vai et tuonut\", sanoi karhu ja alkoi jo vihasilmin katsella\nmiestä; mutta repokin samassa kalahuttelee värttinöitään metsässä. Karhu\nsen kuultuansa kysyi mieheltä: \"Mikäpä siellä metsässä kalahtelee,\ntiedätkö?\" -- \"Se on minun poikani, joka siellä ampukalujaan\nkalahuttelee metsää käydessänsä\", vastasi mies. \"Onko sillä pissali?\"\nkysäisi karhu. \"On pissali ja väljä onkin\", vastasi mies. \"Minut\ntappanee hän\", sanoi karhu. \"Tappaa, kun nähdä saanee\", vastasi mies.\nHeidän näin haastellessaan tulla löyhähti repo metsästä ihan lähelle\nheitä ja kysyi: \"Mikä musta tuo on tuolla näreen juuressa? Karhuhan tuo\non.\" -- \"Se on puun juurikka\", sanoi mies, ja karhu heittihe selälleen\nkuoliaaksi käpälänsä ylhäälle nostaen. Repo silloin sanoi: \"Siellähän\ntuo on halko reen edessä sinun kulkiessasi, lyö hänet poikki!\" Mies\nsamassa kirveensä silpaisi reestä ja alkoi sillä kolistella karhun\nkäpäliä. Hänen tätä tehdessään sanoo karhu hiljalleen: \"Lyö, vaan elä\nkovasti lyö, käpäliä koskee.\" -- \"Tuleehan tuosta saunahalkoja\", sanoi\npuolestaan repo, \"murra rekeen, vie kotiin.\" Mies silloin ottaa karhun\nja vääntää rekeensä, jossa köllöttää nyt karhu kuoliaana niinkuin\njuurikka. \"Putoaahan tuo reestä\", sanoi repo taas, \"murra hänet nuoralla\nkiinni!\" Hiljakkali sanoi karhu kuullessaan tämän: \"Pane kiinni, vaan\nelä pane kovaan, veikkonen.\" Mies nuoritettuaan karhun sanoi:\n\"Koettelepas, kuoma, jos on parahiksi, pääsetkö reestä ylös?\" Karhu\nkoetteli, pusertelihe, vaan ei voinut päästä paikaltansa. Repo silloin\nsanoi syrjästä miehelle: \"Kun pölkkyä kotiin viedään, kirves lyödään\npölkkyyn.\" Mies sen kuultuansa alkoi hamaralla mättää karhua päähän\nminkä ennätti, ja siihen karhurukka heitti henkensä. Repo sai lihat\npalkoistansa.\n\n\n\n\nPIENEMPIÄ ELÄINJUTUN KATKELMIA\n\n\nKYYHKYSEN KUJERRUS\n\nKyyhkysellä ja kanalla oli pesänsä kummallakin, mutta kyyhkysellä oli\nkymmenen munaa, kanalla vain kaksi. Kana siitä alkoi vietellä kyyhkystä\ntekemään vaihtokauppaa. Tämä suostui kuin suostuikin tähän, antoi\nkanalle ne kymmenen munaa pesästänsä ja otti kanan kaksi munaa\nitsellensä. Kohta havaitsi kyyhkynen kuitenkin kanan viettelyksestä\nvahinkoon joutuneensa ja rupesi tyhmää kauppaansa katumaan. Tätä suree\nja valittaa hän tänäänkin vielä, sillä niin pian kuin hänen äänensä\nkuulet, koskee tämä murheellinen valitus sinun korvaasi:\n\n\"Kyy, kyy, kymmenen munaa minä vaivainen vaihdoin kanan kahteen munaan.\"\n\n\nJÄNIS, SUSI, REPO JA KARHU YHTENÄ MAAHAUDASSA\n\nMies oli maahan kaivanut haudan ja siihen haaskan pannut pyytääkseen\njäniksiä, susia, repoja ja karhuja. Näitä menikin sitä haaskaa syömään\nsinne, ja putosivat hautaan kaikki. Kun ei neuvoa nähty täältä nyt\npoikkeen päästä, nähtiin parhaaksi ruveta levolle. Jonkin aikaa\nmaattiinkin siitä, niin noustiin jo ylös, ja kun nälkä oli heillä taas,\nsanoo muudan: \"Mitäs tässä nyt syödään?\" Repo katsastaa jänistä, sanoo:\n\"Syödään tuo mölkösilmä ensin, tottahan sitten taas jokin keino\nkeksitään.\" -- \"No, syödään, syödään\", sanoivat toiset, ja jäniksen\nsöivät suuhunsa heti. Siitä käytiin maata uudellensa, ja vähän aikaa\nmaattua noustiin taas valveelle, sanottiin: \"Mitäs nyt syödään, nälkä\non?\" Repo katselee sutta, sanoo toisille: \"Syödään nyt tuo karvaröllö.\"\n-- \"Syödään, syödään!\" virkkoivat toiset, ja sudesta samassa tehtiin\npuhdas, josta repo ja karhu kävivät levolle taas; mutta karhun maatessa\nnousi repo hiljaa ylös ja alkoi suden suolia lappaa vatsansa alle\nruveten siitä uudellensa maata. Karhu kun tuosta vuoronsa levolta nousi\nja revolle virkkoi: \"Mitäs nyt syödään, nälkä on?\" alkoi repo lappaa\nniitä suden suolia vatsansa alta ja sanoi: \"Lapa omia suoliasi; minä\nrepäisin vatsani halki, tee sinäkin samoin.\" Karhu teki neuvoa myöten,\nvaan kun vatsansa halkaisi ja alkoi sieltä suoliansa lappaa, niin siihen\nitse kuoli. Repo söi nyt rauhassa yksinään karhun ja eli, oleksi, kuten\nparhaiten voi. Siitä tuli viimeinkin haudan omistaja pyydykselleen\nkatsoakseen, jos siellä saalista oli. Repo silloin heittihe kuoliaaksi,\nja mies kun siinä uskossa hänet viskasi kaltaalle, Mikko mennä vilisti\nmetsään väljälle ja säilytti sillä tapaa henkensä.\n\n\nELÄIMET JA PAHOLAINEN\n\nOli ennen vanhaan mies ja sillä kolme elokasta: kissa, kukko ja härkä.\nSyödään talossa kerran iltasta sitten, niin sanoo isäntä rengillensä:\n\"Aamulla pitää kissa tappaa.\" Renki syötyänsä sanoo taas kissalle: \"Mene\npakoon, muuten sinut aamulla tapetaan.\" Kissa pani varoituksen tähdelle,\nja kun aamulla tullaan tappamaan häntä, niin tapettavaa ei olekaan,\nkissaa ei näy, ei kuulu. Toissa iltana sanoo isäntä: \"Aamulla pitää\nmeidän kukko tappaa.\" Tämän isännän uhkauksen ilmoittaa renki taas\nkukolle, joka pakenee pois koko talosta. Samoin pakenee härkäkin\nvuoronsa, ja kaikki puuttuvat siitä kolmen kesken metsässä parveen.\nKuljetaan yhtenä saloa myöten, niin tulee vastaan susi. \"Mihin menet?\"\nkysyvät tältä. \"Lähden tuohon karjaan\", vastasi susi, \"saisi sieltä\nlampaan suuhunsa.\" -- \"Elä mene!\" varoittivat toiset, \"siellä sinut\ntapetaan, tule pois meidän kerallamme.\" Susi läksi, ja mentiin neljän\nmiehen edelle päin, niin tulee karhu vastaan. \"Mihin menet?\" kysytään\ntaas tältä. \"Tuonne kylän luo kauroja syömään\", vastasi karhu. \"Elä\nmene, siellä tuhosi tulettelee\", sanottiin hänelle, \"lähde pois meidän\nkerallamme.\" Karhu läksi, ja saatiin viiden miehen metsää kulkemaan\nsiitä, niin tulee jänis vastaan heille. Tätä aletaan puhutella taas ja\nsaadaan yhteen seuraan sekin, josta kuljetaan kylään ja mennään saunaan\nlämmittelemään. Saunan luona makaa koira, niin varoittaa toisia, sanoo:\n\"Elkää menkö, siellä asuu pahoja.\" Toiset menivät kuitenkin. Karhu\nasettuu kynnyksen alle, susi ovipieleen, härkä karsinapuoleen, kukko\norrelle istumaan, kissa kiukaalle, jänis penkin alle ja koira\nkeskilattialle. Tulee Pahakin yöksi saunaan sitten ja aukaisee oven.\nSusi silloin puraisee sääreen häntä, karhu hakkaa käpälineen, härkä\npistelee sarvineen, kukko käypi laulamaan, kissa kanssa naukumaan, jänis\nhyppää penkin aluksia myöten, ja koira juoksee ympäri tupaa. Paholainen\nsiinä nujakassa meni maahan selällensä ensinnä, vaan kun siitä tointua\nennätti ja vihamiestensä kynsistä pääsi, niin töytäsi ovesta ulos ja\npakeni kiireimmiten metsään, jossa lateli asiata toisille tovereillensa,\nsanoi: \"Elkää enää saunaan menkö, siell'on vieraita ja väkeviä. Räätäli\nheti kynnyksellä pisteli minua neuloillansa, yksi karvainen ukko käsin\nrintaani tarttui kiinni, suutari taas heitti lestipussillansa, että\nmaahan menin selälleni, yksi kiukaalta valkeata näytti, opinpojat\njuoksivat ympäri tupaa hypäten nurkasta nurkkaan kiiluvin silmin ja\netsivät asetta minua lyödäkseen, vaan eivät löytäneet toki. Muudan vielä\nminun paetessani toisille huusi: Pidä kiinni, pidä kiinni!\"\n\n\nJALOPEURAN PAKENEMINEN\n\nKerran vanha mies istui lammin rannalla ja siinä tuohia pesi. Sattui\njalopeura kulkemaan pitkin rantaa siitä ja kysyi mieheltä, mitä hän\nteki. \"Jalopeuran suolia tässä pesen\", vastasi mies. \"Mistäs niitä olet\nsaanut?\" kysyi jalopeura. \"Ei minussa näiden saajaa ole, nämä ovat\nsaamamiehen saamat\", virkkoi mies, jonka kuultuaan jalopeura meni pois.\nSamalla tuli karhu miehen luo ja kysyi, mitä hän teki. Mies sanoi karhun\nsuolia pesevänsä. \"Mistäs niitä olet saanut?\" arveli karhu. \"En minä\nniitä saa, vaan se on saamamies, joka saapi\", sai karhu vastaukseksi,\njonka kuultuansa hänkin meni pois. Siitä tuli susi ja niin ikään miehen\ntyötä tiedusteli, johon tämä vastasi hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä\nkysyttyä, mistä niitä oli saanut, sanoi mies kuin edellisillekin niiden\nolevan saamamiehen eikä hänen itsensä saamia. Kohta sen jälkeen tulivat\nkaikki kolme yhteen ja alkoivat haastaa, mitä kukin oli nähnyt.\nJalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja\nhukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut.\nNiin läksivät kaikki miehen puheelle ja kysyivät, minkälainen se\nsaamamies on, jos he saisivat sitä nähdä. Mies vastasi: \"Ette sitä saa\nmuutoin nähdä, kun ette laadi hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöydälle ja\nitse mene salapaikkaan sitä katsomaan, kun se tulee teidän ruokaanne\nsyömään; mutta olkaa varoillanne, jos se suuttuu syödessään ja alkaa\nmarata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä, ja katsokaa itsekin,\nettette joudu kuoleman omiksi.\" Kyselijät läksivät miehen luota ja\ntekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua nousi jalopeura\nuunille nähdäkseen sieltä, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu\nmeni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä katsoakseen vierasta,\nhukka nousi orsille päreiden päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi\npöydälle, alkoi syödä ja marata. Karhu, joka oli sillan alla, pilkisteli\nrakoloista. Sattuipa raosta näkymään korva, jota kissa luuli hiireksi,\nniin hyppäsi karhun korvaan kiinni. Karhu kiljaisi, minkä jaksoi, josta\nkissa säikähti ja hyppäsi uunille. Jalopeura silloin nurin niskoin\nlattialle. Kissa taas säikähti sitä ja juoksi uunilta päreorsille.\nSieltä hukka päreiden kanssa lattialle, ja kiitti jokainen, kun pääsi\nhengissä pakoon. Jalopeura, suurin ja väkevin tästä matkueesta, juoksi\nyhtä kyytiä pois koko meidän maastamme, ja mieli oli toistenkin lähteä,\nmutta uupuivat kesken tiensä karhu ja hukka ja jäivät tänne Suomeemme.\n\n\nKETTU, SUSI JA JALOPEURA\n\nEnnen muinoin eläinten valta-aikana sattui jalopeura tulemaan kipeäksi\neikä siinä tilassa taitanut kaitsea, mitä työtä toiset alamaisensa\neläjät tekivät, vaan makasi vuoteellaan. Kettu liuvari sitten koko työn\ntekemisen heitti vallan pois ja juoksi joutilasna ympäri maata, missä\nlienee juossutkaan. Susi tämän ketun käytöksen pani pahaksensa, sillä\nitsekin olisi mielellänsä työstänsä vähäsen helpottanut ja huvitusajoa\nmetsiköissä ajellut, vaan ei arvannut, hupiopää, omin lupinsa lähteä.\nMeni siis ja kanteli sairaalle jalopeuralle toisen päähän sanoen: \"Tämä\nkettu retkale ei huoli työssä istua, vaan kulkee kulkemistaan\nmitättömänä maita mantereita.\" Jalopeura tämän kuultuansa suuttui\nsuuresti ja tuotti ketun luoksensa, kysyi: \"Missäs joutilasna juokset,\nmiksi et työssäsi istu niinkuin on määrä sinulle?\" -- \"Olin aina minä\narvoisassakin työssä\", vinkaisi kettu vastimeksi, \"olin sairaalle\njalopeuralle lääkityksiä etsimässä.\" -- \"Löysitkös jotakin?\" kysyi\njalopeura jo mielihyvissään. \"En vielä löytänyt, vaan olin juuri\nlöytämäisilläni\", vastasi kettu, \"olin vanhan riihen nurkassa asuvaisen\nhämähäkin puheilla, ja se lupasi minulle hyvän neuvotuksen antaa.\" --\n\"Niinpä lähde joutuisasti sitä uudellensa kysymään, sinä olet liukas\nkieleltäsi, ehkä saat hämähäkiltä sanan soveliaan suolletuksi.\" Kettu\nlähtee siitä maita mäkiä kiertämään, ja jonkin ajan matkalla\nviivyttyänsä palasi jo takaisin. \"Saitkos minkäänlaista tietoa?\" kysyi\njalopeura häneltä. \"Mikä saadessani\", vastasi kettu. \"No, minkä neuvon\nsinulle hämähäkki antoi?\" -- \"Sanoi\", selvitti kettu, \"että susi jos\nnyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin sairaan paikan päälle, niin\nparanisitte kohta.\" Mitäs ollakaan, jalopeura tämän kuultuansa tuotti\nsuden kotiin ja nyljetti sen samassa. Kettu liuvari läksi tiehensä.\n\n\nKETTU JA JÄNIS\n\nKerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: \"Eipä\nsinua kukaan pelkää.\" -- \"Kukas sinua pelkää?\" vastasi jänis. \"Kaikki\nminua pelkäävät\", tuumasi kettu, \"minulla on pitkä häntä, niin kaikki\nluulevat minua sudeksi, kun matkan päästä näkevät, siksi minua pelätään,\nmutta ei sinua pelkää kukaan.\" -- \"Pannaan veto\", sanoi jänis, \"minä\nnäytän, että minua pelätään.\" Toinen suostui siihen, ja pantiin veto.\nLäksivät sitten yhtenä kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi\nlammaslauman aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi kohta\nlammaslaumaan. Lampaat pelästyen sitä läksivät hyppäämään, minkä\nkerkesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi\nnauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että suunsa ristiin repesi, ja\nsiitä ruveten ovatkin kaikkien jänisten suut olleet ristiin halki.\n\n\nORAVA, NEULA JA KINNAS\n\nOrava, neula ja kinnas ovat hyvät ystävykset. Kerran tuosta kävi aika\nheistä ikäväksi, niin päättävät lähteä yhtenä metsälle. Niin tehtiinkin.\nOrava ja kinnas käyvät yksissä, neula lähtee kulkemaan erillänsä. Oli\nsitten hyvän aikaa jo kävelty, eikä kukaan ollut vielä minkäänmoista\nsaalista saanut, josta alkoi jo paha mieli tulla metsästäjille, mutta\nneula viimeinkin vesirapakon löysi. Tämän löydettyään huutaa hän\ntoisille:\n\n    \"Oi, oi, oravaisein,\n    kiidä, kiidä, kinnahaisein,\n    neula löysi löydön,\n    sai saalihin.\"\n\nToiset tulevat juosten sitä saalista ottaakseen sinne, vaan neulan\nlöydöksen kun näkevät, ihmestyvät sitä, sanovat: \"Tämäkö vain sinulla\nsaalista onkin, veikko?\" -- \"Ka, tämä\", vastasi neula, \"eikös sitä siinä\nole kyllin jo.\" -- \"Voi sinuasi, mokoma, kun tänne meidät tyhjän tautta\nhoukuttelit\", sanoivat vihoissaan toiset ja läksivät kotiinsa jättäen\nmetsästämisen sillä erää sillensä.\n\nHeitä seurasi neulakin, mutta huomenna saatiin metsää käymään\nuudellensa, ja orava ja kinnas niin ikään kulkevat toistensa seurassa,\nvaan neula kävelee yksinänsä. Kävellään siitä, minkä kävellään taas,\nniin jo neula tervaskannon metsästä löysi ja huutaa niinkuin ennenkin\ntoisille:\n\n    \"Oi, oi, oravaisein,\n    kiidä, kiidä, kinnahaisein,\n    neula löysi löydön,\n    sai saalihin.\"\n\nToiset juoksivat katsomaan kuin viimeinkin toivoen hyvällekin saaliille\npääsevänsä, vaan kun täällä tervaskannon näkevät, pistää tyhjään tulo\nheidän vihaksensa, milteikä käyneet orava ja kinnas lyömään neulaa\nsellaisesta petoksesta, kun hän suotta aikojaan kutsui heidät luoksensa.\nSovittiinhan asialta viimeinkin ja kuljettiin kaikki kolme metsästä\nkotiin, orava ja kinnas yhdessä, neula yksinänsä.\n\nMaataan siitä yö, ja joutuu yöstä aamu, niin tuumitaan yhtäkaikki\nmetsälle lähteä uudellensa, saalis kun yhä oli saamatta. Jo sovitaankin\nasialta ja lähdetään kolmannesti kolmen kesken kotoa, orava ja kinnas\nyksissä, neula erillään heistä. Eivät toiset kuitenkaan löydä nytkään\ntuon päiväistä, mutta neula yksin kävellessään seisahtuu aukealle\nsuolle, siinä yhdellä silmällään kaiken katselee ympäristön tarkkaan,\nniin keksiipäs hirven suolla syömässä. Tuskin sen havaitsikaan, niin\npistihe sukkelasti kortteen sydämeen, ja hirvi siitä söi hänet kortteen\nkera suuhunsa. Neula tuli siten nyt hirven vatsaan, vaan kun sinne\nkerran pääsi, alapas tuosta hirviraukkaa ehtimiseen pistellä. Tätä ei\nhirvi kaukaa sietänyt, vaan vaipui maahan kellelleen ja kuoli siihen\nsurkeasti. Sen keksittyään pujottelihe neula hirven vatsasta ulos ja\nalkoi iloissaan huutaa huhuta:\n\n    \"Oi, oi, oravaisein,\n    kiidä, kiidä, kinnahaisein,\n    neula löysi löydön,\n    sai saalihin.\"\n\nToiset toverit neulan huudon kyllä kuulivat, vaan pelkäsivät petosta\nnytkin, niin arvelivat asiata sanoen toinen toisellensa: \"Kunpa\ntoivoisimme neulalla jotakin saalista olevan, niin tokihan läksisimme,\nvaan ehkä valehtelee nytkin kuin ennen.\" Tätä tuumien saivat ääntä\nkohden kulkemaan kuitenkin ja tulivat paikalle, kussa hirvi oli\nkuoliaana. No, sitäkös ihastuttiin nyt! Neulan saamaa saalista kinnas\nkatsoi, orava osoitteli, eikä tiennyt toinen ei toinen, mihin mennä,\nkuhun saada ilosta, ihmeestä. Sanoi siitä heille neula nyt: \"Minä kun\nsaaliin sain, niin olkoon sen keittäminen teidän toimessanne.\" Toiset\nkuulivat käskyä ja rupesivat kohta työhön käsin: orava tervaskantoa\npilkkomaan puuksi, kinnas vettä kantamaan rapakosta, joten neulan\nentisetkin löydökset tulivat heille hyväksi; keitos saatiin tulelle, ja\nruoka syntyi hyvä ja makea. -- Sen pituinen se.\n\n\nKARHU TUOMARINA\n\nEläinten kesken, joita oli susi, kettu, kissa ja jänis, nousi kerran\nriita, eivätkä sopineet itse asialta. Haettiin silloin karhu tuomariksi,\nettä se heidän riitansa ratkaisisi. Karhu tuli ja kysyi riiteleviltä:\n\"Mitä te keskustelette?\" -- \"Me keskustelemme siitä, kuinka monta neuvoa\nmeillä kullakin hengenvaarassa ompi\", vastasivat toiset. \"No, montako\nneuvoa sinulla on?\" kysyi karhu ensinnä sudelta. \"Sata\", vastasi susi.\n\"Entä sinulla?\" kysyy karhu ketulta. Tämä vastasi: \"Tuhat.\" -- \"Onkos\nsinulla monta?\" kysyy karhu vuoronsa jänikseltä. \"Ei minulla ole kuin\npitkät jäljet\", vastasi tämä. \"Montakos on neuvoa sinulla?\" -- \"Ei kuin\nyksi\", vastasi kissa.\n\nKarhu tuosta kävi koettamaan nyt, kuinka kukin hengenhädässä neuvoillaan\naikaan tulisi. Ensinnäkin tarttui suteen kiinni ja pusersi sen kohta\nhengettömäksi. Kettu pyörähti ympäri kun näki, mitenkä sudelle kävi, ja\nkarhu sai vain hännästä vähäsen kiinni, josta vieläkin on ketun hännässä\nvalkoinen pilkka. Jänis, jolla oli pitkät sääret, pääsi karkuun ja\npakeni pois. Kissa kiipesi puuhun ja lauloi sieltä: \"Sataneuvo saatiin,\ntuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi,\npitää siinä paikkansa.\" -- Sen pituinen se.\n\n\nSUSI PASSIN KATSOJANA\n\nKulki kerran matkamiehiä tietä myöten, niin heiltä putosi tielle\nsianlihakappale. Susi perästä tullen otti sen lihakappaleen siitä, vaan\nkun tunsi sen suolaiseksi, niin sanoi: \"Suu tuoretta toivoo\", ja heitti\nsen suustansa. Samassa näki hän sian porsaineen joen rannalla ja meni\nottamaan sitä. Sika rukoilemaan häntä, sanoi: \"Elä ennen syö kuin minä\nlapseni kastan.\" -- \"No, kasta heidät\", virkkoi susi suostuen toisen\npyyntöön. Sika silloin läksi porsaineen jokeen, vaan ei palannutkaan\nsieltä, ui sen poikki toiselle puolelle. Susi jäi märkäsuin rannalle\nkatsomaan eikä tainnut sialle mitään. Siitä läksi metsään sitten ja\nlöysi sieltä pukin. Sen tavoitti nyt kiinni ja sanoi: \"Nyt pääset tämän\nmaailman vaivoista ja vastuksista, minä sinut syön.\" -- \"Odota vähäsen,\nkunne maani käyn vakoamassa\", sanoi pukki, \"syö sitten, kun mielesi\ntehnee.\" Susi tyytyi tähän, mutta pukki ei pitkältä arvellut, vaan\njuoksi toisen vartoessa talon luona olevan väen tykö. Kun ei susi nyt\nsitäkään saanut, meni hän suutuksissaan eteenpäin saalista saadaksensa.\nKohta löysikin tamman varsoinensa ja sanoi: \"Minä syön tuon varsasi,\nvastustahan sinulla siitä onkin vain, eikähän sinulla ole lupaa näissä\ntienoin kävellä.\" -- \"On minulla isännältäni passi, elä syö ennenkuin\nsaan sen näyttää\", vastasi tamma, käänsi takapuolensa samalla ja\npotkaisi sudelta leukaluun poikki, että se selälleen maahan lensi. Itse\njuoksi tamma varsoineen tiehensä. \"Voi hupsua, mikä olin!\" kiljaisi\ntuskissaan siinä nyt susi, \"enhän minä pappi ollut, että olisin\ntarvinnut antaa sian kastaa lapsiansa, en mittari, että olisin tarvinnut\npäästääkseni pukkia maita vakoamaan, enkä ollut nimismiesnä, että minun\ntamman passia tarvitsi katsella.\" -- Sen pituinen se.\n\n\nVANHA KUKKO\n\nOli linna ja sen isännällä vanha kukko. Ei ruvettu sitten linnassa enää\nsyöttämään sitä kukkoa, se kun vanha oli ylen, niin läksi kukko ruokaa\netsiäkseen kävelylle ja kuljeksi mieroa kauan. Kun ei hän sieltäkään\ntahtonut elatustaan saada, päätti kukkoparka viimeinkin palata kotiinsa.\nTiellä tuli vastaan repo, kysyi: \"Kunne matka, kukkoseni?\" -- \"Kotiin\nkuljen\", vastasi kukko, \"ei tule mierolla toimeen.\" -- \"Vie minut\nkanssasi\", sanoi repo. \"En minä sinua viedä jaksa\", vastasi kukko, \"vaan\njos siipeni alle kirpuksi muutut, niin minä sinut vien.\" Repo muuttui\nkirpuksi, ja kukko kätki hänet höyheniinsä. Kulkee siitä, kulkee aikansa\nedelle päin, niin tulee susi vastaan, sanoo: \"Minne menet, kukkoseni?\"\n-- \"Tänne käyn kotiin\", vastasi kukko. Susi tämän kuultuansa alkaa\npyrkiä matkaan, sanoo: \"Ota kanssasi minut!\" -- \"Niinpä muutu kirpuksi\nkylkeeni, niin minä sinut vien\", vastasi kukko. Susi muuttui kirpuksi,\nja kukko pisti hänet semmoisena kylkeensä. Kulkee siitä vähän matkaa\ntaas, niin tuleepas vastaan karhu ja pyrkii niin ikään hänkin kukon\nkotiin. Kukko käskee tämän niinkuin toistenkin muuttua kirpuksi, ja\nkarhu kun teki sen, niin pisti hänet kirppuna kainaloonsa. Siitä kun\naikansa kulkee sitten, niin jo pääsi kuin pääsikin entiseen kotiinsa ja\nalkaa siellä linnan pihalla laulella:\n\n    \"Kukko kiikuu, kukko kiekaa,\n    kukolla kultainen kypärä,\n    isännällä ei mitänä,\n    ajoi kukkonsa kotoa!\"\n\nTästä suuttui linnan isäntä ja käski renkinsä tappaa kukon. Renki, josta\noli sääli kukkoa, se kun taisi niin komeasti laulella, ei sanonut sitä\ntyötä mielellään tekevänsä, koska semmoinen työ häntä inhotti. \"Niinpä\nvie se tuonne talliin vihaisten oritten sekaan, kyllä ne sen siellä\npotkivat kuoliaaksi\", tuumasi isäntä. Kukko pantiin nyt sinne, vaan ei\nhänelle tullut mitään vahinkoa, sillä kun orit rupesivat potkimaan\nhäntä, virkkoi hän vain: \"Tule, karhu, kyljestäni, syö mitä jaksat, tapa\njätteeksi jääneet!\" niin samassa tulikin karhu, joka kirppuna kukon\nkainalossa oli, söi mitä jaksoi isännän syöttöoriista ja tappoi, ruhtoi\nviimeiset. No, tullaan toissa päivänä katsomaan kukkoa; kuningas itse\ntulee talliin nähdäkseen, kuinka orit olivat kukkoa potkineet, vaan\ntämäpäs onkin elossa vielä ja laulaa niinkuin ennenkin:\n\n    \"Kukko kiikuu, kukko kiekaa,\n    kukolla kultainen kypärä,\n    isännällä ei mitänä,\n    ajoi kukkonsa kotoa!\"\n\nOli sitten linnassa kaksitoista äkäistä, vahvaa härkää, niin sanoo\nkuningas rengeillensä: \"Laskekaa nuo härät kukkoa puskemaan, eikö tuo\nheidän kauttansa hävinne ja heittäne hävytöntä huudantaansa.\" No, härät\nlasketaan irti, vaan kun tulevat puskemaan kukkoa, tämä silloin laski\nkirpun siipensä alta, ja se hukkana taas kävi härkiin käsin ja söi,\nruhtoi heidät kaikki, josta alkaa kukko laulaa niinkuin ennenkin: \"Kukko\nkiikuu, kukko kiekaa\" j.n.e. Sen kuuli kuningas taas ja sanoi\nvihapäissään palvelijoilleen: \"Onhan meillä kaksitoista vihaista pässiä,\nviekää kukko yöksi niiden luo navettaan, eikö tuo herenne kukkokiekaata\nhuutamasta.\" Ei muuta, viedään kukko nyt sinne ja jätetään pässien\nsekaan. Nämä häntä puskea pukkiloimaan heti, vaan kukko tuohon neuvon\ntiesi, laski vain höyhenistään kirpun, niin se revoksi muuttui samassa\nja repi, ruhtoi pässit pahanpäiväiseksi syöden heistä, minkä jaksoi ja\nennätti.\n\nTullaan aamulla kukkoa katsomaan tuosta, miten sille on käynyt, niin\ntämä elossa yhä, ja ovi kun aukaistiin vain, sieltä repo töytäisi\npihalle ja meni matkaansa, minne lie mennyt. Kuningas tästä tiedon\nsaatuansa suuttuu pahanpäiväiseksi ja sanoo: \"No, henki siltä on\nmokomalta elävältä saatava, josko millä kurin tahtonsa!\" Näissä tuumin\nlähteekin itse navettaan kukkoa omin käsin tappaaksensa. Kohta saikin\nkukon kiinni ja väänti siltä niskat nurin, mutta kuollessaan vielä\nvirkkoi hänelle kukko: \"Et sillä minusta pääse, josko kuolenkin; vielä\nsinä kerran minun ääneni kuulet, vaan silloin onkin oma loppusi\nlähellä.\" Linnan isäntä kuullessaan tämän miettii mielessään: \"Syödä\ntämä pitää, mokoma uhkailija, niin eikö tuo sitten huudantaansa\nheittäne.\" Niissä mielin laitattikin kestipelit, joihin kutsuttiin\nkaikki linnan läheiset herrat sekä muut, ja kukko valmistettiin\npaistiksi. No, on jo sitten rahvas koolla kaikki, ja istutaan pöydän\nääreen, siinä ruvetaan syömään, niin linnan isäntä ottaa kukkopaistin\nkäsille, siitä leikkaa palan ja pistää suuhunsa sanoen: \"Teit sinä\naikanasi monta hyvääsi, mutta et sinä enää kukkokiekaata huutele!\"\nTuskin isäntä sen sai sanoneeksi, niin sillä erää kukkokin pisti päänsä\nsanojan suusta ja lauloi niinkuin ennenkin:\n\n    \"Kukko kiikuu, kukko kiekaa,\n    kukolla kultainen kypärä,\n    isännällä ei mitänä,\n    ajoi kukkonsa kotoa!\"\n\nTämä kun isännän suusta kuului tämmöinen ääni, kaikki rahvas hämmästyi\nsitä, ja syöntä jäi sillensä. Viimein, kun ennätti säikähdyksestään\ntointua, huusi isäntä palvelijoilleen: \"Siepatkaa kirves, ja kun kukko\nvielä suuhuni tullee, niin lyökää pää häneltä poikki!\" Palvelijat\ntekivät niinkuin oli käsketty, ja tuskin pisti kukko taas päänsä isännän\nsuusta, niin paiskasivat kirveellä sitä; mutta kukko samassa veti päänsä\ntakaisin, ja kirves särkikin isännältä pään, josta kuoli niinkuin kukko\noli ennustanut.\n\n\n\n\nVIROLAISIA ELÄINJUTTUJA\n\n\nREPO JA VARPUNEN\n\nVarpunen teki pesänsä revon hankopuun latvaan. Tuli tuosta repo\nhankopuuta maahan kaatamaan. Varpunen alkoi rukoilla, ettei hän sitä\ntekisi. Silloin sanoi repo: \"Kun sinä yhden pojan minulle annat, niin\nminä sinun kanssasi sovin, vaan kun et antane, niin hakkaan oman\nhankopuuni maahan.\" Varpunen antoi silloin oman poikansa revolle. Tämä\nläksi metsään, söi siellä varpusen pojan suuhunsa ja tuli jälleen\nhankopuuta maahan kaatamaan. Varpunen taaskin rukoilemaan, johon repo\nvastasi: \"Kun vielä yhden pojan minulle annat, niin minä luovun sinusta,\nvaan kun et mitään antane, niin minä kaadan sinun pesäsi maahan.\"\nVarpunen antoi siis vielä yhden pojan revolle, ja tämä läksi metsään\nsitä varpusen poikaa syömään. Varpunen läksi silloin kylään, jossa oli\nsuuri koira, sitä rukoilemaan, että tulisi hänelle avuksi. Koira sanoi\ntälle: \"Tänään on kolmas päivä, kun perheen emäntä kotoa läksi, ja minun\nkohtuni on vallan tyhjä, sen vuoksi en voi minä tulla.\" Varpunen virkkoi\nsilloin: \"Tuossa näen minä tulee tänne päin muuan nainen, puuropytty\nkädessä.\" -- \"Kuinkas sen saisimme häneltä?\" kysyi koira. -- \"Minä\nlähden, juoksen hänen edessään\", vastasi varpunen, \"ja kun hän\npuuropytyn maahan panee ja tulee minua kiinni ottamaan, niin syö sinä\npuuropytty tyhjäksi.\" Niin tekivätkin sitten. Nainen läksi varpusta\nkiinni ottamaan, ja koira sill'aikaa söi hänen takaansa puuropytyn\ntyhjäksi. Kun ei nainen saanut varpusta käteensä, läksi hän\npuuropyttyänsä ottamaan pois, vaan koira oli sen jo tyhjentänyt. Siitä\nläksivät koira ja varpunen varpusen pesän luokse, ja koira heittihe puun\nalle makaamaan kuoliaan tavalla. Kohta tuli repo taaskin varpusen poikaa\nsaamaan, mutta varpunen sanoi: \"Tuossa on puun juurella raato, eikö\nsiitä kyllin saa?\" -- \"Kun tämä raato on, niin tule ja noki sitä\", sanoi\nrepo. Varpunen tuli nokkimaan. \"Noki sen silmiä\", sanoi repo. Varpunen\nalkoi nyt koiran silmän ympärystä varovasti nokkia, jonka vuoksi repo\nluuli koiraa raadoksi ja rupesi syömään häntä, mutta koira kavahti\nmaasta ylös ja murti revon kuoliaaksi.\n\n\nSUSI JA REPO\n\nSusi ja repo olivat kerran häihin lähteneet perheenmiehen tietämättä.\nNämä olivat kahden kesken hääpöydän alla, söivät siellä lihaa, luita ja\nleivän muruja, mitä pöydältä maahan putosi. Susi oli salaa myöskin\nsaanut olutta juodaksensa, josta viimein tuli juovuksiin. Nyt heräsi\nhänessä laulun himo, ja hän kysyi revolta lupaa, sanoi: \"Laulanko minä,\nkuomaseni?\" Repo vastasi: \"Elä laula, meidät pieksetään.\" Susi ei siihen\ntyytynyt, vaan kysyi toisen kerran revolta lupaa laulaaksensa. Repo\nkielsi häntä kyllä, vaan sudella oli niin kiihkeä laulun himo, että\nvielä kolmatta kertaa kysyi revolta lupaa ja tahtoi laulaa kaikin\nmokomin. Repo sanoi silloin: \"Kun sinulla niin kova kiihko on, niin\nlaula kuin laulat, kyllähän näet, kuinka suuren kunnian sillä voitat.\"\nSusi nousi nyt pöydälle ylös ja lauloi siinä kerran. Kun häärahvas sen\nnyt kuuli, että jo susi lauloi, niin usuttivat koirat hänen päällensä\nantaen niiden repiä häntä, ja pieksivät häntä pahasti. Kun repo sen\nnäki, että koirat kiskoivat sutta, juoksi hän kamariin ja pisti päänsä\nkuorekirnuun, että päänsä tuli kuoreeseen, ja läksi matkaansa. Kun\nmetsässä sitten taaskin kohtasi suden, valitti tämä, että häntä oli\nkovasti pieksetty. Repo vastasi: \"Ei sinua ole paljon pieksetty, minua\nlyötiin yhä enemmän, niin että pääni on pilalle pieksetty.\" Susi tahtoi\nnyt kulkea edelleen vielä, mutta repo sanoi: \"Minä en saata muutoin\nmennä, kun et minua selkääsi ottane.\" Susi silloin otti revon selkäänsä\nhäntä kantaaksensa ja läksi kävelemään. Suden selässä istuessaan alkoi\nrepo laulaa: \"Sairas tervettä kantaa, sairas tervettä kantaa!\" -- \"Mitä\nnyt laulat, kuomaseni?\" kysyi susi. Repo vastasi: \"Päästään hullu\njorisee, ei tiedä, mistä haastaa.\"\n\n\nKARHU, SUSI JA REPO\n\nKarhu tappoi kerran härän ja kutsui suden ja revon vieraiksi, josta\njakoi lihan kolmeen osaan: yhden osan antoi sudelle, toisen revolle, ja\nkolmannen otti itselleen. Karhu ja susi söivät omat osansa, mutta\nrevolla oli osansa tallella. Nämä ottivat siis revonkin osan pois. Repo\nei virkkanut muuta kuin: \"No, no, kyllä minä teille tahdon kerran vielä\nkostaa tämän.\" Kerran sitten tappoi taaskin susi härän, kutsui karhun ja\nrevon vieraiksi ja jakoi kullekin heistä osansa. Karhu ja susi söivät\noman osansa ja ottivat taaskin revolta hänen osansa pois. Repo sanoi\nsiihen: \"Kyllä teidät kerran vielä paholainen perii.\" Nämä eivät\nhuolineet siitä, että repo näin uhkasi heitä, vaan söivät revon osan\nsuuhunsa. Sattui kerran tuosta, että repokin tappoi härän, niin kutsui\nhänkin vuoronsa karhun ja suden vieraiksi. Nämä ottivat silloin revolta\nlihan kaikki pois eivätkä antaneet palaakaan hänelle. Repo sanoi siihen:\n\"Minulle juohtui hyvä neuvo mieleen: minä lähden kylään ja pyydän sieltä\nnuoren miehen avukseni.\" Sillä puheen läksikin kylästä apua saamaan\nkohta. Toiset sen kuultuansa läksivät piiloon, ettei repo heitä\nlöytäisi; karhu nousi kuuseen, ja susi peittäysi risukoon alle. Repo oli\nsillä välin kylästä avukseen saanut kissan ja pienen jalastaan kipeän\nkoiran. Kissalla oli häntä pystyssä selällä, ja koira liikkasi. Kun\nkarhu näki heidän tulevan, sanoi hän sudelle: \"Repo tulee, kaksi nuorta\nmiestä keralla, toisella on keihäs olalla, toinen noukkii kiviä.\" Susi\nvapisi pelosta tämän kuullessaan risuläjän alla; kuitenkin oli häntänsä\npää vähän näkyvissä. Kun kissa näki hännänpään liikkuvan, luuli hän sitä\nhiireksi, tarttui häntään kiinni ja veti suden risukosta ulos, vaan kun\nnäki niin suuren elävän sieltä tulevan, säikähti hän sitä ja juoksi sen\nsaman kuusen latvaan, jossa karhu piilottelihe. Karhu, joka luuli\nsudelle maassa jo tuhon tulleen ja nyt hänen omaa kaulaansa kysyttävän,\nhyppäsi kuusesta maahan ja katkaisi kaulaluunsa. Susi juoksi peloissaan\nsamalla myöskin metsään, ja kaikki liha jäi revolle.\n\n\nKARHU JA REPO\n\nMies tuli kerran kaupungista kalakuorman päällä istuen. Matkalla löysi\nhän revon, joka tien varrella makasi. Luullen tätä kuolleeksi otti hän\nsen kalakuormallensa. Mutta tämä ei ollutkaan kuollut, tekihe vain\nkuolleeksi. Kohta kyllä puri hän kalasäkin rikki, kaivoi kalat sieltä\npois ja hajoitteli ne maahan, josta viimein itsekin laskihe salaa\nkuormalta alas, kuljetti kalat metsään ja alkoi pensaan juurella syödä\nniitä. Sattuipa karhukin tulemaan sinne ja kysyi revolta: \"Kusta,\nkuomaseni, ne kalat sait?\" Repo vastasi: \"Pistin häntäni jokeen, niin\nsaaliin sain.\" Karhu kysyi: \"Ka, voisinkohan minäkin samaten saada?\" --\n\"Saat kyllä\", sanoi repo, \"kun hyvin selkeä ja kylmä ilma on, ja paljon\ntähtiä näkyy taivaalla, niin pistä häntäsi jokeen, niin kyllä tarttuvat\nkaikki sen nenään.\" He odottivat siis, kunne oikein selvä ja kylmä ilma\ntuli, niin läksivät kaloja pyytämään, tekivät avannon jäähän, ja karhu\npisti häntänsä jokeen. Repo käveli ympärillä ja lauloi: \"Pitkä taivas,\nkylmä taivas, tuota karhun häntään hyvä saalis!\" Oli karhun häntä jonkin\naikaa joessa ollut, niin käski repo hänen koetella, jos kalat olivat\nhännän päässä kiinni. Karhu rupesi tiedustamaan sitä, mutta jää oli\nvasta ohut ja kirisi häntää nostaessa vielä. \"Anna häntäsi vielä olla\nsiellä\", sanoi silloin repo, \"kunne niitä oikein paljon tulee.\" Karhu\njätti siis häntänsä vielä ajaksi avantoon, josta jälleen koetteli, jos\nkaloja hännän päähän oli tarttunut, mutta häntä olikin niin kovasti\nkiinni kylmettynyt, ettei jää enää kirissyt. Karhu koetti vetäistä\nhäntäänsä kerran, vaan ei voinut sitä irti saada. Vetäisi siitä jo\ntoisen kerran, vaan ei häntä liikahtanut. Repo sanoi silloin: \"Vuota,\nminä lähden kylästä apua saamaan.\" Karhu odotti sen aikaa nyt, kun repo\noli apua tuomassa. Mutta repo siitä lähdettyään juoksi kylän läpi niin\nettä koirat näkivät hänet ja läksivät kaikki juoksemaan jäljestä.\nPaetessaan heitä juoksi repo karhun ohitse ja sitä tietä metsään sitten.\nKoirat silloin karhun kaulaan kaikki repiäkseen häntä. Hädissään\nkiskaisi karhu silloin häntänsä jäästä irti ja juoksi hännästään\nverisenä revon jäljestä metsään.\n\n\nMIES JA REPO\n\nMies laitteli metsässä linnun paulaa. Repo tuli siihen, kysyi häneltä:\n\"Mitä, mies, siinä teet?\" -- \"Onnettomuutta\", vastasi mies. Repo läksi\ntiehensä, vaan tuli toissa päivänä katsomaan, mikä onnettomuus se olisi,\njonka mies oli tehnyt, ja pisti jalkansa koetteeksi paulaan. Tämä\ntarttuikin siihen kiinni. Repo luuli tätä naurun asiaksi ja sanoi\nnauraen: \"_Eks sittu silmi ärra si sees_?\" Mutta viimein näki hän, että\nasia olikin totinen, niin että hän ei enää irti päässyt, ja sanoi: \"Jos\nnyt jostakin apu joutuisi, en muuten pääse minä vaivainen mihinkään!\"\nTuli tuosta mies paulaansa katsomaan, ja revon kun paulasta löysi, mieli\ntappaa hänet, mutta repo rupesi rukoilemaan ja sanoi: \"Voit kyllä minut\ntappaa, mutta kuinka paljon minusta saat, et sen enempää kuin kaksi\nkypärää, vaan jos minut irti lasket, niin tahdon huomenna tehdä sinulle\nsuuremman hyvän.\" Mies laski revon irti, ja tämä käski hänen nyt panna\npienoisen kellon hänelle kaulaan. Sen tekikin mies, ja repo sanoi siitä\nnyt hänelle: \"Tule huomenna tien ääreen, ota hevonen, rattaat ja kirves\nkanssasi, kaada metsästä puu ja nosta se rattaille; minä juoksen\nsill'aikaa metsässä niin että kello kalisee minun kaulassani, ja kun\nsiitä karhu tulee ja kysyy: 'Kuka siellä metsässä on', niin sano: 'Se on\nkuninkaan metsästäjä'.\" Niin tekivätkin. Mies meni tien ääreen, hakkasi\nsiellä puita niinkuin repo oli häntä neuvonut. Kohta kyllä tuli siihen\nkarhu ja kysyi häneltä: \"Mitä, mies, siinä teet?\" -- \"Hakkaan puita\",\nvastasi tämä. Vaan kun karhu kuuli sen kellon kilisevän, joka revon\nkaulassa oli, kysyi hän mieheltä: \"Kuka siellä metsässä on?\" --\n\"Kuninkaan metsästäjä\", vastasi mies. \"Kunnekas sitten minä lähden?\"\nsanoi karhu. \"Mene, rupea tuonne minun rattailleni makaamaan\", virkkoi\nmies. Karhu meni ja rupesi miehen kuormalle maata. Repo tuli silloin\nmiehen luokse ja sanoi: \"Terve, terve, mies, mitä sinä siinä teet?\" Mies\nvastasi: \"Hakkaan puita.\" -- \"Mikä sinun kuormasi päällä on?\" kysyi\nrepo. \"Vanhoja riihipuita\", vastasi mies. \"Lähdemmekö kotiin menemään?\"\nkysyi repo. \"Lähdemme\", sanoi mies, ja he läksivät kotiinpäin kulkemaan.\nMies pisti kirveensä vyön alle tätä tehdessään. \"Katso, mies pitää\nkirveensä vyön alle, vaikka pölkkyjä on kuormallinen\", sanoi repo,\n\"etkös lyö kirvestäsi pölkyn päähän?\" Mies silloin otti kirveensä ja löi\nsillä karhua päähän, että se kuoli. \"Enkös nyt hankkinut sinulle\nsuuremman saaliin\", sanoi miehelle repo ja juoksi itse metsään.\n\n\nSAMMAKKO JA VARIS\n\nSammakko kurisi joessa. Kun varis tämän kuuli, tahtoi hän sitä kiinni\nottaa ja asettui joen kaltaalle, jossa vahti, vartioitsi niin kauan,\nkunne sai sammakon kiinni. Tämä rupesi rukoilemaan varista, että se\nhänet irti laskisi, mutta varis ei kuullut sammakon rukoilemista eikä\nlaskenut häntä irti. Sammakko rupesi silloin kiittämään varista ja\nsanoi: \"Ah, kuinka kauniit housut sinulla jalassa on!\" Varikselle tuli\nhyvä mieli, kun sammakko häntä kiitti, jonka tähden sanoi: \"Tahdotkos\nnähdä, miten takaa ovat vielä kauniimmat?\" Hänen tätä sanoessaan pääsi\nsammakko irti ja hyppäsi jokeen. Siellä alkoi varista soimata sitten ja\nsanoi: \"Variksella vanhat housut.\" Varis olisi kyllä ottanut sammakon\nvielä kiinni, vaan ei saanut enää käteensä.\n\n\nKOIRAN OIKEUDENKÄYNTI\n\nMuudan isäntä ei syöttänyt koiraansa hyvästi. Hän ei sille antanut muuta\nkuin luita ja mitä ihmisten syötyä jäi jäljelle leivänmuruja vähän.\nKoira ei tyytynyt siihen, vaan läksi valittamaan oikeuteen, jossa kertoi\nasiansa ja kohtansa, kuinka perheenmies hänen kanssansa teki. Oikeus\njulisti hänelle kyllä hyvän päätöksen ja sanoi: \"Isännän pitää makuuttaa\nsinua kesän aikaan pehmoisella päänaluksella, talvella villavakassa, ja\nleipää, lihaa antaa sinun syödäksesi.\" Koira oli siihen päätökseen\nvarsin tyytyväinen ja läksi kotiinsa kulkemaan, mutta pitääkseen tätä\npäätöstä mielessään hoki hän alinomaa itsekseen, mitä oikeudessa hänelle\noli sanottu. Tiellä tuli repo häntä vastaan ja kysyi, missä hän oli\nkäynyt ja minne hänen piti menemän. Koira puhui nyt revolle koko\nkohtansa, minkä asian tähden hän oli matkalla ja kunne hän kulki. Sen\nkuultuansa oli repo ihastuvinaan sitä, että koira oli oikeudessa asiansa\nvoittanut ja isäntänsä päälle tuomion saanut. Siitä rupesivat\nkahdenkesken juttelemaan sitten tästä oikeuden päätöksestä ja\nkaikenlaisista asioista. Mutta tämmöistä lystiä pakinaa pidettäessä\nunohti koira koko sen päätöksen, minkä oli saanut, ja kun toisistaan\nviimeinkin olivat eroamassa, kysyi hän revolta: \"Mitä se olikaan,\nkuomaseni, mitä sinulle asioistani äsken ikään puhelin?\" Repo vastasi:\n\"Sitä sinä minulle puhuit, minkälaisen päätöksen sinulle oikeus\ntoimitti, että isäntäsi pitää sinulle luita ja palaneita leivänkuoria\nruoaksi antaa, sinua suven aikaan lastukoolla ja talven aikaan\nlumihangella makuutella.\" Koira läksi tämän kuultuaan pahoilla mielin\nkotiinsa, eikä ollut hänellä sen parempata oikeutta kuin ennenkään.\n\n\nKARHU JA MIES\n\nMies kynti peltoaan metsässä ja kylvi naurista maahan. Tuli tuosta karhu\nhänen luoksensa ja sanoi: \"Terve, terve, mies! Mitäs siinä teet?\" Mies\nvastasi: \"Kylvän viljaa maahan, mutta mitä minä siitä saan, sen syövät,\nhävittävät metsän lintuset.\" Karhu sanoi: \"Maksa minulle palkka, niin\nminä hoidan, etteivät linnut saa vahinkoa tehdä.\" -- \"Kyllä\", vastasi\nmies, \"vaan mitäs palkoistasi tahdot?\" -- \"Päällimmäiset minulle,\nalimmaiset sinulle\", sanoi karhu, kun luuli näet miehen kauraa tekevän;\nvaan mies ei tehnytkään kauraa, mutta naurista, jonka vuoksi vastasi:\n\"Olkoot päällimmäiset sinulle, kun sinä vain kylvökseni hyvästi hoidat.\"\nKarhu hoiti nyt kaiken suven miehen nauriita ja luuli niitä kauroiksi.\nSyksyllä nyhti mies nauriit maasta, leikkasi naatit pois ja jätti ne\nhalmeelle, mutta nauriit vei hän kotiinsa. Hänen halmeelta lähdettyään\ntuli karhu sinne sitä osaansa perimään, jonka mies keväällä oli\nluvannut, mutta halmeelle tultuaan näki hän, ettei kauroja ollutkaan,\nainoastaan naatit nauriista olivat jäljellä. Tästä suuttui kyllä karhu,\nmutta minkäs hän teki. Toissa keväänä kylvi mies samaan maahan kauroja.\nKarhu tuli taaskin siihen luullen miehen nytkin tekevän naurista ja\nkysyi häneltä: \"Mitä, mies, siinä teet?\" Mies vastasi: \"Kylvän siementä\nmaahan, vaan mitä siihen kasvaa, sen syövät metsän lintuset.\" Karhu\nsanoi: \"Maksa minulle, niin minä hoidan sinun kylvöksesi.\" -- \"Mitäs\ntahdot palkoistasi?\" kysyi mies. \"Päällimmäiset sinulle, alimmaiset\nminulle\", sanoi karhu siinä luulossa, että mies nytkin teki naurista.\n\"Niinpä olkoot alimmaiset sinulle, kun sinä viljani hyvin hyvästi\nhoidat\", sanoi mies. Karhu hoiti nyt miehen kauramaata kaiken suvea.\nSyksyllä tuli mies, leikkasi kaurat, korjasi ne ja vei kotiinsa. Hänen\nnäin tehtyään tuli karhukin omaa osaansa saamaan, vaan aituukseen\ntultuaan näki hän, ettei siinä nauriita ollutkaan, ainoastaan kauran\nsänki oli jäljellä maassa. Tästä sai miehen päälle syytä taaskin ja\nsanoi itseksensä: \"Minä lähden ja pari härkää häneltä otan kostoksi!\"\nSiihen uhkaukseen jäi asia. Talvella läksi mies puita tuomaan metsästä,\nniin tulikin karhu ja tahtoi mieheltä ottaa härät. Mies ei tahtonut\nhärkiään antaa, vaan riiteli vastaan. Repo tuli silloin heidän riitansa\nratkaisijaksi ja kysyi salaa mieheltä: \"Mitä tämä sinulta tahtoo?\" Mies\nvastasi: \"Tämä tahtoo härät minulta ottaa.\" Repo neuvoi silloin miestä\nja sanoi: \"Pane minulle kolme kehränvartta kaulaan, niin minä menen,\njuoksen metsässä, että ne kehränvarret kalisevat, ja karhu kuulee sen.\nKun sitten sinulta kysyy: 'Kuka siellä metsässä on?' niin vastaa: 'Se on\ntuolta linnasta tullut metsästäjä, joka pyytää peuraa, karhua'.\" Tämän\nneuvon mukaan tekikin mies, pani kolme kehränvartta revon kaulaan, ja\nrepo alkoi juoksennella metsässä niin että kehränvarret kalisivat.\nKuullessaan tämän kysyi karhu mieheltä: \"Kuka siellä metsässä kulkee?\"\nMies vastasi: \"Linnan metsimies pyytää siellä peuraa, karhua.\" --\n\"Kunnekas pääsen nyt minä?\" kysyi karhu. \"Mene tuonne taakse piiloon\",\nsanoi mies. Karhu teki niinkuin oli neuvottu ja asettui reen suojaan\npiilottelemaan. Samassa tuli repo metsästä miehen luokse ja kysyi\nhäneltä: \"Mitä, mies, siinä teet?\" -- \"Hakkaan puita\", vastasi mies.\nRepo kysyi taas: \"Mikä tuolla reen ääressä ompi?\" -- \"Vanha, palanut\npölkky\", sanoi mies. \"Kun pölkky lienee, niin se on reelle nostettava\",\nvirkkoi repo. Mies kun tämän kuuli, kallisti karhun rekeensä. \"Hiljaa,\nhiljaa\", sanoi karhu, josta ei tämä mieleen ollut, mutta repo sanoi\nsiihen: \"Se on puussa kävijän tapa, että hän pölkyn köyttää rekeensä\",\nja samassa nuorittikin mies karhun köysillä kiinni. Taaskin sanoi repo:\n\"Puussa kävijän tapa on, että hän kotiin lähtiessänsä iskee pölkyn\npäähän kirveensä.\" Mies kun tämän kuuli, löi kirveellään karhua päähän,\nja tämä siihen heittikin henkensä.\n\n\nMIES JA REPO\n\nMies oli linnun paulan metsään virittänyt. Tähän oli repo sattumalta\ntarttunut. Se oli varhain aamulla, kun tämä tapahtui; hän nauroi siis\nkoko asialle ja sanoi paulassa ollessaan itseksensä: \"Kyllä se\nhuomisaamuna ottaa minut pois.\" Sai siitä jo aamukin kuluneeksi, niin\nsanoi repo itseään lohdutellen: \"Kyllä se murkinan aikaan ottaa minut\ntäältä.\" Vaan jopa ennätti murkinankin aika kulua, niin tuumasi\nitsekseen: \"Kyllä se illan tullen päästää minut tästä.\" Kun alkoi jo\nehtoo joutua, eikä ketään näkynyt, kuulunut, lohduttelihe repo sanoen:\n\"Jos en ennen ehtoota täältä pääsekään, kyllä se mies viimeistäänkin yön\nkäsistä pelastaa minut.\" Viimein tulikin paulan isäntä katsomaan\nansaansa. Repo kun tämän näki, huusi jo etäältä hänelle: \"Minkätähden\nsinä häjynilkisiä paulojasi metsät kaikki täyteen ajat, ei pääse enää\nmistään rauhassa kulkemaan, nyt on hyvän aikaa tässä minulta hukkaan\nmennyt.\" -- \"Olisihan sinulla tilaa ollut syrjästä ohitse kulkea!\" sanoi\nmies. Repo vastasi: \"Ka, olikos minulla kiireissäni aikaa onnettomia\npaulojasi kierrellä!\" -- \"No, kuinkas meidän kesken sitten asia jääpi?\"\nkysyi mies, \"annatkos rahaa, vai ennenkö annat turkkisi?\" -- \"Kyllä\nennemmin turkkini annan\", vastasi repo. Luuli näet miehen vain pieksevän\nhäntä ja sitten irti laskevan, että hän toiste muistaisi paremmin\nvaroittaa itseänsä. Mutta mies ei sitä tehnyt, vaan tappoi revon, ja\nnahan otti itsellensä.\n\n\nKOIRA JA SUSI\n\nKoira oli karjaa katsomassa, niin susi joka päivä tuli hänen luoksensa\nja sanoi: \"Sinä voit karjastasi jotakin antaa minulle, kun sinulta\nulottuu.\" Koira vastasi siihen: \"Ei, veikkonen, minun pitää vaivaa nähdä\nja karjaa hoitaa, vaan sittenkään ei anneta minulle siitä vaivasta\nmitään, kuinka voisin minä siis sinulle jotakin luvata?\" -- \"Sinä et\nsiis lupaa mitään?\" sanoi susi, \"minä tulen huomenna jälleen.\" Toissa\npäivänä tulikin sitten jälleen ja pyysi koiralta rekivetohevosta, mutta\nkoira ei luvannut. Susi pyysi nyt lupaa tullakseen huomenna jälleen.\nLuvan saatuansa tuli hän määräaikana taaskin ja pyysi koiralta varsaa.\nTämä ei ollut koko anomusta kuulevinaan. Susi silloin läksi matkaansa\nniinkuin ennenkin, vaan tuli huomenna uudelleen ja pyysi koiralta\nvuohta. Koira ei sitäkään antanut. Nyt läksi susi metsään katuvaisella\nmielellä, kun hän tyhjää vaivaa oli nähnyt koiran luona käydessänsä.\nViimein palasi hän koiran luokse vielä kerran elostaan ja olostaan\njuttelemaan. Koira kävi häntä kohtaan sääliväiseksi, jonka tähden antoi\nhänelle hyvän neuvon sanoen: \"Meidän talossa tulee syksyllä häät\nvietettäväksi, tule sinäkin häihin, niin saat vaivasi palkituksi.\" Tähän\nneuvoon oli susi varsin tyytyväinen, ja kun syksyllä joutuivat häät\npidettäviksi, ja vieraita käytiin kutsumassa, tuli hänkin häihin\nniinkuin koira oli luvannut. Siellä sai hän syödä ja vähän juodakin,\njosta tuli juovuksiin. Ei aikaakaan, niin sanoi koiralle: \"Laulaa\nmieleni tekevi, sanat suussani sulavat.\" Koira koki kieltää häntä, mutta\ntämä, jolla oli erinomainen laulun halu, pyysi yhä vain lupaa\nlaulaaksensa. \"Niinpä lausuhan muuan lause!\" sanoi viimein koira. Susi\nalkoi nyt laulaa, mutta samassa tunsi hänet häärahvaskin, antoivat\nhänelle selkään ja pieksivät puilla paalikoilla hänet pahanpäiväiseksi.\n\n\nKOIRA JA REPO\n\nPaimenet olivat karjaansa kaitsemassa ja koira heidän kanssansa. Repo\nkävi yhä koiran kanssa kisaamassa, mutta koira oli arka eikä tohtinut\nrepoa purra kuoliaaksi. Tätä kaipasivat paimenet yhä, että koira ei tapa\nrepoa. Siis pitivät tämän neuvon. He leikkasivat koiran hännästä palasen\npois, ja niin läksivät lapset taaskin koiran kanssa karjaan. Sinä\npäivänä ei repo tullutkaan kisaamaan, missä lienee ollut muualla.\nEhtoolla läksivät siis lapset kotiin, niin kysyivät vanhemmat: \"Kävikö\nrepo taaskin koiran kanssa kisaamassa?\" -- \"Ei käynyt\", vastasivat\nlapset. \"Niinpä menkää huomenna jälleen sinne, kyllä se silloin tulee\",\nsanoivat vanhemmat. Sen tekivätkin lapset, ja kohta tuleekin repo koiran\nluokse, josta alkavat juosta, kisailla keskenänsä. Viimein tarttuu repo\nkoiraa hännän päähän kiinni, vaan se kun oli kipeä, kävi koira\nvihaiseksi ja puri revon kuoliaaksi. Niin hävisi siis repo.\n\n\nHÄMÄHÄKKI JA MUURIAISET\n\nPaimenet olivat muuriaispesän polttaneet, syystä että muuriainen oli\nkovasti purrut heitä. Tähän ei muuriainen tyytynyt, hän tuli vihaiseksi;\nvaan ei ollut hänellä niin paljon voimaa, että sen tautta olisi\npieksänyt paimenet, että he hänen pesänsä polttivat. Sentähden meni hän\nvihoissaan Jumalan luokse ja kaipasi kiivaasti paimenten päähän, että he\nlaitumella käydessään aina pudottelivat paljon leivänmuruja maahan;\nmutta pesän polttamisesta ei hän tahtonut Jumalalle virkkaa mitään\nsiksi, että hän itse ensinnä oli purrut paimenia. Jumala sanoi: \"Voipi\nkyllä olla niinkuin sanot, mutta sinulla ei ole vierasta miestä, joka\nsen todistaisi; mene ja tuo itsellesi todistaja.\" Muuriainen läksi nyt\nvierasta miestä hakemaan ja sanoi mennessään itseksensä: \"Minun pitää\nhämähäkki hakeakseni, kyllä se mies tietää minun ja paimenten välillä\ntodistaa oikeuden, sillä hän elää ikänsä noiden koirien kanssa\nkarjamailla.\" Kohta tapasikin hämähäkin ja sanoi tälle: \"Tule nyt,\nveljeni, minulle todistajaksi, sillä minä käyn paimenten kanssa\nkäräjätä.\" Hämähäkki kysyi: \"Mikäs riita teillä sitten on?\" Muuriainen\nei selittänyt riitaansa hämähäkille, mutta sanoi hänen kysymykseensä:\n\"Sinun pitää tulla, et saa viivytellä, Jumala itse on siitä käskyn\nantanut.\" Tämän kuultuaan läksi hämähäkki todistajaksi. Kun siitä\nJumalan luo tultiin, kysyi Jumala: \"Oletkos nähnyt, että paimenet paljon\nleivänmuruja maahan pudottavat?\" Hämähäkki vastasi: \"Siihen ei ole\npaimenten syytä, niillä ei ole sopivaista kohtaa, missä kaikki pienetkin\nmurut mahaansa söisivät, eikä pöytää, jolla leipäänsä murtaisivat.\"\nJumala sanoi silloin: \"Se on kyllä oikein, mitä sanot ja todistat; mutta\nsinä muuriainen, jäät valehtelijaksi, minkätähden sinä omaa\nlähimmäistäsi asiatta vihaat?\" Samassa antoi hän muuriaiselle kepillä\nselkään ja viskasi hänet taivaasta maahan, niin että hän keskeltä\npuoleksi katkesi; mutta hämähäkin laski hän köydellä taivaasta maahan,\nsiksi että hän todisti oikeuden. Tästä syystä on hämähäkillä tänäkin\npäivänä omat verkkonsa köysinä, että hän voipi sekä ylöspäin nousta että\nmaahan laskeutua, mutta muuriainen on ijäti kahdesta kappaleesta\nniinkuin hän taivaasta maahan pudotessa oli jäänyt, keskeltä hoikka, pää\nja perä paksut.\n\n\n\n\n\n\nIV OSA\n\n\n\n\nIHMEELLISET SEPÄT\n\n\nVapahtaja ja Pyhä Pietari kulkivat kerran yhtenä tätä maailmaa\nkatsomassa, hevosella ajoivat; vaan kun oli talvinen aika ja tiet jäiset\nja koleat, niin putosi hevosen jalasta kenkä. Sattui sitten paja olemaan\ntien varrella siinä, niin siihen poikettiin sepän luokse pudonnutta\nkenkää uudistuttamaan. Hevosensa kiinnittivät rekinensä pajan nurkkaan\nja kävivät itse ovesta sisälle. Täällä seppä paraillaan takoi\nrautavannetta uuteen oluttynnyriin ja olikin työnsä toimessa niin\nuskollinen, että ei vierasten tuloa paljon huomannutkaan. Pyhä Pietari\nkysyi silloin, josko hän pajaa saisi lainaksi raiskaantunutta\nhevosenkenkää korjataksensa, taikka tahtoisiko seppä itse ottaa sitä\nuudistaaksensa. Tähän ei seppä vastannut sanaakaan, nosti vain vasaransa\nilmaa kohden ja takoi takomistansa. Pyhä Pietari kysyi vielä toiste ja\naina nöyremmillä sanoilla samaa asiata, mutta seppä ei ollut häntä\nkuulevinaankaan. Matkustavaiset rupesivat nyt pelkäämään sepän olevan\nkuuron eli hassun ja läksivät pajasta pois toivoen toisen pajan\nlöytävänsä, jossa hevosenkengän saisivat parannetuksi. Kun siitä vähän\nmatkaa olivat kulkeneet, tuli vanha pahanpäiväinen akkakäpä heidän\nvastaansa. Pyhä Pietari, jolla ohjat olivat kädessä, pidätti silloin\nhevostansa ja kysyi akalta: \"Tietäisitkö sanoa, oliko tuo seppä, jonka\nluota tulemme, hurjapäinen, vai mikä häntä vaivaa, kun ei hän\npuheeseemme mitään vastannut?\" -- \"Mitä muukalaisia te, miesparat,\nolette, kun ette tiedä ja tunne, että meidän uljas seppämme\nviisaudessaan kuurona ja mykkänä kohtelee kaikkia, jotka eivät\ntietämättömyydessään osaa häntä päämestariksi mainita. Palatkaa nyt\npajaan takaisin ja puhutelkaa häntä siksi, niin kyllähän näette, eikö\nhänen käytöksensä kohta muutu teitä kohtaan ystävälliseksi.\"\n\nMatkustavaiset käänsivätkin hevosensa heti ja ajoivat kiireimmittäin\nsepän luokse takaisin käskien vielä akankin seurata heitä sinne, että\nsiellä muka kostaisivat häntä neuvon antamisesta. Pajalle päästyä astui\nMeidän Herramme ensiksi sisälle ja sanoi: \"Ylimestari mainio!\nLainaisitko pajaasi vähäksi aikaa meille?\" Seppä kohta mulisti silmänsä\nkysyjään päin ja sanoi: \"Toimittakaa vain, hyvät vieraat, työnne minun\npajassani, kunnia kunnian antajalle ainakin.\" Sillä puheen jätti hän\nvasaran kädestänsä sekä heitti rautavanteensa nurkkaan ja jätti koko\npajan vierasten valtaan lähtien itse pois koko paikasta.\n\nNyt tarttui Meidän Herramme pihtiin ja vasaroihin käsin. Vanha, kulunut\nhevosenkenkä pistettiin ahjoon, ja sysiä korjattiin ympärille. Pyhä\nPietari polki paljetta, minkä jaksoi ja kerkesi, joten rauta kohta\nsaatiinkin tulehtumaan, eikä aikaakaan, niin oli jo kenkä alasimelle\notettava; mutta nyt tarvittiin hevosen jalasta mitta, isoksiko tuota\nuutta kenkää tehtäisiin. Kun ei nyt pajassa löytynyt pärettä eikä\nmuutakaan puun lastua, josta olisi mitta tehtynä, meni Meidän Herramme\npihalle, leikkasi veitsellään yhden jalan hevoselta poikki ja toi sen\npajaan, että siitä kengän koko nähtäisiin. Otti sitten raudan ahjosta ja\ntakoa nakutteli sitä vähän aikaa alasimella, niin tuossa oli jo kenkä\nvalmis. Ei muuta kuin uusia nauloja taottiin vielä, ja hevosen jalkaan\nkiinnitettiin se uusi kenkä. Siitä vietiin jalka paikallensa sitten ja\npantiin sovittelemalla hevosen alle. Tätä tehtäessä tuli Meidän Herramme\nhavaitsemaan, että toisetkin kolme kenkää olivat huonoja ja\nputoamaisillaan, jonka vuoksi leikkasi kaikki ne kolme jalkaa hevoselta\nja toimitti pajassa niihinkin uudet kengät niinkuin ensimmäiseen, jonka\njälkeen sovitti taas hevosen jalat paikoillensa.\n\nSen työn tehtyään kävivät matkamiehet sepälle tarjoamaan maksua pajan\nlainasta, vaan tämä kun ei tahtonut mitään palkintoa, vaan sanoi: \"Kissa\nkiitoksella elää, koira pään silittämisellä\", jättivät he hänelle\nhyväiset ja istuivat rekeensä. Vierasten pois lähdettyä meni seppä vasta\npajaansa. Hän oli syrjästä katsastanut, kuinka matkustajat uudella\ntavalla hevosen jalasta mittaa ottivat ja kengät kavioihin kiinnittivät.\n\"Tuo taitohan olisi minullekin sopiva\", tuumasi hän itsekseen, vaan ei\nmuuta vielä ennättänyt, kun jo matkustajat palasivat pajaan takaisin.\nVasta reessä istuessaan olivat muka muistaneet palkatta jääneen sen\nakan, joka heidät neuvoi sepän luokse takaisin. Toivat hänet siis\nmyötänsä pajaan, josta vasta olivat lähteneet, palkitakseen häntä. Sepän\nnähden otti nyt Meidän Herramme suurimmat pihdit, mitkä pajasta löysi,\njoilla tavoitti akkaa niskasta kiinni ja pisti ahjoon keräten sysiä\nhyvästi ympärille, josta käski Pyhän Pietarin polkea paljetta. Tämä pani\npuhaltimen käymään, joten akka ahjossa kituen ja ähkäen kohta\ntulehtuikin, eikä aikaakaan, kun oli jo valmis taottavaksi. Pitkillä,\nvahvoilla pihdeillä otti silloin Meidän Herramme akan ahjosta ja laski\nalasimelle käskien Pyhän Pietarin ruveta takomaan. Pyhä Pietari nosti\nmoukarinsa ja alkoi kaikin voiminsa sillä lyödä lynnähyttää, jota työtä\nei kauan tarvinnut tehdäkään ennenkuin jo akka alkoi uudelleen luitansa\nliikahutella. Silloin otti Pyhä Pietari pienemmän vasaran, jolla\ntaottavaansa siisti ja tarkemmin valmisteli. Nyt olisi vielä vettä vähän\ntarvittu. Pyhä Pietari etsi vesiastiaa pajasta, vaan kun ei löytänyt,\notti tuon vanhan pärevasun, minkä pajan nurkasta löysi, sillä toi vettä\nkaivosta sitten ja valeli akkaa päästä varpaisiin asti. Tästä virkosi\ntaottavansa täyteen eloon kohta, vaan ei ollutkaan enää vanha akka,\nmutta muodoltaan ja koko vartaloltaan ihana ja kaunis neito, joka\nmonenkertaisesti kiittäen matkustajia hyppien keikkuen läksi pajasta\nmaisiin matkoihinsa, eivätkä pitemmältä viipyneet matkustajatkaan siinä,\nmutta läksivät hekin tiehensä.\n\nYksikseen pajaan jäätyänsä alkoi seppä itsekseen tuumia: \"No, kyllähän\nolivat noiden miesten teot kummallisia, vaan olenhan minäkin seppä, ja\nnäinhän minä, miten he tekivät, mikäs siinä, etten voisi minä\nsamanlaisessa työssä onnistua.\" Hänen näin itsekseen puhellessaan\ntulikin muuan mies hevosineen pajan ovelle ja pyysi seppää hevostansa\nkengittämään. Seppä kohta päätti uutta taitoansa näyttää ja kysyi\nmieheltä: \"Uuteenko kenkään hevosesi pannaan, vai korjataanko vanhat?\"\n-- \"Parasta uuteen panee\", vastasi mies. Seppä silloin käski miehen\npirttiinsä istumaan ja sitten vähän ajan päästä tulla uudesta\nkengitettyä hevostaan ottamaan. Mies meni niinkuin käsketty oli, ja\nseppä hyvän piilukirveen käteensä saatuaan sivalsi sillä hevoselta\nkaikki neljä jalkaa poikki, vei ne pajaan ja rupesi siitä uudesta\nraudoittamaan. Työ kävikin helposti kyllä, vaan kun raudoitettuja\njalkoja rupesi paikoillensa asettamaan, siinä ei taitonsa auttanutkaan.\nHän painoi, pusersi jalkoja ja vieläpä puhalsikin aina toisinansa, vaan\nnämä eivät laisinkaan tarttuneet hevosen ruumiiseen kiinni. Hevonen oli\njo kuolemaisillaan ja heittikin viimein sepän käsissä henkensä. Nyt ei\nmuu kuri auttanut enää, vaan täytyi hinta hevosesta maksaa miehelle.\nTämä pisti sepältä saamansa rahat taskuunsa ja läksi matkaansa kiroten\nhevosensa menettämistä.\n\nSeppä yksikseen pajaan jäätyään ei asiata sillensä jättänyt, vaan päätti\nuhallakin uuteen, vasta näkemäänsä sepän taitoon opetellaita, ja kun\nvanha äitipuolensa ikään sattui tulemaan pajaan häntä murkinalle\nkutsumaan, niin otti sen ja paiskasi ahjoon kooten sysiä peitteeksi\nhyvästi ja saattoi paljetta polkemalla ämmän tulehtumaan. Tämä ahjossa\nkitui ja kirisi, vaan seppä ei tuosta huolinut, polki vain paljettansa\naina kiivaammin luullen sillä tavoin ihanankin neidon aikaansaavansa,\nvaan eipäs onnistunutkaan tämä työ sepälle. Akka ahjossa paloi tuhaksi,\nja kun seppä palamatta jääneet luut viimeinkin keräsi, ei niistä tullut\nmitään, paha karsi vain täytti pajan. Tuosta kävi jo sepän mieli\nkarvaaksi, ja tuskissaan läksi hän niitä matkustavaisia seppiä ajamaan\ntakaa, jotka hänet näin pahasti pettivät. Saavuttikin heidät, ja kun\nsiinä nyt itkusilmin puhui, päivitteli, kuinka kurjasti hänelle oli\nkäynyt, alkoivat matkustajat sääliä häntä ja lupasivat palata hänen\npajaansa katsomaan, olisiko tuolla jotakin tekemistä. Sinne kun tulivat,\nmakasi hevosen raato kuolleena pajan ovella ja jalat poikki katkaistuina\nvieressä. Meidän Herramme ja Pyhä Pietari ottivat silloin kaksi jalkaa\nkumpikin ja rupesivat sovittelemaan niitä paikoillensa. Jalat\ntarttuivatkin kohta kiinni paraten terveiksi, ja kun siitä nyt hevosta\nvähän vain takapuoleen potkaistiin, se samassa kavahti seisoallensa\nehompana entistänsä. Nyt mentiin pajaan, jossa seppä surumielin poimi ja\nkeräsi viimeisetkin luusipaleet ahjosta sanoen: \"Tuossa minäkin rupesin\npyrkimään kunniasepäksi niinkuin tekin, hyvät vieraat, olette, vaan ei\nmenestynytkään se työ minulta, haaskasin vain vanhan äitipuoleni, ettei\nole minulla enää, kuka ruokanikaan valmistaisi ja yötilani tekisi;\nauttakaat, hyvät vieraat, minua, niin teille toimitan kunnollisen\nmaksun.\"\n\nMatkamiehet, joista seppärukan hätä ja suru kävi sääliksi, lupasivat\ntehdä, minkä suinkin taitaisivat, häntä auttaaksensa. Käskivät sitten\nsepän mennä kapalla vettä tuomaan, kokosivat sillä aikaa kaikki\npalaneesta akasta jälelle jääneet luusipaleet ja viskasivat ne ahjoon,\njosta sysiä keräsivät päälle; ja kun vähän aikaa paljetta olivat\npolkeneet, poimittiin ne luusipaleet aivan tulipunaisina rautakauhaan\nsieltä ja heitettiin vesikappaan jäähtymään. Vähän aikaa löyhysi kapasta\nsavu, ja vesi särisi, vaan kun vesi asettui, läksi kapasta aika\nmarakatti, joka ilosta kiljuen parkuen juoksi sepän syliin. Seppä tätä\noutoa ystävätä vähän oudosteli, vaan ei auttanut vierasteleminen,\nmarakatti vain hyppäsi sepän kaulaan nuuskien hänen suutansa ja\nsilmiänsä, vieläpä sysäsi pitkän kieliliuskansakin suustaan ja alkoi\nsepän poskia nuoleskella. Tuohon toveriinsa täytyi sepän viimeinkin\ntyytyä, ja tuntemattomat vieraat läksivät hänen pajastansa iäksi\npäiväksi matkoisa. -- Sen verran sitä.\n\n\n\n\nMIEHESTÄ, JOKA MAAT LENTI LINTUNA, VEDET UI KALANA\n\n\nVapahtaja ja Pyhä Pietari kerran kävelivät tietä myöten yksissä ja\ntulivat muutamaan taloon, jossa oli mies peltoa kyntämässä. He menivät\nkyntäjän luokse ja kysyivät, hänkö taloa isännöitsi. \"On meitä kolmekin\nveljestä talon isännyydessä; minä heistä olen nuorin\", vastasi mies.\nSiinä juoksi pellon alla joki sitten, jonka poikki matkamiesten oli\npäästävä, niin sanoo Vapahtaja: \"Etkö, hyvä mies, läksisi meitä poikki\njoesta ehättämään?\" -- \"Lähden, miksi en lähtisi?\" vastasi kyntäjä ja\nsaattoi matkamiehet joesta poikki. Veneestä maalle noustua kysyy\nVapahtaja: \"Pitääkö palkkaa äijän vaivoistasi?\" -- \"Palkasta ei tarvitse\npuhua\", sanoi veneen haltija, \"ristikansan minä aina ilmaisesta yli\nsaatan, palkkaa en ota milloinkaan.\" Pietari, joka tämän kuuli, sanoi\nVapahtajalle: \"Anna hänelle, Herraseni, jonkinlaista virkaa eli etua\nvähän hyvästä työstänsä.\" Vapahtaja silloin lahjoitti miehelle sen viran\nja edun, että maat taisi lintuna lentää, vedet uida kalana, jonka\njälkeen tovereineen erosi hänestä.\n\nTulipa tuosta jonkin ajan päästä sotamiehen otanto, ja siitäkin\nkyntömiehen talosta otettiin nuorin veli ja vietiin kuninkaan\nsotaväkeen. Kun sitten kuningas sotajoukkoineen toista kuningasta vasten\nsotaan läksi, häneltä kiireessä oli miekka kotiin unohtunut, jota ei\nkeksinytkään ennenkuin vihollisen maahan tultua. Tätä harmissaan sekä\nvähän häpeissäänkin sanoi hän sotamiehille: \"Kuka mies siihen ja siihen\naikaan kerkiäisi unohtuneen miekkani käydä kodista, sille tyttäreni\nantaisin palkoista.\" Nuori sotaväkeen otettu mies astui tämän kuultuaan\nkuninkaan eteen kohta ja sanoi: \"Kun, armollinen kuningas, tyttäresi\nantanet, minä unohtuneen miekkasi toimitan määräaikaan tänne.\" Kuningas\nvahvisti lupauksensa, sanoi: \"Johan sen kerran kuulit; kuninkaasi sanaa\ntulee uskoaksesi.\"\n\nMies läksi nyt matkalleen, ja hätäkös olikaan lähtiessä, kun näet maat\nlensi lintuna, vedet ui kalana. Ei aikaakaan, niin joutui jo kuninkaan\nlinnalle, siellä lintuna istuutui ikkunalle ja alkoi laulaa viserrellä\nkauniilla äänellä. Kuninkaan tytär, joka tämän kuuli ja josta lintu oli\nylen kaunis ja ihmeellinen, aukaisi ikkunan, josta lintu samassa pujahti\nmiehenä huoneeseen. Kuninkaan tytär katsoi kuin kummaa ikkunasta\ntulijata ja kysyi, mikä hänellä oli asiana. \"Minä läksin kuninkaan\nmiekkaa käymään\", sanoi mies, \"ja siitä luvattiin teidät minulle\nnaiseksi; onko teillä sormusta semmoista minulle merkiksi antaa?\"\nKuninkaan tytär mieltyi sotamieheen, se kun näytti pulskalta ja\nurhoolliselta, otti sormuksen sormestaan ja antoi miekanhakijalle. Tämä\ntaittoi nyt kahtia sormuksen, josta kumpikin piti puolen, merkiksi,\nettei kuninkaan tytär ottaisi ketään muita miehekseen kuin sen, jonka\nsormuksen puolisko toiseen hänen tallellansa olevaan puoliskoon kävisi.\nSiitä jätti mies tyttärelle hyväiset sitten, ja kun miekan kera matkalle\nläksi, hän taas maat lintuna lenti, vedet ui kalana, joten joutuikin\nkahta tuntia ennen liittoaikaa takaisin sinne, jossa kuningas\nsotajoukkoineen majaili, mutta oli matkastaan niin väsynyt, ettei heti\nmennyt kuninkaan puheelle, vaan rupesi vähäiseen metsään leirin kylkeen\nmaata. Keksipä hänet siinä toinen sotamies, joka sattui vahtina olemaan,\nleikkasi makaajalta pään poikki, otti häneltä miekan ja vei sen\nkuninkaalle, sanoi: \"Täss'on, armollinen kuningas, miekkanne, jota niin\nsuuresti kaipasitte.\" Kuningas hyvillä mielin siitä, kun nyt hyvän\nmiekkansa sai, jolla jo monta vihollisen päätä oli maahan silponut,\nkiitti tuojaa sanoen: \"Kunhan sota loppuu ja kotiin pääsemme, niin\npidämme sinulle ja tyttärelleni häät, ja hyvät pidämmekin, kun pitämään\nrupeamme.\"\n\nKesti jonkin aikaa sotaa sitten, niin jo voitti kuningas toiselta\nkuninkaalta linnan ja kulki väkineen päivineen omaan valtakuntaansa\ntakaisin, josta alkoi tyttärelleen valmistaa häitä. Tämä kun tulevaisen\nmiehensä nähdä sai, sanoi hänelle: \"Onko teillä mitään merkkiä siitä,\nettä olen teidän morsiamenne?\" -- \"Eihän minulla mitä merkkiä tarvitse\nolla, kun teidät kerran on minulle luvattu\", vastasi sulhanen\ntoimessaan. \"Pysy minusta erilläsi, en minä sinulle naiseksi mene, kun\nei sinulla mitä merkkiä liene; liiton merkki minun oikealla sulhasellani\non.\" Näin puhui kuninkaan tytär tiukkaan eikä sanonut lähtevänsä\nkirkkoon vihille ennenkuin se sormus tuotaisiin, jonka hän sulhaselleen\noli antanut. No, siihen tulee nyt kenraalin poikaa, pajarin poikaa,\nkauppiaan poikaa ja minkä mitäkin herraa kuninkaan linnaan, ja kaikki\nantavat sormuksensa kuninkaan tyttären koeteltaviksi, vaan niistä ei\nyksikään hänen sormeensa sovellu.\n\nKulkevat sillä aikaa Vapahtaja ja Pyhä Pietari taaskin tietä myöten,\nsiinä seudussa matkustavat, jossa kuningas oli sotaa käynyt, niin Pyhä\nPietari tiepuolessa miehen raadon keksii ja sanoo Vapahtajalle:\n\"Täällähän se onkin, pää poikki tien vieressä viruu se mies, kulle me\nvähän etua hyvästä työstänsä annoimme; suo, armas Herraseni, hänelle\nvielä henki ja entinen etukeinonsa, hän kun aikanaan meitä auttoi.\" --\n\"No, pese hänet verestä puhtaaksi\", sanoi Vapahtaja Pietarille. Pietari\nteki niinkuin oli käsketty, josta Vapahtaja pani pään sijallensa, ja\nmies tuli terveeksi sanoen eloon herätessään ja päivää, taivasta\nkatsellen: \"Ohoh, kylläpä viikon makasin!\" -- \"Viikomman olisit vielä,\nmiesparka, maannut\", sanoi Pyhä Pietari, \"kun emme olisi me sinua\nlöytäneet; siellä jo kuninkaan linnassa häitä pidetään morsiamellesi;\nmene, joudu sinne, vielä kerkiät vihkiäiset estämään.\" Mies kun tämän\nkuuli, ei kaukaa viivytellyt, maat lenti lintuna, vedet ui kalana ja\ntuli kuninkaan linnalle, jossa kohta asettui kuninkaan tyttären\nikkunalle. Tämä, joka tuossa paikassa laulun tunsi, avasi ikkunan ja\nlaski linnun miehenä huoneeseen kysyen heti: \"Vieläkö on sormuksen puoli\nteillä tähdellä?\" -- \"Viel' on tähdellä\", sanoi mies, ja kun siitä\nsormuksen ratokset pantiin vastakkain, ne kävivät yhteen ihan\nkarvallensa. Meni silloin kuninkaan tytär taattonsa luokse ja sanoi:\n\"Täällä on nyt minulla sulhanen, sen kera tahdon minä kirkkoon vihille\nmennä.\" Kuningas kun tämän kuuli, tuli itse tyttärensä huoneeseen, jossa\nnäki miehen ja hänen kädessään tyttärensä sormuksen puoliskon. \"No,\nmissä sinä niin viikon matkallasi viivyit?\" kysyi hän ihmeissään\nmieheltä. Tämä haastoi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja miten\nVapahtaja ja Pyhä Pietari olivat häntä auttaneet. Kun kuningas tämän\nkuuli ja päälliseksi näki, että sormuksen ratokset yhteen kävivät, pani\nhän sen oikean miekantuojan tyttärensä kanssa vihille, vaan toiselle\npetolliselle sotamiehelle toimitti hän hyvän selkäsaunan ja siirti hänet\niäksi päiväksi koko valtakunnasta pois. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nYÖSIJAN KOSTAMINEN\n\n\nKulkivat Pyhä Pietari ja Vapahtaja yhdessä kerran ja tulivat myöhään\niltasella muutamaan kylään, johon mielivät pysähtyä yöksi. Olipa siinä\nkylässä kaksi taloa, toinen uhkea ja uljas, toinen köyhä ja huonomainen.\nKöyhää taloa eivät matkamiehet huolineetkaan mennä vaivaamaan, vaan\npäättivät rikkaassa talossa käydä yösijaa kysymässä. Niin tehtiinkin, ja\ntaloon tultua kolkutettiin ovelle, joka jo oli salpa päällä, vaikk'eivät\nihmiset vielä kuitenkaan maanneet. Hyvään aikaan ei tuvasta vastattu\nmitään, mutta viimeinkin äännähti sieltä talon emäntä ja kysyi: \"Kuka\nyöllä ihmisten ovia pieksää?\" Matkamiehet sanoivat asiansa ja pyysivät\nemännän hyvyydestä yösijaa aamuksi. \"Yösija hakekaat itsellenne mistä\ntahdotte\", tiuskaisi emäntä, \"en nyt enää rupea itseäni vaivaamaan teitä\nsisälle laskeakseni; pois vain ovelta, taikka minä hallini laitan teitä\ntervehtämään.\" Matkamiesten täytyi tyytyä tähän. He läksivät ovelta pois\nniinkuin oli käsketty ja päättivät mennä toiseen, köyhään taloon,\nkuulustamaan, olivatko siellä vielä ihmiset valveella. Kun siitä taloon\ntulivat, siellä ei salpaa ovella ollutkaan, ihmiset olivat valveella\nkaikki, tervehtivät vieraita hyväntahtoisesti ja käskivät heitä\nistumaan, josta toimittivat matkamiehille ruoan ja yösijan tekivät.\nVieraat matkastaan väsyksissä söivät iltasen halukkaasti, kiittivät\nisäntäväkeä ja rupesivat maata.\n\nAamulla matkaan lähdettäessä tarjottelivat yötä olleet vieraat emännälle\nmaksua, vaan tämä ei huolinut rahasta, sanoi, ettei niin vähästä sopinut\nmaksua ottaa, matkustavaiset kyllä aina itsekin tarvitsivat rahansa.\nVieraat eivät silloin muuta tainneet, vaan laittausivat matkalle.\nSanoihan kuitenkin Vapahtaja emännälle: \"Koska ette meiltä vaivoistanne\nrahoja ottaneetkaan, täytyy teidän kuitenkin siunauksemme ottaa\nensimmäiseen työhönne ja tyytyä siihen, mitä se siunaus teille tuottaa.\"\nEmäntä ei tähän taitanut virkkaa mitään, toivotti vain matkamiehille\nonnea ja jätti heille hyväiset. Heidän talosta lähdettyään muisteli hän\nvasta omia töitänsä ja meni aamupuhteella aittaan eilen lopetettua\npalttinakangastaan mittaamaan. Tämä kun sattui olemaan ensimmäinen\ntyönsä, vierasten siunaus kävikin siihen. Emäntä mittaa, mittaa, minkä\nkerkiää, mutta kangasta kesti kestämistään, eikä mittaamasta päässyt\nennenkuin kolmen päivän päästä, ja siitä sai hän kangasta niin paljon\nkuin perhekunnassa koko hänen elinaikanansa tarvittiin. Tästä ihastuen\nmeni hän naapuriinkin kehumaan, minkälaisia vieraita hänellä oli ollut\nja mitä hyvää ne hänelle olivat tuottaneet. Toisen talon emäntä tästä\ntiedon saatuansa alkoi eilistä ynseyttään katua ja päätti toiste\nnöyremmin vastaanottaa eilen yöksi pyrkineitä vieraita, jos vasta vielä\njolloin tulisivat hänen taloonsa.\n\nKului sitten aikoja, ja köyhä talo vahvistui ja edistyi aina enemmän,\nmutta rikas talo ei tahtonut niin hyvästi menestyä kuin ennen, vaikka\nasukkaat kyllä sielläkin toimeen tulivat. Asiain tällä kannalla ollen\ntulivat nämä samat matkustajat taas kylään ja menivät ensin rikkaaseen\ntaloon niinkuin viimeinkin. Emäntä ei heitä nyt oven ulkopuolelle\njättänyt, vaan oli vieraita kohtaan varsin makeamielinen, tarjosi heille\nruokaa, mitä talossa parasta oli, ja yösijan niin uhkean kuin suinkin\ntaisi. Vieraat pitivät hyvänään, mitä annettiin, ja aamulla talosta\nlähtiessään tarjosivat emännälle maksua siellä olostansa, mutta emäntä\nei maksusta tahtonut kuullakaan, vaan pani vielä matkaan lähteville\nevästä ja muuta kaikenlaista mukaan. Näin paljoa eivät matkamiehet\ntahtoneet vastaanottaa jotakin sijaan antamatta, jonka tähden sanoivat:\n\"Kiitämme teitä paljon, vaan emme voi jättää hyvyyttänne tykkönään\nkostamatta; sattukoon siis kolmipäiväinen siunauksemme ensimmäiseen\ntyöhönne, jota tänä päivänä alotatte.\" Sillä puheen läksivät vieraat\ntiehensä, ja emäntä kohta tarttui rahakukkaroonsa, jonka jo illalla oli\nvalmiiksi pöydälle pannut, nyt vain siitä rahoja lappaaksensa, ja aikoi\njo siitä äärettömiä summia ruveta lukemaan, vaan rahanhimon ja ahneuden\nvimmassa ei hän huomannutkaan, mitä hän kiireissään teki, mutta läksi\nensin nurkasta niistinliinaansa ottamaan ja niisti sillä nenänsä.\nTuossapa tulikin nyt olemaan se työ, johon yövierasten siunaus sattui.\nEmäntä joutui nenäänsä oikein työksensä niistämään, niisti sitä, niisti\nennättämistään, vaan ei niistämisestä kuitenkaan tahtonut loppua tulla.\nAina kolme päivää kesti tätä nenän niistämistä, ja vasta kun sen ajan\nkuluttua emäntä tukalasta työstään pääsi, meni hän kiroten siunaten\ntuskissansa pöydältä rahakukkaronsa korjaamaan. -- Sen verran sitä.\n\n\n\n\nVAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI RIIHESSÄ\n\n\nVapahtaja ja Pyhä Pietari ennen muinoin maata kulkivat, maata kiersivät\nyhtenä, ihmisten eloa ja oloa nähdäksensä. Näillä matkoillaan joutuivat\nkerran iltasella muutamaan taloon yösijaa etsimään. Tuota ei isäntä\nheiltä kieltänytkään, vaan toimitti heille ruoan sekä vuoteen niinkuin\nvieraille ainakin. Sattuipa sitten talonväellä riihen puiminen aamusta\nvarhain olemaan työnä, ja kun paljon viljaa oli parsilla, mutta\npuimamiehiä vähän, päätti isäntä käskeä yövieraatkin riiheen omalle\nväelleen avuksi. Pani siis renkinsä tätä käskyänsä viemään heille, mutta\nvierailla, jotka eilisestä matkanteosta vielä olivat väsyksissä, ei\nollutkaan halua näin aikaiseen työhön ruveta, he vain venyivät, viruivat\nvuoteellansa pitämättä isännän käskystä mitään lukua. Isäntä silloin\nlähetti oman tyttärensä käskemään heitä työhön, vaan nämä eivät\ntästäkään isännän käskystä pitäneet tuon enempätä. Siitä tuskastui\nisäntä ja läksi itse yövieraitaan hakemaan puimatyöhön ottaen vielä\nhyvän kepinkin kouraansa sillä paremmin houkutellakseen heitä kuulemaan\nhänen käskyänsä. Tupaan tultua hyppäsikin vierasten vuoteen eteen kohta\nja uhkasi heitä kepillänsä, elleivät riiheen menisi. Vieraat silloin\nnousivat makuukseltaan ja lupasivat kohtakin riiheen joutua, koska\nsiellä työväestä oli semmoinen tarvis. Näin puhellen pukivatkin vanhat\nmatkavaatteet päällensä ja seurasivat isäntää riiheen. Siellä eivät\nsinne tultuaan kuitenkaan sallineet muun väen olla, vaan käskivät nyt\nheidän vuorostaan mennä makaamaan, isännän vain antoivat ovensuussa\nseisoa ja heidän työtänsä katsella. Ottivat sitten muurin takaa, mistä\nlöysivät, päreitä ja sytyttivät niistä pienen tulen pesän eteen\nlattialle. Siitä sytyttivät sitten pitkiin päreisiin tulen ja nostivat\nniitä parsia kohden, toinen toisaalta, toinen toisaalta päin. Tämäpäs\ntuotti kumman tapauksen. Valkean liekki päreistä lensi siteiden välillä,\nerotti viljasta kaikki jyvät ja pudotti lattialle, oljet vain jäivät\nkuivina ja tyhjinä parsille. Isäntä ovelta katsoessaan tätä arveli: \"No\ntuohan on soma, uusi ja varsin mukava elonpuimisen keino, sitä minunkin\npitää koetella, kun nyt uudestaan saan riiheni ahdetuksi!\" Meni sitten\nja toimitti vierailleen hyvän aterian, ja kun matkalle läksivät, niin\njätti heille ystävälliset hyväiset ja kiitti, ylisteli heitä sievästä ja\nsukkelasta riihen puinnasta.\n\nVieraiden talosta lähdettyä oli tämä uusi puimakeino isännän mielessä\nyhä, ja hän ei rauhaa ei lepoa saanut ennenkuin itse pääsi sitä\nkoettamaan. Kolmantena aamuna olikin jo kaksi vahvaa riihtä taas eloilla\nahdettu, ja isäntä läksi hyvillä mielin uutta, vasta oppimaansa puimisen\ntapaa koettamaan. Viritti pesän eteen päreistä pienoisen tulen ja\nsytytti siitä toisia pitempiä päreitä, joita nosti ja kohotteli parsia\nkohden niinkuin oli nähnyt vieraidenkin tekevän. Tuota työtään ei\nkuitenkaan saanut kauan huviksensa tehdä, sillä tuli syttyi olkiin heti,\nja koko vilja rupesi palamaan. Tästä huomasi jo äijä tuhmin tehneensä ja\nläksi riihestä ulos sulkien oven jäljestänsä koettaakseen\nhenkipakahtumisella saada tulen sammumaan; vaan ei auttanut tämäkään\nkuri. Riihen katosta alkoi jo nousta tuli, ja pesän eteen viritetty\npäretuli oli jo lattian altakin sytyttänyt riihen toisaalta päin, joten\nkoko riihirakennus kohta oli ilmitulessa. Isäntä ei saanut muuta kuin\nmatkan päässä vainiolla seisoa ja omin silmin katsella sytytetyn\nriihensä palamista. Tuossa vasta alkoi hän surkeasti päivitellä ja\nylpeyttänsä vieraita kohtaan katua. -- Sen verran sitä.\n\n\n\n\nVASTAHAKOINEN AKKA\n\n\nTalonpoika otti vaimon itsellensä, mutta tämä puuttui olemaan niin\nvastahakoinen, että teki kaikki, mitä miehensä kielsi, vaan mitä hän\nkäski, sitä hän ei tehnyt. Olivatpa sitten joulunpyhät tulemassa, ja\nmies, joka oli hyvänsävyinen ja kaikkea riitaisuutta vihaavainen, vaan\nkuitenkin juhlan aikana mielellään olisi elänyt vähän pulskemmin kuin\ntavallisesti, mietti mielessään, mitä neuvoa hän pitäisi saadakseen\njoulua pitää vähän jalommin niin ruoan kuin juomankin puolesta. Viimein\nluulikin jo keinon keksineensä ja sanoi emännälleen: \"On nyt\njoulujuhlakin tulemassa, vaan elä huoli kuitenkaan vehnäsiä pyhiksi\ntehdä, kovin kävisi se meidän vähille varoillemme kalliiksi.\" Emäntä\ntuskin miehensä puheen kuulikaan, niin vastasi jo sukkelaan: \"Teenpä\nvehnäsiä suottakin.\"\n\nMies on toimessaan olevinaan ja sanoo siihen: \"No, joshan vehnäsiä\nteetkin, ei pidä piirakoita tehdäksesi.\"\n\nEmäntä kohta vastustelee tätä miehensä varoitusta ja sanoo: \"Teenpä\nsuottakin.\"\n\n\"No, jos piirakoita teetkin\", sanoi mies, \"ei pidä viinaa hankkiaksesi.\"\n\n\"Hankinpa suottakin\", sanoi emäntä. Mies ei ole asiasta ollakseen, sanoo\nvain: \"Niinpä jos viinaa hankitkin, ei pidä kahviloita ostaaksesi.\"\n\n\"Ostanpa suottakin\", sanoi akka. \"No, jos ostatkin kahviloita vähän, ei\npidä pyhiksi kuitenkaan vieraita kutsua.\"\n\n\"Kutsunpa suottakin\", vastasi emäntä. \"No, jos vieraita kutsutkin\",\nsanoi mies, \"ja niitä pöytään käsket, ei pidä minua panna pöydän päähän\nistumaan.\" -- \"Panenpa suottakin\", vastasi taaskin akka ja pöyhistelihe\nmiehensä edessä. \"No, minun käsketkin pöydän päähän istumaan\", sanoi\nmies, \"ei pidä viinaputelia käteeni antaa kumminkaan.\" -- \"Panenpa\nsuottakin\", tiuskusi emäntä. \"No, jos niin tekisitkin, elä minua\nkuitenkaan edeltäpäin ryyppäämään käske.\" -- \"Käskenpä suottakin\",\nvastasi emäntä entiseen tapaansa.\n\nNäin sai mies akkansa pitämään hyvät joulukestit. Siinä oli vehnästä,\npiirakaista, siinä kahvia, siinä viinaa niin kauan kuin joulunpyhiä\nkesti, ja kutsuvieraita vielä päälliseksi; vaan kauankos tätä iloa\nkesti. Kun juhlan aika oli ohitse, kävi akka vielä vastahakoisemmaksi ja\nilkeämmäksi kuin ennen. Mies, joka ei häneltä hengen rauhaa saanut,\nmietti viimeinkin mielessään: \"Päästä minun pitää kuin pitääkin tästä\nhullusta akasta\", ja kun heinäntekoaika kesällä tuli, meni hän\nniitylleen, jonka halki juoksevan joen yli saattoi pienoinen\npolkuporras. Tämän hakkasi hän kirveellään puoleksi poikki, jotta hätä\nhätään miehen kannatti, ja kävi siitä kotiin, sanoi vaimollensa: \"Nyt on\nhyvä ja poutainen ilma, lähtekäämme heinäntekoon niitylle.\" Eukko läksi,\nja kun tultiin joelle, meni mies edeltäpäin porrasta myöten varoitellen\njoen poikki, etteivät puut pettäisi. Kun siitä sitten akkakin läksi\nperästä tulemaan, varoitti hän häntä sanoen: \"Kulje, vaimoseni, porrasta\nmyöten hiljaa ja varoitellen eläkä hypi, keiku tullessasi, hyvin\ntuntuivat minusta porraspuut huonoilta ja lahonneilta.\" -- \"Hypinpä\nsuottakin\", sanoi akka ja koikkui, keikastelihe tullessansa, vaan\nsamassapa porraspuutkin pettivät, ja akka keiskahti jokeen, joka vei\nhänet myötänsä. Mies silloin läksi vasten virtaa juoksemaan etsiäkseen\nakkaansa muka. Tämän keksivät muut heinämiehet, joita sattui sen joen\nvarrella olemaan työssä, ja kysyivät mieheltä: \"Mitäs etsit?\" --\n\"Akkaani ainota, suloista ikisopuani\", vastasi mies, \"porras pahainen\nmeni poikki, ja eukkoni jokeen katosi.\" -- \"Mitäs sinä, hupelo, sitä\ntäältä etsit?\" sanoivat toiset, \"koska akkasi jokeen putosi, tottahan se\nmyötävirtaa alaspäin jokea meni.\" -- \"Niin sen luulisi\", sanoi mies,\n\"vaan minun akkani oli aina vastahakoinen eläessänsä, niin tottahan se\nvasten virtaa kulkee kuoltuaankin.\" Miehet tämän kuultuansa eivät\nvirkkaneet mitään, vaan arvelivat mielessään: parasta lienee sinulle,\njos et akkaasi löydäkään.\n\n\n\n\nTULEVAISTA ELÄMÄTÄÄN TIEDUSTAJAT\n\n\nOli rikas mies kerran, monen konnun haltija, suuri pohatta semmoinen.\nTämä meni kirkkoon kerran ja kuuli siellä papin saarnassaan sanovan,\nettä huokeampi on kamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla\nJumalan valtakuntaan. Se asia ajattelutti häntä pitkin päivää, ja kotiin\ntultuansa päätti hän tuhlata pois kaiken tavaransa, että muka jokin\ntoivo voisi hänelläkin olla autuaaksi päästä, sillä neulansilmästä ei\nhän luullut konsaan sopivansa kulkemaan. Näissä tuumin ottikin kaikki\nrahat, tavarat mukaansa ja läksi pois koko kodistansa. Matkalla tuli\nkaksi rosvoa hänelle vastaan, ja niille antoi mies rahansa, toiselle\ntoisen puolen, toisen puolen toiselle, josta kääntyi kotiinsa, kun nyt\noli rikkaudestaan päässyt, joka muka papin sanan jälkeen esti häntä\nautuaaksi tulemasta. Rosvot tämmöisen rikkauden saatuansa mielivät\nmyöskin saaliinensa palata kotiinsa, vaan jos minne päin kääntyivät, oli\naina tulinen vuori heidän vastassansa, eivätkä päässeet sen edemmäksi.\nTästä alkoi heille hätä tulla, eivätkä tienneet, mikä neuvoksi. Viimein\nasiata kauan aprikoituansa sanoivat he toisilleen: \"Parasta, kun viemme\nnämä rahat miehelle takaisin, eivät ne näy olevan meille sallitut, koska\ntuliselta vuorelta emme pääse mihinkään päin kulkemaan.\" Asiasta näin\nsovittuaan läksivät sitten rikkaan miehen perästä juoksemaan ja huusivat\nhäntä odottamaan, kun vain etäältä näkivät, mutta rikas, joka pelkäsi\nheidän tulevan häntä tappamaan, pakeni sitä enemmän. Viimeiseltä\ntapasivat rosvot hänet kuitenkin ja pyysivät, rukoilivat häntä ottamaan\nrahojansa takaisin. Mies tosin ei olisi rahoista huolinut, kun luuli\nniittä autuaaksi pääsevänsä, vaan rosvot kun itkusilmin ilmoittivat,\netteivät he rahojen kanssa pääse mihinkään, täytyi miehen kuin täytyikin\nottaa rahansa takaisin.\n\nToisena päivänä läksi rikas mies niin ikään taas matkalle päästäkseen\nerilleen vahinkona olevista rahoistansa ja antoi ne ensimmäiselle\nmiesvirnakkeelle, minkä maantiellä tapasi; mutta kaikki kävi samalla\ntavalla kuin eilenkin. Mies, joka ilomielin rahat vastaan otti, ei\npäässyt niiden kanssa kotiinsa, sillä tulinen vuori oli hänellä aina\nvastassa, ja hänen täytyi tuoda rahat rikkaalle takaisin.\n\nPahoilla mielin palasi nyt rikas mies kotiinsa kummeksien sitä, kun ei\nhän voinut haittana olevista rahoistaan millään tavoin erillensä päästä,\nsillä papin jyrkät sanat soivat yhä hänen korvissansa: \"Huokeampi on\nkamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla taivaan\nvaltakuntaan.\" Sattumalta tuli siihen taloon sitten maailmata paljon\nmatkustanut mies, joka muusta kaikenlaisesta puhellen senkin tiesi\nkertoa, että pyhällä maalla Jerusalemissa oli ylen mainio tietäjä ja\nviisas, joka voipi ennustaa ja sanoa, millainen ihmisen elämä on\ntulevaisilla ilmoilla. Isäntä, jolla suuren rikkautensa ja papin saarnan\ntähden tulevaisesta elämästään oli suuri murhe ja huoli, kokosi kohta\nkaikki rahat, tavaransa ja läksi vaeltamaan Jerusalemiin tietääksensä,\nmillainen elämä hänellä olisi tulevaisilla ilmoilla. Hänen sinne\nmennessään tuli roistomies hänelle vastaan, rupesi puhuttelemaan häntä\nja kysyi: \"Minnepä, mies, menet?\" Rikas mies selvitti asiansa suoraan\nkaikki, että Jerusalemiin hän muka on vaeltamassa. \"Niinpä jos sinne\nmenet, kotisi lienee sitten sinulle tarpeeton, ja minä menen ja ryöstän\nsen puhtaaksi, ettei sen kanssa muilla vaivaa ole\", sanoi maantien\nkulkija. Rikas, jolla oli muut tärkeämmät ajatukset mielessä, ei ollut\ntästä uhkauksesta millänsäkään, vaelsi vain tietä myöten edellensä.\nRosvo puolestaan kulki rikkaan kotia kohden ryöstääkseen sitä niinkuin\noli uhannut, mutta mennessä juohtui hänen mieleensä, että: \"Jahkapa\nminäkin menen ensin Jerusalemiin, niin saan minäkin tietääkseni\ntulevaisen elämäni\", ja rupesi ajamaan rikkaan perästä. Kun siitä nyt\njonkin aikaa oli juossut, ja rikkaan keksi edellänsä maantietä kulkevan,\nhuusi hän jo etäältä hänelle: \"Odota, odota, toveri!\" mutta rikas, joka\nluuli rosvon tulevan rahoja ryöstämään itseltänsä, pakeni sitä\nkiireemmin. Viimein saavutti rosvo kuitenkin rikkaan miehen, tämä kun\noli huonompi juoksemaan, ja kertoi nyt asiansa sanoen aikovansa hänkin\nlähteä Jerusalemiin tulevaisesta tilastaan tietoa saamaan, koska nyt\nniin hyvän matkakumppanin oli tavannut.\n\nKun jonkin aikaa näin oli yhdessä kuljettu, tultiin illan suussa\nrikkaaseen taloon, jossa oli sellainen isäntä, ettei milloinkaan yöksi\nvastaanottanut köyhiä ja kerjäläisiä, mutta ainoastaan rikkaita, jotka\nvoivat hyvästi palkita häntä. Tämä kun nyt vieraitaan ennätti puhutella\nja sai tietääkseen, minne rikas ja rosvo olivat matkalla, mieltyi hänkin\nheidän kanssansa matkustamaan, ja kun yötä oli talossa levätty, läksivät\nkaikki sitten kolmen kesken Jerusalemiin. Siellä, kun viimeinkin perille\npääsivät, kuulustelivat he sitä miestä, joka tulevaisesta elämästä\ntietoja antoi. Tämä mies kun oli tiedostaan mainio ja kaikille tuttu, he\nkohta yhdyttivätkin hänet ja ilmoittivat hänelle asiansa.\n\nEnnustaja kun miesten tuumat tietää sai, pani heidät itsekunkin eri\nhuoneeseen, ensisti ensimmäisen, rikkaan, semmoiseen ilohuoneeseen,\njossa oli kaikenlaisia kukkia ja puiden hedelmiä ja jossa monenlaiset\nlinnut somasti ja kauniisti laulaa sirkuttelivat puissa, että kyllä oli\nrikkaan sitä lysti kuulla ja siellä majailla. Rosvon laittoi hän\nsellaiseen huoneeseen, jossa tuli paloi, lieskasi haudassa ja jossa ei\nmuuta lattiaa ollut kuin kaksi laudan päätä seinän vieressä oven suussa,\njoilla rosvo työn tuskin, väen väkisin pysyi seisoallaan. Kolmannen\nmiehen, sen rikkaan ja saidan, pani hän niin kylmään ja savuiseen\nhuoneeseen, ettei siinä tahtonut kestää ja toimeen tulla mitenkään; ja\nkaikki kolme hän pani niin olemaan yhden kesäisen yön.\n\nAamulla meni sitten ennustaja ensimmäisen miehen luokse ja kysyi:\n\"Mitenpä sinun on ollut olo täällä mielestäsi?\" Rikas vastasi: \"Ei\nihanaisempaa oloa maallinen ihminen enää voi toivoa, tämä koko yö kului\nminulta niin hyvästi ja hupaisesti, etten tietänytkään koko ajan\nkulusta.\" Ennustaja sanoi: \"Sellainen on tulevainenkin olosi, mutta elä\ntuhlaa oikein saatua omaisuuttasi turhaan, vaan tee hyvää oikealla\ntavalla.\" Siitä meni sitten rosvon luokse hänenkin yöllistä oloaan\ntiedustamaan, vaan kun huoneeseen tuli, täällä yövieras oli jo\npääsemättömässä pulassa. Yhden laudan nenä oli jo paahtaessa hiiltynyt\npoikki, mutta onneksi sattui vaarna olemaan seinässä siinä miehen\nkohdalla, niin kun siitä tapasi kiinni kädellänsä, sen turvissa vielä\nkuitenkin pysyi toisella jalallaan viimeisen laudan nenällä seisomassa.\nKysymykseen, minkälainen olonsa yöllä oli ollut, vastasi hän sen yön\nolleen kuin tuhannen vuotta, eikä hirmuisempaa oloa voivan maallisella\nihmisellä enää olla. Tulevaisuuden ennustaja kun tämän kuuli, sanoi\nrosvolle: \"Sellainen on tulevainenkin elämäsi oleva, jos et tee\nparannusta.\" Rosvo kysyi, miten hänen tätä välttääkseen piti tekemän, ja\nennustaja vastasi: \"Kuusi viikkoa pitää sinun lakealla suolla\nrukoilemasi Jumalaa ja sitten pyytämäsi anteeksi kaikilta, joita olet\nvahingoittanut, sekä työllä ja tavaralla pyytää sovitella kaikki pahat\ntyösi ja rikoksesi.\"\n\nTämän neuvon rosvolle annettuaan meni tulevaisuuden ilmoittaja toisen\nrikkaan luokse ja kysyi, millainen olo hänellä sen yön seutuna oli\nollut. Rikas vastasi ei karmeampaa ja vaikeampaa oloa enää koko\nmaailmassa olevan kuin mikä hänellä oli ollut. Ennustaja selitti silloin\ntällekin miehelle hänen tulevaisen olonsa laidan ja sanoi: \"Sinä kun et\nköyhiä koskaan ole huoneisiisi suvainnut, vaan aina olet antanut heidän\ntallissa, riihessä ja muualla kylmässä yötä olla, niin on tulevainen\nolosi oleva sellainen kuin nytkin tänä yönä, jos et paranna itseäsi ja\njaa omaisuuttasi köyhille ja vaivaisille.\" Saita kyllä ennustajan sanat\nkuuli, vaan omaisuutensa jakamiseen ei hänellä halua ollut. Rosvo sitä\nvastaan alkoi entistä pahaa elämäänsä katua ja päätti sovitella monet\npillat ja rikoksensa, jos vain elon ja parannuksen aikaa sallittaisiin.\nNäin tulevaisesta olostaan tiedon saatuansa palasivat kaikki kolme\nmiestä kotiinsa. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nUTELIAS AKKA\n\n\nOli kerran ukko ja akka. Heillä tosin ei suurta rikkautta ja omaisuutta\nollut, vaan sekin vähä, mikä heillä elämistä oli ollut, hävisi\nhäviämistään, kun olivat laiskoja ja toimettomia molemmat. Olivat kerran\nsitten polttopuuta hakkaamassa itselleen metsässä. Akka, josta tämä työ\ntuntui raskaalta ja vaikealta, alkoi puita kerätessään tuossa nyt\nkiroilla Eevaa ja Aatamia ja sanoi: \"Heidän tauttansa täytyy meidänkin\ntämmöistä vaivaa ja kurjuutta kärsiä, kun niin tuhmia olivat, että\nhalpaisen omenan tähden rikkoivat Jumalan käskyn ja alkuperäisen onnensa\nkadottivat. Kun eivät sitä olisi tehneet, niin eläisimme tänään vielä\nparatiisin ruohotarhassa kaiketta huoletta ja vaivatta.\" -- \"No, Eeva\nsiihen oli pääsyynä, kun oli niin ahnas, ettei kiellettyä omenaa voinut\nolla ottamatta\", sanoi ukko, \"vaan oli tuohon Aatamikin vähän vikapäänä,\nkun antoi akkahupelolleen semmoisen vallan eikä pitänyt häntä kovemmassa\nkurissa; kyllä minä hänen sijassaan olisin Eevan tiennyt hallita.\" Tämän\nukon ja akan puheen oli kuningas metsällä käydessään sattunut syrjästä\nkuulemaan, jonka vuoksi tuli puhuttelemaan heitä ja sanoi: \"Täällä\nolette näen minä kovassa ja uutterassa työssä, eikö teille vanhoillanne\nala tämmöinen työ käydä raskaaksi?\" -- \"Mitäs, kyllähän se raskaaksi\nkäypi\", sanoi mies, \"vaan Aatamin ja Eevan tuhmuuden tauttahan sitä\nihmisraukan täytyy kaikenlaista kurjuutta tässä maailmassa kärsiä.\" --\n\"No, koska tilanne on niin työläs ja vaikea\", sanoi kuningas, \"niin\nseuratkaa minua linnaan, minä siellä tahdon toimittaa teille huolettoman\nja helpon toimeentulon, kun vain täytätte kohtuulliset vaatimukseni\nettekä kieltojani vastaan riko.\" Tähän kuninkaan tuumaan suostuivat ukko\nja akka mielellänsä ja kulkivat kuninkaan seurassa linnaan, jossa heidät\nvietiin sellaiseen huoneeseen, joka oli kuin paratiisikin niin kaunis ja\nkorea. Kuningas toimitti heille uudet vaatteet sekä muut tarpeet kaikki\nja herkullisia ruokia pöydän, mutta koettaaksensa, tottelisivatko\nonnensa nurkujat hänen käskyänsä, panetti hän kannelliseen hopea-astiaan\npienoisen syöttiläshiiren, jota hän huvikseen elätteli, ja asetti tämän\nastian muiden ruokalaitosten joukkoon pöydälle sanoen ukolle ja akalle\nhuoneesta lähtiessään: \"Syökää, juokaa nyt, mitä mielenne tekee, mutta\ntähän hopea-astiaan älkää katsoko, muuten ajan teidät linnastani pois.\"\n\"Raahtiihan tuohon olla katsomatta\", vastasivat ukko ja akka yhtä\nsuutansa, eivätkä ensimmäisenä eikä toisena päivänä kuninkaan kieltoa\nvastaan rikkoneetkaan. Heillä muka oli niin paljon muuta katsottavaa ja\nihmeteltävää, että tuskin juohtuikaan koko hopea-astia heidän mieleensä.\nMutta kolmantena päivänä ei akalla enää ollut samaa ruoan halua kuin\nennen; miehensä syödessä istui hän vain ristissä käsin katsellen\nhopea-astiaa silmiänsä muuanne siirtämättä ja sanoi huoaten: \"Ei nyt\nminulle nämä ruoatkaan maista, tuolla se hopea-astiassa taitaisi paras\nruoka ollakin, koska se meiltä on kielletty. Emmeköhän maljan kantta\nvähän kohottaisi nähdäksemme, mitä herkkua tuolla olla voi, sillä mikä\nmahti ja viisaus siinä on, että pöydälle tuodaan astia, johon ei saa\nedes kurkistella.\" -- \"Jätä astia koskematta\", sanoi ukko varoitellen,\n\"onhan meillä tässä syömistä yltäkyllin, jos emme kultamaljan sisusta\ntiedustakaan, varsinkin, koska kuningas meitä niin kovasti kielsi.\" --\n\"Kuningas pitää meitä vain pilkkanaan\", sanoi akka kiivastuen eikä\nmiehensä kieltoa kuullut, vaan tarttui hopeamaljan kanteen käsin, mutta\nkun sitä kohotteli, siellä ei maljassa ollut mitään muuta kuin se\nkuninkaan syöttiläshiiri, joka samassa hyppäsi pois ja juoksi tiehensä.\nTästä säikähti akka niin, että maljan kannen kädestään pudotti\nlattialle, ja kuningas, joka tästä syntyvän rämäyksen kuuli, tuli\ntiedustamaan syytä. Kun täällä asian laidan havaitsi, nuhteli hän ukkoa\nja akkaa kovasti ja sanoi: \"Te Aatamin ja Eevan tuhmuutta valititte ja\nheitä syytitte, vaan itse ette kuin kaksi päivää malttaneet olla\nhopeamaljaan katsomatta, vaikk'ei teillä puutetta ollut minkäänlaista,\nvaan syömistä sekä juomista oli runsaasti niinkuin Aatamilla ja\nEevallakin paratiisissa. Niinpä lähtekääkin nyt linnastani pois, teitä\nen enää luonani suvaita voi, koska kieltoani kohtaan rikoitte, vaikka\nteitä varsin varoitin.\" Ukko ja akka olivat häpeissään eivätkä voineet\nmitään vastata, mutta palasivat köyhään kotiinsa takaisin. Sen kovemmin\neivät kuitenkaan Aatamin ja Eevan päähän enää syyttäneet köyhyyttänsä,\nvaan alkoivat ahkerammin tehdä työtä ja maatansa viljellä, jonka kautta\nsiitä lähtien paremmin tulivatkin toimeen kuin sitä ennen. -- Sen verta\nsitä.\n\n\n\n\nPOJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI\n\n\nMuutamalla kuninkaalla oli tytär, joka oli niin sukkela sanojensa\nsuutari, ettei koko maailmassa luultu olevan sitä miestä, joka hänet\nsanoissa solmiaisi. Kuningas olikin sentähden ympäri valtakuntaansa\nkuuluttanut, että hän sille antaisi tyttärensä vaimoksi, joka siltä suun\ntukkisi, ettei se vastausta antaa voinut. Joutui sitten muudan\nkerjäläispoikakin maata, mieroa kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan\nlupauksen ja arveli itsekseen: \"No, eihän tuo kuninkaan tytär sen\nkummempi liene kuin muutkaan naikkoset, minä hänet sanoissa solmian ja\nsuun tukin kuin tukinkin.\" Jonkin aikaa toimeen saatavaa asiataan\narveltuansa etsikin itsellensä matkakumppanin avukseen ja läksi sen\nseurassa kuninkaan linnaan kulkemaan. Matkalla hän sai sattumalta\nvarpusen kiinni, josta ihastui hyvin, korjasi sen ja pani konttiinsa.\nToveri, josta tämä kävi kummaksi, kysyi ihmeissään häneltä: \"Mitäs sillä\nteet tämmöisellä matkalla?\" -- \"Kyllä se vielä tarvitaan\", vastasi poika\ntoimessaan asiata sen paremmin selittämättä, astui vain edellensä. Kun\nsiitä vähän matkaa oli kuljettu, näki hän taas tiepuolessa\nvariksenpojan, joka ei vielä lentoon päässyt, otti sen kiinni ja pisti\nkonttiinsa. Siitä eteenpäin kuljettaessa tavoitti taaskin korpin ja\nkorjasi senkin talteensa, ja niinikään sai siitä edellepäin kuljettaessa\nseuraansa vielä ensin tarhapöllön, sitten härän ja sitten mykän akan\nviimeiseksi, joista kaikista sanoi oudostuvalle toverilleen: \"Elähän\nhuoli, kyllä ne kaikki vielä tarvitaan ennenkuin asiani on toimitettu.\"\n\nPäästiinkin jo kuninkaan linnaan siitä, niin tytär tuli jo pihalla\nvieraita vastaan, se kun oli kärkäs kaikkien niin ylhäisten kuin\nalhaisten kanssa sanoja vaihtelemaan. Senpä tautta kysyikin\nkerjäläispojalta kohta: \"Mitäs, poika pulleroinen, pussissasi kannat,\ntaidat tärkeilläkin asioilla olla, kun sinulla oikein on palvelija\ntoverina.\" -- \"Ei ole asiata paljon sanottavaksi\", vastasi poika,\n\"läksinmähän kuninkaan tytärtä sanoissa ja puheessa solmiamaan.\" --\n\"Niinpä näytä lupauksesi toteen\", sanoi kuninkaan tytär rohkeasti,\nikäänkuin pilkkaa tehden pojasta, sillä häntä oli koko linnan väki\nkuulemassa. Poika silloin pisti kätensä konttiin ja nipisti varpusta\nvähän, niin tämä hädissään sanoi: \"Täy, täy!\" -- \"Ymmärrätkös sitä\nkieltä?\" kysyi poika kuninkaan tyttäreltä. \"En sitä ymmärrä\", sanoi\nkuninkaan tytär. Poika samassa puristi taas varista kontissa, että se\nääneen puhkesi ja sanoi: \"Vaak, vaak!\" Kun poika taas tyttäreltä kysyi,\njos hän sitä puhetta ymmärsi, oli hän yhtä tietämätön kuin äskenkin ja\nsanoi, ettei hän semmoista puhetta ymmärtänyt. \"Taidatkos tätä kieltä?\"\nsanoi poika ja puristi korppia, joka kohta alkoi kontissa huutaa:\n\"Koronk, koronk!\" Siitä heitti jo korpin ja tavoitti kädellänsä\ntarhapöllöä, että se peloissaan alkoi panna: \"Pu-pu-puh, pu-pu-puh!\" Kun\nei kuninkaan tytär näitäkään kieliä osannut, nykäisi poika vierellänsä\nseisovata härkää, joka paikalla äänsi \"Möö-yh! Möö-yh!\" -- \"En minä\nhärän kieltä taida, en tajua\", sanoi kuninkaan tytär. \"No, jos sinut jo\nmuutenkin moneen kertaan olen puheessa ja sanoissa solminnut\", sanoi\npoika, \"niin nyt minä sinut viimeinkin sanoissa salpaan peräti.\" Näin\npuhuessaan nipisti hän mykkää akkaa käsivarresta kovasti, että se\ntuskissaan alkoi panna papottaa: \"Hopp, popp, po, hopp, popp, po!\"\n\nKun ei kuninkaan tytär tätäkään akan puhetta ymmärtänyt eikä siihen\nvastata voinut, täytyi kaikkien todistaa ja myönnytellä, että poika oli\nhänet sanoissa solminnut. Yksin kuninkaankin täytyi raatimiestensä ja\nmuun väen yleiseen tuomioon tyytyä ja täyttää kerran tekemänsä lupaus,\njonka oli ympäri valtakuntaansa julistanut. Niin sai kerjäläispoika\nkuninkaan tyttären vaimoksensa ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan.\n-- Siihen se juttu sopiikin loppumaan.\n\n\n\n\nKOLME TIENHAARAA\n\n\nSILMIVOITEEN HAKIJAT\n\nOli yhdellä miehellä kolme poikaa; itse oli ukko sokea. Pojista taas oli\nvanhin hyvin juoppo, toinen samanlainen, nuorin taas neuvoton ja laiska,\npäivät pitkään venyi vain uuninkiukaalla. Isä, josta sokeana istuessa\naika kävi pitkäksi, sanoi kerran tuosta vanhimmalle pojalleen: \"Lähde\nhakemaan voidetta näille minun silmilleni, kenties paranisivat vielä;\netsi, poikaseni, isällesi apua vaikka mistä.\" Näin puhuen antoi hän\npojallensa hyvän orin ja tuhat ruplaa matkarahaa, ja poika läksi\nmatkaan. Ajoi ensin poikki ilmaa, siinä oli hyvä tie; ajoi sitten pitkin\nilmaa, siinä tie vielä parempi. Viimein ajoi hän lakealle\ntuhkakankaalle, jossa oli yhdessä kohden kolme tienhaaraa ja joka\ntienhaarassa patsas. Ensimmäiselle patsaalle oli kirjoitettu: \"Tätä\ntienhaaraa kuljettaessa on hevonen nälkäinen, mies kylläinen.\" Toisessa\npatsaassa olivat nämä sanat: \"Tällä tiellä on mies nälkäinen, hevonen\nkylläinen\"; kolmannessa: \"Äijä sinne on mennyt, vaan sieltä ei ole monta\ntakaisin tullut.\" Poika nämä kirjoitukset nähtyänsä poikkesi sille\ntielle, jolla mies oli kylläinen, hevonen nälkäinen, ja tuli jonkin ajan\npäästä taloon, jossa hevosensa sitoi pylvääseen kiinni ja meni itse\ntupaan tehden hyvän päivän tullessansa. Siellä ei ollut tuvassa sitä\nnykyä muita kuin nuori neitinen ylen kaunis ja ihana niinkuin marja\nmaalattu. Tämä alkaa puhutella vierasta ja kysyy häneltä kuulumisia. \"Ei\nkuulu erinäistä mitään\", sanoi poika, joka tuskin kuulikaan, mitä\nhäneltä kysyttiin, niin katseli, ihmetteli hän sitä nuorta neitistä\nvain, ettei muusta ollut millänsä. \"No, oletkos, vieraskulta, syönyt?\"\nkysyi häneltä neitinen. \"En ole syönyt enkä juonut\", sanoi poika.\n\"Oletkos kylyssä käynyt?\" kysyi neitinen. \"En kylyssäkään ole käynyt\",\nvastasi poika. \"No, oletkos nuoren neitisen vieressä maannut?\" kysyi\nneitinen vielä; hän näet olikin vain tuo noita-akka semmoinen, vaikka\nnuoren neitisen muotoiseksi oli ruvennut. Kun nyt poika viimeiseenkin\nkysymykseen vastasi kieltämällä, neitinen lämmitti ensinnä saunan ja\nkylpi siinä vieraan kanssa, sitten syötti, juotti hänet runsaasti ja\nviimeinkin rupesi hänen kanssansa maata. Poika kun näin nuoren ja\nkauniin neitisen viereen tuli, sepäili ja hyväili häntä niinkuin\nrakastaan ainakin, vaan kun matkastaan väsyneenä vuoteelle nukkui, nosti\nneitinen raskaasti makaavan miehen vierestänsä ja heitti sen lattian\nalla olevaan syvään hautaan, johon tämä katosi ja kuoli.\n\nKun nyt vanhin poika matkallaan viipyi yhä eikä silmivoidetta\ntuonutkaan, lähetti isä keskimmäisen poikansa samalle asialle. Tämä\nsaatuaan isältään orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin vanhinkin\nveljensä, ei viikkoa viivytellyt, vaan läksi ajamaan voidetta isänsä\nsilmille hakeaksensa. Kun siitä nyt niiden kolmen tienhaaran kohdalle\ntuli, läksi hän samalle tielle, jolle vanhinkin veljensä, mutta hänelle\nkävi yhtä pahasti kuin sillekin. Siihen taloon tultuaan, jossa se kaunis\nneitinen oli, rakastui hänkin tyttären ihanuuteen, vaan kun ruoalla\nollessaan tuli viinoja liioin nautinneeksi, nukkui hän henkihieveriksi,\nja neitinen heitti hänet maatessa samaan hautaan, johon jo oli hänen\nveljensä kuolettanut.\n\nIsärukka kodissaan käypi surulliseksi, kun eivät pojat kotiin palanneet.\nPyrki silloin nuorin poika veljiänsä etsimään ja isälleen silmivoidetta\nhakemaan. Tähän ei isä ensinnä tahtonut suostua, sillä häntä pelotti,\nettä kukaties nuorinkin poikansa sille tielleen jääpi, vaan kun poika\nrukoili rukoilemistaan päästäkseen matkalle, antoi isä hänellekin hyvän\norin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin toisillekin pojilleen oli\nantanut, ja laski onnensa nojaan kulkemaan. Poika kulkikin samoin kuin\nveljet sekä poikki että pitkin ilmaa ja sitten lakealle tuhkakankaalle,\njossa oli ne kolmet kirjoitukset tienhaarain kohdalla, luki kirjoitukset\nja läksi sitä tietä ajamaan, josta sanottiin, että sinne oli äijän\nmennyttä, vaan ei ketään takaisin tullutta. Matkalla poikkesi sitten\nensimmäiseen taloon, minkä tien varrella keksi, saadakseen veljistään\ntietoa, ja kysyi emännältä, joka yksinään oli kodissa, jos sitä tietä\nviime aikoina ketään muita oli kulkenut. Emäntä, joka oli tietäjä,\narvasi pojan asian ja sanoi: \"Ei ole sinun veljiäsi kumpaistakaan tänne\npäin kulkenut.\" Siitä puhutteli hän vierasta ystävällisesti, syötti\nhänet kylläiseksi ja sanoi sitten: \"Parasta, pannaan hevosesi tanhuaan\nja heinää, kauraa sille eteen; ota sinä meidän ori tanhuasta ja pane\nsatulaan, niin oman hevosesi jätät siksi aikaa tänne kuin matkaltasi\npalajat.\" Poika sanoi emännälle kiitokset ja läksi talon hevosella\najamaan jättäen oman orinsa tanhuaan. Ajoi, ajoi, minkä verran lienee\najanut, niin tuli taloon taas, ajoi pihamaalle ja kiinnitti hevosensa\npaaluun, johon heitti sen seisomaan. Sattuipa talon pihalla olemaan\npikkarainen poika, niin tämä juoksi tupaan ja sanoi jo ovensuussa: \"Äiti\nhoi! Tätin ori on pihalla.\" Heti pojan jäljestä tuli mieskin tupaan ja\nteki hyvän päivän niinkuin oikea vieras ainakin. Emäntä otti hänet\nhyvästi vastaan, tiedusteli hänen matkaansa ja kysyi: \"Kusta olet\nsiskoni orin saanut ajaaksesi?\" Silmivoiteen hakija selvitti asian,\nsanoi: \"Talosta tuolta minulle se ori annettiin ajettavaksi, ja omani\njätin siihen lepäämään.\"\n\nEmäntä kun tämän kuulla ja tietää sai, panetti heti pojan hevosen\ntanhuaan ja heinää, kauraa runsaasti eteen, josta sitten vieraan\nitsensäkin ravitsi ja syötti, juotti kylläiseksi. Vieläpä antoi hänelle\nmatkaan lähtiessä oman vereksen hevosensakin ajettavaksi ja sanoi\nneuvoen: \"Kun nyt semmoisen ja semmoisen matkan tästä kuljet, niin tulee\nmahdottoman suuri kaupunki ja siinä on komea, linnan kaltainen kartano,\njonka viidennessä kerroksessa on ylen kaunis ja miellyttävä neitoinen,\njolla ikkunalla olevassa putellissa on sitä silmivoidetta, jota isäsi\ntarvitsee. Sitäpaitsi on hänellä häkkilintu semmoinen, joka haastaa ja\nilmoittaa kaikki, mitä tarvitaan. Se silmivoide sekä se lintu pitää\nsinun saada siltä neitiseltä otetuksi. Vaan vielä on toinenkin seikka.\nLinnaan tullessasi neitinen tosin makaa raskaasti eikä tiedä sinun\nsiellä käynnistäsi, vaan jos silmivoiteen ja häkkilinnun saatkin salaa\nanastetuksi, niin linnalta pois lähtiessäsi on esteenä pihamaan ja\nkartanon poikki vedetty nuora, jossa on useampia kelloja ja tiukuja. Jos\nnyt hevosesi voisi sen nuoran ylitse hypätä siihen vähänkään koskematta,\nniin sitten ei neitinen heräisi, vaan sinä pääsisit hänen tietämättänsä\npakenemaan ja voisit isällesi silmivoiteen tuoda.\"\n\nPoika pani neuvon mieleensä ja läksi emännän antamalla vereksellä\nhevosella ajamaan, joten ei viikkoa viipynytkään ennenkuin tuli siihen\nsuureen kaupunkiin, jossa viidennessä kartanon kerroksessa oli se kaunis\nneiti, josta hänelle oli puhuttu. Siellä kävi kaikki niinkuin oli\nennustettu.\n\nVartijat sekä se kaunis neitinen itsekin olivat nukuksissa kaikki, ja\npoika sai sekä silmivoideastian ikkunalta että häkkilinnunkin talteensa\nkorjatuksi, vieläpä venyi jonkin aikaa neitisen vieressäkin hänen\nmakuuhuoneessaan, kun ei niin verevästä ja ihanasta tyttärestä raahtinut\nheti paikalla luopua; vaan kun siitä lähtöä viimeinkin teki ja saatuine\ntavaroineen hevosensa selkään nousi, se kyllä hyppäsi nuoran ylitse,\nmutta siinä häntäjouhet kuitenkin hevosen hypätessä kapsahtivat nuoraan\nkiinni, ja samassa rupesivat kaikki kellot, tiu'ut soimaan, josta\nneitinenkin heräsi. Tämä, joka heti paikalla keksi, että jo on sekä\nsilmivoide viety että lintu varastettu, ja vielä muutenkin tunnusteli,\nettä kyllä hänen luonansa on joku käynyt, läksi luonansa käynyttä\nvarasta ajamaan jäljestä, minkä ennätti. Poika puolestaan pakeni hänen\nedellään, minkä kerkisi.\n\nTuli siihen taloon, josta viimeisen hevosen oli saanut, jätti sen siihen\nja otti sen hevosen sijaan, jolla siihen oli tullut, semmoisella\nkiireellä, että ei tuvassa malttanut käydäkään. Samoin vaihtoi taas\nhevosia toisenkin sisaren talossa, josta sai isänsä antaman oman orinsa,\nja ajoi sillä aina siihen tienhaaraan, jossa olivat ne kolme patsasta.\nSiinä vasta seisottui hän ja katsoi jäljelleen, vaan kun ei ketään\nnäkynyt takaa ajavaksi, neitinen kun ei näet samalla hevosella voinut\nsaavuttaa häntä, joka yhä vereksillä hevosilla ajoi, luki hän uudelleen\ntauluissa olevat kirjoitukset ja mietti mielessään: \"Tuonne ne narrit,\nminun toiset veljeni, varmaankin ovat lähteneet, jossa hevonen on\nnälällä, mies kyllällään.\" Tähän luuloon tultuansa läksi sitten hänkin\najamaan samaa tietä ja tuli samaan taloon, jonka pihamaalla sitoi\nhevosensa samaan paaluun, jossa seisoivat toistenkin veljien orit. Meni\nsiitä tupaan ja teki siellä olevalle nuorelle neitiselle hyvän päivän\nniinkuin taloon tullessa tapana on. Neitinen rupesi kohta puhuttelemaan\nhäntä niinkuin toisiakin veljiä oli haastatellut ja kysyi niinkuin\nheiltäkin: \"Oletko, vieraskulta, syönyt, oletko juonut, oletko kylyssä\nkäynyt eli nuoren neitisen keralla maannut?\" Poika kun vastasi, ettei\nhän kiireen matkansa teon tautta ollut ennättänyt syödä, juoda eikä\nmuuta tehdä, syötti, juotti ja kylvetti neitinen hänet ja rupesi siitä\nvielä hänen viereensä maata tuumaten hänellekin samoin tehdä kuin hänen\nveljillensä. Mutta poika, joka ei ollut viinoja rakastava eikä enempää\nnauttinut kuin minkä ruumiinsa virkistämiseksi tarvitsi, ei nukkunutkaan\nniinkuin toiset veljensä, vaan pysyi valveella, vaikka suotta aikojaan\noli makaavinansa. Neiti, joka pojan luuli nukkuneeksi, rupesi\nvarastamaan häntä niinkuin hänen vanhempiakin veljiänsä ja mieli\nmakaavaista sillan alla olevaan hautaan heittää, vaan poika, joka vain\nkoiran unta makasi, ei antanutkaan rahojansa, vaan tempasi petollisen\nneitisen ja heitti hänet itsensä siihen kuoppaan, jonka hän muille oli\nkaivanut. Haudan syvyyteen upottuansa alkoi neitinen rukoilla poikaa\nniin kauniisti kuin suinkin osasi ja pyrki haudasta ylös luvaten olla\npojalle iäti kiitollinen, jos hänet sieltä nostaisi; vaan poika, jonka\nsydämeen äkä ja viha kerran oli päässyt, ei hänen suloisista\nrukouksistaan enää lukua pitänyt, vaan sanoi: \"Kuta kauniimpi ja\nsanoiltaan sulavampi nainen, sitä vähemmin on hän uskottava; ennen toki\nharakan naurua kuuntelen kuin viekkaan vaimon sanoja. Annahan ensinnäkin\nminun molemmat veljeni sieltä haudasta pois ja kaksituhatta ruplaa\nheidän kerallansa, niin sitten kenties armahdan sinua.\" Neiti antoi\nsilloin sekä veljien ruumiit että rahatkin pojalle haudasta takaisin, ja\npoika oli jo ihastuksissaan nostaa neitisenkin haudasta ylös, vaan kun\nnäki, miten viekkaat ja viehättäväiset silmät sillä oli, sanoi hän, jota\nneitisen silmäniskut vähällä itseäänkin olivat lumota: \"En totta sinua\nsieltä haudasta laske, kun et antane kauniita, mutta viekkaita silmiäsi\nsokaista, sillä jos et minuakaan petä, niin pettäisit monta muuta\nnuorukaista, jotka luonnoltaan ovat herkempiä.\" Sillä puheen pakeni hän\nkoko paikalta pois ja otti veljiensä ruumiit korjuuseen. Ne eivät muun\npuolesta olleetkaan maatuneita eikä muuttuneita, mutta se vain, että\nsilmänsä olivat kelmeiset ja tummat niinkuin kuolleilla ainakin. Juohtui\ntuosta mieleensä, että onhan hänellä sitä isällensä tuotavaa\nsilmivoidetta koko putellinen, niin otti höyhenen päällä sitä voidetta\nvähäsen ja pyyhkäisi sitä kuolleiden veljiensä silmiin. Tuskin oli hän\nsen tehnyt, niin elpyivät kuolleiden silmät uudelleen, ja veljet\nkumpikin virkosivat eloon.\n\nNo, tuostakos nyt ilo nousi; nuorin veli syleili eloon heränneitä\nveljiänsä ja ne samaten häntä, ja ystäviä oltiin olevinaan, kaikki\nlapsuuden pienet riidat jäivät unhotuksiin.\n\nLähdettiin sitten kaikki kolme veljestä yhtenä ajamaan kotiin päin ja\ntultiin matkalla siloiselle niitylle, niin tahtoivat vanhemmat veljet\nsiinä hevosiansa syöttää, ne kun olivat nälästä kuolemassa. Nuorin veli,\njolla vielä oli kotoa otettua evästäkin tallella, syötti sitä myöskin\nveljillensä sekä söi itsekin, jonka jälkeen nukkui nurmelle raskaaseen\nuneen, kun ei näet viimeissä yönä ollut ensinkään unta saanut. Toiset\nveljet taas, jotka kauan kyllä olivat hervotonna maanneet, eivät\nnukkuneetkaan; vaan pysyivät valveella ja alkoivat keskenään tuumia:\n\"Kun tälle jäljelle olemme joutuneet, tappaa meidän pitää veljemme,\nettei hän isällemme kieli ja kerro, miten olemme asiamme huonosti\ntoimittaneet.\" Asialta näin sovittuansa leikkasivatkin makaavalta\nveljeltänsä kaulan poikki ja veivät raadon lehtoon, sinne puiden,\nrisujen alle peittivät sen, vaan itse nousivat hevostensa selkään ja\najoivat kiiruusti paikalta pois.\n\nMitäpä tuosta? Sattui paimen lehminensä kävelemään sen lehdon kautta,\nniin häkissään istuva, pojan neitiseltä salaa ottama lintu alkoi\nlehdossa laulaa ja haastella: \"Tuohon tapettiin taannoin mies, ja sen\npää on puun juurella tuossa; ota se siitä ja pane asemellensa, kyllä\nmies vielä eloon saadaan.\" Paimen teki niinkuin oli neuvottu ja asetti\npään paikoilleen. Lintu sanoi miehelle laulellessaan sitten: \"Ota nyt\nkuolijan lakkarista voideputelli ja voitele hänen kaulaansa sillä\nvoiteella, niin saathan nähdä, mikä tapahtuu.\" Paimen kuuli neuvoa, ja\nkun sillä voiteella vähäsen vain kuolleen kaulaa hiveli, niin poika\nvirkosi ja nousi eloon kohta entistänsä ehompana. Tämän ihmetyön\naikaansaatuansa antoi paimen voideputellin eläväksi vironneelle pojalle\ntakaisin. Tämä ei tästä hyvästä kiittääkään tiennyt, korjasi vain\nvoideputellin sekä lintuhäkin ja laittausi matkalle. Hänen jo hevosensa\nselkään istuessaan alkoi lintunen häkissä laulaa ja kyseli: \"Tiedätkö,\nmissä tilassa sinä tämän paimenen tähän tullessa tuolla nurmella olit?\"\n-- \"Kyllähän sen tiedän, minä makasin\", sanoi poika. \"Et sinä maannut\",\nsanoi lintu laulaen. \"Veljesi tappoivat sinut, vaan tuli tämä paimen, ja\nminä hänelle neuvoin, mihin pääsi oli viskattu, ja hän kun sitten minun\nkäskystäni putellissasi olevalla voiteella kaulaasi hiveli, niin sinä\nparanit ja eloon virkosit.\"\n\nNyt vasta ymmärsi poika veljiensä viekkauden ja jouduttihe\nkiireimmittäin isänsä kotiin, jossa ensi puheekseen kysyi: \"Toivatko\npoikasi matkalta palattuaan sinulle silmivoidetta?\" -- \"Eivät ole\ntuoneet, siltänsä palasivat kaksi vanhinta kotiin, nuorin missä\nlieneekään\", vastasi isä, ei näet sokeana tuntenut kyselijätä pojakseen.\n\"Tiedätkös nuorimmasta pojastasi mitään?\" kysyi poika. \"Ei ole\ntuonpäiväistä hänestä kuulunut\", vastasi isä, \"kerran läksi kotoa\nvanhempia veljiään etsimään, eikä ole sen kovemmin hänestä tietoa ollut,\nmissä raukka lieneekin nyt.\" Poika silloin ei pidemmältä malttanut\nmieltänsä, vaan sanoi: \"Tässä on nyt nuorinkin poikasi kodissa, tässä\nseisoo sinun edessäsi.\" Isä ei tahtonut sitä uskoa, sanoi: \"Kyllä se ei\nole kodissa, luultavasti on jo hänellekin tuho tullut.\" -- \"Usko pois,\nisäkulta\", sanoi poika, \"tässä minä, sinun nuorin poikasi, olen kuin\nolenkin. Toiset veljet tosin aikoivat minut tappaa, vaan erinomaisen\nsattuman kautta virkosin eloon kuitenkin ja olen nyt, rakas isä, sinun\nluonasi taaskin.\" Siitä otti hän nyt silmivoidetta putellistaan, ja kun\nsillä isänsä silmiä hiveli, niin ukko sai näkönsä jälleen, hyppäsi\npojallensa kaulaan ja likisti häntä, mutta tätä tehden itki hän\nitkemistään niin kauan ja niin paljon, että vihdoin kävi kuivaksi kuin\nhaapakanto ja heitti kuin heittikin henkensä syleillen kuollessaankin\nvielä rakasta poikaansa. Toiset veljet, jotka tätä syrjästä katsoivat,\npakenivat kodistansa pois ja läksivät mieron tietä kuljeksimaan. Siellä\nlienevät vieläkin. -- Sen pituinen se.\n\n\nKULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ\n\nOli ennen kuningas, ja sillä oli kolme poikaa. Hänen linnassansa oli\nhedelmikkö, jossa kasvoi muun muassa kultaisia omenoita. Kerran\naamusella havaittiin yhden näistä omenoista olevan varastettuna.\nKuningas, jolle tämä varkaus teki pahan mielen, kysyi silloin\npojiltansa, mitä tuon asian suhteen olisi tehtävä, ja vanhin poika\nlupasi yöllä hedelmikköä vartioida, ettei semmoista vahinkoa enää\ntapahtuisi. Siinä tarkoituksessa jäikin hedelmikköön yöksi, vaan jouten\nistuessa tuli hänelle uni, ja hän nukkui nurmelle. Kun siitä aamulla\nhavaittiin, oli taaskin yksi omena kadonnut. Kuningas kun tätä taaskin\noli pahoillansa, tarjousi toinen poika hedelmikköä tulevana yönä\nvartioimaan, vaan häneltä ei tämä toimitus tullut sen paremmin\ntäytetyksi. Yön sydämellä yksin istuessaan nukkui hänkin, ja aamulla oli\ntaaskin kultaomena puusta vietynä. Nyt pyrki nuorin poika hedelmikköä\nvuorostaan yöksi vartioimaan, vaan kuningas ei mielellänsä olisi häntä\ntämmöiselle asialle laskenut, sillä hän oli vielä hyvin nuori ja\nlapsellinen. Miten poika kuitenkin anoi ja pyyteli, sai hän viimeinkin\nisältänsä luvan mennä hedelmikköä yhdeksi yöksi vartioimaan. Yön tullen\nistui nyt poika pyssy kädessä omenapuun alle vahtia pitääksensä, eikä\nkovin kaukaa siinä istunutkaan, niin näki taivaalta laskeutuvan komean,\nkotkankaltaisen linnun, jonka siipilöistä levisi semmoinen hohde, että\nkoko hedelmikkö oli ikäänkuin lystitulilla valaistu. Omenapuuta\nlähestyessään otti se muutamalta oksalta nokallansa omenan ja mieli\nsaaliineen mennä matkaansa, mutta poika tapasi pyssynsä ja ampui lintua.\nTätä ei kuitenkaan hengen paikoille osannut, tähtääjän silmä lienee\npettänyt; yksi ainoa höyhen putosi vain linnun pois lentäessä hänen\nsiivistään maahan, vaan tämä oli niin kiiltävä ja korea, että kaikki\nkukat ja pensaat alkoivat siinä tienoossa sen valosta kiiltää ja\nvälkkyä. Sen höyhenen vei sitten poika aamusella isälleen ja kertoi koko\nasian, miten kaikki oli tapahtunut. Kuningas kummasteli höyhenen\nkauneutta ja sanoi sitä katsellessaan: \"En tiedä, kuinka suuren\npalkinnon sille miehelle antaisin, joka sen linnun pyytäisi, mistä tämä\nhöyhen on lähtenyt.\"\n\nVanhin poika oli nyt kärkäs tälle asialle lähtemään ja kulkikin sitä\nkallishöyhenistä lintua etsimään, vaan viipyi matkallansa kuukauden,\nviipyi toisen eikä kotiin tullutkaan. Siitä läksi keskimmäinen veli\nsamalle asialle, vaan ei onnistunut hänenkään matkustuksensa, hän jäi\nsille tiellensä. Nyt kävi nuorin poika, joka sill'aikaa oli mieheksi\nkasvanut, isänsä puheelle ja sanoi: \"Siunaa minua, isäni, minä lähden\nsitä kullanhohtavata lintua etsimään, ja jos ei kuolema ennen aikaa\nminua kohdanne, niin minä sen linnun sinulle tuon.\" Isä ei kyllä\nainoasta pojastaan olisi mielellään luopunut, vaan kun näki, miten tämä\noli lähtemään halukas, suostui hän viimeinkin hänen tuumaansa ja sanoi:\n\"No, mene, poikaseni, kun menet, ota talosta evästä, minkä tarvitset, ja\ntallista se hevonen, mikä sinusta on mieluisin, ja palaa vanhan isäsi\nluokse, jos et haettavaasi löytäisikään.\"\n\nPoika tämän luvan saatuansa otti muonaa mukaansa ja kävi sitten talliin\nisänsä hevosia tarkastamaan. Täällä oli oritta, täällä tammaa, täällä\nruunaa, ja kaikki olivat näöltään komeoita, vaan kun heille selkään\nnousi, ne kaikki olivat niin voimattomia, että maahan lankesivat.\nViimein löysi kuitenkin vanhan, sodassa jo sitä ennen käyneen ruunan,\njoka hänet kantaa jaksoi, ja läksi sillä ajamaan. Jonkin matkaa\nkuljettuaan tuli hän muutamaan paikkaan, jossa oli kolme tienhaaraa ja\nkussakin tienhaarassa erityinen patsas osoketauluineen. Ensimmäisessä\nseisoi: \"Joka tätä tietä kulkee, saa hevoselleen ruokaa, vaan saa itse\nnälkää nähdä.\" Toisessa seisoi: \"Joka tätä tietä ajaa, saa itsellensä\nruokaa, vaan ei saa hevosellensa\", ja kolmannessa taulussa oli suurilla\nkirjaimilla kirjoitettu: \"Joka tälle tielle lähtee, sille käy varsin\nonnettomasti.\" Joka tauluun olivat myöskin kaikkien niiden nimet\nkirjoitetut, jotka niitä teitä olivat kulkeneet. Siellä näki\nvanhempienkin veljien nimet ensimmäisessä ja toisessa taulussa, vaan ei\nhavainnut heidän palanneen vielä. Asiata arveltuaan päätti hän silloin\nlähteä sitä tietä ajamaan, jota taulussa sanottiin onnettomaksi,\nmiettien mielessään: \"Jos en minä matkaltani palaja, niin eiväthän\ntoisetkaan veljeni ole olleet sen onnellisemmat.\" Päiväyksen siitä nyt\neteenpäin päästyänsä tuli hän ihanalle, kukkia kasvavalle kedolle. Tässä\npäätti hän syöttää hevostansa ja itsekin vähän levätä; laski hevosensa\nsyömään nurmelle ja nousi itse suurelle kivelle istumaan, jossa alkoi\neväspussistaan rauhassa ruokailla. Siinä istuessaan näki hän näöltään\neriskummaisen elävän lähestyvän, jota hän ei oikein tuntenutkaan. \"No,\nmuuksi häntä en tiedä arvata kuin sudeksi\", arveli poika viimeinkin ja\nhuusi samassa: \"Tule tänne, sinä suden serkku, niin saat hyvää ruokaa\npussistani!\" Susi tuli, ja poika syötti hänet niinkuin oli luvannut.\nSyötyänsä kysyi sitten susi: \"Minkätähden läksit, poikarukka, tälle\nonnettomalle tielle?\" Poika selitti matkustamisensa syyn ja kysyi\nsudelta, jos hän tietäisi, miten se kultalintu löydettäisiin, jota hän\noli hakemassa. Susi vastasi: \"Sen tiedän hyvästi, missä haettavasi lintu\non; tulehan minun selkääni, niin minä vien sinut sinne.\" Poika oli\nlähtemään valmis, ja susi, jolla oli pojatkin mukana, sanoi lähdettäessä\nheille: \"Katsokaa nyt hevosta sen aikaa kun matkalla viivymme ja\nruokkikaa se hyvästi.\"\n\nNämä sanat sanottuaan läksi susi juoksemaan oikein parasta vauhtiansa\nkantaen poikaa selässänsä. Tämmöistä kyytiä mentäessä rupesi pojan\nsilmistä juoksemaan vesi, jonka tähden hän liinan otti taskustansa\npyyhkiäkseen silmiänsä, mutta kiireen hommassa sattui liina putoamaan\nhänen kädestänsä. Poika silloin huusi sudelle: \"Seisahdu, susi,\nsilmäliinani putosi maahan, korjatkaamme se!\" -- \"Nytkö vasta sitä\nmuistuttelet?\" sanoi susi, \"liinasi on jo kymmenen penikulman päässä.\"\nKun poika tämän kuuli, ei hän sutta enää pyytänytkään seisahtumaan, vaan\nriensi hänen selässään edellensä, kunne tulivat sen linnan portille,\njosta kultalintu oli saatava. Susi neuvoi nyt poikaa siinä ja sanoi:\n\"Vartijoista sinä kyllä pääset ohitse, sillä ne makaavat kaikki eivätkä\nsinua näe, vaan kun tulet siihen huoneeseen, jossa linnan haltijan tytär\nasuu, niin ole varoillasi, vaikka hänkin kyllä on nukuksissa. Kun näet\nikkunalla kultaisen häkin ja linnun, niin ota hiljaa lintunen häkistä,\nvaan jätä häkki paikallensa, sillä jos häkin otat, niin nousee lintu\nääneen, vartijat heräävät ja panevat sinut kahleisiin. Minä sillä aikaa\nodottelen sinua palaavaksi täällä pensastossa, näin asiasi toimitettuasi\nlähdemme sitten yhdessä takaisin niinkuin yksissä tulimmekin.\"\n\nPoika lupasi suden neuvoa seurata ja pääsikin vartijoiden keksimättä\nhuoneeseen, jossa näki kultalinnun häkissänsä. Otti linnun hiljaa\nkouraansa siitä ja mieli jo kääntyä jäljelleen, vaan alkoi siitä\narvella: \"Jos minä kädessäni tämän linnun vien, niin putoaa se matkalla\nniinkuin liinakin tullessani.\" Ei siis suden kieltoa pitänytkään, mutta\notti ikkunalta kultahäkin; vaan tuskin sai hän sen käteensä ennenkuin\nlintu rupesi semmoisella ilveellä huutamaan, että vartijat heräsivät\nunestaan, ottivat pojan kiinni ja panivat hänet kähkänään. Susi odotteli\nsill'aikaa pensastossa yhä, vaan kun ei poikaa näkynyt takaisin\ntulevaksi, ymmärsi hän jo, miten sille oli linnassa käynyt, ja oikein\nitki suruissaan päivitellen sitä, ettei poika hänen neuvoansa totellut.\nKuitenkin jäi hän vielä vartomaan siihen nähdäkseen, voisikohan jollakin\ntavalla vielä poikaa auttaa.\n\nAamulla puhuttiin kohta sille kuninkaalle, joka linnaa hallitsi, että\nvaras oli linnassa käynyt kultalintua varastaaksensa, vaan että\npahantekijä nyt oli kahleissa. Kuningas käski silloin tuoda sen rohkean\nvarkaan hänen eteensä, ja kun sai pojan nähdä, niin kysyi kohta, mistä\nhän oli ja kuinka hän oli semmoiseen työhön joutunut. Poika kertoi koko\nasian alusta pitäen ja sanoi, että hänen isällänsä oli höyhen, jonka hän\nsiitä kultalinnusta oli ampunut, kun se hedelmikköä kävi varastamassa,\nja että hän sentähden isänsä käskystä oli lähtenyt koko lintua saamaan.\nKuningas, jolle kultalintu oli erinomattain rakas, tuomitsi ensi\nkiivaudessaan pojan kuolemaan siitä, että hän oli varastaa koetellut,\nmutta poika vastasi vakaasti ja pelkäämättä: \"Jos minut tapetaan, niin\non kultalintukin kuoletettava, sillä se on samaten rikoksen alainen,\nkoska minun isäni linnasta on hedelmiä käynyt varastamassa.\"\n\nKuningas tämän kuultuansa sanoi pojalle: \"No, saat jäädä henkiin, kunhan\ntoisesta valtakunnasta tuot minulle kuninkaan orin, joka on niin taitava\nja viisas, että se puhuu ja haastelee kuin ihminen.\" Poika otti asian\ntoimittaaksensa ja pääsi sillä lupauksella irralleen. Kävi siitä nyt\nmatkatoveriaan etsimään ja tapasikin pensastossa suden, joka surusta ja\npelosta itki ja vapisi. Tälle kertoi nyt kohtalonsa, miten hänelle oli\nlinnassa käynyt, ja kysyi sitten, jos susi tietäisi, mistä ja miten se\nori saataisiin, jota kuningas halusi. Susi tuskin tämän kuulikaan, niin\nsanoi iloissaan pojalle: \"Nousehan selkääni, kyllä minä tiedän, missä se\nmainio ori on.\" Poika teki niinkuin oli käsketty, ja kun jonkin aikaa\noli mentynä, tulivat taaskin erään linnan portille, johon susi pysähtyi\nja neuvoi poikaa sanoen: \"Tässä linnassa on se ori, ja kyllä sen\ntallista saatkin otetuksi, mutta älä vain marhamintaa koske, sillä jos\nsen otat, niin rupeaa hevonen hyppimään, telmämään, josta vartijat\nheräävät, ja sinun käy niinkuin entisessäkin paikassa.\"\n\nPoika läksi neuvon mukaan linnaan ja pääsikin esteettä talliin, sillä\nvartijat olivat uneen vaipuneet; mutta eipä tuossakaan suden käskyjä\ntäyttänyt. Kun hevosen sai, rupesi hän marhamintaakin ottamaan, vaan\ntästä alkoi hevonen hirnua, potkia, ja vartijat heräsivät, josta varas\notettiin kiinni ja kuljetettiin kuninkaan eteen tutkittavaksi. Kuningas\ntuomitsi hänet kuolemaan, mutta leppyi siitä kuitenkin ja sanoi: \"No,\njos tuot minulle sen kuninkaan tyttären, joka maailmassa on kaunein,\nniin pääset kaikesta rangaistuksesta ja saat vielä orinkin palkoistasi.\"\nPoika otti asian toimittaaksensa ja meni suden luokse viidakkoon, jossa\nkertoi sille, minkä hän nyt oli tehdäkseen ottanut. Susi lohdutti häntä\nja sanoi: \"No, elä huoli, kyllä siihenkin neuvon tiedän\", otti siitä\npojan selkäänsä ja juoksi juoksemistaan, kunne tultiin suureen\nkaupunkiin, jonka portilla pysähtyi taaskin ja sanoi: \"Tässä asuu nyt se\nkaunis kuninkaan tytär, vaan taitaa vähän aikaa viipyä ennenkuin sen\nsaamme valtaamme. Minä tähän kaupungin portille toimitan nyt\nkauppapuodin; käy sinä myyjäksi siihen, minä isännäksi rupean.\" Samassa\nheittihe susi kolme kertaa maahan, siinä ikäänkuin piehtaroi, ja\npaikalla syntyi tuosta sille paikalle kauppapuoti, jossa löytyi\nerinomaisen kauniita tavaroita, ei sitä laatua maailmassa, ettei siinä\nsitä näyttinä ollut. Poika rupesi nyt tässä myymään tavaroita, ja\nkaupungista tuli paljon ihmisiä ostamaan niitä, sillä niin koreita\nkaluja eivät muualta löytäneet. Sai tästä kauppiaasta sillä tavoin\nkuninkaan tytärkin kuulla, ja tuli hänkin siihen puotiin kauppaa\ntekemään. Kun nyt kuninkaan tytär, jota koko joukko palvelijoita\nseurasi, tuli puotiin ja näki siellä niin ylen kauniita tavaroita, joita\nei ollut ennen eläessään nähnyt, ihanteli hän niitä ja osteli\nkaikenlaista; vaan kun siinä tuli nyt itseänsä tavaroiden myyjää\nkatsomaan, pääsi lemmen tuli hänen sydämessään syttymään, sillä\nsemmoista niin kaunista poikaa ei hän tiennyt ennen koskaan nähneensä.\nSamoin kävi pojallekin. Hän tuskin tiesi, minkälaatuista tavaraa hän\nnäytti ja ostettavaksi tarjoili, silmänsä seurasivat vain ostajaa\nitseänsä muuanne mihinkään rävähtämättä. Ostokset tehtyänsä kysyi\nkuninkaan tytär sitten pojalta, mistä hän oli ja kuinka hän kauppiaaksi\noli joutunut. Vartijoiden kuulematta puhui poika silloin tyttärelle\ntotuuden ja kysyi häneltä viimein, jos hän tahtoisi lähteä hänen\nkanssansa. Kuninkaan tytär, joka, niinkuin sanottiin, jo oli mieltynyt\npoikaan, ei kaukaa arvellutkaan, vaan lupasi lähteäksensä niin pian kuin\nvain vartijoiltaan pääsisi. Näin tuumaten läksi hän puodista pois\nikäänkuin kulkeakseen kotiinsa, vaan pysähtyi äkkiä tiellä mennessään ja\nsanoi vartijoille: \"Nyt jäi minulta rihma kuitenkin ostamatta, odottakaa\nvähän aikaa tässä, niin minä palaan puotiin takaisin.\" Vartijat jäivät\nnyt keskenään haastelemaan kadulle, vaan kuninkaan tytär palasi puotiin\nja sanoi olevansa valmis lähtemään. Kun puodin isäntä, joka sudesta oli\nkauppiaaksi muuttunut, tämän kuuli, viskausi hän puodin lattialle ja\nheitti kolmeen kertaan kuperinkeikkaa siinä, niin koko puoti tavaroineen\npäivineen samassa katosi, ja itse muuttui hän sudeksi niinkuin ennenkin\nkäskien pojan ja kuninkaan tyttären nousta hänen selkäänsä. Toiset\ntekivät niinkuin käsketty oli, ja susi läksi juosta viilettämään, minkä\nennätti, jättäen vartijat kuninkaan tytärtä odottamaan. Häntä\nalettiinkin etsiä, kun niin kauan rihman ostolla viipyi, vaan kun\nlähdettiin häntä kuulustamaan, niin puoti ja kaikki oli kadonnut, eikä\nymmärtää voitu, mihin kaikki oli joutunut. Ihmeissään palasivat vartijat\nsilloin linnaan takaisin ja ilmoittivat asian kuninkaalle. Tämä kyllä\nkoki jos jollakin tavalla tiedustella tytärtänsä samoin kuin kaikki\nmuutkin kaupunkilaiset tässä toimessa auttoivat häntä; mutta asiasta ei\nkoskaan selvää saatu.\n\nPoika ja kuninkaan tytär kulkivat sillä välin suden selässä matkaansa\nyhä, vaan kun viimeinkin alkoi jo sen kuninkaan linna näkyä, joka\nkaunista kuninkaan tytärtä oli pyytänyt, alkoi pojan mieli raskaaksi\nkäydä ja suru nousta sydämeen, sillä hän ei mielellänsä olisi enää\nluopunut matkatoverinaan olevasta tyttärestä. Tämän havaitsi susi ja\nsanoi hänelle, ettei kuninkaan tytär kuullutkaan: \"Elä, poikaseni, sure,\nkyllä minä neuvon tiedän; sinä annoit kerran ruokaa minulle pussistasi,\njota vastaan joku toinen sinun sijassasi kukaties olisi tappanut minut:\nsenpätähden tahdon nyt kostaa tämän hyvän työsi ja saatan tämän kauniin\ntyttäresi omaksesi.\" Kun tultiin siitä sitten kaupungin portille, sanoi\nsusi taaskin pojalle: \"Minä muuttaudun nyt nuoreksi neitoseksi, vie\nminut myötäsi kuninkaan luokse, niin saat häneltä sen ihmeellisen orin,\nja palaa sitten rakkaan matkatoverisi luokse takaisin, mutta varoita\nkuitenkin kuningasta, että hän antaa minun käydä ulkona jalkailemassa,\nettä saan tilaisuuden päästä hänen linnastansa karkuun.\"\n\nPoika pyysi nyt kuninkaan tytärtä odottamaan häntä linnan ulkopuolella\nolevassa lystimetsässä, josta, kun susi taaskin maahan heittäytymällä\noli tyttäreksi muuttunut, hän sen kanssa meni kuninkaan linnaan.\nKuningas hovinaisineen ihanteli tyttösen kauneutta, ja ilo nousi\nlinnassa suuri, kun nyt kauan toivottu, kuninkaan kaipaama neito linnaan\nsaatiin. Ihastuksissaan antoi kuningas pojalle sen ihmeellisen orin,\njonka oli luvannut, ja muita lahjoja vielä päälliseksi. Poika otti\nnöyrästi vastaan, mitä hänelle annettiin, lähtien linnasta pois, ja\ntytöksi muuttunut susi pantiin linnan komeisiin huoneisiin asumaan.\nTässä hän ei kauan kuitenkaan viihtynyt, vaan kävi surevan näköiseksi ja\npyysi huoneista päästä johonkuhun hauskaan puistoon ilmailemaan. Sitä ei\nkuningas kummeksinut, koska ymmärsi outojen ja vierasten parissa\nolemisen käyvän nuoren ihmisen mielestä ikäväksi; laittoi hänet siis\npalvelijoiden seurassa kauniiseen hedelmikköön ilmailemaan ja toivoi\nhänen mielensä siitä käyvän iloisemmaksi. Vartijoistaan ja seurastaan\noli nyt tytöksi muuttuneella sudella paljon vastusta, sillä nämä eivät\nusein häntä jättäneet silmistänsä, mutta muutaman tiheän pensaan\nsuojassa ennätti hän kerran kuitenkin heittäytyä maahan ja kolmasti\npyörähtää ympärinsä, josta samassa uudelleen muuttui sudeksi ja\nvartijoiden nähden hypätä loikahti yli muurin ja heidän silmistänsä\nkatosi. Siitä juoksi sitten pojan ja kuninkaan tyttären piilopaikkaan,\notti heidät selkäänsä molemmat ja läksi viemään heitä toisen kuninkaan\nlinnaan, jolle poika sen älykkään ja ihmeteltävän hevosen oli hankkia\nluvannut, joka nyt tyhjänä juoksi heidän jäljessänsä. Linna alkoikin jo\netäällä näkyä, ja poika taaskin kävi surulliseksi muistellessaan sitä,\nettä hänen nyt täytyi hyvästä, suurella vaivalla ja vaaralla\nhankkimastaan orista erota; mutta susi lupasi apunsa tuohonkin. \"Kun\ntullaan linnaan\", sanoi hän, \"niin minä taaskin muutan muotoa ja rupean\nhevoseksi, ja sinä saat jättää minut sinne, kyllä minä sieltä jollakin\ntavalla taas pakoon pääsen. Muistuta kuitenkin kuningasta, että hän\nvuorokauden päästä viimeistäänkin päästää minut pihalle jaloittelemaan.\"\nPoika jätti nyt kuninkaan tyttären ja hevosensa taas lehdikköön\nodottamaan hänen palaamistansa ja ajoi oriksi muuttuneen suden selässä\nlinnaan, jossa orin antoi kuninkaalle. Tämä tästä ihastui suuresti,\nsillä ori puheli niinkuin ihminen, hyppi ja näytteli monenlaista mahtia\nja täydellistä taitoa. Lupansa mukaan antoikin kuningas sentähden\npojalle kultalinnun häkkeinensä ja vielä muuta hyvyyttä päälliseksi,\njonka kanssa poika palasi kuninkaan tyttären luokse lehdikköön niinkuin\noli luvannut. Kauaksi ei orikaan linnaan jäänyt, sillä kun huomissa\npäivänä päästettiin ulos pihalle, laskeusi hän piehtaroimaan pihamaalle\nja pyörähti kolmasti ympärinsä, niin samassa muuttui taas sudeksi ja\nsoilahti yli muurin linnasta pois. Siitä sitten lehdikköön tultuansa\notti hän taas mukaansa matkatoverit, joiden kanssa riensi edelleen,\nkunne vihdoin tultiin samalle kedolle, jossa poika ensin oli tavannut\nsuden. Siellä oli pojan eväslaukku vielä kivellä, ja vanhan hevosensakin\nlöysi hän heinää syömästä nurmella. Eväslaukustaan syötti poika nyt\nsutta niinkuin ensi kerrankin, jolloin tutuiksi tulivat, kiitti häntä\nkaikesta hyvyydestä ja avun osoittamisesta, jonka jälkeen jätti hyväiset\nkuninkaan tyttären kanssa laittautuakseen matkalle. Susi, joka tänne\njättämänsä pojat löysi, teki samaten, mutta neuvoi poikaa vielä\nlähtiessänsä ja sanoi: \"Kun matkalle lähdet, niin istu itse vanhan\nsotahevosesi selkään ja anna kuninkaan tyttären istua nuoren, kauniin ja\nälykkään orisi selässä. Varo myöskin, ettet matkalla missään lepää ja\nviivyttele, josko olisitkin vähän väsyksissä, ja vältä varsinkin sitä,\nettet nuku, sillä jos nukut, voipi onnettomuus vieläkin saavuttaa sinut\nja tuottaa sinulle surman ja kuoleman.\" Poika lupasi neuvon pitää\nmielessänsä sanoen sudelle kerran vielä kiitokset ja istui itse vanhan\nsotahevosen selkään; mutta kaunis kuninkaan tytär istui lintuhäkki\nkädessä sen nuoren ja komean orin selässä, jonka poika oli kuninkaalta\nsaanut. Kun jonkin aikaa näin oli kuljettu, tultiin siihen\ntienhaarapaikkaan, jossa ne kolme taulua olivat. Näistä näki poika, että\nhänen veljensä vielä olivat matkallansa, koska heidän nimiänsä ei vielä\ntauluissa näkynyt. Tuosta ei kuitenkaan paljoa huolinut, kirjoitti\nnimensä onnettoman tien tauluun, että sieltä hän on palannut, ja läksi\najamaan edellensä. Tiellänsä tuli sitten kauniille, viheriäiselle\nvainiolle, jossa hevostansa päätti lepuuttaa ja itsekin tovereinensa\ntuuhean puun siimeksessä vähän aikaa istua. Nukkua hän ei kuitenkaan\naikonut, vaikka kyllä oli matkastaan väsynyt, mutta huomaamattansa alkoi\nuni painaa häntä, ja silmänsä ummistuivat. Sattuivatpa silloin vanhemmat\nveljensä kotiin mennessään kulkemaan siitä ohitse ja kun näkivät, mikä\nsaalis heidän veljellänsä oli -- kuninkaan tytär oli myöskin uinahtanut\npojan olkapäätä vasten nojaten päänsä -- tappoivat he makaavan veljensä\nsekä hänen vanhan sotahevosensa leikaten päät kummaltakin poikki ja\nheittivät kuolleet raadot hautaan, jonka hyvästi ummistivat; mutta\nveljensä morsiamen samoinkuin kultalinnunkin ja orin ottivat he myötänsä\nja pakottivat kuninkaan tyttären valalla vannomaan, ettei hän heidän\nisällensä ilmoittaisi heidän rikostansa, mutta sanoisi heidän sekä hänet\nettä kultalinnunkin ja hevosen suurella vaivalla ja vaaralla\nansainneensa.\n\nKun vihdoinkin vanhemmat veljet täten isänsä kotiin palasivat, kävi\nvanha kuningas ylen iloiseksi, varsinkin kun sai kultalinnun häkkeinensä\nja sitten vielä sen kauniin tyttären ja komean orin keksi. Ei muuta kuin\nalkoi häitä valmistuttaa vanhimmalle pojallensa, joka kuninkaan tyttären\nsanoi saaneensa. Vaan eipäs käynytkään kaikki niinkuin pojat olivat\ntoivoneet. Kuninkaan tytär muuttui surulliseksi ja alakuloiseksi,\nkultalintu lakkasi laulamasta ja hevonen haastelemasta sekä ilveitään\ntekemästä, eikä saatu tätä surunalaisuutta millään tavoin\npoistetuksi. Susi, joka sillä aikaa kaukaisissa maissa vaelsi, alkoi\nhänkin mielessään aavistella, että kyllä pojalle hänestä erottua on\njollakin tavalla pahasti käynyt, ja päätti sentähden uudestaan etsiä\nhänet, mistä vain löytäisi. Ei aikaakaan, niin jo matkallaan tulikin\nsille kedolle, johon poika hevosineen oli kuoppaan haudattu. Tästäkös\nnyt susiraukan mieli karvaaksi kävi. Kynsillänsä heitti hän soran ja\nmullan haudalta pois, aukaisi hevosen vatsan ja meni sinne suremaan ja\nmurehtimaan. Hänen jonkin aikaa siellä oltuansa tuli korppi poikinensa\nhaaskaa nokkimaan ja asettui istumaan hevosen mahalle. Susi sai tuossa\nyhden korpin pojan jalasta kiinni siepatuksi ja korjasi sen luoksensa.\n\"Laske poikani irti\", rukoili vanha korppi. \"En laske, jollet minulle\nsitä elävätä vettä tuo, joka hengettömiä henkeen saattaa.\" -- \"Kyllä\nminä tahtosi täyttäisin, vaan milläs minä sitä vettä tuonkaan, kun\nminulla ei ole astiata\", vastasi korppi. Oli pojan takissa sitten isoja\nvaskinappeja, niin susi otti yhden niistä, kiskoi siitä kuoren irti ja\nsitoi sen korpille kaulaan sanoen: \"Tuoss' on sinulle astia, lähde nyt\nmatkaan ja joudu kiiruusti takaisin.\" Korppi otti käskyn korviinsa\nlähtien lentämään heti, eikä kovin kaukaa poikessa viipynytkään, kun\ntuli jo matkaltaan takaisin ja sanoi: \"Nyt on minulla elävää vettä napin\nkuoressa, anna jo poikani minulle.\" Susi ei siihen virkkanut mitään,\nvaan katkaisi korpin pojalta kaulan poikki. \"Miksikäs nyt poikani\ntapoit?\" sanoi suruissaan korppi, \"senkö minulle palkkaa annoitkin?\" --\n\"Elähän huoli\", sanoi susi, \"onhan sinulla elävää vettä, anna se tänne,\nniin koetan, kelpaako tuo mihinkään.\" Sai siitä napin kuoren korpin\nrinnasta ja voiteli elävällä vedellä kuollutta korpin poikaa veden\nvoimaa koettaaksensa. \"Klank\", äänsi korpin poika samassa ja läksi\nlentämään. \"No, hyvää on vesi\", virkkoi tämän kuultuansa susi, \"jo sen\nnyt näen, että veden olet oikeasta lähteestä tuonut.\" Otti sitten\nkuolleen pojan haudasta, asetti sen nurmelle makaamaan ja voiteli kaulaa\nelävällä vedellä. Tuosta virkosi kuollut elämään, ja susi kun tämän\nnäki, voiteli hevostakin samalla tavalla, että sekin eloon heräsi, josta\nsanoi pojalle: \"Niinkuin edeltäpäin pelkäsin, jouduit minusta erottuasi\nuudelleen onnettomaksi, mutta minä en raskinut sinua vielä avutta\njättää, vielä saatin hengettömän ruumiisi eloon. Kulje nyt\nkiireimmittäin kotiisi; eikö jo vietettäne parhaallansa häitä siellä\nsinun morsiamellesi; jos mielinet estää hänen naimistansa, niin elä\nviivyttele. Minua et vasta enää tarvitse, sillä onnettomalle tielle et\ntoiste enää lähtene.\" Tämän puhuttuaan katosi susi yht'äkkiä, mihin\nlienee kadonnut, ja poika nousi hevosensa selkään ja ajoi kotiinsa\nmatkalla missään viipymättä. Täällä isänsä linnassa pidettiin\nparhaallansa häitä niinkuin susi oli ennustanut, mutta kaunis kuninkaan\ntytär oli aina vielä murheissaan, lintu ei laulanut eikä hevonen\npuhunut. Äkkiä tuli muutos kuitenkin koko kuninkaan kartanossa. Nuorin\npoika kun astui ovesta sisään, kävivät kaikki iloisiksi. Morsian unohti\nsurunsa hymyillen niinkuin ennenkin, kultalintu alkoi häkissään laulaa\nviserrellä; ja hevonen hyppi, hirnui pihamaalla niinkuin entinen tapansa\noli. Kun vanha kuningas tätä kummasteli, alkoivat sitten kaikki\nyht'aikaa selittää ja kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli ja miten\nvanhemmat veljet olivat petoksella nuoremman veljensä kaiketta syyttä\ntappaneet ja maahan kuopanneet. Kuningas tämän kuultuansa vihastui\nkauheasti ja määräsi jo vanhemmat poikansa hengen rangaistukseen, vaan\nkun nuorin veli samoin kuin kuninkaan tytärkin anoivat rikoksenalaisille\narmoa, leppyi isän sydän siksi, että ei poikiansa kuitenkaan\nkuolettanut, vaan ajoi heidät kotoa pois, maata maailmaa kiertämään.\nNuorin poika sai nyt monen vaivan ja vastuksen perästä kauniin kuninkaan\ntyttären vaimoksensa, ja kun isänsä ikänsä päivät päätettyään kuoli,\npääsi hän hänen sijaansa kuninkaaksi. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nMIES KUNINGASTA KATSOMASSA\n\n\nOli ennen vanha talonpoika, varakas ja työssään toimellinen mies, mutta\nvaikka hän oli rikas, ja kaikki häntä kohtelivat kunnialla, ei hän\nkuitenkaan missään valloissa vieraana käynyt, eli vain omin voiminsa\nkotonaan. Kuninkaasta oli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan kuullut,\nettä viimein alkoi mielensä tehdä tätä hallitsijataan kerran maailmassa\nnähdä. Teetti siis talkkunajauhoa koko reellisen viedäkseen muka\nkuninkaalle jotakin lahjaksi ja läksi ajamaan siihen kaupunkiin, jossa\nkuningas asui ja eli. Sinne tultuaan ajaa sitten katua myöten\nhiljalleen, niin tulee kuninkaan upseeri häntä vastaan ja kysyy: \"Mitä\nsinulla kaupan, talonpoika?\" -- \"Ei niin mityyttä\", vastasi mies. \"No,\nmitäs sinulla tuolla reessäsi on?\" kysyi upseeri. \"Talkkunajauhoa on\",\nvastasi mies, \"ne antaisin ja hevoseni päälliseksi, jos ken saattaisi\nminut tämänilmaista jumalaa näkemään, hänestä kun ikäni olen kuullut\nniin paljon puhuttavan.\" Upseeri, joka luuli miestä hupeloksi taikka\ntaas ylen viisaaksi veitikaksi, ei sanonut joutavansa häntä\nliehtaroimaan, ja läksi muuta virkkamatta edellensä astumaan.\n\nMies ajaa taas katua myöten edelleen, niin tulee muutamassa kohdin\nkenraali vastaan ja kysyy niinkuin upseerikin: \"Mitä sinulla kaupan,\ntalonpoika?\" -- \"Ei mitään ole kaupan\", vastasi talonpoika, \"vaan nämä\ntalkkunajauhot, mitkä reessäni on, ja hevoseni vielä päälliseksi\nantaisin sille, joka minut saattaisi tämänilmaista jumalaa näkemään.\" --\n\"No, tänä päivänä sen saat nähdä\", sanoi kenraali ja vei miehen\nkotiinsa, jossa talkkunajauhot korjattiin aittaan ja hevonen talliin.\nSitten läksi kenraali miestä saattamaan ja vei hänet linnan portille,\njosta kuningasta odotettiin kirkkoon lähteväksi, sanoen: \"Tässä tämän\nnyt kohta sillään näemme.\" Samassa ajoikin kuningas portista kadulle, ja\nkenraali näytti, osoitteli häntä miehelle ja sanoi: \"Tuo, tuo se nyt\nkuningas on! Katso häntä tarkkaan nyt!\" Mies koki katsoa, vaan tuskin\nennätti vähän vilaukselta nähdä koko kuningasta ennenkuin se jo oli\npitkän matkan päässä. Tätä pahoillaan sanoi hän kenraalille: \"Ei tämä\nkatsanto ollut hyvä ja mieltäni tyydyttävä, näin pitäisi saada häntä\nkatsoa kuin tässä nyt sinun silmiisi katson.\" -- \"No, kun et sillä\nkatsannolla ole tyytyväinen, niin käykäämme häntä tarkemmin katsomassa\",\nsanoi kenraali ja vei miehen siihen kirkkoon, johon kuningaskin oli\nmennyt.\n\nKun siellä nyt mies kuninkaan kerran muista erotti, katsoi hän\nkuninkaaseen kaiken jumalanpalvelusajan, itse ei jumalanpalvelusta\npitänyt venäjäksi eikä ruotsiksi, katsoi vaan yhtäänne päin, etteivät\nsilmät muuanne rävähtäneet. Kuningas näki sen. Kuitenkaan hän ei\njumalanpalveluksen aikana ollut siitä ollaksensa, vaan kun\njumalanpalvelus sai pidetyksi, meni hän miehen luo ja sanoi: \"Mintähden\nsinä et Jumalaa palvele et suomeksi etkä venäjäksi, minuun vaan kaiken\naikaa katsot?\" Pelästymättä vastasi mies: \"Ka, tuonilmaista Jumalaa minä\niän kaiken olen palvellut ja kerkiänhän minä sitä vieläkin palvella,\nmutta tämänilmaista jumalaa vasta tänäpäivänä ensi kerran näin, niin\nsitä piti katsoakseni.\" -- \"Mistäs sinä minut tunsit?\" kysyi kuningas.\n\"Minulle yksi kenraali teidät osoitti\", vastasi mies. \"Ottiko tuo mitä\nosotantaa?\" kysyi kuningas. \"Ei ottanut äijää, talkkunajauhoa, reen ja\nhevosen vain\", virkkoi mies.\n\nKuningas, jonka mielestä miehen vastaukset olivat viisaita ja somia, vei\nhänet kotiinsa, jossa tarkemmin tutkiakseen hänen älyänsä kysyi häneltä\nkolme kysymystä. Ensiksi: \"Kuinka ylhäällä on taivas?\" -- \"Ei ole kovin\nylhäällä\", vastasi mies, \"kaikki kuuluu sinne, mitä haastat, haasta\nkuinka hiljaa tahdot.\" Toinen kysymys: \"Kuinka syvä on maa?\" -- \"Syvä\ntaitaa olla, syvä\", vastasi mies, \"minulta poika on jo kaksitoista\nvuotta kuollut, vaan ei ole vielä niin mityyttä viestiä hänestä tullut.\"\nKolmanneksi kysyi kuningas: \"Kuinka leveä on maa?\" Talonpoika pyörähti\nkuninkaan edessä huoneen lattialla ympärinsä ja sanoi: \"Minä sitä\nviisaammaksi en saa.\"\n\nTämä tutkinto kun oli päättynyt, noudatti kuningas kaikki kenraalinsa\nkokoon ja ilmoitti heille, että jos kuka heistä ei voi niitä kyselmyksiä\nvastata niinkuin ukko, niin siltä tuli viisikymmentä ruplaa rahaa\nmaksettavaksi ukolle, joka talkkunajauhonsa ja hevosensa kaupungissa\nkäydessään oli kadottanut. Kenraalit kyllä olivat vastaamisen hommassa\nkaikki ja aprikoivat, ajattelivat, mitä muka kuningas kysymyksillään\ntarkoitti, vaan mitäs siitä läksi, eihän niistä yksikään voinut oikein\nvastata, jonka tähden jokaisen täytyi määrätty rahasumma toimittaa\nukolle kuten kuninkaan käsky oli. Kun raha niin oli kokoon saatu, kysyi\nkuningas ukolta viimeinkin: \"Kuka kenraali sinulle minua osoitti?\" Mies\nmeni sen kenraalin luo, joka häntä oli kirkkoon saattanut, ja sanoi:\n\"Tämä, tämä herra se osoitti.\" Ukko tuskin sen sai sanoneeksi, niin\nlentta jo samassa reväistiin kenraalin kaulasta pois, ja kuningas pani\nsen ukon kaulaan sanoen: \"Tämänilmaista jumalaa pitää osoittaa\njokaiselle ilman talkkunajauhotta ja hevosetta, ei pidä kenenkään siitä\npalkkaa ottaa niinkuin tämä kelvoton kenraalin kekkula teki.\" -- Sen\npituinen se.\n\n\n\n\nEI HYVÄ TEKO HUKKAAN JOUDU\n\n\nKAUPPIAS JA KOLMISARVISET NAISET\n\nOli kerran kauppias ja sillä poika. Kuoli sitten isä, ja pojalle jäi\näijän hyvyyttä perinnöksi. Hän elää siinä isänsä vanhassa talossa\nhyvästi, ei ole hänellä huolta, surua mistään. Kuitenkin käypi aikansa\npitkäksi näin yhä yksin eläessänsä, jonka tähden meni muutaman tietäjän\nluokse ja sanoi: \"Mieleni tekisi naida, mistähän päin tuota hyvän vaimon\nkohtaisin?\" -- \"Se on sinulle yhdentekevä, kunne päin kosimaan lähdet,\nsillä syntymähetkenäsi on jo sallittu ja suotu, että sinun pitää naida\nkolmisarvinen akka.\" -- \"Minkätähden minä en saa sarvetonta naista, kun\nminulla elonainetta ja tavaraa on kyllin, vieläpä enemmän kuin\ntarvitsenkaan koko elinaikanani?\" sanoi kauppiaan poika. \"No, siitä sinä\net pääse, semmoinen nainen pitää ottaaksesi\", vakuutti tietäjä. \"No,\nnythän on kumma\", arveli kauppiaan poika, möi kaikki kodit, konnut,\nelot, elämiset ja läksi toiseen maahan arvellen lähtiessään: \"Tulenhan\nminä toimeen muuallakin, kun rahaa on muassani kyllin.\"\n\nUlkomaalle tultuaan hyyräsi hän huoneen itselleen ja piti kauppaa siinä;\nisältään perimillään rahoilla näet varusti itselleen kaikenlaista\ntavaraa runsaasti. Muutamana päivänä sitten päätti hän siellä uudessa\nasumaseudussaan kirkkoon mennä, jossa ei vielä ollut käynytkään. Kun nyt\nkirkon ovelle tuli, niin siinä kuollut oli kirkon seinään naulattuna, ja\nkaikki rahvas, mikä siitä kulki, sylkee kuollutta silmiin. Pidetään\njumalanpalvelusta jonkin aikaa kirkossa sitten, niin poislähtiessä\ntaaskin kaikki sylkevät sitä ruumista silmiin niinkuin kirkkoon\nmennessäkin. Tämän nähtyänsä kysyy mies kirkosta tulijoilta: \"Mikä mahti\ntämä on tässä maassa, kun kuolijata näin pilkataan?\" Väki vastasi: \"Se\noli kauppamies tämä kuolija, joka velkaa määrättömän summan mieroon\njätti.\" Mies sanoi: \"No, eikö tuota pantaisi maahan niinkuin muitakin\nkuolleita, jos ken hänen velkansa maksaisi?\" -- \"Kenpä ne maksanee, vaan\nkyllähän se maahan pantaisiin, kun joku hänen velkansa maksaisi\",\nvastasi väki. \"No, kun niin lienee\", sanoi mies, \"pankaa kuolija maahan,\nminä maksan ja suoritan hänen velkansa.\"\n\nKuolija haudattiin nyt niinkuin ruumiit ainakin, ja mies kävi hänen\nvelkojaan maksamaan. Siihen tuodaan, tuodaan kirjoja yhä, joita kuolija\neläessään oli veloistaan antanut, ja mies lunasti ne kaikki; vaan siihen\nmenikin koko hänen omaisuutensa, jonka isältään oli perinyt. Viimein möi\nviimeistä velkaa suorittaakseen jo hevosensakin, eikä jäänyt enää kuin\nyhdeksän hopeakopeekkaa itsellensä. Tästä tulee mies pahoille mielin,\nsanoo: \"Kaikki isäni hankkimat elämiset olen nyt menettänyt, hupsu kun\ntänne tulinkin! Parasta lienee, kun lähden omaan maahani.\" Lähteekin\nastumaan siitä, niin yhtyy matkalla häneen muudan toveri, sanoo: \"Minne\nsinä menet, mies?\" -- \"Niin ja niin on asia\", selvitti kotiinsa menijä\nja kertoi toiselle, mitä oli tapahtunut. \"No, ota minua kasakaksi\",\nsanoi toinen. Mies vastasi: \"Millä minä, veikkonen, kasakan elättäisin?\nEi ole itsellänikään kuin yhdeksän hopeakopeekkaa oman henkeni\nelättämiseksi.\" -- \"No, otahan kumminkin, elämme me sillä\", sanoi toinen\nja pyrki vain palvelijaksi. Mies viimein suostuikin tuumaan ottaen\ntoisen seuraansa, ja lähdettiin siitä nyt yksissä astumaan. Päästiin\nsillä tavoin muuan päiväys, niin kauppias jo ruoan ja voiman puutteesta\nvaipui tielle. Sanoo silloin kasakka hänelle: \"Makaa sinä tiepuolessa\ntässä, minä lähden ruokaa hankkimaan.\" Sillä puheen erosikin\nisännästään. Astuu vähän matkaa, niin siinä onkin kylä ihan vierellä,\nvaikk'eivät he olleet sitä keksineet. Siihen meni hän, tuli\nkestikievariin ja sanoi isännälle: \"Laitas hyvä ruoka sekä juomatkin\nkunnolliset, ulkomaan herra on ikään tulemassa.\" Kestikievari silloin\nlampaan tappaa, piiraat teettää ja ruoan toimittaa mitä parhaimman.\nTämän ruoan laittamisen toimeen saatuansa palaa matkatoveri kauppiaan\nluo ja sanoo: \"Nouse pois, siellä jo ruoka on valmis, meitä vain\nodotellaan.\" Käydäänkin kahden miehen kestikievariin siitä, vaan\nkauppiaalla kun oli huonot vaaterytäleet päällä niinkuin köyhtyneellä\nainakin, kysyy kestikievari siltä hänen toveriltaan: \"Tässäkö sinulla\nherrasi onkin nyt?\" -- \"Siinä sitä herraa täksi kerraksi on kyllältä\",\nvastasi matkatoveri talon isännän närkästyksestä lukua pitämättä.\nKäydään siitä syömään sitten, ja syötyä sanoo matkatoveri kauppiaalle:\n\"No, anna nyt kolme kopeekkaa, niin ruoan sekä juomat maksamme.\"\nKestikievarilta taas pyytää kappaa sanoen sitä tarvitsevansa, ja kappa\nkun tuotiin, viskasi ne kolme kopeekkaa siihen. Tästäpä tulikin kappa\ntäyteen hopeata, jolla maksaa ruoat, juomat, ja lopuskan panee salkkuun\ntalletettavaksi. Siitä yön makasivat vielä talossa, ja aamulla läksivät\nmatkalle taas.\n\nMatkattiin päivä, niin jo iltapuoleen kauppias vaipui väsyksissä maahan\nniinkuin ensimmäisenäkin päivänä, ja matkatoverin taaskin täytyi kylästä\nhankkia ruokaa ja syömistä virkistääkseen isäntänsä voimia. Samoin kävi\nvielä kolmantenakin päivänä; mutta vaikka ruoista ja juomista kussakin\nkohdassa aina hyvä maksu annettiin, hopeat eivät sillä vähenneet, ne\nvain pussissa turposivat. Neljäntenä päivänä lähdettiin astumaan taas ja\npäästiin viimeinkin kauppiaan omaan taloon, josta hän oli kotoisin.\nSiinä kun yötä oli maattu, sanoo matkatoveri isännälleen: \"Matkalla olen\nsinulle apuna ollut ja sinut onnellisesti kotiin saattanut, vaan nyt\npitää sinun naidaksesi kolmisarvinen nainen; se on kerran sinulle niin\nsallittu, etkä muuten kyllä toimeen tulisikaan.\" -- \"No, kun kerran\nkaikki elot, elämiset ovat hävinneet, niin sinun olkoon valtasi, vaikka\nminut minne viet.\" -- \"Niinpä lähdemme kuninkaan tyttären sulhasiksi\",\nsanoi matkatoveri, \"siellä on kolme tytärtä, ja kaikki ovat\nkolmisarvisia. Kun linnaan tulemme, kuningas ensin tuopi vanhimman\ntyttärensä katsotukseen. Sillä on pitkät sarvet, ja kun vain tupaan\ntulee, hönkäisee hän kohta: 'Ota minut!' vaan sinä sanot vakavasti: 'En\nota sinua'. Siitä tuopi kuningas luoksesi toisen tyttärensä, jolla on\nvähäistä lyhyemmät sarvet. Se sanoo niinikään: 'Ota minut!' vaan sinä\nälä sitäkään ota. Vasta nuorin kun tuodaan, jolla on lyhyiset, pienet\nsarvet vain, ja se kun hiljakkali vienolla, hyvin kauniilla äänellä\nsanoo: 'Ota minut!' niin sinä ota se.\"\n\nNäin asiasta sovittua mennäänkin kuninkaan linnaan ja kysytään tytärtä\nkuninkaalta. Kuningas sanoo: \"En tiedä, miksi näkynee, kunhan tässä\nlepäillään, tuumaillaan ensin.\" Niin tehtiinkin, ja kun jonkin aikaa oli\npakinoitu, toi kuningas ensin vanhimman, sitten toisen tyttärensä\nkatsotukseen. Nämä olivat käytöksessään semmoiset kuin matkatoveri\nedeltäpäin oli sanonut, ja sanoivat kauppiaalle hönkyen kumpikin: \"Ota\nminut!\" vaan kauppias ei heitä ottanut. Siitä tuli viimein nuorin tytär,\nlähestyen hänkin sulhasta kuiskasi vienolla, hyvin kauniilla äänellä:\n\"Ota minut naiseksesi!\" Kauppias ottikin sen nuorimman tyttären niinkuin\noli tuumattu, josta lähdetään vihille kirkkoon ja hääpidot laaditaan,\njoita kesti viisi päivää pääksytysten. Kun sitten häät olivat\nloppumaisillaan, sanoi se matkatoveri, joka kosiomiessä oli ollut,\nsulhaselle: \"Mene, käy metsästä hienoja vitsoja tukkunen.\" -- \"Miksikä\nniitä?\" kysyi kauppias. \"Menehän vain, tarvitaan ne morsiamesi kanssa\nmaataksesi\", sanoi kosiomatkatoveri. Käskyä kuullen kävi sitten kauppias\nmetsästä hakemassa yksivuotisia ohuita varpuja, pehmeitä ylen ja hyviä,\nja toi ne matkatoverille. Kohta sen jälkeen veikin jo kuningas nuoren\npariskunnan morsiushuoneeseen maata, ja kaikki vieraat hälvenivät.\nTulipa silloin se sulhasen matkatoveri sinne, hän kun näet kosiomiessä\noli ollut, ottaa sen isäntänsä nuoren, mutta sarvekkaan naisen ja alkaa\nniillä varvuilla häntä selkään panna, pani, hauteli häntä niin, ettei\nviimein kuin vähän verta vain jäänyt jäljelle. Sen veren nosti miekkansa\nterällä sulhaselle viereen sitten, ja tuskin olikaan sen ennättänyt\ntehdä, kun sulhasen viereen ilmestyi ylen ihana ja kaunis neiti, sarvet\nolivat kadonneet kaikki, ja muotonsa sekä muu vartalonsa oli niin\nviehättäväinen, ettei maalla moista.\n\nKuningas, joka yöllä oli tämän metelin morsiushuoneesta kuullut, sanoi\naamulla herättyänsä: \"Annas, lähden nuorta parikuntaa katsomaan, johan\nse sulhanen taisi tyttäreni tappaa tykkönänsä.\" Tulikin huoneeseen\ntuosta, vaan kun niin ylen kauniin mutson näki morsiusvuoteella venyvän,\nihastui hän vävyynsä niin, että hänet kohta ylimmäiseksi kenraalikseen\nkorotti. Kosiomies puolestaan katosi samassa, ettei huomattukaan. Jumala\noli näet itse köyhälle kauppiaalle kosiomieheksi ruvennut ja auttanut\nhäntä elämään, kun hän syyttömästi pilkatun kuolijan edestä velat maksoi\nja hänet kunnialla hautautti.\n\n\nTUHLARIKUNINGAS\n\nOli ennen tuhlarikuningas, joka ylellisyydellä ja juonnilla menetti koko\nvaltakunnan käsistään pois, vaikka hän vielä oli ihan nuori mies.\nHäpeissään pakeni hän sitten toiseen valtakuntaan, eikä ollut hänellä\nenää muuta omaisuutta jälellä kuin kolme markkaa ja vanha tammahevonen.\nSiinä kaupungissa oli sitten semmoinen tapa, että kun köyhä kuoli\njättämättä jälkeensä tavarata, niin se sai maata kadulla jokaisen\njaloissa. Köyhä kuningas, joka kaupunkia katsellessaan näki näitä\nruumiita montakin kaduilla, surkutteli niitä ja hautautti yhden\nkuolijoista niillä kolmella markallaan. Nyt, kun oli viimeisetkin\nrahansa menettänyt, läksi hän surullisena sillä vanhalla tammallaan\npitkin tietä ajamaan. Tulipa tuossa huonoihin ryysyihin puettu, kasvava\npoika hänelle vastaan ja kysyi: \"Kukapa ja kusta olet?\" -- \"Kuningas\nolen\", vastasi tammallaan ajaja. \"Kuinkas kuningas niin yksinään ajaa?\"\nkysyi vastaantulija. \"Minä olen niin köyhä, etten voi palvelijoita\npitää\", sanoi kuningas. \"No, ei kuninkaallisen miehen kumminkaan sovi\nihan yksinään matkustella; ottakaa minut palvelijaksenne, minä lähden\nmielelläni.\" -- \"Sinäpä tarvitset ruokaa ja palkkaa, mutta minulla ei\nsiihen ole varoja\", sanoi kuningas. \"Kyllä minä ruokani itse katson, ja\nkyllä me palkasta sovimme\", tuumasi poika ja tarjoutui yhä vain\npalvelijaksi. \"No, seuraa jos seuraat\", sanoi kuningas viimeinkin, \"vaan\nkyllä minusta pian erkanet, kunhan nälkä tulee, sillä minulla ei niin\nmarkkaa ole taskussani.\"\n\nAjettiin aina iltapuolelle päivää yhdessä sitten, niin sanoo illan\ntullessa kuningas: \"Iltakin tulee, iltakin tulee! Minkähänlainen yösija\nsaataneen?\" -- \"Elkää hätäilkö\", sanoo poika, \"kyllä minä neuvon tiedän,\ntässä on kylä ihan lähellä, minä lähden edeltäpäin sinne yösijaa ja\nruokaa valmistamaan teille.\" Sillä puheen erosikin poika kuninkaasta\njättäen hänet huonolla hevosellaan kulkemaan jäljestä, meni kylään ja\npoikkesi muutamaan taloon, jossa ovesta tultuaan sanoi kohta: \"Hyvää\niltaa, isäntä, saadaanko tässä yösijaa? Minun herrani tulee jäljestä.\"\n-- \"Mikä mies se on?\" kysyi isäntä. \"Se on etäinen kuningas\", vastasi\npoika toimessaan. \"Oi, oi!\" sanoi isäntä, \"kuinkas me otamme niin isoa\nvierasta vastaan? Ei ole meidän vierashuoneemmekaan puhdas eikä lämmin.\"\n-- \"Kunhan vain yösijan lupaatte, kyllä minä saan huoneen puhtaaksi\",\nsanoi poika isäntää lohdutellen; lämmitti, lakaisi ja havutti huoneen,\njosta juoksi herraansa vastaan maantielle, vei hänet majataloon, riisui\nhevosen ja toimitti hyvästi kaikki.\n\nTalon isäntä, jonka luona nyt kuninkaallinen mies ensi kertaa kävi\nvieraana, sanoi kahden kesken, kuninkaan kuulematta, pojalle: \"Kyllä\nmeillä, hyvä vieras, olisi kaikenlaista ruoan ainetta, mutta emme osaa\nniistä semmoisia ruokia laittaa kuin kuninkaalliset ovat tottuneet\nsyömään.\" -- \"Antakaa avaimet minulle\", sanoi poika, \"kyllä minä ruoat\nvalmistan, olkaa huoletta.\" Avaimet annettiinkin kuninkaan palvelijalle,\nja tämä laittoi herralleen kauniin ruokapöydän iltaseksi, teki siitä\ntilan ja toimitti kaiken passuun hyvästi ja jalosti. Aamulla laittoi\nniinikään taas eineruoan ja toimitti herransa tielle, vaan itse jäi\nvielä taloon sopimaan yösijasta isännän kanssa. Tulikin isäntä\nsaapuville tuosta, niin kysyi isännältä poika: \"Mitä yösija maksaa?\" --\n\"Voi vieraskulta\", sanoi isäntä, \"kuinka vain olette tulleet toimeen,\nniin sillä olen tyytyväinen.\" -- \"Hyvästi on toimeen tultu\", sanoi\npoika. \"No, ei se maksa teille mitään\", sanoi silloin isäntä, \"mutta\nminä olen maksava teille, kun olette niin korkean vieraan sillä lailla\npalvellut, ettei talolle häpeätä tullut; mitä nyt tahdotte, niin sen\nannan mielelläni.\" -- \"Käydäänhän tuonne aittaan\", sanoi poika. Isäntä\nvei hänet sinne, käski siellä olevista tavaroista valita, mitä mielensä\nteki. Oli hyvin vanha huopahattu aitan naulassa siellä, ja muitakin\nuusia hattuja oli paljon, niin poika osoitti sitä vanhaa hattua, sanoi:\n\"Tuon minä tahtoisin.\" -- \"Mitä turhaa!\" sanoi isäntä, \"onhan tässä\nuusiakin, ottakaa näitä\", vaan poika ei uusista huolinut, pisti sen\nvanhan hatun päähänsä siitä ja sanoi isännälle: \"Suuri kiitos, jääkää\nhyvästi!\" Meni siitä matkalle sitten, tapasi herransa ja sanoi hyvillä\nmielin: \"Jo minä siellä isännän sovitin.\" -- \"Se hyvä\", sanoi kuningas,\n\"vaan milläs sinä sen sovititkaan?\" -- \"Kaikki on hyvällä pohjalla\",\nsanoi poika, \"vieläpä antoi minulle isäntä tämmöisen hatunkin\npäälliseksi.\" Kuningas katseli hattua, sanoi: \"Eipä tuosta paljon ole,\nkun olisi edes paremmankaan antanut, kun kerran antamaan rupesi.\" Poika\npuolestaan oli lahjaansa tyytyväinen ja sanoi: \"Kyllä se paikassaan\npaljonkin maksaa, olkaa huoleti!\" johon taukosi sillä kertaa heidän\npuheensa.\n\nMatkustivat siitä toisen päiväyksen, niin iltasella kuninkaalle taaskin\ntuli huoli, minkälaiseen yöpaikkaan nyt satuttaisiin. \"Kyllä minä taas\nmenen edeltäpäin yösijaa tiedustamaan, olkaahan huoletta\", sanoi\npalvelija, meni kylään, jossa keksi hyvästi raketun talon, ja virkkoi\nsinne tultua isännälle: \"Löytyykö talossa huonetta vieraalle?\" -- \"On\nhuonetta siksi\", sanoi isäntä, \"mikä mies teidän herranne on?\" -- \"Se on\nkuningas\", vastasi poika toimessaan. \"Oho! Kuinkas me sellaista vierasta\nsaatamme vastaan ottaa, meillä kun on siivoamattomat huoneet ja muut\nvarat laittamattomat\", tuumasi talon isäntä. \"Elkää hätäilkö\", sanoi\npoika, \"kyllä minä huoneet siivoan ja ruokavarat laitan, valmistelen.\"\n-- \"No, jospa te niin hyvä olisitte\", sanoi isäntä, \"tässä on avaimet,\nottakaa talon varoista vaikka mitä, että tuo noin ylhäinen vieras täällä\noloonsa tyytyisi.\"\n\nPoika kun tämän vallan isännältä sai, lämmitti, lakaisi ja siivosi\nhuoneet kaikin puolin välttävästi, josta juoksi jo herraansa vastaan\nmaantielle ja ajoi hänen kanssansa sieltä taloon. Täällä laittoi\nherralleen hyvän iltasen sitten -- mikäs laittaessa, kun kaikki talon\nvarat olivat hänen hoteellansa. Talon väkeä ei näkynyt ei kuulunut, ne\nolivat näin ylhäisen vieraan tuloa paenneet toiseen taloon kaikki.\n\nYötä talossa oltua valjasti poika taas aamun tullen herrallensa hevosen\nja toimitti hänet edeltäpäin tielle, vaan itse jäi isäntää odottamaan\nkotiin tulevaksi sopiakseen hänen kanssansa maksusta. Odottaa, odottaa\njonkin aikaa siinä, niin jo näkeekin isännän tulevan kylästä ja käypi\npuhuttelemaan häntä, sanoo: \"Herrallani oli kiire matkalle, se läksi jo\najamaan edeltä. Mitä nyt, hyvä isäntä, olemme velkaa niin yösijasta kuin\nmuustakin?\" -- \"Velassa ette ole missään\", sanoi isäntä kohteliaasti,\n\"kunhan vain olisitte hyvin toimeen tulleet minun vähäisessä majassani;\nvaan mitäs saan minä nyt teille maksaa siitä, kun ylhäisen herranne\nolette minun puolestani vastaan ottaneet ja passanneet, sillä siinä\nolette vaivaa nähneet paljonkin?\" -- \"No, käykäämmehän tuonne aittaanne,\nkoska niin on tahtonne\", sanoi poika, \"kenties löytäisin sieltä jotakin\nmuistoksi otettavaa, jota ehkä itse ette havaitsekaan.\"\n\nKatsasteltiin aittaa sitten. Siellä riippui kolme sapelia seinällä, ja\nmuuta tavaraa oli myöskin paljon, mutta yksi sapeleista oli katkennut ja\nruosteessa hyvin. \"Tuon aseen minä tahtoisin\", sanoi poika osoittaen\nvanhaa ruostunutta sapelia. \"Mitä joutavia\", vastasi isäntä, \"ottakaa\ntästä parempi ja ehyempi.\" -- \"Kyllä tämä on minulle hyvä\", sanoi poika,\notti sen vanhan sapelin kuin ottikin, jätti isännälle hyväiset ja läksi\nherraansa tavoittamaan. Tämä kun puolestaan oli odotellut maantiellä\nhäntä, niin pojan ei pitkälle tarvinnut kulkeakaan ennenkuin jo keksi\nherransa, jolle iloissaan puheli: \"Nyt on taas majatalossa kaikki\nmaksettu, ja tuommoisen sapelin vielä sain isännältä päälliseksi.\" --\n\"Voi poikaparka\", sanoi kuningas sapelia katsellen, \"mitä sinä tuolla\nteet? Kun olisi edes parempi ollut!\" Poika ei herransa moitteesta\nhuolinut. \"Kyllä se paikoissa paljonkin maksaa\", sanoi hän vain ja sitoi\nsen sapelin vyöllensä, että hän näytti miehuulliselta niinkuin kuninkaan\npalvelija ainakin.\n\nKulkivat siitä kolmannen päiväyksen yhtenä niinkuin ennenkin, niin\nkuningas illan pimetessä alkaa jo yöpaikasta olla huolissaan kuten\nedellisinäkin iltoina ja sanoo surullisena: \"Missähän tätäkin yötä\nvietettäneen?\" -- \"Olkaa huoletta, ehkä tästä vielä hyvänkin yösijan\nlöydämme\", tuumasi poika, \"minä käyn teidän tässä levätessänne semmoista\npaikkaa tuolta kylästä tiedustamaan.\" Sillä puheen läksikin sanotulle\nasialleen ja tuli muutamaan taloon, jossa kävi puhuttelemaan isäntää\nsanoen: \"Muudan herra pyytäisi yösijaa, tokko isäntä sitä antamaan\nsuostuisi?\" -- \"Mikä herra se on?\" kysyi talon isäntä. \"Onpahan etäältä\nmatkustava ruhtinas\", vastasi poika. \"Kyllä teidän täytyy mennä toiseen\ntaloon\", sanoi tämän kuultuaan isäntä, \"ei meidän käy semmoista vierasta\nvastaan ottaminen.\" -- \"Mitäs teiltä puuttuu?\" kysyi poika. \"Huoneet\novat kylmät ja ruoat valmistamattomat.\" -- \"Antakaa vain minulle\navaimet, niin kyllä minä ruoat ja muun kaiken valmistan\", sanoi poika.\nIsäntä antoi avaimet mielellään ja läksi itse kaiken perheensä ja\nväkensä kanssa kylään näin ison ja mahtavan vieraan tieltä pois. Poika\nsilloin siivosi huoneet, teki tilat ja valmisti kaikki hyvästi, että\nherransa oli siinä hauska ja hupaisa yön seutua viettää. Aamulla\ntoimitti herransa taaskin matkalle, vaan jäi itse taloon odottamaan\nisäntää kotiin tulevaksi, ja tämä kun aikanaan kylästä joutui, niin kävi\nhänelle vastaan ja kysyi: \"Mitä, hyvä isäntä, yösija maksaa?\" -- \"Ei,\nvieraskulta, se teille maksa mitään\", vastasi tämä, \"mutta minä olen\nteille velkapää maksamaan, mitä vain palkoistanne tahdotte; tulkaa minun\nkanssani aittaan tuonne, kukaties siellä jotakin mielenne mukaista\ntavaraa löytyisi.\" Poika seurasi isäntää ja katseli aittaan tultua\nympärilleen; siellä on tavaraa kaikenlaista, mutta seinällä riippuu\nkolme silkkikukkarota: yksi vanha, vaan toiset olivat uusia. Poika\nosoitti sitä vanhaa silkkikukkarota, sanoo: \"Tuon minä tahtoisin, tuon.\"\n-- \"Onhan täällä uusiakin, ottakaa niitä\", houkutteli isäntä, vaan poika\notti sen vanhan kukkaron, kiitti ja läksi tiehensä. Matkalla pani sitten\nkukkaron käsivarteensa riippumaan, josta juoksi herransa luokse ja huusi\niloissaan: \"Kas, tuommoisen lahjan minä isännältä taaskin sain.\" --\n\"Voi, miesrukka, kun olisit edes paremman saanut\", sanoi kuningas\nsäälien, mutta poika oli yhtä iloinen vain ja sanoi: \"Kyllä se minun\nkukkaroni paikoissa paljonkin maksaa, saattehan nähdä.\"\n\nNeljännen päivän matkattuansa pääsivät siihen kaupunkiin sitten, jossa\nsen valtakunnan kuningas asui. Kaupunki oli muutoin kaunis ja komea,\nmutta kuninkaan linna oli mustalla veralla peitetty. Tästä ihmeissään\nmeni tuhlarikuningas tovereineen muutamaan kaupungin ulkopuolella\nolevaan taloon, jossa olivat yötä aina huomeneen.\n\nAamulla vasta, kun matkastaan oli levännyt, meni poika kuninkaan linnaan\ntiedustamaan, minkätähden se niin oli mustaksi peitetty. Siellä kuuli\nhovipalvelijoilta, että julma, pitkäkarvainen ja monisarvinen peto, jota\nei näkynyt muuten kuin yöllä, uhkasi hävittää koko kuninkaallisen\nlinnan, ellei kuningas antaisi tytärtään hänelle vaimoksi. Tähän\nvaatimukseen eivät kuningas eikä tyttärensä vielä olleet suostuneet,\nvaan joka ilta pimeän tultua täytyi kuninkaan tyttären aina jonkin aikaa\nkäydä häntä puhuttelemassa ja rukoilla, ettei hän uhkaustaan vielä\ntäyttäisi. Tämän tiedon saatuaan meni poika viivyttelemättä kuninkaan\neteen ja puhui siellä suoraan, että hän oli vieraan valtakunnan\nkuninkaan palvelija, ja että herransa mieli tulla kuninkaan tytärtä\nnaimaan. Kuningas tämän kuultuaan käski pojan kutsumaan isäntäänsä, sitä\nvierasta kuningasta, siksi päivää päivälliselle. Poika toimitti\nkutsumuksen herrallensa, ja tämä läksi puolipäivän aikana linnaan, jossa\nruokapöydässä istuttaessa selvitti asiansa, että hän muka aikoisi\nkuninkaan tyttären naida, jos kuninkaallinen perhe hänet vävykseen\nottaisi. Vanhemmat kyllä suostuivat siihen, mutta tytär pudotti\nsormuksensa lattialle ja sanoi sulhasellensa: \"Jos tämän sormuksen\nhuomenna tähän ruokapöytään tuot, niin sitten sinä minut saat.\" No,\neihän se kuninkaan poika juljennut sitä sormusta sieltä pöydän alta\nkurkistella eikä etsiä, se jäi sinne, ja kuninkaan poika palasi\nmajataloonsa. Täällä kysyi palvelija: \"Mitä nyt kuninkaan linnaan\nkuuluu?\" -- \"Kuuluuhan sinne hyvää sekä pahaa\", vastasi tuhlarikuningas,\n\"kyllähän minä siellä olisin naimiskaupan toimeen saanut, mutta tytär\npudotti sormuksensa pöydän alle, ja se pitäisi minun nyt löytää ja\nhuomenna ruokapöytään tuoda.\"\n\nHuomenna ei olisi kuninkaan pojan mieli tehnytkään päivälliselle linnaan\nmennä, kun ei hänellä sitä sormusta ollut, mutta palvelijapoika kehoitti\nhäntä lähtemään, sanoi: \"Menkää vain rohkeasti, ja kun sormusta\nkysytään, niin koettakaa vain lakkarianne!\" Tuhlarikuningas meni nyt\nkuin menikin linnaan, jossa kohta ruvettiin ruoalle. Syömästä päästyä\nkoetteli hän lakkariaan, löysi sieltä sormuksen ja laski sen kaikkien\nnähden kuninkaan tyttären pöydälle. Kuninkaan tytär otti sen, vaan sanoi\nsamalla: \"No, sitten sinä minut saat, jos huomenna tänne päivälliselle\ntullessasi sanoa voit, kenelle minä tänä iltana ennen maata menoani\nsuuta annan.\"\n\nHuolissaan meni vieras taikka tuhlarikuningas tämän kuultuansa\nmajataloon palvelijansa luokse. Tämä kysyy niinkuin viimeinkin: \"Mitäs\nkuninkaan linnaan kuuluu?\" -- \"Kuuluupa sieltä hyvää sekä pahaa\",\nvastasi tuhlarikuningas, \"kyllähän sormus lakkaristani löytyi, vaan nyt\npantiin toinen temppu eteen: pitäisi muka huomeneen arvatakseni, kenelle\nkuninkaan tytär tänä iltana ennen maata menemistään viimeiseksi suuta\nantaa.\" -- \"Se ei ole mikään vaikea asia\", sanoi palvelijapoika, \"ketä\nhän muita suutelisi kuin vanhempiansa; mutta voin minä asiasta paremman\nselvän saada. Se vanha huopahattu, jonka majatalon isännältä lahjaksi\nsain, on semmoinen näet, että sen kun päähänsä panee, niin kulkee\nnäkymättömänä vaikka missä; minä lähden sen avulla asian laitaa\ntiedustamaan.\" Sillä puheen pisti hän sen vanhan huopahatun päähänsä,\njosta kohta kävi näkymättömäksi, ja läksi kuninkaalliseen linnaan.\nSiellä oleskeli kaiken päivää sitten näkymättömässä tilassa ja seurasi\nkuninkaan tytärtä, mihin ikään hän meni, nähdäksensä kaikki, mitä hän\nteki ja toimitti, vaan ei mitään erinomaista huomannut. Viimein\niltasella myöhään erosi hän kuitenkin muusta hoviväestä lähtien linnan\nsuuresta salista ulos. Poika silloin pistäytyi hänkin huoneesta ulos\nnähdäkseen, jos kuninkaan tytär vanhempiaan suutelee levolle mennessään,\nvaan tämä ei sitä tehnytkään, mutta kulki suoraan linnan edustalla\nolevaan saarnipuistoon, johon hetkeksi seisahtui. Samassa alkoi maa\njäristä kauhealla tavalla, ja sen sisuksesta nousi julma ja hirmuinen\npeto, jolla oli pitkät pahannäköiset korvat ja monihaaraiset sarvet\npäässä. Tämä lähestyi nyt kuninkaan tytärtä ja syleili, suuteli häntä.\nPoika, jolla oli se matkalla saatu sapelin tynkä ja vanha silkkikukkaro\nmuassa, lähestyi näkymättömänä petoa, silpaisi sapelillaan häneltä pään\npoikki ja pisti sen kukkaroonsa, jonka vei kotiinsa ja pani talteensa.\nAamulla antoi hän sen kukkaronsa herralleen sitten ja sanoi: \"Kun\nlinnaan tultuanne teiltä kysytään, kenelle kuninkaan tytär illalla suuta\nantoi, niin tyhjentäkää kukkaronne pöydälle ja sanokaa kuninkaalle:\n'Tuossa on sen pedon pää, jota tyttärenne illalla suuteli'.\"\n\nTuhlarikuningas teki niinkuin palvelijansa oli neuvonut, ja kun\npäivällisellä oltiin linnassa, pudisti hän pedon pään kukkarosta\npöydälle. No, tuostakos nyt ilo yleinen linnassa nousi! Kuninkaan\ntyttären oli näet vasten tahtoansa täytynyt käydä sitä petoa\nsuutelemassa, ettei se suuttuisi ja koko linnaa hävittäisi, mutta nyt ei\nhänestä enää pelkoa ollut, kun pää kerran pöydällä makasi. Kuningas\nlaittoi heti miehiä katolle mustaa peitettä vetämään pois, ja\nsiihen vedettiin uusi punainen verka sijaan, josta laitettiin\ntuhlarikuninkaalle ja hänen pelastuneelle morsiamellensa suuret ja\nkomeat häät, joita kesti monta päivää perätysten.\n\nPalvelijapoika pysyi siinä nuoren kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa\npalveluksessa aina eteenpäin vielä, kunne heillä jo oli iso, lattialla\nkävelevä lapsi. Silloin tuli hän herransa puheelle kerran ja sanoi: \"Nyt\nalkaisi aika olla minun lähteä pois.\" Kuningas sanoi: \"No, sitä en\nsinulta kieltää voi, vaikka kyllä mielelläni pitäisin sinua, kun niin\nhyvästi minua olet palvellut; vaan koska niin on, että erota tahdot,\nniin puhukaamme nyt palkastasi.\" -- \"Saankos minä palkoistani mitä\ntahdon?\" kysyi poika. \"Saat\", vastasi kuningas. \"Niinpä palkoistani lyön\ntuolta lapseltanne kaulan poikki\", sanoi poika. \"Kyllä paljon tahdot,\nmutta paljon olet ansainnutkin\", vastasi kuningas mielipahoissaan. Poika\nsilloin löi samassa lapselta kaulan poikki, joka kyllä näytti\nhirmuiselta, ja sanoi: \"Jääkää hyvästi\", mutta se oli vain äkki silmäin\nmuutos; lapsi jäi terveeksi ja elämään kuitenkin. Nuori kuningas, vaikka\nhän omaisuutensa oli tuhlannut, oli näet semmoisen suojelushengen saanut\navukseen, kun hän siinä kaupungissa, johon hän ensin tuli, ainoalla\nrahallaan sen kuolijan hautautti, joka turvatonna kadulla makasi\nkaikkien jaloissa. Nyt kun ei häntä enää tarvittu, hävisi tämä henki\ntaas pois ja tuli entiseen olentoonsa. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nTAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO\n\n\nOli ennen talonpoika, joka muutamalle kaupungin porvarille oli luvannut\nlehmän myydä. Aikoi siis lähteä sitä ostomiehille viemään, mutta vaimo,\njoka oli viisas olevinansa, nurisi tätä ja sanoi: \"Sinä vain rahasi\nkulutat sillä matkallasi, parasta kun itse lähden lehmääni myymään.\" --\n\"No, kun mielesi tehnee, lähde vain\", sanoi mies nurkumatta eikä ollut\nasiasta milläänkään. Vaimo ei ollut ennen kaupungissa käynyt, vaan luuli\nkuitenkin siellä toimeen tulevansa ja osasikin kuin osasi sen porvarin\ntaloon, joka lehmän oli tingannut. \"No, itsekö nyt emäntä kaupunkiin\ntuli?\" sanoi hänet nähtyään porvari. \"Niinhän minä tulin\", vastasi\nemäntä, \"en laskenut isäntää lehmääni myymään, se niin paljon kuluttaa\naina kaupungissa käydessään, ettei koskaan kaikkea rahaa kotiin tuo.\"\nPorvari, joka hyvin tiesi, että isäntä oli ylen tarkka mies eikä koskaan\nmatkoillansa liikoja kulutellut, päätti akalle tehdä pienet kepposet,\nkoska se niin viisas oli mielestään eikä omaa miestänsä uskonut. Näissä\nmielin laitatti hän hyvät, herkulliset ruoat vieraallensa ja samoin\ntuotatti makeita viinoja runsaasti hänen juotavakseen. Emäntä, josta\nniin ruoat kuin juomatkin olivat varsin hyviä, nautitsi kumpiakin\nhyvällä halulla, vieläpä liiankin halukkaasti, niin että viimein kävi\njuovuksiin ja nukkui pöydän ääreen penkille, jossa makasi tunnotonna\nniinkuin kuollut lavalla. Isäntä riisutti nyt talonpoikaiset vaatteet\nhänen päältänsä pois ja puetti hänet sitten komeisiin valtaväen\nvaatteisiin, josta läksi itse huoneesta pois jättäen hänet makaamaan.\n\nKun emäntä sitten aikansa maattuaan viimeinkin heräsi, koetteli hän\nitseänsä kummastellen ja luuli silmänsä käännetyiksi. Kun ei asiasta\nmuuten selvää saanut, meni hän porvarin tykö ja kysyi: \"Tiedättekö, kuka\nja mistä minä olen, sillä nyt en tunne itseäni?\" -- \"Teitä en tiedä, en\ntunne\", vastasi porvari. \"Ei minulla pitänyt näin komeita vaatteita\noleman\", puheli emäntä, \"minä toin tänne kaupunkiin lehmän myytäväksi,\nenkä tiedä nyt, missä se onkaan edes, oletteko te sitä nähneet\njossakin?\" -- \"En ole lehmääsi nähnyt\", vastasi porvari. Nyt rupesi\nemäntä itkemään ja sanoi: \"Tokko lienen sama ihminenkään kuin ennen,\nkoska minulla näin oudot vaatteet on päälläni; minulla olisi pitänyt\nmusta hevonenkin olla, mutta mistä sen nyt löydänkään, olisikohan tuo\nteidän tallissanne?\" -- \"Siellä on maalaisten hevosia paljon, joita\nsuinkaan en kaikkia tunne\", vastasi porvari. \"No, siitä minä tiedän, jos\nminä olen se mikä ennen\", tuumasi emäntä, \"kun menen talliin hevosen luo,\nniin jos muuksi olen muuttumaton, se ei minulle ole vihainen, mutta\nvieraille on se hyvin äkäinen.\" Sillä puheen menikin talliin, mutta\nsiellä oli paljon muidenkin matkamiesten hevosia, niin hänen täytyi\ntunteakseen omansa odottaa siksi, kun kaikki muut matkamiehet läksivät\nhevosineen pois. Sitten vasta lähestyi hän jäljelle jäänyttä hevostansa,\nmutta tämä, josta emännän puku oli outo, hyppäsi kohta kahdelle jalalle\nja oli tulla emännän päälle. Vaimo taaskin itkemään ja sanoi: \"En totta\ntiedä, jos olen sama ihminenkään kuin ennen, vaan kun asiata oikein\narvelen, voihan siitä kuitenkin tietoon päästä; meillä on kodissa koira,\njoka on ylen äkäinen kaikille vieraille, mutta ei koskaan minulle; jos\nnyt kotiin menen, ja se ei minua tullessani hauku, niin tuntee se minut\nomaksi emännäksensä; ja jos en siitäkään tietoa saisi, niin onhan\nminulla paljon lapsia kodissa, ne ujostelevat kaikkia vieraita ja\nhyppäävät niiden tullessa pataloukkoon, sängyn kujaan ja mihin ikään\npääsevät, mutta minua tulevat ne aina iloissaan tervehtimään; ja jos en\nsiitäkään vielä omasta olostani selvää saa, niin onhan minulla hyvä ja\nleppeäluontoinen mies, ja minä kun kylästä kotiin tulen, se kohta ottaa\nminut polvellensa, mutta vieraille hän ei paljon mitään puhu.\"\n\nNäissä tuumin läksikin emäntä matkalle, vaan kun tuli kotipihaan, niin\nkoirat olivat hänen tykkänään repiä, ja kun työn tuskin siitä kuitenkin\ntupaan pääsi, niin lapset kohta juoksivat pataloukkoon ja sängyn kujaan\npiiloon häntä. Kun sitten isäntä huoneeseen tuli, istui hän\nnyrryksissään penkille eikä virkkanut sanaakaan vaimollensa. Tästä\nrupesi vaimo taas itkemään ja sanoi: \"En kyllä liene se ihminenkään,\nmikä ollakseni pitäisi, hyvä Isä, mikä minut on muuttanut!\"\n\nIsäntä kyllä oli kohta tuntenut vaimonsa, vaikk'ei sentähden kohta\npuhunut mitään, kun se oli niin oudoissa pukeissa, vaan kun vähitellen\nhuomasi, missä hulluuden vimmassa eukkonsa oli, otti hän hänet\npolvellensa ja sanoi: \"Kyllä tämä sinun kotisi on, ja kyllä sinä olet\nminun vaimoni!\" Vaimo ei kuitenkaan tahtonut uskoa sitä, kun eivät omat\nlapsensakaan tulleet hänen tykönsä, mutta isäntä sanoi: \"Kunka lapset\ntuntisivat sinut, kun olet niin oudoissa vaatteissa; mistä olet sinä ne\nsaanut?\" -- \"Sitä en ainakaan tiedä\", vastasi vaimo, \"kun kaupungissa\nkävin ja siellä unestani heräsin, niin nämä vaatteet olivat päälläni,\nenkä suinkaan tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin kaupunkiin\nlähtiessä.\" -- \"Ole vaiti\", sanoi isäntä, \"kyllä minun vaimoni olet,\nvaan missäs sinun hevosesi ja lehmäsi ovat?\" -- \"En surmaksenikaan\ntiedä, mihinkä ne siellä joutuivat. Porvarin talossa tarjottiin minulle\nmakeita ruokia ja viinoja. Niitä nautittuani nukuin minä sikeästi, ja\nkun viimenkin heräsin, en tuntenut itseänikään, sen vähemmin sain selvää\nmuusta omaisuudestani.\" -- \"No, aika hupakko sinua onkin\", sanoi mies,\n\"ja yhä hupsummaksi taidat tulla\", mutta mielessään arveli hän: \"Ei\ntämän vaimon kanssa toimeen tule, pitää lähteäkseni maata, mieroa\nkuljeksimaan; jos siellä näen ja löydän muita yhtä hupsuja vaimoja kuin\noma eukkoni on, niin sitten palaan takaisin, muuten jään sille tielleni\niäksi päiväksi.\"\n\nNäissä mielin lähteekin kotoansa ja tuli jonkin aikaa käveltyänsä\nmuutamaan taloon. Tässä kysyy emäntä, joka oli puusniekka taikka\ntoisessa naimisessaan, tupaan tulleelta vieraalta, mistä hän oli\nkotoisin. Mies vastasi: \"Taivassalosta.\" Emäntä, joka oli vähäkuuloinen\neikä oikein miehen vastausta erottanut, sanoi: \"Vai taivaan salista! No,\noletkos tuolla minun miesvainajatani nähnyt?\" -- \"Kyllähän sen siellä\nolen nähnyt, ja hyvä tuttu olenkin hänelle.\" -- \"Onkos tuolla\nminkäänlaisia puutteita sielläkin?\" virkkoi emäntä. \"Kyllä siellä on\npuutteitakin\", vastasi mies. \"No, olisitkohan hyvä ja veisit hänelle\ntäältä lahjaa, mitä antaa voin?\" -- \"Kyllähän se muassani menee\",\nvastasi mies. Emäntä sen kuultuansa antoi nyt miehelle syömisen puolta\nniin paljon kuin tämä kantaa jaksoi ja sanoi vielä antaessaan: \"Kyllähän\nminä sille miesvainajalleni rahaakin lähettäisin, jos sinä ne hänelle\nveisit.\" -- \"Kyllä minä vien, jos niin tahdotte\", sanoi mies, ja emäntä\nantoi nyt hänelle rahaa niin paljon kuin talossa oli, jonka jälkeen\nvieras läksi matkaansa sitä hyvyyttä muka emännän miesvainajalle\nviedäksensä.\n\nEipäs aikaakaan, kun tuli talon isäntä kotiin, niin emäntä kohta kertoi\nhänelle asian, sanoi: \"Täällä kävi muudan mies taivaan salista; minä\nannoin sille ruoka-aineita ja kaikki mitä talossa rahaa oli, ja se\nlupasi ne viedä myötänsä miesvainajalleni taivaaseen.\" -- \"Voi sinua,\nhupakko! Kuka taivaasta tänne tulee?\" sanoi isäntä, otti samassa parhaan\norinsa ja läksi ajamaan takaa sitä miestä. Tämä kun havaitsi isännän\ntulevan, nakkasi pussinsa metsään ja läksi astumaan jäljelleen\ntakaa-ajajataan vastaan. Isäntä kun kohtasi hänet, kysyi heti: \"Tuliko\nmitään miestä vastaasi tavaraa kuljettaen kanssansa?\" -- \"Tuli, mutta\nkun kuuli rattaiden jytinän jäljestänsä, niin läksi metsään tuonne\",\nvastasi mies ja osoitti ihan toisaanne päin kuin hän pussinsa oli\nviskannut. \"No, pidä velikulta, vähän aikaa tätä minun hevostani tässä,\nminä lähden jalkaisin ajamaan häntä perästä\", sanoi isäntä hädissänsä ja\njuoksi sen puheensa metsään. Mies puolestaan jäätyänsä yksikseen tielle\notti pussinsa tiepuolesta ja läksi menemään hevosineen päivineen\npaikalta pois. Isäntä taas kauan aikaa tyhjään juostuansa metsää tuli\nmaantielle takaisin, vaan kun ei hevostaan nähnytkään siinä, läksi hän\njalkaisin sen viejää vuorostaan tavoittamaan. Pitkältä hän ei kuitenkaan\njaksanut juosta, sillä miten olisi hän hevosen saavuttaa voinut; täytyi\nsiis jättää koko takaa-ajaminen sillensä ja kulkea kotiin, vaikka\nmielensä kyllä oli paha, ja hän päälliseksi vielä häpesi omaa\ntuhmuuttansa. Kotona kysyi emäntä: \"No, missäpä hevosesi on?\" -- \"Kun\nminä oikein sain asian kuulla, että totuudessa se täällä käynyt vieras\noli, niin minä vielä hevosenkin annoin hänelle taivaaseen vietäväksi\",\nvastasi isäntä vakavasti ja toimessaan. Emäntä silloin hyppäsi miehensä\nkaulaan, halaili häntä ja sanoi: \"Nyt minä vasta sinua oikein rakastan,\nkun vielä muistat ensimmäistä miestäni, Pekka-vainajatakin.\"\n\nMies, joka akkaansa oli pakoon lähtenyt ja nyt viimeinkin toiselta\nhevosen vienyt, matkustaa siitä edelleen ja tulee muutamaan taloon,\njossa on vasta rakennettu uusi tupa, vaan jossa ei ikkunaa ollut\nyhtäkään, jonka vuoksi huoneen sisällä oli pilkkosen pimeä. Tätä vikaa\nparantaaksensa oli emäntä teettänyt nahkaisen säkin. Sen kanssa juoksi\nhän, minkä ennätti, pihalla yhä ja paistatti päivää sen sisälle niin\npaljon kuin siihen sopi, josta sitten säkin suun kipakasti vetäisi\nkiinni ja säkin töytyytti tupaan. \"Mitäs emäntä tuossa tekee?\" kysyi\ntaloon tullut mies. \"Minä vain vähäsen päivää kannan uuteen tupaamme,\nvaan en oikein tajua, mikä tässä on vikana; kun pihalle menen, saan\nkyllä auringonpaistetta pussiini, mutta kun tupaan tulen, on päivä\npussista poikessa, ja kuitenkin oli vanhassa tuvassamme, jossa ennen\nasuimme, päivää kyllin, vaikk'en sitä pihalta koskaan kantanut. Kun joku\nniin viisas olisi, että siihen neuvon tietäisi, miten tähän uuteen\ntupaan auringonvaloa saataisiin, sille minä satamäärän suorittaisin.\" --\n\"Ehkä tuohon minä keinon keksin\", sanoi mies, otti kirveen käteensä ja\nhakkasi tuvan seinään ikkunat, joista tuli huoneeseen valoa kyllin.\nIloissaan tuli nyt emäntä kiittämään häntä ja antoi hänelle rahoja\nsatamäärän palkoista.\n\n\"Ei tämänkään talon emännällä tunnu mieltä ja ymmärrystä liiemmäksi\nolevan, hullu hupakko on hänkin\", mietti mies mielessään. Ottihan\nkuitenkin emännän antaman palkinnon vastaan ja kulki siitä edelleen.\nOnpas tien varrella sitten rikas linna, tuo suuri herrashovi semmoinen,\njota seisahtuu katsomaan. \"Eläs huoli\", arvelee hän, \"lähden tuostakin\nkoettelemaan, ovatko siinä ihmiset niin hulluja kuin oma eukkoni on\", ja\nlähenee hovia. Siinä sattuu sika olemaan pihalla, niin lankeaa kohta sen\neteen polvilleen ja sanoo rukoilemalla: \"Anni, armas ainoiseni, täti\nTiina, tuttuiseni, lähde meille kestiin.\" Sitä tehden haastattelee hän\nsikaa rukoilevilla sanoin yhä, kunne tulivat hovin piiat tätä heidän\nmielestään hullua miestä katsomaan ja kysyivät: \"Mikä mies sinä olet,\njoka tuolla tavoin sikaa kunnioitat ja rukoilet?\" Siihen ei mies\nvastannut mitään, jonka tähden piiat menivät asiasta puhumaan emännälle,\nsillä herra ei itse kotiin sattunut. Tulee tuosta rouvakin pihalle,\nkatselee syrjästä miestä, kuuntelee hänen puhettansa ja kysyy tuosta:\n\"Mikä mies sinä olet?\" Mies ei puolestaan virka hänelle mitään, vaikka\nkyllä kysymyksen kuuli, haastattelee vain tätiänsä. Tästä närkästyen\nsanoo rouva sikaa osoitellen: \"No, koska hän on tätisi, niin vie hänet\nkotiisi kestiin.\" Sen sanoi hän katsoakseen, mitä mies tekisi, kun sian\nsai, mutta tätiään haastattelija sieppasi samassa sian ja läksi ajamaan,\nminkä ennätti. Ajoi vähän matkaa maantietä, niin jo poikkesi puutielle\nmetsään, pani siellä toiset vaatteet päällensä -- hänellä muka oli\nvaatteita keralla niin hyviä kuin huonojakin -- jätti hevosensa sinne ja\ntuli maantielle takaisin. Kävelee vähän matkaa ajatuksissaan siinä, niin\nkeksi sontiaisen maantiellä matelevan. Heti sieppasi hän hatun\npäästänsä, pani sen sontiaisen päälle ja rupesi itse keppi kädessä sen\nviereen vartioimaan.\n\nSill'aikaa oli hovin herra kotiinsa tullut, ja rouvansa oli ensi\npuheekseen hänelle kertonut: \"Täällä kävi poikessa ollessasi hupelo mies\nja vei meiltä sian.\" -- \"Voi teitä, kun sian annoitte!\" sanoi hovin\nherra ja läksi sian viejää ajamaan perästä. Jo keksiikin tiellä\netsittävänsä, vaan tämä, joka keppi kädessä yhä vielä hattunsa ääressä\nseisoi, viittaili jo kaukaa hovin herralle ikäänkuin käskien hänen\nhiljaa tulla, ettei hatun alla oleva saalis säikähtäisi. \"Mitä sinä\nsiinä vahdit?\" kysyi hovin herra likelle päästyänsä. \"Sattui\nkultahöyheninen lintu lentämään tästä, niin minä sen saavutin ja hattuni\nalle peitin; sitä tässä vartioin\", sanoi vakavasti ja toimessaan mies.\n\"No, kulkikos tässä mitään miestä sinun ohitsesi?\" kysyi hovin herra.\n\"Kulki tästä tuo huonoissa vaatekutaleissa oleva mies semmoinen, joka\najoi sikaa reessä\", sanoi mies. Herra, vaikka tämän kuuli, jäi kuitenkin\nsitä lintua ostelemaan siihen, se kun on herroista kallis semmoinen\nelävä, ja sika unohtui hänen mielestään pois. \"No, mitenkä se lintu\nsieltä hatun alta saataisiin, ettei se lentoon pääsisi?\" kysyi hän\nmieheltä. \"Kun olisi nuo verkot semmoiset, jotka ympärille panisi, äsken\nsen varmaan sieltä korjuuseen saisi\", vastasi mies. \"Niinpä mene sinä,\nkäy verkot tuosta minun hovistani, minä sen aikaa vartioin sinun\nsaalistasi tässä.\" Mies lähteekin käsketylle asialleen, tulee herran\nhoviin ja sanoo: \"Voi rouvarukka, mikä nyt tuli! Rosvot saivat teidän\nherranne kiinni, se on siellä heidän vankinaan, vaan kun näki sivu\nkulkevan, niin lähetti minut tänne teiltä rahoja käymään, joilla hän\npäänsä, henkensä lunastaisi.\" -- \"Mikä lienet petturi, samanlainen kuin\nsekin, joka vasta täältä sian vei\", vastasi rouva hänelle. \"Ka, en ole\nmikään petturi\", virkkoi mies, \"näettehän, että minulla on herran hevonen\nja värkit ajettavina.\" Rouva kun tämän todeksi näki, läksi rahaa\nhankkimaan kohta, keräsi kaikki, mitä talossa oli, vieläpä lainasi\nrengeiltään, piioiltaan, kasakoiltaan ja mistä suinkin sai, vieden\nkaikki, mitä oli koonnut, herransa lähettämälle asiamiehelle. Tämä rahat\nsaatuansa lähtee ajamaan heti, poikkeaa sinne puutielle omoisensa\nluokse, valjastaa kaksi hevosta eteensä ja kiirehtii hyvää kyytiä\nkotiinsa päin.\n\nHovin herra sill'aikaa pysyy hatun ääressä maantiellä yhä, vahtii siinä,\nvahtii tuokion aikaa, vaan eihän sitä verkon kävijää kuulukaan, ja\nodottajalle alkaa jo vilu ja ikävä tulla. Viimein ei herra enää malta\nmieltänsä, vaan nostaa jo hattua. Ohoh! Täällä ei muuta hatun alla kuin\ntavallinen sontiainen, josta päälle päätteeksi paha haju höyrähtää hänen\nnenäänsä. Petetyksi nähtyään itsensä lähtee hovin herra nuivalla nenin\nomaa tuhmuuttaan häveten kiireimmittäin kotiinsa viikompaa\nviivyttelemättä. Siellä rouva tulee iloissaan häntä vastaan ja sanoo:\n\"Voi toki, kun oli hyvä, että rosvojen käsistä pääsit, ystäväiseni.\" --\n\"Missä rosvoloiden käsissä minä olen ollut?\" kysyi herra. \"Ka, täällä\nkävi mies sinun omaa hevostasi ajaen, se kertoi sinun rosvojen käsiin\njoutuneesi ja vei täältä rahaa pääsi lunastimeksi.\" -- \"No, niinhän tuo\nonnettomasti kävi\", sanoi hovin herra häpeissään eikä puhunut koko\nasiasta sen enempätä.\n\nEmäntätään pakoon lähtenyt mies, joka niin hovin herralle kuin muillekin\noli nämä kepposet lystikseen tehnyt, tuli sillä aikaa rauhassa kotiinsa\nja sanoi omaan tupaan päästyänsä: \"Täällä elän tästä lähtien oman akkani\nkeralla, tosin on hän vähän hupsu ja hupakko, vaan onpa noita muitakin\nniin hupsuja, vieläpä hupsumpiakin kuin hän.\" Sen kovemmin ei isännän ja\nemännän välillä mitään riitaa ollutkaan, vaan elivät rauhassa ja\nrakkaudessa kaiken ikänsä yhtenä, kunne heidät karvas kuolema viimeinkin\nkohtasi. -- Sen pituinen se.\n\n\nJÄLKIMAINE\n\nTätä tarinaa kerrotaan vähän eri tavalla eri seuduissa maatamme; niin\nesimerkiksi muistellaan tätä kertomusta Toholammin kappelissa\nPohjanmaalla seuraavassa sadun katkelmassa:\n\nYhdellä miehellä oli härkä ja härkinkuorma, jota läksi kauppiaan tavalla\nkuljettamaan tienatakseen härkkimillään jotakin, sillä hänellä oli\nruoasta puute. Tällä matkallaan tuli hän muutamaan taloon, jossa emäntä\nalkaa puhutella häntä, ja härkkimien paljoutta ihmetellen kysyy: \"Minne\nnoita tuommoisen joukon kuljetat?\" -- \"Taivaaseen\", vastasi mies. \"No,\neihän tuolla ruokaa tarvittane, taivaassa\", sanoi emäntä. \"Voi hyvänen\naika! Ei sielläkään ruoatta eletä enemmän kuin muuallakaan;\ntuonvertaiset härkkimet eivät kaukaa toki kestäkään, sinne kun paljon\nkarttuu väkeä.\" No, emäntä kun tästä tunsi vieraansa viisaaksi mieheksi,\nhaastatteli häntä yhä ja sanoi: \"Minulta on kaksi tytärtä kuollut,\nolisitkohan niitäkin sattunut siellä näkemään?\" -- \"Hyvänen aika, joka\npäivähän minä ne olen nähnyt\", vastasi mies. Emäntä arvelee asiata,\nsanoo: \"Vai näet sinä ne useinkin siellä; menisiköhän tuonne sinun\nmyötäsi, jos mitä vähän heille laittaisin?\" -- \"Miksi ei, kyllä minä\nmyötäni vien, mitä ikään lähettää tahdotte.\" Tätä ihastui emäntä, kokosi\nkuormallisen kaikenlaista tavaraa, ruokaa sekä rahaa, ja antoi miehelle\nkaikki taivaaseen vietäväksi.\n\nKohta miehen lähdettyä tuli isäntäkin kotiin, niin alkoi pariskunta\nkeskenään tuumata, että olikohan tuo nyt totta, mitä vieras täällä\nkäydessään kertoi ja puheli, ja viimein läksi ukko papin luokse asian\nperustusta tietämään. Pappi sanoi kohta: \"Se on ollut suuri petturi, se\nteillä käynyt vieras; ei taivaaseen ruokaa eikä rahaa viedä, se on\nmahdotonta.\" Isäntä sen kuultuansa läksi nyt miestä ajamaan perästä,\nvaan tämä oli jo arvannut edeltäpäin, että kyllä häntä kohta\ntavoitellaan, jonka tähden oli kuormansa tien viereen varustanut ja\nhevoselta leikannut hännän. Kun sitten isäntä tuli pettäjätä\ntavoittamaan, oli mies maantiellä, siinä hyppieli verinen häntä kädessä\nja hoki hokemistansa: \"Kunpahan pääsisin, kunpahan pääsisin!\" --\n\"Mihinkä pääsisit?\" kysyi isäntä karsaasti. -- \"Ka, taivaaseen,\ntaivaaseen!\" vastasi mies, \"tästä jo kuormani meni, ja itsekin sain\nhevosen hännästä kiinni yht'aikaa mennäkseni, mutta häntä käteeni\nkatkesi.\" Isäntä sen kuultuaan läksi tyytyväisenä kotiinsa ja sanoi\nsiellä vaimolleen: \"Kyllä ne sinun lähettämäsi tavarat jo ovat perillä,\nole huoletta, eukkoseni!\" -- Sen pituinen se.\n\n    Ilmeen pitäjästä Karjalassa on niinikään saatu seuraavainen\n    tähän Kertomukseen soveltuvainen sadun katkelma:\n\nMuudan laahtari läksi lehmän ostoon maalle ja tuli taloon, jossa ei\nollut muita kuin emäntä kotona. Tältä tinkasi nyt lehmän määrätystä\nhinnasta, vaan ei siitä rahaa antanut, sanoi: \"Minä kun näin hyvän\nhinnan olen tarjonnut, antakaa minulle pantti, niin sitä vastaan käyn\nsitten teille lehmän hinnan suorittamassa.\" Emäntä, josta laahtarin\ntarjooma hinta oli runsas, antoi lehmän ja pantin vielä päälliseksi. Kun\nsitten ostomiehen talosta lähdettyä isäntä tuli kotiinsa ja vaimoltaan\nkuuli, mitä oli tapahtunut, arvasi hän petoksen ja päätti lehmänsä periä\ntakaisin millä keinoin hyvänsä sanoen itseksensä: \"No, jos hän oli\nkaupungin laahtari, joka meiltä vei lehmän rahatta panttia vastaan, minä\nrupean sitten taivaan laahtariksi, niin saadaanhan nähdä, mitenkä vielä\nkäypi.\" Näissä mielin ottikin pitkän vavan käteensä ja läksi kaupunkiin.\nSinne tultuaan alkoi sitten pitkin katua astua ja häilytteli sillä\nvavallaan toiselle ja toiselle puolelle katua sanoen itsekseen, niin\nettä muutkin kuulivat: \"Auttaahan toinen, jos ei toinen.\" Muutamassa\nkaupungin kartanossa istui ikkunassaan sen laahtarin rouva, joka miehen\nvaimolta oli lehmän vienyt ja vielä pantin ottanut päälliseksi. Tämä kun\nnäki miehen pitkin katua astuvan ja pitkää vapaansa kahdakäteen\nheiluttavan, sanoi ikkunastaan: \"Eilen tapasi minun mieheni hupsun akan,\nvaan nyt näen minä vielä hullumman miehen.\"\n\nMies kun kuuli sen, ajatteli mielessään: \"Sielläpä se onkin minun\nlehmäni tuon rouvan tallella, siltä se kuuluu hänen puheestansa\", eikä\nmuuta, vaan meni sinne sen rouvan taloon. Täällä kysyy häneltä rouva:\n\"Mikä mies sinä olet?\" -- \"Minä olen taivaan laahtari\", vastasi mies,\n\"tällä vavallani karjaani ohjailen.\" -- \"No, elähän mitään! Vai sieltä\nsinä olet, hyvä vieras, oletko sattunut siellä näkemään minun poikaani?\nSen on ruumis jo kauan mullassa virunut.\" Mies vastasi: \"Useinkinhan\nminä sen siellä näen.\" -- \"Tokkohan tuo tuolla miten jaksaa ja elää?\"\nkysyi taas rouva. Tähän vastasi mies: \"Poika eläisi kyllä hyvästi\nsiellä, kun vain hyvin lihaa ja rahaa olisi, vaan niistä tahtoo olla\npuute.\" -- \"Me saimme eilen lehmän hyvästä hinnasta ja pantin vielä\npäälliseksi\", sanoi tämän kuultuaan rouva, \"minä annan sen lehmän, vie\nse minun pojalleni sinne.\" Päälliseksi keräsi hän kaikki rahat, mitkä\ntalosta löysi, ja laittoi nekin miehen myötä, sanoi: \"Viehän nämäkin, me\nsaamme toista, mieheni on toimellinen ja tavaraa hankkiva mies.\" Vieras\nmeni siitä nyt saaliineen matkaansa kulkeakseen kotiinsa.\n\nEipäs aikaakaan, niin tuli kaupungin laahtari kotiinsa ja meni\nsuorastaan läävään eilen saatua lehmäänsä katsomaan, vaan tätäpä ei enää\nsiellä ollutkaan. Kävi siitä rouvansa puheelle ja sanoi: \"Minnepä meidän\nlehmämme sai?\" Rouva selitti nyt miehelleen, mitä tämän poikessa ollen\noli tapahtunut, että muka hän oli lähettänyt lehmän ja kaikki, mitä\ntalossa rahaa oli, taivaan laahtarin kanssa poikavainaallensa\ntaivaaseen. \"Voi sinä hupsu, kun annoit pettää itsesi\", sanoi laahtari\nkohta ja läksi lehmäänsä sekä rahaansa etsimään. Toinen kun jo etäältä\nkuuli, että herra ajaa häntä perästä, vei lehmänsä lehtoon, pani sen\npuuhun kiinni ja leikkasi hännän poikki, josta meni maantielle taas ja\nheittihe siihen selällensä kädessä lehmän häntä, jota hän piti\ntaivaaseen päin pystyssä yhä.\n\nHerra kun pääsi paikalle ja miehen siinä näki semmoisessa tilassa, kysyi\nhäneltä: \"Mitäs, naapuri, siinä teet?\" Mies vastasi: \"Hupsu\nmaankulkijain, mikä lienee ollut, vei tästä lehmää taivaaseen; minä\nestääkseni sitä tartuin häntään kiinni, mutta häntä käteeni katkesi,\ntähän jäin selälleni makaamaan.\" -- \"No, sepä se sitten olikin taivaan\nlaahtari, joka meidän lehmämme vei\", sanoi kaupungin laahtari ja kääntyi\nhäpeissään kotiinsa päin. Taivaan laahtari puolestaan kääntyi kotiinsa\nhänkin ja ajoi lehmänsä läävään, vaan ei sitä taivaaseen vienytkään. --\nSen verta sitä.\n\n\n\n\nKUNINGAS JA MÖKIN POIKA\n\n\nMetsällä käydessään ajoi kuningas muutamaan mökkiin ja olisi hevosineen\npäivineen tullut sisälle tupaan, vaan oli ovi niin ahdas ja alhainen,\nettä täytyi kumarruksissa ollen oven kohdalla seisahtua, pää vain\nhuoneen sisällä. Tästä kurkisteli nyt tupaan ja kysyi: \"Onko täällä\nketään huoneessa?\" -- \"On puolitoista miestä ja hevosen pää\", vastasi\nsamassa mökin poika, joka sattui yksin olemaan kodissa. \"No, missäs\nsinun isäsi on\", kysyi kuningas. \"Se on vähästä paljoa pyytämässä\",\nvastasi poika. \"Entäs äitisi, missä se on?\" kysyi kuningas. Poika\nvastasi sanoen: \"Se on menneenvuotisia leipiä leipomassa.\" -- \"No,\nmissäs veljesi on?\" kysyi taaskin kuningas. \"Se on metsällä\", vastasi\npoika, \"ja sen linnun, jonka saa, sen heittää metsään, vaan jota ei saa,\nsen hän tuo kotiin.\" -- \"Missäs sinun sisaresi on?\" tiedusti kuningas\nyhä. Poika vastasi toimessaan: \"Se on menneenvuotisia naurujaan\nitkemässä.\"\n\nKuningas, joka ei näitä vastauksia ymmärtänyt, vaan puuttuvaista älyään\nei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa, oli pojan selityksiin tyytyvinänsä ja\najoi mökistä matkaansa; mutta kotiinkin tultua arveluttivat nämä pojan\nvastaukset kuningasta yhä, jonka tautta päätti kutsuttaa pojan luoksensa\nsanoistaan selvää tekemään. Pojan täytyi nyt lähteä linnaan, jossa\nkaikki hovin viisaimmat miehet kutsumuksesta olivat koolla, ja kuningas,\nkäskien pojan eteensä, kysyi häneltä: \"Missä sinun isäsi silloin oli,\nkun se vähästä paljoa oli pyytämässä?\" Poika vastasi: \"Se oli naurista\nkylvämässä; kun siemeniä muutamankaan lusikan sylkee, niin niistä jo\nmonta hevoskuormaa tulee nauriita nostoaikana syksyllä.\" Kuningas kysyi\ntaas: \"Missäs sinun äitisi silloin oli, kun hän menneenvuotisia leipiä\noli leipomassa?\" Poika selvitti asian, sanoi: \"Meidän otettiin mennä\nvuonna leipiä velaksi, niin niitä on nyt äitini sijaan leipomassa.\" --\n\"No, mitenkäs\", kysyi kuningas, \"sinun veljesi silloin metsää kävi, kun\nsen linnun, jonka sai, metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen kotiinsa\ntoi?\" Poika vastasi: \"Se kampasi päätään, ja sen täin, jonka sai, sen\ntappoi hän ja metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen toi hän päässänsä\nkotiin.\" Kuningas kysyi taas: \"Missäs sinun sisaresi silloin oli, kun se\nmenneenvuotisia naurujaan oli itkemässä?\" Poika sanoi: \"Se mennä vuonna\nnauroi ja oli iloinen, vaan tuli raskaaksi, niin nyt itkee ja\nvalittelee, kun on lapsia saamasa.\"\n\nKuningas sanoi siitä nyt pojalle: \"Sinun kujeelliset ja kierteleväiset\nvastauksesi vihastuttivat minua suuresti, ja aikomukseni oli sinua siitä\nrangaista, vaan jos nyt vielä taidat oikein siihen kysymykseen vastata,\nminkä eteesi panen, niin annan tylyn puheesi sinulle anteeksi. Sano nyt,\npäiväkö on valkoisempi vai maito?\" -- \"Päivä valkoisempi on kuin maito\",\nvastasi poika. \"Etpäs nyt tiennytkään oikein vastata; jos päivänpaiste\nnäkyy tuvan lattialla, ja toiseen kohtaan taas maitoa on läikähtänyt,\nniin maitohan ainakin näyttää valkeammalta\", sanoi kuningas ja panetti\npojan tulevaksi päiväksi pimeään huoneeseen, johon ei annettu hänelle\nkuin vähän maitoa vain kaukaloon ruoaksi. Aamulla läksi sitten kuningas\npoikaa katsomaan sinne huoneeseen, vaan kun oven aukaisi, hän ei\npimeässä tiennytkään olla varoillansa, mutta astui maitokaukaloon, jonka\npoika oli täysinään asettanut kynnyksen eteen pyöriville puukapuloille,\nja kaatua räiskähti siihen selällensä. Kuninkaalle näin käytyä sanoi\npoika: \"Ettekös nyt näe, että päivä on maitoa valkoisempi? Jos olisi\npäivä ollut, niin ette, armollinen kuningas, olisi maitokaukaloon\nastuneet.\"\n\nMitäs, eihän se kuningas totuutta tämmöisen vastustajan suusta\nsuvainnut, vaan käski pojan linnastansa pois sanoen: \"Nyt minä tylystä\npuheestasi panen eteesi semmoisen rangaistuksen, että sinun pitää tulla\nminun linnaani niin, että et tule päivällä etkä yöllä, et tietä etkä\ntien viertä, et hevosella etkä jalan, et vaatteissa etkä alasti, et\nsisään etkä ulos.\"\n\nKäskyä kuullen läksi nyt poika linnasta pois ja teki vuohennahoista\nitsellensä peitteet, ettei ollut vaatteissa eikä alasti, josta päätti\nkoetella kuninkaan pyyntöä täyttää. Kulki muka linnaan mennessään\nmaantienojan pohjaa, niin hän ei silloin kulkenut tietä eikä tien\nviertä, ollen toisessa jalassa hänellä seula, toisessa harja, ja vasta\nkun päivä rupesi hämimään aamulla, meni sitten kuninkaan kujasta\npihalle. Unesta herättyään tuli kuningas linnastaan ulos ja keksi oudot\njäljet pihamaalla, kun oli pitkin matkaa näet seulan ja harjan jälki.\nOudostuen sitä käydä kierrätteli kuningas jälkiä myöten ja tuli sillä\ntavoin viimeinkin aina porstuaan. Täällä seisoi poika porstuan ovella,\ntoinen jalka sisällä, toinen ulkopuolella. \"No, kuinkas nyt tänne olet\ntullut?\" kysyi kuningas pojalta. \"Minä tulin nelinryömin maantienojan\npohjaa\", vastasi poika, \"niin silloin en tullut jalan eikä hevosella. Ja\nsitten kun tulin, ihan päivän valjetessa linnaa lähestyin, niin en\ntullut päivällä enkä yöllä, ja kun taas oli semmoinen tuomio, etten\nsisässä enkä ulkona saanut olla, niin seison tässä seinän kohdalla,\ntoinen jalka rappusilla, toinen sisäpuolella.\" Tällä lailla vapautti\npoika itsensä, ja kuningas käski hänen mennä tiehensä, mutta huomenna\ntulla takaisin. Poika tulikin huomisaamuna linnaan jällensä, ja kuningas\noli varsin päästänyt kahlekoiransa irti niillä hätyyttääkseen häntä,\njonka vuoksi portinvartija kielsikin poikaa lähestymästä sanoen: \"Elä\ntule, koirat repivät, tappavat sinut.\" Mutta poika, jolla oli nuttunsa\nalla varoilla jänis, vastasi: \"Käydä käsketyn pitää\", ja kun linnan\npihalle tuli, ja koirat hänen vastaansa töytäsivät, päästi hän nuttunsa\nalta jäniksen pihamaata hyppäämään. Koirat kohta unohtivat koko pojan ja\nläksivät ajamaan jänistä, joka juoksenteli heidän keskellänsä hypäten\npienempien ylitse, isompien alatse, kunne siitä viimeinkin semmoinen\nilve nousi, että kuningas tuli asiata kuulustamaan ja kysyi: \"Mitä ne\nnuo koirat ajavat?\" -- \"Sitä, joka edellä juoksee!\" huusi poika\nkuninkaan puhetta vastaten. \"No, mikäs se on, joka edellä juoksee?\"\nkysyi kuningas. \"Se, jota koirat jäljestä ajavat\", sanoi poika nauraen\nja meni koko linnasta matkaansa.\n\n\n\n\nNELJÄT KYSYMYKSET\n\n\nEnnen aikaan liikkui piispa muutamassa syrjänpuoleisessa pitäjässä,\njossa piti lukua ja tutkintoa. Kannettiinpa sitten kappalaisen päähän\nuseammasta rikoksesta, samoin kuin siitäkin -- johon kyllä oli syytä --\nettä hän oli varsin vähätietoinen ja typerä. Nähdäksensä, oliko tässä\nsyytöksessä perää, pani sitten piispa kappalaiselle neljä kysymystä\nsanoen: \"Jos et huomiseen päivään voi näihin vastata, tulet sinä\nvirastasi erotetuksi.\" Tämän kuultuansa kulki kappalainen alla päin\npahoilla mielin kotiinsa arvellen itsekseen, että kyllä hänelle nyt\nhuomenna pahoin käypi. Oli sattumalta sitten hänen luonansa suutari.\nTämä kun keksi, miten kappalainen näytti alakuloiselta, kysyi häneltä:\n\"Minkätähden olette niin surullinen?\" -- \"Voi veikkonen!\" sanoi\nkappalainen, \"kyllä minulla on syytä murheellisena olla, piispa kun pani\nminulle neljä kysymystä, joihin olisi minun vastattava, vaan joista en\nymmärrä yhtäkään.\" -- \"No, minkälaisia kysymyksiä ne sitten ovat?\" kysyi\nsuutari. Suruissaan sanoi kappalainen: \"Ensimmäinen kysymys oli se:\n'Kunka syvä meri on?', toinen: 'Kuinka paljon taivaaseen on matkaa?',\nkolmas: 'Kuinka paljon tervahaudasta savua tulee?' ja neljäs: 'Mitä\npiispa ajattelee, kun näitä minulta kysyy?'\"\n\nKysymykset kuultuansa sanoi suutari: \"Mitä kirkkoherra minulle maksaa,\nniin minä kaikki ne kysymykset vastaan huomenna?\" -- \"Minä maksan vaikka\nmitä\", sanoi pappi. \"No, toimittakaa minulle papilliset vaatteet\", sanoi\ntuosta nyt suutari, \"niin minä menen teidän edestänne piispalle\nvastaamaan.\" Pappi ihastui tätä tarjousta, lainasi suutarille papillisen\nvaateasun sekä muuta, mitä hän tarvitsi, ja toimitti hänet määräaikana\nmatkalle. Tämä kun piispan hoviin pääsi, piispa kohta otti hänet\ntutkintoon ja kysyi ensiksi: \"Kuinka syvä meri on?\" -- \"Kivenputoaman\",\nvastasi suutari, \"kiven kun mereen heittää, kyllä se pohjaan pääsee, jos\nei tänään, niin huomenna.\" -- \"Oikein vastattu\", sanoi piispa, \"mutta\nsanopas nyt, kuinka paljon matkaa taivaaseen on.\" -- \"Silmännäkemä\",\nvastasi suutari arvelematta. \"No, oikein siinäkin vastasit\", myönti\npiispa, vaan kysyi kolmanneksi: \"Kuinka paljon tervahaudasta savua\ntulee?\" Suutari vastasi: \"Kun puut punnitsemalla hautaan pannaan, ja\nsitten niiden poltettua taaskin punnitaan tuhka ja hiilet, kuinka paljon\nkeveämmät ne jälkiperät ensimmäistä painon määrää ovat, niin siitä\nnäkee, kuinka paljon savua koko haudasta on lähtenyt.\" -- \"Oikein\nvastattu\", sanoi piispa, mutta kysyi vielä viimeiseksi: \"Tiedätkö, mitä\nminä näitä sinulta kysellessäni ajattelen?\" -- \"Piispa luulee papin\nolevan hänen kysymyksiinsä vastaamassa, vaan ei se olekaan kuin suutari,\njoka tässä seisoo.\" -- \"Oikein sinä siihenkin vastasit\", sanoi piispa,\n\"ja se on synti, että sinä olet suutarina, sinusta pitää tehdä pappi,\nkun sinä olet niin viisas mies; minä annan nyt sinulle suuressa\nseurakunnassa kirkkoherran viran.\"\n\nSuutari muuttui nyt tällä tavalla papiksi ja läksi uuteen\nkirkkoherrakuntaansa, vaan oli siitä murheellinen, mitenkä hän\npapinvirassa toimeen tulisi, kun hän opista oli aivan tyhjä. Viimein\nkeksi hän kuitenkin keinon, joka auttoi hänet häpeään joutumasta. Kun\nmuka saarnavuoronsa lähestyi, sahuutti hän viikolla rengillään\nsaarnastuolin jalan poikki, ja kun pyhä tuli, niin nousi saarnastuoliin,\nluki muutamia virren sanoja, jotka jo lapsena oli oppinut, muuta hän ei\ntainnutkaan, ja tervehti siitä sitten seurakuntaa ja sanoi: \"Minut on\nkorkea esivalta lähettänyt teille kirkkoherraksi tähän seurakuntaan,\nmutta jos minun tässä pyhässä sijassa pitää työtä tekemän, niin tapahtuu\nihmeitä. Ensinnä saarnastuoli kaatuu, sitten kirkon katto putoaa maahan,\nsitten\" -- tässä kiivastui jo kovasti ja löi nyrkillänsä saarnastuoliin,\nettä se poikkinaiselta jalaltaan kaatui; itse kyykistyi hän alas, ettei\nloukkautunut.\n\nTässä kävi jo ensimmäinen ennustus toteen, ja seurakunta ja toiset papit\nsanoivat sen nähtyään: \"Ei sitä miestä enää pidä päästää saarnastuoliin,\nme olemme hukassa, jos kirkon katto päällemme putoaa, ja varmaan käypi\ntoinenkin ennustus toteen, koska saarnastuoli jo kaatui niinkuin oli\nsanottu.\" Tässä pelästyksessään kirjoittivat toiset papit omasta ja\nseurakunnan puolesta piispalle: \"Meille kirkkoherraksi vasta asetettu\npappi voipi olla hyvinkin kelvollinen mies, vaan se on intoon tultuansa\nniin kiivas, ettei sitä tohdi panna saarnaamaan. Hänen ennustuksestaan\ntapahtui jo yksi ihme siten, että saarnastuoli kaatui hänen\nsaarnatessaan, ja toisen vielä hirmuisemman ihmeen on hän ennustanut,\njota me kaikki kauhistuksella odotamme tapahtuvaksi.\"\n\nPiispa kun tämän kirjan sai, lähetti uudelle kirkkoherralle apulaisen,\njoka kaikki viran työt teki ja toimitti, ja niin sai suutari joutilasna\nvain olla kirkkoherran virassa ja sen arvoa nautita, vaikk'ei hän ollut\nmiksikään papiksi oppinut. Vieläpä kuoli viimein rovastina. -- Sen\npituinen se.\n\n\nTOISINTO\n\nViipurin läänissä kerrotaan tätä tarinaa vähän eri tavalla. Siinä tekee\nkuningas piispalle kolme kysymystä, joita tämä ei tajua. Kun siitä\npahoillaan nyt kotiinsa kulkee, tulee häntä vastaan sikopaimen, joka\nottaa kuninkaan kysymyksiin piispan edestä vastatakseen. Ihastuksissaan,\nkun tällä tavoin hädästään pääsi, antoi piispa vaatteensa\nsikopaimenelle, joka niissä kulki kuninkaan eteen ja sanoi: \"Tässä sitä\nnyt, armollinen kuningas, olen.\" Oli ikkunasta näkyvä lampi linnan alla\nsitten, niin kysyi kuningas: \"Onko monta korvoa vettä tuossa lammissa?\"\n-- \"Ei kuin yksi korvo vain\", vastasi sikopaimen, \"mutta sen korvon\npitää olla niin suuri, että siihen kaikki vesi mahtuu.\" -- \"Oikein\nvastattu\", sanoi kuningas, vaan kysyi taas: \"Onkos idän ja lännen väliä\näijän matkaa?\" -- Sikopaimen vastasi: \"Yhden päivän matka.\" -- \"Kuinkas\nniin on?\" kysyi kuningas. Sikopaimen sanoi: \"Eikös idästä päivä nouse ja\ntaas länteen laskekse?\" -- \"Oikeassa olet\", vastasi kuningas ja kysyi\nvielä kolmannen kerran: \"Onko hyvän ja pahan onnen väliä äijän?\" --\n\"Sitä ei ole kuin yksi yö\", sanoi sikopaimen. \"Kuinka niin?\" kysyi\nkuningas. Sikopaimen vastasi: \"Eilen olin minä sikain paimen, ja tänä\npäivänä vastaan minä piispan vaatteissa kuninkaan kysymyksiin.\" --\n\"Niinpä saat sinä tästä päivin piispana ollakin, ja piispa olkoon\nsikopaimenena, koska hän on tiedossaan niin typerä\", sanoi kuningas ja\nkysyi vielä neljänneksi sikopaimenelta: \"Paljonko minä valtani ja\nvirkaistuimeni kanssa sinun mielestäsi maksan?\" Vastaukseksi virkkoi\npiispaksi ylennyt mies: \"Maailman Vapahtaja maksoi kolmekymmentä\nhopeapenninkiä, tottahan sinä maksanet yhtä vähemmän.\" -- \"Se on oikein\",\nsanoi kuningas, ja siihen loppuikin se tarina.\n\n\n\n\nONNETON MATKUSTUS\n\n\nLäksin kerran Venäjän maalle kulkemaan ja tulin muutamaan kaupunkiin,\nmutta niin myöhään iltasella, etten päässyt mihinkään taloon sisälle,\nsillä kaikki portit olivat kiinni. Minä tuossa kotvan aikaa kävelen\ntietämättä, mitä tehdä pitäisi, ilma kun on huono ylen, ja sataa minkä\nkerkiää. No, ei muuta kuin kapusin muutaman kauppapuodin päälle, nostin\npari kolme kattolautaa pois ja menin siitä sisälle. Täällä oli hyvä\nkyllä yötä viettää, ja nukuinkin hyvästi, kun matkastani olin\nväsyksissä. Aamulla olisi pitänyt pois lähteäkseni, vaan en päässyt\nsamasta reiästä takaisin, josta olin tullut, se kun oli liian korkealla.\nTässä täytyi nyt minun vankina olla, minkäs siihen taisi; mutta päivän\ntultua tulee jo kauppias puotiinsa toimittaakseen tavallisia töitänsä.\nMinä kun hänen tulonsa kuulin, pistäysin oven pieleen suuren tynnyrin\ntaakse, ja kauppias kun oven aukaisi, minä samalla ampaisime kadulle ja\naloin mennä miilustaa, minkä kerkesin, mutta puodin haltija, joka keksi\nminun lähtöni, alkoi huutaa korkealla äänellä: \"Varas, varas! Ottakaa\nkiinni!\" Katuvartijat paikalla minuun kiinni ja veivät samaan puotiin\ntakaisin, josta olin lähtenyt. Tässä isäntä katsastaa, onko mitään\npuodista poikessa, vaan kun ei löydä mitään kadonneeksi, ei hän\nkumminkaan minua lyönyt, mutta otti kaksipohjaisen tynnyrin, pani sen\nsisään minut ja vei valtamaantien haaraan, jossa naulasi tynnyrin pohjat\nkiinni ja vahvat vanteet tynnyrin ympäri. Siellä sain istua kököttää\naina lauantai-iltaan asti syömättä, juomatta. Silloin toki kulki\nkirkkorahvasta samaa tietä. Nämä katselivat tynnyrin sisään, ja kun\nkeksivät siellä olevan ihmisen, niin alkoivat tynnyrin reiästä minulle\nmättää piirakoita syötäväksi, vaan eivät kuitenkaan päästäneet minua\npois, vaikka kyllä sitä pyysin ja rukoilin.\n\nTulipa yö sunnuntaita vastaan, niin sattui muudan susi siitä kulkemaan.\nSe tulee tynnyrin luokse ja alkaa nuuskia sitä ympäri. Viimein löytääkin\nreiän ja koettelee työntää päätänsä siitä sisälle, vaan ei sopinut.\nKääntyy silloin takaisin, vaan miten lienee siinä pyörähdellyt, niin\nsattui häntänsä hanikan reiästä tulemaan tynnyrin sisään. Minä samalla\nkoppasin hännän käsiini ja ärjäisin, minkä jaksoin. Susirukka säikähti\ntätä ja alkoi mennä podistaa, minkä ennätti. Se kun nyt hädissään\nmäkilöitä, louhikoita myöten juoksenteli, särkyi tynnyri, ja minä pääsin\nsen sisältä pois. Tästä läksin nyt astua huppuroimaan ja osasin\nviimeinkin muutamaan taloon. Tässä oli portti kiinni ja talonväki jo\nlevolla. Minä koputin akkunaan. Tästä talon emäntä heräsi ja kysyi\nminulta: \"Mistä sinä olet?\" -- \"Sieltä, josta sinäkin\", sanoin minä.\n\"Vai sieltä, vai sieltä\", sanoi emäntä ja laski minut kohta sisään.\nSiellä minut kutsuttiin nyt ruoalle, ja suuri summaton kaalivati\nkannettiin minun eteeni. Isäntä ja emäntä rupesivat lähelleni istumaan,\nja syömään ruvetessani varoitti jo isäntä, että kaali piti kaikki\nsyödäkseni, muuten paha minut perisi. Emäntä puolestaan alkoi minun\nsyödessäni kysellä yhtä ja toista entisen kotitalonsa elämästä ja\nkaikenlaista muuta semmoista, kun muka luuli minun olevan sieltä\nkotoisin, josta hänkin. Ensiksi kysyi hän minulta: \"Vieläkö se lampi on\nsiinä kotitalon pellon päässä?\" Minä: \"Eikö mitä, emäntäiseni, jo se\npoutavuonna paloi.\" Emäntä: \"Vai niin, vai niin, vai jo se soma ja\nkaunis lampi paloi, niinhän se silloin aamuin höyrysikin palaaksensa,\npalaaksensa; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa\n-- vieläkö se suuri kivi on siinä kotitalon pellolla?\" Minä: \"Eikö mitä,\nemäntäiseni, jo sen pienet linnut veivät kirkoksensa.\" Emäntä: \"Vai\nniin, vai niin, vai jo veivät kirkoksensa, niinhän ne illoin aamuin sen\npäällä sikersivätkin kirkokseen viedäksensä, kirkokseen viedäksensä;\nhaasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se\nsuuri sika on siinä kotipaikalla?\" Minä: \"Eikö mitä, emäntäiseni, se\npääsi jo pakariksi.\" Emäntä: \"Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi\npakariksi, niinhän se illoin aamuin pala suussa kävelikin pakariksi\npäästäksensä, pakariksi päästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö\nkaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se suuri kissa on siinä\nkotipaikalla?\" Minä: \"Eikö mitä, emäntäiseni, se pyrki ja pääsi jo\nvoudiksi.\" Emäntä: \"Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi voudiksi,\nniinhän se illoin aamuin voudattikin voudiksi päästäksensä, voudiksi\npäästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa\n-- vieläkö se kukko on siinä kotipaikalla?\" Minä: \"Eikö mitä,\nemäntäiseni, se jo mennä vuonna luki ja pääsi lukkariksi.\" Emäntä: \"Vai\nniin, vai niin, vai jo se luki lukkariksi, niinhän se illoin aamuin\nlukertelikin lukkariksi päästäksensä, lukkariksi päästäksensä\"; ja niin\nloppui meidän puheemme pito. Isäntä sillä välin vahti ja valvoi sitä,\netten kaalia saisi muualle mättää kuin omaan suuhuni syödäkseni, ja\ntuossa oli minulla hyväkin hätä, kun ei kaali ollut mahaani mahtuakseen,\nvaan kun isännän silmä vähänkin vältti, silloin mätin minä kaalia\nvaatteiden sisälle, ja niin sain kaalivadin viimeinkin tyhjäksi.\n\nSyömästä päästyä sanoi isäntä minulle: \"Nyt sinun pitää tanssia minun\nkanssani yhdessä, niin on meillä tapana.\" No, ei auttanut muuta kuin\naloin minä isännän kanssa tanssia löyhytellä, mutta samalla alkoi\nkaalikin vaatteiden sisältä vuotaa lattialle. Tästäpä suuttui isäntä,\nalkoi haukkua minua varkaaksi ja panna kepillä selkään. Minä kiitin\nkinttujani, kun pääsin käsistä pois, ja aloin juosta siimottaa pitkin\ntietä. Juoksin, juoksin, minkä aikaa lienen juossutkin, niin tulin\nmuutamaan taloon. Tässä taas en päässyt sisälle, vaan täytyi mennäkseni\nsaunaan. Tänne tultuani kuulin jotakin saunan karsinassa kopisevan,\njosta tulin siihen luuloon, että tässä oli pirujen ja pahakasten\nasumapaikka. Minä silloin kavahdin uunin päälle ja aloin sieltä syytää\nkiviä saunan karsinaan, jota tekoani tein, kunne ei enää kuulunut mitään\nkupinaa karsinassa. Sitten rupesin minä levolle ja makasin rauhassa\naamuun asti.\n\nNo, mitäpä tuosta? Aamulla tulee emäntä saunaan, näkee minun makaavan\npenkillä, uunin hajallaan ja lehmän vasikat kuolleina karsinassa; näitä\nnäet olin heitä piruiksi luullen uunilta kivittänyt. Havaittuansa asian\närjäisi emäntä samalla: \"Ahas, roisto, kun vasikat tapoit!\" meni sen\nkanssa pois ja pani saunan oven salpaan. Minulle tuossa hätä käteen,\nmiten päästä pakoon. Saunassa oli pieni akkuna. Minä tuosta pyrkimään\npois, ja viimein pääsinkin ulos, mutta suurella vaivalla; kaikki läksi\nnahka kylkiluiltani pois. Nyt taas juoksemaan tästä, enkä tohtinut\nseisahtua ennenkuin muutamain virstain päähän, jolloin nousin muutamaan\ntaloon kovasta juoksustani lepäämään. Tässä ei muita kotona kuin emäntä.\nMinä rupesin hänelle tutuksi puhutellen häntä kohteliaasti, sain sillä\ntavalla ruokaa ja olin hyvän aikaa siinä. Minun tässä näin istuessani\nläksi emäntä lastensa vaatteita pesemään kaivolle ja käski minun katsoa\nlastansa, joka oli kätkyessä. Minä lupasin niin tehdä, ja emäntä meni\ntyöllensä. Kuluu vähän aikaa tuosta, niin jopa hyppää kissa kätkyeen ja\nalkaa raappia lasta. Minä kun pöydän päässä istuessani keksin tämän,\notin suuren puupalasen käteeni ja viskasin kissaa sillä, vaan kalikkapa\nsattuikin päähän lasta, joka tästä meni tainnuksiin. Noko minä hädissäni\ntaas juosta podistamaan, enkä uskaltanut juoksussani tauota ennenkuin\npääsin omaan maahani; mutta vielä tänäkin päivänä ovat kylkeni kipeät,\nkun saunan akkunassa niin pahasti hankautuivat. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nPETTURI-JUSSI\n\n\nJussi oli nuoruudestaan asti sekä isänsä kanssa että itsekseenkin käynyt\ntavaraa kaupitsemassa Venäjällä, vaan tämä kaupanteko oli heille\npikemminkin vahingoksi käynyt kuin miksikään hyödyksi, sillä vieraan\nmaan kieltä ja puhetta kun eivät oikein ymmärtäneet, niin heidät aina\nkaupassa petettiin. Tätä päätti Jussi mieheksi tultuaan kostaa miettien\nmielessänsä: \"Eiköhän suomalainenkin viekkaudessa voisi muukalaiselle\npuoltansa pitää, jos tuota viisauden haaraa kerran vaikkapa suotta\naikojaan ja huviksensa harjoittelisi.\" Näissä mielin läksikin matkalle\nheti ja petti, kun kerran pettämään rupesi, kaikki Venäjän valtakunnan\nmiehenpuolet, ettei ollut pettämättä muita kuin kaksi pappia, viisaita\nviettelyksiä kumpikin. Nämä, joille Jussi jo oli maineesta tuttu,\nläksivät varsin vasten uhalla tiedustamaan häntä ja tarjoutuakseen\nhänelle petettäviksi. Jussi puolestaan, joka myöskin tarkoin tiesi,\nettei ollut muita pettämättä kuin ne kaksi papin veitikkaa vain, oli\nsamaten ikään etsimässä heitä, jonka vuoksi papit eivät päässeet\npeninkuormaakaan kotoansa ennenkuin Petturi-Jussi tuli heitä vastaan.\nPapit kohta keksivät, että tuo on joku erinomainen mies, sillä\nPetturi-Jussi piti aina Venäjällä matkustaessaan narrinvaatteet\npäällänsä. Kysyivät siis häneltä: \"Tiedätkö, missä Petturi-Jussi tätä\nnykyä asuu ja oleskelee, vai oletko sinä se sama, koska olet melkein\nnarrin näköinen mies?\" Jussi sanoi: \"Minä se olen, mutta joko te\ntahdotte paikalla pettämään, vai olisiko parempi mennä teidän kotiinne?\"\nPapit vastasivat: \"Kyllä se on parempi, että menemme meidän kotiimme,\nkoska niin likellä sinut tapasimme.\" Jussi ikäänkuin arvelee asiata\ntarkemmin ja sanoo viimeinkin: \"En minä nyt jouda lähtemään, minä\njuoksin niin kovasti entisiä petoksiani, että petturivakkani putosi, ja\nminun täytyy mennä sitä etsimään.\" Papit kysyivät: \"Joko sinä pitkältä\njuoksit, olisikohan tuonne mimmoinen matkaa, jonne tuo putosi?\" Siinä\noli likellä mökki, joka näkyi neljänneksen virstan päästä, niin Jussi\nvastasi: \"Toinen verta tuosta mökistä eteenpäin kuin tästä tuonne\nmökkiin.\" Papit silloin sanoivat Jussille: \"Niinpä sinä joudut\nsievemmästi, jos otat tämän hevosemme; me odotamme sinua tuossa\nmökissä.\" Jussi otti pappien hevosen ja kärryt, eväät, tavarat, mitä\nheillä matkassa oli, ettei heille jäänyt muuta kuin vaatteet päälle,\nläksi ajamaan ja ajoi venäjänvirstan verran, niin käänsi jo hevosen\npappien kotia kohdin takaisin päin. Papit eivät olleet mökkiin vielä\nehtineetkään, kun jo näkivät Jussin tulevan takaisin. Vanhempi pappi\nsanoi silloin nuoremmalle: \"Mene nyt sen puheelle, sillä kyllä se konna\nvarastaa meidän hevosemme.\" Jussi ajoi niin kovasti kuin se, joka tahtoo\npakoon päästä, vaan nuorempi pappi ennätti kuitenkin tiepuolesta\nmaantielle ja kysyi Jussilta: \"Jokos löysit petturivakkasi?\" Jussi\nvastasi: \"Jo vakka löytyi, eikä nyt enää tarvita kuin tervaksia selvään\nnähdäksenne, että olette petetyitä.\"\n\nPapit odottivat siinä mökissä sitten Jussia tervasten kanssa tulevaksi,\nmutta Jussi ei palannutkaan, vaan ajoi pappien kotiin rouvain luokse,\nensinnä vanhemman papin, ja sanoi rouvalle: \"Pappi laittoi minut\nhakemaan kaikki, mitä kotona löytyy rahoja. Se tuli minua vastaan\npeninkuorman päässä tästä ja sanoi: 'Minä läksin Petturi-Jussia\nhakemaan, ja nyt sain kuulla, ettei se enää Venäjän valtakunnassa\nolekaan, mutta minä haen hänet vaikka Ruotsista', nousi siitä muutamaan\nmökkiin itse ja antoi minulle hevosensa merkiksi, että voisitte uskoa\nhänen laittaneen minut rahoja hakemaan.\" Rouva kun näki, että miehellä\non papin hevonen ja kärryt, uskoi hänen puheensa, kokosi kaikki, mitä\nhänen ja papin tallella oli, ja antoi ne papille vietäväksi Jussille.\nRahat pantiin pieneen kirstuun, jonka Jussi ja rouva yhtenä kantoivat\nkärryyn. Rouva kun tässä näki miehensä reisuvaatteet, eväät ja kaikki,\nmitä matkalle oli varustettu, sanoi: \"Te olette rehellinen mies, vaikka\nminä olen peläten näitä rahoja mukaanne laittanut. Tulkaa nyt, hyvä\nisäntä, ja ottakaa lämpöinen ryyppy ennenkuin matkalle lähdette.\" Jussi\narveli ihastuen: \"Hyvä on ryyppy jos rahatkin\", ja meni iloissaan rouvan\njäljessä, joka huoneeseen tultua antoi hänelle hyvän ryypyn. Jussi kun\njuodessaan kohotti päätänsä saadakseen ryypyn pannuksi pohjaan, älysi\nkiväärin ja sapelin riippuvan seinällä ja sanoi kohta rouvalle: \"Voi\nkuitenkin, jos minä läksin pois ennenkuin te minua kielsitte, pappi kun\nkäski minun tuoda nuo aseet pitkän reissunsa varaksi.\" Rouva tämän\nkuultuaan antoi kohta sapelin ja kiväärin Jussille ja saattoi häntä\nkärryihin asti. Jussi asettuu kärryihin sapeli toisessa kädessä,\ntoisessa kivääri, ja pappilan työväki, joka tätä katseli, ihmetteli,\nkuinka nöyrä rouva nyt oli, ei se nyt piikainsa eikä renkiensä kanssa\njoutanut torumaan. Muiden näin puhellessa sanoi muudan renki päälle\npäätteeksi: \"Nöyrähän se aina onkin narri narrin edessä.\" Jussi, joka\nkyllä nämät sanat kuuli, teki lähtöä matkalle pannen kiväärin oikealle\npuolellensa ja sapelin kainaloonsa. Äkkiä kysyy silloin rouva: \"Mikä\nteidän on nimenne, että minä teitä oikein osaisin kiittää, kun mieheni\nkotiin tulee?\" Jussi sanoi: \"Jussi minun ristintänimeni on, kylläpähän\ntöistään itsekullekin sukunimeä tulee. Hyvästi nyt, hyvä rouva, ei\nteille suinkaan pahemmin käy kuin nuoremmankaan papin rouvalle.\" Sen\npuheen ajoi hän suorastaan nuoremman papin rouvan luokse ja sanoi:\n\"Pappi laittoi minut täältä kärryjä ja hevosta noutamaan ja panemaan\nkaikki rahat mukaan, mitä kotona löytyy.\" Rouva arveli asiata, sanoi:\n\"Kuinka minä niitä sinulle uskallan antaa?\" Mutta Jussi sanoi: \"Käykää\nja katsokaa, täällä on vanhemman papin hevonen ja kärryt, jotka antoi\nmerkiksi minulle pyytäen minua hakemaan pitkälle reissulleen enemmän\nevästä, sillä papit olivat kuulleet, että heidän matkansa tulee\nenemmäksi kuin kotoa lähtiessään tiesivätkään, koska Petturi-Jussi on\nRuotsiin paennut, jonne nyt heidänkin sen tautta täytyy lähteä.\" Rouva\nnähtyänsä vanhemman papin hevosen ja kärryt, joissa keksii oman miehensä\npäällysvaatteet, ihastuu heti ja sanoo: \"Kyllä näen, että olette\nrehellinen mies, sillä ei mieheni koskaan kelvottomia ihmisiä usko;\ntulkaa tänne, hyvä isäntä, minä tahdon mielelläni tehdä niinkuin mieheni\non käskenyt.\" Näin puhuen antoi rouva kaikki rahat, mitä oli miehensä\ntallella, Petturi-Jussille käteen ja sanoi: \"Olkaa nyt niin hyvä,\nkunniallinen isäntä, että joka äyrin näistä kaikella mokomin viette\nminun mieheni käteen, että häneltä kotiin tultua kiitokset saisin.\"\n\nJussi rahat saatuaan sanoi: \"Ei tässä nyt muu auta, pitää matkalle\njoutua, sillä herrat odottavat minua.\" Rouva kuitenkin muistaa Jussin\nensimmäistä puhetta, että pyysihän se hevostakin, ja sanoi siis: \"Entä,\nhyvä isäntä, hevonen ja kärryt?\" Jussi siihen: \"Ei se ole minun asiani,\nhyvä rouva, teitä yhä muistutella, minä otan, minkä annatte, olkoon se\nteidän asianne, jos annatte taikka ei.\" Rouva sanoo hädissään: \"Ei\nJumalan tähden pidä mennäksenne ennenkuin hevonen ja kärryt täältä\nlaitetaan kanssanne.\"\n\nNo mitäs; Jussi läksi ajamaan omallansa ja rouvan renki toisella\nhevosella ja niillä kärryillä, jotka rouva oli toimittanut. Jonkun\nvirstan verran ajettuaan kysyy sitten renki Jussilta: \"Kuinka pitkälle\nminun pitää ajaman?\" -- \"No, kunne pääsemme pappien luokse\", vastasi\nJussi, mutta piti ruunan suitsia suoraan Riian kaupunkia kohden ja kysyi\nsinne päästyään kohta: \"Missä on tästä laivahamina?\" Hamina neuvottiin\nhänelle, ja siitä kun laiva ikään oli lähtemässä, nousi Jussi sille\nlaivalle ja sanoi rengille lähtiessään: \"Tee sinä työtä tässä\nkaupungissa niin kauan kuin minä tällä laivalla lystäilen, ja pidä\npappien hevoset hyvästi, kyllä minä kahden viikon päästä tulen\ntakaisin.\" Laiva läksi liikkeelle, ja Jussi luisti sitä tietänsä\nRuotsiin, jonka pääkaupunkiin laiva oli menevä.\n\nKahden viikon päästä arveli papin renki: \"Eiköhän se mies ollut rosvo,\njonka kanssa minä tänne tulin\", ja meni siitä ja jutteli kaikki reissut,\ntemput ja asiat, mitkä hänen ja Jussin Riikaan tullessa olivat\ntapahtuneet, sen kauppiaan palvelijalle, jonka luona hän kaksi viikkoa\noli työtä tehnyt. Tämä kuultuaan, kuinka papinrouvat olivat tavaraa\nlaittaneet Jussia myöten miehillensä, löi käsiään yhteen ja sanoi: \"Se\noli se sama perhana, joka meidänkin herran petti! Isäntämme on luvannut\nkaksi sataa hopeata sille, joka sen ilmiantaisi.\"\n\nAsiasta annettiin nyt kohta kauppiaalle tieto, ja tämä läksi\nhöyrylaivassa ajamaan Jussia perästä ja tapasi hänet Tukholmissa\nRitariholman kirkon seinukselta, jossa hän oli kaivamassa hautaa sille\ntavaralleen, jonka hän papeilta oli saanut. Herra kyllä tunsi hänet niin\npian kuin näki, mutta kysyi kuitenkin: \"Mikäs virkamies sinä olet?\" --\n\"Minä olen haudankaivajan apulainen, jonka ei tarvitse muille hautaa\nkaivaa kuin porvareille ja papeille; minun mestarini kaivaa kaikille\nmuille.\" -- \"Ketäs varten tämä hauta on, jota nyt kaivat?\" -- \"Tämä\nhauta\", vastasi Petturi-Jussi, \"on eräälle porvarille, jonka muudan\nPetturi-Jussiksi mainittu narri Venäjän maalla kuulemma on pettänyt.\"\nPorvari ajatteli: \"Mitäs sinulle nyt pitäisi tehdä? Kyllähän sinut nyt\nkiinni saisin, mutta kukas nuo sinun juonesi tietää, koska tuommoisia\npuheita vielä pidät; jos minä sinut kiinni panen, niin voipi hyvinkin\ntuo hauta olla minua vasten, sen se tuo sinun puheesi ilmoittaa.\" Meni\nhän kuitenkin kaupungin siesumestarin luokse ja pyysi lupaa kiinni\npanettaakseen erästä miestä, joka oli mainio Venäjän maalta karannut\nvanki. Siesumestari kysyi: \"Missä se mies on?\" -- \"Se on Ritariholman\nkirkon seinuksella hautaa kaivamassa\", vastasi kauppias, ja lähdettiin\nsiitä nyt kahden miehen mainitulle paikalle, jossa Jussi jo oli saanut\nhautansa valmiiksi. Siesumestari kysyi: \"Mikä mies sinä olet ja mistä\nkotoisin?\" -- \"Jussi minun on ristintänimeni\", vastasi haudankaivaja,\n\"kyllähän itsekullekin töistänsä sukunimeä tulee.\" Tästä\nviisastelemisesta ei siesumestari lukua pitänyt, vaan Jussi otettiin\nkiinni. Arveli siesumestari sitten, mitä tälle miehelle pitää tehtämän,\nmutta kauppias kun jutteli kaikki hänen eleensä, mitä hän Venäjän maalla\noli tehnyt, kauhistui siesumestari hänen töitänsä ja sanoi: \"Tälle ei\ntarvitse enempätä oikeutta hakea, minulla on uusi nahkasäkki, pankaamme\nmies siihen ja upottakaamme mereen.\"\n\nNiin tehtiinkin. Jussi pantiin säkkiin, ja suutarilla neulotettiin säkin\nsuu pikilangalla lujasti kiinni. Sitten kysyi häneltä kauppamies: \"Eikös\nnyt jo muistu mieleesi, mikä eteesi astuu?\" -- \"Kyllähän se minun\nmielessäni on ennenkin ollut, mikä nytkin; merihän vanhempi onkin maata,\nmitäs minä maasta pidän mitään.\" Tästä tylystä puheesta suuttui kauppias\nsanoen: \"Koska niin on, kyllä sinne väleen pääset\", pani miehen rekeen\nja läksi meren jäätä ajamaan. Noin puolen peninkuormaa ajettuaan mieli\nhän Jussin upottaa mereen, vaan ei ollutkaan asetta, millä jään olisi\npuhkaissut. Kääntää kauppias silloin hevosensa, pudottaa Jussin\nsäkkeinensä tien viereen jäälle ja lähtee tuuran hakuun kaupungista.\nHänen sillä matkalla ollen sattui sitä tietä kulkemaan majanmuuttaja,\njoka edellään ajoi suurta lehmikarjaa. Jussi potki säkissään tien\nvieressä siinä, ja majanmuuttaja, joka älysi sen, kysyi kohta: \"Mikäs\nsinä olet, säkissä kimpuilija, ja mitä siellä teet?\" -- \"Minä opettelen\ntäällä puhumaan kahtatoista kieltä\", vastasi Jussi, joka piti ääntä\nsiellä säkissänsä. \"Opeta, velikulta, minuakin\", sanoi majanmuuttaja.\n\"Opetan kyllä, jos sinä säkin suun ratkot auki, että ääneni oikein\nkuulet. Vaan ei niin monta kieltä kukaan ihan äkkiä opi haastamaan.\nKunkin kielen tautta pitää vähintäänkin kaksi tuntia tässä nahkasäkissä\nolla, että ajatukset ennättävät vieraan kielen rataa tottua juoksemaan.\"\n\nMajanmuuttaja kun tämän kuuli, päästi kohta säkin suun auki, josta Jussi\nsamassa hyppäsikin väljälle ja vuorostaan pani majanmuuttajan säkin\nsisälle, jonka suun sukkelaan ompeli kiinni jättäen kielten opettelijan\najatuksiaan taivuttelemaan. Siitä kulki sitten toista valtatietä\nkaupunkiin takaisin iloisena ja huoletonna majanmuuttajan lehmikarjaa\nedellänsä ajaen. Kauppias sillä aikaa ennätti jo tuuransa kanssa jäälle,\njossa näki nahkasäkin vielä olevan paikallansa. Ei siis muuta, vaan teki\ntuurallansa reiän jäähän, upotti säkin avantoon ja ajoi takaisin\nkaupunkiin. Tänne tultuansa näki hän kaikkein ensimmäiseksi lehmikarjan\ntulevan vastaansa, ja kun niiden kuljettajata tarkemmin katseli, tunsi\nhän kohta, että Petturi-Jussi niitä olikin ajamassa. Sitä kummastellen\nkysyi hän: \"Kenenkäs karjaa nyt kuljetat, ja mistä sen sait?\" -- \"Ka,\nenemmän tavaran haltijaksihan te panittekin minut kuin ennen olin; jota\nsyvempään olisitte vieneet, sitä suuremman karjan olisin sieltä tuonut.\"\nTämän kuultuansa sanoi kauppias: \"No, myy nyt tämä karjasi edes minulle\nhuokeaan hintaan kaikesta siitä vahingosta, minkä minulle tehnyt olet.\"\nJussi puolestaan vastasi: \"Vähäinen tämä karja olisi teille palkinnoksi,\nei minun käy sitä antaminen; vaan jos lähdet minun kanssani, ja minä\nsiitä teidän avannostanne kaksi virstaa etemmäksi teen vielä avannon, ja\nte kerran vain päätänne kastatte ja kuuluvalla äänellä huudatte: 'Ptui\nKirjoa, ptui Kirjoa, ptui haikeata Halunaa!' niin sieltä tulee karjaa\nenemmän kuin Tukholmin kauppatorille sopii.\"\n\nKauppamies mielistyi tuumaan ja läksi Jussin kanssa ajamaan jäätä. Kun\nsitten siitä avannosta, joka Jussia vasten oli tehty, vielä kaksi\nvirstaa oli merelle päin kuljettu, tehtiin toinen avanto jäähän, josta\nkauppamiehen piti muka karjaa itsellensä huutaa. Tätä varten rupeaakin\ntämä avannon reunalle polvillensa ja pistää päänsä veteen. Jussi silloin\ntapasi kauppamiestä sääristä kiinni ja upotti hänet syvemmälle sanoen:\n\"Huutakaa, huutakaa, hyvä herra ja kaupungin raati, että odotettava\nkarjanne kuulisi.\" Siinä tukehtui kauppias huutaessaan veteen, ja Jussi\najoi hänen hevosellansa kaupunkiin takaisin.\n\nNe papit taas, jotka Jussia olivat lähteneet hakemaan, löysivät hänet\nRitariholman kirkon seinukselta hautaa kaivamasta samoin kuin\nkauppiaskin hänet oli tavannut, ja sanoivat iloissansa: \"Jopas, narri,\nsinut tapasimme!\" Mutta Jussi vastasi: \"Johan narri teidät ennen tapasi\nkuin te narrin, vaikka häntä varsin vasten olette etsineet.\" Papit,\njotka hyvin tiesivät, että Jussi oli viisas ja kaikissa vehkeissään\nvarova mies sekä samalla kavala ja petollinen, alkoivat nyt hyvin sanoin\npuhutella häntä ja maksua vaatia kaikesta vahingosta, minkä hän heille\ntehnyt oli. Petturi-Jussi oli siihen suostuvainen, kulki pappien kanssa\nmuutamaan majataloon, jossa tilasi huoneen itsellensä ja sanoi papeille,\njotka niinikään jäivät siihen asumaan: \"Hankkikaa nyt minulle\nmenneenkesäinen hevosen varsa, niin sen kautta toimitan teille semmoisen\nrikkauden, että sitä kestää niin kauan kuin te ja teidän lapsenne\nelätte.\" Papit tekivät niinkuin Jussi tahtoi ja hankkivat hevosen varsan\nhuoneeseen, josta kaikki asettuivat levolle. Jussi heräsi kuitenkin\npappeja ennemmin, pisti muutamia hopearuplia varsan hännän alle ja kävi\nsiitä pappeja herättämään sanoen: \"Tulkaat nyt, hyvät pastorit,\nkatsomaan, minkä rikkauden aarteen minä teille olen hankkinut!\" Papit\nkun rikkaudesta puhuttavan kuulivat, kavahtivat puolitorkuksissa\njaloillensa nähdäksensä, minkä kumman nyt Jussi heille näyttäisi. Tämä\ntaputti hiljaa vain varsan lautasta, ja samassa tippuivat hopearuplatkin\nhännän alta pappien ihmeeksi ja ihastukseksi, jotka eivät sen kovemmin\nvanhaa vihaansa muistaneetkaan, vaan ottivat varsan Jussilta ja\nsanoivat: \"Toimessa näyt, mies, viimeinkin olevan meille suurta\nvahinkoamme palkitsemaan; jääköön nyt entinen vaino ja viha\nunhotuksiin.\" Siitä tekivät sitten Jussin kanssa kirjallisen sovinnon,\njossa tunnustivat, ettei heillä enää ollut Jussilta mitään saamista eikä\nhäntä vastaan mitään valittamista.\n\nJussista erottua tuli papeille kuitenkin siitä seikasta riita, kumpiko\nheistä ensiksi saisi varsan hoteellensa. Asiasta sopivat keskenänsä\nviimeinkin niin, että kukin aina vuorokauden pitäisi varsan luonansa ja\nettä vanhempi pappi saisi ensi vuorokauden olla varsan omistajana. Kun\nasiasta näin oli sovittu, otti vanhempi pappi itsellensä omituisen\nhuoneen, syötteli varsaa runsaasti, että se muka sitä paremmin tämän\nkaiken hopeassa maksaisi, ja odotteli unettomin silmin aamun tuloa,\njolloin hän nähdä saisi, mimmoisen hopealäjän varsa hänelle toimittaisi.\nTässä hopussaan nousikin jo päivän valjetessa vuoteeltaan, meni varsan\nluokse ja alkoi varsan lautasta taputtaa ja silitellä niinkuin oli\nnähnyt Jussinkin tekevän; mutta varsalta oli hopean teko tyrehtynyt, se\nei enää rahaa aikaansaanut, vaan toimitti sitä runsaammin tavallista\nmynttiänsä, johon luonnostaan oli harjaantunut, varsinkin kun häntä niin\nhyvästi sitä ennen oli ruokittu. Vanhempi pappi kun tämän havaitsi,\narvasi jo asian, että Petturi-Jussi hänet nytkin on pettänyt, ei\nvirkkanut koko rahan mynttäyksestä sanaakaan, vaan vei varsan toiselle\nnuoremmalle papille sanoen: \"Pidä nyt tämä hopean mynttääjä sinäkin\nvuorosi niinkuin puheemme oli.\" Tämä taas syötti varsaa hyvästi niinkuin\ntoinenkin, ja varsa puolestaan toimitti hänelle samassa määrässä sitä\nainetta, jonka tekoon oppinut ja tottunut oli. Toivossaan näin\npetyttyään meni nuorempi pappi aamulla vanhemman virkaveljensä luokse ja\nsanoi: \"Ei semmoisesta hopean tehtaasta ole hiiteenkään kuin se, jota\nminä tänä aamuna hyvissä toivoin käytin ja koettelin; varsa ei yhtäkään\nhopearuplaa minulle aikaansaanut, vaan sitä vastaan pelkkää pirua ja\nperkelettä.\" -- \"No, mitäs luulet sen minulle tehneen?\" sanoi toinen,\n\"parasta kun emme koko asiasta sen pitemmältä puhele.\" -- Sen pituinen\nse.\n\n\n\n\nVELJESTEN PERINTÖ\n\n\nRIKASTUNEET VELJET\n\nOli ennen muinoin köyhä mies, joka kuollessaan jätti kolme orpoa poikaa\nmaailmaan. Veljet jakoivat keskenään nyt, mitä vähän heille isänsä\nomaisuudesta tuli osaksi. Niin tuli vanhimmalle veljelle jauhinkivet,\nkeskimmäiselle vanha kantele, nuorimmalle kela, väännin ja kyynärä\nköyttä. Allapäin, pahoilla mielin läksi nyt vanhin veli, joka oli\njauhinkivet osakseen saanut, niillä kivillänsä etsimään elatustansa,\npani kivet takkavitsaan selkäänsä ja läksi astumaan. Kotvan aikaa\nkuljettuansa löysi hän metsässä rosvojen luolan taikka asunnon, joka\nmuuten rakennukseltaan oli ikäänkuin riihi. Tänne meni hän nyt sisälle,\nja kun siellä ei sitä nykyä ollut asukkaita ketään, nousi hän kohta\nparsille ja pani kivet siellä päällitysten ikäänkuin jauhaaksensa.\nJonkin ajan siellä istuttuansa keksi hän miehiä tulevan riiheen. Ne\nolivat rosvoja, jotka pitivät majaansa siinä ja nyt tulivat keskenänsä\njakamaan, mitä maailmalta olivat saaneet varastetuksi. Olipa näiden\njoukossa muudan nuorempi, ruumiiltansa heikompi mies, joka ei toisille\npitänyt voimissa, ja kun kukin saaliista osansa otti, eivät toiset olisi\nsille miehelle antaneetkaan niin paljon kuin itse osakseen ottivat. Tämä\nrupesi huutamaan Jumalan kostoa toisten päälle ja sanoi: \"Kun ette\nminulle osaani antane, niin minä rukoilen Jumalaa taivaasta pudottamaan\nsuuren kiven teidän päällenne, jotta siihen joka ainoa kuolette.\" Poika,\njoka parsilta näki ja kuuli kaikki, mitä rosvot alhaalla tekivät,\njyrähytti nyt kiviänsä näiden näin keskenään riidellessä. Säikähtäen\nsitä, että nyt putoaa kivi heidän päällensä, pölähtivät rosvot riihestä\nulos ja juoksivat tiehensä, yksin sekin, joka oli rukoillut Jumalaa\ntaivaasta kiveä toisten päälle pudottamaan. Poika vain jyryytti kiviänsä\nparsilla, että niiden jyrinä kuului yhä, ja rosvot, jotka pelkäsivät\nJumalan kostoa kaikista heidän ilkeyksistänsä, eivät tohtineet tulla\nsiihen takaisin; mutta kaikki, mitä olivat keränneet rahaa, tavarata\nmatkoillansa, se jäi riihen lattialle. Poika laskeusi nyt parsilta\nmaahan, korjasi rosvojen rahat ja muut tavarat talteensa ja läksi\nkotiinsa. Sinne tultuaan sanoi hän veljillensä: \"Tarvitseisinpa\nnelikkoa, mistähän sen saisin?\" Veljet kysyivät: \"Mitäpä sillä tekisit?\"\n-- \"Rahojani mittaisin\", sanoi toinen ja kertoi veljillensä, minkä\ntavaran paljouden hän oli saanut.\n\nKun nyt keskimmäinen veli näki ja kuuli, miten hänen vanhin veljensä\näkisti oli rikastunut, että jo nelikolla rahojansa mittasi, vaikka\nhänellä matkalle lähtiessä ei ollut muuta kuin vanhat jauhinkivet, tuli\nhän siitä varsin pahoille mielin ja alkoi aprikoida, mitenkä hänkin\nperinnöllään jotakin voittaisi. Suruissaan otti hän viimeinkin vanhan\nperityn kanteleensa ja läksi sen kanssa matkaamaan. Vaelsi kotvan aikaa\nsitten maata, maailmaa, niin tuli viimein tien varrella olevaan autioon\nhuoneeseen. Tähän meni hän nyt lepäämään, laitteli oveen nuorat, joilla\nsaattoi milloin tahtonsa vetäistä sen kiinni, sieppasi kanteleen\nkäteensä ja kapusi kattoon orsille istumaan. Huviksensa, kun ei hänellä\nmuutakaan tekemistä ollut, rupesi hän nyt laulamaan ja soittaa rumputti\nkantelettaan aika tavalla. Samassa kulki suuri susilauma siitä ohitse,\nja kun kuulivat soiton huoneesta, niin luulivat sitä porsaan ääneksi ja\ntulivat katsomaan, mikä romina siellä kävi. Alussa seisoivat vain oven\nsuussa ja kuuntelivat soittoa, mutta viimein töytäsi koko lauma\nhuoneeseen. Mies parsilla samassa repäisi köysillään oven kiinni, ja\nsudet jäivät kaikki huoneeseen. Nämä siinä ulisemaan, tappelemaan ja\nhuutamaan, mutta mies vain soitti kantelettansa parsilla istuessaan eikä\nollut susien ilveestä millänsäkään. Sattuipa markkinoille matkaavia\nkauppiaita suuri matkue kulkemaan siitä sivuitse. Nämä kun kuulivat\nsusien ilveen ja kanteleensoiton huoneesta, tulivat siihen ja aukaisivat\noven katsoaksensa, kuka siinä autiohuoneessa semmoista rymäkkätä piti.\nSudet silloin ovesta pihalle ja sieltä metsään sitten. Mies orsilla\nalkoi huutaa kauppiaille: \"Voi, voi, miesparat, minkä nyt teitte, kun\nlaskitte minun aljosuteni täältä pois, ne olivat erään suuren herran\nsyöttiläitä, joita minä täällä opetin kanteleen mukaan tanssimaan, ja te\nnyt tulitte ja laskitte joka ainoan metsään. Nyt te ihan varmaan\njoudutte joka ainoa iäksi päiväksi vankeuteen, kun semmoisen pahan\nteitte, vaan jos minua voisitte hyvästi palkita, niin kärsisin\nrangaistuksen teidän edestänne, ettei koko miesparvi hukkaan joutuisi.\"\nKauppiaille hätä käteen. He lupasivat miehelle, mitä ikään vaatisikin,\nkun vain ottaisi koko asian yksin päällensä. Mies vastasi siihen: \"No,\nkopistakaahan tuohon tuvan lattialle rahanne kukin kukkarostanne, että\nsaan nähdä, minkä verran noita on.\" Matkamiehet tyhjensivät silloin\nkauppaa varten täytetyt kukkaronsa kanteleensoittajan eteen, että sille\nkarttui mahdottoman suuri rahanpaljous, ja palasivat tyhjinä kotiinsa\nkiittäen vielä miestä, joka heidät semmoisesta ahdingosta ja pälkäästä\npäästi. Näin tuli keskimmäinenkin veli kanteleellansa rikkaaksi, meni\nkotiinsa ja sanoi veljillensä: \"Missähän olisi nelikkoa, jolla rahojani\nmittaisin?\"\n\nTästä kävi nuorimman veljen mieli pahaksi, ja hän arveli: \"Mikä nyt\nneuvoksi tulee, kun muut veljeni jo ovat saaneet paljon tavarata ja\npäässeet rikkaiksi, ja minulla ei vielä ole muuta kuin tämä kela,\nväännin ja köydenpalanen.\" Viimein otti hän nämä kolme kalua kanssansa\nja läksi hänkin vuoronsa vaeltamaan. Jonkin aikaa kuljettuansa tuli hän\nmuutaman järven rannalle, jossa kasvoi puita ihan veden reunassa. Siinä\notti hän vääntimensä, väänsi sillä petäjään reiän, johon pani kelansa\nkiinni ja köydenkappaleen kelan päähän riippumaan. Alkoi sitten kelata,\nminkä ennätti, ja hoki kelatessaan yhä: \"Kelaan, kelaan tämän järven\nkuiviin.\" Järvestä nousi silloin vetehisen poika, kohosi ruohokosta\nrannalle ja kysyi: \"Mitä, mies, tässä teet?\" Kelaaja vastasi: \"Minä\nkelaan tämän järven kuiviin, veden kaikki väännän kurttuun, vetehiset\nnyyrrän nyrttyyn.\" Vetehisen poika sanoi siihen: \"Sitä et saa tehdä,\nisäni käski minut sinua kieltämään.\" Kelaaja ei ollut pojan puhetta\nkuulevinaankaan, teki vain työtänsä yhä ja hoki niinkuin ennenkin:\n\"Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin.\" Vetehisen poika meni nyt sanomaan\nisällensä: \"Kelaa se mies kuitenkin, ei se huoli kiellosta ei mistään;\nkuuluu kelaavan järven kuiviin, vääntävän veden kurttuun ja meidät\nnyyrtävän nyrttyyn.\" Vetehinen kun kuuli, että yhä se mies kelaa siellä\nrannalla, antoi pojallensa suuren kultavasaran ja sanoi: \"Menepä sen\nkelaajan kanssa väkivasarata kilvalla heittämään, kumpainen teistä siinä\non väkevämpi.\" Poika palasi nyt sen isänsä kultavasaran kanssa rannalle.\nSiellä mies kelasi yhä, että hurisi kela mennessään, ja kun näki\nvetehisen pojan tulevan, niin sanoi hänelle: \"Katso, niin jo menee vesi\nkuiviin, että hurisee vain!\" Vetehisen poika sanoi kelaajalle:\n\"Lakkaapa, mies, kelaamasta ja tule minun kanssani kilpaa väkivasarata\nheittämään, kumpainen sen ylemmäksi saa, sen olkoon voitto.\" Keluumies\nsanoi: \"No, heitähän sinä ensiksi!\" Vetehisen poika heitti silloin\nisänsä antamaa vasarata niin, että pikkuisen vain näkyi taivaalta toisen\nsilmiin ja että se pudotessaan upposi syvälle maahan. Kelaaja kaivoi\nvasaran maasta ja sai sen työn tuskin itseänsä vastaan pystyyn, mutta ei\nkohottaa jaksanut sitä ollenkaan, seisoihan vain vasara kädessä ja\nkatsoi taivaalle. \"Mitäs siinä arvelet?\" kiirehti vetehisen poika,\n\"heitä sinä vuorosi ja rikineesti!\" Kelaaja sanoi: \"Minä odotan tuota\npilven naulaa tulevaksi, niin heitän sen päälle.\" Tätä säikähti\nvetehisen poika ja rukoili: \"Elä, velikulta, heitä isäni kultavasaraa\npilven päälle, siitä tulisi summaton vahinko.\" -- \"Enkä heitäkään\nennenkuin pilven naula vähän lähestyy\", vastasi kelaaja. Vetehisen poika\nsilloin tempasi kurikan kelaajan käsistä ja juoksi isällensä sanomaan:\n\"En minä sille miehelle pidä, se oli heittää sinun kultavasarasi pilven\npäälle, vaan minä kuitenkin sain hänet siitä estetyksi.\"\n\nVetehinen laittoi nyt poikansa toista koetusta kelaajan kanssa tekemään,\nkuka heistä muka kovemmin jaksaa huutaa. Poika meni kohta kelaajan\nluokse rannalle ja sanoi: \"Ruvetkaamme nyt kilvalla huutamaan, kuka\nmeistä jaksaa kovemmin.\" Kelaaja käski hänen huutaa ensiksi sanoen\nsitten itse huutavansa. No, tämä parkaisi niin, että toisen korvat\nmenivät lumpeuksiin, ja yksin kävytkin kuusista tippuivat maahan. Kun\nsitten kelaajan vuoro tuli huutaa, rupesi hän ensistään vitsaa\nvääntämään ja nauloja veistämään. \"Mitä sinä nyt teet?\" kysyi vetehisen\npoika. \"Sitä, että väännän vitsapannan pääsi ympärille ja sen nauloilla\nsuuditsen kiinni ennenkuin vuorostani rupean huutamaan, muuten pääsi\nhalkeaa, ja kuolet siihen paikkaan\", vastasi kelaaja toimessaan.\nVetehisen poika väitteli, ettei hän anna panna pantaa päähänsä, ja meni\ntaas isänsä luokse ja sanoi: \"En minä järven kelaajalle pitänyt\npuoltani, se olisi vitsapannan päähäni vääntänyt ja sen nauloilla\nsuudinnut, ettei pääni halkeaisi, kun hän vuorostaan rupeaa huutamaan,\nvaan en kuitenkaan antanut hänen sitä tehdä.\"\n\nSillä aikaa mies vain kelasi järven rannalla ehtimiseen ja hoki niinkuin\nennenkin: \"Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin.\" Tulee siitä vetehisen\npoika taas isänsä luota ja pyytää kelaajata kanssansa juoksemaan kilpaa,\nkelle heistä siinä koetuksessa voitto tulisi. Kelaajata likellä\nvesakossa makasi jänis, niin sanoi mies kelatessaan vetehisen pojalle:\n\"Neljä ajastaikaa nuorin veljeni makaa tuolla haon varrella pensaikossa,\nmenehän ja koeta sen kanssa voimiasi ensin, pidätkö juoksussa sille, se\nei minulle ollenkaan pidä. Et tarvitse muuta kuin lyöt käsiäsi vain ja\nkerran kiljaiset, niin kyllä se lähtee juoksemaan.\" Vetehisen poika\nsilloin pamautti kämmeniänsä ja kiljaisi kovasti juoksua alottaaksensa,\nmutta jänis samassa sivahti pensaasta ja läksi hyppäämään, minkä\nennätti. No, mitäs se poika jänikselle juoksussa piti, hän ei kohta sitä\nenää nähnytkään, jonka vuoksi hänen täytyi tulla kelaajan tykö ja sanoa:\n\"En minä veljellesi juoksussa pitänytkään\" -- \"No, mitä sinä sitten\nminulle pitäisit, kun et nuorempaakaan veljeäni juoksussa voittanut,\nsillä hän ei ensinkään pidä minulle! Niinpä en itse viitsikään sinun\nkanssasi lähteä koettelukseen.\"\n\nPoika, jonka mielestä kelaajan puhe oli totta, heitti kilvanjuoksun\nsillensä, meni isänsä luokse ja sanoi: \"Ei sen miehen kanssa auta\nkiistäminen, en edes nuoremmalle veljelleenkään pitänyt juoksemassa,\nsillä oli korvatkin kuin viikatteet ja silmät semmoiset suuret muljat\npäässä.\" Vetehinen neuvoi poikaansa, sanoi: \"Mene nyt ja rupea kelaajan\nkanssa painisille nähdäksemme, mitenkä hänelle tuossa käypi, muuten se\nehkä kelaa järven kuiviin ja meidät nyrttyyn nyyrtää.\"\n\nPoika kun tuli kelaajata painisille pyytämään, vastasi tämä: \"Kukapa\nsinun kanssasi rupeaisi painia heittämään, kovin olet kunnoton, vaan\ntuolla metsässä on yhdeksänkymmenvuotinen taattoni, koetahan sen kanssa\nensin, pidätkö sille. Ukko tosin on vähän kuuro vanhoillansa, mutta\npotkaise häntä vähän kylkeen taikka riuhtaise tukasta, niin kyllä se\nsitten kuulee.\"\n\nSepä olikin karhu, jota kelaaja sanoi taatoksensa, ja kun vetehisen\npoika nyhtäisi sitä karvoista, niin se suuttui kohta ja paiskasi hänet\nkerrassaan maahan, että pojalta kylkiluut katkesivat. Karhu kun siitä\nkävi kuoppaa kaivamaan pannakseen saalistaan sinne, poika onnekseen\nsillä aikaa pääsi pakoon toki, juoksi voivotellen isänsä luokse ja\nsanoi: \"Ei sille miehelle pidä painissakaan. Itse hän ei viitsinyt tulla\nkoettamaankaan, vaan käski minun vanhan taattonsa kanssa voimiani\nkoetella, ja sekin kun tarttui minuun kiinni, niin tappaa oli vähällä,\nmutta jos vain mies itse oli, niin tappoi tukkunansa.\"\n\nIsä sanoi: \"No, kun ei muusta apua liene, niin pyydä kelaajata\nsovinnolle ja tarjoa hänelle rahoja, jos hän herkeää järveä kelaamasta.\"\nPoika menikin samassa kelaajan luokse ja kysyi, mitä hän vaatisi, jos\nherkeäisi järveä kuiviin kelaamasta; mutta tämä vastasi, ettei hän taida\nhuolia mistään, kelaa hän kuin kelaakin sen järven kuiviin, niin enemmän\nsen pohjalta rikkautta lähtee kuin minkä hän muuten saisi. Vetehisen\npoika rukoili kuitenkin häntä yhä vain sopimaan ja lupasi viimein antaa\nniin paljon rahaa kuin kelaaja kantaa voisi, jos hän vain herkeäisi\njärveä tyhjäksi kelaamasta. \"No, olkoon sitten\", sanoi kelaaja, \"en minä\nole riitaisa, kunhan vain sen verran rahoja annat kuin sinä tähän kantaa\njaksat, huonompihan sinä kuitenkin olet minua, niin minä sovin sinun\nkanssasi ja herkeän järveä kuivaamasta.\" Vetehisen poika juoksi\niloissaan isänsä luokse, otti sieltä niin suuren rahakuorman kuin vain\nkantaa jaksoi ja toi sen siihen miehelle. Se herkesikin kohta kelaamasta\nja kulki rahoinensa kotiin. Siellä kysyi sitten niinkuin toisetkin\nveljensä nelikkoa ja näytteli, minkä rahakuorman hän oli saanut, ettei\nhänkään muka ollut perin köyhä. Näin joutuivat kaikki kolme veljeä\nrikkaiksi, vaikka ei perintönsä isänsä kuoltua näyttänyt suinkaan\nsuurelta.\n\n\nKÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ\n\nOli kolme köyhää veljestä, joille isänsä kuoltua ei muuta perintöä\njäänyt kuin puoleksi punottu nuora, kissa ja keritsimet. Läksi vanhin\nnäistä vanhasta kodistaan ja päätyi lammin rannalle, jossa vedenemäntä\nikään kivellä istuu, siinä päätänsä harjaa, silittää ja selvittelee.\nPoika ei tätä ole keksivinäänkään, asettuu vain lammin rannalle ja\nrupeaa nuoraa punomaan itsellensä kukkaronsuunauhaksi, sillä hän oli\npäättänyt matkallansa paljon rahaa kerätä ja rikkaana kotiin palata. Kun\nvedenemäntä tämän näki, kysyi hän kohta: \"Mitäs siinä punot?\" --\n\"Kukkaronsuunauhaa\", vastasi poika. \"Mitäs sillä teet?\" kysyi\nvedenemäntä. \"Tämän lammin panen kukkaroon\", vastasi poika, \"ja samalla\nkorjaan ja pyydän myöskin kaikki vedessä asuvaiset olennot.\" --\n\"Vaatisitko äijän rahaa, jos et lampia panisi kukkaroon?\" kysyi\nvedenemäntä. \"Tämän huopahatun täyteen kun rahaa kantanet\", sanoi poika,\n\"niin jääköön lampi kukkaroon panematta\", ja samassa puhkaisi hatustaan\npohjan ja asetti sen onnen puupölkyn päähän. Vedenemäntä tämän\nvastauksen saatuansa meni järveen ja sanoi pojallensa: \"Miesruoja\nrannalla tuolla uhkasi meitä ja sanoi koko järven korjaavansa\nkukkaroonsa, mutta kenties sanoi hän niin suotta aikojansa vain, menepä\nja katso, onko tuo vielä nuoran punomisen toimessa.\" Poika kävi\nkatsomassa ja tuli sieltä, sanoi: \"Yhä se mies kukkaronsuunauhaa näkyy\npunovan, niin oli työssään totinen, ettei minuun katsonutkaan.\" -- \"No,\nvie hänelle sitten yksi takallinen hopeata\", sanoi vedenemäntä,\n\"tottahan tuossa kyllin lienee.\" Poika äitinsä käskyä kuullen kantoi\nnuoranpunojalle kannalmuksen hopeita ja kaatoi ne pölkyn päässä olevaan\nhattuun, vaan eihän se siitä täyttynyt, rahat juoksivat onnen pölkyn\nsisään, ettei niitä näkynytkään. \"Vähät ovat hopeasi\", sanoi silloin\nnuoranpunoja, \"käy kotiisi, tuo sieltä toinen kannalmus.\" Poika totteli\nkäskyä, toi kannalmuksen, toipa vielä kolmannenkin. Kun siitä viimeinkin\nhopeat alkoivat hatussa näkyä, sanoi mies: \"No, nyt on kyllin hopeata\ntuota, nyt jääköön lampi kukkaroon panematta, vaan hankihan vielä\nminulle hevonen, jolla minä kotiin kuljen.\" Vedenväki toimitti senkin\nvielä, ja nuoranpunoja veti hopeat kotiinsa sanoen veljillensä:\n\"Tämmöisen hyvyyden minä olen koonnut, koetelkaa vuorostanne tekin\nonneanne.\"\n\nNähtyänsä, mimmoisen rikkauden vanhin veli oli matkallaan saanut, läksi\ntoinenkin, keskimmäinen veli, kodistaan kulkemaan ja joutui siihen\nmaahan, jossa ei ollut keritsimiä, vaan lampaita hyvin äijän. Tuli\nmuutamaan taloon, niin siinä parhaillansa kerittiin lampaita veitsellä.\nTätä katsellen sanoi mies: \"Minulla on kapineet, joilla saapi lampaista\nvillat paljoa paremmin lähtemään, ostakaa ne minulta.\" -- \"Paljonkos\nniistä tahdot?\" kysyttiin mieheltä. Tämä vaati keritsimistään hatullisen\nhopeita samoin kuin vanhinkin veljensä, sai sillä lailla suuren\nrikkauden ja palasi kotiinsa.\n\nArvelee tuosta kolmas veli: \"Ei minunkaan auta kodissa istuminen, kulkea\nsitä pitää jonnekin\", ja läksi kissoinensa hänkin matkalle. Kotvan\nkuljettuansa tuli hän sitten vieraaseen maahan, jossa meni muutamaan\ntaloon ja pyysi isännältä lupaa ollakseen siinä yötä. \"Olisi meillä\nhuonetta vieraitakin varten, vaan ei käy muissa suojissa kuin tässä,\njossa itse makaamme, yötä oleminen, kun on muualla niin äijän hiirtä,\nettä syövät ihmiset tukkunansa.\" -- \"Vähät siitä\", sanoi mies, \"on\nminulla kontissani semmoinen elävä, joka hiiret hävittääpi.\" Kun\nisäntäväki tämän kuuli, käskivät he miehen toiseen tupaan maata, vaan\nolivat kuitenkin peloissaan, sanoivat: \"Kunhan eivät hiiret sinua söisi,\nole, miesparka, varoillasi.\" Mies puolestaan oli huoletonna, laski\ntupaan tultuansa kissan kontistaan lattialle ja rupesi itse lavitsalle\nmaata.\n\nAamulla tulee talonväki katsomaan, vieläkö mies on hengissä, ja\naukaistaan ovea peläten, ettei muka se miehen tuoma elävä silmille\nhyppäisi ja heitä repisi, vaan kun sisälle päästään, täällä ei\nhätääkään, mies makaa rauhassa penkillä, kissa pöydällä viruttelekse, ja\nhiirtä on lattialla suuri ruko. Nostatetaan siitä nyt mies ja ruvetaan\nkissaa häneltä ostelemaan. Mies ei tahtoisi kissastaan luopua, sanoi:\n\"Parasta lienee, kävelen kissani kanssa maailmaa niinkuin ennenkin, sen\navulla olen aina hyvästi toimeen tullut ja ansainnut elatukseni\", mutta\nisäntäväki ei häntä päästänyt sillä, vaan sanoi: \"Ota hänestä rahaa\näijän, ota vähän, kunhan otat, meidän se on saatava mistä hinnasta\nhyvänsä.\" Mies silloin otti heiltä huopahattunsa täyden hopeita niinkuin\ntoisetkin veljensä olivat tehneet ja palasi rikkaana miehenä kotiinsa.\n-- Sen pituinen se.\n\n\nVELJESTEN PERINTÖTAVARAT\n\nOli ennen kolme veljestä, kahta vanhempaa pidettiin älykkäinä ja\ntoimellisina, kolmatta sanottiin Tuhkimoksi ja uunilla makaajaksi.\nHeille isänsä kuoltua ei jää perintöä muuta kuin yhdelle keritsimet,\ntoiselle kissa, Tuhkimolle parkkitukku; niillä pitää heidän toimeen\ntulla ja elonsa saada.\n\nLähtee nyt vanhin veli keritsimien keralla kävelemään ja tulee tien\nvarrella olevaan taloon, jossa akka lammasta kirveellä keritsee lattiata\nvasten villoja leikaten. Sanoo silloin poika: \"Annapa tuo lammas minun\nkäsilleni, eiköhän tuo työ joutuisi minulta paremmin.\" Saikin lampaan\nhoteellensa, ja kun tuosta keritsimensä käteen otti, ei ollutkaan kuin\nyks-kaks, niin lampaasta olivat liikavillat poikessa. Akka tämän\nnähtyänsä sanoo pojalle: \"No, nepähän kapineet somaiset ovat, annapa\nnoilla minäkin koettelen, tokko noilla minä mitään aikaan saan.\" Poika\nantoi keritsimensä, ja akka kun koettelee niitä, sanoo taas ihastuen:\n\"No, nämäpä kalut ovat, etkö myö niitä minulle?\" -- \"Möisin\", vastasi\npoika, \"vaan ne eivät minulta jouda, minä kun niillä päätäni elätän.\" --\n\"Myö pois\", sanoo toinen houkutellen, \"minä näistä annan sinulle ikuisen\nleivän.\" -- \"No, kun näiden keritsimien korkunaisen koon hopeata\nantanet\", vastasi poika, \"niin annan minä nämä kuitenkin.\" -- \"Saat\",\nsanoi akka ja antoi keritsimistä niiden korkunaisen koon. Poika taas,\nkun hopeat sai, ei pitemmältä siinä viipynyt, vaan kulki hyvillä mielin\nkotiinsa. Siellä toiset veljet kysyivät kohta: \"Miten sinä sen joukon\neloa sait?\" -- \"Neuvoilla sain\", vastasi kotiin tulija, ei selittänyt,\nmillä oli saanut.\n\nVuorostaan lähtee nyt keskimmäinen veli kissan keralla kävelykseen, elon\nsaantaan hänkin. Astuu, astuu edelleen, niin tulee taloon ja pyytää\nsiinä yösijaa. \"Kyllä tässä on tilaa\", vastattiin talossa, \"saat yötä\nolla, vaan rotista on elämätön elo, kaikki syödään ruoat, vaatteet, mitä\nvain on.\" -- \"No, minä heidät häädän, kun jonkin aikaa tässä olen\", sanoi\nmies vakavasti. \"Jospa semmoinen vieras olisit ja heidät häätäisit,\nkyllä me sen maksaisimme\", vastasi talonväki. \"Missä huoneessa heitä on\nenimmän?\" kysyi poika. \"Aitassa on enin\", vastattiin siihen. \"Niinpä\nminä sinne menen yöksi\", sanoi poika ja meni kissansa keralla aittaan,\njossa kattautui hyvästi ja rupesi maata. Ei kaukaa siellä ollut, niin\ntuleekin hiirtä, tulee summaton joukko, vaan kissakin samassa rupeaa\ntappamisen työhön ja kokonaisen ruon mylhysi heitä oven suuhun, josta\nitse tuli isännän ryntäille lepäämään yöksi, rotat kun jo rupesivat\nvähenemään aitassa.\n\nTuli aamu tuosta, niin talon väki alkaa arvella keskenään, että pitäisi\nkäydä katsomassa, vieläkö tuo vieras lienee hengissä, ja kävivät aittaan\nkaikki nähdäkseen, kuinka siellä oli miehelle käynyt. Aukaistaan aitan\novi, katsotaan sisälle, niin vieras onkin ihko terveenä, eikä hätää\nhänellä minkäänlaista. Selällään makaa, korsnaa lavitsalla, kissa\nryntäillä. Tätä ihmetteli talon väki ihmettelemistään, ja vielä\nkummempaa oli heistä, kun sen rotan paljouden keksivät, mikä yön aikana\noli tapettu. \"Onpas tähän ovinurkkaan rottaa mylhytty\", sanoivat he\nmakuukseltaan heräävälle miehelle, \"miten sinä nämä tapoit?\" -- \"Onhan\nminulla tappaja, metsimies mainio\", vastasi hän kissaa osoitellen,\n\"tämähän ne kaikki saattoi hengeltä.\" Kun talonväki tämän kuuli, alkoi\nheidän mielensä tehdä sitä rotantappajaa omakseen saada, jonka tähden\nsanoivat miehelle: \"Ole veikkonen, moinen vieras, niin hyvä, että myöt\ntuon eläväsi meille, koska se semmoinen on, että hiiret, rotat talosta\nhäätää.\" -- \"Eipä tämä joutaisi minulta myödä, minä sillä päätäni\nelätän, vaan kun hänen korkunaisensa koon kultaa, hopeata antanette,\nmyön hänet kuitenkin kuin myönkin.\" -- \"No, minkä pyydät, sen annamme\",\nvastasi talonväki, ja annettiin miehelle siitä kissasta sen korkunainen\nkoko kultaa, hopeata.\n\nKissastaan semmoisen hinnan saatuansa lähtee mies eloksiensa keralla\nkotiinsa. Tänne kun tuli ja rahojaan kävi mittaamaan, kysyivät toiset\nveljet: \"Milläpä sinä semmoisen elotukun sait?\" -- \"Neuvoillahan mies\nainakin saa, vaan sinä et, kehno, konsana mitään\", sanoi hän kääntyen\nTuhkimo Muuritsaan. Tuhkimo Muuritsa, joka tähän päivään saakka uunilla\nvain oli köllöttänyt ja parkkia kuivaillut, arvelee nyt tuosta: \"Annas,\nlähden minäkin onneani etsimään.\" Niissä tuumin ottikin kohta\nparkkitukun kainaloonsa ja läksi kodistaan maata, mieroa kävelemään.\nAstuu, astuu, minkä astuneekin, niin tulee lammin rannalle. Ei muuta,\nalkaa siinä nyt parkkitukkuaan kastella, liotella. Keksiipä vetehisen\npoika tuon ja tulee lammista maalle, kysyy mieheltä: \"Mitä sinä tässä\nraadat?\" -- \"Näistä parkeista arvelen nuottaa tehdä, jolla lammista\nvedän kalat sekä vetehisen perheineen päivineen, kotineen kontuineen\nkaikki, ettei kynttäkään jää jäljelle.\" -- \"Elä, veikkonen, vielä\ntaaton, maammon kotia hävitä\", rukoili vetehisen poika ja meni siitä\nkotiinsa ja sanoi taatolleen, mitä mies raataa arveli. Isä sanoo siihen:\n\"No, mimmoinen mies hän ollee, kun hän niin käkeää tehdä; jos häntä\nolisi koetella, onko hänellä väkeä äijän; mene, poikani, hänen\nkerallansa painisille.\"\n\nIsänsä käskyä kuullen nousi vetehisen poika lammista rannalle, jossa\nmeni Tuhkimo Muuritsan puheille ja sanoi: \"Emmekö rupea väen\nkoettelukseen, kumpiko meistä on väkevämpi?\" -- \"Käteni on kipeä, sen\nveitsellä vähän vikautin\", vastasi Tuhkimo Muuritsa, \"en nyt kehtaa\npainisille ruveta, vaan tuolla on veli minulla metsässä, joutilaana\nkävelee siellä, mene, koettele hänen kanssansa, se kun pitänee sinulle,\nniin pidän minäkin, sillä hän on minua huonompi.\" Menee nyt korpeen\nvetehisen poika nuotantekijän veljeä etsimään, eikä aikaakaan, niin\ntulee karhu hänelle vastaan siellä. Tätä luuli nyt Tuhkimo Muuritsan\nveljeksi ja lähestyi häntä sanoen: \"Tulepa, kuomaseni, painisille\", ja\nrupesi karhun kanssa sylekkäin painisille. No, ollaan kaksi vahvaa nyt\nsiinä, väen koetusta tehdään; vaan ei sitä leikkiä kauan kestänyt, sillä\nkarhu kun vetehisen poikaa kaikin voiminsa kouristi, niin samalla jo\nsorti hänet sammaleen ja siihen katti, sammalti tukkunansa. Oli siellä\nsitten vetehisen poika, minkä aikaa lienee ollutkaan, mielimuutoksissa,\nniin jo tointui viimeinkin, nousi sammalpeitostaan pois ja meni\nkotiinsa. Siellä kysyy isä: \"Jokos nyt sen miehen kera väkiä koettelit?\"\n-- \"Ei lähtenyt itse\", vastasi poika, \"kättänsä sanoi kipeäksi, mutta\nmetsässä oli vanhempi veljensä, niin sen kera rupesin painisille, vaan\ntämä murti minut kohta maahan ja oli tappaa peräti, vaikka jo oli\nvanhanläntä ja elähtänyt. Totta olisi minulle vielä pahemmin käynyt, jos\nolisin painisilla ollut toisen, nuoremman veljen kera, joka itseään\nsanoi vielä väkevämmäksi.\" Isä-vetehinen kuultuansa tämän sanoi\nihmeissään: \"No, mies se täydelleen on, se nuotantekijä, kun niin on\nväkevä; menepäs nyt ja pyydä häntä juoksemaan, onko tuo yhtä vahva\njuoksija kuin painisilla-olija.\"\n\nVetehisen poika, joka isäänsä totteli kaikessa ja miehelle mielellänsä\ntahtoi etevyyttään näyttää, kulki Tuhkimo Muuritsan luokse ja sanoi:\n\"Lähtekäämme nyt kilpaa juoksemaan, kumpiko meistä on ripeämpi.\" Tuhkimo\nMuuritsa vastasi: \"En minä työltäni jouda; mene tuonne vaaran alle,\nsiellä on vesakossa minulla nuorin veljes; kun sen ensinnä voittanet,\nsitten minä vasta kilpaan lähden kerallasi.\"\n\nVetehisen poika meni siitä nyt vesakkoon, ja siellä päätyi olemaan\njänis, vaan tämä kun riskeen kuuli, alas juosta, alas juosta, minkä\nennätti. Toinen lähtee perästä, juosta könkyyttää hänkin, vaan mitäpäs\nhän jänikselle pitäisi. No, kun ei saavutettavaansa yhdyttänyt, palasi\nhän Tuhkimo Muuritsan luo ja sanoi: \"Muuten olisin veljellesi juoksussa\npitänyt, vaan koukkua kun löi, niin sillä jätätti.\" -- \"Niinpä kun et\nnuorimmalle veljelleni juoksussa pitänyt, joka on jaloilleen minua\npaljon hitaampi, en sitten kehtaa kerallasi kilpaan ruveta.\" Vetehisen\npojalla ei nyt muuta neuvoa ollut, vaan täytyi kotiinsa lähteä, jossa\nhaastoi isälleen, että niin ja niin hänelle kilpaillessa oli käynyt.\n\"No, sehän vasta mies on, kun ei häntä missään voita\", sanoi\nisä-vetehinen, \"mene sinä nyt, ota tuo kurikka ja pyritä miestä sitä\nlykkäämään, tokko hän saa kurikkata etäälle viskatuksi.\"\n\nPoika ottaa kurikan ja tulee Tuhkimo Muuritsan luokse, sanoo: \"Sinä jo\nmuissa portsaissa voitit minut, koetellaanpas nyt kurikkata lykätä,\nkumpiko sen etemmäksi saa.\" Tuhkimo Muuritsa kuunteli hänen puhettaan ja\nvastasi: \"Lykkää sinä kurikkata ensin, sitten minä lykkään häntä.\"\nVetehisen poika otti nyt kurikan ja lykkäsi sen syltä kolmekymmentä\neteenpäin, jonka tehtyänsä sanoi Tuhkimo Muuritsalle: \"No, menepäs nyt\nsinä, nouda se kurikka ja viskaa tänne minun luokseni.\" Tuhkimo Muuritsa\nmeneekin kurikan luokse ja rupeaa nostamaan sitä, mutta ei saanut kuin\nvähän vartta vain kohoamaan. Pitäähän kurikkata kuitenkin kädessänsä,\nkohottelee vartta vähän aina ja katsoo taivaalle. \"Mitä sinä taivaalle\nkatsot?\" kysyi vetehisen poika kummastellen tätä. \"Tuota odotan pilveä\ntuolta\", sanoi Tuhkimo Muuritsa, \"se kun nousee tänne minun kohdalleni,\nniin sille nakkaan tämän sinun kurikkasi.\" -- \"Elä, veikkonen, taaton,\nmaammon kalua hävitä\", rukoili silloin vetehisen poika peloissaan eikä\nantanut kurikkata viskata, vaan sieppasi sen Tuhkimolta pois ja meni\nkotiinsa, jossa sanoi isälleen: \"Pilveen oli se mies kurikan lykätä,\nvaan en antanut hänelle valtaa toki.\" -- \"No, kyllä on mies kuin onkin\nse rannalla-olija\", tuumasi ukko-vetehinen, \"ei nyt muusta apua, vaan\nmene hänen luoksensa ja rukoile, eikö hän läksisi pois siitä\nvirkailemasta. Lupaa hänelle, minkä tahtoneekin, kunhan menee\nmatkaansa.\" Käskyä kuullen kulki vetehisen poika taas Tuhkimo Muuritsan\nluo rannalle ja sanoi rukoillen: \"Mene, velikulta, pois täältä\nirveilemästä, ota mitä tahdot, kunhan lähdet.\" -- \"Lähden\", sanoi\nTuhkimo Muuritsa, \"kun tämän hatullisen kultaa, hopeata saanen.\" --\n\"Saat, saat\", virkkoi vetehisen poika mennen samalla kotiinsa ja kävi\nsieltä kulta- sekä hopearahaa seulalla hakemassa täyttääkseen toisen\nvaatimusta, mutta Tuhkimo Muuritsa oli sillä aikaa hattunsa asettanut\nonnen kannon päähän, ja kun vetehisen poika tuosta nyt luoda solahutti\nrahaa hattuun, se ei vielä täyttynytkään siitä, vasta vähän pohjalla\nnäkyi rahoja. Tuosta ei vetehisen poika kuitenkaan ollut millänsä. Haki\nuudelleen kotoansa rahaa, jolla täytti koko hatun sisuksen ja sanoi\nsiitä Tuhkimolle: \"Joko nyt tyydyt tähän?\" -- \"Jo nyt tyydyn\", vastasi\nTuhkimo Muuritsa, \"vaan tule nyt saattamaan kotiini, nämä elot kanna\nminulle valmiiksi, äsken tästä lähden sillä vahvalla lupauksella, etten\ntule enää elinpäivinäni enkä vettä maista isäsi ja äitisi lammista.\"\nPäästäkseen Tuhkimosta suostui vetehisen poika tähän tuumaan mielellänsä\nja kantoi rahat Tuhkimon kotiin. Sinne tultaessa sattui haasia olemaan\nriihimaalla, niin vetehisen poika kummastellen sitä kysyi: \"Mikä se tuo\non?\" -- \"Se on minun äitini pirta\", vastasi Tuhkimo Muuritsa. \"Vai\npirta\", sanoi vetehisen poika itsekseen, ja kuljettiin taas vähän matkaa\nsiitä, kunne tultiin saunapihaan, niin siinä on tuo iänikuinen ruuhi\nsemmoinen, joka oli hylyksi heitetty ja maalle vedetty. \"Mikäs se tuo\non?\" kysyi vetehisen poika. \"Se on minun äitini kenkä\", vastasi Tuhkimo.\n\"Kylläpäs sinulla aika äiti lienee, kun hänellä on semmoinen pirta kuin\nse, minkä tullessa näimme, ja taaskin tämmöinen kenkä kuin tämä\", sanoi\nvetehisen poika matkatoverilleen ja kulki hänen kerallaan aina\ntupapihalle. Täällä taaskin oli suurenlainen myllynkivi tuvan\nseinuksella -- miten lienee siihen jätetty -- niin sekin oli vetehisen\npojasta outo kalu, jonka tähden hän ihmeissään katseli sitä ja kysyi:\n\"Mikäs se sitten tämä on?\" -- \"Se on minun äitini värttinänkehrä\",\nvastasi Tuhkimo Muuritsa, \"ne kapineet kaikki minä lähtiessäni lahjoitan\nsinulle.\" Tämä oli vetehisen pojan mieleen tämmöinen lupaus. Hän kantoi\nTuhkimon elokset aittaan kaikki ja rupesi sen tehtyään kotiinsa\nlähtemään ja saamiansa lahjoja viemään kerallansa, vaan nämä olivat\nhankalat kuljettaa hänen. Tuhkimo Muuritsa otti silloin ensiksi tuvan\nseinukselta myllynkiven ja ripusti sen vetehisen pojan kaulaan. Siitä\nasettaa sitten sen vanhan ruuhen hänelle kengäksi kaulaan ja nostaa\nviimeksi kolmannen kalun, sen haasian, hänelle niskaan sanoen: \"Tuolla\ntavoin ne kannat huokeasti kaiketta vaivatta.\"\n\nNämä antimet saatuansa mennä könkkysi vetehisen poika näissä valjaissa\nlammille, vaan kun veteen tuli, siinäkös pulaan joutui. Kaulassa oleva\nmyllynkivi painoi häntä pohjaan päin, johon matkansa olisi ollutkin,\nmutta haasia taaskin ja ruuhi pidättivät häntä veden pinnalla. Tässä\nhädässään ei hän tiedä, mitä neuvoa pitää, vaan huutaa siinä ja parkuu,\nläiskää, räiskää pahanpäiväisesti, kunne isänsä ukko-vetehinen kuulee\näänen ja tulee tähän hätään pelastamaan poikaansa, jonka riisuu kaikista\nTuhkimon antamista kaluista, sekä jauhinkivestä että ruuhesta ja\nhaasiasta. Täten pääsi Tuhkimo Muuritsa rikkaaksi -- ja äijänkö oli\nensinnä elämistä hänellä? -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nSOTAMIES, KERSANTTI JA KORPRAALI\n\n\nOli ennen kolme veljestä, yksissä elivät, vaan sattui vihan aika\ntulemaan, niin vietiin heidät sotaväkeen. Oli heistä siellä sitten yksi\nraakana sotamiehenä, toinen korpraalina, kolmas kersanttina. Pantiinpa\nkerran tuosta heidät vahtimaan. Tässä toimessa ollen sanoo nuorin veljes\ntoisille: \"Voi kun on tuima, laskekaa, veikkoset, tuosta talosta ryypyn\nkäyn ottamassa.\" Toiset laskivat luvaten vahdinnasta pitää huolta, mutta\nryypylle lähtenytpä jäikin sinne, ei tullutkaan heti takaisin. Lähtee\nsilloin toinen, keskimmäinen veli, häntä hakemaan ja pyytää taloon\ntultuansa nuorinta veljeänsä tulemaan kerallansa pois, häntä kun\nvahdintapaikassa tarvittiin. Toinen, joka oli talossa oloon mieltynyt,\nsanoi: \"Ryyppäähän, veliseni, sinäkin, sitten lähdemme.\" Korpraali\nryyppäsi kerran, siitä toisen, kohta vielä kolmannenkin, ja kohta ei\njuohtunutkaan enää vahdinta mieleen. No, hän kun matkallaan viipyi\nkauan, tulee jo vanhin veli, kersantti, siihen ja sanoo: \"Minkätähden te\nrupesitte juomaan ja minut yksinäni heititte vahtia seisomaan?\" -- \"No,\nryyppää sinäkin, sitten lähdemme\", sanoivat toiset. Kersantti, vaikka\nkohta oli vähän nyreissään, ryyppäsi kuin ryyppäsikin, ja kun kerran\nmakuun pääsi, ei ryyppäämästä herennyt ennenkuin entinen juoma loppui,\neikä siihenkään tyytynyt, mutta osti vielä toista, ja niin unohtui koko\nvahdinta hänenkin mielestään. Olipa sillä aikaa kapteeni sotaväen\nkeralla vahtiin tullut, vaan täällä ei vahtia olekaan. Tämän nähtyänsä\nkulki hän taloon vahtimiehiänsä etsimään. No, heitä rikoksestaan olisi\nepäilemättä lyöty, räähkätty, jos vain olisi kiinni saatu, vaan nämä kun\nkapteenin näkivät, ala lähteä kiireimmittäin toisesta porstuan ovesta\npakoon. Kulkivat sinne asti sitten, kunnekka tuli pimeä yö,\ntervankarvainen ihan. Tuli silloin heinikkoniitty semmoinen vastaan\nheille, ja kun ei nähty, minne mennä yöksi, niin päätettiin ruveta\ntähän. Tehtiinkin tuosta nyt tuli ja ruvettiin niitylle yöksi,\nkersantti, vanhin veljes, vahtimaan, toiset makaamaan.\n\nTuli yöllä korvesta sitten iso, yksipäinen käärme ja sanoi kersantille:\n\"Mitkä täintappajat te olette tähän tulleet? Minä tapan teidät tähän ja\nnielaisen vatsaani.\" Sen sanottuaan tavoitti käärme hampaillaan sitä\nkersanttia purrakseen, vaan kersantti ei pelästynyt, mutta hakkasi\nennättämiseen sapelillaan käärmettä, kunne tämä viimeinkin alkoi jo\nvoipua ja sanoi rukoilevalla äänellä: \"Elä, kersanttikulta, tapa, minä\nannan purstostani semmoisen kiven, joka maksaa puolen valtakuntaa.\"\nKersantti ei tuosta huolinut, sanoi vain: \"Elä, räähkä, tyhjiä pakise,\nsaanhan minä sen kiven, jos kaulankin leikkaan sinulta\", ja samassa\nsivaltikin käärmeeltä kaulan poikki, jonka tehtyään veti raadon korven\nlaitaan ja otti kalliin, puolen valtakuntaa maksavan kiven sen\npurstosta. Nostatti sitten keskimmäisen veljensä, korpraalin, vahtimaan,\nja itse rupesi maata.\n\nOli vähän aikaa korpraali vuorostaan vahtina valvonut, niin tulla\npöyhähti häntä vastaan suuri, kaksipäinen käärme sanoen: \"Mitkä\ntäintappajat te olette tänne tulleet? Minä tapan teidät ja nielaisen\nvatsaani.\" Samalla tavoittikin korpraalia hampaillaan purraksensa, mutta\nkorpraali lyödä sivalsi häntä ristiin rastiin sapelillansa, mikä\nkerkesi. Tästä vaipui käärme vähitellen ja sanoi rukoilemalla: \"Jätä,\nhyvä korpraali, minut henkiin vielä, minä annan sinulle purstostani\nsemmoisen kiven, joka maksaa kolmatta osaa vajaan valtakunnan.\" --\n\"Saanhan minä sen kiven muutoinkin\", vastasi korpraali, löi käärmeeltä\npäät poikki ja otti sen purstosta kiven. Sen tehtyänsä nostatti hän\nnuorimman veljensä, sen raa'an sotamiehen, vuorostaan vahtimaan, ja itse\nrupesi tulen ääreen levolle.\n\nNuorin veli jäi nyt vartijaksi, vaan hänelle kävi samoin kuin\ntoisillekin. Kolmipäinen käärme tuli hätyyttämään häntä ihan samoilla\nsanoilla kuin hänen vanhempia veljiänsä uhaten syödä hänet; mutta poika\nleikkasi käärmeeltä kulkut poikki ja alkoi vetää raatoa korpeen\notettuaan kiven sitä ennen purstosta pois, vaan kulkipa liian loitolle,\nei malttanutkaan matkallaan tauota ennenkuin oli jo korpeen eksynyt,\nettei osannutkaan enää niitylle veljiensä luoksi, vaan jäi heistä\nerilleen. Kulkihan kuitenkin yhtä hyvin edelleen tietämättä suuntaakaan,\nniin oli kumpu siellä korven keskessä, josta näkyä tuijotti tuli.\nHyvillä mielin meni hän sinne ja tuli siellä saunamökkiin, jossa oli\nkolme vanhaa akkaa asumassa. Hän sen keksittyään akkunasta asettui\nsiihen kuuntelemaan. Yksi akka sanoi: \"Olisiko minun poikani kodissa,\ntuossa olisi sapeli, jolla voittaa puolen valtakuntaa.\" Toinen akka\nsanoi: \"Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi pyyhe, tuo\nlessinkinen tuommoinen, jonka kun hajottaa, niin se sikiää kaikenlaista\nhyvyyttä täyteen.\" Kolmas akka sanoi: \"Olisiko minun poikani kodissa,\ntuossa olisi kivääri, jolla osaisi seitsemän virstan päästä kärpäsen\nampua.\" Poika kun kuuli sen, hyppäsi saunaan, löi akoilta kaulat poikki,\notti sapelin vyölleen, lessinkisen huivin taskuunsa ja kiväärin\nolkapäälleen. Lähtee siitä nyt saunasta pois ja kulkee, kulkee, minkä\naikaa kulkeneekin, siellä pimeässä korvessa, jossa kyllä olisi jo\nnälkään kuollut, ellei hänellä olisi sitä akoilta saamaansa liinaa\nollut. Tietämättä, minne hän meni, tuli hän viimeinkin korkealle, josta\nhän seitsemän virstan päästä näkee tulirovion, jossa kolme jättiläistä\non härkää paistamassa, ja yksi heistä ikään repäisee härän jalan ja\npistää sen kulkkuunsa koetellakseen, onko tuo kypsä. Sotamies silloin\nsieltä seitsemän virstan päästä ampua paukaisi sen härän jalan\njättiläisen suusta pois. Suuttuen tästä tämmöisestä sanoi jättiläinen\ntovereilleen: \"Minkätähden te paasisiprun viskasitte minulle suuhun?\" --\n\"Emme ole viskanneet\", väittivät toiset, \"kuka lienee muualta\nviskannut.\" Jättiläinen rupesi nyt toisen kerran härän jalkaa syömään,\nvaan sotamies niinikään taas samassa ampui lihan häneltä suusta pois.\n\"Minkätähden te kivellä lihan suustani viskasitte?\" ärjäisi jättiläinen\nvihoissaan toisille. \"Emme ole viskanneet\", sanoivat nämä, \"tuo pieni\nmies tuolla korvessa, se sinulta lihan suustasi ampuu.\" Jättiläinen\nsilloin suuttui silmittömästi, tempasi ison tervaksisen kuivan hongan,\npisti sen tuleen, sytytti siinä, läksi se palava honka kädessä miestä\nkohden astumaan. Seitsemällä askeleella saikin jo miehen kiinni ja pani\nhänet ampukaluineen taskuunsa, josta kun taas seitsemän virstaa\njäljelleen kulki, niin tuli toveriensa luokse takaisin, jossa söivät sen\nhärän suuhunsa. Läksivät sitten yhtenä astumaan, seitsemän virstaa\nkulkivat, niin tulivat erään kaupungin portille, vaan tämä oli kiinni,\nja vallilla haukkui äkäinen koira. Jättiläiset pelkäsivät sitä, se kun\nsiinä rähisi ja härisi, ja kysyivät pieneltä mieheltä, jota yksi heistä\nkantoi taskussaan: \"Jokohan ylettäisit ampua tuon rakkikoiran vallilta?\"\n-- \"Enköpä ylettäne\", vastasi pieni mies, joksi häntä jättiläiset\nsanoivat, ja kun kiväärinsä sai ja kerran vain laukaisi, niin koira\npudota pökeltyi vallilta maahan.\n\nKun ei koirasta enää pelkoa ollut, teki jättiläisten mieli vallin yli\nnousta, mutta mies sanoi heille: \"Elkää nousko, siellä tykillä ammutaan\nteidät, nostakaa ensinnä vallin yli minut, niin minä panen kaupungin\nväen makaamaan ja tuon sieltä orat, joilla kaivan reiät valliin, mistä\nkaiketta vaivatta pääsette kaupunkiin.\" Jättiläisistä oli tämä tuuma\nhyvä, ja he nostivat pienen miehen vallin yli. Tämä kun kaupunkiin\npääsi, pani kaikki väen makaamaan niinkuin oli luvannut, meni siitä\nkaikkien nukuttua kuninkaan linnaan, jossa rupesi kuninkaan tyttären\nviereen maata ja sepäsi, halaili häntä. Kun viimeinkin linnasta läksi --\ntuskin olisi näet lähteä raahtinutkaan, kun ylen oli hyvä hänen siellä\nollaksensa -- suuteli hän kuninkaan tytärtä kerran vielä hyväisiksi,\notti orat ja muut aseet, mitkä hän tarvitsi, kanssansa, ja kaivoi niillä\nkaupungin valliin reiän, josta sanoi ensinnä yhdelle jättiläiselle:\n\"Tule nyt tuosta reiästä!\" Jättiläinen teki niinkuin käsketty oli, vaan\nkun sai päänsä reiästä sisään, pieni mies samassa leikkasi pään häneltä\npoikki ja vetäisi ruumiin siitä reiästä sisään. \"Joko se sai sisään?\"\nkysyi toinen jättiläinen. \"Jo se on täällä\", vastasi mies. Tämän\nkuultuaan pisti toinen jättiläinen niinikään päänsä vallin reiästä\nsisään, vaan mies taaskin sipaisi häneltä pään poikki miekallansa ja\nvetäisi ruumiin vallin sisäpuolelle. Samaten kävi kolmannellekin\njättiläiselle, ja kun sotamies oli kaikki kolme tappanut, leikkasi hän\nkielet heidän suustansa ja pani ne talteensa. Siinä kaupungin\nlikitienoossa eli hän sen lessinkisen liinansa avulla sitten, kun ei\nnäet kotiinsa osannut, ja mielensä muutoinkin teki kuninkaan tytärtä\nkerran vielä tavata.\n\nKului jonkin aikaa tuosta, niin kuninkaan tytär tulikin raskaaksi. Tästä\nhätä käteen kuninkaan linnassa. Keksi kuningas kerran sitten niiden\njättiläisten raatojen siinä kaupungin ulkopuolella röhjöttävän ja mietti\nmielessään: \"Nuo ne ovat salaa kaupungissa käyneet ja siellä pillojaan\ntehneet, hengeltä ne pitää saada\", luuli näet jättiläisten makaavan.\nItse ei kuitenkaan tohtinut lähestyä heitä, ne kun näyttivät niin\njulmilta, vaan kuulututti kaupungissaan, että joka jaksaisi heidät\ntappaa, sen hän panisi kenraaliksi ja antaisi hänelle tyttärensä\nvaimoksi. No, oli muuan kapteeni, uros muka mielestänsä, joka jo tiesi,\nettä ne pelättävät miehet olivat kuolleita, niin hän tarjousi luvatusta\npalkasta heitä tappamaan. Tämä kuninkaasta mieleen, kun hän nyt\npahantekijöille heidän ilkeyttään kostaa saisi, jonka vuoksi hän koko\nperheensä kanssa seurasi kapteenia kaupungin vallin luo, jossa kapteeni\nurhokkaasti kävi miekallaan hakkaamaan niitä kuolleita raatoja, kun näet\ntiesi, ettei niitä tarvinnut pelätä. Muut kaikki uskoivatkin, että\nkapteeni oli koko ihmetyön tehnyt, mutta kuninkaan tytär, joka heti\npaikalle tultua näki, että päät olivat ruumiista erillänsä, sanoi: \"Ei\nsinussa ole niiden tappajata, etkä sinä ole heitä hengiltä saanut, en\nminä sinulle rupea ennenkuin minun sormukseni sormessasi näytät.\"\nKuningas ei tähän ollut tyytyväinen, vaan ei kuitenkaan tahtonut\ntytärtään väkisellä naimiseen pakottaa. \"Tyydytänmähän kapteenin muulla\ntavalla\", ajatteli hän, ja asia jäi sillensä.\n\nKuninkaan tytär siitä lähtien ei enää kuitenkaan oikein isänsä linnassa\nviihtynyt, kun ei kapteenia suvainnut nähdäksensä, ja kun hänen\nisällänsä kuninkaalla kaupungin ulkopuolella oli hovi, niin muutti sinne\nasumaan pahalle päivälle. Sattuipa tuosta sotamies, joka sillä aikaa\nikävissään oli kulkenut, missä lienee kulkenutkin, kävellessään tulemaan\nsiihen samaan hoviin, jossa kohta tunsi kuninkaan tyttären. Nöyrästi\ntervehtien lähestyi hän kohta häntä, otti taskustaan jättiläisen kieltä\nkolme ja näytti sormessaan olevan sormuksen. Tuosta näki nyt kuninkaan\ntytär, että tuo se onkin jättiläisten tappaja ja se, joka hänen kanssaan\nsormuksia vaihtoi. Tervehti siis sotamiestä niinkuin sulhastaan ainakin\nja laittoi asiasta isällensä kirjan, että niin ja niin on muka asia, ja\nse ja se hänen sulhasensa on. Kuningas taaskin kun kuuli sen, pani\nraa'an sotamiehen ylimmäiseksi kenraalikseen ja tyttärensä kanssa\nnaimiseen; mutta kapteenille ja hänen urostyöllensä, kun hän kuolleita\nraatoja miekallaan hakkasi, nauroivat kaikki kaupungin asukkaat. -- Sen\npituinen se.\n\n\n\n\nMATTI JA PIRU\n\n\nMATTI PIRULLA PALVELIJANA\n\nMuinoin oli kolme veljestä. Ne kun olivat köyhiä hyvin, täytyi heidän\nlähteä palvelukseen työllänsä elatusta hankkimaan, ja vanhin veli läksi\nsiis ensiksi paikan hakuun. Matkalla tuli häntä vastaan piru ja kysyi:\n\"Minnekäs, mies, menet?\" -- \"Paikan hakuun\", virkkoi poika. \"No tule\nsitten minulle!\" sanoi piru, \"minä tarvitsen palvelijan.\" -- \"Miksi ei,\nkun ottanet\", sanoi poika ja oli kohta valmis lähtemään. Piru ehdotteli\nsitten pojalle: \"Estääksemme joutavia riitoja ja toraa keskenämme\ntehkäämme nyt heti semmoinen kauppa, että joka meistä ensiksi suuttuu,\nsiltä saakoon toinen anturanahan selästä ottaa.\" Poika suostui siihenkin\nja läksi paikalla pirun kanssa hänen kotiinsa palvelijaksi.\n\nAamulla kysyi poika isännältänsä työtä, ja piru käski häntä rankaläjälle\npolttopuita hakkaamaan. Poika menikin työllensä ja rupesi hakkaamaan,\nvaan ei saanutkaan kirvestänsä puuhun pystymään, vaikka hän kuinka olisi\nheilunut. Tästä suuttui hän kohta, jätti koko työn sillensä ja läksi\ntalosta karkuun. Mutta kauaksi ei päässytkään, sillä piru tuli jäljestä,\nesti hänet pakenemasta ja otti pojan selästä anturanahan niinkuin heidän\nvälipuheensa oli.\n\nLäksipä sitten nuorin veli taas paikan hakuun ja kulki tietä pitkin,\nniin tuli taas sama piru vastaan ja otti hänetkin palvelijaksensa\nsamalla ehdolla kuin veljensäkin, että joka suuttuu ensiksi, siltä pitää\nanturanahka selästä otettaman. Taloon tultua pani piru taas palvelijansa\npuita hakkaamaan. Poika menikin lastukolle ruvetakseen työhön, vaan ei\nsiltäkään kirves pystynyt puuhun, niin se suuttui samassa ja läksi\ntiehensä. Pahanen silloin läksi perästä, tapasi palvelijansa matkalla ja\notti häneltä anturanahan selästä pois.\n\nNyt läksi keskimmäinen veli, Matti, vuoronsa työpaikan hakuun ja kohtasi\ntaas hänkin tiellä pirun, joka pyysi häntä palvelijaksensa. Matti oli\nsiihen valmis, ja tehtiin taas samanlainen kauppa kuin entistenkin\nveljien kanssa, että joka ensiksi suuttuu, siltä tuli anturanahka\notettavaksi selästä. Kartanolle päästyä pani piru Matin taas niitä yksiä\nrankoja hakkaamaan, joita jo toisetkin veljet olivat koetelleet. Matti\notti rangan esiin hakataksensa ja helisti siihen kirveellänsä, minkä\njaksoi, vaan kirveen terä ei ottanutkaan pystyäksensä. Havaittuansa,\nmitenkä asian laita oli, rupesi Matti rankaläjää hajoittamaan, löysi\nsieltä kuopan ja siitä kuopasta harmaapään kissan. Siltä kissalta löi\nhän kohta kirveellänsä pään poikki ja heitti sen puuläjältä pois; sitten\nkun uudestansa taas koetti kirvestänsä, niin se pystyi puuhun hyvästi,\nja hän sai kaikki rangat pieniksi. Kun sitten Matti tuli työstänsä\npirttiin, kysyi piru kohta: \"Jokos sait puut hakatuiksi?\" -- \"Mene\nkatsomaan!\" vastasi Matti. Piru kävi katsomassa, tuli pirttiin takaisin\nja kysyi Matilta: \"No, löysitkö sinä rankaläjän alta mitään?\" --\n\"Löysinhän minä sieltä harmaapään kissan, ja sen heitin minä puuläjältä\npois\", sanoi Matti. Piru oli ystävällisesti puhuvinansa ja sanoi:\n\"Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi.\" -- \"No, no,\nisäntäkulta, ethän tuosta suuttune?\" kysyi Matti. \"Enmähän tuosta\nsuutukaan\", vastasi piru, ja asia jäi sillensä.\n\nToissa päivänä lähetti piru palvelijansa kahdella härällä metsään\nrankoja tuomaan, ja mustan koiransa pani mukaan sanoen Matille: \"Kun\nsinä metsästä palaat, niin sinun pitää samasta lävestä tulla, kusta\nkoirakin edellä juoksee.\" Matti kun oli saanut puukuormansa täyteen ja\npalasi härkinensä metsästä kotiin, juoksi koira edellä ja hyppäsi aidan\nlävestä pihaan. Mutta muistaen isäntänsä varoituksen, että hänen oli\nsamasta lävestä tultava, mistä koirakin edellä meni, heitti Matti\nensinnä kaikki rangat aidan lävestä pihaan, sitten särki rekensä\npirstaksi ja heitti senkin samaa tietä, viimeksi tappoi vielä härät,\nleikkeli ne pieniksi palasiksi, että mahtuivat siitä lävestä menemään,\nja syyti kaikki tyyni pihaan. Sitten meni hän siitä samasta reiästä\nitsekin pihaan ja astui tupaan. Piru siellä kysyi: \"Joko nyt on kuorma\npihassa?\" -- \"Mene katsomaan!\" sanoi Matti. Piru kohta juoksi katsomassa\npihalla, tuli sieltä pirttiin ja kysyi Matilta kovasti: \"Kuinkas sinä\nniin teit?\" -- \"Ethän vain suuttune?\" sanoi Matti, \"niinhän minä tein\nkuin käsky oli.\" Pahanen ei tohtinut näyttää vihaansa, mutta sanoi:\n\"Enmähän tuosta suutukaan\", eikä sen kovemmin puhuttu koko asiasta\nmitään. Mutta akallensa sanoi piru salaa: \"Tappakaamme tuo Matti ja\nviekäämme yöllä järveen, koska se niin kurjanjuoniseksi rupeaa.\"\nSattuipa Matti itse kuulemaan tämän heidän puheensa, ja yöllä, kun piru\nja hänen vaimonsa nukkuivat sikeästi, kantoi hän pirun ämmän omaan\nlavaansa ja rupesi itse pirun viereen, josta sitten vähän ajan perästä\nherätti makuukumppalinsa sanoen: \"Nouskaamme nyt tappamaan Mattia hänen\nmaatessansa!\" Piru kun heräsi unestansa, sieppasi seinältä suuren\npiilunsa, ja mentiin sitten yhdessä siihen, missä Matin vuode oli, johon\npiru iski sillä suurella piilullansa, että makaaja kerran älähti vain,\nkun veri turskahti seinälle, ja kuoli; sitten toinen otti toisesta\npäästä lavaa, toinen toisesta, ja veivät ruumiin järveen. Heitettyään\nkannettavansa sinne rupsivat kumpainenkin maata taas ja nukkuivat\nsikeästi. Mutta aamusella, kun piru heräsi, rupesi hän kaipaamaan\nmuijaansa ja kysyi viimein Matilta, jonka hän nyt ihmeeksensä keksi\nolevan eleillä. Matti sanoi: \"Itsehän sinä veit sen yöllä minun kanssani\njärveen, mitä sinä sitä minulta kysyt?\" Piru kun huomasi asian, tuli\nsiitä sangen surulliseksi ja silmäili vihaisesti Mattia, vaikka ei\nsanoissa virkkanut muuta kuin: \"Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt\ntehdäksesi.\" Mutta Matti sanoi vain: \"Ethän tuosta, hyvä isäntä,\nsuuttune toki?\" Piru sanoi siihen: \"Enmähän tuosta, velikulta,\nsuutukaan\", ja oli unohtavinansa koko asian.\n\nKuluipa aikaa vähäsen, niin piru läksi naimaan toista vaimoa, kun\nentinen muijansa niin onnettoman lopun oli saanut, ja käski lähtiessänsä\nMatin punata kartanon sillä aikaa kuin hän naimateillänsä on. Matti kun\narvasi isäntänsä tulevan kotiin, pisti huoneet palamaan ja kävi\nisännällensä vastaan. Piru kohta kysyi: \"Joko sinä teit niinkuin minä\nlähtiessäni käskin?\" -- \"Jo\", sanoi Matti vakavasti. Tultiin sitten\nyhdessä pihaan, niin oli pirun kartano tulessa. \"Kylläpä on kartano\npunaisena!\" sanoi piru. \"Punaisena on, ja punaisemmaksi pitäisi tulla\nvielä\", vastasi Matti. \"Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt\ntehdäksesi\", sanoi itkussa silmin piru. \"Ethän tuosta suuttune?\" sanoi\nMatti vain eikä ollut millänsäkään. Piru, joka muisti pidetyn\nvälipuheen, rupesi nauramaan ja sanoi: \"No enhän tuosta, velikulta,\nsuutukaan.\"\n\nMuutaman päivän päästä läksi piru taas morsiamensa luona käymään ja\nkäski Matin sillä aikaa tehdä kolme siltaa salmen poikki, ettei tehnyt\nniitä puusta eikä kivestä eikä raudasta eikä mullasta. Matti ei työtänsä\nsäikähtänyt; tappoi kaikki pirun karjan, teki yhden sillan eläinten\npäistä, toisen jaloista ja kolmannen kyljistä. Piru kun tulee kotiinsa\nja näkee Matin työt, kysyy: \"Kuinkas sinä, velikulta, niin teit?\" --\n\"Ethän tuosta, isäntäkulta, suuttune?\" sanoi Matti, \"itsehän sinä käskit\nsiltoja rakentamaan, siitä minä tein, kusta minä sain.\" -- \"Niin vainen,\nvelikulta\", sanoi piru, \"enmähän tuosta suutukaan.\"\n\nNyt piti pirun lähteä häitänsä pitämään, ja hän sanoi siis Matille\nlähtiessänsä: \"Tule jäljestäpäin sinäkin, Matti, sinne silmäämään!\"\nMatti totteli isäntänsä sanaa, tappoi härän navetasta, otti sen veriset\nsilmät mukaansa ja läksi häihin. Hänen tultuansa häätaloon oli piru\njuuri morsiamensa vieressä hääruokia syömässä. Matti, joka oli\npysähtynyt oven suuhun seisomaan, heitti sieltä verisellä härän silmällä\nisäntäänsä poskeen. Piru kun keksi Matin oven suussa seisovan ja arvasi\nhärän silmän hänen viskaamakseen, tuli Matin tykö ja sanoi kiivaasti:\n\"Kuinkas sinä niin teit?\" -- \"Itsehän sinä kutsuit silmäämään\", sanoi\nMatti ja heitti toisellakin härän silmällä vielä pirua naamaan.\nSuuttumaisillansa piru taas kysyi: \"Minkätähden sinä niin teit?\" -- \"Ka,\nethän tuosta suuttune, kaksi silmäähän minulla onkin\", vastasi Matti.\n\"No, enpä tuosta suutukaan\", sanoi taas piru ja oli olevinansa varsin\nystävällinen Mattia kohtaan. Mutta tuotuansa nuoren vaimonsa kotiin haki\npiru kaikella väen Mattia tappaa ja keskusteli salaa vaimonsa kanssa.\nMattipa, joka oli kuullut heidän tuumansa, että häntä aiottiin vuoteelle\ntappaa, tiesi olla varoillansa eikä mennytkään sinä yönä vuoteellensa\nmakaamaan, vaan asetti vuoteellensa kirnun, siihen pani kiven pääksi,\npeitti ne hyvästi nahkasilla, että oli olevinansa siellä peitteiden\nsisällä, ja meni itse uunille yöksi. Sydänyön aikana, kun piru luuli\nMattia nukkuneeksi, tuli hän piilu kädessä huoneeseen ja tapasi lyödä\nmakaavata Mattia siinä vuoteellansa kaulaan, mutta piilu luiskahti\nkiveltä nahkakääryihin, niin että kolahti. \"Kylläpä on juuttaalla kova\nkaula\", sanoi pahanen katsellen piiluansa, \"oikein terä tylsyi hänen\nniskaluuhunsa, vaan elähän huoli, kun paiskaan toisen kerran ja\nparemmasti, niin ehkähän tuosta viimeinkin loppu tulee.\" Samassa kohotti\ntoisen kerran piiluansa ja pudotti kaikella voimin Mattia päähän.\nSiitäpä tuli löyhähti lyödessä, kun piilu kävi kiveen, ja piru säikähti\nniin, että hän ensi hädässänsä takana silmin hyppäsi huoneen ovelle,\nmutta kohta peräytyi hän sieltä taas ja paiskasi vielä kerran Mattia\nmahaan, niin että kirnun vanteet lentelivät pitkin seiniä. \"Nyt taisi\nkuolla ruoja viimeinkin, koska kylkiluut seinillä lentelivät\", sanoi\npiru itseksensä ja meni taas vaimonsa viereen sanoen: \"Et sinä uskoisi,\nkuinka luja Matti oli! Ensi kerran kun löin, niin ei piilu pystynyt\nollenkaan, ja kun toisen kerran häntä otsaan lasketin, niin tuli vain\nluusta löyhähti, mutta kolmannen kerran kun paiskasin, niin kylkiluut\nvain seiniä pitkin lentelivät; lieneeköhän nyt Matti kuollut\nviimeinkin?\"\n\nAamulla kun piru heräsi unestansa, oli hän erinomattain hyvillä mielin\nluullen nyt iäksi päiväksi päässeensä Matista erillensä; mutta mitäs\nollakaan, Matti, joka uunilla oli maannut yönsä rauhallisesti, tuli\nkohta suurukselle pirttiin niinkuin ennenkin eikä ollut tietävinänsä\nyöllisistä asioista mitään. Piru kohta kysäisi häneltä: \"Kuinkas,\nvelikulta, tänä yönä unta sait?\" -- \"Hyvin vain kävi makuu\", vastasi\nMatti, \"olihan ikäänkuin kirppu muutamia kertoja olisi puraissut\nruumistani, muusta en tiennyt mitään.\"\n\nNyt pitivät piru ja hänen akkansa taas tuumaa keskenänsä, millä kurin\nMatti saataisiin hengeltä pois, kun siitä heille niin paljon vastusta\nrupesi olemaan. Viimein sanoi akka miehellensä: \"Koska siihen ei muu\npysty, niin pankaamme Matti riiheen makaamaan ja sytyttäkäämme yöllä\nriihi tuleen, niin sillä siitä pääsemme, ruojasta, viimeinkin.\" Tämä\nneuvo oli pirusta mieleen, ja Matti pantiin riiheen yöksi maata.\nMattipa, joka taaskin oli kuullut, mitenkä häntä tuumattiin tappaa\nyöllä, veikin lavansa pois riihestä muualle, ettei ollutkaan siellä\nriihessä, kun piru pisti sen tuleen, mutta kantoi vasta jäljestä päin,\nkun riihi jo oli palanut hiiliksi, lavansa taas samalle paikalle kuin\nennenkin ja oli makaavinansa siinä, kun piru aamulla tuli katsomaan.\n\"Mitenkä, veikkonen, yöleposi on ollut?\" kysyi piru. \"Varsin hyvä\nmuuten\", vastasi Matti, \"mutta tahtoi olla vähän kylmä vain.\"\n\nKun eivät nyt muulla päässeet Matista erillensä, päättivät kaikki\npahaset yksituumaisesti muuttaa yöllä saareen, että Matti sillä lailla\njäisi heistä pois. Mutta Matti kuuli taas tämänkin tuuman edeltäpäin ja\npeittäysi pirun makuuvaatteisiin. Yöllä sitten soutivat kaikki pahakkaat\nsaarelle tavaroinensa Mattia pakoon, ja kun aamulla olivat suuruksella,\nsanoi isäntäpiru toisille: \"Jopahan nyt Matti kumminkin meistä jäi!\" --\n\"Tääll' on mies tallella vielä!\" huusi samassa Matti nousten peitostansa\nja astui suurukselle muiden kanssa yhdessä.\n\nEhtoolla puhui taas piru muijallensa: \"Millä meidän nyt pitää saaman tuo\nMatti kuoliaaksi, ettei se enää edes tässä uudessa asunnossamme olisi\nmeille vastukseksi? Ei se hyvällä meistä kuitenkaan erkane.\" -- \"En minä\nsiihen muuta neuvoa tiedä\", sanoi muija, \"kuin että yöllä lyömme häneltä\npään poikki maatessa, niin tottahan siihen jää.\" Mattipa kuuli tuuman,\nja kun piru ja hänen vaimonsa olivat sikeästi nukkuneet, kantoi hän\npirun muijan omalle vuoteellensa ja rupesi itse pirun viereen maata.\nSiitä herätti sitten isäntänsä vähän ajan päästä ja sanoi: \"Menkäämme\nnyt Mattia tappamaan, jo se on nukkunut!\" Piru silloin sivalsi suuren\npiilunsa seinältä ja löi sillä pään poikki omalta muijaltansa, jota hän\naina vain piti Mattina. Mutta aamulla, kun piru heräsi unestansa, rupesi\nhän kaipaamaan muijaansa, jota hän nyt ei keksinytkään, ja kysyi\nMatilta, jonka hän ihmeeksensä vielä keksi eleillä. Matti sanoi:\n\"Itsehän sinä yöllä tapoit muijasi, miksi sinä sitä minulta kysyt?\" Piru\nnyt ei voinut enää kärsiä sitä, että Matti häneltä toisenkin akan oli\nsaattanut hukkaan, vaan suuttui Mattiin kovasti ja alkoi häntä haukkua.\nMutta Matti ei ollut siitä millänsäkään, vaan tarttui piruun kiinni,\notti häneltä anturanahan selästä ja läksi tiehensä. Niillä\npirunnahka-anturoilla käydä lipottaa Matti vielä tänäkin päivänä. -- Sen\npituinen se.\n\n\nMATTI JA PIRUN POIKA KOETTELEVAT VOIMIANSA\n\nMetsässä oli vuori, jonka ympärillä oli erinomattain suuria ja ihania\nniittymaita; mutta vuoressa asui piru, ja sen vuoksi ei kukaan ihminen\nniillä laitumilla tohtinut käyttää eläimiänsä, vaikka ei muualla\nlikimaillakaan ollut eläimille ruokamaata paljon missään. Likellä tätä\npirun asuntoa asui muudan köyhä mökkiläinen, jolla ei ollut muuta\nperhettä kuin yksi ainoa poika, joka kävi isänsä lampaita paimenessa.\nKun ei ollut mökin seudussa enää lampaille ruokaa, päätti poika, joka\noli nimeltänsä Matti, mennä lampainensa pirun karjalaitumelle ja otti\nvain muutamia nauriita evääksensä. Vaan tuskin oli hän tullut vuoren\nnäkyviin ja saattanut lampaansa parhaimpaan ruokapaikkaan, kun pirun\npoika keksi hänet siinä ja vihastuneena tuli häntä vastaan sanoen: \"Mitä\nsinä täällä minun isäni laitumella teet?\" -- \"Ruokaa etsin lampailleni\",\nvastasi Matti. \"Näitä maita et saa lähestyä lampainesi\", sanoi pirun\npoika, \"ja jos vasta rohkenet tälle laitumelle tulla, niin minä puserran\nsinut niinkuin tuon kiven.\" Samassa otti hän maasta suuren kiven ja\nmuserti sen ihan palasiksi. Matti ei säikähtänyt sitä, oli myös\nottavinansa maasta kiven, mutta sieppasi sukkelasti lakkaristansa\nnauriin ja pusersi sen, niin että siitä vesi kursui ulos, sanoen\npirulaiselle: \"Elä sinäkään lähesty minua, muuten minäkin puserran sinut\nniinkuin tuon kiven kädessäni.\" Pirun poika kun näki Matin olevan niin\nväkevän, heitti hänet lampainensa sillä kertaa rauhaan, meni kotiinsa ja\nsanoi isällensä: \"Matti on mies väkevämpi minua, se pusersi kiven niin\nettä vesi sormien välistä juoksi maahan.\" Isä sanoi: \"No, jos hän vasta\ntulee meidän maallemme lampainensa, niin pyydä häntä minun kultanuijaani\nkilvalla heittämään taivaalle, kumpainen sen korkeammalle saapi.\"\n\nTulipa Matti huomenna taas lampainensa pirun karjalaitumelle, niin pirun\npoika kävi häntä vastaan kohta ja sanoi: \"Kyllä minä eilen jo näin, että\nkovat kourat sinulla on, mutta oletkos yhtä vahva heittämäänkin?\nKoetelkaamme nyt heittää kilvalla tätä kultanuijaa taivaalle, kumpainen\nsen ylemmäksi saa!\" Samassa heitti hän nuijan niin korkealle, ettei\nnäkynyt kuin vähän vain toisen silmiin; sitten käski Matin viskata\nvuoronsa. Matti, joka tuskin jaksoi nostaa sitä nuijaa, seisoi vain ja\nkatsoi taivaalle. Pirun poika sanoi: \"Mitäs sinä katsot, heitä jo!\"\nMatti sanoi: \"Minä odotan, kun tuo pilven patsas tulee, niin heitän sen\npäälle.\" Pirun poika silloin sanoi: \"En minä anna heittää isäni\nkultanuijaa sinne\", sieppasi Matilta nuijan ja meni kotiinsa. Siellä\npuhui isällensä: \"En minä Matille pitänyt heittämisessäkään, se olisi\nviskannut sinun kultanuijasi pilven päälle, mutta minä en toki antanut.\"\nIsä sanoi pojallensa: \"No, pyydä sinä sitä Mattia meille palvelijaksi,\nkoska se niin väkevä on, niin siinä saamme paraitse hänen voimansa\nnähdä.\"\n\nHuomenna, kun Matti taas ajoi lampaansa pirun laitumelle, tuli pirun\npoika häntä siihen puhuttelemaan ja sanoi: \"Etkös läksisi minun isälleni\npalvelijaksi, kun sinä niin luja ja väkevä olet?\" Matti vastasi: \"Jos\nminä tuon hatullisen hopeita saan palkastani, niin sitten tulen.\" Toinen\nlupasi sen, minkä Matti vaati. Matti heitti lampaansa metsään ja meni\ntoverinsa kanssa yhtenä vanhan pirun kotiin.\n\nAamulla sanoi pirun poika Matille: \"Lähtekäämme nyt metsään voimiamme\nkoettelemaan, kuka meistä vahvempi on puita kaatamaan!\" Matti sanoi:\n\"Lähtekäämme vain, siinä se miehen voima tunnetaan.\" Tultiin sitten\nmetsään, niin pirun poika valitsi kaksi yhtä suurta honkaa, jotka\nseisoivat lähetysten, ja sanoi Matille: \"Koetelkaammepa nyt, kumpainen\nmeistä honkansa ennen maahan saapi!\" Kävivät nyt kumpainenkin työhön\nkäsin, mutta Matti, joka hakatessa kohta keksi, että pirun poika olisi\nennemmin puunsa kaatanut, ärjäisi hänelle kovasti: \"Pois alta sukkelaan,\npuuni kaatuu päällesi!\" Pirun poika silloin oikaisi syrjään, ja Matti\nsai sillä välillä puunsa maahan. \"Kylläpä näyt olevan vahva kaatamaan\",\nsanoi pirun poika Matille, \"mutta oletkos yhtä luja kantamaankin?\nKoetelkaamme kuljettaa tämä sinun kaatamasi honka kotiin; kanna sinä\nlatvasta, minä kannan tyvipuolesta!\" -- \"Ei\", sanoi Matti, \"käy sinä\nvain latvaan, kyllä minä tyveen rupean, sitä et sinä kuitenkaan voi\nkantaa, mutta taaksesi et saa katsoa, muuten minä heitän kirveellä\npäähäsi.\" Pirun poika suostui siihen, ja kun kantamaan ruvettiin, istui\nMatti vain tyvellä ja laulaa loilotteli, mutta pirun poika veti honkaa\nvastakynteen latvasta, että oikein vesi kasvoilta tippui, vaan ei\nyhtähyvin uskaltanut katsoa taaksensa peläten Matin heittävän kirveellä\ntyvestä. Viimein, kun kantaminen alkoi käydä hänelle kovin vaikeaksi,\nhuusi hän latvasta ähkäen Matille: \"Eikö, velikulta, sinua jo ala\nväsyttää?\" -- \"Ellös sitä pelätkö!\" vastasi Matti, \"nythän minulta vasta\nkantaminen alkaa oikein käydäkin, kun tottumaan rupean.\" Pirun poika ei\njuljennut Matille ilmoittaa väsymystänsä, vaan veti honkaa yhtä haavaa\nkotiin asti, että oli siihen paikkaan katketa. Sitten pihaan päästyänsä\nheitti hän hongan olaltansa maahan, mutta Matti oli juuri vähäistä ennen\nhypännyt tyveltä poikkeen ja oli nyt kantavinansa honkaa tyvestä. Pirun\npoika, joka väsymyksestä vähällä oli vaipua maahan, tuli nyt Mattia\nkatsomaan ja sanoi: \"Kyllä kaikitse sinulle, joka tyvestä kannoit,\nraskaaksi kävi, kun minullakin latvaa kantaessani semmoinen helle tuli.\"\n-- \"Mitäs se aikamiehelle tekee\", sanoi Matti, \"yhdelle tuossa parhaaksi\nolisi ollut kantaa.\" Pirun poika sitten meni puhumaan isällensä, mitenkä\nkantaminen oli käynyt, ja sanoi viimeksi: \"Mies on Matti jos minäkin,\ntyveä kantoi ja lauloi.\"\n\nToissa päivänä meni pirun poika askareillensa, minne lienee mennyt, ja\nkäski Mattia siivoamaan lasta. Matti aukaisi lapselta mahan, purki\nsisukset kaikki pois, huuhtoi lapsen joessa ja pani sitten seinälle\nnaulaan kuivumaan. Tulipa pirun poika kotiin, niin kysyi kohta Matilta:\n\"Joko sinä lapseni siivosit?\" -- \"Jo\", sanoi Matti vakaisesti,\n\"lienenköhän oikein puhtaaksi saanut\", ja vei samassa isäntänsä\nkatsomaan. \"Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi\", sanoi\npirun poika. \"Ka, niin minä tein kuin käskitkin\", vastasi Matti,\n\"puhtaaksi minä koin sinun lastasi saada.\" Pirun poika, joka yhtäkaikki\narvasi Matin tahallansa lapsen tappaneen, meni isällensä valittamaan ja\npuhui sille, kuinka Matti oli tehnyt. Mattipa meni perästä kuuntelemaan,\nmitä vanha piru sanoo. Se käski poikansa lyömään Matilta maatessa pään\npoikki sillä tavalla kostaaksensa lapsensa murhan. Kuultuansa tämän\ntiesi Matti olla varoillansa, pani iltasella lekkerin vuoteellensa,\nkaatoi sen vettä täyteen ja peitti hyvästi vaatteilla, mutta itse meni\noven taakse piiloon. Yöllä tulee pirun poika häntä tappamaan ja paiskaa\npiilullansa lekkeriin niin että vesi roiskahti. Sitä menee sitten\nkertomaan isällensä ja sanoo: \"Nyt on Matti hengettä, oikein veri\nroiskahti seinälle minun lyödessäni.\" Mutta Matti kun näki tappajansa\nmenneen pois, rupesi vuoteellensa maata ja oli siinä vielä aamusella,\nkun pirun poika tuli häntä katsomaan. Tämä säikähti ja sanoi: \"No,\nvielähän sinä olet elossa nytkin, vaikka minä sinut yöllä olin\ntappavinani!\" -- \"Mitäs se miehelle tekee\", sanoi Matti, \"jos verta\nvähän vuotaakin\", ja nousi vuoteeltansa ylös. Menee pirun poika taas\nisällensä sanomaan: \"Matti vielä on hengissä, ei sille auta mikään.\" --\n\"No, kun ei muu auta\", sanoi isä, \"niin pane yöllä Matin huone tuleen,\nniin tottahan siihen palaa.\" Matti kun kuuli tämän tuuman, ei\nruvennutkaan huoneeseensa maata, vaan oli muualla paossa, kun huone\nyöllä poltettiin, vasta jäljestäpäin meni hän taas sinne, heitti vettä\nvähäsen hiillokselle ja rupesi maata. Aamulla kun pirun poika tulee\nkatsomaan, on Matti siellä elossa. Pirun poika hämmästyi ja kysyi:\n\"Etkös sinä yöllä palanut?\" -- \"Mitäs se miehelle tekee, kuumensi tuo\nvähäsen kylkeäni\", vastasi Matti. Pahoillansa menee taas pirun poika\nisänsä luokse ja sanoo: \"Aina se Matti vielä hengissä on, ei sille auta\ntulikaan; kun minä tulin katsomaan, makasi hän vain hiilloksella, vaikka\nkoko huone oli palanut ympäriltänsä.\" -- \"No, pane hänet sitten keskeltä\nvuoden palveluksesta pois, koska hän niin häjynmoinen ompi\", vastasi\nvanha piru. \"No, sen minä voin tehdä\", sanoi poikapiru ja meni kohta\nkäskemään Mattia talosta pois. Matti sanoi: \"Tokihan minä tästä hennon\nlähteä, kun vain palkastani sen lakillisen hopeita annat, minkä sinä\ntullessani minulle lupasit.\" Tätä ei pirun poika olisi ruvennut\nantamaan, mutta lupasi kaivata isällensä, ellei Matti hyvällä hänestä\nerkanisi. Matti silloin meni metsään, leikkasi sieltä kuormallisen\nkoivunvitsoja ja kantoi ne pirun eloaitan eteen. Niistä rupesi hän nyt\ntakkavitsaa vääntämään liittäen useampia vitsoja yhteen ja mittasi aina\ntoisinansa aitan ympärystä, tokko jo vitsa rupeaa ylettymään. Pirun\npoika, joka oli keksinyt tämän Matin tuumailemisen, tuli siihen Matin\nluokse ja sanoi: \"Mitäs Matti nyt tekee?\" -- \"Teenpähän takkavitsaa,\nettä vien tuon eloaittasi mennessäni, koska et hyvällä mieli palkkaani\nmaksaa\", sanoi Matti. \"Elä, velikulta, sitä tee!\" sanoi pirun poika ja\npyysi Mattia sovinnolle. \"Voit aikoja maksaa!\" sanoi Matti, \"paljonpa\ntässä työtä on ollut näitä vitsoja liittäessä; kunhan takkavitsa rupeaa\nylettymään, niin sillain aitta menee, että vonkuu.\" Pirun poika aina\nrukoili Mattia sopimaan ja sanoi: \"Määrää itse palkkasi, se pitää\nsinulle maksettaman!\" -- \"No, kun tuonet tuon minun lakkini täydeltä\nhopeita niinkuin lupa oli\", sanoi Matti, \"niin jääköön riita sillensä.\"\nPirulainen juoksi kohta rahoja noutamaan ja varoitti vielä mennessänsä\nMattia, ettei veisi aittaa sillä aikaa. Mattipa pirun poissa ollessa\npuhkaisi lakkinsa päälakeen reiän ja asetti sen onttopuun kannon nenään.\nPirun poika koki siihen kantaa hopeita, minkä ennätti, mutta valitti\nviimein, ettei hän saanut lakkia täyteen. \"No, en minä ole riitaisa\",\nsanoi Matti, \"tyydyn minä yhtäkaikki siihenkin, mikä siinä jo on\", otti\nrahat mukaansa ja meni kotiinsa. Siellä eli sitten isänsä mökissä monta\naikaa hyvästi; josko elänee vieläkin, sitä en tiedä. -- Sen pituinen se.\n\n\nMATTI JA PIRU PITÄVÄT YHTEISTÄ HALMETTA\n\nMatti oli kerran metsässä kaskea kaatamassa ja kassaroitsi siellä\nyksinänsä. Piru, joka kuuli oudon jyskeen metsästä, tuli Matin luokse ja\nkysyi: \"Mitäs, mies, puita revit?\" -- \"Kaskea pitäisi kaataa ja\nhalmeeseen jyvää kylvää, että pääsisi puuron syöntiin\", vastasi Matti.\n\"No, tehkäämme työ yhtenä ja kylväkäämme puolet halmetta kumpikin!\"\nsanoi piru. Matti suostui tuumaan, ja piru rupesi heti metsää ruhtomaan\nja puita kaatamaan, niin että kaski pian oli valmis. Matti olisi nyt\nmielestänsä heittänyt kasken kuivamaan, mutta piru ei antanut aikaa,\nvaan pani kasken paikalla tuleen, viersi ja perkkasi sen hyväksi. Sitten\nkylvivät siihen puolet kumpikin ja heittivät halmeen kasvamaan. Mutta\nkun leikkuuaika tuli, tahtoi piru olla ihmistä viisaampi ja sanoi\nMatille: \"Tämä hyvyys, mikä tästä halmeesta tulee, pitää joutuman\ntoiselle taikka toiselle; kumpainen vain viisaamman koneen näyttää, niin\nolkoon kaikki sille; koetelkaammepa sitä konetta, kumpainen meistä\nkalulla jos millaisella välemmin reiän puuhun saa!\" Matti tyytyi siihen\nja sanoi: \"No, koska se nyt on sinulta niin sanottu ja määrätty, niin\nolkoon sitten minun sanani jälkeen ja niinkuin minä tahdon kaikki muu,\nmitä siihen asiaan tulee. Tulkaamme huomenna tänne metsään ja\nkoetelkaamme kumpainenkin siihen puuhun, jonka minä määrään.\" Piru\nsuostui taas siihen, ja he erosivat nyt kumpainenkin kotiinsa. Mutta\nyöllä meni Matti yksinänsä metsään ja otti mukaansa suuren napakairan,\njolla hän kaivoi reiän suureen honkaan. Toisesta puusta repäisi hän\nsitten vähäsen kaarnaa ja pani sitä siihen hongan läpeen, että siitä\ntuli niinkuin terve puu, eikä reikää näkynytkään. Tehtyänsä tämän palasi\nhän metsästä kotiinsa ja rupesi maata. Mutta aamulla varhain meni hän\npirun kotiin ja sanoi hänelle: \"Jokos sinulla nyt on kalu katsottu?\" --\n\"Kalu on katsottu ammon aikoja\", sanoi piru, \"minä mies valmis\nlähtemään.\" Menivät siis yhtenä metsään, ja kun tulivat sen suuren\nhongan luokse, johonka Matti läven oli kaivanut, määräsi Matti reikää\nsiihen tehtäväksi ja sanoi pirulle: \"Koettakaammepa nyt tähän, tee sinä\nreikäsi, kuhun paikkaan tahdot, minä taas siihen, kuhun minä tahdon.\"\nNo, siinä kun käytiin työhön käsin, niin Matti kun aukaisi sen entisen\nläven, oli hänellä työ valmis, vaan pirulla ei ollut vielä alullakaan.\nMatti katsoi sitten pirun työtä ja sanoi: \"Ka, vieläkös sinulla on niin,\nkatso, minulla on jo näin.\" Piru kun näki sen, sanoi Matille: \"No, sinä\nsen nyt voiton sait tällä kertaa, mutta jos sinä voitit tällä kertaa,\nniin voitan minä toisella kertaa. Kunhan tulevat viljat korjatuiksi,\nniin kumpainen sitten vain ajaa oudommalla hevosella ottamaan, olkoot\nviljat sen kaikki.\" Matti tyytyi siihenkin, ja he korjasivat sitten\nyhtenä viljat halmeesta ja panivat närtteeseen. Sitten määräsivät he\npäivän, jona heidän piti tulla lyhteitä hakemaan, ja erosivat\nkumpainenkin kotiinsa.\n\nMäärättynä päivänä antoi Matti aikaa enemmän ja meni kummaa syrjästä\nkatsomaan, että millaisella hevosella nyt piru närtteelle ajaa. Hänpä\nnäkikin pirun harakalla ajavan ja mietti mielessänsä: \"Kustapas minä\nvielä kummemman ajettavan saisin?\" Vähän aikaa ajateltuaan itseksensä\nläksi hän kotiinsa ja luuli nyt hyvän keinon keksineensä. Otti oman\nakkansa, voiteli hänet tervalla, tuppuroitti tuhassa, hötysti\nhöyhenissä, sitoi nuoralla kelkan perään ja läksi sillä tavalla\nnärtteelle matkaamaan. Päästyänsä likemmäksi närtettä käänsi hän kelkan\nja pani emäntänsä takaperin menemään. Meni taas vähän matkaa, ja kun\narvasi, että se alkoi näkyä pirulle, miten hän ajoi, niin hyristi\nhevosellensa, otteli sitä ohjaksilla ja pani ruoskalla selkään. Akka\nsiitä rupesi vinkumaan, ja pirulle tuli pelko ja hätä. Viimein, kun\nMatti ajoi aina likemmäksi, rupesi piru huutamaan: \"Mies, mies, pidätä\nhevostasi, syöpihän tuo minun tukkonansa\", ja läksi samassa juoksuun.\nSenhän Matti vain näki pirua, se meni omaa tietänsä, mutta Matti vei\nviljat närtteestä kotiinsa.\n\nPiru kuitenkaan ei vielä mielinyt heittää asiata sillensä, vaan odotti\nsitä aikaa, kun Matti rupeaisi puimaan elojansa, niin tuumaili hänkin\nsilloin ottaa siitä osansa. Matille tulikin kohta elon puute, ja hän\nahtoikin siis uudisviljoilla riihensä ruvetaksensa puimaan. Mutta kun\nMatti sai riihensä ahdetuksi, vietiin viljat aina yöllä riihestä pois.\nMatti, joka arvasi pirun käyneen niitä sieltä varastamassa, meni\nmetsään, kiskoi siellä tuohia ja teki niistä syltä pitkät virsut, jotka\nhän kantoi kotiinsa. Sitten ahtoi riihen uudestansa ja pani ne syltä\npitkät virsut riihen portaalle pystyyn. Yön tultua tuli piru taas viljan\nhakuun ja mieli astua riiheen, vaan kun näki niin suuret virsut riihen\nportaalla pystyssä, rupesi häntä pelottamaan, ja hän kääntyi riiheltä\npois. Kotimatkalla tulivat toiset pirut, joita hän oli kutsunut\navuksensa viljoja kantamaan, tiellä häntä vastaan ja sanoivat: \"Miksi\nsinä tyhjänä kotiin palaat, etkö sinä riihessä käynytkään?\" -- \"Ei sinne\nuskalla mennä\", sanoi toinen, \"siellä oli niin suuri äijä riihessä, että\nsillä oli syltä pitkät virsutkin.\" -- \"Voipa häjyä!\" sanoivat toisetkin\npirut hämmästyksissä, menivät kaikki kotiinsa eivätkä sen kovemmin enää\nkäyneet Matin riihestä eloja varastamassa. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nVUORENPEIKKO JA HELLI\n\n\nToisella puolella lahden asui vuorenpeikko, toisella Suomen mies. Oli\nmiehellä kolme poikaa, joista nuorin oli nimeltä Helli. Kerran puhui\nvanhus pojillensa: \"Se on meidän tiellämme tuo vuorenpeikko, mitenkähän\nme saisimme sen hävitetyksi?\" -- \"Kyllä sen minä hävitän\", sanoi Helli.\nMutta toiset veljet, jotka aina olivat pitäneet Helliä pilkkanansa,\nkoska se oli heitä heikompi ja paljoa nuorempi iältänsä, nauroivat\nHellin puheelle, mitenkä hän nyt oli puheessansa urhoollinen ja\nuskalias. \"Ei sinusta taida paljon apua olla\", sanoivat he, \"vaan\nlähtekäämmehän kaikki yhtenä koettelemaan, jos voisimme jollakin tavalla\nvuorenpeikkoa petoksella hävittää.\" Helli suostui siihen, ja he läksivät\nnyt kaikki yhtenä vuorenpeikon majaan. Tultuansa sinne kysyivät he\nvuorenpeikolta nöyrästi, jos he hänen asunnossansa saisivat yötä olla.\nVuorenpeikko lupasi sen mielellänsä ja sanoi: \"Sepä oli hyvä, kun\ntulitte, otan teidät vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta\ntytärtä.\" Pojat eivät tohtineet vastustaa mitään, vaan tyytyivät siihen,\nminkä vuorenpeikko oli määrännyt.\n\nIllan tultua teki vuorenpeikko kolme vuodetta lattialle ja asetti pojat\nmorsiantensa viereen maata, mutta pani punaiset lakit poikien päähän ja\nvalkoiset lakit tytärten päähän erottaaksensa yöllä omat lapsensa\npojista, jotka hän aikoi sinä yönä tappaa vuoteillensa. Hellipä oli\nsalaa kuunnellut, mitenkä vuorenpeikko tuumasi sitä vävyjensä tappamista\nämmällensä, ja tiesi siis olla varoillansa. Yöllä, kun kaikki muut\nolivat nukkuneet, nousi hän hiljaa vuoteeltansa, otti punaiset lakit\nveljiensä ja omasta päästään ja muutti ne tytärten päähän. Vaihdettuansa\nlakit rupesi hän maata vuoteellensa ja odotti vain vuorenpeikkoa\ntulevaksi. Sepä kohta tulikin ja löi niiltä, joilla oli punaiset lakit\npäässä, kaulat poikki tietämättänsä, että hän sillä tavoin tappoi omat\ntyttärensä. Mutta Helli herätti nyt veljensä, puhui niille asian ja\npelasti ne vuorenpeikon luota kotiin, sillä vuorenpeikko ja hänen\nvaimonsa olivat nukkuneet sikeästi. Pojat puhuivat nyt isällensä, mitä\nhe vuorenpeikolle olivat tehneet, ja sanoivat: \"Nyt me jo hävitimme\ntyttäret.\"\n\nKului aikaa taas vähäsen, niin sanoi Helli isällensä: \"Vuorenpeikolla on\nmahdoton hyvä hevonen, jolla on karva kultaa, toinen hopeata; nyt minä\nmenen ja noudan sen sieltä pois.\" Isä oli surullinen, että jos\nvuorenpeikko Hellin saa käsiinsä, niin se sen tappaa, ja varotti\npoikaansa lähtemästä. Mutta Helli sanoi vain: \"Ei se minua saa hengeltä\npois\", ja läksi noutamaan hevosta. Toisten veljien ei enää tehnyt mieli\nlähteä mukaan, vaan jäivät isänsä luokse kotiin. Hellin tullessa\nvuorenpeikon asuntoon oli ämmä vain yksinänsä kotona, itse oli vanhus\nkululla. Ämmä ihastui tunnettuansa Hellin ja koki viivyttää häntä siinä,\nkunne vuorenpeikko tulisi kotiin, että se muka kostaisi Hellin entisiä\npahatöitä. Sentähden sanoi hän nöyrästi Hellille: \"Olisi meillä hevonen\njuotettava, vaan minä en joutaisi ulkona käymään, etkö, Helli, menisi\nsitä juottamaan?\" -- \"Kyllä minä lähden juottamaan\", sanoi Helli, meni\ntalliin, istui hevoselle selkään ja oli rantaan ajavinansa, mutta\najoikin sitä tietänsä kotiin. Tuleepa vuorenpeikko kotiin itse, niin\nkysyy ämmältänsä: \"Missä minun on hevoseni?\" Ämmä selvitti: \"Helli kävi\ntäällä, se sitä meni juottamaan, vaan taisi häjy viedä hevosen\nmennessänsä.\" Vuorenpeikko torui ämmäänsä kovasti siitä, kun oli\nlaskenut Hellin hevosen kanssa pakenemaan, juoksi samassa rantaan ja\nhuusi poikki lahden Hellille, joka jo oli toisella puolella: \"Oletko\nsinä vienyt minun hevoseni?\" -- \"Olen minä senkin tehnyt\", huusi Helli\nvastaan.\n\nMuutaman ajan kuluttua sanoi Helli taas isällensä: \"Vuorenpeikolla on\nrahoja kovasti, pitäisi minun ne sieltä noutaa.\" Isä sanoi: \"Kyllä\nkaikitse se hyvä olisi, jos sinä vuorenpeikolta rahat saisit, mutta\nkatsohan vain, ettei se sinua kynsiinsä saa.\" -- \"Elkäähän pelätkö!\"\nvastasi Helli, \"kyllä minä tiedän olla varoillani, ei se minua ensi\nyrityksessä käsiinsä saa.\" Isä antoi nyt luvan, ja Helli meni\nvuorenpeikolta rahoja noutamaan. Vuorenpeikko oli itse taas poikessa, ja\nämmä oli vain kotona leipiä paistamassa. Se tervehti Helliä nöyrästi\neikä ollut hänen entisiä petoksiansa muistavinansakaan, saadaksensa\nsillä tavoin häntä siinä viipymään, kunne vuorenpeikko kotiin tulisi,\nettä se kostaisi Hellille kaikki hänen juonensa. Mutta vuorenpeikko\nviipyi kauan, ja ämmä, joka oli työstänsä väsynyt, sanoi Hellille: \"Etkö\nsinä rupeaisi näitä leipiä paistamaan, minä heittäytyisin mielelläni\nvähäksi aikaa levähtämään?\" -- \"Kyllä minä senkin teen\", sanoi Helli ja\nrupesi työhönsä, mutta kun ämmä ennätti nukkua, rupesi hän katsastamaan\nhuonetta ja silmäili joka paikan tarkasti. Lavan alla oli vuorenpeikon\nrahalaukku, niin Helli sieppasi sen sieltä, meni hiljaa tuvasta ja\nkantoi laukun kotiinsa. Siellä kun aukaistiin laukku, oli se täynnä\nhopeita. Isä mittasi hopeat, ja niitä tuli koko nelikollinen. Tulipa\nvuorenpeikkokin kotiinsa, ja kun ei nähnyt rahalaukkuansa, vaan kuuli\nämmältänsä että Helli oli heillä käynyt, juoksi hän kohta rantaan ja\nhuusi poikki lahden Hellille: \"Oletko sinä minun rahani vienyt?\" Helli\nvastasi taas toiselta puolen: \"Olen minä senkin tehnyt.\"\n\nJonkin ajan päästä puhui Helli taas isällensä: \"Olisi sillä\nvuorenpeikolla kaunis sulkusta ja kullasta kudottu peite, se olisi nyt\nsieltä noudettava.\" Isä varotti ja sanoi: \"Kunhan ei vain saavuttaisi\nitseäsi?\" -- \"Elkäähän hätäilkö\", sanoi Helli, \"kyllä minä tiedän\nneuvotella.\" Hän läksi siis matkalle taas ja otti vintilän ja vähän\nhiivaa mukaansa. Tultuansa vuorenpeikon taloon nousi Helli kohta tuvan\nkatolle ja kaivoi vintilällä reiän sille kohdalle, jossa vuorenpeikon\nvuode oli alhaalla. Siitä reiästä voi hän nyt nähdä kaikki, mitä tuvassa\ntehtiin. Illan suussa tuli vuorenpeikko kotiin, söi ensinnä hyvän\niltasen ja rupesi sitten ämmänsä viereen maata, kullasta ja sulkusta\nkudottu loimi peitteenä. Kun nyt Helli arvasi niiden nukkuneen, tipautti\nhän tuvan lakasta hiivaa vuoteelle, siksi kun vuorenpeikko heräsi. Tämä\nhavahti unestansa, koetteli peitettä ja tunsi sen märäksi. Samassa\nherätti hän myös ämmänsä ja sanoi: \"Nouse ylös korjaamaan vuodetta,\npeite tuntuu märältä.\" Akka koetteli silloin peitettä ja sanoi: \"Tuvan\nkatto vuotaa, siitä se on peite kastunut.\" -- \"Eipä sen katon pitäisi\nolla hatara\", sanoi vuorenpeikko, \"eihän siitä koskaan ennen ole\nvuotanut, vaan on taitanut tuuli repiä sen, koska tähän on satanut,\nsiltä se näyttää.\" Ämmä nousi nyt vuoteelta, heitti kultapeitteen\norrelle kuivumaan, muutti toisen peitteen vuoteelle ja rupesi peikon\nviereen maata jällensä. Kun Helli näki heidän nukkuneen, isonsi hän\nvähäsen vintilän reikää, ja kun peite oli orrella reikää likellä\nkuivamassa, veti hän sen reiästä katolle ja vei kotiinsa. Isä ihastui ja\nsanoi: \"Nyt sait sinä sulkusta ja kullasta kudotun peitteenkin; jo\nkaikki vuorenpeikon rikkaudet ovat nyt meillä.\" Mutta Helli vastasi:\n\"Vielä sillä on kaunis kultatiuku, joka kuuluu mainion kauaksi, se minun\npitää sieltä vielä hakea.\" Isänsä varottaa häntä taas ja sanoo: \"Kunhan\nvain et joutuisi hukkaan; kyllä se vuorenpeikko sinua ei säästä, jos\nvain kynsiinsä saapi.\" -- \"Ei ole hätiä\", sanoi Helli, \"enhän minä ensi\nkertaa semmoisilla töillä ole.\"\n\nHuomisaamuna kun vuorenpeikko heräsi, rupesi hän kaipaamaan\nkultapeitettä, jota ei enää orrella ollutkaan. Kohta arvasi hän, että\nHelli oli sen varastanut, juoksi siis lahden rannalle, ja huusi\nHellille: \"Sinäkö minun sulkusta ja kullasta kudotun peitteeni\nvarastit?\" Helli vastasi: \"Olen minä senkin tehnyt.\" Nyt meni\nvuorenpeikko kotiinsa varsin pahoilla mielin ja sanoi ämmällensä: \"Nyt\non Helli varastanut kaikki, mitä meillä oli rikkautta, ettei ole muuta\nkuin tämä kultatiuku nyt enää, mutta jos hän vielä senkin viepi, niin\nsitten hän mies on.\" Tällä aikaa tuumasi vain Helli kotonansa, millä\nneuvoin hän vuorenpeikolta kultatiu'un saisi. Viimein otti hän sahan ja\nvääntimen mukaansa ja läksi matkalle. Kuitenkaan ei hän uskaltanut\nlähestyä vuorenpeikon kotia ennenkuin pimeä tuli, vaan iltasella, kun\nvuorenpeikko jo oli nukkunut, kävi hän hiljaa seinävierelle ja väänsi\nvääntimellä tiu'un kohdalle seinään reiän, sillä tiuku riippui\nsisäpuolella naulassa. Otti sitten sahan, sai sillä pölkynpalasen\nseinästä irti ja rupesi nyt siitä reiästä tavoittamaan tiukua, mutta\ntiuku rupesi soimaan, ja vuorenpeikko pääsi siinä Hellin käteen kiinni,\nveti sisälle ja sanoi: \"Ahas, veitikka, jopa nyt sinut saavutin\nviimeinkin, vaikka tapoit tyttäreni, veit hevoseni, varastit rahani ja\nsait kultapeitteeni; nyt minä sinut tapan ja syön paistikseni.\" Helli\nkoki rukoilla, minkä ennätti, vaan ei auttanut mikään. Vuorenpeikko\nsanoi ämmällensä: \"Minä menen hakemaan vieraita pitoihin, lämmitä sinä\nsillä aikaa uuni ja tee Helli paistiksi.\"\n\nÄmmä lämmittikin uunin kuumiin ja rupesi Helliä paistamaan sanoen:\n\"Rupeapas nyt piakalle istumaan!\" -- \"En minä nyt osaa ruveta siihen\",\nsanoi Helli, \"emännän pitää itsensä ensinnä ruveta siihen koettamaan.\"\nÄmmä rupesi nyt näyttämään, mitenkä sinä ollaan, ja kyyristyi piakalle,\nmutta Helli oli varoillansa, työnsi samassa ämmän uuniin ja tukki uunin\nsuun. Kun muori oli paistunut kypsäksi, veti Helli sen uunista pois ja\nasetti pöydälle. Mutta ämmän vaatteet täytti hän oljilla, että siitä\ntuli ikäänkuin ihminen, asetti sen vaatekääryn ämmän vuoteelle ja läksi\nitse pois. Vuorenpeikko kun tuli kotiin, oli paisti pöydällä, mutta\nemäntää ei näkynytkään. Vaan kun vuorenpeikko näki oljilla täytetyt\nvaatteet lavalla, luuli hän akkansa makaavan ja sanoi vieraillensa:\n\"Astukaamme vain ruoalle, muori on näemmä väsynyt ja nukkunut lavalle!\"\nRuvettiin nyt syömään, ja vieraat, muu vuoren väki, kiittivät paistia\nhyväksi, mutta vuorenpeikko kun rupesi leikkaamaan paistilta päätä\npoikki, niin veitsi kävi ämmän kaulassa oleviin helmiin. Vuorenpeikko\ntunsi nyt akkansa helmet ja sanoi: \"Nyt on muori syöty, koska on helmet\npaistilla kaulassa!\" Vieraat hämmästyivät ja älppivät syödessänsä, vaan\nvanha peikko sanoi: \"Pankaa vain kaikki loppuun, koska kerran alulla on,\nei siitä enää ole säästämistä!\" Vasta syömästä päästyänsä meni\nvuorenpeikko rannalle ja huusi poikki lahden Hellille: \"Oletko sinä\nminun akkani paistanut?\" Olipa aurinko ikään nousemassa silloin, niin\nhuusi Helli vastaan: \"Tuolta se tulee takaisin!\" No, vuorenpeikon sen ei\nkuulu saavan katsoa aurinkoon, mutta ei vuorenpeikko nyt sitä\nmuistanutkaan eikä älynnyt, vaan vilkaisi aurinkoon päin ja rävähti\nsamassa halki. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\nPIENI NIILO JA JÄTTILÄINEN\n\n\nYhdessä talossa oli kolme poikaa, joista kaksi oli varsin vahvaa ja\nväkevätä, mutta nuorin, nimeltä Niilo, oli vaivainen ja niin pikkuinen,\nettä tuskin saattoi kulkeakaan, vaikk'ei iältänsä enää ollut lapsi.\nToiset veljet eivät sentähden koskaan suvainneet Niiloa seuraansa, kun\nei siitä heille ollut apua missään, vaan pitivät häntä vain pilkkanansa,\nmissä ikään voivat.\n\nKerrankin läksivät vanhemmat veljet lintuun eivätkä olisi ottaneet\nNiiloa mukaan, vaikka se kyllä pyrki ja rukoili, mutta Niilo, kun ei\npäässyt muulla, meni toisten tietämättä vanhimman veljensä konttiin.\nSattuipa nyt niin, että veljet eksyivät metsässä eivätkä millään tavalla\nosanneet kotiinsa. Viimein hyvän aikaa sinne tänne kuljettuansa, tuli\nmetsässä heitä vastaan suuri, hirveä jättiläinen, joka koko päivän oli\netsinyt jotakin syötävätä ja nyt ilolla tapasi pojat kiinni sanoen: \"Nyt\npääsen minäkin eineelle, olenkin jo kauan kävellyt nälissäni; kun teitä\nedes olisi kolme, niin en hennoisi teitä tappaa, vaan ottaisin\nvävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta tytärtä kotonani.\" Nyt\nkatuivat veljekset ei ottaneensa Niiloa mukaan ja sanoivat\njättiläiselle: \"Olisi meillä kolmaskin veli vielä kotona, laske meitä\nsitä hakemaan, niin tuomme senkin tänne.\" Mutta jättiläinen ei päästänyt\npoikia irti, sillä hän arvasi, etteivät enää tulisikaan takaisin, jos\nkerran kotiinsa pääsisivät, vaan kuljetti heitä kotiinsa päin ja sanoi:\n\"Parasta on, kun kotiini teidät vien, niin saan hyvän paistin\neineekseni.\"\n\nTulivat siis jättiläisen kotiin, ja jättiläinen vei pojat pirttiinsä.\nSiellä oli näkyvillä kaikenlaisia murhakaluja ja suuri veriastia\nkeskellä lattiata, niin sanoi jättiläinen pojille: \"Noilla aseilla minä\nteidätkin tapan, ja tuohon sammioon teidänkin verenne pannaan.\" -- \"Ei\nole hätiä, täälläpä Niilokin on!\" huusi silloin pieni Niilo veljensä\nkontista. Vanhin veli aukaisi nyt konttinsa, ja Niilo otettiin sieltä\nnäkyviin. Jättiläinen katseli Niiloa, nauroi ja sanoi: \"Onpa sinua koko\nmies! Vaan koska teitä kumminkin on kolme henkeä, niin jätän teidät\neloon niinkuin lupasin ja otan vävyikseni.\" Illan tultua pani sitten\njättiläinen heidät eri huoneisiin tytärtensä viereen maata, mutta\nNiilon, joka oli niin pieni ja vähäinen, ettei hän osannut sitä pelätä,\npani hän nuorimman tyttärensä kanssa omaan huoneeseensa, jossa kaikki\nhänen kalunsa ja aseensakin olivat. Yöllä kyseli Niilo morsiameltansa\nniitä jättiläisen kapineita siinä huoneessa: \"Mikä tämä on?\" -- \"Se on\nisäni miekka.\" -- \"Entä tämä?\" -- \"Se on isäni väkeväisleili, josta hän\njuo itsensä väkeväksi.\" -- \"Entä jos minäkin joisin?\" sanoi Niilo. \"Juo\nvain!\" sanoi tyttö nauraen. No, Niilo joi sitten jättiläisen\nväkeväisleilistä voimaa, että tuli hyvin väkeväksi ja saattoi\njättiläisen suurta miekkaa helposti kuljettaa.\n\nToissa päivänä meni taas jättiläinen kululle ja toi sieltä miehen\ntullessansa, pani sen rautahäkkiin ja sanoi: \"Tässä tulevat nyt suuret\npidot kohta pidettäväksi, niin säästäkäämme tämä mies siksi ja\ntappakaamme hänet sitten paistiksi.\" Niilo, joka kuuli sen, odotti\nsiksi, kun jättiläinen uudellensa meni metsään, sieppasi suuren miekan\nnaulasta ja teurasti sillä sekä omansa että veljensä muijat, ettei\njäänyt muuta kuin jättiläisen vanha ämmä eloon vain. Veljet päästivät\nnyt miesraiskan rautahäkistä pois, ottivat huoneista kaikenlaista\ntavarata, sillä jättiläisellä oli rikkautta paljon, ja menivät kotiinsa.\nMutta tiellä muistui Niilon mieleen jättiläisen uljas ori, jonka hän oli\nnähnyt jättiläisen tallissa. Hän palasi siis sitä oria noutamaan ja oli\nikään pois lähtemässä, kun jättiläinen tuli metsästä ja huomasi, mitenkä\nkotonansa asiain laita oli. Samassa juoksi hän talliinsa ja tavoitteli\nNiiloa kiinni. Niilo-parka hädässänsä konttasi ylisille heiniin, mutta\njättiläinen löysi hänet sieltä ja pani rautahäkkiin säästettäväksi siksi\nkuin hän pidot laittaa. Meni sitten itse pois vieraita kutsumaan ja\nkäski ämmänsä paistaa Niilon siksi kuin hän vierainensa kotiin tulee.\n\nÄmmä lämmitti nyt uunin hyvin kuumaksi ja otti pienet rattaat\nlykätäksensä niillä Niiloa uuniin. Niilo, joka hyvin tunsi, että hän nyt\noli joutunut pahaan pulaan, arveli: \"Juonitella tässä täytyy, muuten\npaha perii.\" Sanoi siis jättiläisen ämmälle, joka kärtti häntä rattaille\nrupeamaan: \"Kovin minun nyt on outo siihen ruveta, näyttäkää te,\nemäntäkulta, ensin, mitenkä siinä on istuttava, kyllä minä sitten\nrupean.\" Ämmä istui nyt rattaille näytiksi, mitenkä siinä ollaan, vaan\nNiilo oli heti valmis, lykkäsi ämmän samassa uuniin ja paistoi hänet\nsiellä kypsäksi. Sitten pukihe hän ämmän vaatteisiin, kantoi paistin\npöydälle ja oli siinä emäntänä, kun jättiläinen vierainensa tuli\nhuoneeseen. Nämä kun paistin ääressä jo istuivat pöydässä, sanoi Niilo:\n\"Ka, minä unohdin tuoda juotavaa, ehkä juoksen noutamaan\", meni samassa\ntalliin, istui orille selkään ja ajoi sitä tietänsä kotiin. Sillä kurin\ntuli sitten veljeksille kaikenlaista tavarata, ja elivät kaiken aikansa\nhyvin, mutta jättiläiset saivat syödä paistinsa ilman juomatta. -- Sen\npituinen se.\n\n\n\n\nHIIDEN MYLLY, PÖYTÄLIINA JA PUSSI\n\n\nRikkaalla talon isännällä oli köyhä mökkiläinen. Joulu lähestyi, ja\nmökkiläisellä ei ollut juhliksi itsellänsä sianlihaa, niin meni rikkaan\nisäntänsä luokse ja pyysi siltä porsasta velaksi sanoen: \"Et siitä\nvahinkoon tule, minä kasvatan sinulle yhtä suuren porsaan sijaan.\" Rikas\nantoi kuin antoikin, ja mökkiläinen sai jouluksensa sianlihapaistin.\nTulevaksi syksyksi kasvatti hän toisen samanlaisen porsaan ja vei sen\nrikkaan isäntänsä tykö niinkuin puhe oli. Rikaspa ei siitä huolinutkaan,\nsillä hän oli hyvin ylpeä, vaan sanoi mökkiläiselle: \"Mene Hiiteen\nporsainesi!\" Mökkiläinen läksi kohta porsastansa taluttamaan ja kulki\nkaksi päivää. Toisena ehtoona tuli muudan äijä häntä vastaan ja kysyi:\n\"Mihinkä porsasta kuljetat?\" -- \"Minun herrani ja isäntäni käski minut\nviemään tätä porsasta Hiiteen\", vastasi mökkiläinen, \"ei vieras taida\ntietää, mistä sinne tie menee?\" -- \"Kyllä olet oikealla tiellä\", neuvoi\näijä, \"ei tästä enää sinne pitkältä ole, tosin on tienhaaroja, mutta\nmenehän vain sitä tietä, jota on valkoisilla ristoilla kylvetty, niin\nkyllä perille pääset.\" Mökkiläinen kulki nyt neuvottua tietä ja pääsi\nkohta Hiiteen. Siellä oli kaksi kuninkaan tytärtä oijeti ovella;\ntoisessa oven pielessä mahdoton suuri miekka, toisessa iso pullo.\n\"Ohoh!\" sanoi mökkiläinen, \"varsin suuri miekkapa onkin, kuka sitä voipi\nliikutella?\" -- \"Se on isännän miekka\", sanoivat tyttäret, \"se ryyppää\ntuosta pullosta aina kaksi kertaa, niin että hyvin jaksaa miekkaansa\nheilutella.\" -- \"Entä jos minäkin ryyppään?\" sanoi mökkiläinen, \"ehkä\nrohkeaisin paremmin sitten astua isäntänne puheille.\" -- \"Ryyppää vain!\"\nsanoivat tyttäret. Mökkiläinen kun ryyppäsi, tuli siitä miehuulliseksi\nja meni edellensä monien suurten huoneiden kautta siksi kun tuli isännän\nhuoneen ovelle. Siinä oli ovenlaskija, joka kysyi häneltä: \"Mitäs, mies,\ntänne tulet?\" -- \"Minun isäntäni ja herrani käski minut tätä porsasta\ntänne tuomaan\", vastasi mökkiläinen. \"No, kun sinä nyt tulet pääherran\npuheille\", sanoi ovenlaskija, \"ja hän tahtoo sinulle jotakin lahjastasi\nantaa, niin tiedätkö, mitä sinä siltä pyydät?\" -- \"En\", vastasi\nmökkiläinen. \"Pyydä häneltä yhtä myllyä!\" neuvoi ovenlaskija.\nMökkiläinen meni nyt porsainensa Hiiden isännän pakeille ja toimitti\nasiansa sanoen: \"Minun isäntäni ja herrani lähetti minut tuomaan tätä\nporsasta teille.\" Hiiden isäntä tuli siitä kohta hyvillensä ja sanoi:\n\"Kiitos, kunnia isännällesi hänen lahjastansa; vaan pyydä sinä nyt\ntuomavaivoistasi, mitä paraitse mielesi tekee, ja se pitää sinulle\npaikalla annettaman.\" -- \"No, jos minä anoa saanen\", vastasi\nmökkiläinen, \"niin pyytäisin minä yhtä myllyä.\" Hiiden isäntä toi kohta\npienoisen käsimyllyn ja antoi sen mökkiläiselle, joka kiitti ja läksi\ntiehensä. Kun nyt ovenlaskija näki, minkä lahjan mökkiläinen oli saanut,\nkysyi hän taas mieheltä: \"Tiedätkö sinä, mitä teet tällä myllylläsi,\njonka olet saanut?\" -- \"En tiedä\", vastasi mies. Ovenlaskija neuvoi:\n\"Kun sinulle tulee nälkä ja jauhojen tarvis, niin pyöritä vain myllyäsi,\nsiitä sinulle apu tulee.\" Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata hyvästä\nneuvostansa ja läksi valkoisilla ristoilla kylvettyä tietä palaamaan\nkotiinsa. Mutta pimeä tapasi hänet matkalla, ja hän meni siis muutamaan\ntien varrella olevaan mökkiin ja pyysi siinä yösijaa. \"Kyllä\", vastasi\nmökin akka, \"mutta ruokaa ei ole antaa, nälkä tahtoo tulla\nitsellenikin.\" -- \"Vähät siitä\", sanoi mökkiläinen, \"pankaa vain\npuurovettä tulelle, kyllä minulla puuron aineita on, vielä siitä tulee\nteillekin.\" Akka pani nyt puurovettä kiehumaan, mökkiläinen jauhoi\nmyllyllänsä jauhoja, ja siitä keitettiin puuro, josta sitten söivät\nkumpainenkin yhdessä. Mutta akka kun näki, mitenkä helposti mies\nmyllyllänsä jauhoja sai, rupesi hänen tekemään mieli saada myllyä\nomaksensa, ja kun mökkiläinen oli nukkunut, varasti akka yöllä sen\nmyllyn ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt siitä mitään, vaan\notti aamulla sen vaihdetun myllyn mukaansa ja läksi matkalle. Kotiin\ntultuansa puhui hän heti vaimollensa, minkä onnen hän oli käsittänyt, ja\nsanoi: \"Ei meidän enää tarvitse nälkää nähdä, katso nyt, mitä minä\nporsaallani Hiidestä sain!\" Samassa pyörittää hän myllyä näyttääksensä\nsen tapoja, mutta myllystä ei lähtenyt niin mitään. \"Mitäs semmoisesta\",\nsanoi vaimo, \"vie Hiiteen takaisin mokoma mylly!\"\n\nMökkiläinen kun itsekin havaitsi, ettei myllyyn tullut mitään, vaikka\nhän kuinka sitä pyöritti, läksi viemään sitä Hiiteen takaisin, ja kun\ntuli ovenlaskijan tykö, niin sanoi: \"En minä tästä myllystä huolikaan,\nkerran se jauhoi minulle puurojauhoja, vaan nyt siihen ei tule enää\nmitään, jos sitä kuinka pyörittäisi.\" Ovenlaskija sanoi: \"Isäntä käypi\nehkä vihaiseksi, kun sinä niin useasti täällä käyt, mutta jos hän rupeaa\nantamaan, niin tiedätkö, mitä pyydät?\" -- \"En tiedä\", vastasi mies.\n\"Pyydä sinä siltä yhtä pöytäliinaa, niin et kadu kauppaasi\", neuvoi\novenlaskija. Mökkiläinen meni nyt Hiiden isännän puheille, antoi myllyn\ntakaisin ja pyysi pöytäliinaa sijaan. Hiiden isäntä toi kohta miehelle,\nminkä hän oli pyytänyt, ja mökkiläinen läksi pöytäliinansa kanssa pois.\nPois laskiessa kysyi häneltä ovenlaskija: \"Tiedätkös, mies, mitä\nliinallasi nyt teet?\" -- \"En\", virkkoi toinen. \"Kun sinulle tulee\nnälkä\", neuvoi ovenlaskija, \"levitä se liinasi pöydälle, niin siihen\ntulee kohta kaikkea, mitä ajattelet.\" Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata\nhyvästä neuvostansa ja läksi matkaamaan. Tuli iltasella siihen mökkiin,\njossa viimeinkin yötä oli ollut, ja pyysi yösijaa. Mökin akka taas\nvastasi: \"Kyllä yötä saat huoneessani olla, mutta ruokaa ei ole antaa,\nsillä itsellänikään ei ole suuhun pantavata.\" Mökkiläinen silloin\nlevitti liinansa pöydälle, ja siihen tuli ruokaa, mitä vain ajatteli.\nSyötyänsä rupesi hän maata, mutta akka varasti yöllä sen Hiidestä tuodun\nliinan ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt asiasta mitään,\nvaan kun heräsi aamusella, otti hän liinan mukaansa ja läksi matkalle.\nKotiin tultuansa sanoi sitten vaimollensa: \"Emme nyt enää tarvitse\nnälkää nähdä!\" ja levitti liinan pöydälle, mutta ei tullutkaan siihen\nmitään. Vaimo sanoi taas: \"Mitäs semmoisesta on, vie mokoma liina\nHiiteen takaisin!\"\n\nAamulla läksi mies kolmannen kerran Hiiteen ja sanoi ovenlaskijalle: \"En\nminä tästä liinasta huoli, sillä ei tee mitään.\" Ovenlaskija sanoi:\n\"Johan sinä käyt täällä joka päivä! Ei se nyt enää taida isäntäni antaa\nsinulle mitään, vaan jos antaisi, niin tiedätkö, mitä pyydät?\" -- \"En\ntiedä\", vastasi mökkiläinen. Ovenlaskija käski pyytämään yhtä pussia, ja\nmökkiläinen meni Hiiden isännän puheille. Vähän ajan päästä palasi hän\nsieltä pussi kainalossa ja lähestyi ovenlaskijata. Se kysyi kohta:\n\"Tiedätkös nyt, mitä pussillasi teet?\" -- \"En\", virkkoi toinen.\nOvenlaskija sanoi: \"Kun sinulle tulee tarvis jokin, aukaise vain pussin\nsuuta ja sano: 'Pois pojat pussista!' niin siitä tulee miehiä pussista,\njotka toimittavat sinulle, mitä ikään tahdot, mutta sinun pitää niille\naina työtä määrätä, muuten repivät ne sinua itseäsi.\" Mies kiitti\novenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi kulkemaan kotiinsa. Tuli taas\npimeä matkalla, niin meni siihen mökkiin taas, jossa kahdesti ennenkin\noli ollut, ja pyysi lupaa yötä ollakseen siinä. Akka vastasi niinkuin\nennenkin, että kyllä hän yösijaa antaa, vaan ruokaa ei ole. Mökkiläinen\npani silloin pojat pussista ruokaa toimittamaan, ja ne toivat kohta\nkaikenlaisia herkkuja siihen, niin että oli syödä vielä akallekin. Kun\nsitten mökkiläinen yöllä nukkui, otti akka taas pussin ja vaihtoi toisen\nsijaan, mutta ei malttanut kauan olla sitä koettamatta, vaan sanoi kohta\nniinkuin oli kuullut mökkiläisenkin sanovan: \"Pois pojat pussista!\" ja\naukaisi samassa säkin suun ilman mitään työtä määräämättä. Siitäkös nyt\noikea meiske nousi; pojat tulivat kaikki pussista ja rupesivat repimään\nja kiusaamaan akkaa. Tuskissansa huusi akka kohti kurkkuansa: \"Heretkää\njo pieksämästä! Annan minä vähemmälläkin myllyn ja liinan takaisin.\"\nTästä jyrinästä heräsi mökkiläinenkin, käski pojat pois pussiin ja sai\nakalta myllynsä ja liinansa takaisin. Niine kaluinensa meni hän nyt\nkotiinsa ja sanoi vaimollensa: \"Katsohan nyt, mitä minä Hiidestä sain!\"\nPyöritti myllyänsä, niin siihen tuli jauhoja; levitti liinan pöydälle,\nsiihen ilmestyi kohta kaikenlaisia herkkuja; aukaisi pussin suuta ja\nhuusi: \"Pois pojat pussista!\" niin siitä nousi samassa palvelijoita,\njotka toimittivat kaikki hänen käskynsä.\n\nNyt ei akkakaan enää moittinut miestänsä, vaikka kohta ei oikein\nymmärtänyt, mitenkä kaikki oli tapahtunut, mutta oli varsin hyvillänsä\nsiitä, kun niin helpolle elämälle pääsi, että työttä vaivatta saatiin\nkaikkea, mitä ikään mieli teki. Äkisti tuli nyt entisestä köyhästä\nmökkiläisestä vallan rikas mies. Mielestänsä oli jo entinen asuntonsa\nkovin kehno ja vähäinen; aukaisi siis pussinsa suuta ja sanoi: \"Pois\npojat pussista kivikartanoa rakentamaan!\" Heti nousivat pojat pussista\nja tarttuivat kiivaasti työhön käsin, niin että mökkiläisellä kivinen\nkartano kohta oli valmiina. Kun nyt kaikki näin oli valmistettu,\nkirjoitti mökkiläinen kuninkaallensa kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi,\nettä armollinen kuningas tekisi hänelle sen kunnian, että kävisi hänen\nuudessa kartanossansa ja olisi siinä hänen kanssansa ruoalla. Kuningas\nkun sai mökkiläisen kirjan, suuttui siitä kovasti ja sanoi: \"Olenko\nhänen nuttuveljensä, että hän sillä tavalla rohkeaa kuningastansa\nluoksensa kutsua!\" Haetti samassa yhden sotaherroistansa ja käski sen\nvälttämättömästi mennä miesjoukolla mökkiläistä hävyttömyydestänsä\nkurittamaan. Mökkiläinenpä tiesi olla varoillansa, ja kun keksi sotaväen\nlähestyvän kartanoansa, aukaisi hän kohta pussinsa suuta ja sanoi: \"Pois\npojat pussista tuota kuninkaan sotajoukkoa hävittämään! Päällikkö vain\njättäkää henkiin sanaa viemään kuninkaallensa.\" Pussista nousi silloin\nlukematon joukko sotamiehiä, jotka vähässä aikaa tuhosivat koko\nkuninkaan sotaväen, ettei jäänyt muuta kuin päällikkö vain eloon. Sen\nmyötä kirjoitti mökkiläinen uuden vaatimuksen, että armollinen kuningas\nei pahastuisi hänen rohkeata anomustansa, vaan tulisi hänen kanssansa\nruoalle.\n\nKuningas suuttui tästä aina pahemmin ja laittoi toisen joukon vielä\nuljaampia sotamiehiä, joiden piti mökkiläistä tylyydestänsä kurittaman.\nMökkiläinenpä ei säikähtänyt tätä; kun näki sotaväen tulevaksi, aukaisi\ntaas pussiansa ja huusi: \"Pois pojat pussista isäntäänne puolustamaan!\nTappakaa koko kuninkaan sotajoukko, paitsi päällikkö jättäkää vain\nhenkiin saattamaan kuninkaalle sanaa.\" Siitä ilmestyi kohta mainion\nsuuri joukko miehiä, jotka pian surmasivat koko kuninkaan sotajoukon,\nettei muuta kuin päällikkö yksinänsä vain jäi eleille. Sen mukaan pani\nnyt mökkiläinen kolmannen vielä paremman kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi\nkuningasta luoksensa ruoalle. Mutta kuningas kun kuuli, että koko\nsotajoukkonsa taas oli kaatunut, vihastui mökkiläisen pyynnöstä vielä\nkovemmin, keräsi suutuksissansa viimeisetkin sotamiehensä, mitkä hänellä\nvielä oli, ja laittoi ne mökkiläistä kukistamaan sanoen: \"Olenko\nkissanpoika tähkäpäästä kuljetettava, että minun arvoani sillä lailla\npilkataan!\"\n\nSotamiehet läksivät nyt uppiniskaista mökkiläistä kurittamaan, vaan se\nkun keksi heidät, aukaisi taaskin pussin suuta huutaen poikia avuksensa,\nja samassa oli kuninkaan sotaväki taasen tuhona, ettei jäänyt koko\njoukosta muuta kuin päällikkö vain henkiin. Sen laittoi mökkiläinen\nkuninkaalle takaisin ja pani vielä kerran semmoisen pyynnön kuninkaalle,\nettä olisi armollinen ja kävisi hänen luonansa ruoalla. Kuningas, jolla\nei enää ollut sotaväkeä, millä olisi mökkiläistä kukistanut, suostui\nhiljankin mökkiläisen anomukseen ja läksi hänen kotiinsa. Siellä tuli\nmökkiläinen jo kuningasta vastaan ja saattoi hänet kivikartanoonsa.\nNähtyänsä, kuinka kaunis asunto täällä oli, ei kuningas\nhämmästyksissänsä tiennyt virkkaa mitään, vaan seurasi ääneti\nmökkiläistä, joka vei hänet ruokapöytään ja levittäen siihen liinansa\nsanoi: \"Mitä ruokaa vain armollinen kuningas tahtonee ja ajatella\nosannee, sitä tulkoon nyt tähän pöydälle!\" Samassa ilmestyi pöydälle\nkaikenlaisia herkkuja ja hyvänmakuisia juomia, joita vain kuningas\nparaitse rakasti. Siinä rupesivat nyt yhtenä ruoalle, ja kuningas, josta\nruoat olivat varsin mieluisia, sanoi mökkiläiselle: \"Olisinhan ennemmin\ntiennyt sinun näin hyvän ruoan pitäväsi, niin en tosin olisi\nsotajoukkojani tyhjään hävittänytkään.\" Syömästä päästyä kiitti kuningas\nvielä kerran isäntäänsä hyvin pidännästänsä, ilmoitti hänelle armollisen\nsuosionsa ja läksi kotiinsa.\n\nKuluipa aikaa vähäsen, niin tuli kuninkaalle kova sota, ettei tiennyt,\nmitenkä vihollista vastustaa, ja oli siis hyvin hädissänsä. Juohtuipa\nviimein mieleensä, kuinka jalosti mökkiläinen oli häntä vastaan pitänyt\npuoltansa, ja kutsui siis tässä ahdingossansa sitä avuksensa.\nMökkiläinen kuuli kuninkaansa käskyä ja tuli kohta pusseinensa\nsotatantereelle. Siellä oli tappelu kiihkeimmällänsä. Viholliset, joita\noli suuri summaton joukko, ahdistivat kuninkaan väkeä kovasti ja\nmielivät sen miesjoukolla piirittää, mutta silloin tuli mökkiläinenkin\nkuninkaalle avuksi, ja se kun vain aukaisi pussiansa ja huusi: \"Pois\npojat pussista vihollisia tappamaan!\" niin samassa hävisivät kaikki\nvihamiehet niinkuin tuulen pyyhkäyksellä, ettei niitä sen kovemmin nähty\nei kuultu. Kuningas, joka jo oli pelännyt koko sotajoukkoinensa\njoutuvansa hukkaan, ihastui nyt tästä äkistä avusta suuresti, ja\nmökkiläinen sai siitä hyvästä kartanonsa verottomaksi. -- Sen pituinen\nse.\n\n\nJÄLKIMAINE\n\nPihtiputaalta Pohjois-Hämeestä on kirjoiteltu pieni tarinainen, joka\nluonnoltansa on pian yhdenlaatuinen kuin edellisen tarinan alkupuoli.\nTätä tarinankatkelmaa, jota varmaan on jostakusta ehyemmästä sadusta\nlohkaistu, kerrotaan seuraavalla tavalla.\n\nKöyhä mies meni rikkaalta naapuriltansa pyytämään joulupaistia, mutta\nrikas ei tahtonut antaa eikä luvata. Köyhä rukoili yhä ja sanoi: \"Anna\nedes se, mikä tänä yönä aittasi katosta putoaa!\" Toinen kyllä tiesi\nsianjalkoja olevan aittansa katossa riipuksissa, vaan ei luullut sieltä\nputoavan mitään, kun ne vartaissa olivat, ja lupasi hiljankin köyhälle\nsen, mikä vain sieltä putoaisi.\n\nKöyhäpä kävi yöllä rikkaan isännän aitalla ja pudotti sieltä sianjalan\nkatosta lattialle. Aamusella meni sitten isännän puheelle ja kärtti\nsiltä aitan katosta pudonnutta sianjalkaa, kuten eilen luvannut oli.\nToinen kyllä empi, ettei muka antaaksensa vielä silläkään, mutta\ntuskastui viimein köyhän alituiseen kärttämiseen ja viskasi sille\nhiljankin siansäären aittansa ovelta sanoen: \"Tuoss' on, he! Juokse nyt\nsen kanssa Hiiteen!\" Köyhä mies teki kuten käsketty oli, sieppasi\nsiansäären kainaloonsa, vei sen kohta Hiiteen ja vaihetti sillä siellä\nsemmoisen myllyn, jolla kävi jauhaa mitä tahtonsa: ruokaa, rahaa ja mitä\nikään ihminen tarvitsee. Kotiin tultuansa jauhatti mies kohta\nmyllyllänsä kaikenlaisia tarpeita ja talon varoja, josta tuli niin\nrikkaaksi, että kuului ympäri seutuja tavaransa paljous. Saipa rikas\nisäntäkin kuulla, kuinka köyhä naapurinsa äkkiä oli suuresti tavaroilta\nhyötynyt, ja tuli häneltä kysymään: \"Mitenkä sinä yht'äkkiä nyt olet\nrikastunut, ja olit ennen niin köyhä?\" Toinen selvitti: \"Se siansääri,\njonka aittasi ovelta viskasit käskien viedä Hiiteen, se minut\nrikastutti.\" Samassa puhui hän myös, minkälaisen myllyn Hiidestä oli\nsaanut, joka jauhoi hänelle kaikkea, mitä vain tarvittiin.\n\nRikas isäntä alkoi nyt rukoilla naapuriansa ja sanoi: \"Annapa minulle\ntuo myllysi vähäksi aikaa lainaksi, niin saan minäkin koetella,\nmimmoinen tuo on.\" Toinen antoi, mutta ei neuvonut, mitenkä sitä\nseisotetaan; sitä seisottaessa piti sanoman ikäänkuin hevoselle: \"Ptru,\nptru!\" Rikas isäntä kuljetti myllyn kotiinsa, ja kun teki mielensä sitä\npaikalla koettaa, niin vei sen saunaansa ilman muun perheen tietämättä.\nTyöväki sattui juuri olemaan riihtä puimassa, niin käski myllyn\njauhamaan puuroa riihiväelle eineeksi. Mitäs tästä? Mylly kun sai kerran\njauhamaan, niin jauhoi koko saunan täyteen, että puuro joka reiästä\nkursui ulos, eikä seisahtunut millään tavalla. Viimein suuttui jo isäntä\nmyllyyn, kantoi sen pellollensa ja kiljaisi vihassansa: \"Jauha tuolla\nhongikoita, kallioita, muudan kapine!\" Sepä totteli jauhattajansa sanaa\nja jauhoi kohta rikkaan talon pellot hongikoita, kallioita täyteen,\nettei kohta ollut muuta kuin raunioita ja sakeata metsää siinä, missä\nisännällä ennen viljamaata oli ollut. Viimein täytyi isännän kutsua\nnaapuriansa ottamaan myllynsä pois. Se hakikin myllynsä kotiin, piti sen\naina tallella ja pysyi kaiken aikansa rikkaana, ettei tarvinnut tehdä\ntyötä muuta kuin huviksensa. Mutta naapurinsa, entinen rikas isäntä,\njolla ei enää ollut peltoa missään, köyhtyi siihen paikkaan ja hävisi\nhäviämistänsä yhä. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\n\n\nEERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ\n\n\n\n\nI OSA\n\n\nSEPPO ILMARISEN KOSINTA\n\nAunukselta saatu.\n\n_Selityksiä_: 1, Hiihtoin = Hittoin, Hiiden? 2, kyly = sauna. 3, kaatiot\n= housut. 4, ku = kuka. 5, mi = mikä. 6, uksessa = ovessa. 7, äsken =\nsitte vasta. 8, lainasi = nielasi. 9, laati = laittoi, teki. 10, loukon\n= kolon, rei'än. 11, laatiutui = syntyi, ilmestyi, tuli. 12, kajavaksi =\nkiekiksi, kalalokiksi, tiiraksi. 13, vastasi = otti vastaan.\n\n\nLIPPO JA TAPIO\n\nIlomantsista.\n\n_Selityksiä_: 1, olkahasen = suksen pohjassa olevaan juovaan. 2,\npälkähäsen = jal'an siaan. 3, vekaran = oksan haarukan. 4, satutti =\nasetti. 5, kajostui = kirkastui, selvesi.\n\n\nMETSÄN POIKA\n\nYhdenlaatuisia vieraskansasia tarinoita on tietääksemme:\n\n_Saksalaisilla_: 1. Katso: Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und mit\nAnmerkungen herausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845 N:o 11,\nsivut 93-105, \"Der kühne Sergeant.\" -- 2. Katso: Kinder- und\nHausmärchen. Gesammelt durch die Brüder Grimm. Göttingen 1850. 2 Band.\nsivut 33-38. N:o 91: \"Dat Erdmänneken.\"\n\n_Puolalaisilla_: Katso: Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem\nPolnischen des K.W. Woycicki von Friedrich H. Levestam. Berlin 1839,\nDritter Buch, N:o 6, sivut 119-123, \"Die drei Brüder.\"\n\n\nMIKKO METSOLAINEN\n\nIlomantsista.\n\n_Selityksiä_: 1, sota-väkeä = sotamiestä. 2, sättänä = täkynä, syöttinä.\n3, remeliksi = hihnoiksi, nauhoiksi. 4, mittyinen = millinen,\nminkäläinen.\n\n\nMIKKO MIEHELÄINEN\n\nAunukselta.\n\n_Aunukselta_: 1, pakosi = sälöeli, läksi. 2, ääreen = poikkeen, pois. 3,\nmetsän eläjät = metsän väki. 4, riehkimään = ruhtomaan, pieksämään. 6,\npilkkoo = särkee, ruhtoo. 6, nuo ai'at, nämä päivät = hyvän aikaa. 7,\nmittyinen = mimmoinen, millinen. 8, salkku = laukku, kesseli. 9, talusi\n= johdatti. 10, tanhuen = kujan. 11, mahoja = maho-lehmiä. 12, kirjuu =\nhuutaa. 13, eloksistansa = tavaroistansa. 14, melun = metelin. 15,\nkukali minä, sikäli tekin = jossa minä, siellä tekin.\n\n\nHIIDEN LAIVA\n\nKiihtelysvaaralta Karjalasta.\n\n\nTUHKAMO\n\nSodankylästä Pohjanmaalta.\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso Svenska Folk-Sagor och Äfventyr. Efter muntlig\nöfverlemning samlade och utgifna af Gunnar Olof Hyltén-Cavallius och\nGeorge Stephens, 1:sta Del. Stockholm 1844, N:o 8, ss. 139-150. -- \"Det\nsköna Slottet östan om Solen och nordan om Jorden.\"\n\n_Tanskalaisilla_: Katso Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, En Laesebog\nfor Folket og for den barnlige Verden ved C. Molbech. Kjöbenhavn 1895,\nN:o 49, sivut 264-270, \"Den nedtraadte Ager.\" Et jydsk Eventyr. Muntlig\nfortalt.\n\n_Saksalaisilla_: Katso Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und\nherausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845, sivut 1-6, N:o 1,\n\"Das goldene Schloss.\" -- 2. Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Th.\nII, N:o 93, ss. 47-54, \"Die Rabe.\" -- 3. Katso mainittua kirjaa, N:o 92,\nss. 39-46, \"Der König vom goldenen Berg.\" -- 4. Katso samaa kirjaa, Th.\nII, N:o 193, ss. 501-513, \"Der Tromler.\"\n\n_Slavonialaisilla_: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker. Berlin 1845,\nZweiter Band, ss. 41-53. \"Die Hexe Corva und ihre Knechte.\"\n\n_Mongolialaisilla_: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker. Berlin 1845,\nDritter Band, ss. 19-23. \"Die Krokodillfrösche.\"\n\n_Arapialaisilla_: 1. Katso Weil, Tausend und eine Nacht. Zum erstenmale\naus dem Arabischen Urtext. Stuttgart 1838, Bd. I, ss. 783-880.\n\"Geschichte des Prinzen Kamaralsamen und der Prinzessin Bedur.\" -- 2.\nKatso saman kirjan sivuja 572-582. \"Geschichte des trägen Abu Muhammed.\"\n\n_Intialaisilla_: -- Tähän vivahtava tarina löytyy T:ri H. Brockhaus'in\nSaksan kieleen kääntämässä satu-kokoelmassa: Die Märchensamlung des\nSomadewa Bhatta aus Kaschmir. Leipzig 1843, Th. II. sivut 7-34.\n\"Geschichte des Vidushaka.\" Katso samaa kirjaa Th. II, sivua 118 ja\nsen-jälellisiä \"Geschichte des Saktiwega, Königs der Bidyadharas.\"\n\n_Oudompia sanoja_: 1, puustit = temput, esteet. 2, tästä vuomasta =\ntältä lahdelta. 3, kuovat = syylingät. 4, sonnia = härkää. 5, noutamaan\n= hakemaan. 6, kasoit = kasvoit.\n\n\nKOLMET VELJEKSET\n\nYhtäpitäväisiä, tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme:\n\n_Unkarilaisilla_: Katso Ungarische Sagen und Märchen. Aus der\nErdélyischen samlung übersetzt von G. Stier. Berlin 1850, N:o 14, ss.\n91-95, \"Aschenbrödel\" (\"Hamupipöke\").\n\n_Puolalaisilla_: Katso Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem\nPolnischen des K.W. Woycicki von Friedrich Heinrich Levestam. Berlin\n1839 N:o 5, ss. 115-119 ja sivua 156 \"Der Glasberg.\"\n\n_Saksalaisilla_: 1. Katso Deutsches Märchenbuch. Herausgegeben von\nLudvig Bechstein. Leipzig 1855, ss. 65-67, \"Hirsedieb.\" -- 2. Katso\nSagen, Märchen und Gebräuche aus Sachsen und Thüringen. Gesammelt von\nEmil Sommer. 1:s Heft, Halle 1846, ss. 96, 177, \"Der dumme Wirrschopf.\"\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso Svenska Folk-Sagor och Äfventyr. Samlade och\nutgifna af Gunnar Olof Hyltén-Cavallius och George Stephens I D. 2\nhäftet, Stockholm 1849, N:o 20, sivusta 394-401 ja sivuja 403-404,\n\"Prinsessan uppå Glasberget.\"\n\n_Turjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr,\nDeel II, ss. 80-91. \"Jomfruen paa Glasbjerget.\"\n\n\nTUHKIMO\n\nSuistamolta Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, nurmelle = niitylle. 2, satohun (venäjän\nsanasta садь) = puu-tarhaan. 3, viestiä (ven. высть) = sanaa,\ntietoa.\n\n\nTYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA\n\nKiihtelysvaaralta Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, raatanut = tehnyt. 2, raatonsa = työnsä. 3,\nvesi-hevoinen = huonoin hevoinen talossa, jolla vedellä käytiin. 4,\ntöykkeni = jäykistyi, vaipui.\n\n\nTUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ\n\nYhden-laatuisia, tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme seuraavilla\nkansoilla:\n\n_Unkarilaisilla_: Vertaele Ungarische Sagen und Märchen. Aus der\nErdélyischen Samlung übersetzt von G. Stier. Berlin, 1850, N:o 5 ss.\n41-45, \"Die drei Königstöhter.\"\n\n_Puolalaisilla_: Vertaele Polnische Volksaagen und Märchen. Aus dem\nPolnischen des K.W. Woycicki von F.H. Lewestam. Berlin, 1839. Drittes\nBuch, N:o 7, sivut 123-127, \"Die Eiche und der Schaafpelz.\"\n\n_Ruotsalaisilla_: Vertaele Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, samlade och\nutgifna af G.O. Hyltén-Cavallius och G. Stephens, I D. 2 h. Stockholm\n1849, -- N:o 21, sivusta 405-420, ja sivuja 420-428, \"Den lilla\nGuld-Skon.\"\n\n_Ranskalaisilla_: Katso Märchensaal aller Völker für Jung und Alt von\nDr. H. Kletke. Berlin 1845, Erster B. siv. 149-163, \"Finette\nAschenbrödel.\"\n\n_Saksalaisilla_: 1. Katso Deutsche Volks-Märchen. Bearbeitet von\nFranz Hoffmann. Dresden 1846, siv. 73-85, \"Aschenbrödel.\" -- 2.\nKatso Kinder- und Hausmärchen gesammelt durch die Brüder Grimm.\nGöttingen, 1850, Erster Band, N:o 21, siv. 136-145, \"Aschenputtel.\"\n\n\nIHMEELLINEN KOIVU\n\nVenäjän Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, huotrahani = tuppeeni. 2, kes'itse = keskite. 3,\nkatraasta = karjasta, laumasta. 4, sialtane = asettane paikallensa. 5,\nkamanan = oven pielen. 6, ollee = lienee. 7, kaikenjytyistä =\nkaikenlaista. 8, lomotti = hajotti. 9, ativoina = anoppina. 10,\nhuommenuksella = huommenna. 11, kedut = nah'at.\n\n_Jälkimaine_: Leski-akasta on useimmissa Karjalan-puoleisissa tarinoissa\npaljon puhetta. Luultavasti tarkoitetaan sillä nimellä jota-kuta\ntietäjä-akkaa, jolta nuori väki kävi neuvoja kysymässä. -- Jos hyvinkin\nsillä nimellä välistä kuitenkin sanottanee leski kuningatartakin, emme\nvoi tarkkaan päättää; se vaan, että aina kuvaellaan Leski-akkaa viisaana\ntiedonantajana, milloin vaan puheeksi tulee.\n\n\nKUMMALLINEN TAMMI\n\nVenäjän Karjalasta.\n\n\nKOLMET SISARUKSET\n\nHämeestä.\n\n\nMERESTÄ-NOUSIJA-NEITO\n\nVenäjän Karjalasta.\n\nYhden-tapaisia, tähän verrattavia tarinoita on muillakin kansoilla,\nniinkun _Unkarilaisilla_: Katso Magyarische Sagen und Märchen von Johann\nGrafen Mailath. Stuttgart und Tübingen 1837, ss. 209-213, \"Die Gaben.\"\n\n_Böhmialaisilla_: Katso Gerle, Volksmärchen der Böhmen. Prag 1819, Th.\nII, N:o 5, \"Die goldene Ente.\"\n\n_Turjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folke-eventyr.\nChristiania 1852, N:o 57, ss. 347-354, \"Buskebruden.\"\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska\nFolk-Sagor och Äfventyr, I del., ss. 107-138, N:o 7, \"Prinsessan som gick\nupp ur hafvet.\"\n\n_Saksalaisilla_: 1. Katso Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und\nherausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845, sivut 83-87, N:o\n19, \"Die beiden Bräute.\" 2. -- Katso Kinder- und Hausmärchen von den\nBrüdern Grimm, Göttingen 1850, II Band, ss. 275-280, N:o 135, \"Die\nweisse und die schwarze Braut.\" -- 3. Katso samaa kirjaa I Band ss.\n64-72, N:o 11, \"Brüderchen und Schwesterchen;\" ja I Band, ss. 79-86, N:o\n13 \"Die drei männlein im Walde.\"\n\n_Ranskalaisilla_: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845, I\nBand, sivut 167-179, \"Rosette.\"\n\n_Selityksiä_: 1. kuosalin = rukin. 2. jaksa = riisu. 3. paikan = huivin.\n4. uksi = ovi. 5. pieluksiin = pään alaisiin. 6. kaatiot = housut,\npuksut. 7. kaarneeksi = korpiksi. 8. kuita = joita.\n\n_Jälkimaine_: Yhtä-pitäväinen, vaikka vaellinaisempi toisinto on\ntunnettu pohjois-Hämeessä, se vaan että Syöjätärtä siinä sanotaan\nPahaseksi eli Pahasen vaimoksi.\n\n\nNAISEN YHDEKSÄN POIKAA\n\nYhtäläinen, tähän verrattava tarina on tietääksemme _Italialaisillakin_.\nKatso Märchensaal aller Völker von D:r H. Kletke. Erster Band, Berlin\n1845, N:o 27, ss. 139-148, \"Die drei Königskinder.\"\n\n\nVELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT\n\nVenäjän Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, äpärettä = poikaa. 2, ollee = lienee. 3, paikka =\nhuivi. 4, säälitsä = nenä-liina. 5, huonukset = huoneet. 6, kaimaavat =\nseuraavat. 7, kävelee-ryötää = kävellä ryötää. 8, sepäämään = halaamaan,\nlikistämään. 9, kiekki = lokki, tiira. 10, kolven = männyn, petäjän. 11,\npuisen = korvon. 12, kate = kansi. 13, riehtilä = paistin-pannu. 14,\nkedut = nah'at, kuoret.\n\n\nSAARESSA ELÄJÄT\n\nJaakkimalta.\n\n\nTYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA\n\nJaakkimalta.\n\n\nKÄSITÖN NEITI\n\nKuta kuinkin yhtäpitäväinen tarina on _Saksalaisilla_. 1, Katso Grimm,\nKinder- und Hausmärchen, erster Band, Göttingen 1850, N:o 31, sivut\n187-194, \"Das Mädchen ohne Hände.\" 2, Samanen tarina Tanskan kielellä\nkerrottuna C. Molbech'in satu-kokoelmassa: Udvalgte Eventyr og\nFortaellinger, en Laesebog for Folket og for den barnlige Verden,\nKjøbenhavn 1843, N:o 48, sivut 258-264, \"Pigen uden Haender.\"\n\n\nNEITONEN KUNINKAAN SADUSSA\n\nVuokkiniemeltä.\n\n_Selityksiä_: 1, emännöidä = emännän tointa tehdä. 2, muroittelee =\nsärkee. 3, ropehen = vasun, kopsan. 4, satu (venäl. садь) = puutarha.\n5, siimekseen = varjoon. 6, ketuja = kuoria. 7, kyntymäisillänsä =\npoikkinaisilla käsillänsä. 8, mitöin = mitä vajaalla minkä puutteessa.\n9, kynkillänsä = käsi-tyngillänsä. 10, vaalit = kaadat toisesta toiseen.\n11, asussa = pu'ussa. 12, reunaan = viereen. 13, upeiden = oriiden,\nhevoisten.\n\n\nNEITONEN HERNEMAASSA\n\nLieksalta Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, raataa = tekee. 2, puhkoi = puhkasi. 3, pakoten =\nkerjäten. 4, aikautui = sattui tulemaan, joutui. 5, ollee = lienee. 6,\npakkoaa = kerjää.\n\n\nVELJIENSÄ-ETSIJÄ-TYTTÖ\n\nIlomantsista.\n\nJoksensakin yhtäpitäväinen tarina on _Saksalaisilla_. 1. Katso Grimm,\nKinder und Hausmärchen, erster Band, Göttingen 1850, N:o 9, sivut 54-60,\n\"Die zwölf Brüder.\" -- 2. Samainen tarina Tanskan kielellä kerrottuna C.\nMolbech'in satu-kokoelmassa: Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, en\nLaesebog for Folket og for den barnlige Verden, Kjøbenhavn 1843, N:o 60,\nsivut 346-351, \"De tolv Brödre.\"\n\n_Selityksiä_: 1, täytyi = yltyi. 2, maanittelee = viettelee, pettelee.\n3, vihasniekka = vihamies. 4, himoitti minua = teki mieleni. 5, kaimasi\n= seurasi. 6, haljakka = vaippa.\n\n\nPAKENIJAT\n\nYhtäläisiä tämänsuhteisia tarinoita on muillakin kansoilla, josko\nulkonä'yltä hiukan tässä kerrotusta eroavatkin. Niin on tietääksemme\nyhdentapaisia kertomuksia:\n\n_Virolaisilla_. Katso Verhandlungen der gelehrten Estnischen\nGesellschaft zu Dorpat, zweiter Band, drittes Heft, sivuja 76-93 \"Der\ndankbare Furstensohn,\" mitgetheilt von D:r Fr. Kreuz.\n\n_Unkarilaisilla_. 1. Katso Stier, Ungarische Märchen und Sagen, Berlin\n1850, N:o 4, sivuja 28-34, \"Das kleine Zauberpferd.\" 2. Katso Kletke,\nMärchensaal aller Völker, zweiter Band, sivuja 31-36, \"Die gläserne\nHacke.\"\n\n_Puolalaisilla_. Katso Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem\nPolnischen des K.W. Woycicki von Fr. Lewestam, Berlin 1839, sivuja\n135-137, \"Die Flucht.\"\n\n_Venäläisillä_. Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845, Bd.\nII, sivuja 71-79, \"Kojata.\"\n\n_Ranskalaisilla_. Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845\nBd. I, sivuja 301-317, \"Der Orangenbaum und die Biene.\"\n\n_Irlantilaisilla_. Katso Carleton, Traits and stories of the Irish\npeasantry. Dublin 1836; I, 53, \"The three tasks.\"\n\n_Saksalaisilla_. 1. Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Th. I, N:o 51,\nsivuja 296-299, \"Fundevogel.\" 2. Samaa kirjaa, Th. I, N:o 56, sivuja\n330-334, \"Der Liebste Roland.\" 3. Katso samaa kirjaa, Th. II, N:o 113,\nsivuja 158-168, \"De beiden Küniges-kinner.\"\n\n_Turjalaisilla_. 1. Katso Norske Folkeeventyr samlede og fortalte af\nP. Chr. Asbjörnsen og Jörgen Moe. Anden förögede Udgave. Christiania 1852,\nN:o 14, ss. 66-76, \"Enkesönnen.\" 2. Katso saman kirjan N:o 46, sivuja\n278-296, \"Mestermö.\"\n\n_Ruotsalaisilla_. 1. Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska\nFolk-Sagor och Äfventyr, I del, Stockholm 1844, N:o 14, sivuja 213-251,\n\"Hafs-Frun.\" 2. Katso Samlade smärre Berättelser och Utkast af S.F.\nRidderstad, III del. Linköping 1849, sivuja 184-189, \"Agnete lille Dei.\"\n3. Katso samaa kirjaa siv. 195-199, \"Drängen och Prinsessan.\"\n\n_Tanskalaisilla_. Katso Vinter, Danske Folkeeventyr. Förste Samling.\nKjøbenhavn 1823, ss. 31-35, \"Prindsen och Havmanden.\"\n\n\nVETEHISELLE LUVATUT LAPSET\n\nPaanajärveltä.\n\n_Selityksiä_: 1, ollee = lienee. 2, vasan = vasikan. 3, ollette =\nlienette. 4, pielus = pään-alus. 5, mönni = kontio, karhu. 6, vuotahan =\nodotahan. 7, huonukset = pienoset huoneet. 8, läsimään = sairastamaan,\nposimaan. 9, kaarne = korppi. 10, kaatioista = housuista, puksuista. 11,\npieluksiin = pään-alaisiin. 12, puuskilla = tykillä.\n\n\nHÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT\n\nVuokkiniemeltä.\n\n_Selityksiä_: 1, huonukset = huoneet. 2, karsinaan = sillan alle\nkuoppaan. 3, luotiihe = ruvettiin, al'ettiin. 4, lounaakseni =\nmurkinakseni, päivällisekseni. 5, ruttoon = väleen, pi'an, sukkelaan.\n\n\nORIKSI MUUTETTU POIKA\n\nSavosta.\n\n\nAVAIMETON VAKKA\n\nKarjalasta.\n\n\nVUORESTA PELASTUS\n\nYhdenlaatuinen tarina on _Turjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Moe,\nNorske Folkeeventyr, anden Udgave, Cristiania 1852, N:o 3, siv. 8-20,\n\"Fugl Dam.\"\n\n\nIHMEELLINEN SAUVA\n\nLiperistä.\n\n\nIHMEELLINEN PILLI\n\nSatakunnasta.\n\n\nHIIDEN LAHJAT\n\nYhtäläisiä, tämänsuhteisia tarinoita on muillakin kansoilla, kuten on\ntiettävästi:\n\n_Turjalaisilla_: -- Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden\nförögede Udgave, Christiania 1852, N:o 37, sivuja 222-234,\n\"Grimsborken.\"\n\n_Ruotsalaisilla_: -- Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska\nFolk-Sagor och Äfventyr I:sta delen 1:sta häftet, Stockholm 1844, N:o 3,\nC, \"Guldhästen, Månlyktan och Jungfrun i Trollburen,\" sivut 37-44 ja\n458-459.\n\n_Saksalaisilla_: -- Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Göttingen 1850,\nzweiter Band, N:o 107, sivuja 119-133, \"Die beiden Wanderer.\"\n\n_Ranskalaisilla_: 1. Katso Contes des Fées, par M:me D'Aulnoy, Paris\n1697, sivuja 78-98, \"La Belle aux Cheveux d'or.\" 2. Samainen tarina on\nSaksan kielellä kerrottuna kirjassa: Märchensaal aller Völker für Jung\nund Alt von D:r H. Kletke. Berlin 1845, erster Band, sivuilla 344-354,\n\"Schönchen Goldhaar.\"\n\n\nPAHOLAISEN ANTAMAT SOITTONEUVOT\n\nLiperistä.\n\n\nKULTAORI, KULTAVASTA, NUOTTA JA PILLI\n\nKiihtelysvaaralta.\n\n\n\n\nII OSA\n\n\nTOVERUKSET\n\nTähän vivahtavia tarinoita tavataan useammalla vieraallakin kansalla.\nKuitenkin on tässä kerrottu Suomalainen tarina, jommoisena se\n\"Leppäpölkky\"-nimisessä kertomuksessa näytäkse, ehyempi ja täydellisempi\nkutakin alempana viitatuissa satukokoelmissa luettavaa kertomusta, jotka\nparemmin soveltuvat meidän tarinamme muihin toisinnoihin, erittäinkin\nviimeisihin. Semmoisia tähän verrattavia kertomuksia on tietääksemme\nseuraavilla ulkomaan kansoilla:\n\n_Rutjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden\nförögede Udgave, Christiania 1852, N:o 24, sivuja 122-139, \"Lillekort.\"\n\n_Tanskalaisilla_: Katso: K. Müllenhoff, Sagen, Märchen und Lieder der\nHerzogenthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel 1845, sivua 453 ja\nsen jälellisiä, kertomusta \"Rinroth,\" jossa niinkun Suomalaisessakin\ntarinassa puhutaan silmästä, joka oli useammalle yhteinen.\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folksagor\noch Äfventyr, I delen, Stockholm 1844, N:o 5, sivuja 57-95, kertomusta\n\"De begge Fosterbröderne;\" ja N:o 4, sivuja 45-57, kertomusta\n\"Haltftrollet eller de Tre Svärden.\"\n\n_Saksalaisilla_: 1. Katso: Ludwig Bechstein, Deutsches Märchenbuch,\nLeipzig 1846, sivuja 132-135, \"Der Hasenhüter,\" nach mündlicher\nUeberlieferung aus Franken. 2. Katso: Kinder- und Hausmärchen, gesammelt\ndurch die Brüder Grimm, sechste vermehrte und verbesserte Auflage,\nGöttingen 1850, N:o 71, sivuja 433-439, \"Sechse kommen durch die ganze\nWelt.\" -- 3. Katso: samaa kirjaa 2 Band, N:o 134, sivuja 266-274, \"Die\nsechs Diener.\" -- 4. Katso: Molbech, Udvalgte Eventyr og Fortaellinger,\nsivuja 310-317, kertomusta \"De sex Tienere.\"\n\n_Italialaisilla_: 1. Katso: Märchensaal aller Völker für Jung und Alt,\nvon D:r H. Kletke, jossa löytyy Italialaisesta Il Pentamerone-nimisestä\nkirjasta Saksan kieleen käännetty tarina, nimeltä \"Der Dummling.\" -- 2.\nKatso: samaa kirjaa, sivuja 18-22, kertomusta \"Der Floh.\"\n\n_Ranskalaisilla_: Katso, Contes des fées par Mdme d'Aulnoy, kertomusta\n\"Belle-Belle ou le chevalier fortuné.\"\n\n_Arapialaisilla_: 1. Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker, dritter\nBand, Berlin 1845, sivuja 58-82, kertomusta \"Heldenthaten und Tod des\nHauptmanns Bergspalter und seiner tapfern Genossen,\" aus der von Chavis\nund Gazott gegebenen Fortsetzung der Tausend und Eine Nacht übersetzt.\n-- 2. Katso: Tausend und Eine Nacht, von Habicht, Breslau 1827,\n\"Geschichte des Prinzen Achmed und der Fée Pari-Banu.\"\n\n_Persialaisilla_: Katso: \"Das Heldenbuch von Iran,\" aus dem Schach Nameh\ndes Firdussi von Görres, Berlin 1820, sivuja 246-260, \"Die Sage von\nLohrasp.\"\n\n\nLEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI\n\nVuokkiniemeltä.\n\n_Selityksiä_: 1, saarnan = tarinan; saarnan sanoa = tarinassa sanoa. 2,\npiirut = pidot. 3, tuon pitkää, taan lyhyttä = hyvän matkaa, monta\naikaa. 4, vahostua = val'eta. 5, aivon = aikaseen. 6, verestyisi =\ntapahtuisi. 7, kisalsi = kiskaisi, sivalsi. 8, lekahti = äkkiä liikahti,\nkuohahti. 9, raatoa ei koko = koko raatoa ei. 10, jykeitä = raskaita.\n11, näkeeksi = näytiksi. 12, pälkähästä = ahdingosta, hädästä. 13,\npöksä-raitat = huoneen pöksät, huonot hökkelit. 14, pa'istahan =\nhaastellahan. 15, portimoksi = kärpäksi. 16, siat = tilat, vuoteet. 17,\nmu'assa = keralla, kansa. 18, tanhuaan = talliin. 19, romeutui =\nhätäytyi. 20, milma = minua. 21, kuita = joita. 22, veroksi = atriaksi.\n23, kylyä = saunaa. 24, äiän = paljon. 25, salkkunsa = laukkunsa,\nkonttinsa. 26, vajojen = suojien, aittojen. 27, hipiä = iho. 28, elosta\n= tavaraa, hyvyyttä. 29, taatto = isä. 30, emo = äiti. 31, sepäeli =\nsyleili. 32, kalmistolla = kirkon pihalla, hautuusmaalla. 33, vahanen =\nvaahtinen.\n\n\nMAAN, MEREN KULKIJA LAIVA\n\nIlomantsista.\n\n_Selityksiä_: 1, voimaisuutta = voimaa, kykyä. 2, sillensä =\nsemmoiseksi, kesken. 3, veron = atrian. 4, välehen = pian. 5, taivalta =\nmatkaa. 6, tanhuasta = tallista. 7, synnyttelekse = ilmaisekse,\ntapahtuu. 8, äsken = vasta. 9, äiän = paljon. 10, typi = tuiki, ihan.\n11, loittoa = pitkältä, etäältä, kaukaa.\n\n\nKAIKKIA MATKALLA TARVITAAN\n\nIlmeeltä.\n\n\nLAIVANTEKIJÄT\n\nSatakunnasta.\n\n\nKETTU KOSIOMIEHENÄ\n\nYhdenlaatuisia kertomuksia, joita käypi tähän Suomalaiseen tarinaan\nvertaaminen, on tietääksemme seuraavilla ulkomaan kansoilla:\n\n_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Anden\nUdgave, Christiania 1852, N:o 28, sivuja 157-163, kertomusta\n\"Herrepeer.\"\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso: Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska\nFolksagor och Äfventyr, I delen, Stockholm 1844, sivuja 179-194, \"Slottet\nsom stod på Guldstolpar.\"\n\n_Saksalaisilla_: Pienosessa lentokirjassa, nimeltä \"Vier schöne\nMärchen,\" painettu Leipzigissä, löytyy kutakuinkin yhtäpitäväinen tarina\nsivuilla 9-20 \"Meister Murner oder der gestiefelte Kater;\" kuitenkaan\nemme voi päättää, jos hyvinkin lienee koko tarina muista kielistä\nkääntämä ja siis alkuaan Saksalaisille vieras, koska ei muissa\nsatukokoelmissa tavata mitään yhdentapaista Saksankielistä tarinaa.\n\n_Ranskalaisilla_: Katso: Contes des fées par Charles Perrault, sivuja\n33-39, kertomusta \"Le maitre chat ou le chat bottée.\"\n\n_Italialaisilla_: Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker, I Band,\nBerlin 1845, sivuja 45-48, kertomusta \"Gagliuso.\"\n\n_Arapialaisilla_: Katso: Tausend und eine Nacht, kertomusta \"Abu\nMuhammed Alkeslan.\"\n\n\nMADON LINNA\n\nVenäjän Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, miettien (ven. смытить) = ajatellen, arvellen.\n2, pohatat (ven. богачь) = rikkaat. 3, pukeutua = vaatteutua. 4,\nrahvasta = väkeä, kansaa. 5, piiruja = pitoja. 6, hälvetä = hajota. 7,\ntaipaleelle = matkalle. 8, kaimaamaan = saattamaan. 9, haljakassa =\ntakissa, nutussa. 10, huutehessa = kuurassa. 11, ilman = muuten. 12,\ntuho = loppu, kuolema, surma. 13, mointa = moista, semmoista. 14,\nkohlistaa = sortaa, hävittää. 15, neuvon = kunnon. 16, puuttui = sattui.\n17, taivaltamaan = matkustamaan. 18, anasti = omisti. 19, huonehukset =\nhuoneet. 20, kupeutui = kävi kallelleen (arvellessa), kallistui. 21,\nkäkeää = aikoo, valmistakse. 22, mitäkä = mihin määrään, mikäli. 23,\nsikälikään = siihenkään määrään, senkään verta. 24, koiran päät = koiran\ntapaiset. 25, vasoja = vasikoita. 26, elos = elanto.\n\n\nKEHNON KOTI\n\nSuomen Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, elos, elokset = hyvyys, varat. 2, sen siitänsä = tuon\ntuostansa, ollenkaan, ensinkään. 3, lopekse = loppuvat. 4, pakkoamaan =\nkerjäämään. 5, vetää juntturoipi = vetää väkisellä, vastakynteen. 6,\näkkinäinen = outo, vieras, tuntematoin. 7, äiänkös = paljonkos. 8,\nempimättä = epäilemättä, arvelematta. 9, nurkua = nurista, valittaa. 10,\nketut = nahat. 11, hukaksi = sudeksi. 12, ketuille = revoille. 13,\naprikoitsemmehan = arvelemmehan, tuumaitsemme. 14, pätevämmät =\nsopivammat, kelvollisemmat. 15, minuiset = minulle sopivat, soveliaat.\n16, laadi = te'e. 17, taivaltaa = matkustaa, kulkee. 18, tuohukset =\npalavia tuohikääryjä.\n\n\nEI-NIIN-MITÄ\n\nSuomen Karjalasta.\n\nVertaele I osan 5:ttä tarinaa \"Tuhkamo,\" jonka alkupuoli käypi joksensa\nsamaan laatuun kuin tämänkin. Lopulla juoksee tarinat eri latuansa\nkumpikin, kuitenkin ovat toiselleen sukua, niinkuin sisällinen\nrakennuksensa todistaapi. -- Ilman on tähän vivahtavia kertomuksia\nmuillakin vierailla kansoilla, josko ulko-asunsa olisikin erimuotoinen.\nSenlaatuisia kertomuksia on tiettävästi:\n\n_Saksalaisilla_: Katso: Musaeus, Volksmärchen der Deutschen,\nherausgegeben von I.L. Klee, Leipzig 1842, sivuja 373-429, ja 355-356\nkertomusta \"Der geraubte Schleier.\"\n\n_Valakkialaisilla_: Katso: \"Walachische Märchen\" von Arthur und Albert\nSchott, Stuttgart und Tübingen 1845, sivuja 119-203, kertomusta \"Der\nverstossene Sohn.\"\n\n_Arapialaisilla_: Katso: Weil, Tausend und eine Nacht, Band IV, sivuja\n116-160, kertomusta \"Geschichte des Prinzen Djanschach.\"\n\n_Irlantilaisilla_: Katso: Irische Elfenmärchen, übersetzt von den\nBrüdern Grimm, Leipzig 1826, sivuja 42 ja senjälkeisiä, kertomusta \"Die\nFlasche.\" Tässä löytyvät tarinat ovat otetut kirjasta: Fairy Legends and\nTraditions of the south of Ireland, London 1826.\n\n_Mongolialaisilla_: Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung\nund Alt, III Bd, Berlin 1845, sivuja 8-10 \"Der Wundermann.\"\n\n_Selityksiä_: 1, päätyi = joutui, sattui. 2, miettii = ajattelee.\n3, verhot = vaatteet. 4, mutsoa = vaimoa. 5, pöytäpaikka = pöytäliina.\n6, katseeksi = näytteeksi. 7, aprikoineet = arvelleet. 8, salkku =\nlaukku. 9, inehmisen = ihmisen. 10, järeä = ruumiikas, vanttera. 11,\nhimoitti = teki mieleni. 12, mojua = lukua. 13, sillan = portaiden. 14,\nverestyisi = tapahtuisi. 15, raatavat = tekevät. 16, vesselässä (ven.\nвеселый) iloissansa, päissänsä, humalassa.\n\n\nENNUSTUKSET\n\nIlomantsista saatu.\n\nVerrata käynee tähän _muinois-Kreikkalaisten_ ylen tunnettua kertomusta\n_Thebain_ mainiosta _Oidipus_-nimisestä kuninkaasta ja hänen elämänsä\nvaiheista, jossa tarinan pääjuoni on yksi, kun tässä meidänkin\ntarinassamme. Muutoin on yhdenlaatuinen tarina _Saksalaisilla_: Katso:\nSimrock, Deutsche Volksbücher II: \"Gregorius auf dem Stein,\" Berlin,\ngedruckt in diesem Jahre.\n\n_Selityksiä_: 1, evätä = estää, pidättää. 2, utautuipa = sattuipa. 3,\nastuu päähän = juohtuu mieleen. 4, kukali = kunneka. 5, raataa = tehdä.\n\n\nTOISINTO\n\nToisissa tienoin Karjalata puhutaan tarinan loppupuolta eriksensä omana\ntarinana. Nähtävästi kuuluvat molemmat kertomukset alkuansa kuitenkin\nyhteen, joista toinen vaan on päätarinasta lohkoma toisinto, myöhemmin\nsitte eri tarinaksi muuttunut, jonka vuoksi tulkoonkin ehyemmän\ntoverinsa seurassa tässä nyt kerrotuksi.\n\n_Selityksiä_: 1, räähkiä sanomaan = rikoksia tunnustamaan, ruotsiksi:\n_bigta_. 2, äsken = vasta, sitte. 3, pajan pani kaiken remun = laulaa\npajatteli ylellisesti, piti rumaa ja ilkeätä ääntä.\n\n\nHAASTELEVAT KUUSET\n\nJaakkimalta.\n\nJoksensa yhtäpitäväinen tarina on _Saksalaisilla_. Vertaele: Kinder- und\nHausmärchen, gesammelt durch die Brüder Grimm. Erster Band. Sechste\nvermehrte und verbesserte Auflage, Göttingen 1850, N:o 17, sivuja\n105-110, kertomusta: \"Die weisse Schlange.\"\n\n_Selityksiä_: 1, pa'ista = puhua. 4, kuoma (ven. кумь) = kummi. 3,\nyöniekka = yövieras. 4, repo = kettu. 5, elosta = tavaraa. 6, väljälle =\nirti, irrallensa. 7, sukkelaan = pi'an. 8, toraa = riitaa.\n\nVELJESTEN NAIMISET\n\nYhden tapaisia, tähän verrattavia kertomuksia on useammalla vieraallakin\nkansalla; niin on tiettävästi semmoisia seuraavilla ulkomaan kansoilla:\n\n_Ruotsalaisilla_: Katsele: Svenska Folksagor och Äfventyr, efter\nmundtlig öfverlemning samlade och utgifna af Hyltén-Cavallius, och\nStephens, I del. Stockholm 1844, sivuja 251-263: \"Den förtrollade\ngrodan\", ja sivuja 277-311 I del., 2 häft. Stockhoim 1849, N:o 17: \"Den\nförtrollade fästemön.\"\n\n_Turjalaisilla_: Vertaele: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr; Anden\nUdgave, Christiania 1852, N:o 25, sivuja 139-141: \"Dukken i Graesset.\"\n\n_Saksalaisilla_: 1. Norddeutsche Sagen, Märchen und Gebräuche, aus dem\nMunde des Volkes gesammelt und herausgegeben von A. Kuhn und W.\nSchwartz, Leipzig 1848, sivuja 331-334: \"Das weisse Kätszchen.\" -- 2.\nGrimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, Th. I, N:o 63, sivuja\n398-401: \"Die drei Federn,\" ja samaa kirjaa Th. II, N:o 106, sivuja\n114-119: \"Der arme Müllerbursch und das Kätszchen.\" -- 3. Katso: Auswahl\nder schönsten Märchen und Sagen, Fabeln und Parabeln, Von E. Keller,\n2:te Auflage, sivuja 45-50: \"Das Märchen vom Prinzen und den schönen\nPetersilie.\"\n\n_Ranskalaisilla_: Katsele: Contes des fées par Mdme d'Aulnoy,\nkertomusta: \"La chatte blanche.\"\n\n_Puolalaisilla_: Vertaele: Polnische Sagen und Märchen des K. Woycicki,\n\nBerlin 1839, sivuloita 101-105, kertomusta: \"Die Kröte.\"\n\n\nHIIRI MORSIAMENA\n\nSuomen Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, laatii pakinan = alkaa haastella. 2, silma = sinut,\nsinua. 3, milma = minut, minua. 4, sillan = portaiden, rappuisten. 5,\nmointa = mokomaa, semmoista. 6, viesti = sana, käsky. 7, pakeelle =\npuheelle. 8, jykeät = raskaat, paksut. 9, katseeksi = katsottavaksi,\nnäkeeksi. 10, näkeeksi = nähtäväksi, katseeksi. 11, impi = neiti, tyttö.\n12, erää = kertaa. 13, sepäeli = syleili. 14, asussa = pu'ussa. 15,\nrikkoi = muutti, manasi. 16, piiruja = pitoja. 17, hälveni = hajosi.\n\n\nNIMIKKOPUUT\n\nHämeestä.\n\n\nSAMMAKKO MORSIAMENA\n\nVenäjän Karjalasta.\n\n\nANTTI PUUHAARA\n\nHämeestä ja Satakunnasta.\n\nYhdenlaatuisia, tähän verrattavia kertomuksia on tietääksemme\nseuraavilla kansoilla:\n\n_Unkarilaisilla_: Katso: Magyarische Sagen, Märchen und Erzählungen von\nJohann Grafen Mailath, I Bd, Stuttgart und Tübingen 1837, sivuja\n172-183, kertomusta: \"Die Brüder,\" joka alusta käypi samaan laatuun\nkuin Suomalainen tarina: \"Riuta ja Rauta,\" vaan sitte soveltuu tähän.\n\n_Mongolialaisilla_: Useampia meidän tarinaamme vivahtavia paikkoja\ntavataan kirjassa: \"Die Thaten des Bogda Gesser Châns,\" eine\nostasiatische Heldensage aus dem mongolischen übersetzt von I.I.\nSchmidt, Petersburg und Leipzig, 1839.\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso: Folklifvet i Skytts härad i Skåne vid början af\ndetta århundrade, Barndomsminnen, utgifna af Nicolovius, Lund 1847,\nkertomusta: \"Rike Pehr Krämare,\" sivua 42 ja senjälkeisiä.\n\n_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden\nUdgave, Christiania 1852, N:o 5, sivuloita 22-35, kertomusta: \"Rige Peer\nKræmer.\"\n\n_Saksalaisilla_: Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Sechste Ausgabe,\nGöttingen 1850, erster Band, N:o 29, sivuloita 175-183, kertomusta: \"Der\nTeufel mit den drei goldenen Haaren.\"\n\n_Ranskalaisilla_: Katso: Grässe, Gesta Romanorum, 1842, I, 44 sivua ja\nsenjälkeisiä.\n\n_Suomessa_ on tätä tarinaa kirjoiteltu useammasta maakunnasta.\nMuutamassa toisinnossa Karjalan puolelta kulkee Antti tietoja saamaan\nLapista.\n\n\nKUOLEMA KUMMINA\n\nYhdentapaisia meidän tarinaamme verrattavia kertomuksia on seuraavilla\nkansoilla:\n\n_Saksalaisilla_: 1. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, sechste\nvermehrte und verbesserte Auflage, Göttingen 1850, sivuloita 253-256,\nN:o 44, kertomusta: \"Der Gevatter Tod;\" ja samaa kirjaa N:o 81,\nsivuloita 481-484, kertomusta: \"Der Spielhanst.\" 2. Katso: Grimm,\nDeutsche Mythologie II, 951.\n\n_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folkeeventyr,\nanden Udgave, Christiania 1852, N:o 21, sivuja 114-121, kertomusta:\n\"Smeden, som de ikke turde slippe ind i Helvete,\" tarinan loppupuolta.\n\n_Tanskalaisilla_: Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.\nMolbech, Kjøbenhavn 1843, N:o 70, sivuja 426-429: \"Döden og hans\nGudsön.\"\n\n\nTAIVAASEEN MENIJÄ\n\nKivijärveltä Hämeestä.\n\n\nTAIVAANVUOHEN SYNTY\n\nKarjalasta.\n\n\nLEHMÄN VUOHENA MYÖJÄ\n\nHämeestä ja Karjalasta.\n\nTähän verrattavia joksensa yhtäpitäväisiä kertomuksia on tietääksemme\nseuraavilla ulkomaan kansoilla, nimittäin:\n\n_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folkeeventyr,\nanden forögede Udgave, Christiania 1852, N:o 53, sivuja 332-339,\nkertomusta: \"Store Peer og Vesle Peer.\"\n\n_Tanskalaisilla_: 1. Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.\nMolbech, Kjøbenhavn 1843, sivuja 317-322, kertomusta: \"Lön som\nforskyldt, et jydsk Eventyr.\" -- 2. Katso: Myllenhoff, Sagen, Märchen\nund Lieder der Herzogenthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel\n1854, sivua 461 ja sen jälkeisiä, kertomusta: \"Die reichen Bauern.\"\n\n_Saksalaisilla_: 1. Katso: Deutsche Märchen und Sagen, von Joh. W.\nWolff, Leipzig 1845, N:o 11, sivuja 52-59: \"Die betrogenen Schelme.\" --\n2. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, N:o 61, sivuja\n388-394, kertomusta: \"Das Bürle.\"\n\n_Italialaisilla_: 1. Katso: Il Pentamerone, II, 10: \"Lo compare.\" -- 2.\nKatso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung und Alt, I Bd, Berlin\n1845, sivuja 98-104, kertomusta: \"Herr Scarpacifico.\"\n\n\nPAHA ON PETTÄJÄN PERINTÖ\n\nYhdentapaisia, tähän verrattavia kertomuksia on tiettävästi seuraavilla\nkansoilla, joista monikin asuu loittona Suomesta:\n\n_Virolaisilla_: Katsele kirjaista: \"Viron Satuja\", St. Mikkelissä 1849,\ntoinen painos, toista tarinaa sivuilla 5-11, nimeltä: \"Totuus ja Valhe.\"\n\n_Unkarilaisilla_: 1. Katso: Magyarische Sagen, Märchen und Erzählungen\nvon Johann Grafen Mailath, I Bd, Stuttgart und Tübingen 1837, \"Die\nBrüder\" nimisen kertomuksen alku- ja loppupuolta. -- 2. Katso: Gaal,\nMärchen der Magyaren, sivua 175 ja senjälkeisiä, kertomusta: \"Die\nDankbaren Thiere.\"\n\n_Böhmiäläisillä_: Katso: U.A. Gerle, Volksmärchen der Böhmen, Prag\n1819, I, sivuja 147-180, kertomusta: \"St. Walburgis Nachttraum oder die\ndrei Gesellen.\"\n\n_Vendiäläisillä_: Katso: Volkslieder und Sagen der Wenden, herausgegeben\nvon Haupt und Schmaler, Grimma 1843, I, 181 ja senjälkeisiä, kertomusta:\n\"Recht bleibt immer Recht.\"\n\n_Valakkialaisilla_: Katso: Walachische Märchen, herausgegeben von Arthur\nund Albert Schott, Stuttgart und Tübingen 1845, sivua 106.\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.\nMolbech, Kjøbenhavn 1843, N:o 6, sivuja 17-20, kertomusta: \"Godtro og\nUtro, et Skaansk Folkesagn.\"\n\n_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr,\nChristiania 1852, N:o 48, sivuja 300-305, kertomusta: \"Tro og Utro.\"\n\n_Tanskalaisilla_: Katso: Sagen, Märchen und Lieder der Herzogthümer\nSchleswig-Holstein und Lauenburg, herausgegeben von Karl Müllenhoff,\nKiel 1845, sivua 427 ja senjälkeisiä, kertomusta: \"Vom Bauernsohn, der\nKönig ward.\"\n\n_Saksalaisilla_: Katso: Kinder- und Hausmärchen, gesammelt durch die\nBrüder Grimm, sechste vermehrte Auflage, Göttingen 1850, II Bd, N:o 107,\nsivuja 119-132: \"Die beiden Wanderer.\"\n\n_Arapialaisilla_: Katso: Habicht und von der Hagen, Tausend und eine\nNacht XI, 164, kertomusta: \"Geschichte des Abu Nyut und Abu Nyutun.\"\n\n\nTOTUUS JA VALHE\n\nSavosta.\n\n\nRIUTA JA RAUTA\n\nKarjalasta.\n\n\nJYKEÄ LIPAS\n\nKarjalasta saatu.\n\nYhdenlaatuisia kertomuksia tavataan muillakin ulkomaan kansoilla. Niin\non tietääksemme tähän verrattavia, joksensa yhtäpitäviä tarumia:\n\n_Turjalaisilla_: Katsele: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden\nUdgave, Christiania 1852, sivuloita 208-214, ja 447-450, kertomusta: \"De\ntre Söstre, som bleve indtagne uti Bjerget.\"\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso: Samlade smärre Berättelser och Utkast af C.F.\nRidderstad, III del., Linköping, 1849, kertomusta \"Helena.\" -- Vertaele:\nGeijer och Afzelius, Svenska Folkvisor, III del., sivua 94 ja\nvierimäisiä.\n\n_Tanskalaisilla_: Katso: Winther, Danske Folkeeventyr, Kjøbenhavn 1823,\nsivuja 74-81, \"Havmanden.\"\n\n_Saksalaisilla_: Katso: Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846,\nsivuja 285-288, \"Die drei Bräute,\" ja sivuja 307-312, \"Das goldene Ei.\"\n-- Katso: Deutsche Volksmärchen von Fr. Hoffman, Dresden 1846, sivuja\n22-32, \"Ritter Blaubart;\" -- Katso: Wolff, Deutsche Märchen und Sagen,\nsivuja 73-75, \"Die drei Schwestern.\" -- Katso: Kinder- und Hausmärchen,\nGöttingen 1850, I Bd, sivuja 263-267, \"Fitschers Vogel,\" ja samaa kirjaa\n416-417, \"Häsischenbraut.\" -- Katso: Kuhn und Schwartz, Norddeutsche\nSagen, sivua 326 ja sen jälkeisiä \"Die beiden Schwestern bei dem\nZwerge.\"\n\n_Ranskalaisilla_: Katso ja vertaele: Contes des fées par Charles\nPerrault, Paris, vuoden nimittämättä, sivuja 24-32, kertomusta \"La\nBarbe-Bleue.\" -- Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung und\nAlt, I Bd., Berlin 1854, sivuja 164-167, kertomusta \"Blaubart.\"\n\n_Romanilaisilla_: Katso: Schott, Walachische märchen mit einer\neinleitung über das Volks der Walachen, Stuttgart und Tübingen 1845,\nsivuja 90-94 \"Die eingemauerte Mutter.\"\n\n_Sanojen selityksiä_: 1, jykeä = raskas. 2, lipas = arkku, kirstu. 3,\nelosta = hyvyyttä, tavarata. 4, puinen = sammio, amme. 5, ylen äiän =\nkovin paljon. 6, terveiset tehtyänsä = hyvän päivän sanottuansa.\n9, suleikkaa (venäksi: сулейка) = puteli, pienonen vesi- eli\nviinaleili. 10, hyvällä tuulella = hyvillä mielin, hyvillänsä. 11,\npukimiinsa = vaatteihinsa. 12, kuosali = värttinä, rukki. 13,\nkolmannesti = kolmannen kerran. 14, murkinaksi = puolipäivälliseksi.\n\n\nSUULAS AKKA\n\nUhtualta Karjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, suulas = paljopuheinen, harvahammas. 2, rita = linnun\nloukku. 3, milma = minua, mua.\n\n\nTIETÄJÄ JA TAUTI\n\nUhtualta Karjalasta.\n\nTähän laatuun käypä tarina on tietääksemme _Saksalaisilla_; Katso ja\nvertaele: Ludwig Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846, sivuja\n278-283, kertomusta: \"Die drei dummen Teufel.\"\n\n_Selityksiä_: 1, apea = karvas. 2, läsitän = taudilla vaivaan, poteutan.\n3, nassakkaan = nahkasäkkiin. 4, äräkkätä = vihaista, äkäistä ja\närisevätä.\n\n\nUKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR\n\nKarjalasta.\n\nYhdensuhteisia, tähän verrattavia tarinoita on tiettävästi seuraavilla\nulkomaan kansoilla:\n\n_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr,\nChristiania 1853, N:o 15, sivuja 77-87. \"Manddattern og\nKjärringdattern.\"\n\n_Ruotsalaisilla_: Katso: Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska\nFolk-Sagor och Äfventyr I del. 2 häft., Stkhlm 1849, N:o 2, sivuja\n428-449, kertomusta \"De två Skrinen.\"\n\n_Tanskalaisilla_: Katso ja vertaele: Winther, Danske Folkeeventyr,\nKjøbenhavn 1823, sivuloita 36-39, kertomusta \"Den onde Stedmoder.\"\n\n_Saksalaisilla_: Katso: Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Th.\nN:o 24, sivuja 129-132, kertomusta: \"Frau Holle.\" -- Katso: Deutsches\nMärchenbuch von L. Bechstein, Leipzig 1846, sivuja 62-66, kertomusta\n\"Die Goldmaria und Pechmaria.\" -- Katso samaa kirjaa 186-187,\n\"Fipchen-Fäpchen,\" ja sivuja 228-230, kertomusta \"Der Garten im\nBrunnen.\" -- Katso: Firmenich, Germaniens Völkerstimmen, Th. II., Berlin\n1846, 45 sivua, kertomusta \"E'Stickelsche.\" -- Katso: Kuhn und Schwartz,\nNorddeutsche Sagen, Märchen und Gebräuche, Leipzig 1848, sivuja 335-336,\n\"Das Mädchen im Paradis.\" -- Katso myöskin: Elsäsisches Volksbüchlein,\nKinder- und Volksliederchen, Spielreime, Sprüche und Märchen, von August\nStöber, Strassburg 1842, sivuja 113-116, N:o 245, kertomusta: \"Die zwei\nStiefschwesterlein\", im Mühlhauser Mundahrt.\n\n_Ranskalaisilla_: Katso ja vertaele: \"Contes des Fées\" par Charles\nPerrault, sivuja 98-101, kertomusta \"Les fées.\"\n\n_Italialaisilla_: Katso: \"Il Pentamerone\"-nimistä kirjaa, III, 10, jossa\non tähän soveltuva kertomus, nimeltänsä: \"Le tre Flate.\"\n\n\nAVANNOLLA KEHRÄÄJÄT\n\nKarjalasta.\n\n_Selityksiä_: 1, tuuralla = rautaseipäällä. 2, jysti = hakkasi jäähän.\n3, väkäleuka = koukkuleuka. 4, suomi = siivoa. 5, läävä = navetta,\nsiivatto, ometto. 6, pakahuttelee = puistelee paakut pois (jaloista). 7,\nmitys = mittyinen, millainen, minkäläinen. 8, säylä (säplä) = riehtilän\nvarsi. 9, rahille = penkille.\n\n\nSISARPUOLET\n\nYläjärveltä Satakunnasta.\n\n\n\n\nIII OSA\n\n\nKARHUN, SUDEN JA REVON ELEET ILVOLAN TAUSTALLA\n\n_Selityksiä_: 1, portimo = kärppä. 2, laatii = tekee. 3, hukka = susi.\n4, kontio = karhu. 5, raatamahan = perkaamaan, tekemään, valmistamaan.\n6, raatanut -- työtä-tehnyt. 7, haastettiin = kutsuttiin.\n\n\nPIENEMPIÄ ELÄINJUTUN KATKELMIA:\n\nKYYHKYSEN KUJERRUS\n\nRuokolahdelta.\n\nJÄNIS, SUSI, REPO JA KARHU YHTENÄ MAAHAUDASSA\n\nToksovalta.\n\nELÄIMET JA PAHOLAINEN\n\nKarjalasta\n\nJALOPEURAN PAKENEMINEN\n\nMehiläinen, v. 1839, Lokakuun vihko.\n\nKETTU, SUSI JA JALOPEURA\n\nHämeestä.\n\nKETTU JA JÄNIS\n\nSatakunnasta\n\nORAVA, NEULA JA KINNAS\n\nVuokkiniemeltä.\n\nKARHU TUOMARINA\n\nSahalahdelta Hämeessä.\n\nSUSI PASSIN KATSOJANA\n\nSahalahdelta Hämeessä.\n\nVANHA KUKKO\n\nKarjalasta ja Hämeestä.\n\n\nVIROLAISIA ELÄINJUTTUJA:\n\nREPO JA VARPUNEN (Rebbane ja Varblane)\n\nSUSI JA REPO (Hunt ja Rebbane)\n\nKARHU, SUSI JA REPO (Karro, Hunt ja Rebbane)\n\nKARHU JA REPO (Karro ja Rebbane)\n\nMIES JA REPO\n\nSAMMAKKO JA VARIS (Kon ja Varres)\n\nKOIRAN OIKEUDENKÄYNTI (Koer käib kohhut)\n\nKARHU JA MIES (Karro ja Mees)\n\nMIES JA REPO (Mees ja Rebbane)\n\nKOIRA JA SUSI (Koer ja Hunt)\n\nKOIRA JA REPO (Koer ja Rebbane)\n\nHÄMÄHÄKKI JA MUURIAISET (Ömblik ja Sippelgas)\n\n_Selityksiä_: 1, kohtuni = vatsani. 2, eks sittu silmi ärra si sees =\ntätä paikkaa en oikein ymmärrä, jonka tähden se on jäänyt suomentamatta.\nSalmelainen. 3, Hämähäkki ja muuriaiset = Sama tarina on Vepsän\nSuomalaisillekin Aunuksessa tunnettu. Katso: Lönnrot, Om det\nNord-Tschudiska språket, Helsingfors 1853, s. 12 kertomusta 4\n\"Kus'jaine i paimen.\"\n\n\nVERTAILUJA\n\nSuomalaisten eläin-juttuin kaltaisia kertomuksia tavataan muidenkin\nkansain satu-kokouksissa. Niin on:\n\nI. Karhun, suden ja revon yhteinen metsän raataminen, viljan leikkuu ja\npuiminen _Servialaisille_ tuttu. 1. Katso: Vuk Stepanovitsch\nKaradschitsch, Volksmärchen der Serben (\"Narodna srpske privijetke\")\nBerlin 1854, s. 262, \"Der Bär, das Schwein und der Fuchs,\" kertomuksen\nalkupuolta. -- 2. Katso: Jacob Grimm, Reinhart Fuchs, Berlin 1834, sivua\nCCXCI, jossa sama tarina on kerrottu.\n\nII. Karhun kalastaminen eli hännällään onkiminen. -- Tämän kaltainen\nsatu on 1. _Turjalaisilla_, katso: Asbjörnsen og Moe, Norske\nFolke-eventyr, Anden Udgave, Christiania 1852, sivua 91, kertomusta\n\"Hvordan Björnen er stubrumpet.\" 2. _Vindialaisilla_, katso: Haupt und\nSchmaler, Volkslieder der Wenden, Grimma 1843, II, siv. 166: \"Des Wolfes\nunglückliche Fischfang.\" 3. _Servialaisilla_, katso: Karadschitsch,\nVolksmärchen der Serben, sivuja 267-268, kertomusta \"Wie sich der Fuchs\nam Wolfe gerächt hat.\" -- 4. _Saksalaisilla_, katso: Märkische Sagen und\nMärchen, gesammelt und herausgegeben von Adalbert Kuhn, Berlin 1843,\nsiv. 297-299, \"Der Wolf angelt,\" ja siv. 299-304, kertomusta \"Der dumme\nWolf.\" -- Katso: Ludv. Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846,\nkertomusta \"Der Hase und Fuchs,\" siv. 133-135. Katso Jacob Grimm,\nReinhart Fuchs, sivua LXXI \"Der Fischfang.\"\n\nIII. Repo varastaa miehen re'estä kalat. -- Yhdenlainen kertomus on\n_Servialaisilla_, katso: Karadschitsch, sivua 267.\n\nIV. Susi päihtyy ja alkaa laulella. Yhdenlainen tarina on\n_Saksalaisilla_, katso: J. Grimm, Reinhart Fuchs, sivua CIII.\n\nV. Sairas tervettä kantaa. Tämä satu, kuinka pahaksi pieksetty susi\nkantaa tervettä repoa, on 1. _Servialaisilla_; katso ja vertaile\nKaradschitsch, Volksmärchen der Serben, siv. 268. -- 2. _Saksalaisilla_;\nkatso H. Kletke, Märchensaal, Berlin 1845, II Bd. siv. 284. \"Der dumme\nWolf.\" -- Katso Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Bd,\nsiv. 446.\n\nVI. Karhu taittaa kylkensä pudotessaan puusta. 1. Tämä satu on\n_Servialaisilla_; katso: Karadschitsch, Volksmärchen der Serben, sivuja\n263-264. 2. _Vendialaisilla_, katso: Kletke, Märchensaal, Berlin 1845,\nII Bd. sivuja 370-373.\n\nVII. Repo käypi ristiäisissä kummina. Sama juttu on 1. _Norjalaisilla_;\nkatso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, Christiania 1852,\nsiv. 91-93, kertomusta: \"Raeven snyder Björnen för Julekosten.\"\n2. _Saksalaisilla_, katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850,\nI Bd. sivuja 6-9 \"Katze und Maus in Gesellschaft.\"\n\nVIII. Repo lapsen piikana. Sama juttu on 1. _Norjalaisilla_; katso:\nAsbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, s. 113-114 kertomusta \"Raeven\nsom Gjaeter.\" 2. _Saksalaisilla_; katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen,\nGöttingen 1850, satua \"Der Wolf und die sieben jungen Geislein.\"\n\nIX. Sata-neuvo saatiin, yksi-neuvo säilyttiin. Vertaile: Grimm,\nKinder- und Hausmärchen, I Bd. sivuja 447-448, kertomusta \"Der Fuchs\nund die Katze.\"\n\nX. Miehen ja käärmeen käräjän käynti. Yhdenlaatuinen satu on\n_Saksalaisilla_; katso: Reineke Fuchs aus dem Niederdeutschen, Frankfurt\nam Main, Druck und Verlag von H.L. Brönner, Gedruckt in diesem Jahr,\nsivua 171.\n\nXI. Jalopeura ja mies. Vertaile: Kinder- und Hausmärchen, I Bd, N:o 72,\nsivuja 440-441, \"Der Wolf und der Mensch.\"\n\nXII. Mies kiroaa hevoistansa karhun syötäväksi. Sama tarina on\n_Saksalaisilla_. Vertaile Reinhart Fuchs sivua CXXX.\n\n\n\n\nIV OSA\n\n\nIHMEELLISET SEPÄT\n\nHämeestä.\n\nTähän verrattavia tarinoita on tietääksemme seuraavilla vierailla\nkansoilla, nimittäin:\n\n_Turjalaisilla_: 1. Katso: Fornmanna Søgur IX, 56 ja 175. 2. Katso\nAsbjørnsen og Moe, Norske Folkeeventyr. Christiania 1852, esipuhetta,\nsiv. XLVII.\n\n_Saksalaisilla_: Vertaele: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, 6:te Ausgabe,\nGöttingen 1850, II Bd, s. 316 ja 147, kertomusta \"Das junggeglühte\nMännlein.\"\n\nMIEHESTÄ, JOKA MAAT LENTI LINTUNA, VEDET UI KALANA\n\nKarjalasta.\n\n_Sanain selityksiä_: 1, käydä = noutaa, hakea; 2, pajari = rikas\naatelisherra; 3, tähellä = tallella.\n\n\nYÖSIJAN KOSTAMINEN\n\nHämeestä.\n\n\nVAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI RIIHESSÄ\n\nHämeestä.\n\n\nVASTAHAKOINEN AKKA\n\nKivennavalta.\n\nTämä tarina on _Germanilaisillekin_ kansoille tuttu; niin sanotaan\nesimerkiksi ruotsalaisessa sananlaskussa semmoisesta, joka aina\nvastustelee toisen sanaa ja puhetta, että hän rientää vasten virtaa,\nniinkuin entinen akka (\"som käringen mot strömmen\").\n\n\nTULEVAISTA ELÄMÄTÄÄN TIEDUSTAJAT\n\nKarjalasta.\n\n_Sanain selityksiä_: 1, konnun = tilan, maan; 2, pohatta = rikas\n(ven. богатьи), 3, virnake = näöltään oudon epäluulon alainen;\n4, vaarna = puunaula; 5, karmiampaa = tuskallisempaa, ahdistavampaa;\n6, pillat = pahat työt.\n\n\nUTELIAS AKKA\n\nKivennavalta Karjalasta.\n\nTähän verrattava tarina on _Ranskalaisilla_. Katso: Contes de madame\nLeprince de Beaumont, publiés par Hilaire le Gai, Paris 1852, kertomusta\n8. Sama tarina on _Tanskan_ kielelle käännettynä C. Molbechin\nsatukokoelmassa: Udvalgte Eventyr og Fortællinger. Kjøbenhavn 1843\nsiv. 7-9. \"Den nysgjerrige Kone.\"\n\n_Saksalaisilla_: Katso C.G. Borg'in saksasta Grimm'in mukaan kääntämää\ntarinaa \"Mieletöin nurkuminen,\" Helsingissä 1849.\n\n\nPOJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI\n\nSatakunnasta Yläjärveltä.\n\n\nKOLME TIENHAARAA\n\nTähän verrattavia tarinoita on seuraavilla vierailla kansoilla:\n\n_Ruotsalaisilla_: 1:o Verraele \"Svenska folksagor och äfventyr,\" samlade\noch utgifna af Hyltén-Cavallius och G. Stephens I d., 1 h., Stockholm\n1844, N:o 9, sivuja 152-168, kertomusta \"Ungdomslandet.\" Samanlainen\ntarina on myöskin eriksensä painettuna, nimellä: \"Fågel Phönix, en\nmärkvärdig och besynnerlig händelse, föreställd uti en Historia om en\nkonung i England och hans tre söner,\" Lund 1835. 2:o Vertaele\nCavalliuksen ja Stephens'in satukokoelmaa, sivuja 37-44, kertomusta\n\"Guldhästen, Månlyktan och Jungfrun i trollburen.\"\n\n_Tanskalaisilla_: Carit Ettar, Eventyr og Folkesagn fra Jylland,\nKjøbenhavn 1847, sivuja 1-18, \"Hvorledes Bryde blef Konge.\" Tähän\nsoveltuva tarina tavataan erikoisena kirjanakin, painettuna\nKjøbenhavnissa vuonna 1696, seuraavalla nimellä: \"En herlig ny Historie\nom Konning Edwardo af Engeland, som var udi en olægelig Sygdom geraaden,\nmen dog af en viiss Quindes Raad blef cureret, og det formedelst Kongens\nyngste Søn Prints Arti friemodighed, som havde sin syge fader saa kjær,\nat han reiste till den rige Dronning af Arabia, hvor han med Liste bekom\nhendes klenodier, og förde Dronningens dyrebare fugl Phoenix hjem med\nsig, dog paa det sidste efter megen Gjenvordighed, som Prints Artus\nhavde utstanden, bekom han Dronningen till ægte. Lystig at læse af\nHollandsk paa Dansk Rim udsat af P.I.H.\" Kjøbenhavn 1696.\n\n_Hollantilaisilla_. Tarkasta vastamainittua Tanskankielisen kirjan\nnimilehteä. Muutoin saapi tämän sadun alunomaisesta synnystä tarkempia\ntietoja teoksesta: Nyerup allmindelig Morskabslæsning i Danmark och\nNorge igjennem Aarhundreder, Kjøbenhavn 1816, siv. 227-230 \"Kong Edward\nog Prints Artus.\"\n\n_Saksalaisilla_ 1. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850,\nN:o 57 siv. 335-345, Kertomusta \"Der goldene Vogel,\" 2. Katso: Grimm,\nKinder- und Hausmärchen, N:o 97, siv. 71-78, kertomusta \"Das Wasser des\nLebens,\" joka jokseenki soveltuu meidän suomalaiseen tarinaamme.\n\n_Venäläisillä_. Katso Russische Volksmärchen in den Urschriften\ngesammelt und ins Deutsch übersetst von A. Dietrich, mit einem Vorwort\nvon Jac. Grimm, Leipzig 1831, siv. 1-14, kertomusta: \"Das Märchen von\nLjubin Czarewitsch, der schönen Czarewna, seiner Gemahlin, und dem\nbeflygelten Wolf.\"\n\n_Italialaisilla_. Katso: Le tredice piacevolissime Notti (kolmetoista\nhupaista yötä). Tässä kirjassa, jonka on toimittanut Straparola, löytyy\nmuun muassa 21 tavallista satua, joista muuton IV, 3 on tähän tarinaan\nsoveltuva. Näistä Straparolan kertomuksista löytyy saksankielinen\nkäännös, jonka on toimittanut Friedr. Wilh. Wal. Schmidt, Berlin 1817.\n\n_Valakkialaisilla_ (Romanilaisilla). Katso: Schott, Walachische Märchen,\nStuttgart und Tübingen 1845, sivuja 253-262 \"Das goldene Meermädchen,\"\nsekä siihen kuuluvia muistutuksia.\n\n\nSILMIVOITEEN HAKIJAT\n\nKarjalasta.\n\n_Sanain selityksiä_: 1, äiä = paljo. 2, kyly = sauna. 3, sepaili =\nhalaili. 4, tanhuaan = talliin. 5, mieron = maailman.\n\n\nKULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ\n\nSatakunnasta.\n\n_Sanan selitys_: 1, kähkänä = vankihuone.\n\n\nMIES KUNINGASTA KATSOMASSA\n\nJaakkimalta.\n\n_Sanan selitys_: 1, lentta = silkkinauha.\n\n\nEI HYVÄ TEKO HUKKAAN JOUDU\n\nTähän verrattava tarina on _Tanskalaisilla_. Katso Andersén, Eventyr og\nFortælliger, kertomusta: \"Reisekameraden.\"\n\n\nKAUPPIAS JA KOLMISARVISET NAISET\n\nKarjalasta.\n\n_Sanain selityksiä_: 1, milma = minut. 2, silma = sinut. 3, mutso =\nnuorikko.\n\n\nTUHLARIKUNINGAS\n\nViitasaarelta.\n\n\nTAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO\n\nTämä tarina on maassamme lavealta tunnettu, niin muistellaan ja\nkerrotaan sitä: Savossa ja Karjalassa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla,\nvaikk'ei kaikissa tienoin yhtä täydellisenä. Sitä paitse olemme\njokseenki yhtäpitäviä eli paikka paikoin tähän vivahtavia tarinoita\nlöytäneet seuraavilla ulkomaiden kansoilla:\n\n_Schleswig-Holsteinilaisilla_. Katso: Karl Müllenhoff, Sagen, Märchen und\nLieder der Herzogthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel 1845,\nsivua 413 ja senjälkeisiä, kertomusta: \"Die dümmste Frau.\"\n\n_Turjalaisilla_. 1. Katso: Asbjørsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Anden\nudgave, Christiania 1852, N:o 10, kertomusta: \"Somme Kjærringer ere\nslige,\" siv. 54-60. 2. Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.\nMolbeck, kertomusta \"Manden fra Ringerike,\" sivuja 20-25.\n\n_Tanskalaisilla_. 1. Katso: Nyerup, allmindelig Moerskabslæsning, siv.\n262. 2. Katso: Tidsfordrif eller en lystig Selskabsbog, Kjøbenhavn 1788,\n23:tta kertomusta, jossa muuan teini yksinkertaiselle talonpojan\nvaimolle kertoo tulevansa Pariisista, joka eukon mielestä on yhtä kuin\nParatiisista. Luullen teinin olevan taivaasta kotoisin antaa emäntä\nhänelle vaatetta ja rahaa miesvainajalleen vietäväksi.\n\n_Italialaisilla_. 1. Katso: Kletke H. Märchensaal, Berlin 1845, I. Bd.\nN:o 4, siv. 16, jossa eräs kohta muistuttaa lehmän kauppaa meidän\ntarinassamme.\n\n_Valakkilaisilla_. Katso: Walachische Märchen von Arthur und Albert\nSchott, Stuttgart und Tübingen 1845, N:o 43, siv. 291-293 \"Die Botschaft\nvom Himmel.\"\n\n_Arapialaisilla_. Katso: Tausend und eine Nacht, Deutsch von Habicht,\nvon der Hagen und Schall, siv. 52 ja sen jälellisiä, kertomusta\n\"Geschichte des Gärbers und seiner Frau.\"\n\n\nKUNINGAS JA MÖKIN POIKA\n\nViitasaarelta.\n\nVertaele tähän: \"_Kanteletar_ taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja\nvirsiä,\" Helsingissä 1864, Virsilauluja n:o 59, siv. 316-318\n\"Viisastunut.\"\n\n\nNELJÄT KYSYMYKSET\n\nViitasaarelta.\n\n\nONNETON MATKUSTUS\n\nLiperistä.\n\n\nPETTURI-JUSSI\n\nViitasaarelta.\n\n\nVELJESTEN PERINTÖ\n\nTähän verrattava tarina on tietääksemme _Servialaisilla_. Katso ja\nvertaile: Vuk Stepanowitsch Karadschitsch, Volksmärchen der Serben. Ins\nDeutsche übersetzt von dessen Tochter Wilhelmine. Berlin 1854.\n\n\nRIKASTUNEET VELJET\n\nPohjois Savosta.\n\n\nKÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ\n\nKarjalasta.\n\n\nVELJESTEN PERINTÖVARAT\n\nKarjalasta.\n\n\nSOTAMIES, KERSANTTI JA KORPRAALI\n\nKiihtelysvaarasta.\n\n\nMATTI JA PIRU\n\nTätä luultavasti ikivanhaa satua ei muistella ainoastansa ylensä koko\nSuomessa, vaan myös useammilta vierailtakin kansoilta on se laajalta\ntunnettu. Niin on melkeen yhtäpitäväinen satu Ruotsalaisilla. -- Katso\nG.O. Hyltén-Cavallius och G. Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr,\nStockholm 1844, s. 1-11. \"Vall-Pojken och Jätten.\"\n\n\nMATTI PIRULLA PALVELIJANA\n\nHämeestä saatu.\n\n\nMATTI JA PIRUN POIKA KOETTELEVAT VOIMIANSA\n\nHämeestä saatu.\n\n\nMATTI JA PIRU PITÄVÄT YHTEISTÄ HALMETTA\n\nKarjalasta saatu.\n\n\nVUORENPEIKKO JA HELLI\n\nPohjois-Hämeestä.\n\nYhdenlaatuinen satu on Ruotsalaisillakin. Katso G.O. Hyltén-Cavallius\noch G. Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, Stockholm 1844, ss.\n19-45, ja Anmärkningar, ss. 25-28. \"Pojken, som stal Jättens\nDyr-gripar.\"\n\nSamate on tähän vivahtava tarina Turjalaisilla. Katso Asbjörnsen och J.\nMoe, Norske Folkeeventyr, Deel. I. N:o 1, ss. 1-7, \"Om Askepot, som\nstjal Troldets Sølvænder, Sengeteppe og Guldharpe.\"\n\n\nPIENI NIILO JA JÄTTILÄINEN\n\nHämeestä.\n\n\nHIIDEN MYLLY, PÖYTÄLIINA JA PUSSI\n\nPohjois-Hämeestä.\n\nYhdenlaatuinen, vaikka eri tavalla alkava tarina on Tanskalaisilla.\nKatso Udvalgte Eventyr og Fortællingar, Ved C. Molbech, Kjøbenhavn 1843,\nN:o 37 \"Dugen og Tasken,\" Et jydsk Eventyr, Mundtlig fortalt, ss.\n186-192.\n\n\nHIIDEN MYLLY\n\nPihtiputaalta.\n\n\n\n"]