[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9ySkmJa4JZqeYvasts65eJHqPLJQ-RgIAEXtzuKX-s0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},517,"Aatelisrosvo Dubrovskij","Pushkin, Aleksander",1799,1837,"517-pushkin-aleksander-aatelisrosvo-dubrovskij","517__Pushkin_Aleksander__Aatelisrosvo_Dubrovskij",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1841,1895,17933,115632,false,38113,[24],"Russia -- Fiction",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Aatelisrosvo Dubrovskij\" by Aleksandr Sergeevich Pushkin is an unfinished novel written in 1832. When a wealthy aristocrat seizes his father's land, young Vladimir Dubrovsky takes justice into his own hands. He forms a band of serfs and becomes a noble outlaw, robbing the rich to help the poor. But when he falls in love with his enemy's daughter, his vendetta takes an unexpected and tragic turn. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Sassi",338,"Nuori aatelismies Vladimir Dubrovskij ryhtyy lainsuojattomaksi kostaakseen isänsä kokeman vääryyden ja tilusten menetyksen. Venäjän maaseudulle sijoittuva tarina yhdistää mielivaltaisen vallankäytön vastustamisen ja heräävän rakkauden vihamiehen tyttäreen.","A. Pushkinin 'Aatelisrosvo Dubrovskij' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 517. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän sähkökirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AATELISROSVO DUBROVSKIJ\n\nKirj.\n\nA. Pushkin\n\n\nVenäjän kielestä suomensi Sassi.\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan kirjapainossa,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nMuutamia vuosia sitten eli eräällä maatilallaan vanha, venäläinen\nbajari Kirila Petrovitsch Troekurov. Hänen rikkautensa, ylhäinen\nsukuperänsä ja sukulaisuussuhteensa saattoivat hänet suureen arvoon\nsiinä kuvernementissa, jossa hänen tiluksensa oli. Koska hänellä oli\nkaikkea, mitä tarvitsi, niin tottui hän noudattamaan kaikkia tulisen\nluonteensa oikkuja ja päähänpistojaan. Naapurit olivat iloissaan, kun\nvoivat täyttää hänen pienimmätkin mielitekonsa; kuvernementin\nvirkamiehet vapisivat kuullessaan hänen nimensä. Kirila Petrovitsch\npiti kaikkia hänelle osoitettuja kohteliaisuuksia ikäänkuin itselleen\nkuuluvina veroina. Hänen talonsa oli aina täynnä vieraita, jotka olivat\nvalmiina huvittamaan häntä hänen komeissa juhlissaan ja ottamaan osaa\nhänen melskeisiin, joskus rajuihinkin huvituksiinsa. Kukaan ei\nrohjennut olla noudattamatta hänen kutsumustaan eikä tulematta\nkunniatervehdyksille määrättyinä päivinä Pokrovskojen kylään. Kirila\nPetrovitsch oli hyvin vieraanvarainen ja katsomatta hänen erinomaisiin\nruumiinvoimiinsa kärsi hän kuitenkin pari kertaa viikossa\nylellisyytensä seurauksia, mutta oli sittenkin joka ilta ilolassaan.\nHarva hänen alustalaisensa tytär voi välttää joutumastaan tuon\nviidenkymmenen vuotiaan ukon himokkaisuuden uhriksi. Sitäpaitsi asui\neräässä sivurakennuksessa kuusitoista tyttöä, jotka kuluttivat aikaansa\nkäsitöillä. Tämän sivurakennuksen ikkunat olivat varustetut pienellä\nristikolla, ovet olivat aina lukossa ja avaimet olivat itse Kirila\nPetrovitschin hallussa. Määrättyinä tunteina pääsivät nuo nuoret\ntyttöset kävelemään puutarhaan, mutta olivat silloinkin kahden vanhan\nakan tarkastuksen alaiset. Väliin Kirila Petrovitsch naitti\njonkun niistä, mutta otti heti uusia sijaan. -- Talonpoikain ja\npalvelijainsa kanssa menetteli hän tuimasti ja omavaltaisesti, vaikka\nnämät tottelivatkin häntä nöyrästi. Nämät ylvästelivät herransa\nsuuresta rikkaudesta ja maineesta ja menettelivät taas puolestaan\nitsevaltaisesti naapurejansa vastaan luottaen herransa mahtavaan\nsuojelukseen.\n\nTuon Pokrovskojen kylän omistajan yksinomaisena työnä oli\nratsasteleminen avaroilla tiluksillaan, oleskeleminen kauvan kestävissä\njuomingeissa, kaikkien ilveitten toimeenpaneminen, joita sittemmin joka\npäivä toimitettiin ja joitten uhrina tavallisesti oli joku hänen uusi\ntuttavansa, vaikka eivät hänen vanhemmatkaan ystävänsä, paitsi Andrei\nGavrilovitsch Dubrovskij, välttäneet sitä.\n\nTämä Dubrovskij oli vanha kaartin luutnantti sekä hänen lähin\nnaapurinsa, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa. Troekurov, joka ylpeili\ntuttavuuksistaan ylhäisimpien henkilöiden kanssa, kunnioitti kuitenkin\nDubrovskija huolimatta tämän köyhyydestä. Joskus olivat he olleet\nvirkatovereita, ja Troekurov tunsi kokemuksestaan hänen kärsimättömän\nja päättäväisen luonteensa. Asianhaarat olivat eroittaneet heidät.\nTroekurov oli noussut kunniansa kukkulalle, Dubrovskijn taas oli\ntäytynyt väistyä uraltaan ja ottaa virkaero sekä jäädä asumaan etäiseen\nkylään. Kuultuaan tämän oli Kirila Petrovitsch tarjonnut hänelle\nsuojelustaan, mutta Dubrovskij oli kiittänyt vaan häntä sekä jäänyt\nköyhyyteensä kenestäkään riippumattomaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen\noli Troekurov, joka nyt oli kenraali, saapunut maatilalleen, he\nkohtasivat toinen toisensa ja iloitsivat siitä. Siitä ajasta olivat he\njoka päivä yhdessä, ja Kirila Petrovitsch, joka ei koskaan ollut ketään\nkunnioittanut vierailullaan, oli usein poikennut vanhan toverinsa\ntaloon. He olivat yhden-ikäiset, olivat syntyneet samalla\npaikkakunnalla, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen sekä olivat\nosaksi saman luontoiset ja samaan taipuvaiset. Muutamissa suhteissa oli\nheidän kohtalonsakin samanlainen: kumpikin sai naida lemmittynsä,\nkumpikin tuli pian leskeksi, kummallekin jäi yksi lapsi. Dubrovskijn\npoika kasvatettiin Pietarissa, Kirila Petrovitschin tytär taas kasvoi\nisänsä holhottavana, ja Troekurov sanoi usein Dubrovskijlle: \"Kuulehan,\nveliseni Andrei Gavrilovitsch, kun sinun Volodkasi tulee mieheksi, niin\nannan hänelle Maschani vaimoksi -- siitä huolimatta, että poikasi on\nköyhä kuin kirkkohiiri\". Silloin oli Andrei Gavrilovitsch tavallisesti\npudistanut päätään ja sanonut: \"ei niin, Kirila Petrovitsch, minun\nVolodkani ei ole Maria Kirilovnan sulhanen. Köyhälle aatelismiehelle,\nkuten hän on, on parempi naida köyhä aatelisneiti ja olla herra\nhuoneessaan, kuin tulla hemmoitellun eukkonsa taloudenhoitajaksi\".\nKaikki kadehtivat sitä yksimielisyyttä, joka oli Troekurovin ja hänen\nköyhän naapurinsa välillä, ja ihmettelivät jälkimäisen rohkeutta, kun\nhän suoraan sanoi aterialla oltaissa ajatuksensa huolimatta siitä,\noliko se isännän ajatuksen mukainen. Jotkut koettivat noudattaa tämän\nesimerkkiä, mutta Kirila Petrovitsch peljätti heidät niin, että\nainaiseksi jättivät sellaiset kokeet. Dubrovskij yksinään oli kaikkien\nlakien ulkopuolella. Odottamaton tapaus muutti kaikki.\n\nKerran alkusyksystä hankki Kirila aamuitse metsästämään. Edellisenä\npäivänä oli annettu käsky koirienhoitajille, että he olisivat valmiina\nkello viisi aamulla. Teltta ja kyökki olivat edeltäpäin lähetetyt sille\npaikalle, jossa Kirila Petrovitschin piti syödä päivällistä. Isäntä ja\nvieraat läksivät koirakartanoon, jossa enemmän kuin viisisataa koiraa\neli lämpimässä ja yltäkylläisyydessä ylistäen omalla koirakielellään\nKirila Petrovitschin antelijaisuutta. Siellä oli myös kipeitä koiria\nvarten sairashuone, joka oli esikuntalääkäri Timoschkan tarkastuksen\nalainen, sekä osasto, jossa nartut poikivat sekä ruokkivat penikoitaan.\nKirila Petrovitsch ylpeili tästä kauniista laitoksestaan eikä\nkoskaan laimiinlyönyt tilaisuutta ylistääkseen sitä vierailleen,\njotka jo ainakin kaksikymmentä kertaa olivat katselleet sitä.\nTimoschkan, koirien päähoitajan, ja vieraittensa kanssa käveli\nhän koirakartanossaan, seisahtui tuontuostakin jonkun kopin luo,\nmilloin kysellen sairaiden tilaa, milloin tehden enemmän tai vähemmän\nankaria ja oikeita huomautuksia, milloin taas kutsuen luokseen\ntutuimpia koiria, joita ystävällisesti puhutteli. Vieraat pitivät\nvelvollisuutenaan ylistellä Kirila Petrovitschin koirakartanoa,\nDubrovskij yksinään oli vaiti ja närkästyneen näköinen. Hänkin oli\ninnokas metsästäjä, mutta hänen varansa eivät sallineet pitää muuta\nkuin kaksi jahtikoiraa sekä ketterän nartun, ja nyt ei hän voinut olla\nkadehtimatta naapuriaan nähdessään tämän komeat laitokset.\n\n-- Mitä sinä suututtelet, veliseni, vai eikö koirakartanoni ole mielesi\nmukainen? -- kysyi Kirila Petrovitsch.\n\n-- On kyllä, vastasi Dubrovskij jyrkästi, koirakartanosi on\nerinomainen, mutta onko alustalaisillasi samanlainen elämä kuin\nkoirillasi?\n\nEräs koiranhoitaja tuli loukatuksi.\n\n-- Me emme meidän elämäämme moiti, kiitos siitä Jumalalle ja\nherrallemme, sanoi hän, mutta kuitenkin on totta, ett'ei vieraalle eikä\nherrallemmekaan olisi pahaksi, jos vieras vaihtaisi maatalonsa tähän\nmiellyttävään koppiin.\n\nKirila Petrovitsch remahti nauruun kuultuaan orjansa rohkean\nhuomautuksen ja vieraat tekivät samoin, vaikka tunsivatkin,\nettä koiranhoitajan huomautus voisi myös koskea heitä itseä.\nDubrovskij vaaleni eikä vastannut sanaakaan. Samalla tuotiin Kirila\nPetrovitschille niinikorissa äsken syntyneet penikat; hän rupesi\npuuhaamaan niitten kanssa, valitsi niistä kaksi sekä käski hukuttaa\nmuut. Sillä välin katosi Andrei Gavrilovitsch kenenkään huomaamatta.\n\nPalattuaan vieraitten ja koiranhoitajien kanssa kotiinsa istui Kirila\nPetrovitsch illalliselle ja huomasi vasta silloin, että Dubrovskij oli\npoissa. Hän alkoi kysellä tätä. Palvelijat sanoivat, että Andrei\nGavrilovitsch ajoi kotiinsa. Troekurov käski heti ajaa häntä takaa sekä\npalauttaa ehdottomasti takaisin. Koskaan ei hän nimittäin ollut\nlähtenyt metsästämään ilman Dubrovskija, joka oli tottunut ja hieno\nkoirientuntija sekä erehtymätön ratkaisija kaikissa metsästykseen\nkuuluvissa kysymyksissä. Palvelija, joka oli ratsastanut Dubrovskija\nhakemaan, palasi, kun jo istuttiin ruo'alla, sekä ilmoitti, että Andrei\nGavrilovitsch ei ottanut korviinsakaan käskyä eikä tahtonut palata.\nKirila Petrovitsch, joka tapansa mukaan oli pikku hutikassa, suuttui ja\nlähetti saman palvelijan sanomaan Andrei Gavrilovitschille, että ellei\ntämä heti tule yöksi Pokrovskojeen, niin silloin hän, Troekurov,\nsuuttuu hänelle ijäksi. Palvelija tuli taas takaisin. Kirila\nPetrovitsch nousi pöydästä, päästi vieraansa pois sekä meni maata.\n\nSeuraavana päivänä oli hänen ensimäinen kysymyksensä: \"onko Andrei\nGavrilovitsch täällä?\" Hänelle annettiin kolmikulmaiseksi taitettu\nkirje. Kirila Petrovitsch käski kirjurinsa lukea se ääneen ja sai\nkuulla' seuraavan:\n\n  Hyväsydäminen herrani!\n\n  Minä en palaa ennen Pokrovskojeen, kuin Te lähetätte koiranhoitajan\n  Paramoschkan minulta anteeksi pyytämään, silloin on minun vallassani\n  joko rangaista tai armahtaa häntä. Minä en aijo kärsiä Teidän\n  orjienne pilkkaa enkä Teiltäkään sitä siedä; sillä en ole hölmö,\n  vaan vanha aatelismies. Siksi olen teidän nöyrin palvelijanne\n\n                                              Andrej Dubrovskij.\n\nNykyajan ymmärryksen mukaan olisi tuollainen kirje ollut aivan\nsopimaton, mutta se ei sentään suututtanut Kirila Petrovitschia\nkummallisen sisältönsä tähden, vaan sentähden, että se oli olemassa.\n\n-- Kuinka! huudahti Troekurov hypäten vuoteeltaan avojaloin, lähettää\nmiehiäni pyytämään häneltä anteeksi! hänen vallassaan muka olisi\nrangaista tai armahtaa heitä! mitä hän oikeastaan tarkoittaa? ja\ntietäneekö hän, kenen kanssa hän on tekemisissä? kyllä minä hänelle\nnäytän! vielä itkeekin luonani! saa vielä nähdä, millaista on tulla\nTroekuroville.\n\nKirila Petrovitsch puki ylleen ja ratsasti metsästämään tavallisella\nluottamuksellaan. Mutta metsästys ei onnistunut. Koko päivänä nähtiin\nvaan yksi ainoa jänis ja ajettiin sitä takaa. Päivällinenkään teltassa\nei onnistunut, tai ainakaan ei maistunut Kirila Petrovitschille, joka\nlöi kokkia, torui vieraitaan ja palatessaan ajoi vartavasten suurella\nmielihyvällä Dubrovskijn pelloille.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nPäiviä kului eikä viha naapurien kesken lauhtunut. Andrei Gavrilovitsch\nei enää palannut Pokrovskojeen, vaikka Kirila Petrovitsch häntä\nikävöitsi ja ilmaisi vihansa erittäin loukkaavalla tavalla, joka,\nkiitos siitä sen ajan aateliston oikeudentunnolle, koski vielä\nDubrovskijn parannus- ja täydennyspuuhiakin. Uudet asianhaarat tekivät\ntyhjäksi viimeisenkin toivon sovinnosta.\n\nDubrovskij ratsasti kerran pienen maatilansa ympäri. Hän lähestyi\nkoivumetsikköä ja kuuli sieltä kirveen iskuja sekä kaatuvan puun\nrytinän. Hän kiirehti sinne ja yllätti muutamat Pokrovskojen\ntalonpojat, jotka olivat hänen metsässään varkaissa. Nähtyään hänet\naikoivat nämät juosta pakoon, mutta Dubrovskij otti ajurinsa avulla\nyhden heistä kiinni ja vei sidottuna taloonsa. Sitäpaitsi kaksi hevosta\njäi voittajan saaliiksi. Dubrovskij oli hirveän suuttunut. Sitä ennen\neivät Troekurovin miehet, nuo tunnetut rosvot, koskaan olleet\nuskaltaneet tulla hänen rajojensa yli tietäen, että hänen ja heidän\nherransa välillä oli likeinen ystävyys; mutta nyt näki Dubrovskij, että\nhe käyttävät hyväkseen sitä riitaa, joka oli tullut hänen ja hänen\nnaapurinsa välille, sekä päätti nyt vastoin kaikkia sodanlakeja opettaa\nvankejaan raipoilla, jotka nämät itse olivat taittaneet hänen\nmetsästään, sekä pani hevoset työhön kirjoitettuaan ne omien hevosiensa\nluetteloon.\n\nHuhu tästä tapauksesta tuli jo samana päivänä Kirila Petrovitschin\nkorviin. Hän tuli aivan hulluksi sekä päätti ensi raivossaan hyökätä\nkaikkine palvelijoineen Kistenevkaan (se oli hänen naapurinsa kylän\nnimi), hävittää sen perinpohjin sekä kukistaa itse omistajankin\nkartanostaan. Tällaiset urotyöt eivät olleet hänelle harvinaisia; hänen\nmielensä kääntyi pian kuitenkin uudelle uralle. Kävellessään raskain\naskelin edestakaisin salissaan katsoi hän sattumalta ulos ikkunasta ja\nnäki portin luona kolmivaljakon. Mies, jolla oli karvalakki päässä sekä\npitkä viitta yllä, astui ajopeleistä ja meni sivurakennukseen\ntalonvoudin luo. Troekurov tunsi asessori Schabaschkinin ja käski\nkutsua hänet luokseen. Hetken kuluttua Schabaschkin jo oli Kirila\nPetrovitschin edessä yhä kumarrellen sekä hartaasti odottaen, mitä tämä\nhänelle sanoisi.\n\n-- Terve ... tulet kuin kutsuttu, sanoi Troekurov, miksi tänne\npoikkesit?\n\n-- Olin matkalla kaupunkiin, teidän ylhäisyytenne, vastasi\nSchabaschkin, ja poikkesin Ivan Demjanoville kuulemaan, olisiko hänellä\nasioita.\n\n-- Hyvään aikaan tulit ... niinkuin kutsuttuna. Minä tarvitsen sinua;\njuohan nyt viinaa ja kuuntele.\n\nTällainen ystävällinen vastaan-otto teki hyvän vaikutuksen asessoriin;\nhän ei huolinut viinasta, vaan alkoi kuulla Kirila Petrovitschia mitä\nsuurimmalla tarkkuudella.\n\n-- Minulla on naapurina eräs pikkutilallinen, heittiö, sanoi Troekurov,\nminä tahdon ottaa hänen tilansa ... mitä sinä siinä ajattelet?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, onko mitään asiakirjoja?\n\n-- Lörpötyksiä, veliseni, mitä asiakirjoja sinä tahdot? Asia on näet\nniin, että tilus pitäisi otettaman joko asiakirjoilla tai ilman\nasiakirjoja.\n\n-- Viisaasti, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Odotappa kuitenkin! Tuo tilus on joskus kuulunut meille, se oli\nostettu joltakin Spitsiniltä ja myytiin sitten Dubrovskijn isälle. Eikö\nsitä voi pois riidellä?\n\n-- Viisaasti, teidän ylhäisyytenne, luultavasti, tuo kauppa on tehty\nlaillisessa järjestyksessä.\n\n-- Ajatteleppas, veliseni, harkitse tarkkaan.\n\n-- Jos esimerkiksi teidän ylhäisyytenne jollakin tavalla voisi hankkia\npois naapurilta sen asiakirjan, jonka nojalla hän hallitsee tilaansa,\nniin varmaan...\n\n-- Ymmärrän, mutta siinäpä se onnettomuus onkin; kaikki hänen\nasiakirjansa paloivat tulipalossa.\n\n-- Kuinka, teidän ylhäisyytenne, hänen asiakirjansa ovat palaneet? Mitä\nte parempaa toivotte? Siinä tapauksessa suvaitkaa toimia lakien mukaan.\nEpäilemättä saatte olla täydellisesti tyytyväinen.\n\n-- Luuletko niin? No, katsos, minä luotan sinun taitoosi, ja minun\nkiitollisuudestani saat olla vakuutettu.\n\nSchabaschkin kumarsi melkein maahan asti ja meni ulos. Siitä päivästä\nalkoi hän toimia tuon petollisen asian eduksi, ja kiittäen hänen\njoutuisuuttaan sai Dubrovskij täsmälleen kahden viikon kuluttua\nkaupungista käskyn tulla oikeuteen ja tuoda mukanaan ne asiakirjat,\njoiden nojalla hän hallitsee Kistenevkan kylää.\n\nAndrei Gavrilovitsch hämmästyi, ja vielä samana päivänä kirjoitti hän\nvastaukseksi erittäin ankaran kirjeen, jossa ilmaisi, että Kistenevkan\nkylä tuli hänelle isänsä kuoleman jälkeen ja että hän hallitsee sitä\nperintö-oikeuden nojalla, ett'ei Troekurovin ole sen kanssa mitään\ntekemistä ja että, jos vieras tahtoo sen omistaa, on se -- kavallusta\nja varkautta. Dubrovskijlla ei ollut kokemusta oikeusasioissa. Häntä\nhallitsi suurimmaksi osaksi terve järkensä, joka harvoin on luotettava\njohdattaja ja melkein aina riittämätön.\n\nTämä kirje saattoi asessori Schabaschkinin sangen hyvälle päälle. Hän\nnäki ensiksi, että Dubrovskij aivan vähän tuntee asioita ja toiseksi,\nettei ole vaikea saattaa mitä tukalimpaan tilaan niin tulista ja\nvaromatonta miestä.\n\nKylmäkiskoisesti tarkasteli Andrei Gavrilovitsch hänelle lähetettyjä\nkirjallisia kysymyksiä. Lopulta huomasi hän kuitenkin, että oli\nvälttämätön vastata enemmän asianhaarain mukaan. Hän kirjoitti jotenkin\nasiallisen kirjeen, mutta se näyttäytyi kuitenkin riittämättömäksi.\n\nAsia alkoi venyä. Andrei Gavrilovitsch huolehti siitä sangen vähän,\nvakuutettu kun oli oikeudestaan. Hänellä ei ollut halua eikä varaakaan\nturvautua lahjomisiin, koska se olisi ollut virkamiesten omientuntojen\nkauppaa, eikä hänen päähänsäkään tullut sitä ajatusta, että hän voisi\ntulla kavaluuden uhriksi. Yhtä vähän ajatteli Troekurov puolestaan\nalkamaansa oikeusjuttua; Schabaschkin toimi hänen puolestaan ja hänen\nnimessään sekä selitti kaikki mahdolliset päätökset oman mielensä\nmukaan pelottaen ja lahjoen tuomareita. Miten olikaan, niin jo 9\npäivänä helmikuuta sai Dubrovskij kaupungin poliisilta käskyn tulia\nmaan-oikeuteen kuulemaan päätöstä hänen, luutnantti Dubrovskijn ja\nkenraali Troekurovin välisessä riitajutussa, koskeva maatilan\nomistamista, sekä allekirjoittamaan joko tyytyväisyytensä tai\ntyytymättömyytensä siihen. Samana päivänä matkusti Dubrovskij\nkaupunkiin. Tiellä saavutti Troekurov hänet. Ylpeästi katsahtivat he\ntoinen toiseensa ja Dubrovskij huomasi ilkeän hymyn vastustajansa\nhuulilla.\n\nTultuaan kaupunkiin yöpyi Andrei Gavrilovitsch tutun kauppiaan luona ja\nmeni seuraavana päivänä piiri-oikeuteen. Kukaan ei ollut häntä\nhuomaavinaan. Hänen perässään tuli Kirila Petrovitsch. Oikeudenjäsenet\nosoittivat hänelle suurta myötätuntoisuutta, ja kunnioittaen hänen\nvirkaansa, ikäänsä ja lihavuuttaan toivat he hänelle nojatuolin.\nTroekurov istui. Andrei Gavrilovitsch seisoi nojaten seinään.\nSyntyi syvä hiljaisuus ja sihteeri alkoi sointuvalla äänellä lukea\noikeuden päätöstä. Sen sisällyksestä ei ole tarvis puhua. Sihteeri\nvaikeni; asessori nousi ja matalalla äänellä kehoitti Troekurovia\nallekirjoittamaan asiakirjan. Iloisena otti Troekurov häneltä kynän ja\nkirjoitti oikeudenpäätöksen alle täydellisen hyväksymisensä.\n\nNyt tuli Dubrovskijn vuoro. Sihteeri toi hänelle asiakirjan, mutta\nDubrovskij seisoi liikkumatta pää alaspäin. Sihteeri käski uudestaan\nhänen allekirjoittaa täydellisen suostumuksensa tai selvän\ntyytymättömyytensä, jos hän vastoin kaikkia arveluita omantuntonsa\nmukaan tuntee, että hänen asiansa on oikea ja aikoo laillisen ajan\nsisällä vedota ylempiin.\n\nDubrovskij oli ääneti ... yht'äkkiä nosti hän päänsä, silmät\nsäihkyivät, hän polki lattiaa, potkasi sihteerin pois sellaisella\nvoimalla, että tämä kaatui lattialle, otti mustepullon ja heitti sen\nvasten asessorin naamaa. Kaikki kauhistuivat. Vahdit juoksivat\nkahakkaan ja töintuskin saivat hänet hillityksi. Dubrovskij vietiin\nulos ja pantiin rekeen. Kaikkien tuomarien seuraamana tuli Troekurov\nhänen jälissään. Dubrovskijn äkkinäinen raivonkohtaus teki häneen syvän\nvaikutuksen. Tuomarit, jotka toivoivat Troekurovilta kiitollisuutta,\neivät saaneet ystävällistä sanaakaan. Hän matkusti heti Pokrovskojeen\nomantunnon vaivaamana ja tyytymättömänä siihen voittoon, jonka hänen\nkateutensa oli saanut. Dubrovskij sillä välin makasi vuoteellaan;\npiirilääkäri (jotenkin viisas mies) riensi heti iskemään hänestä\nsuonta, asettamaan iilimatoja ja hispaniankärpäsiä. Iltapuoleen tuli\nhän paremmaksi ja toisena päivänä vietiin jo Kistenevkaan, joka jo oli\nmelkein toisen omaisuutta.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nAikoja kului, mutta Dubrovskij oli vaan yhtä heikko. Hänen\nraivoudenkohtauksensa eivät tosin uudistuneet, mutta voimat vähenivät\nhuomattavasti. Hän unohti askareensa, tuli harvoin ulos huoneesta ja\noli ajatuksissaan koko vuorokaudet. Tuo hyvä eukko Jegorovna,\njoka ennen oli hoitanut hänen poikaansa, tuli nyt hänen omaksi\nlapsenpiiakseen. Jegorovna hoiti häntä kuin lasta: muistutti, koska oli\naika syödä ja nukkua, syötti häntä sekä asetti nukkumaan. Andrei\nGavrilovitsch totteli Jegorovnaa eikä ollut kenenkään muun kanssa\ntekemisissä. Hän ei voinut ajatella asioitaan eikä taloudenhoitoaan,\njonka vuoksi Jegorovna piti välttämättömänä ilmoittaa näistä seikoista\nnuorelle Dubrovskijlle, joka siihen aikaan palveli eräässä kaartin\njalkaväki-rykmentissä Pietarissa. Hän repäsi lehden talous-kirjasta,\nsaneli kirjeen kokki Haritonille, joka oli ainoa kirjoituksentaitava\nKistenevkassa sekä lähetti sen samana päivänä kaupungin postiin.\n\nJo on ehkä aika esitellä lukijalle kertomuksemme sankari.\n\nVladimir Dubrovskij oli saanut kasvatuksensa kadetti-osastossa ja tuli\nkaartin kornetiksi. Isä ei säästänyt hänen tähtensä mitään, ja hän sai\nkotoaan enemmän kuin hänen olisi pitänyt odottamankaan. Ollen tulinen\nja kunnianhimoinen antautui hän ylellisiin huvituksiin: pelasi korttia,\nmeni takauksiin eikä huolehtinut tulevaisuudesta. Ajatteli kuitenkin\njoskus sivumennen, että ennemmin tai myöhemmin hänen täytyy hankkia\nitselleen rikas morsian.\n\nEräänä iltana oli muutamia upseeria hänen luonaan loikoen sohvilla ja\npoltellen tupakkaa. Silloin antoi Grischa, hänen kamaripalvelijansa,\nhänelle kirjeen, jonka päällekirjoitus ja sinetti heti kummastuttivat\nnuorta miestä. Kiireesti avasi hän sen auki ja luki seuraavan:\n\n  \"Meidän herramme Vladimir Andrejevitsch, minä, sinun vanha\n  hoitajasi, rohkenen ilmoittaa sinulle isästäsi. Hän on hyvin\n  heikko, joskus höpisee, ja koko päivät istuu kuin tyhmä lapsi\n  -- mutta Jumala on elämän ja kuoleman Herra -- tule sinä luoksemme\n  poikaseni, me lähetämme sinulle hevosetkin Pesotschnojeen. Kuuluu,\n  että oikeudenjäsenet tulevat tänne panemaan meidät Kirila\n  Petrovitsch Troekurovin vallan alle -- sentähden että me muka\n  olemme hänen alamaisiaan, mutta me olemme ammon ajoista olleet\n  teidän -- emmekä tähän päivään saakka sellaista ole kuulleet.\n  Kun asut Pietarissa, voisit siitä ilmoittaa Tsaari-Isälle ja\n  hän ei sallisi, että meille tehdään vääryyttä. Jään sinun\n  uskolliseksi orjaksesi, lapsenhoitaja Arina Jegorovna Busireva\".\n\nHämmästyksellä luki Vladimir Dubrovskij useammat kerrat peräkkäin nuo\njotenkin sekavat rivit. Hän oli jo pienenä kadottanut äitinsä ja\nkahdeksannella ollessaan oli hän tuotu Pietariin, jolloin hänen isänsä\noli hänelle melkeen tuntematon. Senpätähden oli hän romantillisesti\nhäneen kiintynyt ja sitä enemmän rakasti perhe-elämää, mitä vähemmän\nhän kerkesi nauttimaan sen hiljaisia iloja.\n\nAjatus, että hän kadottaisi isänsä, koski häneen kovasti, ja\nsairas-raukan tila, jonka hän oli saanut tietää hoitajattarensa\nkirjeestä, kauhistutti häntä. Hän kuvaili, että isänsä oli jätetty\nsynkkään korpeen tyhmän eukon ja palvelijain hoitoon ... köyhyyden\nuhkaamana ja kuolemaisillaan avutta ruumiillisissa ja hengellisissä\nvaivoissa. Vladimir Andrejevitsch moitti itseään huolimattomuudestaan.\nKun hän pitkään aikaan ei ollut saanut isästään tietoja, niin ei hän\nollut ajatellutkaan tiedustella häntä, luullen hänen olevan matkoilla\ntai taloudentoimissaan.\n\nHän päätti matkustaa tämän luo sekä ottaa virkaeron, jos isän sairaus\nvaatisi hänen läsnäoloaan. Toverit menivät pois nähdessään hänen\nrauhattomuutensa. Jäätyään yksin kirjoitti Vladimir virkavapauspyynnön,\npoltti tupakkaa ja vaipui syviin mietteisiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVladimir Andrejevitsch lähestyi sitä asemaa, josta hänen piti kääntyä\nKistenevkaan. Surulliset aavistukset täyttivät hänen sydämensä: hän\npelkäsi, ett'ei enää saa nähdä isäänsä elossa; hän kuvaili sitä ikävää\nelämää, joka odotti häntä maalla: synkkyys, yksinäisyys, köyhyys ja\nasiainhoito, joista hän ei ymmärtänyt mitään. Tultuaan kestikievariin\nmeni hän sen hoitajan luo ja pyysi kyytihevosia. Hoitaja tiedusteli\nmihin hänen piti matkustaman ja ilmoitti, että hevoset, jotka olivat\nlähetetyt Kistenevkasta, olivat odottaneet häntä jo neljä vuorokautta.\nPian tuli Vladimir Andrejevitschin luo vanha Anton niminen kuski, joka\njoskus oli häntä ohjannut tallissa sekä hoitanut hänen pientä\nhevostaan. Antonille tuli kyynelet silmiin nähdessään nuoren herransa,\nhän kumarsi aina maahan asti ja ilmoitti, että vanha herra vielä eli\nsekä kiirehti valjastamaan hevosia. Vladimir Andrejevitsch. ei huolinut\nsuuruksesta, vaan kiirehti lähtöä. Anton vei häntä kyläteitä, ja\nkeskustelu syntyi heidän välilleen.\n\n-- Sanoppa, Anton, mitä isälläni on Troekurovin kanssa tekemistä?\n\n-- Jumala ne yksin tietää, Vladimir Andrejevitsch, ystäväni. Herra ei\nkuulemma sopinut Kirila Petrovitschin kanssa, ja tämä antoi hänen tulla\noikeuteen -- vaikka Kirila Petrovitsch on osaksi oma tuomarinsa. Meidän\norjain ei sovi sekaantua herrojemme asioihin, mutta jumal'avita turhaan\nmeni isänne käräjöimään Kirila Petrovitschin kanssa: ruoskalla ei\nhullua hillitä.\n\n-- Näyttää siis siltä, että tuo Kirila Petrovitsch tekee meillä mitä\ntahtoo?\n\n-- Aivan niin, herra. Asessoria ei hän pidä kopekankaan arvoisena\nja ispravnikka on pieni leikkikalu hänelle. Herrat käyvät\nkunniatervehdyksillä hänen luonaan -- hän on niin sanoakseni kaukalo,\njolle siat tulevat.\n\n-- Onko totta, että hän ottaa talomme?\n\n-- Oi, herra, niin me olemme kuulleet. Näinä päivinä sanoi\nPokrovskojelainen meidän kylänvanhimpamme luona ristijäisissä:\n\"tarpeeksenne jo olette laiskotellut, pian tulette Kirila Petrovitschin\nkäsiin\". Mutta silloin sanoi seppä Mikita hänelle: piisaa jo\nSavelitsch, älä saata surua kummille äläkä loukkaa vieraita. Kirila\nPetrovitsch on Kirila Petrovitsch ja Andrei Gavrilovitsch on Andrei\nGavrilovitsch -- mutta kaikki me kuulumme Jumalalle ja Tsaarille; mutta\nvieraan suuta ei voi tukkia.\n\n-- Ehkä ette tahdo tulla Troekurovin vallan-alaisiksi.\n\n-- Kirila Petrovitschin vallan-alaisiksi! Jumala varjelkoon ja\nsuojelkoon! -- hänen omillaankin on kova olo, ja jos vielä tulee\nvieraita -- niin hän ei ainoastaan nylje heidän nahkaansa, vaan\nvieläpä repii heidän lihansakin. Ei! Jumala antakoon vaan Andrei\nGavrilovitschin vallita kauvan ja jos Jumala hänen ottaa pois, niin\nemme tahdo ketään muuta herraksemme kuin sinua, meidän elättäjäämme.\nÄlä sinä jätä meitä, me puolustammekin sinua. -- Näin sanoessaan\nheilutti Anton piiskaansa, nykäsi suitsista, ja hevoset juoksivat kovaa\nlaukkaa.\n\nVanhan kuskin uskollisuus liikutti Dubrovskija, hän vaikeni ja vaipui\nmietteihinsä. Toista tuntia oli kulunut, kun yht'äkkiä Grischa herätti\nhänet huudollaan: \"Tuoss'on Pokrovskoje\", Dubrovskij kohotti päätään.\nHe ajoivat leveän järven rantaa, josta lähti pieni joki luikerrellen\nkukkulain välissä. Eräällä kukkulalla, viheriäisen lehdon yläpuolella\nkohosi viheriä katto ja suuren kivitalon seinä -- kirkko vanhoine\nkellotapulineen, sekä ympärillä mökkejä yrttitarhoineen ja koivuineen.\nDubrovskij tunsi tämän paikan; hän muisti, että hän juuri tällä samalla\nkummulla oli leikkinyt pienen Mascha Troekurovan kanssa, hänen, joka\noli häntä kaksi vuotta nuorempi ja jo silloin oli sievä kaunottaren\nalku. Hän tahtoi tiedustella Antonilta tyttöä, mutta jokin voima\npidätti häntä siitä.\n\nLähestyessään herrastaloa näki hän valkean puvun vilahtelevan\npuutarhassa puitten välissä. Samassa löi Anton hevosia ja noudattaen\nkunnianhimoa, joka on yhteinen herrasajureille ja vossikoille, ajoi\ntäyttä laukkaa yli sillan ja puutarhan sivutse. Päästyään kylästä\nkohousivat he vuorelle ja Vladimir näki koivikon ja sen vasemmalla\npuolella, avonaisella paikalla, harmaan talon punaisine kattoineen.\nHänen sydämensä sykki -- hänen edessään oli Kistenevka ja isänsä köyhä\ntalo.\n\nKymmenen minuutin perästä hän jo ajoi herrastalolle. Sanomattomalla\nmielenliikutuksella katseli hän ympärilleen. Kahteentoista vuoteen ei\nhän ollut nähnyt syntymäpaikkaansa. Koivut, jotka silloin juuri olivat\nistutetut, olivat kasvaneet suuriksi ja tiheiksi puiksi. Piha, jota\nennen oli koristanut kolme kukkapenkkiä, joitten välitse puhtaaksi\nlakaistu tie kierteli, oli muuttunut villiksi niityksi, jolla hevonen\nkävi lie'assa. Koirat alkoivat haukkua, mutta tunnettuaan Antonin\nvaikenivat heti ja heiluttelivat vaan karvaisia häntiään. Mökeistä tuli\nalustalaisia, jotka ympäröivät nuoren herransa osottaen äännekkäillä\nhuudoilla iloansa. Töintuskin voi hän tunkeutua tuon innokkaan joukon\nlävitse ja juosta rappeutuneille portaille. Porstuassa kohtasi hän\nJegorovnan, joka kyyneleet silmissä syleili kasvattiaan.\n\n-- Terve, terve, hoitajani, sanoi Vladimir, likistäen rintaansa vasten\nvanhaa hyvää eukkoa, entäs isä? missä hän on? millainen hän on?\n\nSamassa astui saliin horjuvin askelin korkeavartaloinen, kalpea ja\nlaiha ukko, puettuna yötakkiin ja myssyyn.\n\n-- Missä on Volodka? kysyi hän heikolla äänellä ja samassa Vladimir jo\nsyleili innokkaasti isäänsä.\n\nIlo sai sairaan liian paljon vapisemaan, hän tuli hermottomaksi,\njalkansa eivät häntä kannattaneet ja hän olisi kaatunut, ell'ei\npoikansa olisi tukenut häntä.\n\n-- Miksi nousit vuoteeltasi, sanoi Jegorovna hänelle, jaloillasi et voi\nseisoa ja pyrit kuitenkin ihmisten luo.\n\nUkko kannettiin makuuhuoneesen. Hän voi kyllä puhua, mutta ajatukset\nsekosivat eikä sanoilla ollut mitään yhteyttä. Hän oli hiljaa ja vaipui\nuneen. Vladimiria kauhistutti hänen tilansa. Hän jäi ukon huoneesen ja\npyysi jäädä kahdenkesken isänsä kanssa. Palvelijat tottelivat ja\nmenivät väentupaan Grischan luo, jossa he omalla tavallaan kestitsivät\nhäntä kaikella mahdollisella hyväsydämisyydellä kiusaten häntä\nkysymyksillään ja tervehdyksillään.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nDubrovskij tahtoi muutamia päiviä tulonsa jälkeen ryhtyä asioihin\nkäsiksi, mutta isä ei voinut antaa hänelle tarpeellisia tietoja, eikä\nAndrei Gavrilovitschilla ollut asianajajaa. Selaillessaan isänsä\npapereita löysi hän ainoastaan asessorin ensimmäisen kirjeen ja\nvastauksen siihen. Tästä hän ei voinut saada selvää käsitystä\nriita-asiasta, jonkatähden päätti odottaa sen ratkaisua, luottaen asian\noikullisuuteen.\n\nSillä välin heikkoni Andrei Gavrilovitsch yhä. Vladimir vaali hellästi\nisäänsä, joka uudestaan oli muuttunut lapseksi, aavistaen, että tämän\nloppu oli lähellä.\n\nValitus-aika loppui sillävälin, eikä ylempiin oikeuksiin oltu vedottu.\nKistenev kuului siis Troekuroville. Schabaschkin tuli hänen luokseen\nonnittelemaan ja kysyi kumarrellen: koska Troekurov ottaa uuden tilan\nhaltuunsa; hoitaako hän sitä itse vai antaako jollekin muulle\nhoidettavaksi? Kirila Petrovitsch hämmästyi. Luonteeltaan oli hän\noikeutta harrastava, mutta kostonhimo oli vienyt hänet liian pitkälle.\nOmatunto vaivasi häntä. Hän tiesi, missä tilassa oli hänen\nvastustajansa, vanha nuoruudenystävänsä -- ja voitto ei ilahuttanut\nhäntä. Hän heitti uhkaavan katseen Schabaschkiniin etsien syytä, josta\nvoisi ruveta häntä torumaan, mutta kun hän ei mitään sellaista\nlöytänyt, niin sanoi hän vaan vihaisesti:\n\n-- Mene ulos, en tarvitse sinua!\n\nKun Schabaschkin näki, että Troekurov ei ollut hyvällä päällä, lähti\nhän kumarrellen pois. Jäätyään yksin alkoi Kirila Petrovitsch kävellä\nedestakaisin lattialla tuimaan viheltäen; \"_Voiton huudot kaikukohot_\".\nTätä vihelsi hän aina ollessaan mielenkiihkossa.\n\nVihdoin antoi hän valjastaa hevoset keveäin vaunujen eteen, pukeusi\nlämpösiin (oli jo syyskuun loppupuoli) ja istui itse ajamaan.\n\nPian sai hän nähdä Andrei Gavrilovitschin talon. Vastakkaiset tunteet\nriehuivat hänen sydämessään. Kostonhimo ja vallanpyynti tukehuttivat\nosaksi hänen paremmat tunteensa. Mutta ne pääsivät kuitenkin lopulta\nvoitolle. Hän päätti sopia vanhan toverinsa kanssa, hävittää riidan\njäljetkin antamalla tälle takaisin hänen omaisuutensa. Rauhoitettuaan\nomantuntonsa tällä hyvällä aikeella ajoi Kirila Petrovitsch täyttä\nlaukkaa naapurinsa talolle -- suoraan pihalle.\n\nSamaan aikaan istui sairas ikkunan ääressä. Hän tunsi Kirila\nPetrovitschin -- ja kauhistus kuvautui hänen kasvoissaan. Purppuranpuna\nlevisi noille tavallisesti vaaleille kasvoille, silmät iskivät tulta ja\nhän lausui muutamia ymmärtämättömiä sanoja. Hänen poikansa, joka\ntarkasteli talouskirjaa, hämmästyi nähdessään isänsä mielenliikutuksen.\nVihan ja kauhun valtaamana osotti sairas pihalle. Hän kääri takkinsa\nliepeet tiukemmalle, yritti nousta nojatuoliltaan ja pääsikin pystyyn,\nmutta -- kaatui yht'äkkiä. Poika juoksi hänen luokseen. Ukko makasi\ntunnotonna, hengittämättä: hän oli saanut halvauksen.\n\n-- Pian, pian lääkäriä hakemaan! huusi Vladimir.\n\n-- Kirila Petrovitsch kysyy teitä, sanoi palvelija sisään tullessaan.\n\nVladimir antoi palvelijalle tuiman katseen.\n\n-- Sano Kirila Petrovitschille, että hän joutuun korjaa luunsa,\nennenkuin minä käsken ajaa hänet pois pihalta -- mene!\n\nIloissaan juoksi palvelija täyttämään herransa käskyä. Jegorovna löi\nkäsiään yhteen.\n\n-- Ystävämme, sanoi hän kimakkaalla äänellä, sinä saatat itsesi\nonnettomuuteen! Kirila Petrovitsch syö vielä meidät.\n\n-- Suus' kiinni, lapsenpiika, huusi vihastunut Vladimir. Lähetä Anton\nheti kaupunkiin noutamaan lääkäriä!\n\nJegorovna meni. Porstuassa ei ollut ketään, kaikki olivat juosneet ulos\nkatsomaan Kirila Petrovitschia. Palvelijat olivat jääneet seisomaan\nportaille ja saivat kuulla palvelijan vastauksen Kirila Petrovitschille\nnuoren herransa nimessä. Istuessaan vaunuissaan kuuli Kirila\nPetrovitsch sen; hänen kasvonsa tulivat mustaksi kuin sysi; hän hymyili\nhalveksivasti ja ajaessaan käyden pitkin pihaa katsoi julmasti\npalvelijoihin. Hän katsoi myös ikkunaan, jossa hetki sitten oli näkynyt\nAndrei Gavrilovitsch, mutta häntä ei enää ollut. Jegorovna seisoi\nportailla; hän oli unohtanut herransa käskyn. Palvelijat puhuivat\näänekkäästi äskeisestä tapahtumasta. Yht'äkkiä tuli Vladimir heidän\nluoksensa ja sanoi katkonaisella äänellä:\n\n-- Ei tarvita lääkäriä -- isäni on kuollut.\n\nSyntyi suuri hämminki. Palvelijat hyökkäsivät vanhan herran kammariin.\nSiellä lepäsi vanhus nojatuolissaan, johon Vladimir oli hänet kantanut,\noikea käsi riippui ales lattiaan asti, pää oli painunut rinnalle --\nelonmerkkiäkään ei enää ollut tuossa ruumiissa. Se ei vielä ollut\ntullut kylmäksi, mutta kuolema oli siihen jo painanut leimansa.\nJegorovna voivotteli. Ruumis jätettiin palvelijain huostaan. He sen\npesivät, pukivat virkapukuunsa, joka oli ommelta vuonna 1797, sekä\nauttivat sille pöydälle, jonka ääressä he niin monta vuotta olivat\npalvelleet häntä.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nKolmantena päivänä olivat hautajaiset. Ukkoraukan ruumis makasi\narkussaan. Se oli vaatteella peitetty, ympärillä paloivat kynttilät.\nRuokasali oli alustalaisia täynnä. He olivat valmiit kantamaan herransa\nviimeiseen lepokammioonsa. Vladimir ja palvelijat tarttuivat arkkuun ja\nkantoivat sitä. Pappi kulki etumaisna, hänen jälissään lukkari laulaen\nhautausvirsiä, ja Kistenevan isäntä vietiin viimeisen kerran\nkynnyksensä yli. Arkku kannettiin puistotietä -- kirkko oli puiston\ntakana.\n\nPäivä oli kirkas, mutta kylmä, halla karisteli lehtiä puista. Kun\ntultiin puistosta, näkyi Kistenevan puukirkko ja hautausmaa, jota\nvanhat lehmukset varjosivat. Siellä lepäsi Vladimirin äiti, sinne oli\nhänen hautansa viereen kaivettu eilen uusi hauta.\n\nKirkko oli täynnä Kistenevan talonpoikia, jotka olivat tulleet\nosoittamaan viimeistä kunnioitusta herralleen. Nuori Dubrovskij jäi\nseisomaan lähelle laulajia; hän ei itkenyt eikä rukoillut -- mutta\nhänen kasvonsa olivat synkät. Surullinen juhlatoimitus loppui. Vladimir\nmeni ensinnä ottamaan jäähyväiset ruumiilta -- hänen jälkeensä\nalustalaiset. Tuotiin kansi ja arkku naulattiin kiinni. Akat itkivät\nkovalla äänellä, miehet usein kuivasivat kyyneleitä kädellään. Vladimir\nja kolme palvelijaa kantoivat ruumiin hautausmaalle. Alustalaiset\nseurasivat heitä. Ruumis laskettiin hautaan -- kaikki läsnäolijat\nheittivät sinne pivollisen hiekkaa -- hauta peitettiin, kumarrettiin\nsille vielä kerran ja hajaannuttiin. Vladimir poistui kiireesti,\nennätti ennen muita ja kätkeytyi Kistenevan metsään.\n\nJegorovna kutsui hänen puolestaan papin ja kaikki kirkonpalvelijat\nhautaus-aterialle sekä ilmoitti, että nuori herra ei aijo ottaa osaa\npäivällisiin. Näin ollen lähti isä Anisim, hänen vaimonsa Feodorovna ja\nlukkari herrastaloon puhellen Jegorovnan kanssa vainajan hyvistä töistä\nsekä siitä, mikä silminnähtävästi odotti hänen jälkeläistään.\nTroekurovin tulo ja hänen vastaanottonsa oli jo koko ympäristön\ntiedossa, ja sen paikkakunnan politikot ennustivat siitä tärkeitä\nseurauksia.\n\n-- Mitä tapahtuu, se tapahtuu, sanoi papin vaimo, mutta ikävä vaan on,\njos Vladimir Andrejevitsch ei tule meidän herraksemme. Nuorukainen hän\non, ei hänestä ole juuri muuta sanomista.\n\n-- No kukahan sitten tulisi herraksemme, ell'ei juuri hän? keskeytti\nJegorovna; turhaan ylpeilee Kirila Petrovitsch. -- hänen vastustajansa\nei olekaan pelkuri. Minun kotkani puolustaa kyllä itseänsä. Kipeästi\nkoski Kirila Petrovitschiin, ja häntä koipien välissä sai hän mennä,\nkun Grischa hänelle ärjyi: \"ulos, vanha koira, pois pihalta!\"\n\n-- Ah, Jegorovna, sanoi lukkari, minä luullakseni mieluummin\nyhdistyisin itse pirun kanssa, kuin olisin riidassa Kirila\nPetrovitschin kanssa. Kun näkee hänet, niin -- kauhistuu ja peljästyy,\nmutta selkä kuitenkin taipuu niin nöyrästi...\n\n-- Oi surun surkeutta, huokasi pappi. Kirila Petrovitschillekin\nlauletaan kerran samat juhlavirret, kuin äsken Andrei Gavrilovitschille.\nHautajaiset ehkä tulevat komeammiksi ja vieraita kutsutaan enemmän, --\nmutta onko se Jumalalle samantekevä?\n\n-- Oih, isämme, mekin tahdoimme kutsua kaikki naapurit, mutta Vladimir\nAndrejevitsch ei sitä sallinut. Kaikkea meillä on kylliksi, kyllä on\nmillä kestitään -- mitä käskette? Mutta kun ei ole vieraita, niin\nkestitsemme teitä, rakkaat vieraat.\n\nTämä mieluinen lupaus ja toivo päästä herkullisen pöydän ääreen saivat\nnäiden seurakumppanien kiiruhtamaan askeleitaan. Onnellisina tulivat he\nherrastaloon, jossa pöytä jo oli katettu ja viinat otetut esiin.\n\nSillävälin oli Vladimir syventynyt tiheään metsään. Hän koetti\ntukehuttaa suruansa liikkumalla väsyksiin asti. Teistä huolimatta kulki\nhän eteenpäin, oksat pieksivät ja raappivat häntä, jalat usein\nvaipuivat suohon -- hän ei mitään tuntenut. Hän tuli alholle, jota\ntiheä metsä joka puolelta ympäröitsi. Hiljainen puro luikerteli puitten\nvälissä, joilta syksy jo oli riistänyt puolet lehdistä. Vladimir\nseisahtui ja istui kylmälle metsälle. Ajatuksia risteili hänen\npäässään. Toinen oli toistaan synkempi. Kauhea yksinäisyyden tunne\nkalvoi häntä ja tulevaisuus oli uhkaavien pilvien peitossa. Viha\nTroekurovin kanssa ennusti hänelle uusia onnettomuuksia. Hän saattaa\nmenettää vähäisen omaisuutensa -- ja siinä tapauksessa on kerjuu\nedessä. Kauvan istui hän liikkumatta samalla paikalla katsellen\nhiljalleen juoksevaa puroa, joka kuletteli muutamia kuihtuneita lehtiä.\nNe olivat niin ihmiselämän kaltaisia, elämän, joka oli yhtä luotettava\n-- aivan tavallinen. Hän huomasi, että alkoi hämärtää, ja alkoi etsiä\ntietä kotiinsa. Kauvan sai hän vielä harhailla oudossa metsässä,\nennenkuin löysi polun, joka johti suoraan portille.\n\nPappi kaikkien kirkonpalvelijain kanssa tuli Dubrovskija vastaan. Hänen\nmieleensä tuli, että tuo ennusti onnettomuutta. Senpätähden hän\ntuskallisesti väistyikin syrjään ja kätkeytyi puitten sekaan. Ne eivät\nhuomanneet häntä, keskustelivat vaan innokkaasti:\n\n-- Irroita itses pahasta ja tee hyvää, sanoi pappi vaimolleen. Meidän\nei tarvitse tänne jäädä -- eikä se sinuun koske, miten asia päättyy.\n\nVaimo vastasi jotakin, mutta Dubrovskij ei voinut sitä kuulla.\n\nLähestyessään taloa näki hän paljon kansaa; talonpojat ja palvelijat\nolivat joukoissa herrastalon pihalla. Jo kaukaa kuuli Vladimir\nkummallista melua ja puhetta. Vajan luona oli kaksi kolmivaljakkoa.\nPortailla seisoi muutamia henkilöitä virkapuvuissaan ja, kuten näytti,\nselittivät väelle jotakin.\n\nMitä se merkitsee? kysyi hän vihaisesti Antonilta, joka juoksi häntä\nvastaan, \"mitä miehiä ne ovat ja mitä ne tahtovat?\"\n\n-- Ah, ystävä Vladimir Andrejevitscb, vastasi Anton vetäen henkeään,\ntuomarit ovat tulleet. Meidät annetaan Troekuroville ja eroitetaan\nsinusta!...\n\nVladimir painoi päänsä alas; väki ympäröitsi onnettoman herransa.\n\n-- Oi sinä isämme, huusivat he suudellen hänen käsiään, me emme tahdo\nmuuta herraa kuin sinä. Ennen kuolemme kuin sinut jätämme.\n\nVladimir katseli heitä ja synkät tunteet saivat vallan hänessä.\n\n-- Seiskaat hiljaan, sanoi hän heille, minä puhelen virkamiesten\nkanssa.\n\n-- Puhele, ystävä, huusi joku joukosta, puhele ja koeta liikuttaa\nnoitten vihelijäisten omiatuntoja.\n\nVladimir lähestyi virkamiehiä. Schabaschkin seisoi huolettoman\nnäköisenä ja katseli ylpeästi ympärilleen. Kun ispravnikka, joka oli\nsuuri, paksu, noin viidenkymmenen vuotias, punakka ja viiksikäs mies,\nnäki Dubrovskijn tulevan, niin hän käheällä äänellään huusi:\n\n-- Minä siis uudestaan sanon teille, mitä jo äsken sanoin:\npiirioikeuden päätöksen mukaan kuulutte te nyt Kirila Petrovitsch\nTroekuroville, jonka puolesta täällä on herra Schabaschkin. Totelkaa\nhäntä, mitä ikinä hän käskisikin; ja te, naiset, rakastakaa ja\nkunnioittakaa häntä, niin hän on teidän suuri suosijanne.\n\nSanottuaan tuon vanhan kokkapuheen alkoi ispravnikka nauraa täyttä\nkurkkua, ja Schabaschkin ja muut jäsenet seurasivat hänen esimerkkiään.\n\nVladimir oli pakahtua suuttumuksesta.\n\n-- Suvaitkaa minun kysyä, mitä tämä merkitsee? kysyi hän\nteeskennellyllä kylmäverisyydellä iloiselta ispravnikalta.\n\n-- Mitäkö tämä merkitsee, vastasi tuo sukkela virkamies, tämä merkitsee\nsitä, että me olemme tulleet panemaan tämän talon Kirila Petrovitsch\nTroekurovin valtaan ja käskemään vieraitten mennä pois hyvällä.\n\n-- Mutta teidän olisi paremmin sopinut kääntyä minun puoleeni, kuin\ntalonpoikieni, ja ilmoittaa omistajalle, että hän tulee pois\nisännyydestään.\n\n-- Entinen omistaja Andrei Gavrilovitsch, Dubrovskijn poika, on kuollut\nJumalan armosta, mutta kuka te olette, sanoi Schabaschkin julkealla\ntavalla -- -- me emme tunne teitä emmekä tahdo tunteakaan.\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne, tämä on meidän nuori herramme -- sanoi\nääni joukosta.\n\n-- Kuka siellä rohkeni suunsa avata! huusi ispravnikka, mikä herra?\nTeidän herranne on -- -- Kirila Petrovitsch Troekurov -- -- kuuletteko,\nlurjukset?\n\n-- Ei niinkään, huusi sama ääni.\n\n-- Tämä on kapinaa! ärjyi ispravnikka. Hoi, kylänvanhin, tule tänne!\n\nKylänvanhin astui esiin.\n\n-- Hae heti se, joka rohkeni minua vastustaa, kyllä minä hänet!...\n\nKylänvanhin kääntyi väkijoukkoa päin ja kysyi, kuka puhui? Mutta kaikki\nolivat ääneti. Takapuolelta alkoi kuulua murinaa, se kasvoi ja\nmuodostui yht'äkkiä kauheiksi valitushuudoiksi. Ispravnikka puhui\nmatalammalla äänellä ja aikoi ruveta lohduttamaan...\n\n-- Mitä häntä tässä katselemme, huusivat alustalaiset, pojat, ottakaa\nhän kiinni.\n\nJoukko alkoi liikkua. Schabaschkin ja maaoikeuden jäsenet hyökkäsivät\nporstuaan ja sulkivat oven jälessään.\n\n-- Pojat, ottakaa kiinni! huusi sama ääni, ja joukko alkoi hyökätä\neteenpäin,\n\n-- Seis, konnat, huusi Dubrovskij, mitä te teette! Te saatatte itsenne\nja minut onnettomuuteen; menkää kotiinne ja jättäkää minut rauhaan.\nÄlkää peljätkö, tsaari on laupias; minä pyydän häneltä apua; hän ei\nmeitä hylkää; me olemme kaikki hänen lapsiaan; mutta kuinka hän voisi\nteitä puolustaa, jos te rupeette kapinoimaan ja rosvoilemaan?\n\nNuoren Dubrovskijn puhe, sointuva ääni ja ylevä käytös tekivät toivotun\nvaikutuksen. Kansa vaikeni ja hajaantui, piha tuli puhtaaksi ja\noikeudenjäsenet -- istuivat sisällä rauhassa. Surullisena astui\nVladimir portaille. Schabaschkin aukasi oven ja alkoi matalalla äänellä\nkiittää Dubrovskija hänen armollisesta välityksestään.\n\nVladimir kuunteli häntä halveksien eikä vastannut mitään.\n\n-- Me olemme päättäneet teidän suostumuksellanne jäädä tänne yöksi,\njatkoi asessori, -- nyt on jo pimeä ja teidän talonpoikanne saattavat\nhyökätä tiellä päällemme. Olkaa niin armelijas ja käskekää levittää\nvaikka olkia vierashuoneesen vuoteeksi. Ennen päivän nousua lähdemme\nkotiin.\n\n-- Tehkää niinkuin tahdotte, vastasi Dubrovskij kuivasti, en minä ole\nenää täällä isäntä.\n\nNäin sanoen poistui hän isänsä huoneesen ja sulki oven.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nSiis kaikki on päättynyt! huokasi Vladimir itsekseen. Vielä aamulla oli\nminulla koti ja leivänkannikka; huomenna täytyy minun jättää talo,\nsyntymämajani. Isäni maa, jossa hän lepää haudattuna, tulee kuulumaan\nvihamiehelle, joka on syypää hänen kuolemaansa ja minun köyhyyteeni!...\n\nVladimir kiristi hampaitaan ja hänen silmänsä pysähtyivät äitinsä\nvalokuvaan. Taiteilija oli esittänyt hänet valkeassa aamupuvussaan,\nruusu hiuksissa, nojaavana käsipuilla. Ja tuo valokuvakin tulee\nperheeni viholliselle, ajatteli Vladimir, se viedään aittaan\nrikkinäisten tuolien kera, tai ripustetaan porstuaan hänen\nkoirainhoitajiensa pilkan ja huomion esineeksi. Mutta hänen\nmakuuhuoneessaan, jossa isä kuoli, saa vouti asuntonsa, tai asetetaan\nsinne hänen haareminsa. -- Ei, ei! sen talon, josta Troekurov ajaa\nminut, ei pidä kuuluman hänelle itselleenkään! Vladimir puri hammasta;\nkauheita ajatuksia tuli hänen päähänsä. Kansliakirjurien äänet\nkaikuivat hänen korvissaan. He pitivät isännyyttä vaatien väliin yhtä,\nväliin toista, ja saivat hänet surullisista mietteistään. Vihdoin oli\nkaikki hiljaa.\n\nVladimir aukoili kaappeja ja laatikoita sekä tarkasteli vainajan\npapereita. Ne olivat suurimmaksi osaksi talouslaskuja ja kirjoituksia\neri asioista. Vladimir repi ne lukematta. Niitten joukossa oli eräs\nmytty, jonka päällä oli kirjoitus: _Vaimoni kirjeet_. Suurella\nliikutuksella tarkasteli Vladimir niitä, ne olivat kirjoitetut Turkin\nsodan aikana sekä lähetetyt Armeniaan Kistenevkasta. Vaimo kertoi\nniissä maa-elämästään ja taloustoimistaan; hellyydellä surkutteli, että\noli eroitettuna puolisostaan sekä kutsui miestään kotiin, rakkaan\nystävättärensä syliin. Eräässä niistä hän kertoi olevansa rauhaton\npikku Vladimirin terveyden suhteen, toisessa taas iloitsi Vladimirin\nviisaudesta sekä ennusti hänelle onnellista ja loistavaa tulevaisuutta.\n\nVladimir vaipui lukemiseensa ja perheellisen onnen rauhaan eikä\nhuomannut, kuinka aika kului; seinäkello löi jo yksitoista. Vladimir\npani kirjeet taskuunsa, otti kynttilän ja tuli ulos huoneesta.\nVirkamiehet makasivat salin lattialla. Pöydällä oli laseja, jotka he\nolivat tyhjentäneet, ja ilkeä rommin haju tuntui koko huoneessa.\nInholla meni Vladimir heidän sivutsensa etuhuoneesen. Siellä oli pimeä.\nJoku vetäytyi nurkkaan nähtyään valon. Vladimir tunsi seppä Arhipan.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän ihmeissään.\n\n-- Minä tahdoin ... minä aijoin tulla katsomaan, ovatko kaikki sisällä,\nvastasi Arhip hiljaa ja pitkäveteisesti.\n\n-- Mutta mitä sinä kirveellä teet?\n\n-- Mitäkö teen kirveellä? No kuinka voisi kirveettä kulkea nyt. Nuo\nkirjurit ovat näet sellaisia hävyttömiä -- ja katsokaappas sitäkin...\n\n-- Sinä olet juovuksissa, pane pois kirves ja mene tiehes.\n\n-- Minäkö juovuksissa? ystävä Vladimir Andrejevitsch. Jumala sen\ntietää, etten pisaraakaan ole suuhuni saanut ... ja muuten meneekö\nviina järkeen? Onko tällaista ennen kuultu -- kanslistit aikovat\nvoittaa meidät, kanslistit ajavat meidän herramme talostaan... Äh, nyt\nne viheliäiset kuorsaavat; kaikki kerrassaan ja loput veteen.\n\nDubrovskij rypisti otsaansa.\n\n-- Kuuleppas Arhip, sanoi hän hetkisen perästä, eivät kirjurit ole\nsyylliset. Sytytä lyhty ja tule perässäni.\n\nArhip otti kynttilän herraltaan, etsi lyhdyn uunin takaa, sytytti sen,\nja molemmat menivät portailta sekä kulkivat talon ympäri. Vartija\nrupesi rumputtamaan metallilevyä; koirat alkoivat haukkua.\n\n-- Kuka on vahdissa, kysyi Dubrovskij.\n\n-- Me, isä, vastasi hiljainen naisen ääni, Vasilisa ja Lukeria.\n\n-- Menkää kotiin, sanoi Dubrovskij, teitä en tarvitse.\n\n-- Vahdinvaihto, mutisi Arhip.\n\n-- Kiitos, elättäjämme, sanoivat akat, ja menivät heti kotiinsa.\n\nDubrovskij meni edemmäs. Kaksi miestä tuli häntä vastaan, ne huusivat\nhäntä. Dubrovskij tunsi Antonin ja Grischan äänen.\n\n-- Miksi ette ole panneet maata? kysyi hän heiltä.\n\n-- Meilläkö nyt olisi aikaa nukkua, vastasi Anton, -- kuinka kauvan\nolemme saaneet odottaa, kuka olisi uskonut?...\n\n-- Hiljempaa, keskeytti Dubrovskij, missä on Jegorovna?\n\n-- Herrastalossa, tuvassaan, vastasi Grischa.\n\n-- Mene ja tuo hän tänne ja tuo myös koko muu meidän väki, jottei\nhenkeäkään sinne jäisi, paitsi kirjurit. Ja valjasta sinä, Anton,\nhevonen rattaiden eteen.\n\nGrischa meni. Hetken kuluttua hän jo tuli äitineen. Akka ei ollut\nriisunut yltään tänä yönä, eikä kukaan muu kuin kirjurit ollut\nummistanut silmiänsä.\n\n-- Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij, eikö ketään jäänyt taloon?\n\n-- Ei ketään muita kuin kanslistit, vastasi Grischa.\n\n-- Tuokaa tänne heiniä tai olkia, sanoi Dubrovskij.\n\nMiehet juoksivat talliin ja palasivat takaisin sylit täynnä heiniä.\n\n-- Pankaa portaitten alle ... kas niin. No, pojat, nyt tulta!\n\nArhip aukasi lyhdyn ja Dubrovskij sytytti päreen.\n\n-- Kuuleppas, Arhip, minä luullakseni kiireessäni suljin etuhuoneen\noven, mene pian avaamaan se.\n\nArhip juoksi porstuaan -- ovi oli auki. Arhip sulki sen ja väänsi\nlukkoon jupisten puoliääneen: vai vielä avaamaan! ja tuli Dubrovskijn\nluo.\n\nDubrovskij sytytti päreellään heinät, ne leimahtivat ilmituleen ja\nvalaisivat koko pihan.\n\n-- Ai! huusi Jegorovna valittaen, Vladimir Andrejevitsch, mitä teet!\n\n-- Hiljaa! sanoi Dubrovskij. Nyt lapset, jääkää hyvästi, minä menen\nsinne, mihin Jumala polkuni ohjaa; tulkaa onnellisiksi uuden herranne\nvallassa.\n\n-- Isämme, elättäjämme, huusi väki, me vaikka kuolemme, mutta emme jätä\nsinua, me tulemme mukanasi.\n\nHevoset tuotiin. Dubrovskij istui Grischan kanssa rattaille, Anton löi\nhevosia, ja he ajoivat pois pihalta.\n\nSilmänräpäyksessä levisi tuli yli koko talon. Laattiat halkeilivat ja\nsortuivat, palavia hirsiä putoili ja punertava sauhu kohosi ilmaan.\nSydäntäsärkeviä valitushuutoja kuului ja ääniä: \"auttakaa, auttakaa!\"\n\n-- Mitä vielä, sanoi Arhip, katsellen ilkeällä hymyllä paloa.\n\n-- Arhipini, pelasta sinä nuo vihelijäiset, niin Jumala sinut\npalkitsee, sanoi hänelle Jegorovna.\n\n-- En suinkaan, vastasi seppä.\n\nSamassa näkyivät kirjurit ikkunoissa ja koettivat murtaa niitten\nkaksinkertaisia puitteita. Mutta silloin sortui katto rytinällä -- ja\nvalitushuudot vaikenivat.\n\nPian kaikki alustalaiset tulivat ulos. Akat kiljuivat ja koettivat\npelastaa huonekalujaan, lapset taas hyppelivät ihaellen paloa\nTulisateena lensivät kipinät ja -- mökit syttyivät palamaan.\n\n-- Nyt on kaikki hyvin! huusi Arhip, mitenkä se palaa, ah!\nPokrovskojesta on kai juhlallista katsella.\n\nSamassa veti uusi ilmiö hänen huomionsa puoleensa: siellä juoksi kissa\npalavan vajan katolla tietämättä, mihin hyppäisi. Joka puolelta\nympäröitsivät sitä liekit. Valittavalla naukumisellaan pyysi\neläinraukka apua. Pienet pojat olivat kuolla naurusta katsellessaan sen\ntoivottomuutta.\n\n-- Mitä te, perkeleet, nauratte, sanoi seppä vihaisesti; ettekö pelkää\nJumalaa; Jumalan luoma on kuolemaisillaan ja te siitä iloitsette -- ja\nasetettuaan tikapuut palavan katon räystästä vasten kiipesi hän ylös\npelastamaan kissaa.\n\nKissa ymmärsi hänen aikeensa ja osoittaen tavallaan kiireellistä\nkiitollisuutta, tarttui hänen hihaansa. Puoleksi palaneena tuli seppä\nalas saaliineen.\n\n-- No, pojat, hyvästi nyt, sanoi hän hämmästyneille alustalaisille,\nminulla ei enää ole täällä paljon tekemistä, olkaat onnelliset älkäätkä\nminua katkeruudella muistelko.\n\nSeppä meni. Tuli riehui vielä jonkun aikaa. Vihdoin se sammui, mutta\nkekäleet hehkuivat vielä pimeässä yössä. Raunioitten ääressä kävelivät\nvahingon kärsineet Kistenevkan asukkaat.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nSeuraavana päivänä levisi tieto tulipalosta yli koko seudun. Jokainen\nselitti sen omalla tavallaan ja omien ajatustensa mukaan. Toiset\nvakuuttivat, että Dubrovskijn miehet, juotuaan itsensä juovuksiin\nhautajaisissa, olivat varomattomuudessaan sytyttäneet talon, toiset\ntaas syyttivät kirjureita, jotka olivat juoneet talossa; monet myöskin\ntiesivät, että Dubrovskij itsekin oli palanut virkamiesten ja\npalvelijain kanssa. Muutamat arvasivat kuitenkin oikein ja vakuuttivat,\nettä tuohon kauheaan onnettomuuteen oli syynä itse Dubrovskij.\nSeuraavana päivänä oli Troekurov ajanut palopaikalle ja itse johtanut\ntutkimusta. Tuli ilmi, että ispravnikka, maa-oikeuden asessori,\nasianajaja ja kirjuri samoinkuin Vladimir Dubrovskijkin, lapsenhoitaja\nJegorovna, kuski Anton ja seppä Arhip olivat kadonneet teille\ntietämättömille. Kaikki alustalaiset ilmoittivat, että virkamiehet\nolivat palaneet silloinkuin katto putosi. Heidän palaneet luunsa\nkaivettiin esiin. Akat Vasilisa ja Lukeria sanoivat, että olivat\nnähneet Dubrovskijn ja seppä Arhipin vähän ennen paloa. Seppä Arhip oli\nyleisen ilmoituksen mukaan elossa, ja hän oli luultavasti pää -- ellei\nvaan ainoakin syyllinen tulipaloon. Raskauttavat epäluulot lankesivat\nDubrovskijn päälle. Kirila Petrovitsch lähetti kuvernöörille tarkan\nkertomuksen tapahtumista ja uusi rikos-asia syntyi.\n\nPian toisenlaiset uutiset taas antoivat ajattelemiselle ja\nuteliaisuudelle uutta aihetta. Ilmaantui rosvoja, jotka levittivät\nkauhua koko tienoosen. Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin heidän tähtensä,\nosoittautuivat mitättömiksi. Toinen toistaan merkillisempi rosvous\ntapahtui. Turvassa ei oltu matkalla eikä kodissa. Selvällä päivällä\nliikkui muutamia kolmivaljakoita rosvoja täynnä yli koko kuvernementin.\nHe pysäyttivät matkustajat ja postin, ajoivat kyliin, ryöstivät\nherrastaloja ja polttivat niitä. Joukon päällikkö mainittiin erittäin\nviisaaksi, rohkeaksi ja jalomieliseksi. Hänestä kerrottiin ihmeitä.\nDubrovskijn nimi oli kaikkein huulilla, kaikki luulivat, että se on\nhän, eikä kukaan muu, joka johtaa rohkeita rosvoja. Erästä seikkaa vaan\nihmeteltiin. Troekurovin talo oli säästetty. Rosvot eivät ryöstäneet\nainoatakaan hänen vajoistaan, eivätkä pysäyttäneet ainoatakaan hänen\nkuormaansa. Tavallisella ylpeydellään selitti Troekurov tämän\nseuraukseksi siitä pelosta, jonka hän oli ymmärtänyt itsestään herättää\nkoko kuvernementissä, kuin myöskin eriomaisen poliisilaitoksensa\nansioksi, jonka hän oli kyliinsä perustanut. Alussa naapurit\nnaureskelivat Troekurovin korkeita ajatuksia, ja jokainen odotti, että\nkutsumattomat vieraat poikkeisivat Pokrovskojeenkin, jossa heillä kyllä\nolisi ollut olemista, mutta vihdoinkin täytyi heidän yhtyä häneen ja\ntunnustaa, että rosvot osoittivat hänelle käsittämätöntä kunnioitusta.\nTroekurov riemuitsi; joka kerta kun kuuli Dubrovskijn uusista\nrosvouksista, pilkkaili hän kuvernööriä, ispravnikkaa ja komppanian\npäälliköitä, joitten kynsistä Dubrovskijn aina onnistui päästä\nlivahtamaan vahingotta.\n\nSillä aikaa lähestyi 1 päivä lokakuuta, jolloin oli Troekurovin kylässä\nkirkkojuhla. Mutta ennenkuin käymme edemmäksi, täytyy meidän esitellä\nlukijalle muutamia henkilöitä, jotka hänelle ovat outoja, tai joista me\nvaan vähän mainitsimme kertomuksemme alussa.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nLukija ehkä jo arvaa, että Kirila Petrovitschin tytär, josta olemme\nvasta jonkun sanan maininneet, on kertomuksemme sankaritar. Sinä\naikana, jota kertomuksemme koskee, oli hän seitsentoistavuotias sekä\nparhaassa kukoistuksessaan. Isä rakasti häntä suuresti, mutta\nkäyttäytyi häntä kohtaan omalla omituisella yksipäisyydellään, milloin\nkoettaen tyydyttää hänen pienimmätkin oikkunsa, milloin taas pelättäen\nhäntä jyrkällä ja joskus ankarallakin käytöksellään. Troekurov oli\nvakuutettu tyttärensä rakkaudesta, mutta ei koskaan voinut saavuttaa\ntämän luottamusta. Tytär tottui peittelemään häneltä tunteitaan ja\najatuksiaan, sillä hän ei koskaan voinut tietää, millä tavalla isä\nniitä arvostelee. Maschalla ei ollut ystävää, vaan sai hän kasvaa\nyksinäisyydessä. Naapurien vaimot ja tyttäret tulivat harvoin Kirila\nPetrovitschin luo, jonka tavalliset puheet ja huvitukset vaativat\nmiesseuraa, eivätkä sopineet naisille. Harvoin esiintyi kaunottaremme\nvieraitten seurassa, jotka joivat Kirila Petrovitschin luona. Suunnaton\nkirjasto, jossa suurimmaksi osaksi oli ranskalaisten kirjailijain\ntuotteita kahdeksanneltatoista vuosisadalta, oli jätetty hänen\nhuostaansa. Hänen isänsä, joka ei koskaan lukenut mitään muuta, kuin\n\"_Kunnon kyökkipiikaa_\", ei voinut ohjata tytärtään kirjain valinnassa,\njoten Mascha selailtuaan monenlaisia teoksia jäi vihdoin romaaneihin.\nTällä tavalla täydensi hän itse kasvatustaan, joka oli muinoin alettu\nmamselli Mijoun johdolla, johon Kirila Petrovitsch osoitti suurta\nluottamusta ja suosiota, mutta jonka hänen sittemmin täytyi lähettää\nsalavihkaa toiselle maatilalleen, kun hänen ystävyytensä seuraukset\ntulivat liian ilmeisesti näkyväisiksi. Mamselli Mijou jätti erittäin\nsuloisen muiston jälkeensä. Hän oli hyvä tyttö, eikä koskaan käyttänyt\nväärin sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä nähtävästi oli Kirila\nPetrovitschiin, joten hän siis erosi suuresti toisista lemmityistä,\njoita Kirila Petrovitsch ehtimiseen vaihetti. Itse Kirila Petrovitschkin\nrakasti nähtävästi häntä enemmän kuin muita, ja noin yhdeksän vuotias\nmustasilmäinen poika, jonka kasvoissa esiintyi mamselli Mijoun\netelämaalaiset kasvonpiirteet, kasvatettiin hänen luonaan, ja hän\ntunnusti sen pojakseen huolimatta siitä, että joukko avojalkaisia\npoikia, jotka olivat niin Kirila Petrovitschin muotoisia kuin\nvesipisarat ovat toistensa kaltaisia, juoksivat hänen ikkunainsa alla,\nja pidettiin alustalaisina. Kirila Petrovitsch kirjoitti Moskovasta\npikku Saschalleen ranskalaisen opettajan, joka saapuikin Pokrovskojeen\nkertomiemme tapausten aikana.\n\nTämä opettaja miellytti Kirila Petrovitschia hienolla ulkonäöllään ja\nvaatimattomalla käytöksellään. Hän näytti Kirila Petrovitschille\nmuuttokirjansa ja antoi hänelle kirjeen eräältä Troekurovin\nsukulaiselta, jonka luona hän oli ollut neljä vuotta kotiopettajana.\nKirila Petrovitsch tarkasti nämät ja oli kaikkeen muuhun tyytyväinen,\npaitsi opettajan nuoruuteen, ei sentähden, että hän olisi arvellut,\nettä ranskalainen on liian nuori omatakseen sitä kärsivällisyyttä ja\nkokemasta, jonka onneton opettajantoimi vaatii, vaan sentähden, että\nhänellä oli omat epäluulonsa, jotka hän heti päätti ilmaista. Hän käski\nsentähden kutsua luokseen Maschan.\n\nKirila Petrovitsch ei itse osannut ranskaa, jonka vuoksi käytti\ntytärtään tulkkinaan.\n\n-- Tule tänne, Mascha, ja sano tälle mossiolle, että otan hänet, mutta\nvaan sillä ehdolla, ett'ei hän rohkene ruveta minun tyttöjäni\nhakkailemaan, taikka minä hänet, sen koiranpenikan .... käännä se\nhänelle, Mascha.\n\nMascha punastui ja kääntyen opettajan puoleen sanoi ranskaksi, että isä\ntoivoo häneltä siivoa ja kunnollista käytöstä.\n\nRanskalainen kumarsi tytölle ja vastasi, että hän toivoo ansaitsevansa\nkunnioitusta, vaikkapa hänelle ei suosiota osoitettaisikaan.\n\nMascha käänsi sanasta sanaan hänen vastauksensa.\n\n-- Hyvä, hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch. Ei tässä tule kysymykseen\nsuosio eikä kunnioitus. Hänen virkansa on ohjata Saschaa ja opettaa\nhänelle lukua ja maantiedettä -- käännä tämä hänelle.\n\nMaria Kirilovna käänsi lievemmillä sanoilla isän karkeat sanat, ja\nKirila Petrovitsh päästi ranskalaisensa sivurakennukseen, jossa häntä\nvarten oli kammari.\n\nKasvatettu kun oli ylimyksellisissä ennakkoluuloissa, ei ranskalainen\ntehnyt suurta vaikutusta Maschaan. Opettaja oli hänen mielestään\nsamanarvoinen kuin orja tai käsityöläinen, ja orja sekä käsityöläinen\neivät olleet hänen mielestään miehiä. Hän ei huomannut herra De Forgen\nhätääntymistä, hänen hämmästystään, vapisemistaan ja äänensä väreitä.\nMuutamia päiviä peräkkäin tapasi hän ranskalaisen jotenkin usein, mutta\nei kunnioittanut häntä erittäin suurella huomaavaisuudella. Odottamaton\ntapaus saattoi hänen ajattelemaan varsin toisin ranskalaisesta.\n\nKirila Petrovitschin talossa kasvatettiin tavallisesti aina muutamia\nnuoria karhuja, jotka olivat Pokrovskojen omistajan päähuvituksena.\nPienenä ollessaan tuotiin karhunpojat joka päivä vierashuoneesen, jossa\nKirila Petrovitsch tuntikausia vietti niiden kanssa, ärsyttäen niitä\nkissoja ja koiranpenikoita vastaan. Tultuaan suuremmiksi pantiin ne\nkahleihin odottamaan varsinaisia ärsytyksiä. Väliin kuljetettiin niitä\nherrastalon ikkunain alla sekä lykättiin niitten eteen tyhjä\nviinatynnyri, johon oli lyöty nauloja. Karhu nuuski tynnyriä, koski\nhiljaan, ja naulat pistivät käpälään; karhu suuttuu ja sysää kovemmin,\nmutta sitä kipeämmältä ottaa. Se tulee aivan raivoihinsa, hyökkäilee\nkarjuen tynnyriä vasten ja tekee sitä siksi kuin eläinraukalta otettiin\npois tuo tynnyri. Väliin sattui, että rattaiden eteen valjastettiin\npari karhua, pantiin hyvällä tai pahalla vieraita rattaille ja\npäästettiin karhut menemään jumalan nimeen. Mutta parhaimpana\nhuvituksenaan piti Kirila Petrovitsh seuraavaa:\n\nKarhua kiusattiin nälällä ja suljettiin se sitten tyhjään huoneeseen\nköydellä seinään kiinnitettynä. Köysi oli niin pitkä, että se ulettui\nyli koko huoneen, paitsi vastakkaiseen nurkkaan, joka siis oli yksin\nvapaa hirmustuneen pedon hyökkäyksistä. Tavallisesti tuotiin joku uusi\nvieras tämän huoneen ovelle, tuupattiin sisään karhun luo, ovi\nsulettiin ja onneton uhri jätettiin yksinään karvaisen erämaan pedon\nkanssa. Vieras raukka kiitti, jos hän revittyine vaatteineen ja kädet\nnaarmuja täynnä pääsi tuohon vaarattomaan nurkkaan, mutta hänen täytyi\ntoisinaan koko kolme tuntia seisoa likistäen itseään seinää vasten ja\nkatsella, kuinka raivoisa peto parin jalan päässä hyppeli, nousi\ntakajaloilleen, karjui, mörisi ja koetti saada kiinni hänet. Muutamia\npäiviä opettajan tulon jälkeen johtui Troekurovin mieleen kestitä\nhäntäkin karhuhuoneellaan. Sentähden kutsui hän eräänä aamuna tämän\nluokseen, vei pimeitä käytäviä pitkin, ja yht'äkkiä aukeni sivu-ovi --\nkaksi palvelijaa lykkäsivät ranskalaisen sisään ja panivat oven\nlukkoon. Toinnuttuaan hämmästyksestään näki opettaja seinään sidotun\nkarhun, joka kaukaa nuuski vierastaan ja yht'äkkiä nousten\ntakajaloilleen hyökkäsi karjuen häntä kohden... Ranskalainen ei\npeljästynyt eikä juossut pakoon, vaan odotti hyökkäystä. Karhu\nlähestyi; De Forge otti taskustaan pienen pistoolin, tähtäsi\nnälistyneen pedon korvaan ja laukasi. Karhu kaatui. Kaikki\nkokoontuivat, ovi avattiin -- Kirila Petrovitsch astui sisään\nkummastellen huvinsa loppunäytöstä.\n\nKirila Petrovitsch tahtoi välttämättömästi saada selitystä asiaan. Kuka\noli ilmoittanut De Forgelle karhusta, tai miksikä hän piti taskussaan\nladattua pistoolia? Hän lähetti hakemaan Maschaa. Mascha tuli ja käänsi\nisän kysymykset ranskalaiselle.\n\n-- Minä en ole mitään kuullut karhusta, vastasi De Forge, mutta pidän\naina mukanani pistoolin, koska en aijo kärsiä loukkauksia, joista tässä\nasemassa ollen en voi vaatia hyvitystä.\n\nMascha katseli kummastellen häntä sekä käänsi Kirila Petrovitschille\nhänen sanansa. Kirila Petrovitsch ei vastannut mitään, käski vaan viedä\nkarhun ulos ja nylkeä se. Sitten kääntyi hän miestensä puoleen ja\nsanoi:\n\n-- Millainen poika! ei peljästynyt, eipä jumal'auta peljästynyt. Ja\nsiitä hetkestä alkoi hän rakastaa De Forgea eikä aikonut häntä enää\npanna koetukselle.\n\nMutta tämä tapaus teki vielä suuremman vaikutuksen Maria Kirilovnaan.\nHänen mielikuvituksensa sai uutta aihetta: hän näki kuolleen karhun ja\nDe Porgen seisovan sen luona puhellen hänen, Maschan, kanssa\nrauhallisesti. Hän näki, että urhoollisuutta ja ylpeää itserakkautta\nvoi löytyä muissakin, kuin aatelisissa, ja alkoi siitä asti kunnioittaa\nopettajaa aina julkisemmin ja julkisemmin. Heidän kesken syntyi\njonkinlainen yhteys. Maschalla oli kaunis ääni ja suuret musikaaliset\nlahjat, De Forge suostui antamaan hänelle tunteja. Tämän jälkeen ei\nlukijalle ole vaikea arvata, että Mascha rakastui De Forgeen, Taikka ei\nitsekään sitä itselleen tunnustanut.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nJuhlan edellisenä päivänä alkoi kokoontua vieraita; toiset jäivät\nherrastaloon ja sen sivurakennuksiin, toiset voudin luo, toiset\npappilaan, toiset varakkaitten talonpoikain luo. Tallit olivat täynnä\nmatkustajain hevosia, pihoilla ja vajoissa oli joukottain monenlaisia\najopelejä. Kello yhdeksän aamulla soitettiin jumalanpalvelukseen, ja\nkaikki kiirehtivät uudelle kivikirkolle, jonka Kirila Petrovitsch oli\nrakennuttanut ja jota hän joka vuosi kaunisteli. Niin suuri joukko\nylhäisiä rukoilijoita oli kokoontunut etteivät talonpojat voineet saada\nsijaansa kirkossa, vaan täytyi heidän jäädä esikartanoon jo\nkirkkopihaan. Jumalanpalvelus ei alkanut: odotettiin Kirila\nPetrovitschia.\n\nHän tuli kuuden hevosen vetämissä vaunuissa ja asettui juhlallisesti\npaikalleen. Seurassaan oli Maria Kirilovna. Miesten ja naisten katseet\nkääntyivät Maria Kirilovnaan -- edelliset ihailivat hänen kauneuttaan,\njälkimäiset hänen pukuaan. Jumalanpalvelus alkoi. Omat laulajat\nlauloivat köörin paikalla, Kirila Petrovitsch hyräili mukana sekä\nrukoili katselematta oikealle tai vasemmalle. Ylpeällä rauhallisuudella\nkumarsi hän maahan asti, kun diakooni korkealla äänellä mainitsi \"tämän\ntemppelin perustajan\".\n\nJumalanpalvelus loppui. Kirila Petrovitsch lähestyi ensinnä ristiä.\nKirkosta käski hän kaikkien tulla luokseen päivällisille. Kaikki\nkulkivat hänen perässään, naapurit lähestyivät häntä kunnioituksella,\nnaiset taas ympäröitsivät Maschan. Kirila Petrovitsch tuli ulos\nkumarrellen oikealle ja vasemmalle, istui vaunuihinsa ja lähti kotiin.\nHuoneet alkoivat täyttyä vieraista, ehtimiseen tuli uusia henkilöitä,\njotka töin tuskin voivat tunkeutua isännän luo. Naiset istuivat\nsäännöllisessä puoliympyrässä, miehet taas olivat joukottain pelin ja\nviinan ääressä puhellen äänekkäästi keskenään. Saliin katettiin pöytä\nkahdeksallekymmenelle; palvelijat häärivät asetellen pulloja ja\nkarahfiinejä ja levitellen pöytäliinoja. Vihdoin ilmoitti hovimestari,\nettä \"pöytä on katettu\" -- ja Kirila Petrovitsch ensimmäisenä istui\npöytään, hänen takaansa tulivat naiset ja istuivat juhlallisesti\npaikalleen ottaen huomioon vanhoja tapoja; nuoret neidet tunkeutuivat\nyhteen, kuten pelokas vuohilauma, ja istuivat toinen toisensa viereen,\nheitä vastapäätä istuivat miehet; pöydän päässä istui opettaja pikku\nSaschan kanssa.\n\nPalvelijat alkoivat kantaa lautasia kullekin arvonsa jälkeen, ja kun\neivät olleet oikein varmat jostakin, niin panivat arvaamalla ja melkein\naina oikein. Lautasten ja lusikkain helinä suli vierasten äänekkääsen\npuheesen. Kirila Petrovitsch katseli iloisena pöytäänsä ja nautitsi\ntäydellisesti onnestaan, että voi olla vieraanvarainen. Samassa tuli\npihalle kuuden hevosen vetämät vaunut.\n\n-- Kuka se on? kysyi isäntä.\n\n-- Anton Pafnutitsch Spitsin, vastattiin.\n\nOvi aukeni ja Anton Pafnutitsch astui sisään kumarrellen, hymyillen ja\naikoi juuri ruveta pyytämään anteeksi. Hän oli paksu, noin\nviidenkymmenen vuotias mies, pyöreäkasvuinen ja rupulin-arpinen. Lihava\nleuka koristi häntä.\n\n-- Lautaset tänne, huusi Kirila Petrovitsch, tee hyvin, Anton\nPafnutitsch, ja istu sekä kerro, mikset ollut jumalanpalveluksessani ja\npäivällisiltäkin myöhästyit. Se ei juuri ole sinun mukaistasi:\nrakastathan sinä rukoilla Jumalaa ja syödä.\n\n-- Pyydän anteeksi, vastasi Anton Pafnutitsch, kiinnittäen liinaa\ntakkinsa rinnuksiin, pyydän anteeksi, ystävä Kirila Petrovitsch, minä\njo varhain lähdin matkaan, mutta en kerinnyt kymmentä virstaakaan, kun\netupyörän rauta irtaantui melkein pois -- mitäs tehdä? Onneksi oli\nlähellä kylä, mutta ennenkuin päästiin sinne ja löydettiin seppä, kun\nmelkein kaikki olivat menneet pois, niin kului täsmälleen kolme tuntia\n-- ei sitä voinut auttaa. En rohjennut matkustaa oikotietäkään\nKistenevkan metsän läpitse, vaan kuljin kiertoteitä -- --\n\n-- Ehe! keskeytti Kirila Petrovitsch, sinä et kuulemma olekkaan\nurhoollista lajia; mitä sinä pelkäsit?\n\n-- Kuinka, mitäkö pelkään, ystävä Kirila Petrovitsch, Dubrovskijahan\nminä pelkään. Ajatteleppas -- joutua hänen kynsiinsä. Hän on sentään\naika poika, ei jätä ketään rauhaan ja minulle hän antaisi\nkahdenkertaisesti.\n\n-- Mistä sinä, veliseni, sellaisen kunnian saisit?\n\n-- Kuinka, mistä, ystävä Kirila Petrovitsch, kas siitä Andrei\nGavrilovitsch-vainajan oikeusjutusta. Enkö minä teidän hyväksenne ...\nse on omantunnon ja oikeuden mukaan todistanut, että Dubrovskijt\nomistavat Kistenevkan ilman mitään oikeutta, ja vainaja (olkoon hänellä\nilo taivaassa!) lupasi kotonaan tehdä lopun minusta, mutta poika näemmä\npitääkin isänsä lupauksen. Tähän asti on Jumala kuitenkin ollut\narmollinen. Kaikkiaan on vaan yksi aittani ryöstetty, mutta\najatteleppas -- ehkä tulee vielä talollekin.\n\n-- Kas talollasi niille tulee hauska elämä, huomautti Kirila\nPetrovitsch, ja se punainen laatikko on aivan täynnä.\n\n-- Mitä vielä, ystävä Kirila Petrovitsch, oli se täynnä, mutta nyt on\naivan tyhjä.\n\n-- Aika valehtelija olet, Anton Pafnutitsch; kyllähän teidät tunnetaan;\nmihinkä sinä olisit rahasi pannut? Kotonasi elät kuin sika etkä huoli\nvieraista ja nyljet talonpoikiasi -- osaathan sinä kyllä haalia kokoon.\n\n-- Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, ystävä Kirila Petrovitsch, mutisi\nAnton Pafnutitsch hymyillen, mutta mehän jo jumalauta poikkesimme\naineesta -- ja Anton Pafnutitsch alkoi painaa alas isännän pilkkaa\nrasvasen palan kanssa.\n\nKirila Petrovitsch jätti hänet ja kääntyi uuden ispravnikan puoleen,\njoka ensi kertaa oli hänen vieraanaan ja istui pöydän toisessa päässä\nopettajan vieressä.\n\n-- No, herra ispravnikka, osoittakaappas nyt rohkeuttanne ja ottakaa\nkiinni Dubrovskij.\n\nIspravnikka hölmistyi, kumarsi, hymyili, änkytti ja sai vihdoin\nsoperretuksi: kyllähän koetamme, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Hm, koetamme. Kauvan olette koettaneet, mutta ette mitään toimeen\nsaaneet.\n\n-- Se on totinen tosi, teidän ylhäisyytenne, vastasi peljästynyt\nispravnikka.\n\nVieraat nauramaan.\n\n-- Rakastan tuota nuorukaista hänen avomielisyytensä tähden, sanoi\nKirila Petrovitsch. Mutta sääli tulee vanhaa ispravnikkaa Taras\nAleksejevitschiä. Jos häntä ei olisi poltettu, niin oltaisiin\npaikkakunnalla siivommin. Mutta mitä kuuluu Dubrovskijsta? Missä hän on\nviimeiseksi nähty?\n\n-- Minun luonani, Kirila Petrovitsch, kuului vastaukseksi kimakka\nnaisen ääni, viime tiistaina hän oli luonani päivällisillä.\n\nKaikkein silmät kääntyivät Anna Savischna Globovaan, joka oli\njotenkin yksinkertainen leski, mutta josta kaikki pitivät hänen\nvierasvaraisuutensa tähden.\n\n-- Tietäkäät, että minä kolme viikkoa sitten lähetin voutini viemään\nkirjettä postiin Vanjuschkalleni. Poikaani en hemmoittele, enkä ole\ntilaisuudessakaan hemmoitella, vaikka tahtoisinkin. Mutta\ntietänettehän itse, että kaartin upseerin tulee elää säätynsä mukaan,\nja minä jaan kaikki tuloni hänen kanssaan. No, minä lähetin hänelle\nkaksi tuhatta ruplaa, vaikka Dubrovskij usein tuli mieleeni, ja\najattelin: kaupunki on lähellä, seitsemän virstan päässä, ehkä Jumala\nvarjelee. -- Illalla tulee voutini takaisin vaaleana, revittynä ja\nilman hevosia. Minä voivottamaan; mitä tämä on, mitä sulle on\ntapahtunut? Hän valittamaan: hyvä ystävä Anna Savischna, rosvot\nryöstivät minut, hengen tuskin jättivät. Itse Dubrovskij oli siellä ja\naikoi hirttää minut, mutta sääli kuitenkin ja päästi; sitä vastoin vei\nkaikki, hevosen ja rattaat.\n\n-- Minä olin kuolla; Herra Jumala! kuinka käy Vanjuschkani? Ei auttanut\nmikään. Minä kirjoitin kirjeen, kerroin hänelle kaikki ja lähetin\nsiunaukseni ilman ainoatakaan kopeekkaa.\n\n-- Kului viikko ja toinenkin. Äkkiä tulee pihalleni vaunut. Joku\nkenraali tahtoo tavata minua; tehkää hyvin. Luokseni tulee noin\nkolmenkymmenen viiden vuoden vanha mies, tumma, mustatukkainen ja\nparrakas -- oikea Kulnevin kuva, sanoo olevansa vähä niinkuin\nmiesvainajani Ivan Andrejevitschin ystävä ja virkatoveri; hän muka\nmatkusti tästä eikä voinut olla poikkeamatta mieheni lesken luo, kun\ntiesi, että minä asun täällä. Minä kestitsin häntä Jumalan lahjoilla ja\npuhelin sitä ja tätä, vihdoin Dubrovskijstakin. Minä kerroin suruni\nhänelle. Kenraalini rypisti otsaansa. Se on kummallista, sanoi hän;\nminä olen kuullut, ett'ei Dubrovskij hätyytä kaikkia, vaan joitakuita\nrikkaampia, ja niittenkin kanssa vaan tekee tasajakoa, eikä\nputipuhtaaksi ryöstä. Ja murhasta ei häntä kukaan soimaa; eiköhän siinä\nliene erehdys? Käskekää kutsua voutinne. Mentiin hakemaan voutia. Hän\ntuli. Nähtyään kenraalin hän hämmästyi. Kerroppas, veliseni, millä\ntavalla Dubrovskij sinut ryösti, ja kuinka hän tahtoi sinut hirttää?\nVoutini alkoi vapista ja heittäytyi kenraalin jalkojen juureen. Isä,\nminä olen syyllinen, synti sai vallan -- minä valehtelin. Jos niin on,\nvastasi kenraali, niin kerroppas rouvalle, kuinka kaikki oikein\ntapahtui; minä kuuntelen. Vouti ei voinut tointua. No, mitä, jatkoi\nkenraali; missä sinä kohtasit Dubrovskijn? Kahden männyn luona, isä,\nkahden männyn luona. Mitä hän sinulle sanoi. Hän kysyi minulta, kenen\npalvelija olen, mihin ja mitä varten menen. No, ja sitten. Sitten vaati\nhän kirjeen ja rahat. Minä annoin hänelle kirjeen ja rahat. Ja hän? No\n-- ja hän -- -- isä, minä olen syyllinen. No mitä hän teki? Hän antoi\nminulle rahat ja kirjeen ja sanoi: mene Jumalan nimeen ja vie nämät\npostiin. Oi, isä, minä olen syyllinen! Kyllä minä sinusta selvän teen,\nsanoi kenraali uhkaavasti. Ja te, rouvaseni, käskekää etsiä tämän\nvarkaan arkusta ja antakaa hän minun käsiini, minä hänet opetan. Minä\naavistin, kuka hänen ylhäisyytensä oli. Minun ei auttanut ruveta\nväittämään häntä vastaan. Kuskit sitoivat taloudenhoitajan ajopenkkiin,\nrahat löydettiin; kenraali söi päivällistä luonani ja matkusti heti\npois vieden voudin mukanaan. Vouti löydettiin seuraavana päivänä\ntammeen sidottuna ja revittynä, kuin niinipuu.\n\nKaikki, ja etenkin neitoset, kuuntelivat ääneti Anna Savischnan\nkertomusta. Monet neitosista salaa onnittelivat Dubrovskija, nähden\nhänessä romantillisen sankarin. Niitten onnittelijain joukossa oli\netenkin Maria Kirilovna, innokas haaveksija, jonka Kadliff oli\ntäyttänyt salaisella pelolla.\n\n-- Ja sinä Anna Savischna luulet, että sinun luonasi oli itse\nDubrovskij? kysyi Kirila Petrovitsch. Entä jos erehdyt. En tiedä, kuka\noli vieraanasi, mutta Dubrovskij ei se kumminkaan ollut.\n\n-- Kuinka, hyvä ystävä, ett'ei se ollut Dubrovskij? kukahan sitten,\nellei juuri hän, pysäytä matkustavia ja rupea niitä tarkastelemaan?\n\n-- En tiedä, mutta ei ainakaan se ollut Dubrovskij. Minä tunsin hänet\nlapsena enkä tiedä, jos hänen hiuksensa sen jälkeen ovat tulleet\nmustiksi, silloin ne ainakin olivat kiharaiset ja vaaleat. Mutta\nvarmaan tiedän, että Dubrovskij on viittä vuotta Maschaani vanhempi ja\nettä hän siis on noin kahdenkymmenen kolmen, eikä kolmenkymmenen viiden\nvuotias.\n\n-- Aivan niin, teidän ylhäisyytenne, huusi ispravnikka, minulla on\nmukanani Vladimir Dubrovskijn tunnusmerkit paperilla. Niissä on selvään\nsanottu, että hän on kahdenkymmenen kolmen vanha.\n\n-- Ah! huusi Kirila Petrovitsch, sattui paikalleen, lukekaappas ne, me\nkuuntelemme. Jos hän tulee vastaamme, niin ei hän pakoon pääse.\n\nIspravnikka otti taskustaan jotenkin likaisen paperikappaleen, levitti\nsen ja alkoi lukea. Dubrovskijn entiset alustalaiset olivat\nilmoittaneet hänen tuntomerkkinsä:\n\n\"Hän on 23 vuotias, keskikokoinen, kasvot hienot, parta ajeltu, silmät\ntummanruskeat, hiukset tummat, nenä suora. Erityisiä tunnusmerkkejä ei\nole.\"\n\n-- Nekö vaan? kysyi Kirila Petrovitsch.\n\n-- Ne vaan, sanoi ispravnikka, pannen paperin kokoon.\n\n-- Toivotan onnea, herra ispravnikka; kas se vasta on paperi. Noitten\ntuntomerkkien nojalla ei teidän ole viisasta etsiä Dubrovskija! Kukahan\nei olisi keskikokoinen, kenellä ei olisi tummia hiuksia, suoraa nenää\ntai tummanruskeita silmiä? Lyönpä vetoa, että kolme tuntia peräkkäin\nvoit puhella itse Dubrovskijn kanssa tietämättä, kenen Jumala on\ntiellesi johdattanut. Ovathan ne virkamiehemme aika viisaita.\n\nIspravnikka pani rauhallisesti paperin taskuunsa sekä ryhtyi ääneti\nhanhen ja kaalin kimppuun. Sillä välin kerkesivät palvelijat muutamia\nkertoja käymään ympäri täyttämässä jokaisen vieraan lasin. Muutamia\npulloja viiniä avattiin ja nautittiin mielihyvällä samppanjan nimellä.\nKasvot alkoivat tulla punaisemmiksi, puhe äännekkäämmäksi, sekavammaksi\nja iloisemmaksi.\n\n-- Ei, jatkoi Kirila Petrovitsch, me emme enää saa sellaista\nispravnikkaa, kuin Taras Aleksejevitsch-vainaja oli; hän oli taitava ja\nälykäs. Sääli, että poltettiin sellainen poika. Hänen kynsistään ei\nolisikaan päässyt ainoakaan koko rosvojoukosta. Hän olisi pyydystänyt\nkaikki viimeiseen mieheen, eikä itse Dubrovskijkaan olisi päässyt.\nTaras Aleksejevitsch olisi ottanut kyllä häneltä rahoja, mutta ei häntä\nitseäkään olisi päästänyt. Sellainen oli vainajan tapa. Mutta ei auta\nmikään. Nähtävästi minun on ryhtyminen asiaan ja meneminen väkineni\nrosvoja vastaan. Ensi työkseni on minun kerättävä kaksikymmentä miestä,\nniin ne kyllä puhdistavat metsän rosvoista; väkeni ei ole arkaa, joka\nmies tohtii käydä karhun kimppuun, ja rosvoja eivät he väistä.\n\n-- Onko karhunne terveenä, ystävä Kirila Petrovitsch? kysyi Anton\nPafnutitscb, muistaen samalla karvaisen toverinsa sekä muutamia\nilveitä, joitten uhrina hänkin kerran oli ollut.\n\n-- Nallen päivät ovat päättyneet, vastasi Kirila Petrovitsch, hän sai\nkunniakkaan kuoleman vihollisen käden kautta. Tuolla on hänen\nvoittajansa! -- Kirila Petrovitsch osotti ranskalaista opettajaa. --\nHän kosti puolestasi ... saanhan luvan mainita ... muistatko?\n\n-- Miksi en muistaisi, sanoi Anton Pafnutitsch, muistanpa hyvinkin.\nSiis on nalle kuollut ... sääli on nallea, on jumal'auta sääli! kuinka\nhuvittava hän oli ja kuinka viisas! toista sellaista ei ole helppo\nlöytää. Mutta miksi mussiö tappoi hänet?\n\nSuurella mielihyvällä alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisensa\nurotyötä, sillä hänelle sattui onnellinen tilaisuus kerskailla\nkaikesta, mitä hänellä oli. Vieraat kuuntelivat uteliaisuudella\nkertomusta nallen kuolemasta ja katselivat kummastuksella De Forgea,\njoka ei epäillytkään, että kertomus koski hänen urhoollisuuttaan. Hän\nistui vaan rauhallisesti paikallaan ja teki huomautuksia rieholle\nkasvatilleen.\n\nPäivälliset, jotka olivat kestäneet lähes kolme tuntia, loppuivat\nvihdoin. Isäntä pani käsiliinansa pöydälle, kaikki nousivat ja menivät\nvierashuoneesen, jossa kahvi, kortit ja juomat, jotka olivat yhtä\nmainiota lajia, kuin pöydässäkin, odottivat heitä.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nNoin seitsemän aikaan illalla tahtoivat muutamat vieraat lähteä, mutta\npunssin vaikutuksesta iloinen isäntä käski sulkea portit sekä ilmoitti,\nettei hän päästä ketään pois ennen aamua.\n\nPian kajahteli soitanto, ovi avattiin saliin, -- ja tanssit alkoivat.\nIsäntä istui lähimpäin tuttaviensa kanssa nurkassa tyhjentäen lasin\ntoisensa perässä ja ihaellen nuorien iloa. Vanhemmat naiset löivät\nkorttia. Kavaljeereja oli vähemmän kuin daameja, kuten ainakin\nsellaisissa paikoissa, mihin ei ole majoitettu jotakin ulanilaista\nbrikaadia; kaikki mieshenkilöt, jotka osasivat tanssia, olivat\nkutsutut. Opettaja oli ylinnä, kaikki neitoset halusivat tanssia hänen\nkanssaan sekä tekivät sen keksinnön, että hänen kanssaan oli erittäin\nkeveä tanssia valssia. Muutamia kertoja pyöritti hän Maria Kirilovnaa\n-- ja muut neitoset tekivät heistä ilkkuen havainnoita. Puoliyön aikana\nkäski väsynyt isäntä lopettaa tanssit, toimitti illallista ja meni itse\nnukkumaan.\n\nKirila Petrovitschin poistuttua tuli seurustelu vapaammaksi ja\nvilkkaammaksi; kavaljeerit rohkenivat mennä istumaan naistensa viereen;\nneitoset naureskelivat ja kuiskuttelivat vieruskumppaniensa kanssa;\nkoko aterian ajan puhelivat naiset kovalla äänellä. Herrat joivat,\nväittelivät ja naureskelivat; sanalla sanoen illallinen oli erittäin\nhupainen ja jätti jälkeensä paljon hauskoja muistoja.\n\nOli kuitenkin eräs henkilö, joka ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Se\noli Anton Pafnutitsch, joka synkkänä ja ääneti istui paikallaan, söi\nhajamielisesti ja näytti hyvin rauhattomalta. Rosvojutut eivät antaneet\nhänelle rauhaa, Me saamme pian nähdä, että hänellä oli täysi syy\npelätäkin.\n\nAnton Pafnutitsch, joka oli ottanut Jumalan todistajakseen siihen, että\npunainen rahalipas oli tyhjä, ei valehdellut eikä tehnyt syntiä:\npunainen lipas oli todellakin tyhjä. Hän oli pannut setelit, joita\nsiinä säilytti, nahkaiseen pussiin, jota aina piti paidan alla\nrinnallaan. Tällä varokeinollaan sai hän johonkin määrään poistetuksi\nepäluottamuksensa kaikkiin ihmisiin ja ainaisen pelkonsa. Mutta kun\nhänen täytyi jäädä yöksi vieraasen taloon, pelkäsi hän, että hän saisi\nsijansa jossakin yksinäisessä huoneessa, johonka varkaat helposti\nvoisivat hiipiä. Senpätähden etsi hän silmillään luotettavaa toveria ja\nvalitsi vihdoin De Porgen. Tämän ulkomuoto, joka ilmaisi voimaa, ja\nurhoollisuus, jota hän oli osoittanut karhuhuoneessa, jota Anton\nPafnutitsch raukka ei kauhutta voinut muistella, päättivät vaalin.\nPöydästä noustua alkoi Anton Pafnutitsch hääriä nuoren ranskalaisen\nympärillä rykien ja yskien ja kääntyi vihdoin pyynnöllä hänen\npuoleensa.\n\n-- Hm, hm, enkö minä voisi, mussiöö, olla yötä teidän kamarissanne,\nsillä näethän...\n\n-- Que desire monsieur? kysyi De Forge, kumartaen kohtelijaasti.\n\n-- Äh, vahinko vaan! sinä mussiöö et vielä ole oppinut venättä. Sche\nve, muaa sche vu kusche, ymmärrätkö?\n\n-- Monseur, vous n'avez qu'á ordonner, vastasi De Forge.\n\nAnton Pafnutitsch, joka oli hyvin tyytyväinen ranskan taitoonsa, meni\nheti valmistautumaan.\n\nVieraat hyvästelivät ja jokainen meni omaan kammariinsa. Anton\nPafnutitsch meni opettajan kanssa sivurakennukseen. Yö oli pimeä. De\nForge kulki edellä lyhty kädessä, Anton Pafnutitsch hänen perässään\ntuon tuostakin pidellen, oliko rahakukkaro vielä rinnallaan.\n\nSivurakennukseen tultuaan sytytti opettaja kynttilän ja kumpikin alkoi\nriisuutumaan. Anton Pafnutitsch käveli lattialla tarkastellen lukkoja ja\nikkunoita ja pudistellen päätään, kun tarkastus ei antanut hyviä\ntoiveita turvallisuudesta. Oven voi sulkea ainoastaan yhdellä\ntelineellä, eikä ikkunoissa ollut kahdenkertaisia puitteita. Hän aikoi\nruveta valittamaan siitä De Forgelle, mutta hänen ranskan taitonsa oli\nriittämätön niin laajaperäiseen selitykseen. Ranskalainen ei ymmärtänyt\nhäntä, ja Anton Pafnutitschin täytyi jättää valituksensa. Heidän\nvuoteensa olivat vastatusten, molemmat panivat maata ja opettaja\nsammutti kynttilän.\n\n-- Purkua vu sammutta, purkua vu sammutta? huusi Anton Pafnutitsch,\nliittäen vahingossa ranskaan omakielisiä sanojaan. -- Minä en voi\ndormire pimeässä.\n\nDe Porge ei ymmärtänyt hänen huudahduksiaan, toivotti vaan hyvää yötä.\n\n-- Kirottu mies! murisi Spitsin, käärien peittoa ympärilleen. Kuka\nhänen käski kynttilän sammuttaa. Sitä pahempi. -- Minä en voi nukkua\nilman tulta. Mussiöö, mussiöö, jatkoi hän, sche ve avek vu parle. Mutta\nranskalainen ei vastannut, vaan alkoi pian kuorsata.\n\n-- Ranskalainen peto jo kuorsaa, ajatteli Anton Pafnutitsch, mutta minä\nen saa unta silmiini: entä jos varkaat tulisivat sisään ovesta tai\nikkunasta, niin ei tuota petoa saisi tykin laukauksellakaan hereille.\nMussiöö, mussiöö! -- perkele vieköön sinut!\n\nAnton Pafnutitsch vaikeni. Väsymys ja viinin höyryt vihdoin voittivat\nhänen pelkonsa. Hän alkoi uinua ja vaipui vihdoin syvään uneen.\n\nHän heräsi ihmeellisellä tavalla. Unen läpitse tunsi hän, että joku\nhiljaa tarttui hänen paidankaulukseensa. Anton Pafnutitsch avasi\nsilmänsä ja näki kuun vaaleassa aamuvalossa edessään De Porgen.\nRanskalaisella oli toisessa kädessään taskupistooli ja toisella\nirroitti hän kukkaroa. Anton Pafnutitsch meni tainnuksiin.\n\n-- Kes ke se, mussiöö, kes ke se? sopersi hän vihdoin vapisevalla\näänellä.\n\n-- Hiljaa, suu kiinni! vastasi opettaja puhtaalla venäjänkielellä:\nhiljaa! -- taikka olette hukassa. Minä olen Dubrovskij.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nLukijan luvalla palaamme tapauksiin, jotka sattuivat ennen\näskenmainittuja ja joista emme vielä ole ehtineet puhumaan.\n\nKestikievaritalossa, josta me jo olemme maininneet, istui rauhallinen\nja vaatimaton mies. Hän oli joko aateliton tai muukalainen, s.o.\nhenkilö, joka ei saa ääntään kuultavaksi majapaikoissa. Hänen\najopelinsä olivat pihalla odottaen rasvaamista. Siinä oli pieni\nmatkalaukku, joka todisti omistajansa vähävaraisuutta. Matkustaja ei\npyytänyt kahvia eikä teetä, vaan katseli ikkunasta, vihellellen emännän\nsuureksi mielipahaksi, emännän, joka oli toisessa huoneessa.\n\n-- No nyt Jumala lähetti pillipiiparin, jupisi hän puoli-ääneen, äh,\nyhä vaan viheltää, jospa jo herkeisikin.\n\n-- No mitä pahaa se on, antaa hänen viheltää, sanoi kestikievari.\n\n-- No, mitä pahaa? intti vihastunut akka; etkö huomaa tunnusmerkkejä?\n\n-- Mitä tunnusmerkkejä? Ettäkö viheltäjillä ei ole rahaa? Äh,\nPahomovna, viheltäkööt tai ei, mutta rahaa ei ole, kun ei ole.\n\n-- Päästä sinä vaan hänet, Sidoritsch. Sinulla näkyy olevan halu pettää\nhänet. Anna hänelle hevoset ja menköön hän hiiteen.\n\n-- Odottakoon hän vaan, Pahomovna; tallissa on kaikkiaan kolme\nkolmivaljakkoa, neljännen tarvitsee levätä. Ajatteleppas, jos tulee\nhyviä matkustajia; minä en tahdo omalla päälläni vastata ranskalaisen\nedestä. Hei! tuolla onkin jo! tuolla tulee! He, he, he, ja kuinka\nnopeasti ajaa; eihän vaan liene joku kenraali?\n\nVaunut pysähtyivät rappujen eteen. Palvelija hyppäsi ajopenkiltä, avasi\noven ja samassa nuori mies, puettuna sotilaan päällystakkiin ja\nvalkeaan lakkiin, astui kestikievarin luo. Hänen perässään toi\npalvelija sisään pienen lippaan, jonka pani ikkunalle.\n\n-- Hevosia! huusi upseeri käskevällä äänellä.\n\n-- Heti! vastasi kestikievari, entäs passi.\n\n-- Minulla ei ole passia. Minä matkustan sivullepäin... Etkö tunne\nminua?!\n\nKestikievari juoksi nopeasti kiirehtimään kyytimiehiä. Nuori mies alkoi\nkävellä pitkillä askelilla huoneessa, meni toiseen huoneesen ja kysyi\nhiljaa emännältä: \"kuka tuo matkustaja on?\"\n\n-- Jumalako sen tiesi, vastasi emäntä, joku ranskalainen kai; jo\nviidettä tuntia on hän odottanut hevosia ja vihellellyt. Alkaa jo\nsuututtamaan tuo kirottu.\n\nNuori mies alkoi puhua matkustajan kanssa ranskaa.\n\n-- Mihinkä suvaitsette matkustaa? kysyi hän.\n\n-- Läheiseen kaupunkiin, vastasi ranskalainen. Sieltä matkustan erään\ntilanomistajan luo, joka näkemättään minua on ottanut minut\npalvelukseensa. Minä aioin jo tänään olla paikalla, mutta herra\nkestikievari on näemmä päättänyt toisin. Tässä maassa on vaikea saada\nhevosia, herra upseeri.\n\n-- Kenen tilanomistajan luo te ai'otte? kysy upseeri.\n\n-- Troekurovin, vastasi ranskalainen.\n\n-- Troekurovin? Millainen mies se Troekurov on?\n\n-- Ma foi, monsieur. Minä olen kuullut hänestä vähän hyvää. Sanovat,\nettä hän on ylpeä ja itsepintainen herra, ankara käytöksessään\nkotoväkeään kohtaan, jotta kukaan ei voi miellyttää häntä, jotta kaikki\nvapisevat kuullessaan hänen nimensä, jott'ei hän opettajiakaan (avec\nles Outschitels) kursaile.\n\n-- Armahda! ja te tahdotte mennä sellaisen hirviön luokse?\n\n-- Mikäs auttaa, herra upseeri? Hän tarjoo minulle hyvän palkan, 3000\nruplaa vuodessa ja vapaan ylöspidon. Ehkä minä tulen onnellisemmaksi\nmuita. Minulla on vanha äiti. Puolen palkastani lähetän hänelle;\ntoisesta puolesta voin viidessä vuodessa koota pienen pääoman, joka on\nvälttämätön, kun tahdon tulla kenestäkään riippumattomaksi -- ja\nsilloin, bon soir, menen Pariisiin ja ryhdyn siellä kauppatoimiin.\n\n-- Tunteeko teitä kukaan Troekurovin talossa? kysyi upseeri.\n\n-- Ei kukaan. Hän kirjoitti minut Moskovasta erään ystävänsä\nvälityksellä, jonka kokki oli minun kansalaiseni; tämä suositti minua.\nTietäkää, että minun ei pitänyt valmistua opettajaksi, vaan\nsokurileipuriksi; mutta minulle sanottiin, että teidän maassanne\nopettajan toimi ei ole edullisempaa...\n\nUpseeri vaipui ajatuksiinsa. -- Kuulkaa, keskeytti hän, mitä jos tuon\ntulevaisuutenne sijasta teille tarjottaisiin 10,000 ruplaa käteisessä\nrahassa sillä ehdolla, että te heti matkustaisitte Pariisiin.\n\nRanskalainen katseli kummastuneena upseeria, hymyili ja pudisti\npäätään.\n\n-- Hevoset ovat valmiina! huusi sisääntullut kestikievari. Palvelija\nvakuutti samaa.\n\n-- Heti, vastasi upseeri. Menkää ulos hetkeksi. (Kestikievari ja\npalvelija menivät). Minä en tee pilaa, jatkoi hän ranskaksi; 10,000\nruplaa voin antaa teille. Tarvitsen ainoasti teidän paperinne ja\nvaadin, että menette pois. Samassa aukasi hän lippaan ja otti siitä\nmuutamia setelipakkoja.\n\nRanskalainen räpytteli silmiään. Hän ei tiennyt, mitä ajattelisi. --\nEttä menisin pois ... minun paperini, kertoi hän kummastellen. No\ntuossa on paperini ... mutta te teette pilaa? Mitä te teette\npapereillani?\n\n-- Se ei ole teidän asianne. Minä kysyn: suostutteko, vai ette?\n\nRanskalainen, joka ei vieläkään uskonut korviaan, ojensi paperinsa\nnuorelle upseerille, joka silmäili ne nopeasti läpitse.\n\n-- Teidän passinne ... hyvä; suosituskirje -- katsotaanpas; papinkirja\n-- mainiota. No tuossa on rahanne, menkää takaisin. Hyvästi.\n\nRanskalainen oli kuin puusta pudonnut. Upseeri palasi takaisin.\n\n-- Minä olin unohtaa tärkeimmän asian; antakaa kunniasananne, että tämä\njää vaan meidän salaisuudeksemme -- kunniasananne!\n\n-- Kunniasanani annan, vastasi ranskalainen. Mutta mitä teen minä ilman\npapereita?\n\n-- Ilmoittakaa ensimmäisessä kaupungissa, että Dubrovskij on ryöstänyt\nteidät. Teitä uskotaan ja annetaan teille tarpeelliset todistukset.\nHyvästi, Jumala suokoon, että pian pääsisitte Pariisiin ja tapaisitte\näitinne terveenä.\n\nDubrovskij meni ulos, istui vaunuihin ja lähti. Kestikievari katseli\nikkunasta, ja kun vaunut olivat menneet, kääntyi hän vaimoansa päin ja\nhuusi:\n\n-- Pahomovna! tiedätkö mitä? ettei tuo vaan ollut Dubrovskij.\n\nEmäntä hyökkäsi ikkunalle, mutta se oli jo myöhäistä, Dubrovskij oli jo\nkaukana. Hän rupesi torumaan miestään.\n\n-- Etkö ollenkaan pelkää Jumalaa, miks'et sanonut sitä minulle ennen,\nminä olisin edes saanut nähdä Dubrovskijn, mutta nyt saat odottaa, että\nhän enää palaa. Sinulla ei ole omaatuntoa, oikein ilman omaatuntoa\nolet.\n\nRanskalainen seisoi kuin puusta pudonnut. Puhelu upseerin kanssa,\nrahat, kaikki tuntui unennäöltä. Mutta setelipakat olivat hänen\ntaskussaan ja vakuuttivat kauniisti, että tuo ihmeellinen tapaus oli\ntodellakin tapahtunut.\n\nHän päätti ottaa hevoset kaupunkiin. Kyytimies ajoi käyden ja vasta\nyöllä saavuttiin kaupunkiin.\n\nSaatuansa ranskalaisen paperit tuli Dubrovskij rohkeasti, kuten jo\nolemme nähneet, Troekurovin luo ja jäi asumaan hänen taloonsa. Olkootpa\nhänen aikeensa mitkä tahansa (jälkeenpäin saamme ne tietää) mutta hänen\nkäytöksessään ei ollut mitään moitittavaa. Tosi on, että hän sangen\nvähän huolehti pienen Saschan kasvatuksesta, antoi hänelle täyden\nvapauden mellastella, eikä ankarasti kuulustellut läksyjä, jotka olivat\nvaan annetut muodon vuoksi. Sitävastoin seurasi hän suurella\nahkeruudella Maria Kirilovnan musikaalisia edistyksiä ja usein\ntuntikausia istui hänen kanssaan pianon ääressä. Kaikki rakastivat\nnuorta opettajaa: Kirila Petrovitsch hänen rohkeutensa ja ketteryytensä\ntähden metsästyksessä, Maria Kirilovna hänen loppumattoman intonsa ja\norjamaisen huomaavaisuutensa tähden, Sascha sentähden, että tämä ei\nvälittänyt hänen kujeistaan ja palvelijat taas hänen hyvyytensä ja\nanteliaisuutensa tähden, joka silminnähtävästi ei ollut sopusoinnussa\nhänen asemansa kanssa. Itse hän näytti olevan kiintynyt koko perheesen\nja piti itseään jo sen jäsenenä.\n\nTuon muistettavan juhlan ja sen ajan välillä jolloin hän oli astunut\nopettajatoimeensa, oli kulunut noin kuukausi, eikä kukaan aavistanut,\nettä tuossa nuoressa, rauhallisessa ranskalaisessa piili hirveä rosvo,\njonka nimi herätti kauhua kaikissa ympäristön aatelisissa. Koko tänä\naikana ei Dubrovskij poistunut Pokrovskojesta, mutta puheet hänen\nrosvoilemisestaan eivät silti tauonneet, kiitos siitä kylien\nasukkaitten luovalle mielikuvitusvoimalle, tai ehkä hänen joukkonsa oli\ntoimessaan, vaikka päällikkö olikin poissa. Kun Dubrovskij oli samassa\nhuoneessa yötä miehen kanssa, jota hän voi pitää persoonallisena\nvihollisena niin ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän tiesi, että\ntällä oli rahoja ja päätti ottaa ne. Me olemme jo nähneet, kuinka hän\nhämmästytti Anton Pafnutitsch-raukan muuttamisellaan opettajasta\nrosvoksi.\n\nRanskalainen käski seisauttamaan hevoset jo ennen tullia, jossa vahdin\nsijasta oli vaan rappeutunut vahtikoppi, astui ajopeleistä ja läksi\nastumaan jalan koeteltuaan merkeillä selittää ajomiehelle, että hän\nlahjoittaa ajopelit ja matkalaukkunsa tälle juomarahoiksi. Ajomies\nhämmästyi yhtä paljon hänen antelijaisuudestaan, kuin itse ranskalainen\noli hämmästynyt Dubrovskijn tarjouksesta. Tästä anteliaisuudesta\najomies kuitenkin päätti, että \"saksalainen\" oli tullut hulluksi,\nkiitti syvästi kumarrellen häntä ja piti parempana olla menemättä\nkaupunkiin asti, vaan palata erääseen tunnettuun huvittelupaikkaan,\njonka isäntä oli hänen ystävänsä. Täällä vietti hän koko yön ja palasi\nvasta seuraavan päivän aamuna paljailla hevosilla ilman ajopeliä ja\nmatkalaukkua kotiinsa kasvot pöhistyneinä ja silmät punaisina.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nKului muutamia päiviä ilman mainittavampaa tapausta. Pokrovskojen kylän\nasukkaitten elämä oli yksitoikkoista. Kirila Petrovitsch kävi joka\npäivä metsästämässä; lukeminen, kävelyt ja musikaaliset harjoitukset\nveivät Maria Kirilovnan ajan, etenkin musiikkitunnit. Hän tunsi, että\nhänen sydämensä oli tullut eriskummalliseksi ja tunnusti suureksi\nharmikseen, että se ei ollut välinpitämätön nuoren ranskalaisen\nsuhteen. Ranskalainen taas puolestaan ei mennyt kunnioituksen eikä\nankaran säädyllisyyden rajojen ylitse ja rauhoitti sillä tytön ylpeyttä\nja pelokkaita epäluuloja. Yhä suuremmalla luottavaisuudella antautui\ntyttö tunteittensa valtaan. Hän ikävöitsi De Forgea, kun tämä oli\npoissa, ja tämän seurassa ollessaan hänellä aina oli puhelemista De\nPorgen kanssa. Hän kyseli tämän mielipidettä kaikessa ja oli aina samaa\nmieltä tämän kanssa. Ehkä tyttö ei ollutkaan vielä oikein rakastunut,\nmutta niin lähellä hän oli kuitenkin, että ensimmäisessä kommelluksessa\ntai äkkinäisessä onnen käänteessä lemmen liekin täytyi leimahtaa hänen\nsydämessään.\n\nKerran kun Maria Kirilovna tuli saliin, jossa opettaja odotti häntä,\nniin huomasi hän kummakseen, että tämän vaaleilla kasvoilla oli jokin\nlevottomuuden ilme. Hän avoi pianon ja soitti muutamia kappaleita.\nDubrovskij taas valitellen päätään kipeäksi pyysi anteeksi sekä\nkeskeytti oppitunnin. Sulkeissaan nuottikirjoja antoi hän tytölle salaa\nkirjelipun. Kerkeämättä ajattelemaan otti Maria Kirilovna sen, mutta\nkatui samassa silmänräpäyksessä. Dubrovskij ei enää ollut salissa.\nMaria Kirilovna meni huoneesensa, avoi kirjeen ja luki seuraavan:\n\n\"Tulkaa tänään kello seitsemän puron luo lehtimajaan, minun täytyy\nvälttämättömästi saada puhua kanssanne\".\n\nTämä herätti tytössä kiihkeän utelijaisuuden. Hän oli jo kauvan\nodottanut tunnustusta toivoen ja peljäten samassa sitä. Hänen olisi\nollut hupaista kuulla vahvistusta siihen, jota aavisti, mutta toiselta\npuolen tunsi hän, että hänelle oli sopimatonta kuulustella tuollaista\nilmoitusta mieheltä, jonka ei säätynsä tähden koskaan olisi pitänyt\ntoivoman saavansa hänen kättään. Hän päätti kuitenkin mennä\nyhtymäpaikkaan ja vapisi samalla. Millä tavalla hän ottaisi vastaan\nopettajan tunnustuksen, ylimysmäisellä muuttumuksellako, vaiko\nlupaamalla vaan ystävyyttään, tai iloisella pilalla, vai äänettömällä\nosanottavaisuudellako? Sillä välin hän ehtimiseen katsoi kelloa. Tulet\nsytytettiin. Kirila Petrovitsch istui pelaamaan vierailevain\nnaapuriensa kanssa. Pöytäkello löi neljännestä vailla seitsemän -- --\nja Maria Kirilovna meni hiljaa portille, katseli joka taholle\nympärilleen ja juoksi puutarhaan.\n\nIlta oli pimeä ja taivas pilvien peitossa. Parin askeleen päässä ei\nvoinut eroittaa mitään. Mutta Maria Kirilovna kulki pimeässä sen\ntuttuja polkuja ja oli pian lehtimajan luona. Täällä pysähtyi hän\nrauhoittuakseen ja tullakseen Dubrovskijn eteen tyynimielisenä ja\nhätäilemättömänä. Mutta Dubrovskij olikin jo hänen edessään.\n\n-- Kiitän teitä, sanoi hän hiljaisella äänellä, että noudatitte\npyyntöäni. Olisin tullut epätoivoon, jos ette olisi suostunut.\n\nMaria Kirilovna vastasi valmistamallaan tavalla:\n\n-- Minä toivon, ett'ette saata minua katumaan hyväntahtoisuuttani.\n\nDubrovskij oli vaiti ja, kuten näytti, koetti hillitä tunteitaan.\n\n-- Asianhaarat vaativat ... minun täytyy jättää teidät, sanoi hän\nvihdoin, ehkä te pian kuulette ... mutta ennenkuin eroamme pitää minun\nitse ilmaista itseni teille.\n\nMaria Kirilovna ei vastannut mitään. Näissä sanoissa luuli hän olevan\nesipuheen tunnustukseen.\n\n-- Minä en ole se, joksi te minua luulette, jatkoi Dubrovskij, minä en\nole ranskalainen De Forge -- minä olen Dubrovskij.\n\nMaria Kirilovna huudahti.\n\n-- Jumalan tähden, älkää peljätkö; teidän ei tarvitse peljätä minun\nnimeäni. Niin, minä olen se onneton, jolta isänne ryösti leivän ja\njonka hän ajoi isänsä talostaan sekä pakotti rosvoamaan maanteillä.\nMutta teidän ei tarvitse peljätä minua ei itsenne eikä hänen\ntähtensäkään. Kaikki on päättynyt -- minä olen antanut hänelle\nanteeksi. Ensimmäisen verityöni olisi pitänyt kohdata häntä. Minä\nkävelin hänen talonsa ympärillä määräten paikan, josta tulipalon\npitäisi leimahtaman, etsien tien hänen makuuhuoneesensa ja ajatellen,\nmitenkä sulkisin häneltä tien pakoon pääsemästä. Samassa menitte te\nsivutseni, kuten taivaan enkeli, ja sydämeni leppyi. Minä ymmärsin,\nettä talo, jossa te asutte, on pyhä, ja ett'ei yksikään, joka on teidän\nverisukulaisenne, kuulu minun kiroukseni alle. Minä luovuin kostosta,\nkuten hulluudesta. Päivät pitkät kävelin minä Pokrovskojen puutarhain\nseutuvilla toivossa nähdä kaukaa teidän valkean pukunne. Kun te olitte\nvaromattomasti kävelyretkillänne, niin minä seurasin teitä hiipien\npensaalta toiselle onnellisena mielessäni, että suojelen teitä, että\nteillä ei ole vaaraa siellä, missä minä salaisesti oleskelen. Vihdoin\ntuli tilaisuus -- minä tulin asumaan taloonne. Nämät kolme viikkoa ovat\nolleet minulle onnen päiviä; ja niitten muisto on tekevä vastaisen\nelämäni katkeraksi... Tänään sain minä sanan, jonka jälkeen minun on\nmahdoton enää jäädä. Minä erkanen teistä tänään, heti paikalla... Mutta\nsitä ennen täytyi minun ilmoittaa itseni teille, jott'ette kiroisi\nminua ettekä halveksisi. Muistelkaa joskus Dubrovskija. Tietäkää, että\nhän oli syntynyt toista tarkoitusta varten, että hänen sielunsa ymmärsi\nrakastaa teitä, ettei koskaan...\n\nSamassa kuului kimakka vihellys ja Dubrovskij vaikeni. Hän tarttui\ntytön käteen ja painoi sen tulisille huulilleen. Taas kuului vihellys.\n\n-- Hyvästi, sanoi Dubrovskij, minua kutsutaan. Yksi ainoa minuutti voi\nsaattaa minut perikatoon.\n\nHän meni... Maria Kirilovna seisoi liikkumatta. Dubrovskij palasi ja\notti uudestaan häntä kädestä.\n\n-- Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus, ettekä keltään voi odottaa apua\neikä suojaa, niin lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä minun puoleeni,\nvaatia minulta kaikkea pelastustanne varten? Lupaatteko käyttää minun\napuani?\n\nMaria Kirilovna oli ääneti ja itki. Vihellys kuului kolmannen kerran.\n\n-- Te murratte sydämeni! huusi Dubrovskij, minä en jätä teitä,\nennenkuin vastaatte. Lupaatteko tai ei?\n\n-- Lupaan, kuiskasi tyttö-raukka.\n\nMonet tunteet riehuivat Maria Kirilovnassa, kun hän palasi puutarhasta.\nHänestä näytti, että pihalla oli paljon väkeä, portaiden edessä oli\nkolmivaljakko, ihmiset juoksivat ja koko talo oli liikkeessä. Kaukaa\nkuuli hän Kirila Petrovitschin äänen ja kiirehti huoneesensa peläten,\nettä hänen poissa-olonsa huomataan. Salissa kohtasi hänet Kirila\nPetrovitsch; vieraat ympäröivät tuon tutun ispravnikkamme ja tekivät\nhänelle kysymyksiä. Ispravnikka, joka oli matkapuvussa ja aseissa\nkiireestä kantapäähän asti, vastasi salaperäisellä ja epävarmalla\ntavalla.\n\n-- Missä sinä olit, Mascha, kysyi Kirila Petrovitsch, näitkö herra De\nForgea?\n\nTöin tuskin voi Mascha vastata kieltävästi.\n\n-- Ajatteleppas, kun ispravnikka tuli vangitsemaan häntä ja vakuuttaa,\nettä hän on itse Dubrovskij.\n\n-- Kaikki tunnusmerkit, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka\nkohtelijaasti.\n\n-- Oh, veliseni, keskeytti Kirila Petrovitsch, mene nyt\ntunnusmerkkeinesi, sinä tiedät minne. Minä en anna ranskalaistani\nsinulle, ennenkuin itse olen tutkinut asiaa. Miten voi uskoa Anton\nPafnutitschin sanoihin, tuon pelkurin ja moukan juttuihin. Hänestä\nnäytti, että opettaja tahtoi rosvota hänet; miks'ei hän sitten samana\naamuna maininnut minulle siitä sanaakaan...\n\n-- Ranskalainen peljätti häntä, teidän ylhäisyytenne, vastasi\nispravnikka, ja pakotti hänet vannomaan, että on ääneti.\n\n-- Lörpötyksiä, päätti Kirila Petrovitsch, kohta minä selvitän kaikki.\nMissä on opettaja? kysyi hän sisään tulleelta palvelijalta.\n\n-- Häntä ei mistään löydy, vastasi palvelija.\n\n-- No, hakekaa häntä! huusi Troekurov, joka jo alkoi epäillä.\n\n-- Näytäppäs niitä mainioita tunnusmerkkejäsi, sanoi hän ispravnikalle,\njoka heti antoi paperin.\n\n-- Hm, hm, 23 vuotta j.n.e. Niin se on, mutta ei se vielä mitään\ntodista. Entäs opettaja?\n\n-- Ei löydetä, oli taas vastaus.\n\nKirila Petrovitsch alkoi jo tulla rauhattomaksi. Maria Kirilovna ei\nollut elävän eikä kuolleen näköinen.\n\n-- Sinä olet vaalea, Mascha, huomautti isä, sinut peljätettiin.\n\n-- Ei isä, vastasi Mascha, päätäni vaan särkee.\n\n-- Mene, Mascha, huoneesesi ja rauhoitu.\n\nMascha suuteli isänsä kättä ja meni kiiruimmiten huoneesensa. Siellä\nheittäytyi hän vuoteelle ja alkoi itkeä saaden hermoheikkoisuuden\nkohtauksen. Palvelijattaret juoksivat hänen luokseen, riisuivat hänet\nja saivat töintuskin virvoitetuksi kylmällä vedellä ja kaikilla\nmahdollisilla lääkkeillä. Hän asetettiin levolle ja pian vaipui hän\nuneen.\n\nRanskalaista ei löydetty. Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin\nlaattialla ja vihelsi tuimaan: \"_Voiton huudot kaikukohot_\". Vieraat\nkuiskailivat keskenään; ispravnikka näytti konnalta; ranskalaista ei\nlöytynyt. Ehkä oli päässyt piiloon saatuaan varoituksen. Mutta keltä ja\nkuinka? se jäi salaisuudeksi.\n\nKello löi yksitoista, eikä kenenkään mieleen tullut nukkuminen. Vihdoin\nsanoi Kirila Petrovitsch vihaisesti ispravnikalle:\n\n-- No mitä? ethän vaan aikone aamuun asti tänne jäädä; ei minun taloni\nole mikään kestikievari. Ei sinun sukkeluudellasi Dubrovskija saada\nkiinni, jos tuo olikin Dubrovskij. Mene kotiisi ja ole vast'edes\nnopeampi. Ja jo on teidänkin aikanne mennä kotiin, jatkoi hän, kääntyen\nvieraisiin. Käskekää valjastaa; minä tahdon nukkua.\n\nNäin epäkohtelijaasti jätti Troekurov vieraillensa hyvästi.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nJoitakuita aikoja kului ilman mitään merkillisempää tapausta. Mutta\nseuraavan kesän alussa sattui suuria mullistuksia Kirila Petrovitschin\ntalossa.\n\nKolmenkymmenen virstan päässä oli rikkaan ruhtinaan Vereiskijn tilus.\nRuhtinas oli pitkät ajat oleskellut ulkomailla; hänen omaisuuttaan oli\nsillä välin hoitanut viraltaan eronnut majuuri, eikä mitään yhteyttä\nollut olemassa Pokrovskojen ja Arbatovin välillä. Mutta toukokuun\nlopussa palasi ruhtinas ulkomailta ja tuli kyläänsä, jota hän ei vielä\nkoskaan ollut nähnyt. Kun hän oli tottunut seuraelämään, niin ei hän\nvoinut kärsiä yksinäisyyttä, jonkatähden hän jo kolmantena päivänä\ntulonsa jälkeen meni päivällisille Troekuroville, jonka kanssa oli\njoskus ollut tuttava.\n\nRuhtinas oli noin viidenkymmenen vuotias, mutta hän näytti paljoa\nvanhemmalta. Hekumallinen elämä oli turmellut hänen terveytensä ja\npainanut siihen pysyväisen leimansa. Siitä huolimatta oli hänen\nmuotonsa kaunis ja huomiota herättävä, ja tottumuksensa seuraelämään\nteki hänet miellyttäväksi etenkin naismaailmassa. Hän tarvitsi aina\nseuraa, ja aina hänen oli ikävä. Kirila Petrovitsch oli sangen\ntyytyväinen hänen vierailuunsa, pitäen sitä kunnioituksen merkkinä\nsellaiselta mieheltä, joka tunsi maailmaa. Tavallisuutensa mukaan\nnäytteli Kirila Petrovitsch tälle laitoksiaan sekä vei hänet\nkoirakartanoonsakin. Mutta tuskin oli ruhtinas saanut keuhkoihinsa\nkoirakartanon ilmaa, kun hän jo kiirehti lähtöä täältä, pusertaen\nnenäänsä hajuvesiin kastetulla nenäliinallaan. Eipä vanha puutarhakaan\nleikattuine lehmuksineen, nelikulmaisine lammikkoineen ja säännöllisine\nkäytävineen miellyttänyt häntä. Hän rakasti englantilaisia puutarhoja\nja niin kutsuttua luontoa, mutta ylisteli näitä kuitenkin ja oli\nihailevinaan. Palvelija tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu.\nMentiin päivällisille. Ruhtinas onnahti vähän, väsynyt kun oli\nkävelymatkastaan, sekä katui jo, että oli tullutkaan vierailemaan.\n\nMutta salissa kohtasi heidät Maria Kirilovna -- ja vanha naisten ystävä\nihastui hänen kauneudestaan. Troekurov pani vieraansa istumaan Maschan\nviereen. Ruhtinas innostui Maschan läheisyydessä, tuli iloiseksi ja\nonnistui muutamia kertoja kiinnittää tytön huomio viehättäviin\nkertomuksiinsa. Päivällisen jälkeen ehdotti Kirila Petrovitsch, että\nmentäisiin ratsastamaan, mutta ruhtinas esteli näyttäen samettisia\njalkineitaan ja puhuen leinistään. Hän ehdotti ajelua vaunuissa,\njott'ei olisi tarvinnut jättää suloista kaunotartaan. Hevoset\nvaljastettiin. Ukot ja kaunottaremme istuivat vaunuihin ja läksivät\najelemaan. Puhe ei loppunut. Maria Kirilovna kuunteli ihastuksella\nsnuren-maailman miehen imartelevia ja iloisia puheita. Mutta yht'äkkiä\nkääntyi Vereiskij Kirila Petrovitschiin ja kysyi:\n\n-- Mitä tuo palanut rakennus merkitsee, ja kelle se kuuluu?\n\nKirila Petrovitsch rypisti otsaansa. Muistot jotka palanut rakennus\nhänessä herätti, olivat hänelle vastenmieliset. Hän vastasi, että maa\non nyt hänen ja että se ennen oli kuulunut Dubrovskijlle.\n\n-- Dubrovskijlle? kertasi Vereiskij, kuinka, tuolle kuuluisalle\nrosvolleko?\n\n-- Hänen isälleen, vastasi Troekurov, no, hänen isänsäkin oli\ntavallinen rosvo.\n\n-- Mihinkäs meidän Rinaldomme on joutunut? Onko hän kiinni ja onko hän\nvielä elossa?\n\n-- Elossa ja vapaana. No, ruhtinas, Dubrovskij on kai käynyt sinunkin\nluonasi?\n\n-- Niin viime vuonna; hän on jotakin polttanut ja ryöstänyt. Eikö\ntotta, Maria Kirilovna, että olisi ollut hauskaa lähemmin tutustua tuon\nromantillisen sankarin kanssa.\n\n-- Mitä hauskaa! huusi Troekurov. Mascha on tuttava hänen kanssaan.\nKoko kolme viikkoa opetti Dubrovskij hänelle musiikkia eikä, Jumalan\nkiitos, ottanut mitään tunneistaan.\n\nJa nyt alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisesta valeopettajasta.\nMaria Kirilovna oli kuin tulisilla hiilillä. Vereiskijn mielestä oli\ntämä kaikki erittäin kummallista ja hän kuunteli suurella tarkkuudella,\nmutta muutti kuitenkin keskustelun. Ajelulta palattuaan käski hän\nvaljastaa omat hevosensa ja, huolimatta Kirila Petrovitschin\ninnokkaista pyynnöistä jäämään yöksi, matkusti pois heti teen jälkeen.\nSitä ennen pyysi hän kuitenkin Kirila Petrovitschia tulemaan Maria\nKirilovnan kanssa luoksensa vieraille, ja tuo ylpeä Troekurov suostui.\nHän piti näet ruhtinas Vereiskijä jossakin määrässä itsensä vertaisena,\nkoska tällä oli suuri omaisuus, kolmetuhatta kotona syntynyttä orjaa ja\nkaksi kunniamerkkiä.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nKaksi päivää ruhtinaan vierailun jälkeen lähti Kirila Petrovitsch hänen\nluokseen vieraisiin tyttärensä kanssa. Lähestyessään tämän tiluksia ei\nKirila Petrovitsch voinut olla ihmettelemättä talonpoikien puhtaita ja\nhupaisennäköisiä asunnoita ja kivistä herrastaloa, joka oli rakennettu\nenglantilaisen linnan malliin. Talon edessä oli viheriäinen niitty,\njolla muutamia sveitsiläisiä lehmiä oli käymässä kellot kaulassa. Avara\npuisto ympäröitsi koko talon. Portaitten edessä kohtasi isäntä\nvieraansa sekä tarjosi kätensä nuorelle kaunottarelle. He tulivat\nkomeaan saliin, jossa pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ruhtinas\nvei vieraansa ikkunan ääreen, josta oli hurmaava näköala. Siinä virtasi\nhiljalleen Volga, jolla vilisi lastatuita lotjia valkeine purjeineen\nsekä kalaveneitä, joita sattuvasti kyllä nimitetään \"sielunvaaroiksi\".\nToisella rannalla oli kukkuloita ja peltoja; muutamat kylät antoivat\nvielä ympäryställe viehättävän, vilkkaan näön.\n\nSenjälkeen mentiin katsomaan taulugalleriaa, jonka ruhtinas oli\nhankkinut ulkomailla. Ruhtinas puheli Maria Kirilovnalle taulujen\narvosta ja merkityksestä sekä kertoi taiteilijain elämäkertoja. Hän\nhuomautti taulujen puutteista ja eduista, puhuen taiteellisesti ja\nkuvaannollisesti eikä taiteentuntijan kylmällä, kaavan-omaisella\ntavalla. Maria Kirilovna kuunteli mielihyvällä häntä. Mentiin\npäivällisille. Troekurov oli täysin tyytyväinen Amphitryoninsa\nviineihin ja hänen kokkinsa laitoksiin, eikä Maria Kirilovnakaan\ntuntenut mitään huomautettavaa eikä jäykkyyttä tämän miehen seurassa,\njonka hän vasta toisen kerran näki. Päivällisen jälkeen ehdotti isäntä\nvieraille, että mentäisiin puutarhaan.\n\nLehtimajassa siellä joivat he kahvia. Tämä lehtimaja oli leveän järven\nrannalla, jossa siellä täällä oli joku saari. Äkkiä kajahti suloinen\nsoitanto ja seitsensoutoinen vene laski rannalle ihan lehtimajan\nviereen. Mentiin järvelle ja soudeltiin saarien ympärillä sekä noustiin\nmaallekin muutamiin. Eräällä saarella oli marmorinen kuvapatsas,\ntoisella yksinäinen luola, kolmannella muistomerkki salaperäisine\nkirjoituksineen, joka heti herätti Maria Kirilovnan naisellisen\nutelijaisuuden ylimmilleen. Hän kysyi ruhtinaalta kirjoitusten\nmerkitystä, mutta tämän kohtelijaat selitykset eivät tyydyttäneet\nhäntä. Aika lensi nopeaan, huomaamatta. Alkoi hämärtää. Kun ruhtinas\nhuomasi, että alkoi tulla kalpea ja kaste lanketa, kiiruhti hän kotiin\npalaamista.\n\nSiellä jo tee odotti heitä. Ruhtinas pyysi Maria Kirilovnan tekemään\nemännän tehtävät vanhanpojan talossa. Maria Kirilovna kaasi teetä\nkuunnellen samassa tuon viehättävän lörpöttelijän loppumattomia\nlaverruksia. Yht'äkkiä kuului laukaus ja raketti valaisi seudun...\nRuhtinas toi Maria Kirilovnalle saalin ja kutsui häntä ja Troekurovia\nbalkongille.\n\nSiellä pimeässä oli kirjava ilotulitus. Tulet kiemuroitsivat, nousivat\nilmaan tähkien muotoisina, näyttivät tulisilta suihkulähteiltä,\nlankesivat tulisateena ja tähtinä alas -- sammuivat ja taas syttyivät\nuudet. Maria Kirilovna iloitsi, kuten pieni lapsi. Ruhtinas oli\nmielissään siitä ja Troekurov oli täysin tyytyväinen ruhtinaasen, sillä\nhän piti ruhtinaan tous les frais merkkeinä siitä, että tämä tahtoi\nhäntä kunnioittaa ja olla hänelle mieliksi.\n\nIllallinen oli komea, eikä ollenkaan se antanut perää päivällisille.\nVieraat menivät senjälkeen heille valmistettuihin huoneisin ja\nseuraavan päivän aamulla ottivat jäähyväiset kohtelijaalta isännältään,\nHe toivoivat taas pian saavansa nähdä toinen toisensa.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nMaria Kirilovna istui huoneessaan avoimen ikkunan ääressä neuloen. Hän\noli seonnut silkkien valinnassa, kuten Konradin morsian, joka lemmen\nhourailuissaan ompeli ruusun viheriäisestä silkistä. Neula liikkui\nnopeaan ja selvät kukan piirteet tulivat näkyviin huolimatta siitä,\nettä hänen ajatuksensa eivät olleet työssä, -- ne olivat kaukana.\n\nÄkkiä pisti joku hiljalleen kätensä ikkunasta sisään, pani ompelupuille\nkirjeen ja katosi ennenkuin Maria Kirilovna oli ennättänyt tointua\nhämmästyksestään. Samassa astui palvelija sisään ja kutsui häntä Kirila\nPetrovitschin luo. Vapistuksella kätki Maria Kirilovna kirjeen\nkaulahuivinsa sisään ja kiiruhti kabinettiin.\n\nKirila Petrovitsch ei ollut yksinään. Ruhtinas Vereiskij oli hänen\nluonaan. Maria Kirilovnan astuessa sisään nousi ruhtinas ja kumarsi\nääneti ja hitaasti, kuten hänen tapansa oli.\n\n-- Tule tänne, Mascha, sanoi Kirila Petrovitsch. Minä ilmoitan sinulle\nuutisen, joka luullakseni ilahuttaa sinua. Kas tässä on sulhasesi,\nruhtinas on kosinut sinua.\n\nMaria Kirilovna peljästyi ja kävi kalman kalpeaksi. Hän oli vaiti.\nRuhtinas lähestyi häntä ja otti liikutetun näköisenä kiinni hänen\nkädestään kysyen, suostuiko hän tekemään onnelliseksi hänen elämänsä.\nMascha oli yhä vaiti.\n\n-- Suostuu kai, tietysti hän suostuu, sanoi Kirila Petrovitsch, mutta\ntiedäthän tuon, ruhtinas, että tytöt eivät mielellään sano tuota sanaa.\nNo, lapset, suudelkaa ja tulkaa onnellisiksi.\n\nMascha seisoi liikkumatta ja vanha ruhtinas suuteli hänen kättään.\nKyyneleet alkoivat äkkiä virrata pitkin Maschan kalpeita kasvoja.\nRuhtinas rypisti otsaansa.\n\n-- Mene, mene, mene! huusi Kirila Petrovitsch, kuivaa kyyneleesi ja\ntule tänne takaisin iloisena. Tytöt itkevät aina kihlajaisissaan,\njatkoi hän kääntyen Vereiskijn puoleen, se on kuten määrätty heille,\nMutta nyt, ruhtinas, puhukaamme vähän asioista, se on myötäjäisistä.\n\nMaria Kirilovna käytti mielellään tilaisuutta poistaakseen. Hän juoksi\nhuoneesensa, sulkeutui sinne ja antoi kyynelien vapaasti virrata. Hän\nkuvaili itseään vanhan ruhtinaan vaimona. Ruhtinas alkoi äkkiä näyttää\nhänestä inhoittavalta ja vihattavalta... Häät kauhistuttivat häntä,\nkuten mestauspölkky.\n\n-- Ei, ei! huusi hän epätoivossaan, parempi on mennä luostariin,\nennemmin otan Dubrovskijn.\n\nSamassa muisti hän kirjeen ja otti sen kiireesti esiin aavistaen, että\nse oli Dubrovskijlta. Todellakin oli se Dubrovskijn kirjoittama ja\nsisälsi ainoastaan seuraavat sanat:\n\n\"Illalla, kello kymmenen, samassa paikassa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu paistoi; yö täällä maalla oli hiljainen. Vieno tuulenhenki puhalsi\nvälistä ja synnytti salaperäisen suhinan puutarhassa.\n\nKuten hento varjo, lähestyi nuori kaunotar kohtauspaikkaa. Vielä ei\nnäkynyt ketään, mutta jo seisoi Dubrovskij hänen edessään. Tämä oli\nollut lehtimajan takana piilossa.\n\n-- Minä tiedän kaikki, sanoi Dubrovskij hiljaisella ja surullisella\näänellä, muistatteko lupaustanne?\n\n-- Te tarjootte minulle suojelustanne, vastasi Mascha, mutta älkää\nsuuttuko, jos sanon, että se suojelus peloittaa minua.\n\n-- Minä voisin vapauttaa teidät tuosta vihatusta miehestä.\n\n-- Jumalan tähden, älkää koskeko häntä, älkää rohjetko koskea häneen,\njos rakastatte minua. Minä en tahdo tulla syypääksi mihinkään\nkauheaan...\n\n-- En koske häneen: teidän tahtonne on minulle pyhä. Hän saattaa\nkiittää teitä hengestään. Teidän nimessänne ei koskaan saa tehdä\nrikosta. Teidän täytyy olla puhdas minun rikoksistani. Mutta kuinka\nvoin pelastaa teidät ankarasta isästänne?\n\n-- Vielä on yksi toivo; minä toivon voivani liikuttaa häntä\nkyynelilläni ja valituksillani. Hän kyllä on yksipäinen, mutta hän\nrakastaa niin suuresti minua.\n\n-- Älkää turhaa toivoko. Hän näkee teidän kyynelissänne vaan sellaista\ntavallista pelkoa ja inhoa, joka on yhteistä kaikille nuorille\ntytöille, kun he joutuvat naimisiin, ei oman lemmittynsä kanssa, vaan\nsen kanssa, jonka vanhemmat heille määräävät. Mutta jos hän saa\npäähänsä tehdä teidät onnelliseksi vasten omaa tahtoanne ja teidät\nväkisin viedä vihille ja teidän onnenne annetaan ijäksi riutuneen ukon\nvaltaan?...\n\n-- Niin silloin ... silloin ei auta mikään ... kosikaa te minua, minä\ntulen teidän vaimoksenne.\n\nDubrovskij alkoi vapista. Hänen kasvonsa lensivät veripunaisiksi ja\nmuuttuivat kohta taas entistään vaaleammiksi. Hän oli kauvan ääneti,\npää alaspäin.\n\n-- Kootkaa kaikki voimanne ja rukoilkaa isäänne, heittäytykää hänen\njalkainsa juureen, esitelkää hänelle kaikki tulevaisuuden kauhut ja oma\nnuoruutenne yhdistettynä riutuneen ja irstaan ukon kanssa, sanokaa,\nettei rikkaus tuota teille hetkenkään iloa; loisto viehättää ainoastaan\nköyhää ja sitäkin vaan hetkisen; älkää hellittäkö isäänne, älkää\npeljätkö hänen vihaansa ja uhkauksiansa niin kauan kuin on vähänkin\ntoivoa, Jumalan tähden älkää jättäkö rukoilematta. Mutta jos ei mikään\nauta, niin käyttäkää ankaruutta. Sanokaa, että jos hän ei taivu, niin\nte löydätte kauhean suojelijan...\n\nJa Dubrovskij peitti kasvonsa käsillään, hän tahtoi tukehtua. Mascha\nitki.\n\n-- Kurja, kurja on kohtaloni, jatkoi hän taas katkerasti huoaten.\nTeidän edestänne antaisin henkeni. Hurmaavaa oli nähdä teidät etäältä,\nhurmaavaa koskea teidän käteenne, ja nyt kun minulle tarjoutuu\ntilaisuus painaa teidät riehuvaa sydäntäni vasten ja sanoa: \"minä\nraukka, minä olen sinun -- sinun ijäti\", niin silloin täytyy minun\nhyljätä tuo autuus, täytyy kaikin voimin syöstä se luotani! Minä en\nrohkene heittäytyä teidän jalkoihinne ja kiittää taivasta tuosta\nodottamattomasta, ansaitsemattomasta palkinnosta. Oi! kuinka minun\npitäisi vihata sitä miestä ... mutta minä tunnen, ettei sydämessäni nyt\nole vihan sijaa.\n\nJa hiljaa syleili hän tytön soreata vartaloa ja painoi häntä\nhiljaa sydäntään vasten. Luottavasti lepäsi tytön pää nuoren rosvon\nolkapäällä ... molemmat olivat vaiti...\n\nAika kului.\n\n-- Jo on aika, sanoi Mascha vihdoin.\n\nDubrovskij ikäänkuin havahtui unesta. Hän tarttui Maschan käteen ja\npainoi hänen sormeensa sormuksen.\n\n-- Jos ai'otte tulla luokseni, sanoi hän, niin tuokaa sormus tänne,\npankaa se tuohon tammen koloon. Siitä minä tiedän, mitä on tehtävä.\n\nDubrovskij suuteli vielä hänen kättään ja katosi puitten sekaan.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nRuhtinas Vereiskijn kosinta tuli koko naapuriston tiedoksi. Kirila\nPetrovitsch sai vastaanottaa onnentoivotuksia; häitä valmisteltiin.\nMascha yhä vaan kielsi päättävän myönnytyksensä. Samassa tuli hänen\nkäytöksensä yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi vanhaa sulhastaan kohtaan.\nRuhtinas ei siitä välittänyt; hän ei pitänyt lukua lemmestä, vaan\ntyytyi tytön sanattomaan myöntymykseen.\n\nAika kului! Mascha päätti vihdoinkin ruveta toimimaan ja kirjoitti\nsentähden ruhtinas Vereiskijlle kirjeen. Hän toivoi voivansa herättää\ntämän sydämessä yleviä tunteita ilmoittaessaan suoraan, ettei hän\ntuntenut vähintäkään rakkautta ruhtinaasen, rukoili ruhtinasta\nheittämään sikseen koko naimispuuhat hänen kanssaan ja päinvastoin\npuolustamaan häntä isän ankaruutta vastaan. Salavihkaa antoi hän\nkirjeen ruhtinas Vereiskijlle. Tämä luki sen yksinäisyydessä eikä\nvähääkään tullut liikutetuksi morsiamensa avomielisyydestä. Päin\nvastoin huomasi hän, että oli välttämätöntä kiirehtiä häitä, ja piti\nsentähden tarpeellisena näyttää kirje tulevalle apilleen.\n\nKirila Petrovitsch tuli haltioihinsa. Töintuskin sai ruhtinas hänet\nlupaamaan, ett'ei edes katseellaan osoittaisi Maschalle, että oli\nsaanut tiedon kirjeestä Kirila Petrovitsch suostui siis olemaan\npuhumatta Maschalle mitään siitä, mutta päätti samassa olla tuhlaamatta\naikaa ja määräsi jo seuraavan päivän hääpäiväksi. Ruhtinaan mielestä\noli tämä erittäin viisaasti ajateltu, hän meni morsiamensa luo ja sanoi\ntälle, että kirje saattoi hänet hyvin surulliseksi, mutta että hän\naikaa myöten toivoo voivansa ansaita morsiamensa rakkauden, ja että\npaljas ajatuskin erota morsiamestaan on hänelle liian raskas sekä\nett'ei hän voi itse suostua omaan kuolemantuomioonsa. Sen jälkeen\nsuuteli hän arvokkaalla tavalla Maschan kättä ja meni pois sanomatta\nsanaakaan Kirila Petrovitschin päätöksestä.\n\nMutta tuskin oli ruhtinas ajanut pihalta, kun jo isä astui sisään ja\nkäski jyrkästi Maschan olemaan valmiina seuraavana päivänä. Maria\nKirilovna, joka vielä oli tuskissaan ruhtinas Vereiskijn ilmoituksen\njohdosta, alkoi itkeä ja heittäytyi isän jalkoihin.\n\n-- Isä, isä, huusi hän sydäntäsärkevällä äänellä, älkää murtako minua;\nminä en rakasta ruhtinasta, minä en tahdo tulla hänen vaimokseen.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? sanoi isä uhkaavasti. Tähän asti olet ollut\nvaiti ja myöntyväinen, mutta nyt, kun kaikki on päätetty, rupeet sinä\nkapinoimaan ja kieltämään. Älähän nyt hulluttele; sillä et minulta\nmitään voita.\n\n-- Älkää murtako minua, toisti Mascha-raukka. Minkätähden ajatte minut\nluotanne ja annatte minut miehelle, jota en rakasta? olenko minä\nsuututtanut teitä? Minä tahdon jäädä luoksenne, kuten ennenkin. Isä!\nilman minua tulee teidän ikävä ja vielä sitäkin ikävämpi, kun\najattelette, että Maschanne on onneton. Isä, älkää pakottako minua,\nminä en tahdo mennä naimisiin.\n\nKirila Petrovitsch tuli liikutetuksi, mutta kätki tunteensa ja työnsi\ntytön luotansa sanoen hänelle jyrkästi:\n\n-- Nuo ovat lörpötyksiä, tyhmyyksiä, kuuletko sinä? Minä tunnen sinut\nparemmin ja tiedän, mikä sinulle on onneksi. Kyyneleet eivät sinua\nauta. Ylihuomenna ovat hääsi.\n\n-- Ylihuomenna! kiljahti Mascha. Oi Jumalani! Ei, ei, mahdotonta, se ei\nsaa tapahtua! Isä, kuulkaa: jos te olette päättänyt musertaa minut,\nniin minä löydän puolustajan, jota ette arvaakkaan; te saatte nähdä\nsen, te kauhistutte, siihen te olette saattanut minut.\n\n-- Mitä? mitä? sanoi Troekurov, uhkauksia! minulleko uhkauksia? sinä\nhävytön tyttö! Tiedätkö, että minä teen kanssasi, mitä et aavistakkaan.\nSinä rohkenet peljättää minua, kelvoton! Katsotaanpas, kuka tulee sinua\npuolustamaan.\n\n-- Vladimir Dubrovskij, huusi Mascha epätoivossaan.\n\nKirila Petrovitsch luuli, että Mascha oli tullut hulluksi ja katseli\nhäntä kummastellen.\n\n-- Hyvä! sanoi hän pienen ajan kuluttua, odota keitä tahdot\npelastajaksesi, mutta saat istua kuitenkin tässä huoneessa -- tästä et\nmene ulos ennen häitäsi.\n\nJa Kirila Petrovitsch meni ulos sulkien oven perässään.\n\nKauvan itki tyttö-rukka, ajatellessaan sitä, mikä häntä odotti. Mutta\ntuo myrskyisä paljastuksensa viihdytti häntä, ja hän voi jo\nrauhallisemmin ajatella kohtaloaan ja sitä, mitä hänen oli tehtävä.\nPääasiana hänellä oli -- vapautua noista kirotuista häistä. Rosvon\npuolisona oleminen näytti hänestä paratiisilta verrattuna siihen\nelämään, joka hänelle oli määrätty. Hän katsoi sormusta, jonka\nDubrovskij oli hänelle antanut. Innokkaasti halusi hän kohdata tätä\nkahdenkesken ja vielä kerran ennen ratkaisevaa hetkeä kauvan, kauvan\nkeskustella Dubrovskijn kanssa. Aavistus sanoi hänelle, että hän\nillalla kohtaa Dubrovskijn puutarhassa, lehtimajan vieressä, ja hän\npäätti mennä odottamaan häntä.\n\nHeti kun alkoi hämärtää, aikoi Mascha lähteä, mutta ovi oli suljettu\nlukkoon. Palvelijatar vastasi hänelle oven takaa, ettei Kirila\nPetrovitsch ole käskenyt avata. Mascha oli siis vankina. Syvästi\nloukattuna istui hän ikkunan ääreen ja oli siinä myöhään yöhön\nriisumatta vaatteitaan. Liikkumatta katseli hän siinä pimeään yöhön.\nAamun valjetessa vaipui hän unen horroksiin, mutta ikävät unennäöt\nhäiritsivät sitäkin, ja ensimmäiset auringon säteet jo herättivät\nhänet.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nHerätessään tuli Maschan mieleen oma kauhistuttava tilansa. Hän soitti\nkelloa, tyttö astui sisään ja vastasi hänen kysymyksiinsä, että Kirila\nPetrovitsch oli illalla matkustanut pois ja että hän vasta myöhään oli\npalannut sekä kieltänyt päästämästä Maria Kirilovnaa ulos huoneestaan\nsamoinkuin pitämään huolta siitäkin, ettei hän kenenkään kanssa\nsaisi puhua. Muuten ei myöskään oltu ruvettu vielä erityisiin\nhäävalmistuksiin, paitsi että papille oli annettu kielto, ett'ei hän\nmillään ehdolla poistuisi kylästä. Annettuaan nämät tiedot, jätti tyttö\nMaria Kirilovnan ja sulki oven.\n\nPalvelustytön sanat saivat Maria Kirilovnan kiihkeään mielentilaan.\nHänen päänsä tuli kuumaksi, sydän sykki rajusti ja hän päätti ilmoittaa\nDubrovskijlle kaikki sekä etsiä tilaisuutta saadakseen sormuksen tammen\nkoloon. Samassa lensi pieni kivi hänen ikkunaansa, lasi helähti, ja\nMaria Kirilovna katsoi ulos sekä näki pienen Saschan, joka antoi\nmerkkejä hänelle. Mascha tunsi, kuinka Sascha rakasti häntä, ja iloitsi\nsiitä.\n\n-- Päivää, Sascha, mitä merkkejä sinä minulle annat?\n\n-- Minä tulin katsomaan, sisarkulta, jos tarvitsette jotakin. Isä on\nsuutuksissa ja on kieltänyt kenenkään tottelemasta teitä. Mutta\nkäskekää minun tehdä, mitä tahdotte, niin minä teen kaikkea teidän\ntähtenne.\n\n-- Kiitos, rakas Saschani, Kuuleppas, sinä kai tiedät sen tammen siellä\nlehtimajan vieressä, sen, jossa on sellainen kolo?\n\n-- Tiedän, sisar kulta.\n\n-- No niin, jos sinä rakastat minua, niin juokse pian sinne ja pane\ntämä sormus sinne koloon, mutta katso, ett'ei kukaan sinua näe.\n\nMaria Kirilovna heitti sormuksen alas ja sulki ikkunan.\n\nPoika otti sormuksen ja alkoi täydestä voimastaan juosta sekä oli jo\nhetken perästä mainitun tammen luonna. Täällä seisahti hän vetääkseen\nhenkeään, tarkasteli joka taholle ja pani sormuksen koloon.\n\nPäätettyään onnellisesti tämän työn, tahtoi hän heti mennä ilmoittamaan\nsiitä Maria Kirilovnalle, Mutta äkkiä tuli lehtimajan takaa esiin\nkeltanaamainen ja ryysyinen poika, meni tammen luo ja pani kätensä\nkoloon. Nopeammin kuin orava juoksi Sascha pojan luo sekä tarttui\nhäneen kiinni molemmilla käsillään.\n\n-- Mitä sinä täällä teet?! huusi Sascha hirmustuneena.\n\n-- Se ei ole sinun asiasi, vastasi poika koettaen irtautua.\n\n-- Jätä sormus, sinä keltanaama, huusi Sascha, taikka minä sinut\nopetan.\n\nVastauksen sijaan löi poika Saschaa nyrkillään kasvoille, mutta Sascha\nei päästänyt häntä, vaan alkoi huutaa täyttä kurkkua: \"varkaita,\nvarkaita! tänne, tänne!\"\n\nPoika oli väkevämpi ja repi itsensä irti. Hän oli nähtävästi kaksi\nvuotta vanhempi Saschaa, sekä paljonkin voimakkaampi, mutta Sascha oli\nketterämpi. Muutamia minuutteja he väänsivät, mutta keltanaamainen\npoika voitti vihdoin. Hän heitti Saschan maahan ja tarttui hänen\nkurkkuunsa. Mutta samassa tarttui voimakas käsi pojan keltaiseen\npörhötukkaan ja puutarhuri Stepan nosti hänet korkealle maasta.\n\n-- Ah, sinä keltainen junkkari, sanoi puutarhuri, kuinka sinä rohkenet\nlyödä nuorta herraa?\n\nSascha nousi ylös ja oli taas entisellään.\n\n-- Sinä otit minua kiinni vyötäisistä, sanoi hän, muuten et koskaan\nolisi saanut minua kaatumaan. Anna sormus ja mene pois.\n\n-- Enpä toki, vastasi poika, ja tehtyään äkkiä käänteen paikallaan sai\nhän hiuksensa irti Stepanin käsistä.\n\nPoika lähti juoksemaan, mutta Sascha läksi hänen perässään ja antoi\nhänelle aimo sysäyksen selkään, jotta hän kaatui. Puutarhuri juoksi\ntaas meteliin ja otti poikaa vyöstä kiini.\n\n-- Anna sormus! kiljui Sascha.\n\n-- Odota, herra, me viemme hänet voudin kuritettavaksi, sanoi Stepan.\n\nPuutarhuri vei vankinsa talolle, ja Sascha seurasi perässä katsellen\npelolla revityitä ja tahraantuneita housujaan. Kaikki kolme tulivat\nKirila Petrovitschia vastaan, joka meni katsomaan talliinsa.\n\n-- Mitä se on? kysyi Kirila Petrovitsch Stepan'ilta.\n\nParilla sanalla kertoi Stepan koko historian.\n\n-- Sinä, hirtehinen, sanoi Kirila Petrovitsch, kääntyen Saschaan, mitä\nsinulla oli hänen kanssaan tekemistä?\n\n-- Hän varasti kolosta sormuksen, isä, käskekää hänen antaa se.\n\n-- Minkä sormuksen? mistä kolosta?\n\n-- Niin, Maria Kirilovna minulle ... sen sormuksen...\n\nSascha sekaantui puheessaan ja joutui hämmennykseen. Kirila Petrovitsch\nrypisti otsaansa ja sanoi heilutellen päätään:\n\n-- Siihen nyt sekaantui Maria Kirilovnakin. Tunnusta suoraan kaikki,\ntaikka minä sinut vitson niin, ett'et itseäsi tunne.\n\n-- Jumaliste, isä ... minä ... isä... Maria Kirilovna ei käskenyt minun\nmitään tehdä, isä.\n\n-- Stepan! mene ja tuo minulle hyvä ja tuores koivun oksa.\n\n-- Odottakaa, isä, minä kerron kaikki. Minä juoksin tänään pihalla, ja\nsisareni Maria Kirilovna aukasi ikkunan, ja minä juoksin sinne, ja\nsisar pudotti vahingossa sormuksen, ja minä kätkin sen koloon, ja ...\nja ... tämä keltanaamainen poika tahtoi varastaa sormuksen.\n\n-- Vahingossa pudotti, ja sinä tahdoit kätkeä... Stepan! mene tuomaan\nvitsat.\n\n-- Isä, odottakaa, minä kerron kaikki. Sisareni Maria Kirilovna käski\nminun juosta tammen luo ja panna sormus koloon. Minä juoksinkin ja\npanin sinne sormuksen, ja tuo hävytön poika...\n\nKirila Petrovitsch kääntyi hävyttömään poikaan ja kysyi uhkaavasti:\n\"kenen sinä olet.\"\n\n-- Minä olen herrojen Dubrovskijn alamaisia.\n\nKirila Petrovitschin kasvot muuttuivat synkiksi.\n\n-- Sinä, näemmä, et tunnustakkaan minua herraksi -- no hyvä. Mutta mitä\nsinä teit puutarhassani?\n\n-- Varastin vattuja.\n\nAhaa! palvelija tulee herraansa; millainen on pappi, sellainen on\nseurakuntakin. Mutta kasvaako minulla vatukoita tammessa? oletko sinä\nsitä kuullut?\n\nPoika ei vastannut mitään.\n\n-- Isä, käskekää hänen antaa sormus, sanoi Sascha.\n\n-- Suus' kiinni, Aleksanteri, vastasi Kirila Petrovitsch, älä unohda,\nettä minä vielä sinustakin selvän teen. Mene huoneesesi. Ja sinä,\nkierosilmä, sinä näytät mieheltä etkä lurjukselta; jos tunnustat\nminulle kaikki, niin en rankaise sinua, annanpa vielä viisi kopeekkaa,\nettä saat ostaa pähkinöitä. Anna sormus ja mene sitten.\n\nPoika avasi kouransa ja näytti, ettei siellä ollut mitään.\n\n-- Vai niin, minä vielä teen sinulle jotakin, jota et voi odottaakaan.\nNo!\n\nPoika ei vastannut sanaakaan, seisoi vaan pää alaspäin ja teki itsensä\noikein konnan näköiseksi.\n\n-- No hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch; sulkekaa hän johonkin ja\nkatsokaa, ett'ei hän pääse karkuun, taikka minä nyljen koko talon väen.\n\nStepan vei pojan kyyhkysvajaan, sulki hänet sinne ja autti vahdiksi\nvanhan kanapiian Agatan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Siinä ei ole epäilemistäkään; tyttäreni on pitänyt yhteyttä tuon\nkirotun Dubrovskijn kanssa. Mutta jos todellakin hän on kutsunut\nDubrovskijn apuun! ajatteli Kirila Petrovitsch kävellessään huoneessaan\nja viheltäessään vihaisesti \"_Voiton huudot kaikukohot_.\" Minä ainakin\njouduin Dubrovskijn vereksille jäljille, ja hän ei pääsekkään meiltä\nkarkuun. Me käytämme hyväksemme tätä tapausta... No, kulkusen ääni...\nJumalan kiitos, se on ispravnikka. Tuokaa vangittu poika tänne.\n\nSamalla tuli rattaat pihalle, ja tuo meille ennestään tuttu ispravnikka\nastui sisään pölyisenä.\n\n-- Mainio uutinen! huusi Kirila Petrovitsch, minä sain kiinni\nDubrovskijn!\n\n-- Jumalan kiitos, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka iloisella\nmuodolla, missä hän on?\n\n-- Se on, ei Dubrovskij, vaan eräs hänen joukostaan. Hän tuodaan tänne\nkohta. Hän voi olla meille apuna itse päällikön vangitsemiseen. No, kas\ntuossa hän jo onkin.\n\nIspravnikka, joka oli odottanut näkevänsä hirveän rosvon, kummastui\nsuuresti nähdessään tuon heikon kolmentoistavuotiaan pojan.\nEpäröidessään kääntyi hän Kirila Petrovitschiin odottaen selitystä.\nKirila Petrovitsch alkoi selitellä mainitsematta kuitenkaan aamullista\nkohtaustaan Maria Kirilovnan kanssa.\n\nIspravnikka kuunteli tarkkaan luoden tuontuostakin silmänsä pieneen\nrosvoon, joka, tottunut kun oli lurjusmaiseksi, ei vähääkään välittänyt\nsiitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\n-- Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, puhella kahdenkesken\nkanssanne, sanoi vihdoin ispravnikka.\n\nKirila Petrovitsch vei ispravnikan toiseen huoneesen ja sulki oven.\n\nPuolen tunnin perästä tulivat he taas saliin, jossa vanki odotti\nkohtalonsa päättymistä.\n\n-- Herra tahtoi lähettää sinut kaupungin ojennuslaitokseen\npiiskattavaksi, sanoi ispravnikka pojalle ja sitten lähettää johonkin\nuudisasukaspaikkaan, mutta minä puolustin sinua ja pyysin anteeksi\npuolestasi. Irroittakaa köydet!\n\nPoika päästettiin köysistä.\n\n-- Kiitäppä nyt herraa, sanoi ispravnikka.\n\nPoika meni Kirila Petrovitschin luo ja suuteli hänen kättään.\n\n-- Mene kotiisi, sanoi Kirila Petrovitsch, äläkä enää varasta vatukoita\npuun koloista.\n\nPoika meni alas, hyppäsi iloissaan alas rapusta ja lähti juoksemaan yli\npellon Kistenevkaan taakseen katsomatta. Tultuaan kylään koputti hän\nensimmäisen rappeutuneen majan ikkunaan. Vanha akka tuli ikkunaan.\n\n-- Leipää, akka! huusi poika, aamusta asti en ole mitään syönyt, kuolen\nvallan nälkään.\n\n-- Äh, se olet sinä, Mitja, missä olet ollut lurjus? vastasi akka.\n\n-- Kerron sitten, akka, Jumalan tähden leipää!\n\n-- No, tule sisään.\n\n-- En ennätä, minun täytyy vielä juosta erääsen paikkaan. Leipää,\nKristuksen tähden, leipää!\n\n-- Oh, sinä levoton, mutisi akka, tuossa on sinulle palanen, ja pani\nsamalle ikkunalle palasen ruisleipää.\n\nPoika purasi ahneesti sitä ja meni kävellen eteenpäin.\n\nAlkoi jo hämärtää. Mitja kulki riihien ja yrttitarhojen sivuitse\nKistenevkan metsään. Tultuaan kahden männyn luo, jotka olivat siinä\nikäänkuin metsän etuvartijoina, seisahtui hän, katsoi ympärilleen,\npäästi kimakan vihellyksen ja alkoi kuuntelemaan. Hiljainen pitkä\nvihellys kuului vastaukseksi. Joku tuli metsästä ja lähestyi poikaa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku,\n\n\nKirila Petrovitsch käveli edestakaisin salinsa laattialla ja vihelsi\ntavallista kovemmin lauluaan. Koko talon väki oli liikkeellä,\npalvelijat juoksivat ja häärivät. Pihalla oli paljon kansaa. Naisten\npukuhuoneessa koristeli eräs nainen palvelijattarien avulla peilin\nedessä Maria Kirilovna-raukkaa, joka oli vallan liikkumaton. Maschan\npää kumartui heikkoudesta alas noitten raskaitten hohtokivikoristeitten\npainosta, hän huokaili hiljaa, kun varomattomasti tultiin häntä\npistäneeksi, mutta oli kuitenkin vaiti katsellen mielettömästi peiliin.\n\n-- Joko pian on valmis? kuului ovelta Kirila Petrovitschin ääni.\n\n-- Heti paikalla, vastasi nainen. Maria Kirilovna nouskaa ja katsokaa,\nonko hyvä.\n\nMaria Kirilovna nousi eikä vastannut mitään. Ovi avattiin.\n\n-- Morsian on valmis, sanoi nainen Kirila Petrovitschille, käskekää\ntuoda vaunut.\n\n-- Jumala olkoon kanssamme, vastasi Kirila Petrovitsch ja ottaen\npyhäinkuvan pöydältä jatkoi vapisevalla äänellä, tule luokseni, Mascha,\nminä siunaan sinut,\n\nTyttö-raukka lankesi isänsä jalkoihin ja nyyhki,\n\n-- Isä ... isä! huusi hän itkien, mutta ääni tukahtui.\n\nKirila Petrovitsch siunasi hänet kiireesti. Hän nostettiin ylös ja\nmelkein kantamalla vietiin vaunuihin. Hänen kanssaan istui niihin eräs\nnainen äidin sijaiseksi ja eräs palvelijatar. Ajettiin kirkolle. Siellä\nsulhanen jo odotti heitä. Hän tuli morsiantaan vastaan ja hämmästyi\nnähdessään tämän vaaleat ja kummalliset kasvot. Yhdessä menivät he\nkylmään, tyhjään kirkkoon. Ovet suljettiin heidän mentyään sisään.\nPappi tuli alttarilta ja alkoi heti. Maria Kirilovna ei kuullut eikä\nnähnyt mitään, hän oli yhtä asiaa vaan ajatellut aamusta asti: hän\nodotti Dubrovskija, toivomatta ei hän ollut hetkeäkään. Mutta kun pappi\nkysyi häneltä tuon tavallisen kysymyksen, niin hän vavahti ja meni\ntajuttomaksi, mutta sittenkin vielä viivytteli ja vielä odotti. Pappi\nei odottanut hänen vastaustaan, vaan sanoi itse nuo vastattavat sanat.\n\nVihkimys päättyi. Mascha tunsi tuon armottoman puolisonsa kylmän\nsuutelon, hän kuuli läsnäolevain imartelevaiset onnentoivotukset eikä\nsittenkään voinut uskoa, että hän oli ijäksi pantu kahleihin ja ett'ei\nDubrovskij tulisikaan vapauttamaan häntä. Ruhtinas puhutteli häntä\nhellillä sanoilla, mutta hän ei niitä ymmärtänyt. He tulivat kirkosta.\nEsipihassa oli Pokrovskojen talonpoikia. Mascha tarkasti nopealla\nkatseella heidät kaikki ja taas näkyi hänessä entinen tunnottomuus.\nVastanaineet istuivat yhdessä vaunuihin ja ajoivat pois. Kirila\nPetrovitsch oli mennyt edeltäpäin saadakseen ottaa vastaan nuorta\nparia.\n\nOllessaan kahden nuoren vaimonsa kanssa, ei ruhtinasta vähääkään\nliikuttanut tämän kylmä katse. Hän ei myöskään alkanut ikävystyttää\ntätä vastenmielisillä selityksillään ja naurettavalla ilollaan; hänen\nsanansa olivat yksinkertaiset ja vaativat vastausta. Tällä tavalla\nolivat he ajaneet noin kymmenen virstaa, hevoset juoksivat nopeasti\nepätasaista kylätietä ja vaunut olivat melkein keinumatta\nenglantilaisilla linjaaleillaan. Äkkiä kajahti huuto takaapäin, hevoset\nseisahtuivat, ja joukko aseellisia miehiä piiritti vaunut. Mies, jolla\noli puolinaamari silmillä, veti vaunun oven sivulle ja sanoi Maschalle:\n\n-- Te olette vapaa, tulkaa ulos.\n\n-- Mitä tämä merkitsee, huusi ruhtinas, kuka sinä olet?\n\n-- Hän on Dubrovskij, vastasi ruhtinatar.\n\nRuhtinas ei kadottanut mielenmalttiaan, hän otti taskustaan\nmatkapistoolin ja ampui naamioittua rosvoa. Ruhtinatar kiljasi ja\npeitti kasvonsa molemmilla käsillään. Dubrovskij tuli haavoitetuksi\nolkapäähän. Ruhtinas ei kadottanut hetkeäkään, hän otti toisen\npistoolin. Mutta hänelle ei annettu aikaa laukaista. Ovet reväistiin\npois ja muutamat väkevät kädet tarttuivat häneen, vetivät hänet\nvaunuista ja väänsivät pois pistoolin. Puukot jo välähtelivät hänen\npäällään.\n\n-- Älkää koskeko häneen, huusi Dubrovskij ja nuo synkät toverit\npoistuivat.\n\n-- Te olette vapaa, sanoi Dubrovskij ruhtinatar-raukalle.\n\n-- En, vastasi tämä, nyt on jo myöhäistä! Minä olen vihitty, minä olen\nruhtinas Vereiskijn vaimo.\n\n-- Mitä te puhutte, huusi Dubrovskij epätoivossa, ei, te ette ole hänen\nvaimonsa, teitä pakotettiin, te ette koskaan voinut suostua...\n\n-- Minä suostuin, minä vannoin, vastasi Mascha päättävästi. Ruhtinas on\nmieheni. Käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättää minä hänen kanssaan.\nMinä en ole pettänyt, minä odotin teitä viimeiseen silmänräpäykseen\nasti ... mutta nyt, minä sanon sen teille, nyt on myöhäistä. Päästäkää\nmeidät.\n\nMutta Dubrovskij ei enää kuullut mitään. Kipu ja kova mielenkiihko\nveivät hänen voimansa. Hän kaatui vaunujen viereen, rosvot\nympäröitsivät hänet. Hän sanoi heille vielä jonkun sanan. Rosvot\npanivat hänet hevosen selkään. Kaksi heistä tuki häntä, kolmas talutti\nhevosta. He menivät metsään, jättäen vaunut, valjaista riisutut hevoset\nja sidotut miehet keskelle maantietä, mutta eivät ryöstäneet mitään\neivätkä vuodattaneet pisaraakaan verta kostaakseen päällikkönsä\npuolesta.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nSynkän metsän keskellä, vähäisen lammen partaalla oli pieni\nmultavarustus valleineen ja hautoineen, joitten takana oli muutamia\ntelttoja ja turvemajoja. Ulkona söi päivällistä joukko miehiä, joitten\nmonenlaisista puvuista ja aseista voi heti tuntea heidät rosvoiksi. He\nistuivat veljellisessä sovussa kattilan ympärillä. Vallilla, pienen\ntykin vieressä istui vahtimies jalat ristissä. Hän paikkaili pukuaan,\nkäyttäen neulaa yhtä taitavasti kuin oppinut räätäli sekä ehtimiseen\nkatsellen ympärilleen.\n\nVaikka kuppi oli jo kiertänyt miehestä mieheen muutamia kertoja, niin\nkuitenkin kummallinen hiljaisuus vallitsi koko joukossa; rosvot vaan\nsöivät; toinentoisensa jälkeen nousi joku ja luki ruokalukunsa.\nMuutamat menivät telttoihinsa, toiset hajaantuivat metsään ja panivat\nmaata aterian jälkeen venäläisten tapaan.\n\nVahtimies lopetti työnsä, pudisteli pukuaan, ihaili paikkaustaan, pisti\nneulan hihaansa, istui hajareisin tykille ja alkoi täyttä kurkkua\nlaulaa tuota suruvoittoista vanhaa laulua:\n\n    \"Sinisalo, sinisalo, älä humaja -- --\".\n\nSamassa aukeni erään teltan ovi ja valkeaan huiviin sekä muuten\nsiistiin mustaan pukuun puettu eukko ilmaantui kynnykselle.\n\n-- Piisaa jo, Stepka, sanoi hän vihaisesti, herra makaa ja sinä kehtaat\nrääkyä. Ei sulla ole omaatuntoa, eikä sääliä!\n\n-- Anteeksi, Petrovna, vastasi Stepka, hyvä on, en minä enää ... olkoon\nherra rauhassa ja levätköön sekä tulkoon terveeksi.\n\nAkka poistui ja Stepka alkoi kävellä vallilla.\n\nTeltassa, josta akka tuli, makasi esiripun takana haavoitettu\nDubrovskij kylmällä vuoteellaan. Hänen edessään pöydällä olivat hänen\npistoolinsa ja miekat riippuivat päänpuolessa. Teltassa oli laattialle\nlevitetty kallisarvoisia mattoja; nurkassa oli hopeapuitteinen naisten\ntoalettipeili sekä trymo. Dubrovskijlla oli kädessä avattu kirja, mutta\nhänen silmänsä olivat kiinni, ja akka, joka katseli häntä esiripun\ntakaa, ei voinut tietää, nukkuiko hän, vai oliko hän vaipunut\najatuksiinsa.\n\nDubrovskij havahtui äkkiä. Varustuksessa tuli hälinä ja Stepka pisti\npäänsä sisään ikkunareijästä.\n\n-- Isä, Vladimir Andrejevitsch, huusi hän, meidän merkkimme kuuluu,\nmeitä haetaan.\n\nDubrovskij hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja tuli ulos teltasta.\nUlkona häärivät rosvot meluten. Dubrovskijn tullessa syntyi synkkä\nhiljaisuus.\n\n-- Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij.\n\n-- Kaikki muut, paitsi vahdit, vastattiin.\n\n-- Paikoillenne! huusi Dubrovskij, ja rosvot asettuivat kukin\npaikalleen.\n\nSamassa tuli kolme vahtia juosten porteille. Dubrovskij meni heitä\nvastaan.\n\n-- No, mitä nyt? kysyi hän.\n\n-- Sotamiehiä on metsässä, meitä piiritetään, vastasivat nämät.\n\nDubrovskij käski sulkea portit ja meni itse tykin luo. Läheneviä ääniä\nkuului metsästä. Äänettöminä odottelivat rosvot. Äkkiä näkyi kolme,\nneljä sotilasta metsästä, mutta nämät menivät heti takaisin antaen\nlaukauksilla tiedon tovereilleen.\n\n-- Valmistaukaa taisteluun, huusi Dubrovskij, ja supinaa alkoi kuulua\nrosvojen seasta.\n\nLähestyvien komentosanat alkoivat kuulua, aseet välkkyivät puitten\nvälistä ja puolitoistasataa sotilasta hyökkäsi esiin metsästä lähestyen\nkiljuen vallia. Dubrovskij asetti sytyttimen; laukaus onnistui --\neräältä vei luoti pään sekä haavoitti kahta. Sotilaat peljästyivät,\nmutta upseeri hyökkäsi eteenpäin. Sotilaat seurasivat häntä ja\njuoksivat vallihautaan. Rosvot ampuivat heitä pyssyillään ja\npistooleillaan ja rupesivat kirveet kädessä puolustamaan vallia, jolle\nraivostuneet sotilaat kiipesivät, jättäen vallihautaan noin\nkaksikymmentä haavoitettua toveriaan. Käsirysy alkoi. Sotilaat olivat\njo valleilla, ja rosvot alkoivat peräytyä. Mutta silloin lähestyi\nDubrovskij upseeria, tähtäsi pistoolillaan hänen rintaansa ja laukasi.\nUpseeri kaatui selälleen. Muutamat sotilaat ottivat hänet syliinsä ja\nveivät kiireesti metsään, toiset peräytyivät kadotettuaan päällikkönsä.\nInnostuneet rosvot käyttivät hyväkseen tätä hämmennystä. He potkivat\nsotilaita ja ahdistivat ne vallihautaan -- piiritetyt voittivat.\nKiljuen ajoivat rosvot sotilaita takaa. Voitto oli varma. Kun\nDubrovskij luuli, että vihollinen oli jo lopullisesti kukistettu,\nperäytti hän miehensä, sulkeutui linnoitukseensa ja määräsi vahdit sekä\nkielsi kenenkään poistumasta. Hän käski myös auttaa haavoitettuja.\n\nViimeiset tapahtumat käänsivät jo oikein todenteolla hallituksen\nhuomion Dubrovskijn rosvouksiin. Hänen asemastaan koottiin tietoja.\nKoko osasto sotilaita lähetettiin ottamaan häntä kiinni joko elävänä\ntai kuolleena. Muutamia miehiä hänen joukostaan saatiinkin vangiksi,\nmutta niiltä saatiin tietää, ett'ei Dubrovskij ollutkaan heidän\njoukossaan. Muutamia päiviä senjälkeen kokosi Dubrovskij kaikki\nseuralaisensa ja ilmoitti heille, että aikoi jättää heidät ainaiseksi\nsekä kehoitti heitä parantamaan elämänsä.\n\n-- Te olette tulleet rikkaiksi minun johdollani, jokaisella teistä on\nsellainen muoto, että vaaratta voitte mennä johonkin etäisempään\nkuvernementtiin ja viettää siellä lopun elämäänne kunniallisissa\ntoimissa ja ylellisyydessä. Mutta te olette kaikki rosvoja ja\nluultavasti ette tahdo jättää ammattianne.\n\nPuheensa loputtua jätti hän heidät ottaen yhden mukaansa. Kukaan ei\ntiedä, mihin hän meni.\n\nAlussa epäiltiin, oliko tuo rauhallisuus todellista -- rosvojen rakkaus\npäällikköönsä oli tunnettu -- luultiin, että he koettivat pelastaa\nhänet, mutta se oli kuitenkin todellista. Hirveät vierailut, palot ja\nryöviöt loppuivat, maantiet tulivat turvallisiksi. Toisten tietojen\nmukaan saatiin kuulla, että Dubrovskij oli mennyt ulkomaille.\n\n\n\n"]