[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOAVeJjVgNrPrhh1P03HmMx_6qjOAOI0MYIHhoY7X70U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},518,"Talvi-iltain tarinoita 1","Topelius, Zacharias",1818,1898,"518-topelius-zacharias-talvi-iltain-tarinoita-1","518__Topelius_Zacharias__Talvi-iltain_tarinoita_1","Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari.","romaani",[],[],"fi",1881,1909,85309,558768,false,38278,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Historical Novels","\"Talvi-iltain tarinoita 1\" by Zacharias Topelius is a collection of historical novellas first published between 1850-1879 and later compiled in 1880-1897. These tales weave fictional characters and romantic adventures around actual historical events from Swedish and Finnish history. From royal courts to manor houses, from military campaigns to family curses, Topelius crafts engaging stories designed to bring geography and history to life for his readers, blending dramatic narratives with educational content about Scandinavian heritage. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Jäämaa, Ilmari",349,"Historiallinen kertomuskokoelma sisältää kaksi Topeliuksen tunnettua tarinaa. Kuninkaan hansikas sijoittuu Kustaa III:n hallintokauteen, kun taas Linnaisten kartanon viheriä kamari on goottilaista jännitystä ja sukukirouksia sisältävää kartanoromantiikkaa.","Z. Topeliuksen 'Talvi-iltain tarinoita 1' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 518. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TALVI-ILTAIN TARINOITA 1\n\nKuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari.\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\nSuom. Ilmari Jäämaa\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nKUNINKAAN HANSIKAS:\n\n     Kustaa III:n muistosta Suomessa.\n  1. Helsinki: Suursaari.\n  2. Suursaaren taistelun jälkeen.\n  3. Savon erämaat.\n  4. Rautasaari.\n  5. Armollinen rouva.\n  6. Valtakunnan rajalla.\n  7. Ensi rakkaus.\n  8. Kamarineuvos Sivert.\n  9. Savonlinna.\n 10. Ensimmäinen ruutisuoni räjähtämäisillään.\n 11. Korkeakoski. -- Kymi.\n 12. Lennart Croneld ja hänen isoisänsä isä.\n 13. Korpraali Turkki.\n 14. Anjala.\n 15. Kymenkartanon kalastajamökki.\n 16. Kuninkaan hansikas.\n 17. Jälkeenpäin.\n\nLINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI:\n\n  1. Littowit.\n  2. Asessori Jaakko von Littowista.\n  3. Syrjäkosken Winterloo.\n  4. Luistinretki.\n  5. Ringa neidin seikkailu.\n  6. Arkkitehti.\n  7. Muudan seikkailu ja kaksi kosintaa.\n  8. Hovimestarin kertomus.\n  9. Viheriä kamari.\n 10. Kummittelua.\n 11. Herrallemme tehty tunnustus.\n 12. Väsymätön kosija.\n 13. Valinta.\n 14. Miljoona.\n 15. Jaromir Borotinin linnassa.\n 16. Talvinen retki.\n 17. Waterloon taistelu.\n 18. Waterloosta paluu.\n 19. Aallotar ja kysymys.\n 20. Viimeinen ilta Linnaisissa.\n 21. Kiusaus.\n 22. Yöllisiä vieraita.\n 23. Kohtalottaren uhri.\n 24. Viheriän kamarin kummitus.\n 25. Winterloo, Kaarle-Szistovo-Littow ja Viheriä kamari.\n 26. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nKUNINKAAN HANSIKAS\n\nHistoriallinen kertomus Kustaa III:n ajalta\n\n\n\n\n1. KUSTAA IIII:N MUISTOSTA SUOMESSA.\n\n\nSiihen aikaan, jolloin Regnérin \"ensimmäiset alkeet\" sisälsivät\nsuunnilleen kaiken sen historiallisen tiedon, mitä suomalaisen\nkoulupojan arveltiin tarvitsevan oppia, ja ennenkuin vielä Ekelund\nvainajan tarinoita alettiin käyttää makupaloina, joilla poikia\nhoukuteltiin mieltymään karvaaseen luettavaansa, oli meillä nuorilla\nkaikenlaisia kummallisia ajatuksia menneistä ajoista. Historia oli\nmielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja\nlaudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja\nja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi,\nkeisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja.\nNiillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi ja valkoisiksi miten\nmilloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin\nsotia keskenään ja siten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan\nhyllyllä. Mutta koska tuo kaikki oli vaivalloista muistaa ja\nunohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö\nnuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat\nmeille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta\ntemmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi\nkyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja\nantaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista\nhyllyistään.\n\nLuulen voivani sivuuttaa sen ajan, joka sitten seurasi Fryxellin\nkertomusten ensi osan mukana, ja senkin, joka myöhemmin tuli tuoden\nseurassaan Ruotsin muistelmakirjallisuuden. \"Ensimmäisten alkeiden\"\naikaiset oppilaat alkoivat silloin vähitellen käsittää, että tuossa\nvanhassa kaapissa oli muutakin kuin vain posliiniukkoja, vuosilukuja ja\nnimiä -- että niiden takana seisoi kärsivien, kukoistavien tai\nkuihtuvien kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja,\nääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta\njotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet\nsurua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa --\nkaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, kuten\nkoralliriuttojen työpajat, lukemattomina ja nimettöminä olivat\nrakentaneet niitä korokkeita, joilla posliiniukot seisoivat ylhäisessä\nasemassaan laudakoillansa. Saatiinpa vielä vähäinen aavistus siitäkin,\nettei kaappi ollut alhaalla asuvien puusepänoppipoikain kyhäämä, vaan\nsuuren Mestaripuusepän teos, hänen, joka oli tehnyt laudakot omaa\nerityistä tarkoitustaan varten ja antanut työmiestensä, kansojen,\nvalmistaa seinälaudat sellaisiksi, että ne liittyivät kokonaisuudeksi\nja muodostivat hänelle tarpeellisen huonekalun maailmankamariin.\n\nEn tiedä, onko tuo tuiki ymmärtäväinen, tuiki kuiva ja omasta\nmielestään syvälti arvosteleva, mutta todellisuudessa varsin usein\npintapuolinen historianluettelo vaikuttanut kaikissa samalla tavoin\nihan päinvastaista, kuin mitä sillä tarkoitetaan, tai erityisen\ntaipumuksen historian lyyrilliseen osaan. Ilmeisesti oli minun\nkiittäminen Fantia ja Regnériä, mainitsemattakaan muita myöhempiä\nkorkea-arvoisia tuttavuuksia, auttamattomasta mieltymyksestäni\nRuotsin historian runoilijoihin: ihantelevaan Olaus Magnukseen,\njättiläishaaveilijaan Olavi Rudbeckiin, suurpäähän, ja edelleen\nhelläluontoiseen, laajaperäiseen Daliniin, syvämietteiseen,\nleimahtavaan Geijeriin. Minusta on tuntunut, kuin olisivat nuo niin\nhelposti ihastuvat ja sentähden helposti erehtyvät runoilijat kuitenkin\npaljon etevämmät oppineita, varovaisia ja turhantarkkoja veljiänsä\nsiinä, että he tuntevat ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän\naikakausissa. Mieleeni muistuu vielä tuo vanha kaappi. Ei siinä ole\nluullakseni kylliksi, että tunnetaan seinät, laudakot ja kuvat; täytyy\nmyöskin tuntea tarvepuut, kirveet, sahat, höylät, naulat ja liimapannu.\nSydämen tunnustamaton oikeus se kuitenkin aina äärimmäisenä vallitsee\ntapauksia ja luonteita, pystyttää päämääriä ja on historian ikuisena\neteenpäin johtavana nuoruutena. Ellei sisäisiä voimia oteta lukuun, on\nAleksanteri suuri vain taitava sotapäällikkö, Caesar kunnianhimoinen\nylimys, Amiensin Pietari kavala munkki, Rikhard Leijonamieli kurja\nhallitsija, Wilhelm Teli taru, Orleansin Johanna mielipuoli haaveksija,\nLudvig XI viisas valtias, Kustaa II Aadolf \"Teiri-kuningas\", Kaarle XI\n\"ruununvouti\", Kaarle XII \"huimapäinen poikanulikka\", Puolan jakaja\nFredrik II koroitettu \"ainoaksi\" ja Kustaa III...\n\nMutta hänestäpä juuri aioinkin puhua.\n\nMinulla oli vanha täti, joka ei ollut eilispäivän lapsia, sillä hän oli\nnähnyt päivän valon vuonna 1770 ja oli jo vakaantunut 22-vuotias tyttö\nollessaan niissä naamiohuveissa, joissa Kustaa III ammuttiin. Hän oli\nviettänyt suurimman osan nuoruuttaan ylhäisessä perheessä Tukholmassa,\nja muistot noilta hänen elämänsä loistoajoilta seurasivat häntä\nuskollisesti hänen vanhoilla päivilläänkin, jolloin hän unohti eiliset\ntapahtumat -- unohti niiden nimet, joiden seurassa hän joka päivä\noleskeli, mutta kertoili Kustaa III:sta, hänen suurista, kauniista\nsilmistään, hänen ruotsalaisesta kansallispuvustaan, niin elävästi kuin\nhän olisi vielä sinä päivänä seisonut hänen edessään. Hän ei sanonut\nhäntä koskaan muuksi kuin _kuninkaaksi_; muita kuninkaita ei hänen\nmielestään ollut olemassakaan, eikä hän saanut päähänsä, ettei Suomi\nenää kuulunut Ruotsin vallan alle. Turhaa oli ruveta puhumaankaan\nsiitä; hän pudisti vain lumivalkoista päätään ja sanoi suomeksi: \"Vain\njoutavia, joutavia puhutte!\"\n\nHäneltä, jonka mielestä nuo neljäkymmentä, viisikymmentä,\nkuusikymmentä, jopa lopulta seitsemänkinkymmentä vuotta jälkeen\nkolmannen Kustaan olivat kuin tyhjä, merkityksetön ajanjakso, jota ei\nkannattanut muistella, sain ensi piirteet mainitusta valtiaasta. Ja\nlapsen mielikuvitukseen heijastunut kuva kasvoi sitten ja sai\nvärityksensä tuhansista muista pienistä, samaa aikaa koskevista\nmuistelmista, sellaisten henkilöiden kertoelmista, jotka toisen tai\nkolmannen henkilön kautta olivat olleet senaikaisten tapausten ja\netenkin kulkupuheiden yhteydessä.\n\nSellaisia oli monta Suomen läntisissä rantakaupungeissa, jotka\nniin kauan olivat olleet säännöllisessä ja keskeytymättömässä\nliikeyhteydessä Tukholman kanssa ja jotka siinä määrin olivat\nkoettaneet mukailla entistä pääkaupunkiaan, että vielä 1830- ja\n1840-luvulla Suomen kaupunkien porvarien kodit sekä suomalaisten\ntilanomistajien asunnot oli rakennettu ja sisustettu niin tarkoin kuin\nsuinkin mahdollista ruotsalaisten mallien mukaisesti. En ollenkaan\nepäile, ettei samanlaisia ja vielä suoranaisempiakin muistoja olisi\nmoninkin paikoin Ruotsissa vielä olemassa; mutta perimätieto on\nluonteeltaan sellainen, että se paraiten säilyttää muiston kaukaisista,\njo aikoja sitten tapahtuneista seikoista. Ruotsilla ei ole mitään\nsyvää, ylitsepääsemätöntä juopaa menneen ja nykyisen ajan välillä, ja\nsiksi karkoittavat uudet muistot helpommin vanhat pois tieltään. Mutta\nSuomessa -- joka nyt on omalla ja, kuten toivomme, onnellisella ja\nlujalla pohjalla -- pysyvät vanhat Ruotsin muistot eleillä itsepäisesti\nkuin synti, suunnilleen samaten kuin norjalaiset Islannissa, ja\npuoleksi unheeseen joutunut sankaritaru on Porvoosta tavannut\nSturlesoninsa -- _mutatis mutandis_, tarpeelliset muutokset tekemällä,\nkuten entisen rehtorini oli tapana sanoa verratessaan itseään Lykurgoon\nja poikia sparttalaisiin.\n\nMuutamien askelien päässä toisistansa asui syntymäseudullani ihmisiä,\njotka olivat kukkuroillaan Reuterholmin aikaisia myrkyllisiä valheita,\njuonia ja kiihkoilua, sekä toisia, Kustaa IV:n Adolfin hallitusaikana\nTukholmassa kasvaneita, joihin sen ajan mielipiteet olivat imeytyneet\nkuin öljypisarat paperiin, joten siihen ei enää voida mitään muuta\nkirjoittaa. Siellä oli Bellmanin ylistäjiä, jotka olivat kuulleet tuon\nkansanrunoilijan laulavan \"Gröna Lundissa\", Lidnerin juomaveikkoja,\nChoraeuksen läheisiä ystäviä ja semmoisia, jotka, vuosisadan\naamunkoitteessa olivat lauleskelleet yhdessä nuoren Valeriuksen kanssa.\nSiellä asui entinen Sofia Albertinan kamarineitsyt ja eräs sittemmin\nlasimestariksi kohonnut henkilö, jota väitettiin Anckarströmin\näpäräpojaksi ja joka -- ikäänkuin osoittaakseen polveutuvansa\nvilli-ihmisestä -- todellakin oli ollut päähenkilöitä Fersenin\nmurhassa. Lyhyesti, ellei kokonaan tukkinut korviansa, sai kaikkialla,\nmihin vain tuli, kuulla ympärillään muistojen humun Kustaan\naikakaudesta ja sitä seuraavista mainingeista; ja kun lisäksi äitini\nsuku ainakin kolmessa tai neljässä polvessa oli lähettänyt nuoret\ntyttärensä Tukholmaan kasvatettaviksi ja isäni ja isoisäni, toinen\nmaalari, toinen lääkäri, olivat kauan olleet siellä ajan virran\npauhinassa, ei ollut ihmekään, että kaikki nämä niin monelta eri\ntaholta saadut muistot sulivat yhteen lapselliseksi käsitykseksi\nkuluneesta ajasta ja sen keskuksesta Kustaa III:sta.\n\nMutta miten eriskummallinen ja ristiriitainen kuva siitä syntyikään!\nJos nyt kokoan kaikki nuo piirteet, -- joista, se otettakoon huomioon,\nainoastaan jokunen osa oli välittömästi peräisin ylimyskuntaan\nkuuluvilta ja hovipiireistä, suurempi osa sitä vastoin keskiluokasta,\nvaikka kyllä helposti saattoikin huomata sen, mitä nyt säkillä\nkannettiin, ennen mahtuneen pussiin -- niin kuvailtiin Kustaa III:ta\nihmisten muistelmissa 1820- ja 1830-luvulla -- siis \"Murjaanin\"\nmustasta tervasiveltimestä vapaana -- melkein näin:\n\nUlkonäöltään oli hän mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen; hänen\nkatseensa hurmasi, hänen puheensa ihastutti, hänen alentuvaisuutensa\nvalloitti kaikkien sydämet, hänen hymyilynsä oli vastustamaton, eikä\nkukaan, jolle hän kerrankin oli suonut armollisen sanan tai vain kevyen\nnyökkäyksen, saattanut sitä koskaan eläissään unohtaa. Mutta samalla\nhän oli vinokasvoinen, ja sitä vikaa ei mikään vaatetustaito eikä\nhiustenkähertäjäin näppäryys voinut salata; hän käytti mustaa,\nvalkoista ja punaista poskimaalia, naurettavaa näyttelijänpukua, ja\nkoska hän oli ilveilijä kaikessa, oli hänen alentuvaisuutensakin\npaljasta teeskentelyä, hänen puheensa pelkkää petollisuutta, vieläpä\nhänen katseensakin alituista väijymistä ihmisten kietomiseksi ja\npettämiseksi.\n\nSen lisäksi hän oli, muuttaakseni hieman värien järjestystä,\nhalpamielisin, tunnottomin kuningas ja ihminen, mistä Ruotsin historia\ntietää kertoa. Hänen siveellisyytensä oli niin kokonaan turmeltunut,\nettä paheet, joita ei edes käy mainitseminen, jo hänen lapsuutensa\npäivinä olivat turmelleet hänen terveytensä, ja kun hän sen vuoksi ei\nvoinut toivoa itselleen vallanperijää, alentui hän mitä häpeällisimpään\npetokseen vihityttämällä puolisonsa ja kuningattarensa tallimestari\nMunckin kanssa. Perintöruhtinas, sittemmin Kustaa IV Adolf oli siis\näpärä, vieläpä -- suurin häpeä! -- kuninkaan omasta suostumuksesta.\nKuningas vietti hoveineen mitä siveettömintä elämää ja laski mitä\nriettainta leikkiä, missä herra ja rouva Schröderheim -- eikä Bellman,\njota Ruotsissa moisista häväistyksistä syytetään -- olivat\npäämestareina lähinnä kuningasta. Papit ja -- vieläpä enemmänkin! --\nuskonnon pyhimmät totuudet olivat alinomaa kuninkaan ja hovin julkean\npilan esineinä. Kustaa III ei näet uskonut Jumalaan, järkeen, kunniaan\neikä ihmisyyteen. Suomessa ei tiedetty, että hän oli myrkytyttänyt\näitinsä, leskikuningattaren, mutta siitä oltiin vakuutettuja, että hän\noli otattanut hengen mamseli Ramströmiltä, joka tiesi kuningattaren\nsalaisesta vihkimisestä. Häntä ja hänen läheisimpiä seuralaisiaan\nsyytettiin kaikenlaisista salamurhista. Hän oli samalla kertaa pelkuri\nja itsevaltias, varas ja tuhlari. Ja samaten kuin hän yksityisessä\nelämässään oli mitä kunniattomin konna, oli hän kuninkaana mitä\nviekkain hirmuvaltias. Hänen hallituksensa varsinaisena perusteena oli\nköyhdyttää ylellisyydellään, teattereillaan, sodillaan ja verojen\notolla kansaa, voidakseen sitten sitä helpommin sortaa sitä. Hän alkoi\nrakennuttaa Haagan holvia äärettömän suureksi valtion vankilaksi ja\ntäytti maan paloviinalla turmellakseen kansaa. Hänen päämääränään\noli kansalaisvapauden rajoittaminen ja täydellisen yksinvallan\nperustaminen. Toisinaan hän aikoi paeta ryöstettyine aarteineen maasta,\ntoisinaan myydä osan valtakuntaa (Suomen?) saadakseen rahoja sotaan\nRanskan jakobiineja vastaan. Ja lopuksi hän palkkasi imartelijoita\nkuuluttamaan hänen kunniaansa, samalla kuin isänmaan ystäviä alinomaa\nvainottiin myrkyllä ja väkipuukolla, vankeudella ja maanpaolla,\nmestauslavalla ja hirsipuulla.\n\nOlisipa luullut sellaisen kuninkaan ja sellaisen kuvan hänestä\nherättäneen kaikissa rehellisissä ihmisissä tällä puolen merta vain\ninhoa ja vihaa. Mutta mitä vielä! Ihme kyllä oli Kustaa III:n muisto\ntuosta kaikesta huolimatta useimmille hyvin rakas, moni sitä ihaili,\nmuutamat jumaloivat. Oli kummallista kuulla, miten luontevan\nvälinpitämättömästi noita mustia varjoja esitettiin, aivan kuin\nromaanikuvauksia, joista saa uskoa mitä haluaa. Niitä pidettiin vain\ntummana taustana, joka on taiteellisesti asetettu lisäämään kirkkaan\npäivänpaisteen vaikutusta. Sillä aurinkoa oli niinä aikoina\nSuomessakin. Kustaan päivien loisto heijasti häikäisten tännekin saakka\nja vilkastutti omituisesti suomalaisen juroa luonnetta. Jokainen\nviisastelija saarnaili \"Tyhmeliinin\" [1] elämäkertaa, jokainen pikku\nmamseli osasi Spastaran[2] ulkoa. Ooppera \"Kustaa Vaasa\" [3] oli\nyleisenä puheenaiheena. Tapojen raakuus lauhtui, hyvinvointi eneni, ja\nmyöhempäin sukupolvien mielestä nuo neljä- tai kuusitoista Kustaan\nensimmäistä hallitusvuotta olivat mitä onnellisin ajanjakso. Kuningas\noli monesti käynyt Suomessa, mutta mieskohtaisesti opittiin häntä\ntuntemaan oikeastaan vasta 1788-vuoden sodan aikana, ja silloin jäi\nhänestä rakas muisto kaikkien paitsi muutamien aatelisten sydämiin.\nNäitä harvoja lukuunottamatta, joiden vastenmielisyys ei kumminkaan\nollut varsin syvälle juurtunut, piti koko maa aivan epäilemättä\nkuninkaan puolta sekä tuon onnettoman Anjalan liiton aikana että sen\njälkeen. Loistavat urotyöt, vieläpä itse tappion kunniakin ja etenkin\nkuninkaan oma urhoollisuus Viipurissa ihastuttivat Suomea samaten kuin\nRuotsiakin. Sanalla sanoen, tässä maassa, johon tosin ajan monet\nkiivaat intohimot olivat vaikuttaneet, mutta joka kuitenkin pohjaltaan\npysyi suosiollisena kuninkaalle ja hänen suvulleen -- sillä Adolf\nFredrikkin oli hyvin rakastettu -- täällä pysyi, huolimatta sodasta,\njoka eniten rasitti Suomea, ja kaikista ilkeistä panetteluista ja\nvehkeistä, Kustaa III:n muisto kauan kirkkaana, eikä sen valoa\nvähentänyt holhoojahallituksen aika eikä neljännen Kustaan onnettomat\nelämänvaiheet ja niitä seuraavat käänteet, joiden varjot ulottuivat\ntakaisin aina vuoteen 1792:een saakka ja osaltaan myöskin edistivät\nedeltäjän hallituksen saattamista loistavaan valoon.\n\nVasta meidän aikamme on saanut tehtäväkseen antaa täyden oikeuden\nKustaa III:lle sekä kohottaa hänet yhtä korkealle monien panettelijain\nhäväistysten kuin useiden ylistäjien hyväntahtoisten kiitosvirsienkin\nyläpuolelle. Ei kukaan, joka on lukenut von Beskowin lämpimän,\nkaunopuheisen, joskaan ei aina täysin luotettavan, niin kuitenkin\nläpeensä jaloaatteisen ja arvokkaan kuvauksen Kustaa III:sta kuninkaana\nja ihmisenä, saata enää epäillä niiden syytösten laatua, jotka ovat\nkauan häpäisevästi ja kiittämättömästi himmentäneet yhtä Ruotsin\nhistorian lempeintä tähteä. Suuri kansallisvelka on siten suoritettu,\nrunsas, rehoittava rikkaruoho on siten kitketty aikakirjain\nkuningaspuistosta ja siitä jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi\nkuollut mies on joutunut. Suomessakin tarvittiin sellaista\npuhdistusta, täälläkin oli velka suoritettava, ja täälläkin on\nRuotsin kirjallisuuden kunniavanhuksella von Beskowilla ollut\nkiitollisia, vakuutettuja lukijoita.[4]\n\nSeuraava kertomus vanhasta vaalenneesta hansikkaasta on vähäinen lisä\nkuvaamaan sitä muistoa, joka Kustaa III:sta oli jäänyt Suomeen. Tämän\nkertomuksen kuteista ja langoista arvelkoon suosiollinen lukija mitä\nhaluaa; en sitoudu vastaamaan kaikista niistä posliinikuvasista,\njotka siinä olen vetänyt esiin tuosta hyvin tunnetusta kaapista.\nMutta yhden seikan lupaan taata, nimittäin niiden tunteiden\ntodenmukaisuuden, niiden ajatusten todellisuuden, jotka tässä pienessä\nkertomuksessa kiistelevät keskenään siitä, miten kuningasta ja hänen\nhallitsija-asemaansa on ymmärrettävä. Sellaiseen musteeseen on kynä\nkastettu; kiemuroista ja hairahduksista syyttäköön se itseään. Ja nyt\ntoivotan lukijalle sitä oivallista malttia, joka aina suo menestyksen\ntoivoa kertojalle, penkoipa hän sitten vaikka vanhan kaapin tomuisia\nvarastoja.\n\n\n\n\n1. HELSINKI: SUURSAARI.\n\n\nViime vuosisadan lopulla oli Suomenlahden pohjoisella rannikolla\nkallioiden keskellä pienoinen kaupunki, joka ikivanhasta, niillä\nseuduin säilyneestä helsinginmuistosta oli saanut nimekseen\nHelsinginkoski (Helsinki). Meren lahdet ympäröivät tosin kolmelta\npuolelta sitä harmaakiviniemekettä, jolle tuo pieni kaupunki oli\nryöminyt kuin näkinkenkä merestä, mutta koskea ei siinä ollut silloin\nenemmän kuin nytkään. Sillä kaupungin oli pälkähtänyt päähän kulkea\npuoli penikulmaa ensimmäiseltä syntymäpaikaltaan Helsingin pitäjästä,\nmissä pienoinen Vantaan joki syöksyy matalanlaisesta, mutta\näkkijyrkästä putouksesta alas. Joki, joka ennen oli tunnettu lohistaan,\non jo aikoja sitten vaihtanut tuon epävarman elinkeinon toiseen yhtä\narvokkaaseen, mutta tuottavampaan toimeen alkaen jyskyttää muutamia\nuutteria jauhomyllyjä ja säästää perheenäideiltä vaatteiden pesemisen\nvaivan.\n\nNiille, joiden mielestä lohien muutto Vantaan joesta ja Helsingin\nuskottomuus ensimmäisiä kotijumaliaan kohtaan saattaisivat olla huonona\ntodistuksena vakavasta elämästä, tulee minun huomauttaa, että lohien ja\nhelsinkiläisten majanmuutto on anteeksi annettavaa, koska luonto itse\nalinomaa pystyttää uusia rajamerkkejä. Kun Ruotsin ja Suomen pohjoiset\nosat jokaisen vuosisadan kuluessa anastavat kreivikunnan verran aluetta\nPohjanlahdelta ja siten joka vuosi lähenevät jonkin tuuman aikojen\nlopussa tapahtuvaa yhtymistään -- jota saattanee sanoa maltilliseksi\nedistymiseksi -- niin on Suomenlahdenkin pohjoisrannikko, pysyäkseen\n\"ylenemisessä muiden tasalla\", nähnyt hyväksi vallata itselleen joka\nvuosisadan kuluessa mereltä yhden tai pari jalkaa vettä ynnä vastaavan\nmaamäärän. Ja tuo tuhannen vuoden perästä syntyvän suurvallan arvolle\nsopiva valloitushalu on siten vähitellen muuttanut vanhat merikaupungit\nmaakaupungeiksi sekä karkoittanut kalat niiden kutupaikoilta ja laivat\nlaitureilta. Meren hylkääminä täytyy kaupunkien ennemmin tai myöhemmin\nseurata jäljessä; mutta koska se on vaivalloista, näemme niiden\nsuomalaisella itsepäisyydellään viimeiseen saakka ponnistelevan\nvastaan.\n\nKaksi Suomen kaupunkia, Helsinki ja Vaasa -- toinen Kustaa Vaasan\nperustama, toinen hänen sukunsa ristilapsi -- on päättänyt seurata\npakenevaa merta. Molemmat ovat maamme ruotsalaisen asutuksen\nkeskuksina, ja niiden halusta päästä meri-ilmaan tunteekin muinaisen\nviikinkiluonteen.\n\nAuran ja Vantaan pienillä joilla on ollut kunnia huuhdella Suomen\nmolempia pääkaupunkeja. Mutta tämän kertomuksen aikana ei Helsinki\nsaattanut laisinkaan aavistaa, että sen osaksi tulisi sellainen kunnia.\nSe oli kyllä alusta alkaen ollut jonkinlainen onnenlapsi, vaikkakin\nsallimuksen viittaukset kauan olivat pysyneet selittämättä. Helsinkiä\n-- oikeammin sen ulkopuolella olevaa Santahaminaa -- oli Kustaa Vaasa\nsuunnitellut pohjolan suurimmaksi satamapaikaksi. Se oli lähettänyt\nSigfrid Forsiuksen lukemaan Ruotsin ja Suomen tulevaisuutta tähdistä.\nSe oli vuonna 1616 saanut tervehtiä suurta Kustaa Adolfia ja Suomen\nsäätyjä, jotka silloin lupasivat suojella kuin muuri Ruotsin\nvaltakuntaa ja viimeiseen vereen saakka puolustaa sen äsken saavuttamaa\nvaltaa Itämeren rantamailla. Satakuusikolmatta vuotta sen jälkeen oli\nHelsinki saanut todistaa, mihin häpeään puolueviha tahrasi Ruotsin\nloistavat aseet, ja kuusi vuotta senjälkeen rakensi Ehrensvärd sen\nmerenpuoleisille porteille \"pohjolan Gibraltarin\". Siitä alkaen oli\nHelsinki sotasatamana hyvin tärkeä paikka ja tuli Viaporin portaiksi ja\neteiseksi.\n\nVaikka Helsinki vielä olikin pikkukaupunki kaksine- tai\nkolminetuhansine asukkaineen, oli se linnoituksen rakentamisesta\nkuitenkin rikastunut ja saanut jonkinlaista loistoa. Se oli menettänyt\nympäröiviltä kallioilta ihanan, iäti vihreän havumetsäseppeleensä,\nsillä Viapori tarvitsi avaran näköalan ja otti säälimättä tarvepuunsa\nlähimmältä rannalta. Korvaukseksi näki kaupunki -- kummastuttava näky\nSuomessa! -- toisen kivitalon toisensa jälkeen kohoavan torinsa\nympärille, sen porvarit lihoivat kruunun urakoista, sen saleissa\ntanssivat Viaporin upseerit Uudenmaan neitosten kanssa, ja viimein\ntapahtui kuulumaton kumma, joka sai vanhat kauhistumaan ajan\nturmelusta, saatiin nimittäin aikaan teatteri, jossa milloin\nSeyerlingin ilveilijät, milloin linnaväestön aliupseerit näyttelivät\nDon Miccoa ja Lesbinaa sekä Ruununvouteja.\n\nEräänä päivänä -- heinäkuun 17. 1788 -- oli herttua Fredrik Adolf\nseurueineen v. 1748 rakennetussa linnoituksessa, jolla kuningattaren\nmuistoksi oli nimenä Ulrikanlinna ja joka suojeli lähinnä kaupunkia\nolevaa väylän suuta. Prinssin vierellä olivat kenraaliadjutantit Toll\nja Rajalin, eversti Anckarsvärd sekä tanskalainen kenraalimajuri\nMansbach, joka oli tänne lähetetty nimenomaan kiittelemään kuningasta.\nKuninkaallinen majesteetti ei silloin kuitenkaan ollut Helsingissä; hän\noli lähtenyt rajalle ja Loviisan kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa\nuutisia laivastosta ja Södermanlannin herttualta.\n\nAika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat\nolivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja\nErik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille\npurjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja\nnöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä\nkostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin\nvetäytymään -- joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön\n-- tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja\npoistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi\nvuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena\nsisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen\nlihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren\nterveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään\nvoimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta\nhänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä\nvielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan.\nHän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun -- kurja suonenveto\nkoukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi\nvoimatonna takaisin petturien päähän.\n\nOli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson\nkaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella\npohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun\nylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä.\nIdässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät,\nkaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin,\nsynkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi\nääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen\netäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.\n\nSuomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein.\nSe on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan\ntalvella malttaakseen enää kesällä levähtää -- se on kesytön,\nkovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen\nhymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja\nsenkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.\n\nFredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän\noli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa\nmyöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin\nrannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin\nEuroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän,\nhänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä\nkahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi;\nvielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen\nrykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan\nsaattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt\nkoskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen\njäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain\nkylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty\nrakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja\ntarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut\nhänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen,\nkuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, \"mennä sotaretkelle\nkuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia\noli perintö\". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä\nuskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen\nedes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja\netsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle\ntarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa,\nhän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat\nvestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan\ntyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua\nylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja\nennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.\n\nKuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä\nHelsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian\nlyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta\nkylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.\n\nKaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen\njyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin,\nmilloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin\ntuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa,\njoka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää\nei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi\nolivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman\npuuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista\ntykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä\nodotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä\nheinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan,\njoka oli lähtenyt Kronstadtista.\n\nEri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa\nmeritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli\nsitä jälkimmäiseksi.\n\n-- Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani -- sanoi hän hilpeästi --\nettä urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä\njauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin\nlaivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että\nantaa niiden mennä menojaan.\n\nTuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota\nhänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt\nosoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin\nseuralaisissa.\n\n-- Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat\nvenäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori,\nViaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.\n\n-- Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa\npuheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. -- Olette\noikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua\naterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita\nitseämme laivastomme kunnialla.\n\n-- Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä\nluullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti\nymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. -- Tuo ei ole mikään\njauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.\n\n-- Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas\nkaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja\npitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.\n\n-- Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja\npuolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi\ntaas kapteeni Croneld prinssin korvaan.\n\n-- Minun käteni -- jatkoi Rajalin -- ovat karkeat ja käsnäiset, mutta\njos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle\nkalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai\nneuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista,\npainamaan korvanne kalliota vasten.\n\nPrinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.\n\n-- Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä\nhyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis\ntosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?\n\n-- Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja\nvaltakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan\ntykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.\n\nPrinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka\nnykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi\njoutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan\nasentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat\nkaikki arvelemiset.\n\n-- Olkoon menneeksi, hyvät herrat! -- huudahti hän -- seuratkaa\nesimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!\n\nSamassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli\nnyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka\nmilloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi\nerottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]\n\nFredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa\nsanomassa, joka -- niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu\nnäyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata -- kulki kautta meren\nja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista,\njotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys,\ntuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan\nkalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja\nvihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut\nselittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin\naseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki\nolevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja\nmeri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi\njuonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta\nalusta aurinkoisen pintansa alle.\n\n-- Totta totisesti -- sanoi prinssi noustessaan -- Kaarle veljelläni on\ntänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta\narvata taistelun menon?\n\n-- Venäjän laivastolla -- sanoi Rajalin -- on suuremmat tykit kuin\nmeikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä\nne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.\n\n-- Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja\nliikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin\nparasta hänessä. -- Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa\nsuuramiraalia?\n\n-- Jos sallitte, teidän korkeutenne -- virkkoi Mansbach, joka oli\nparempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan\nläjähdyksestä -- uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on\nsataman suulla valmiina purjehtimaan.\n\n-- Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni\nherroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään\nkunniaa.\n\n-- Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui\neversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana\najelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa.\nHerran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa\nankkuri!\n\nSotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että\nvastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa.\nEnsi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan\nsijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.\n\n-- Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.\n\n-- Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.\n\n-- Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.\n\n-- Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto\nhukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan\nsalaiset vihamiehet.\n\n-- Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi\nkapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.\n\nPrinssi pelästyi.\n\n-- Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä,\nsanoi hän.\n\nAnckarsvärd punehtui suuttumuksesta.\n\n-- Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka\ntunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä!\nhuudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.\n\nFredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet\nhelposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.\n\n-- Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni\nCroneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.\n\n-- Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne\nsuvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa\n-- vastasi kapteeni.\n\n-- Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!\n\nPrinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia\nsanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.\n\nKutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli\ntullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan\ntavoin.\n\n-- Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi\nhymyillen. Nimesi?\n\n-- Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.\n\n-- Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?\n\n-- Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin\noppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.\n\n-- Osaatko ratsastaa?\n\n-- Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.\n\n-- Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet\nvain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle\nvastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai\nkuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.\n\n-- Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?\n\n-- Et.\n\nPoika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä\nlinnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.\n\n-- _Voici de quoi faire quelque chose!_[6] sanoi prinssi. Olisipa poika\npäätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.\n\n\n\n\n2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.\n\n\nTykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa\nkaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo\nsamana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden\nunohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen,\njoukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen\näkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka\noli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa\nVenäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat\ntoiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie\nPietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei\nkukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen\nkaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas\nHelsinkiin.\n\nHuhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken\naloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin,\nheilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan,\nkun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi\ntulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän\nmatkan heidän ohitsensa.\n\nKuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka\nkävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt\njälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli\nmukana.\n\nPorvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman\npäässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki\nvaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut,\nkääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät\näsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja\nnäki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen\nvalloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden\ntaa.\n\nSe ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo\nennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen\nlisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme\nkoettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta,\nluullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi\nkuninkaan henkeä.\n\nMutta Lennart Croneld -- sillä hän se oli -- puolusti oikealla\nkädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa\nkädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:\n\n-- Pikaviesti! Pikaviesti!\n\n-- _Qu'est ce que c'est?_ Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.\n\n-- Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja\nkumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi\naimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.\n\nKaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.\n\nKahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin\nsyventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen\nmaantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja\ntomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan\nuskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta\nrikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän\nmuuten oli sangen tarkka vaatimaan.\n\n-- Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski\nkuningas.\n\nSanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli\nantanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut\nhämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella\nretkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.\n\nKuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n-- Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. -- Pyytää käskyjä\nkymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on\nkäsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle\njoutumista!\n\nKuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden\nvihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä\ntuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi\nkuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti\netenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen\nkautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.\n\nKustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä\nviattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti\nhäntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella\npienen sanansaattajan elämänvaiheita.\n\nSeisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin\nistuimeen, kertoi Lennart Croneld -- hevosten täyttä karkua juostessa\n-- suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha\nvirkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän\nrajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin\nperustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin\nnaimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat,\nDetlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti,\nolivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin\nodottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa\njoutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua\npäästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.\n\n-- Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu,\nvastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. -- Isäsi on kelpo\nsotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.\n\nHevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä,\nhyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan\nhevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen.\nKuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne\ntaikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli\nnähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa\nvaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen\njatkaakseen ratsastustansa.\n\nEnnenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku\nkersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen\nmajesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.\n\n-- Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua\nkamaripalvelijan viereen.\n\n-- Anteeksi -- sanoi nuorukainen rohkeasti -- minua käskettiin tuomaan\nvastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.\n\nKuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut\ntapaamaan joka päivä.\n\n-- Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?\n\n-- Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.\n\n-- Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo\nennen minua, niin sano hänelle... Osaatko selittää arvoituksia?\n\n-- En, mutta jos teidän majesteettinne käskee...\n\n-- Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: _ruohon kasvaessa lehmä\nkuolee_.\n\n-- Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?\n\n-- On. Varo niskojasi!... _Allons_, lähtekäämme!\n\nVaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta\nennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart\nCroneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.\n\n-- Kukapa uskoisi -- sanoi kuningas Ehrenströmille -- tuon syntyneen\n_dans les deserts de Savolacs_, Savon erämailla, semmoisen kansan\nkeskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään\nräjähdyskuula sen selän takana?\n\n-- _Les betes trottent, les veaux dansent_,[7] vastasi kamarikirjuri.\n\nHovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia\njonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä\nhenkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.\n\nKeskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli\nennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti\nvahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty\nsanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.\n\n-- Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli\nehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan _alla_\nkuin sitä _kantaen_, kun käsi on heikko. -- Viivyit kauan! sanoi hän\ntulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin\nhän oli hypännyt hevosen selästä.\n\n-- Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen\nyhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.\n\nNuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.\n\n-- Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.\n\n-- Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.\n\n-- Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, _postillon\nd'amourin_? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset\noikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?\n\n-- En tiedä, teidän korkeutenne!\n\n-- Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?\n\n-- Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: _ruohon\nkasvaessa lehmä kuolee_.\n\nPrinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen\nhymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri\nperikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos\novesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen\njälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä\nFredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän\nuseammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta\nnuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena\nkuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta\nnäkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.\n\n-- Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän\nkohtasi vaunut.\n\n-- Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua täällä.\n\n-- Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.\n\n-- Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?\n\n-- Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.\n\n-- Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se\najaa jokseenkin saman asian.\n\nPieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään\nräpäyttämättä.\n\n-- Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan\nhuolimatta pidättää nauruaan.\n\nKersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni\nCroneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.\n\n-- Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän\nveljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä\nSuomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti\nelää maassa maan tavalla.\n\n-- Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon\nsananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi\nkapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille,\nmutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi\nedeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen...\n\n-- Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen,\nystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään\ntavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne?\nUusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle\nhävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni,\nodottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee\nsuuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa\nrupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen\ntietä.\n\n-- Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo,\narmeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja\nmiehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa\nlähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit\nteurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat\nupseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan.\nSota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin\nvälttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha\nkeisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman\nturvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä\notaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa\ntapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän\nsuojeluksen alaiseksi vallaksi.\n\n-- Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja\nkertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä,\nkun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se,\nmitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että\nminä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne\njokseenkin löyhästi kiinni!\n\n-- Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka\nasiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne\nainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on\ntakanani armeija ja armeijan takana on kansa!\n\nPrinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli\nedestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut\nkuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi\nkuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään,\nmutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.\n\n-- Kuka takaa -- sanoi hän -- ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai\nmiten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?\n\n-- Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta,\nensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova\nteille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.\n\n-- Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen\njoka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on\nkauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla\nolevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä\npuhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut\nsuomalaisia uskolliseksi kansaksi.\n\n-- Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän\nmielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka\nmuka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse\njoutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle\nkannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi,\nmolempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi\nonnellisesti Ruotsin itärajan.\n\n-- Venäjän suojeluksen alaisena!\n\n-- Joko -- taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän\nkutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin\nkiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen!\nOttakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan\nruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana\nliittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä\nvapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on\nkohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka\non sukua keisarilliselle perheelle.\n\n-- Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä\nSuomen kansassa?\n\n-- Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja\nvaltiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä\nsäätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt,\nkuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä\ntekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä\nhuolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista\nhallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa,\ntekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.\n\n-- Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut\nSprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin\nmyyrän käytävistä.\n\n-- Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan\nlähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että\nminulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin\njohdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti\nhänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän\nkuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen\nuskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden\nolevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen\naateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja\nRuotsin hyvänä haltijana.\n\n-- _Eh bien_, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?\n\n-- Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa\nsuostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän,\nkun se on kypsä putoamaan puusta.\n\n-- Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!\n\n-- Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin\nteidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.\n\nPrinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.\n\n-- Niin, kuulkaahan, -- sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa\npäästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa\nkiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan,\nmihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen\njommoinenkin taipumus viisastelemiseen.\n\n-- Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi\nteidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta,\nmissä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia\najatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen _à tout prix_,\nkaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on\nsuorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja\nsuo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni\nhäntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet\ntänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.\n\n-- _C'est bien_, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne.\nKuuletteko? Juuri _haaveistanne!_ Varokaa päätänne, kapteeni Croneld!\nJa muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän\nkuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken\nhuviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään\nlupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää\nsyyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?\n\n-- Täydellisesti, teidän korkeutenne.\n\n-- _Au revoir_, näkemiin, kapteeni.\n\nTämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta\nmiettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä\nkarkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.\n\nJos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten\nveljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen\nkirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi\nsaaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää.\nEversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi\nselitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja\nvihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin\nkuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin\nsääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.\n\nTuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa\npuolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta\nihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista\nherroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa\nheidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin\ntunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena\nsuosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin\naseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa\nja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.\n\nSuursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa\nkisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti\nlakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta\npäästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle\nlähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä\nveisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän\nlaivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin\nlaivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti\nkuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen\nlippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen\nurhoollisuuden raikkaassa tuulessa.\n\nSydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa,\njoka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine\nlaivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä\nsen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä\nyhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen\nikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi\nolisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua\npoltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.\n\nHaavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen,\nvangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle\nlaivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan.\nHeinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa\nhyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan\npaikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista\nmaalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli\nsamalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine\nkupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun\nja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon -- samoin kuin sen\nTukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon\n-- otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen\nsekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, \"elävästi\nsiveltimellä kuvattuna\", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:\n\n_Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet\noleva kaunisteeni ja loistava nimeni!_\n\nMutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu\nseuraava varoitus:\n\n    _Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin,\n    Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin._\n\nSiinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat\nvuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta -- jossa\nkesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti\nKaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli -- siinä esiintyi nyt\nkuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti\nvoitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä\npuheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja\nsuuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset\nporvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet,\nmitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa\npuhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa,\nburgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja\nkenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain\nhartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä\nmuistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas\nmonen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä\nnähdä uuden voitonpäivän.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus -- samalla\npaikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa\n-- ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui\njotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena,\nnimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison\nristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa\nsuuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet\ntaistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit\nsaivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut\nomiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.\n\nKuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan,\nmitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä\nhän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin\nalhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen\nhymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka\nsekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja\nkavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis\nvuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta.\nPetturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät\nsotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului,\nkuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia\nkuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan:\n_ilveilijä!_\n\nNiin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan\ntarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan.\nHän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen\nsuuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa\nsekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät\nniinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan\nvälittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.\n\nRatsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä\njoukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka\nsuora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.\n\n-- _Voilà, mon prince, votre petit postillon!_[8] lausui hän iloisesti\nFredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.\n\nPrinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta\nkiusallista sanansaattajaansa.\n\n-- Minä muistelen -- jatkoi kuningas -- pojan pyytäneen eräänlaisena\nsuosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa.\nOlkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, _mon\nbrave compagnon_, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan\ntykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat\nsuorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. _Attendez_ -- haluaisit ehkä\npariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä\nniin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta\nterveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja\npuhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä\nsielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. _Au revoir, mon\nami_, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.\n\nKersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan\nvastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi,\nettä kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen\nsoturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias\nratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville\nupseereille.\n\nSeuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja\nsamaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa:\neverstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs\nnuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka\nnosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten\nannettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään\npatsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla\nhautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan,\nmissä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan\nvarjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan\nkuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä\nmuutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa\nolivat isänmaan kätkössä.\n\n\n\n\n3. SAVON ERÄMAAT.\n\n\nSuomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana\ntytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui\nmeren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä\nmatkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu,\nsoreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja\nluuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa;\nmutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään\näkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä\npuolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui\naurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan\npilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua\nIlmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä\nkäännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän\npohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot\nja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät\nsyvänteet.\n\nNäin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa\nensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen\nmannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla\najelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille;\nmereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista\nhän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui\nLemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati;\naaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja\nveteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.\n\nKuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja\naiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus\nsuomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja\nsynnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta\nmissä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata -- sellaisia kankaita ei ole\nmonta Suomessa -- siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen\nkantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä\ntiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä\nraikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on\nlaajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja\nmyrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin\nnäistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet\nkuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.\n\nTuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän\nkeskuudessaan käy taru \"Suomensaaresta\". Kun Vienanmeren aallot\nvirtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on\nLaatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin\noli kaikki läntinen maa -- Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä\nsitoo toisiinsa -- saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi\npois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen,\nmuuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista\non harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta\n-- sillä syystä kyllä puhuu kansa _Laatokan merestä_ -- vieläpä on\nviides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili\non tuhansina muruina -- alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen\nja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt\ntuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä,\nsalmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä -- tummia, pyöreitä mänty- ja\nkuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus -- järven takana kaski,\npeltotilkku, töyräällä yksinäinen talo -- kauempana korkea, kapea harju\nkoivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin\nlahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä -- semmoinen on Suomen sisin,\nja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille\nDrottningholmassa: \"_mais il faut avoir le diable au corps, pour\nquitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de\nSavolacs_\".[9]\n\nUudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen\nja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha\nriisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän\njärviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan\npohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien\nHaukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja\nPuruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista\nlohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli\nmuodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli\nvähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.\n\nKun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen,\ntapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat\nkiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan\nitäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet\nkulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole\nsuomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa\ntietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua\nvihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli\nvastakkaiselle Ruotsin alueelle -- jota uhkatyötä kuitenkin suuresti\nhelpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi\näskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät\nvoineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.\n\nLiikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi\nja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa\nvilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi\nheidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään\nrajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan\nentisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous\nja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt\ntämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat\nedut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi\npitänyt olla.\n\nEräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen\npurjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi\nmiestä -- tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin\nlasta parempi -- he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren\nperään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas\nrannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti\nniinkuin oli tullutkin.\n\nMolemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien\npeittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin\nkoukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei\nmitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten\npohjoista kohti.\n\nKaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties\nkaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja\nmelkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että\ntie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja\nniin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina\nmolemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain\nyli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten\nkukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä\nPuruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin\nkristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat\nhiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin\nsiivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja\nsamansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden\nkomealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin\nleikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni\nulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.\n\nTämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu\nkruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista,\njotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin\nvielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset,\njonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen\nvälissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.\n\nMolemmat matkamiehet -- jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen\nisänsä vanhaksi korpraaliksi, _Turkiksi_ -- eivät näyttäneet ollenkaan\nvälittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin\nkorpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se\nei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin\nsukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle,\nkatseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten\nkärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.\n\nMutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun\noli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta,\njoka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä\nettä talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja\nahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se,\nettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin\nihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen\nluonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli\nkorpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä\nhän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.\n\nHän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään\nmikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi\nWrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija\nleirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan\nturviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli\nnähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan,\nmakaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin\nmeteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän\nuudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä\njaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki\noli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty.\nVarovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä,\nettä oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää\ntapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta\nsäästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin\nauttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme\ntaistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä\nnäkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä\nvenäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua\ntallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä\nsadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi,\ndurak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni\nhän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän\nkuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa\nkorvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli\nluoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin\nsivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi\nhävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen\ntuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja\nkohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää\nmuisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire\nja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei\nennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän\nenemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai\ntaakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli\nkaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä\njunkkaria.\n\nHaavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi\nmajuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin\nrengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan\ntäysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja\ntoimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin\narvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen\nluottamusviran Turkki -- joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän\nnimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, _durak_-sanasta --\ntäytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.\n\nKun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa\nansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi\nkorpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa\nkäyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja\nastuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin,\nlapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti -- selässä.\n\nKesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset\nlounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella\nrinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta\nvastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle\npuolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan\nvärivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen\nihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa.\nHetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön,\nkuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon\nmaailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet\nvälkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen\nhiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa\nhongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.\n\nLennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun\nkauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt\ntuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia\nsitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta\nemintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei\nkukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa,\nemännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut\nsotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan\ntaloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja\nmihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut\nsitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen\najokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi\nOtavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä\npientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä\nvalkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä,\njoka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten\nselällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa\nsaamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia\npihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa\nkädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart\nCroneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun\nlaulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!\n\nNoista tyhmistä ajatuksista -- joiksi hän taas heti oli valmis\nnimittämään niitä -- herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina,\njoka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan\ntaapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan\nkätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja\nlaskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä\nniin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion\npuoleensa.\n\nKohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista\nrakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei\nsiinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin\nvenäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti\nSavonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun\neteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty\ntarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin\nkiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin\ntärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin\nheiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa\nheidän puheestaan, oli _Sharp_-nimi, joka suomalaisen suusta kuului\n_Sarppi_.\n\nSen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin\nnimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona\nja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut\nrehellisen Lennartin mieleen?\n\nRakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta\nmatkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä,\njoka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden\npaikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin\npuoliunista naarasmetsoa.\n\nKetun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin\nmiehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran\nolevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle\nrannalle.\n\nSe oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla,\nmiksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki\nhiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat\npuhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?\n\nEnnenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin\npäässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski\nkuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa\npitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla,\nvaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.\n\n-- Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen\npainiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.\n\nVastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin\npistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli\nsankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.\n\nLennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada\nheitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin\noli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen\navuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.\n\nHuomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua\nvastarinnasta.\n\n-- Millä oikeudella -- sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut\nyksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle -- millä\noikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö,\nlurjus, että siitä voitte menettää päänne?\n\n-- Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken\nhiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.\n\n-- Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella\nomia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön,\nkun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä,\ntaikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät\nsotarosvoina.\n\n-- Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun\ntuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla\nohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä\nolet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp,\nja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti\nkapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä\ntarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!\n\n-- Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi\nvanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön\nepäselvässä puolihämyssä.\n\n-- Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.\n\n-- Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen\npäähän, jottei hän kuulisi puhettamme?\n\n-- Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme\nkoettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!\n\n-- Hyvä herra Croneld -- sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen\nkaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi -- mieleni on\npaha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin\npitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen\nluutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme\nkelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille\nterveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän\nrakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista\nSavon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta\npieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden\nrakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin\nneidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan\npoimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin\nruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme\ntoisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas\npuolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt\nvihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon\nteille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä -- toisin\nsanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!\n\n-- Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka\npäässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. -- Jos luulette\nminun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin\nvehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin\nnarri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni,\nsanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni?\nVastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan\ntavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.\n\n-- Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra\nCroneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu\nisänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan\npalveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä\nvarten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä\nkirje kenraali Sprengtportenille -- tunnettehan, toivon minä, kenen\nkäsialaa päällekirjoitus on?\n\n-- Suuri Jumala -- äitipuoleni kirjoitusta!\n\n-- Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta\nystävinä.\n\n-- Antakaa tänne se kirje!\n\n-- Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne\nminusta ja -- teistä?\n\n-- Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!\n\n-- Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?\n\n-- Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!\n\nTurkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että\nnuorukaisella oli tosi mielessä.\n\n-- Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa\näidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen\nkädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti\nkuin taisi alas järven rantaan.\n\n\n\n\n4. RAUTASAARI.\n\n\nSillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta\ntasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh\nmelkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla\nvirroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota\nsanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita\nnimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita\nluonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin\nvaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä\nviivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset\ninnoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin\nolevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää\nitselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se\ntyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä\nmyötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen\nlyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa\nrauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.\n\nSuunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa.\nLuonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto\nmelkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät\nja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat\nensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta\nveljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät\npojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien\nja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä -- nyt, kun sota oli\nsyttynyt -- viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia\njaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän,\ntoisen taas vihollisen aluetta.\n\nEhkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota\nei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston\nsydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa\nRuotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin\nrajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan\nvakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä,\nmille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten\nidän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen\nitsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.\n\nSen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä,\noli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu\nSprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka\nnyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena\nvuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen\nruhtinaskruunua -- hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt\ntuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen\naatelistoa siihen suostumaan -- hän se 1788 luuli hedelmää kyllin\nkypsäksi puusta putoamaan -- hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän\nkruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä.\nHänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri\nrajamaakunnassa Savossa -- ja vielä lisäksi Suomen armeijan\npäälliköissä -- oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän\nhän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen\nsotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin\nnuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa\nolivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat\ntunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin\nhänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron,\njoka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen\nsellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.\n\nEräs niistä, jotka _eivät_ kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli\nvanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri\nCroneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä\nkaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa\nkuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta\npäivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun\nhänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka\nvauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen -- mistä\nalamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen\nvuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa --\nvai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta\nFredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin\nperunasodassa -- saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka\noli jokseenkin harvinainen niinä aikoina -- hän oli läpeensä\nkuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului\nlyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja \"se\noli tuuri\", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa\nsanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti\ntunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin:\n\"huuti, mies, ole viisastelematta!\" Niistä molemmista ohjeista tuli hän\nluonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja\npalvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: \"joka kuritta\nkasvaa, se kunniatta kuolee!\"\n\nMutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa\nsovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: \"ei kannettu vesi\nkaivossa pysy\". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta\njälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen\naikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi\nkädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille\nmielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä\nankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle\npäänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler\nViipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli\nsattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä\nkohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld,\nsilloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista\nherraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen\nkuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan\npelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti\nkunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen\nuskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä\nesimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan\nseurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä\nvaltiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai\ntoisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan\nluonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten\ntoiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan,\nonnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin\narvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen\nvalloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin\nsuojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja\nmajuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen\nnuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.\n\nLukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan\npitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset\ntuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni\nsulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä\nsaaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen.\nJärvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui\nolemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko\ntehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita\nmajuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän\nniihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin,\nkantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse\nmuuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi,\njoka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.\n\nJos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi\nniillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli\nkäynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita\nkeisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö \"ole\nviisastelematta\" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin\nkäytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika\nvanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa\nlisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä\nluonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle\nitselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa\npilkaten nimittivät.\n\nMajuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä\nlähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren\nkeisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä\nhovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä\nrajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa\njälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin,\nvenematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan\nasuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen,\npihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin\nhuvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea\nhuviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen\nlipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä\njoihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.\n\nKaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat\nmielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän\nteki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon\netevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä\npaljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan\nasetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta\nkerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri\nkenttää.\n\nSattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä\nrahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen\nlaudallansa \"juoksija\", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen\nmustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden\npäivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja\nkissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka\noli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan\nrehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja\ntoivo niinä tukalina aikoina -- kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka\nterävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen\nja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa.\nMutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi\npoika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin\nvanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli\nmajurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli\nkuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty\nrajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai\nvapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes\nkorpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin\näkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat\nemännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka\nviimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin\nisäntä itse.\n\nAsiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla\nkevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen\nharmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.\n\nEräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld\npaitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli\nheinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli\nripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi\npäivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli\nsitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut,\nkoonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan\nunohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa\nerinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti\nmukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi\nvarmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä\nkuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut\nsävyisää mielenlaatua.\n\nKulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa\nja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä,\nkaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin\ntällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka\nkohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen\nvihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät.\nNoitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin\nsellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia\nparille nuorelle lähellä olevalle rengille.\n\n-- Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen!\närjäisi majuri heristäen kepillään. -- Ja sinä siellä, Luoman Simo,\netkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion\nsyöttää teitä kuin torpan vasikoita?... No sekin vielä! Nyt taittoi\nMaija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä,\nsirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?... P----le\nvieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä\nsaa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne\nkelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!... Laita luusi ladolle,\nLaukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin\nvetelys!... Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon\nmätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin\nsaatte tietää miltä ne maistuvat!\n\nTorppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä\nnöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen\ntähden.\n\n-- Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että\nsavolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia,\nmasentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.\n\nEhkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä\nsavolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä,\njoista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin\nkorkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne\ntekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä\nkaikki suomalaiset hämäläisiksi.\n\nJonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin\nymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla -- joka muuten oli\nhyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa -- ja\nannettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun\nhän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa\ntuosta kiireisestä työstä.\n\n-- Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka\ntutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn,\nluullen sodan syttyneen.\n\n-- On -- vastasi torppari lakki kourassa -- armollinen rouva on\nkäskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.\n\nUkkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti\npikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.\n\n-- Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo\nkaljaa! mutisi hän.\n\nEmännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan\nniityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.\n\n-- Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja\nvaraamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa\njärvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen\nrintamaan, kuten häntä oli opetettu.\n\nMajuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä\nei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.\n\n-- Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen\npiippuaan kiveen.\n\n-- Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika\nvalmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki\ntiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko\nkarjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin\nsyötti tavan takaa suolaisia muikkuja.\n\nMutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain\nhikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan\nkiveä vasten, kunnes piippu halkesi.\n\n-- No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka\nsana myrskynpuuskana pauhaten. -- Missä on isäntärenki? Enkö ole\nsanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois\nniityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen\njoulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä?\nMimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p----lettä? Torakoita te\nolette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi\nsyötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?\n\nRengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi\nkorvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.\n\n-- Kyllä minä, p----le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän\nja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi\njäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija\nolisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja\nisäntää vääryydenteon häpeästä.\n\nPelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta\nkiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin\nLennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.\n\nUhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui\nvihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista\nsilmäripsistä.\n\n-- Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä\nmajuri sai huuliltansa. -- Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet\nkuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!\n\nVanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa\nja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin\nhalkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan,\nankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä\nkieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel\nhänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä,\nitsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi,\nkävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.\n\nMutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn\njäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä,\nastui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja\nasettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja\nilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:\n\n-- Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia.\nMajesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt\nherra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.\n\n-- Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen\nkuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa,\ntyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin,\npoika ... sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa\nkuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan ... minä tarkoitan,\noletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle\nmajesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni,\nmitä hän vielä sanoi?\n\n-- Hänen majesteettinsa -- jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen\nilmettä tai asentoa -- suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on\nkunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole\nhuonompia.\n\n-- Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin\nväärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan\nkanssa?... Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas,\nkuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian,\njoka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä\nvuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti ... ensimmäisen kerran silloin,\nkun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja\ntoisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi\nsanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan\nravaavat kuin puoliarabialaiset!... Mutta sen kerron sinulle toiste.\n\n-- Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti\nlakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.\n\nMajurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon\nkuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee\naamusateen -- hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen\nkarhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan -- ja nyt hän\nkaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut\ntarve jakaa heille kiukkuansa.\n\n-- Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja\nsano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun\nheinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te\nmääkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään\nmeitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa,\nettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän\non Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin\nloikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!\n\nPalvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken\ntullutta nuorta herraa.\n\n-- Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi\nisäntä.\n\n-- Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan\nlaittamiseen venematkaa varten.\n\n-- Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon\nruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.\n\n-- En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin\nravintoa kahdellekymmenelle hengelle.\n\n-- Olutta myöskin?\n\n-- Olutta ja viiniä.\n\n-- No piru vieköön!\n\nMutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan\nmajuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi\nlähteä.\n\n-- Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien\njotakin polttavaa sydämessään.\n\n-- En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!\n\nPatasalo oli pieni saari Puruvedessä, noin puolen penikulman päässä\nRautasaaresta.\n\n-- Hyvä. Mene ja tee niinkuin majuri käski.\n\nTyttö meni, vilkaisten kuitenkin taaksensa tiellä.\n\n-- Mitä tyhjästä! Äitipuolellasi on omat oikkunsa, jotka eivät koske\nmeitä. Tule, poikaseni, juttelemaan kuninkaasta! virkkoi majuri hiukan\nhämillään ja koettaen estää poikaa huomaamasta, miten vähän vanhalla\nisällä enää oli sanomista talossa.\n\n-- Suo anteeksi, isä, sanoi nuorukainen vakavasti -- jos äitipuoleni\naikoo tänään Patasaloon, niin minun luullakseni siitä ei tule mitään.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että minä panen vastaan.\n\n-- Sinäkö? huudahti majuri todella kummastuneena.\n\n-- Niin, isäni, minä.\n\n\n\n\n5. ARMOLLINEN ROUVA.\n\n\nMajuri Croneld oli aikoinaan ollut sodassa; hän oli taistellut\nkasakoita ja kalmukkeja vastaan; seisonut kahden kuninkaan ja yhden\nkeisarinnan edessä; painiskellut rinta rintaa vasten Savon karhujen\nkanssa; mutta hän hämmästyi, kun hänen poikansa Lennart selitti\naikovansa tehdä emintimänsä venematkan tyhjäksi.\n\n-- Älä lyö karhua vitsalla! sanoi hän.\n\nLennart ei kuullut enää. Hänen sydäntänsä kirveli lakkaamatta, ja hän\nkiiruhti rantaan, missä Tikki ja Turtia odottelivat venelaiturilla.\n\n-- Menkää tiehenne; matkasta ei tule mitään, sanoi hän.\n\nMiehet katsoivat pitkään toisiinsa. Tikki, ollen majurittaren\nmielipalvelija ja tottumaton tottelemaan muita kuin häntä, naurahti\ntuota uutta käskyä, mutta ei vastannut mitään. Kumpikaan ei liikahtanut\npaikaltansa.\n\nKersantti Lennart, kiivas kuten hänen isänsäkin, mutta ei yhtä halukas\ntaipumaan Rautasaaressa hallitsevan itsevallan alaiseksi, toisti\nkäskynsä. Sama äänettömyys, sama hymy, sama liikkumattomuus soutajissa.\n\nNuorukainen sieppasi vitsaksen rannalta. Hänen verensä kiehui. Hän oli\nvain hento poika, ja toiset isoja, väkeviä miehiä. Tikki nauroi.\n\n-- Totteletteko vai ette?\n\n-- Kun armollinen rouva käskee, tottelemme, vastasi Tikki.\n\nHän oli tavallaan oikeassa, ja Lennart oli kylliksi maltillinen\nymmärtääkseen sen. Laiturilla oli kirves, hän otti sen, hyppäsi\nveneeseen ja hakkasi sen laitaan leveän aukon. Vettä virtasi veneeseen,\nse alkoi upota laiturin viereen, ja miehet seisoivat ällistyneinä,\nyrittämättäkään estää tuota rohkeata tekoa.\n\n-- Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi\ntyyntyneenä astua takaisin taloon päin.\n\nRantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar,\nruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen\nsilkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä\nvenematkalle.\n\n-- Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä\nsiis voi mennä järvelle.\n\nEmännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut,\nvihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä\npuolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä\nliittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan\nerehtynyt.\n\n-- Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla,\nsanoi kamarineitsyt uhitellen.\n\n-- Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.\n\n-- Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi\nkahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.\n\nSen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart\nsuoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä\ntalosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja\nkieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa\nvastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli\npojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän\noli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen\nsydämensä tykytti taas kiivaammin -- hän oli liian nuori voidakseen\npysyä kylmänä -- ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta\ntoimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin\nilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.\n\nHenkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi\nrouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä,\noli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä\nparinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat\nvilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa\nylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi,\njos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät\nkasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin\nmuhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset\nnauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä\nhuolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.\n\nLennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku\nyleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen\nmiehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi\nsoveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään\nvenematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle,\nettä tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan.\nRaivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli\nkoristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen\nhatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.\n\n-- Tekö siinä olettekin, rouvaseni? sanoi hän ranskaksi, jolla kielellä\nhäntä oli lapsuudesta pitäen opetettu ja pakotettu puhuttelemaan\näitipuoltaan. -- Minä luulin teitä Venäjän lipuksi.\n\n-- _Voilà mon petit coucou!_ kas siinähän on käköseni! huudahti rouva\nCroneld iloisesti ja ollen olevinaan huomaamatta Lennartin viittausta\nhänen väreihinsä, samalla ojentaen kätensä suudeltavaksi.\n\nLennart oli poika ja ymmärsi tarkoituksen. Häntä oli aina suututtanut\ntuo _petit coucou'ksi_, pikku käköseksi nimittäminen. Hän tahtoi\nnäyttää pikku käkösen nyt olevan täysihöyhenisen.\n\n-- Suokaa anteeksi, rouva, sanoi hän, maa käy sotaa, ja minulla on\nkunnia olla sotilas. Ennenkuin suutelen kättänne, täytyy minun saada\ntietää, onko se ruotsalainen vai venäläinen.\n\n-- Ahaa -- vastasi rouva Croneld -- on venytty puoli tuumaa pitemmäksi!\nOn saatu käytöstapa ja _façon de parler_, puhetapa, joka sopisi vaikka\nvänrikille! _Mon petit coucou_ on oppinut kukkumaan.\n\n-- Rouva, minulla on kunnia palvella Ruotsin kuninkaallista\nmajesteettia, ja minun täytyy toistaa kysymykseni, jatkoi nuorukainen\npelästymättä.\n\n-- Mutta, Lennart kultani, jos olet oppinut semmoisia tapoja\nViaporissa, niin pelkään sinun tarvitsevan vielä kauan käydä koulua.\nMitä tämä on? Pitkän aikaa poissa oltuasi palaat sinä kotiin, äitisi on\nihastuksissaan nähdessään sinut, hän tarjoo kätensä suudeltavaksesi, ja\nsinä kysyt, onko hänen kätensä ruotsalainen vai venäläinen. Täytyykö\nminun siis lähettää sinut tanssikouluun oppimaan tavallista\nkohteliaisuutta? Sinun tulisi tietää, että minun asemassani oleva\nihminen ei ole sinun suhteesi ruotsalainen eikä venäläinen; hän on\nensiksikin äitisi ja toiseksi nainen.\n\n-- Minä olen osoittava kaikkea teille tulevaa kunnioitusta -- jatkoi\nnuori kersantti punehtuen läksytyksestä -- kun vain ensin saatte minut\nvakuutetuksi siitä, etten sillä riko velvollisuuttani, mikä minulla\nsotilaana ja kuninkaan alamaisena on.\n\n-- _Encore_, yhäkö vielä? Minkälaisia sanoja! Millainen valtiomiehen\ntapainen käytös! Tiedätkö, ystäväiseni, sinun ikäisenäsi pitäisin\npaljon tärkeämpänä osata sitoa kaulaliinani virheettömästi, tanssia\nhyvin ja ääntää ranskaa vähän paremmin kuin valtiotiedon tutkimista.\n_Enfin_, lyhyesti ... jos suvaitset ... anna käsivartesi! Aion lähteä\nvähän järvelle, ja me saatamme sitten jatkaa hauskaa keskusteluamme\nvaltioasioista.\n\n-- Käsivarteni on teidän käytettävänänne, jos suvaitsette palata\nkartanoon. Minä pyydän, älkää menkö tänään järvelle! Luultavasti tulee\nukkonen, kenties myrskykin. Ettekö tunne, miten ilma on painostavaa?\n\n-- En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa.\nMutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää\nisältä ilo saada puhella kanssasi. _Allons!_\n\n-- Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi\nlähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.\n\n-- Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi\neilen sillä soutelemassa.\n\n-- Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton\nlähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.\n\n-- Mitä tarkoitat? _Mon petit coucou'han_ sanoo sen semmoisella äänellä\nkuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!\n\n-- Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.\n\n-- _Assez de paraboles_, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle\nhyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa\nisääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus\nkaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua\nhyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin\ntulla toimeen avuttasi.\n\n-- Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole\nviety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä,\nrouvaseni.\n\n-- Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?\n\n-- Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne\nrikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on\nrohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.\n\n-- Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!\n\n-- Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt,\nuskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta,\nnarria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin...\nNiin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla.\nMuistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne\nkasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi.\nSilloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun\nseisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan\nsitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne\nisääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän\nkädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät\npahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa\nsensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen\nSuomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla\nteidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.\n\nYlpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen\nkatseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi\nhehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan\nsentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän\ntapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:\n\n-- Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin\nkäsistä!\n\nMieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi\nLennart:\n\n-- Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan\naikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette\nkaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti\npaikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle.\nEikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä\nodotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne,\nkoska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä\npelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin\nkenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne\ntärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme\nmuuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja\nvihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita\nparoni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te\nolette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette\nvielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr\ntulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden\nkehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.\n\n-- Jo riittää!\n\n-- Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä\nolette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on\nyllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää\nSavonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta\nja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen\nkavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan\npääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin\nrohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan\nmuuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä\nolisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen\nkukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö\nniin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon\njärjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette\nrangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on\nosoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät\nperheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä\ntulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En\ntiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan\nsuuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa\nminulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?\n\nLennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita,\ntuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään\njärjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien\naitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä\naikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien\nviereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:\n\n-- Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani,\nsallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt\ntuon pienen _conte fantastique'si_, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy\nolevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu\nottanut vaivakseen olla kuiskaajana?\n\n-- Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei\nliene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.\n\n-- Se olisi sangen hupaista.\n\n-- Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?... Ei, minä pyydän, sallikaa\nminun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.\n\nRouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon\nhurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka\ntapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää\nhäntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään\nvaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa.\nMutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin\nmajuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja\nhyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: \"_il faut\ndissimuler_\", täytyy teeskennellä.\n\n-- Sano minulle, ystäväiseni -- jatkoi siis rouva Croneld taas\nhymyhuulin -- paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?\n\n-- Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa\nostaakseni niin kalliin paperin? Minä _otin_ sen häneltä: se oli\nyksinkertaisempaa.\n\n-- Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?\n\n-- Se riippuu teistä itsestänne.\n\n-- Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun\narmoillesi. _Enfin_, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja\nsyöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita\nneuvojasi?\n\n-- Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin\nantanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen\nilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän\npuoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta\nveneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta,\njonka te itse olette virittänyt.\n\n-- Ahaa! Väijyntää siis?\n\n-- Ei suinkaan... Vähän hätäpuolustusta vain! Te suvaitsitte äsken\nmuistuttaa minua aatelismiehen velvollisuuksista. Niihin minä luen\nennen kaikkea uskollisuuden kunniaa ja kuningasta kohtaan, ja teidän\nkunnianne, rouvaseni, liittyy siksi läheisesti sen perheen kunniaan,\njohon minäkin kuulun, että minä en millään tavoin voi ruveta\npaljastamaan vehkeitänne, ellette aivan pakottamalla pakota minua\nsiihen.\n\n-- Mitä vaadit siis? Sano!\n\n-- Minä vaadin, että te täydellisesti ja kaikiksi ajoiksi\nluovutte noista kavalista vehkeistä ja käytätte vast'edes kaiken\nvaikutusvoimanne niiden estämiseksi. Pyydän teitä tämän kirjeen\nasemesta kirjoittamaan paroni Sprengtportenille toisen, jossa\nkuvailette kansaa ja armeijaa aivan toisessa valossa ja kehoitatte\nhäntä luopumaan tästälähtien kaikista sellaisista kokeista. Ja\nvihdoin ... suokaa anteeksi, rouvaseni! ... pyydän minä, kaikella sillä\nkunnioituksella, mitä minä olen velvollinen osoittamaan äitipuolelleni,\nettä pitäisitte hiukan enemmän lukua isäni iästä, hänen tavoistaan,\nharrastuksistaan ja hauskuudestaan hänen vanhoilla päivillään. Minä\npyydän, sanalla sanoen, teitä muistamaan sekä hänen asemaansa että\nomaanne.\n\n-- Ja kaikki tuon mitättömän paperipalan tähden?\n\n-- Ei, rouvaseni, teidän kunnianne, teidän omantuntonne ja\nvelvollisuutenne tähden.\n\nRouva Croneld hymyili, mutta ei enää pilkallisesti, vaan lempeästi.\n\n-- Tosiaankin, hyvä Lennart -- sanoi hän -- huomaa, että olemme\nvaihtaneet keskenämme osia. Tähän asti minä olen antanut sinulle\näidillisiä varoituksia; nyt sinä vuorostasi muistutat hyväntahtoisesti\nminua velvollisuuksistani. Mutta miksi olisimme vihollisia, kun kaikki\nkehoittaa meitä olemaan ystävyksinä? Koska sinun onnistui estää\nsoutumatkani, niin lähtekäämme kävelemään pitkin rantaa; minulla on\nsiten tilaisuus selittää sinulle vähän tarkemmin sekä omaa kantaani\nettä asioiden kantaa. Mutta maltapas; minua ei odoteta kotiin\npäivälliseksi... Paraskove!\n\nVenäläinen kamarineitsyt lähestyi.\n\n-- Mene sanomaan, etten lähdekään järvelle, että kori kannetaan\ntakaisin ja että päivällinen katetaan kolmelle hengelle puutarhan\nkasvihuoneeseen. Näethän, olemme saaneet rakkaan vieraan.\n\n-- Odotas, lisäsi hän.\n\nJa sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota\nLennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.\n\n-- On välttämätöntä -- jatkoi rouva Croneld -- keksiä jokin tekosyy,\nminkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna\nParaskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa\nkeskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle,\nystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja\ntodisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi\nDetlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista\nsamaa mieltä kuin minäkin.\n\n-- Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua\nsurkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan\nsuostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista\nvihollisten kanssa.\n\n-- Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta\nhänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse\nolet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis\nsyöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä...\n\n-- Rouvaseni... Kunnioitusta kuninkaalle!\n\n-- Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea\nkuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se\nkohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun\nikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä\ntarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin\nminä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, _mon petit faucon_,\npikku haukkaseni! ... näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni.\nTiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton?\nKuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää\nvastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan\ntuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä\nitsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää,\nsentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla\nluulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta\nsiinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan\nja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät\nhäpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan\ntappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät\ntaistelemasta...\n\n-- Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt\ntahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta\nrohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.\n\n-- Paroni Sprengtporten...\n\n-- Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi\nlausua inhoa tuntematta!\n\n-- Ei, kuuntele minua kiivastumatta, Lennart hyvä; onhan oma\nvakaumuksesi aina oleva vapaa. Sprengtporten tuntee aseman. Hän tuntee\nparemmin kuin me sen peloittavan voiman, millä keisarinna voi musertaa\nmeidät minä hetkenä hyvänsä, jos yhä vielä loukataan hänen arvoansa ja\nystävällistä mieltänsä. Sprengtporten rakastaa siksi suuresti\nisänmaataan, ettei hän voi välinpitämättömänä katsella, miten se\nsyöstään perikatoon, ja sentähden on hän, vaaraa estääkseen, ruvennut\nliittoon muutamien oikeamielisten, lakia noudattavien henkilöiden\nkanssa rajan tällä puolen. Kaikki on edeltäkäsin valmistettu ja\nmietitty, ratkaiseva tapaus tulee, sitä ei voida välttää. Usko minua,\nse on suotuisa ja hyödyllinen kaikille paitsi niille muutamille\nkunnianhimoisille liehakoitsijoille, jotka ovat viekoitelleet Kustaa\nIII:n tähän mielettömään sotaan. Me saamme rauhan ja valtiopäivät,\nkansakunnan, armeijan ja aateliston menetetty kunnia saatetaan\nloistavasti entiselleen. Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan herttuat\nkannattavat molemmat isänmaanystäviä, ja kuningas itsekin tietää heidän\nsuunnitelmansa ja hyväksyy ne nyt jo täydellisesti, jopa odottaakin\nniiden toteutumista mitä hartaimmin ja kärsimättömimmin, vaikka hänen\nyleisön silmissä täytyykin olla niitä paheksuvinaan...\n\n-- Mitä hullutuksia! Te kysyitte äsken minulta _conte\nfantastique'iani_.\nSallikaa minun nyt vuorostani kysyä, onko tuo teidän kaunis satunne,\njossa myös näkyy muistoja lastenkamarista, teidän omaa keksintöänne?\n\n-- Kysy veljeltäsi, kysy keneltä älykkäältä ja ymmärtäväiseltä isänmaan\nystävältä tahansa, ja he selittävät sinulle kuninkaan itsensäkin\nmyöntävän, että hän ainoastaan näillä keinoin voi pelastua siitä\nkierosta asemasta, johon hänen neuvonantajansa ovat saattaneet hänet.\nIsänmaan ystävien tuumien vastustaminen on varmin keino, millä voi\nsaavuttaa kuninkaan suurimman mielipahan. Niiden suosiminen ja kaikin\ntavoin auttaminen on paras palvelus, mitä hänelle voidaan tehdä, ja\nparas keino, millä saatetaan osoittaa hänelle alamaista uskollisuutta\nja ansaita hänen armollinen suosionsa.\n\n-- Siis ovat armeija, aatelisto, kansa ja itse kuningas pettureita,\nsalatuumissa omaa kunniaansa ja itsenäisyyttään vastaan. Mutta taivaan\ntähden, rouva, jos kaikki ovat pettureita, kuka on sitten enää\nvelvollisuuksien ja omantunnon noudattaja?\n\n-- _Nous faisons de l'histoire, mon petit faucon!_ me teemme historiaa.\nHistoria tuomitsee meidät, jälkimaailma kiittää meitä, ja jos sinä,\npikku haukkaseni, lennät meidän kanssamme, niin olet lentävä aurinkoa\nkohden.\n\n-- Ja polttava siipeni. Aivan niin, te olette oikeassa.\n\n-- Nyt huomaat siis, miten oivallinen saalis tuo paroni\nSprengtportenille kirjoittamani kirje on. Kuningas olisi aivan\nihastuksissaan siitä hyvästä työstä, minkä hänelle olet tehnyt.\n\n-- Onko teillä vielä mitään sanottavaa?\n\n-- On -- että poistat kasvoiltasi tuon häijyn ilmeen, joka vain\nrumentaa sinua ja jota sinun ei sopisi kohdistaa äitiisi, joka ei saata\nolla sinusta pitämättä, vaikka hänellä olisikin paljon syytä nuhdella\nsinua! Kaikki käy vielä hyvin, kelpo Lennartini! Rauhaa juhlittaessa\nsaat kunnian tarjota minulle käsivartesi alkutanssiin, vanha isäsi saa\nvielä nähdä sinut ainakin kapteenina ... tiedäthän, että se on hänen\nkorkein toiveensa. Ja Otavan pikku Betta sitten ... tiedäthän, että\nhänen isällään on samat mielipiteet kuin minullakin... Tiluksemme ovat\nrinnakkain, ei tiedä, mitä saattaa tapahtua, jos kerran päätät asettua\nvakaaksi nuoreksi mieheksi... Tahtoisin mielelläni nähdä sinut\nonnellisena, Lennartini!\n\n-- Jo riittää, rouvaseni. Olen, kuten sanotte, nuori ja kokematon,\nehkäpä monesti sokeakin, ja se saattaa olla hyväkin, kun on niin paljon\nkavaluutta maailmassa. Mutta erään asian olen kuitenkin oppinut, sen\nnimittäin, että rehellisyys maan perii. Mutkateitä en tunne, rouvaseni;\nolen suora sotamies ja aion käydä suoraa tietä perille, käyköönpä\nsitten kuinka tahansa. En tiedä, mitä kuningas ajattelee, mutta kun hän\nsanoo: eteenpäin, niin minä menen eteenpäin, vaikkapa kaikki muut\npysähtyisivätkin ja huutaisivat: seis. Jos näytätte minulle kuninkaan\nkäskyn, seuraan teitä heti. Jos näytätte minulle Sprengtportenin\nkäskyn, lasken pistimen tanaan. Niin on asian laita. Kuninkaan ystävät\novat minun ystäviäni, kuninkaan vihamiehet ovat minun vihamiehiäni.\nKummalleko puolelle pitää minun lukea teidät?\n\n-- Hyvä Jumala, mikä itsepäisyys! Olenhan sanonut sinulle kuuluvani\nniihin, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan.\n\n-- Sanokaapa sitten, mitä nuo merkit tuolla puutarhan lipputangossa\ntarkoittavat. Toisinaan nostetaan lippua, toisinaan lasketaan. Sitä\nvoisi hyvin luulla joksikin merkinannoksi.\n\n-- Jos se todella olisi merkinanto, mitä sanoisit siitä?\n\n-- Minä kysyisin kaikella kunnioituksella, mitä Rautasaaresta\nilmoitetaan.\n\n-- Tyhjänpäiväistä! Se on vain ilmoitus ystävilleni Patasaloon, etten\nvoi tulla kokoukseen ja että heidän pitää varoa odottamattomia\nvieraita.\n\n-- Ahaa, rouvaseni, te olette voittanut minut viekkaudessa. Minun olisi\npitänyt arvata se.\n\n-- Sinä luulit siis todellakin, pikku valtioviisas kilvoittelijani,\nettä sinä olit tekemisissä vasta-alkajan kanssa, jota muka saattaisit\nnuhdella mielesi mukaan ja jonka ystäviä saisit pyytää niinkuin teiriä\nsoitimelta? Opi siitä vastedes luottamaan vähemmän erinomaiseen älyysi\nja noihin suoriin teihin, joihin olet aina näyttänyt olleen tuiki\ninnostunut siitä pitäen kuin olit voittosilla kylän poikien kanssa.\nOpi, _mon petit faucon_, että itse kotkakin kaartelee ilmassa, ennen\nkuin se iskee saaliinsa niskaan. Muuten en huomaa, miksi tämä\nvähäpätöinen asia häiritsisi meidän uuden uutukaista ystävyyttämme.\nPäinvastoin olen, kuten näet, vilpitön sinua kohtaan. Ellemme rupeakaan\nliittolaisiksi, niin pysykäämme kuitenkin puolueettomina...\n\n-- Ei rouvaseni, valehtelisin teille, jos sanoisin myöntyväni\npuolueettomuuteen. Te tahdotte sotaa...\n\n-- Päinvastoin. Minä tarjoan sinulle rauhaa.\n\n-- Minä en suostu rauhaan siitä hinnasta, josta te sitä tarjoatte. Te\nolette minun viholliseni, minä teidän. Erotus on vain siinä, että minä\ntaistelen näkyvillä aseilla...\n\n-- Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa\ntarkoituksensa.\n\n-- Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.\n\n-- Antamaan ilmi minut?\n\n-- Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.\n\n\n\n\n6. VALTAKUNNAN RAJALLA.\n\n\nNiinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta\nehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät\nihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet\nsoturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet\npunnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja\nvastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden\nja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli\nhaituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta\njohdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä\njärkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee\nsitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea\ntehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten\nhämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina\nennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin\nmieleltään mieheksi.\n\nJos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa\nhaltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän\nolisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän\nkenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta\ntaisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan\nkanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään\nvalittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta\nkotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa,\nvahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä\nparoni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi\nystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei\nonnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua\nvaltiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin\nkääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa\ntai peloittaa häntä.\n\nLennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän\nsiinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin\nvoittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt\nkovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt\ntyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut\nhäviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut\nmääräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun\nkuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa\nsalaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen\nniistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä\nkunnon vanhuksen rauhaa.\n\nLennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja\nkomenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta\nhän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan\ntullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta.\nTietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain\nsiitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti\nvähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän\nvain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.\n\nKorpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei\nkuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan\nkääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja\nheitti sen kädestään pihalle. Tuuli -- muuan ajan tuuli -- leyhytteli\nsitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten\nluo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen\nkäteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja\nrupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä\nlukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana\nkatsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin\nsulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja\nluki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen -- yhden niistä\nmonista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan\nyli:\n\n    \"Rakkaat ystävät ja naapurit Ruotsin puolella! Älkää antako\n    houkutella itseänne tottelemaan hirmuvaltaista kuningasta,\n    joka tahtoo saattaa teidät turmioon. Hän on syyttömästi\n    hyökännyt kimppuumme, vaikka me vain haluamme olla hyvässä\n    rauhassa ja veljellisessä sovussa teidän kanssanne. Ruotsin\n    valtakunta on valmis erottamaan hänet virastaan, ja meidän\n    keisarinnamme lähettää viisikymmentä tuhatta miestä teitä\n    vapauttamaan. Auttakaa meitä, rakkaat naapurit, pikaisen\n    rauhan aikaansaamisessa ja pitäkää mieluummin meidän puoltamme,\n    sillä meillä on kaikkea kylliksi, kun teillä vain on raskaat\n    verot, kalliit ajat ja verenvuodatusta. Jos pidätte meidän\n    puoltamme, on teillä ladot täynnä, on viljaa, tupakkaa ja\n    viinaa, mutta jos autatte kuningasta, tuhoo tuli ja miekka\n    teidät ja teidän lapsenne. Tämän tervehdyksen lähettävät\n    teille uskollisen ystävyyden vuoksi\n\n                                _hyvät ystävänne ja naapurinne_.\"\n\nKersantti Croneld tuli juuri parahiksi kuulemaan, kun mies luki kirjeen\nviimeistä lausetta; hän sieppasi paperin, repi sen palasiksi ja kysyi\nvihasta punehtuen, kuka oli tuonut kirjoituksen. Osoitettiin\nkorpraalia, joka kaikessa rauhassa istui portailla piippuaan poltellen.\n\n-- Mitä on mielessäsi, vanha narri -- sanoi hänen herransa suuttuneena\n-- tahdotko päästä hirsipuuhan maankavalluksesta?\n\nKorpraali katsoi arvoaan alentavaksi vastata ja puhalteli\npuhaltamistaan sakeita savupilviä lyhyestä savipiipustaan.\n\n-- Vastaa, kuka antoi sinulle tämän paperin?\n\n-- Tupakka-Matti oli täällä vähän aikaa sitten.\n\nTupakka-Matti oli Venäjän puolelta kotoisin oleva, niillä seuduin hyvin\ntunnettu salakauppias, ja hänen oivallinen elinkeinonsa sai aikaan sen,\nettä hänellä aina oli puolustajia kansan keskuudessa. Salaa tuotujen\nvenäjänlehtien mukana leviteltiin rajan toiselle puolelle sodan aikana\nvihollisen julistuksia, jotka useimmiten olivat hyvin taitavasti\nsepiteltyjä niiden lukijain käsityskannan mukaan, joille niitä\nyksinaulaisten tupakkapakkojen kääreinä jaeltiin.\n\n-- Tiedätkö, vanha toveri -- sanoi kersantti painokkaasti -- olisi\nvahinko harmaata partaasi, jos kapteeni Aflecht, joka on täällä\nlähistöllä, saisi tietää, mitä olet tehnyt. En tiedä mitään muuta\nkeinoa, kuin että toimitat Tupakka-Matin elävänä tai kuolleena\nSavonlinnaan.\n\n-- Ei kaikki tieto parrassa, vastasi korpraali levollisesti hyvin\ntunnetulla sananlaskulla.\n\n-- Jos tuot salakauppiaan, lupaan sinulle leiviskän tupakkaa\nvaivastasi.\n\n-- Hätätilassa polttaa sammalia, kuului vastaus.\n\n-- Se mies on vaarallinen ja voi saada aikaan paljon pahaa. Sinä olet\nviekas kettu, niin tyhmäksi kuin tekeydytkin, eikä kukaan muu kuin sinä\npysty saamaan häntä kiinni. Tee se, toveri, kuninkaan tähden, jollet\nsitä minun tähteni teekään!\n\n-- Kuninkailla ja lapsilla on lyhyt muisti.\n\n-- Huuti, mies, sananlaskuinesi, ja muista, miten vanhan herrasi käy,\njos saadaan kuulla, että semmoisia kirjoituksia luetaan meidän\npihallamme.\n\nKorpraali tuumi, koputti porot piipustansa, kynsi korvallistaan ja\nvastasi:\n\n-- Olkoon!\n\nTyytyen tähän yksisanaiseen lupaukseen, joka oli salakauppiaan varma\nturmio, kersantti kääntyi kokoontuneen talonväen puoleen ja kysyi\nheiltä, mitä he ajattelevat kirjoituksesta.\n\nSavolaiset epäröivät, katselivat ensin toisiinsa, sitten kysyjään, joka\nheistä näytti liian pieneltä pitämään niin suurta komentoa, eivätkä\nvastanneet mitään. Vihdoin rohkaisi mielensä pitkä Tikki, joka myös oli\njoukossa, ja vastasi huulillaan pilkallinen hymy, joka jo kerran\nennenkin oli suututtanut kersanttia:\n\n-- Leivästä menee mies myllyyn, tupakasta kaupunkiin, viinasta hän\nmenee paholaisen saunaan.\n\nTuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä\nvoimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän\npuhujan maahan.\n\n-- Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään\nuskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka\nkättä annettu kuritus särki. -- Ja te muut -- jatkoi hän, välittämättä\nTikin uhkaavista silmäyksistä -- tiedän kyllä joidenkuiden teistä\nolevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai\ntupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran\nkaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa.\nMutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan\npuolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne\ntahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet\nmeidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa\nloputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia\nkaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta\nmilloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin\nkirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää\nKuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna\non maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä\njännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin\nojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä\nrajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään,\njoka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa,\nniin astukoon hän esiin!\n\nEi kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista\nveljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, --\nolisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai\neläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä\najatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari,\njoka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti\nnyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla\nkuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät\nrauhassa.\n\nSe ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän\noli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului\ntakaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.\n\n-- Lakit pois, te kytkettävät mullikat! -- huusi majuri iloisesti,\nkäyttäen tavallisia hyväilysanojaan -- lakit pois kersantti Croneldin\nedessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin!\nPikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö?\nOletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna?\nJa tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut\nluottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken\nei minun kanssani huuda \"eläköön kuningas!\" sen piru perii ja se saa\nkulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.\n\nSitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset\nunohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.\n\n-- Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden,\nvirkkoi Lennart.\n\n-- Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli\ntapahtunut jotakin hänen tietämättään.\n\nKersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:\n\n-- Käskeekö herra majuri antamaan raportin?\n\n-- Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri,\nunohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. -- Ja te,\nnälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun\npoikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista\nmeille.\n\nSaavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen -- jonka kalustona oli\ntelttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti\nesiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden\nyläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi\nkaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin\nturmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme\nhuonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf\nFredrikiä ja Kustaa III:ta -- sai Lennart osakseen odottamattoman\nkunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä\ntarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen\ntupakkarasiaansa:\n\n-- Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!\n\nLennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä\nollut oppinut tupakoimaan.\n\n-- Miten hyväksi näkee -- sanoi vanhus -- miten hyväksi näkee. Se\njohtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta\nkerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.\n\nLennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen\nkahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta\nsitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä\nItä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.\n\n-- \"Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!\" toisteli hän. Eipä moista kuultu.\nSe oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko\nhän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä\nsattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun\nolkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän\nmajesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?\n\n-- Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.\n\n-- Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen\nkenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan\nhengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä\npelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten\ntiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole\nkuullut sitä ennen.\n\n-- Sen on isä jo kertonut monta kertaa...\n\n-- Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen\naikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä...\n\n-- Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että\nisoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?\n\nAinoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen\njohdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan\nkunnioitti puolipyhimyksinä.\n\n-- Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota\noli helppo johtaa syrjään. -- Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy\nmikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän\noli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa\nrakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös\nsuosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti\nojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas\nratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun\nisoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä\nhän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin\nkouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut\naikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut\nisoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja\nratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa\nsai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi\nruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli\nvielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa,\nja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä\nkuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä\nlumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon\ntietoa -- ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin\nsemmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena\nrakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin\nkahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi\nRutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean\nkäden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin\nkuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina\nhelsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin\nKristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen\npäähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle\nomistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja\nmiten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen\nkuningas naurahti -- hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti\nhänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella -- ja sanoi isälleni: sen\nvaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi\nminua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas,\nmutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen\nminä sen hänen pojalleen. -- Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai\nämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai,\nkapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta\nhuolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön\nkuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen\nsaanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos\npysyt lujana.\n\n-- Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien,\nkun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina\nyhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.\n\n-- Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole\nuskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa\nisoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden\nvieressä, vastasi majuri.\n\nNuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän\nsanoi.\n\n-- Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.\n\n-- Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi\nDetlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman\nja oikean harjoituksissa, nulikka?\n\n-- Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.\n\n-- Entä säännöt ja sota-asetukset, olivatkohan ne herran makuun?\nMontako kepinlyöntiä saat antaa miehelle rintaman ulkopuolella?\n\n-- Niin monta kuin hän ansaitsee, ja korvapuustin kaupanpäälliseksi,\njos hän on röyhkeä.\n\n-- Äläpäs, herraseni. Semmoisissa tapauksissa ei lyödä, vaan määrätään\nammuttavaksi. Viisasteletko mies? Marssi sotaoikeuden eteen ...\nkahdeksan miestä rivistä ... tähtää ... laukaise. Se on tuuri. Sen voit\npitää muistissa toistaiseksi.\n\n-- Isä, te olette ehkä huomannut, että tässä maassa viisastellaan\npaljon nykyjään.\n\n-- Mitä tarkoitat? Eivätkö käskyt olet selvät? Mutiseeko joku?\n\n-- Sangen moni, valitettavasti. Mitä tekisitte te, isäni, jos -- minä\noletan vain, että niin sattuisi -- keksisitte jonkun ... esimerkiksi\njonkun naapureistanne panettelevan kuningasta, vastustelevan hänen\nkäskyjään tai vielä juonittelevankin vihollisen kanssa?\n\n-- Mitä tekisin? Sepä on kysymys se, sanoi lukkari, kun pappi kysyi,\nosaako hän ottaa naukun. Minä hirtättäisin miehen kaivonvipuun, ellei\nparempaa hirsipuuta sattuisi olemaan käsillä.\n\n-- Mutta jos se olisi ... esimerkiksi nainen?\n\n-- Niin ruoskittaisin hänet kirkonmäellä ja lähettäisin hänet raudoissa\nHämeenlinnaan.\n\nNuorukainen huokasi.\n\n-- Isä ... on tapauksia, joissa täytyy kohdella varovaisesti\nsyyllisiäkin. Täytyy joskus antaa heille aikaa kääntyä takaisin\nerheistänsä.\n\n-- Mitä hullutuksia nyt latelet? Tahdotko opettaa vanhaa isääsi\nkoukkuilemaan virassa? Eikö kuningas käskenyt minua vartioimaan rajaa?\nHäpeä! Minä lupaan, että majesteetti ei ole saava moittimisen syytä.\n\n-- Onko isä muuten tyytyväinen? kysyi Lennart huomattuaan suruksensa,\nettei hän isän itsepäiseen luonteeseen voinut mitään vaikuttaa ja että\nkaikki viittaukset saattoivat vain kiiruhtaa eikä mitenkään estää\nvanhuksen pään päällä uhkaavaa rajuilmaa.\n\n-- No, meneehän tuo vähän kerrassaan, vastasi majuri leppeästi.\nSulatusuuni on tosin joutunut vähän rappiolle, ja siihen oli syynä se\nHarkke rakkari, joka karkasi syksyllä; häntä minä mielelläni\npehmittelisin neljänneksen tuntia harkkovasaran alla. Muuten näkyy\ntulevan hyvä heinävuosi; huhtakylvöt ovat vähän huononpuoleisia, mutta\nlänsi-intialainen tupakkani rehoittaa niin, että sen vertaista tuskin\non Baltimoressakaan.\n\n-- Eikö isä ole hyvin usein yksinään, kun äitipuoleni on poissa\ntavallisilla huvimatkoillaan?\n\n-- Sattuuhan niin, ymmärrettävästi. Minä neuvon sinulle yhden asian,\npoikaseni. Kun vaimoväki kerran saa jotakin päähänsä, tekee mies\nviisaimmin, kun ei ole sitä huomaavinaankaan. Sillä lailla elävät\nsovussa vaikka koira ja kissakin! Äitipuolesi ja minä emme kinastele\nkoskaan. Hänellä on omat oikkunsa, mutta sukkela ja ymmärtäväinen hän\non kuin juutas. Varo vain, ettet mene liian lähelle neulan kärkeä!\n\n-- Jospa vain olisin varma siitä, että hän oikein rakastaa isää. Mutta\nonhan hänellä varmaankin nyt sota-aikana samat mielipiteet kuin\nisälläkin?\n\n-- Kuinkas muuten? Kenen saakelin luulisit uskaltavan viisastella minun\nkanssani kuninkaasta ja valtakunnasta? Olen varma siitä, että hän\nsukkelan päänsä avulla on minulle vielä suureksikin avuksi rajaa\nvartioidessamme. Mutta kun kerran on puhe lurjuksista ja pettureista:\nkun menet Otavan ohi, poikkea Sivertin luo ja sano hänelle, että hän\nsaa odottaa velkaani lokakuuhun asti, jolloin saan rahoja viljastani.\nMinua itseäni suututtaisi liiaksi sen jesuiitan luona käyminen ... hän\non lurjus, aina alla tuulen, ja semmoista väkeä en minä voi kärsiä\nlikitienoillanikaan...\n\n-- Minä poikkean Otavaan, jos isä kerran tahtoo. Eikö isällä ole mitään\nmuuta käskettävää?\n\n-- On, että syöt päivällistä kanssani, ennenkuin lähdet. Meillä on\nmaukkaita lihapalleroita. Vaimoni tietää mieliruokani. Hän suo minun\nusein sukia suutani, kuten näet.\n\n\n\n\n7. ENSI RAKKAUS.\n\n\nVuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri\nCroneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei\nollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa\nasemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen\ntalonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset\nkartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja\nheinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella,\nmutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki\nruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä\nruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi\npyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät\nnurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis\nruotsalainen korvapuusti.\n\nKamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa,\nmutta oli sitten mielistynyt tuohon \"kiistanalaiseen alueeseen\",\nottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja\nmuuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä\npidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän\nkuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina\nasianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen\nkansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja\nsiirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta\ntavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen\nrajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin\ntavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin\nkuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos\ntullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa\nrahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä\nhaluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin\nhuono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti\nalentunut, kun oli riksien tarve.\n\nKun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä\nmielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin\nruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä\nhyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin\nja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa\nseudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet\nolla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän\nseudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan\nkamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin\ntahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen\nja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman\nankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he\ntulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja\nkuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista\nkysymyksistä.\n\nKun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat\nseudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan\nihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan\nkokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä\nvoisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten\npuolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta\nvihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas\nsovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän\nhevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten\nheidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät\nsotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi\nvoimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin\nruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin\ntaitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja\noivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille\nniin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan\nunohtivat kysyä, _mitä_ Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla\nisänmaallisilla toivotuksillaan.\n\nOlipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa\nOtavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät\nkamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan\nkahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen\nruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet\nkamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet\npalatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla\nilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi\nja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti\npakottavan häntä perimään saatavansa.\n\nMielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties\nhänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart\nCroneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka\npäässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi\ntytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.\n\nHän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.\n\n-- No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?\n\nTyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli\npuiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä\nratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä\nruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.\n\n-- Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän\nlapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä\nkiireestä kantapäähän.\n\n-- Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut\nsen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä\navomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. -- Muistatko, sanoin\naina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.\n\nVastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle,\netteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan\nyksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti\nkätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen\noli matkalla.\n\n-- Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa,\noletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana\nisällesi.\n\n-- Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä\nrukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista\nsinut.\n\n-- Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?\n\n-- Vihreitä on täällä.\n\n-- Mutta eilenhän oli harmaita.\n\n-- Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on\nkenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä,\nken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee\nheitä kaikkia.\n\n-- Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän\nvartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet\nkaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.\n\n-- Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet\nvartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän\njälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet\njonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on\nilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä\ntapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen\nsanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän\nheitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista\nsidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.\n\n-- Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille\nnähneesi luutnantti Sharpin.\n\n-- Oletko siitä suutuksissasi minulle?\n\n-- En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt\nsamalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää.\nSanopas, miksi ilmaisit luutnantin?\n\n-- Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä\nminä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni\njohonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.\n\n-- Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat\nVenäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle\nja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle\nminun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.\n\nTyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei\nkaivannut sanoja.\n\n-- Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi\nnuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. -- Nyt saatan sanoa sinulle,\nettä se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän\ntahtoisi upottaa järveen, olen minä.\n\n-- Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.\n\n-- Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa\nhän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme\nyhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet\nturmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko\nauttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?\n\n-- Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja\nmiten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!\n\n-- Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa.\nTahdotko, sano?\n\n-- _Sinun_ kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. _Sinun_ maasi\non minunkin maani.\n\nHänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin\nvielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että\nhän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken\nja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin\nkyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.\n\nEi ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.\n\nMonella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta\nei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen\nliekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin\nääressä.\n\n-- Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat\nmilloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin\nkäsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja\nlausuen sanan _meidän_ erikoisella äänenpainolla. -- Minä rukoilen\nsinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen\nminä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten\ntuon tai lähetän sinulle vastauksen.\n\nNeuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja\nasuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta\nratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka\nei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.\n\nLennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki\nkahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään\ntavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma\njohtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen,\nja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.\n\nKoivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö,\njolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja\nkäsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja\nsävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin\nmuistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä\nlumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn\ntuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä\nvielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:\n\n    Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla\n    Kuninkaan kultaisen kartanon puolla,\n    Voi minun lintuni, voi minun kultani.\n    Kun et tule jo!\n\n    Linnut ne laulavat sorealla suulla,\n    Soreampi kultani ääni on kuulla.\n    Voi minun lintuni, voi minun kultani,\n    Kun et tule jo!\n\nLaulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon\nvalaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet\nkuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset\nnuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden\nkeskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta,\nvilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen\ntarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän\ntahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää,\nilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven\nrannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon\niltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle\ntervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se\noli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi\nsen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä\nihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin\noli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon\nsaakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen\nteki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se\nlupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas\nvoiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen\npaimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö\noli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen,\nkokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen,\nsalaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen\nnuorukaiseen.\n\nPaperissa oli vain sanat:\n\n    \"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla,\n    mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua.\n    Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun _B:si_.\"\n\n\n\n\n8. KAMARINEUVOS SIVERT.\n\n\nLennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli\nlähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja\nvieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa\nkarauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat\nhevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen.\nRakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän\nluona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää\nsuuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.\n\nSalissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken\npalannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset\nystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno\nja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli\ntavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa\nmoitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet\nnuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea\nkuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli\nsuuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut\nkeltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat,\nvenäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.\n\nTämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan\nvielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi\nsitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.\n\n-- Mitä minä näkeh? Minu oivallin noor ysteven Rauttasaarest, minu\nvanha rehellis ysteven poik! huudahti kamarineuvos murteellisella\nsekasotkulla ja pudisti ainakin kolme tai neljä kertaa nuorukaisen\nkättä. -- Se noor här neyttä juur pulskeelt ulos kun prints uudes,\ngants uudes uniformus; minu ilahutta nähdä hentä tervenä. Toivon, pappa\njaksa hyväh? Ja se oivallin mama möös hyväh? Se ilahutta minuh, se\nhuvitta minuh niinkun vanhah ysteve. Me eläm juur hoonos ajois, minu\nnoor här, sa olla tyyty tärveydel, se on se tärke täs mailmas.\n\n-- Isäni -- sanoi Lennart -- käski minun tervehtiä herra kamarineuvosta\nja kysyä, eikö hän voisi saada aikaa velkansa suorittamiseksi\nlokakuuhun asti, jolloin hän toivoo saavansa jotakin kokoon viljasta.\nTätä nykyä olisi se hänelle hankalaa, ja onhan kartano täytenä\nvakuutena.\n\n-- Ah mitäh, se pien rahtune kaks tuhat riksdaaleri se mar ei voi\nhaitta minu rehellis vanha ysteve, jol ole niin suur peltot ja niittyt\nja isoh rautavasar ja se kaunis kalaves niin oivallin lohhin ja siikin\nkans! Toivon pappa tahto teke minul se pien hyve työ näil köyhe ajoil,\nkun vaivasel maamies kun minäh on neljtoist peive monin ison\nkontributionin kans ja stuur sotaväk, joka kestitse joka stunti talos\nja vaati yht ja toist. Vissist, vissist, minu noor här, tule palvel\nkuningas, tule palvel maatas, minäh sanon, se on ordentlist, niinku\npite oli. Minäh palvel möös minu maa ja kuningas Gustaff -- oh, yks\nmerkillis jalo har! Mine on sanonu sotamees: minu ysteve, olen sanonu,\ntos on minu heinelatoh, tos on minu olki, tos on minu ruisjauh, min en\nnin tarkist luve muutama satoi leiviske -- ja he rehellis rootslaset ja\nsoomlaset ova tehny minul se kunnia, ette ova pitenet hyväks minu hyvä\njauhot ja pitkä olkit ja minu kaunis heine. Nin mites tekke? Täyty\npalvele esivaltah, jos tuleki kerjeleseks lopus.\n\n-- Suokaa anteeksi -- jatkoi Lennart, joka oli päättänyt pysyä\ntyynenä -- ne kaksituhatta riksiä ovat hyvin vähäarvoiset herra\nkamarineuvokselle. Jos isäni sitä vastoin täytyisi myydä talonsa, ei\nhän nyt sodan aikana saisi sille ostajaa puolestakaan sen arvosta.\n\n-- Nin, siine se näkke, sen sodan, alinaikan se sota. Minu vanha\nrehellis ysteve tahtoi sotah. Mine on sano hänel: minu hyve major, olen\nsano hänel, me maameehet toivotam se rakas rauha, tehkemme meiden\nparast sota estemen! Ei, minu hyvä major Rauttasaarest tahto sota, nyt\nhänel on se sota, ja nyt saa hen itsens selvitte nin hyvä kun voi.\n\n-- Herra kamarineuvos aikoo siis todellakin ajaa vanhan rehellisen\nmiehen talosta ja tilalta sentähden, että hän on seurannut\nvakaumustansa ja omalla tavallaan tahtonut auttaa kuninkaan asiaa?\n\n-- Mine vakutan minu noor härre sen, se teke minul paha, kovi paha,\nmutta mine ei voin site autta. Mine ei taida menete minu piente\nsaatavan, mine on itse ruineerattu; elken puhu siit enee.\n\n-- Niinkuin herra kamarineuvos suvaitsee, vastasi Lennart, tuskin enää\nsaattaen hillitä itseään. -- Onko herra kamarineuvoksella mitään\nkäskettävää Savonlinnaan?\n\n-- Nichts, nichts, minu noor ysteven. Terveisi hyvil ystävil\nrootslasil. Mine toivo, he pia ottava se pien rakkari linna, ku heite\nhaitta.\n\n-- Vienkö myös terveisiä kapteeni Ladovilta?\n\n-- Was? Kapteen Ladov?\n\n-- Niin, häneltä, joka tuskin tunti sitten lähti laiturista.\n\nKamarineuvos käänteli komeaa tekotukkaansa ja tuijotteli sameilla\nsilmillään rohkeata kysyjää, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen\nlävitsensä.\n\n-- Mine ei tunne yks kapteen sil nimel, sanoi hän hyvin vakuuttavasti.\n\n-- Mutta minä tunnen hänet, jatkoi kersantti. Olkaa hyvä, kuunnelkaa\nminua hetkinen. Sopimuksen mukaan piti tänään puolen päivän aikaan olla\nkokous Patasalossa. Kapteeni Ladovin tuli johtaa puhetta Venäjän\npuolelta, ja Ruotsin puolelta odotettiin muutamia luotettavia\nhenkilöitä. Aikooko herra kamarineuvos kenties käydä soutelemassa näin\nkauniilla ilmalla?\n\n-- Was! Dumme Geschichten![11]\n\nKun kamarineuvos Sivert joutui hämilleen, taukosi hän puhumasta tuota\nrumaa sekasotkua, jota hän oli oppinut Viipurissa ollessaan, ja puhui\nsensijaan aivan ymmärrettävää saksaa. Kieli oli hänessä jonkinlaisena\nilmapuntarina, joka osoitti asiain painon elohopeaan hänen tekotukkansa\nalle.\n\n-- Kokous tuli ilmi, jatkoi Lennart yhä vakavammin, ja osanottajat\nolivat vähällä joutua suomalaisten joukkojen käsiin, mutta onneksi\nannettiin heille ajoissa merkki vaarasta, ja he hajosivat mikä\nminnekin. Kapteeni Ladov oli kyllin rohkea poiketakseen kahdella hyvin\nvarustetulla veneellä Otavaan, toivoen täällä tapaavansa muutamia\nkokouksesta poissa olleita ruotsalaisia upseereja Savonlinnan\npiiritysväestä ja saadakseen teidän kanssanne, herra kamarineuvos,\npuhella jotakin tuosta yhteisestä tuumastanne, paroni Hastfehrin\narmeijan yllyttämisestä kapinaan ja hänen väkensä pakottamisesta\nvetäytymään pois Venäjän alueelta. Te olette vastannut hänelle, että\nvielä on kärsivällisesti odotettava pari viikkoa asiain kehkeämistä. Te\nolette luvannut hänelle, että silloin on kaikki oleva valmiina, ja te\ntoivotte kohta näkevänne sen päivän, jolloin valtakunnan raja ei enää\nkäy Otavan kartanon halki, vaan -- kenties? -- ehkä Tornion sivuitse.\nSepä kuitenkin vahingoittaisi aimo lailla oivallista tupakan ja viinan\nkauppaa.\n\n-- Junger Mensch, Sie werden unvserschämt![12]\n\n-- Minä lopetan kohta. Teille tehdään väärin, herra kamarineuvos, kun\nsanotaan teidän palvelevan kahta herraa ja houkuttelevan muita tekemään\nsamoin. Te palvelette todellisuudessa ainoastaan yhtä, minun ei\ntarvitse sanoa teille ketä, ja sen yhdenkin voisitte te pettää, jos\njoku toinen olisi kyllin rikas tarjoamaan teille suurempaa palkkaa.\nJotta saavuttaisitte tarkoituksenne, olette te salavehkeissä Ladovin ja\nkeskusteluissa Sharpin kanssa. Sitä paitsi odotatte te piakkoin\nystäväänne asessori Pistolekorsia Viipurista. Te olette yhteydessä\nnuuskijoiden ja yllyttäjien kanssa seitsemällä haaralla, ja erikoisesti\nte olette palkannut erään, viekkaimman heistä kaikista -- Tupakka-Matin\n-- levittämään kehoituksia valtakunnan kavaltamiseen kaikkialle täällä\nrajalla. Tiedättekö, herra kamarineuvos, etten minä, vaikka olenkin\nköyhä ja vaikka minulla on vain yksi Jumala, yksi takki ja perintönä\nteidän hallussanne olevia velkakirjoja, etten minä sittenkään tahtoisi\nolla teidän sijassanne, jos tänään tai huomenna joku kersantti,\nesimerkiksi minä, muassani kuusi tai kahdeksan luotettavaa Savon\njääkäriä, jotka eivät ymmärrä muuta kuin käskyjä, asettuisin tähän,\nmissä nyt seison, teidän ovenne eteen ja sanoisin, kuten minä nyt\nsanon: _kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät!_\n\nSe, joka ei tuntenut Lennart Croneldia eikä hänen tavatonta\nuhkavarmuuttaan, olisi ehdottomasti heti ajatellut, että tuollainen\npoika, mitätön, pieni kersantti, joka tuskin oli astunut ensi askeleita\nvirassaan, ei mitenkään olisi uskaltanut puhua näin maakunnan\narvokkaimman miehen, Otavan mahtavan herran edessä, ellei hänellä olisi\nollut taskussaan vangitsemiskäsky ja mukanaan kuusi tai kahdeksan\nmiestä, jotka vain odottivat sovittua merkkiä syöksyäkseen sisään\npanemaan kiinni vankinsa. Kamarineuvos Sivert oli siitä niin varma, hän\nnäki itsensä niin äkkiä paljastetuksi ja huomasi niin selvästi, mikä\nkaikki häntä uhkasi, jos hänen tuumansa tulisivat ennen aikojaan ilmi,\nettä hän kerrassaan kadotti kaiken neuvokkuutensa ja katseli pakotietä.\nHän lähestyi avonaista, matalalla olevaa ikkunaa, joka oli raitakujalle\npäin, ja huomasi ensimmäiseksi rakuunat, jotka paljastettuine\nsapeleineen vartioivat veräjän luona. Siinä oli jo liikaa pahalle\nomalletunnolle. Kamarineuvos turvautui rukouksiin tavalla, joka olisi\nsuuresti huvittanut pikku kersanttia, ellei hän olisi tarvinnut koko\nmielenmalttiansa voidakseen olla itseään ilmaisematta ja päästämättä\nvoittoa käsistään yhtä pian kuin hän sen oli saanutkin.\n\n-- Grosser Gott, Sie werden mich doch nicht unglücklich machen![13]\nhuokasi onneton vehkeilijä.\n\n-- Minä noudatan käskyä, herra kamarineuvos; laittautukaa valmiiksi\nheti seuraamaan minua, tai minun on kutsuttava väkeni, vastasi\nkersantti tuimasti, ovea vartioiden.\n\nKamarineuvos ryhtyi taas puhumaan sekasotkuaan, ja se todisti hänen\nponnistavan sukkelaa älyään pulasta päästäkseen.\n\n-- Jos peen summa dengi ... mine meinan, jos noin mitättömä tuhannen\nriksdaaler, nin kuin vähäin todistus minu iankaikkisest\nkiitollisuudest, vois taivutta minu noor ysteve sydän laske minu\npujahtaman pois...\n\n-- Se on mahdotonta. Minun tulee noudattaa käskyä.\n\n-- Mine sano tuhat riksdaaler ... mine meina kakstuhat, huokasi\nluulottelija-vanki.\n\n-- Minun käskyni, herra kamarineuvos! Suvaitsetteko joutua?\n\n-- Nelje tuhat riksdaaler! Hyvä noor här, siin on kaik, Jumalitte, mite\nmine omista... Viis tuhat... Mine on menny mees... Kuus tuhat ...\nkerjeläin ei on köyhämp... Kymmen tuhat... Das wird mein Tod!\n\n-- Hyi, herra kamarineuvos! Luuletteko todellakin voivanne lahjoa Savon\njääkäriä kultavuorillakaan? Olisipa ollut toista, jos olisitte\nkäyttäytynyt inhimillisemmin vanhaa isääni kohtaan.\n\n-- Hyve, rakas här Croneld ... älkä panka pahaks minu sopimaton\nraljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite\n-- rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne\non juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik\nkappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat\nvelkakirjat.\n\n-- Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos,\njoskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni\nniitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne\nmaksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat\npuutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin\nsaatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.\n\n-- Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?\n\n-- Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa\nolevista puoluelaisistanne.\n\n-- Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai\nkirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten\nyks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.\n\n-- Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.\n\n-- Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva\nmama on möös täs punai kirjas!... Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein\nHerr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.\n\n-- Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän\nrajan yli tänään puolenpäivän aikaan.\n\nLyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta.\nTekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen\nmuistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen\nsangen tärkeäksi.\n\n-- Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen,\ntuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.\n\n-- Kaikkien rahain ja vekselien suhteen saatte menetellä, miten vain\ntahdotte, mutta paperit täytyy minun tarkastaa, ennenkuin voin sallia,\nettä viette pois mitään, mikä saattaisi olla tärkeää kruunulle. Pyydän\nteitä, kiiruhtakaa; väkeni käy maltittomaksi.\n\nKohtaus alkoi tulla naurettavaksi, ja ellei yllättävä hämärä olisi\nauttanut Lennartia salaamaan hymyään, olisi voitto vielä voinut mennä\nhukkaan niin viekkaan vastustajan kanssa oteltaessa. Mutta kamarineuvos\nSivert oli sellaisen pelon vallassa, että se riisti häneltä kaiken\nmaltin. Kersantti otti haltuunsa kaikki paperit, jotka olivat vähänkin\ntärkeitä, koko yksityisen kirjeenvaihdon, vieläpä velkakirjatkin,\njoilla Otavan valtias piti koko seutua ahtaalla, ja jotka Lennart\npäätti toistaiseksi jättää lähimpään lääninkansliaan. Kun tuo kaikki\noli tehty, kysyi vanki surkealla äänellä, eikö hän saisi ottaa\njäähyväisiä perheeltään.\n\n-- Mahdotonta, kuului vastaus. Väkeni saattaa tulla milloin hyvänsä, ja\nsilloin on kaikki hukassa. Muuten voitte palata ensimmäisenä sateisena\nyönä määräämään perheenne ja omaisuutenne hoidosta. Mutta vielä on\njäljellä toinen ehto.\n\n-- Noch eins! Mein Gott![15]\n\n-- Toisesta ei teille ole mitään vaivaa. Sillä siitä, miten vaikenette\näitipuoleni asioista, riippuu mihin toimenpiteihin ryhdytään Otavan\nsuhteen, jonka te jätätte pantiksi, ja muuten koko minunkin\ntoimintatapani.\n\n-- Mine on vait, ninkun se mykke kala. Ja nythen mine saa pakene?\n\nLennart aukaisi puutarhanpuoleisen ikkunan, sillä sinne eivät rakuunat\nnähneet, ja oli tarkastavinaan, oliko tie auki. Hän ei voinut kieltää\nitseltään huvia katsella, miten tuo vanha papereista ja rahoista\ntäyteläinen kettu hupsun tavoin luikki ulos omasta ikkunastaan.\n\n-- Tie on vaaraton, mutta rientäkää kaikin mokomin! kuiskasi hän.\n\nVielä syvä huokaus, ja kamarineuvos Sivert oli hengästyneenä jo\nhiipinyt puutarhaan ikkunasta, joka oli vain kuusi korttelia maasta.\n\nLennart näki hänen häviävän puiden varjoon ja rohkeni vasta silloin\nremahtaa iloiseen nauruun.\n\n-- Juokse -- sanoi hän itsekseen -- juokse tiehesi, vanha konna, joka\nolet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon\nomantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni\nsinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada\njonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat\nkaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla...\nMutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten\npujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.\n\nHän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli\nkuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt\nlevottomana häntä vastaan.\n\n-- Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua\ntai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.\n\nJa sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.\n\n-- Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen?\nkuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.\n\n-- Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti.\nTiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin\nsalaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken\nilmaisemisesta, silloin, Betta... Oletko valmis antamaan alttiiksi\nkaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis\nuhraamaan onneni, elämäni ... yksin sinutkin!\n\nNuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.\n\n-- Yksin sinutkin! kuiskasi hän.\n\n-- Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei\nvaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se\nvain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme ... jos minä pääsen\nhengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.\n\n-- Sinun pitää elää, Lennart ... minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme\nme toisemme sittenkin... Hyvästi!\n\n-- Hyvästi!\n\n\n\n\n9. SAVONLINNA.\n\n\nKeskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien\nyhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota\nviime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä\nSavonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta\njulmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä,\nsamaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään\nujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin\nkuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria\nvastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin\nVenäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin\nelämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli,\nettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei;\nmutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli\nlaita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan\nOlavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti\nympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta\nkoko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja\nkarjaa monin tuhansin.\n\nSe vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin\npuolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta\nVenäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa\nhengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän\npohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli\nSuomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa\nkauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa\nuhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin\netelässä \"pamauksesta\" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna,\nt.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin\nsilmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen\nsuomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes\nvenäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714.\nRauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta\nmoskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen\nmainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine\ntorneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita\nläpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään\nsievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja\nkaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen\nveriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen\nyhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen\nviimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta\npuolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik\nAkselinpojan muinaisen taistelupesän.\n\nMutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä\nja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella\nvuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen\nitäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan,\njos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä\ntykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen,\nmiten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan,\nseurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa,\njokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin\npäällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.\n\nSilloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä\nosittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta\nsekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman\nSavonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella\nlinnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi.\nMuutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa\nainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä,\ntahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti\nvenäjäksi, ettei mieli tee.\n\nHastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa\nvihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse\nloitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin\neversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan\nmiehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä\nsaarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen\n\"hauskuttamiseksi\", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle\ntulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää\nvirkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät\npitäneet lukua velvollisuuksistaan -- muuten kielimistä ja kulkupuheita\npääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua,\nlopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa\npäälliköiden kesken -- sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan\nulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka\nripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan\nettä Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.\n\nLyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen,\nkun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa\nkiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden\nkylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai\npuolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla\nhoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella;\nmutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli\nlähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän,\nkivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.\n\nJotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta\nStedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi\nviipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi\nollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin\ntällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin\nvaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan\npäällikkö -- \"vanha turkkilainen\", joksi häntä sanottiin, koska hän\nlienee ollut syntyisin tatarilainen -- ei juuri suvainnut yöleponsa\nhäiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla\ntykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla\ntekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella\nammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.\n\nHän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä\noli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle\nhiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka\nkolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi\nsuomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo\npuolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli\nmetsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama\ntoisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen,\npilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti\nkahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku\ntoisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten\nkiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden\nryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti\nvain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän\nkohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului\ntykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.\n\nLennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen\nhillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja\nkantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät\nkivien taa.\n\n-- Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin\npiippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.\n\n-- Hyvä ystävä, oli vastaus.\n\n-- Tunnussana?\n\n-- Savonlinna.\n\n-- Saat mennä!\n\nNe olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko\njoukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä\nhyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin\nkahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin\npuolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin\nsiis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri\nmusertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei\nkuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi\nvarovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa,\nkeksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa\nrintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, \"trevogaa\",\nja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat\njääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja\nvallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi\nitsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he\nnäkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin\nveneisiin.\n\n-- Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia\nhietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen\nkapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan,\ntupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin,\njolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.\n\nKuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät\nensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli\npysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan\nsuojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat\nalemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys\noli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua\nsiitä.\n\n-- Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö\nsivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse\nmuutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.\n\nVihollinen oli sillä välin sytyttänyt muurille pikivanteita ja saattoi\nniiden valossa jokseenkin tarkkaan seurata kaikkia liikuntoja\nvastaisella rannalla. Ampuminen kiihtyi kahta vertaa kovemmaksi, kuulat\nrepivät kolme miestä palasiksi, toiset pakenivat, ja Fieandt itse\nvetäytyi hiljalleen viimeisenä tappotantereelta.\n\nSe suututti häntä.\n\n-- Eikö ole Savossa ainoatakaan pahusta, joka saattaisi tukkia suun\nnoilta kaalinsyöjiltä? huusi hän.\n\n-- Jos saan neljä miestä, koetan aivan tuosta oikealta, vastasi pieni,\nhoikka kersantti, tullen esiin joukosta.\n\n-- Ettekö häpeä, vanhat roikaleet, antaa poikien noin tehdä pilkkaa\nitsestänne? Kuka sinä olet, enhän minä ole sinua ennen nähnyt?\n\n-- Kersantti Croneld, määrätty palvelukseen ensimmäiseen komppaniaan.\n\n-- No koeta, hiiden nulikka, saatko ketään kanssasi. Maltas...\nMajurinko poika?\n\n-- Niin, herra kapteeni.\n\n-- Minä olen oppinut isältäsi kiroilemaan. Mutta häneltä olen myöskin\noppinut seisomaan hämmästymättä vaikka perhanan isoäidin edessä...\nJumala sinua siunatkoon, poika. Mene!\n\nLennartin valitsema paikka oli yhtä korkealla, mutta vielä aukeampi ja\nkaksikymmentä askelta lähempänä rantaa; sitä olikin ensin aiottu\npatterin paikaksi, mutta se oli sitten hylätty, koska se oli liian\nvaaranalainen. Sen, joka tuohon paikkaan pyrki, täytyi kulkea aukean\nkallion yli, mikä tuskin saattoi käydä vihollisten näkemättä. Sitä\nvastoin oli siinä se suuri etu, että täällä raunioissa oli suuri joukko\nirtonaisia kiviä, joita voitiin kohottaa varustuksiksi tai\nvallintapaisiksi.\n\nLennart sai neljä miestä, käski heidän panna pois hattunsa ja vetää\nharmaat sotaviitat korviin ja siten aivan hiljaa ryömiä yhdessä\nmääräpaikalle. Koe onnistui paremmin kuin oli saatettu toivoakaan.\nEntisellä paikalla tehdyn valehyökkäyksen harhaanjohtamina venäläiset\nkohdistivat kaiken tarkkuutensa siihen eivätkä huomanneet\nkallionkarvaisiin viittoihin pukeutuneita uusia vapaaehtoisia,\nennenkuin he jo olivat ehtineet kyhätä vallituksen, joka oli kylliksi\nluja suojelemaan heitä ensi iskusta. Kun muut jääkärit näkivät\nyrityksen onnistuvan, alkoi heitä yhä useampia hiipiä sinne samalla\ntavoin yksitellen. Hiekkasäkkejä ja risukimppuja pujautettiin sinne\nuuden kivimuurin suojaksi. Rotkosta löydettiin multaa ja sitä\nkäytettiin samaan tarkoitukseen; kannot ja juuret, sammaleet ja\nkatajapensaat, kaikki kelpasivat, ja sillä aikaa vihollinen ampui\nkoivunrisuja, joita Fieandt puetti jääkäritakkeihin ja joita miehet\nryömien työnsivät seipäillä edellänsä ensimmäiselle, yhä vieläkin\nvenäläisten ampumatauluna olevalle kallionkielekkeelle. Yleinen riemu\nsyntyi, kun tuontuostakin nähtiin jonkin koivunoksan tupsahtavan nurin\nampumisesta.\n\n-- Ampukaa hiljaa, hyvät herrat! Varokaa kylpyvastojamme! huusivat\njääkärit.\n\nVähitellen valkeni kesäaamu, ja silloin vihollinen huomasi ihmeekseen\npienen varustuksen kallion harjalla, vähän matkaa oikealle edellisestä\npaikasta. Heti alkoi linnan tykistö jyristä sitä kohti kahta\nkiivaammin, mutta liian myöhään. Häthätää kyhätty muuri kesti\nkuulien tuiskeen, joista useimmat olivat kaksitoista- tai\nkuusitoista-naulaisia, eikä kestänyt kuin kotvan aikaa, ennenkuin nuo\nkaksi kolmenaulaista ruotsalaista tykkiä alkoivat rivakasti vastata.\nHarjun takana seisovien jääkärien iloinen eläköönhuuto yhtyi\nvastaukseen, ja aamuaurinko nousi valaisemaan vilkkainta ja hilpeintä\nsotakarkeloa, mitä siihen asti koko pitkän ja ikävän saartamisen aikana\noli käyty Savonlinnan lähistöllä.\n\nFieandt ei ollut voinut olla löntystämättä itsekin varustukseen\nollakseen läheltä johtamassa patterin säännöllistä rakentamista.\nIlokseen hän sai tähdätä ensimmäisen tykin ja nähdä, miten hänen\nkuulansa tuolta korkealta paikalta ammuttuna lensi linnan muurin\nsisäpuolelle, kaatoi tykkimiehen ja räiskähti sivurakennuksen seinään,\njota savuavan piipun vuoksi luultiin linnan päällikön ruokakeittiöksi.\n\n-- Ähäh! -- huudahti hän jörömäisesti naurahtaen, mikä ei tapahtunut\nmuissa kuin juhlatiloissa -- nyt me kyllä suolaamme turkkilaisen\nhapankaalin!\n\nSamassa hän huomasi Lennart Croneldin, joka seisoi ampumareiän\nvieressä, tomuisena ja poroisena patterityöstä.\n\n-- Ohoh -- sanoi hän hyväntahtoisesti suutaan viuristaen -- kuka sen\nvietävä on sinut, poika, opettanut _ryömimään_ tarkoituksesi perille?\n\n-- Osaan minä seisoakin, kun tarvitaan, herra kapteeni! vastasi\nnuorukainen, oikaisten itseään käsi otsalla.\n\n-- Vaiti, mies! Niinkuin en olisi nähnyt, että olet isäsi poika!\nvastasi päällikkö.\n\nMutta Lennart ei vielä tuntenut miestä eikä ollut vielä oppinut\nymmärtämään leikkiä. Heti kun Fieandt käänsi hänelle selkänsä, juoksi\nhän jääkärien luo mäen taa ja toi sieltä lipun, jota hän alkoi hyvin\nhuolellisesti pystyttää muurin ylimmäiselle harjalle kivien ja mullan\nväliin. Juuri silloin sateli vihollisten luoteja sakeimmin patterin\nympärille, ja ne paukuttelivat kuin väkivasarat sen laitaa, tekemättä\nkuitenkaan siihen juuri mitään jälkeä.\n\n-- Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat\ntulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni\näkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli\nnähty tulistuvan.\n\nLennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan\nsuorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän\noli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa:\nkun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!\n\n-- Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin\nauttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi\nuudestaan esimies kiukuissaan. -- Kun pääsemme tulesta, menet sinä\npaikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari,\nkäskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene!\nVänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua\nkolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi\nliiaksi turkkilaisen päähän.\n\nNiin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei\noikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan\nsotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen\nmielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä\nolivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian\nluonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki\nylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista,\nluultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti\nja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.\n\nUpseeri -- tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään\noli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin\nolivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt\nmuuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja\nilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään -- oli silloinen\nmainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi\nsotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja\nkuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki\nantimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli\nsamalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko\nmaailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen\naikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä\ntuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo\nKustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita\nennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä,\npääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla\naikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli\nsamanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788\nlaskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään\npitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta\nhimmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen\nseuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia,\njoista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru -- satu\nmuinaisesta auringosta.\n\nFieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat\nkeskenään, oli se katsomisen arvoista -- maailmanmies, joka oli\nkasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa\nVersaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta\nniin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli\nStedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto\nja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle\nsarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat\njonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi\nja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin\noutoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan\nmörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää\nluontaista hillitsemättömyyttään.\n\nSuulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se\nnimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti\nnuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.\n\n-- Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.\n\nLennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja\nkysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta\nkatsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.\n\n-- Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä.\nMene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa\ntuhlata kruunun pukineita.\n\nLennart totteli, ääneti kuin ennenkin, ja astui vakavin askelin\nosoitetulle paikalle, jossa oli yöllä kaatunut seitsemän miestä ja joka\npäivänvalossa oli vielä alttiimpi vihollisten luodeille. Venäläiset\nolivat nyt asettaneet muurille pyssymiehiäkin, ja ne alkoivat heti, kun\nnäkivät pienen jääkärin, ampua vilkkaasti kivääreillänsä, laukaisten,\npatterista suutuksissaan silloin tällöin jonkin tykinkin.\n\nLennart meni lehvän luo, joka oli liukunut alas rinnettä\nmyöten, irroitti siitä puvun kuulain viuhinassa ja palasi sitten\nvahingoittumattomana, pikemmin hiljentäen kuin kiiruhtaen askeleitaan.\nEverstin luo tultuaan hän laski rikki ammutun puvun maahan ja odotti\nuusia käskyjä.\n\n-- Sinulla näkyy olevan hyvä omatunto, sanoi eversti hiukan leppeämmin\nkuin ensin. -- Ei mennä tuolla tavoin kuulasateeseen, jos on mieli\npettää kuningasta.\n\nLennart oli yhä vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.\n\n-- Seuraa minua, sanoi Stedingk.\n\n-- Minun on käsketty mennä arestiin kolmeksi vuorokaudeksi, herra\neversti.\n\n-- Arestiinko? Ja mistä syystä?\n\nFieandt kertoi, miksi hän oli katsonut tarpeelliseksi kurittaa\nnuorukaista, vähän hämillään siitä aivan vastakkaisesta käskystä, minkä\neversti juuri oli antanut hänen suojatilleen.\n\nStedingk hymyili.\n\n-- Kapteeni Fieandtin käskyä tulee noudattaa, virkkoi hän. Mutta\nkuitenkin saat seurata minua kaupunkiin. Minulla on hiukan sanottavaa\nsinulle, nuori herraseni.\n\nNähtyään patterin olevan kelvollisessa kunnossa ja kykenevän vastaamaan\nvihollisten tuleen eversti palasi veneellä kiertotietä kaupunkiin.\nKersantti Croneld oli hänen mukanaan ja hänet vietiin, heidän\nsaavuttuaan perille, päämajaan, entiseen kauppiaantaloon, jonka katon\nvihollisen kuulat kuitenkin olivat suurimmaksi osaksi särkeneet. Siellä\neversti näki hyväksi jossakin määrin tutkistella seuralaistaan, aluksi\nhänen sukuansa ja elämänsä vaiheita.\n\n-- Minä tiedän -- jatkoi päällikkö -- että isäsi on suora sotilas\nja kunnon kuningasmielinen. Toivoisin vain saattavani sanoa\nsamaa veljestäsi, kapteeni Detlof Croneldista, joka palvelee\nuusmaalaisjoukossa. Mitä sinä arvelet siitä?\n\n-- Jos veljelläni on toiset mielipiteet, niin saatan vain sanoa,\netteivät ne ole minun, vastasi Lennart ujostelematta.\n\n-- Sinun ikäisilläsi ei ole mitään mielipiteitä, silloin syöksytään\nsokeasti toisten mukana, oikaisi eversti. Sinä olet käynyt veljesi\nkoulua, ja hän taas on Sprengtportenin parhaita oppilaita.\n\n-- Olen lukenut suuretiedettä ja opetellut rintamapalvelusta\nViaporissa; mutta muuten olen käynyt isäni koulua, ja siinä olen\noppinut, että Sprengtporten on valtionkavaltaja.\n\n-- Hyvä. Oletko oppinut samaa äidiltäsikin?\n\n-- Minun äitini on kuollut, vastasi nuorukainen rohkeasti.\n\n-- Hyvä, ystäväni, en tahdo loukata luonnollisia tunteitasi. Mutta\nkatsos, minkä tähden katsoin tarpeelliseksi hankkia tietoja sinusta ja\nkäytöksestäsi. Mitä arvelet tästä nimettömästä kirjeestä, jonka sain\neilen illalla samalla lailla kuin jo monta muutakin ennen? Toisin\nsanoen, se oli kiinnitetty neulalla asuntoni portaisiin.\n\nNiin sanoen hän ojensi Lennartille sievän ranskankielisen kirjeen,\njonka sisällys oli seuraava:\n\n    \"Hyvä herra, teitä koetetaan pettää ja teidän töitänne\n    koetetaan vakoilla. Epäilkää jokaista, joka lähestyy teitä\n    teeskennellyn yksinkertaisena tai lapsellisen avomielisenä.\n    Epäilkää etenkin erästä nuorta miestä, joka nimittää itseään\n    kersantti Croneldiksi ja jossa vilpittömän näköisen kuoren\n    alla piilee hänen ikäiselleen harvinainen kavaluus. Hänet\n    ovat viholliset vartavasten lähettäneet ilmoittamaan kaikki\n    teidän yrityksenne, ja te teette siis viisaasti, jos lähetätte\n    heti hänet tarkasti vartioituna johonkin kaukaiseen paikkaan,\n    mistä hän ei voi vahingoittaa teitä. Ottakaa tämä neuvo\n\n                                            _totiselta ystävältä_.\"\n\nLennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka\nhän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet\neivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli\nParaskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo\nkauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti\nkuitenkin ilmaista epäluuloaan.\n\n-- Minä luulen -- sanoi hän -- ettei mikään todellinen ystävä ole\nkirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.\n\n-- Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä\ntähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun\nosaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?\n\n-- Kenties minä tiedän hiukan enemmän kuin muut niistä suunnitelmista,\njoita salaa laaditaan valtakunnan turmioksi, ja sentähden on tahdottu\nsaattaa minut epäluulonalaiseksi, virkkoi Lennart, ollen ehkä hieman\nlapsellisesti hyvillään siitä, ettei ollutkaan aivan niin mitätön\nhenkilö kuin eversti luuli.\n\n-- Mitä, ystäväiseni? Puhu vapaasti. Kerro minulle suoraan, mitä tiedät\nsalaliitosta, jonka vyyhtien näen päivä päivältä yhä enemmän\nkietoutuvan ympärillemme, mutta jonka johtolangat vielä pysyvät\npimeässä, ei tiedetä missä. Sinä olet nuori ja rohkea, sinussa on\njotakin jaloa, _quelque chose de gentilhomme_, mikä sanoo minulle, että\nsinä arvelematta olet täyttävä velvollisuutesi. Ja kun puhut minulle,\ntiedät puhuvasi kuninkaan korvaan.\n\n-- Salliiko herra eversti minun jättää mainitsematta muutamia nimiä ja\nantaako herra eversti kunniasanansa, ettei niitä henkilöitä, jos nimet\narvattaisiinkin, saateta mihinkään henkilökohtaisiin ikävyyksiin, vaan\nettä heitä kohdellaan niin säälivästi kuin suinkin on mahdollista\nisänmaan parasta loukkaamatta?\n\n-- _Voilà pourtant des conditions, mon ami!_ Mitä nyt? Ehtoja?\nKaupitteletko velvollisuuttasi?\n\n-- Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää\nedes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra\neversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata\nitseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät\nhenkilöt tukalaan asemaan...\n\n-- No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi\nsiinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan\nvälttämättömäksi.\n\n-- Siinä tapauksessa on raja lähellä, tarvitaan viittaus vain, niin nuo\nhenkilöt ovat turvassa. Salliiko herra eversti välttämättömyyden\nvaatiessa minun antaa semmoisen viittauksen?\n\n-- Sinäpä hierot kovasti kauppaa, vaikka sanottavasi ei liene\npaljonkaan arvoista. _Eh bien_, olkoon menneeksi, minä pyydän\nkuninkaalliselta majesteetilta suostumusta siihen; muuta en voi luvata.\nOnko sinulla vielä ehtoja? Pyydätkö ehkä vielä upseerinvaltakirjaa\ntaskuusi.\n\n-- Semmoisen kysymyksen jälkeen ei minulla ole mitään sanottavaa herra\neverstille. Kiitän muistutuksesta. Se on oikea, ja minä olen vaiti.\n\n-- Hyvä, nuori ystäväni. _Très bien_. Niin tulee sotamiehen vastata.\nMutta usko minua, minä en ole tahtonut loukata kunniantuntoasi. Minä\npidän arvossa sinun herkkätuntoisuuttasi ja ymmärrän täydellisesti\nvaikuttimesi. Siis, _assez de querelles_.[16]. Sinä saatat puhua\npelkäämättä, että sinun tarvitsisi hävetä sitä.\n\n-- Siinä ei vielä kyllin, herra eversti. Muut saattaisivat ajatella\ntavalla, jota herra eversti ei hyväksy. Minun täytyy nyt asettaa vielä\nyksi ehto.\n\n-- Vieläkö yksi? Anna kuulua!\n\n-- Että minua _ei_ nimitetä upseeriksi, ennenkuin sota on loppunut, tai\nennenkuin ne henkilöt, joita saatan loukata, itse pyytävät sitä, siinä\ntapauksessa, että ansaitsisin jonkinmoisen päällikön aseman.\n\n-- Mutta ajattele, mitä pyydät! Nuorena, urhoollisena ja urotöitä\nhimoitsevana tahdot tuomita itsesi alhaiseen ja huomaamattomaan\npaikkaan, jossa päästät käsistäsi kenties ainiaaksi palaamattoman\ntilaisuuden, tilaisuuden loistavaan uraan. Usko minua, nuori ystäväni!\nOlen matkustanut yli valtameren, olen Amerikan polttavan auringon alla,\nkuudensadan penikulman päässä isänmaastani, etsinyt sellaista\ntilaisuutta, jonka sinulle onni tarjoo kotipaikkasi kynnyksellä ja\njonka sinä tahdot hylätä tunteesi viehättämänä, tunteen, jonka minä\nymmärrän, mutta jota en voi hyväksyä. Minä tuhoaisin tulevaisuutesi,\njos suostuisin pyyntöösi. Pidä ennemmin salaisuutesi, jollet luovu\nehdostasi, sillä siitä hinnasta en tahdo sitä kuulla.\n\nLennart kalpeni. Hän huomasi kokeneen, jalomielisen soturin olevan\noikeassa. Saattoihan hän olla vaiti, kukaan ei pakota häntä puhumaan,\nja niin hän välttyisi saattamasta vaaraan kahden perheen kunniaa ja\nonnea. Mutta toiselta puolen sanoi hänelle sisäinen, kehoittava ääni,\nettä nämä silmänräpäykset ovat mitä tärkeimmät, että huomenna kenties\non kaikki liian myöhäistä ja että hänen sanoistaan tai vaitiolostaan\nehkä riippuu niiden ilkeiden vehkeiden menestys, jotka uhkaavat koko\nisänmaata. Hän ei arvellut enää, hän heittäytyi everstin jalkoihin ja\nvaati häntä suostumaan; hän rukoili niin sydämensä pohjasta saada\nluopua kaikista palkinnoista ja suosionosoituksista, hän vakuutti niin\ninnokkaasti sanottavansa tärkeyttä, että ylevämielisen Stedingkin\nviimein täytyi suostua.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoi eversti, kenties tulemme kumpikin katumaan\nlupaustani, mutta puhu! Lupaan kunniasanallani täyttää toivomuksesi.\n\nLennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta\nSivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta\nkirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon\nkokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli\ntärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen\nkirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut\nselkoa. Stedingk hämmästyi.\n\nHän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan\nenemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon.\nMutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja\nniin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa\nhän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka\nsiihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi\nhänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.\n\n-- Nuori mies -- sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen\nkättä -- sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita,\nettä ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä\nkiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa\npalkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi\nniistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen\nkirjoittamaan kuninkaalle.\n\n\n\n\n10. ENSIMMÄINEN RUUTISUONI RÄJÄHTÄMÄISILLÄÄN.\n\n\nUrhoollisen ja uskollisen Stedingkin ryhtyessä niihin toimenpiteisiin,\nmitä hänen vallassaan oli petturien tuumain estämiseksi ja ennen\nkaikkia prikaatipäällikön paroni Hastfehrin varoittamiseksi,\nkulkivat tapaukset hänen ohitsensa kiireemmin kuin hän oli osannut\nedeltäkäsin laskea. Heinäkuussa vuonna 1788 vieri kuninkaan ja samalla\nRuotsinkin valta Suomessa loivaa rinnettä alaspäin yhä nopeammin ja\nvastustamattomammin omasta painostaan. Elokuussa Kustaa III:n vaipuva\nkruunu oli jo ehtinyt syvän kuilun partaalle, kuilun, joka monesta\nnäytti pohjattomalta; mutta sama syvyys, joka uhkasi niellä valtakunnan\nkruunuinensa, herätti taas tuon tuhatvuotisiin tapoihin juurtuneen\ntunteen, jonka Geijer oli sanonut lausuessaan: \"Ruotsin kansan historia\non sen kuningasten historia\". Ja siitä hetkestä alkain, jolloin\nkuninkaan ja kansan asia muuttui samaksi, oli Kustaa III pelastettu.\n\nNiinä kolmena päivänä, joina kersantti Croneld oli arestissa\nSavonlinnan päävahdissa ja kirjoitti otteita Otavasta saaduista\npapereista, oli tapahtunut tärkeätä. Nuo muutamat tunnit olivat\nriittäneet saattamaan Savonlinnassakin kaiken vaaraan, tahraamaan tähän\nasti urhoollisen armeijan kunniaa ja synkentämään tummilla varjoilla\nkansaa, jonka uskollisuutta kuningasta ja isänmaata kohtaan siihen asti\nsyystä kyllä oli kiitetty. Vielä 4:ntenä päivänä elokuuta Stedingk\nkirjoitti kuninkaalle: \"Olen nähnyt sotamiesten kuolevan sankarien\ntavoin; antakaa heidän leskillensä tynnyri jyviä, ja teidän\nmajesteettinne nimeä siunataan.\" Elokuun 5:ntenä päivänä hän kirjoitti:\n\"Teidän majesteettinne on halpamaisesti petetty -- pettäjiä ovat omat\nneuvonantajanne ja Suomen armeijanne!\"\n\nMistä johtui tuo niin pikainen ajatustavan muutos, jota ei ennen ollut\nkuultu suomalaisten kesken, savolaisten kesken, kansan kesken, jonka\nluonne näyttää olevan keitetty tervasta; niin sitkeästi se pysyy\nvanhoissa tavoissaan, niin hitaasti se mukautuu uusiin oloihin?\n\nSyvimmällä kyti tietysti mielten pohjalla muisto vuosista 1713 ja 1742.\nKummallakin kerralla johti ruotsalainen päällikkö -- toisella Lybecker,\ntoisella Lewenhaupt -- suomalaisen sotamiehen peräytymisestä\nperäytymiseen, häpeästä toiseen, ja seurauksena oli, että suomalainen\njoka kerran menetti osan maataan, vaikkei hän itse toivonut mitään\nhartaammin kuin saada pysähtyä ja tapella. Pommerin sodassa ei sotamies\nmyöskään saanut mitään hyvää käsitystä ruotsalaisista päälliköistään.\nKahdeksankymmenen vuoden kuluessa hän oli käynyt tottumattomaksi\nvoittamaan ja tottunut saamaan selkäänsä. Ja nyt johtivat häntä heikot,\nhorjuvat päälliköt -- Hastfehr, Kaarle Kustaa Armfelt -- samaa valtaa\nvastaan, joka oli hänen silmissään kasvanut voittamattomuudeksi. Tosin\njohdettiin häntä hyökkäykseen, mutta yksin sekin urotyö oli epäilyksen\nturmelema. Ja miten häntä johdettiin? Ryysyinen ja nälkäinen hän oli,\nse ei suuria merkinnyt, siihen hän oli tottunut. Mutta kun tuskin oli\npäästy vihollisen alueelle, käskettiin hänen pysähtyä ja hän jäi\nvoimattomana kuukausiksi mitättömän linnan edustalle, jota hän ei edes\nsaanut koettaa valloittaa väkirynnäköllä, vaan ainoastaan saartaa\nvähäisin menestyksen toivein. Se masensi hänen rohkeutensa. Koko\nsuomalainen luonne on pohjaltaan puolustava hyökkäävän ja ryntäävän\nruotsalaisen luonteen vastakohta. Pane suomalainen sotamies\npuolustamaan pirttiään, kotiliettään, ja hän on seisova paikallaan kuin\nmaahan kasvaneena. Mutta hyökkäyssodassa hän tarvitsee rohkeita\njohtajia, suuria vaaroja ja voimakkaita, äkillisiä kiihoittimia --\n\"räjähdyskuulan selkänsä taa\" -- rynnätäkseen ravakasti eteenpäin. Vain\nKustaa II Adolf voi saada hänet hyökkäämään Alte Westeen Nürnbergin\nluona, mutta jo Kustaa IV Adolfkin riitti antamaan hänelle voiton\nVirran sillalla. Kustaa III oli liian vähäinen sotapäälliköksi, jotta\nsotamies olisi häntä ymmärtänyt, liian suuri valtiomies, jotta\npäällikkökunta olisi häntä käsittänyt. Kun hänen näytelmässään \"1788\"\nnäyttelijät, kuunnellen huonoa kuiskaajaa, alkoivat pilata näytelmää\nja huutaa: alas esirippu! -- ken ihmettelee, että äänettömät\napunäyttelijät ensi alussa seisoivat ällistyneinä kulissien välissä?\n\nSe, mikä yhden vuorokauden kuluessa sai ensimmäisen ruutisuonen\nräjähtämään Hastfehrin joukossa Savonlinnan edustalla, oli samaan\naikaan saapunut kaksinkertainen ja peloittava tieto peräytymisestä\nHaminan luota ja pääarmeijan kapinasta. Tapaukset ovat tunnettuja,\nmutta on hupaista kuulla niiden kaikuja kaukana Savon järvien\nrannoilla.\n\nKun Lennart Croneld tuli päävartiosta taas ilmoittautuakseen\nviranhoitoon, vastattiin hänelle, että komppanian päälliköt sekä kaikki\nmuut, joita ei tarvittu tehtävissään, olivat koossa eversti Stedingkin\nluona. Oli aamupäivä. Metsämailta äsken tulleita nahkapoikia -- joita\nStedingk kirjeessään elokuun 5:ntenä päivänä sanoo \"alastomaksi\nihmissuvun heittiöjoukoksi\" -- harjoitettiin kaupungin torilla. Joukko\nsotamiehiä oli kokoontunut pajan ympärille, missä raudoitettiin uusia\ntykkiteloja ja paranneltiin hätävaraksi muutamien kelpaamattomien\nkiväärien lukkoja. Tuon jokapäiväisen toiminnan ohella oli tavaton\nliike päämajan ympärillä. Käskyläisiä tuli ja meni, aliupseerit\nsupattivat sotamiesten parissa, väliin annettiin selkään, väliin taas\ntupakkaa. Sotamiehet itse näyttivät epäröiviltä; käsi näkyi vanhaan\nkansalliseen tapaan tiheään nousevan korvan taa: selvä merkki siitä,\nettä pulmallisia kysymyksiä oli harkittavana.\n\nLennart lähestyi erästä sellaista joukkoa. Siinä oli kymmenkunta hänen\noman komppaniansa jääkäriä, ja he odottelivat pajan luona kivääreineen,\njoissa jotakin oli joutunut epäkuntoon. Heidän pukunsa ei ollut\nparemmassa kunnossa kuin heidän kiväärinsäkään. Harvalla oli\nsotilaspuvustaan muuta jäljellä kuin housut, joita he johonkin määrin\nolivat paikkailleet liiviensä pyhillä jäännöksillä. Muutamat olivat\npaitahihasillaan -- ne vasta olivat paitoja! -- toiset virsuissa,\nparilla oli yllään talonpoikaistakit, joilla oli se tavaton etu, että\nne olivat ehjiä. Murkina oli heillä mukanaan, eikä se suinkaan ollut\nmonipuolinen: leipää, jota he itse olivat leiponeet venäläisiltä\nryöstämistään jauhoista, ja siihen lisäksi venäläiseen tapaan rahtunen\nsuolaa. Eräs oli venäläisiltä vangeilta oppinut kokoamaan ja paistamaan\nsieniä. Toinen, aika kauppanero, oli saanut muutamia suolaisia muikkuja\ntuohiseensa ja myi niitä velaksi äyristä kappaleen. Kolmas, vielä\nonnellisempi, oli onkinut särjen. Liha ja maito oli harvinaista\npäälliköidenkin pöydällä.\n\nKurja puku ja kehno ateria eivät kuitenkaan olleet syynä tuohon suureen\npulaan, ei, vaan viimeiset, aivan uusimmat sanomat, jotka olivat tiellä\nkasvaneet tavattoman suuriksi.\n\n-- Onko totta -- kysyi joku -- että koko päällikkökunta on Husulassa\nottanut eronsa?\n\n-- Ja että koko armeija on luopunut aseista? lisäsi toinen.\n\n-- Varmaa se on -- vastasi kolmas -- minä kuulin itse sen eräältä, joka\noli kuullut sen pikaviestin tuojan omasta suusta. Kuningas on tahtonut\npanna koko armeijan arestiin.\n\n-- Ja silloin ovat upseerit ottaneet hänet vangiksi...\n\n-- Ja panneet hänet viralta.\n\n-- Mutta sehän on kurjaa peliä. Olisi tullut meidän luoksemme; me\nolisimme suojelleet häntä.\n\n-- Hän kuuluu tahtovan myydä maan ryssille ja sitten paeta\nvaltakunnasta.\n\n-- Hän aikoo hävittää kaikki viinapannut...\n\n-- Ja kieltää kaiken tupakan käyttämisen maassa.\n\n-- Ja koska hän pelkää armeijaa, on hän määrännyt sen tuhottavaksi.\n\n-- Miksipä hän olisi muuten lähettänyt meidät tänne? Kaikkihan\ntietävät, että hän on siitä tehnyt sopimuksen linnan turkkilaisen\nkanssa. Kun ensin oikein olemme nälästä näännyksissä, tulee\nturkkilainen ja ottaa meidät.\n\n-- Sentähden varovat päälliköt antamasta meille tykkejä, jotka edes\njohonkin kelpaisivat.\n\n-- Ja kun vihdoin saimme mörssärin, emme saaneet tulikuulia. Ja\nmillaiset kiväärit! Kirppupyssyjä he ovat meille antaneet. Entä piit\nsitten!\n\n-- Puhu kauniisti, mies, Sprengtportenin tussareista. Se mies tunsi\nruudin.\n\n-- Totta on. Siksi hänet ajettiinkin pois maasta. Ja hänen sijaansa\novat antaneet meille sellaisia kenraaleja, jotka pötkivät metsään, kun\nnurkissa paukkuu. Isä kertoi, miten tehtiin rakuunavuosina.[17]\n\n-- Isoisä oli sodassa ison vihan aikana, kun oli niin pakkanen, että\ntuli jäätyi takkaan, ja niin pimeä, ettei aurinkoa nähty seitsemään\nvuoteen.[18] Hän tiesi kertoa Armfeltistä ja Löfvingistä, nepä vasta\nmiehiä olivat! Mutta ne muut korkeat herrat, joita kuningas lähetti\nmeille, juoksivat, kun ryssien rumpu pärähti Viipurissa, täyttä karkua\npakoon Tornioon.\n\n-- Onko totta, että Schultz on tulossa meitä vastan mukanaan\nkaksitoistatuhatta miestä?\n\n-- Ettekö tunteneet kenraalin käskyläistä? Hän tuli juuri\nPunkasalmelta, niin että hevosen kaviot iskivät tulta. Ja mitä luulette\nhänen kertoneen? Sitä, että ryssät nauravat partaansa toisella puolen\nsalmea ja että kasakoita kuhisee kuin muurahaisia parin penikulman\npäässä.\n\n-- Ja te luulette Schultzin ryssillä olevan parran! Lehmänhäntiä ne\novat, pelkkiä katkotuita lehmänhäntiä, sen minä teille heti näytän, kun\nvain pääsen niin lähelle, että voin nykäistä heitä parrasta! pakisi\nPilkka-Tukka, muuan pilkkakirves, joita Savossa on yllinkyllin.\n\n-- Miten niin? huusivat kaikki muut.\n\n-- Niinpä niin, keisarinna on vannonut, ettei hänen sellaisia\npelkureita vastaan kuin me olemme tarvitse koskaan lähettää muuta\nkuin vaimoväkeä, ja sentähden lähettää hän meitä vastaan\nkolmekymmentätuhatta ämmää.[19]\n\nVaikka suomalaisen luonne on juro, pitää hän kuitenkin paljon terävästä\npilasta, ja kaikissa suomalaisten seuroissa sinkoilee pila aivan\nsatamalla. Lennart Croneld käytti tätä sopivaa syrjähyppäystä\npuuttuakseen puheeseen.\n\n-- Keisarinnalla on enemmän älyä kuin teillä, sanoi hän. Pesukartuilla\nja sukkapuikoilla saadaan mainiosti ajetuksi pakoon sellaiset\njänishousut, jotka luopuvat kuninkaastaan. Kun ryssä ottaa maan, pukee\nhän teidät hameisiin ja panee teidät kaitsemaan kanoja, jos teillä on\nedes rohkeutta tapella kukkoja vastaan.\n\n-- Kun kuningas käskee, tappelemme vaikka itse pääpirua vastaan,\nhuusivat jääkärit.\n\n-- Ja kuitenkin kuuntelette te levollisina, miten hänet on\nhäpeällisesti petetty! Teillä on kädessä kuninkaan kivääri, eikä kukaan\nlaske sormeaan liipasimelle ampuakseen luodin petturien kalloon! Häpeä\non palvella sellaisessa savolaisjoukossa eikä mikään kunnia. Ja\nvaikkapa koko armeija olisikin pelkkiä nahjuksia ja valapattoja,\npitäisi savolaisten hävetä antaessaan ämmien osoitella sormellaan\nheitä.\n\n-- Totta se on! huusi moni ääni. Vapauttakaamme kuningas! Menkäämme\neverstin luo ja pyytäkäämme häntä johtamaan meitä armeijaa vastaan. Me\nkyllä opetamme uusmaalaisille, hämäläisille ja kaikille muille\nihmistapoja.\n\nSuomessa, jossa eri maakunnat ovat kauan olleet suurten erämaiden\nerottamia ja vähän tekemisissä keskenänsä, on syntynyt jyrkkiä\nmaakuntaominaisuuksia, jotka ovat vahvistuneet siitä, että kansakunta\non harvoin esiintynyt valtiollisena kokonaisuutena. Siitä on syntynyt\nkilvoittelua, mikä monestikin on puhjennut verisiksi otteluiksi.\nKeskiajalla riitelivät savolaiset ja hämäläiset keskenänsä käyden kovia\nrajakahakoita. Nuijasodan aikoina olivat pohjalaiset herroina ja\npitävät vielä tänäkin päivänä itseään muita maamiehiään parempina.\nVuonna 1808 kuultiin Döbelnin sanovan: \"Olisipa minulla täällä\npataljoona uusmaalaisiani!\" -- ja porilaiset himmensivät taas\npuolestaan heidät sotaisalla urhoollisuudellaan. Jos samassa\näänensävyssä vedottiin savolaisiin, jotka pohjalaisten jälkeen aina\novat olleet arkatuntoisimmat maakuntaeduistansa, puhuttiin harvoin\nkuuroille korville. Vähällä siis oli Lennart Croneld saada toimeen\nkapinan kapinaa vastaan, sitäkin helpommin, koska savolaiset kaikesta\nkielenpieksännästä huolimatta olivat juurtajaksain hartaita kuninkaan\npuoluelaisia.\n\nMutta silloin nousi häntä vastaan toinen pukari, pääarmeijasta äsken\ntullut vääpeli Norberg, joka jo ennen oli osoittanut suunnatonta intoa\nkaikenlaisten peloittavain huhujen levittämisessä.\n\n-- Mitä? -- huusi tuo mahtava mies -- onko täällä ketään, joka uskaltaa\nvastustaa valtakunnan säätyjä ja perustuslakeja? Ettekö tiedä, että\ntulee valtiopäivät vielä tänä syksynä ja että tuomitaan hengiltä\nkaikki, jotka ovat kehoittaneet sotaan tai estävät rauhaa? Tämä sota on\nlaiton, sentähden vetäytyy koko armeija takaisin omalle alueellemme.\nMinä en sano mitään; kukin tekee, miten parhaaksi näkee. Mutta kyllä\nolisi viisaampaa mennä kotiin katsomaan vaimoa ja lapsia kuin ensin\njoutua vihollisen käsiin elävänä paistettavaksi ja sitten menettää\npäänsä valtiosäätyjen edessä.\n\n-- Hän on oikeassa! huusivat nyt useat äänet, jotka siihen asti olivat\npysyneet vaiti.\n\n-- Oli miten oli -- vastasi Lennart mieletönnä suuttumuksesta -- mutta\nsen minä sanon, että sotamies, joka noin puhuu kuninkaan ja päällikön\nkäskyjä vastaan, on ansainnut joutua sotaoikeuden eteen ja tulla\nammutuksi neljänkolmatta tunnin kuluessa.\n\n-- Käskyjä tulee totella, myönsi moni jääkäri.\n\n-- Mutta minä sanon, ja sen tietävät kaikki pääarmeijassa, että\nkuningas itse on asian puolella, jatkoi vääpeli. Hän katuu nyt, että on\naloittanut sodan, ja on olevinaan pakotettu rauhaan. Sentähden hän on\npyytänyt keisarinnaa lähettämään viisikymmentätuhatta miestä tuhoamaan\nmeidät, jos viivymme viikkoakaan kauemmin Venäjän alueella.\n\n-- Siinä kuulitte! Kuninkaan tahto on, että menemme kotiin! huusi moni\njoukosta.\n\n-- Hän valehtelee. Hän luulee teitä tuhmiksi tallipässeiksi! Eikö\ntäällä ole ainoatakaan kunniallista miestä, joka vielä muistaisi, mitä\nhän on velkaa kuninkaalle ja maalle? huudahti kersantti kiivaasti.\n\nMutta vääpelin voimakkaammat keuhkot ja puhetaito hämmensivät hänen\näänensä. Päätodiste, että kuningas itse oli suostuvainen kaikkeen,\nratkaisi asian.\n\nSilloin laskeutui raskas käsi Lennartin olkapäälle. Hän katsahti\ntaakseen ja näki ihmeekseen vanhan Turkin.\n\n-- Hän seisoo tuolla katoksen luona, nyökäytti korpraali\nsalaperäisesti.\n\n-- Mitä tarkoitat? Kuka seisoo katoksen luona?\n\n-- Tupakka-Matti.\n\n-- Ahaa! Olet vietellyt ketun satimeen?\n\n-- Niin olen! Siinä oli jonkin verran tekemistä.\n\n-- Sano, tiedätkö, onko hänellä uusia käärepapereja tupakkaan?\n\n-- Povi täynnä. Minä vakuuttelin hänelle tulevan täällä hyvätkin\nmarkkinat.\n\n-- Sepä mainiota. Minä lupasin sinulle leiviskän tupakkaa, kuten\nmuistat.\n\n-- Siitä viis. Minä ajattelin: olkoon menneeksi majurin kaulan\nsuojelemiseksi.\n\nLennart oli siksi viisas, ettei jättänyt käyttämättä keinoja, jotka\nniin odottamatta tarjoutuivat hänelle kapinan vaimentamiseksi. Hän\nlähestyi vähitellen ja ikäänkuin sattumalta katosta, jossa seudun\ntapaan puettu talonpoika myyskenteli sotamiehille lehtitupakkakääröjä.\nErittäin huokea hinta ja myyjän tyhmännäköinen ulkomuoto viettelivät\nkatokseen ostajan toisensa jälkeen. Lennart tarkasteli tupakkapuntteja:\nvielä myytiin niitä ilman käärepaperia.\n\n-- No, Pilkka-Tukka, osta nyt sinäkin yksi mälli -- sanoi hän\npilkkakirveelle, joka oli väistynyt sivulle tungoksesta ja katseli\nalakuloisena kauppiasta.\n\n-- Tyhjä kukkaro ja hännätön koira! -- huokasi Pilkka-Tukka.\n\n-- Mene ostamaan minulle naula, niin saat ottaa muutaman lehden\nkaupanpäällisiksi. Mutta pyydä jotakin lehtien kääreeksi; Turkki saa\nviedä ne isäukkoni rengeille.\n\nJääkäri meni. Sillä välin lisääntyi lisääntymistään joukko ja melu\nvääpeli Norbergin ympärillä. Huutajat olivat voitolla, mutta onneksi\nolivat mielipiteet vielä hajaantuneina. Muutamat ehdottivat, että\npitäisi panna kiväärit kasaan, jättää liput ja lähteä kukin kotiinsa.\nToiset katsoivat sitä häpeälliseksi ja tahtoivat mennä everstin luo\npyytämään, että koko prikaati vetäytyisi takaisin Ruotsin alueelle.\nSillä aikaa kun näistä ehdotuksista pauhattiin ja kiisteltiin, palasi\nPilkka-Tukka ostettuine tupakkoineen, jotka oli kääritty paperiin.\n\n-- Tahdotko pitää minun puoltani? kuiskasi Lennart nähtyään\nkäärepaperin olevan oikeaa lajia.\n\n-- Olkoon menneeksi! sanoi jääkäri. Yhdellä myllynkivellä ei tee\nmitään, mutta kaksi jauhaa leipää kuninkaan eväspussiin.\n\nLennart lähestyi varovaisesti katosta ja tarttui aivan odottamatta\ntupakkakauppiasta kaulukseen.\n\n-- Sinä käyt salakauppaa! huudahti hän tahallaan niin kovaa, että\nympärillä seisojat kuulivat.\n\nTupakka-Matti naurahti mielessään nuoren herran puuhalle. Hän oli sen\nseitsemän kertaa ennenkin joutunut pinteeseen salakaupasta, mutta aina\nhän oli päässyt eheänä ahdingosta. Miehellä, joka hankki tupakanlehtiä\nkoko tienoolle, oli mahtavia ystäviä ja puolustajia kaikkialla ja\netenkin armeijassa.\n\n-- Jollakinhan köyhän täytyy elää, vastasi hän.\n\n-- Ja jossakin hänen täytyy kuolla, sanoi Lennart. Esimerkiksi\nnuorassa.\n\n-- Ei vanha viatta kuole, vastasi mies rohkeasti, käyttäen iänikuisia\nsuomalaisia lauseparsiaan.\n\n-- Päävartioon, mies! Nyt loppuvat sananlaskusi, vanha petturi!\n\nNiin sanoen tahtoi Lennart tehdä pikaisen lopun asiasta, mutta eipä\nollutkaan helppoa panna kiinni Tupakka-Matin laista miestä. Ääniä,\nainakin kymmenkunta, kohosi samassa puolustamaan häntä, tyytymättömät\nsulkivat tien päävartioon, ja alkoi kuulua uhkaavia sanoja.\n\n-- Eikö hän ole sama kersantti, joka puhui valtakunnan säätyjä vastaan?\n\n-- Eikö hän ole niitä, jotka tahtovat saattaa meidät petoksella\nvihollisen valtaan?\n\n-- Ellei hän päästä Tupakka-Mattia, ammumme hänet siihen paikkaan.\n\n-- Tupakka-Matti on mainio mies. Ilman häntä emme olisi saaneet mälliä\nkuuteen viikkoon.\n\n-- Laske hänet irti! Perkele!\n\nNäytti ilmi kapinalta. Lennart Croneldia ei monikaan tuntenut, ja siksi\nhäntä sitä enemmän epäiltiin. Pari hurjimpaa veti kiväärin hanat\nvireeseen.\n\nLennart oli sillä välin lähettänyt Pilkka-Tukan ilmoittamaan asiasta\npäällikölle ja piti yhä miestä tukevasti kiinni kauluksesta. Melu yltyi\njoka minuutti. Kaksi jääkäriä tarttui tupakkakauppiaaseen ja koetti\ntemmaista häntä irti. Kersantti veti säilänsä, jääkärit samoin, ja\nkaksi kiväärinpiippua ojentui nuorukaisen päätä kohden.\n\nSilloin saapui eversti Stedingk seurassaan monta upseeria.\n\n-- Kivääri jalalle! komensi hän.\n\nSotamiehet tottelivat konemaisesti ja järjestyivät riveihin.\nPaljastetut aseet peittyivät huotriinsa. Silmänräpäyksessä muuttui\nhurja meteli syväksi hiljaisuudeksi.\n\n-- Kersantti Croneld? Mitä tämä merkitsee?\n\nKersantti asettui rintamaan.\n\n-- Olen ottanut kiinni miehen, joka levittelee kapinallisia julistuksia\nrajaseuduilla, ja nämä aikoivat vapauttaa hänet.\n\n-- Onko sinulla todistajia?\n\n-- Kaksi, herra eversti. Pilkka-Tukka voi vannoa saaneensa tämän\npaperin tupakkakauppiaalta ja korpraali Turkki on saanut häneltä\nsamanlaisen paperin Rautasaaressa.\n\n-- Mitä sinulla on siihen vastattavaa, mies? jatkoi eversti silmäillen\ntupakankääreenä olleen paperin sisällystä.\n\n-- Minä olen Säämingistä ja ostin rehellisesti tupakkani\nviipurilaiselta talonpojalta. Jostakin täytyy elää, armollinen herra\neversti, näinä kovina aikoina. Mutta jos ovat panneet jotakin\nsopimatonta tupakan mukaan, niin en osaa lukea kirjoitusta, huokasi\nTupakka-Matti tekeytyen niin typerän näköiseksi kuin suinkin voi.\n\n-- Pyydän tarkastuttamaan hänet, virkkoi kersantti.\n\n-- Vahti, tarkasta mies!\n\nKäskyä toteltiin, ja vangin povesta, paidan ja rinnan välistä\nlöydettiin melkoinen tukku samanlaisia rakkaita kirjoituksia ystäviltä\nrajan toiselta puolen.\n\nNyt joutui Tupakka-Matti pahempaan pulaan kuin milloinkaan ennen, sillä\nhän oli aina onnellisesti selvinnyt. Turhaan hän vannoi ja vakuutti,\nettei ollenkaan tiennyt paperien sisällyksestä. Turhaan hän etsi\nsilmillään niitä kaikkia puolustajia, jotka äsken niin innokkaasti\nolivat vaatineet hänen vapauttamistaan. Everstin ankara katse pakotti\nkaikki vaikenemaan. Yksin vääpeli Norbergkin oli hiipinyt tiehensä.\n\n-- Hyvät herrat -- sanoi Stedingk upseereille -- olemme vihollisen\nmaassa, ja rikos on varoitukseksi rangaistava. Sotaoikeus kokoontuu\nheti; tunnin kuluessa täytettäköön sen tuomio. Ja te, pojat -- näin\nkolme paljastettua säilää ja kaksi viritettyä kivääriä. Asia tutkitaan\nja syylliset rangaistaan. Ettekö häpeä, Savon miehet, kääntää aseitanne\ntoisianne vastaan vihollisen ollessa silmäinne edessä! Myöskin on\nminulle kerrottu täällä olevan kuiskuttajia, jotka yllyttävät teitä\njättämään lippunne. Ja kuitenkin on kuningas uskonut teille tehtäväksi\nensimmäisinä kaikista hänen sotajoukoistaan mennä vihollista vastaan,\nsuojella valtakunnan rajaa ja valloittaa takaisin puolet Savoa, joka on\notettu meiltä saman pelkuruuden tähden, mitä petturit nyt tahtovat\ntyrkyttää teille. Mitä, pojat? Tahdotteko vielä kerran astuskella\nkotiin sauva kädessä vihollisen armosta niinkuin kuusiviidettä vuotta\nsitten, ja sen lisäksi ehkä vielä menettää loput maastanne? Kuningas on\nlähettänyt teidät ensimmäisinä tuleen sentähden, että hän piti teitä\nurhoollisimpina miehinään, ja te toivotte hänen pitävän teitä mitä\nkelvottomimpina nahjuksina! Jos täällä on ainoatakaan miestä, joka\ntahtoo palata sellaisen häpeän tahraamana, niin astukoon hän esiin. Hän\nsaa esteettä poistua; me emme tahdo palvella kurjien raukkojen\nseurassa; mutta häneltä riisutaan sotilaspuku, jota hän on häväissyt,\nja koiran tavoin ajetaan hänet urhoollisten miesten riveistä.\n\nRivit seisoivat suorina. Ei kukaan hiiskahtanut.\n\n-- Se -- jatkoi eversti -- ken tahtoo uhrata elämänsä ja verensä\nkuninkaan ja maan puolesta rehellisen soturin tavoin, tehköön\nkiväärillään kunniaa ja huutakoon: eläköön kuningas!\n\n-- Eläköön kuningas! kaikui joka riviltä, ja jokainen poikkeuksetta\nteki kunniaa.\n\n-- Minä kiitän teitä, pojat; sitä odotinkin teiltä. Kivääri olalle!\nOikeaan! Mars!\n\n-- Jumala varjelkoon herra everstiä! kuului taas riveistä.\n\nKäskyä toteltiin. Kapina oli tukahutettu. Joukot kulkivat pois ja\nhajosivat vähääkään arvelematta majoihinsa. Vääpeli Norberg katseli\nsitä nurkan takaa.\n\n-- Siinä näette nyt itse, hyvät herrat -- virkkoi eversti upseereille,\njoista moni jokseenkin selvästi näytti tyytymättömältä asian päätökseen\n-- siinä näette, minkäarvoista on se sotamiehen tyytymättömyys, johon\nmuutamat teistä niin lujasti nojautuivat. Sotamies on taitamaton, hänet\nvoidaan eksyttää, saattaa harhateille; mutta vedotkaa hänen perittyyn\nuskollisuuteensa, hänen sotilaskunniaansa, niin saatte nähdä, että hän\nmenee tuleen huolimatta muusta kuin velvollisuudesta ja käskyistä.\n\nHerroilla ei ollut sillä kertaa mitään vastattavaa. Stedingk istuutui\nkirjoittamaan kuninkaalle ja kutsutti sitten luoksensa kersantti\nCroneldin.\n\n-- Sinäpä vasta olet aika poika! alkoi hän. Tuskin kaksi tuntia sitten\npääsit arestista, ja nyt olet valmis ryömimään sinne uudestaan. Sinä\npaljastit säiläsi! Mitä kummaa sinulle pitää tehdä? Täytyykö minun\nvälttämättömästi alentaa sinut sotamieheksi, jotta oppisit sotakuria?\n\nNuorukainen vaikeni, katse totisena kuten ainakin. Kenties hän huomasi,\nettei päällikön uhkaus ollut niin vaarallista laatua kuin miltä se\nkuulosti.\n\n-- Olkoon nyt sinään, jatkoi eversti. Tällä kertaa saat sen kuitata\nsillä, ettet saa arvoylennystä, joka omasta pyynnöstäsi lykätään\ntoistaiseksi. Nyt toiseen asiaan. Oletko paikalla valmis nousemaan\nhevosen selkään ja lähtemään kuninkaan luo Loviisaan?\n\n-- Olen valmis milloin herra eversti vain käskee.\n\n-- Hyvä. Vie tämä kirje kuninkaan omiin käsiin. Huomaa tarkoin: _omiin\nkäsiin!_ Kuninkaallinen majesteetti kyselee sinulta sitä ja tätä, mitä\ntäällä on tapahtunut. Sinä olet älykäs poika ja, mikä on vielä parempi,\nsinä olet rehellinen nuorukainen. Minä luotan sinuun ja sentähden\nvalitsen minä sinut tavallisen sanansaattajan sijaan. Ymmärrätkö?\n\n-- Kyllä, herra eversti.\n\n-- Saatat tunnollisesti kertoa kuninkaalle kaiken, mitä olet nähnyt ja\nmitä tiedät. On välttämätöntä, että hänen majesteettinsa saa selvän\nkuvan täkäläisestä asemasta, ja paremman kuin minä taidan tai tahdon\nantaa kirjeessä. Karta nimiä, ellei sinulta erikoisesti niitä kysytä.\nMitä muihin asioihin tulee, noudatat sinä majesteetin käskyjä. Muista,\nettä paljon riippuu siitä, miten toimitat tehtäväsi.\n\n-- Koetan parastani, herra eversti.\n\n-- Croneld, sinusta saattaa tulla jotakin oivallista. Pidä huoli siitä,\nettä tuotat minulle kunniaa; luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.\n\nPäällikkö puristi sydämellisesti hänen kättään, ja sitten Lennart\nriensi jo toista kertaa sanansaattajana, täyttämään päällikkönsä\nkäskyä, lujasti päättäen parhaansa mukaan koettaa olla hänen\nkunnioittavan ystävällisyytensä arvoinen. Sen mestarillisen älykkyyden\ntähden, jota korpraali Turkki äsken oli osoittanut, olisi hänen\nherransa mielellään ottanut hänet mukaansa, ellei hän olisi pelännyt\nsen viivyttävän matkaa. Korpraali oli sitäpaitsi silloin hirvittävän\närtyisellä päällä. Häntä näytti harmittavan, että kumppani oli hänen\ntakiaan joutunut hirteen. Ei mikään oveluus eikä tyhmännäköisyys ollut\nvoinut tällä kertaa pelastaa Tupakka-Mattia, vanhaa veijaria.\nKaupungista ulos ratsastaessaan Lennart näki tulliveräjän ulkopuolella\nhäthätää kyhätyn kunniaportin, ja siinä riippui ylhäisessä asemassaan\nkaikkien tupakanpureskelijain suureksi suruksi heidän vanha suosijansa\nkaikkine käärepapereineen ja sananlaskuineen tavallisessa\nhamppunuorassa.\n\n\n\n\n11. KORKEAKOSKI. -- KYMI.\n\n\nSuomen sisäosa on harmaakiviylänköä, joka on lukemattomien veden\ntäyttämäin laaksojen uurtama. Pisin ja syvin laakso, johon ylätasangon\nmonet järvet virtaavat, on Päijänteen vesijakso; sen pohjoisesta\netelään lukien yhteensä, neljättäkymmentä penikulmaa pitkistä\nkeskusjärvistä juoksevat vedet virtaista, koskista Kymijokea myöten\nSuomenlahteen. Noin penikulman päässä rannikosta jakaantuu Kymi kahteen\npäähaaraan, jotka ympäröivät viljavaa suistomaata, Pyhtään saarta.\nKumpikin haara jakaantuu vielä ennen mereen laskemista useampaan osaan,\njoten Kymi yksinään -- muita ahdinkopaikkoja lukuun ottamatta --\nmuodostaa neljä tai viisi tärkeätä ylimenokohtaa, kun on käytävä pitkin\nrantatietä lähenevää vihollisarmeijaa vastaan tai hyökättävä sen\nkimppuun.\n\nNuo asemat tulivat vielä entistäänkin tärkeämmiksi sentähden, että 1743\nvuoden raja kävi pitkin Kymiä ja seurasi sen läntistä haaraa meren\nrantaan. Pyhtään saari, joka joutui Venäjän omaksi, tuli siten hyvin\ntärkeäksi raja-alueeksi sodan aikana, ja monet joen haarain kummallakin\npuolen olevat varustukset todistavat vielä tänäkin päivänä, miten\nhuolellisesti molemmat taistelevat vallat koettivat lujittaa asemaansa\nnäillä kiistanalaisilla rajaseuduilla. Yksin merikin ja sen kallioinen\nsaaristo tahraantui niillä paikoin vereen idän ja lännen kamppailuista,\nsillä Kymin itäisien laskuhaarojen kohdalla lainehtii kahdesta\nvaihtelevasta meritaistelustaan kuuluisa Ruotsinsalmi.\n\nElokuun ensi päivinä Haminaa vastaan tehdyn epäonnistuneen yrityksen\njälkeen antoi kuningas pääarmeijan, jonka johtajana vielä oli\nkenraalimajuri paroni Kaarle Kustaa Armfelt, vetäytyä pohjoiseen päin,\nensin Venäjän puolella rajaa olevaan Liikalaan ja sitten Kymin yli\nRuotsin puolelle Anjalaan. Itse hän seurasi pienempää armeijaosastoa\nKymin itäisimmässä suuhaarassa olevalle Korkeakoskelle, johon joukko\njäi Venäjän puolelle rajaa, päällikkönä kenraaliluutnantti von Platen\nja häntä lähinnä ylikamarijunkkari, paroni Kustaa Mauri Armfelt, joka\nperäydyttäessä johti jalkaväkeä.\n\nTäällä kärsi Kustaa III kovimman koetuksen koko elämässään: sen ylvään\nmielilauselman luhistumisen, johon uskoen hän oli lähtenyt sotaan kuin\npyöräkeinuun: \"_un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours\ninvincible_.\" [20] Siellä hän sai ne surusanomat, jotka toinen toisensa\njälkeen ensin riistivät häneltä voiton toivon, sitten loukkasivat hänen\nherkkää mieltään tuoden hänen kestettäväkseen suurimman häpeän, mitä\n\"kuningas häntä jumaloivan armeijan johtajana\" voi kärsiä, ja lopulta\nuhkasivat hänen kruunuaan, hänen vapauttaan ja kenties hänen\nhenkeäänkin. Mutta siellä hän myöskin noina synkkinä hetkinä kasvoi\nsuureksi vastoinkäymisten koulussa, ja siellä hän neronkatseellaan,\njoka onnettomuuden syvimmässä kuilussakin keksi pelastuskeinon, jätti\nsurunsa uskollisen Armfeltin helmaan. Osaksi ovat näiden päivien\nhämärät tapahtumat tunnetut Armfeltin omatekoisesta elämäkerrasta, joka\nvalaisee selvästi ajan kärkkäät kulkupuheet; toinen, ehkä tärkeämpi\nosa, on vielä sinetillä suljettuna Juhana Albert Ehrenströmin\njälkeenjättämissä papereissa.\n\nSilloisessa päämajassa, vanhassa, myöhemmin poltetussa puutalossa\nKorkeakoskella istui kuningas aamulla unettoman yön jälkeen\nkirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli ilmoituksia armeijasta,\nvirkakirjelmiä neuvostolta Tukholmasta, kirjeitä Ruuthilta ja\nSchröderheimiltä, ranskalaisia näytelmiä ja sanomalehtiä, hänen omia\nkirjoittamiaan näytelmäluonnoksia ruotsalaista teatteria varten ja\nrauhansuunnitelma, jonka hän vielä pari viikkoa sitä ennen oli\naikonut esitellä Venäjälle. Hän oli käskenyt vahtivuorossa olevan\nkamarijunkkarin ja kamaripalvelijan poistua ja kieltänyt laskemasta\nketään luokseen, ennenkuin hän soittaisi. Hän oli yksin, kuten hänen\noli tapana, kun hän teki tärkeimpiä päätöksiään tai suri salaisimpia\nhuoliaan -- yksin kaukaisessa maassa, missä petos kutoi verkkojaan\nhänen kruununsa ympärille, kaukana valtakuntansa pääkaupungista,\nvihreästä Haagasta, hupaisesta hovistaan, näyttelijöistään,\nrunoilijoistaan ja rakastettavista, sukkelista naisista, sulon ja\nviehätyksen ilmapiiristä, josta hän eli kuin perhonen kukkien\ntuoksusta. Miksi hän sulkeutui huoneeseensa? Mitä hän mietti? Mitä hän\nsuunnitteli? Uutta rauhanehdotustako? Vai uutta sotaretkeäkö? Uutta\nliittoa? Valtiollista kirjeenvaihtoa? Valtiopäiviä? Sovinnonhierontaa\npuolueiden välillä? Tai ehkä sanomalehtiuutisia Ranskassa lähestyvästä\nmyrskystä? Vai Ahlströmin musiikkia Frigga-oopperaan? Tai ehkä uutta\nkilpakirjoitusta Ruotsin akatemialle?\n\nEi mitään niistä. Kustaa III oli sinä hetkenä ainoastaan ihminen ja\nisä. Hän oli äsken saanut kirjeen kohta kymmenvuotiaalta\nperintöprinssiltä ja sen mukana toisen kuningattarelta, Sofia\nMagdalenalta. Hän oli yhä uudelleen ja uudelleen lukenut nuo rakkaat\nkirjeet. Hän oli huomaavinaan, että prinssi oli kahtena viime\nkuukautena tuntuvasti edistynyt. Hänen kirjeensä osoitti suurta älyä;\nkirjoittihan hän melkein virheettömästi; hän oli ilmeisesti etevämpi\nmuita ikäisiään prinssejä. Mutta onneton lapsi, mikä tulisi hänen\nkohtalokseen, jos hänen isänsä nyt sortuisi puolueiden vehkeilyihin?\nSilloin palattaisiin taas vuoteen 1720; vuoden 1772:n ynnä muista\nkuusitoistavuotisista vaivoista jäisi perintöruhtinaalle ainoastaan\nhänen isoisänsä varjovalta, raadeltu, ehkäpä paloiteltukin valtakunta!\nVenäjän laivasto oli niinä päivinä näyttäytynyt Viaporin edustalla ja\nsaartanut Ruotsin laivaston. Mitähän jos vihollinen uskaltaisi yrittää\nnousta maalle Ruotsin rannikolle, lähestyä Tukholman seutuja, ja ehkä\n_coup de main'illä_, äkkihyökkäyksellä, ryöstää perintöruhtinaan\nUlriksdalista, mihin kuningas ainoastaan kuningattaren hartaista\nrukouksista oli sallinut hänen jäädä kesää viettämään?\n\nTäytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin, sanoi hän itsekseen. -- Joka\ntapauksessa ... vaikkapa kaatuisinkin, ovat minun esimerkkini ja\nneuvoni varoituksena pojalleni... Minä kirjoitan Rosensteinille.\n\nKirjoitettuaan kirjeen -- nopeasti, kuten ainakin -- kuningas nousi\nja aukaisi ikkunan. Se oli virtaan päin, ja huoneen ja virran\nvälillä oli ainoastaan pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi kaalia ja\nkarviaismarjapensaita. Raitis kesäisen ilman tuulahdus jäähdytti\nkuninkaan kuumaa otsaa. Hän katseli virtaa. Kaksi venettä, kaksi miestä\nkummassakin, souteli lähellä jyrkkää, kuohuvaa putousta, josta paikka\noli saanut nimensä. He pyydystivät lohia kymiläiseen tapaan pienellä\nnuotalla, jota he soutivat vasten virtaa ja jonka he vetivät vedestä\nkulmissa olevista nuorista, kun huomasivat siinä lohen. Nopeus ja\nväkevyys, jolla soutajat kykenivät voittamaan virran voiman soutamalla\nvinoon, huvitti Kustaa III:ta.\n\n-- Kas siinä keino, jolla voitetaan _la force des choses!_ asianhaarain\nvoima, sanoi hän päätään nyökäyttäen.\n\nToisella puolen aitaa seisoi talonpoikaisvaimo, joka heti kuninkaan\nhuomattuaan alkoi niiata niiaamistaan niin innokkaasti, että kuningas\nluuli häntä armonanojaksi. Kuninkaan päähän pälkähti viitata hänet\nluokseen.\n\n-- Tahdotteko jotakin, ystäväiseni? kysyi hän vaatimattomasti, kuten\nhänen tapansa oli.\n\nVaimo läheni voitonriemuisena vartijaa, joka luultavasti oli ensin\nkäskenyt hänen poistua, ja selitti lakkaamatta syvään niiaillen, että\nhänellä on nöyrä anomus maan isälle. Hän rohkenee pyytää kuninkaallista\nvaltakunnan majesteettiä olemaan niin alentuvainen ja tulemaan\nristi-isäksi hänen tyttärensä pojalle, joka samana päivänä (päivä oli\nsunnuntai) kastetaan Kymin pitäjän kirkossa lähellä Korkeakoskea.\n\nOnnellinen mummo, hän oli sattunut tulemaan sopivana hetkenä, hän puhui\nhuolehtivalle isälle. Kenties kuningas piti hänen anomustaan siksi\nomituisenakin, ettei sitä sopinut kieltää, sillä Kymi oli silloin\nVenäjän aluetta.\n\n-- Mutta mitä sanoo keisarinna asiasta? virkkoi hän armollisesti\nhymyillen. -- Ettekö tiedä, mummo kulta, että teidän, koska olette\nkeisarinnan alamainen, tulee pitää minua vihollisena?\n\n-- Ei maan isän pidä sanoa niin minulle, vanhanaikaiselle, vastasi\nvaimo säikähtymättä. Minä olen nähnyt monien asiain käyvän hullusti ja\nsaatan nähdä niiden taas käyvän oikeinkin, ja ellen minä saa nähdä\npäivää, jolloin se on yhtenä, mikä kuuluu yhteen, niin saanee kuitenkin\ntyttärenpoikani elää niin kauan; silloin on hän muistava, että maan isä\noli hänen risti-isänään.\n\nKaikessa yksinkertaisuudessaan oli kymiläinen vaimo lausunut terveen\njärjen tuomion lyijykynäviivasta, joka vedettiin Turussa 1743.\nAavistus, ettei tuollainen luonnoton raja, joka otti lohkaistakseen\nkahtia, \"mitä Jumala niin maaperäisesti oli yhdistänyt\", voinut olla\npitkäaikainen, oli tosiaankin yhtä yleinen suomalaisissa\nrannikkolaisissa kuin Savon sisäsaariston rantalaisten kesken.\nAinoakaan kansalainen ei pitänyt Kymin rajaa todellisena; kaikki\nodottivat Suomen aikaisemmin tai myöhemmin yhtyvän yhdeksi. Erehdys oli\nvain siinä, että moni, kuten vaimokin, luuli läntisen puoliskon vetävän\nitäisen luokseen. Yhdistyminen kävikin päinvastoin.\n\n-- Anomukseenne on myönnytty, virkkoi kuningas. Minä tulen kirkkoon.\n\nYlen onnellisen mummon rientäessä lakkaamatta niiaillen, kun oli kerran\nvauhtiin päässyt, edeltäpäin ilmoittamaan sukulaisilleen ilosanomaa,\nkutsutti kuningas odottavan Armfeltin luokseen.\n\n-- Olen valloittanut yhden puolelleni tänään, sanoi hän. Olen anastanut\nyhden ristipojan keisarinnalta ja aion panna oikeuteni voimaan Kymin\nkirkossa.\n\n-- Onnittelen teidän majesteettianne, vastasi Armfelt. Siinä on enemmän\nkuin mitä minä voin toivoa saavani aikaan tänään. Hevosemme kuolevat\nrehun puutteesta. Teidän majesteettinne luvalla aion mennä hevosmuonan\nhakuun vihollisen alueelle.\n\n-- Odottakaa sitten minua kirkon luona. Minä tarvitsen ilmaa. Tahdon\nratsastaa vähän matkaa kanssanne, ystäväni. Mitä uutta?\n\n-- Kerrotaan suuriruhtinas Paulin tulleen Haminaan.\n\n-- Ahaa, hän tahtoo siis omin silmin nähdä meidän raukkamaisuutemme,\nmeidän häväistyksemme! Uskotteko hänen hyökkäävän kimppuumme?\n\n-- Tämän kuun kolmannesta päivästä alkaen on kaikki ollut mahdollista.\nMutta sieltä ei uhkaa suurin vaara.\n\n-- Luuletteko todellakin noiden toisten ajavan tuumiaan äärimmäisyyteen\nasti?\n\n-- Muutaman päivän kuluttua selviää kaikki. Onpa onni, että olemme\nmajoitettuina joukoittain, vaikka siitä seuraakin, että vartioimme\nenemmän toisiamme kuin vihollista.\n\n-- _Voyons_, saamme nähdä. Eikö mitään uutta Hastfehrilta?\n\n-- Ei mitään. Sanotaan paroni Schultzin kulkevan osastoineen\nSavonlinnaa kohti.\n\n-- Minä luotan Hastfehriin. Savolaiset ovat kaukana. Sinne asti ei\nlevinne tartunta Husulasta. Sitäpaitsi on minulla Stedingk.\n\n-- Voi, sire, tähän asti olen pitänyt kunnianani olla suomalainen.\nSuokoon Jumala, ettei teidän majesteettinne kohta tarvitsisi ajatella\ntoisin.\n\nKuningas kävi miettiväiseksi.\n\n-- Ei, sanoi hän, älkäämme epäilkö kansan kunniallisuutta. Katsokaa,\ntuo mummo, joka teki minulle kunnian kutsumalla minut tänään\nristi-isäksi -- kuusiviidettä vuotta on hän totellut toista hallitusta\neikä hän kuitenkaan voi olla nimittämättä minua maan isäksi.\n\n-- Risti-isän lahjan toivo on kenties auttanut hänen muistoansa!\n\n-- Te olette epäilijä, ystäväni; muutamissa tapauksissa olen nähnyt\nkylliksi ollakseni samanlainen. Mutta epäilisinkö suomalaisten\nuskollisuutta sentähden, että muutamat... Ei, ystäväni, tuo äskeinen\nkansan keskuudesta tullut ääni on lohduttanut sydäntäni. _Au revoir_,\nsiis kirkolla täsmälleen kello kaksitoista.\n\nLähetettyään muutamia kirjeitä ja laskettuaan joitakuita henkilöitä\npuheillensa ajoi kuningas tuntia myöhemmin vaunuilla Kymin kirkolle;\nennen lähtöään hän oli kuitenkin käskenyt tallimestarinsa, paroni\nEssenin huolehtia siitä, että hänen ratsuhevosensa olisi hänen\nsaatavissaan jumalanpalveluksen jälkeen. Osa henkirakuunoita ja\nkomppania leskikuningattaren rykmenttiä oli vartioväkenä.\n\nKirkko oli täynnä kansaa, ja koska kieli niillä seuduin on ruotsi,\npidettiin jumalanpalvelus myös ruotsiksi. Suuri hämmästys ja liikutus\nsyntyi kirkossa kuninkaan tullessa. Huhu siitä, että hän oli lupautunut\nolemaan köyhän talonpoikaislapsen risti-isänä, oli ehtinyt ennen häntä\nja melkoisesti lujittanut entisiä siteitä. Koko kansa nousi seisoalleen\nhallitsijan astuessa kirkkoon; laulettiin virsi 310, jota ei oltu\nlaulettu moneen vuoteen. Vanhat, joiden mieleen palasi mennyt aika,\nitkeä nyyhkyttivät ääneen, nuoret seisoivat hämmästyneinä ja katselivat\nmilloin kuningasta, milloin hänen koreata seuruettaan. Kustaa III oli\nitsekin liikutettu; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut takaisin\nvoitetun kansan keskuudessa ja hän näki kaikkien katseissa rakkautta,\njoka ei välittänyt aseonnen vaihtelevaisuudesta eikä valtioviisauden\nvihatusta, luonnon ja kansanluonteen puolesta erottamattoman maan\npoikki vedetystä viivasta.\n\nSaarnaaja oli siksi viisas, ettei hän unohtanut sitä ankaraa tiliä,\nmikä hänen ehkä on jälkeenpäin tehtävä lailliselle esivallalleen,\nvarsinkin koska silloin oli yhdeksäs sunnuntai kolminaisuudenpäivästä\nja evankeliumi oli \"väärästä huoneenhaltijasta\". Jottei hän itse\njoutuisi samaan tilaan, käsitteli hän erittäin taitavasti tuota\nvaarallista tekstiä ja oli niin varovainen, ettei maininnut\nkeisarillista eikä kuninkaallista valtaa, vaan puhui ainoastaan\nesivallasta, jonka kukin sai ymmärtää oman mielensä mukaan. Samasta\nsyystä lyheni rukous keisarillisen huoneen puolesta jonkinlaiseksi\nsuurtieteelliseksi tuntemattomaksi, jolle saattoi yhtä hyvin antaa\ntoisen kuin toisen merkityksen; mutta se erinomaisen taitava menettely\nei kuitenkaan voinut estää tuota varovaista miestä -- kuten\ntavallisesti käy kahden herran palvelijoille -- istuutumasta kahden\ntuolin väliin; sillä jos kertomusta saattaa uskoa, ei Viipurin\nkonsistoriumi liene sittemmin ansion mukaan ihaillut hänen\nneuvokkuuttaan, vaan lienee lähettänyt hänet alennettuna johonkin\npienempään toimeen Pietarin lääniin paremmin painamaan mieleensä\nhuoneenhaltijan kohtaloa ja määrättyä kirkkorukousta.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen, jonka lyhentämisestä oli edeltäpäin\nhuomautettu, toimitettiin kaste alttarin ääressä, jolloin\nkuninkaallinen majesteetti suvaitsi korkeudessaan itse olla poikalapsen\nristi-isänä, ja poika sai nuo sopivat nimet Kustaa Adolf. Ristilapsi\nsai lahjaksi hopeapikarin ja äiti kymmenen tukaattia. Siinä olikin\nkenties kaikki kulta, mitä sillä kertaa oli kuninkaan rahastossa, mutta\nse oli hyvin käytetty: ei mielipiteiden ostamiseksi, vaan kansan\nkunnioituksen herättämiseksi. Kansa oli liikutettu ja mielissään; se\nolisi tietysti kuninkaan kirkosta lähtiessä huutanut eläköötä, ellei\nKustaa III olisi ollut kyllin viisas tai ennemmin kyllin inhimillinen\nestääkseen sellaisen mielenosoituksen, joka luultavasti olisi kohta\ntullut tuolle ennestäänkin jo sodan rasittamalle seudulle kovin\nkalliiksi.\n\nMuutaman minuutin kuluttua istui kuningas hevosen selässä ja ratsasti\npois Armfeltin seurassa muassaan noin sata rakuunaa, joiden lisäksi\nseurasi jonkin matkan päässä jäljessä kaksi komppaniaa ruotsalaista\njalkaväkeä kuormavaunuineen heinien kuljettamista varten. Kuninkaan\nomat vaunut ja palvelijat olivat kuormaston mukana, koska hänen\nmajesteettinsa tunsi pitkien matkojen rasittavuuden ja etenkin kun\nsillä kertaa oli tavallaan aikomus olla huvimatkalla. Ei kukaan ollut\nhuomannut, että jo aamulla, kun Korkeakoskella saatiin kuulla kuninkaan\nratsun jumalanpalveluksen jälkeen odottavan kirkolla, eräs verokirjuri,\njolla oli ollut jotakin asiaa päämajaan, ajoi sieltä aika vauhtia isoa\ntietä Haminaan päin.\n\nKesäpäivä oli kaunis, ja vieno etelätuuli toi mereltä viileyttä. Kulkue\najoi hiljaista juoksua lähelle Tavastilan kylää Haminan puolelle, mistä\npoikettiin vasemmalle päin sivutielle ja lähestyttiin pienenpuoleista\nkylää, Ylänummea. Täällä nautti kuningas kevyen aterian, sillä aikaa\nkun rakuunat lähetettiin tyhjentämään äsken täytetyitä heinälatoja.\nVäki ei siellä näyttänyt juuri suosiolliselta; kylässä oli jo käynyt\nmonta joukkoa rehun ja evään hankkijoita, jotka olivat maksuksi\nantaneet vain vielä lunastamattomia kuitteja. Suurin osa kylän väkeä\noli siis ratsastajien lähetessä vetäytynyt metsien turviin, ja kylässä\noli vain lapsia, sairaita ja vanhoja, jotka eivät olleet kyenneet\nkiireessä pakenemaan.\n\nSaunan nurkan takaa näkyi kymmenvuotiaan pojan vaalea tukka. Kuningas,\njoka tunsi mielenkiintoa kaikkia sen ikäisiä poikia kohtaan, viittasi\nhäntä tulemaan lähemmäksi, mutta turhaan. Poika lähti livistämään,\nmutta eräs rakuuna sai hänet samassa kiinni ja vei hänet, kaikista\nvastustelemisista huolimatta, huoneen portaiden eteen.\n\nHuviksensa kuningas tarjosi pojalle hopearahaa. Häntä ei saatu ottamaan\nsitä vastaan. Voitaleipää -- sama vastahakoisuus. Sokerileivosta --\nyhtä mahdotonta.\n\n-- Mikset ota mitään? Pelkäätkö minua?\n\nEi mitään vastausta.\n\n-- Oletko ruotsalainen vai venäläinen?\n\nEi vastausta. Vähän matkaa merenrannasta alkaa suomenkielinen alue.\nKuninkaan kysymys tulkittiin siis suomeksi:\n\n-- Armollinen kuningas kysyy, oletko ruotsalainen vai venäläinen?\n\n-- En ole kuin suomalainen, kuului viaton vastaus.\n\nTuo \"en ole kuin\" on omituisuus Suomen puhekielessä ja sitä käytetään\nuseinkin mitään tarkoittamatta \"olen\"-sanan sijasta, mutta silloisessa\nmielentilassaan ymmärsi kuningas sen toisin. Hän oli kuulevinaan siinä\nlauseessa tulevaisuuden äänen.\n\n-- Kas vain -- sanoi hän Armfeltille -- suomalainen itsenäisyys alkaa\njuurtua. Kuulitteko, ystäväni? Tämä kansalainen, kuuluisan Ylänummen\nasukas, ei tahdo olla ruotsalainen eikä venäläinen; hän julistaa\nolevansa suomalainen _ni moins, ni plus_, ei enempää eikä vähempää.\nOnpa kuitenkin Sprengtportenilla toisinaan oivallisia päähänpistoja.\n\n-- Hän on vuosisataisnero, sillä hänen aatteensa toteutuvat vasta\nvuosisatojen kuluttua, vastasi Armfelt.\n\nSamassa ajaa karautti ratsastaja esiin pitkin kylätietä niin kiivaasti,\nettä hänen savolainen juoksijansa, mitä parasta rotua oleva jalo eläin,\nkompastui pihaan tultuaan hirsiläjää vasten, kaatui ja heitti\nratsastajan maahan. Mies oli kuitenkin heti taas jaloillaan, juoksi\nportaille ja huusi:\n\n-- Aseihin! Vihollinen on tulossa!\n\nRatsastaja oli Lennart Croneld. Kuningas tunsi prinssi Fredrikin uljaan\nsanansaattajan Suursaaren ajoilta.\n\n-- _Qu'est-ce qu'il y a_? mitä nyt? kysyi hän.\n\n-- Venäläinen hevosrykmentti lähestyy pitkin valtamaantietä ja on\nmuutaman minuutin kuluttua Tavastilassa, jatkoi kersantti ajosta\nhengästyksissään. -- Minun onnistui päästä heidän ohitsensa Vähäneviton\nluona, ja kylässä kuulin teidän kuninkaallisen majesteettinne\nratsastaneen tännepäin.\n\n-- Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. -- Jos he pääsevät\nTavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien\nKorkeakoskelle.\n\nVaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän\nvarustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä\nrannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista\nKustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota\npanettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin\nkengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän\noli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset\nvuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi\nhevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin,\nArmfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty\nsaada kokoon heinänhausta.\n\nMutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului\nlaukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen\nkomppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin\nvaroittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon\nkaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla\nhuonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja\notettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla\nsäilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen\nkylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa\nja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä\npäin toiselta puolen tietä.\n\nKuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän\nvetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse\ntaistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää\nurhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä\ntilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt\nliian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi.\nArmfelt rukoili häntä palaamaan.\n\n-- Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen\nesimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se\nmieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien\ntoimesta.\n\n-- Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka\nkokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin\nvoimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.\n\nTuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja\nratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin,\nArmfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli\npyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja\nvihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin\nlisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin\npuolin saatiinkin tappioita.\n\n\n\n\n12. LENNART CRONELD JA HÄNEN ISOISÄNSÄ ISÄ.\n\n\nKuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää\nhuolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka -- olipa se\nsitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen --\nkuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa\nolivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa\nepäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja\nmiekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä\narvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään\nmielenliikutusta.\n\n-- Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin,\nhuomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.\n\nTunnin kuluttua palasi Armfelt muassaan suurin osa joukosta, pienen\nosaston jäädessä Tavastilaan pitämään silmällä takaisinpalaavan\nvihollisen liikuntoja. Paroni Armfelt oli yhtä viisas kuin urhoollinen\nja uskollinen. Hän huolehti asian esittämisestä niin, että se oli\nedullisin kuninkaalle, joka ensi kerran oli paljastanut miekkansa\nvihollista vastaan, ja harvat aavistivat, miten suuren vaaran hän oli\nsillä kertaa onnellisesti välttänyt. Joukot itse innoissaan siitä\nuljuudesta, että olivat pelastaneet kuninkaan, ylistivät hänen\nrohkeuttaan ja vannoivat taistelevansa hänen puolestaan viimeiseen\nveripisaraan saakka. Ylimääräisellä kestityksellä palkittiin heidän\nintonsa, ja niille, jotka olivat hillinneet vihollisen ensi\nhyökkäyksen, luvattiin kaksi riksiä kullekin, vaikka sotakassassa sillä\nkertaa ei ollut mitään tai ei juuri mitään.\n\nKahdenkymmenen haavoitetun joukossa, jotka kuormavaunuilla tuotiin\nKorkeakoskelle, oli Lennart Croneld. Koettaessaan estää kasakoita,\njotka yrittivät kiertää puolustuspaikan, hän oli saanut syvän, mutta\nvaarattoman keihäänpiston vasempaan olkapäähänsä ja pyysi perille\nsaavuttuaan, että hänet heti vietäisiin kuninkaan luo, koska hänellä\noli kirje, jota hän ei kahakassa ollut ehtinyt antaa hänelle.\n\nVahtiupseeri anoi kirjettä luvaten viedä sen hänen majesteetilleen.\n\nMutta minua on käsketty itse jättämään se kuninkaan käsiin, väitti\nLennart.\n\n-- Se on mahdotonta, vastattiin. Kersantti ei pääse sairashuoneesta\nneljääntoista päivään, eikä hänen majesteettiansa voi vaivata tulemaan\ntänne.\n\n-- Minua on käsketty viemään kirje kuninkaan omaan käteen, enkä voi\nodottaa neljäätoista päivää, virkkoi pieni kersantti suuttuneena, nousi\nsitomattomine haavoineen sairasvuoteelta ja marssi ulos ovesta etsimään\nkuningasta.\n\n-- Hän hourailee jo haavakuumeessa, huomautti upseeri lähimmälle\nmiehelle. Mene ja tuo hänet takaisin! Olisipa synti antaa pojan\nvuodattaa vertaan liiaksi; näin hänen taistelevan kuin vanhan soturin.\nSotilassairaalasta oli noin kolmesataa askelta kuninkaan asunnolle.\nVahtimies juoksi karkurin jälkeen ja koetti ensin hyvällä, sitten\nväkisin viedä häntä takaisin. Mutta se ei ollut ollenkaan Lennartin\nmieleen. Hän riistäytyi irti, meni menojaan ja huusi vain: noudatan\nkäskyä.\n\nSotamies koetti uudestaan. Silloin vetäisi Lennart säilänsä.\n\n-- Päästä minut menemään! tiuskaisi hän. Minä noudatan käskyä!\n\nSotamies pysähtyi epätietoisena, mitä hänen piti tehdä niin\nhurjistuneelle miehelle, ja Lennart astui edelleen. Viidenkymmenen\naskeleen päässä asuinhuoneen portaissa hänen kulkunsa kävi horjuvaksi\nja heti senjälkeen hän pyörtyi verenvuodosta.\n\nSamassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan\npuheille, ja näki kohtauksen.\n\n-- Mitä on tekeillä? kysyi hän.\n\n-- Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies\ntarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.\n\nLennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky ...\nkirje ... kuningas...\n\n-- Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.\n\nKersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti\npovitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle\nuskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois\nnuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.\n\nAnckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan\ntyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat\nvarustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi.\nKuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.\n\n-- Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä\npyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni\nvaikka kaikki luopuisivatkin minusta.\n\nOn ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet\nKustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen\nneuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka\najatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana,\npuolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja\nSuomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia,\nrauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se\nolisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas\nkuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät\nvihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet\nuskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen\nArmfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista\nanoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa\nsellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta\nja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja\nuskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin\ntutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat,\nmutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan\ntoivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut,\nlopulta petti itsensäkin?\n\n-- Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa!\nvirkkoi Anckarsvärd.\n\n-- En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä,\njota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi\nkuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.\n\nTodellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan\nluona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen\noli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat\nsiihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.\n\n-- Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen,\nhuomautti eversti.\n\n-- Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.\n\n-- Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.\n\n-- Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen\nnäköinen luonne?\n\n-- Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole\nkoskaan nähnyt tuimempaa poikaa.\n\n-- _Au revoir_, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat\nvaativat sotaneuvottelua.\n\nJa kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa\nsotilassairaalaan kylään.\n\nVälskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin\nhaavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa\nparemmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen\nettä muiden haavoitettujen vointia.\n\n-- Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset!\nKuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?\n\n-- Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti\nja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään\nkunniaa.\n\n-- Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista\nkuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.\n\n-- Kyllä toin, teidän majesteettinne.\n\nJa Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana\nollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin.\nKuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin\nkatsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.\n\nHaihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi\nhänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää\npäivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet\nuudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut\nsodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.\n\n-- Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän\nkiivaasti. -- Mikset heti antanut kirjettä?\n\nKaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen\nposkiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:\n\n-- Vihollinen karkasi kimppuun.\n\n-- Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. -- Stedingk\nkirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä\nrajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit,\nmaksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.\n\n-- Jumalan tähden, teidän majesteettinne, sammalsi nuorukainen, antakaa\nminun puhua, kun vielä voin. Välskäri sanoi minun huomenna hourailevan.\nHenkeni on niin vähäarvoinen ... se on kuninkaani...\n\n-- No hyvä, kelpo Croneld, virkkoi Kustaa III liikutettuna -- puhu, jos\njaksat. Ehkä kaitselmus suo sinulle monta vuotta palvellaksesi\nkuningasta ja isänmaata. Et tiedä, miten minua ilahduttaa, kun\ntällaisena aikana tapaan nuorukaisessa sen uskollisuuden ja rakkauden,\njota minun täytyy kaivata niin monessa täysin kehittyneessä miehessä.\n\nKuningas käski ympärillä-olijain siirtyä kauemmaksi ja jäi yksin\nhaavoitetun vuoteen ääreen. Lennart kertoi nyt matalalla äänellä ja\nkatkonaisin lausein, mutta kuitenkin selvästi ja varmasti, rajalla\nvallitsevasta mielentilasta ja kaikista niistä keinoista, joilla\nlakkaamatta koetettiin viekoitella kansaa ja samalla armeijaa. Hän ei\nsalannut, että nuo yritykset olivat muutamissa paikoin onnistuneetkin\nja että asema oli tavattoman vaarallinen ja vaati voimakkaita toimia;\nhän luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, että sotamies ja kansa olivat\npohjaltaan rehellisiä ja valmiit uhraamaan kaikki, jos heitä vain\nkohdeltaisiin oikealla tavalla, eivätkä ollenkaan suostuvaiset\nSprengtportenin tuumiin, erottamaan maata Ruotsista.\n\nKuningas kuunteli häntä miettiväisenä ja teki silloin tällöin jonkin\nkysymyksen. Ihmeekseen Lennart huomasi hänen erikoisesti luottavan\nparoni Hastfehriin.\n\n-- Älkää uskoko häntä! huudahti nuorukainen avomielisesti, tarkemmin\nsanojaan punnitsematta. -- Hastfehr pitää salaisia kokouksia vihollisen\nkanssa ja kaupittelee velvollisuuksiaan.\n\n-- Mitä nyt, poika! Etkö häpeä panetella uskollisimpia palvelijoitani?\nKiitä onneasi, että olet haavoitettu; minä saattaisin muuten vaatia\ntodisteita, eikä niitä ole.\n\nMitään vastaamatta ojensi Lennart hänelle emintimänsä kirjeen,\njosta hän oli repinyt pois allekirjoituksen. Kuningas luki sen\ntarkkaavaisesti, huomasi sen naisen kirjoittamaksi ja kysyi nimeä.\n\n-- Minä pyydän armoa ... se on minun salaisuuteni, vastasi Lennart.\n\n-- Mutta jos vaadin, että sanot sen?\n\n-- Silloin saattaa teidän majesteettinne ottaa henkeni, mutta ei saada\nminua puhumaan.\n\n-- Ole huoletta. En pyydä henkeäsi enkä salaisuuttasi. Mutta tämä kirje\non hyvin tärkeä: se ei tosin vielä todista epäluulojasi, mutta näyttää,\nettä minulla on vaarallisia vihollisia. Kiitän sinua, hyvä Croneld,\nenkä tahdo enää väsyttää sinua; sinä tarvitset lepoa. Kuule vielä\nkuitenkin jotakin mikä voi tuottaa sinulle ansaittua iloa. Ensimmäinen\nansiosi on, että ollen rehellisen soturin poika seuraat isäsi jälkiä.\nSentähden saat, kuten jokainen kunnon mies, luottaa kuninkaasi armoon\nja suosioon. Toiseksi mainitsee eversti Stedingk hyvin kiitellen sinun\nälykkyydestäsi ja urhoollisuudestasi uuden patterin rakentamisessa.\nSiitä hyvästä saat vuoden palkan lahjaksi. Käyttääksesi sen\nhyödyllisesti, saatat sillä teettää uuden puvun, sillä sinun _présence\nd'esprit'isi_, tarkka järkesi, ennätti Ylänummella ilmaista _coup de\nmainin_, jonka kautta olisi paljon voinut joutua vaaraan, ja sen vuoksi\non kohtuullista, että sidot haavasi vänrikin valtuuskirjalla.\n\n-- Teidän majesteettinne...\n\n-- Ah, sinä tahdot ehkä muistuttaa, että olen unohtanut panna\nansioluetteloosi ne tärkeät tiedot, jotka minulle kerroit äsken. No,\nniistä saat palkinnoksi pitää omanasi yksityiset salaisuutesi, jos voit\nolla puhumatta niistä armaallesi ensi tanssiaisissa. Mutta\nuskollisuutesi ja rakkautesi tähden, rakas Croneld, tahdon pitää sinut\nseurueessani, kunnes voit tulla kyllin ansiolliseksi saamaan adjutantin\ntoimen.\n\n-- Teidän majesteettinne -- sammalsi nuorukainen, ja pari suurta\nkyyneltä vieri pitkin hänen kalpeita poskiaan -- niin paljon\nansaitsematonta armoa... Enkä kuitenkaan saata ottaa sitä vastaan!\n\n-- Anna minun pitää huolta siitä, nuori ystäväni. Annan sinulle niitä\nlääkkeitä, jotka ovat minun vallassani, ja toivon niiden tekevän\nsinulle hyvää. Jollakin täytyy minun lepyttää välskäriäsi, jolla on\nkyllin syytä närkästyä tällaisista käynneistä sairaan luona.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne ... en voi koko elämässäni\nansaita niin suurta suosiota ... enkä kuitenkaan saata ottaa vastaan\nmitään ... paitsi lupaa säilyttää salaisuuteni.\n\n-- Mitä nyt? Joko välskärin ennustukset toteutuvat?\n\n-- Taivaan nimessä, teidän majesteettinne ... minä en houraile...\nEversti Stedingk suostui pyyntööni, etten saa ottaa mitään palkintoa\ntässä sodassa... Koko kunniani riippuu siitä.\n\n-- Minä ymmärrän. Sinulle on sanottu, poikaparka, ettei enää ole mikään\nkunnia palvella kuningasta uskollisesti. Ja on kyllä hyvinkin monta,\njotka pitävät kunnianaan hänen pettämistään.\n\n-- Ei, ei, ei sentähden!... Vaan ilmaistuani nuo vähäiset tietoni ...\nen voi ottaa vastaan mitään palkintoa... Minä en voi sallia, että he\nsanoisivat minua palkatuksi urkkijaksi.\n\n-- Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan\nsinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä\nole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella\npyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi\nvoisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?\n\n-- On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä\nuskallanko sitä pyytää.\n\n-- Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.\n\n-- Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun\nisoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas\nKaarle XII:lle... Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean\nteräskintaansa... Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää\nsen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.\n\n-- _Eh bien_, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä\nkallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit\nsiihen minun suostumustani.\n\n-- Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen\nkuullut tuota tapausta kerrottavan ... minä olen usein lapsena\nollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan\nteräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut\nsuurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla\nverelläni. Sentähden ... kun teidän majesteettinne tänään pistoolia\nlaukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen\nkadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani ... ja pyydän nyt\narmonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän\nmajesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.\n\n-- Kunniani kautta -- nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen\nsuorasta anomuksesta -- ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain\nrehellinen poika, saattaisin _au bout du compte_, kun otan kaikki\nlukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin.\nNarva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, _foi de gentilhomme_,\nvertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen\nmielijohde?\n\n-- Minä ajattelin -- vastasi Lennart allapäin -- että kuninkaallani on\nsama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen\nsamaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin\nKaarle XII:n...\n\n-- Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä\nmeidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti,\nkuninkaallisesti hymyillen. -- Olet oikeassa. Minun ja suuren\nedeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia\nmonessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa\nolemme yhtäläisiä -- siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on\nsama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua\narvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa\nkuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta\n-- ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai\ntoisten oikeuksia -- on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni\nmuistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt _au revoir_, uskollinen\nCroneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana\nkuin ennenkin.\n\n\n\n\n13. KORPRAALI TURKKI.\n\n\nKolme tai neljä päivää oli Lennartin nuori henki ponnistusten ja\nverenvuodon tähden elämän ja kuoleman vaiheilla. Luultiin olevan\ntarpeellista ilmoittaa kuolemasta edeltäkäsin hänen isällensä\npikalähetin mukana, joka lähti Savonlinnaan, ja hänen veljensä,\nkapteeni Detlof Croneld sai kenties toivonsa mukaisen aiheen käydä\nKorkeakoskella. Mutta pienen, nuoren kersantin päivät eivät olleet\nvielä luetut. Viikon kuluttua hän oli täydessä toipumisen vauhdissa ja\nkahden viikon vierittyä hän oli jo niin voimissaan, että sai -- vaikka\nkyllä vielä olikin \"hieman raihnas\", kuten hänen välskärinsä, kunnon\nmies Bäck, sanoi -- luvan käydä toisinaan nauttimassa raitista ilmaa\nKymin rannalla.\n\nNiinkuin riimut riimusauvoissa ovat ajan merkkejä, niin ovat nuo kaksi\ntai kolme viikkoa elokuun keskipaikoilla 1788 kuin poltinraudalla\npiirretyt Ruotsin ja Suomen armeijan historiaan! Ajan pahat siemenet,\njotka jo aikoja sitten oli kylvetty pehmitettyyn maahan ja kauan olivat\nolleet kätkössä ja monen mielestä jo kuolleet, olivat viimeinkin\nitäneet sodan tavallisen kurjuuden ja kyyneleiden sateessa. Myrkyllinen\ntaimi oli versonut rehevästi sielläkin, missä sen vähimmin luuli\nmenestyvän, ja usein oli sitä yhtä vaikea tuntea, kuin erottaa katkoa\nviattomasta ukonputkesta. Kun se kukka pukeutui viattoman valkoisiin,\nnimitettiin sitä isänmaallisuudeksi ja kannettiin julkisesti rinnassa\nkoristuksena. Mutta jos tuo kukka olisi saanut kypsyä hedelmäksi, olisi\nsiitä tullut puolalaisia renettiomenia, joita kenties jo useampi kuin\nyksi aikakausi on syönyt kuolemakseen.\n\nNuo tapaukset ovat tunnettuja. Elokuun 8. p:nä kirjoitettiin Anjalassa\nkirje keisarinnalle. 9:ntenä lähti Jägerhorn Pietariin sitä viemään.\n12:ntena laadittiin tuo kuuluisa liittokirja \"selityksineen\".\nSeuraavalla viikolla tuli Sprengtporten rajalle, missä kenraali Armfelt\nja moni muu päällikkö kävi häntä tapaamassa. 24:ntenä palasi Jägerhorn\ntuoden keisarinnan vastauksen. 25:ntenä antoivat liittolaiset,\nvaltiopäiviä vaatien, vastauksen Loviisassa kuninkaalle. Lähettiläitä\nkulki edestakaisin armeijan ja vihollisen välillä, puoluekirjoituksia\nleviteltiin, luettiin ja selitettiin kaikkialla, vapauslauluja\nlaulettiin, uskaliaita suunnitelmia laadittiin ja kuunneltiin, päivän\nmielipiteiden kuohu hyrskyi levollisimpiinkin; kaikkialla oli liikettä,\njännitystä, rauhattomuutta, tulta ja etenkin sangen paljon savua.\nVoitaisiin verrata tuota liikettä metsäpaloon tuli riehui ahneesti\nkanervissa ja sammalissa uhaten niistä levitä korkeimpainkin honkien\nlatvoihin, mutta kukaan ei saattanut sanoa, miten laajalle palo\nulottui, koska koko tienoo oli sankan savun peitossa. Kaikesta tästä\nkuuli Lennart Croneld ainoastaan epäselviä, vastakkaisia huhuja. Hänen\nvälskärinsä pudisti vain päätänsä, pani piippuunsa ja arveli haavan\nsidettä vaihtaessaan, että \"piru ne vie, jotka sen olivat saaneet\naikaan\". Toverit sairashuoneessa, kaikki, jotka vain saattoivat avata\nsuutansa, mestaroivat ja kiistelivät päivät päästänsä. Sotamiehet\niltamälliä pureskellessaan ja upseerit punssimaljojen ääressä\nkeskustelivat yhtä urhoollisesti rauhasta ja sodasta. Jotkut olivat\nkuningasta _vastaan_, mutta useimmat olivat hänen _puolellansa_.\nHarvinaista oli kuulla, kuinka moni niistäkin, jotka innokkaimmin\nvaativat rauhaa päästäkseen kotiin ruotuihinsa, kuitenkin syttyi tuleen\nkuin kuiva sankkiruuti, kun tuli puhe siitä, että kieltäydyttäisiin\ntottelemasta kuningasta. Saatettiin tosin kärsiä, että haastettiin\npahaa hänestä, että häntä nimitettiin hirmuvaltiaaksi ja ilveilijäksi,\nsillä sellaiseen oli totuttu; mutta \"panna herra pois viralta\",\nniinkuin nuoremmat upseerit hokivat, sellaisilla sanoilla ei kukaan\nvielä uskaltanut koetella sotamiehen korvia. Upseerit kävivät\nkärsimättömiksi, heidän tyytymättömyytensä väestön liian vähäiseen\nisänmaanrakkauteen tuli ilmi kepittämisessä ja haukkumasanoissa, mutta\neivät edes nuo vakuuttavat keinotkaan voineet horjuttaa sotamiehen\nperittyä, vaistomaista, järkähtämätöntä uskollisuutta.\n\nSairashuoneen yksitoikkoisuutta ja sitä kiusaa, että hänen täytyi maata\nsiellä työttömänä silloin, kun niin monta hänelle kallista asiaa oli\nvaarassa, lievitti seuraava kirje, jonka eräs monista Savonlinnasta\nsaapuvista sanansaattajista oli tuonut:\n\n    \"Lennart kulta, minä olen kuullut, että sinä olet haavoittunut,\n    Jumala estäköön sen olemasta vaarallista, minä ajattelen sinua\n    yöt päivät. Puhuvat, ettei isäsi polttanut tupakkaa koko päivänä\n    saatuansa sen tiedon, mutta toisena päivänä on hän taas leikannut\n    virginiläistä nurkantakaistaan ja arvellut, että jos vuodatatkin\n    veresi tai kaadut kuninkaan puolesta, ei se ole muuta kuin sinun\n    velvollisuutesi, sillä sinun suvussasi kuuluu se olevan vanha\n    tapa. Minä puolestani en taida koskaan uskoa, että Jumala luopuisi\n    meistä, lapsiraukoista, anna anteeksi, että tulin sanoneeksi sinua\n    lapseksi, vaikka oletkin jo kelpo sotamies. Lennart kulta, minä\n    ylpeilen sinusta, mutta en uskalla kenenkään antaa sitä huomata,\n    sillä isäni on hirveän suutuksissaan sinuun, hänhän tulikin kotiin\n    toisena päivänä iltasella oltuansa jo kaukana pyssyn kantamilta;\n    me saimme hänelle sanan kapteeni Loddnikoffin avulla, joka kävi\n    Rautasaaressa tapaamassa äitipuoltasi, sinä tiedät kyllä, mitä\n    varten ja millä asialla hän on ollut. Äitipuolesi on käynyt meillä\n    kaksi kertaa ja sitten käväissyt Viipurissa, luullakseni; hän on\n    hyvin toimelias ja minua kohtaan hyvin armollinen, koska hän ei\n    ollenkaan saata arvata, minkä kepposen me olemme tehneet hänelle,\n    hän ei ole tavannut Sharpia vielä. Sinua kohtaan hän ei ole\n    ystävällinen, minä kuulin hänen sanovan isälle, että hän kyllä\n    on paneva _petit coucounsa_ häkkiin Kronstadtiin, kun kaikki se\n    tapahtuu, mikä nyt on tapahtuva. Voi hyvin, Lennart kulta, minä\n    lähetän tässä sinulle lemmikin omasta puutarhastani täältä\n    Otavasta, Jumala varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa ja tämän\n    ajan eripuraisuuksissa, toivoo ystäväsi B.S.\n\n    \"J.K. Jos tahdot suuresti minua ilahduttaa, niin kirjoita\n    kaksi riviä sanansaattajan matkaan ja lähetä kirje vanhalle\n    Kaisallenne, hän tietää kyllä. Hyvästi, muista minua.\"\n\nKädessä tuo pieni sydämellinen kirje istui nuorukainen eräänä iltana\nKymin rannalla ja katseli lohenpoikasten iloista hypintää\npäivänpaisteisella virran pinnalla. Pyörre pyörrettä seuraten kohisi\nyksitoikkoisesti ohitse, kalastaja laski veneessään hiljalleen\nmyötävirtaa ja toisella rannalla lauloi paimentyttö raikasta lauluaan,\najaen lehmiänsä laitumelle. Puoleksi oli sävel sama kuin savolaisten\n\"Tuoll' on mun kultani\"-laulussa, jolla aina viimeisestä Otavassa\nkäynnistä saakka oli ollut niin omituinen kaiku nuorukaisen muistossa,\nmutta loppu hairahtui ruotsalaiseen kansanlauluun, joka todenmukaisesti\nalkujaan oli puhjennut samasta juuresta kuin ensinmainittukin, kuten\nSuomessa paljon muutakin itämais-länsimaista taittuu yhteisiin\nvärivivahduksiin. Sanat olivat Kymin rannalla ruotsalaiset, mutta\nsyntyneet saman sydämen nuoruuden unelmista.\n\n    Oottanut oon sua, pieni ystäväin,\n    kuni lintunen loppua yön,\n    joka kerta kun minä silmäsi näin,\n    niin sykähti riemusta syän.\n\n    Lohtuni armas, mi uinuit rinnallain,\n    sinä syömeni kahlehdit.\n    Ja ne ruususet ei mene muistostain,\n    ne mi hellien hoivailit.\n\nKun tyttö oli lopettanut toisen säkeistön, tuli häntä vastaan vanha\ntalonpoika sivutieltä ja näytti kysyvän häneltä jotakin kylää koskevaa,\nsillä tyttö osoitti sinnepäin kädellänsä ja meni sitten milloin\nlaulaen, milloin lehmiänsä kiirehtien, yksin menojansa edelleen.\nTalonpoika katseli varovasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että hänet\nhuomattaisiin, astui sitten veneeseen, joka oli rannalla, ja souti\nylitse toiselle puolen.\n\nMiehen käytöksessä oli jotakin, joka tuntui Lennartista epäiltävältä,\nja hän meni sentähden muutamia askeleita lähemmä rantaa, taivuttaen\ntieltä koivun oksat paremmin nähdäkseen soutajan, joka nousi maalle\nkivenheiton päähän hänestä. Ken kuvaa hänen kummastuksensa, kun hän,\nvaikka miehellä olikin uusi nuttu yllä ja harmaa lakki vedettynä syvään\notsalle, tunsi hänet Tupakka-Matiksi -- samaksi Tupakka-Matiksi, jonka\nhän itse oli nähnyt riippuvan hirsipuussa Savonlinnan tulliportin\nluona!\n\nKoska Lennart oli liian heikko ajamaan häntä takaa ja liiaksi viisas\nilmaisemaan läsnäoloaan, täytyi hänen katsella, kuinka mies hiipien\nnousi rantaa ylös ja meni kiertotietä kylään.\n\nAlkoi jo hämärtää, ja levottomana paha-aikeisen vakoilijan\nläheisyydestä palasi nuorukainen takaisin sairaalaan. Portailla kohtasi\nhän vanhan, harmaapäisen ja pörröisen miehen, joka hänet nähdessään\npyyhkäisi silmäänsä sarkanuttunsa karkealla hihalla ja riensi hänen\nluokseen sellaista kiirettä pitäen, että hänen kömpelö ruumiinsa vain\nkerran oli ollut niin kovassa liikkeessä, ja se oli tapahtunut jo kauan\nsitten Lappeenrannassa -- mies oli korpraali Turkki, hän itse eikä\nkukaan muu.\n\nIkäänkuin itsekin hämmästyen tuota kiirehtimisen puuskaa pysähtyi\nkorpraali kiidettyään toistakymmentä askelta, niisti nenäänsä ja\nmutisi:\n\n-- Hän elää sentään!\n\nPitäen enemmät kysymykset ja huudahtamiset tuiki tarpeettomina hän\nojensi Lennartille karkean kämmenensä ja murahti:\n\n-- Majuri käski sanoa terveisiä.\n\nTervehdystä seurasi näin kuuluva kirje:\n\n    Minun rakas poikani. Detlof kirjoittaa, että olet saanut\n    kasakan olkapäähäsi. Minä näen siitä sinun unohtaneen, mitä\n    olen sanonut sinulle, ettei sovi milloinkaan seisoa kuin\n    teuraseläin ja odottaa ankarasti syöksevää keihästä. Pitää\n    lyödä kiväärillä tai säilällä kärki sivulle ja estää sitä\n    pirua osumasta ruumiiseen, siinä on tuuri. Minä olen kerran\n    lyönyt mokoman ampiaisenpistimen poikki kuin nauriin naatin.\n    Muuten voin hyvin, paitsi että viileksii selkäjännertäni\n    sateen edellisenä päivänä. Heinät ovat hyviä, ne, jotka saatiin\n    korjatuksi heinäkuussa, mutta muut eivät kelpaa sioillekaan.\n    Kasket antavat kyllä hyvin riihessä, saatat kysyä, mitä rukiista\n    maksetaan nyt Loviisassa. Eukkoni on paraillaan Käkisalmessa\n    puijaamassa ryssiltä muutamia leivisköitä talia, sen pitäisi\n    olla hyvä kauppa. Otavan herraa ei kuulu. Hänen sanotaan tulleen\n    lauhkeaksi kuin äsken keritty lammas ja heittäneen moskovalaisen\n    hiiteen, mutta lempo häntä uskokoon. Savonlinnassa on kuin\n    hevosmarkkinat, paljon mellastusta ja huonoja luuskia. Jos heissä\n    olisi äyrin vertaa poikaa, niin sieppaisivat he turkkilaista\n    parrasta ja valloittaisivat torakkain pesän, mutta minä häpeän\n    kuin koira joka kerta, kun kuulen heidän viisastelevan. Nyt\n    puhuvat ne ämmät taas kotiin menosta rajan yli, sanokoon kuningas\n    mitä tahansa. Saakeli liisteröiköön heidän leveät suunsa,\n    riivatun ravistuneet ruukut; keppiä selkään, se olisi minun\n    neuvoni. Muuten ei mitään erityistä, paitsi että venäläinen\n    tamma on saanut varsan. Rotu on koreaa, mutta kestääkö se?\n    Kaikkea vielä. -- Minun r. poikani Detlof kirjoittaa, että\n    sinä kenties ojennat koipesi raamusta. Jumala varjelkoon minua\n    kadottamasta sinua, r. poikani, sinä voit pitää puoliasi\n    kymmentä sellaista suukopukapteenia vastaan kuin sinun veljesi.\n    Tule voimiisi taas, r. poikani, ja ällistytä laastarinlevittäjät,\n    niin minä tein. Vänrikin valtuuskirja on mielestäni yhtä hyvä\n    lääkelippu kuin mikä muu hyvänsä. Mutta jos luopuisit aseista\n    Herramme edessä, niin Jumala olkoon kanssasi matkalla, minun r.\n    poikani, minä peräydyn kaiketi vähitellen perästä päämajaan.\n    Roskaväkeä ja rojua olemme me kaikki siinä kohdassa; saa olla\n    tyytyväinen, kun on palvellut kuningasta ja maata niin hyvin\n    kuin on osannut. Hyvästi, r. poikani. Yksinäinen ja kohta\n    katselmusluettelosta hylätty isäsi\n\n                                          _Detlof Magnus Croneld_.\n\n    J.K. Jos elät, älä unohda tervehtiä kuningasta, ja sano hänelle,\n    että jokin päivä sitten sieppasin kaksi viinakuormaa rajalta.\n    Olet kenties kuullut, mitä Stedingk teki Tupakka-Matille. Mies\n    piti hirtettämän, mutta sen sijaan riisutti Stedingk häneltä\n    vaatteet ja ruoskitti hänet ulos tulliportista. Nutun puetti\n    hän puupökkelön ylle, ja se hinattiin sitten hirsipuuhun. Minun\n    mielestäni oli vain vahinko nuoraa.\n\n    J.J.K.K. Jos olet mennyttä kalua, niin Turkki tuo kotiin\n    kapineesi. Minä tiedän, kuinka käy sairashuoneessa, he\n    kaappaavat itselleen kaiken. Älä anna heidän varastaa kelloasi.\n    Suonevatkohan sinulle sotilaalliset jäähyväiset, kun sinut\n    majoitetaan Herramme luokse. Olisipa juuri heidän, jaarittelijain,\n    tapaista muutamien ruutiammusten säästäminen. _D.M.C._\n\n-- Minä näen -- sanoi Lennart uskolliselle korpraalilleen -- että\nmajuri on jo luullut minua kuolleeksi ja haudatuksi. Vanha isäparkani,\nmiten hän kesti ilmoituksen?\n\n-- En tiedä. Kukaan ei saanut selkäänsä moneen päivään, ja Musti sai\nhaukkua yksin talossa.\n\n-- Entä vanha Kaisa?\n\n-- Mitä hän olisi sanonut? Idän tuullessa tulee sadeilma. Ämmä poltti\nvellin pohjaan, ja nauriit saimme luoda liedestä.\n\n-- Kuules, Turkki, eversti on auttanut Tupakka-Matin alas hirsipuusta,\nkun sinä autoit hänet siihen. Kuulepas: hän souti tänä iltana tuosta\nvirran poikki.\n\nKorpraali vilkutti silmiään ja virkkoi:\n\n-- Niin sanotaan.\n\n-- Mitä varten kuljeksii hän täällä? Mitä on hänellä tekemistä täällä\nKorkeakoskella?\n\n-- Kukapa sen tietää? Hän myyskentelee tupakkaa.\n\n-- Oletko saanut sen tupakkaleiviskän, jonka lupasin sinulle? Minä\nmaksoin komisaarille, että hän antaisi sen vaadittaessa.\n\n-- Mitä tyhjiä. Kun ei ole tupakkaa, polttaa vartta. Kersantti\ntarvitsee rahansa parempaan.\n\n-- Mitä minä sitten lupaisin sinulle, jotta vielä kerran toimitat\nTupakka-Matin hirsipuuhun ja laitat niin, ettei hän sieltä enää pääse\nalas?\n\n-- Kersantti lupaa pitää huolta vanhasta isästä.\n\n-- Sillä ehdolla siis etsit veijarin ja otat hänet kiinni?\n\n-- Lupaan koettaa.\n\n-- Kuulepas nyt, Turkki! Ihmiset sanovat, että sinulla on jalat kuin\nveräjän pielet ja älyä kuin jauhosäkillä. Luulen, että he valehtelevat\nhävyttömästi sinusta.\n\n-- Olkoon sitten!\n\n-- Tule vahvistamaan itseäsi sairaalan muonalla. Sinä olet väsyksissä,\nolet tullut jalkaisin Savonlinnasta etkä kenties ole maannut moneen\nyöhön levottomana minun tähteni. Saat maata minun luonani yötä.\n\n-- Uni on jalaton mies ja haukottelija on huono työntekijä. Hyvästi,\nkersantti.\n\n-- Odotas... Etkö ottaisi pistoolejani?\n\nTurkki katseli halveksien sieviä taskupistooleja, näyttäen tukevaa,\nryhmyistä katajasauvaansa. Kädessä tuo ase, jonka pelättävää vaikutusta\nhän itse oli usein saanut koettaa, lähti hän vielä samana iltana\nmatkaan.\n\nPäiviä kului; Turkkia ei kuulunut. Sillä välin enenivät huhut\nenenemistään, tapaukset saivat yhä nopeamman vauhdin, ja valtiovaunut\nvierivät yhä kiireisemmin ammottavaa syvyyttä kohden. Lennart\nsai kuulla erään lähettilään Anjalasta olleen Korkeakoskella\ntiedustelemassa, tahtooko suomalainen sotamies puolustaa kuningastaan,\njos hänet aiottaisiin ottaa kiinni. Samalla kertaa oli toinen epäiltävä\nmieshenkilö ottanut tarkan selon sotajoukkojen asemasta ja siitä\nvoimasta, mikä voitiin asettaa ylimenopaikkoihin Kymin virralle.\nViimeksimainittu asioitsija ei saattanut olla kukaan muu kuin\nTupakka-Matti. Nuo huolettavat tiedot aiheuttivat sen, että Lennart\nCroneld, ennenkuin hän ilmoittautui terveeksi, matkusti veljensä\nDetlofin luokse, joka silloin oleskeli Anjalan leirissä.\n\n\n\n\n14. ANJALA.\n\n\nAnjala on vanha säteritila, sen melkoisen lahjoitusalueen päässä, jonka\nKaarle IX antoi Henrik Wreden perillisille kiitollisuuden osoitukseksi\nsiitä, että tuo urhea aatelismies lainasi hänelle hevosensa Kerkholman\ntaistelussa vuonna 1605 ja pelasti siten kuninkaan hengen uhraamalla\noman henkensä. Anjala oli tuon kuuluisan suvun hallussa aina vuoteen\n1837, jolloin se myytiin kreivi Creutzille, joka taas myi sen 1842\nSuomen valtiolle; valtiosäätyjä kysymättä lahjoitettiin se\nsukukartanona kenraalikuvernöörille, ruhtinas Menshikowille. Tila\nsijaitsee mitä ihanimmalla paikalla, länsipuolella Kymessä olevaa\nAnjalan koskea, joka on Suomen väkevävirtaisimpia putouksia.\nKartanossa, joka monen muun merkillisyytensä ohessa oli 1820-luvun\nalussa myöskin kuuluisa hirvittävistä kummitteluistaan, on meidän\naikoinamme vain toisinaan kesäisin asustanut sen harmaapäinen\nomistaja, levähtäen siellä valtiollisista toimistaan. Somatekoinen,\nkaksinkertainen puurakennus silmäilee niin hymyilevänä yli kosken,\nhavumetsän ja viljavien vainioiden kuin ei olisi tuhkanharmaa haamu\nkoskaan hiipinyt sen saleissa, ei kyyneleinen silmä koskaan katsonut\nsen ikkunoista eikä synkkä petos koskaan sen komeiden, vuosisataisten\nkuusien suojissa kuiskaillut kukistuvista kruunuista ja hajoavista\nvaltakunnista.\n\nKun Kymi vuonna 1788 oli rajajokena, oli silloinen kolminkertainen\nkivirakennus Ruotsin puolella rajaa, ja sen kautta, että pääarmeijan\nleiri oli siirretty sinne, oli siis ensimmäinen välirauhan saamiseksi\nsovittu ehto täytetty, nimittäin vetäytyminen keisarinnan maalta\ntakaisin omalle puolelle. Telttarivit olivat puiden alla mäellä kosken\nluona, tykit oli asetettu virran äyräälle vallitsemaan vastakkaista\nvenäläistä rantaa, vartijoiden kiväärejä välkähti sieltä täältä metsän\nreunasta, nahkapoikia harjoiteltiin lähimmällä niityllä, käskyläisiä\ntuli ja meni, ja pääskyset lentelivät nuolennopeina kuohuvain\nvirranpyörteiden yläpuolella sieppaamassa siinä viljalti leijailevia\nkultasiipisiä sudenkorentoja. Kaikki näytti Lennart Croneldista ensi\nsilmäyksellä vilkkaalta, hymyilevältä, toivehikkaalta ja miehekkäältä,\nkun hän kauniina kesäiltana kurjilla kyytirattailla saapui Anjalan\nkartanoon.\n\nJa kuitenkin hänestä tuntui niinkuin olisi jo ensimmäisen vahtimiehen\nkatseessa ollut jotakin synkkää ja masentunutta, ja samanlaista\nalakuloisuutta näkyi melkein kaikkien vastaantulijoidenkin kasvoissa.\nSotamiehet kivääreitään kirkastaessaan, kuormanajajat korjatessaan\nvaunujaan, jopa kenraalin kokkikin, joka valkoinen esiliina edessä tuli\nportaille torumaan kyökkipoikaa, kun hän ei ollut kylliksi kiireesti\nhuuhtonut pinaattia, kaikki näyttivät huolestunein ilmein odottavan\nukkosta. Vain muuan nuori luutnantti, joka luultavasti oli äskettäin\nurakassa ostanut virkansa isänsä rahoilla, tuli huolettomana\nvihellellen pihan poikki pyssy olalla, väijyäkseen jotakin heinäsorsaa,\njoka oli liian varomattomasti lähennyt ampumamatkan päähän rannasta\nkosken alapuolella.\n\nLennart kysyi uusmaalaisten pataljoonassa palvelevaa kapteeni\nCroneldia. Hänelle osoitettiin mäellä olevaa telttaa. Lennart nousi\nrattailta, maksoi kyytimiehelle ja meni jalkaisin etsimään veljeään.\n\n-- Kas vain! -- huudahti kapteeni Detlof ihastuneena, sillä veljesten\nväli oli jokseenkin hyvä muuten, paitsi valtiollisissa asioissa --\ntervetultua Pluton valtakunnasta! Kuinka jaksetaan manalassa? Hyvin,\ntoivoakseni, vaikka Tuoni saaneekin tässä sodassa pitkän nenän. Minua\nilahduttaa saada nähdä sinua, rakas Lennart, kun olet luullakseni\nsaanut kylläksesi kasakoista. Tulitpa juuri paraiksi lähteäksesi\nkanssani vähäiseen kokoukseen, jossa keskustellaan päivän kysymyksistä.\nKuningas voi toivoakseni hyvin? Aiomme kohta saada osaksemme armon\nkäydä kunniatervehdyksellä hänen luonaan kuulemassa, saivatko Kustaa\nII:sen Aadolfin varustukset mitään naarmuja viime kahakasta.\n\n-- Kuningas voi niin hyvin -- vastasi Lennart -- etteivät kaikki ehkä\nvoine yhtä hyvin. Olen tullut neuvottelemaan kanssasi, Detlof, mitä\nmeidän nyt on tehtävä voidaksemme samalla täyttää omat velvollisuutemme\nja suojella omaistemme kunnian. Äitipuolemme ja, pelkäänpä, sinä\nitsekin olette niin sekaantuneet tuohon tukalaan asemaan, ettemme voi\nvälinpitämättöminä odottaa sitä asiain käännettä, mikä nyt on\ntapahtuva. Meidän täytyy kummankin päättävästi valita puolueemme joko\nlainmukaisten mielipiteiden puolelle tai niitä vastaan, ja koska minun\nkantani on varmasti päätetty, tahtoisin mielelläni kuulla sinunkin\nkantasi.\n\n-- Vai on sinun kantasi varmasti määrätty, armollinen herraseni? Minä\narvaan, mihin päin se kallistuu, mutta, hyvä Lennart, älä anna sen\nestää meitä olemasta hyviä ystäviä. Minä olen yhtä päättävästi jo\nvalinnut puolueeni, ja luullakseni se on yhtä lainmukainen, mutta\nkenties hieman käytännöllisempi. Sinä olet ymmärtäväinen poika ja jätät\nkokemuksesi ja ajan karttuessa pois nuo itsepäiset houreet, jotka olet\nimenyt kunnialliselta, mutta valitettavasti jokseenkin typerältä\nisältämme. Niin, älä ole milläsikään, tiedän sinun tuottaneen harmia\näitipuolellemme ja tehneen pahan kepposen vanhalle Otavan nahjukselle;\ntyhjänpäiväistä, se ei huolestuta minua vähimmässäkään määrässä, se ei\nvaikuta asiain kulkuun enempää, kuin jos hyttysen päähän pälkähtäisi\nhillitä olkikuormaa Savonlinnan mäissä. Sellaista pientä koirankuria\nteemme me kaikki koulussa ja olemme sentään yhtä hyviä miehiä. Muuten\nvoin kertoa, että äitipuolemme on nyt täällä. Hän asuu eräässä talossa\ntuolla kylässä ja on luvannut käydä luonani illalla kokouksen jälkeen,\njonka tähden hän tuli tänne; sitten hän matkustaa heti tiehensä.\nSinulla on siis tilaisuus tervehtiä häntä. Mutta käy sisään telttaani\nja lepää hetkinen sillä aikaa, kun pukeudun virkapukuuni. Niin\ntutunomaisesti kuin täällä Anjalassa eletäänkin, täytyy kuitenkin\nosoittaa kenraaleille ja eversteille heille tulevaa kunnioitusta.\n\n-- Sano, Detlof -- jatkoi Lennart teltasta -- mikä syy on saattanut\nsotaleiriin niin ylhäisen naisen kuin äitipuolemme on?\n\n-- Mistäpä minä tietäisin? vastasi veli. Ehkä hän on tullut ostamaan\ntalia. Rouva on kauppanero, hän tekee usein sellaisia kauppoja toisella\npuolen rajaa.\n\n-- Etkö sinä tosiaankaan pelkää, että nämä petolliset vehkeet, joihin\nhän on sekaantunut, kohta häpäisevät nimemme ja saattavat vanhan isämme\nepätoivoon?\n\n-- Kuulehan, Lennart, tahdon olla vilpitön sinua kohtaan. Ja vaikka\nsinulla on se etu, että olet kymmentä vuotta nuorempi kuin minä ja\nsinulla siis luonnollisesti on paljon selvemmin näkevä katse ja\nparempi, terävämpi äly, täytyy sinun kuitenkin myöntää, että minä olen\nnähnyt vähän enemmän elämää kuin sinä. Mikä on oikeaa? Se mikä voittaa.\nMikä on väärää? Se mikä häviää. Kuka on kavaltaja? Se joka hirtetään\ntänään. Kuka on isänmaan ystävä? Se joka huomenna laatii lakia. Sinähän\ntunnet Washingtonin; ken ei tuntisi aikansa suurinta miestä? No niin,\nolisipa hän joutunut tappiolle, englantilaisten vangiksi, ja hirtetty\nkapinoitsijana, niin olisi hänelle tehty oikein, ja hän olisi kuollut\nkavaltajana. Sattumalta hän voitti englantilaiset ja perusti uuden\nmaailmanvallan; siinä hän myöskin teki aivan oikein, ja häntä pidetään\nnyt aikakauden mainioimpana isänmaanystävänä. _Enfin_, sinä seuraat\nkuninkaan lippua, minä valtakunnan. Jompikumpi meistä on kapinoitsija,\njompikumpi isänmaanystävä; mutta oletko sinä vai minä, sen me saamme\nhuomenna nähdä. Minä ennustan sinun puolesi joutuvan tappiolle\nlautapelissä; niinmuodoin on sinulla kaikki mahdollisuudet ansaita,\njollei juuri nuoraa kaulaasi, niin kuitenkin kuula otsaasi, kun taas\nmeitä ylistetään isänmaanystäviksi ja uskollisiksi vapauttajiksi. Se\nriippuu kaikki vain yhdestä kiekkauksesta, kuten isämme tapana on\nsanoa.\n\n-- Eikö siis mikään riipu kunniasta ja omastatunnosta, velvollisuudesta\nja vakaumuksesta? Kuka on opettanut sinulle noita kammottavia oppeja,\njoihin mikä ryöväri hyvänsä voi maantiellä vedota pistäessään puukon\ntoisen rintaan?\n\n-- Mieltäylentäviä nuhteita! Miten sinua kaunistaa, veikkoseni,\ntuo yhteiskunnallisten, rauhaisain avujen saarnaaminen tulevan\nvallankumouksen riehuessa! Sinä arvasit oikein, minä en ole niin monen\nuuden, maailmaa parantavan aatteen onnellinen keksijä. Minä olen\nviettänyt, kuten muistat, kaksi iloista, opettavaista vuotta eräässä\nmaassa, jota nimitetään Ranskaksi. Se oli laho kanto, se Ranska, mutta\ntäynnä tuhansia vihreitä vesoja. Siellä, hyvä Lennart, ymmärretään\nasia; siellä tietää nuori aatelisto, mitä aika vaatii. Alas itsevalta!\nEläköön vapaus! Oi, minä olen nähnyt sen mainion maailmanpilkkaajan\nsiellä Ferneyssä, ja hänen ennustavat sanansa kaikuvat vielä\nkorvissani: \"Kun viimeinen kuningas on hirtetty viimeisen papin\nsuoliin, silloin vasta, ystäväiseni, tulee maailma onnelliseksi!\"\n\n-- Ne sanat haisevat vereltä!\n\n-- Lapset ja naiset pelkäävät pieniä suoneniskuja; miehet tietävät\nparemmin, että ne estävät veren turmeltumisen. Suomi olisi todellakin\nmieletön, ellei se käyttäisi näin oivallista tilaisuutta luodakseen\nhartioiltaan itsevaltiuden. Vähän aikaa rauhattomuutta, me saamme ohjat\nkäsiimme, ja kun alhaiso on saanut kylläksensä, kiristämme ohjaksia.\nNiin, hyvä Lennart, aiotaan tehdä Ranskassa: turhanpäiväinen, kolme\nviikkoa kestävä vallankumous on riittävä loihtimaan pois tuon\ntuhatvuotisen aaveen, jota sanotaan kuningasvallaksi, ja palauttamaan\nluonnollisen vaikutusvoiman aatelistolle. Noudattakaamme esimerkkiä ja\npysykäämme ystävinä, _soyons amis, Cinna!_\n\n-- Muistatko, Detlof, pientä Metsälampea, kirkasta, kaunista järveä,\njoka oli neljä jalkaa korkeammalla Puruvettä ja josta sinä kerran\nhuviksesi kaivoit ojan kapean metsäharjun poikki? Sinä tahdoit suoraa\npäätä laatia kosken, sinä uskoit varmasti voivasi pakottaa\nluonnonvoiman niiden rajojen sisään, jotka sinä katsoit hyväksi määrätä\nsille. Minä uskoin sinua, olinhan silloin lapsi, ja rakensin\nvesimyllyni tuohon pieneen, pauhaavaan puroon. Kaikki näytti meistä\nniin oivalliselta, vesi totteli sinun viittaustasi, putous oli valmis,\neikä Metsälampi näkynyt vähintäkään kärsivän tuosta \"pienestä\nsuoneniskusta\". Me lähdimme onnellisina kotiin lämpimänä kesäiltana ja\nolimme ylpeät siitä, että olimme tehneet kosken ja laatineet luonnolle\nlait. Yöllä kuulimme kummallista pauhinaa; sinä muistat, kuinpa\npelästyimme! Me riensimme ulos -- oli pimeää ja myrskyistä, ukkonen\njyrisi ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Me aavistimme jo, ettei\nluonto ollutkaan katsonut hyväksi totella meidän pöyhkeitä lakejamme,\nja seuraavana aamuna näimme suuren erehdyksemme. Ylempänä olevan järven\nvesi oli noussut sateesta ja seurannut sitä uraa, jota olimme ohjanneet\nsen juoksemaan. Se oli huuhtaissut mukanaan minun myllyni ja kyntänyt\nsyvän uoman löyhään santaharjuun; kaita ojamme oli muuttunut leveäksi,\nkuohuvaksi joeksi ja muutamassa tunnissa tyhjentänyt Metsälammen\nsuureen Puruveteen. Pienen rakkaan järvemme sijalla, mistä ennen olimme\nonkineet monta ahventa, näimme ainoastaan kauhean, mustamutaisen\nliejukon ja sen keskellä ruman lätäkön, joka siitä pitäen oli\nsammakoiden asuinpaikkana. Mitä siitä sanot? Oletko niin aivan varma,\nettei sen ojan, joka kaivetaan vallankumoukselle, kenties lopulta käy\nsamoin kuin kävi meidän ojamme metsälammella?\n\n-- Minä olen varma ainakin yhdestä asiasta. Arvaatko mistä?\n\n-- En välitä arvoituksien arvailemisesta.\n\n-- Niin, minä olen varma siitä, että olet käsittänyt väärin\nkutsumuksesi ja valinnut virkasi hullusti. Sinä olet kuin syntynyt\npapiksi; kun sinulla on noin hyvä taipumus kauniiden vertauksien\nsommitteluun, olisi sinusta muutamassa vuodessa tullut täydellinen\nhovisaarnaaja. Onneksi olet vielä nuori ja ehdit vielä saada liperit.\n\n-- Eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle?\n\n-- On paljonkin. Olet nyt vasta kuullut alun. Tule mukaani, niin saat\nitse arvostella jatkoa.\n\n-- Vastaa ensin, onko se jokin kavalluskokous? Mihinkään sellaiseen en\ntule kanssasi.\n\n-- Kavalluskokousko? Hyi, Lennart, saatatko uskoa minusta sentapaista?\nSe on päinvastoin maan parhaimpien isänmaanystävien kokous, ja kaikki,\nmistä keskustellaan, koskee valtakunnan pelastamiskeinoja.\n\n-- Eiköhän olisi turvallisempaa sinulle ja sinun ystävillesi, jos\nolisin kokouksesta poissa? Sanon jo edeltäkäsin, pane se mieleesi,\netten pidä velvollisuutenani vaieta mistään, mikä vahingoittaisi\nkuninkaan asiaa.\n\n-- Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö\nole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö\nkaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin\nhanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja\nemmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle?\nSinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa\nkuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle\nkertomuksestasi Savonlinnasta?\n\n-- Sain oikeuden olla mainitsematta nimiä, joita ei ole ilmaistava.\n\n-- Olen suuresti kiitollinen. Eikö mitään muuta?\n\n-- Minä en ota mitään vastaan.\n\n-- Miten hyvin sopiikin nuorukaiselle olla noin vaatimaton! Mutta tule,\nmeidän on aika lähteä.\n\nVeljekset menivät Turun läänin rykmentin leiripaikalle, joka oli hiukan\nkauempana talosta, ja astuivat eversti Hästeskon telttaan. Lennart\nhuomasi, ettei erityisiä vartijoita oltu asetettu eikä mihinkään\nerityisiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdytty. Teltta oli mitä\nsuurimpia, ja noin kaksikymmentä upseeria oli koossa höyryävän\npunssimaljan ympärillä, jonka pohjassa oli, ikäänkuin pilkaksi, Kustaa\nIII:n nimimerkki. Tupakansavu leijaili pilven tavoin pöydän yläpuolella\nja haihtui kohden kattoa, missä oli ilmareikä.\n\nLennart tarkasti nopein silmäyksin tuota harvinaista seuraa, johon hän\nniin arvaamatta oli päässyt. Useimmat olivat hänelle tuntemattomia,\nkeski-ikäisiä miehiä, joko uhmaavan tai välinpitämättömän näköisiä, ei\nketään arvoltaan everstiä korkeampaa ja ainoastaan pari kolme kapteenia\nalhaisempaa. Läsnäolijoiden joukosta puuttui ylipäällikkö, kenraali\nparooni C.G. Armfelt, jonka tuli näinä päivinä jättää päällikkövaltansa\nkreivi Meijerfeltille ja joka nyt huolten ja epäilysten valtaamana oli\njäänyt kotiinsa päämajaan.\n\n-- Tuossa on hän nyt viimeinkin, huudahti muuan seuran\nsuurisuisimmista, eräs veitikkamainen everstiluutnantti, jonka sujuva\nruotsalainen kieli erosi melkoisesti muiden suomalaisesta murteesta. --\nMissä nuhjailit, Croneld, ja mikä kynttilänniistäjä tuo on, jonka tänä\niltana tuot joukkoomme?\n\n-- Hän on veljeni, kersantti Croneld, kiiruhti kapteeni vastaamaan. --\nKoska hän huomenna lähtee suoraan Savonlinnaan, toin minä, jos herrat\nsallivat, hänet mukaani tänne, jotta hän voisi paroni Hastfehrille\ntodistaa armeijan mielipiteet ja kenties viedä jonkin sanoman\nherroilta.\n\nMuutamat upseereista silmäilivät toisiaan tyytymättömin katsein.\nLennart luuli huomanneensa, ettei hän ollut tervetullut, ja päätti olla\nvaivaamatta enää ketään.\n\n-- Mitä nyt, Croneld, tuletko Sysmästä, kun et tiedä mitään? virkkoi\neräs näöltään tarmokas ja viekas majuri suomenvoittoisesti puhuen. --\nEtkö ole kuullut uutista, jonka Hastfehrin sanansaattaja toi\nkenraalille kaksi tuntia sitten?\n\n-- En, vastasi kapteeni Detlof.\n\n-- Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan\ntaistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on\n20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin\nRantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää\npuoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään\nnarri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten\nammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr\nvastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.\n\nLennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja\nylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.\n\n-- Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen\nsuomalainen majuri kärsimättömänä. -- Asiaan, hyvät herrat, meillä ei\nole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä.\nEnsin paroni L:n ja _tituluksen_ kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä,\nkertokaa meille hänen esityksensä.\n\n-- _Rouva_ käskee tervehtimään -- sanoi puhdasta ruotsia puhuva\neverstiluutnantti -- että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan\nisänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai\nrauhan saantiin. _Vanhuksen_ ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään,\nvaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen\n12000:ntiseen joukkoon, jonka _rouva_ pitää valmiina meidän avuksemme.\nSiten luulee _titulus_ sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä\nturvassa.\n\n-- Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.\n\n-- Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen.\nSe olisi petosta. Se olisi eroamista.\n\n-- Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.\n\n-- Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. -- Jos\nsotajoukkomme yhdistyy _rouvan_ joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan\nturvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki\npyrimme.\n\n-- Ei mitään liittoa! Ei eroamista!\n\n-- Jos tahdotaan päästä tarkoituksen perille, täytyy suostua\nkeinoihinkin, jatkoi viekas majuri. -- Epäilemättä saatetaan kaikki\nvaaraan. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu täällä olevista, että\n_rouvalla_ on rehelliset aikeet.\n\n-- Uskomatonta, mutta totta!\n\n-- Lukekaa meille vastaus majurin lähetykseen!\n\nMajuri luki kaikkien kuullen kirjoituksen, joka oli lähetetty\nPietarista 20:ntenä päivänä elokuuta ja jossa monien kohteliaiden\nsanojen ohella naapurisovinnon palauttamiseksi entiselleen mainittiin,\nettä suomalaisten joukkojen tuli heti siirtyä Venäjän alueelle, ja sen\njälkeen olisi kutsuttava Suomen kansan edustajat kokoon ilmoittamaan\nmaan toivomuksista, jolloin heiltä ei evättäisi armollista suojelusta\nja voimakasta apua.\n\n-- Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, muistuttivat muutamat. Kuka\nvastaa, että se on oikea?\n\n-- Sisällys. Ja tämä hohtokivinen sormus, vastasi majuri olkapäitään\nkohottaen.\n\n-- Ei mitään eroa! Ei valtiopäiviä yksinomaan Suomen kansalle!\n\n-- Varokaa sitten päitänne, hyvät herrat, sillä ne ovat löyhässä\nniskoillanne, jatkoi majuri suuttuneena. Päästäkää vain _herra_\nRuotsiin tekemään vanhoja kujeitansa, ja katsokaa sitten, missä\ntekotukkanne roikkuvat.\n\n-- Totta on. Hänellä on nimemme.\n\n-- Hän ei anna koskaan meille anteeksi, että hän meidän tähtemme on\njäävä ilman riemusaattoa ja juhlanäytäntöjä Tukholmaan palatessaan.\n\n-- Ei saa antaa hänen puhua moukille.\n\n-- Hänet on heti vangittava.\n\n-- Ja sitten toimitettava uusi ilmoitus ja kansan nimessä kutsuttava\nkokoon valtiopäivät.\n\n-- Vangitsemisen jälkeen virkaero. Se on kuitenkin varmin keino.\n\n-- Onpa jotakin vielä varmempaa...\n\n-- Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!\n\n-- Lisää punssia.\n\n-- Herralla on aina omat keinonsa. Hän on kiittävä meitä omalla\nmaatilallaan, jonka hän on ostanut Italiassa.\n\n-- Ei, Montpellier'ssä. Sinnehän hän on lähettänyt kultakolikkonsa\ntallelle.\n\n-- Mutta kenen panemme tyhjälle paikalle?\n\n-- Kenenkä muun kuin _vapaamuurarin_?\n\n-- Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.\n\n-- _Mammanpojan_ ehkä?\n\n-- _Homme blasé_, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa\nmakuuhuoneessaan!\n\n-- Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei\nmuuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!\n\n-- Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan\nsameasta saaliinsa.\n\n-- Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.\n\n-- Kuin tyhjä pullo.\n\n-- Ja hyvin tulpattu.\n\nKuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka\nluulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen\nkärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet\nedes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin\ntarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka\nolivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko\npaljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin\nolemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään\nlievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa\nnuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta\nja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa\npuhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa\nIII:ta virkaheittona kuninkaana.\n\n-- Hyvät herrat -- virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella\noleva kapteeni -- me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet\n_herralle_ liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle.\nOtaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, _avis au\nlecteur_. Ken ottaa sen viedäkseen?\n\n-- Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.\n\n-- Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi\nhenkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät\n_herran_ heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja\nhuomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja\nnauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa.\nSillä välin kokoontuu valtakunnan _collegium medicum_, lääkärineuvosto,\nTukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai\nlähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.\n\n-- Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!\n\n-- _Mais après_, entä sitten, hyvät herrat?\n\n-- D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on\nvarminta, niin kauan kuin _herran_ vielä tekee mieli karvasta\nvaltio-omenaa.\n\n-- Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!\n\n-- Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten\ntulee iloinen murkina Tukholmassa, _en bonne compagnie_, hyvässä\nseurassa.\n\n-- Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!\n\nSyntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys --\nse mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan,\nhämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen\nhedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä -- oli juuri tuo\nkysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa\npitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui.\nSuomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen --\ntai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston\nja papiston -- kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma\nmerkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui\nkaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat\nvehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset\ntuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat,\nniin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta\n_aprés'istä_, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei\ntahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä\ntahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja\nvaltiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja\nsiltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin\nkohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun.\nVuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan,\nCromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos\nSprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen\ntasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen\npysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan\nlohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen\nlisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä,\nmitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen\nvaltaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat\nvähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli\nkaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian\nmenestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna\n1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka\nsokeudessaan odottivat \"kolmeviikkoista vallankumousta\", mikä olisi\nkukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.\n\nOli tuossa meluisassa seurassa eräs, joka oli siihen asti hyvin vähän\nottanut osaa neuvotteluihin, mutta seurannut niitä synkän ja\ntyytymättömän tarkasti. Hän, pitkä, komea ja tummaverinen herra, istui\nteltan nurkassa ja keskusteli puoliääneen parin muita iäkkäämmän\neverstin kanssa. Hänen miehekkäissä piirteissään oli raskasmielisyyden\nleima, jonka sanotaan useinkin olevan kehdosta saakka painettuna\nonnettomuuteen syntyneiden kasvoihin. Mutta samalla ilmaisivat nuo\npiirteet niin suurta, järkähtämätöntä voimaa, voisipa sanoa, sellaista\nvakaumuksen hurjuutta, että tuo mies samalla kertaa näytti syntyneen\nuhmailemaan kohtaloaan -- valmiina lausumaan sen herjaavan ylenkatseen,\njota Herwegh viisikymmentä vuotta senjälkeen käytti Preussin\nkuninkaasta:\n\n    Wer so wie ich mit Gott gegrollt,\n    darf wohl mit einem König grollen.[21]\n\nMies oli kokouksen isäntä, suomalaisten ylimysten aiottu maamarsalkka,\neversti ja ritari Juhana Henrik Hästesko, Anjalan liiton voimallisin\nkäsi, samoin kuin Sprengtporten oli sen ukonpilviin kätketty pää,\nJuhana Antti Jägerhorn sen sulava kieli, Kaarle Klick sen kynä, Kaarle\nKustaa Armfelt sen liehuva kenraalitöyhtö, E.A. Leijonhufvud sen\njuoksupoika, Leyonstedt sen torvensoittaja, Hastfehr sen viiri,\nO. Klingspor sen hovipalvelija ja kaikki muut enemmän tai vähemmän sen\nherkkäuskoisia houkkioita.\n\nTotisena, niinkuin sopii miehen, joka ukkosilmalla rohkeana silmäilee\nsalamoita, koettaen uhmallaan johtaa niiden kulkua, nousi eversti,\nkoputti piipulla pöytään ja pyysi sananvuoroa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, me olemme tulleet tänne neuvottelemaan\nisänmaan vapaudesta emmekä kiistelemään yksityisistä mielipiteistämme.\nOlen asiasta samaa mieltä kuin majuri Jägerhorn, että jos tahdotaan\npäästä päämäärään täytyy myös suostua käyttämään keinoja. _Herralle_ on\nilmoitettu kaikki, ja hän etsii tilaisuutta -- paetakseen Ruotsiin. Se\ntäytyy estää. Hätätilassa tarjoudun minä vangitsemaan hänet rykmenttini\navulla.\n\n-- Samaa mieltä olen minäkin, huudahti eversti Leyonstedt lyöden\nlasinsa pöytään, niin että punssi läikkyi lähinnä olevain päälle.\n\n-- Ja minä sanon -- virkkoi siihen everstiluutnantti Enehjelm kiivaasti\n-- että jos kukaan uskaltaa käyttää väkivaltaa kuningasta vastaan,\nannan Kymenkartanon rykmentin ampua niin että tuntuu, niin kauan kuin\nminulla on yksikin mies rivissä.\n\nHästesko hymyili tylysti.\n\n-- Kymenkartanon pataljoona ei ammu, vastasi hän levollisesti.\n\n-- Olkaa varmoja siitä, että mieheni vielä tottelevat käskyjä, vaikka\nse lieneekin jo vanhanaikaista muissa joukoissa, vastasi Enehjelm.\n\nMelu uudistui. Kokous oli, asiain pakosta ja päällikön poissaolon\nvuoksi, kadottanut sen tyyneyden ja ulkonaisen arvokkuuden, mikä oli\nollut liiton edellisillä kokouksilla.\n\nEnehjelm lähti vihoissaan teltasta.\n\n-- Eräs ehdotus, hyvät herrat! huusi taas Leyonstedt niin että ääni\nkuului hälinää kovemmin. -- Mihin tarvittaisiin rykmenttiä, kun\nmuutamissa rivakoissa vapaaehtoisissa on kylliksi? _Herra_ on\nKymenkartanossa, ja kapteeni Croneld rupeaa, johtaen puolta komppaniaa\ntuimia miehiä, siksi Brutukseksi, joka ryöstää Caesarimme tulevana yönä\npeevelinkään aavistamatta asiaa, ennenkuin kaikki on tehty.\n\n-- Se on halpamainen valhe! huudahti ääni, joka oli tuiki tuntematon\nmuille paitsi kapteeni Croneldille.\n\nKaikki katsahtivat sinne päin ja huomasivat pienen kersantin, joka\nsiihen asti oli ollut mykkänä ja katkeroituneena kuulijana eikä enää\nvoinut hillitä suuttumustaan kuullessaan veljensä nimeä mainittavan\nsellaisen tehtävän yhteydessä.\n\n-- Kuka piru on lähettänyt tuon pojan niskaamme, ja mitä hän\nlörpöttelee? tiuskaisi Leyonstedt.\n\n-- Minä sanon, ettei yksikään Croneld vielä ole ollut kuninkaansa\npettäjä! vastasi kersantti ujostelematta ja katsoi kysyjää rohkeasti\nsilmiin, niin eversti kuin hän olikin.\n\n-- Viskatkaa ulos poikanulikka ja antakaa jonkun korpraalin pölyyttää\nhänestä hovitomut! huusi moni suuresti suuttuneena moisesta\nhävyttömyydestä.\n\n-- Malttakaa, hyvät herrat! huudahti Hästesko huulilla kaunis ja\nsynkkämielinen hymy, joka toisinaan sai hänen tuimat kasvonsa\nselkenemään aivan lempeiksikin. -- Ettekö häpeä närkästyä lapseen, joka\npuhuu samalla tavoin kuin mekin olisimme puhuneet, jos olisimme hänen\nikäisiänsä ja näkisimme kaiken ruusunpunaisessa hohteessa. Mene\ntiehesi, poika, ja pidä toiste kielesi kahleissa, kun päälliköt eivät\nkysy sinulta.\n\nLennart aikoi mennä, mutta veli esti.\n\n-- Näytä minulle virkalomakirjasi, sanoi kapteeni.\n\n-- Minulla ei ole virkalomaa; minä olen vielä sairasten kirjoissa.\n\n-- Vai niin. Koska kersantti on täällä virkaluvatta ja sairasten\nkirjoissa, niin saa hän seurata minua heti sotilassairaalaan. Suokaa\nanteeksi hyvät herrat ... tulen kohta takaisin.\n\nNiin sanoen tarttui Detlof herrojen äänekkäästi nauraessa veljensä\nkäsivarteen ja vei hänet ulos vaarallisesta teltasta.\n\n-- Oletpa sinä aika lurjus, nuhteli kapteeni tultuaan ulos pimeään\nyöhön. -- Sillä lailla häpäiset itsesi ja minut! Oletko järjiltäsi?\n\n-- En minä, Detlof, vaan sinä, jos todellakin aiot myöntyä heidän\npetollisiin tuumiinsa.\n\n-- Se asia ei, hyvä Lennart, koske sinua. Lupaatko pitää suusi kiinni,\njos päästän sinut menemään?\n\n-- En, sanoinhan jo sinulle, etten sitoudu mihinkään lupaukseen, joka\nvoisi saattaa kuninkaan vaaraan. Heti päämajaan tultuani ilmoitan\nkaiken.\n\n-- Minun on siis pakko antaa vartioida sinua.\n\n-- Mutta minä pakenen.\n\n-- Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.\n\n-- Minä pakenen sittenkin.\n\n-- Saammepa nähdä.\n\n\n\n\n15. KYMENKARTANON KALASTAJAMÖKKI.\n\n\nAika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti\njoutuvan perikatoon.\n\nHänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli\nkerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten\nSture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta\noli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan\nitäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano.\nSiellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät.\nAlamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto\nlähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui\nhänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli\nkiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä\nSavonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen\nlähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina\nkaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina\nvaltakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä\nkantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja\nturmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija\npetti -- tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut\nkoskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin\nhän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut\nlippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää,\nsilloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.\n\nMiten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja\nkurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken,\njolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun\nepätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi\npäästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille\npetollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista.\nMitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä\nrautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n\nkosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa\nsankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan\nmielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi\nonnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se\näskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi\nollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä\npian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen\nsiveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.\n\nMoni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien\nolevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä\n1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun\n19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä\nkertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama,\nsillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi.\n\"Viimeksimainitun päivän iltana\" -- kertoo K.M. Armfelt omassa\nelämäkerrassaan -- \"kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo,\nsanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin\nteidän majesteettinne kunnialla täältä pois. -- Sitä ei ole\najatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua\nmonella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa\nvain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa\nsodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan\nläntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä\nisänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan\nkovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat.\"\n\nNuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien\nkohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää\nmyöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat\nolevansa neron mielijohteita.\n\nKuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä\nmatkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui\nkaikki heikosta säikeestä.\n\nPalaamme kertomukseen.\n\nOli pärttylinpäivän, elokuun 24:nnen ilta, niin pimeä, sateinen\nja myrskyinen kuin se olisi kuvastanut ajan omaa luonnetta.\nKalastajaveneet olivat saaristossa Ruotsinsalmen lähistöllä iloissaan,\nkun löysivät virran suulta sataman, sillä meri kuohui raivoisena Kotkan\nkallioita vastaan, ja Mussalon vanhat hongat pudistivat hurjasti\ntuuheita latvojansa myrskyn puuskissa.\n\nKymenkartanosta eteläänpäin, virran itärannalla oli metsänreunassa\navara, mutta autio ja puoleksi rappeutunut kalastajamökki, joka\nluultavasti oli monta vuotta ollut salakuljettajain ja luvattomain\nlohenpyytäjäin mieluinen turvapaikka pimeinä syysiltoina. Lankilan väki\nehkä huomasi vastaiselta rannalta, miten kävelijä toisensa jälkeen\nhiipi hämärissä varovaisin askelin metsästä mökkiin, mutta ei kukaan\npitänyt sitä minään. Ja kun Lankilan väki myöhemmin illalla näki tulen\nloistavan pienestä rikkinäisestä ikkunasta, sanoivat he toisilleen: ne\novat asuskelijoita!\n\n_Asuskelijoiksi_ nimitetään etupäässä vielä tänäkin päivänä muutamia\nvirolaisia perheitä, jotka ovat vartavasten muuttaneet asumaan\nEtelä-Suomen saaristoon, voidakseen siten maanmiestensä avulla ja mitä\nerinomaisimmalla sukkeluudellansa, nopeilla, kannettomilla veneillänsä\nsalaa kuljettaa viinaa Tallinnan puolelta Suomen rannikolle. Sota ei\nmillään tavoin keskeyttänyt tuota asuskelijain totunnaistyötä,\npäinvastoin teki se tuotteliaan liikkeen toista vertaa suuremmaksi, ja\nKymi oli edelleenkin, kuten ennen, heidän paras markkinapaikkansa.\n\nLankilan väki ei ollut arvannut aivan väärin, sillä tulen ympärille,\njoka paloi tuvan isossa, hakkaamattomasta harmaasta kivestä tehdyssä\nliedessä, kokoontui vähitellen kymmenen tai kaksitoista epäiltävän\nnäköistä miestä. Heidän lerppahatuistaan, heidän lyhyistä, polven\nympärille sidotuista housuistaan ja heidän pitkistä, ruskeista,\nsadevettä tippuvista takeistaan tunsi heti virolaisen puvun, samoin\nkuin heidän pehmeämpi ja soinnuttomampi kielensä osoitti heidän olevan\nveljeskansaa meren toiselta puolen, sillä vironkieli on suomeen\nverraten kuin tanskankieli ruotsiin. He olivat jo luultavasti saaneet\nveneittensä sisällön turvaan, sillä heidän työnänsä oli vaatteiden\nkuivaileminen tulen ääressä, ja sitä tehdessään he illalliseksi ottivat\nesille leipää, voita ja juustoa pienistä raudoitetuista eväsvakoista,\nmissä he eri laatikossa säilyttivät myöskin monta kaunista hopeariksiä\nhyvässä sovussa monen kirkkaan hopearuplan rinnalla. Asuskelijat myivät\naivan erotuksetta ystävälle ja viholliselle, tai oikeammin, he olivat\nkaikkien ystäviä, jotka vain maksoivat hyvin ja osasivat pitää\ntullimiehet tarpeeksi etäällä. Muuten oli heidän rohkean ja vaarallisen\nammattinsa menestymisen ehtona, että sai harvoin tai ei koskaan joutua\nsen viettelyksen orjaksi, jota he niin viljalti levittivät muiden\nturmioksi. Sen sijaan että he muiden tavoin olisivat antaneet\nviinapullon kiertää miehestä mieheen ruokahalun kiihoittimeksi ja\nmärkien jäseniensä lämmikkeeksi, näkyivät asuskelijat keittävän tulella\nmielijuomaansa, jonka valmistamisen he olivat oppineet venäläisiltä ja\njota he nimittivät \"sbitiniksi\", mistä rannikkolaisten ruotsalainen\nkieli oli saanut \"spitting'in\". Tuo kuumasta vedestä, siirapista ja\nkuminoista valmistettu juoma, johon toisinaan pannaan hunajaa tai\nkaneelinpalanen, on niin lämmittävää, että se saisi vaikka lumiukonkin\nhikoilemaan; kylmä ja tottumus tekee siitä oikean herkun.\n\nAsuskelijat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka sieltä hakivat suojaa\ntuona sateisena iltana. Heidän kummastuksekseen tuli yksitellen sisään\nnoin parikymmentä rakuunaa, jotka olivat sitoneet hevosensa tuvan\nvieressä olevan katoksen suojaan ja sitten yhtä märkinä kuin\nasuskelijatkin alkoivat kiistellä heidän kanssaan sijoista tulen\nympärillä.\n\nAsuskelijoilla oli koko avarassa maailmassa vain yhdenlaisia\nvihollisia, joita vastaan he alinomaa taistelivat hengen uhalla,\nnimittäin tullimiehet. Sotamiesten kera, joille he niin runsaasti\nhankkivat oivallista tavaraansa, olivat he tavallisesti mitä\nparhaimmassa sovussa ja ystävyydessä. Kuitenkin näytti heistä äsken\ntullut lukuisa seura syystä kyllä jokseenkin epäiltävältä. He\nkohentautuivat vastahakoisesti toiselle puolelle, vetivät vakkansa\nsivulle, neuvottelivat keskenään vieraalla murteellaan ja katselivat\nuusia tulokkaita silmäyksin, joista saattoi huomata heidän hätätilassa\nkykenevän käyttämään väkivaltaa väkivaltaa vastaan.\n\nEivätpä asuskelijat olleetkaan ensi kertaa sellaisessa asemassa. Heillä\noli kaikilla, paitsi vaarallisia puukkoja, myöskin lyhyet kirveet\nnahkavyöstä riippumassa, ja tappelua noiden hurjien salakuljettajien\nkanssa, jotka olivat tottuneet kestämään mitä vaaroja hyvänsä,\npidettiin koko seudussa niin vaarallisena, että heidän vihollisensa,\ntullimiehet, harvoin ryhtyivät sellaiseen uhkayritykseen, elleivät\ntienneet olevansa tuntuvasti ylivoimaisia. Joko tiesivät rakuunat sen\ntai he tahtoivat luonnollisesta myötätuntoisuudesta olla hyvässä\nsovussa viinakauppiaiden kanssa, samantekevää, he tyytyivät vapaasta\ntahdosta lieden toiseen puoliskoon ja rupesivat rauhallisesti\npuhelemaan naapuriensa kera tulen ääressä.\n\nMutta pitkällinen kokemus ja kaikenlainen väijyntä olivat opettaneet\nasuskelijat epäilemään kauniita sanoja, jotka saattoivat päättyä\ntullimiesten sekaantumisella asiaan, ja he käyttäytyivät edelleenkin\nvarovasti ja uhkaavasti, kunnes vähän ajan kuluttua eräs upseeri, joka\nnähtävästi oli rakuunain päällikkö, astui tupaan ja asettui hänkin\ntulen eteen, johon hänen käskynalaisensa tekivät hänelle tilaa.\n\nSilmäys asuskelijoihin riitti hänelle ilmaisemaan, minkälaisia ihmisiä\nhe olivat. Se keksintö ei näyttänyt häntä ollenkaan huolettavan, vaan\npäinvastoin tekevän häneen hyvän vaikutuksen. Hän lähestyi heitä,\npuhutteli heitä heidän omalla kielellään ja oli kohta vilkkaassa,\nsalaisessa keskustelussa asuskelijain johtajan kanssa. Tulos näkyi\nmiellyttävän kumpaakin, sillä rakuunat luulivat, hieman kateellisina,\nhuomaavansa, että uusi ystävyys vahvistettiin muutamilla kiiltävillä\ntukaateilla.\n\nSitten upseeri katsoi vähän kärsimättömänä kelloaan ja lähetti ensin\nyhden, sitten toisen ja vihdoin kolmannenkin rakuunan ulos tähystämään.\nHetken kuluttua palasivat he tuoden muassaan naisen, jonka musta\nsilkkiviitta sateenvarjon suojasta huolimatta oli kastunut läpimäräksi.\nUpseeri ja tuo korkeavartaloinen, komea nainen vaihtoivat muutamia\nsanoja keskenänsä, sillä aikaa kun nainen antoi sateenvarjonsa mukana\ntulleelle kamarineitsyelle; katsottiin taas kelloa, ja sitten molemmat\nistuutuivat penkille tulen ääreen, samalla kuin muut tuvassa olijat\nvetäytyivät vähän syrjemmälle.\n\nKeskustelusta, joka sitten aloitettiin matalalla äänellä ja ranskaksi,\nselvinnee lähemmin, miksi oli kokoonnuttu sellaiseen aikaan ja\nsellaisin seuroin autioon kalastajamökkiin Kymen virran rannalle.\n\n-- Oletteko varma, ettemme myöhästy? kysyi upseeri.\n\n-- Hän ei ainakaan tule ennen yhtätoista, hyvin luultavasti vasta\npuolenyön jälkeen, vastasi mustaviittainen nainen.\n\n-- Kello on nyt kymmenen, tästä on lyhyt matka venelaiturille, ja\nsaamme siis odottaa tunnin ajan. Joka tapauksessa on minulla kaksi\nluotettavaa tähystäjää rannalla.\n\n-- Ole huoletta. Vanha ystäväni Tupakka-Matti on vartioimassa tallin\nluona, ja hänen on heti riennettävä tänne, kun armollinen herra käskee\ntuomaan vaununsa. Mutta onko teillä myös tarpeeksi väkeä?\n\n-- Kaksikolmatta, jotka ovat minulle sokeasti uskollisia, kaikki\nvalmiit vaikka syöksemään päänsä seinään, kun vain komennan eteenpäin.\nHe saivat sitäpaitsi kymmenen riksiä mieheen ja heille luvattiin vielä\nyhtä paljon, kun kaikki on tehty. Totta on, ettei heitä olisi käskyillä\neikä lahjoilla saatu lähtemään, elleivät he olisi saaneet päähänsä,\nettä armollinen herra aikoo myydä heidät ja koko maan väkineen\npäivineen teidän ystävällenne, rouvaseni.\n\n-- Keskinkertainen kohteliaisuus, kunniani nimessä. Mutta kaksikolmatta\nmiestä on kovin pieni joukko, jos hän ottaa mukaansa vartijoita.\n\n-- Niin, mistä luulette saatavan senlaatuista väkeä? Päällikkökunta on\nkyllä isänmaallismielinen, mutta luullakseni koko armeijassa tuskin on,\npaitsi minun miehiäni, tusinan vertaa kyllin valmistettua. Pitäisihän\nteidän tuntea ainakin savolaiset, ja samanlaisia ovat kaikki enemmän\ntai vähemmän. Miten kävi Haminassa? Me emme olleet säästäneet juttuja,\nuhkauksia eikä lupauksia, ja kuitenkin tulivat kaikki kuin hulluiksi,\nkun he näkivät vilahduksen herran punaisista kengänkannoista, ja\nvannoivat seuraavansa häntä kuin lammaslauma teidän ystäviänne vastaan,\nrouvaseni. Mutta te olette oikeassa, meidän täytyy olla valmiita\nkaikkien tapausten varalle, me tarvitsemme lisää voimia, enkä minä\nvalinnut tätä kokouspaikkaa tarkoituksetta. Kas tuossa ovat\nliittolaisemme. Hopearahan helinästä ovat asuskelijat valmiit vaikka\nhirtättämään oman piispansa; ja tukaatin sulosoinnusta suostuvat he\nryöstämään vaikka oman isoisänsä. Sen lisäksi olen huomauttanut heille,\nettä armollinen herra, jos hän saa pysyä paikoillaan, aikoo taas tehdä\nviinanpolton kruunun omaksi ja siis kynsin hampain hävittää salakaupan,\nkun sitävastoin, jos me pääsemme herroiksi...\n\n-- Varo itseäsi: he saattavat yhtä helposti myydä salaisuutemme.\nToivoakseni et ole ollut varomaton?\n\n-- Olkaa huoletta, he tietävät vain, että aiomme ottaa kiinni erään\nylhäisen henkilön juuri kun hän on astumaisillaan veneeseen mennäkseen\nAmfion-laivalle, missä hän viettää yönsä. Rakuunaini ja asuskelijain\navulla sieppaamme viidessä minuutissa herran puolen pataljoonan\nkäsistä.\n\n-- Mihin aiotte viedä hänet?\n\n-- Ensin Sippolaan tai Liljendalin everstinpuustelliin, joka on\nlähinnä; mutta kun se varmaankaan ei ole kyllin turvallinen, on\nmahdollista, että matkaa jatketaan aina Jägerhornin Raahelinnaan.\n\n-- Miksi ei rajan yli Sprengtportenin kunniavartioon? Herrathan ovat\nvanhoja tuttuja.\n\n-- Ei, rouvaseni, niin pitkälle ei todellakaan ulotu ystävyytemme teitä\nkohtaan. Me voimme vihata hirmuvaltiasta ja panna hänet pois viralta,\nsaatamme vapautua vanhoista lupauksista, mutta me emme aio vaihtaa\ntoisia kahleita toisiin. Jos teillä olisi sellainen panttivanki\nmielinmäärin käytettävänänne, voisitte te tehdä koko meidän\nitsenäisyysjulistuksestamme makeistötterön.\n\n-- Teidän itsenäisyysjulistuksestanne! Mitä hullutuksia!\n\n-- Vedättekö sitä virttä, rouvaseni? Minusta näyttää ajatustenne\npaljastaminen vielä olevan vähän liian aikaista, kun emme ole edes\nselvillä pienen tehtävämme alustakaan. Tahdotteko siis pakottaa minut\nheti ratsastamaan takaisin leiriin ja jättämään teidät lavertelemaan\nherralle kohteliaisuuksia hänen onnellisesti lähtiessään.\n\n-- Ei, Detlof, olkaamme viisaita, älkäämme menettäkö otollista hetkeä\nhyödyttömien kiistojen tähden! Minä olen, kuten sinäkin, jo uskaltanut\nliian paljon voidakseni enää huolia mistään epäilyksistä, kun hetki on\ntullut. Nyt tai ei milloinkaan. Ellemme nyt vangitse puuteroitua\njalopeuraamme, niin pääsee hän pakoon, ja kaikki joutuu vaaraan. Siis\ntäytyy joko sinun onnistua tänään tai Hästeskon huomenna. Jompikumpi;\nmuut mahdollisuudet täytyy estää kaikin mokomin.\n\n-- Oh, minä onnistun kyllä, rouvaseni. Minä en salli Hästeskon kopeilla\nkäskijän tavoin, hän kun aina kohtelee meitä toisia, ikäänkuin ei\nkellään muulla kuin hänellä olisi rahtuakaan rohkeutta.\n\n-- Mutta minä sanon, että se _voi_ mennä myttyyn, ja silloin täytyy\nryhtyä siihen toiseen tuumaan, siepata asianomainen Loviisan tieltä\nhuostaamme. Koska sen täytyy tapahtua keskellä päivää, on tarpeellista\nryhtyä muutamiin toimiin, joita ei saada valmiiksi ennenkuin\nylihuomenna. _Enfin_, on siis erittäin tärkeätä, ensiksikin, ettei\nennen aikojaan pelästytetä armollista herraa onnistumattomalla\nyrityksellä, joka on mieluummin lykättävä toistaiseksi, ellei\nedeltäkäsin olla aivan varmoja sen menestymisestä; ja toiseksi, ettei\nhän lähde täältä ennen ylihuomenta, jolloin kaikki on kunnossa uuteen\nyllätykseen. Kas siinä, ystäväni, on syy, miksi minulla äsken oli armo\nosoittaa herralle alamaista kunnioitustani.\n\n-- Kello on vielä kahtakymmentä vailla yksitoista. Tahdotteko olla hyvä\nja kertoa käynnistänne hänen puheillaan? Olisi hupaista kuulla, miten\nte osasitte huvittaa niin tottunutta ilveilyjen kirjoittajaa uudella\nilveilyllä, joka oli parempi hänen omiaan.\n\n-- Tiedäthän, että minä viisi vuotta sitten sain armon tulla muun\nseurueen mukana esitellyksi herralle, kun _la baronne de Fredricshamn_,\nHaminan paronitar, sai kunnian ottaa vastaan _le comte de Gottland'in_,\nGottlannin kreivin. Arvaathan, ettei niin vanhaa tuttavuutta käynyt\nkieltäminen; pääsin puheille, ja herra oli niin kohtelias, että hän ei\nainoastaan tuntenut minua, mitä minun ei sovi epäilläkään, vaan vieläpä\nvakuutti minun näinä viitenä vuotena tulleen kymmenen vuotta\nnuoremmaksi ja kauniimmaksi, jota kainouteni vaatii minua kenties\nsyystäkin epäilemään. Mitä arvelet siitä, hän suvaitsi muistaa, että\nminulla oli noilla suurilla päivällisillä ylläni, kuten muillakin\nnaisilla, sininen hame, koska keisarinna kantoi Ruotsin sinistä\nnauhavyötä, ja hän vakuutti sen puvun sopineen minulle ihmeellisen\nhyvin. Luonnollisesti minä vastasin kohteliaisuuteen alamaisesti\nihaillen Gottlannin kreivin mustaa ja tulipunaista teatteripukua, joka\nhänellä oli yllään samoilla päivällisillä ja jonka reunustana oli Perun\ntimantteja, vaikka ne tietysti olivat velaksi otettuja Hampurista.\n\n-- Sehän on suurenmoista. Eipä voitaisi ajatella parempaa keskustelun\naihetta tuollaiseksi hetkeksi.\n\n-- No niin, kun olin, pannen ruotsalaisen lainkuuliaisuuteni alttiiksi,\nantanut hänen huomata minulla vielä olevan hiukan ystävällisiä suhteita\nentiseen hallitsijattareeni...\n\n-- Mitä, rouvaseni, oletteko uskaltanut...?\n\n-- Teeskentelytaidon mestarin edessä täytyy aina olla niin vilpitön\nkuin mahdollista, koska sillä tavoin voidaan parhaiten sokaista hänen\nsilmänsä. Herra kävi tarkkaavaksi ja minä sen huomattuani ilmaisin\nmuutamia salaisia asioita, jotka minun muka oli käsketty toimittaa,\nkuten hänelle uskottelin. Minun tulee lisätä, että herralla luultavasti\n_mon petit coucou'ni_ kautta oli vähän vihiä muutamista pienistä\nvehkeistä Savossa... Niin tosiaankin, toivon, että pieni käkösemme nyt\nkukkuu häkissä?\n\n-- Olkaa huoletta. Hän viettää aikaansa niin hupaisasti kuin paranevan\non mahdollista sotilassairaalassa Anjalassa.\n\n-- Kaikki nuo uskottavat asiat saattoivat armollisen herran\nsuosiollisesti kuulemaan minun uskottelujani. Minä huomautin hänelle\nsalavihkaa, että jos hän tahtoisi uhrata Turkin, joka on lähinnä\nkeisarinnan sydäntä, niin voitaisiin saada aikaan kunniakas rauha,\nvieläpä sen lisäksi apua Anjalanliiton paljastamiseksi ja\nrankaisemiseksi. Ja kun siinä ei näyttänyt olevan kylliksi, viittasin\nhieman mahdollisuuteen, että vielä Hamina ja Savonlinnakin\nsaatettaisiin antaa rauhanteossa, jopa Tanskaakin kurittaa sen\nviimeisestä hyökkäyksestä, tietysti sillä ehdolla, että \"perheliitto\",\njosta kerran niin paljon puhuttiin, toteutuisi... Jos haluaa saada\ntoisen uskomaan, täytyy olla todenmukainen.\n\n-- Ja se onnistui teille?\n\n-- Onnistui niin täydellisesti, että lähtö, joka oli aiottu huomiseksi,\non varmasti siirretty ylihuomiseen, jotta vielä kerran pääsisin hänen\npuheilleen; silloin saan armon kuulla herran suullisen vastauksen,\nviedäkseni sen keisarinnalle. Se on suuresti huvittava rouvaa, kun hän\nsaa sen kuulla.\n\n-- Mutta sehän on _espièglerie_, ilveily, joka tekee teidät\nkuolemattomaksi! Tosiaankin, olisinpa Ruotsin kuningas, lahjoittaisin\nteille vapaa-asunnon Viaporissa; mutta jos olisin Venäjän keisarinna,\ntekisin teistä ministerin... Ai, kello on vain muutamia minuutteja\nvailla yksitoista. Jäättekö tänne odottamaan asiain ratkaisua?\n\n-- Ei, minä seuraan mieluummin jonkin matkan päässä. Paraskove, anna\nsateenvarjoni! Odottavathan hevosemme metsätiellä, jos osoittautuisi\nparhaaksi paeta?\n\n-- Olkaa aivan huoleti, rouvaseni... Me olemme ottaneet _kaikki_ asiat\nhuomioon. Kaikesta on huolta pidetty, kaikki on edeltäpäin tarkoin\nharkittu...\n\n-- _Paitsi yhtä_, herra kapteeni, nimittäin sitä, että kuninkaalla\nvielä on muutamia uskollisia palvelijoita! huudahti samassa hyvin\ntunnettu ääni tuvan ovelta, ja kaikkien kummastukseksi astui sisään\nhoikka olento, kersantti Lennart Croneld.\n\nKapteeni Detlof Croneld ja hänen äitipuolensa, Rautasaaren armollinen\nrouva -- jotka lukija epäilemättä jo on tuntenut -- peräytyivät\nehdottomasti pari askelta taaksepäin, ja kapteeni tarttui pistooliin,\njoka hänellä oli vyössä.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän kopeasti.\n\n-- Se merkitsee, että minä vangitsen teidät kaikki kuninkaan nimessä --\nteidät, herra kapteeni, teidät, rouvaseni, ja kaikki seuralaisenne!\nvastasi kersantti pelkäämättä, samalla kun hän sulki oviaukon niin\nhyvin kuin taisi pienellä ruumiillaan.\n\nSuunnaton melu syntyi tuvassa, joka oli väkeä täynnään. Rakuunat\nvetivät miekkansa, asuskelijat heiluttivat kirveitään. Muutamat\ntahtoivat rynnätä ovelle, toiset hypätä ulos ikkunasta. Mutta kapteeni\nkäski jyrisevällä äänellä heitä pysymään aloillaan.\n\n-- Ei tämä ole niin vaarallista kuin miltä se näyttää, huudahti hän\nylenkatseellisesti. -- Tuo herranen tuolla oven luona on tottunut\ntekemään pilaa ihmisistä, jotka hän sanoo vangitsevansa. Mutta mikä on\ntehty vanhalle, helposti säikähtävälle koronkiskurille, sitä ei\ntehdäkään meidän kaltaisillemme miehille. Poika, kuka on antanut\nsinulle luvan karata sairashuoneesta? Marssi sisään; sinä saat oppia\ntapoja lukon ja salvan takana. Pois säilä, sanon minä, muuten minä,\nniin totta kuin olen esimiehesi, ruoskitutan sinut sinisenkirjavaksi,\nvaikka satakin kertaa olisit veljeni!\n\n-- Minä en ole teidän veljenne, kapteeni! vastasi nuorukainen\nvakavasti. Minä en ole sukua niille, jotka pettävät kuninkaansa ja\nmaansa. Antautukaa hyvällä; etuvartijanne ovat kiinni, koko mökki on\npiiritetty ja kaikki vastarinta on turhaa.\n\nMelu alkoi uudestaan, kaikki tunkeutuivat ovea kohti, kapteeni\nensimmäisenä.\n\n-- Pois tieltä siitä! kiljaisi hän ja viritti pistoolin hanan.\n\n-- Ei, ei askeltakaan tästä. Jos tulette ulos, on annettu käsky ampua\nkaikki maahan, vastasi Lennart paikaltaan väistymättä.\n\nViimeiset sanat haihtuivat hälinään, kaikki tunkeutuivat eteenpäin,\nkapteeni raivostui, laukaisi aseensa umpimähkään ja syöksyi ulos\nkaatuvan veljensä yli.\n\nMutta tuskin pääsivät ensimmäiset kynnyksestä, kun jo laukauksia\npamahteli joka haaralta pimeästä. Kapteeni Detlof sai kuulan oikeaan\nkäsivarteensa, muutamia kaatui, toiset kääntyivät takaisin verissäpäin.\nKivääritulen salamoidessa he olivat tunteneet ampujat Elfsborgin\nrykmentiksi, jotka everstinsä, kreivi Hugo Hamiltonin, johdolla\npiirittivät mökkiä.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin antautua. Rakuunat olivat\nkadottaneet päällikkönsä; asuskelijat, jotka huomasivat, ettei nyt\nollut kysymys viinasta, tekeytyivät viattomiksi eivätkä luulleet olevan\nsyytä mihinkään pelkoon. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olivat\nkaikki aseettomina ja matkalla päämajaan, joukossa oli myöskin\nmajuritar Croneld, hänen kamarineitsyensä ja kahdeksan haavoittunutta,\nniiden joukossa kapteeni Detlof Croneld ja hänen veljensä, kersantti\nLennart.\n\n\n\n\n16. KUNINKAAN HANSIKAS.\n\n\nEdellä kerrottu selvenee, jos lukija suvaitsee katsoa, mitä muutama\ntunti sitä ennen tapahtui. Tieto kuninkaan kohdakkoin tapahtuvasta\nlähdöstä oli iskenyt kuin salama Anjalanmiesten leiriin. Siellä ei\npäästy yksimielisyyteen; toinen esitti kerrassaan ratkaisevia keinoja,\ntoinen sovittavia toimenpiteitä, ja neuvottelu päättyi siihen, että\nHästesko, rohkein kaikista, pysyi jo ennen tekemässään tarjouksessa,\nettä hän rykmenttinsä avulla vangitsisi kuninkaan. Mutta Hästeskolla\noli monta salaista kadehtijaa; ei myöskään luultu voitavan luottaa\nturkulaisiin, jos he vain saavat nähdä \"Kustaan punaisen kengänkoron\",\nja sentähden otti Detlof Croneld, Sprengtportenin paras oppilas,\nkoettaakseen kourallisella luotettavaa väkeä äkkihyökkäystä. Kuninkaan\ntiedettiin näet silloin viettävän aina yönsä Amfionilla, joka oli\nankkurissa virran suulla vähän matkaa eteläänpäin Kymenkartanosta.\nPäästäkseen laivalle täytyi hänen niinä jo pimeinä iltoina kulkea ensin\nmatka maantietä ja sitten loppu veneellä. Aiottiin siis pimeyden ja\nyllätyksen avulla siepata hänet silloin, kun hän oli astumaisillaan\nveneeseen. Ei oltu vielä yksimielisiä siitä, mihin hänet sitten\nvietäisiin, rajanko taakse vai jonkun Anjalanmiehen maatilalle; pääasia\noli saada hänet pois armeijan turvista ja kansan suuresti pelätyn\nuskollisuuden ulottuvilta.\n\nTuota tehtävää varten lähti kapteeni Detlof salaa ja kiertoteitä\nväkinensä Kymenkartanon tienoille, mukanaan emintimänsä, joka luotti\nenemmän viekkauteen kuin onneen ja senvuoksi oli miettinyt tuuman\n\"hauskuttaa\" kuningasta, kunnes ehdittiin ryhtyä tarpeellisiin toimiin\nhänen lähtönsä estämiseksi tavalla tai toisella.\n\nNiin vähäpätöisestä henkilöstä kuin pikku kersantista ei pidetty\nmitään lukua. Kapteeni Detlof katsoi sen riittävän, että hän käski\nsinä päivänä vartioivan upseerin pitää häntä tarkoin silmällä\nsairashuoneessa, uhaten toimittaa Lennartin arestiin tai ehkä virassa\nalennetuksi, jos hän koettaisi karata.\n\nKapteeni Detlof ei tuntenut kyllin pientä veljeään Lennartia eikä hänen\nviimeisiä seikkailujaan, kun hän varmasti luotti siihen, että hänen\nkäskyjänsä toteltaisiin. Kun Lennart oli ollut sairashuoneessa päivän\n-- joka olikin hänelle välttämätöntä, jotta hänen haavasta vielä heikot\nvoimansa hiukan virkistyisivät -- sai hän jo vartioivan aliupseerin\npuolelleen. Seuraavana päivänä hän sai luvan mennä sairaalasta ja\nillalla oli hän jo Kymenkartanossa.\n\nLennart aikoi mennä suoraa päätä kuninkaan luo, mutta se ei ollut\nniinkään helppo tehtävä. Hänen majesteetillaan oli tärkeämpiä tehtäviä\nkuin kuunnella, mitä pienellä kersantilla saattoi olla hänelle\nsanomista, ja virkaatekevä ajutantti käski Lennartin tylysti pois. Töin\ntuskin onnistui hänen päästä paroni Armfeltin puheille, joka tunsi\nhänet Tavastilan kahakasta asti.\n\n-- Pian asiasi, minulla on kiire! kuului Armfeltin lyhyt tervehdys. --\nHaluatko ylennystä vai lahjapalkkiota?\n\nNuorukainen punastui. Aina tuo sama palkinnon ajatus, ikäänkuin ei\nuskollinen sydän, ikäänkuin ei Armfelt itse olisi kyennyt ilman sitä\nuhrautumaan velvollisuutensa tähden.\n\nLennart teki muutamin sanoin, tarkoin ja varmasti selkoa siitä, mitä\nhän tiesi tai aavisti liittolaisten tuumista itse kuninkaan\nvangitsemiseksi, kuitenkaan mainitsematta mitään nimiä.\n\nArmfelt kävi tarkkaavaksi. Hän oli itse epäillyt tuontapaista tuumaa.\nValitettavasti ei voitu luottaa edes kuningasta lähinnä oleviin\npäällikköihin. Mutta eversti Hamilton oli äsken tullut elfsborgilaisine\nrykmentteineen päämajaan. Heti paikalla oli Armfeltin vastatuuma\nvalmis. Hamiltoniin voitiin luottaa; hänen tuli siis vartioida rantaa\nvenelaiturin luona.\n\nAlkoi pimetä, sataa ja tuulla. Lennart meni etsimään suojaa tuvasta,\njoka oli täynnä sotamiehiä eikä loitolla kuninkaan hevostallina\nkäytetystä rakennuksesta. Kulkiessaan tallin ohi tapasi hän kömpelön\nolennon seisomassa nurkan luona välittämättä vähääkään virtanaan\nvuotavasta sateesta. Päästyään kerran epäilemisen vauhtiin tarttui hän\nmiehen kaulukseen ja kysyi, miksi hän hiiviskeli ympäri pimeässä.\n\n-- No, no, kersantti! vastasi tuttu ääni melkein kuin rasvaamaton ovi.\nMies oli korpraali Turkki.\n\n-- Mitä täällä teet? kysyi Lennart.\n\n-- Minä aion koetella, onko hänellä vielä kaula eheänä. Hän on täällä,\nminä näin hänet; mutta jos kukko saa ketun kiinni juoksemalla, tulee\nsinä vuonna kaksi kesää.\n\n-- Ahaa, olet Tupakka-Matin jäljillä? Odotas, silloinpa autamme\ntoisiamme, sillä kilpajuoksuun hänen kanssaan, kuulepas hyvä Turkki, on\nsinulla liian kankeat juoksukapulat.\n\nKersantti ja korpraali tekivät sitten sotasuunnitelmansa ja asettuivat\nkumpikin nurkkaansa, selkä seinää vasten. Kauan kesti, ennenkuin heidän\ntoivonsa täyttyi. Sade ja myrsky pieksi heidän kasvojansa, kuume\nvärisytti Lennartia, mutta hän seisoi liikahtamatta paikallaan.\n\nViimein tuli mies hyvin varovasti hiipien rannasta päin ja aikoi mennä\ntiedustelemaan tallin luo, mutta silloin tunsi hän olevansa aivan\npääsemättömissä kiinni. Mies oli Tupakka-Matti.\n\n-- Tunnusta lyhyesti, äläkä laske tavallisia valheitasi! kuiskasi\nLennart vetäen paremmaksi vakuudeksi säilänsä, joka hänellä aina oli\nvalmiina, ja kosketti hiljaa kärjellä roiston rintaa.\n\nTupakka-Matti hämmentyi pahanpäiväisesti. Koetettuaan ensin\nturhaan luikerrella tiehensä hän tunnusti aikoneensa tiedustella\ntallin tienoilla ja ilmoitti, mitä hän tiesi väijytyksestä ja\nkalastajamökistä. Luultavasti hän arveli, ettei Lennart voisi saattaa\npulaan hänen laistaan miestä, joka tiesi niin vaarallisia asioita hänen\nveljestään Detlofista ja Rautasaaren armollisesta rouvastakin. Mutta\nsiinä Tupakka-Matti pettyi. Tuskin Lennart ehti saada siitä tiedon, kun\nhän antoi Turkin huoleksi raahustaa vangin päävartioon ja riensi itse\ntakaisin paroni Armfeltin luo hankkimaan lupaa kalastajamökin\npiirittämiseen.\n\nLoppu on tuttua. Kertomatta on enää vain, mitä tapahtui tuon\nodottamattoman ja väkivaltaisen kohtauksen jälkeen, josta puhuttiin\nedellisen luvun lopulla.\n\nKuninkaalle, joka oli tavallista kauemmin viipynyt kirjoittamassa\nkirjettä Kaarle herttualle, ilmoitettiin vasta vankien ja\nhaavoitettujen tullessa, mikä vaara olisi uhannut häntä, jos hän\nvaromattomasti, tavallisen mitättömän pienen seurueensa saattamana\nolisi lähtenyt Amfionille. Hän käski heti tuoda päävangit eteensä.\n\n-- Mitä, rouvaseni -- sanoi hän majuritar Croneldille -- onko teidän\nkohteliaisuutenne todellakin ulottunut niin pitkälle, että olette\naikonut kutsua minut uudelleen vieraisiin lempeän serkkuni luo?\n\n-- Sire -- vastasi vangittu nainen säikkymättömän rohkeasti, mikä aina\nauttoi hänen sukkelaa päätään -- te olette siksi ritarillinen, ettette\nvoi olla suomatta keisarinnalle kunniaa uudelleen nähdä teitä, joko\narmeijan etunenässä, kuten ennen lieneekin ollut aikomuksenne, tai\nkuten nyt aiottiin, uskollisten alamaistenne rauhallisessa\nturvasaatossa.\n\n-- Minä kiitän teitä, rouvaseni, siitä huomaavaisuudesta -- jatkoi\nkuningas -- ja olen osaava antaa sille sen täyden arvon. Ellette\ntoistaiseksi olisi estetty viemästä terveisiäni hallitsijattarellenne,\nniin pyytäisin teitä vakuuttamaan hänelle, että lykkäys ei merkitse\nunohtamista ja etten suinkaan ole menettänyt toivoani vielä kerran\nsaada onnea nähdä hänen pääkaupunkinsa, vaikkapa hän itse sattuisikin\nsillä kertaa olemaan uudella retkellä Krimiin. Mitä teihin tulee,\nkapteeni Croneld, ei minusta ole aivan odottamatonta, että näen niin\nmainion Sprengtportenin oppilaan tekevän välimatkojen mittauksia\npäämajani läheisyydessä; mutta isänne ja veljenne tähden, herraseni,\nolisin mieluummin suonut teidän valinneen toisen paikan kekseliäille\nleikkikahakoillenne. Ja jotta saisitte aikaa antautua kokonaan omiin\ntutkimuksiinne, jotka niin suuresti kiinnittävät mieltänne, saatte\ntoistaiseksi seurata äitipuoltanne Viaporiin.\n\n-- Minä kiitän teitä, sire, vastasi haavoitettu kapteeni yhtä ylpeästi.\n-- Minä käytän hyväkseni armollista lupaanne, mutta luulen, että\nViapori on liian ahdas kaikille niille, joille teidän majesteetillanne\non syytä suoda sama lupa, sillä minun tutkimukseni, jotka ennemmin\nkoskevat isänmaata kuin päämajaa, kiinnittävät pahaksi onneksi yhtä\npaljon koko armeijan ja valtakunnan kaikkien ajattelevien miesten\nmieltä.\n\n-- Vaiti, herraseni, älkää herjatko armeijaa, jonka lippuja olette\nhäväissyt, huudahti kuningas suuttuneena. Mutta eihän täällä näy\nkersantti Croneldia. Minulle kerrottiin, että pieni sanansaattajani\ntaaskin on tehnyt noille herroille kepposen ja ansainnut kuninkaansa\nkiitollisuuden.\n\n-- Hän on haavoittunut, teidän majesteettinne.\n\n-- Eihän toki vaarallisesti, toivoakseni. Tuokaa hänet tänne, jos se\nvain on mahdollista.\n\nAjutantti meni ja palasi ilmoittaen, että kersantti on alakerrassa ja\nettä välskäri epäilee hänen toipumistaan, koska luoti on lävistänyt\noikean keuhkon.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä sanotte? huudahti kuningas pelästyen. Lähettäkää\nhänen luokseen heti lääkärini!... _Attendez_, odottakaas, minä lähden\nitse alas. Ei, ei, se poika täytyy meidän saada pitää hinnasta mistä\nhyvänsä... Minä en tunne ketään hänen ikäistään, joka olisi niin\nharvinainen sekä pään että sydämen puolesta. Stedingk kirjoittaa\nminulle, että se poika vielä kerran johdattaa armeijoja. Tulkaa, hyvät\nherrat, tulkaa...\n\nJa kuningas kiiruhti levottomana alas portaita ja astui alasaliin,\nvangit ja suurin osa seuruetta mukanaan.\n\n-- Miten on laitasi, poikaseni? kysyi hän kalpealta nuorukaiselta,\njolta melkein viimeiset veripisarat olivat juosseet jo ennestään\ntyhjistä suonista; hän virui sohvalla.\n\n-- Hyvin, teidän majesteettinne, hyvin! vastasi poika aivan samoin kuin\nhän vähän kolmatta viikkoa sitten oli Korkeakoskella vastannut\nsamanlaiseen kysymykseen, huulilla nyt vain paljon väsyneempi hymy.\n\n-- Rohkeutta, rakas Croneld! Rohkeutta vain! Muistatko, mitä sanoin\nsinulle kasakan keihäästä: ei kunnon mies kuole sellaisista naarmuista!\nJa näetkö, sinä elät vielä! Eikö niin, tohtori, vielähän hän jää eloon?\nEnnen menettäisin kokonaisen komppanian.\n\n-- Saattaisi olla mahdollista, että keuhko vielä tulisi ennalleen,\nvastasi lääkäri; mutta ihminen ei voi elää ilman verta, ja tällä\npojalla on sitä tuskin niin paljon jäljellä kuin kissa tarvitsee.\n\n-- Hyvä Jumala, niin, jok'ainoan pisaran on hän vuodattanut minun\ntähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. -- Jos kuolet minun\ntähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtään\ntämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin\nherttuan kuolinvuoteen ääressä.\n\nNuorukainen nosti päänsä ja loi häneen sanomattoman kiitollisen\nkatseen, mutta ei vastannut mitään.\n\n-- Sano, rakas poika, miten voisin vielä tuottaa sinulle jonkin ilon?\nSinä olet kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään palkintoa, mutta pyydä\nkuitenkin jotakin muille, ellet itsellesi!\n\n-- Armoa veljelleni ... armoa äitipuolelleni ... vähän apua vanhalle\nisälleni!... Ja armoa Otavan Sivertille ... hänen tyttärensä tähden!\nsammalsi Lennart.\n\n-- Kaikkeen on suostuttu! vastasi kuningas. Rouva Croneld ... kapteeni\nCroneld... Te saatte vapaasti lähteä mihin tahdotte.\n\nKapteeni Detlof löi otsaansa. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä,\nettä hänen luotinsa...\n\n-- Toivotko vielä mitään? kysyi kuningas nähdessään Lennartin vetävän\npovestaan keltaisen, veren tahraaman hansikkaan.\n\n-- Tämä hansikas ... ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi\nnuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.\n\n-- Niin, niin, sanoi kuningas.\n\n-- Teidän majesteettinne ... älkää epäilkö koskaan ... Suomen\nkunniantuntoa!\n\n-- Ja mitenkä voisin minä sitä epäillä, kun on silmieni edessä\ntällainen todistus! vastasi kuningas, samalla kuin hän lämpimästi\npuristi Lennartin valkoista kättä. -- Hyvin sanottu, poika; minä\nlunastan lupaukseni, minä lupaan, mitä pyydät, ja ken Anjalan ajoilla\non saanut kuninkaansa suostumaan _sellaiseen_ pyyntöön -- hän, hyvät\nherrat, ei ole elänyt eikä kuollut turhaan.\n\n-- Ah, muistuu mieleeni jotakin -- virkkoi kuningas, ollen jo\nlähtemäisillään huoneesta -- onko täällä ketään, joka luulee tämän\npojan _myyneen_ velvollisuutensa?\n\nNiitä sanoja ei käsitetty; ainoastaan kuninkaallinen sydän saattoi\nsellaisena hetkenä ymmärtää niiden tarkoituksen. Kun ei kukaan\nvastannut, jatkoi Kustaa kuningas:\n\n-- Hyvä, koska ei enää mikään tahra voi häväistä rehellisen sydämen\ntoiminnan vaikuttimia, niin nimitämme me tässä teidän läsnäollessanne,\nhyvät herrat, kersantti Croneldin vänrikiksi -- vänrikki Croneldin\naliluutnantiksi -- ja luutnantti Croneldin kapteeniksi hänen veljensä\nsijaan, joka täten saa armollisen eron palveluksestamme. Me käskemme,\nettä kapteeni Lennart Croneld kirjoitetaan sen arvoisena luetteloihin.\nJa jos kadotamme hänet...\n\nKuningas keskeytti puheensa hetkiseksi, katsahti nuorukaisen\nmarmorinvalkeihin, kauniisiin, liikkumattomiin kasvoihin ja jatkoi:\n\n-- Jos _olemme kadottaneet_ hänet, on hän, niinkuin säännöt määräävät\nkapteenin arvosta, saava sotilaallisen kunnioituksen hautajaisissaan.\n\n\n\n\n17. JÄLKEENPÄIN.\n\n\nPalatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä\nolevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta\npuolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä\nvarustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin\npuolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on\nvähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna\nkorkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan\njalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka\ntahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne\njotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava\nyhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen\ntarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän\npitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä\npanevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai\npaheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin\n_suuren tyhjyyden_ hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä\ntodellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe.\nTällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen\ntarkoituksen toteuttamisessa; _jollei_ sillä ole sitä merkitystä, saa\nse ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; _jos_ sillä\non se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä\nkunniakkaasti.\n\nNiin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät\nhyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus.\nMutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu,\njoka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan\njuuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja\npaksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta\nmyrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset\nkaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta\njoulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti\nsanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?\n\nKun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu\nlakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja\ntaivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään\nsure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan\nmitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli\nkaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin\nPorrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen\nkatseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan\ntulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme\nrunoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:\n\n    Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan\n    jos on elämää.\n\nJa kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas\nriemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona\njälkeentulevien sydämiin.\n\nKustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana\npäivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin\nRuotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt\nkuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja,\njotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa:\nvielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.\n\nTässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja\nauringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen\nnäköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos\nvain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia.\nVelvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä\nuteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista\nhenkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.\n\nVanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri\noli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin\nHerrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan\nsairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo\nerilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti\nmielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua\nsaivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he\nolivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen\nsulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja\nvirginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai\nkasvaa \"kelvottomaksi suosammaleeksi\", kuten majurilla sitten oli\ntapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen\naikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi\nkuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä\nlaitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli\nHerramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta\nylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa\nmajuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin\nhävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin\nsamalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois\nvaltakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei\nsama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin\nmaankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn,\nparantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen\npoika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.\n\nKummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa\nherättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren\nylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin\n\"viisastelevan liian paljon\", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen\npäähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla\nolisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin\nollut kuolonisku, jollei ... niin, jollei hän siitä lähtien olisi\nsaanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa\nvenematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten\nvalmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus\nlieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista\neläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla,\njoten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle,\nleikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan\nnurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään\n\"sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan\".\n\nTurkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta\njäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki\nhaukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset\nrengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä\nilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen,\nkuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.\n\nArmollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona\nkäyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla\nsuurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua\nnaurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin\nluultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa\nsitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen,\nhuomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä\nhauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui\nParaskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta\nkullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.\n\nKapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja\nmuutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti\neteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli\nsuuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti\nSprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan\nisänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia\nmielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin\nmielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton\ntäysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän\nsiitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli\nkaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä,\nse oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti\nRanskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli\nmuka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan\nkolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun\npalveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin\nhän oli mielessään kuvitellut -- sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka\nkuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena\nmuutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui\nkenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.\n\nMitä hyödytti _näiden_ kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät\nkauemmin kuin Lennart Croneld?\n\nOtavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä\nvielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään\nvaltakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä\nkaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin\nVenäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman\nhyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista\nja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin\nhyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi\nkultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä\nkenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren\nilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään\nkauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden\nvanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski\ntingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli\nluettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi\nlisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut\ntosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot\nparemmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä;\nmutta ... miksi oli _hän_ elänyt?\n\nParhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta\nOtavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä\nolisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia\nsietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet\narmelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti\nlapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan,\nrappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä\nilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille\nmenneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli\nhyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli\ntapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen\nyhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa\nelokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon\nelämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi\npilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!\n\nLähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven\nrannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta.\nCroneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään\nerityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili\nrautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen\nlepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren\nuusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta,\nistuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille.\nKolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea\nvierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä,\nhänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta\npojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen,\nvaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven\nisänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja\nensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä\nloisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen\nmarmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart\nCroneld, k. 24 elokuuta 1788.\n\nEikö mitään muuta?\n\nEi, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet\njälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa,\nmiten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian\npuolesta -- kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta\n-- mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli\npiirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun\ntuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin\ntäyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.\n\nJa kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen\nkullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen\noli myös Rutger Croneldin hautakivessä.\n\nEi ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin\nLennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin\narvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja\npäiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan\nhautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja\nlyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö\nhänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen\ntyttärensä pojan tytär -- ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä,\njotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan,\njolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä\nhän tuli ja mihin hän meni.\n\nOn kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno\ntuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille\nniistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt\npois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta\nsotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut\nsilloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on\nliikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut\nkysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee\nkummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista\ntoinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa.\nVanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.\n\n-- Mutta -- sanoo ylioppilas hehkuvin poskin -- onko teillä nuo\nhansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden\nruoaksi.\n\n-- Ei -- vastaa vanha rouva -- minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin\nsaaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla\ntässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen\noman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle\nmuistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.\n\nNuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten\nvirtoinaan valuessa.\n\n-- Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko\nkultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. -- Tuollaisen haudan ääressä\nei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on\nkauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?\n\n\n\n\n\n\nLINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI\n\n\n\n\n1. LITTOWIT.\n\n\nOnko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä\nmiehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia\nennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.\n\nJos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi\nsitten tarkoitettiin -- tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä\naatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset\ntilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja\nmuutenkin suuria etuoikeuksia -- silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen\nmuurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.\n\nMutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja\nvanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä,\nyhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen\ntoimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea\nylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen,\ntuohon \"parasten vaikutusvaltaan\", jota kreikkalainen ylimyskuntaa\ntarkoittava sana \"aristokratia\" oikeastaan merkitsee -- sanalla sanoen:\nsellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon\nkuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan --\nsilloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme\nylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa\non älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla.\n_Sellainen_ ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman\nmuuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se\nulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.\n\nMutta jos tähän itseoikeutettuun ylemmyyteen, joka ulottuu kaikkiin\nyhteiskuntakerroksiin, sattumalta yhtyy vielä vanha ja kunnioitettu\nnimikin, joka sisältää muiston menneiden aikojen urotöistä, ja jos tuon\nnimen omistaja on kartuttanut isien kunniaa omilla mainioilla töillään\nisänmaan hyväksi sodassa ja rauhassa, silloin on anteeksiannettavaa,\njos hän hiukan pitääkin arvossa tuota nimeään, vaikkapa hänen\nylpeytensä joskus kärjistyisi ennakkoluuloksikin. Ajan tapoja hän ei\nkuitenkaan voi rankaisematta rikkoa. Jos sukuperästä johtuva etuus, jos\nnimen periminen olisi paljastaan tyhjä harhaluulo, kuten esimerkiksi\narvot, arvonimet, kunniamerkit tai muut ihmisten turhamaisuuden\nkeppihevoset, niin ei sitä harhaluuloa tavattaisi, kuten nyt on laita,\nkaikkina aikoina ja kaikissa kansanluokissa. Halvinkin mökkiläinen on\nylpeä siitä, että hän on kunniallisen miehen poika, ja lehtolapsi\nhäpeää puutettaan, johon hän ei ole syypää, sitä, ettei hän elämän\nmukana ole saanut periä nimeä. Sukuylpeys on silloinkin, kun sitä\ntäytyy ennakkoluuloksi nimittää, jalompi kuin pöyhkeilevä rahaylpeys,\nvirkavaltainen kopeus tai moni muu onnettaren oikullisista antimista\nylvästeleminen.\n\nTämän kertomuksen aikana, 1830-luvun lopulla, istui eversti, paroni\nKaarle Sigismund Littow eräänä syysiltana työhuoneessaan Etelä-Suomessa\nsijaitsevalla Linnaisten säteritilalla -- tai Linnaisten kartanossa,\nkuten sitä tavallisesti nimitettiin -- molempien tyttäriensä, Anna ja\nRinga Littowin seurassa. Perhe oli äsken juonut teetä suuressa, hiukan\naution näköisessä ruokasalissa ja sitten siirtynyt takaisin\nlämpimämpään ja hupaisempaan työhuoneeseen, viettääkseen tuntikautisen\nlukemalla ääneen jotakin, kuten oli tapana Linnaisissa silloin, kun ei\nkukaan vieras ollut suvainnut tehdä sinne puolen penikulman mutkaa\nvaltamaantieltä.\n\nPöydällä paloi korkeajalustainen lamppu, jonka himmeäksi tahkotun\nlasikuvun peitti viheriä varjostin, sillä everstin silmät olivat tällä\nkertaa kipeät; sepä olikin hänen ainoa sairautensa, vaikka hän\näskettäin oli täyttänyt kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Valo loisti\nlampusta alas käsinkirjoitetulle kirjalle, jota Anna neiti luki ääneen\nisälleen ja sisarelleen, mutta muuten oli huoneessa puolihämärä.\nLäsnäolijoiden kasvonpiirteitä oli sentähden helpompi aavistaa kuin\nselvästi erottaa. Huoneen yksinkertainen kalustus osoitti, ettei siellä\nnäytty hyväksyvän sitä komeutta, jota maalla asuvat mahtajat\ntavallisesti tuhlaten käyttivät vierashuoneiksi määrätyn kartanon osan\nkoristamiseen. Everstin hieman jäykkä ryhti, hänen kookas vartalonsa,\npaljas päälakensa, vieläkin mustat viiksensä ja jonkinlainen lujuus\nkoko hänen olennossaan osoittivat hänen olevan noita eheitä henkilöitä,\njoista ensi silmäyksellä voi sanoa: tuo mies on sellainen eikä\ntoisenlainen.\n\nOmituinen surullinen ilme kuvastui hänen kauniista, säännöllisistä\nkasvoistaan hänen istuessaan silmät umpeen painuneina korkeassa,\nviheriällä loistenahalla päällystetyssä nojatuolissa. Miksei hän\ntahtonut tai miksei hän rohjennut nauttia isäniloa ja avokatsein\nsilmäillä kahta viehättävää tytärtään, jotka jo kauan, hänen puolisonsa\nkuolemasta saakka, olivat olleet hänen rakkaimpana katseltavanaan?\nNähdessään heidät ja tuntiessaan, miten suuresti hän heitä rakasti --\ntuntiessaan olevansa syvästi kiitollinen siitä ilosta, jonka Jumala\nheidän avullaan oli tarjonnut hänelle hänen lähenevän vanhuutensa\npäiviksi -- hän häpesi keksiessään kapinallisessa sydämessään salaisen\nnurinan: miksei kumpikaan heistä ollut poika? Paljon kauneutta, paljon\nhyvyyttä, paljon runsasta siunausta oli suotu tälle huoneelle -- poikaa\nvain ei! Ei ainoatakaan poikaa!\n\nEversti oli omaistensa tuttavallisessa piirissä rikkonut lääkärin\nmääräyksiä, joka oli häneltä hänen silmiensä tähden kokonaan kieltänyt\ntupakoimisen. Hienon turkkilaisen tupakan keveitä, tuskin huomattavia\nrenkaita siinteli tuon tuostakin lampun valossa, kuitenkaan\nmuodostamatta sellaisia tupruavia savupilviä, joita runoilija sanoo\n\"sulottarien pakenevan\". Eversti Littowin omituisuutena oli polttaa\npaljon, mutta hienosti, ja sellaiset sauhuttavat herrat, etenkin\nvänrikit ja ylioppilaat, jotka saattoivat vetämällä muutamia ahnaita\nsiemauksia hänen kauniista merenvahapiipuistaan myrkyttää kokonaisen\nilmakehän, saivat usein pitää hyvänänsä kyydin \"kadettikamariin\",\nsiellä -- kuten hänen oli tapana jotakuinkin suoraan sanoa --\nmielinmäärin \"toimiakseen nokikolareina\".\n\nSinä hetkenä, jolloin kohotamme esiripun tuota perhekuvaa peittämästä,\nistui Anna Littow, vanhempi tytär, niin lähellä lamppua, että\nvarjostimen viheriöittämä valo lankesi voimakkaana hänen mustille\nhiuksilleen, hänen alaspäin luoduille, tummanruskeille silmilleen ja\nhänen hienoille, älykkäille, kauniinsäännöllisille piirteilleen, jotka\nnyt tuossa oudossa valaistuksessa näyttivät harvinaisen kalpeilta.\nUlkonäöstä päättäen ei hän saattanut olla kahtakymmentä vuotta\nvanhempi, mutta jonkinlaisesta vakavuudesta, jonkinlaisesta ryhdin\nylhäisestä varmuudesta saattoi aavistaa hänessä olevan enemmän\nseuraelämään tottumusta kuin teeskentelemätöntä luonnollisuutta,\nenemmän aikaista elon surujen kokemista kuin ensi nuoruuden onnellista\nhuolettomuutta, jolle hetki on elämä.\n\nKauempana varjossa istui Ringa, nuorempi sisar, Annan täydellinen\nvastakohta. Runeberg, Cygnaeus tai Stenbäck olisi, jos heistä joku\nsattumalta olisi joutunut Linnaisiin ja nähnyt Ringa Littowin sisarensa\nrinnalla, verrannut häntä auringonsäteeseen, joka välkehtii tumman,\nkultareunaisen iltapilven reunalla -- niin valoisa, niin kevyt, niin\nhetkellinen oli hän, tuo nuori ja hento olento, osaksi nukke, osaksi\nkeijukainen ja hädin tuskin kolmanneksi osaksi vapaasukuinen neiti,\njoksi ankaran isän tahto, sisaren esimerkki ja geneveläinen\nkotiopettajatar neiti Triste-Ruban olivat kasvattaneet hänet.\n\nMusta villakoira jalopeuranharjoineen oli laskenut päänsä hänen\nsyliinsä ja katseli häntä viisailla, miettivillä silmillään. Nuori\nRinga milloin näpäytteli huvikseen hienoilla sormillaan koiran kuonoa,\nmilloin silitteli hyväillen sen villaista harjaa, milloin taas kuiskasi\nsalaperäisen käskyn sen pitkiin, riippuviin korviin, jolloin koira,\niloiten siitä, että sai näyttää palvelemis-intoaan, oli hyppäyksellä\ntoisessa päässä huonetta noutamassa ompelukoria tai nenäliinaa, ja\nsitten asettui taas entiseen kadehdittavaan paikkaansa, kunnes jotkin\nuudet ilveet häiritsivät sen lepoa. Lukemista Ringa näytti seuraavan\njokseenkin epäiltävän tarkasti.\n\n-- Aja nyt toki koira pois! huudahti Anna kärsimättömästi, kun häntä\nhäiritsi villakoiran juokseminen vähäväliä ruudukkaalla matolla. -- Ja\njos sinun on mahdotonta pysyä vähän aikaa hiljaa, niin sallii isä ehkä\nsinun mennä ma bonne'n, opettajattaren luo.\n\nEversti ei kuullut häntä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.\n\n-- _Couche_, hiljaa, Mefisto! kuiskasi Ringa neiti, kasvoilla ilme,\njoka oli olevinaan totinen. Ja Mefisto ryömi tottelevasti hänen\ntuolinsa alle.\n\nAnna neiti vaikeni hetkeksi.\n\n-- Sallitteko minun jatkaa, isä? kysyi hän vähän ääntään koroittaen.\n\n-- Mihin jäimmekään? kysyi eversti silmiään avaamatta.\n\n-- Siihen paikkaan isoisäni muistiinpanoissa, jossa hän puhuu\n_von_-liitteen poistamisesta nimemme edestä.\n\n-- Aivan niin, virkkoi eversti jälleen. Isä-vainajallani oli\nsoitannollinen korva ja terävä arvostelukyky. Kun hän sai Kustaa\nIII:lta vapaaherran arvon, tuntui hänestä kankealta ja epäsointuiselta\nnimittää itseään paroni _von_ Littowiksi, etenkin kun tuo _von_\nitsessään on typerää, ellei se merkitse jonkin vapaatilan\nomistamisoikeutta. Ja siinä olen minä aivan samaa mieltä kuin hänkin.\nTäytyy olla järkeä niin nimessä kuin ihmisissäkin. _Von Littow_, ah,\nsehän on pelkkää tyhjää helinää! Mutta _Linnaisten Littow_, se on\njotakin. Ja sentähden isävainajani pyysi kuninkaalta luvan saada\nmuodostella nimeään.\n\n-- Minä luulin kuitenkin, -- muistutti Anna neiti -- että isäni\nkunnioitus vanhaa nimeämme ja esi-isäimme muistoa kohtaan...\n\n-- _Mais si, ma chère_, joutavia rakkahani! Oletko ottanut\nhuomioon kaikki nimessämme aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset?\nEn puhu pakanallisista esi-isistämme, jotka polvi polvelta olivat\nliettualaisruhtinasten henkivartijain päällikköinä. Kristitty\nesi-isämme antoi kastaa itsensä yhdessä suuriruhtinas Jagielin kanssa,\njota munkit nimittivät Jagelloksi, ja otti hänestä Jagiel-nimen,\nlisäämällä siihen kuitenkin tilansa nimen Szistovo, joka tila oli noin\nsata virstaa nykyisestä Vilnasta. Siis _Jagiel Szistovosta_, ja se nimi\nja arvo oli esi-isillämme kuudessa sotaisessa polvessa aina siihen\nJagieliin saakka, joka seurasi Sigismund kuningasta Ruotsiin ja jonka\nhän nimitti puolalaisen ratsuväkensä päälliköksi. Siihen aikaan\nruotsalaiset alkoivat nimittää meitä ensimmäisen isänmaamme mukaan,\njoten nimenämme oli milloin _Lithou_, milloin _Lithau_, milloin\n_Lithow_ ja latinaksi _Lithauensis_ ja _Lithovius_. Niistä saattaa\nvielä Lithovius- ja Lithau-nimiä olla joillakuilla Suomen\npappisperheillä, vaikka ne tietysti eivät ole missään tunnetuissa tai\ntunnustetuissa sukulaisuussuhteissa meihin.\n\n-- Näin viime talvena Helsingissä erään Lithau nimisen nuoren miehen,\nhuomautti Anna neiti välinpitämättömyyttä teeskennellen. Ringa neiti\nnyökäytti hänelle ivallisesti puolihämystä.\n\n-- Mutta -- jatkoi eversti -- sukumme joutui riitaan Sigismundin kanssa\nja meni Kustaa II:n Aadolfin palvelukseen sillä ehdolla, ettei sen\ntarvitsisi taistella Puolaa vastaan. Siitä alkaen oli meillä viidessä\nkunniakkaassa miespolvessa nimenä _Littow_, jonka nimisinä juurruimme\ntänne Suomeen ja liityimme naimisten tietä vanhaan kotimaiseen\naatelistoon. Mutta minun herra isoisävainajani Jaakko Littow, joka oli\nkummallinen ja jota hävetti Lithoviusten, Lithauein ja Littowien\nvälillä oleva nimisukulaisuus, otti nimekseen _von Littow_\nkoroittaakseen ylhäisyyttämme. Se nimi oli sitten isävainajallanikin\nsiihen asti, kun hän sai kunnian piirtää vaakunaansa vapaaherran\nkruunun. Mutta arvostele itse, voiko _yksi_ houkkamaisuus olla saman\narvoinen kuin kuuden miespolven loistava nimi.\n\n-- Ei suinkaan. Olette aivan oikeassa, isä. Hän lienee ollut hyvin\neriskummallinen, tuo teidän isoisänne? Hänhän se rakensi tämän meidän\nnykyisen kartanomme?\n\n-- Niin, taivas sen tietää ja Helsingin rakennustoimisto. Monta vuotta\nolen minä turhaan pyytänyt tänne arkkitehtiä, voidakseni edes jossakin\nmäärin saada muuttumaan inhimillisten mukavuusvaatimusten mukaiseksi\ntämän isoisäni harvinaisen nerontuotteen, neron, joka mitä\nsuunnattomimmalla honkien ja tiilien tuhlailulla on saanut aikaan\nhirviömäisimmän ja hankalimman huonejoukkion, mitä minkään\nrakennusmestarin mielikuvitus konsanaan on kyennyt muuraamaan kokoon.\nOsaksi puuta, osaksi kiveä, puoleksi linna, puoleksi sauna, puoleksi\nluostari ja puoleksi huvihuone -- sellainen on muutamin sanoin nykyinen\nLinnaisten kartano! Mutta Jumalan avulla se on muuttuva toisenlaiseksi.\nViime postissa sain kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että pyytämäni\narkkitehti on kiireimmiten saapuva.\n\n-- Tässä, isä, muutamia latinalaisia säkeitä, joita ette vielä ole\nselittänyt minulle! huudahti Anna neiti yhä vielä selaillen isoisän\nmuistiinpanoja.\n\nEversti hymyili.\n\n-- Merkityksetöntä turhanpäiväisyyttä. Vanha ennustus, jonka määräaika\non jo kauan sitten loppunut, vaikka sen toteutumisesta ei ole tullut\nmitään. Eipä se muuten munkkilaverrusta olisikaan! Kerrotaan näet\nkantaisämme Jagielin palkaksi innostaan kristinuskon levittämisessä\npakanallisten liettualaisten maahan ja jonkinlaiseksi korvaukseksi\nniistä monista villatakeista, jotka hän oli hyvän asian edistämiseksi\njaellut äsken kastetuille, saaneen Varsovan piispalta luvan pyytää\nitselleen jotakin armonosoitusta sikäläisen Pyhän Katarinan kirkon\nihmeitä tekevältä neitsyt Marian kuvalta. Vähän arveltuaan oli Jagiel\nsilloin toivonut itselleen sitä armoa, että hänen sukunsa eläisi\nloistoisana ja mainehikkaana aikojen loppuun. Mutta se oli pahoittanut\nmadonnaa, joka olisi mieluummin suonut kantaisämme pyytävän itselleen\nja omaisilleen autuuden kunniakruunua. Sentähden ilmoitti hän erään\ninnoitetun munkin välityksellä kantaisällemme seuraavan ennustuksen:\n\n    _Do tibi dona illustria, do per saecula prolem.\n    Vana, insane, cupis; precibus cedo tuis.\n    Bis tibi sex acie validas confundo sagittas;\n    decimi sed tertii cave, Szistove, acum!_\n\nJonka minä kääntäisin jokseenkin tähän tapaan:\n\n    Loistavat lahjat ma suon: sukus kulkee aikojen kautta.\n    Mieletön pyyntösi on; hullu, ma täytän sen.\n    Nuolt' terävää kakstoista ma niin valan sulle;\n    Neulaa kolmannentoist', oi varo, Szistovo, vain!\n\n\n\n\n2. ASESSORI JAAKKO VON LITTOWISTA.\n\n\n-- Senkö tähden meillä onkin kaksitoista nuolta vaakunakilvessämme?\nhuudahti Anna neiti osoittaen suurempaa mielenkiintoa kuin hänen\nikäisillään tavallisesti on vaakunatiedon salaisuuksiin.\n\n-- Niin sanotaan, vastasi eversti tyynesti. Ellei ole otaksuttavampaa,\nettä nuo vaakunamme kaksitoista nuolta ovat aiheuttaneet sadun neitsyt\nMarian ennustuksesta. Minä olen taipuisa uskomaan viimeksimainittua\nselitystä.\n\n-- Mutta, isä, jos sukumme oli Puolan palveluksessa kuusi miespolvea\nkantaisämme Jagielin jälkeen, tai siis kaikkiaan seitsemän, ja sitten\nviisi polvea Ruotsissa ja Suomessa Jaakkoon asti, joka otti nimekseen\nvon Littow, niin silloinhan tuo Jaakko, isän isoisä, oli\nkolmastoista...\n\n-- Epäilemättä. Näistä muistiinpanoista näkyy aivan selvästi, että niin\non laita.\n\n-- Siis, jos nuo kaksitoista nuolta merkitsevät kahtatoista sukupolvea,\non Jaakko von Littowia tarkoitettu kolmannellatoista nuolella, jonka\nkärjestä tai neulasta, kuten isä tahtoo sitä nimittää, vaara koituisi\nsuvullemme.\n\n-- Tietysti. Samaa mieltä oli myöskin oppinut muinaistutkija,\nprofessori Bilmark, kerran käydessään isäni aikana Linnaisissa.\nBilmarkkin puolusti sitä arvelua, ettei latinalaista _acus-_sanaa\nmitenkään voida kääntää muuksi kuin _neulaksi_, silmäneulaksi, vaikka\nisäni koki vakuuttaa hänelle, ettei sillä voida tarkoittaa juuri muuta\nkuin kärkeä, nuolenkärkeä. Mutta sellaisia ne oppineet ovat, aina\nitsepäisiä, ja sellaisia ne ennuslauseet ovat, aina kaksipäisiä,\nkaksimielisiä, kaksikielisiä, niin että sen, mitä järjellisestä\nmerkityksestä puuttuu, saavat olettamukset ja mielikuvitus korvata.\nIsäni oli muuten valistunut mies, ja moni piti häntä vapaauskojana.\nOtaksun, että hän tuossa muinaisaikaisessa kysymyksessä huvikseen antoi\noppineelle vieraalleen kovan pavun purtavaksi. Bilmark lienee\nsukuarkistossamme oleskellut kuin kala vedessä.\n\n-- Mutta, anteeksi, isä, minä en käsitä, kuinka ennustus on voitu\nsovittaa Jaakko von Littowiin...\n\n-- _Dame_, jopa nyt jotakin! Uskoisiko ymmärtäväisen ja\nennakkoluulottoman Annani noin suuresti kiintyvän tuollaiseen vanhaan\nmunkkiloruun? Siihen saatan ainoastaan vastata sinulle, että ennustus,\npaha kyllä, on auttamattomasti joutunut häpeään, koska isoisäni, jota\nse oikeastaan tarkoitti, eli sata vuotta sitten ja kuoli _tout\nbonnement_, varmasti vuonna 1768, tekemättä minun tietääkseni\nmeille muuta vahinkoa kuin että rakensi tämän vanhan variksenpesän\nTeeri-kuninkaan aikaisten mallien mukaan. Totta on, että hän oli\nensimmäinen ja ainoa miekkaa käyttämätön meidän suvussamme --\nrauhallinen komisariaatin virkamies, sittemmin tavaranhankkija 1741:n\nvuoden sodan aikana ja lopuksi maalaisherra, saatuaan virkaeron ja\nasessorin arvon. _Enfin_, jonkunhan piti olla ensimmäinen, ja\nritariuden ajat ovat olleet ja menneet. Muuten eriskummallinen mies,\nkuten jo sanoin; äärimmäisyyteen saakka turhamainen ja arka arvostaan,\nkerrotaan; lisäksi umpimielinen, ihmisiä kammoava ja juonikas, aivan\nvastoin meidän suvaitsevaisia tapojamme. Elämänsä viimeisinä vuosina\nhän sulkeutui viheriään kamariin tuonne läntiseen kylkirakennukseen ja\nnäyttäytyi ainoastaan juhlatilaisuuksissa, mutta silloin niin\nsuunnattoman komeuden ympäröimänä, että se nauratti itse kuningas\nAadolf Fredrikiäkin, kun hänen majesteettinsa matkustaessaan Suomessa\nsuvaitsi poiketa aterioimaan Linnaisiin. Tuolle puolen penikulman\nmatkalle, joka on maantieltä tänne, oli sitä tilaisuutta varten\npystytetty kokonaista kolmetoista suunnattoman suurta kunniaporttia;\nkaikki aidanseipäät oli koristettu sinikeltaisilla nauharuusukkeilla,\ntie oli peitetty sahajauhoilla ja piha hienolla hollantilaisella\nveralla. Kolmetoista silkkipukuista palvelijaa ja kolmetoista\ntalonpoikaistyttöä, naurettavasti puettuina punakamlottisiin\npönkkähameihinsa, tarjoili kultalautasilta tokailais-viinejä ja\npersikoita, ja isoisälläni, joka oli pieni ja hoikkakasvuinen mies,\noli, kun hän otti korkean vieraansa vastaan, yllään niin\nkullanloisteinen aatelisvirkapuku ja niin suunnattoman korkeaksi\nkohotettu tekotukka, että kuninkaan koko seurue heti tuli mitä\niloisimmalle tuulelle, mikä pian tarttui kuninkaaseenkin. Ja sitten\nhänen majesteettinsa suvaitsi lausua saksaksi: \"lieber Assessor, es\nfreut mich eine so _aufgeräumte_ Persönlichkeit zu sehen\", minua\nilahduttaa tavata niin iloinen henkilö, (_aufgeräumt_ merkitsee sekä\n_iloinen_ että _suurenneltu_); ja sanotaan sen keskinkertaisen\nkuninkaallisen sukkeluuden vaikuttaneen niin, tehokkaasti kuninkaan\nruokahalun kasvuun, että hänen majesteettinsa suvaitsi suosia kaikkia\nkolmeatoista ruokalajia päivällispöydässä ja kiittää niitä sanoilla\n\"unvergleichlich köstlich\", verrattoman oivallisia, (_köstlich_\nmerkitsee myöskin _eriskummallinen_). Aadolf Fredrikin oli\npoikamiesajoiltaan saakka tapana useinkin sekoittaa jokapäiväisiä\nsaksalaisia sanoja armolliseen puheeseensa.\n\n-- Ja isä tuntee niin tarkoin kaikki nuo yksityisseikat -- kaikessa\nkolmetoista ja taas kolmetoista?\n\n-- Nuorena ollessani oli Justina täti elävä sanakirja, jolta sai tietää\nkaikki suvun merkillisyydet. Vahinko vain, _ma chère_, ettei hän enää\nvoi tyydyttää uteliaisuuttasi, sillä täytettyään yhdeksänkymmentä\nvuotta ja tultuaan umpikuuroksi hän on ollut, kuin sinetillä suljettu\nkirja...\n\n-- Jonka vain Ringa saattaa avata. Ringalla on erityinen taito\nlausua sanansa niin, että Justina täti ne kuulee. Vielähän\nyhdeksänkymmenvuotiaskin voi olla utelias. Harvoin kuluu iltaa, jolloin\nei Ringa tai Holming kuuden ja seitsemän välillä kertoisi tarkoin\nJustina tädille mitä päivän kuluessa on talossa tapahtunut, ketä\nvieraita on käynyt ja mitä kaikkea lähiseuduilta kuuluu. Eikö niin\nRinga?... Kas vain ... hän on nukahtanut! Onnellinen ihminen; hän ei\nole vielä unohtanut nukkumisen taitoa!\n\nRinga neidin soma, kultahiuksinen pää oli vaipunut isän kirjoituspöytää\nvasten, ja siinä hän uinui viattomuuden unta. Mefisto loikoi\nliikkumattomana hänen jalkainsa juuressa.\n\n-- Hyvä lapsi! sanoi isä hellästi. -- Vallaton kuin nuori varsa,\nmahdoton saada taltutetuksi teille sopiviin tapoihin, tyttö raukat, ja\nkuitenkin kuin päivänsäde, jota me kaikki tarvitsemme täällä\nyksinäisessä Linnaisissa! Rakastathan sisartasi, Anna?\n\n-- Isä ... _kuka_ ei rakastaisi Ringaa?\n\n-- Ole hänen äitinsä, nyt kun teillä ei enää ole äitiä. Sinulla on\nymmärrystä teidän kummankin osaksi ja sydäntä myös ainakin yhdelle. Hän\non metsän lintunen, tuuli, aalto, ajattelematon, sopivaa käytöstapaa,\nvakavuutta ja arvokkuutta vailla. Huolehdi hänestä, kun hänen tunteensa\nheräävät. Opeta häntä, Anna, olemaan Littow... Lapseni, kadehditko\nhänen untansa?\n\n-- En nuku aina hyvin, isä.\n\n-- Sinä et ole levollinen etkä onnellinen; jokin tekee sinut\nrauhattomaksi. Säilytä vain salaisuutesi, en kysy sinulta. Mutta\nmuista, että sinulla on isä, kun tarvitset.\n\n-- Miten hyvä te olette!\n\n-- Ja unohda, mitä minä meidän keskemme sanoin isoisä-vainajastani.\nTulee kunnioittaa esi-isien muistoa. Jaakko von Littowhan kuitenkin\nosti tämän nykyisen Linnaisten kartanon, ja häneltä me olemme perineet\nrikkautemme. Edelliset esi-isämme olivat ritarillisia tuhlareita,\njoiden mielestä hyvä sotaratsu, terävä miekka ja mainehikas nimi olivat\nainoat jonkinarvoiset aarteet. Kun vihdoin Sigismund Littow kaatui\nKlissowin luona ja jätti kolmivuotiaan poikansa isättömäksi ja\näidittömäksi, oli reduktsionin ja kohta sitä seuranneen isonvihan\nmelskeiden päätyttyä kaikista tiluksistamme jäljellä ainoastaan\nmuutamia vanhoja kannuksia, muutamia ruostuneita sotapukuja ja\nkantaisämme leveä liettualainen sapeli, joka riippuu vielä tuolla\nviheriän kamarin seinällä.\n\n-- Puhukaamme noista loistavista muistoista, isä! Miten minä\nrakastankaan noita ritariuroita, jotka eivät mitään aarteita pitäneet\nniin kallisarvoisina kuin kunniaa eivätkä mitään arvonimeä parempana\nomaa tahraamatonta nimeään! Niin, te olette oikeassa, ei kukaan meistä\nsaa unohtaa, mitä olemme velkaa Littowin nimelle.\n\n-- Kukaan oikea Littow ei ole sitä vielä unohtanut, lapsukaiseni. Minä\nmainitsin äsken siitä onnettomasta tapauksesta, joka siirsi sukumme\nPuolasta tänne pohjolaan. Sigismund kuninkaalla oli satulaseppä, joka\noli erinomaisesta taitavuudestaan kuuluisa ja siksi myös kuninkaan\nsuosiossa, kuningas näet piti paljon mukavuudesta, yksinpä hevosen\nselässä istuessaankin. Tuolla satulasepällä oli poika, joka meni\nsotapalvelukseen ja koetti kaikin tavoin urhoollisuudellaan poistaa\nalhaisen syntyperänsä muistoa. Onnettomuudeksi hän joutui ollessaan\npalveluksessa kuningattaren henkivartijaväessä usein kauniin Katarina\nSzistovon seuraan, joka oli silloin kuningattaren hovineitinä, ja\nmolemmat nuoret rakastuivat tulisesti toisiinsa. Kuningatar, pitäen\nnuorukaista arvossa, hyväksyi nuorten rakkauden ja sai puolisonsa\nsuostumaan satulasepän pojan ritariksilyömiseen, jonka jälkeen tämän\ntavanmukaisesti pyysi Katarinaa vaimokseen. Mutta tytön isä, Bogislaus\nJagiel Szistovo, sydäntyi niin tuosta sopimattomasta tarjouksesta, että\nhän heti paikalla tempasi miekkansa ja iski halki halpasukuisen\nnuorukaisen pään. Lisäksi kerrotaan hänen panettaneen tyttärensä\nluostariin, missä tämä kuoli lyhyen ajan kuluttua. Tuo tapaus, jota\neivät kuningas eikä kuningatar voineet antaa Bogislaulle anteeksi,\npakotti sukumme muuttamaan Ruotsiin.\n\nAnna oli vaiti, mutta heleä puna kohosi hänen hienoille poskilleen.\n\nEversti huomasi sen.\n\n-- Älä tule murheelliseksi tuon neitosen kohtalosta, ihana Annaseni,\nsanoi hän ystävällisesti. Ajat muuttuvat, seitsemän sukupolvea on\nmeidän ja tuon, myönnän sen kyllä, vähän raakamaisen tapauksen välillä.\nMeidän päivinämme ei enää halkaista nuorten huimapäiden päitä; nyt\nnoudatetaan sovinnaisuutta halvimmankin suhteen, ja ainoa vaara, jonka\nalaiseksi satulaseppä nyt saattaisi sellaisessa tilassa joutua, olisi\nse, että hänelle kohteliaasti näytettäisiin ovea hänen saatuaan\nrukkaset isältä ja kenties huokauksen tyttäreltä. Mutta ... olemme\nunohtaneet muistiinpanot. On jo myöhä; saatamme jatkaa huomisiltana.\nHyvää yötä.\n\nAnna neiti suuteli isänsä kättä, herätti sisarensa ja meni\nmiettiväisenä ja ääneti huoneeseensa vanhan Linnaisten kartanon\nyläkertaan.\n\n\n\n\n3. SYRJÄNKOSKEN WINTERLOO.\n\n\nSeuraavana päivänä iltahämärissä lähestyivät kehnonpuoleiset vanhat\nkuomivaunut kahden hyvässä lihassa olevan oivallisen hevosen vetäminä\nLinnaisten kartanoa. Vaunujen kääntyessä syrjätielle, joka vie\nkartanoon noin puolen penikulman päässä kulkevalta valtamaantieltä, on\nmeillä tilaisuus tutustua niihin kahteen henkilöön, jotka vaatteisiin\nhyvin ahdettuina istuvat suljettujen ikkunain takana kuomissa.\n\nVanhempi heistä oli hyvin laiha, pitkäkasvuinen rouva, iältään\nviiden- ja kuudenkymmenen välillä; hän oli käärittynä mustaan\nsilkkipäällyksiseen ketunnahkaturkkiin, joka kyllä oli hieman kulunut,\nmutta erittäin huolellisesti paikkailtu, ja jonka arvoltaan epäiltävä\nkaulus oli äskettäin uudelleen värjäytetty lähimmällä turkkurilla,\njoten ne, jotka eivät tunteneet turkisten salaisuuksia, saattoivat\nhelposti luulla sen olevan tehdyn oikeasta soopelinnahasta. Rouvan niin\nsanotusta \"erikoisesta\" ulkonäöstä, sanojen omituisesta korostuksesta\nja suorasta, päättäväisestä ryhdistä saattoi aavistaa, että hänellä\nketunnahkaturkkinsa sisällä oli ylhäisempi sydän ja suuremmat\nvaatimukset kuin mitä saattoi päättää siitä halvanlaisesta loistosta,\nmikä häntä ympäröi.\n\nHänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva\npullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa\nmitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja\njonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä\nseuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla\nherralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine\nsinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka\nsisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli\nhänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala\nlakki ns. \"syntymättömän hylkeen nahkaa\", jommoisia siihen aikaan oli\nkaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit\nja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin\njalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut\nhuomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta\nsotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan.\nMutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä,\näidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki\nhänen entiset hirveät \"tuhat tulimaisensa\" ynnä muut niihin kuuluvat\nlisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia,\njotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin\nkesyt kissanpojat kepin yli.\n\nNämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä\nmatkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun\npuolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä,\nläpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen\nlämpöisiin talvitamineisiin.\n\nOnnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä\nalakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin.\nLaiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät\ntöytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi\nraihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra\nsäesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.\n\n-- Ja mitä Littoweihin tulee -- Rosengren, katso vähän miten ajat,\njoustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä\nvoidellessaan -- elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin\nkomeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän\nLorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa,\nRosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!...\n\nRosengren -- ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli\nkoroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä\nherrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä\nhelähtävän nimen -- kuunteli käsittämättömän levollisesti noita\nkehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.\n\n-- Hyvä Eusebius, -- vastasi ketunnahkaturkkinen rouva -- ole varma\nsiitä, että nimesi ja sukusi...\n\n-- Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos\nminulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen\nja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo\nhuomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain\ntahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen\nrälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan\nmanttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita\nesi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.\n\n-- Poikani, -- vastasi rouva ankarasti -- en saata uskoa, että sinä\njuuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja\nhankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa,\nmitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin\npuolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran\nmuistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene\nvastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin\nsukuperäsi...\n\n-- Joko taas?... Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?\n\n-- Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja\nhevostuntijamaineesi...\n\n-- Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!\n\n-- Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että\nSyrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni\nLittow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin\nniityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen...\n\n-- Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa...\n\n-- Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä,\nettä tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen\nisoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon\nsinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille\ntilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet\nomaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen\nvapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä\nminä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun\nsinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi\nkummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.\n\n-- Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra\nnähtävästi mielissään. -- Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen\nsisarta Loviisaa -- kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja\npaistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo\nhienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät\nheti kuin lasinuket...\n\n-- Mutta, rakas Eusebius...\n\n-- No, no, näettehän, armas äiti, minä otan, mitä tarjotaan; saanen kai\ntyytyä toiseen Linnaisten neitiin. Kunpa vain tietäisin, kumpi niistä\nsopii minulle paremmin.\n\n-- Ringa neiti on vielä aivan lapsi ja pilalle hemmoteltu lapsi,\nEusebius kulta. Anna neiti sitä vastoin on hieno nainen, komea kuin\nLittow ja viisas kuin Ahlekors. Hänen äitinsä oli, kuten tiedät, minun\noikea serkkuni. Sukulaisuudella on etunsa, poikani. Älä unohda nimittää\nhäntä serkuksi.\n\n-- Tietäkääs, äiti kulta, minäpä epäilen, että Ringa on paremmin\nmieleni mukainen. Minä pidän sellaisesta pienestä poikamaisuudesta...\nPtruu, käännä kauniisti portista, Rosengren!\n\n-- Nyt olemme perillä. Muista mitä olen sanonut, Eusebius -- ei mitään\ntalonpoikaistapoja, poikani! Avaa suutasi niin harvoin kuin\nmahdollista; minä puhun sinun sijastasi. Varo varsinkin, ettet kiroile\nja puhu hevosista. Hyvin kasvatettuja nuoria naisia miellyttää harvoin\ntalli ja vielä vähemmän tallirengit. He pitävät ajattelevaa miestä\nparempana. Rosengren -- vaununastuin!\n\nJa Winterloot astuivat taloon.\n\nLinnaisten pienempi sali oli valaistu. Tulijat huomasivat siellä jo\nennestään olevan vieraan, jonka läsnäolo sekä hiveli että harmitti\nheidän mieltään heti ensi hetkestä saakka.\n\nSeurasi esittely:\n\n-- Armollinen serkkuni -- kreivi Spiegelberg Kuurinmaalta! Herra\nkreivi -- serkkuni hovineuvoksetar Winterloo ja kapteeni Winterloo\nSyrjänkoskelta.\n\nHovineuvoksetar kumarsi ylhäiseen tapaan. Hänen poikansa Eusebius, tuo\nhyvänluontoinen mies, ojensi rehellisen suomalaisen tavalla kätensä,\nmutta vieras ei siirtänyt hansikoitua kättään sirosta asennosta, missä\nse oli, peukalo samettiliivin taskuun pistettynä. Kapteeni hypisteli\nhämillään syntymättömän hylkeen nahasta tehtyä lakkiaan, itsekseen\ntoivoen, että jo olisi kunnialla kotonaan Syrjänkoskella.\n\nVieraan, nuoren, tuskin kolmikymmenvuotiaan miehen ulkomuodossa ei\nkuitenkaan ollut mitään vastenmielistä tai peloittavaa. Päinvastoin\nolivat hänen hieman mustanverevät kasvonsa, pieni ja solakka vartalonsa\nsangen miellyttävät, hänen käytöksensä kohtelias, hänen ryhtinsä\nmaailmanmiehen ryhti. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka,\ntervehtimisen lisäksi, ei oikein miellyttänyt kapteeni Winterloota.\n\n-- Herra kreivi -- sanoi eversti Littow -- on kunnioittanut meitä\nkäynnillänsä matkalla, joka antaa meille syytä toivoa, että vastedes\nsaamme uudistaa tuttavuutemme, koska herra kreivi aikoo ostaa maatilan\nSuomesta. Olen pahoillani siitä, että kunnianarvoisa vieraamme on\nvalinnut kaikkein sopimattomimman vuodenajan tutustuakseen maahamme.\nMarraskuussa Suomi on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar.\nHyvä herra kreivi, mitä ajattelettekaan meistä?\n\n-- Herra paroni tekee Suomelle vääryyttä, vastasi kreivi puhtaalla\nranskankielellä, tuskin huomattavasti katsahtaen nuoriin neiteihin. --\nEn ole vielä koskaan nähnyt syksyä, joka olisi näin elävästi\npalauttanut mieleeni kaikki kevään ihanuudet. Teidän kauniit\nkuusimetsänne -- lisäsi hän tehden hienon käänteen puheessaan -- eivät\npelkää kuihtumista. Marraskuussa Firenze kadehtisi teitä noiden\nkameliain tähden.\n\nKaksi komeata, kukkivaa kameliaa, jotka olivat Anna neidin ylpeytenä ja\nRinga neidin ihastuksena, kasvoi todellakin etelän puoleisen ikkunan\nluona.\n\n-- Mainiota! Verratonta! huudahti hovineuvoksetar, nähden tilaisuuden\nsopivaksi virittää vasta-ansat kreivin paulojen varalle. -- Linnaisten\naurinko on lempeämpi kuin Syrjänkosken; poikani on intohimoinen kukkain\nrakastaja, mutta hänellä on hyvin harvoin aikaa sellaiseen suloiseen\nhuvitukseen, hän kaipaa jasmiiniensa ja ruusujensa hoitajaa.\n\n-- Minä en huoli astiakukkasista, tokaisi kapteeni suorasukaiseen\ntapaansa. Mitä maksaa reistailla semmoisen korutavaran ääressä, joka ei\nsiedä Jumalan vapaata ilmaa? Niin -- toisti hän luoden syrjäsilmäyksen\n-- minä en pidä kukka-astioista.\n\n-- Eusebius tarkoittaa, että kauneimmat kukat kasvavat vapaina\nmaaseudulla, puuttui hovineuvoksetar puheeseen.\n\n-- Epäilemättä, -- virkkoi kreivi ivallisesti -- jos vain saa\nkitketyksi rikkaruohot niiden lähistöltä. Mutta kuulkaahan, neiti Anna,\ntuo linnanne edustalla oleva järvi lienee ihmeen ihana. Nyt, kun sen\npeittää välkkyvä jää, on se minusta kuin välinpitämättömyyden rauhassa\nlepäävä sydän. Luvatkaa näyttää minulle järveä huomenna. Mutta älkää\nuskotelkokaan, että jää kantaisi meitä, kun _te_ sitä katselette. Se on\nmahdotonta, sen _täytyy_ sulaa.\n\n-- Jos kreiviä huvittaa saada opetusta luistelussa, -- puuttui eversti\nhymyillen puheeseen -- voi tyttäreni Ringa olla opettajana siinä\ntaidossa. Ei liene toden totta Suomessa monta luistelijaa, jotka\nvoisivat pystyä kilpailemaan hänen kanssaan kirkkaalla jäällä.\n\n-- Hitto! -- huudahti Winterloo ihastuksissaan -- sen minä tahdon\nnähdä, ennenkuin uskon.\n\n-- Oh, -- vastasi Ringa hilpeästi -- jos on kilpailtava serkku\nWaterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.\n\n-- Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon\nhollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan,\nettä serkku joutuu tappiolle.\n\n-- Saammepa nähdä. Huomennako?\n\n-- Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.\n\n-- Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei\ntappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti\nväliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa\nhieman häikäilemättömästä puhetavasta.\n\n-- Waterloo, _qu'est-ce que c'est_? kysyi kreivi.\n\n-- Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän\ntavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas\nhymyillen.\n\n-- Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin\ntotisena ja kumarsi hieman.\n\n\n\n\n4. LUISTINRETKI.\n\n\n\"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja\", sanoo\nJean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen\nväriloiste, tuo \"kuolemaa naamioiva hymy\", loistaa syys- ja lokakuussa\nhäviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo\nihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka\novat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken\nsataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa.\nKen kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on\nkirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa,\nkiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen\nnopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä\nulappaa -- hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan\nkuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen\ntoistaan kauniimpia muotoja.\n\nSellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi\nLinnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon\nasukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi\npitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön\npakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa\nvirtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä\nkieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin\nyhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä\nseuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että\npetollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa,\nja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen\nhovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada\nolla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän\nvaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla\nkiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet,\nmutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot\nenglantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella\nsametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla\nloistenahkahihnoilla.\n\nEversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa\nhovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä\nsaattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormillensa, kun ne\nsoittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla\nmuutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä -- niin, onnistuipa\nhänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin -- ja palasi\nsitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat\njäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis\nkapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa\nniin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku\nWaterloon.\n\nMillekään muulle tytölle kapteeni ei olisi ollut mikään halveksittava\nvastustaja sellaisessa hupaisassa ottelussa. Hän oli tosin\nkäynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti\nluistelutaitoansa -- kantaen \"kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä\",\nkuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa -- mutta mitä nyt\nketteryydestä puuttui, sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla\nsitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti\nkuin kevättuuli kulkee kukkien yli, Ringa liiti vähän väliä hänen\nohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun\nnuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia\njuovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin\noikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen\nvastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä. Kapteeni sitä vastoin suuntasi\nmatkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta, joka näytti\nolevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä,\njoutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin\nikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.\n\n-- Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon,\nvirkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma\njärvelle.\n\n-- Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti\neversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää\nkohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää\nparemmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepäisesti hän\npyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan -- ja _hän_ pääsee perille.\n\nNiin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa\nkalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi\ntaivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli\nalkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.\n\n-- Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti\nhovineuvoksetar kummastuneena.\n\n-- Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta\nnyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.\n\n-- Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?\n\n-- Ei, mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen\niässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.\n\nTähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain\nliikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli\nkiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyryilma, jollaisilla\nSuomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.\n\nHuomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää\ntummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan\nyltyvään pyryyn.\n\nEversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla\nkäydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta\ntakaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet\ntakaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei\nsaatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän\nvakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä\nkadehdittavimpana elämän myrskyissä. Anna neiti ei vastannut, mutta ei\nmyöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos\nhän olisi vavissut. Suojelijalla on aina jokin oikeus lisää.\n\nAnna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin\ntiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi\nedellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni\nkatosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää\neteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jäälakeudella\n-- yksin kuin kukkanen lumessa.\n\n-- Kaunis tyttö -- kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan\ntoisella äänensävyllä kuin ennen -- taivas lähetti meille tämän hetken,\njotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä...\n\n-- Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille\ntämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan\nsisartani...\n\n-- Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen\ntummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva\nomakseni. Isänne ei ole sitä kieltävä -- ettekä te itse ole hylkäävä\nrukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen\nvaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningattarena\nhallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme\nPariisiin...\n\n-- Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en\ntavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.\n\nNiin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen\nkäsivarteensa ja hymyili kummallisesti.\n\n-- Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan\nrukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva.\n-- Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän _täytyy_ olla omani?\nKohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama\nviikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin\nsaaliin, mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän\nsentähden, ihana Anna...\n\n-- Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah,\ntuossahan hän on ... mutta ilman Ringaa!\n\nEverstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen\nmukanaan, mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa\ntapauksissa, käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan\npaikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään\nvoitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria\nlumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen\nkirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.\n\n\n\n\n5. RINGA NEIDIN SEIKKAILU.\n\n\nJottei lukijan tarvitse liian kauan olla levottomana kummallisesta\nseikkailusta, joka sattui Linnaisten huimapäiselle luistelijalle,\njätämme eversti Littowin, Anna neidin ja kuurilaisen kreivin parhaan\nkykynsä mukaan haeskelemaan tietä jään yli ja kiiruhdamme hirveästä\nlumipyrystä etsimään Ringa neidin kadonneita jälkiä.\n\nKun vallaton tyttö liian myöhään huomasi, että hänen kilpailijansa,\nserkku Waterloo, luultavasti ennättäisi saaren luo ennen häntä,\nharmitti häntä suunnattomasti niin kömpelön vastustajan pääseminen\nvoittajaksi. Hän päätti, että hän, mieluummin kuin tunnustaisi\ntappionsa, koettaisi houkutella kapteenia sivulle ja, ellei se\nonnistuisi, teeskentelisi unohtaneensa päämäärän ja kilpailun. Hän teki\nsentähden mutkan vasemmalle päin ja huusi kapteenille, että siellä on\npaljoa parempi jää, jota kapteenin pitää koettaa, ellei hän pelkää.\n\nMutta kunnon serkku Waterloo oli itsepäinen kuin synti eikä suinkaan\nollut sellainen mies, että olisi antanut tytön oikkujen horjuttaa\nitseään kerran valitsemastaan, perille vievästä suunnasta. Hän huusi\nvastaukseksi, että Ringan tulisi kiiruhtaa saarelle, saataisiinpa\nnähdä, kumpi heistä voittaisi. Sitä ei Ringa ollut kuulevinaan; hän\njatkoi kaarrostansa vasemmalle tehden pitkiä, aaltomaisia mutkia\nkirkkaalla jäällä.\n\nSillä välin alkoi tuulla, ja tuuli puhalteli raikkaasti Ringan\nsolakkain hartiain yli hänen kasvoilleen ja liehutteli hänen lyhyen,\nruumiinmukaisen silkkiturkkinsa helmaa. Ken joskus on luistellut\nkovalla tuulella tasaista jäätä, tietää kyllä, kuinka nopeasti ja\nvastustamattomasti myötätuuli ajaa eteenpäin ja kuinka vaivalloista,\njopa toisinaan mahdotontakin on vastatuuleen palaaminen. Lentäminen on\nmeiltä raskasjalkaisilta maan lapsilta evätty, mutta ei mikään liike\nole niin linnun lennon kaltaista kuin luistelijan nopea ja sulava kulku\npitkin sileätä jäätä. Ringa tunsi alussa täysin sen kuvaamattoman\nriemun, minkä tuotti tuo tuulen siivillä, aivan vaivatta, kättä ja\njalkaa liikuttamatta eteenpäin kiitäminen tai oikeastaan sanoen\nliiteleminen niin nopeasti kuin vain ilmoja leijaava haukka voi lentää.\nJa kun näki norjan, kevyen, hennon olennon niin huolettoman huimasti,\nniin viehättävän iloisena liihoittelevan kohti kaukaisuutta, jälkeensä\njättäen kaksi tuskin huomattavaa teräksen juovaa säröilevään jäähän,\njoka hänen ympärillään leveni äärettömän laajana, kirkkaansinisenä,\ntähdikkäänä ja läpikuultavana peilinä -- silloin olisi häntä helposti\nvoinut luulla sellaiseksi oikulliseksi vedenneitoseksi, joka sukeltaa\nsyvyyksistä ja tanssii illan tyynessä järvien kirkkailla\nhopeapinnoilla.\n\nRinga oli lapsi, ja hän unohti nyt kilpailun, saaren, pikku harminsa,\nisänsä, sisarensa; hän oli pääsky, tuuli, siivekäs keijukainen -- missä\non iloa sellaista kuin kuusitoistavuotiaan, kun sydän on aurinkoa\ntäynnä? Hän ei ajatellut muuta kuin lentää, leijua, kiitää kiitämistään\nyhä kauemmaksi, etäälle kohti hämärää, määrätöntä kaukaisuutta, joka\nviittoen kutsui häntä, kuten se iäti kutsuu sydämen selittämätöntä\nkaipuuta pois -- pois -- pois!\n\nMutta silloin lumipyry tuli ja seuloi ensin untuvanhienoja höytyviään\njään sinipinnalle, sitten yhä enemmän, ihan valkeanaan, kunnes Ringan\nteräskenkien piirrot hävisivät tuon vielä hienoisen, häikäisevän\nlumipeitteen alle. Silloin vasta Ringa heräsi ihastuksestaan, käänsi\näkisti luistimensa poikkituuleen, niin että vauhti pysähtyi, ja\nkatsahti taakseen.\n\nLapsi raukka, kuka kuvaa hänen hämmästyksensä, kun hän, siihen asti\nnähtyään vain kirkkaan läntisen taivaan edessään, kääntyi ja huomasi\nkoko näköpiirin, sinen päänsä yläpuolellakin, peittyneen tiheihin\nläpitunkemattomiin lumipilviin, joita kiihtyvä myrsky ajoi eteenpäin.\nHänen ja rannan välille, mistä hän oli lähtenyt, laskeutui valkoinen\nesirippu, joka peitti kaiken. Ei edes saarta, ei edes Linnaisten\nmannertakaan saattanut enää erottaa, vielä vähemmin ihmisolentoa\npoluttomassa aavikossa. Vain vastaiselta taholta lännestä siinti vielä\nmaa, mutta sinne oli vähintään puolen penikulman matka.\n\nRinga tunsi itsensä sinä hetkenä niin yksinäiseksi kuin olisi koko\nmaailma hänen ympäriltään vajonnut meren syvyyteen ja jättänyt hänet\nyksin tyhjään, autioon avaruuteen. Hän koetti konemaisesti luistella\nmuutaman askeleen Linnaisten rantaa kohti, palatakseen sitä tietä, mitä\noli tullutkin, mutta sama tuuli, joka oli kiidättänyt häntä\nnuolennopeudella eteenpäin, esti nyt hänen pienimmänkin liikkeensä.\nEnnen pitkää olivat hänen voimansa lopussa; hän ei voinut edes\npysähtyäkään; leppymätön tuuli ajoi häntä kuin kohtalo alinomaa\npoispäin.\n\nHänen hämmästystään täydentääkseen oli pian lännestäkin maa kadonnut\nlumiusvaan. Hänen täytyi laskeutua lumelle istumaan, jottei tuuli olisi\najanut häntä hänen tahtomattaan. Ja siinä hän alkoi itkeä niin\nkiihkeästi, niin hillittömästi kuin vain voi itkeä lapsi, joka ei vielä\nkoskaan ole tuntenut surua, mutta kyllä mielipahaa.\n\nItkettyään hetkisen hän kyllästyi kyyneliinsä ja päätti hapuilla kotiin\njalkaisin. Hän päästi luistimet jalastaan ja alkoi astuen pyrkiä vasten\ntuulta. Mutta kun hän ei nähnyt maata ja tuulen pyörteet vaihtelivat\nmilloin miltäkin suunnalta, käsitti hän kohta, että hänen kävelemisensä\nkeskellä suurta järveä olisi turhaa. Hän istuutui silloin toistamiseen\nlumelle, toivoen, että taivas piankin selkenisi. Hän päätti olla\nkärsivällinen ja rohkea; hän tiesi kyllä, että häntä etsitään. Lunta\nsatoi pitkinä, valkoisina ripsinä hänen mustalle turkilleen ja hänen\nsiniselle, vaaleanpunaisten silkkinauhain somistamalle päähineelleen.\nSilloin juolahti hänen mieleensä, ettei häntä hänen noin valkoisena\nollessaan saattaisi etäämpää erottaa valkoisesta kentästä. Hän hypähti\npystyyn ja pudisti muutamilla ripeillä hyppäyksillä lumen itsestään.\n\nMutta selkenemisen sijaan sakenikin ilma vain sakenemistaan, ja kun\naika kävi Ringasta pitkäksi, tuntui hänestä, kuin ilta alkaisi jo\nhämärtyä. Ajatellessaan, että hänen täytyisi olla koko yö kylmässä\njäällä ja kenties joutuisi susien saaliiksi, kauhistui yksin jäänyt\ntyttö raukka. Mutta hän ei itkenyt enää, hän alkoi uudelleen astua,\nsamantekevää minne, ajatteli hän, kunhan vain pääsen maihin.\n\nKuljettuaan näin hetkisen hän huomasi jalan jälkiä lumessa ja ilostui\nniistä ensin. Mutta kohta hän tunsi ne omiksi jäljikseen ja päätteli\naivan oikein siitä palanneensa samaan paikkaan, josta oli lähtenyt. Nyt\noli Ringan kekseliäisyys lopussa. Peräti uupuneena hän istuutui\nkolmannen kerran lumeen.\n\nSilloin hän kuuli läheltä huudon ja näki miehen ponnistelevan pyryssä\nhäntä kohden. Varmana siitä, että mies oli hänen isänsä, hypähti hän\npystyyn ilosta huudahtaen ja oli vähällä heittäytyä tulijan syliin, kun\nhän kummakseen huomasi edessään tuiki tuntemattoman nuoren miehen,\njolla oli yllään ruumiinmukainen, luminen, pörhökankaasta tehty takki\nja lakki hieman painettuna ujostelemattomain, kirkkaiden silmien yli.\n\nKun arabialainen tapaa vieraan erämaassa, pitää hän häntä\nvihollisenaan; mutta Ringa teki syystä kyllä toisenlaisen\njohtopäätöksen. Tuntematonta edes tervehtimättä hän tarttui miehen\nkäteen ja sanoi niin rukoilevalla äänellä, että lumi olisi siitä\nsaattanut sulaa hänen ympäriltään:\n\n-- Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani; minä en osaa kotiin!\n\n-- Eipä ihmekään, vastasi vieras hymyillen ja tarjosi hänelle\nluontevasti kätensä tueksi. -- Tulkaa pelkäämättä; tapaamme kyllä maan\njostakin päin.\n\n-- Eikö herra tiedä, missä päin Linnaisten kartano on? kysyi Ringa jo\npaljoa levollisemmin.\n\n-- Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin\naion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan\nmuutamissa korjaustöissä. Anteeksi -- onko minulla ehkä kunnia löytää\ntoinen Littowin neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta?\n\n-- On, vastasi Ringa, -- ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!\n\nJa hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.\n\n-- No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi\nminulle äkillisen päähänpiston, sanoi tuntematon. Minä tiesin, että\nkesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme\npenikulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea\nneljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään\nkauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani;\nlähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin\nneuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten\nneitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen\nseitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista\nluisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.\n\n-- Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen\nlyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne\neivät enää huolestuttaneet häntä.\n\n-- Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin\npitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään\nestämättä, on minusta kuin olisin \"Onnelan saaren\" Bore. Vahinko vain,\nettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.\n\n-- Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme\nmolemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan, mihin päin on mentävä.\n\n-- Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja\nluullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö\nSefyri ole väsyksissä?\n\n-- En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.\n\n-- Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon.\nLinnaisten taivas on taas kirkastuva.\n\n-- Ja Boren avulla. Hyvä serkkuni Winterloo, jota me sanomme\nWaterlooksi, ei ehkä myönnä teille sitä nimeä, mutta minä olen teidän\npuolellanne.\n\n-- Ja silloin tiedän varmasti voittavani, nauroi vieras.\n\nNiin astuivat molemmat nuoret leikkiä laskien eteenpäin halki\nlumikinosten, ja totta puhuen vähenivät matkan vaivat melkoisesti\nhuvista, jota kumpikin tunsi toistensa odottamattomasta seurasta.\nIntohimoinen luisteluhalu oli jo jonkinlaisena siteenä heidän\nvälillään, ja yhteinen vaara tekee nopeasti tutuiksi. Yksinäisessä\nmaaseudussa kasvanut Ringa neiti ei ollut koskaan nähnyt niin luontevan\nkohteliasta, niin iloista ja kuitenkin niin miehekästä nuorta miestä,\njohon saattoi arvelematta luottaa vaarassa. Pörhötakkinen mies oli\nnähnyt enemmän maailmaa, mutta ei muistanut ainoatakaan tyttöä, jonka\nolennossa samalla olisi ollut niin luonnollista suloutta, niin\nlapsellista ujostelemattomuutta ja iloista avomielisyyttä, joka\nviehättää ja vangitsee miehen sydämen.\n\nPyryä kesti kestämistään, ja kinokset kasvoivat. Mutta lumihiutaleet\neivät enää olleet niin pehmeitä kuin äsken, lumi ei enää tuntunut niin\nnuoskalta kuin ennen jalkain alla, ja tuuli kävi purevammaksi.\nTuntematon päätti siitä tuulen, joka ennen oli puhallellut kaakosta,\nvähitellen kääntyneen koilliseen, joten he eivät pääsisi matkansa\nperille kulkemalla entistä suuntaa. Hän pysähtyi sentähden ja tähysteli\ntarkoin, nähdäkseen läpi aution lumiavaruuden.\n\n-- Olen kuulevinani koiran haukuntaa, sanoi hän vihdoin.\n\nRinga kohotti päähineensä reunaa paremmin kuullakseen.\n\n-- Se on Mefisto! huudahti hän iloisesti. Nyt emme saata olla kaukana\nLinnaisista.\n\nSitten hän vihelsi -- niin hienosti, että ihmiskorva tuskin olisi\nkuullut sitä kahdenkymmenen askeleen päähän pyryn huminassa.\n\nMutta uskollinen villakoira lienee varmaankin kuullut tuon heikon\näänen, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi sen musta, pörröinen pää\nkinoksissa nuuskien tulevan tuiskusta esiin, ja heti koira hyppäsi\nilosta ulisten nuoren tytön syliin.\n\n-- Mefisto! Hyvä Mefistoni! huudahti Ringa melkein yhtä ihastuneena\nkuin sekin ja painoi koiran lumisen, läähättävän kuonon vasten\npunoittavia poskiaan niin sydämellisesti, että tuntematon katseli sitä\nmielissään ja kateellisena.\n\n-- _Allez_, lähdetään, näytäpäs nyt kauniisti tietä! jatkoi Ringa ensi\nhyväilyn jälkeen.\n\nVillakoiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hypähdettyään vielä kerran\nkorkealle ja samalla reväistyään toisen vaaleanpunaisen nauhan Ringan\npäähineestä se kääntyi nopeasti oikealle, kohtisuoraan poikki sen\nsuunnan, jota astujat olivat siihen saakka käyneet, katsahti taaksensa\nosoittaakseen uudelleen iloansa ja tullakseen vakuutetuksi siitä, että\nsen perässä tultiin, ja lähti sitten näyttämään tietä, yhäti nuuskien\nlumessa. Toiset seurasivat iloisesti opastaan ja näkivät pian maan ja\nmetsän siintävän tummana juovana edessään.\n\n-- Linnaisten puisto! huudahti Ringa.\n\nVielä muutamia askelia, ja he olivat rannalla everstin luona, joka\nturhaan haeskeltuaan oli koonnut koko talon väen ryhtyäkseen\njärjestetyn ajon avulla etsimään kadonnutta tytärtään. Anna neiti oli\nvalmiina seuraamaan isäänsä, mutta kuurilainen kreivi oli valittanut\npäätään huimaavan ja lähtenyt kartanoon. Saattaapa kukin kuvitella\nmielessään, miten odottelijat ihastuivat, kun Ringa niin äkkiä ilmestyi\nheidän keskelleen. Kyyneleitä ja hymyilyä vuoroon kaikilla puolin;\nvanhat ja nuoret tungeskelivat rakastetun neitinsä ympärille nähdäkseen\nomin silmin, että hän todellakin oli tullut takaisin. Siitä tuli\niloinen kohtaaminen. Vieras oli ollut oikeassa: Ringan mukana\npäivänpaiste palasi taas Linnaisten kartanoon.\n\n\n\n\n6. ARKKITEHTI.\n\n\nKalpea marraskuun aurinko alkoi pilkistää lumiusvasta, kun seurue lähti\njäältä Linnaisten kartanoon. Kaikki olivat suuresti liikutettuja;\njotkut itkivät, jotkut nauroivat; kaikista tuntui, kuin Linnaisten\nhelmi olisi jälleen löydetty meren syvyydestä. Itse everstikään, ollen\nluonteeltaan avomielinen ja sydämellinen, ei katsonut arvonsa ollenkaan\nvaativan häntä hillitsemään tunteitaan; hän oli ottanut Ringaa\nvyötäisistä, ikäänkuin pitääkseen häntä oikein lujasti kiinni, ja\npyöräytti häntä kuin pientä nukkea mättäiden ja kivien yli matkalla\nkartanoon. Ringan täytyi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa\nseikkailunsa, ja Mefisto, joka katsoi suorittaneensa kunniakkaan\nosan siinä, hyppeli haukkuen hurjasti hänen ympärillään, rapsi\ntakajaloillaan lunta ja toi hampaissaan milloin kiven, milloin puupalan\ntuliaisiksi nuoren hallitsijattarensa jalkojen juureen.\n\n-- Mutta isä on tuskin tervehtinytkään nuorta herraa, joka tuli\nkanssani, huomautti Ringa, kun hän retkestään kertoessaan tuli siihen\nkohtaan, jolloin hän tapasi tuntemattoman.\n\n-- Sinä olet oikeassa, tyttöseni! huudahti eversti. Kuka se kelpo poika\non? Ylioppilasko ehkä? Vaiko varatuomari syyskäräjiltä? Samapa se,\ntoivon saavani joskus kiittää häntä.\n\n-- Hän on arkkitehti, jonka isä on pyytänyt Helsingistä korjailemaan\nLinnaisten kartanoa, ja ... näyttääpä, kuin Anna tuntisi hänet paremmin\nkuin minä.\n\nEversti katsahti taakseen ja näki tuntemattoman astuvan muutaman\naskeleen päässä vilkkaasti keskustellen Anna neidin kanssa -- hän\npuheli vilkkaasti, Anna taas harvasanaisesti, vaikka kohteliaasti.\nEversti seisahtui ja odotti heitä.\n\n-- Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni -- sanoi hän\nsydämellisesti -- etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt\noikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa\ntodellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi\nLinnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.\n\n-- Isäni, -- herra _Lithau_! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli\nkunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän\narastellen.\n\nEversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä\nja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka\nylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut\nolivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta\naatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen\nkaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin.\nMoneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä\nLithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei\nollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli\nhän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli\nkuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen\nhämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin.\nHän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja\nojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä\nilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren\npalveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin\nmiellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi\nmahdollista.\n\nNuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä\nsilmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti\nsen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin\nmatkaa ja saavuttiin kartanoon.\n\nSielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä\nRinga neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar\nWinterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä\nunohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja\nkenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut\nAhdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin\ntavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa,\nomaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä\nkäytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä\nylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä\nköyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka\nolisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa\nsoveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi\nselvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.\n\n-- Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar\npudistaen hermostuneesti päätään. -- Toivoakseni tulee poikani perästä.\nJa voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow!\nEihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä\ntoivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys... Rosengren, etkö vielä\nole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?... Serkku Anna, antakaa\nRosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän... Eusebius\nkykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi ... hänellä on\nniin ylevät tunteet ... ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat\nmärät ... katarri... Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius\nraukkani?\n\nSe huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden\nkovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen\npelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan\ntauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni\nvarmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä\netsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen\nRingan etsimisen innosta.\n\nHovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja\nmuistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen\njälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja\nettä kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä\ntoiveittensa uudistuvan, jos ... jos -- nyt luuli hyvä rouva hieman\nliian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:\n\n-- Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista\nkapteenia?\n\nRosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien\nkorvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia\nhevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän\nnimittäin palaisi hengissä järveltä -- mitä Rosengren näytti pitävän\nvähän epävarmana.\n\nSisäisestä pelosta vavisten ei hovineuvoksetar ollut kuulevinaan tätä\nvastaväitettä ja kursaili pitkän aikaa ovella, ennenkuin suostui\nastumaan sisään ennen isäntää.\n\nMuutettiin sitten pukimia, mikä olikin hyvin tarpeen jäämatkan jälkeen,\nja kokoonnuttiin tunnin kuluttua päivällispöytään. Kello oli lähes\nneljä, oli alkanut hämärtää, eikä vieläkään kuulunut Winterloota. Mutta\nhovineuvoksetar kursaili ja lausuili kohteliaisuuksia enemmän kuin\nkoskaan ennen, hän vain hairahtui toisinaan niin pitkälle, että nimitti\nkreivi Spiegelbergiä \"herra kapteeniksi\" ja kerran suureksi kauhukseen\nkunnioitti äsken tullutta aatelitonta vierasta nimellä \"armollinen\nserkkuni\".\n\nNuo molemmat herrat oli esitelty toisilleen ja sijoitettu\nneitien viereen, kreivi Anna neidin ja kotiopettajattaren neiti\nTriste-Rubanin väliin, arkkitehti Ringa neidin viereen, ja eversti otti\nhovineuvoksettaren omalle osalleen. Anna neiti ei uskaltanut vastustaa\nisänsä järjestelyä, mutta salaisesti kauhistuen hän istuutui tuon\nmuukalaisen viereen, joka niin rohkeasti oli uskaltanut käyttää sitä\ntilaisuutta, jolloin he vastoin hänen tahtoaan jäivät kahdenkesken\njäälle. Olikohan mahdollista, että hän ainoastaan sukunsa ja\nrikkautensa nojalla oli rohjennut puhua sillä tavoin hänelle,\nLittowille, jonka kotona häntä kohdeltiin niin vieraanvaraisesi? Mutta\nAnna neiti oli ylpeä nainen, ylpeä ja rohkea; hän kohteli kreiviä\nkylmän kohteliaasti, mitään pelkäämättä, mitään epäilemättä; kreivin\ntuli huomata, ketä hän oli loukannut. Vieläpä hän uskalsi koettaa\nlukea kreivin kasvoista jotakin selitystä hänen käsittämättömään\nkäytökseensä. Mutta jälkeäkään ei ollut siitä huomattavissa hienon\nmaailman miehen levollisissa piirteissä. Hänen kohteliaisuutensa oli\nyhtä luontevaa ja kunnioittavaa, hänen ryhtinsä yhtä varma, vapaa ja\nkylmä kuin ennen tuota kummallista aamullista kohtausta. Vain erään\nkerran Anna neiti oli yllättävinään hänet hänen varomattomasti\nkatsahtaessaan sivulle, mutta se katse oli terävä ja niin arka, ettei\nse ollenkaan näyttänyt soveltuvan vieraan kopeaan tyyneyteen.\n\nAnna neiti silmäsi samanne päin ja näki katseen suuntautuneen\narkkitehtiin, joka istui vähän edempänä vasemmalla. Samalla hän\nhuomasi, että Ringa päästäen valloilleen iloisen luonteensa koko\nrajuuden vallattomampana kuin milloinkaan ennen laski leikkiä\nvieruskumppaninsa kanssa ja houkutteli hymyn toisensa perästä hänen\nmuutoin vakaville huulilleen. Anna katsahti muualle ja taas sinne; hän\ntuskin vastasi kreivin kohteliaisuuksiin. Jos hän olisi ollut\nparemmalla tuulella, olisi häntä ehkä huvittanut onnettoman\nopettajattaren pula. Neiti Triste-Ruban oli kyllä tottunut Ringa neidin\nvallattomuuksiin; sehän juuri olikin syynä, että hänen toimensa yhä\nvielä kesti, vaikka Ringa jo kohta täytti kuudennentoista vuotensa.\nMutta Ringan erittäin täsmällinen ja vakaantunut opettajatar ei\nvoinut olla pitämättä tuota sopimatonta, miltei poikamaista huimuutta\nhyvin surkeana tuloksena kaikkien seura- ja seurustelusääntöjen\nopettamisesta, joita hän väsymättömästi oli koettanut painaa\nhillittömän oppilaansa mieleen, eikä hän sentään uskaltanut osoittaa\nedes silmäniskullakaan tyytymättömyyttään, sillä Ringa olisi, sen hän\ntiesi varsin hyvin, voinut vastata hänelle virnistyksin tai viskaamalla\nleivänmurun, mikä olisi tehnyt hänen tappionsa täydelliseksi.\n\nNeiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras\nvähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa\nneidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan\nleikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin\nhienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.\n\n-- Tuo mies -- ajatteli hän itsekseen -- lienee ollut hyvässä seurassa.\nHän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on\nliian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille\nkuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen\nkäytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi,\neivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin\nmusta tukka. Mutta kaulustin on _comme il faut_, nuhteeton, ja silmissä\non omituinen syvä ilme. _Enfin_, lyhyesti, ellei _ce monsieur là_, tuo\nherra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä;\nniin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa\nitseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja ...\neihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään\nainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan...\n\nPienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan\nkeskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta\nsittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja\neversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten\nkunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi\nesittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen,\njoka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa...\n\nHovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui\nkiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota \"herra\nkapteeni\" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa ... kun samassa\novet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja\nkauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.\n\n\n\n\n7. MUUDAN SEIKKAILU JA KAKSI KOSINTAA.\n\n\nKapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen\näitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut\nja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi\ntehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä\nhäikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon\nkapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.\n\n-- Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa\nserkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan\nlämmittävää sisällystä. -- Meidän piti tavata saarella; se aie meni\nihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan\nympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa\naivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää.\nMaljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää\npurjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin,\nettä tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla --\nvai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin\nperästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku\nserkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa\narmolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten\noli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä,\nkun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli\nserkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia\ntuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla\nvastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä\nvälin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan\nnäkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin\nvirstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira,\netten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin\nottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon\nvaljaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten\nkesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin\nAskolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut\nlämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin\nkäsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty\ntiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta\npäivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin\nhauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku\nsimasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr,\nnaurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina\nnapinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain,\nettä voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla ... toisin sanoen,\nnapin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli\nvieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat\nkuin heinäkirpulla -- no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!\n\nMahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin\npitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin\ntuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi,\nettä hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti\nhän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi\npuolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman\nlevottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten\nhän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä\nomituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja\nkalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja ... ja... Siinä\nkeskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä,\njolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen\ntodisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa\nhänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa\netsiessään.\n\nMutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja\niloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan\nhalukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti\nhämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja\npäätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli\nluiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi\nhousuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan\npuoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen\nsisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa\nhallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar\nolivat.\n\n-- Kas niin, armollinen setä -- jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti -- nyt\nolemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman\nvävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka\ntaivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri\nlihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka\nminä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on\nrohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä\narvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa\najatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte?\nHienomman ukon hän saattaisi saada -- terveydeksenne! Mutta jos hän\npitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja\nhyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa\nihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu\nkullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea\nsavolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa -- niin, olkaa hyvä ja\nistukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt\ntyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi --\nmaljanne, serkku! -- ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle\nneidille, niin ... hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin\nsinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja\nsitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta...\n\nNiin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän\nsumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta\nRinga pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen\nkapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.\n\n-- Eusebius ... mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene,\nmene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet\npuoleksi väkisin ovelle.\n\n-- En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi\nkapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella\nitsepäisyydellään päästä irti.\n\nEverstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki\nherrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta\nkoville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän\nhuomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän\nvastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku\nmorsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle\n\"kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta\",[22] ja\nsamassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän\nja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.\n\nMutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa\nkanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada\npuhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta\nkuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat\nastioita pöydästä.\n\nMuutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat\ntaaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä.\nKapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi\nsuittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja\nharvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta.\nHovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja\nmainitsi sivumennen \"äkillisestä huimauksesta\", joka hänen Eusebiustaan\nvaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan\nhämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin\nlateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja,\njoita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti.\nRinga, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun\nkanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili\nviehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.\n\nNiin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä,\npelkääkö herra Lithau aaveita.\n\n-- Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin --\nvastasi nuori mies samoin leikillisesti -- mutta mielelläni tahtoisin\ntutustua.\n\n-- Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua\ntuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia\nparempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta,\nettä siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on\nsisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia\nnähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa\nmajaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi\nkamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen\nkansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä\nvuodenaika on sopivin niiden vierailuille.\n\n-- Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta,\nkun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina\nraskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa\nsormellaan varoittaen. -- Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata\nsiinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.\n\n-- Antaudun vaaraan sitä mieluummin -- sanoi Lithau -- kun minun\nvelvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita.\nKohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.\n\nNeiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka\noli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.\n\n-- Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta?\nlisäsi hän.\n\nAsia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta\neversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.\n\n-- Lapseni -- sanoi hän vakavasti -- tämä päivä on ollut vaiherikas.\nTeille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet\nlapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi\nsinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun\ntäytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies\nja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt\nheikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen\nluonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin\nkohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.\n\nRinga oli vaiti.\n\n-- Annaseni, -- jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua\nomakseen.\n\nAnna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.\n\n-- Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa -- virkkoi hän -- voidakseni\nsanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä\nMitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin\nnimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii\nsinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia\ntalonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun\nlähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen\nsuostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua\nliittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano\nminulle vastauksesi varhain huomisaamuna.\n\n-- Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei\nkoskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.\n\nEverstin otsa synkistyi.\n\n-- Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.\n\nAnna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi\nhiljaa:\n\n-- Sillä hän rakastaa toista.\n\n\n\n\n8. HOVIMESTARIN KERTOMUS.\n\n\nLinnaisten kartanon päärakennus oli, kuten jo kuulimme everstin\nhuomauttavan, tavattoman eriskummallinen laitos, jota tehdessään\nrakennusmestari näytti noudattaneen yksinomaan omia päähänpistojaan.\nAlkujaan lienee rakennusta aiottu keskikokoiseksi, kaksikerroksiseksi\nkivirakennukseksi, joka vieläkin oli keskuksena ja ytimenä ja jonka\nalakerrassa eversti asui ja yläkerrassa, jossa paitsi suunnattoman\nsuurta salia oli vain kolme asuttavaa huonetta, molemmat Littowin\nneidit, neiti Triste-Ruban ja kamarineitsyt. Mutta perustaja ei\nollut tyytynyt kivirakennukseen, vaan oli tehnyt lisäksi kaksi\nkylkirakennusta puusta, joista toinen, yksikerroksinen, oli palvelijain\nasuntona. Toinen, päinvastaisella puolella oleva, oli kummallinen\nkolmikerroksinen puurakennus, jonka ylin kerros tornin tavoin kohosi\nmuuta kartanoa korkeammalle ja päättyi tasaiseen, rautakaitein\nympäröityyn kattoon. Se oli jo hyvin rappeutunut ja ränsistynyt,\njoten ainoastaan alakerran kahdessa huoneessa asui everstin\nyhdeksänkymmenvuotias täti, Justina neiti, vanhoine uskollisine\npalvelijattarineen. Tuon kylkirakennuksen ylimmässä kerroksessa oli\nniin sanottu Viheriä kamari, asessori Jaakko von Littowin muinainen\ntyöhuone, joka sillä kertaa oli tarpeen mukaisesti lämmitetty.\n\nArkkitehti Lithau sai nuo tiedot mennessään huoneeseen Holmingin\nsaattamana, vanhuksen, joka oli talossa tuommoinen \"kaikki kaikessa\",\nhovimestari, puutarhuri, tallimestari ja kaikenlainen mestari aina\ntarpeen ja vuodenaikojen mukaan, vieläpä koulumestarikin muutamia\nviikkoja ennen kylänlukusia. Nuoren miehen tottunut silmä oli jo hänen\ntullessaan taloon aamupäivällä pääpiirtein huomannut tuon rakennuksen\nkummallisen muodon, ja hän oli jo ajatuksissaan tehnyt suunnitelman,\nmiten se perinpohjaisesti korjattaisiin uuteen asuun. Sitä enemmän\nhuvitti häntä eriskummallisen ja epämukavasti sisustetun talon\nnäkeminen sisältäkin päin.\n\nPuurakennuksen yhdisti välittömästi kivirakennukseen kapea käytävä,\njoka vei yläkerran suuresta salista alakertaan. Sieltä oli mentävä\nneljän, viiden hyvin pienen huoneen läpi, kunnes kapeita, mutkikkaita\nportaita myöten saavuttiin kolmanteen kerrokseen, missä vihdoin kahden\nsuurenlaisen huoneen läpi päästiin matkan perille, Viheriään kamariin.\n\nKoko tuo vaeltaminen ummehtuneiden, autioiden, asumattomien huoneiden\nläpi ei suinkaan ollut mitään hauskaa. Mutta arkkitehti oli noita\nkäytännöllisiä miehiä, jotka eivät suurestikaan pidä lukua\nmielikuvituksen haihatteluista, kun ajatukset ovat kiintyneet hetken\ntarpeisiin.\n\nHovimestari seisahtui ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi kuin talon\nvanha, uskollinen palvelija ainakin, ja valaisi lyhdyllään Viheriän\nkamarin ovea.\n\n-- Nyt olemme perillä, sanoi hän. Suokaa anteeksi, että minä rohkenen\nkysyä, eikö olisi parasta lähteä samaa tietä takaisin.\n\n-- Minä en tahdo vaivata Holmingia, vastasi arkkitehti, käsittäen\nkysymyksen aivan väärin. -- Minäpäs vain sytytän kynttilän, sitten\ntulen kyllä omin neuvoin toimeen, ja te saatte palata.\n\n-- Minä arvelen -- jatkoi hovimestari -- että koska herra on nuori ja\nehkä monestikin maannut kestikievarissa, niin voisin uskaltaa tarjota\noman sänkyni tuolta alhaalta. Minä olen leskimies ja saatan yhtä hyvin\nmaata missä tahansa.\n\n-- Kiitoksia, kunnon mies; olen monenakin yönä maannut paljaan taivaan\nalla ja tulen siis kai toimeen täälläkin, vastasi arkkitehti ja avasi\nsamassa oven.\n\nLämmintä, ummehtunutta ilmaa ja niin sanottua kylmää häkää lehahti\nhäntä vastaan. -- Tästä tulee kyllä hyvä, kun vain avaan pellit, lisäsi\nhän.\n\nHovimestari seurasi vastahakoisesti.\n\n-- Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella\ntaivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää,\nmitä armollinen eversti ajatteli... Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole\ntähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin\nkuullut ja omin silmin nähnyt... Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen\nvuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä.\nToinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se\ntapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa\nkestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää\nryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan,\nmutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja\ntoinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla\nvarhain; hän nukkui kuin pölkky.\n\n-- No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen,\nsytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen\nmieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen\nuutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.\n\n-- Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa\nvaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että\nkuulleet.\n\n-- Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta\ntulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin\ntässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota\nhuvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit\nolivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.\n\n-- Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän\narmonne ... toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä\nnuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen\nminä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne...\n\n-- Arkkitehti ... rakennusmestari.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi\nmies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu\nasiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun\nasetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet\nvähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan\nkiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin\ntulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen\nitsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.\n\nSiinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä\nsanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa\ntyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:\n\n-- Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata\nrauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin\netten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista.\nEnsiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin\nrauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että\nihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten\nvaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen\naikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi\nkirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon,\nsanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes\nLappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia\nmuonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni\noli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli\nmahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta,\njotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti\nAhlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden -- liikkuikohan\ntuolla jotakin uutimissa? -- ja ihmiset sanovat, että asessori\nrakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin\nvartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne\nmaailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa\ntoisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä\nkuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas\ntietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on\nselvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei\nhän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin\nlattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja\ntähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä\nihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin\nedestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset\nvaltoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori\nkotiopettaja nimeltä Lithau...\n\n-- Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.\n\nHovimestari näytti joutuvan hämilleen.\n\n-- No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen\nasian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan\nvarovaisuudella. -- Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena\nollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina\nollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista\ntapahtui Linnaisissa...\n\n-- Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko\ntarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.\n\n-- Kiitoksia vain, kyllähän minulle... Koska ette pane pahaksenne, niin\nrohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen\nrouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia\najatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja\nkoska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä\nkokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui\nmonestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori\nsai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän\nvielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan\nnuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää\nkuin lumipalloa...\n\n-- Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas,\nhän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin,\nvaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole\nvielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan\nitsestään. Jatkakaa!\n\n-- No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään\nauttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä\nreippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea\nherra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten\ntavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta,\nmuutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi\nminuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka\nsai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan\npieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi,\nettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui\nStrömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien\ntuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama\nvalkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen,\ntulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka\noli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli\nsiellä tekemistä. -- Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain\nsuudella lastani. -- Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten\nsinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No\nhyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni\nsinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode\nkoskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita\nkiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle\nkatolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen\ntarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin\nparoni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti\nehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin\nkalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä\nkuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai\nsuruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli\nvalaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja\nuuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna,\nja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää\nkynttilät, täällä on niin pimeä.\n\n-- Millä mielin oli asessori sitten?\n\n-- Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan,\nsulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä\nvuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin\nkoko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas\nasessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän\nnai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän\nsai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa;\nhän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille\nsyntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen\narmollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori\neli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän\ntuolla, samalla katolla, missä... Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin\nolisi joku kävellyt tuolla ylhäällä...\n\n\n\n\n9. VIHERIÄ KAMARI.\n\n\nSyntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat\ntuulessa, ja jatkoi kuiskaten: -- Asessori oli, kuten sanottu, usein\nkatolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin\nseurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä\nvielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan\npaholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin\nmuori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja\nalinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli\nsaattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta\nrahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi.\nTytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa\nViheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle\nvelhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on\nkoko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista\nrahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan,\nnaimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten\nasessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja\nkiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja --\nhovimestari katsahti arasti ympärilleen -- se oli _hevosen jalan_ kuva.\n\nArkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan\narimpaan kohtaan.\n\n-- Niin -- jatkoi hovimestari äreästi -- armollinen prefehti saattaa\nkyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan\nyön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä\nhuoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia,\njoiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään\ntekemisissä.\n\n-- Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun\ntietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.\n\n-- Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin,\nprefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin\ntoivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet\nnousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin\nrohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta\nantaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos\npysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan\nperässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte\nsaada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja\nnukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää\nminulla ei enää ole sanottavaa.\n\nEikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten\nkaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian\nantanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut\ntoiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori\nkuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi\nsiten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka\ntodellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa\npaluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.\n\nLithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien\nkammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla\njättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus\nhelposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan\noli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin\npuheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.\n\nHuone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan\nturmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä\noli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli\nlaaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja\netäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky\nraskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt\nmitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja\nraskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi,\ntuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa\ntaloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain\nkauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli\naivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia.\nLisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin\ntammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että\nsitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia.\nSeinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten\nhuone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia\nriippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä\nlikinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta,\nepämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin\nhienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti\nmuinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää\ntekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja\nviisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät\nhirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria\n(\"miekkapuukkoa\") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi\nerisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.\n\nKun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa\noli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin\nrauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota\nhän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja\npeittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla\nsalvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella.\nKun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä,\nvalittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti\nsoikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei\npitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä\nraivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva\nkaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää\nvankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin\nmuinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön\njulmuus!\n\nEräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista,\njoiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet\nolivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös.\nHän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän\nvaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla\nlaakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä\nhänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas,\nhänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi\nhimmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren\nkatselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton\nnuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli\nsyvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin\nirrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden\nkaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja\nkuollut puutarhan kukkien keskeen.\n\nNuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän\naivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten\nolisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma\ntuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.\n\nPalatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan,\njotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin\nmennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän\nViheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli\nolisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi\njäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli\nkyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat\npöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas\niloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.\n\nLithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen\nja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli\nsisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.\n\nNuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori\nmies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että\nkaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä\nkerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan\nsiirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.\n\n-- Kah -- arveli hän hymyillen tutkimukselleen -- seikkailu alkaa\nennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se\nnäytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta\nturvallisuudestani ja mukavuudestani.\n\n\n\n\n10. KUMMITTELUA.\n\n\nJos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen\nkummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat\nsellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan\nja \"panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle\". Arkkitehti\nLithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan\nsaanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa\nmatkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään\naseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.\n\nOllakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti\nkuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain\nkaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista\nkepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja\nmessinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja\npaneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.\n\nKaikki oli hiljaista.\n\nMutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen\nväsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti\nhänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä\nmikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta\nlapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan\ntekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän\noli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä\nkaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä\nsilmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen\nsydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt\nhänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä\nkaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista\nsuunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja\nJaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa\nkoko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä\noli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi\nkertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen\nkuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen\nkohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan\nperusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä\nloukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi\nLithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi\nuskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä\nsiis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista,\nkun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow -- Lithau,\nkummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät\nolleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka -- mikä aavistus!\n-- ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton\nrikos!\n\nTuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä\nniin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki\nselvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli\nhänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset\nhajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen\npäänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli\ntehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän\nveti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun\nhuoneeseen, ja päätti nukkua.\n\nNiin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta\nsaamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan\nkäy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä\nvalppaammin.\n\nVastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin\ntavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa\nikkunan alta.\n\nSilloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut\nsukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat\nkuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa\nuutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo\nlankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä,\nettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä.\nHetkinen kului pienimmättäkään äänettä.\n\nSilloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja\nhypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta\ntaaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja _molemmat_ kynttilät\npaloivat pöydällä. _Se_ ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt\nhuoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.\n\n-- No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä,\nminun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu\nkotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin\nsäikähdyksissään. -- Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa?\nLopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin\nhuolellisesti pitävän vireillä.\n\nHän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa\nkekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin\nvieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja\nkäytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.\n\n-- Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet\nole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?\n\nKaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta.\nSe oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin\nhienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin\nala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi\nhänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja\ntunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan\npaljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa -- halu ylpeänä\nkarauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia...\nHäntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän\nkoetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi\nhänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä\nviivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.\n\n-- Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika,\njoka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla\nharjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen\nintoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta\naikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja\nJumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan\nkätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?\n\nTuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta.\nToisella puolen oli: _Sigismund Littow anno 1700_.\n\n-- Olen kuullut -- jatkoi arkkitehti ajatuksiaan -- että eräs Sigismund\nLittow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut\nratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin\npuolella säilää: _Ne cede usquam_, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja\nselvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian\nhyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.\n\nHän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin\nriippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle\nseinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota\nitsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.\n\n-- Kas vain -- sanoi hän hilpeästi -- tässä on taas tonttuveitikka\nkäynyt! Hän tahtoo minulle \"_das Grausen lernen_\", opettaa minua\nkauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi!\nTämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas\nsotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan\nrautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde\nirti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa... Oh, huotra katkesi\nläheltä kahvaa! Katsotaanpas -- JAG ... -- muusta ei saa selvää. JAG\n(Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten\npaljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään -- niin, sinäkin\nsovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka\nkerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni\nsyntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin?\nRiippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki\ntarpeettomat kujeet!... Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa\ntakkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu\nLunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!\n\nSe toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin\ntaskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen\npitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten\nkartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään\nhuomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.\n\nTuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto\nvaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä\npainui pöytää vasten; hän nukkui.\n\nMutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti\npuolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison\nkalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki\nvalkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna\nLittowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen\naltaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan;\nmilloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui\nRingan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia\nrautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä\navaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten\npuistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä\nsydäntään vasten... Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän\nhuounnan poskillaan...\n\nSe mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen\nkynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi.\nMutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka\nsilmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki\njotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä\naremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä\nolento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja\npienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä.\nOlento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys\ntodellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.\n\nKuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä\nsäikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen\nniin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen\nliikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut\nniihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa\nmielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen\ntodellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä\nliikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta\nterävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.\n\nVihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin\nkutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento\nnousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta\nkynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon\nainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.\n\nTulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta\nharvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia\nrikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina\ntulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja\ntaulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau\nvielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen\nnurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin\nepävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut\nhäntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen\noli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän\nolennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt\nhuoneessa.\n\n\n\n\n11. HERRALLEMME TEHTY TUNNUSTUS.\n\n\nArkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan\nkylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta\nsitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään\nkamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten\nveri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs\ntuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi\ntukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies\nmielensä.\n\n-- Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa\nvuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi\ntuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. --\nKatsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä\nkamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa\nkolmaskin ovi; mutta missä?\n\nJa kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä\nkuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.\n\nToinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen\nensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen\nmieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin\nsyy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.\n\nLithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta\nkattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat\ntäynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia,\nsinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli\nvanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja,\nkuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen\nolivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja\nHelsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia,\njäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja,\nniiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa\nLinnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan,\ntunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa\nnäytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut\naihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien\nepäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.\n\nYlin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli\nvedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän\nveti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin\nmuissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset.\nSentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää\npaikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi\nsitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön\nosa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne\nkätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli\nainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen\nheikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.\n\nArkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin,\njoita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä\nnäytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa\nvieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti\nsäilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.\n\nMutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon,\nkatkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi\nputosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen\nsilmäänsä nimi _Lithau_. Paperin sisällys koski siis hänen omaa\nsukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan\ntietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen,\njoka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin\nvaalenemaan kuolon kalpeiksi:\n\n   \"_Herrallemme tehty tunnustus_.\n\n   Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota\n   nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten\n   vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni\n   lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut\n   itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen\n   voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja\n   kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä\n   inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista\n   elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon\n   suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon\n   Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan,\n   onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka\n   nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi,\n   mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja\n   koroitukseksi.\n\n   Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi\n   syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt\n   14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa\n   Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau,\n   sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa\n   Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen\n   maahan ja piiritti linnan -- mikä tapahtui syyskesällä 1702\n   -- lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä\n   minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan\n   1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä\n   aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun\n   tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko\n   Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti\n   kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä,\n   vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua.\n   Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen\n   sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden\n   äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän\n   oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan,\n   vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien\n   ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät\n   hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren\n   ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten\n   keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana\n   poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin\n   että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä\n   Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä\n   Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli\n   äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään,\n   kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet\n   minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän\n   kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen\n   henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman\n   poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin\n   olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut.\n   Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.\n\n   Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle\n   nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan\n   korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa\n   ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini\n   olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin\n   hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin\n   nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan\n   lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla\n   silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi,\n   koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi\n   ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en\n   vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi\n   nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen,\n   haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon\n   leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni\n   räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta\n   ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen\n   majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow\n   nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.\n\n   Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa,\n   paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni\n   Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni\n   rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko\n   Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin\n   poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota\n   nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala\n   sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät\n   kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään\n   kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen,\n   ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin.\n   Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi\n   sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä.\n   Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna\n   Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia\n   sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä\n   saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin\n   nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon\n   mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä\n   on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain\n   hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat,\n   sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen\n   liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun\n   säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän\n   kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty\n   kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi\n   minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni\n   sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai\n   omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut\n   seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan\n   on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle\n   ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon\n   minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.\n\n   Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.\n\n                                            _Jaakko von Littow_,\n                                                  asessori.\"\n                                                  (Sinetti)\n\nPaperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty\nPähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva\ntodistus:\n\n   \"Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut\n   vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut\n   sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.\n\n   Linnaisissa kuten yllä.\n\n                                       _Ulrik Gabr. Arosenius_.\n                                    N. N. seurakunnan kirkkoherra.\"\n\n\n\n\n12. VÄSYMÄTÖN KOSIJA.\n\n\nEi ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut\nLinnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming,\nmukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita\nViheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja\nkenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari,\njoka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan\nalentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut\npelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa\nuteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa\nhuoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä\ntodenmukaisemmalta, että \"prefehti\" oli saanut osakseen majuri\nWinterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston\nlammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä\ntodistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä\nkertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle\nolisi ollut vielä surkeampaa.\n\n-- Siinä tapauksessa -- lisäsi Holming viisaasti itsekseen -- on kyllä\ntarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta\njotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä\ntarjottiminesi, senkin nahjus!\n\nMutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo\nLithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita\nvastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä\nvedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä\npalvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.\n\n-- Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi\nhovimestari, tutusti silmää iskien. -- Saat tuoda tänne lisää puita,\nLovisa -- niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu\nenemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten\njaksetaan?\n\n-- Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain,\nhyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa,\nkun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.\n\n-- Hm ... ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla\ntolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan\ntäällä vain kaksi.\n\n-- Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.\n\n-- Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka,\njolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin\nhävityksessä -- sehän näkyy kääntyneen toisin päin.\n\n-- Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä\nymmärrän...\n\n-- Vuode on melkein koskematta' Hm ... vanhoja kettuja ei petetä niin\nhelposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin\ntunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua\nkenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.\n\n-- Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa,\nnäittekö todellakin sen, mistä puhuitte?\n\n-- Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko\nnainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.\n\n-- Oletteko siitä aivan varma?\n\n-- Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä\nole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.\n\n-- Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.\n\n-- Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi;\narmollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt\nvain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin\nkuuma ahjo.\n\n-- Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut\ntätä kaappia?\n\n-- Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut\nsiihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran\ntänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki\ntiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen\nparoni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä\nkuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.\n\n-- Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau,\ntullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa\nyhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.\n\nJa todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen\nhovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas,\novi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti\nkoko voimallaan sitä avata.\n\nHovimestari hymyili voitonriemuisena.\n\n-- Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat\nyhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano\nmitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin\npitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä\ntäällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja\nkun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut\njokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen\nparoni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua\nhänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.\n\n-- Hyvä, hyvä, tulen kohta alas -- ja Lithau alkoi taas astella, kuten\nhän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin\npitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää\nvaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla\nuskottu hänelle.\n\nSillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla\nedelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen\nmakuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka\nalun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.\n\n-- Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas,\nettä jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista\nvalinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan\nvakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän\ntarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin...\n\n-- Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori\nvoidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä\ntulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.\n\n-- Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen\nseurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön\nsydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään\npakottaa tunteitaan.\n\n-- Ei edes omaksi onnekseen?\n\n-- Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman\nluonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.\n\n-- Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme\ntosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää\nsitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut\nminulle hänen kätensä.\n\n-- Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole\nmitään syytä niitä muuttaa.\n\n-- Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.\n\n-- Suokaa anteeksi -- epäilen sitä.\n\n-- Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun\nkertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä,\nSigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti\n30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan\nDanzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa...\n\nEversti Littow punastui.\n\n-- Sen summan -- keskeytti hän -- otti todellakin ratsumestari Littow,\nmutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden\nhevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.\n\n-- Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti\npiirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen\nallekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua\nhänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel\nGeldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat\nsaamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei\nole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä\nmaksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on\nnykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen\nlaskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.\n\n-- Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin\nperillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi\nymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä,\njosta äsken keskustelimme.\n\nKreivi nousi ja katsoi kelloaan.\n\n-- _Eh bien_, no niin -- sanoi hän huolettomasti -- aika kuluu, minä\naion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman\npeninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian\nvälillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain _en passant_,\nohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin\npuolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut\nvaltuuden koko summan perimiseen. _Au revoir_, näkemiin. Sallikaa,\nherra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa\npoiketa tänne?\n\nEversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän\nhalveksivin katsein.\n\n-- Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin\nkauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte\nniin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti\nLittowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin\nvastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.\n\n-- Kauppaako hieromaan? _Fi donc_, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko\nminua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä\nmaalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta\nkunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin\nteidät kokonaan häviöön -- ja sopiva huomenlahja... Te olette muuttava\nmielenne huo...\n\nHieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan\nkäden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille,\njoiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli\nkummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.\n\n\n\n\n13. VALINTA.\n\n\nNoin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten\nkartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen\nSyrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat\nkuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja\nkustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat\nvietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin\nharvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt\nvieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut\nhäirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä\nmuutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.\n\nTuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon\ntarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten\nperheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja\nkunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa,\njohon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti\nviidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä,\nsuloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään\nlähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta\nhyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen\njäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus\nnäytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne\ntuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään\nsuoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti\ntapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi\nmuuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin,\nkuten hän sanoi, Mefiston \"noutamaan keskustelua\".\n\nLithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun\nleikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden\ntunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt\nmitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen\neverstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa\nvieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan,\nerään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen\nolemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin\narkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä\nvoitiin pitää puolueellisena.\n\nOmituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan\nkeskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion\nsukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli\nlähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien\nlukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan\nsiitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun\ntutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä\nLithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös\nvaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta\nkolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä\ntuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun\nKatarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli,\nettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen\nvaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!\n\nMutta sellainen on ihmissydän, että mahdottomalta näyttävä ajatus, joka\nei ehkä muuten olisi koskaan johtunut oman arvonsa tuntevan nuoren\nmiehen mieleen, juuri toteutumattomuutensa takia alinomaa palasi hänen\najatuksiinsa, vaikka hän miten olisi koettanut tukahduttaa vaarallista\nmietettä. Tuo sivumennen lausuttu ennustus johtui asessori von Littowin\ntunnustuksesta alinomaa hänen mieleensä, hän voi tuskin torjua\nkäsitystä, että salaperäinen sallimus oli johtanut hänet, juuri hänet\nsaamaan haltuunsa Viheriän kamarin salaisuuden ja valinnut hänet taas\nyhdistämään toisistaan eronneet, vihamieliset saman suvun haarat,\njoista toisen täytyi ilman sellaista yhdistystä välttämättömästi\nkukistua, jos totuus joskus tulisi ilmi. Ja silloin harhaili hänen\nkatseensa toisesta nuoresta, rakastettavasta sisaresta toiseen, Annasta\nRingaan, Ringasta Annaan, ja hänen sykkivän sydämensä syvyydestä kohosi\ntuon tuostakin hiljaa kummallinen kysymys: kumpiko heistä?\n\n-- Mieletön kysymys! sanoi hän itsekseen. -- Tiedänkö edes, että\nkumpikaan heistä rakastaa minua?\n\nJa vielä kerran siirtyi hänen katseensa mustakiharaisesta,\ntummasilmäisestä, ylväästä Anna neidistä vaaleaan, iloiseen,\nlapselliseen Ringaan ja taas takaisin; yön tähdistä aamuruskon riemuun,\nylhäisyydestä viattomuuteen, tytöstä, jonka sielu oli syvä ja voimakas,\ntyttöön, jonka sydän vielä oli umpussaan -- sillä sellaiseksi hän oli\njo oppinut tuntemaan heidät. Mutta vaali näytti hänestä yhtä\nmahdottomalta kuin itse tarkoitusperä.\n\n-- Kumpikin heistä voi luoda ihmiselämän onnen -- sanoi hän itsekseen\n-- mutta kumpi luo minun elämäni onnen?\n\nEräänä sellaisena epäilyksen hetkenä tuli neiti Triste-Ruban mukanaan\nmuutamia kanavaompelukaavoja arkkitehdin luo ja pyysi häntä valitsemaan\noman aistinsa mukaan niistä kauneimman, jonka hän sitten valmistaisi\njouluksi. Tyttö parka saattoi tuskin enää salata, minkä vaikutuksen\nLinnaisten vieras oli tehnyt hänen tuntehikkaaseen sydämeensä aina\ntämän ensimmäisestä tavallisesta, luistinretken jälkeisillä\npäivällisillä hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta saakka. Ja kun\nTriste-Rubania seurassa missä hyvänsä, paitsi Littow-neitien parissa,\nsaattoi pitää sangen miellyttävänä olentona ja kun Lithau, säälien\nhänen muista riippuvaa asemaansa, edelleenkin oli ollut hänelle\nkunnioittavan huomaavainen, niin ei ollutkaan ihmeellistä, että hän ja\ntoiset neiditkin käsittivät tuon kohteliaisuuden toisin kuin se\noikeastaan oli tarkoitettu.\n\nAnna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa\nleikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi\nsilmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä\npalveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja\nnäki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se\nkuin lävisti hänen sydämensä. Vain kahdennenkymmenennen osan sekuntia\nse kesti, ja Annan silmät kohdistuivat heti taas työhön, mutta tuo\nnopea silmäys oli kuin salama pimeydessä, se hajoitti kaiken\nepätietoisuuden, repäisi verhon nuoren sydämen mitä huolellisimmin\nkätkettyä salaisuutta peittämästä.\n\nNeiti Triste-Ruban ymmärsi luultavasti väärin neuvottomuuden, joka\nnäkyi hänen ritarinsa kasvoista, sillä hän hyväksyi hänen valintansa\nkasvot säteilevinä hellyydestä ja onnen tunteesta, joka hänessä ei\nollut varsin tiheän verhon peitossa; Lithau tunsi mielensä uhkuvan\nsamalla kertaa suuttumusta ja sääliä tyttöparan anteeksi annettavan\nerehdyksen vuoksi. Hän nousi jokseenkin äkisti ja meni Ringa neidin\nluo, koska hän oli ainoa puolueeton, johon hän nyt saattoi kääntyä,\nsillä eversti ei ollut silloin läsnä.\n\nRinga tuli häntä jo puolitiessä vastaan ja pyysi ujostelematta saada\nhetkisen käyttää hänen päätään. Sitten hän otti kynttilän, asetti sen\nniin, että Lithaun varjo sivultapäin näkyi seinällä ja huudahti\nvoitonriemuisena.\n\n-- Nyt onnistuin! Minä sain kuvan hänestä!\n\nHuolimatta sisarensa tyytymättömästä katseesta hän näytti sitten\noivallisesti onnistunutta varjokuvaa: Lithaun miehekästä päätä\nreippaassa, pystyssä asennossa, mistä se sai lujan luonteen leiman.\n\n-- Anna -- jatkoi hän -- väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin\nvarjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse!\nEikö se ole näköisenne, sanokaa?\n\nKaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain\nneiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että\nilme oli hieman liian synkkä.\n\n-- Se johtuu siitä -- sanoi Ringa -- että arkkitehti oli juuri\nvalikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa.\nNiin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos\nolisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän\nlöytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen\npitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.\n\nVastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli\nse aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan,\neikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.\n\n-- Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta\naineesta puhumisen. -- Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta\nihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat\nyksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja\ntuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan\nhenkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia\nniistä, joita ne kuvaavat.\n\n-- Luonne, neiti Anna -- sanoi Lithau -- näkyy kaikkialta siinä\nhenkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa,\nmillainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne\npiirron.\n\n-- Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?\n\n-- Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen.\nSilloin voisi välttää monta erehdystä.\n\n-- Ja ehkä monta harhaluuloa?\n\n-- Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä\nolisi elämä erämaa.\n\n-- Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi\nhänelle erittäin hyvin. -- Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus\nkuin houkkamaisesti pettävä toivo.\n\nLithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja\ntutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:\n\n-- Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan\ntähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa\nsaada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se\nnäyttää hänestä.\n\n-- Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti\nvältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle\nalalle.\n\nMutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut\npäästää häntä niin vähällä.\n\n-- Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä\nja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!\n\n-- Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa\nsuosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului\nilkeältä, vastoin hänen tapaansa.\n\nHänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen\nteräväksi.\n\n-- Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi\nhän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun\ntarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä\nsilkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties\nonnistuu minun joskus lukea -- tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden\nalkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei\nKatarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.\n\nAnna punastui.\n\n-- Olipa tuo jokseenkin keskinkertainen ennustus, virkahti hän, mutta\nminä otaksun sen salliman päätökseksi.\n\n-- Entä minä sitten? huudahti Ringa. Onko minut määrätty rakastamaan\nsatulaseppää ja kuolemaan luostarissa.\n\nEnnustaja oli hetkisen vaiti. Uusi tunne virtasi hänen sieluunsa,\nsamanlainen tunne, joka syntyy, kun kevään ensi tuulahdus henkii\nvastaan avatusta ikkunasta.\n\n-- En tiedä, -- vastasi hän -- ketä Ringa neiti kerran on rakastava,\nmutta näen hänen huultensa hymystä ja silmiensä vielä syntymättömästä\nkyynelestä, että hän on tuleva onnelliseksi ja rakastetuksi. Hänen\nelämänsä on kuin päivänpaiste; sitä ei voida käsittää, ei kuvata, ei\nsanoin kertoa; ja kuitenkin ymmärtää lapsikin, mitä se on...\n\n-- Ei, nyt arkkitehti puikkelehtii pakoon; eihän se ollut mikään\nennustus ollenkaan, huomautti Ringa hämillään. Se vaiva, jota minä näin\nkuvatessani arkkitehdin nenää, olisi kyllä ansainnut paremmankin palkan\nkuin päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.\n\n-- Tyytykää siihen, Ringa neiti, ja kun varjot tulevat, on päivänpaiste\nvain sitä kirkkaampana loistava pilvistä.\n\n-- Mutta mitä arkkitehti ennustaa ma bonnelle?\n\n-- Minä näen hänen valkoisesta kädestään, että hän on kerran saava\nkunniamerkin \"_pour le mérite_\", \"ansioista\".\n\nHyvä Triste-Ruban koetti turhaan miettiä tuon ennustuksen tarkoitusta.\nMutta koska hänellä todellakin oli erinomaisen valkoiset kädet,\njuolahti hänen mieleensä, että arkkitehti tahtoi sanoa hänelle\nkohteliaisuuden, ja tuon ajatuksen lohduttamana hän meni yksinäiseen\nhuoneeseensa koko yöksi uneksimaan ruusuisia unia tulevaisuudesta.\n\nLithau loi salaa katseensa Annaan ja oli huomaavinaan häädetyn kyynelen\nmerkin sisimmässä silmän nurkassa. Ehkä hän pettyi, sillä Annan koko\nkäytös oli lopun iltaa hyvin levollinen, tyyni, kohtelias, mutta\nsamalla myöskin hieman kylmä.\n\nJoka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän!\nJuuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi\nhänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää\nkuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan\nhetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa,\nvaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen\nylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta\nsiitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi\nhänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja\nse sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle\nhän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli\nsanonut mahdottomaksi -- päivänpaisteen sitomisessa.\n\n\n\n\n14. MILJOONA.\n\n\nPäiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta\nLinnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä\noli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen\nrakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan\nvoitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä\nystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä.\nVaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti\neverstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin\nvaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen,\n_vihatun_ nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä\nkorkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut\neverstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina.\nTytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä\nei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren\nmiehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa\nhän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti\nLithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien\nrauhaa.\n\nMutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä\navomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen.\nYhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja\nikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman\nsisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä\näänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä\ntuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet\neikä Mefistokaan enää aina saanut \"keskustelua noudetuksi\".\n\nLithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut\nvähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin\nliikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta\njoka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus\npainosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten\nperheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.\n\nEräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui\nhänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia,\nkun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen\nkreivi.\n\nEversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä\nja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.\n\n-- Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne\nkahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan\nmuistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.\n\n-- Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin\nsanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä\nsuurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin\nkallista aikaa pidättämällä häntä kauan.\n\n-- Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään\ntapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei\nSigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia\ntodistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi\nkäytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.\n\n-- Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä\nriidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin\nvielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo\nkuitti on hävinnyt.\n\n-- Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka\nse on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi\ntodistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista,\nja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta\ntukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren\nyksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli\nkunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän\näskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne\ntodellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta\nennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä\nlaillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota\nyksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin\nmahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta\nteidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei\nteidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän\nsaada tietää, mitä päätätte.\n\nEversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti\ntahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei\nhän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se\noli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin\nsinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen\narinta puoltaan.\n\n-- Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna.\n-- Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka\non oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne\naivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä\nsummaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.\n\n-- Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen\nmukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko\nvalmis suorittamaan tuon summan?\n\n-- Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten\nkartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen.\nOnko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?\n\n-- Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.\n\nLithau nousi mennäkseen.\n\n-- Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei\nole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi\nmillään lailla haitata.\n\nKreivi puri huultaan.\n\n-- Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä\nehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin\nmielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut\ntekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka\nperusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran\nkäteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.\n\nEversti tulistui.\n\n-- _Kahden_ ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. -- Tuo mies\non, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän\nuskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä\nmiljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten\njokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt -- jos aatelismies\nolisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta -- sen sijaan hän\ntulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa\nminulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra\narkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että\nkun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä\nilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni -- uhraamaan lapseni\nkurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja\nkreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa\nelättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja\ntuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta\nsiitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!\n\nKreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja\nmietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin\ntarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki\npaluutien.\n\n-- Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo\nitseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin\nmaistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon\ntodistuksen Homburgin pelipankissa.\n\nKreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.\n\n-- Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun\nlaistani miestä?\n\n-- Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on\nteidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran\nkatsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä\nseikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten.\nNyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen\naikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin\nnuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon\nhusaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti\nteidät ottamaan eron, kun petitte pelissä...\n\n-- Mitä uskallatte...\n\n-- Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja\nonnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka\nvaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana.\nKas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen;\nmutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne\nloistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin\nteidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.\n\nVieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä\nennen.\n\n-- Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä\nSuomessa -- ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun\nkätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin\nomistajalle. -- Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi\nhän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä\nmuistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita\nkorkeammat.\n\n-- Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä\nviimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.\n\n-- Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin\ntodistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin,\njossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle...\n\n-- Todisteita! Näyttäkää toteen!\n\n-- Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä\nteille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos\nviivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne\nja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi...\n\nEntinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming,\njoka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo\ntoistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei\nvoinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja\nrenkipojat olivat juuri lumisilla.\n\n-- Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään!\nkuiskasi Holming lähimpänä seisoville.\n\nHeille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä\nkuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.\n\n-- Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme\ntietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha\npalvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.\n\nParoni Littow puristi arkkitehdin kättä.\n\n-- Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen\nsydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.\n\n-- On, herra paroni!\n\n-- Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.\n\n-- Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.\n\n-- Kuinka? Te olette ... toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin?\nMinä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta\ntiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin\nsen olla sinään.\n\n-- Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu\nkuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta\nSigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi\npitkittää vaatimuksiaan.\n\n\n\n\n15. JAROMIR BOROTININ LINNASSA.\n\n\n-- Suvaitseeko arkkitehti lähteä kanssani Viheriään kamariin, niin\nmurratan heti kaapin auki, sanoi eversti paroni Littow nuorelle\nvieraalleen.\n\nLithau seurasi häntä. Kartanon seppä otti mukaansa tarpeelliset aseet,\nja kun oli turhaan koetettu kaikenlaisia avaimia ja tiirikoita,\nkäskettiin hänen käyttää väkivaltaa.\n\n-- Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin\nmuistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut\netuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään\nlohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.\n\n-- Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen\nsydämensä sykki kiivaasti.\n\n-- Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti -- odottakaa vähäisen, seppä!\n-- muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin\nte kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä\ntarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä\npihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se\nminusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä\njollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?\n\n-- En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau\nhymyillen.\n\n-- Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se\ntäytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri\nsapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole\nnähnyt sitä sellaisena! Holming ... mitä hullutuksia sinä olet tehnyt,\nvanha narri?\n\nHolming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen\njaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli\nuskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä,\nHolmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi\nhuoneessa.\n\n-- Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi\nnäkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija\nkatsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.\n\nEversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä\npuolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen\nmieltyneenä.\n\n-- Tässä -- sanoi hän -- on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa\nsai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi\nnäkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä\n-- kaksitoista nuolta toisella puolen ... kummallista! Minä en ole\nkoskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani,\nettä nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron\nsen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut\nsapelin?\n\n-- Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari\nvääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus\nleikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että\nsanojalla oli toinen ajatus asiasta.\n\nEversti nauroi.\n\n-- Arkkitehti tuntee ehkä Grillparzerin murhenäytelmän \"Kantaäiti\",\n_Die Ahnfrau_? Anna kertoi, että sitä näyteltiin viime talvena\nHelsingissä Weylandtin saksalaisessa teatterissa. Muistaako arkkitehti,\nmitä kaikkea vallatonta Jaromir ryöväri sai kokea ollessaan ensimmäistä\nyötä kreivi Borotinin linnassa?\n\n-- Muistan ne kohtaukset varsin hyvin.\n\n-- Kuvittelen mielessäni, minkä suloisen yön arkkitehti niitä muistaen\nlienee viettänyt tässä Viheriässä kamarissa. Linnaisten kartano\nansaitsee todellakin kummituslinnan nimen, ja päättäen siitä, mitä on\ntapahtunut, voisitte te olematta mikään ryöväri pitää itseänne\ntodellisena Jaromirina.\n\nKuin salama välähti ajatus Lithaun mieleen.\n\n-- Jos herra paroni on lukenut näytelmän, muistaa herra paroni ehkä\nsyyn, _miksi_ Jaromir ensi kerran linnassa käydessään niin kietoutui\nlinnan onnettomaan salaisuuteen ja miksi häntä kaikki nuo hirmunäyt\nkiduttivat, sanoi hän empien.\n\n-- Minä muistelen, että Jaromir oli vanhan kreivin oikea poika, jonka\nrosvot olivat ryöstäneet lapsena.\n\n-- Jos olisin taikauskoinen, herra paroni, saattaisin luulla, että\nLinnaisten kummitukset jonkin sellaisen syyn tähden muistavat minua...\n\n-- Sen sanotte te aivan sen näköisenä kuin...\n\nEverstin äsken vielä hymyilevä muoto synkistyi.\n\n-- Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.\n\nLithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.\n\nSeppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa\novi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana.\nKaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen\nyöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund\nLittowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa.\nEverstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden\nasiakirjojen paljous.\n\n-- Olen aina luullut -- sanoi hän -- näiden paperien hukkuneen 1788:n\nvuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra\narkkitehtiä.\n\n-- Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy\ntässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä\nminulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että\nsiellä voi olla ihminen piilossa.\n\n-- Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi\nsulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi\nväliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.\n\nLaatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti\nolevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää,\nettä oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.\n\n-- Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti\nmiettiväisenä. -- Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä\nkamarissa.\n\n-- Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka\nuskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä\ntunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia\nminkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka\nmuistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä\ntapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme\npäästä vähän jäljille.\n\nLithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta\nmitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen\npovitaskussaan.\n\n-- Minä en saa päästäni, ettei vanha Holming peijakas olisi tässä\nkaikessa osallisena, jatkoi eversti. Eikö teillä ole mitään syytä\nepäillä häntä?\n\n-- Kaikesta siitä päättäen, mitä hän kertoi sekä ennen että jälkeen, on\nminulla syytä luulla hänen olevan liitossa kummitusten kanssa; mutta\nminä tunnustan, etten voi keksiä mitään perusteellista vaikutinta\nsiihen.\n\n-- En minäkään, ellei syynä ole se, että hän haluaa esiintyä tärkeänä\nhenkilönä. Tutkikaamme nyt sininen kamari ja tasakatto.\n\nHerrat lähtivät sinne. Oli kirkas talvipäivä; vaikka sisimmän huoneen\nainoasta ikkunasta tuleva valo oli heikko, näkyivät kaikki esineet\nkuitenkin selvästi. Mutta mitään epäiltävää ei ollut huomattavissa, ei\nkamarissa eikä katolla. Ainoastaan epäselvä, hevosen jalan jäljen\nmuotoinen poltinmerkki näkyi puoleksi lahonneissa laudoissa, jotka\nolivat tasakaton pohjana.\n\n-- Minä höyläytän pois tuon tyhjänpäiväisen merkin, sanoi eversti\nnärkästyneenä. Se on luultavasti kulunut siihen rautakaiteita\ntaottaessa, joka työ tehtiin kotona Linnaisissa, mutta siitä kansa saa\naihetta kaikenlaiseen taikauskoon... Tulkaa, menkäämme alas. Jotakin\nvastenmielistä on näissä huoneissa. Väkisinkin tuntuu minusta, kuin\nolisi täällä ympärillämme näkymättömiä olentoja. Mutta minun täytyy\nsaada tietää, mikä meille ilvettä pitää; minä aion maata tulevana yönä\nViheriässä kamarissa.\n\n\n\n\n16. TALVINEN RETKI.\n\n\nOli joulukuun alkupuoli. Äsken satanut lumi ja kirkas talviaurinko\nhoukuttelivat Linnaisten asukkaat ulos raittiiseen ilmaan. Kapteeni\nWinterloo oli kutsunut koko perheen päivällisille, ja koska ne\ntapaukset, joista puhuttiin tämän kertomuksen kahdessa edellisessä\nluvussa, olivat sattuneet aamulla ja aamupäivällä, oli jo aika lähteä\nmatkaan, sillä järven yli Syrjänkoskelle oli lähes peninkulman verran.\n\n-- Toivoakseni rupeaa arkkitehti mielelläänkin neiti Triste-Rubanin\nritariksi? kysyi eversti leikillisesti, juuri kun suuri kuomireki,\njonka eteen oli valjastettu kaksi komeaa hevosta, ajoi pihaan ja sen\nperästä pieni, kaunis kasanilainen reki, Linnaisten paras juoksija\nedessä. Ja vastausta odottamatta eversti nousi tyttärineen suureen\nkuomirekeen, kun taas opettajatar parka onnestaan hämmästyksissään\nasettui paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pikku rekeen. Lithaulla ei\nollut varaa valita. Hän istuutui naisensa viereen ja tarttui ohjaksiin.\n\nMuissa oloissa tämä järjestys olisi näyttänyt hänestä niin\nluonnolliselta, että mistään muusta tuskin olisi saattanut olla\npuhettakaan. Mutta nyt se loukkasi suuresti hänen synnynnäistä\nylpeyttään. Se näytti hänestä selvältä viittaukselta, joka oli\ntarkoitettu osoittamaan korkeasukuisten neitien ja hänen välillään\nolevaa juopaa, ja samalla hän huomasi everstin leikillisessä äänessä\nviittauksen hänen otaksuttuun mieltymykseensä. Mikään ei ihmistä\nsuututa niin suuresti kuin pelko siitä, että hän näyttää naurettavalta\nniistä, joiden silmissä hän toivoisi olevansa ihan toisessa valossa, ja\nnaurettava oli todellakin tuon nuoren miehen tila sinä hetkenä. Hän\nuskaltaa kohottaa katseensa aina neiti Littowiin saakka, ja hänen\nluullaan mieltyneen neitien opettajattareen, vieläpä loukataankin häntä\nsiten, että hoivataan hänen luultua taipumustaan, ja hänen täytyy\nmukautua siihen, samalla kuin se, jota hän rakastaa, saa ylhäiseen\ntapaan sijoittua korkeampaan piiriin ja tulee vielä entistään\nvarmemmaksi siinä väärinkäsityksessä, joka nöyryyttää häntä, miestä.\nTuo ajatus kiusasi nuorta arkkitehtiä sietämättömästi.\n\n-- Kummalla meistä on toisen onni käsissään? sanoi hän itsekseen. -- He\nkohtelevat minua kuin henkilöä, joka on paljon alempana heidän\nkorkeasukuisuuttaan; tekisipä toden totta mieleni vaihtaa paikkaa\nheidän kanssaan, vaikkei muun vuoksi, niin sentähden, että he luulevat\nolevansa niin paljon minua korkeammalla.\n\nNiin ajatellen Lithau tuskin huomasi, että kaikkeen siihen aivan syytön\nTriste-Ruban, joka oli odottamistaan odottanut kohteliasta sanaa\näänettömältä retkikumppaniltaan, lopulta aloittaakseen keskustelun\nkysyi häneltä, mitä hän pitää talvipukuisten kuusten kaunistamasta\nmaisemasta.\n\nVähitellen tyyntyi hänen ajajansa sen verran, että saattoi tehdä\npäätöksen, ja hän tiesi, että hänessä oli miestä sen toimeenpanemiseen.\nHän päätti alkaa silloisesta naiskumppanistaan.\n\n-- Nämä kuuset -- vastasi hän -- ovat oikeita pohjolan luonnon poikia.\nLunta on niiden oksilla, mutta mehua ytimessä. Ne viheriöivät\nsilloinkin, kun kaikki niiden ympärillä kuihtuu. Täällä pohjolassa ei\naina saa päättää ulkomuodon mukaan. Meidän tulemme on usein jäätä,\nmutta yhtä usein on meidän jäämme tulta.\n\n-- _Comme je l'aime ce beau pays du nord_, kuinka minä rakastan tätä\nkaunista pohjolan maata! huokasi opettajatar luoden häneen katseen,\njoka ei suinkaan ollut jäätä.\n\n-- Mutta te ette vielä ymmärrä meitä, hyvä neiti. Te ette tiedä,\nminkälaisia teeskentelijöitä me olemme. Kun esimerkiksi rakastamme,\nrakastamme tavallisesti niitä, joita vähimmin uskallamme lähestyä.\nGenèvessä pidettäisiin samassa reessä ajamista melkein varmana\nkihlauksena.\n\n-- Genèvessä ajetaan harvoin reellä, vastasi Triste-Ruban hämillään ja\ntietämättä, miten hänen oli käsitettävä tuo avomielisyys.\n\nArkkitehti hymyili. Häntä miltei säälitti harhaluulo, jonka\nhävittämistä hän piti velvollisuutenaan.\n\n-- Genèvessä ollaan onnellisia, jatkoi hän; siellä nähdään talvi\nmelkein yksinomaan vain lumihuippuisilta vuorilta. Täällä tapaatte sen\nusein sydämestäkin. Älkää koskaan rakastako pohjolaista, hyvä neiti,\nhän pettää teidät, ja te olette liian hyvä petettäväksi.\n\nTyttö raukka ei vastannut mitään. Hän ei vieläkään tiennyt, miten hänen\ntuli kaikki tuo selittää.\n\n-- Vaikka te usein tuntenettekin itsenne hyvin yksinäiseksi -- jatkoi\narkkitehti -- olisi petetyksi joutuminen kaksin verroin tuskallista, ja\njulma olisi se teeskentelijä, joka hennoisi sen tehdä. Pidättekö minua\nluottamuksenne arvoisena, hyvä neiti?\n\n-- En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi\nhäneen.\n\n-- Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa\nmyöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö\nkuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi,\nja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja\nkoivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta\nliian rohkeana, jos se rakastaa koivua?\n\n-- Ne ovat niin erilaiset, herra...\n\n-- Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö,\njota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.\n\nTriste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.\n\n-- Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla\npäivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä\nannan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos\nkohottaa katseensa aurinkoon?\n\n-- Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!\n\nEikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää\nkyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän\nkäänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren\njärven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui\nLinnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei\nhäirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen\nsanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin\nkunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen\npuheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin\nhetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän\nodotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi\nvaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa,\nselvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen\netelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä\npistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen\nsilmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia,\ntaivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat\nvielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä\nääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä\nja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa\nsuuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa\ntunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten\nkäskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen,\njoka \"rakastuneista\" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.\n\nRosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa,\nkukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret\npolviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet\nportaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin\nunivormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas\narkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar\nkatsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa\nvieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset\nolivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen\nnaisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban\nvalitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi\nmuutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.\n\n\n\n\n17. WATERLOON TAISTELU.\n\n\nKun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus _comme il\nfaut_, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa,\nkapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin\nEusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli\npeloton ja moitteeton ritari.\n\n-- Muista -- varoitti hän -- että olet Winterloo, äitisi puolelta\nAhlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen\njäseneksi.\n\nKapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla\npaljon parempikin kuin äiti toivoi.\n\nJa niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella\nteurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta,\nkutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha\nsisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan\nkylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes\nrovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan --\nmikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin\nkapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.\n\nSyrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin\nkäyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä\nhimmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin\ntapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat,\nhopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin\nmuuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia\nrikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista\npurkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut\n\"kamarineitsyeille\", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain\nviattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset\nesiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli\nNylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon\nruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen\nmuistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen\nsilkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari\nAleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.\n\nKoska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon\nja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti\nLithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti\nTriste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä\nmuutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei\nhän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata\nkaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle\npulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi\nhäntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka\nkoetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä\nvälinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt\nmikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon\nkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nJo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni\nWinterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi\npuhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän\nodotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta\njoko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että\nkapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.\n\nIloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti\narvokkaiden vieraittensa maljan.\n\n-- Mutta -- sanoi hän -- tänään on niin suuri kunnia tapahtunut\nSyrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme\nja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon\ntaistelun muistoa -- minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä,\nmutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian\nniittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi,\nkuka hemmetissä on sanonut, etten minä _voisi_ olla Napoleon? Pyydän\nnaisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista,\nenää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja\nlapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja\narmolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon\ntaistelun, ja selittää -- hm, hm -- että hän voitti siinä ja että minä\nluovun aseista -- hm, hm -- äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi\nsamppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin\nvakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta,\nettä minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin\ntaaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni\ntästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta\nkuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis,\narmollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra,\nvieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen\nmaljansa, eläköön!\n\n-- Eläköön! sanon minä -- toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään\nvain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon --\neläköön... Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!\n\nViimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta\nRosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös\nvastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se\nonnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva,\npaksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja\nsiveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle\ntavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla\nkädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo\noli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes\nhovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen\nselittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.\n\n-- Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi\nPartanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa.\nTuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän\non hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton\njumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo\nhänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie,\nole katuva!\n\nNiin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka\nsamassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti,\nettä serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin\nkaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja\nsotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian\npitkä.\n\n-- Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista,\nkuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta.\nHän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!\n\nSeura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti\nvakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista\nkursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin\nsuorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että\nhän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin\nmukana S:t Helenan saarelle.\n\nLithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen\ntäytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen\nhetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen\npäällystakkinsa ja meni ulos.\n\nPäivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan\naikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla\noli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun\nlumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken.\nSiinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana\nja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti,\npitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän\npimeässä tapasi.\n\nPian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä\nkartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana\npohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea\njoki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi\nalempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena,\nmistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut\nkoskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä\nlumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä,\njotka peittivät kosken vastaisen rannan.\n\nMaisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän\nnousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen\nhuminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua\nhänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta\nhän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.\n\n-- Aateli? sanoi hän itsekseen. -- Mitä onkaan Suomen aateli tähän\naikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä\nsuuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä\nhedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien\njuuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on\nkerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?... Mitä\nse on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en\ntoden totta voi käsittää.\n\n-- Minä tiedän toisen aateliston -- jatkoi hän -- jolla ei ole muuta\naateliskirjaa kuin luonnon ikuinen suuruuden leima korkealla otsallaan.\nNämä hongat, jotka nyt juhlallisesti humisevat ympärilläni talvisen\nillan myrskyssä, ne ovat sitä aatelistoa. Sattuma on kylvänyt niiden\nsiemenet tälle harjulle, missä katajakin on kyllin korkealla nähdäkseen\nkauas alhaalla avartuvan seudun yli. Mutta vaikkapa ne seisoisivat\nkaikkein syvimmässä notkossakin, olisi niissä ylevyyden leima\nsielläkin, ja yhtä rohkeasti, yhtä ylpeästi silmäilisivät ne maassa\nmatelevia kasveja. Nämä hongat ovat sentään muurina myrskyssä ja\nsuojaavat maata; ne ottavat vastaan salamat, ne kokoavat ympärilleen\npilvet siunausta tuottavine sateineen, jotka hedelmöittävät maan.\nNäistä hongista tehdään kattopalkkeja ja mastoja, kun taas niiden\njuurella olevat katajat väännetään notkeiksi vanteiksi onteloastiain\nympärille. Antakaa anteeksi, paroni Littow; antakaa anteeksi, jalot\nkreivit ja ritarit -- nämä hongat ovat pohjolan, ovat Suomen\ntodellista, ainoata todellista aatelia.\n\n-- Te ette saata enää sanoa minulle, että sanani ovat vain\naatelittomain säätyjen tavallista kateutta. Olenhan minäkin nyt teidän\njoukkoanne. Onhan minulla ikivanha aateliskirja taskussani, milloin\nvain tahdon. Samapa se, mitä teen sillä, ellen käytä sitä ulottuakseni\npienen, viehättävän tytön jalkojen juureen?\n\n-- Käytänkö minä sitä? Nousenko uhitellen onneeni? Koko\nLittowin perheen kohtalo on minun käsissäni. Muutamilla vanhoilla\npaperilehtisillä, jos ne ihmisten näkösälle veisin, riistäisin tuolta\nperheeltä nimen, esi-isät, aateliuden, ylpeyden, ja ylenisin itse sen\nsijalle ottaen takaisin sen, mikä oikeuden mukaan on omaani. Mitä?\nYlenisinkö? Mikä musta hengetär kuiskaa taas korvaani tuon kiusauksen?\nOlisinkohan Littow, olisinko tuon ikivanhan nimen arvoinen, jos olisin\nkurjan varkaan tavoin tullut Linnaisten kartanoon riistämään ihmisiltä\nheidän kunniansa ja palkitsemaan heidän vieraanvaraisuutensa heidän\nperikadollaan? Ansaitsisinko Ringan rakkautta, jos tahtoisin uhmaillen\nvaatia häntä omakseni aseilla, jotka sattuma on käsiini saattanut?\n\n-- Sattumako! Oliko se sattuma? Eikö kostotar itse käske minua\nkostamaan Sigismund Littowin pojan, isoisäni ja hänen jälkeensä isäni\nja koko sukuni puolesta, joilta on häpeällisesti ryöstetty heidän\nlaillinen perintönsä?... Ei! Ei! Ei! Tämä ilta on pimeä, tämä myrsky on\nkammottava, ja pahat ajatukset syntyvät pimeydessä. Minä palaan Ringan\nluo, taistelemaan hänestä, jos taistelua tarvitaan, mutta taistelemaan\nkirkkain asein, niinkuin miehen, todellisen Littowin sopii.\n\nLittow kääntyi lähteäkseen alas harjulta. Hänen silmänsä etsivät\nSyrjänkosken kartanoa kaukaa järven rannalta. Vähää ennen hän oli\nnähnyt tulien välkkyvän pimeässä; nyt ne näkyivät paljoa kirkkaammin\nkuin äsken. Hän pysähtyi. Jokainen nuorukainen on joskus seisonut,\nkuten hänkin seisoi, pimeänä iltana katsellen kaukaista valoa mielessä\nyksinäisyyden kaihoisa, suloinen ajatus: tuolla on _hän_!\n\nMutta yhä kirkkaammin tulet alkoivat loistaa Syrjänkoskelta. Pienet\nikkunat ikäänkuin hohtivat kokonaan tulessa.\n\n-- Kapteenilla on tekeillä jokin uusi kuje, arveli Lithau ja astuskeli\nhitaasti edelleen.\n\nMutta valo kävi lopulta niin suureksi, ettei mikään pila voinut olla\nkyseessä. Koko kartano oli valoisa; punainen tulenkieleke leimahti ulos\nikkunasta; hätähuutoja kuului selvästi myrskyn ja lumipyryn halki. Ei\nenää epäilemistä: pila oli totta, Syrjänkoski -- äsken Waterlooksi\nristitty -- oli tulessa.\n\n-- Littowit! Ringa! Salin kuuset! Tätä tappiota ei Napoleon ole\nmuistanut ottaa lukuun Waterloon taistelussa! -- ja yöllinen kulkija\nriensi nopein askelin palavaa herraskartanoa kohden.\n\n\n\n\n18. WATERLOOSTA PALUU.\n\n\nMelua ja hälinää, huutoa ja rähinää; käskijöitä kaikkialla eikä käskyn\nkuulijoita missään; huutoja: vettä, vettä, jota ei kuitenkaan ollut,\nvaikka järvi oli siitä viidenkymmenen askeleen päässä; paksuja\nsavupilviä; tulen räiskettä; hajoavan huoneen ryskettä; karjan\nammumista; koirain ulvontaa; koko seutu laajalti valoisana palosta, ja\nympärillä raivoava myrsky ja lumipyry -- sellainen näky kohtasi\nLithauta hänen palatessaan Syrjänkoskelle, josta hän tuskin tunti\nsitten oli lähtenyt talon kaikuessa kapteeni Winterloon \"Waterloon\ntaistelun\" iloista hälinää. Ensi silmäyksellä hän näki, ettei talo enää\nollut pelastettavissa. Tuli leimahti jo räystäitten alta, ja salista,\njosta palo oli ensin alkanut, oli jo välikatto romahtaen pudonnut.\n\nMeidän täytyy valitettavasti tunnustaa, ettei tämän kertomuksen sankari\nsaanut, sankarien kiitettävän tavan mukaan syöstä palavan talon\nliekkeihin eikä pelastaa sitä eikä tätä nuorta naista, joka sitten\nvarmasti olisi ollut velvollinen antamaan hänelle rakkautensa ja sen\nmukana kätensä ja myötäjäisensä. Mutta asian laita oli nyt vain niin\nyksinkertainen ja arkipäiväinen, että talon kaikki asukkaat ja vieraat\nolivat syösseet suinpäin ulos, paroni Littow tytär kummassakin\nkainalossa, kapteeni Winterloo äiteineen, luutnantti Weder sisarineen ja\nTriste-Ruban puolitainnuksissa Rosengrenin kantamana. Neiti Weder oli\ntosin äkkiä muistanut hopeiset kynttilänjalkansa ja rynnännyt kuin\nraivotar liekkeihin, huutaen: sen saa kiitokseksi siitä, kun lainaa\nhopeitansa hulttioille, jotka polttavat talonsa! Hovineuvoksetar oli\njuossut hänen ohitsensa, mutta seisahtunut vanhan tapansa mukaan\neteisen ovelle ja kursaillen kohteliaasti pyytänyt neitiä astumaan\nsisään. Kapteeni oli syössyt heidän perässään, saanut heistä yhden\nkumpaankin kainaloonsa ja laahannut heidät ulkoilmaan, jossa sitten\nhuomattiin, että neiti oli pelastanut pari rikkonaista tinaista\nkynttilänjalkaa ja hovineuvoksetar tyhjän pullon ja tyhjän maitopytyn.\nTriste-Ruban oli kaikin mokomin tahtonut päästä sisään käsipuuhkaansa\nhakemaan, ja Ringa, urhoollisena, kuten ainakin, oli paljain päin ja\nohuissa vaatteissa juossut rantaan jäälle ja tuonut sieltä sangollisen\nvettä. Anna neiti, joka oli yhtä rohkea, oli päästänyt hevoset\ntallista. Luutnantti von Weder oli tavannut käsiruiskun ja valeli sillä\nitsepäisesti palavia ikkunapieliä, eikä häntä millään tavoin saatu\nluopumaan ruiskusta, jota kyllä olisi muualla paremmin tarvittu.\nEversti lähetti noutamaan apua lähimmistä kartanoista, ja kapteeni\nWinterloo kuritti omin käsin paria poikavetelystä, jotka katsoa\ntöllistelivät tulta eivätkä olleet millänsäkään hänen komennuksistaan.\nMutia kaikki olivat kuitenkin pelastuneet, eikä kellekään ollut\nhenkilökohtaisesti tapahtunut mitään hengenvaarallista tai vahinkoa,\njollei siksi lueta sitä, että kipinät olivat polttaneet reikiä Anna\nneidin hameeseen, että Ringa neidin jalat ja kädet olivat niin märät\nkuin olisi hän ollut pyykkiä pesemässä, että Triste-Ruban oli noennut\nvalkoiset kätensä ja että Renata von Weder yhä vain syyti suustaan\nverrattoman rumia haukkumasanoja hovineuvoksetar paralle menettämistään\nkynttilänjaloista, nimittäen häntä kärryrämäksi ja kerjäläisakaksi,\nmihin hovineuvoksetar suuttuneena vastasi, että sellaiset nousukkaat,\njoiden isoisä oli ollut vain halpa kihlakunnan tuomari ja joiden äiti\noli ollut köyhä pappilan mamseli, voisivat hieman kunnioittavammin\npuhutella heitä itseään parempisukuisia ihmisiä. Lisäksi kaikki olivat\nlumisia kuin talvikyyhkyset, ja kapteeni kiroili kuin turkkilainen,\nettä tämähän ei ollut mikään Waterloo, vaan Moskovasta palaaminen.\n\nNähtyään, että Syrjänkosken asukkaat olivat kaikki turvassa, ja ollen\nmuita kylmäverisempi Lithau käski heti miesten asettua ketjuksi\nrannasta pihaan mahdollisesti pelastaakseen jäljellä olevat\nrakennukset. Vaunuvajaa ei saatu varjelluksi, se paloi kaikkine\najokaluineen, mutta häthätää kyhätyllä palopurjeella saatiin vihdoin\ntulen vauhti hillityksi juuri, kun se oli käydä navettaan ja talliin\nkäsiksi. Kaikki riippui siitä, miten saatiin lähinnä tuulen alla\noleva sivuseinä suojelluksi, kun Lithau istuen katolla näki\nhovineuvoksettaren suuttuneena tempaisevan alas erään läpimärän maton,\njoka suojeli nurkkaa.\n\n-- Se on otettu purkamiskaupalla, huusi hän; vai tulette te tänne vain\nturmelemaan minun mattojani!\n\n-- Antaa rievun roihuta! huudahti kapteeni tullen juuri parahiksi\nestämään sopimatonta säästäväisyyttä. -- Ellei yleinen paloapuyhtiö\nolisi tinkinyt puolta talon arvosta, nauraisimme me, tuhat tulimmaista,\nkoko kokolle. Mutta samapa se, päivää aikaisemmin tai myöhemmin;\nGrönforsin katselmusluetteloon olisit sinä kuitenkin joutunut,\nSyrjänkoski parka. Eläköön, Syrjänkoski on _perdu_, mennyttä kalua,\neläköön Waterloo! Onko arkkitehdillä mitään juotavaa siellä katolla?\n\n-- Vettä tarpeeksi! vastasi Lithau istuen siellä läpimärkänä kiireestä\nkantapäähän.\n\n-- Vettä vain, mies parka. Kaksitoista pulloa samppanjaa palaa sisällä,\nja täällä ulkona saamme juoda pelkkää kirkasta järvivettä.\n\n-- Sinun pitäisi hävetä, Eusebius, niin, hävetä sinun pitäisi! huokasi\nhovineuvoksetar. Sinun joutava kuultokuvasihan sytytti tuleen kuuset ja\nsaattoi meidät keppikerjäläisiksi.\n\n-- Se asia voidaan vielä auttaa, äitiseni, vastasi kapteeni sävyisästi.\nSe voidaan auttaa, sanon minä. Ensiksi pölytän minä Rosengrenin selän;\nhän joi neitien samppanjalasien loput päivällisen jälkeen ja unohti\nvoitonjumalattaren, kunnes tuli pääsi sen siipiin. Ja sitten, uskokaa,\näiti, minä nain Ringa Littowin! Lisää vettä tuonne katolle; ensi Marian\npäivänä on juokseva yhtä paljon samppanjaa Linnaisissa kuin nyt juoksee\nvettä Syrjänkoskella.\n\nPuoli kartanoa pelastui kuitenkin. Toinen puoli oli parissa tunnissa\ntuhkana. Yö ja paha sää pakottivat majattomat ajattelemaan paluumatkaa.\n\nLuutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen\nVirolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar\noli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta\nvastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka\nsinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä\ntalonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän\npäällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.\n\nMutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli\npalanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja\nherrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli\njäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi\nheidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen\nkohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin\nsuojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen\nritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p--a minä teen\nranskalaisella mamselilla?\n\n-- Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin\nRinga serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä\nvarovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä\nsaamaansa osaan.\n\n-- Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti\nTriste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.\n\n-- Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä\nminä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!\n\nJa sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi\nlumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi\ntoiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.\n\nAivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku\nneiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa\nlammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen,\nja arkkitehti istuutui hänen viereensä.\n\n-- Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti\nRinga hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.\n\n-- Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti,\nantaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. -- Linnaisten\npäivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi\npilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa\nneidin polkuja.\n\n-- Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että\neksymme pyryssä.\n\n-- Pelkääkö neiti ajaa minun kanssani?\n\n-- Enpä juuri ... en ollenkaan; mutta katsokaa, kuinka kipinöitä vielä\nlentelee Syrjänkoskelta!\n\n-- Pysyttelemme aivan everstin perässä. Silloinhan neidillä on oikea\nsuojelijansa aina lähellä.\n\n-- Minä surkuttelen, että arkkitehti menetti naisensa ja hyötyi niin\nvähän vaihdosta.\n\n-- Luulenpa tuskin kummankaan meistä, Triste-Rubanin tai minun, katuvan\nkauppaamme. Me kiistelimme melkein koko ajan, kun ajoimme yhdessä.\n\n-- Tosiaanko -- kuka uskaltaisi kiistellä arkkitehdin kanssa?\n\n-- Olenko minä sitten niin peloittavan näköinen?\n\n-- Eipä juuri. Mutta hieman ankaran. Mistä kiistelitte sitten?\n\n-- Valko- ja tummaverisistä. Minä sanoin hänelle, että sen, jota minä\nolen rakastava, tulee olla vaaleaverinen.\n\n-- Hän on sentään hyvä tyttö, tuo Triste-Ruban, vaikka mekin\nkiistelemme toisinaan. Mutta silloinkin vain säännöttömistä verbeistä,\njoita en voi koskaan saada päähäni. Ja sitten on minulla niin hirveän\nmonta vikaa, ja hän on niin hirveän täydellinen.\n\n-- Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.\n\n-- Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani.\nSilloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein\ntietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun,\nkun ma bonne rupeaa moittimaan.\n\n-- Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.\n\n-- Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi\nRinga. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä.\nTietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n\nAallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman\ntodellista sielua.\n\n-- Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän\nrakasti ja muuttui kuolemattomaksi.\n\n-- Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.\n\n-- Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi\nkaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa\nesikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.\n\n-- Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen\nalkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin\nme muutkin.\n\n-- Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on\nyhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä\nkerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet\nsammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme\nikuisuuksien tuolle puolen.\n\nRinga oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten\nhelinä lumipyryssä metsän keskellä.\n\n\n\n\n19. AALLOTAR JA KYSYMYS.\n\n\nKun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen,\nkysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.\n\n-- Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?\n\nRinga hämmästyi ja huudahti:\n\n-- Lähteekö arkkitehti pois?\n\nLithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta\najattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä\nolisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.\n\n-- Minä matkustan huomenna, vastasi hän.\n\n-- Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?\n\nÄänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.\n\n-- Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi\nmikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä\nlähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä\narvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme\ntaidetta?\n\n-- Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.\n\n-- Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain\njalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin\nonnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun\ntehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta,\nsilloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty\nkysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies,\ntahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.\n\n-- Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa\nkanssani.\n\n-- En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa\nmaailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi\nvalloittaa sen sydämellään.\n\n-- Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä.\nMinä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän\nette tarkoittanut sitä.\n\n-- En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.\n\n-- Suokaa anteeksi ... sen minä olen usein, ehkä liiankin usein,\nkuullut ma bonnelta.\n\n-- On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla\nsen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen,\nkaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en\nvoi -- unohtaa!\n\n-- Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?\n\n-- Sanoin, että olette lapsi.\n\n-- Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.\n\n-- Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan\nkaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu...\n\n-- Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.\n\n-- Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on\nsiinä kylliksi.\n\nUuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:\n\n-- Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä\nLinnaisissa?\n\n-- En tiedä ketään, joka kaipaisi.\n\n-- Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa...\n\n-- Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.\n\n-- Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen\nkaikkia kohtaan.\n\n-- Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei\nsääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.\n\n-- Ja sitten ... me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi\nLinnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on\nsille opettanut.\n\n-- Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?\n\n-- Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?\n\n-- Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.\n\n-- Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.\n\n-- Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua\nemme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken\nlumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa\nminulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten\nlämpimän takkavalkean ääreen.\n\n-- Mutta minua ei palella ollenkaan...\n\n-- Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen\nvisertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä\nLinnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua\nFirenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen\ntalvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä\nainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen.\nSalliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?\n\nRinga oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria\nportaita.\n\n-- Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.\n\n-- Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?\n\nReki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi\nkorkealle hänen olkapäitään vasten.\n\n-- Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään,\nkääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan,\nja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.\n\nArkkitehti oli kuullut kylliksi.\n\n\n\n\n20. VIIMEINEN ILTA LINNAISISSA.\n\n\n-- Hyvät herrat! huusi paroni Littow portailta. -- Lasi punssia\nmaistunee nyt mainiolta. Tervetuloa, serkku Winterloo! Minä toivoisin\nvain, että tulonne syy olisi ollut iloisempi.\n\n-- Mitä punssiin tulee -- vastasi kapteeni -- niin olisi kai oikeastaan\nminun pitänyt tarjota tänä iltana, mutta, hyvät herra, olenpa\nsatulanlyöttämä, hampaaton valakka, jos minä siihen mitään mahdan.\nNeljätoista pulloa paloi Syrjänkosken kellariin; avaamattomina, hyvät\nherrat, avaamattomina -- jollei vain Rosengren lurjus... Mutta mitä\nkannattaa puhua juoduista viineistä ja saaduista suuteloista?\nIloisempiko syy? Hm, saammepa nähdä, minä tuumin asiaa... Hän on ihan\nhullaantunut minuun, hän aivan varmaan tahtoo minua vävykseen, jatkoi\nkapteeni matalammalla äänellä äidilleen hovineuvoksettarelle. -- Mutta\nminäpä en tartukaan onkeen niin helposti kuin luullaan, ja sitäpaitsi,\nkuka takaa, etten tee hänelle eräänä päivänä aika kepposta.\n\n-- Ei mitään tyhmyyksiä, Eusebius! kuiskasi hovineuvoksetar varoittaen.\nNiinkuin et niitä jo tänään olisi tehnyt kylliksi!\n\n-- Minäkö? Niin, minä voisin kertoa äidille jotakin. Se ei ole niinkään\ntyhmää, ei ole. Kyllä minä opetan ylpeän paronin panemaan minut kuin\nrenkinsä, mihin vain tahtoo, mutta perhanasti hän ällistyy, kun saa\nnähdä, että minä olen kostanut...\n\n-- Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!\n\n-- Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta\nodottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla\nsen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.\n\nLinnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista\nniin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen.\nEversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia\nlääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi\ntunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä\nSyrjänkosken retkestä.\n\nKotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein\nmielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta\ntapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa\nsalaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt.\nHovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin\nlohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja\ntavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon\nomaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun\nvanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta\nliinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota\nhänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä\nnaamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana -- puhumattakaan hienosta\nillallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen,\nmultasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain\nsurullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä\niltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli\nsiinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei\nLithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja\niloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja\nniin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että\nmentäisiin lepäämään päivän vaivoista.\n\n-- Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin -- kuiskasi hän\nLithaulle -- ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni\ntänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä.\nLuullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming\nyksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia\nsiellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua\nluultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.\n\n-- Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne\nkahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.\n\n-- Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta\nolisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan,\nen kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin\nvieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksi _champ de\nbataille'iini_, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme\njuoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä\nneuvotella suunnitelmistamme.\n\n-- Miten tahdotte, herra paroni.\n\n-- Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin\nkaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä\netuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.\n\nJa eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli\ntapana.\n\n-- Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!\n\nKoira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.\n\n-- Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän\nnukkuu!\n\nMefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasi\nLithauta.\n\n-- Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen.\nOlisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niin\nepäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun.\nSe saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.\n\nSeura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja\narkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä\nkamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti\nojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni\npöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.\n\n-- Viini -- sanoi eversti -- on isävainajani kellarista otettua, ja\nsiinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on\nvoimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.\n\n-- Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista.\nSe on Mirabeau eikä vielä Robespierre.\n\n-- Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.\n\n-- Ja Ranskan aateliston jalkoihin.\n\nEversti nauroi.\n\n-- Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä\nsaksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet\nkypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa\njo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää\npullo.\n\nArkkitehtikin hymyili.\n\n-- Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi,\nluopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.\n\n-- Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä\noli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin\nharhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut\nsiitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa,\nmutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti\npanna aivan mitättömäksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee\nnäyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän\npäivinämme?\n\n-- Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan\nensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten\nperintötapojen kilvenkantaja.\n\n-- Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa?\nSuomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo\nunohduksissa.[23]\n\n-- Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.\n\n-- _De jure_, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin,\nkuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa\nhistoriallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo\nperintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat\nkoko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme,\nyhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin\nkannatti niitä kaikkia -- valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä,\nlainlaadintaa, säädyllisiä tapoja -- niin kauan aatelisto oli\ntodellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön\ntodellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra\nparoni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen\nkunnia.\n\n-- No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä\novat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra\nLithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä\non pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja\nmielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan\njäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä\nkorkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia;\naateliston etuus on periaate, _voilà tout_, siinä kaikki!\n\n\n\n\n21. KIUSAUS.\n\nSanat \"hyvä herra Lithau\" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin\nhänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää.\nHän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan\nkunnioittavaan tapaan:\n\n-- Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää\nkoskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä\nperiaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin\nnykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot...\n\n-- Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja\nhuomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten\nedelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme\nsanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön\nmieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.\n\n-- Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini.\nMinä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen\nlaillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä\nvaltiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.\n\n-- Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa,\nälkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa\nvuosisatain halki. _Enfin_, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä\n1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan\naikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa\npiirustuksista, eikö niin?\n\n-- Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen\nkyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se\naihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra\nparoni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme\naateliston asemasta meidän aikanamme.\n\n-- Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?\n\n-- Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä\nkirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä\nkäytäntöön.\n\n-- Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen...\n\n-- Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä\navomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan\ntoimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin\nmielipiteet perustuvat tässä asiassa -- asiassa, mistä minä äsken sain\nkunnian lausua omat mielipiteeni.\n\n-- Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin\non minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että\nmenettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.\n\n-- Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa\naatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi\ntoisen Littowin-neideistä?\n\n-- Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe\nkuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti,\neivät ole mitään keskustelunaiheita.\n\n-- Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa\nnäyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin\nsuostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin\nvaimokseni.\n\nEversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei\nollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai\nkorkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään\nylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.\n\n-- Herra Lithau -- sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään\nlausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla -- minä olisin\nmieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa -- sallikaa sanoa\nystävänäni -- olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun\ntäytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta...\n\n-- Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat\narkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo\npunnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin\nvarmaa suostumusta -- enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että\nsaisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain\nlupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta\nsiksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa\nsellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nEversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi\nSpiegelbergin tarjouksen: \"sillä hän rakastaa toista\", ja hän oli varma\nsiitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.\n\n-- Minä en tahdo päättää -- sanoi hän -- ovatko nuoruuden tavalliset\nharhaluulot kenties saattaneet sokaista toista tai toista, mutta\narkkitehti lienee kyllin oikein ajatteleva käsittämään, että sellainen\nliitto on mahdoton.\n\nLithau oli ylpeä, ehkä ylpeämpi kuin nuori mies, joka ei voi mitään\nvaatia, saa olla, mutta hän jatkoi:\n\n-- Herra paroni, sattuma on johtanut meidät tähän huoneeseen, missä\nmuinoin aatelismies, teidän isoisänne, vietti mitä onnettominta\nperhe-elämää. Jos sukuperä tai rikkaus tekevät ihmisen onnelliseksi,\nmikä olisi estänyt häntä olemasta onnellinen? Nyt pyytää mies, jolla ei\nole kumpaakaan niistä eduista, mutta joka sensijaan on kunniallinen\nmies ja toivoo paljon tulevaisuudestaan, tytärtänne tai oikeammin\nmahdollisuutta ansaita hänet. Antakaa nykyisyyden sovittaa menneisyyden\nonnettomuudet, ja minä lupaan, mikäli minusta riippuu, ettei herra\nparonin koskaan tarvitse katua sitä, että on kerran murtanut vanhat\nennakkoluulot, jotka aikamme hylkää ja joita valistunut ihminen ei voi\nhyväksyä.\n\n-- Herra Lithau nimittäköön vain ennakkoluuloksi sitä, mitä minä pidän\nperiaatteena. Minä pyydän, ettemme jatka puhetta tästä asiasta, ja\ntoivotan arkkitehdille kaikessa ystävyydessä mieluisaa hyvää yötä.\n\nMiten ne polttivat, miten ne polttivat nuo onnettomat paperit\narkkitehdin povitaskussa! Kerran toisensa jälkeen kuiskailivat ylpeyden\npahat henget hänen korvaansa: hän hylkää sinut halvan syntyperäsi\ntähden, hän, joka on varastanut sinun nimesi ja jonka kaikki oikeudet\novat lainmukaisesti sinun! Mikset ojenna hänelle tuota paperia, joka\nmusertaisi hänet, ja sano hänelle: lukekaa ja tuomitkaa, kumpi meistä\non Littow!... Mutta arkkitehti tukahdutti vielä kerran kapinoitsevat\ntunteensa ja sanoi ihmeteltävästi itseään hilliten:\n\n-- Herra paroni, peruuttakaa nuo sananne! Oppikaa tuntemaan minua\nparemmin! Määrätkää mikä aika hyvänsä, jolloin saan näyttää, että\ntodella ansaitsen onneni, mutta älkää riistäkö minulta toivoa, että\nkerran saan teidän suostumuksenne, jos ensin tyttärenne suostuu!\n\n-- Palatkaa takaisin sadan vuoden kuluttua, herra Lithau. Ehkä ovat\nteidän aatteenne silloin jo saavuttaneet voiton, ja sittenhän saamme\nnähdä.\n\nSamassa nosti Mefisto hiljaa muristen päätään ja vainusi.\n\n-- Ei sadan vuoden kuluttua, vaan sata vuotta takaperin, herra paroni!\nhuudahti arkkitehti suuttuneena, ja hänen kätensä pujahti povitaskuun.\n\nKiusaus oli vastustamaton; minuutti vielä, ja Littowit olisivat\nkadottaneet nimensä.\n\n-- Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli\nhänenkin korkealla otsallaan.\n\nArkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.\n\n-- Minä tarkoitan -- sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman\nkatkerasti -- että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä\nhuoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella\ntulevia aikoja.\n\nMefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli\nnuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta\nlähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät\nhuomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.\n\n-- Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa!\nhuudahti eversti silmittömästi suuttuneena. -- Ei ainakaan pitäisi niin\ntehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman\nisoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt\nlausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten\ntäysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin\nkaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?\n\n-- Liian tarkoin tunnen minä ne.\n\n-- Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että\nteidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään\nsaattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän\nsaisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten\nköyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas\nnimi.\n\nVielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran\nkuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta\ntuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän\nsinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.\n\nMutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä\nvakavasti silmiin ja huudahti:\n\n-- Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta\ntyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi\ntyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä\nsen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe\ntoisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos\ntietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä;\nnyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!\n\nJa peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä\nviipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin\nkummastuksiinsa ja suutuksiinsa.\n\nParoni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.\n\n-- Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. -- Tuo\nmetsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa\nei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa\näänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi... Mitä vielä,\nhän on Lithau, _c'est cela_, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku\nalkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa\nvirrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta\nmiestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen\nhävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä\nherätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa\nensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla\nvihan sytyttäjä sukuumme... Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen\nylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet ... mutta entä jos se\nmurtuisi siitä? _Grand dieu_, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja\nmiksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?\n\nEversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän\noli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä\nvei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi.\nMefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä\netukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina\nvanhaan kaappiin.\n\nNiin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi\nkantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen\nedessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli\niskuun kohotettuna ... äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi,\nyhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi\ntekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi\nhännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi,\nasessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle\nkellastunutta paperia...\n\nSamassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan.\nKynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten\nsynkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin\npimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin\nsäikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten\nmukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta\nlasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä\nkäytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät\nkynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä\noli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli\nvain neljä latinalaista säettä -- sama sukuennustus, jonka eversti\ntämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi\nsalaperäisiin sanoihin: _Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!_\n\n\n\n\n22. YÖLLISIÄ VIERAITA.\n\n\nArkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä\nristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä\nsittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin\nmakuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka\nrauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin\nsuuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä\nhänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista\nilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset\nRinga Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen\ntunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä\nsyistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden\nilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli\ntasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa\nomaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta\nalentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon\nkunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni\nLittowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää\nnimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja\nLittowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli\nhänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten\nhän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta\nesi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä\nvapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen\nottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko?\nTulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin\nheidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan\nsitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö\neverstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse\ntunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen,\nollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja\nansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus\nsukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin\nmieskohtaisia ansioita.\n\nMitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden\nilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi\nvakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi\nomaan poveensa. Hän menettäisi Ringan -- hän luopuisi iäksi siitä\nikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka\nkunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi\ntunnustaa itselleen -- kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä\nLinnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on\npyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä\nkaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on\ntehnyt jalon työn -- varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan\nLittowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.\n\nNiin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari\ntuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen\npäivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo\nmyöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa,\nmutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli\nvuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta\nlevisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin\nkummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli\nhengitystään pidättäen.\n\nKohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja\ntuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan\nhänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.\n\n-- Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti\narkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä\niltana.\n\nHän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt\nvoinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti.\nNähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi\nyöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.\n\nMutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti\nvalveillaolon merkkinä.\n\n-- Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi -- jatkoi hän\nkuiskaten -- mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää\ntoiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.\n\nLithau saattoi tuskin hengittää.\n\n-- Hän lähtee -- jatkoi hän -- eikä kenties tule koskaan takaisin.\nTiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin\nlähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä,\nettä hän rakastaa Annaa...\n\nVielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä\nkummallinen väärinkäsitys?\n\n-- Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle... Ja jospa\ntietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut -- aina talvesta\nasti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei,\ntiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle,\nja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin\nminä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana\ntulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma\nbonneen... Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan\nma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa\nsinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt\narkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät\nkoskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään\nsaada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä\npohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!\n\nArkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle\njouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta\nitseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.\n\nRinga tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi\nkädelle.\n\n-- Ymmärrätkö nyt -- jatkoi hän viattomasti -- minkätähden minä hiivin\ntänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää\nhäntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton; _soit,\nn'importe_, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se\ntekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi\nuskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin\nhän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin\nkaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän\non niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan\npelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän\nsaattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän\ntoisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua\nei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi\ntuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin\npaljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo\nsilloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli\nketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään...\nMutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään\nmuuta kuin Annaa ja sinua... Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä\nainaiseksi?\n\nMitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan\nylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi\nsuostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen\nkädessään.\n\nRinga piti sitä myöntymisen merkkinä.\n\n-- Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit,\nkuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä\nkerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut\nrauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa\nnähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on\ntapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan.\nMutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja\nkiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!\n\nNiin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren\nmiehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.\n\nSuutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle\ntuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin\nsiitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi\nlevinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.\n\nUntako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä\nraikkaan, viattoman suudelman otsallaan ... se vilvoitti hänen\npolttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja\nonnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi,\nettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään\nsellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät\nnähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.\n\nHän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen\nteki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa\nreunalla -- että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä\nmyrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa\npuolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!\n\nMutta kuinka Ringa oli saattanut käsittää väärin Syrjänkoskelta\npalatessa lausutut sanat? Eikö tuossa lapsellisessa sielussa vielä\nollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin sisaren, tyttären\nrakkaudelle? Eikö hän arkana, pelästyen kaikkoisi pois, jos tietäisi,\nettä nuorukainen rakastaa juuri _häntä_? Se ajatus synnytti uudelleen\nepäilyksen ja levottomuuden yksinäisen uneksijan sieluun.\n\nHänen mieltään alkoi uudestaan ahdistaa. Hänestä tuntui siinä\npuoliunessa ollessaan, kuin olisi hänen vuoteensa ääressä viipyvä\nvalkoinen olento muuttunut, käynyt kammottavan näköiseksi ja katsellut\nhäntä hirvein, kylmin silmäyksin.\n\nVasten tahtoaan hän avasi silmänsä. Huone oli himmeästi valaistu,\nvaikkei voinut nähdä, mistä päin, ja hänen edessään vuoteen vieressä,\nmissä Ringa vain muutama hetki takaperin oli istunut, siinä istui nyt\nViheriän kamarin kummitus -- sama tuhkanharmaa, kalpea haamu, joka oli\nkumartunut häntä kohti, kun hän ensi yönä Linnaisissa ollessaan oli\nnukahtanut kirjoituspöydän ääreen asessori von Littowin kuuluisassa\ntyöhuoneessa.\n\nLithau tunsi jäsenissään jääkylmän väristyksen. Mutta hän rohkaisi\nmielensä ja nousi äkkiä istualleen aikoen tällä kertaa estää haamua\npakenemasta. Mutta se ei liikahtanut. Hän istui niin lähellä sitä, että\nhän taaskin, kuten edellisellä kerralla, selvästi tunsi sen kylmät\nhengähdykset.\n\n-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- sanoi haamu vitkaan ja hiljaa,\nmutta aivan selvästi -- Jumala kaikkivaltias, joka kostaa isäin pahat\nteot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, on tuonut sinut\nLinnaisiin.\n\n-- Kuka olet? kysyi arkkitehti koettaen torjua pelkoa, joka oli saada\nhänet valtoihinsa.\n\n-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- jatkoi haamu vastaamatta hänen\nkysymykseensä -- jos lähdet tänään, on kolmannentoista Littowin varjo\nvainoava sinua kaikkialla minne kulkenetkin, ja pyytävä sinulta haudan\nrauhaa.\n\n-- Kuka olet?\n\n-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, älä lähde tänään Linnaisista! Pyydä,\nmitä haluat, ja se annetaan sinulle ennen päivän koittoa.\n\n-- Kiusaaja, minä tahdon tietää, kuka olet! huudahti arkkitehti\npäättävästi ja ojensi kätensä tarttuakseen haamuun.\n\nSe teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta\nkädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.\n\n-- Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi,\nja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.\n\nHaamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin\nkuuluvasti:\n\n-- Eräs Lithau!\n\nNuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen\nsilmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja\nkamari pimeä.\n\nKuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka\njo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti\nhuoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut\nlukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä\nmitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.\n\n-- Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat --\nolepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua\nvaltoihisi! -- huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa\nkeino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa,\npalaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!\n\nJa niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin\nitseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan,\nja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.\n\nSilloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti\nkatsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti,\nparoni Littow.\n\n\n\n\n23. KOHTALOTTAREN UHRI.\n\n\n-- Mitä teette, nuori mies? sanoi eversti ankaralla äänellä, joka\ntoisessa tilanteessa olisi kiihoittanut Lithaun ylpeyttä.\n\nNyt vastasi arkkitehti vain:\n\n-- Minä teen, mitä minun tulee tehdä!\n\nJa samalla hän lähensi uudelleen paperia tulenliekkiin. Mutta eversti\ntempasi sen kiivaasti hänen kädestään ja huudahti:\n\n-- Paperi on minun omani!\n\nLithau oli vaiti.\n\n-- Toivoisin saattavani kieltää sen, sanoi hän vihdoin tyynesti,\nmelkeinpä kylmästi. Hän oli hillinnyt mielensä.\n\n-- Miksikä niin, hyvä herra?\n\n-- Voidakseni polttaa sen.\n\n-- Millä oikeudella?... Tehän löysitte sen Viheriän kamarin\ntammikaapista?\n\n-- Niin, herra paroni. Tiedättekö, mitä tämä paperi sisältää?\n\n-- En. Tiedän vain, että se kuuluu Linnaisten sukuarkistoon ja on\ntärkeä paperi.\n\nJa eversti levitti paperin auki lukeakseen sen. Mutta arkkitehti\npidätti häntä.\n\n-- Herra paroni, sanoi hän, oli kerran mies nimeltä Lysias, jolla oli\nkylliksi kaikkea, mitä elämässä on onnellista ja toivomisen arvoista:\nterveyttä, rauhaa, riittävästi varoja, puhdas omatunto, rakastettava\nperhe, ihmisten kunnioitusta, ja kunniakas, tahraton nimi. Tuo Lysias\nlöysi sattumalta Delfoin temppelin portilla sinetillä suljetun kirjan,\njonka kanteen oli kirjoitettu: _tässä kirjassa on kohtalosi_. Kiihkeän\nhalun valtaamana Lysias tahtoi murtaa sinetin, mutta samassa hän kuuli\noraakkelin äänen sanovan: Lysias, uhraa kohtalottarelle! Silloin mies\nhämmästyi ja sanoi, tietämättä varmaan, mitä oraakkeli tarkoitti: joko\non minun uhrattava onneni tai tämä kirja. Mutta hän uhrasi mieluummin\nkirjan sellaisenaan ja säilytti siten onnensa koko elämänsä ajan.\n\nEversti punnitsi paperia miettien kädessään ja sanoi:\n\n-- Kreikkalainen sallimus oli sokea ja vaati sokeutta. Mutta meidän\nkohtalottarinamme ovat kaitselmus tuolla ylhäällä ja omatunto täällä\nalhaalla. Minulla ei ole mitään pelättävää; minä murran sinetin.\n\n-- Seis! Vielä hetkinen! Saattaa näyttää siltä, kuin minä olisin\njulkeana ja omanvoitonpyyntöisenä tahtonut tunkeutua herra paronin\nperheeseen. Tuo paperi todistaisi syyttömyyteni, mutta se häiritsisi\nrauhaanne, herra paroni, ja vahingoittaisi tyttäriänne. Älkää sitä\nlukeko ... polttakaa se! Uhratkaa se synkille kohtalottarille, jotka\novat kehränneet Viheriän kamarin onnettomat vaiheet, ja minä lupaan\nherra paronille, etten koskaan enää läsnäolollani häiritse\nvieraanvaraisen Linnaisten kartanon rauhaa...\n\n-- Jo riittää, hyvä herra. Minä otaksun teidän tarkoittavan hyvää ...\nolenpa siitä varmakin. Ja jotteivät mitkään oudot perusteet näyttäisi\nvaikuttavan päätökseeni, niin sanon, ennenkuin luen tämän paperin, että\nminä kunnioitan teitä _au fond_, itse asiassa -- että minä pidän teitä\narvossa lahjakkaana, taitavana kunnon miehenä... Minä annan teille\nluvan, jos sitä vielä toivotte, koettaa voittaa tyttäreni rakkauden ...\nmutta vain yhdellä ehdolla: että muutatte nimenne.\n\n-- Muutamia päiviä takaperin olisin siihen vastannut empimättä\nkieltämällä. Nyt -- olkoon se teidän vallassanne. Tuo paperi on\nvastaava puolestani, mutta olkoon se ennemmin ikuisesti mitään\nilmoittamatta!\n\nEversti katsoi kauan ja terävästi Lithauta. Hän nähtävästi kävi\nsielussaan taistelua.\n\n-- Herra Lithau -- sanoi hän lopulta -- teidän ajatuksenne ovat yleviä,\nmitä pidän minä lukua sukuperästänne? Ottakaa tyttäreni, jos hän\nsuostuu, ja pitäkää nimenne, koska olette niin itsepäinen. Mutta\njottette luulisi minua uteliaammaksi kuin minun ikäiseni miehen sopii\nolla, niin -- tässä on paperi; minä en lue sitä. Te saatte tehdä sillä\nmitä tahdotte!\n\nJa eversti pyyhki pari suurta hikikarpaloa korkealta otsaltaan.\n\nVastaamatta Lithau otti paperin ja sytytti sen pitäen sitä vakavin\nkäsin kynttilän liekissä. Omituinen surumielinen hymy väikkyi hänen\nhuulillaan. Kellastuneessa paperiarkissa hän uhrasi kohtalottarille\nhäneltä ryöstetyn, lainmukaisesti hänelle kuuluvan loistavan nimen,\nesi-isäinsä urotekojen perinnön, mahdollisuuden päästä korkeaan\nasemaan yhteiskunnassa, varmuuden niiden ikuisesta kiitollisuudesta,\njoiden hyväksi hän uhrasi sen uhrin, mutta jotka eivät nyt edes\naavistaneetkaan sitä. Mutta mitäpä siitä? Nyt vasta hän tunsi selvästi\nja ylväin tuntein, että hän oli Littowin nimen arvoinen -- ettei mikään\nniistä urhoollisista miehistä, joilla kerran oli Littow-nimi, ollut\nomistanut sitä kunniakkaampana kuin hän, heidän halpa, huomiota\nherättämätön jälkeläisensä, jolla oli sama nimi kenenkään siitä\ntietämättä kätkettynä syvälle oman povensa pohjaan.\n\nAsessori Jaakko von Littowin tunnustus oli kotvasen kuluttua tuhkana.\nLiekin kirkkaimmilleen leimahtaessa arkkitehti oli aivan selvästi\nhuomaavinaan puoliavoimessa ovessa seisovan Viheriän kamarin\nkummituksen ja tuhkanharmaana haamuna katsoa tuijottavan häneen. Mutta\nhän oli vaiti.\n\n-- No niin -- sanoi eversti tuntien kuin olisi epämääräinen levottomuus\npoistunut hänen mieltään painostamasta, kun hän katsahti hiiltyneeseen\npaperiin, missä vielä saattoi selvästi erottaa Jaakko Lithaun nimen --\nsaanko nyt kysyä, mitä se vietävä tuherrus sisälsi?\n\nArkkitehti hymyili.\n\n-- Ei mitään muuta, vastasi hän, kuin todistuksen, että Littowit ja\nLithaut olivat muinoin jollakin lailla sukua toisilleen. Mutta siitä on\njo siksi pitkä aika, ettei enää maksa vaivaa puhua asiasta.\n\n-- Eikö mitään muuta? virkkoi eversti vähän kummastuneena vastaukseksi.\n-- Mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, hyvä herra ... herra ...\n_parbleu_, onpa hauskaa, että saan pitää arkkitehtiä kaukaisena\nsukulaisena ja esittää arkkitehdin sellaisena Annalle...\n\n-- Hyvin kaukaisena, herra paroni, enkä minä siis sentähden voi vaatia\nmitään tuttavuuden kunniaa.\n\n-- Vai niin, vai niin ... myöntäkää, nuori ystäväni, että tuossa\naatelittoman ylpeydessä on yhtä paljon kirpeyttä kuin meidän tunnetussa\naatelisylpeydessämmekin! Mutta puhuaksemme Annasta ja koska ei\nystävyytemme toivoakseni enää tarvitse pelätä haaksirikkoja, niin\nsaanen ehkä, ollen isä, kysyä, alkoiko teidän rakkautenne viime talvena\nHelsingissä.\n\n-- Minulla oli onni tutustua Annaan hänen tätinsä luona, mutta minulla\nei ole mitään syytä tehdä numeroa sellaisesta sattumasta, jota en minä\nole etsinyt, eikä Anna neiti ehkä uneksikaan...\n\n-- _Dame_, jopa nyt jotakin! Jättäkää moiset temput\nhovineuvoksettarelle. Minulla on syytä luulla teidän rakastuneen\ntoisiinne, ja tottahan arkkitehti itse sen paremmin tietää. Ystäväni,\nälkää perustako liian paljon nuoruudenmieltymykseen. Anna on Littow, ja\nminun esimerkkini todistavat, että meidän suvullamme on\nennakkoluuloja...\n\n-- Toivoakseni ei neiti Anna ole kieltävä minulta sisaren ystävyyttä,\njos Ringa neiti katsoo minun ansaitsevan enempääkin...\n\nEversti saattoi vaivoin salata hämmästystään. Hän katsoi kelloaan. Se\noli kuusi. Hän soitti ja käski tuoda kahvia. Palvelija ilmoitti\nkapteeni Winterloon kysyvän, koska paroni saattaa ottaa vastaan.\n\n-- Sano hänelle, että arkkitehti on luonani ... mutta pyydä häntä\ntulemaan sisään!\n\nPalvelija meni.\n\n-- Ringa on vielä lapsi, jatkoi eversti tyytymättömänä. Hänen\nkuusitoista vuottansa vastaavat vain muitten neljäätoista.\n\n-- En minäkään ole kolmeakymmentä enempää. Minä saatan odottaa.\n\n-- Hm ... saamme nähdä. Ehkä hän on joskus ymmärtävä teitä. Mutta jos\njoku olisi vielä eilen sanonut minulle, että minun tyttäreni olisivat\nniin helppoja _à prendre_, ottaa ... _Attendez_, odottakaas. Te saatte\nWinterloosta kilpakosijan...\n\n-- Sitä en usko.\n\nKapteeni astui sisään tavattoman puhtaaksi ajeltuna ja suittuna,\nvaikkei vielä ollut päiväkään. Kun oli puheltu ilmasta ja kapteeni\njonkin verran ylpeänä odottanut (kuten hän itsekseen arveli), että\nLithaulla \"olisi ollut kyllin älyä mennä tiehensä\", menetti hän\nmalttinsa ja alkoi aivan äkkiä:\n\n-- Nyt minä tulin kosimaan!\n\nEversti katsahti arkkitehtiin, ja katse merkitsi melkein samaa kuin:\njohan minä sanoin!\n\n-- Niin, jatkoi kapteeni, nyt minä tulin kosimaan, ja koska tätä herraa\nnäyttää huvittavan kuuleminen, niin sama minusta. Kuulkaas nyt, hyvä\nherra Lithau, lempo vieköön, sysäsinpä kuin sysäsinkin herran\nsatulasta, mutta siihen saa herra tyytyä; älkäämme sen asian tähden\nhuoliko ruveta riitelemään. Kulunee pitkä aika, ennenkuin herra toisen\nkerran pääsee ajelemaan erään naisen kanssa, mutta jos se vastoin\nluuloa tapahtuisi, niin pyydän, ettei herra puhuisi hänelle mitään\ntyhmyyksiä -- ymmärrättekö, herra?\n\n-- Jos niin vähässä voin olla teille avuksi, niin varsin mielelläni.\n\n-- Serkku Winterloo -- sanoi eversti suuttuneena -- minä luulen,\nettemme minä eikä tyttäreni ole vielä antaneet serkulle oikeutta puhua\nsillä tavoin.\n\n-- Tuhat tulimmaista, appivaari, onko asia niin? No, se ei, hitto\nvieköön, ollut minun tarkoitukseni. Kuulkaahan nyt, minä tahtoisin niin\nsaakelin mielelläni tehdä teille, appivaari, mieliksi ja ottaa serkku\nRingan; niin menenpä niinkin pitkälle, että olen monta viikkoa ollut\nturkasesti pikiintyneenä tyttöön, mutta eihän sellainen päiväperhonen\nsovi minulle, appivaari! Eikö hän ole pitkän aikaa tehnyt pilaa minusta\nkuin lintu kuvasta? Enkä minä, totta totisesti, anna kenenkään ilvehtiä\nkustannuksellani, pantiinpa minut mihin rekeen hyvänsä. Appivaarin\ntäytyy antaa anteeksi -- minä en p--u vie voi ottaa häntä! Kas niin,\nnyt se on sanottu.\n\n-- Kuka on pyytänytkään serkkua ottamaan hänet? _Dame_, jopa nyt\njotakin! En minä eikä tyttäreni, luullakseni.\n\n-- Antakaa anteeksi, armollinen setä, niin aivan kuuro ja sokea ei\nWinterloo ole. Mutta olkoon nyt sinänsä. Setä kai löytää jonkun\nhyväsukuisen vävyn ... ja armollinen äitini saa tyytyä osaansa. Minä\ntulen juuri hänen luotansa, puhuin hänen vielä vuoteessa ollessaan,\njottei hän olisi saanut nostaa jyräkkää koko talossa; sillä tiesinhän,\nettei siitä pääsisi ilman tihutusta. Mutta Adelaide on vanhaa sukua\nPicardiesta. Hänen esi-isänsä ovat taistelleet Gottfrid Bouillonin\njohdolla; minä luulen, perhana vieköön, että he ovat valloittaneet sekä\nTroian että Jerusalemin.\n\n-- Tarkoittaako serkku neiti Triste-Rubania? kysyi eversti vähän\nkummastuneena.\n\n-- Ketä hittoa sitten? Mehän ajoimme yhdessä. Setä tahtoi uskotella,\nettä tyttö on pelkuri. Oletko pelkuri, ajattelin minä, silloinpa saamme\najaa hurauttaa vähäisen. Hollolalainen raudikkoni ja minä tunnemme\ntoisemme; jos sipaisen sitä ohjaksilla kaulaan, niin se tietää\ntehtävänsä. Ja niin sitä mentiin! Minä ajoin hurjemmin kuin kadetti, ja\nniinpä viivyimme tasan yhdeksäntoista minuuttia ja kolmekymmentäviisi\nsekuntia kumpaisenkin peninkulmapylvään välillä.\n\n-- Hyvät silmät pimeässä ja pyryssä.\n\n-- Ja sukkelat koivet, _par bonheur_, kaikeksi onneksi; minä olen\nsyöttänyt sitä hyvin, se on maksanut kelpo rahat, mutta valakan annoin\nsenkin lemmolle, toisin sanoen kaupungin Hakkaraiselle, muutamista\nsamppanjapulloista, jotka päälle päätteeksi vielä jäivät juomatta.\nKuten sanottu, appivaari -- sanon appivaariksi vanhan tavan mukaan --\nminä ajoin hurjemmin kuin Napoleon Moskovasta ja melkein kuin kenraali\nRamsay, mutta luuletteko tytön pelänneen? _Plus vite! plus vite!_\nhihkaisi hän ja kiitteli raudikkoa. Jopa nyt jotakin, ajattelin minä;\nenkö saa sinusta urakkaa? Ja min lasketin suoraan Martolan niityn\npoikki, missä reki heilahteli kivien ja kantojen yli kuin kukonhöyhen\ntuulessa. _Plus vite! plus vite!_ huusi hän taaskin. Kuulkaas, mamseli,\nsanoin minä, minä kunnioitan teitä, mutta tuhat tulimmaista, minä en\nvoi laskea kovemmin, muuten ajan raudikkoni piloille, se on tuskin\nneljän vuoden vanha. No, täytyyhän meidän sitten tyytyä, sanoi hän, ja\nniin aloimme me puhella järkevästi. Hän on ymmärtäväinen tyttö; hän\npitää hevosista...\n\n-- Triste-Ruban on järkevä tyttö...\n\n-- Niin on. Kun pääsimme Linnaisten portille, oli asia jo melkein\nselväksi puhuttu.\n\n-- Mutta, hyvä Winterloo, eiköhän se liene käynyt vähän liian\nhätäisesti? Minä pidän Triste-Rubania arvossa, hänellä on monta hyvää\npuolta, mutta epäilen, sopiiko hän maalaisherralle, joka tarvitsee\nkätevän, käytännöllisen vaimon, sellaisen, joka osaa hoitaa taloutta\ntäällä sydänmailla...\n\n-- Jättäkää se nyt sikseen, minä pidän myöskin Ringa serkkua arvossa,\nmutta tokkopahan hän ymmärtää paremmin hoitaa juottovasikoita kuin\nAdelaide? Siitä ei enää maksa vaivaa puhua. Sanalla sanoen, minä aion\nnaida, ja minä aion naida Adelaiden. Syrjänkoski on nyt kuin onkin\nmennyttä kalua, ja velkojani saavat tyytyä siihen, mitä on jäljellä.\nKun ei ole mitään muuta tekemistä, niin naidaan. Setähän voi vuokrata\nminulle torpan, niin on minulla kaikki, mitä kunnon mies tarvitsee:\ntölli ja sydän.\n\nKelpo kapteeni nauroi tätä puhuessaan niin hyväntahtoisesti, puoleksi\nleikillisesti, puoleksi surullisesti, että hyväsydäminen eversti tuli\nliikutetuksi.\n\n-- Ajatelkaamme asiaa, vastasi hän. Jos Syrjänkoski joutuu vasaran\nalle, niin ei se tule vierasten käsiin. Siinä on hyvät karjalaitumet,\nsinne voisi perustaa meijerin valmistamaan juustoa sveitsiläiseen\ntapaan...\n\n-- Olkoon menneeksi, setä! Sveitsiläiseen tapaan! No se vasta\noivallinen ajatus; olisipa aimo sukkelata maksaa velkansa vanhalla\njuustolla.\n\nJa kapteeni nauroi, niin että kyynelet vierivät pitkin hänen punakoita\nposkiaan...\n\nHerrat erosivat sitten tullakseen taas parin tunnin kuluttua koolle\naamiaispöytään.\n\nLithau kävi kuin unessa koko päivän. Hänestä näytti aivan\nluonnolliselta ja selvältä se, mitä hän oli tehnyt: hän _ei ollut\nvoinut_ tehdä toisin. Mutta mikä oli tuleva, näytti hänestä epävarmalta\nja hämärältä. Hän ei ollut tottunut leikkimään ihmissydämillä. Ja\nmonena hetkenä tuntui hänestä, kuin hän olisi Linnaisissa salaperäisen\nkohtalon vallassa, joka käytti häntä aseenaan sovittaakseen\nsatavuotisen rikoksen. Se yllytti hänen ylpeyttään. Vapaasti ja\nitsenäisesti hän oli hylännyt nimen; vapaasti ja itsenäisesti hän\ntahtoi määrätä kohtalonsa. Ja kuitenkin kahlitsivat häntä mitä lujimmat\nsiteet. Sallimus oli tekeytynyt tytöksi ja ilvehti hänen uhkarohkeaa\nuhmaansa suloisen Ringa Littowin muodossa. Hän tunsi olevansa vanki\neikä edes ikävöinyt vapauttaan.\n\nMolemmat Littowin neidit näyttivät hänestä sinä päivänä\nkummallisemmilta kuin milloinkaan ennen -- Anna oli kylmä kuin marmori,\nRinga äänetön, alakuloinen ja itkeneen näköinen. Triste-Rubankaan ei\nollut entisellään; milloin hän itki, milloin nauroi; milloin hän\nkeimaili kapteenille, milloin seurasivat hänen katseensa arkkitehtiä,\nikäänkuin hän olisi tahtonut saada selville, mitä uusi liitto oli\nvaikuttanut häneen. Tyttö raukka, hän rakasti arkkitehtiä vieläkin;\nhäntä oli halveksittu, ja hän tahtoi kostaa. Kapteeni Winterloo tuli\noikeaan aikaan ja sai hänen suostumuksensa.\n\nEverstin ja vastahakoisen hovineuvoksettaren pitkään keskusteltua\nkeskenään päätettiin kihlaus, sillä ehdolla kuitenkin, että Sveitsissä\noleva holhooja siihen suostuisi, ja se julkaistiin heti. Siitä syntyi\noikea perhejuhla Linnaisten kartanoon. Kilvan osoittivat kaikki\nTriste-Rubanille ystävyyttään. Neiditkin, jotka olivat siihen asti\npitäneet opettajatartaan kunniassa, mutta eivät olleet tunteneet häntä\nkohtaan mitään hellää myötätuntoa, osoittivat hänelle nyt, ehkä ensi\nkerran, sydämellistä ystävyyttä, joka saattoi hänet unohtamaan, että\nhän oli mennyt kihloihin _par dépit_, vihasta. Ringa sai osittain\ntakaisin iloisuutensakin, mutta karttoi ilmeisesti sanoa sanaakaan\narkkitehdille. Lithausta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Delfoin\ntemppelin portailla ja kuullut salaperäisen äänen alinomaa kuiskaavan\nsydämessään: uhraa kohtalottarille! uhraa kohtalottarille!\n\nEnkö ole vieläkään uhrannut kylliksi? ajatteli hän... Päivä kului, tuli\nilta, eikä Lithau ollut vieläkään lähtenyt.\n\n\n\n\n24. VIHERIÄN KAMARIN KUMMITUS.\n\n\nAikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli\nsytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä\neverstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka\nkoskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan\naikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän\nhuoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa.\nSilloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään\nvierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin\nkätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan\nnurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes\nliikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin\nkiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.\n\nAnnan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän\npöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin,\nläpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja\nvihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet\nhehkuvaa rakkautta.\n\n-- Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.\n\n-- Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi\nhän.\n\n-- Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä!\nsanoi Anna suuttumuksesta vavisten.\n\nRinga alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.\n\n-- Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se,\nmitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän\nläsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa\nneidin rakkautta.\n\n-- Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke\nenää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme\nmyöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän\nluuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi,\njonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien\nmaalaistyttöjen sydämet? Tule pois... Me toivomme herra Lithaulle\nparempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on,\npelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan\nvoitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.\n\nRinga lakkasi itkemästä.\n\n-- Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman\nkatkeruutta. -- Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt\nsuostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee\naatelitonta ylenkatsein.\n\n-- Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka\nei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on\nsanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään\nmuunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa,\njoka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi\ntarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?\n\nArkkitehti nousi.\n\n-- Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut\nkylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun\nsiihen, mitä hän sanoo.\n\nRinga nosti katseensa -- valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä\nsilmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut\nalas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja\nlapsellisesti ja sanoi hiljaa:\n\n-- Minä luulin sinun rakastavan häntä!\n\nHehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:\n\n-- Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko _minä_ pitää missään arvossa\nmiestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen\ntarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella,\njoita hän sanoo rakastavansa.\n\nLithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven\npieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme\nvaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.\n\n-- Ei -- sanoi hän hiljaa -- sinä et ole koskaan rakastanut häntä!\n\n-- Minäkö?... En koskaan! huudahti Anna.\n\n-- Mutta minä -- jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen\npäättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu -- minä\nrakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse\ntiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en\nolisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä.\nMutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä\neikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.\n\n-- Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.\n\n-- Kun olin pieni -- jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin -- teit sinä\npilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska\nleikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten\nkoulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin\nRinga. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa\nminä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi.\nSano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi\naatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella?\nVoiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata\nkaikki meidän puolestamme!\n\n-- Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä\nkuvakirjoista -- mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?\n\nSilloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.\n\n-- Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta\nsointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä\nniin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne,\njossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun\nväliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden\nsisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä\nannan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin...\nNyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne.\nMutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on\nsaava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta,\nkatsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna\nneiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun\nvehreys palaa Linnaisten puistoon...\n\nSamassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään\nseisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo\nennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin\nkiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.\n\nMutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen\nkauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä\nsalaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa\nkammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi,\nkuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja\npäässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä\nhuomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton\nkatseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt\nmitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan\nkylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.\n\nOlento katsoi häntä muutaman hetken ääneti -- veti hänet sitten hiljaa\neteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän\nnyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:\n\n-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!\n\nNuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta,\nvaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut\nvastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.\n\n-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi!\ntoisti vanhus painokkaasti.\n\n-- Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.\n\n-- Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.\n\nOlento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein\nsammuvan.\n\n-- Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous\non poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten\ntarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle,\nKaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!\n\nNiin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja\npoistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki\nhämmästyksiinsä.\n\nAnna ja Ringa syleilivät toisiaan.\n\n-- Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau\nkummituksen hävittyä.\n\n-- Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von\nLittowin tytär, Justina täti.\n\n\n\n\n25. WINTERLOO, KAARLE SZISTOVO-LITTOW JA VIHERIÄ KAMARI.\n\n\n-- Nyt on maailman loppu tulossa, ei nyt enää pidetä mitään arvossa,\nvalitti hovineuvoksetar Winterloo pojalleen Eusebiukselle sen\nmerkillisen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kahdet kihlaukset\njulkaistiin Linnaisissa. -- Lithau nai Littowin, ja Winterloo, äidin\npuolelta Ahlekors, nai Triste-Rubanin! Kuka olisi sellaista kuullut\nminun nuorena ollessani? Yksin aatelisetkin muuttuvat jakobiineiksi!\n\n-- Sitä ei voi p--kaan enää auttaa, armollinen äiti, vastasi kapteeni\nhyväntahtoisesti.\n\n-- Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin\nolisi hän oikeata sukua.\n\n-- Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti\nminua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja\ntietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi\nkuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai\nmikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai _poéta\nlaureatus_, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen\nmajesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.\n\n-- Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?\n\n-- Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja\nhovineuvokselle.\n\n-- No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista\n_préjudicea_, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on\narkkitehti?\n\n-- Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta _raillerie\nà part_, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat\nruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa\nkysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja\nGrönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli\nsoikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa\nkoko joukon.\n\n-- Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi,\nettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli _à prendre_,\nsaatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet\ntyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut...\n\n-- Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin,\nmontako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa\nmeijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille\nSveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen\nisänsähän oli juustokauppias...\n\n-- Juustokauppiasko? Mikä _horreur_! Voi minua onnetonta äitiä, minun\nEusebiukseni nai juustokauppiaan!\n\n-- Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?\n\n-- Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!\n\n-- Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein,\nettä Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa\njoutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut\npicardon-viiniä?\n\n-- Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen\n_chagrinin_, murheen!\n\nJa hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko\nSyrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti\ntulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa\nkeskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas\nEusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän\nkaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.\n\nKapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden\nohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun\näiti pani asian niin pahakseen.\n\n-- No, no -- sanoi hän lohduttaen -- älkää olko pahoillanne, armollinen\näiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin\nkuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi.\nSitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet\nmukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle\näidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit,\nWinterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä...\nMutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea\ntänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon...\n\n-- Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti\npoikaansa.\n\nMutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.\n\nParoni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni\nheti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon\ntyömiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi,\njolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä\ntapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut\nViheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua.\nSeikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan\narkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä\nkäsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys\nja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin,\nunen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti\nhänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan\nkatseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:\n\n-- Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt\ntammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!...\n\nJa kun eversti silloin oli epäröinyt, oli täti lisännyt käskevällä\näänellä:\n\n-- Mene vieraan luo ja anna hänelle tyttäresi, muuten eivät isäsi saa\nrauhaa haudoissansa!\n\nSitten hän oli sammuttanut kynttilät ja kadonnut, ja silloin eversti\noli suuresti liikutettuna totellut hänen käskyään.\n\n-- Minä en voi selittää sitä muulla tavoin -- jatkoi paroni Littow --\nkuin siten, että tätini on saanut tietää tulosi Ringalta, jonka aina\ntäytyi tehdä hänelle selkoa kartanoon saapuneista vieraista, ehkäpä\nmyöskin vanhalta Holming veijarilta, ainoalta palvelijalta, jonka\nkanssa hän, hoitajatarta lukuunottamatta, on jossakin tekemisissä.\nSilloin on otaksuttavasti vanha, joutava tarina isoisästäni johtunut\nhänen mieleensä nuoruuden ajoilta, ja se muisto on saattanut hänet\ntiedustelemaan ristimänimeäsi ja sukuperääsi. Anna kertoi, että hän\nvierashuoneessa oli nimittänyt sinua Kaarle Littowiksi tai Kaarle\nSzistovoksi.\n\n-- Kyllä hän teki niin.\n\n-- No miksei! Minä toivon, Kaarle, että sinä huolimatta kaikesta\n_mésintelligence'stä_, väärinymmärryksestä, mitä on ollut välillämme,\ntulet rakkaaksi pojakseni, ja koska minulla ei ole muuta vanhan nimeni\nperijää, sallinee hänen majesteettinsa pitkän palvelukseni ansaitseman\nsuosion ja armon tähden minun ottaa sinut ottopojakseni...\n\nLithau punastui.\n\n-- Älkää pitäkö sanojani ylpeytenä, vastasi hän, vielä vähemmin\nkiittämättömyytenä; olen syvästi liikutettu niin paljosta vielä\nansaitsemattomasta hyvyydestä. Mutta minä en voi luopua siitä nimestä,\njoka minulla on ollut lapsuudesta pitäen, samalla luopumatta itsestäni\nja tulematta maailman silmissä epäluulon alaiseksi siitä, että olisin\nmuka uskaltanut kohottaa katseeni Ringaan vain turhamaisuuttani ja\nkunnianhimoani tyydyttääkseni... Sallikaa minun, sallikaa Ringan\npitää minun nimeni; minä olen tekevä kaiken, mitä mies voi tehdä,\naateloidakseni sen meidän aikamme ja kaikkien aikojen parhaalla\naateliskirjalla: ihmisten kunnioituksella ja kunnian vaakunakilvellä.\n\n-- Minä en peruuta lupaustani enkä tahdo koettaa saada sinua taipumaan,\nvastasi eversti tyytymättömänä. Tee miten tahdot; toivon, että kerran\nvielä ajattelet toisin.\n\n-- Anteeksi -- tuskinpa.\n\n-- Ringa on sitäpaitsi vielä liian nuori ja lapsellinen. Luullakseni\nvietämme häänne vasta uudessa Linnaisten kartanossa, joka on oleva\nsinun tekoasi?\n\n-- Teidän tekoanne, hyvä, kunnioitettava isäni; teidän, kuten koko\nminun onnenikin on teidän ansionne! Minä olen sydämestäni kiitollinen,\nettä sillä saan vihkiä uuden kartanon.\n\n-- Hyvä on. Mutta unohdamme kokonaan, missä tarkoituksessa tulimme\ntänne Viheriään kamariin. Tulkaa, pojat! Nostakaa pois tuo vanha\nkaappi!\n\nMiehet kävivät kaappiin käsiksi kaikin voimin, mutta eivät saaneet\nliikkumaan sitä paikaltaan. Koetettiin kangilla; turhaan. Vanhalla,\nitsepäisellä huonekalulla näkyi olevan halu todistaa pahan maineensa\nolevan totta. Holming selitti suoraan, että paholainen istuu kaapissa\nja että se on sentähden niin raskas.\n\nVihdoin huomautti eräs miehistä, että kaappi on salvettu kiinni\nseinään. Tutkittiin tarkemmin, ja niin olikin laita.\n\n-- Hakatkaa rikki vanha romu! huudahti eversti kärsimättömänä. Kyllä\nminä opetan sen kummittelemaan rauhallisessa talossani.\n\nKirveet alkoivat heilua, hakattiin pois yksi seinä. Silloin huomattiin\nodottamaton seikka -- ylhäällä ja alhaalla saranat, joilla koko kaapin\nsisusta voitiin helposti ja hiljaa kääntää syrjään, niin että osa siitä\nmeni seinässä olevaan tyhjään komeroon. Kun kaapin sisusta siten oli\nsiirretty syrjään, syntyi siihen kapea aukko, joka oli siksi suuri,\nettä siitä sopi ihminen kulkemaan, ja aukosta päästiin yhtä kapeille\nportaille. Portaat taas kulkivat alaspäin seinän sisässä, joka sillä\nkohden oli kaksinkertainen, vaikkeivät Linnaisten silloiset asukkaat\nosanneet edes aavistaakaan sitä.\n\n-- Nyt käsitän kaikki, kuiskasi eversti Lithaulle. Asessori Jaakko von\nLittow, joka rakensi Linnaisten kartanon, oli hyvin mustasukkainen\nnuoren vaimonsa vuoksi. Rouva asui kauan tässä huoneessa, ja hän itse\nasui alakerrassa samalla kohdalla. Voidakseen minä hetkenä hyvänsä\nnäkymättömänä vartioida vaimoaan hän laitatti tämän kaapin\nsalaportaiksi, jotka veivät hänen omaan huoneeseensa. Siinä asuu nyt\ntätini. Mustasukkaisuus rakensi tämän kekseliään käytävän, ja\nyhdeksänkymmenvuotias mummo, joka on tullut uudelleen lapseksi, on\nkäyttänyt sitä kummitellakseen kuvitteluineen Viheriässä kamarissa.\n\n-- Armollinen herra, älkää menkö sinne, se vie suoraa päätä h--tiin!\nhuusi Holming.\n\nVaroitus oli olevinaan leikkiä, mutta toista sanoi miehen vapiseva\nääni.\n\n-- Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas\nseinän aukkoon.\n\nMuistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto\nsyöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden\npimeään.\n\nOdotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan,\nkaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena.\nHän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina\nvuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto\nhänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve\nkoettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan\nkaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä\noli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin\npahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä\nsalaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja\nHolmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen\nvihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin;\nhän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle,\neverstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin\njuuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen,\nainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt\nLithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen\nhuomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta\nsuljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon -- sen, missä\nsalakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi\nhänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä\nsanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!\n\nNiin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset.\nMutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon,\nja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin\npuolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!\n\nEversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.\n\n-- Nämä portaat -- sanoi hän -- vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää\nole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta -- nukkumasta iäistä unta.\n\n\n\n\n26. KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA MYÖHEMMIN.\n\n\nLukijan suosiollisella luvalla siirrymme nyt kaksikymmentä vuotta\neteenpäin ajassa ja siis melkoista lähemmä meidän päiviämme. On kaunis\niltapäivä heinäkuussa. Eversti paroni Kaarle Sigismund Littow on\nvieraisilla Syrjänkosken suuressa meijerissä, ja siellä häntä on\nkestitty hänen oivalla mielijuustollansa, joka on Sveitsin mallin\nmukaan valmistettu. Eversti on vielä kookasvartaloinen, komea ukko,\nryhti suora kuin sotilaalla ainakin ja pää valkoinen kuin kyyhkynen.\nTuskinpa uskoisi hänen äsken täyttäneen kahdeksannenkymmenennen\nikävuotensa. Lukuunottamatta sitä, että toinen silmä on luopunut\npalveluksesta ja toisenkin näkövoima on heikontunut, eversti kantaa\nvuosien suuren taakan kuin muinaisajan urho, ja jottei nykyaikakaan\nunohtuisi hänen mielestään, on hänellä taskut täynnä rintasokeria\nsuuren lapsilauman varalle, joka meluaa hänen ympärillään.\n\nHän istuu päärakennuksen portailla. Rakennuksen hän oli teettänyt\nSyrjänkoskelle ostettuaan kohta palon jälkeen pakkohuutokaupalla\nmyytäväksi joutuneen Syrjänkosken. Kapteeni Eusebius Winterloo tulee\nulos katsomaan, ovatko everstin hevoset jo valjaissa, ja ärjyy\nlapsijoukolle, että se häpeäisi vähän eikä surisisi kuin paarmat vanhan\nsedän ympärillä. Kunnon kapteeni ei ole edistynyt arvoasteissa, mutta\nsitä enemmän muussa hyvässä. Hänestä on tullut niin lihava, että hän\nvertaa itseään \"paraiksi käyneeseen oluttynnyriin\" -- sillä hän on\näskettäin perustanut suuren oluttehtaan. Sitä paitsi hän ja Littow ovat\njo monta vuotta yhdessä omistaneet meijerin, ja hän tulee melkoisen\nhyvin toimeen varojen puolesta; muuten hän on iloinen, hyväluontoinen\nmoukka, kuten hän aina on ollut, huolimatta kaikista vaivoista, mitä\nrouva on nähnyt koettaessaan istuttaa häneen eurooppalaista sivistystä.\nHovineuvoksetar vainaja, hänen äitinsä, joka ei milloinkaan unohtanut\nkursailua, oli jo aikoinaan huomannut turhiksi kaikki ponnistukset,\nmitä hän teki Eusebiuksen hyväksi, ja kapteeninrouva Winterloo,\nsyntyisin Triste-Ruban, on vihdoinkin nähnyt parhaaksi antaa kelpo\nmiehensä pysyä semmoisena, millaiseksi Herramme ja sotilaselämä olivat\nhänet nuorena muodostaneet. Sen sijaan on hän, viisaasti tehden, pannut\nkasvatustapansa käytäntöön pienissä ilveksissä, tuossa pitkässä\njonossa, jossa yksitoista alkujaan neljästätoista on elossa ja jolla\nhän aikojen kuluessa on turvannut Winterloo-suvun vastaisen\nkukoistuksen. Pojista sukeutuu millainen mistäkin, ei pahaa kestään;\nmuutamat pulleat kuin isä, toiset hoikat kuin äiti, kaikki oikein\nvallattomia vaatteiden kuluttajia, joiden housujen polviin ilmestyy\nsäännöllisesti jok'ikinen viikko reikiä. Vanhimmalla pojalla\nEusebiuksella, joka lukee maanviljelysoppia Mustialassa ja on\nyhdeksäntoistavuotias, on äitinsä murheeksi huomattava taipumus tulla\nisäänsä; hänet on jo tavattu käyttämästä joitakuita \"lempo vie\",\n\"saakeli soikoon\" tai muita raa'anlaisia lauseparsia, jotka ovat\nkarisseet kuin murut isän suuresta kesytettyjen eläintarhaleijonien\nvarastosta. Enemmän iloa olisi rouva Winterloolla punaposkisista\ntyttäristään, jos he vain vähemmin vieraantuisivat hienosta\nseuraelämästä eivätkä äitinsä mielipahaksi puhuisi paremmin suomea kuin\nranskaa. Mutta, mikä on tosiaan kummallista, muinoinen opettajatar on\nitsekin melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä, tai oikeammin, hän\nsekoittaa siihen sekä suomalaisia että ruotsalaisia sanoja aivan\nujostelematta, mutta sitä vastoin hän on yhä vielä hyvin taitava\nkieliopissa, joka taas on tyttärien kauhistus. Rouva Winterloo on\nylimalkaan hyvä emäntä, hieman kiivas ja kiukkuinen piioille, mutta\nnepä saavat suuttumaan vaikka kivenkin! Syrjänkosken meijeri on hänen\nkuolematon kunniansa. Alussa ei yritys oikein ottanut onnistuakseen\nkieliopin sääntöjen mukaan, ja lehmätkin olivat mutkikkaammat kuin itse\nsäännöttömät teonsanat. Mutta pitkäaikaisen matkan jälkeen, jonka rouva\nWinterloo teki kymmenen vuotta sitten Sveitsiin ja jolla matkalla hän\nsai neuvotella sukulaistensa juustokauppiaiden kanssa, on meijeri\nkäynyt oikein hyvin, valmistanut suuria tynnyrillisiä mitä oivallisinta\nvoita, joka on saanut kunniamerkkejä monessa näyttelyssä, ja on niin\nedistynyt juuston valmistamisessa, että Sippola, Moisio ja muut maan\njuustokuuluisuudet saanevat siitä ennen pitkää vaarallisen kilpailijan\nmaailmanmarkkinoilla.\n\nRouva Winterloo ilmestyy sitten portaille ja tuo omin käsin everstille\nhänen tavallisia virvokkeitaan: voita, leipää, juustoa, retiisejä ja\nlasin raikasta lähdevettä. Kaikki on tuoretta ja maukasta, voi\nkeltaista kuin sahrami ja kirnuttu uudessa turbiinikirnussa, jonka\nvertaista ei sitä ennen ole nähty viidenkymmenen peninkulman alalla.\nRouva Winterloo kertoo, miten kaupunkilaiskarjakot ovat viime vuosina\ntehneet kokeitansa Syrjänkosken karjatarhassa, mutta ettei mikään\nvetänyt vertoja sveitsiläiselle menettelytavalle, eikä puutu muuta kuin\nenglantilaiset vieraat, jotka matkustavat vaikka satakin peninkulmaa\nsaadakseen maistaa hyvää juustoa. Eversti taas puolestaan kertoo\nLinnaisten suoviljelyksestä. Kapteeni Winterloo oli ennustanut, että\nsiitä tulisi vettä kuin Hakkaraisen samppanjasta, ja niin oli\ntodellakin käynyt. Kapteeni ei näet koskaan voinut antaa anteeksi, että\nHakkarainen oli ottanut hänen valakkansa samppanjasta, joka juomatta\npaloi tulipalossa.\n\nSiitä maalaiskeskustelusta tunnemme varsin hyvin Linnaisten vanhan\nherran ja Syrjänkosken häikäilemättömän kapteenin, mutta vaivoin\nentisen opettajattaren, neiti Triste-Rubanin. Hän on mahdollisimman\nhyvin mukautunut meidän maamme oloihin, ja nuo kaksikymmentä vuotta\novat muuttaneet pienen, miellyttävän sveitsittären ruskeine,\nkeimailevine silmineen hyvin puheliaaksi, hyvin säästäväiseksi ja hyvin\nlihavaksi pieneksi emännäksi, joka rajattomasti hallitsee yhtä miestä,\nyhtätoista lasta ja kuuttakymmentä elukkaa; mutta kunniamerkkiä \"_pour\nle mérite_\" ei hän ole saanut, vaikka hän sen kyllä olisi ansainnut.\nArkkitehdin ennustus meni siis yhtä tyhjiin kuin Hakkaraisen samppanja.\n\n-- Nyt lienee jo poikani, vuorineuvos, tullut kotiin Turusta, sanoo\nparooni Littow ja nousee mukaviin ajoneuvoihin.\n\nWinterloot, suuret ja pienet, kerääntyvät hänen ympärillensä ja\nhuutavat täyttä kurkkua \"eläköötä\" jäähyväisiksi vanhalle sedälle.\nAjaja läiskäyttää ruoskaansa, ja paroni Littow palaa Linnaisiin.\n\nHerraskartano on nyt toisen näköinen kuin kaksikymmentä vuotta\ntakaperin. Muodoton vanha rakennus on hävinnyt synkkine saleineen,\npitkine käytävineen ja pahamaineisine Vihreine kamareineen, ja sijaan\non kohonnut koruton, mutta kuitenkin kaunis kaksinkertainen\nkivirakennus, jonka korkeista, valoisista ikkunoista uuden ajan valo\nvirtaa kaikilta puolin sisään. Ympäriltä häämöttää puiden välitse\nsieviä, pieniä tupasia; puisto on hyvin hoidettu, ja kun ajetaan\nkartanoon pitkin vanhojen, korkeiden lehmusten varjostamaa kujaa,\nnäyttää uusi Linnaisten kartano niin iloiselta, niin viehättävältä,\nettä sinä, hyvä lukija, jos matkasi milloin käy niille seuduille, et\nvoine vastustaa uteliaisuuttasi, vaan poikkeat tutustumaan\nkunnioitettavaan perheeseen, josta puhutaan Viheriän kamarin\nkertomuksessa. Saatat tehdä sen arvelematta, sillä vaikka onkin\nluonnollista, että Linnaisten asukkaat hieman vitkaillen puhuvat\nViheriästä kamarista, saat olla varma, että olet tapaava siellä niin\npaljon vieraanvaraisuutta ja niin vähän ylimyksellistä kopeutta kuin\nsuinkin voit vaatia keltään Littowilta -- huomaapas, Littowilta! --\nmeidän päivinämme. Ei tee enää vanhan Jagielin hirveä miekka eivätkä\nJaakko von Littowin tekotukat yöllistä ilkivaltaa Linnaisissa. Nykyaika\non ratsastanut taloon sen porteista tuulineen ja auringonpaisteineen;\nkeskiajasta on tuskin enempää jäljellä kuin nimi ja muisto.\n\nEversti paroni Littowia tervehtii jo portailla perhe, jossa osaksi\nvielä tapaamme vanhoja tuttuja. Mies, jota eversti erikoisesti\npainostaen nimittää \"pojakseen, vuorineuvokseksi\" -- ja harvoin\nkuullaan hänen käyttävän muuta nimitystä -- on entinen arkkitehti\nKaarle Lithau, kookasvartaloinen, viisikymmenvuotias herra, talon vävy\nja suuren maatilan ynnä kaikkien siihen kuuluvien tehtaitten ja sahojen\nhoitaja. Sen, mitä onni oli antanut hänelle, oli hän lunastanut\nmiehen tavoin. Hän on maamme viisaimpia, käytännöllisimpiä ja\nvaikutusvaltaisimpia maanviljelijöitä; laajalti ylt'ympäri hän on\nraivannut avaran uran viljelykselle ja varallisuudelle. Koko hänen\nolemuksensa synnynnäinen vakavuus on vuosien vieriessä käynyt\nlempeämmäksi, pehmeämmäksi, kuitenkaan kokonaan haihduttamatta\njonkinlaista synnynnäistä ylpeyttä, jonka tähden aateliset\ntilanomistajat ovat joskus syyttäneet häntä aatelittoman kopeudesta.\nMutta kartanon alustalaiset eivät koskaan valita sitä, ja voidakseen\nparemmin arvostella häntä tarvitsee vain nähdä, miten hänen totinen\nkatseensa sulaa keväiseksi lämmöksi ja päivänpaisteeksi, kun hän\nsilmäilee puolisoaan ja lapsiaan. Ringa -- entinen Ringa Littow -- on\nnyt pieni, sievä, rakastettava kuudenneljättä vuoden ikäinen rouva.\nLeikkivästä lapsesta on varttunut jalomielinen nainen. Hänen\nkasvonpiirteittensä kauneudessa ja sielukkuudessa on vielä jäljellä\npaljon muinaisesta lapsellisesta veitikkamaisuudesta, ja kun hänet\nnäkee vanhimman tyttärensä, neljätoistavuotiaan Annan vieressä, voisi\nheitä luulla sisaruksiksi. Anna -- siihen aikaan sanottiin vielä\n_mamseli_ Anna, koska neiti-nimityksen ylimykselliset muurit eivät\nolleet vielä murtuneet, ja lukija tietää sentään parhaiten, että Anna\nmamselin todellinen jalosukuisuus vie monistakin neideistä voiton --\nhän on vaaleaverinen ja lempeä kuten hänen äitinsä, mutta Ringa,\nnuorempi, kohta kaksitoistavuotias tyttö, on tummaverisempi, ylpeämpi,\nkiihkeämpi, enemmän vanhain Littowien kaltainen. Oikullinen sallimus on\nhuvikseen vaihtanut sisarusten nimet ja luonteet.\n\nVuorineuvos Lithau on sitä paitsi tuonut Turusta mukanaan ainoan\npoikansa, kuusitoistavuotiaan Kaarle Sigismundin, joka aikoo tutkia\nmaanviljelystä ja vuoritiedettä Skotlannissa. Hän on pitkä, voimakas ja\nviisas nuorukainen; hänessä näyttää yhdistyneen isän vakavuus ja äidin\nlempeys. Ilmeisesti hän on isoisän lemmikki; vanha eversti on laskenut\npäivät ja tunnit hänen tulohetkeensä asti ja sulkee hänet syliinsä\nilokyyneleitä vuodattaen.\n\nVielä on eräs perheen jäsen esittelemättä -- laiha, hieman kuihtunut\nolento, jonka silmät säkenöivät ja jonka ryhti on ylhäinen ja käskevä.\nTuskin tunnemme häntä entiseksi Anna Littowiksi, josta sittemmin tuli\nmarkiisitar Ribeira ja joka on jo leskenä miehensä, Portugalin\nsamannimisen ministerin kuoltua. Katarina Szistovon heimolainen ei ole\nvoinut suostua valitsemaan aatelitonta, vaikka hänen sydämensä kerran\nolikin vähällä pettää suvun perintätavat. Hänellä ei ole lapsia, ja hän\non vain käymässä isänsä ja sisarensa luona, mutta jäisi kenties\nmielellään ainiaaksi isänmaahansa, ellei hänen miehensä olisi\npelissä menettänyt kaikkea hänen perintöään Homburgissa eräälle\nSpiegelbergille, joka sitten päätti päivänsä Espanjan kaleerilaivoilla.\nLesken täytyy jäädä Lissaboniin saadakseen eläkkeensä. Liian ylpeä hän\nmuuten onkin jäämään sukulaisilleen vastuksiksi, eikä hän luultavasti\nole vielä täydellisesti voinut leppyä Lithau-nimeenkään, vaikka hänen\nsydämellinen ja hellä rakkautensa sisareen joka päivä sulattaakin hänen\nylpeyttänsä lempeämmiksi tunteiksi.\n\nPaitsi hovineuvoksetarta on vielä kaksi muutakin vanhaa tuttua mennyt\nkaiken maailman tietä, kumpikin hyvin iäkkäänä. Holming, vanha \"kaikki\nkaikessa\", on jo kauan levännyt kirkkomaan kulmassa kummitusjutuistaan,\nja uskollinen Mefisto on haudattu puistoon korkean lehmuksen alle,\njonka kuoreen on piirretty sen nimi ja kuolinvuosi.\n\nEversti, joka tuskin saattaa kääntää silmiään kukoistavasta tyttärensä\npojasta, tarttuu nyt vävynsä käsivarteen ja kuiskaa hänelle:\n\n-- Minä pyydän sinulta jotakin, Kaarle!\n\n-- Mitä käskette, isä?\n\n-- Minä en käske, minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarle -- en itseni\ntähden enkä sinunkaan tähtesi, vaan tuon pojan tähden -- katsohan vain,\nmiten komea Littow hänestä kerran onkaan tuleva!\n\n-- Jättäkää se asia, isä. Olenhan jo kerran myöntynyt toivomuksiinne,\nkun näitte niin paljon hyvää tarkoittavaa vaivaa hankkiessanne minulle\nvuorineuvoksen nimen. Saatiinpa uudesta kaivoksestamme miten paljon\nrautaa hyvänsä, ei se voi takoa minusta kelvollista vuorineuvosta.\nÄlkäämme sen tähden enää puhuko nimestä!\n\n-- Taipumaton mies, sinä et siis tahdo suoda minulle sitä lohdutusta\nastuessani hautaan, että näkisin vanhan nimeni vielä uudistuvan\nkunniaan ja elämään tulevaisina aikoina! Kaarle, minä rukoilen sinua,\nvaikka oletkin vakuutettu siitä, että poika on uurtava uransa, olipa\nhänellä mikä kunniallinen nimi tahansa -- ja minä katson hänen\nkykenevän sen tekemään -- niin muista, millä ennustavalla nimellä\ntätini puhutteli sinua kuolonsa edellisenä päivänä! Muista\nsukulaisuutta, mikä on olemassa meidän nimiemme välillä! Muista, mitä\ntätini sanoi suuren, tuntemattoman rikoksen sovittamisesta, mikä ei\nminulle ole koskaan oikein selvinnyt! Muista Jaakko von Littowia ja\nanna minun ottaa poikasi ottopojakseni!\n\nVuorineuvos Lithau on vaiti. Hän on kauan vaiti, ei kukaan tiedä, mikä\ntaistelu riehuu taipumattoman miehen sydämessä. Hänen povensa pohjaan\non kätketty salaisuus, jota ei enää kukaan kuolevainen tunne, ja se\nnousee hänen järkkymättömiä periaatteitaan vastaan, se murskaa ne,\nniinkuin ruuti murtaa muurit ja vuoret; koko elämän kestänyt luja\nperustus horjuu, se sortuu hänen jalkainsa alta ... hän joutuu varjojen\nvaltaan. Mitä kaikkea hän onkaan jo itse uhrannut kohtalottarelle,\njotka olivat kietoneet hänen elämänsä langat niin läheisesti Littowin\nsukuun! Hän katsoo menneisiin aikoihin, hän näkee siellä riistetyn\nnimensä ja ryövärin katuvaisen, rauhaa rukoilevan haamun. Hän katsahtaa\ntuleviin aikoihin ja näkee tuon nimen uudelleen joutuvan oikealle\nomistajalleen. Mitä hän ei koskaan itsensä tähden tehnyt, sen tekee hän\nnyt poikansa tähden.\n\n-- Isä -- sanoo hän syvästi liikutettuna -- minä olen teille velkaa\nkoko elämäni onnen, lempeimmän päivänpaisteen, mikä milloinkaan on\nhajoittanut pilvet miehen otsalta. Te olette antanut minulle Ringan!\nToteutukoon toivonne. Poikani saakoon sen nimen, joka hänelle\noikeastaan kuuluukin. Littowin nimi on uudelleen elävä, ja kuolleet\nsaavat levon haudoissaan.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kellgrenin runoelma.\n\n[2] Bengt Lidnerin runoelma \"Kreivinna Spastaran kuolema\".\n\n[3] Kustaa III:n murhenäytelmä.\n\n[4] Senjälkeen kun tämä kirjoitettiin (1863), on sama kuuluisa\nhistorioitsija, joka on koonnut Kaarle XII:n syntiluettelon, laatinut\nsellaisen myöskin Kustaa III:n jälkimaailmalle. Historian lahjomaton\nrealismi on siinä sen ihanteellisen ihastuksen oikaisijana. Mutta nuo\nnäkymättömät, elävät voimat, jotka kohottavat kansoja ja muodostelevat\naikakausia, pakenevat realistista käsitystä eivätkä salli itseään\nmäärättävän velkojen ja saamisien mitalla. Historiassa ei ole\nainoastaan ruumis, jona on tositapahtumat, vaan myöskin sielu, joka on\nvaikuttimen ja vaikutuksen yhteys. Paljon suurta ovat _virheet_\nsynnyttäneet, eikä ihanteellinen käsitys tyydy siihen keksintöön, että\npilvi, joka kätkee auringon, onkin vain sumua. Muist. 1879.\n\n[5] Helsingistä Suursaareen on linnuntietä noin 12 penikulmaa. Viaporin\npommitus vuonna 1855 kuului selvästi 30 penikulman päähän, jos\nkuunneltiin korva kalliota vasten.\n\n[6] Hänestäpä saattaisi tulla jotakin.\n\n[7] Eläimet juoksevat, vasikat tanssivat.\n\n[8] Kas tuossa, prinssini, teidän pieni sanansaattajanne.\n\n[9] Täytyy olla lempo ruumiissa, jos mieli jättää kaikki nämä\nmukavuudet ja hautautua Savon erämaihin.\n\n[10] Venäläisillä oli enimmäkseen vihreä, suomalaisilla harmaa ja\nruotsalaisilla sininen puku.\n\n[11] Mitä? Tuhmuuksia!\n\n[12] Nuori mies, te rupeatte hävyttömäksi!\n\n[13] Suuri Jumala, ettehän toki tahtone tehdä minua onnettomaksi!\n\n[14] Te olette erehtynyt, herraseni.\n\n[15] Vielä yksi! Jumalani!\n\n[16] Heitä jo kinasteleminen.\n\n[17] Niin nimitettiin pohjoisessa Suomessa 1741:n vuoden sotaa. Kaarle\nXII:n sotaa, joka muutti Suomen erämaaksi, sanotaan etupäässä _isoksi\nvihaksi_.\n\n[18] Kansantaruja.\n\n[19] Sotamiesten kesken yleinen huhu.\n\n[20] Kuningas on aina voittamaton häntä jumaloivan armeijan johtajana.\n\n[21] Ken laillan' nurjui Jumalalle,\n     Voi nurjua myös kuninkaalle.\n\n[22] Spiegelberg: peilivuori.\n\n[23] Muist. 1830-luvulla oli jo Suomessa menetetty kaikki toivo\nvaltiopäiväin saamisesta, joissa ritaristo ja aatelisto voisi\nperustuslaissa vielä säilytetyn etuoikeuden mukaan esiintyä\nvaltiosäätynä.\n\n[24] Ringa merkitsee: halpa, vähäinen.\n\n\n\n"]