[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9jfGQKls5f98AMp6-SvwBRVmTKS3VdtKAAlQJpIm3E4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},520,"Talvi-iltain tarinoita 2","Topelius, Zacharias",1818,1898,"520-topelius-zacharias-talvi-iltain-tarinoita-2","520__Topelius_Zacharias__Talvi-iltain_tarinoita_2","Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti.","novelli",[],[],"fi",1882,1910,92877,603609,false,38473,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Short Stories","\"Talvi-iltain tarinoita 2\" by Zacharias Topelius is a collection of short stories written in the early 20th century. The book features tales that evoke a sense of nostalgia and exploration of human experiences set against a backdrop of Finnish landscapes and culture. Key figures include Vinsentti Aallonhalkoja and his group of university friends, who navigate their youthful adventures and ambitions throughout the narrative.  The opening of the collection introduces the character Vinsentti Aallonhalkoja as he and his friends at the university enjoy their camaraderie on a summer evening in 1835. They engage in lighthearted competitions, such as tossing stones into the water, while discussing their futures, aspirations, and the kind of lives they wish to lead. The vivid descriptions of their environment, including the beauty of the Finnish landscape and the vibrant atmosphere of youthful friendship, set the stage for the characters' journeys toward self-discovery and their bonds with each other. As they pledge to meet again in twenty-five years, the stories hint at themes of friendship, ambition, and the passage of time. (This is an automatically generated summary.)",[28,29],"Suppanen, Aatto","Jäämaa, Ilmari",306,"Novellikokoelma sisältää kolme laajaa kertomusta, jotka sijoittuvat 1800-luvun Suomeen. Visentti Aallonhalkoja seuraa ylioppilaselämää ja Helsingin kehitystä, Aulangon pastorinvaali kuvaa hämäläisen seurakunnan valtataistelua ja Mirabeau täti kietoutuu suvun salaisuuksiin sekä varhaiseen rautatiehistoriaan.","Z. Topeliuksen 'Talvi-iltain tarinoita 2' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 520. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TALVI-ILTIAIN TARINOITA 2\n\nVisentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti.\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\nSuom. Ilmari Jäämaa ja Aatto S.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nVISENTTI AALLONHALKOJA:\n\n  1. Ylioppilasnimikirja.\n  2. Seitsemän uutta esitellään.\n  3. Vesimatka Säästöpankkiin.\n  4. Syrjästäkatselijat.\n  5. Lupauksen malja.\n  6. Viheriän huvilan luona.\n  7. Sörnäisten seitsenlehtinen apila.\n  8. Kaksi ystävystä.\n  9. Kilpikonnankuorinen rasia.\n 10. Tutkimus. Kuulustelu.\n 11. Tuomio.\n 12. Veistämöllä.\n 13. Luonnontutkija.\n 14. Lupauksen malja pohjaan.\n\nAULANGON PASTORINVAALI:\n\n  1. Maantiellä.\n  2. Kyytimiehen kertomus.\n  3. Perilletulo.\n  4. Mamseli Apollonia Durin.\n  5. Ensimmäinen yö.\n  6. Pastori Idegran.\n  7. Mitä oli ajateltava?\n  8. Puhetta liiaksi, eikä kuitenkaan tarpeeksi.\n  9. Yöllisiä havaintoja.\n 10. Joosuan kertomus.\n 11. Tulosaarna.\n 12. Saarnan jälkeen.\n 13. Unissakävijä näyttäytyy taas.\n 14. Murhaluola.\n 15. Hyökkäys ja tappio.\n 16. Toisena joulupäivänä.\n 17. Erland Stjernkorsin lääkemääräykset.\n 18. Lähetyssaarnaajana pakanain keskellä.\n 19. Sisarukset.\n 20. Kirje kirkkoherransijaiselta maisteri E. Stjernkorsilta\n     konsistorin amanuenssille K. Nordstrandille Turkuun.\n 21. Kirje ja vakooja.\n 22. Mitä Joosua tarkoitti harakan laululla.\n 23. Hovineuvos Kopfschmertz.\n 24. Tapaturman seuraukset.\n 25. Seurakunta jakaantuu kahdeksi puolueeksi.\n 26. Sota epäjumalia vastaan.\n 27. Salajuonia ja huhuja.\n 28. Vaalisaarnaajat.\n 29. Vaalin edellinen ilta.\n 30. Vaali.\n 31. Uusi vaali.\n 32. Tapauksia, juonia ja tunnustuksia.\n 33. Sielunpaimenen tappiot ja voitot.\n 34. Näkyväinen ja näkymätön kirkko.\n\nMIRABEAU TÄTI:\n\n  1. Tätini ja minä.\n  2. Lyhyt kertomus myöhemmästä kasvatuksestani.\n  3. Suomen ensimmäinen rautatie.\n  4. Vaskiseppä.\n  5. Matkaseikkailuja.\n  6. Yömaja.\n  7. Muistoon tulo.\n  8. Sormuksen puolikas.\n  9. Kuka hän on?\n 10. Epäilyksiä ja salaliittoja.\n 11. Muuan seikkailu ja lääkintätaito.\n 12. Uusia arvoituksia.\n 13. Jouluaatto.\n 14. Kuka seppä oli.\n 15. Mirabeau täti.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nVINSENTTI AALLONHALKOJA\n\n\n\n\n1. YLIOPPILASNIMIKIRJA.\n\n\nOn omituisen huvittavaa lukea kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta\ntakaperin tehtyä ylioppilasnimikirjaa, taikkapa vielä vanhempaa. Nimet\novat siinä viivoitetuilla riveillä omin käsin piirrettyinä, uljaina ja\nkankeina, sellaisina kuin ne kirjoitettiin sinä onnellisena aikana,\njolloin ensi lyyry loisti lakissa -- nuoruuden iloista lyriikkaa -- ja\ntavallisesti suurin kirjaimin, kuten on tapana, kun tehdään tärkeätä\nasiaa. Tärkeätpä ne piirrot olivatkin kirjoittajilleen, sillä ne olivat\nakateemisen arvon todistuksena ja merkkinä, että oli päästy sen\nyhteiskunnan jäseniksi, jota oli aina ensimmäisistä koulupäivistä asti\nikävöiden katsottu kunnianhimon pyrintöjen korkeimmaksi päämääräksi.\nTuntui siltä, kuin poika olisi samalla kynänvedolla piirtänyt\nmiehuutensa puumerkin elämän kirjaan ja kuin hän olisi laskiessaan\nkynän kädestään ollut toinen ja täydemmästä käypä mies kuin siihen\ntarttuessaan.\n\nMutta sen viivoitetun omakätisen nimikirjoituksen alle jätetään\nvalkoiselle lehdelle kirjoittamaton tyhjä paikka, ja sillä tyhjällä\npaikallakin on merkillisyytensä. Se on ikäänkuin elämälle ja\njälkimaailmalle annettu velkakirja, johon ne kerran kirjoittavat\nkuittinsa. Siihen silloin niin viattoman valkoiselle lehdelle piirtävät\nvastaisuudessa tuntemattomat kädet yläpuolella olevan nimen\npäästökirjan, kun palvelusaika on lopussa. Siihen kirjoitetaan aina\ntuon tuostakin nimen omistajan elämän vaiheita ja ansioita -- ainakin\narvoylennykset, jos hän on saavuttanut niitä, ja hänen elinkeinonsa,\njos hän on sellaisen saanut. Viimeksi merkitään ero elämän\npalveluksesta tavallisen kaavan mukaan, joka muinoin oli latinalainen\n_obiit anno_ ... tai nykyjään \"Kuoli vuonna...\", taikka loppuun ei\nmerkitä ollenkaan mitään, kun ehkä nimen omistajan kuolema on yhtä\ntuntematon kuin hänen elämänsä on jäljettä vaeltanut maan yli.\n\nJos nyt vertaillaan nimikirjan uljaita nimiä niiden alla oleviin,\nuseastikin kainoihin muistiinpanoihin -- mitä muistoja, mitä opetuksia,\nmikä kummallinen näytelehti inhimillisten kohtaloiden vaihtelevuudesta!\nJos luetaan nimiä, jotka on kirjoitettu vain viisikolmatta vuotta\ntakaperin, niin on jo puolet niiden omistajista korjattu pois kuin\nkuihtuneet lehdet; toiset työskentelevät vielä kooten aineksia nimen\nalla olevan tyhjän paikan täytteeksi. Suruiseksi käy useinkin mieli\nnoita haihtuneiden harhakuvien ja sulaneiden vahasiipien riimukiviä\ntavaillessa. Kuinkahan moni kaikista myrskyn hajoittamista\nmännynkävyistä on kasvanut hongaksi? Kuinkahan moni niistä on edes\njuurtunutkaan? Muutamat kuihtuivat kevään ensimmäisinä puhjentapäivinä;\nmuutamat sattuivat kalliolle, toiset ohdakkeiden sekaan, muutamia osui\ntien oheen ja muutamia putosi hyväänkin maahan. Kuitenkin ovat useimmat\nheistä, heistäkin, tulleet vihreäksi nurmikaistaksi maansa metsiin, ja\nsehän riittääkin, kun katsotaan menneisiin aikoihin, vaikka se\nnäyttääkin liian vähältä katsahdettaessa kohti tulevaisuutta.\n\nVälistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla\nolevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta\nkotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo\nkehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle\nurhoollisen _Akilles_ nimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet\noppineella _Makaon_ nimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista\nkahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut\nmikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti\nsairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa\nmahtavana majurina.\n\nSiihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta\nkunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista\nkruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä --\nsiihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta\nvoisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien\nvähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin\nulkopuolella -- siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen\nvirranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine\nkouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura,\nsamalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu\nvirta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin -- siihen aikaan\nkirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta\nnuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ------sen\nosakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan\nvieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina\nensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin\nkiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.\n\nOli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä\nylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään\nsaliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää\nennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien\neteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo\nseitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin\nkuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun\nkokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua\nnuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli\nvanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien\nkumppanien, _seniorien ja civisten_ kanssa.\n\nPäätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta\nolivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän\nsaakka pikku kaupunki -- ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston\nravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin\ntaitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys,\nei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei\nollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli\nWahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä\nhäntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin\nolleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa\nhankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä\nennen; sen lisäksi oli neljä \"sveitsiläissokerileipuria\", jotka\nkilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten\nsetä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren.\nCatanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia\nnauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat\nnuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen\njuotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman\nkaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten\nvapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista\nhiljaiseen lepolaan, _Mon repos'hon_, juhlasalin viereen. Sen lisäksi\noli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli\nBjörklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa\ntarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa\nsemmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.\n\nVaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin\ntunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan\nhuikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin\nnaulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä\npäivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan\nkelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon\nheinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista\nmuutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta\nnuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä\nperikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä\n\"vanhaa, hyvää aikaa\".\n\nKauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä \"Seurapuistoon\" ja viedä\nsinne punssia.\n\nNuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He\nkulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan\npuistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken\npuhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä\nvaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua\nkäytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia,\njoka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden\nasettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen, _calidariumiin_,\njotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa.\nSivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään\npäin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen\npaljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka\n\"Flora ja Fauna\"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut\nkasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä\npääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin\n\"vapaamuurarin haudalla\" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa\nkauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain\näänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin \"Kukon\",\n\"Ruusun\" ja \"Geflen vaakunan\" savupilvillä.\n\n\n\n\n2. SEITSEMÄN UUTTA ESITELLÄÄN.\n\n\nSe paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839\nsaaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan\nautio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää.\nAinoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli\njo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se\noli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista\npäivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen \"vapaamuurarin\"\nyksityisenä puutarhana -- huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana,\nettä tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain\nkukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui\nnuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien\nkäyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja\ntunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat\nehtineet taidossaan silloin ilmestyviin \"Bruna primoihin\" asti. Ajan\nmerkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen\npuulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja,\njoiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen\nlaatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi\ntaistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin\nrahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden\nuseimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon\ntorppareilla.\n\nTulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla\nlyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes\nne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta\nkuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku\nylioppilas matkallaan suorittamaan \"maaherran-tutkinnon\" astui\nmahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta\nja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu\nsyttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu.\nKukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään\nmahdotonta?\n\nNoin kolmekymmentä nuorta kansalaista oli nyt miehittänyt tulevaisuuden\nkukkulan. Takkien taskuista ilmestyi muutamia punssipulloja ja kaksi\nlasia: juuri kaksi, jotka tarvittiin kilistettäessä veljenmaljoja\n99-1/2:ksi vuodeksi. Pidot olivat valmiit. Komeat ne eivät olleet\neivätkä voineetkaan olla semmoisena aikana, jolloin pitkä\nkevätlukukausi maksoi keskimäärin sata riksiä pankkorahaa, summan niin\nsuuren, että se synnytti katkeria valituksia ajan kalleudesta, koska\nsilloisen ylioppilaspolven isät olivat Turussa tulleet toimeen\nlukukautensa yhtä monella plootulla ja heidän edeltäjänsä\nleipätynnyrillä, voipytyllä ja muutamalla riksillä. Miten olisivatkaan\nnuo kunnon isät kauhistuneet, jos olisivat kuulleet, mitä opin kylvö\nmaksoi myöhempinä aikoina!\n\nYlellisyys oli jo paljoa suurempi vuonna 1835. Arvoisia, pitäjän\nräätälin taidokkaasti isän kotona leikkaamia sarkanuttuja oli kyllä\nvieläkin eikä suinkaan miksikään vahingoksi akateemiselle arvolle,\nmutta ne näyttivät jo kuitenkin olevan vaarassa joutua unohduksiin\nunivormujen ja mustien lievetakkien rinnalla, jotka hankittiin\nenimmäkseen velaksi mestariräätäli Palmqvistilta, joka niillä rakensi\nainakin yhden kerroksen komeaan kivikartanoonsa. Rasvanahkasaappaat\nolivat samassa vaarassa saapasnahkatehtailija Nordinin ja Hanneliuksen\nhienompien valmisteiden takia. Harvoin alentui sentään ylioppilas\nkäyttämään niin tarpeettomia ylellisyyskapineita kuin hansikkaita.\nKepit, sievemmätkin kuin ryhmysauvat, olivat tosin tunnetuita, mutta ne\ntuottivat omistajilleen pilkkanimen: herneenvarsi ja Espanjan ritari.\n\nSiihen aikaan puhuttiin paljon ylioppilaskunnan \"hengestä\". Mutta\nvaikea oli keksiä, mitä tuo \"henki\" oikeastaan oli. Nähtiin\ntosin toisinaan -- kun jonkun ylennys yliopistovirassa herätti\ntyytymättömyyttä tai kun suuresti kunniassa pidettyjä kumppaneita\neroitettiin yliopiston hallituksessa silloin vallitsevan ylen\nvanhanaikaisen järjestelmän vastustamisesta -- merkkejä muutoin\nhyvinkin hajaantuneen nuorison keskinäisestä yhtymisestä, nuorison,\njolla oli vain kevätjuhlat ainoina yhdistäjinä; sattuipa vielä niinkin,\nettä parin sadankin suuruisia ylioppilasparvia joskus kuljeksi\nkuutamossa, laulajat etunenässä, luullen paljoutensa tähden olevansa\njotakin. Mutta kaikki se oli pohjaltaan vain samaa kuohuvaa nuoruuden\nuljastelua, jolla jokin koulun luokka joskus käy, yksi kaikkien ja\nkaikki yhden puolesta, vastustamaan luultuja vääryyksiä. Suuret\najatukset eivät kuuluneet sen ajan elämään: ne pysyivät Homeroksen,\nSofokleen, Miltonin, Klopstockin, Goethen, Walter Scottin ja Frithiofin\nsadun omina. Mistä olisikaan voitu löytää sytyttävä kipinä?\nPolitiikasta ei puhettakaan -- lukuunottamatta yhtä ainoata kuuluisaa\npoikkeusta Puolan kapinan aikana 1831. Lönnrotin Kalevalaa poimittiin\nsilloin kuin puolukoita kaukaa Karjalan kankailta, Runeberg korjaili\nkirjoitusvihkoja, suomenmielisyys imi äidin maitoa kuin hampaaton\nkapalolapsi Juteinin ja v. Beckerin kirjoituksista, Topeliuksen\nrunoista, K.N. Keckmanin tieteellisistä esityksistä ja E.A. Ingmanin\nAnakreonin käännöksestä. Kaikkea koossa pitävää, kaikkea elähyttävää ja\ninnostavaa isänmaallista alkuainesta ei ollut; isänmaa oli yliopistossa\n\"jaettuna\" kahdeksaan, useinkin keskenään kilvoittelevaan \"osakuntaan\".\nMuutamia noista osakunnista -- entisistä \"natsioneista\" -- pidettiin\netevämpinä kuin toisia, ja hyvin arvonsa tuntevina pitivätkin ne\netuoikeutenansa saada valmistaa maamme ja yliopistomme kuuluisat\nmiehet; se sukuylpeys teki tuon ylioppilasylimystön muita aremmaksi\nmaakuntansa kunniasta, mutta loukkasi itseensäsulkeutumisellaan\nkaikkien toisten itsetuntoa.\n\nYksin näillä osakunnillakin oli vaihtuvat rappio- ja kukoistusaikansa;\nniiden usein tarkastellut säännöt (\"statuutit\"), joista monissa\nkiivaissa väittelyissä oli riidelty, olivat ylioppilaselämän ainoat\ntodelliset yhteiskuntakysymykset, tärkeät kyllä aikanansa, sillä\nnuorukainen oppi niistä jonkinlaista parlamentaarista hallitusmuotoa ja\nsai ensi kerran tilaisuuden kohota omien pienien pyrintöjensä\nyläpuolelle korkeampaa, yleisempää tarkoitusperää kohti. Akateemiset\npikkuvaltiot kiivaine riitoineen, riehuvine puoluetaisteluineen ja\nkilvoitteluineen, joita käytiin etevien kansantribuunien kesken,\nolivatkin todella maassamme ainoat, joilla silloin oli valtiomuoto ja\njotka sen olivat käytännössäkin toteuttaneet.\n\nMutta palaamme vihreälle nurmikolle, tulevien aikojen Kaisaniemeen. Sen\njälkeen kun jätimme heidät siihen, ovat uudet, _novitiukset_, ehtineet\njuoda veljenmaljan sekä vanhojen, _civisten_, että vanhempien,\n_seniorien_, kanssa; niin nopeasti pääsi jo silloin muinaisten ankarain\narvoeroitusten yli, joita enää olikin vain nimeksi olemassa.\n_Keltanokka-_sanaa ei silloin vielä ollut ylioppilasten sanakirjassa;\njoskus kuuli jonkun verran epäkohteliaan \"pentu\"-nimityksen, mutta\n_novitius_ oli tavaksi tullut klassillinen nimi. Meidän sallittaneen\nnyt esitellä nuo seitsemän äsken leivottua akateemista kansalaista\nsuosiolliselle mieslukijalle, joka ei luultavasti ollut mukana\nnurmikolla, ja naislukijalle, joka ei voi odottaa tanssikoulussa\nopittua kumarrusta sen ajan kasvattamilta kankeilta nuorilta miehiltä.\n\nVanhin tuon nuoren metsän vesoista, oikea patriarkka tässä\nnuoressa seurassa, oli nimeltään _Abraham Tallrot_, jonka niskoja\npainoi kolmekymmentä vuotta; hän oli talonpojan poika ja oli\nkuusitoistavuotiaana saanut päähänsä, että hänestä tulee pappi, minkä\njälkeen hän oli sanomattomalla vaivalla ensin oppinut ruotsia, sitten\nsuomalaisen itsepäisyydellä, hiellä ja löylytyksillä ryöminyt viisauden\nperuskirjan, kunnioitettavan Strelingin _grammatica latina'n_ lävitse;\nsitten saanut tarpeettoman, mutta hyvin tavallisen kunnianhimon\nruotsintaa nimensä, rehellisen suomalaisen Mäntysen, ja vihdoin hädin\ntuskin saanut pujotelluksi ylioppilastutkinnon karien ja luotojen\nlomitse. Ulkonäöltään hän oli punaposkinen, vahvarakenteinen ja\nleveähartiainen; tuuhea parta kasvoi poskissa ja yllä oli kotikutoinen\nsinisarkainen univormunuttu, jonka hän oli tuonut mukanansa valmiina\n(kuitenkin napittomana) matkalaukussa; hän pureskeli kalmojuuria, oli\ntunnettu sylkemistaidostaan ja koulussa hänellä oli nimenä _Tusse_.\n\nPitempi häntä, mutta nuorempi, oli toinen Herkules nimeltä _Hesekiel\nGranqvist_, kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha, lukkarin poika,\nkyyryniskainen ja mykevähartiainen; tukka oli aamuruskon karvainen, suu\ntavattoman leveä, silmät rehellisen ja tyhmän näköiset, takki vähän\nliian ahdas, saappaat suunnattoman suuret ja mitä paksuimmasta\nhärännahasta; pureskeli pitkää tupakkaa, ja koulussa häntä sanottiin\n_Hevoseksi_.\n\nSitten seurasi vuosien ja viisauden puolesta _Josef Aleksius Enestam_,\naatelismies, kaksikymmentäviisivuotias, kihlakunnan tuomarin poika;\npitkä, vaaleatukkainen, kaunopuheinen, laiha ja kalvakka; takki hienoa\nverkaa; osoitti hieman taipumusta keikarimaisuuteen; käytti\nhansikkaita; oli vähän viivästynyt, häntä kun eniten huvittivat\nryöväriromaanit. Hän ei polttanut eikä nuuskannut, mutta pureskeli\nlakkaamatta kanelin nuppuja ja oli koulussa nimeltään _Alonzo_.\n\nEdelleen seurasi järjestyksessä _Adolf Julius Ahl_, kahdenkymmenen\nkahden vuoden vanha, lyhyt, lihavahko ja punaposkinen veitikka,\nsukkelan ja hupaisan näköinen; silmät pienet, harmaat, tirkistelevät,\ntakki vähän karvakulu, vaikka isä oli räätäli; koko olemus vähän\nhuolimaton, mutta kuitenkin hauskanomainen. Ollen jo mainion taitava\nbiljardinpelaaja hän osasi niellä savun Catanissa ja puhaltaa sen\nsitten ulos Kestlissä; oli muuten tunnettu hyvästä päästään ja\nsukkelasta suustaan; koulussa, jossa hän oli salaa kirjoihin\nkurkistamalla päässyt eteenpäin, hänellä oli kunnianimenä _Pasha_.\n\nSitten _Antti Rönnholm_, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, papin\npoika; mustaverinen, varreltaan keskinkertainen ja vakavan näköinen;\nvähän hajamielinen, mutta kaikkien kunnioittama ahkeruutensa ja\nrehellisyytensä tähden; hyvät laudaturitiedot; nuuskasi; käytti\nsilmälaseja ja oli heikkorintainen; koulussa nimenä _Antepenultimus_\n(kolmas lopusta lukien).\n\nLähinnä häntä oli iän puolesta _Lambert Severin Björck_,\nyhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen,\nhurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja\nherttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut\nkorkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran\nkoettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut\nuudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja\nhiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiin _Hiireksi_.\n\nSeitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli\nkirjoittanut nimikirjaan nimen _Vincentius Ek_. Hän oli pitkä, solakka\nnuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt,\nja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen\nvasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat,\nsädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja\nsynnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä,\nsuomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli\nkaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain\nneljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alin _cum laude_.\nKoulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut\nniin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella\nkuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko\nhän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli\nrohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se,\ntoverien kesken hänet tunnettiin nimellä _Aallonhalkoja_.\n\nKun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat\nköyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin --\nja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät\ntoisiaan puoleensa -- emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa\nystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen\ntoverinsa Hiiri.\n\n\n\n\n3. VESIMATKA SÄÄSTÖPANKKIIN.\n\n\nIlta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen,\nkaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä.\nKukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat\nkevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät\nhuolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi\nummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa\nasennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean\nharmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat\nvetivät väkikarttua, \"taittoivat kättä\" tai heittivät keihästä kuin\nIliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan\nhyppäämällä hajasäärin \"Hevosen\" kyyryselän yli, samalla kun toiset,\njotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan\nosansa niiden sisällyksestä.\n\nSe sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen.\nTosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme\ntuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä\nensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä\nkevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin\nentiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean\nkopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla\nuimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen\nmäärään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet\nHelsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa\naikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja\nvoimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja\nselän oikomista asevelvollisuuden koulussa.\n\nMuutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat,\nkun ne putosivat kauas selälle \"umpilukkoon\". Tusse sai jäntevällä\nkädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea \"Säästöpankkiin\"\npäin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi\ntai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän\nloitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki\nheikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että\nkivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän\nrannasta.\n\n\"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin\", huudahti\nPasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti\nvielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan\nylioppilastutkinnosta.\n\nToverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään\nvirkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä\nkymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:\n\n-- Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti\nalaspäin -- ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele... Kas niin,\nkoetas!\n\n-- En -- sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri -- viskaa\nsinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.\n\nVinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä\nnimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet\nputosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että\nvoittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä\ntuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius,\nvalitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä\nhuolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien\nsilmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi\nkirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi\ntai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.\n\n-- Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä\nkilpailu -- vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki -- oli\ntullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai\ntärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.\n\n-- Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta,\njota kaikki katsoivat voittamattomaksi.\n\nAinoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti\nvastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla \"voileipäheitoilla\".\nMutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi\nvälittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä\ntaistelussa.\n\nVinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti\njalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä\nhetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen\noikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin\nvain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne\npäin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle\nSäästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä\nmatkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.\n\nSilloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista\nheittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää\nkukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham\nTallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin\nviskannut rahalla.\n\n-- Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli\nnähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut\nystävälleen Severin Björckille.\n\n-- Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen\nkädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.\n\n-- Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että\nolit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.\n\n-- Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä,\nvastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.\n\n-- Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä\ntuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa,\nvakuutti Hiiri.\n\n-- Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse,\nvastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta\nsanaakaan.\n\nVinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti\nvaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki\ntoverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty\nuimaanlähtö tarkoitti.\n\nVinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät\nlaineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko\nkultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta\nhän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle,\nsille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin \"Säästöpankin\"\nnimellä.\n\nSe Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin\nasukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä\noli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on\nvielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin\nhoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman\nistutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta\ntässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä\nraitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen\nkirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä\n1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret\nläksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste\nhälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin\nvaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin\nilman pääomia, \"huvilana\", ja oli sitten milloin minäkin\nyksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja\nvarastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä\ntalvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen\nhistoria myöskin loppui loistavasti.\n\nMutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan\nsananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen\njotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista,\njotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle.\nVihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja\ntaaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi\nputosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen\nWidefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin\nse olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se\nhuomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto\npoisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä.\nKeksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan\nuskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva\noikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin\ntaaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä\nehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen\npuutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti\ntervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut\nkiven Suomen salmien sinilaineiden yli.\n\nVene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin\nkahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet\nvietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän\npiteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin\nhänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka\neivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset\nmenivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä\nmyöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä\nmalja Vinsentin kunniaksi.\n\nTällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka\nsattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse\nkatselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen\ntovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin\nhupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva\nnuorukaisen koko tulevaisuuden.\n\n\n\n\n4. SYRJÄSTÄKATSELIJAT.\n\n\nIltana, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja ui salmen yli Säästöpankin\npuolelle seisoi kunnaalla mäntyjen takana kaksikin ryhmää katselemassa\nnuorukaisten leikkiä. Loitommaksi hiekkakäytävälle seisahtui vanha\nrouva, yllä vanhanaikuinen musta silkkiviitta, päässä ajan tapaan\nleveäreunainen olkihattu, niitä hattuja, jotka nyt herättävät suurta\nriemua, kun niitä löydetään romukätköistä tai käytetään pilapukuina.\nHänen vieressään oli nuori, hyvän ja miellyttävän näköinen valkoverinen\ntyttö, pieneksi käynyt ruudukas pumpulipuku yllä, leveäreunainen hattu\npäässä hänelläkin ja hyvin pieni valkoinen päivänvarjo kädessä.\nMolemmat näyttivät pelkäävän, että heidät huomattaisiin, ja jatkoivat\nkävelyään heti, kun nuorukaisten katseet kääntyivät heihin päin; mutta\nmilloin he luulivat olevansa niiltä turvassa, pysähtyivät he ja\ntarkastelivat salaa rannalla olevaa seuraa.\n\nLähempänä ja ylinnä kunnaalla, jonka rinteessä on vanha jääkellari,\nseisoi kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kuuluvan\nsamaan seuraan kuin edelliset. Vanhempi heistä oli pitkä, laiha herra,\nnoin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli yllä venäläisen\nmeriväen univormu, josta näki hänen kuuluvan korkeampaan päällystöön,\nja upseerilakin alta välkkyivät mustat, vähän harmahtavat hiukset.\nHänen kaarevan kotkannenänsä yläpuolella säkenöi musta silmä, toinen\nniistä oli sokea; pitkät, harmaat viikset ja viitta, joka puoleksi\npeitti univormun, tekivät hänet vielä enemmän ylpeän, käskevän sotilaan\nnäköiseksi.\n\nHänen vieressään seisoi nuorempi, kolmenkymmenen tai viidenneljättä\nvuoden vanha mies, yllä kummallinen, outo puku, missä sinistä\nsamettitakkia koristivat kultanauhat; hän oli lyhyenläntä, mustaverinen\nja kalpea; silmät olivat ruskeat, vilkkaat ja aina liikkeessä. Siitä\ntavasta, millä hän vastasi upseerin kysymyksiin, saattoi arvata hänet\npalvelijaksi tai ainakin alempiarvoiseksi. Molemmat olivat nähtävästi\nmuukalaisia ja seisoivat siinä näköjään välinpitämättöminä katsellen\nkaunista seutua, mutta seurasivat kuitenkin tarkasti nuorukaisten\nliikkeitä, pysyen vain kylliksi kaukana, jotteivät herättäisi huomiota.\nKenties he tiesivät, ettei mikään saa nuorten verta niin helposti\nkuohuksiin kuin pieninkin vakoilemisen epäluulo. Ja siihen aikaan oli\nkyllä tarpeeksi epäilyttäviä huhuja, joiden suhteen etenkin ylioppilaat\nolivat sangen arkatuntoisia.\n\n-- Lähtekäämme nyt, täti! sanoi nuori tyttö seuralaiselleen. -- Minä\npelkään, että he näkevät meidät, ja tuo pitkä herra tuolla näyttää niin\nkummalliselta. Näettekö, täti, miten hän tarkastelee heitä? Minä kuulin\nhänen äsken, kun hän meni ohitsemme, puhuvan jotain vierasta kieltä,\njota en ole koskaan ennen kuullut.\n\n-- Se oli venäjää, vastasi vanha rouva hajamielisesti ja yhä vain\nkatsellen rannalla olevia ylioppilaita.\n\n-- Ei, täti, se ei ollut venäjää, ei ranskaa, ei saksaa eikä englantia;\nse oli pikemmin suomen kaltaista, mutta ei se ollut suomeakaan. Olisipa\nhauskaa tietää, mitä kieltä se oli.\n\n-- Saa nähdä vain, niin kyllä tuo vielä hukuttaa itsensä, tuo\nymmärtämätön poika! torui täti kuuntelematta tytön puhetta ja astui\nilmeisesti levottomana pari askelta eteenpäin, kun Vinsentti hyppäsi\nveteen.\n\n-- Ettekö tiedä, täti, että he sanovat häntä Aallonhalkojaksi! virkkoi\ntyttö lapsellisen luottavasti.\n\n-- Juuri sentähden, rakas lapsi, juuri sentähden. Huimapää hän on, ja\nmitä pahimpia. Tuo ei käy hyvin. He viekoittelevat häntä ja saattavat\nhänet turmioon. Ja mitä sanoisi hänen kasvatusisänsä, jos minä antaisin\npojan hukkua ihan silmieni edessä?\n\n-- Hyvä täti, onhan Severin siellä!\n\n-- Niin, Jumala siunatkoon häntä. Jospa kaikki pojat olisivat Severinin\nkaltaisia! Mutta hän ei voi pelastaa edes hiirtäkään.\n\n-- Oh, hiiren hän aina saa pelastetuksi! huudahti tyttö nauraen. Mutta\nnyt on Vinsentti toisella rannalla.\n\nMolemmat muukalaiset menivät lähemmä rantatöyryä, seurasivat\nkatseillaan uijaa ja puhuivat vilkkaasti omalla kielellänsä, joka oli\nherättänyt tytön kummastusta. Täytyi antaa hänelle anteeksi, ettei hän\nsitä ymmärtänyt, sillä se oli uuskreikkaa. Monta kreikkalaista palveli\nsiihen aikaan Venäjän sotalaivastossa; useinkin näki heitä ja muita\nitämaalaisia ilmestyvän Helsinkiin, mutta he puhuivat enimmäkseen\nvenäjää.\n\n-- Hän se on! sanoi lyhyempi mies.\n\n-- Oletko varma siitä? kysyi vanha meriupseeri.\n\n-- Niin varma kuin siitä, että olen äitini poika. Sano minua\nuskottomaksi koiraksi ja heitä korvani Ibrahimin jalkojen juureen, jos\ntällä kertaa olen erehtynyt.\n\n-- Todista!\n\n-- Minä seurasin jälkiä aina sieltä -- tiedäthän -- Simferopolin\nkautta Moskovaan -- Moskovasta Pietariin -- Pietarista tänne --\nHelsingistä ------iin -- sieltä taas takaisin tänne. Minä tiedän\nkaiken: millainen risti hänellä on rinnassaan, millainen arpi\nvasemmassa ohimossa, millaisen säikkymättömän rohkeuden hän on perinyt;\nkaikki on ihan niinkuin vanha Stefano kertoi. Myy minut orjaksi, herra,\ntai ota pääni; mutta minä sanon: se on hän!\n\n-- Hyvä. Minä uskon. Nuo kymmenen tuhatta piasteria taitavat joutua\nomaksesi.\n\n-- Minä olen varma siitä. Mutta mitä teidän jaloutenne aikoo tehdä?\n\n-- Mitä minun tulee. Mene asuntoosi äläkä odota minua ennenkuin\naamupuoleen.\n\n-- Mutta teidän jaloutenne ei osaa kieltä. Minun apuni saattaisi olla\ntarpeen.\n\n-- Minä puhun latinaa. Mene, sanon minä.\n\nLyhyempi mies kosketti kädellään rintaansa, kumarsi ja meni. Vanha\nupseeri lähti rantatietä kasvitieteelliseen puutarhaan päin ja katosi\nkohta näkyvistä lehmuksien ja tammien taa.\n\nSillä välin tehtiin äsken kerrottu riemuretki takaisin Säästöpankin\nrannalle. Heti kun vanha täti oli nähnyt, että hänen huoltensa kohde\noli ainakin päässyt terveenä maalle, lähti hän suojatteineen pois,\nitsekseen huokaillen, mitä kaikkia vaaroja ja villityksiä nuori\nylioppilas parka saa kokea tässä pahassa maailmassa.\n\n\n\n\n5. LUPAUKSEN MALJA.\n\n\nKaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi.\nTöölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän\npuolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat\nja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili.\nKaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain\nlaulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului\nhiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen\nPitkääsiltaa souti kaupunkiin.\n\nLuonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli\nsydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin\nkaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen\nlähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat\njoutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.\n\nPallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä\nlauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja\nNordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku\ntoisteli ilkkuen:\n\n    Viikinkivaarat, muinaiset lehdot,\n    Vuoret, te turvaajat vapauden!\n\n\"Svealaiset muinaiset\" kajahteli ja sitten taas \"Yl'oppilas, jos nimen\nsen...!\" \"Viel' ajan kolkon aaltoloilla\" -- \"Maamme\"-laulusta ei vielä\nollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu \"Ilmojen kautta,\nlintujen teitä\", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen:\n\"Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!\" Vihdoin syöksyi\nlaulu yhä huimempana ohjat valtoinaan \"Isä Bergströmin\" helkkyvälle\ntielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa\nsattui, että \"Veljet ne välistä eksyivätkin\", ja malja loppui ahnaaseen\ntoivomukseen: \"Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin\"...\n\nSuomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen\nkolmella sävelellä: \"Minun kultani\", \"Mistäs tulet?\" ja \"Minä seison\"\n-- se ei vielä tiennyt, että \"kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun\nsaa\". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta\nsydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin\nsävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut\nolivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri\nSuomea. Joutsen lensi \"kesäisen illan kullasta\". Lähteen partaalla\nistui nuorukainen katsellen \"kuin pilven varjot vaeltavat\", samalla\nkuin elämän ja Nicanderin \"laine\" loiskui \"ylemmä santaan\" ja nuoret\nsydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.\n\nEräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään\nrannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona\nluonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan\nyön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä\nmuistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.\n\nMutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen\nvieressään seisoi Vinsentti.\n\n-- Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. -- Minä\netsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.\n\n-- Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet\nsiten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan\nsuuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.\n\n-- En -- sanoi Aallonhalkoja -- nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme\nveljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle\nja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden\npäästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä\nseitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä\nolemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen\nvaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!\n\nSeverin nousi.\n\n-- Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti\nhän miettiväisenä.\n\n-- Kysy, mitä _emme_ ole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein.\n-- Tule, Severin, vannokaamme ... elää tai kuolla, samapa se, mutta\nvannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä!\nEmmekö ole ylioppilaita?\n\n-- Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.\n\n-- Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan\nkirkkaimpaan valoon.\n\n-- Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava\nhistoriassa niinkuin hänen.\n\n-- Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin\ntai Humboldtin.\n\n-- Tehkäämme liitto keskenämme...\n\n-- Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!\n\nYstävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin\nhöyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin\nhienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja\nhälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten\nsalamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja\ntaisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista\nkunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa\nusein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että\nnuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten\nmieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.\n\nAlonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan\nsankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois\nkumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien\ntavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä\nviidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna -- elossa tai\nkuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein\nvakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän\narvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti\nvoittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole\nkuullut, laulavansa...\n\n-- Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs\nkaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan\nklassillisen Homeros-nimen.\n\n-- Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin\nmonikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili\nviattomaan maailmaan.\n\n-- Hyvät herrat! -- jatkoi Alonzo säikkymättä -- minä laulan ensiksi\nAntepenultimuksesta ja kehoitan häntä vannomaan valansa tämän maljan\nnimessä. Ganymedes, täytä hänen lasinsa reunoja myöten jumalten\njuomalla!\n\nAntepenultimus tuotiin esiin, väännettiin ylös tuolille; maljan ääressä\nhän vakuutti, vähän ensin vastusteltuaan, koettavansa parastaan eikä\naikovansa uupua ennenkuin tulisi sen koulun rehtoriksi, josta hän juuri\noli päässyt.\n\n-- Se on liian vähän! muistuttivat muutamat. Sano arkkipiispaksi!\n\n-- Ei, sanoivat toiset, kreikankielen professoriksi. Viidenkolmatta\nvuoden päästä on Antepenultimus opettanut kaikki torpparit lukemaan\nkreikkaa.\n\n-- Se on oleva Tussen urotyö, jatkoi Alonzo, kun hän ensin sananvuoroa\nvaatiessaan oli tömisyttänyt rikki viimeisen lakkiparan, joka sattui\nolemaan hänen rautakorkoisten saappaittensa alla. -- Missä on Tusse?\nGanymedes, kaada hänelle jumaljuomaa!\n\nTusse ymmärsi väärin urotyön, joka oli tullut hänen osakseen. Kovan\nkiistan perästä hänet laahattiin esiin ja nostettiin riemutuolille,\njuoma meni hänelle väärään kurkkuun ja suurella vaivalla saatiin hänet\nrykimällä vastaamaan, että hän tahtoi kääntää koko kreikkalaisen\nkirkon, mutta vaati palkinnoksi Ulvilaa tai Isoakyröä, jotka kumpikin\nolivat maamme suurimpia kirkkoherrakuntia.\n\n-- Liian vaatimatonta! muistuttivat ympärilläolijat.\n\nSitten oli punatukkaisen Hesekielin tai koulunimeltään \"Hevosen\" vuoro.\nRaamatullisesta ristimänimestään huolimatta hän oli päättänyt ruveta\nmaanmittarin maailmalliseen toimeen. Muut urotyöt kuin isot jaot olivat\nulkopuolella hänen näköpiiriään; hän oli siis vaiti, kunnes lupaus\nsaatiin hänen huulilleen.\n\n-- Hevonen vetää Suomen rajat Vienanmereen asti, sanoi Aallonhalkoja\nollen aina suurenmoinen niin leikkiä kuin tottakin puhuessaan.\n\n-- Niin, kun maa ensin on haljennut Rajajoella, huomautti samaan tapaan\nEmil Widefelt.\n\n-- Ei, kuulkaahan -- vastasi Hevonen huolissaan -- eiköhän riittäisi,\njos ojittaisin kuivaksi Saimaan?\n\n-- Häpeä, mies! tiuskaisi julmistuneena eräs joukossa oleva savolainen.\n\n-- Pasha! Pasha!\n\nPasha, joka ei ollutkaan mikään turhanujo, oli paikalla valmis,\ntyhjensi lasinsa ja vakuutti, että hän sinä syksynä suorittaisi pienen\nkameraalitutkintonsa.\n\nNiin uljas lupaus herätti kohtuullista kummastusta, mutta myöskin\nvastustusta. Muistutettiin ja syystä kyllä, että viidessäkolmatta\nvuodessa pitäisi ehtiä vähän pitemmällekin.\n\n-- No, no -- jatkoi Pasha ujostelematta -- no, niinpä minä tulen Suomen\npankin johtajaksi ja maksan kaikkien iloisten ylioppilaitten velat,\nmuutamasta turkkilaisesta satraapista alkaen...\n\n-- Hyvä, Pasha; lupaa enemmän, lupaa enemmän kuin pankinjohtaja!\n\n-- Hyvät herrat -- jatkoi puhuja riemutuoliltaan, oivallisesti matkien\nerästä tunnettua nahkuria, joka aina napsautti sormillaan vatsaansa ja\nvähää ennen oli ahdistanut muutamia ylioppilaita maksamattomasta\nvuokrasta -- velkojen maksaminen on hyvin arveluttava asia.\nAjatelkaahan, ei kukaan ota niin hartaasti osaa meidän myötä- ja\nvastoinkäymisiimme kuin karhumme. Ja minäkö murhaisin uskollisimmat\nystävämme! Mitä minä sanoinkaan? Että maksaisin kaikkien iloisten\nylioppilaiden velat? Ei, hyvät herrat, minä en ole mikään murhamies,\nminä en aio syöstä yliopistoa niin syvän kadotuksen partaalle. Minä\ntahdon vielä edelleenkin lisätä sitä kunnioitettavaa nelijalkaista\nsukua, joka on meidän luonnollinen liittolaisemme -- minä patoan\nkuivaksi Töölön lahden, teen kuohuvaksi viinimaljaksi sen avaran\nhelman, panen linjalaivan täyteen ylioppilaita ja purjehdin\nkunnialaukauksien paukkuessa kumoon keskelle maljaa...\n\nKun puhujaa oli palkittu kaikuvilla hyväksymishuudoilla, alettiin\nvaatia Hiirtä esiin. Mutta Hiiri, jota punssi ja tupakansavu eivät\nmiellyttäneet, oli taaskin kadonnut eikä ollut pyydystettävissä\nmissään. Vinsentti astui sen sijaan vastaamaan ystävänsä puolesta. Hän\noli sellaisessa hillitsemättömässä, uhmailevassa mielentilassa, joka\nuhkuu paisuvan, tarkoitustaan etsivän voiman tietoisuudesta. Hän\nhyppäsi ylös puhujapöydälle -- jolta Alonzo oli korjautunut lattialle,\nkun huomasi Pashan vieneen voiton hänestä -- vaati hiljaisuutta ja\nhuusi:\n\n-- Antakaa tilaa Hiirelle tulevain aikojen metsästysmailla! Kun\nnykyajan kotkat ovat muuttuneet variksiksi ja kun nykyajan norsut\nhiipivät kuin pienet rotat koloihinsa...\n\n-- Siinä sait sinä, kuiskasi Pasha ja töykkäsi Hevosta kylkeen.\n\n-- ... silloin on pieni hiiri, joka nyt pysyy piilossa pensaan takana,\nkasvanut vuoreksi...\n\n-- _Parturiunt montes_, vuoret synnyttävät ... pisti joku väliin.\n\n-- Ole vaiti, kun _hän_ puhuu! tiuskaisi toinen.\n\n-- ... silloin on se pieni hiiri karjuva niin että kuuluu ympäri koko\nEuroopan. Minä lupaan hänen puolestaan, joka ei viitsi luvata mitään,\nkoska hän pitää enemmän kuin me kaikki muut, että hän on kerran oleva\nSuomessa mitä Kaarle Linné oli Ruotsissa, tieteen kuningas ja kaikkien\naikojen loistava johtotähti.\n\nSeura Aallonhalkojan ympärillä oli käynyt hiljaiseksi. Tuossakin\npäihdyttävässä punssin ja savun ilmakehässä iskivät suuret ajatukset\nkuin salamat nuorukaisten sydämiin. Sameat katseet ja puolivillit, jopa\nusein raa'at ja hillitsemättömät pojatkin, jotka äsken olivat päässeet\nkoulupatukan vallasta suinpäin vapauteen, tunsivat kuitenkin korkean,\njalon tarkoitusperän voiman, tarkoitusperän, jonka vuoksi kannattaa\nelää ja taistella. Mutta se vaikutelma kesti vain muutaman sekunnin.\nHetken kohiseva laine kuohahti taas yli reunojensa ja olisi uudelleen\nhaudannut kaikki maljan höyryihin, jollei joku olisi kysäissyt:\n\n-- Ja mitä sinä itse lupaat, Aallonhalkoja?\n\n-- Minä -- sanoi Vinsentti seisten kuin kuningas korkealla\nistuimellaan, kädet ristissä ja silmät säihkyvinä -- minä lupaan tulla\nkansantribuuniksi. On niin paljon pahaa, ja se on juuriaan myöten\nhävitettävä -- on niin paljon viheliäistä, sorrettua, unohdettua,\ntomuun tallattua, ja se on nostettava. Minä tiedän kansan, joka nyt on\nniin surkean pieni, mutta joka kerran on tuleva jättiläissuureksi --\nminä rupean sen tribuuniksi, puoltajaksi, minusta on tuleva Tiberius\nGracchus, ja vaikka minulla ei ole Roomaa jalkojeni juuressa, niin\nonhan minulla maailma; toinen niistä ei liene toista huonompi. Kuka\nlähtee kanssani? Toverit, viidenkolmatta vuoden kuluttua... Ken tulee\nkanssani?\n\nSekava hälinä oli vastauksena tuohon arveluttavaan kysymykseen.\nEläköönhuudot kaikuivat, lasit lyötiin murskaksi lattiaan, ja niin\nvahvistettiin yhteinen, kaikkea maailman pahaa vastaan suunnattava\nsotaretki. Vinsentti Aallonhalkoja hyppäsi alas väliaikaiselta\nvaltaistuimeltaan, irroittautui toverien syleilyistä ja riensi\nlasipalasien ja lattialle virranneen punssin yli vapaaseen ilmaan.\n\nSieltä hän löysi Severin Björckin venelaiturin luota katselemasta veden\nkauniita varjoja ja keväisen yön kajastusta.\n\n-- Severin -- sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti -- ellen olisi se mikä\nolen, tahtoisin olla sinuna.\n\n-- Siinä kaupassa joutuisit tappiolle, Vinsentti.\n\n-- Enpä tiedä. Ehkä. On sittenkin suloista hengittää puhdasta ilmaa.\n\n-- Ja olla vapaa.\n\n-- Niin, vapaa, vapaa! Minussa on vielä paljon epäselvää. Mitähän\nsanomme toisillemme viidenkolmatta vuoden kuluttua?\n\nSamassa kuului Pashan ääni salin avoimesta ikkunasta:\n\n-- Missä olet, Aallonhalkoja? Tules, me huudamme sinut nyt Suomen\nkuninkaaksi, ja Alonzo tahtoo kilvoitella kanssasi kruunusta.\n\n-- Pasha ottaa asian omalla tavallaan, sanoi Vinsentti. Mutta tule,\nSeverin, antakaamme heidän nauraa! Taivaan ja maan nimessä, tunnenpa\nitsessäni jotakin, kuin tahtoisin murskata vuoret käsissäni... Ja\nystävykset lähtivät yhdessä.\n\n\n\n\n6. VIHERIÄN HUVILAN LUONA.\n\n\nKello lienee ollut kahden ja kolmen välillä aamulla, kun ylioppilaat\nharventunein rivein lähtivät Säästöpankista palaamaan kaupunkiin. Se\npaluumatka ei suinkaan ollut suora, sillä se kävi aivan päinvastaiseen\nsuuntaan kuin lyhyin kaupunkiin vievä tie. Jotkut ehdottivat, että\npitäisi odottaa auringon nousua \"Viheriän huvilan\" luona, ja ehdotus\nhyväksyttiin hyväksymishuudoilla.\n\nViheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella\nrannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta\nrautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo\non siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin\nkirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli\nsuosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita,\nja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias,\njotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia,\nviilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.\n\nSinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä\novea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä\nodotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta.\nSumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan\ntoista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella\nlaajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan\ntoisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana\nkaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat\nsilloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten,\nja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan\ntähtitornin kolmen huipun takana.\n\nTuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin\nvain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei\nkoskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun\nkaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä\naamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun\nalussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa\npohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä\nparemmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen,\nalkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä\nja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden\nlaskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille,\nvaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista\napostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin\nikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät\nkaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet\ntaivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta\nvähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee\ntaivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua\nja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä\nloimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon\nupotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se\nviehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee\nriittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon\nkauneimpia -- kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin\nsalaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin\nymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että\nsellaista näkyä on olemassakaan.\n\nNuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän\ntaistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan\npitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan\npitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että\nlaulettaisiin \"Kaksi konnaa tuumaili\". Antepenultimus tutkiskeli\nkasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli\nvalinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit\nmenivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta\nRenius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen\nkysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi.\nAinoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty\nyksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.\n\nHetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi,\netsimään häntä kallioiden keskeltä.\n\nSeverin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt\nkorkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei\nhän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu\nHelsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään \"Vartiovuori\",[2]\nasukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä\nvartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita\nalkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska\nsiitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat\nsekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta\nnäkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä\nsateisena juhannusyönä.\n\nSinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut,\nkun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro\ntai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt,\nvaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten\nosaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut\nviheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen\nkukkulalla _kahden_ olennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten.\nMolemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat\nolivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen:\nystävänsä Vinsentin.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot\npeittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi\nhän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää\nvasten ja katselemasta merelle.\n\n-- Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen\nkiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt\nniiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.\n\n-- Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita\nkuin minä ... ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse\nhymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.\n\n-- Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.\n\n-- En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan\nminun huomaamattani.\n\n-- Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta,\nVinsentti.\n\n-- Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?\n\n-- Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.\n\n-- Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa\nkaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja\nvaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin\npalatsini tähän, tälle vuorelle.\n\n-- Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi.\nTämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan\nporttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme\nse ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat\nSuomen tulevaisuudesta.\n\n-- Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret\nsanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän\ntäytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole\nvielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!\n\n-- Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset\nritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä\nkurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri,\nmutta kansasi olisi pieni.\n\n-- Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret\nolisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut\nkäsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen\nsyleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin\nvahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia\nvihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin ...\njos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!\n\nJa Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.\n\n-- _Dabo tibi, quodcumque quaeris_,[3] kuului odottamatta ääni takaa,\nja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka\nmuutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen\nrannalla.\n\nVasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä\ntuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja\nmuinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen\nja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle\nkunnianhimolle: \"kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja\nkumarrat minua\".\n\nEi kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.\n\n-- _Dabo tibi quodcumque quaeris_, toisti muukalainen. _Rex eris, et\ndominabis mundum_.[4]\n\nNiin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta\ntehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen\npäänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä\nehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai\nlähteneet hänen jälkeensä.\n\nKello löi aamun neljännen tunnin.\n\n\n\n\n7. SÖRNÄISTEN SEITSENLEHTINEN APILA.\n\n\nHelsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä\nluonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia\nkauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret,\nrannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka\nolisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin\nkaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää.\nEntisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä\nulkoravintoloita -- \"zum Vergnügen\", niinkuin oli kirjoitettu Töölön\nravintolan portin otsikkoon -- ja saarilla oli yksityisten\nkesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei\nasetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut\nainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä\nluvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan\nlasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa,\nmutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos\nmieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan\nKlinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s.\nkaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi\nasianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat\npilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan,\nmiten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla -- huvilan sijalla on\nnykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus --\noli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen \"maalle\", käydä\njäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen\npäässä siitä.\n\nSörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella,\noli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola,\njoka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi\nsanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden\nrannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka\nrauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu\nrautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on\nkasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa\nkauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan\nmonta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831,\njolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin\nurhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen\nsilmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan\nluonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin\nsamanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita.\nKaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin,\nsavipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.\n\nJotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä,\njotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin\nnaisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin\nlähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan\nkaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu\nosoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan\nvieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen \"evässeurue\",\njossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden\nkestityksestä.\n\nSeurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai\nkuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi\ntuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja\nhänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu:\nVinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että\nrouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis\nSeverin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa\nrouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen\nkoti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija\nhuomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin\nystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä\nylioppilaspidoistaan.\n\nVinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian\nhyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet -- sillä hänkin, ollen Björckin\nperheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi -- voidakseen olla\nosoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän\ntarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean\nsyrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt\nlintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin\ntavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana\näidilliselle ystävälleen.\n\nRouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota\nluuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton\nkalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut\njakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen\nvälinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut\nmäärättyyn aikaan tullut veneelle.\n\n-- En tiedä, vastasi Vinsentti. -- Kun erosimme, sanoi hän menevänsä\nerään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.\n\nProfessorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset\nistuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja\nnelilehtisiä apilaita.\n\n-- Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.\n\n-- Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. --\nMutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.\n\n-- Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet\ntyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?\n\nJa niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi\nniin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen\netsii -- omaansa.\n\n-- Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin\nhurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen\naihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. -- Lieneeköhän totta, että\nhe ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?\n\n-- Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja\nkahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista,\nvanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa\nnapinreiässä. -- Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.\n\n-- Mitä surmaniskuihin tulee -- sanoi toinen vanha herra, pankin\nkamreeri -- niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää.\nMutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on\nhämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty\nliikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.\n\n-- Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen\nprofessorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.\n\n-- On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri\nvälinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki\nlakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.\n\n-- Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie\nvallattomasti yhä vain etsiskellen.\n\n-- Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan\ntapaan.\n\n-- Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin\nnäkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. -- Mutta\nsinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.\n\nPuna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.\n\n-- Jos löydät viisilehtisen -- sanoi hän nopeasti -- lupaan sinulle\nuuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja\nhaalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.\n\n-- Mutta minäpä sanon sinulle, herraseni, että parittomat luvut ovat\nvaarallisia, jatkoi tyttö. -- Kolmilehtiset eivät merkitse ollenkaan\nmitään, mutta muut apilaat, joissa on pariton lehtiluku, merkitsevät\nvaaraa.\n\n-- Etsi sitten kuusilehtinen, vastasi Vinsentti huolettomasti ja\nreviskeli samalla rikki tuomen terttuja, jotka olivat suloisia kuin\nensi rakkauden tuoksu.\n\nMajuritar jatkoi:\n\n-- Entisaikaan kuultiin kertomuksia ylioppilaiden ja kisällien\nvälisistä tappeluista. Mutta, hyvä herrasväki, nyt ei ole enää mitään\nturvaa, kun ylioppilaat hätyyttävät sotaväkeä.\n\n-- Saattaahan sotaväki hankkia itselleen suojelusvartioksi\nylioppilaita, huomautti kamreeri hieman pisteliäästi.\n\nAmelie Ewers kuuli kamreerin sanat apilaita etsiessään ja rupesi\npuolustamaan ylioppilaita niin lämpimästi, että voitti luontaisen\nujoutensa. -- Antakaa anteeksi, sanoi hän, -- eihän ole mitään\ntodistusta, että ylioppilaat olisivat hätyyttäneet vartijoita. Minä\nkuulin sanottavan, että ylioppilaat lauloivat Pitkälläsillalla ja että\nvartijat ahdistivat heitä sen tähden. Se on ehdottomasti liikaa niin\nvähäpätöisestä rikoksesta; se on väärin, se on raakaa. Hätyyttää toista\nsentähden, että hän laulaa! Moni matkustaisi kymmeniä penikulmia\nsaadakseen kuulla kaunista ylioppilaslaulua, ja täällä hätyytetään\nlaulajia! Minä en sitä koskaan kärsisi, jos olisin ylioppilas.\n\n-- Mutta on kielletty laulamasta kadulla, vastasi sotaneuvos, joka\ntunsi asetukset.\n\n-- Pitkäsilta ei ole mikään katu, uskalsi Amelie vastustaa punastuen\nkorviaan myöten.\n\n-- Pitkäsilta on kaupungin tullisalpojen sisäpuolella, selitti\nsotaneuvos itsepäisesti tulkiten lakia aivan kirjaimen mukaan.\n\nAmelie aikoi vastata, mutta kun hän katsahti tädin pelästyneisiin\nkasvoihin, jähmettyivät sanat samassa hetkessä hänen huulilleen. Hän\noli vaiti, mutta tunsi mielessään nuoruuden hehkuvaa suuttumusta\ntehdystä vääryydestä ja etsi etsimistään apilaita. Se onnistui alussa\nhuonosti, sillä kostea kaste oli noussut sydämestä silmäluomien alle ja\nhimmensi etsivän katsetta. Sattumalta olivat seuraan kuuluvat\nylioppilaat poissa mäellä. Heistä ei kukaan kuullut, miten\nsankarillisesti puolustettiin asiaa, joka koski niin likeisesti heitä\nja jonka yleinen mielipide oli tuominnut. Jos he olisivat kuulleet sen,\nolisi Amelie Ewers ehkä päässyt seppeleensitojaksi 1836:n\nmaisterinvihkiäisiin.\n\nAinoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie\ntaas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen\nsanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja\nmeni nopein askelin maantielle päin.\n\n-- Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.\n\n-- Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. -- Tulepas\nkatsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti ... minä löysin\n_seitsenlehtisen_, ja se on sinun onneksesi ... jos se ollenkaan on\nonneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi\nkukoistavaa pihlajaa sen kuuli.\n\n\n\n\n8. KAKSI YSTÄVYSTÄ.\n\n\nVinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä,\nnelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan\nnimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin.\nRattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja\naikoi antaa hevosen mennä.\n\n-- Odottakaa! huusi Vinsentti.\n\nAjaja pysähtyi.\n\nYstävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän\nkeskusteluaan voitu kuulla.\n\n-- No? sanoi Vinsentti.\n\n-- Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut\ntuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti\nvain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.\n\nVinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt\npois hänen sydämeltään.\n\n-- Entä toinen? kysyi hän.\n\n-- Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei\nhuomenna enää huomaakaan.\n\n-- Entäs lakki?\n\n-- Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana,\nmutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy\nhyvin.\n\n-- Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne\ntullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa\nolleeksi.\n\n-- Minutko? Hullutuksia!\n\n-- Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin\nsinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit\nminua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän\nhurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät\npoliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja\nsyöksyin sokeasti vasten pistimiä... Ei, Severin, _sinun_ täytyy päästä\nvapaaksi!\n\n-- Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien\nmeille kaikille... Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa.\nKorkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin\nhyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.\n\n-- Ja _sinä_ luulet, että _minä_ antaisin sinun kärsiä minun tähteni!\nSinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä\nsuostuisin siihen.\n\n-- Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.\n\n-- Niin ... tulevaisuutemme.\n\n-- Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin.\nPahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä\npysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?\n\n-- Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.\n\n-- Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni\nvielä kerran ... jos meidän täytyy lähteä...\n\n-- Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?\n\nSeverin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti\nAallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten\npäättävästi:\n\n-- Rakastaako hän sinua?\n\n-- En tiedä ... en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi\npelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka\noli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään\nolisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön\nhiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen.\nHänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja\nkuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan\nlähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.\n\n-- Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.\n\n-- Ei ... ei, älä mene sinne! Mitä hyötyä siitä olisi?\n\n-- Älä kysy. Minä lupaan palata viimeistään kahden tunnin kuluttua..\n\n-- Anna minun tulla kanssasi!\n\n-- Tätisi on levoton ... _hän_ on levoton ... mene, Severin! Kahden\ntunnin perästä olen taas luonanne.\n\n-- Vinsentti ... ei, älä mene kaupunkiin!\n\nLiian myöhäistä. Vinsentti Ek oli hypännyt ajoneuvoihin ja lähti ajaa\nlennättämään minkä hevonen suinkin pääsi epätasaista tietä. Severin\nseurasi häntä muutaman askeleen, mutta nähtyään, ettei enää voinut\nsaavuttaa häntä, pysähtyi epäröiden, tietämättä, mitä hänen oli\ntehtävä. Hetkisen kuluttua hän lähti jatkamaan matkaa Sörnäisiin,\npikemmin pojan kaltaisena, joka on kadottanut kirjansa koulutiellä,\nkuin nuorukaisen, joka menee rakastettuaan tapaamaan.\n\nLukijan luvalla seuraamme nyt Vinsentti Aallonhalkojaa matkalle, jolle\nlähtemästä hänen ystävänsä oli niin hartaasti häntä kieltänyt, ehkäpä\nei suotta.\n\nAjurinrattaat saapuivat kaupunkiin, kulkivat rämisten Unioninkadun\nepätasaista kivitystä pitkin, yliopiston ohi, pitkin esplanadeja vanhan\nkirkon tienoille ja seisahtuivat yliopiston rehtorin portille. Mutta\nrehtori ei ollut kotona.\n\nSiitä samat nelipyöräiset ajoneuvot vierivät teatterin ohi pitkin\nEtelä-Esplanadia ja pysähtyivät toistamiseen silloisen Hjärnen talon\nedustalle, jossa kaupunginpäällikkö asui. Vinsentti Aallonhalkoja astui\nkäytävässä vahdin ohitse, kiipesi vakavin askelin portaita ja\nilmoittautui. Päällikkö oli kotona.\n\n-- Mitä tahdotte, nuori mies? kysyi kenraali kohteliaasti saksaksi,\nsillä hän oli ulkomaalainen.\n\nVinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä\nhän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin\nsanakirjasta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty\naamuisesta Pitkänsillan kahakasta.\n\n-- Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs\nylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen\nvapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän\nkunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne -- jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti\nhillitä liikutustansa -- lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun\nkulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että\nlauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä\nsyöksyin vartijoita vastaan ja ... antakaa anteeksi ... löin kaksi\nheistä maahan, jolloin muut pakenivat.\n\n-- Tiedättekö, nuori mies -- sanoi kenraali vakavasti -- sellaisesta\nrikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?\n\n-- Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat\nkäskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on\nhengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on\nlievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Eikö mitään?\n\n-- Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, ajatelkaa, että te\nitse olisitte ollut minun sijassani. Vain se minulla on sanottavaa.\n\n-- Te tiedätte rangaistuksenne, ja te tulette kuitenkin itse antamaan\nitsenne ilmi?\n\n-- Björck on ystäväni. Minä teen hänelle vain saman, minkä hän on\ntehnyt minulle. Mutta minulla on suurempi syy siihen, sillä minä\ntodistan, että minä olen ainoa syyllinen.\n\nKenraali kohautti olkapäitään.\n\n-- Olkootpa perusteenne, nuori mies, mitkä hyvänsä, niin teidän\nkiinnipanemisenne ei ole vältettävissä. Te olette rehtorin alainen, ja\naluksi vartioidaan teitä yliopiston karsserissa.\n\n-- Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, minun tehdä erään pyynnön?\n\n-- Pyytäkää. Jos vain on minun vallassani...\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, te myönsitte Björckille, että hän\nkunniasanansa annettuaan saisi olla vapaana huomiseen asti. Minä pyydän\nsamalla ehdolla samaa suopeutta.\n\nKenraali katsahti nuorukaisen vakaviin silmiin, ja tarkastus lienee\npäättynyt suotuisasti, sillä hetkisen mietittyään hän vastasi: -- Nuori\nmies, te olette suomalainen; minä luotan sanaanne. Huomenna kello\nkahdeksan aamulla tulette rehtorin luo.\n\nVinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.\n\nKenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.\n\n-- Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota ... hänestä olisi voinut\ntulla jotakin. Iivana ... vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle...\n\nKello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti\nAallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti\nkuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata\ntakaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä\nolevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen\nomituisesti hänen silloisessa asemassaan.\n\n-- Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.\n\nPieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän\nnäki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin \"viimeinen pari\"\nja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers.\nVinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti\nepätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan\nkoetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa\ntyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi.\nAmelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi\nleppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki\ntoisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen\nluoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö\nhyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla,\ntekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän\nihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu,\njota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.\n\nMutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että\nhän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän\nkumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä,\nikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista\ntuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti\npäänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia\nmerkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä\nvuotta vanhemmaksi.\n\nSitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä\niloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta\nleskisille hän ei suostunut rupeamaan.\n\nSeverin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin\ntunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut\ntäydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti\nhäntä silmällä tutkistelevin katsein.\n\nSeurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata\nystävälleen:\n\n-- Mitä uutta?\n\n-- Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.\n\n-- Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?\n\n-- Ole huoletta.\n\n-- Vinsentti... olkaamme iloisia tänä iltana!\n\n        Huolet huomenen\n        Unhottumaan,\n        Riemuja hetkisen\n        Nautitse vaan.\n        Kiiruhtaos\n        Ruusujen tuoksuun,\n        Viinien juoksuun...\n\nMutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun\nviimeisen säkeen:\n\n    Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!\n\nMolemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain \"ruusujen tuoksua,\nviinien juoksua\", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa\nilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta\nhe pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi\nyksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä,\nvalittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.\n\nMentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen\nouto, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri\nryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli\nvieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat\nsuunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme\nsuojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan\nkerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta\nilmeestä, kuiskata hänelle:\n\n-- Tahdotko sen seitsenlehtisen?\n\n-- Tahdon -- sanoi Vinsentti säpsähtäen, ajatuksistaan heräten -- anna\nse minulle ... ja muista minua silloin, kun ennustukset toteutuvat.\n\n-- Mitkä ennustukset?\n\n-- Päivänvarjoa koskevat tietysti, vastasi nuorukainen, mutta katui\nkohta vastauksensa mahdollista katkeruutta ja lisäsi matalalla,\nliikutuksesta värisevällä äänellä:\n\n-- Tapahtukoonpa mitä hyvänsä ... Amelie, tule onnelliseksi! Minä en\nkoskaan unohda sinun ystävyyttäsi.\n\n-- Laulakaa jotakin, pyysi professorin rouva.\n\nVenheessä oli ylioppilaita täysiääninen kvartetti.\n\n-- Mitä laulamme? kysyi Severin.\n\n-- \"Riemun ruususet\", vastasi Vinsentti, joka kauniine barytoniäänineen\noli valinnut ensi basson.\n\nKvartetti kajahutti:\n\n    Riemun ruususet taimi ei konsana\n            mullassa maan;\n    Lempihän itsekin sydänrauhas\n            karkoittaa...\n\nKun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan,\nja hyvää yötä toivottaen erottiin.\n\n\n\n\n9. KILPIKONNANKUORINEN RASIA.\n\n\nVinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis\nhuone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei\nkuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat\nvielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä\nhuoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos\njollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.\n\nVinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin\ntapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei\nhiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie,\nkaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka\ntulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.\n\nSeverin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva\nluonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi;\nhän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi\nkunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään\nilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä\nhehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin\nujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin\najatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä,\njotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle\naavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin\nelämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän\ntunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.\n\n-- Vinsentti -- sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet\nhuoneeseensa ja riisuneet takkinsa -- sinäpä vain et ole utelias. Ethän\nole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin\nkummallisella tavalla.\n\nVinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen.\nEnnenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka\nulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät.\nSitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen\nmarssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli\nsitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki\nmuut asiat haihtumaan mielestä.\n\nRasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin\nhienotekoisen nuuskarasian kaltainen.\n\n-- Saanko minäkin tietää salaisuuden, _o rex mundi_, oi sinä maailman\nkuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. -- Lyönpä vetoa,\nettä suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.\n\n-- Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. -- Minä\npuolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä.\nMeidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen\nlahjansa.\n\nHe istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei\nsiinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista\nsamettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri\n-- pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli\nkreikaksi kirjoitettuna _20:s päivä maaliskunta 1820_.\n\nNuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli\najateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri\noli varmaankin ollut jonkun naisen.\n\n-- Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi\nheti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. -- Minä en\ntodellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.\n\n-- Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen,\nohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin\nalla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului\nkäännettynä seuraavasti:\n\n\"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi\ntukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun\nvelvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan\nminä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule,\nolet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa.\"\n\nEi mitään nimeä alla.\n\nNuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se\nkuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän\nmieleensä.\n\n-- Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.\n\n-- En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että\nluutnantti S. -- teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun\nkotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista\nKrimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka\npalvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa\nturkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli\nsyntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut\nkertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi\nvasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan\nrinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä ...\nlaivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja...\nvanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa ...\nvihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni\non siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.\n\n-- Vahinko, että luutnantti S. on jo kauan ollut kuollut. Miten aiot\nsuhtautua tuohon kummalliseen kehoitukseen?\n\n-- En tiedä. Ajattelen asiaa.\n\n-- Aiotko mennä tapaamaan pitkää miestä?\n\n-- Kenties.\n\n-- Minunkin mielestäni se on sinun velvollisuutesi, jos äitisi isänmaa\ntarvitsee sinua. Mutta, Vinsentti, muista, että Kreikka on vapaa!\n\n-- Tuskin neljäs osa siitä.\n\n-- Luuletko sitten, että pitkä vanhus...\n\n-- Minä en luule mitään. Minä tahdon nähdä.\n\n-- Ja olisiko sinulla sydäntä jättää meidät?\n\n-- Jättää teidät!... Älkäämme nyt ajatelko sitä. Puhukaamme siitä\nhuomenna. Severin ... sinä et saa lahjoa minua. Meidän täytyy kaikkien\ntehdä velvollisuutemme.\n\n-- Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme\nsinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?\n\n-- Nukutaan!\n\n-- Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi\njotakin ... jotakin odottamatonta ... täytyy toisen olla kummankin\nsijassa.\n\n-- Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!\n\n-- Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.\n\n-- Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.\n\n-- Hyvää yötä, Aallonhalkoja!\n\nJa tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta\npuoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja\nsalaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.\n\nVinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat\nvaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän\nkokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti\nnimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot --\nkilpailu -- riemusaatto -- Suomen kruunu -- kohtaus vuorella --\nPitkänsillan kahakka -- hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman\ntuottamuksen luulosta -- sen uhkaavien seurausten ajattelemisen\naikaansaama levottomuus -- ystävän uhraus -- hänen oma itsensä\nilmaisu -- mustasukkaisuuden tuskat -- ensi lemmen kuihtuneet\nruusut -- ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin\nollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja\nrasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta,\nja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet!\nMitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on\nkahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan\ntyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin\npieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä\nvasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa\neteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!\n\nViimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata\nmuukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän\nvoidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä,\nhänen vanhempansa -- niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää.\nJa musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia -- miten kaunis olikaan\nhän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos -- ei,\nhänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva\nsitä koko elinaikansa.\n\nMutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello\nkahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon\njoutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden\neteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian\nvuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo\nkahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis\ntäytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää\naikaa hukata.\n\nVinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja\nkeveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista\nnukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan,\nonnelliseen iltauneen.\n\nVinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja\nhiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen\nkuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas.\nesplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua\nsilloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä\nolevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista\nja kolme neljännestä.\n\nYö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa,\njoten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat\nmelkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan\nvenäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa\nkuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat\nmyöhäisistä juomingeistaan.\n\nVinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien\ntuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei\nsitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi\nkaksitoista.\n\nNikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa\nkulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja,\njota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai\nlapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja\nKantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa,\nvanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon\nhuolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt\nkalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka\nyhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet\nhurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon\nvalmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin\nkauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.\n\nTuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen;\nheidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden\nkivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien,\nsoran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä,\nlaskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa\nvastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.\n\nPitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne\nheti virheellisesti ruotsiksi.\n\n-- Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on\nsanottavaa.\n\nPitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki\noli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa\nsanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.\n\nVinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:\n\n-- Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.\n\n-- Varminta olisi kuitenkin ... väitti tulkki; mutta hänen herransa\nkeskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka\nkankeasti ja vähän vaivalloisesti.\n\n-- Jos suvaitsette -- sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin -- menemme\nsillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on\nteille sanomista.\n\nVinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa,\nkuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja\nhänen nuoren seuralaisensa jäljestä.\n\nMitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt\nhetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä\nyöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.\n\nHäneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei\nhänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja\nerivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan -- milloin iloisia\nja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin\nrohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen\nsielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta\nreunustavat enkelsiivet -- milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden\nja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä -- milloin taas\nhaaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on\njuuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta,\nkalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti\nAallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli\nnäkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan\nkaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt\nmuukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen... Uni kävi niin\neläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään\nhuoneeseen vielä unen pöpperössä.\n\nVinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin\nhuomasi olevansa yksin.\n\nKaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan,\npalasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän\nnousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.\n\nHänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt\nsalaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi\nsinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat\nhiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat\npöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.\n\nSeverin kysyi heiltä, olivatko he tavanneet sen ja sen näköistä\nylioppilasta. Ukot katsoa tuijottivat jäykästi ja välinpitämättömästi\nhäneen ikäänkuin sanoen: mene kotiisi ja pane maata!\n\nSeverin kysyi uudelleen ja pani kysymyksensä tueksi kaksitoista\nkillinkiä ukon kouraan. Silloin öinen vartija raapaisi korvansa taustaa\nja selitti, että hän oli vähän aikaa sitten nähnyt kolmen herran\nkävelevän Pitkällesillalle päin.\n\nSeverin kiiruhti sinne. Sielläkin oli tyhjää ja hiljaista. Ainoastaan\nlaulurastas lauloi kuten eilenkin puiston kukoistavissa pihlajissa, ja\nkaukaa kuului poistuvan veneen tasaiset airon vedot.\n\n\n\n\n10. TUTKIMUS. KUULUSTELU.\n\n\nKäveltyään kaupungin ristiin rastiin etsimässä kadonnutta ystäväänsä ja\nyhtä turhaan herätettyään aamu-unestaan kaikki toverit, jotka kenties\nsaattoivat tietää jotain Vinsentti Aallonhalkojasta, Severin Björck\nmeni, yön valvonnasta kalpeana ja alakuloisena, jo ennen kahdeksaa\naamulla rehtorin luo, vakaasti päättäen ottaa niskoilleen niin suuren\nosan edellisen päivän tapauksista tulevasta rangaistuksesta kuin vain\noli mahdollista. Vaikka hän olikin aivan perehtymätön rikosasiain\nkäsittelyyn, ei hän kuitenkaan ollenkaan epäillyt jalomielisen\npetoksensa onnistumista; pahimmalta näytti hänestä valehtelemisen\npakko, sillä siihen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Mutta hän päätti\nkäyttäytyä äärettömän röyhkeästi ja uhmaavasti, jotta todellakin\nnäyttäisi mieheltä, joka pystyy ajamaan aseellisen vartijajoukon\npakoon. Poikaparka, se oli vastoin hänen luonnettansa; hän ei ollut\ntytöksi pukeutunut Akilles, vaan lapsi Akilleen varuksissa.\n\nMiehuullista päätöstään seuraten hän tallusti rehtorin huoneisiin\nsellaisella jyräkällä, että itsekin hämmästyi. Mutta paljon ei tarvittu\nsankaripukuisen lapsen aseitten riisumiseksi. Rehtorin ensimmäinen\nlyhyt kysymys kuului: \"Missä on Ek?\" -- ja silloin Severin Björckin\nsankarisydän lensi kyyhkysen siivillä ystävän luo.\n\n-- Ekkö? sammalsi hän.\n\n-- Niin, Ek, joka on itse ilmaissut eilen itsensä päällikölle, jatkoi\nrehtori ankarasti.\n\nSeverin kauhistui. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten asiat olivat, mutta\npäätti kuitenkin kokeeksi vielä yrittää.\n\n-- Jos Ek on antanut ilmi itsensä, on hän sen tehnyt vain pelastaakseen\nminut, vakuutti nuori ylioppilas kyyneleet silmissä.\n\nRehtori pudisti päätään.\n\n-- Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin\nliian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen\ntähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut\npäällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni\nkahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.\n\nSeverin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas\nGuatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille.\nRehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä\nperhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien\nnipistys.\n\n-- Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori\nhetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. -- Herra Ek\nnäyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.\n\n-- Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin\njos hän _voi_ tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta\nhuomaamatta.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?\n\n-- Ei. Mutta hän meni ulos, ja...\n\nSeverin vaikeni äkkiä.\n\n-- Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?\n\n-- En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin\npalannut.\n\n-- Luuletteko, herra Björck, hänen karanneen?\n\n-- En koskaan! _Hänkö_ karkaisi? Ei, teidän korkeutenne! Ennen kärsisi\nhän minkä rangaistuksen hyvänsä.\n\nRehtori oli vaiti muutaman hetkisen.\n\n-- Kello on nyt neljännestä yli kahdeksan, sanoi hän. Täsmälleen kello\nyhdeksän te tulette kämnärioikeuteen, toivoakseni ainoastaan\ntodistajaksi. Saamme nähdä sitten, onko herra Björck arvostellut\nystäväänsä oikein.\n\n-- Pitääkö minun tulla kämnärioikeuteen? toisti Severin luullen\nkuulleensa väärin. Hän ei ollut ajatellutkaan muuta kuin yliopiston\nkurinpitotoimikuntaa, ja olipa sitä jo siinäkin.\n\n-- Kas tässä, lukekaa itse kurinpito-ohjesääntöjen 16:s pykälä!\n\nSeverin luki:\n\n\"Jos ylioppilas häiritsee sanoilla tai töillä sotilasvartijaa tai\npatrullia, lykätään rikos asianomaiseen oikeuteen, ja syytetyllä älköön\nolko tutkinnon kestäessä ja kunnes sen lopullinen päätös on tullut\nlailliseen voimaansa, oikeutta käydä luennoilla Yliopistossa; ja\nerotettakoon hänet sitten, rikoksen laadun mukaan, pitemmäksi tai\nlyhyemmäksi ajaksi, taikka myöskin ainaiseksi yliopistosta.\"\n\n-- Menkää, nuori mies, ja olkoon totuus teidän ainoana ohjeenanne,\nneuvoi rehtori, joka itse oli tunnettu semmoiseksi mieheksi, että hän\nnoudatti horjumatta vakaumuksensa mukaan oikeutta, olivatpa sitten\nyleisen mielipiteen tuulenpuuskat hänelle myötäisiä tai häntä vastaan.\n\nSeverin kumarsi ja lähti, mutta paljoa hiljemmin kuin oli tullut.\nSeisoa kämnärioikeudessa ja olla todistuksellaan syyttämässä parasta\nystäväänsä ja langettamassa hänen tuomionsa, se ei ollut mitään\nhupaista odotettavaa helläsydämiselle nuorukaiselle, joka tuskin vielä\noli päässyt lapsuuden iän ohi eikä ollut koskaan seisonut muiden\nmahtimiesten edessä kuin opettajain ja tutkijain, ei koskaan nähnyt\nmuita vaaroja kuin Euklideessa sattuvia tapaturmia ja hairahduksia ja\nainekirjoituksen kieliopillisia virheitä. Eikä se kuitenkaan eniten\nhäntä huolestuttanut. Missä oli Vinsentti? Ja olikohan hän tuleva\noikeaan aikaan lunastamaan kunniasanansa? Vuorelle ilmestynyt pitkä\nmies oli kuin jättiläinen Severinin mielikuvituksessa. Ah, jospa vain\nVinsentti tulisi, niin ehkä sitten vielä kaikki selvenisi. Mutta mitä,\njos hän ei tulisikaan? Ilman häntä Severin Björck oli vain puoli\nitseänsä.\n\nHän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei\nollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston\npalvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina\nolleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele\nsalaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi.\nSiispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman\nkukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka\nolivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi\nottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa\ntädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta,\njosta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja\nniiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella\nonneton yhdeksän lyönti.\n\nVanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin\nvuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä\npaikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa.\nPaitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt \"hyötyä ja\nhuvia varten\" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan\nylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros,\njoka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa,\nmutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi\n\"putkaksi\".\n\nLähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck\nvoinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka\nehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä\nväliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi\nportaita myöten oikeuden istuntosaliin.\n\nSiellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä\nsiniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän\nkatsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan\nvirka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori,\nkaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden\njoukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa\ntilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu\nsotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän\ntutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä\nselvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla\nmihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus\nluettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen\noikealle puolelle päätä \"tylsästä aseesta\", vaikkei vielä varmasti\nvoitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä\npoliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla\nja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat \"aiheutuneet\nulkonaisesta väkivallasta\". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin\nukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli\nhänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.\n\nKäsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta\nVinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä\ntuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan\n\"putkaan\".\n\n-- Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle:\nminä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö\nsuuttuneena rehtorille.\n\nRehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:\n\n-- Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.\n\nSeverin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja\nluultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät\nsidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen\nkeskustelun poissaolevasta.\n\n-- Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.\n\n-- Ei läsnä, vastasi oikeudenpalvelija.\n\n-- Sattuneista syistä ja herra rehtorin luvalla katsoo oikeus\ntarpeelliseksi käskeä, että mainittua ylioppilasta, Vinsentti Ekiä,\ntarkoin etsitään ja että hänet vangitaan, missä hänet vain tavataan,\nkuului taas puheenjohtajan kuiva ääni.\n\n-- Sitä ei tarvita, tässä minä olen! vastasi samassa ääni ovelta, ja\nsisään tunkeutui kalpea, kurjannäköinen nuorukainen lakitta, takitta,\npaljain jaloin, tukka ja vaatteet ihan epäjärjestyksessä, pölyisenä ja\nläpimärkänä yht'aikaa vedestä ja hiestä, mutta katse semmoisena, että\nse rohkeni aristelematta katsoa ketä hyvänsä suoraan silmiin.\n\nSeveriniltä pääsi ilonhuuto. Vinsentti Aallonhalkoja oli siinä.\n\n\n\n\n11. TUOMIO.\n\n\nKevätlukukausi oli loppumaisillaan -- silloisen tavan ja asetusten\nmukaan tuli sen päättyä 15:ntenä päivänä kesäkuuta. Sentähden\nkiirehdittiin Pitkänsillan kahakan oikeudenkäyntiä, ja jo ennen kuin\nkaksi viikkoa oli kulunut, tai siis lähellä juhannusta, oli Vinsentti\nAallonhalkojalla odotettavissa hetki, joka oli ratkaiseva hänen\nvastaiset vaiheensa.\n\nSillä välin Vinsentti istui yliopiston karsserissa kuulustelujen\nväliaikoina, ja jutun kulkua joudutti se, että syytetty aivan muitta\nmutkitta tunnusti itsensä syylliseksi. Se vankihuone, jonka olemassaolo\non myöhempinä aikoina muuttunut melkein saduksi, koska sitä on niin\nharvoin tarvinnut käyttää, oli yliopistorakennuksen maakerrassa lähellä\narvoisan vanhan vahtimestari Häggströmin asuntoa. Koska häntä,\nyliopiston vanhaa palvelijaa ja kaikkien akateemisten kansalaisten\nensimmäistä suosijaa -- häntä, joka pyöreävatsaisena iloisine\nsuojelijanilmeineen oli painanut heidän ylioppilaskirjoihinsa suuren\nvahasinetin ja siten ikäänkuin vahvistanut heidät uuteen arvoonsa --\nkoska häntä katsottiin sekä liian vanhaksi että puolueelliseksi, oli\nhän saanut eri palvelijan apulaisekseen vangin vartioimista varten.\nNiin, olipa ensimmäisenä viikkona vielä lisäksi sotamieskin seisonut\nkäytävässä oven edessä; mutta kun huomattiin, että kolauksen saanut\nsotilas toipui vaarallisesta tuttavuudesta, minkä hän oli saanut tehdä\nPitkänsillan kivipylvään kanssa, eikä enää ollut mitään hengenvaaraa\nolemassa, otettiin sotamies pois vartioimasta ja Vinsentti sai viettää\naikansa niin mukavasti kuin mahdollista; toisin sanoen lueskella\nkirjoja, hankkia itselleen omalla kustannuksellaan hyvät päivälliset ja\nottaa vastaan ystäviään, joilla oli lupa käydä häntä hänen\nyksinäisyydessään tervehtimässä.\n\nNiiden ystävien joukossa oli tietysti Severin Björck, ja kuka voi\nmoittia häntä tuosta mitä luonnollisimmasta uteliaisuudesta, että hän\ntahtoi mielellään tietää, miten oli selitettävä Vinsentin katoaminen ja\nilmestyminen sitten viime hetkessä sellaisessa puvussa, että se\nhämmästytti koko kämnärioikeutta? Olihan itse päällikkökin lausunut\nkummastuksensa, ettei syytetty ollut, kuten hänelle ja oikeudelle\ntuleva kunnioitus olisi vaatinut, univormussa, eikä Vinsentti ollut\nsuostunut vastaamaan niihin kysymyksiin muuta kuin, että hänet oli\nvenematkalla kohdannut myrsky, joka oli estänyt häntä saapumasta\noikeaan aikaan, ja että hänen maalle päästäkseen ja ehtiäkseen oikeuden\neteen oli täytynyt uida Pihlajasaaresta. Uida Pihlajasaaresta! Sille\nselitykselle oli hyvällä syyllä vähän epäilevästi hymähdetty, sillä\nPihlajasaari on runsaan puolen penikulman päässä tai etempänäkin\naukealla merellä lounaaseen päin Helsingistä.\n\nSeverin ei epäillyt ystävänsä uimataitoa, mutta luuli toisten\nhenkilöiden viivyttäneen häntä ja pyysi selitystä. Vinsentin vastaus\nolikin semmoinen, että se saattoi tyydyttää ystävää, uteliastakin\nystävää, ja Severinille on annettava anteeksi, että hänen\nystävyydessään oli hyvä annos viimeksimainittua ominaisuutta.\n\n-- Minä menin sinä yönä -- kertoi Aallonhalkoja -- tapaamaan sitä\nmiestä, kuten tiedät; ja saamaan häneltä tietoa äitini hämärästä\nkohtalosta. Minä tapasin hänet kreikkalaisen kirkon luona; yhdessä\nkävelimme Pitkällesillalle päin hänen kertoessaan minulle kummallisia,\nkauheita tapauksia aikaisimmasta lapsuudestani. Kun tulimme\nPitkällesillalle, oli siinä vene ja neljä soutajaa. Yö oli tyyni ja\nlauhkea; kreikkalainen palikari -- sillä sellainen hän on, vaikka\nnykyjään onkin Venäjän palveluksessa -- pyysi minua käväisemään\nsotakutterilla, jolla hän oli päällikkönä ja joka oli ankkurissa\neteläsatamassa lähellä veistämöä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan;\npääsisimmehän parin tunnin kuluttua takaisin, ja tuo mies oli isäni\nystävä. Hän oli ollut sen kreikkalaisen laivan päällikkönä, jolla isäni\npalveli sodan aikana vapaaehtoisena. Sen kimppuun oli kavalasti\nhyökätty keskellä juhlallisesti vannottua aselepoa, isäni oli saanut\nkuolinhaavan, äitini -- Miauliin sukua -- oli rääkätty kuoliaaksi ja\nheidän lapsensa oli eräs janitsaari iskenyt laivan laitaa vasten ja\nheittänyt mereen, josta sen kuitenkin eräs vanha merimies oli\npelastanut ja vienyt Simferopoliin ... sanalla sanoen, minä lähdin\npalikarin mukana. Saavuimme laivalle, ja Kypron viiniä maistellen\nkuuntelin minä sen kajutassa vieraan innokkaita kertomuksia Kreikan\nvapaussodasta. Tunnit kuluivat, enkä minä huomannut, miten yön\nhienoinen puolihämärä vähitellen selkeni täydeksi päiväksi. Vihdoin,\nkun vanha sotilas kehoitti minua jatkamaan matkaa hänen kanssansa kohti\nmainetta ja kunniaa, muistui mieleeni, että minulla oli täällä\nvelvollisuus täytettävänä. Minä riensin kannelle: laiva oli täysissä\npurjeissa ja oli jo kulkenut Pitkänsaaren ja mantereen välitse ja\nsuuntasi parhaillaan matkansa merelle. Onneksi oli etelätuuli, laiva ei\npäässyt suoraan Harmajan majakkaa kohti ja teki sentähden uskaliaan\nluovin länteen Pihlajasaareen päin. Minä vaadin venettä saattamaan\nminua maalle; sitä ei annettu, ja tulkki sanoi minulle muitta mutkitta,\nettä kaikki vastarinta olisi turhaa, minkä tähden minun pitäisi hyvällä\ntyytyä kohtalooni ja jäädä laivaan. Vastaukseksi töytäisin minä konnaa\nvasten rintaa; hän keikahti pitkäkseen kannelle, ja minä hyppäsin\nmereen. Laivalla syntyi hälinää ja hämmennystä: tahdottiin laskea\nvesille vene ottamaan minua kiinni ja viemään takaisin, mutta vanha\npalikari, nojautuen porrasta vastaan, kielsi. -- Äitisi Hellas, sanoi\nhän, ei tahdo mitään pakollista uhria. Kun tahdot etsiä minua, löydät\nminut Ateenasta -- ja hän sanoi osoitteen. Minä en kuullut enää: aallot\nolivat vähällä peittää minut. Minä ponnistin kaikki voimani, riisuin\nyltäni, mitä voin, ja pääsin maalle. Laivan valkoiset purjeet hohtivat\nsilloin kaukaa meren aukealta ulapalta; minä muistin kunniasanani ja\nriensin oikeuteen sellaisena kuin olin. Oliko minulla siinä aikaa mennä\ntilaamaan univormua räätälistä!\n\n-- Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.\n\n-- Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Valita maan, joka ei hylkää minua.\n\nSeverin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.\n\nSillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin,\njolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta,\njuhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan\nkesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat\nvihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat\nvalkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.\n\nJuttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen\nkansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut\nraatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan\nsilloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista\ntapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista\nvarapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten\nnimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista,\njotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.\n\n-- Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui\nystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan\npäävartion luo.\n\n-- Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat\npäätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä\nolevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.\n\n-- Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi\nsotaneuvos.\n\n-- Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos\nalamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi\npelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka\nmukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän\noikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja\nhänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.\n\n-- On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen\npiirrettäkään muuttamatta.\n\n-- Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille,\nlohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.\n\n-- Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme?\nkuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan\nnuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli\ntullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti\nraatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja\nhajaantui torille.\n\n-- No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.\n\n-- Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella,\nvahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta\nhän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.\n\n-- Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut\nrieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.\n\nProfessorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa\ntuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin\nseurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi.\nEi kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.\n\nMutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti,\nseisahtui ja kuiskasi suruisesti:\n\n-- Amelie, se oli seitsenlehtinen!\n\n-- Pääsethän kohta vapaaksi, kuiskasi tyttö vastaukseksi kyynelsilmin.\n\n-- Niin, vapaaksi! toisti hän. Minut erotettiin ainiaaksi yliopistosta.\n\n\n\n\n12. VEISTÄMÖLLÄ.\n\n\nEräänä iltana juhannuksen jälkeen, jolloin kämnärioikeus julisti\ntuomionsa, nähtiin kahden vanhanpuoleisen herran kävelevän\nlaivanveistämön luona länsipuolella nykyistä Kaivopuistoon vievää\ntietä. Siinä kulki ajotie kaupungista varastohuoneitten ohi, mutta\nsiitä oli etelään päin pelkkää raivaamatonta ja jylhän rumaa vuorista\nerämaata, jonka paljaita kallioita vastaan aallot yksitoikkoisesti\npauhaten murtuivat, ja siellä täällä oli jokin rappeutunut hökkeli\ntekemässä kolkkoutta vielä räikeämmäksi. Uusi tähtitorni oli vähää\nennen asettunut kuin kotkan pesä kallioille katselemaan noita\nvuorten rotkoisia röykkiöitä, vanhan pyöreän tuulimyllyn suureksi\nkummastukseksi, se kun oli jo monta miespolvea yksinään hallinnut\nseutua ja kurkistanut merelle kuin siipiään räpyttelevä varis\njättiläislinnan harjalta.\n\nMutta nyt uhkasi seutua täydellinen uudistus. Molemmat herrat,\nsotaneuvos ja kamreeri, olivat suurella vaivalla kiipeilleet kivien\nvälitse tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja katsellakseen äskettäin\naloitettuja tasoitustöitä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että\nKaivopuiston ynnä uimahuoneen ja muiden semmoisten perustamista\ntarkoittava suunnitelma oli hyvin ajattelematon ja häviötä tuottava\nyritys, mutta toisaalta he olivat eri mieltä, kun kamreeri arveli\nlaitosten hieman sieventävän seutua, jota vastoin sotaneuvos selitti\nkaiken olevan aivan hulluinhuoneesta kotoisin ja ihmetteli suuresti,\nmiten kaupunki oli antanut maansa (jolla, on otettava huomioon, siihen\nasti ei ollut mitään muuta arvoa kuin katajapensaat) rumennettavaksi\nsemmoisilla vehkeillä, joihin yksityiset olivat omaa voittoansa\ntarkoittaen ryhtyneet.\n\n-- Mutta niinhän käy nykyjään, jatkoi vanha herra. -- Laista ja\noikeudesta ei pidä kukaan lukua, mietiskellään vain, miten kukin voisi\nparhaiten rikastua valtion kustannuksella, ja vanhat hyvät tapamme ovat\nnyt olleet ja menneet.\n\n-- Niin, kun nyt on laista puhe, puuttui puheeseen kamreeri, oletko\nkuullut, veliseni, että hovioikeus on vahvistanut kämnärioikeuden\nEkistä langettaman tuomion mitä sakkoihin tulee, mutta vapauttanut\nhänet linnatyöstä, ja että hänen majesteettinsa on armossa vahvistanut\nhovioikeuden päätöksen?\n\n-- Mitä? Joko nyt! huudahti sotaneuvos ylen kummastuneena. -- Tuskin on\nvielä kulunut kuukautta, ja juttu on jo käsitelty kaikissa\nasianomaisissa paikoissa!\n\n-- En saata sitä muuten käsittää kuin siten, että sitä on kiirehditty\nkorkeammalta taholta, vastasi kamreeri sävyisästi.\n\n-- Kiirehdittykö? Oivallista! Niin kohdellaan meidän lakejamme! Onko\nmilloinkaan kuultu, että sellainen juttu olisi käynyt kaikki\noikeusasteet vähemmässä kuin yhdessä tai kahdessa vuodessa? Kaksi\nvuotta, se on kohtuullinen ja sovelias aika; se on laillinen järjestys\neikä mitään hätiköimistä. Nyt rötöstellään laki ja oikeus yhdessä\nkuukaudessa. Onko siinä järkeä? Kylläpä nämä ovat aikoja!\n\n-- No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan\noloon tulla kunnon nimismies.\n\n-- Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän\ntunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli\npaitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen\nvillakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan:\ntaitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on\n_prima regula juris_, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi?\nNiin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut\nlävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi:\nniin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden\nmennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä\ntuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja\nlainkäyntijärjestyksestä?\n\n-- Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan\ntuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli\nBjörckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.\n\nHerrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck\noli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut\nsuolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista\nkauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti\nseuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:\n\n    Hän eli, suolaa möi.\n    Ei muuta, ei.\n\nLaiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään\nLivornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva\nRidingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan\nsille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin,\njoka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo\noli ratkaistu.\n\nKonsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen\nmiehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään\nmerelle.\n\nMerimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.\n\n-- Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas\nVinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.\n\n-- Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. -- Eilen kello\nyksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle\nvankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin\nvoinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.\n\n-- Ja mihinkä lähdet nyt?\n\n-- Livornoon, setä, ja sydämeni on kiitollinen teille hyvyydestänne\nniin kauan kuin se sykkii... Tehän maksatte nytkin sakkoni! Mutta\nteidän ja kapteenin luvalla lähden tästä laivasta Livornossa, lähden\nkatsomaan, voinko toimittaa mitään maailmassa.\n\n-- Ateenaanko?\n\n-- Niin, Ateenaan.\n\n-- Minä tiedän, että toivot tapaavasi siellä sukulaisia. Vinsentti,\nkelpo poikani, mihin elämään, mihin vaaroihin lähdetkään, enkä minä voi\nolla isänä seuranasi!\n\nNuorukainen oli vaiti.\n\n-- Kuule, jatkoi konsuli vakavasti. Älä vaihda varmaa uraa, joka\nsinulla on kotimaassasi, epävarmaan tulevaisuuteen, joka sinua odottaa\nvieraassa maassa! Sinulla on tietoja ja käytännöllistä kykyä:\nkaupassakin tarvitaan tietoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Severin\non lapsi, minä tarvitsen apulaista, eikä hänestä ole siksi. Herramme on\nmäärännyt hänet professoriksi. Sinä voit tulla tuekseni, jos tahdot.\nYliopisto-urasi on katkaistu, rupea minulle kirjanpitäjäksi, jotta\nsiitä sitten ylenisit liikekumppanikseni, ja sinun tulevaisuutesi,\npoikani, on turvattu.\n\n-- Setä ... kuinka voinkaan koskaan palkita hyvyytenne? Te katsotte\nkykyäni suuremmaksi kuin se onkaan ... minusta ei ole koskaan\nkauppamieheksi.\n\n-- Joutavia, poikaseni! Sinunlaisesi poika voi tulla, miksi hän vain\nhaluaa. Ja sitten, ajattelepas tuota tyttölepakkoa; hän on hyvä kuin\nkulta ja kaunis kuin päivä, eikä haitaksi ole, että hän saa sitä paitsi\nhyvät myötäjäiset. Minä olen nähnyt hänen itkevän siniset silmänsä\npunaisiksi sinun tähtesi, ja ... me eläisimme onnellisina yhdessä\nmeillä.\n\n-- Niin kyllä, kyllä...\n\n-- Kaikki selväksi, pojat, nostamaan ankkuri, kun patruuna käskee!\nkajahti samassa kapteenin voimakas ääni.\n\n-- Vielä kerran, Vinsentti, mieti ... jää luoksemme! Älä hylkää\ntodellista, kunniallisen, turvatun ja toisesta riippumattoman toiminnan\nonnea! Mitäpä siitä, vaikka yliopisto ja virka-ura ovatkin sinulta\nsuljetut? Koko käytännöllisen elämän avara ala on sinulle avoinna;\npalvele maatasi ja voita ihmisten kunnioitus sillä uralla! Tule! Vielä\non aikaa; jää tänne!\n\n-- Tämä maa on hylännyt minut.\n\n-- Hullutusta, saattaahan olla mies ilman lyyrylakkiakin. Onko Suomella\nsitten niin liiaksi sydämiä, päitä ja käsivarsia sellaisia kuin sinun,\nettä se voisi sysätä luotaan kokonaisen elämän hyödyllisen toiminnan?\nEi, Vinsentti, ei ... sinusta on kerran tuleva tämän maan kaunistus ja\nkunnia. Tule!\n\nVinsentti epäröi. Hän seisoi siinä kalpeana kuin meren vaahto ja\npunnitsi vastaisia vaiheitaan kädessään. Silloin sattui hän\nkatsahtamaan lähellä olevaan tuttuun ryhmään. Amelie Ewers nojasi\nitkien päätään laivan laitaa vasten ja Severin Björck seisoi hänen\nvieressään kuiskaten hänelle jotakin korvaan. Se oli vain haihtuva\nhetkinen, viaton sana, mutta se hetki tuli ratkaisevaksi. Vinsentti\npuristi kasvatusisänsä kättä ja sanoi tuskin kuuluvasti:\n\n-- Jääkää hyvästi!\n\n-- Nostakaa ankkuri! käski patruuna synkästi.\n\nKäskyä toteltiin. Merimiesten iloinen laulu kaikui raikkaasti illan\nkirkkaassa ilmassa. Neljännestunnin kuluttua näkyivät purjeet paisuvan\ntuulesta ja tumma jättiläinen alkoi vitkaan kyntää sataman värehtivää\npintaa. Nuori merimies kiipesi keskimmäiselle raakapuulle irroittamaan\nemäpurjetta. Nuorukainen oli Vinsentti Aallonhalkoja. Rannalla\nseisoivat ne neljä, joita hän eniten elämässään oli rakastanut, mutta\nei kukaan heistä saattanut nähdä, kuinka kaksi suurta kyyneltä vierähti\nalas raakapuulta ja katosi avaraan, paisuvaan purjeeseen...\n\n\n\n\n13. LUONNONTUTKIJA.\n\n\nLukija suonee anteeksi, että tämän kertomuksen kertoja, ollen itse\nvanha ylioppilas, luo lyhyen katsauksen sen ajan oloihin, jolloin\nVinsentti Aallonhalkoja esiintyi, oloihin, jotka lienevät unohtuneita\ntai tuntemattomiakin suurimmalle osalle nykyistä sukupolvea.\n\nSuomen yliopisto oli 1830-luvulla odottamatta temmattu vuosisatoja\nvanhoilta, syvään juurtuneilta juuriltansa ja lennätetty kuin kipinä\nTurun palosta vieraalle rannalle, jossa se jonkun aikaa melkein\npuolisammuneena kyti ja hehkui muokkaamattomassa maassa voimatta itse\nleimahtaa tuleksi tai lämmittää ympäristöään. Valtio oli sille antanut\nsuuren lahjan, ja rahat vaikuttavat paljon, mutta ei kaikkea. Vanha\nTurun miespolvi oli kuin huumautunut eikä oikein tiennyt, miten sen\ntulisi käsittää uusi asemansa; nuoriso taas, joka lakkaamatta lainehti\nuusien aaltojen läikkeessä, tunsi olevansa outojen sulkujen\npuristuksessa ja koki etsiä jokaista mahdollista ohjesäännöissä olevaa\nhalkeamaa. Valtio oli sotilaallinen ja yhteiskunta virkavaltainen;\nvirkavalta kumarsi näin ollen hyvin syvään sotilasolkaimille, mutta oli\njäykkä ja ylpeä kaikkia alempia säätyluokkia kohtaan. Yliopiston\nhallitus taas, luullen voivansa vallita nuorisoa univormuilla ja\nkurinpito-ohjesäännöillä, valvoi erittäin tarkasti kaikkea, mikä\nsaattoi vihoittaa kaupunginpäälikköä, sijaiskansleria, joka tietysti\nmyöskin oli kenraali, paikallismajuria, poliisimestaria tai vain halpaa\nsantarmia. Kummastuneina ylioppilaat kuulivat erään vanhimpia ja\nkunnioitetuimpia opettajiaan isällisen huolellisesti neuvovan heitä\npötkimään pakoon, kun vain näkevät jonkun sotilaan, -- \"juoskaa, hyvät\nherrat, juoskaa!\" -- jota kehoitusta nuorukaiset sitten hillittömän\niloisina toistelivat keskenänsä.\n\nJa todella olikin vähän syytä juosta, sillä Puolan kapinan jälkeen\nalkoi jo ennestäänkin tuiki vanhoillinen ja taantumusmielinen hallitus\nkatsoa jokaista iloisen seuran hälinää tai tappelua vallankumouksen\naaveeksi. Kaduilla laulaminen, samoin kuin tupakoiminenkin, oli\nkiellettyä, ja noista pikkumaisista kielloista koitui runsaasti\nvaltiolle vaarallisia kahakoita yövartijoiden ja poliisien kanssa.\nEikä Vinsentti Aallonhalkoja ollut ainoa, joka sai siitä kärsiä.\nYlioppilaiden mielissä kyti kaukainen, hämärä kaipaus, joka etsi\ntaistelulleen parempaa päämäärää ja elämälleen ylempää tehtävää kuin\nkurinpito-ohjesäännöt. Mutta isänmaan aika ei ollut vielä tullut:\nvakavat, lujaluonteiset valitsivat pyrintöjensä tarkoitukseksi työn,\nhuikentelevammat lasin tai biljardin. Siitä kaikesta huolimatta oli\nylioppilaselämässä kuitenkin ylevämpiäkin hetkiä, innostusta, jopa\nloistoakin. Nuorisoa ei koskaan _voida_ pitää aisoissa ohjesäännöillä:\nsen kohisevaa virtaa ei _voida_ padota, se on vain johdettava\nviljaville kentille, missä se hedelmöittää isänmaata.\n\nOn huomattava, että useimmat niistä miehistä, joista on sittemmin\ntullut maalle iloa ja kunniaa, ovat _sittenkin_ kasvaneet sellaisissa\noloissa. Mutta he kasvoivat raunioista. Puolet vesakkoa murteli\nmyrsky; toisista ehti suurin osa keskikorkuisiksi, muutamat vähän\nsuuremmiksikin, yksi hongaksi. Ah, kaatuneissa, ennen aikojaan\nkuihtuneissa, tuulen vieraaseen maaperään hajoittamissa oli montakin\nhongan siementä!\n\nMutta palatkaamme kertomukseemme.\n\nSotakesänä 1855 kävin tervehtimässä kauppahuone Björck ja K:nia\npohjoisosassa maatamme sijaitsevassa kaupungissa. Kauppahuoneen\nomistajat olivat kunnioitettuja, hyvin rikkaita suolan, tervan ja\nlankkujen kauppiaita; melkoisia tappioita oli kauppahuone tosin\nkärsinyt merellä englantilaisten ryöstöistä, mutta se pysyi viisaasti\nenimmäkseen kuivalla maalla toisten liikkeitten sulaessa vedeksi ajan\nvastuksissa. Kauppahuoneen päällikköinä olivat isä ja poika; mutta\nharvoin lienee luontoäiti luonut erilaisempia osakkaita samaa\ntoiminimeä kantamaan. Kun minua kohteliaasti pyydettiin astumaan\nkonttorista, jossa vanhempi Björck valmisteli kirjeitä postiin,\nsisähuoneisiin nuoremman Björckin luo, luulin ensin sinne tullessani\neksyneeni. Minä olin etumaisessa kahdesta huoneesta, jota lattiasta\nkattoon asti koristivat iso kirjasto, kallisarvoiset kokoelmat ja\nharvinaiset, kaikista maailman osista tuodut kukkivat kasvit. Toiseen\nhuoneeseen vievä ovi oli auki; minä näin kalpean, hoikan, tuskin\nneljääkymmentä vuotta vanhan herran tutkistelevan niin innokkaasti\nmikroskoopilla erästä jäkälälajia, ettei hän huomannut tuloani.\n\n-- Antakaa anteeksi, että häiritsen, sanoin minä koetettuani turhaan\nilmoittaa läsnäoloani semmoisissa tilaisuuksissa usein esiinpuhkeavalla\nyskinnällä.\n\n-- Mitä nyt? kysyi nuorempi Björck kärsimättömästi ja kohottamatta\nkatsettaan työstänsä. -- Minulla ei ole aikaa; menkää isäni luo!\n\nLuultavasti oli monikin liikeasioissa kulkeva saanut niine hyvineen\nlähteä pois, mutta minä en säikähtänyt niin vähästä. Kerroin tuovani\nterveisiä eräältä herra Björckin vanhalta ystävältä, X:n seurakunnan\nkirkkoherralta, Antti Rönnblomilta.\n\n-- Kah -- sanoi Björck ja pyyhkäisi kädellään otsaansa --\nAntepenultimukselta! Olkaa hyvä, käykää istumaan.\n\nKeskusteltuamme muutamia minuutteja satuin kummastellen kiittelemään\nkomeata ja sangen harvinaista alppiruusua, joka koristi ikkunakomeroa.\nSamassa oli Björck aivan kuin muuttunut. Hänen kalpeille kasvoilleen\ntuli punaa, hänen väsynyt katseensa alkoi haaveksivasti loistaa ja hän\nrupesi tuntijan ihastuksella selittelemään sen kasvisuvun eri lajeja ja\nmikä merkitys sillä oli heimossaan. Sitten hän siirtyi kertomaan\nuudesta ja nerokkaasta järjestelmästä, jonka hän oli laatinut koko\nkasvikunnan luonnollisista heimoista, esitti niiden edistymisen askel\naskeleelta ja lopetti ihmeteltävällä, niin johdonmukaisella ja\nvakuuttavan selvällä katsauksella koko elimelliseen elämään, että minä\nhämmästyin. Tuo muusta suvustaan eroava suomalaisen Rotschildin poika\nei ollut ainoastaan oppinut, tiedemies, joka oli harjoittanut mitä\nperinpohjaisimpia erikoistutkimuksia kaikilla luonnontieteen aloilla --\nhän näytti minusta ensiarvoiselta nerolta, joka oli varta vasten luotu\nluonnon syvimpien salaisuuksien valaisijaksi ja niin avaran, niin\nsuuren järjestelmän laatijaksi, että ainoastaan yksi kuolevainen oli\nennen häntä tehnyt semmoisen: vuosisataisnero Linné. Kaksi tuntia oli\nkulunut kuin unessa, kun meitä tultiin kutsumaan päivälliselle.\n\nMinä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja\nsanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:\n\n-- Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on\nliikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein\nihmetyttänyt itseänikin, mutta _fata trahunt nolentes_[5] Minun mieleni\nteki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania... Minä\nolen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä\nkonttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän\napulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?\n\nPäivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan\nrouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta,\nkauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että\nRuotsikin yhtyisi vihollisiimme ... ei sanaakaan kasvitieteestä.\nNuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä\nojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.\n\n-- Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.\n\nMinä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään\nymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta.\nMuutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden\nmerkityksen.\n\nKesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä\nHelsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin\nvietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme\npäivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja\naterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua\noli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan\nvaunuilla kaupungin ympäristöön.\n\n-- Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti.\nNäettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän\nvaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja\nystäviä.\n\nMe istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle\nminä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis\nkuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä\namatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi\ntottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin\nkivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen\nPitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.\n\n-- Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori\ntyttö. -- Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet\npois. Voi, jos saisimme kuulla: \"Riemun ruususet\"... Ei, anteeksi ...\nsiitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi... Mutta emmehän me menekään\nKaisaniemeen?\n\n-- Emme -- sanoi isä hymyillen -- me menemme Säästöpankille.\n\nJa niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin,\nja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien\ntapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden\nmerkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä\nkuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät\nihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin\nlapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa\ntieteessä, jossa hän oli jättiläinen!\n\n-- Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.\n\n-- Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.\n\n-- Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen,\nhuomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena\nkasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. -- Muita --\nlisäsi hän -- sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.\n\n-- Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun\nsaavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle\nniemekkeelle, joka _voisi_ olla huvipuistona, mutta oli jäänyt\nvariksenpesäksi.\n\n-- No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen\nrannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.\n\n-- Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä\nleikillä, istuutuen kivelle lepäämään. -- Koeta, Viktorine; minä lupaan\nsinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.\n\n-- Tuonne ylikö?\n\n-- Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.\n\nHän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne\nsalatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.\n\n-- Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain\nKaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.\n\n-- Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine,\njollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä\nnimesi että luonteesi eräältä, joka... Mutta miellyttääkö sinua\nnäköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden\ntoiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon\nkauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole\nkoskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello\nkahden ja kolmen välillä aamulla... Käykö mielesi pahaksi? Anna\nanteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun\nmenneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta.\nTänään oli meidän määrä yhtyä, mutta ... minä taidan jäädä yksin\nyhtymäpaikalle.\n\n\n\n\n14. LUPAUKSEN MALJA POHJAAN.\n\n\n-- Anteeksi -- sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli\nhuomaamatta tullut aivan lähelle -- eikö minulla ole kunnia puhua\ntehtaanomistaja Björckin kanssa?\n\nLambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki\njuopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt\nparempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli\njonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu\nkyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla,\narvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut\npeittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka\nkuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja\nohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään\nolisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella\nkorvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat,\nselvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä,\nsillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti\nlievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.\n\n-- Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen\nkonemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.\n\nOlio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen\nirvistykseen, joka ilmaisi \"etkö häpeä\" ja \"kiitoksia paljon\" sanojen\nkeskiväliä, ja lausahti:\n\n-- Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni!\nSanoitteko niin, herra patruuna?\n\n-- Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen\nnähneensä miehen.\n\n-- Mitäkö tarkoitan? Hm ... on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta\npäässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta ...\nmutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan\nuskalsimme nimittää -- ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan\n-- _Hiireksi_.\n\nBjörck veti kummastuneena päänsä vähän etemmäksi ja katseli miestä\ntarkemmin.\n\n-- Mitä? huudahti hän, olethan _Pasha_?\n\n-- _Ita quidem, doctissime et celeberrime vir_;[6] silloin vanhaan\naikaan, kun meillä vielä oli \"Unkarin viiniä kurkkuihimme\". Mutta ajat\nmuuttuvat, herra patruuna, _et nos mutamur_.[7] Niin, olipa se toista,\nkun sidoimme kolme kissaa yhteen Artaxerxeen porstuaan yöksi ja ukko\nuskoi niitä Hekateksi, Tisifoneksi ja Megeraksi. Tai kun tappelimme\nsällien kanssa Särkelän kujakadulla ja uskottelimme Fröbergin muorille,\nettä muka karkoitimme kummituksia -- tai kun palkkasimme yövartijat\nhuutamaan Stake ukon ikkunan alla, että kello on lyönyt kolmetoista --\ntai kun kuljetimme Aallonhalkojaa riemusaatossa tänne Säästöpankille...\n\n-- Kuules, Pasha, sinun pitäisi hävetä sanoessasi vanhaa toveria\nherraksi...\n\n-- No Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, vanha Hiiri, sinä olet\nyhä vielä kaltaisesi; mutta katsos, minä olen joutunut ikäänkuin hieman\nhunningolle siitä lähtien, kun menetin paikkani Kalle Widefeltin\npalveluksessa, joka nyt on tuomarina ------n kihlakunnassa. P--u vie ne\nvanhat kumppanit, ei ole enää mitään veljeyttä maailmassa, he\nkuvittelevat, että ihmisen pitää olla raitis kuin punaiseksi maalattu\nkaivon kippa.\n\n-- Vai niin, sinä olet ollut käräjäkirjurina viime aikoina vai miten?\n\n-- Sihteerinä, _ita quidem_,[8] ja voisin nyt olla ruununvouti, jollen\nolisi tarttunut kiinni Bonsdorffin kameraaliopissa. Muistatko vielä,\nmitä sinä iltana vannoimme lupauksen maljaa juodessa? Mutta sinähän,\nmuistaakseni, istuitkin silloin ja sepittelit runoja kuutamosta...\nSanopas, millä hullun kurilla _sinusta_ on tullut tehtaanisäntä?\n\n-- Niin sattuu, hyvä Pasha. Isäni tarvitsi liikekumppania; hänen\ntähtensä kävin tervaan ja lankkuihin käsiksi...\n\n-- Ja nait serkkusi, pienen, sievän ja rikkaan pikku Amelie Ewersin...\nNöyrin palvelijanne, pyydän patruunattarelta anteeksi rohkeuttani.\n\n-- Kun isäni kuoli vuosi takaperin, lopetin kaupan, joka ei minua\nkoskaan miellyttänyt, ja pidin vain rautatehtaan, jota muut hoitavat\nparemmin kuin minä. Minulla on muutamia ystäviä tiedeseurassa, vaimoni\nja vanhin tyttäreni tahtoivat päästä näkemään maisterinvihkiäisiä, ja\nsiten olen täällä. Mutta sanohan, mitä on tullut tutkintotovereistamme,\njoiden piti saapua tänne tänään? Minä en ole kuullut juuri mitään\nheistä siitä lähtien, kun hajosimme avaraan maailmaan.\n\n-- Siitä minä kyllä teen selvän, minä olen pitänyt heistä kirjaa; he\novat kaikki tyynni saaneet maksaa takauksia minun puolestani. Minun\nperiaatteeni on kerta kaikkiaan, etten koskaan maksa pois rahoja, kun\nei minulla niitä ole. Muistathan Reniuksen, joka puhui vain yhden sanan\naina neljännesvuodessa; kukapa olisi luullut hänen pääsevän asessoriksi\nV:n hovioikeuteen?\n\n-- Sen tiedän. Mutta entä me seitsemän, Pasha, me seitsemän?\nEsimerkiksi _Alonzo_?\n\n-- Alonzo vannoi, että hänestä kerran tulisi Suomen Homeros. Hän\nvetelehti yliopistossa kahdeksan vuotta, sai vihdoin suoritetuksi pikku\nteologian ja lienee kirjoitellut rakkausjuttuja Vanadis-lehteen. Niihin\nsuurtöihin hän tyytyi, nai vihdoin rikkaan vaskisepän lesken ja pysyi\n\"omana herranansa\", kuten hän aina oli ollut. Mutta vaskisepillä ei ole\nkoskaan onnea, asiat kävivät nurinpäin, ja niin miesparka kuoli\nlainatakissa kuusi vuotta takaperin. Sillä tavoin voi hutilus päästää\nmenemään todellisen onnensa.\n\n-- Herramme edessä olemme me kaikki hutiluksia. _Antepenultimukselle_\non käynyt paremmin.\n\n-- Vai tiedät sen? Hänhän se muistaakseni lupasi opettaa kaikki\ntorpparit lukemaan kreikkaa. No niin, kukapa tietää, mitä hän vielä voi\nsaada aikaan. Hänestä tuli koulumies, siitä kiltistä pojasta, ja oikea\npeijakas hän olikin vaatimaan lauseoppia. Koottuaan koko joukon\nkaksinkertaisia virkavuosia hän keksi ruveta papiksi, mutta aina sattui\nhänellä olemaan yskä vaalia saarnatessa, ja nyt hän onkii kreikkalaisia\nsärkiä köyhässä 90 tynnyrin pitäjässä jossakin Pohjanmaalla.\n\n-- Niin kelpo mies! Minä olisin hänestä tehnyt piispan. Mutta pitkä\n_Tusse_, jolla oli niin huono pää kömpelössä ruumiissa, mitä hänestä\ntuli?\n\n-- Tussestako! Niin, hän huusi kuin peikko saarnastuolissa ja sai\nkaikki paikat, mihin vain haki. Ja vaikkei hän saanutkaan käännetyksi\nkreikkalaista kirkkoa, niin käänsi hän ainakin kuusi tai seitsemän\npitäjää ylösalaisin ja oli jo tullut aika lihavaksi rovastiksi, kun\nläkähtyi lihapalaan. Mutta luuletko, että hän olisi lainannut minulle\nviittä ruplaa rehellistä nimeäni vastaan. Ei, hän sylkäisi tarkasti,\nkuten hänen tapansa oli, ja käski antaa minulle keittiössä tuopillisen\nkaljaa.\n\n-- Tussekin on siis poissa näiltä mailta!... Mutta entä _Hevonen_,\njonka piti täyttä neliä viedä Suomen rajat Vienanmerelle asti?\n\n-- No, nelistää hän kyllä saikin komissionimaanmittarina. Mutta eräänä\npäivänä hänen piti suoraa päätä mennä liejukon poikki, ja kun hän\nkerran sai jotain päähänsä, ei hän sitä enää saanut sieltä pois. Niinpä\nhän läksikin painaltamaan jäykkänä ja sääret vääränä, kuten hänen oli\ntapana, ja kun hän pääsi keskelle hyllyvää paikkaa, alkoi tie viedä\nalaspäin, sehän on selvää, ja siinä oli _hänen_ rajansa.\n\n-- Jo kolme kuollut seitsemästä! Kun kaikki käydään läpi, taidat sinä,\nPasha, olla ainoa, joka et luvannut enempää kuin saatoit täyttää.\n\n-- Panin parastani, näetkös; koetin parastani. Vannoin suorittavani\npienen kameraalitutkinnon sinä syksynä, ja sen teinkin kuin kelpo mies,\nmutta Nordström juonitteli akumenttiveroissa ja tilanjaoissa, joista ei\nedes Tulindbergkään ollut selvillä. Niin, lupasinhan myöskin maksaa\nkaikkien iloisten ylioppilaiden velat, mutta ... voisitpa lainata\nminulle kympin rehellistä muotoani vastaan ... tahto on hyvä,\nnäetkös...\n\nBjörck ojensi hänelle hymyillen kahdenkymmenen markan setelin.\n\n-- Tule luokseni huomisaamuna varhain, sanoi hän, niin puhelemme vähän\nräätälisi kanssa!\n\nPasha alkoi itkeä.\n\n-- Etkö häpeä -- vastasi hän kummallisesti irvistäen -- kun rupeat\ntäyttämään _minun_ lupaustani? Kuka vastaa siitä, etten vielä itsekin\nvoi sitä täyttää? Mutta jos sinua huvittaa, niin olkoon menneeksi, minä\nen ole koskaan kateellinen, kyllä minä suon ystävilleni kaiken sen\nvähäisen kunnian, mitä olen aikonut itselleni. Mikset kysy\nAallonhalkojaa?\n\n-- Aallonhalkoja erotettiin, kuten tiedät, ja hän matkusti Kreikkaan.\n\n-- Oh hitto! Aallonhalkojassa oli tavallista parempaa hamppua, häntä ei\nollut oikeastaan aiottu halvaksi havaslangaksi. Mehän nimitimme hänet\nkuninkaaksi, mihin hänen kruununsa on joutunut?\n\n-- Sanotaan, että vuonna 1835 eräs mahtava puolue Kreikassa oli\ntyytymätön Otto kuninkaaseen ja siihen pienehköön alaan, joka\nkreikkalaisille oli annettu rauhanteossa. Tuo puolue suunnitteli koko\nTurkin vallan kukistamista. Aallonhalkoja oli mainion Miauliin tyttären\npoika. Eräs palikari keksi hänen jälkensä, etsi hänet ja aikoi asettaa\nhänet kapinan johtajaksi.\n\n-- Vahinko, ettei Alonzo saanut sitä tietää; hän olisi siitä saanut\nsievoisen romaaninpätkän Vanadis-lehteen. Aallonhalkojasta olisi tullut\nmuhkea keisari, joksi hän oli luotu ja joksi Herramme oli hänet\nsinetillään leimannut. Mutta kuinka kävi? Tuliko hänestä keisari? Anna\nanteeksi, minä en ole viime aikoina pitänyt lukua kaikista uusimman\najan historian pikkuseikoista.\n\n-- Ei, hänestä ei tullut keisaria, ei vielä. Kun hän nousi maihin\nKreikkaan, oli Otto kuninkaan valta lujittunut ja Turkin kanssa oltiin\nrauhassa. Vinsentin äidin olivat turkkilaiset tappaneet, sen oli\nVinsentti vannonut kostavansa ja sentähden hän on ollut kaikkialla\nTurkin maakunnissa, missä vain on ollut kapinaa ja vapaussotaa. Mutta\nnyt hän kirjoittaa ruvenneensa everstinä Kreikan palvelukseen ja toivoo\npääsevänsä käymään tänä kesänä Suomessa matkatessaan Pietariin\nlähetyskunnan jäsenenä.\n\n-- Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon\nhauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen\npuolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on\nsellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?\n\nPashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu\nvene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen\nrantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu\nupseeri.\n\nHetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja\nVinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.\n\nVinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän\nauringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja\nankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein\ntuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä,\noli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli\nhänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden\nleima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää,\nei mikään voitto milloinkaan enää korvata -- _harhaan joutuneen elämän_\nleima!\n\n_Hän_ tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin\nsaattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa,\nkumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta _voinut_ tulla ja\nmitä sinusta _on_ tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi\nvoinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman\nmainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi\nvoinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä\nsuurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!\nMitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään ... hyödyttömien\ntaistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke,\nhaihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!\n\n-- Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella\nruotsinkielellä. -- Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä\nseitsemästä?\n\n-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra ... herra ... no, lempo,\nsano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!... Mutta asia onkin\nniin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.\n\n-- Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.\n\n-- No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän\nrohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti\noikaisemaan erehdystään. -- Minä tarkoitan -- lisäsi hän nöyrästi --\nettä sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme,\nja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne\nKaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva\nja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.\n\n-- Sen me teemme, vastasi Severin Björck.\n\nMutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi\nkalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet\nnähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.\n\n-- Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen\nkumppani hiljaa hänen korvaansa. -- Hän ... mikset ottanut häntä? Miksi\nlähdit kuin narri onnesi mailta?... Hän ei ole koskaan rakastanut\nketään muuta kuin sinua!\n\nVinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri\nkenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti\nesiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu\nraikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston\nvihreältä rannalta:\n\n    Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan;\n    Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa.\n    Kentillä uskon ja toivon ne vaan\n    Iäti kukkia luovat.\n    Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!\n\n\n\n\n\n\nAULANGON PASTORINVAALI\n\nSuomentanut Aatto S.\n\n\n\n\n1. MAANTIELLÄ.\n\n\nPilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185-- lähestyivät\nAulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka\nEtelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme\nlänsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta\nolivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja\nlumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia\nkinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki\ntoivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin\nkaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn\nalkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä\nalkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa\nnäköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien\nja koivujen välitse.\n\nReen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään\nlammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea,\nkoirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan\nhoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin\nlyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui\nyksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta\nhylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain\nhalpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta\nhyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui\najoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan\nmiehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin\nsilmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman\nnäköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja\naloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan\nkeskustelun kyytimiehen kanssa.\n\n-- Onko vielä pitkältikin pappilaan?\n\n-- Kaksi tai kolme Venäjän virstaa; ja nekin ovat jo menossa, kuului\nkyytimiehen vastaus.\n\n-- Tunsitteko rovasti Ödmark-vainajan? kysyi matkustaja taas hetkisen\nperästä.\n\n-- Jotakuinkin. Minä olin hänellä renkinä seitsemän vuotta.\n\n-- Oliko hän jumalaapelkääväinen mies.\n\n-- Olihan hän pappi, vastasi kyytimies välinpitämättömästi.\n\n-- Kuulkaas, hyvä ystävä -- jatkoi matkustaja taas hetkisen vaiettuaan\n-- minä en pyydä teitä puhumaan mitään pahaa entisestä isännästänne.\nMutta tahtoisin mielelläni tietää, miten hän on hoitanut seurakuntaa ja\nmissä kunnossa minä saan ottaa sen vastaan, sillä tuomiokapituli on\nmäärännyt minut väliaikaisesti sitä hoitamaan.\n\nKyytimies käännähti ja katsoi nuorta matkustajaa puolittain uteliaasti,\npuolittain epäilevästi.\n\n-- Minä luulin -- vastasi hän -- että pastori olisi lähin mies siihen\nvirkaan.\n\n-- Pastori Idegran on seurakunnan kappalainen, vanhempi ja ansiokkaampi\nminua, mutta luultavasti hänellä on kylliksi tekemistä omassa\nvirassaan.\n\n-- Kaiketi niin lienee, vastasi kyytimies astua tallustellen reen\nvieressä lumessa ja koettaen viisailla, harmailla silmillään saada\nmatkustajan katseesta selville, olisiko parasta puhua vaiko olla vaiti.\n\nTutkimuksen tulos oli varmaankin tyydyttävä, sillä kun mies oli\nhetkisen epäröinyt, alkoi sanasäkki hiljakseen purkautua, vaikka oikea\nsuomalainen vieraan seurassa tavallisesti sen sulkee jurosti vaieten.\n\n-- Vai niin, sanoi mies, maisteri on pappi ja tulee nyt hoitamaan\nmeidän seurakuntaamme? Antakaa anteeksi, että olen rohkea ja kysyn\nnimeänne ja arvoanne.\n\n-- Nimeni on Erland Stjernkors ja arvoltani olen maisteri enkä mitään\nmuuta. Te voitte puhua minulle aivan suoraan, sillä seurakunnan parasta\nminä vain tarkoitan.\n\nMies astui astumistaan lumessa eikä vastannut. Hetkisen kuluttua hän\nrykäisi ja sanoi:\n\n-- Ei kaikki valkeata ole, mikä lumen alla näyttää valkoiselta.\n\n-- No, täydellisyyttä ei meidän sovi missään vaatiakaan. Toivoakseni\npastori Idegran on hyvä sielunpaimen. Mutta Aulanko on suuri\nseurakunta; hän tarvitsee apulaisen.\n\n-- Niinpä niin, sanoi mies, pastori on toimekas maanviljelijä, ja\npaitsi kappalaisen virkataloa on hänellä kolme omaa taloa. Minä kuulin\nhänen sanovan sunnuntaina pitäjänkokouksessa, että hän hoitaisi koko\nseurakunnan, koska on niin puute papeista tähän aikaan. Pastorin täytyy\nparantaa asioitaan armovuosilla; hänellä on vain kaksi aittaa täynnä\nruista, paitsi viinapannua ja sitä, mitä hän on lainannut puolelle\npitäjälle.\n\n-- Te ette puhu hyvää pastorista, ystäväiseni. Ehkä hän auttaa montakin\nköyhää jyvälainoilla.\n\n-- Miksei? Jyviä ja rahaa. Kuusi markkaa sadalta korkoa vain ja tynnyri\nkahdeksan kappaa vajaaksi annettaessa, mutta jos lainataan rahaa,\nkirjoituttaa neljä ruplaa, vaikka köyhälle lähimmäiselleen antaa kolme,\nSentähden pitää hänestä tulla rovastivainajan seuraaja.\n\n-- Se on varmaankin väärinkäsitystä -- virkkoi matkustaja vakavasti --\nja minä olen varma siitä, että te ette tunne pastori Idegrania\nläheskään niin hyvin kuin tunsitte rovasti Ödmark vainajan. Olihan hän\ntoisenlainen mies, vai kuinka?\n\n-- Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä\ntuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin\nprinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin\nkorttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa,\nsaivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin\nkeväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet,\npaljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä,\nlampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin\nhakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin\nkuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden\nhän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.\n\nMatkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua\nvai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi\nvihdoin voitolle ja hän virkahti taas:\n\n-- Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti\nÖdmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi\npetollisten ystävien tähden.\n\n-- Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä\nvasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi,\njollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli\nrovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä\nsitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja\nmaljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava,\npesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui\nkirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti\nkohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että\nkaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään\npäivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi\ntuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten\npidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti\nvainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan\nsaarnannut hovissa.\n\n-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana\nkuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt\nkenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.\n\n-- Niin, _se_ kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään\nhistoriallisista tiedoistaan. -- Mutta, katsokaas, hän olikin toisen\nkuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä,\nvanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja\njoka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja\npalveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin\nolikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja\npienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli\navoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas\ntänne -- sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin -- ja\ntoimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta\nvanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret;\nmutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat\nolla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan\npiispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan\nollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.\n\n-- Mutta -- sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin\nkyytimiehelleen -- mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on\nneljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen\nkappalaisen hoidettavana?\n\n-- No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä\njuodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan\nvähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään\njumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset\nkastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset\nkäyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli\npapinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta\nnyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.\n\n-- Käyvätkö ihmiset kirkossa?\n\n-- Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta\nuseimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne\nnimittäin, jotka käyvät.\n\n\n\n\n2. KYYTIMIEHEN KERTOMUS.\n\n\nMatkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän\nvirkahti taas:\n\n-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti\nnaimisissa.\n\n-- Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli\nranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt\npäivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika,\njoka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi\nteirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän\noli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta,\nsuloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven\nrantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja\nhänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain\nkuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli\nsittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen\nmeni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen\nkerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta\nnuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina\nmustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä\nja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin\neivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki\npiloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt\nkahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut\nunta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia\nvieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas\nlauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko\nyön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.\n\n-- Mitä rovasti sanoi siihen?\n\n-- Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä\nhänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin\nhän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui\nteksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen\nvuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia,\nruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli\nmäärä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä,\nnähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet\niloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi... Pysy\ntiellä, hevonen!\n\n-- Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?\n\n-- Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan\npahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän\nkoko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla,\nsaivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä.\nKaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli\nhäkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin\njalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.\n\n-- Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?\n\n-- Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua\ntyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias,\nmutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät\nhäntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan\näitinsä kaltainen.\n\n-- Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö\nniin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?\n\n-- Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä\nenemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana\nviimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka\nvalkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken\npuhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja\ntoisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli\nhän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin,\njoka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku\nhäntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän\nkanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi\ntahtonut yht'aikaa sanoa \"piru vieköön\"-kirouksen ja \"Jumala\nauttakoon\"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia,\ntapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä\nhänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs\nvanha jahtimestari -- maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin,\njoka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat?\n-- hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka\nei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia,\nvaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa -- ja sitten\npatruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan\nvieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille\nkiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät\nrovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen\nvoimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien\npuolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana -- ei, yö\nsilloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella -- istuivat\nkaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena\npäivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan\ntavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli\ntapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua\nsiitä? Maisteri vain nauraisi.\n\n-- Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri\nnaurattaisi.\n\n-- Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan.\nPysy tiellä, hevonen; tässä on silta!... Mihinkä lopetinkaan? Niin,\nrovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan\nja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas -- joka mennä vuonna\nmenetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa -- istui puolinukuksissa\nsalin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään...\n\n-- Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.\n\n-- Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta\nsamapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis\nollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan\nikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä\nkaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat\nsisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä\nulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.\n\n-- Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.\n\n-- No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen\naikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli\ntullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä\nväre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa\nkerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa\ntai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja\nkaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas\narvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat\nniin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin\nlitistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja\nsurullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja\nvain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei\nhän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi\njahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan\npäin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja\nkävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan\nviereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että\nrovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen\npäivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa...\n\nKyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin\nkummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun\nmatkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi\ntahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:\n\n-- No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.\n\n-- Minä luulen, että mies, joka istuu puolinukuksissa uunin ääressä\nkello kolmen tienoissa aamulla, saattaa nähdä kaikenlaista, mitä hän\nollessaan valveilla seuraavana päivänä ei voi vannoa todeksi.\n\n-- Mutta Joonas vannoo olleensa valveilla.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä ... mikä on nimenne?\n\n-- Kiven Matti, pappilan muonatorppari.\n\n-- No niin, hyvä Kiven Matti, on olemassa taivaan ja maan välillä\nsemmoista, mitä oppineet eivät ymmärrä. Mutta ei silti tarvitse uskoa\njokaista, joka kuvittelee nähneensä kummituksia, vaikka kaikki ehkä\nonkin ollut vain valon heijastusta ikkunan ruuduista. Hyvin luultavasti\nrovasti Ödmark itsekin oli yövalvonnasta, juomisesta, suruista ja\nomantunnontuskista kovassa mielenliikutuksessa ja luuli näkevänsä\nvaimovainajansa ja kuolleet lapsensa, ja se ehkä on aiheuttanut hänen\noman pikaisen kuolemansa. Kuitenkin neuvon teitä, vainajan vanhaa\npalvelijaa, olemaan puhumatta näyistä ja kertomatta muuta pahaa\nisäntävainajastanne; sillä Herra yksin on kaikkien meidän tuomarimme.\nSaman neuvon annamme Joonas-ystävällemme. Mutta ellen pety, alkaa metsä\nharveta, ja tuolta näkyy jotakin tornin tapaista.\n\n-- Se on Aulangon kirkon torni, ja pappila on aivan lähellä sillan\ntoisella puolen.\n\n\n\n\n3. PERILLETULO.\n\n\nPappilaan oli enää vain kahdeksasosa penikulmaa jäljellä, mutta sepä\nmatka sattuikin olemaan tukalakulkuista. Tuuli oli siinä tasangolla\nsaanut mielin määrin temmeltää, aitojen vieressä oli miehen korkuisia\nkinoksia, ja pikemmin kyntäen kuin ajaen saapui reki vihdoinkin\nsuurenlaiseen kylään.\n\n-- Tässä on kirkonkylä, selitti kyytimies tullen sen nähtyään taaskin\npuheliaaksi. -- Tässä asuu Vikuri, joka ruokkii kuusi hevosta\nhautausmaan heinillä ja vetää lankkuja sahalta kahdeksan päivää\nviikossa. -- Tässä asuu Pikku Pukki, se mies keittää kolmesataa kannua\nviinaa pienestä perunamaastaan. -- Tässä on Mietoinen; sen huusi\npastori keväällä omasta saatavastaan ja maksoi parhaasta pellosta sen,\nminkä muut maksavat kivirauniosta. -- Tässä on Alavirran kapakka. --\nTässä on Seppälä, jonka isäntä löi veljensä kuoliaaksi juhannusyönä. --\nTässä asuu Sampi, joka keittää viinaa yhdeksänkymmenen kannun pannulla\npolttimohuoneessa ja sadankahdeksankymmenen kannun pannulla metsässä.\n-- Tässä on Takaperä, joka on käräjöinyt pastorin kanssa neljätoista\nvuotta myllyn sulusta, ja nyt menettää isäntä talonsa. -- Tässä on\nRiitamaa, jonne mustalaiset kokoovat varastamansa tavaran. -- Tässä on\nPakkanen; sen talon tytär tappoi lapsensa kaivoon. -- Tässä on Iikkalan\nkestikievari, josta nimismies otti takavarikkoon aimo lailla viinaa\npyhäinmiesten päivänä. Sanotaan kestikievarin vielä pelastaneen\nkuusitoista lekkeriä, jotka olivat piilossa tallin sillan alla. --\nTässä on Ahkolan kapakka, eikä pahempaa variksen pesää ole\nseitsemäntoista penikulman alalla. -- Tässä on Viitala, jonka emäntä\npoltti oman navettansa. -- Tässä on Talvinen...\n\n-- Jo riittää, keskeytti matkustaja kärsimättömästi. --\nKertomuksestanne päättäen, hyvä Kiven Matti, saattaisin pikemmin\nluulla tulleeni ryövärien pesään kuin kristilliseen seurakuntaan.\n\n-- No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa -- jatkoi kyytimies\nsivaltaen ruoskallansa ilmaan -- sehän on lukkarin puustelli. Ja\nlukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka\nsanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.\n\n-- Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?\n\n-- Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa\npohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten,\nja lehmät elätetään rankilla.\n\n-- Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?\n\n-- Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä\nkokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.\n\nMatkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi\nsuurta, harmaata, terävätornista rakennusta.\n\n-- Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.\n\n-- Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin\nrippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi\nmies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta\nsamalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka\njaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta\nkirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin\nilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne\nyhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko\npohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa\nvettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla.\nMutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa\nhyvää neuvoa...\n\n-- Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.\n\n-- En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin\nmieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja\nrikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.\n\n-- Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan\npastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei\nole, mutta käynee se toki sentään päinsä.\n\n-- Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos\nmaisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi\nrohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli\nApollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun\nhän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa\navaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän\nsanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea\nloiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin\nvastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.\n\n-- Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla,\nmutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.\n\n-- Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä\nkuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia:\nälkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!\n\n-- Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?\n\n-- En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei\nrovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran\nvaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta\nlankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui\nastumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta\nkas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä\ntoimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen\npenikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan?\nSiitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki\npureskeltu... Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!\n\nMiehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle\nkujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen\neteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin.\nVihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista\nikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu;\neräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike\ntumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.\n\nMatkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli\nlukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.\n\n-- Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori\npappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan\nkova kiire lähteä tiehensä.\n\n-- Kuulkaas, herra maisteri -- vastasi Kiven Matti -- minä unohdin\nerään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin\nkyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?\n\n-- Heti. Mutta käykää ilmoittamassa tulostani!\n\n-- Ei, kiitoksia. Ennen lähden ilman kyytirahoja. Koira kyllä suorittaa\nsen tehtävän.\n\n-- Tässä saatte kaksinkertaisesti huonon kelin vuoksi. Hyvästi, hyvä\nystävä; kiitoksia neuvoista. Näyttääpä siltä kuin en olisi varsin\ntervetullut taloon.\n\n-- Tervetullutko? Miksei? Kuin lääninviskaali salapolttimoon. Toivotan\nmaisterille hyvää yötä ja ... ei sanaakaan lapsista! Jääkää hyvästi.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nKiven Matti katosi pimeään, ja Erland Stjernkors seisoi vielä\nportailla. Luultavasti oli kuitenkin koiran haukunta ilmoittanut hänen\ntulonsa, sillä hetkisen kuluttua aukeni ovi ja tyly naisääni kysyi,\nkuka pihalla meluaa niin myöhään illalla.\n\n-- Minä olen maisteri Stjernkors, tulen tuomiokapitulin määräyksestä\nja pyydän, että olisitte hyvä ja käskisitte jonkun kantaa sisään\nkapineeni, vastasi tulija puolittain rukoilevasti, puolittain\nkäskevästi.\n\n-- Ei täällä ole tilaa; voittehan ajaa kestikievariin, tiuskasi sama\nnaisääni, ja ovi suljettiin samassa.\n\nMutta se ei tapahtunut kyllin sukkelasti; kutsumaton vieras oli jo\nehtinyt pistää turkin suojaaman käsivartensa väliin. Voimakkaasti\ntempaisten hän avasi oven ja pääsi pimeään eteiseen. Hänen\nvastustajansa katosi pelästyksestä huutaen.\n\n\n\n\n4. MAMSELI APOLLONIA DURIN.\n\n\nHarhailtuaan hetkisen pimeässä eteisessä moisen vastaanoton jälkeen\nvieras löysi oven ja astui suureen, kylmään saliin, missä hän saattoi\nerottaa vain neljä jäätynyttä ikkunaa. Mutta Erland Stjernkors oli\nkäytännöllinen mies ja tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin.\nHän otti matkalaukustaan, joka riippui hänen rinnallaan, tulitikkuja ja\npienen vaharullan, joka hänellä oli aina mukanaan. Kohta valaisi\npienoinen tuli pimeyttä, ja hän huomasi olevansa suuressa, vähän\nvanhanaikaisesti, mutta hyvin sisustetussa, osaksi valkoisen, osaksi\nvihreän värisessä huoneessa. Huonekaluina siinä oli sangen pitkä sohva,\nsamanlainen ruokapöytä, kaksi tusinaa barrakanipäällyksisiä,\nvalkoisilla selkänojilla varustettuja tuoleja ja kaksi korttipöytää;\nharvinaisen kauniin uunin etupuolta koristi Dianan kuva ja tavattoman\nkaunis koruneuloksilla kirjailtu tulenvarjostin, johon oli kuvattu Pyhä\nYrjö ja lohikäärme. Eräällä seinällä oli maailman kartta ja kaikilla\nseinillä hirven sarvia, jotka aavemaisesti ojentelivat pitkiä\nhaarojansa pimeässä. Paitsi eteiseen vievää ovea oli salissa kolme\nmuutakin. Eräs niistä oli lukitsematta, ja Stjernkors jatkoi rohkeasti\ntutkimusmatkaansa.\n\nSalista hän tuli yhtä kylmään vierashuoneeseen, joka oli sisustettu\nniin loisteliaasti, että semmoista harvoin tapaa pappiloissa. Kaikki\noli siinä mahonkia ja santelipuuta, huonekalut olivat päällystetyt\npunaisella silkillä, seinillä oli kaksi suurta peiliä kallisarvoisissa\nkehyksissä, joita koristivat kullatut ruusut ja seppeleet. Uunin\nreunustalla oli hopeoituja paimenten ja paimentyttöjen pystykuvasia;\nmitä kauneimmalla marmoripöydällä näkyi komea kello lasikuvun sisässä,\nhyllypöydillä oli hopeaisia maljakoita ja haarakynttiläjalkoja ja\nseinillä hyviä vaskipiirroksia, noita Olympian oloja kuvaavia, joita\nniin suuresti suosittiin tämän vuosisadan alussa, mutta jotka ehkä\nkaikista vähimmin soveltuivat maalaispappilan koristukseksi. Ei mikään\nnoista esineistä näyttänyt huonosti hoidetulta eikä turmeltuneelta.\nStjernkors ymmärsi, että siitä huoneesta oli pidetty erittäin tarkkaa\nhuolta; ei tomuhiukkastakaan näkynyt noissa monissa lehtimäisissä\nkoristuksissa, jotka muuten ovat aivan kuin luodut pölykätköiksi, ja\nyksin pehmeät matotkin näyttivät sileäksi vahatulla lattialla niin\ntuiki puhtailta ja sieviltä kuin huolellinen käsi olisi vasta vähää\nennen ne tuulettanut ja pölyttänyt.\n\n-- Ja tämäkö olisi häviölle joutunut talo! oli vieraan ensimmäinen\najatus. -- Tutkikaamme...\n\nHän koputti lähinnä olevaa ovea, jonka takaa kuului ääniä. Ovi aukeni,\nja huoneesta tuli nainen kynttilä kädessä. Hän saattoi olla noin\nneljänkymmenen vuoden vanha, näöltään miellyttävä, hieno, melkeinpä\nylhäinen; yllä hänellä oli ruskeapohjainen pumpulipuku ja kaulassa\npunaruutuinen, hienotekoisella kultaisella rintasoljella kiinnitetty\nkaulaliina, tummia hiuksia peitti yksinkertainen arkimyssy, joka sopi\nhänelle erittäin hyvin.\n\n-- Ketä etsitte? hän kysyi äänellä, joka oli luja, mutta ei\nepäystävällinen, ja ainoastaan nopea, korean huoneen mattoihin luotu\nsilmäys näytti hieman terävältä ja suuttumusta ilmaisevalta.\n\nSilloin vasta nuori pappi huomasi, että hänen lumisista\npäällyssaappaistaan oli tullut sangen selviä jälkiä matoille, ja hänen\nmieleensä johtui, ettei hänen samoin luminen kalmukkinahkaturkkinsakaan\noikein soveltunut niin komeaan huoneeseen.\n\n-- Pyydän anteeksi -- sanoi hän -- että tunkeudun taloon tällä tavoin,\nmutta tuskin olisin voinut tehdä toisin. Minä olen maisteri Stjernkors\nTurusta, ja minut lähetettiin tänne joksikin ajaksi hoitamaan\nseurakuntaa viran ollessa avonaisena. Tarkoitukseni ei ollut vaivata\nketään näin myöhään illalla, mutta jouduin pyryilmaan, ja se viivytti\nmatkaani monta tuntia. Olkaa hyvä, älkää huoliko ryhtyä mihinkään\nliiallisiin puuhiin. Huone ja vuode, siinä kaikki, mitä tarvitsen.\n\nPunahuivinen nainen tarkasteli häntä katse terävänä. Kiven Matti oli\nollut oikeassa: noiden silmäin kanssa ei sopinut leikitellä. Tuskin\nhuomattava kierous teki ne kummallisen, melkein peloittavan näköisiksi,\nmikä ei ollenkaan sopinut naisen muuten arvokkaaseen, jopa\nkauniiseenkin ulkomuotoon.\n\n-- Astukaa sisään, sanoi hän avaten oven sisempänä olevaan\narkihuoneeseen, joka oli lämmin ja yhtä huolellisesti siivottu, vaikkei\nläheskään niin komeasti sisustettu kuin vierashuone. -- Maisteri on\ntervetullut ja on oikeutettu olemaan täällä kuin kotonaan. Olkaa hyvä,\nantakaa anteeksi epäkohtelias vastaanotto, mutta meillä ei ollut\naavistustakaan tulostanne, ja tässä kylässä on paljon joutolaisia,\nminkä tähden emme mielellämme laske ketään tuntematonta sisään\niltaisin. Ehkä maisteri ensin aluksi suvaitsee riisua päällysvaatteensa\ntähän työhuoneeseeni. Minä toimitan tulen rovastivainajan omaan\nkamariin, joka on tuolla puutarhan puolella. Sitä on pidetty lämpimänä\npesänkirjoituksen tähden, jonka pastori Idegran on hyväntahtoisesti\nottanut toimittaakseen.\n\n-- Kiitoksia, rouva... Antakaa anteeksi, en tiedä nimeänne...\n\n-- Nimeni on Durin ... neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan\nkäly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet\nhuolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli\npohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta\nsellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli\nhuonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä\ntäällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri\nsaisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää\nmikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin\nhyvin kuin taidan..\n\n-- Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?\n\n-- Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti\nÖdmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen,\nja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas\npohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten\nhyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään\nomaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra\nmaisteri on arvattavasti perheellinen mies?\n\n-- En, mamseli, olen naimaton.\n\n-- Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa.\nPapilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin\nvirkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on\nvielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.\n\n-- Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin\nyksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia\nkeitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.\n\n-- Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni,\nmitä \"pappilan hätävara\" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos\nmaisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa\ntarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta\nhauesta.\n\n-- Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen\nsiihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.\n\nKummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin\nlävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä\nväikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja\nhän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:\n\n-- Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee\nrauhaa työssään.\n\n-- Eikö rovasti Ödmarkilta sitten jäänyt mitään perhettä?\n\nUusi leimaus.\n\n-- Ei, kuului tyly vastaus.\n\nJa mamseli Durin katosi valmistamaan \"pappilan hätävaraa\" jättäen\nvieraan selittämään sitä arvoitusta, mikä kätkeytyi hänen viimeisiin\nsanoihinsa.\n\n\n\n\n5. ENSIMMÄINEN YÖ.\n\n\nMaisteri Erland Stjernkors aterioi yksin siinä huoneessa, jossa hänet\nensin otettiin vastaan; eikä illallinen ollut niin yksinkertainen kuin\nolisi ollut syytä odottaa häviölle joutuneessa talossa eikä niin\njokapäiväinenkään kuin olisi luullut \"pappilan hätävarasta\". Oivallinen\nvierreleipä, äsken kirnuttu voi, vasikan kyljys, joka olisi saattanut\nviekoitella valtioviisaankin syömään liiaksi, tuopillinen semmoista\nolutta, joka muinoin saavutti kuningas Juhana III:n suosion, ja vihdoin\npari maukasta kermavohvelia lakkahilloineen -- kaikki ne osoittivat,\nettei Aulangon pappilan keittiö ollut läheskään niin huonosti\nvarustettu kuin oli tahdottu näyttää. Maisterin mainitsemat\nyksinkertaiset elämäntavat eivät häntä suuriakaan estäneet\nruokailemasta oikein hyvällä halulla, vielä vähemmän nyt, kun hänellä\nmatkan vaivojen jälkeen oli oikeus olla tarpeettomasti kursailematta.\n\nAterian perästä saattoi vieraan makuuhuoneeseen sama roteva\nnaispalvelija, joka oli vähää ennen ottanut hänet niin töykeästi\nvastaan portailla. Mamseli Durin ei enää näyttäytynyt sinä iltana.\n\nRovastivainajan työhuone, jonka nuori viransijainen oli saava\nasunnokseen, oli tavallinen suurenlainen kamari kaksine ikkunoineen,\njoista saattoi tuon tuostakin pilkistävässä kuun valossa nähdä\nlumen peittämän puutarhan. Paitsi paria isohkoa kaappia ja uunia,\njonka komerossa oli Napoleon Bonaparten kipsikuva, oli siellä\npronssikoristeinen, raskas, tamminen kirjoituspöytä, komea,\nkorkeaselkänojainen kirjoitustuoli jakaranda-puusta, samasta aineesta\ntehty kiikkutuoli, raskaat, tummanpunaiset, villaiset ikkunaverhot ja\nmuinoin kallis, mutta nykyjään jo kulunut matto, joita ei sopinut pitää\naivan tavallisina sielunpaimenen asuntoon kuuluvina tavaroina. Seinien\nkoristuksina ei siellä tosin ollut Olympon jumalia, vaan niiden\nasemesta riippui kullatuissa, vaalenneissa kehyksissä hyviä\nvaskipiirroksia, joissa aiheina oli raamatunhistorian tapauksia; niiden\njoukossa oli David kuningas harppuinensa kunniasijalla. Niistä saattoi\narvata, että huoneen entinen asukas oli katsonut soveliaaksi koristaa\nhuoneen, missä hän luultavasti päivittäin otti seurakuntalaisiaan\nvastaan, sellaisilla kuvilla, jotka paremmin olivat hänen virkansa\nmukaista seuraa.\n\nAlakerroksessa, kuusi jalkaa korkealla maasta ... ovi saliin,\nlukossa ... toinen, joka johtaa kahden huoneen läpi keittiökamariin; ei\ntosiaankaan mikään umpisokkelo! arveli maisteri itsekseen, lukiten\nvarmuuden vuoksi senkin oven, joka oli keittiökamarin puolella.\n\nJotakin oli kuitenkin ilmassa, joka ei häntä oikein miellyttänyt.\nOlikohan se ehkä häkää?... Hän avasi uunin pellin, tutki uunin, kaapit,\ntaulut, kirjoituspöydän; kaikki oli vankasti tosioloista ja\narkipäiväistä. Kaapissa oli kirkon arkisto ja muutamia huonoja,\nkannettomia kirjoja. Stjernkors avasi kaksi: ne olivat Lars Hjertan\nLukukirjastoa: \"Gnadenzellin nunna\" ja \"Koat-Venin Vahtitorni\".\n\nOliko kirjasto siinä?\n\nErland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi\npitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli\nkylliksi riittävä.\n\nHetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin\nlunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön\ntuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä\nkaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että\nrovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi\nkuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit\nolivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin\nkaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä\neikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa\nolisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli\ntoistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin \"papista ja\nlukkarista\". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä\nei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko\nvihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.\n\n-- Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta?\nmietti nuori pappi itsekseen. -- Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan\nvain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!\n\nHän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti\nvälinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat\nhajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi\njäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä\nkauneimpia valkoisia metsiä -- solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia\nkuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt\nhopeasta Frans I:n kilpeen.\n\nStjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset\nmetsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän\nkuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä\nreellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi\nmielensä lapsekkaan iloiseksi.\n\nMutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi\nasetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa,\nensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin.\nKohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan\npaistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.\n\nEnsimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon\nväestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti\nhäntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo\nnähdäkseen, kuka urkkija oli.\n\nHän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama\nesine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä --\nvarjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.\n\nStjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti\nharhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta\nmuusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän\nkävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi\nsiis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo -- hirren katto,\ntikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun\nsemmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään\npäin ja nukkui sikeästi.\n\nKuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan\nkolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui\nhänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa\npäänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet\nyllä.\n\n-- Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun\ntulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen\nkorvaansa.\n\nStjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän\nmietti, oliko hän oikein valveilla.\n\n-- Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä\nyönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me\ntarvitsemme sinua. -- Kuka sinä olet?\n\nLapsi nosti varoittaen sormensa.\n\n-- Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä...\n\nJa samassa se katosi.\n\nErland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman\nyörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että\njoku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen\nkeittiökamarista.\n\nHuone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai\nkäsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.\n\nHän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa\nkuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja\npäässyt pakoon.\n\n-- Vai kutsumatonta seuraa! Miksi jätinkin lukitsematta keittiökamarin\npuoleisen oven ennenkuin kävin levolle.\n\nJa Erland meni lukitsemaan ovea, mutta se oli tarpeetonta. Olihan hän\nlukinnut sen jo illalla. Hän tutki salin puoleista ovea: se oli\nlukossa, ja sali oli kylmä kuin lämmittämätön huone talvella ainakin.\n\n-- Olihan se sittenkin unta, johan minun olisi pitänyt se heti\nkäsittää, virkahti hän harmissaan ja kävi uudestaan levolle. -- Siinä\non nyt seuraukset tyhmien lorujen kuuntelemisesta. Nyt en saa unta\nKiven Matin kertomusten tähden.\n\n\n\n\n6. PASTORI IDEGRAN.\n\n\nKello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla, kun nuori kirkkoherran\nsijainen heräsi virkistyneenä unesta, jota eivät myöhemmin enää mitkään\nkummitukset olleet häirinneet. Unien selittelemistä hän katsoi turhaksi\nvaivaksi, ja aamuhetket kuluivat nopeasti hänen purkaessaan tavaroitaan\nja järjestellessään tulevaa asuntoaan. Pitkä piika purjehti huoneen\nläpi kahvitarjottimineen, ja seuraava keskustelu alkoi:\n\n-- Onko tänään kaunis ilma?\n\n-- Parempi kuin eilen.\n\n-- Mikä on nimesi?\n\n-- Loviisa.\n\n-- No hyvä, Loviisa, voiko täällä saada kahvia kello viisi aamulla?\n\n-- Voi kyllä.\n\n-- Tuo sitten joka aamu kello viisi. Ei väkevää, mutta kuumaa. Onko\nmamseli Apollonia aikaisin hereillä?\n\n-- Ennen kuutta.\n\n-- Ja muitahan ei ole ketään talossa, paitsi palvelijoita?\n\n-- Ei. Ja pihakoira.\n\n-- Eikö ketään vieraita käy pappilassa?\n\n-- Ei muita kuin pastori.\n\n-- Asuuko pastori Idegran kaukanakin täältä?\n\n-- Venäjän virstan päässä toisella puolen kirkkoa.\n\n-- Hyvä.\n\nJa maisteri Stjernkors otti hattunsa, keppinsä, ja päällystakkinsa ja\nlähti jalkaisin tervehtimään tulevaa virkaveljensä.\n\nOli kirkas, raitis joulukuun aamu. Lunta olivat vielä kaikki tiet\ntäynnä edellisen päivän pyrystä. Siellä täällä näkyi kylässä joku\nlapiomies luovan kinoksia vähemmäksi oman ovensa edestä, mutta toisten\nteistä tai maantiestä ei näyttänyt kukaan pitävän lukua. Kylä oli\nmelkein aution näköinen, ja nekin harvat, jotka olivat noutamassa vettä\nkaivolta tai puita vajasta, näyttivät repaleisilta, kiukkuisilta ja\nyönsä valvoneilta. Yksi ainoa talo kylässä oli maalattu ja siisti kuin\nnukkekaappi; se oli lukkarin talo ja rakennus suurenmoisine\nviinatehtaineen, ja se sijaitsi parin kivenheiton matkan päässä\nkirkolta. Sen rinnalla vanha kirkko näytti erittäin iäkkäältä ja\nränsistyneeltä. Se oli kivestä, peräisin katoliselta ajalta, katto,\nkuten tavallista, suippo ja ikkunat pienet, kapeat; mutta läntinen\nseinä oli pääoven kohdalta hyvin kallellaan, ja siinä oli arveluttavan\nnäköinen halkeama; katto oli lumikinosten peitossa, ikkunoista oli\nmonta ruutua paikkailtu tappuroilla tai tuohella. Tuon surkealta\nnäyttävän Herran huoneen pääoven eteen oli pyry koonnut niin\nkorkeita kinoksia, että luonto itse näytti, häveten ihmisten\nvälinpitämättömyyttä, sulkeneen pääsyn siihen, ja kaikki yhteensä teki\nsen vaikutelman kuin kirkko olisi jäännös hirmukuoleman ajoilta ja\nolisi ollut avaamatta ja käyttämättä satoja vuosia.\n\nVähän matkan päässä kylän, kirkon ja sillan toisella puolen oli pieni,\nmutta hyvässä kunnossa oleva kappalaisen asunto, joka oli paljon\nmiellyttävämpi kuin suuri, aution näköinen rovastinpappila. Siellä oli\ntie ja piha huolellisesti lapioitu ja portaitten eteen oli pantu uusia\nhavuja; sieltä kuului kirveen kilke ja hevosten iloista hirnuntaa,\nkaikki osoitti varallisuutta ja hyvää järjestystä. Erland Stjernkors\nmietiskeli vain itsekseen, miten niin järjestystä harrastavan\nkappalaisen seurakunta saattoi olla niin epäjärjestyksessä ja miten hän\ntyytyi niin rappiolla olevaan kirkkoon.\n\nEdeltäpäin tuntien jotenkin ilmeistä vastenmielisyyttä ja hieman\nuteliaisuuttakin hän seisoi kohta tämän upean puustellin omistajan,\nkappalaisen ja varapastorin Anselm Idegranin edessä.\n\nErland Stjernkors oli kertomusten mukaan odottanut tapaavansa pienen,\nviekkaan, kierosilmäisen miehen, jonka teeskentelevästä muodosta\nnäkyisi koronkiskurin ahneus. Sen sijaan hän näki edessään vähän\nseitsemännelläkymmenellä olevan, arvokkaan näköisen ukon, jonka kasvot\nolivat luja- ja selväpiirteiset, silmät harmaat, vilkkaat ja\nläpitunkevat ja käytös varovaisuutta ilmaiseva. Ainoastaan laulava\nsaarnaääni oli vähän vastenmielinen. Pastorilla oli muuten paksu\nyönuttu yllään, ja juuri kun Stjernkors astui sisään, puheli hän parin\nrepaleisen miehen kanssa, jotka taivuttivat selkiänsä kuin jousen\nkaaria mahtavan miehen edessä.\n\n-- Menkää tiehenne: en minä lainaa rahaa takuuta vastaan! kuului\ntuomio. Jaakko lainaa Pietarilta ja hänellä on Antti takuussa, Antti\nlainaa Taavetilta ja hänellä on Jaakko takuussa, ja sitten loikoilevat\nJaakko ja Antti muutaman viikon uuninpankolla ja juovat. Mutta minä en\nkärsi laiskureita. Tehkää työtä, siinä on minun neuvoni; pyytäkää\nlainaa pelloltanne, pankaa niitty takuuseen. Jääkää hyvästi, hyvät\nmiehet; minulla on vieraita odottamassa.\n\nMiehet lähtivät ja heidän raukeat, viinasta sameat silmänsä eivät\nennustaneet mitään hyvää. Erland Stjernkors astui sisään. Hänen\nesittelynsä oli kohta tehty eikä se näyttänyt hämmästyttävän pastoria.\nEhkä pastori Idegran oli saanut hyvissä ajoin tiedon, että\ntuomiokapituli oli tehnyt hänen tuumansa tyhjiksi, jos hänellä\nmuuten oli niitä ollutkaan, ja sentähden ei näkynyt nimeksikään\ntyytymättömyyttä tai tylyyttä hänen käytöksessään, kun hän otti uuden\nvirkaveljensä vastaan.\n\n-- No kas, sepä oli oikein! huudahti hän. Maisteri ei olisi\nsaattanut tulla sopivampaan aikaan, ja kunnianarvoisa Turun kapituli\non tosiaankin isällisen huolellisesti auttanut meitä Aulangon\nasukas-raukkoja oikeaan aikaan. Nythän on joulu käsissä ja sen mukana\naamu- ja puolipäiväsaarnat, rippi ja kuulutukset, häät ja ristiäiset ja\nkylänluvut sitten kevätpuoleen, ja yksi pappi yhtätoistatuhatta sielua\nkohden, sehän on vain samaa kuin rikkinäinen ahvenrysä kalaisessa\nmeressä, Ödmark-vainaja oli itsepäinen eikä ottanut apulaista silloin,\nkun olisi saanut, ja kun hän sitten tarvitsi, ei ollut ketään enää\nsaatavana. Sen tähden on seurakuntamme laita vähän niin ja näin, herra\nmaisteri: eloa on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Mitä uutisia\nTurusta? Toivoakseni ovat kunnianarvoiset isät terveinä?\n\n-- Minä toivon samaa, ja selväähän onkin, että niin runsasväkinen\nseurakunta kuin Aulanko on tuomiokapitulilla tarkasti muistissa. Herra\npastori olisi tarvinnut vanhemman ja kokeneemman auttajan, mutta ei\nollut ketään muita saatavissa, ja minä koetan kyllä tehdä parhaani.\nLuultavasti saamme myös odottaa korkea-arvoista piispaa tänne\ntarkastukselle maalis- tai huhtikuussa...\n\n-- Hm, hm ... luuletteko niin?\n\n-- Olen varma siitä. Ja luulen, että herra pastori saa helpoimmin\ntoimeen semmoiset parannukset, mitä kipeimmin kaivataan, kun seurakunta\non saanut tietää asiasta. Kirkko näyttää olevan perinpohjaisen\nkorjauksen tarpeessa, ellei ehkä olisi viisainta rakentaa kerrassaan\nuusi.\n\n-- No mitä muuta luulette sitten minun koettaneen tyrkyttää tyhmille\ntalonpojille jo kymmenen vuoden ajan? Mutta ottakoon, ken voi,\ntyhmyyden ja itsepäisyyden heidän häränpäistään. Ei, vanhaa rähjää\npitää vielä pöngitellä muutamia vuosia, kunnes se jonakin päivänä\nluhistuu kasaan; sitä mieltä on enemmistö kirkonkokouksessa. Minä olen\nkuitenkin koonnut kirkonkassan, se kasvaa hiljaisuudessa kuin\nlumivyöry, herra maisteri, ja sentähden ne sanovat minua\nkoronkiskuriksi... Saanko tarjota nuuskaa?\n\n\n\n\n7. MITÄ OLI AJATELTAVA?\n\n\n-- Myönnän -- virkkoi Stjernkors, yhä enemmän kummastuneena siitä\nvarmuudesta ja avomielisestä tyyneydestä, jolla pastori itse johti\npuheen hänestä kaikkialla liikkeessä oleviin häpeällisiin huhuihin\n-- myönnän, että olen kuullut sellaisia lörpötyksiä, mitä\nsuvaitsitte mainita, ja etenkin tämän pitäjän monista ja suurista\nviinapolttimoista.\n\n-- Senhän saattaa arvatakin, vastasi siihen kappalainen hymyillen. Asia\non siten, että meillä täällä on huonot heinämaat, ja karja elätetään\nsuureksi osaksi rankilla. Muuten on sitä elinkeinoa edistänyt ensin\ntalousseura ja sitten kruunu. Kun jokainen tilallinen maksaa\nviinaveroja, polttipa hän sitten tai ei, niin onhan selvää, ettei\nkukaan tahdo maksaa veroa ilmaiseksi.\n\n-- Mutta tapojen turmelus...\n\n-- Ai, ai, niitä nuoria kirjanoppineita, ne tahtovat tehdä meidät\nkaikki fariseuksiksi! Mutta leikki sikseen, herra maisteri, seurakunta\non aivan samanlaisessa kunnossa kuin kirkkokin. Vaikka siitä sieltä\ntäältä paikataankin raot ja reiät, pysyy se kuitenkin aina vain vanhana\nrähjänä. Jos tahdotte rakentaa kelvollista, niin antakaa vanhan\nluhistua läjään ja rakentakaa uudelleen perustuksista asti!\n\n-- Niin minä tahdonkin tehdä, herra pastori, ja aluksi ehdotan, että\nlukkarin suuri viinapolttimo lakkautetaan kokonaan.\n\n-- No, sepä olisi oikea hyvätyö, jos maisteri saisi niin paljon järkeä\nmahtumaan sen vanhan narrin kalloon. Kokonaista kuusi vuotta olen\nhänelle aina vähän väliä sanonut: kuules, Talvinen, heitä pois tuo\nliike; ei se kannata, hyvä lukkari! Rengit juovat koko voiton. Ja niin\nkäykin; kahden vuoden kuluttua hän on köyhä mies.\n\n-- Minä olisin pastorin sijassa erottanut hänet virastaan.\n\n-- Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan\nkasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta...\n\n-- Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!\n\n-- Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle\nXIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet,\nkiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen\narmon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo\nheidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa\nhupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien\nlaupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta\ntallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme\nvirkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit\nkeskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten\nsyömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja\nvaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.\n\nPapit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka\nkädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän\nulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon,\nväkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän\naikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan\nsielunhoitoon, oli toinen juttu.\n\nIltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit,\nnavetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja\nelleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa,\nolisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen\nraja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut\nmaisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä\nmiehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka\naskelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn\nmaanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut\nvieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori\nIdegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä\nvoidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.\n\nKello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors\npalasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja\nhyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja\nhuolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa\nyksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi\ntäydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies,\njärjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut\nsuinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen\nhänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen\nvaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas\nharhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.\n\nKohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa.\nÖdmark...? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten\nrunsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja\nnautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä\nerämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa\nlevittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä\nniin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren\nvaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se\nkuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset\nsanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat\nherättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen\npeitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana\n-- todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin,\njoita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.\n\nErland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville\najatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.\n\nHänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.\n\n-- Missä on mamseli Durin?\n\n-- Häntä kupataan saunassa.\n\n-- Onko hän kipeä?\n\n-- Hän kuppauttaa kerran viikossa.\n\nSiihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä\nvieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja\nvastaan.\n\nStjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli\nkatsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa\naivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja\nhiussuortuvineen.\n\n-- Juuri niin -- sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen -- tuossa\nainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen\nyksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla\nja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin\nmuodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on\nvalmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan\nsinulle hyvää yötä...\n\nKohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.\n\nHän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä\npaljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä,\nettä joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki\nsaman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.\n\n-- Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.\n\nStjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki\noli unta. Mutta lapsi jatkoi:\n\n-- He pelkäävät sinua ja tahtovat lähettää meidät pois. Estä se, jos\nvoit. Hyvää yötä!\n\nJa samassa näky katosi. Stjernkors nousi vuoteesta ja katsoi, olivatko\nkaikki ovet hyvin suljetut.\n\n-- Nyt ei ole oikein pääni laita, sanoi hän itsekseen. -- Minä näen\nnäkyjä. Lääkärit sanoisivat sitä _idiosynkrasia'ksi, prosopopia'ksi_...\nminä syön liikaa iltaisin, minun täytyy muuttaa ravintojärjestykseni...\nKummallista, että sama näky aina uudistuu... Lapsi!... Mitäpä muuta se\non kuin Kiven Matin tyhmiä juttuja; ne ahdistelevat minua unessa.\n\n\n\n\n8. PUHETTA LIIAKSI, EIKÄ KUITENKAAN TARPEEKSI.\n\n\nSeuraava päivä oli lauantai. Maisteri Stjernkors otti silloin\nseurakunnan hoidon huostaansa; hänellä oli työtä tavattomasti, ja huone\noli parhaillaan täynnä väkeä, kun pieni, punakka, paljaspäinen herra,\njolla oli viheriät lasit nenällä, kurkisti ovesta.\n\n-- Pyydän anteeksi, nimeni on Arvelin. Lähin naapuri. Häiritsenkö ehkä\nteitä.\n\n-- Olkaa hyvä, käykää istumaan.\n\n-- Mieluista nähdä turkulaisia. Toivottavasti matka kävi hyvin?\nPerhanan huono keli tähän aikaan. Ei ole mitään talviajoja -- kas,\nhyvää huomenta, kirkkoväärti; miten jaksaa ruskean tammanne varsa? --\nEi pääse paikaltaan hievahtamaan. Voin hinnan sanotaan rupeavan\nlaskeutumaan. Hohhoo, niin, niin, sellainen on maailman meno. Tämän\nsaman pöydän ääressä istui ystävä Ödmark ja hoiteli papinkirjoja, ja\ntuolla salissa on hänen lautapelinsä -- vai niin, muori, te aiotte\nnaittaa Kaisan? -- ja siellä olemme aikoinamme sitoneet monet parit\nyhteen ja heittäneet kuutosia niin että nurkat paukkuivat... Niin\nanteliasta kirkkoherraa kuin Ödmark-vainaja aikoinaan oli, on teidän,\nKaisa, vaikea löytää. Idegran on vuokrannut tulot; hänellä ei ole varaa\nolla niin antelias, hänellä... Jos olette vielä naimaton mies, herra\nmaisteri, niin sopiipa katsella vähän ympärilleen tässä pitäjässä.\nKäydä jahtimestarilla esimerkiksi. Von Holbachilla on kolme tytärtä\nnaimisissa -- aja ulos koira, Kalle -- ja kolme kotona. Nuorin täyttää\nviisikolmatta vuotta ensi keväänä siihen aikaan, kun lampaita keritään.\nLaamanni Åkerströmillä on kaksi ja minulla on yksi, joka ei myöskään\nole kaikkein mitättömimpiä, vaikka minä sen itse sanon. Toivon, että\nkäytte talossa, maisteri. Mutta kenties häiritsen?\n\n-- Olkaa hyvä, jatkakaa vain. Minä koetan kuulla niin vähän kuin\nmahdollista.\n\n-- Mitä? Onko maisteri vähäkuuloinen? Isävainajani oli myöskin\nhuonokuuloinen, ja se paheni hirveästi vuosien kuluessa. Oikeastaan oli\ntarkoitukseni -- mutta kas, siinähän on pikku Johanna, joka meni\nensimmäisenä adventtina naimisiin pitäjän räätälin kanssa; toivon että\navioliitto on onneksi; sano Pitkäselle, hyvä ystäväiseni, että hänen\npitäisi hankkia parempaa ompelurihmaa; minun poikani ovat kiskoneet\nirti kaikki napit nutuistansa -- niin, tarkoitukseni olisi kutsua\nteidät, maisteri, ryypylle ja voileivälle halpaan majaani.\n\n-- Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.\n\n-- Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna\npäivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa -- no mutta,\nHaukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? -- että\nterveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla\nennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun\neukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties\nhäiritsen?\n\n-- Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.\n\n-- Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta\nkyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki\nneljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten\nhitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia\nkuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden -- voi, juutas tuota\nminun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma -- niin tulivat kaikki\nlapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir...\n\n-- Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?\n\nTuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen,\nkaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti\nneuvottomana ympärilleen eikä vastannut.\n\nErland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella\nnuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin\ninnokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä\nvaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna\nArvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.\n\n-- Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen\nvuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.\n\n-- Isäni poika, kuului rohkea vastaus. -- Muutamat sanovat minua\nPamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä,\nkuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole\nmuuta tekemistä.\n\n-- Oletko mustalainen?\n\n-- Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta\nse ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.\n\n-- Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Onko sinulla papinkirjaa?\n\n-- Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä\nsaatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan\ntarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen\nmarkkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi\ntähän aikaan.\n\n-- Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus\npitää sinulla olla näytettävänä.\n\n-- Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen\nkirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun\nmainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että\nJoosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu\nkantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström\non elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee\nnälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan,\nettä Pamppuri on minun renkini.\n\nErland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet\njoskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa -- sillä kahtakymmentä\nvuotta vanhempi hän ei voinut olla -- näkyi niin paljon uskaliaisuutta,\nviekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus\njonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.\n\n-- Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin\nylihuomenna.\n\nNiin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja\nojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden\njoukossa oli hopearupla.\n\n-- Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi;\nmutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata\ntähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa\ntakaisin.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut,\nolkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut\nehkä kokeeksi palvelukseeni.\n\nJoosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta\nsamassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle\nhuonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten\nhuutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla\ntavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan\nselittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.\n\nPäivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa\nseuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin\nkello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa,\nja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen\ntodistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin\nlaskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka\nedellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin\npuettuna hänen edessään.\n\n-- Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi\npuoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.\n\nStjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli\nennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin\nkymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen -- sen\nlempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat\neteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei\nmikään kummitus -- se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan\nkulkija.\n\n\n\n\n9. YÖLLISIÄ HAVAINTOJA.\n\n\nErland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.\n\nSiinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit;\nvain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt\nmitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät\nolivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin\nselittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.\n\n-- Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen,\nsillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa\naiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.\n\nEi pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt\nhänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa\ntulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin\nkuuluvia sanoja:\n\n-- Sinäkö siinä olet, Beata?... Kyllä, kyllä, minä tulen kohta...\nSaanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?... Kiitoksia, se oli hauskaa...\nNyt minä tulen...\n\nSamassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä\nsuoraan seinän läpi ja katosi.\n\nMutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti\nymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt\nvieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa\n\"silmänkääntäjän\" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi,\nmiltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun\nvieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä\nkohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin.\nMukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut\nmikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se\nsovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa\nvalaistuksessa.\n\nUteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä\njollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta\nlähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä\nvastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki\nastuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli\nlukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna.\nEteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa,\nja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.\n\nJo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli\nkuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki\nhimmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon\nkiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat\nkattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja\nedelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren\nrakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn\nvarjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.\n\nTalvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli\nsiis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa\npaljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!\n\nErland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen\nherättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa\nvaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka\nepäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?\n\nEnnenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen\nvarovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli\nkadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan;\nsamassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä\nhänen suojelustaan.\n\n-- Joosua! sanoi hän hiljaa.\n\nMies hätkähti kuin työstään tavattu varas, mutta rauhoittui taas, kun\nnäki suojelijansa avonaisessa ikkunassa, ja pani sormen suullensa\nmerkiksi, ettei hän saattanut vastata. Samassa hän kiipesi ketterästi\nkuin kissa ylös tikapuita, heilautti itsensä rohkealla hyppäyksellä\nlähellä olevaan ikkunaan ja seisoi kohta Stjernkorsin vieressä.\n\n-- Tytöllä ei ole mitään vaaraa, kuiskasi hän. Hän on jo taas siellä,\nmissä hänen pitää olla, tai oikeammin, missä hänen ei pitäisi olla,\nmutta hän ei palellu kuoliaaksi. Minulla on vähän sanottavaa, mitä en\nsaattanut sanoa aamupäivällä. Tässä talossa on seinillä korvat.\n\n-- Tule sitten minun huoneeseeni, mutta mene edeltä; tässä ovat\nportaat, vastasi Stjernkors, hän kun tunsi poikaa liian vähän\nuskaltaakseen antaa hänen kulkea jäljestä pimeässä porraskäytävässä.\n\n-- Kyllä minä tunnen tien; en minä ensimmäistä kertaa tästä\nastuskele ... kolme, neljä, viisi, mutisi mustalainen, lukien astimia\nja kulkien pimeässä vakavin askelin alaspäin. -- Rovastivainaja teetti\nnämä portaat päästäkseen milloin hyvänsä juomasalista makuukamariin\npalvelusväen tietämättä ollenkaan, mihin aikaan se tapahtui aamulla ...\nviisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista... Parhaita ystäviänsä hän\nkestitsi yläkerrassa juuri siinä huoneessa, josta ihmiset sanovat\npaholaisen ottaneen hänet ... yksikolmatta, kaksikolmatta,\nkolmekolmatta... Mutta Taavetti kuningas ripustettiin ovea vartioimaan\nkunnian vuoksi, luullakseni ... kuusikolmatta, seitsemänkolmatta,\nkahdeksankolmatta... Nyt olemme kulissin takana.\n\nOvi oli raollaan, ja Stjernkors oli kohta taas työhuoneessaan.\nKynttilät olivat palaneet pitkälle karrelle avatun raamatun vieressä ja\nvalaisivat mustalaisen mustahkoja kasvoja, hänen villiytynyttä\nmuotoaan, miestä, joka niin myöhään ja niin kahden kesken minkään muun\ninhimillisen todistajan olematta läsnä ei ollenkaan näyttänyt\nluottamusta herättävältä. Eikä nuori pappi ollutkaan vapaa\nepäilyksestä, että sopiva tilaisuus saattaisi viekoitella hänen uuden\nsuojattinsa tekemään jonkin tuottavan konnankoukun, ja sentähden hän\npäätti pitää kaikkia hänen liikkeitänsä tarkasti silmällä.\n\n-- Mitä sinulla on sanottavaa minulle? kysyi hän äänellä, joka ehkäisi\nkerrassaan kaiken liian tuttavallisuuden.\n\n-- Maisterilla on ollut vieraita kolmena yönä peräkkäin, alkoi\nmustalainen, katsoen veitikkamaisesti mustan otsatukkansa alta.\n\n-- On, minä olen kolmena yönä nähnyt onnettoman lapsiparan. Ensin\nluulin sitä harhanäöksi, mutta huomaankin hänet nyt unissakulkijaksi,\npieneksi tytöksi...\n\n-- Niin, tyttö hän on. Hän on viisitoistavuotias, vaikkei hän näytä\nmuuta kuin kymmenen tai kahdentoista vanhalta. Ja jos maisteri tahtoo\ntietää, kuka hän on, niin katsokoon kirkonkirjoista. Tottahan\nrovastivainaja lienee pannut omat lapsensa kirjoihin.\n\n-- Hänenkö lapsensa, mitä sanot?\n\n-- Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!\n\nStjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista\nvihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli\nniihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden\nlapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut\nmerkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta\npaperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä\nrovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.\n\n-- Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he\nlöisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta\nsamantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei\nkukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota.\nSitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin\npujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan\n-- ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen --\nhe saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja\nsilloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!\n\n-- Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen -- sanoi Stjernkors -- jos\nluulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla.\nKerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset\nmuuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt\nunohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa\nniitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.\n\n\n\n\n10. JOOSUAN KERTOMUS.\n\n\n-- Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi.\nMinä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut\nkoskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin\non hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata.\nMutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin\ntalon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän\nkuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta\ntakaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena\nTurkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta\nminä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi\npimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin\nmustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua;\nja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja\njonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin\nseurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin\nylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää.\nMutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain\nAulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota\nilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja...\n\nNiin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa\ntekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista\npäätänsä.\n\n-- No niin -- hän jatkoi irvistäen -- kukaan muu ei tuntenut minua kuin\nKiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät\nminut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan\nkaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet\näitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan ... ja hän on ainoa\näitimuorini, nähkääs maisteri ... eihän minusta kukaan muu koko\navarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: \"kuink'\nkaunis, luonto, oot!\"... Ei, ei se niin ollut: \"sun äänes luonto\nrinnassain!\"... Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa\nollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni,\neikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen.\nSilloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta\nrovastiko siellä taaskin kujeilee.\n\n-- Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.\n\n-- Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin\nmaisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin\nJumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden\nkatkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä... Ja sitten, kun\nsairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä\njaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin,\nnähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä\nunohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman\nvangeista....\n\n-- Niin, nyt muistan. Mutta miten olisin saattanut tuntea sinua, kun\nolet tuommoiseksi kummitukseksi pukeutunut?\n\n-- Ja silloin ajattelin itsekseni: _hän_ asuu siellä, talo jääköön\npolttamatta! Mutta sitten arvelin taas: mitä hän tehnee täällä? Ja\nsamassa näin tyttörievun kapuavan toisen kerroksen ikkunasta ja alas\ntikapuita ja sitten pihan yli ja ylös toisia tikapuita ja sitten\nikkunasta sisään ja portaita pitkin alas maisterin huoneeseen. Sen tien\nminä tunnen kuin viisi sormeani; siitähän minä ennen kannoin Allfridaa\nedestakaisin tikapuita myöten.\n\n-- Onko sen unissaan kulkevan lapsiraukan nimi Allfrida?\n\n-- On, ja kaksi l:ää nimessä, sanoi rovasti ennen, kun oli iloisella\ntuulella. Nähkääs, Allfridan suurimpana ilona oli kiipeileminen, kun\nhän vielä oli pieni, ja sentähden hän kiipeilee nyt unissaankin. Sitä\ntietä hän kulki usein rovastin luo, sillä katsokaas, häntä pidettiin jo\nsilloin kuin oravaa häkissä. Ja koira tuntee hänet, samoin kuin se\ntuntee minutkin; se ei murahdakaan meille. Kun näin hänet sinä iltana\nniin ohuissa vaatteissa ulkona talvipakkasessa, olin juuri aikeissa\nlähteä kantamaan hänet takaisin, kuten ennen, mutta sitten ajattelin:\nodotas, Joosua, Herrallamme on kyllä omat tarkoituksensa, koska hän\nantaa jalat unelle. Ja sitten muistui mieleeni, miten huonosti tässä\ntalossa oli kohdeltu lapsia; ja kuitenkin on tämä muka kristillinen\ntalo ja pappila. Hyi semmoista jumalisuutta; parempia ovat silloin\nmustalaisetkin, joilla ei ole mitään uskontoa. Mutta ei ole mitään\nsalaista, mikä ei kerran tulisi ilmi. Nähkääs, sen minä tahdoin sanoa\nmaisterille, että tässä talossa on orporaukkoja, joita kidutetaan\nkuoliaaksi.\n\n-- Ei, Joosua, minä en saata uskoa sellaista julmuutta. Semmoista ei\ntehdä koskaan syyttä suotta ja huvin vuoksi vain, mutta kenelle olisi\ntässä talossa mitään hyötyä siitä? Tiedätkö siitä muuta kuin tyhjiä\narveluita?\n\n-- Tiedän niinkin. Muistan varsin hyvin, että kun viimeinen ruustinna\nkuoli ja mamseli Apollonia tuli taloon, oli täällä kuusi lasta, ja ne\nsuljettiin kaikki toisen kerroksen pohjoisen puolella olevaan kamariin;\nsiellä ei niillä koskaan ollut päivänpaistetta eikä raitista ilmaa, ja\nhuoneessa oli yksi ikkuna, ja sen edessä aina verhot, niin että huone\noli puolipimeä keskellä päivääkin. Sieltä ei päästetty lapsia koskaan\nulos, ei kesällä eikä talvella; he eivät milloinkaan saaneet\nleikkikaluja huvikkeeksi, ei milloinkaan ystävällistä sanaa tai\nkatsetta. Ihmiset sanoivat, että lapset näkivät nälkää, mutta se on\nvalhetta, jos saan sanoa. Ruokaa he saivat joka päivä kyllälti, mutta\nei koskaan mitään muuta ruokaa kuin aina vain jauhovelliä ja yhäti\njauhovelliä, eikä koskaan suolaa, ei lihaa, ei kalaa eikä vihanneksia,\nvaan aina samaa vuodet läpeensä, kunnes he ruoan ääressä pureksivat\nnälissään rikki paitojensa reunuksia.\n\n-- Miten on mahdollista, että rovasti Ödmark, hyväsydäminen mies,\nsaattoi hyväksyä niin järjettömän menettelyn?\n\n-- Sanokaas muuta! Mutta hän kävi harvoin lastenkamarissa, eikä sinne\npäässyt kukaan muukaan, paitsi pitkä Loviisa, joka oli lastenhoitaja,\nja Jumala armahtakoon raukkoja, jotka joutuvat semmoisen hoitajan\nvaraan! Joka aamu kello yhdeksältä vietiin lapset puhtaiksi pestyinä\nrovastin luo suutelemaan hänen kättään, ja sitten heidät lähetettiin\noitis takaisin lastenkamariin, johon heidät teljettiin seuraavaan\naamuun asti. Mutta nyt saa maisteri kuulla kummia. Eräänä aamuna minä\nkiipesin tikapuita ylös etsimään varpusen pesää räystään rajasta;\nsilloin minä näin toisenlaisen varpusen pesän, kamarissa olevat lapset.\nLoviisa ei sattunut silloin olemaan siellä, ja Allfridan onnistui\nleikitellessään saada ikkunan haat auki. Silloin minä nostin hänet\ntikapuille ja kannoin hänet juuri samaa tietä, jota hän nyt kulki; ja\nniin tein sitten tuon tuostakin, milloin Loviisa oli poissa, ja mamseli\nApollonia ihmetteli, mistä Allfridan posket rupesivat punottamaan\neivätkä käyneet keltaisiksi. Viimein hän keksi syyn siihen; silloin\nnaulattiin ikkuna kiinni ja minut lähetettiin vankeuteen Turkuun. Siitä\non nyt neljä vuotta, ja he ovat nyt taas unohtaneet ikkunan. Naulat\novat ruostuneet, Allfrida kulkee samaa tietä kuin lapsena ollessaan,\nmutta ... nyt hän kulkee unissaan!\n\n-- Oliko heitä kuusi sisarusta?\n\n-- Kuusi oli. Kaikki kauniita kuin voikukat ja melkein yhtä keltaisia.\nMinun lähtiessäni lepäsi kolme heistä valkoisen ristin alla\nkirkkomaassa; en ole vielä lukenut, onko ristejä siitä asti tullut\nlisää. Hauta kuin hauta: mitä muuta on semmoinen lastenkamari kuin\nelävien hauta? Sen ovelle saattaisi kirjoittaa: \"tässä lepää\" -- jos\ntietäisi, että siellä on rauhaa tai lepoa.\n\n-- Joosua -- sanoi nuori pappi katsoen häneen terävästi -- sinä olet\naika kirjava otus.\n\n-- Ruudukas myöskin, herra maisteri! Minulla oli kerran ylläni parhaan\nmuodin mukaan tehty ruudukas nuttu.\n\n-- Vaikka sinusta olisi voinut tulla rehellinen palvelija, olet sinä\nruvennut maankiertäjäksi, eikä se ehkä ole kokonaan ollut sinun oma\nvikasi. Minä pelkään, että sinulla on vähän kiero käsitys siitä, mikä\non sinun omaasi, mikä muiden; ehkä myöskin siitä, mikä on oikein, mikä\nväärin. Mutta minkälainen poikalurjus lienetkin, on sinussa kuitenkin\njotakin hyvää. Minä uskon esimerkiksi, ettet nyt siinä laskettele\nvalheita.\n\n-- Minä en valehtele koskaan muulloin kuin oikeuden edessä ja välistä\nhuvikseni, herra maisteri.\n\n-- Minusta näyttää, että sinusta vielä voisi tulla ihminen. Hyvillä\ntöillä ei saateta ostaa tuumankaan vertaa autuutta. Mutta jos sinä saat\ntehdyksi hyvän työn, Joosua, ymmärrätkö silloin, että Herramme tahtoo\ntarttua tukkaasi vetääkseen sinut suosta.\n\n-- Kyllä, senpä minä ymmärsin, sanoi poika viilipiimästä.\n\n-- Hyvä, minä otan sinut palvelukseeni, ja me pelastamme yhdessä\nrovasti Ödmarkin onnettomat lapset.\n\n\n\n\n11. TULOSAARNA.\n\n\nAulangon kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä, kun uuden papin oli\nvuoro saarnata. Niin monenlaisia huhuja oli hänestä liikkeellä, niin\nherjaavia juttuja oli kulkemassa, eikä oikein tiedetty, mistä ne olivat\nperäisin, että nekin, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet, miltä\nkirkko näyttää sisältä, olivat sillä kertaa poikenneet tavoistaan ja\nlähteneet uteliaisuudesta kuulemaan tulosaarnaa.\n\nKirkko olikin tuona päivänä kummallisen näköinen. Vanhat penkit,\njoita ei ollut maalattu sataan vuoteen, upeilivat nyt kirjavien pukujen\nja muiden korujen komeutta. Parvet, jotka olivat aivan maahan\nromahtamaisillaan, olivat kummallekin puolelle saaneet kannattimiksi\npari vahvaa tukea. Saarnastuoli, jota siihen saakka olisi voitu verrata\nkatonharjan alla olevaan ampiaispesään, oli reunustettu puhtaalla,\nvalkoisella vaatteella, joka peitti monet puutteellisuudet ja teki\nkaiken sievemmän näköiseksi. Katajanhavuja oli siroteltu ränsistyneen\nalttarin ympärille, vaikkei se kuitenkaan parantanut hallistunutta\nalttarivaatetta eikä kurjan huonoa alttaritaulua, jonka paljoa paremmin\nsaattoi katsoa kuvaavan ilkeästi irvistelevää ryövärijoukkoa kuin\nkorkeinta, parhainta ja kauneinta, mitä ihmiskunta palvelee. Yhtä vähän\nolivat nuo seurakunnan uuden hoitajan hät'hätää toimittamat korjaukset\nvoineet estää lunta tuiskuamasta katosta ja nurkista tai lattiata\nnotkahtelemasta ja siellä täällä murtumastakin sen päivän tavattoman\npainon alla.\n\nJumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut, ja kaikenlaista puhetta syntyi\njouten istuvien kesken.\n\n-- Onko totta -- sanoi Mietoisten kielevä emäntä, joka reuhtoen oli\ntunkeutunut erääseen penkkiin, missä ihmisiä jo istui sylikkäin -- onko\ntotta, että uusi pappi on vanhan testamentin aikuisia ja että hän ei\ntunnusta kasteen sakramenttia?\n\n-- Ei ole, ei, arveli hänen vierestään Seppälä. -- Hän kuuluu olevan\nkreikanuskoinen, ja hänet on lähetetty tänne kastamaan meidät kaikki\nryssiksi.\n\n-- Mitä siinä lörpötätte? mutisi Vikuri, lankunvetäjä, joka oli\ntunkeutunut kaikkein lähimmäksi penkin ovea. -- Ettekö ole kuulleet,\nettei uusi pappi ole mikään oikea pappi vaan lääninviskaali, ja hän on\nsaanut luvan pukeutua papiksi voidakseen paremmin saada anastetuksi\nviinapannut. Pappi on hänessä päällä niin höllässä kuin nahka\nmakkarassa, mutta sisällä on vain sakkoja ja takavarikoita.\n\n-- No, se on jo niin häpeällistä konnuutta, että joka sellaista sietää,\nei koskaan enää ansaitse kunnon ryyppyä tässä maailmassa! -- puuttui\npuheeseen sattumalta lähellä oleva Alavirran kapakan isäntä ja katseli\nuhkaavasti ympärilleen. -- Eikö täällä ole ketään nuorta miestä, joka\nolisi siksi ramussaan, että uskaltaisi taputella viskaalin näkyville\npapista?\n\n-- Saanko kaksi kannua viinaa? kysyi eräs Iikkalan kyytimies, jonka\nsameista silmistä jo saattoi huomata hänen aamulla ottaneen sievoiset\nnaukut.\n\nUhkaavaa muminaa alkoi kuulua käytävältä, sillä ken tahtoi\nviinaapolttavassa Aulangossa sanoa jotain oikein julmaa, vihamielistä\nja inhoittavaa -- ken siellä tahtoi samaan henkilöön yhdistää kaiken\nalhaisen, kauhean ja tuhoisan -- hänen tarvitsi vain sanoa yksi ainoa,\nmutta paljon merkitsevä sana _lääninviskaali_. Kumea murina levisi heti\nkäytävältä toiselle, penkistä penkkiin ympäri kirkkoa. Huhu kasvoi\nsuusta suuhun kulkiessaan, hämärtyi yhä enemmän ja saapui alttaria\nlähellä oleviin penkkeihin semmoisena, että pappi muka oli\nryövärijoukon päällikkö ja ryövärit olivat valmiina saartamaan kirkon\nja murhaamaan armotta kaikki, mitä sisällä oli. Epämääräinen pelko ja\nlevottomuus valtasi kaikkien mielet; ihmiset nousivat seisomaan\npenkeilleen, kaikki katselivat ympärilleen tietämättöminä, mistä päin\nheidän oli odotettava tuntematonta vaaraa, ja pelkkä lapsen itku tai\nvirsikirjan putoaminen olisi riittänyt panemaan lumivyöryn liikkeelle\nja kaikki kirkossa olevat ihmiset olisivat hillittömässä pelossaan\nsyöksyneet ulos ja tallanneet toinen toisensa kuoliaaksi ovissa.\n\nOnneksi ei kuulunut mitään muuta kuin kumeata hälinää, joka levisi\ntoisesta äärestä toiseen, ja kohta seisoi kaikkien kuiskutusten aihe,\nuusi pappi, messupuvussaan alttarin edessä. Taaskin kuroittuivat kaikki\nkaulat eteenpäin... Nurina oli kuitenkin jo puhkeamaisillaan esiin.\nMitä ärtynyt ihmisjoukko välittää alttarin pyhyydestä!\n\nSilloin kuultiin papin lujalla ja vakavalla äänellä lukevan\nsynnintunnustusta. Mahtavat sanat, tuo vapiseva huokaus, joka niin\nmonet vuosisadat on noussut langenneen ja lunastetun ihmiskunnan\nsyvimmästä sydämen pohjukasta -- tuo rukous, joka rakentaa uskon\nvuorilujan sillan kauhistuttavain syvyyksien yli kadotettuun ja\ntakaisin saavutettuun paratiisiin -- se tippui kuin kesäinen sade\nkuiville kedoille ... kaikki kumartuivat, kaikki nöyrtyivät. Ja\nkuitenkin olivat samat ihmiset kuulleet saman rukouksen aina\nlapsuudestaan asti; ei kirjaintakaan ollut pantu siihen lisäksi, ei\nkirjaintakaan otettu siitä pois; mutta niin kuin se rukous sillä kertaa\nlausuttiin ei sitä ollut totuttu kuulemaan Aulangossa. Kaikki, mitä\ntuossa kauan huonosti hoidetussa seurakunnassa oli mädännyttä,\nvilliytynyttä, langennutta ja eksynyttä, tunsi vastoin tahtoansakin\nmielessään samaa kuin paatuneinkin tuntee kuullessaan ukkosen jyrisevän\npäänsä päällä. Syntyi syvä hiljaisuus, joka kesti rukouksen loppuun\nasti, ja kun lukkari sitten käheällä viinaäänellään alkoi virren, oli\nihmisjoukko tyyntynyt ainakin sen verran, että se uteliaana odotti,\nmitä viskaaliksi luultu sen jälkeen sanoisi heille.\n\nSuomalaiset eivät ole kovinkaan soitannollisia naapureihinsa\nruotsalaisiin verraten, mutta varsin tärkeänä he pitävät hyvää\nmessuääntä. Rovasti Ödmark oli menettänyt senkin vähän äänensä, mikä\nhänellä oli nuorena; pastori Idegran sai tuskin säveltäkään suustaan.\nNyt kajahti alttarin edestä kaunis barytoniääni metallinheleänä, ja sen\nvaikutus oli alussa hämmästyttävä. Mutta käheä viinaääni vastasi\nlukkarin penkistä, ja vastasi urheasti väärin. Kymmenkunta muuta ääntä\nyhtyi lukkarin veisuuseen, kuten oli tapana, ja nämä lauloivat vielä\nhullummin. Muutamat hurjimmista viinapatruunista käyttivät tilaisuutta\nhyväkseen ja röhkivät kaukaa oven luota muiden mukana. Messuaminen ja\nkirkkorauha näyttivät olevan vaarassa.\n\nNuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan\nmitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen\nsaarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät\ntömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat\nviheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä\nErland Stjernkors nousi saarnastuoliin.\n\nHän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn\nhumistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin\nankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti\naikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.\n\nNähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää\nihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului\nhuutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi\nkatsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän\npolvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet\nlitanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli\nvoimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä\nvallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että\nJumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan\nhenki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun\nja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen\neteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin\nsieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi\nmaailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen\nrakentuen...\n\nHänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi,\nvaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat\nhiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen,\nkatumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä,\nja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa\nJohanneksen todistuksesta.\n\nMikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen\nväkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka\ntekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän\nhän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa\nihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa\niltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen\nkuin suuri, määräämätön vainio -- tietääkö hän, että nyt on _hänen_\nkylvöaikansa, _nyt_ on hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta\nseuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua,\nja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen\nharvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti,\nsiunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla...\n\nOstakaa aikaa!\n\n\n\n\n12. SAARNAN JÄLKEEN.\n\n\nPäivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten\nkartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet\ntuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli\nviisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin\nsyntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach,\njolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret\n(hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli\nselkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja\npuraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta\nrasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti\nRågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen\nkuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli\ntoimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja\nkäräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen\nmies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta\nitsensä kylläiseksi.\n\nIsäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä\nviisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin,\nnaisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran _pièce\nde résistance'n_, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään\nsohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen\nemännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen\nkoristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona,\njossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka\nkieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä\nkokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät\nhäntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach-_neidit_,\nJacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin\nÅkerströmin _mamselit_ Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain,\nettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs\ntytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja\nnaimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa\ntyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva\nRågberg-nimeen.\n\nKoko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot\nolivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan\n\"seurustellut\" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja\npäivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa\ntapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti\nMangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua,\nmiten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan\nhengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle:\ntiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen\ntyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada\ntietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa\nsivistynyttä miestä seuraelämään.\n\n-- Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach,\nkahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.\n\n-- Osaako se p--u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.\n\n-- Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä\nkääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen\npuoleen. -- Sanotaan, että hän olisi -- voit panna pellin kiinni, Antti\n-- jonkinlainen herännäispappi, joka -- mitä minun pitikään sanoa? --\nmutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! -- ei voi istuutua\nruoalle lukematta rukousta -- huuti, Polle! -- ensin tavallisesti ja\nsitten takaperin.\n\n-- On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi\nlaamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä\nuljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. -- Ei nyt enää ole\nmitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla\nLoppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan\nkeskellä valoisaa päivää!\n\n-- Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von\nHolbach, neljänneljättä vanha. -- Mutta siinähän on ihan selvät\ntuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut\nryövärien käsiin?\n\n-- Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa\nÅkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi\nymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.\n\n-- Pyydän anteeksi -- puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin\narvokkaasti -- minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi.\nHänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla\nkaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään\non oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän\npuhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä\nelämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta.\nMinusta hän oli hyvin mauton.\n\n-- Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa\nsisarelleen Liinalle.\n\n-- Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni\nratkaisevasti.\n\nHänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.\n\n-- Minä -- virkahti laamannin rouva -- höristin koko ajan korviani\nsaadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja\nmuista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja\nemäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme\nautuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä\nkirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä\nlailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä\nkukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista\nloppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.\n\n-- Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti.\nStjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei\nosannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri\nosiin, _ensiksi, toiseksi, kolmanneksi_ ja niin pois päin. Mies vain\npaukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun\ntäytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on\nsaarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?\n\n-- Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.\n\n-- Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus,\njonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi\nosaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä\nmitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja\nhyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni\ntulee papilta.\n\n-- Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo\npastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti\nsanoilla: \"arvoisat kristityt!\"\n\n-- Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan\nensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä\nolemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes\nkenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia\nkristittyjä?\n\n-- Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että\npastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua:\n\"kalliit kristityt\" -- vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä,\nnärkästyneenä. -- Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää\nmeitä kaikkia ihan erotuksetta \"veljikseen ja sisarikseen\". Minä\npuolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille;\nvielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on\nmitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä\nkirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?\n\n-- Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos\nmitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan\nkuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät\nvaaliin.\n\n-- Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa\nvain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä\njoka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin\nympärillä. -- \"Rakkaat veljeni ja sisareni!\" Tosiaankin, hävyttömämpää\nen ole vielä koskaan kuullut.\n\n-- Vieköön p--u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin\novella. -- Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat\njäätyneet kiinni...\n\nHän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti\nkaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta\nhuoahtaen huudahti:\n\n-- Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään,\nhyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri -- aja ulos Polle,\nAntti! -- kauniista saarnasta!\n\n\n\n\n13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.\n\n\nMyöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri\nStjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä,\nmiten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin\nvoimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut\nkukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti\naavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan\nhäntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut;\nhän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen\ntaas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi\ntäällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.\n\nAulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin\nraa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli\nollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta\nnautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja\njossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta\npunssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta\nsanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin\nhyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä\nrehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän\noli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei\npidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän\nalle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen\nmellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi\nuseita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa\nÅkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä\nvakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka\nilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta\ntämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot\nkuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.\n\nEnnenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa\nsiitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi\nLutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David\nkuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui\nsisään.\n\nSillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa\nkatsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin,\nkuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt\npäällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta.\nHänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen\njäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti\nliihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa\nparhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä\nolikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen\nkuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä;\nkasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset,\nloistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin\nunentapaista, kammottavaa.\n\nTyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen\nolkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän\nnäki mitään.\n\n-- Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän\nhiukan kärsimättömästi. -- He aikoivat lähettää meidät viime yönä\nMartoisten metsän torppaan... Mutta torpparin hevoselta katkesi\njalka...\n\nSitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.\n\n-- Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä.\n-- Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä... Hän on puolen\npenikulman päässä... Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä ... kello\nkolme he aikovat... Tule!\n\nJa hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan\npidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan\navoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun\nrientäessä ulos.\n\n-- Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen\npäätään nyökäyttäen.\n\n--- Mitä tietä sinä tulit tänne?\n\n-- Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes\nAllfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin.\nSieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.\n\n-- Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä\nvaarallista tietään lastenkamariin?\n\n-- Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis\nnukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta\nme uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka\nkulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee\nunissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen\npuhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon\nniinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt\nminä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos;\nminulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa\nmuurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa.\nSe syöjätär pelkää pimeätä!\n\n-- Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita,\nvastasi Stjernkors.\n\n-- Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa,\nmaisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat\nheiltä heidän vankinsa?\n\n-- Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain\nkaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.\n\nMitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä\nedeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä.\nKohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta\nunissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen\nsaliin.\n\n\n\n\n14. MURHALUOLA.\n\n\nMolemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä\nlöytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli\nvetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen\ntuohivirsuissaan.\n\nHe tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli\nnähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät\nolivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä\narasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä\nniin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.\n\nKulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja\nasumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon\nkamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista\nkaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain\nnopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli\npäästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla\nhyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan\nseurana...\n\nKirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla\nuusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei\ntäpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja\nkaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään\nsellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa\nkunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan\nmahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin\nhuomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä,\nseinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että\nhe olivat päässeet matkansa perille.\n\nHän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen,\nmyrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän\nraittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan\nolevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi\nliimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan\nruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät\nainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta.\nHuoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli\npaksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa;\nlisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä\nynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli -- siinä\nsynkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto.\nJo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että\nkatto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta\nnäkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin\nollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja\nettä uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa,\njosta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli\nmärkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan\navaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi\nvarsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.\n\nTuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua\ntarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan\npäin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja\nunissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana\ntalon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin\nnuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti\nikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän\nvuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi\nsitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei\npienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän\nnukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten\nläsnäoloa.\n\nStjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin\nolivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista,\nvarjomaista porsliinikuvaa.\n\n-- Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan\ntulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että\nhenki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita\nviisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.\n\n-- Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla\nvarustettua vuodetta.\n\n-- Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.\n\nStjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni,\nmelkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää\nsaattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin,\npeljästyksestä mielettömin katsein.\n\n-- Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi\nErland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan\nsiten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.\n\n-- Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua.\nMuistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri,\nolisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin\nikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän\nvetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli\nkuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti,\nja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin\nsuljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän\nkauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että\nkolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha,\nsanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat,\nettä hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän\nkuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei\nole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat\nkokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja\npuhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään\nkuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella\nAllfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo\naikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin.\nEnpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.\n\n-- Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori\npappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.\n\n-- Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen.\nLapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät\nvuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä\ntäällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni\nlapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia\nasioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen\npoikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä\nja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät\njohonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei\nsaanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus\nasuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta,\nei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja\npöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin\ntuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt\nsietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran\nlapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli\naivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään\nnähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme\nsiitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja\nratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen\nennenkuin tuli tehtiin uuniin.\n\n-- Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen\ntunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole\nholhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.\n\n-- Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin\näskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä\nkukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi\nmuka saastuttaa kielen.\n\n-- No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset.\nTästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät\nmuutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon.\nSinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.\n\n-- Ja minäkö jättäisin teidät yksiksenne! Eipäs, me kaksi juuri\nkuulumme yhteen, sanoi veitsi varrelle. Nyt aiotaan lapset viedä\nMartoisten torppaan, joka on penikulman päässä metsässä; siellä ei\nkissa eikä koirakaan heistä saa enää vihiä. Eikä Martoisten\ntorppariinkaan ole luottamista; hän on kahdesti saanut raippoja. Niin,\ntoisin sanoen: kyllähän silti tavallaan voi olla ihminen, mutta ...\nkuulittehan Allfridan sanovan, että hän on täällä vähän ajan kuluttua;\nniin, _Allfrida_ kyllä tietää paljon, mitä muut eivät tiedä; unissaan\nhän kuulee asiat äitivainajaltaan.\n\n-- Allfrida sanoi todellakin jotain Martoisten torpasta.\n\n-- Olkaa varma siitä, että mitä Allfrida puhuu unissaan, on viisaampaa\nkuin se, mitä laamanni puhuu silmät ja korvat auki käräjillä. Kyllä se\npitää paikkansa; heillä on tänä yönä jokin paha kuje mielessä. Kuulkaa!\nEikö ollut kuin hevonen olisi hirnahtanut tuolla maantiellä?\n\n\n\n\n15. HYÖKKÄYS JA TAPPIO.\n\n\nJoosua hiipi ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä.\n\n-- Apumies tuli äsken, kuiskasi hän. Kuomureki, jonka on määrä viedä\nlapset pois, ajoi juuri takapihaan. Mies on pukeutunut laukkuryssäksi,\nmutta minä tunsin hänet käynnistä Martoisten torppariksi; häntä on\nkerran susi purrut, ja sentähden hän laahaa vasenta jalkaansa. Heti kun\nhän on saanut ryypyn, voimme odottaa heidän tulevan tänne. Tulkoot\nvain; minulla on tässä vähän lämpimäisiä heidän varalleen, ja elleivät\nhe nyt saa kuumaa kylpyä, en enää koskaan tahdo varastaa nauristakaan.\n\nNiin sanoen mustalainen ojensi tukevaa ryhmysauvaansa ja näytti\nirvistäen, että hänellä hätätilan varalle oli hyvä veitsikin.\n\n-- Joosua -- sanoi pappi vähän mietittyään -- toivoakseni riittää jo\nminun täälläolonikin estämään kaikki pahat hankkeet. Mutta varmuuden\nvuoksi teemme itsellemme oven ulkopuolelle varustuksen; siinä voimme\nhätätilassa puolustautua pariakymmentä miestä vastaan, ja lapsiparat\nsaavat nukkua rauhassa.\n\n-- Suokaa anteeksi -- vastasi rohkeapuheinen mustalainen heidän\nmennessään valitulle taistelupaikalle -- lähinnä hyvää virsikirjaa ei\nole mitään parempaa asetta kuin kohtalainen ryhmysauva, ja kun pappi\nkomentaa ja mustalainen paukuttelee, ei paholainen sitä löylyä kestä.\nTätä ulkopuolista huonetta sanottiin seraljiksi, en tiedä, mistä\nsyystä, viime vuosina pidettiin tässä talvisin kanoja. Tässähän meillä\nnäkyy olevan yltäkyllin tarpeita _bastonadiksi_.[11]\n\n-- _Barrikadiksi_,[12] tarkoitat?\n\n-- Tässä on meillä barrikadiin sellaisia aineksia, että linnanrakentaja\nolisi niistä kiitollinen. Ensin kuusi penkkiä ja kolme pöytää,\njalat sojossa. Sitten neljä korvoa, viisi leipätynnyriä ja\nkaksi suolanelikkoa. Niiden päälle panemme kuusikymmentä\ntiiltä ampumavaroiksi. Varuksen aukot tukimme niinimatoilla\nja nukkamatrasseilla. Pitkä pöytä kelpaa _masekatiksi_.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Semmoiseksi komeroksi, jota sotamiehet käyttävät Haminassa ja\nViaporissa, kun pistäytyvät kuulia piiloon.\n\n-- Ahaa! _Kasematti_.\n\n-- No, masekatti tai kasematti, samantekevää. Mutta nyt joku kulkee\nsalissa. Erään asian vielä sanon teille, maisteri. Minä seison teidän\nrinnallanne kuin vuori, tulkoonpa vaikka seitsemän tuhatta torpparia ja\nviisitoistasataa vihaista mamselia, mutta jos salissa kävelijä on\nrovastivainaja ja jos hän tulee tänne, silloin minä lähden\nkäpälämäkeen, vaikken ole mikään huono mies.\n\n-- Hänet minä kyllä otan omalle osalleni, Joosua, vaikka tuskin luulen,\nettä kummituksen, joka kulkee seinien läpi, tarvitsisi väännellä\nlukkoja. Pysy siis hiljaa ja piilossa siksi kunnes tarvitsen sinua.\nMinä laskeudun myös kyyryyn kuullakseni, mitä he sanovat, kun huomaavat\ntien tuketuksi.\n\nLyhty pantiin piiloon, ja molemmat kävivät kyyrysilleen odottamaan\nvihollisen tuloa, ja askelet alkoivat kuulua yhä lähempää. Kohta\navattiinkin ovi varovasti ulkoapäin ja kolme henkeä astui sisään.\nEnsimmäisenä kulki Loviisa, tinapeltinen lyhty kädessään; hänen\njäljessään tuli mamseli Apollonia Durin ja viimeisenä roteva,\nlaukkuryssäksi pukeutunut vanhanpuoleinen mies.\n\nPari askelta astuttuaan huomasi Loviisa jo, ettei kaikki ollut aivan\nkuin olla piti. Hän kääntyi ja ilmoitti, että tie oli tukossa.\n\n-- Se ei ole mahdollista! virkkoi mamseli Apollonia hiljaa.\n\n-- Uskokaa pois, joku on ollut täällä, ärisi palvelija äkeissään. Salin\novi oli auki, ja minä tiedän, että suljin sen illalla mennessäni alas.\n\n-- Oletko varma siitä, että maisteri nukkuu?\n\n-- Mitäpä hän muutakaan tekisi? Hänen huoneensa oli pimeä.\n\n-- Eikö mies saata olla silti valveilla, vaikkei hänen huoneessaan ole\ntulta? Ja semmoisiin elukkoihin kuin sinuun pitää minun luottaa! Enkö\nole sanonut sinulle, että hän on vaarallinen? lisäsi hän hiljemmin,\nhampaitaan kiristäen. -- Kaikki on hiuskarvan varassa. Nyt taikka ei\nkoskaan. Eteenpäin; meillä ei ole aikaa viivytellä.\n\nLoviisa alkoi vihoissaan viskellä kapineita tieltään. Yhtäkkiä hän\npysähtyi. Hän oli huomannut, että penkit, tynnyrit ja tiilet oli\naseteltu hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Taikausko valtasi hänet\nkokonaan.\n\n-- Rovastivainaja on siistinyt seraljin! kuiskasi hän.\n\nNeiti Apollonia aikoi vastata, mutta silloin nousi muodoton, pörröinen\nolento jättiläisen korkuisena penkkien ja tynnyrien takaa, kuului kumea\nkarjunta, ja tiili, jonka näkymätön käsi lennätti, sattui lyhtyyn\nsammuttaen sen paikalla. Kauhusta huutaen syöksyivät molemmat naiset ja\nmies jäljessä ulos vaarallisesta huoneesta. Kovien kolausten ääni\ntodisti, ettei hätäinen pako onnistunut tuntuvitta tappioitta.\n\n-- Rovastivainaja on kuitenkin hyvä, nauroi Joosua viskaten päältään\npari pitkää niinimattoa, jotka hän oli ryhmysauvallaan nostanut päänsä\npäälle ylös ilmaan. -- Kun he nyt tulevat alas -- ja minä toivon, että\nse tapahtuisi pää edellä -- niin he vannovat kaikki kolme nähneensä\nrovastivainajan papinkauhtanassa ja kaulus kaulassa ja että hän oli\npuhaltanut heiltä kynttilän sammuksiin. Niin, antakaa anteeksi, se oli\nvastoin käskyä, mutta kun kuulin sen pahuksen noidan puhuvan tontuista,\npälkähti päähäni ruveta menninkäiseksi...\n\n-- Luuletko heidän palaavan ja tuovan isomman väkijoukon mukanaan?\n\n-- Pimeässäkö? Sitäpä saisi odottaa! Tietäähän kylässä jok'ikinen\nlapsikin, että rovastivainaja kummittelee yläkerroksessa, ja nyt kun he\nhänet vielä näkivät ... mutta paras on olla siitä puhumatta. Minä\nluulin kuulleeni jonkun yskäisevän vierashuoneessa.\n\n-- Jää sinä tänne, minä menen etsimään mamseli Durinia.\n\n-- Kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Voisihan silti sattua,\nettei rovastivainaja katselisi minua kovinkaan suopein silmin, nyt kun\nolen ollut ikäänkuin hänen apulaisenaan ... mutta saatanhan istuutua\njohonkin nurkkaan tuonne lasten luo.\n\n-- Hekö sitten sinua suojelisivat?\n\n-- Miksikä ei? arveli mustalainen luottavaisesti. Semmoisen roiston\nkuin minun on turvauduttava siihen, mikä on häntä parempaa. Pahuutta ja\npahoja ajatuksia ei synny nukkuvain lasten luona.\n\n-- On hieman tottakin siinä, mitä sanot, Joosua, ja jos lapset\nsuojelevat meitä, niin suojelemme me luullakseni paremmin heitä, jos\nvietämme yhdessä yömme heidän huoneessaan. Vallituksemme suojelee meitä\nkaikilta äkkihyökkäyksiltä.\n\nHe palasivat lastenkamariin. Kaikki oli hiljaista. Stjernkors istuutui\nvanhaan tuoliin ja nukahti siinä rauhattomaan uneen, pää kovaa\nselkänojaa vasten. Mustalainen nukkui nurkassa. Pitkä joulukuun yö\nkului muitta seikkailuitta, mutta ei suinkaan rauhallisesti.\n\nKymmenen tai viisitoista kertaa kuului raajarikko yön kuluessa\nnakuttavan sängyn laitaan, ja joka kerran nousi vanhempi tyttö,\nunissakulkija, nureksimatta antamaan hänelle juomista. Melkein yhtä\nmonesti hypähti mielipuoli nuorempi tyttö keskellä uniaan pystyyn\nvuoteessaan ja lauloi käsiään heilutellen; ja joka kerran sai Allfrida\nhänet taas rauhoittumaan levolle. Kahdelle avuttomimmalle olennolle,\nmitä maailmassa oli, oli Kaitselmus suonut avuksi kolmannen, joka oli\nyhtä avuton kuin hekin, mutta jolla kuitenkin näytti olevan enkelin\nrakkaus ja enkelin kärsivällisyys heitä lohdutellessaan.\n\nMyöhäisen talvipäivän ensi säde valaisi ikkunan varjostinta, kun Erland\nStjernkors heräsi viimeisestä levottomasta uinahduksestaan ja näki\npuolihämärässä mustalaisen seisovan vieressään.\n\n-- Ovatko he täällä meitä hätyyttämässä?\n\n-- Eivät ole, vastasi Joosua. Minä kävin vähän kuulustamassa alhaalla.\nSaamme huoletta raivata pois bastonadin. Mamseli Apollonia on mennyt\nmatkoihinsa, tiedän kyllä kenen kanssa. Loviisa itkeä ruikuttaa, piiat\nulvovat, rengit ovat kuin puusta pudonneet. Kaikki vakuuttavat, että\nneidin on ryövännyt laukkuryssä. Kuusi hevosta on valmiina tallissa ja\nneljä miestä tuvassa, eikä kukaan liikahda paikaltaan ajaakseen\nryöväriä ja hänen saalistaan takaa. Se, jos mikään on kaunista\nalamaisten rakkautta sitä kohtaan, joka on kahdeksan vuotta hallinnut\nAulangon pappilaa.\n\n-- Kiitetty olkoon Jumala -- sanoi Stjernkors -- että pahuuden vallat\novat itsestään poistuneet tästä talosta. Ja nyt pois tuo synkkä verho,\nsillä täst'edes on taivaan aurinko paistava kuin taivaan armo näille\norporaukoille. Ilmaa on virtaileva näihin ruttoisiin höyryihin, vapaus\non hajoittava vankilan muurit, rakkaus on sovittava, mitä sydämetön\nkovuus on niin kauan rikkonut. Niin -- huudahti hän ja painoi suudelman\nheränneen, hämmästyneen Allfridan otsalle -- tästä lähtien olen isänä\nnäille surun lapsille.\n\n\n\n\n16. KORTTIPÖYDÄN ÄÄRESSÄ.\n\n\nToisena joulupäivänä olivat Aulangon nuoret herrat ynnä muutamat\nnaapuripitäjän ylioppilaat ja varatuomarit järjestäneet rekiretken von\nHolbachin taloon Särkylään; talon isäntä oli hyväntahtoisesti antanut\nheille tilavan, kapean ja pitkän salinsa, joka oli suurin koko\npitäjässä pappilan salin jälkeen. Nuoret herrat olivat kyllä\nKrankenhausin johdolla koettaneet saada rekiretkeläisten kokouspaikaksi\npappilaa, jonka suuri huoneisto oli niin varsin sopivalla paikalla\nkaikille ja jossa ei olisi tarvinnut ollenkaan kainostella nykyisen\ninterregnumin, välihallituksen, aikana; mutta maisteri Stjernkors ei\nsuonut nuorisolle sitä viatonta iloa. Hän oli sanonut, ettei pappila\nole oikein sopiva semmoisille huveille niin kohta entisen omistajan\nkuoleman jälkeen, ja olihan talossa sitä paitsi sairaita lapsia, joita\nei pitänyt häiritä, ynnä muuta samanlaista, mikä oli, kuten kaikki\ntiesivät, vain pelkkää keksiskelyä, jolla hän tahtoi näyttää olevansa\nherra talossa. Särkylän herra oli sitä vastoin osoittanut auliutta,\njota vielä enensi hänen vihansa kaikkia herännäispappeja kohtaan, ja\nsiitä nousi jahtimestari von Holbachin arvo kaikkien paikkakunnan\nhienojen ihmisten silmissä yhtä nopeasti ja ansion mukaisesti kuin\nmaisteri Stjernkors menetti senkin pienen suosion, jonka hän kenties\noli saanut voitetuksi.\n\nJa kuitenkin oli ollut ihmeellistä nähdä, miten seurakunta juuri\njoulupäivänä oli hillinnyt kaikki kokeet, mitä tehtiin kirkonmenojen ja\netenkin saarnan häiritsemiseksi, ja miten monikin, joka oli edeltäkäsin\nkehunut tukkivansa suun luullulta lääninviskaalilta, ei osannut\nperästäpäin kertoa muuta kuin että se kyllä vielä toiste tapahtuisi, ei\nvain oikein sopinut sillä kertaa. Aulangon kirkko ei ollut koskaan\nollut niin täynnä väkeä kuin Stjernkorsin saarnatessa, eikä ollut\nkoskaan niin voimakas herätys syntynyt ihmisten rinnoissa, kun taas\ntoiselta puolen -- puhuaksemme rouva Åkerströmin sanoilla -- suloisen,\nkultaisen, kiltin pastori Idegranin, joka aina alkoi saarnansa niin\nkauniisti sanoilla \"arvoisat kristityt\", ei ollut onnistunut koota\npuoltakaan sen vertaa kuulijoita eikä puoleksikaan niin hartaita. Mutta\nkaikki se uusi, mitä nuori pappi osasi saada hereille kuulijainsa\nsydämessä, oli vielä niin uuden uutukaista, outoa ja tavatonta, että se\nmykistytti ja hämmästytti niitä, joihin se oli vaikuttanut. He eivät\nolleet vielä päässeet minkäänlaiseen selvyyteen, ja sentähden\navautuivat vielä sangen harvat huulet arasti vastustamaan kaikkia\nmahdollisia ja mahdottomia, mutta aina herjaavia kertomuksia, joita\nuutterasti leviteltiin Aulangon uudesta sielunpaimenesta.\n\nSärkylän vierashuoneeseen oli toimitettu preferanssipöytä, korttipöytä,\njonka ääressä laamanninrouva, jahtimestari, kruununvouti ja patruuna\nArvelin viettivät yhtä hyödyllisesti kuin huvittavasti pitkän\ntalvi-iltansa (rekiretki oli alkanut kello kolmelta iltapäivällä),\nnuorison karkeloidessa salissa ja von Holbachin neitien, jotka\nuiskentelivat vanhan ja uuden maailman välillä kuin valaskalat\nBehringin salmessa, ollessa sijaisina milloin tanssissa, milloin\nkorttipelissä.\n\nPreferanssipeli neljän kesken on siitä mukavaa, että keskustelu sujuu\njonkinlaisena vuorotyönä, koska yksi on aina joutilaana ja vain jakaa\nkortit. Jos puhe katkeaa, on neljännen hammasrattaan velvollisuus\ntarttua siihen kiinni, ja jos neljäntenä on pilkkakirves, jää harvoin\n\"neljännen osakkaan kosto\" täyttämättä.\n\n-- No, mitä piditte tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi laamanninrouva\nÅkerström nimismieheltä, vasemmanpuoleiselta naapuriltaan. -- Minusta\nse oli sangen sivistymätön. Hän käyttää sanoja, joita vain sangen\nhäikäilemätön saattaa punastumatta kuulla, uskokaa minua; esimerkiksi\n\"tappaa\". Niin, hän sanoi todellakin: \"_Muutamia heistä te tapatte_.\"\nKiitos taivaan, ettei hän sanonut vielä pahempaa.\n\n-- Minä en ollut kirkossa; minä säästin voimani iltakirkkoon tänne\nSärkylään, vastasi kruununvouti.\n\n-- Hän kuuluu ottaneen palvelukseensa mustalaisen, joka on murhannut\nseitsemän tai kahdeksan henkeä, paitsi merikarvialaisia, ja istunut\nraudoissa pikku lapsesta asti. Saadaanpa nähdä, siitä ei hyvä seuraa,\nsillä katsokaas, mustalaiset ovat kiihkeäluontoisia. Ja hirveä melu\nsiellä kuuluu olleen eräänä sunnuntaiyönä. Pappi on lähettänyt\nmustalaisen etsimään taikavavan avulla Ödmark-vainajan rahoja, ja\nmustalainen on ratsastanut punaisella syöjättärellä kuusi kertaa\nylisten ikkunoiden kautta.\n\n-- Pyydän anteeksi -- puuttui Jacquette ivallisesti puheeseen\nsekoittaen kortit isälleen, joka meni tekemään totia -- oliko se\ntodellakin punainen? Eiköhän ollut punaisen sinertävä.\n\n-- Te, hyvä neiti, tunnette ehkä lähemmin mainitun henkilön, vastasi\nlaamanninrouva pisteliäästi. Mutta Ödmark-vainaja oli oivallinen\nseuramies ja pelasi hurmaavan hyvin bostonia ja pikeetä... Minä ostan\nruutua. Samapa se, kun he olivat mullistaneet talon ylösalaisin ja\npudistelleet höyhenet neljästätoista päänaluisesta, pääsivät he vihdoin\nkaapin luo. Eikö niin, serkku Arvelin?\n\n-- Oli, oli, tai toisin sanoen kamariin, armollinen serkku. Minä\npassaan.\n\n-- No niin, kaappi tai kamari, samantekevää; ehkä se olikin\nsäilytyskammio. Pääasia vain, että he sieltä löysivät kuusi lasta...\n\n-- Etikasta, jatkoi Jacquette.\n\n-- Pyydän anteeksi, ei, vaan maustelaatikosta, sanoi laamanninrouva,\nkiukusta punehtuen. -- Minä olen sen kuullut luotettavalta kertojalta,\narmaani. Maustelaatikosta, eikö niin, serkku Arvelin?\n\n-- Tietysti, kuinkas muuten, se oli niin sanottu maustelaatikko, tai\ntoisin sanoen -- kas, tuossahan meni kuningas, rouva, sotamies --\nsänky.\n\n-- Siinä kuulette nyt, armollinen neitiseni, etteivät ne olleet\netikassa. No, sehän ei ollut mikään salaisuus; kaikkihan tiesivät, että\nÖdmark-vainajalta jäi muutamia ramparaukkoja. Eräs oli kuin lintu,\ntoinen kuin kala ja kolmas kuin...\n\n-- Kermakannu.\n\n-- Olkaa hyvä, laskekaa vain leikkiä, armaani, olkaa niin hyvä. Minun\nmielestäni ei ole moraalista eikä ekvivalenttia tehdä ivaa sellaisesta\ntilanteesta, mutta kaikki kolme olivat spitaalisia; eikö niin, serkku?\n\n-- Niin, niin, se oli tilanne. Seitsemän ristiä.\n\n-- Minä luulin kuulleeni, että ylhäältä maustelaatikosta löydettiin\nkuusi, huomautti Jacquette.\n\n-- Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme\nniitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja\nkaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti\nmaisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta\nlapsuudenkodistaan...\n\n-- Maustelaatikostako?\n\n-- Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen\nkylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran\npentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä\nheillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita\nravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä\npelaan mukana ruudussa.\n\n-- Pyydän anteeksi -- puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka\nsiihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien\nkanssa -- kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa\nparemmat.\n\n-- Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva,\nolisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla\nsanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja\nhänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan\nnähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo\nsyyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta;\nmutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja\nLoviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti,\nkelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä\nalkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas\ntulee iloisempi seuraelämä pappilaan.\n\n-- Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule\nkysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille.\nIdegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule\nvalituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata\nknorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi\nkruununvouti.\n\n-- Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä.\nEnsi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?\n\n-- Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.\n\n-- Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin\nhirmuisen paljolla rahalla!\n\n-- Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.\n\n\n\n\n17. ERLAND STJERNKORSIN LÄÄKEMÄÄRÄYKSET.\n\n\nErland Stjernkors oli yksin; hän oli lähettänyt renkinsä ja uskottunsa,\nJoosua mustalaisen, toimittamaan asiaa, joka oli toistaiseksi pidettävä\nsalassa. Mutta hänellä oli täti -- eräs noita hyväsydämisiä vanhoja\nneitejä, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä maailmassa, vaan\npäinvastoin näyttävät aivan kuin luoduilta elämään toisten onnea\nvarten. Täti Milenia oli köyhä papin tytär, joka oli elämänikänsä\npuuhannut ja raatanut, ensin hoitaen isänsä suurta taloutta, sitten\nkoko turvatonta sisarusjoukkoaan, niiden jälkeen köyhiä sisarensa\npoikia, jotka oli kustannettava yliopistoon; ja vihdoin hän oli\nasettanut elämänsä päämääräksi kurkkujen ja punajuurikasten\nsuolaamisen, karviaismarjahillon valmistamisen ja vaapukkamehun\npusertamisen voidakseen sen kiitettävän elinkeinon tuloilla kouluttaa\nköyhää kummipoikaansa. Mutta kummipoika oli vihdoin joutunut\npuusepänoppiin, ja täti Milenia tunsi ensi kerran elämässään itsensä\nyksinäiseksi ja hyödyttömäksi maailmassa. Hän oli aivan tottumaton\nnukkumaan kaikki yönsä rauhassa ja olemaan ihan huolettomana: se ei\nsopinut ollenkaan hänen luonteelleen, ja sentähden tuntui hänestä kuin\nhän olisi saanut suuren lahjan, kun postinkantaja eräänä päivänä toi\nhänelle Aulangossa olevalta kelpo Erlandilta kirjeen, jossa tämä pyysi\nhäntä tulemaan niin pian kuin mahdollista hoitamaan kolmea avutonta\nlapsiparkaa. Kenpä olisi siitä enemmän ilostunut kuin neiti Milenia!\nKahdessa tunnissa olivat kaikki hänen kapineensa ja kahvipannunsa\nkoossa ja vanha mylläri hankittu kyytiin omalla hevosellaan, ja\nseuraavana päivänä oli Milenia jo Aulangossa. Siellä tunsi hän olevansa\naivan kuin kotonaan. Siellä hän sai taas huolia, työtä ja valvontaa\nniin paljon kuin suinkin saattoi toivoa. Hän sai vielä kerran kuluttaa\nvoimansa loppuun, ja se oikein soveltuikin hänelle.\n\nSilloin alkoivat, lääkärin ja apteekin avutta, ne\nravintojärjestyshullutukset, joista oli himmeitä huhuja tullut aina\nlaamanninrouva Åkerströminkin korviin. Erland Stjernkors oli tutkinut\nkemiaa, fysiologiaa ja anatomiaa vähän enemmän kuin hänen juuri papin\nkaapua ja kaulusta varten olisi tarvinnut. Hän oli käytännöllisesti\noppinut vesiparannusta ja homeopatiaa, hukkumatta kumpaankaan, ja oli\nvähitellen tullut siihen kummalliseen johtopäätökseen, ettei _sairaus_\nkuitenkaan ole pääasia lääkintätaidossa, vaan _terveys_. Mitä enemmän\nhän oli ruvennut harjoittamaan tuota aivan oppiarvoista vapaata ja\npuoskarimaista lääkintää, sitä selvemmin hän luuli huomaavansa hyväksi\nseuraavan kokoelman lääkemääräyksiä, luvultaan yhdeksän, joita hän ei\ntosin pitänyt aivan ehdottomana kaiken pahan parantajana, mutta\nkuitenkin hyvin hyödyllisenä apteekkina, nimittäin:\n\n  _Nautittava_:\n\n  _ensiksi_: ilmaa;\n  _toiseksi_: valoa;\n  _kolmanneksi_: vettä;\n  _neljänneksi_: vahvistavaa ravintoa;\n  _viidenneksi_: vaihtelua ja liikettä;\n  _kuudenneksi_: lepoa:\n  _seitsemänneksi_: vapautta;\n  _kahdeksanneksi_: hyvyyden, rakkauden ja miellyttävyyden vaikutelmia;\n  _yhdeksänneksi_: toivon ja ilon vaikutelmia.\n\nNäihin kaikkiin ruumiin ja sielun lääkemääräyksiin, joihin vielä\ntietenkin kuului sopiva puku ja tasainen ruumiinlämpö, Erland\nStjernkors lisäsi yhden yleislääkkeen, jonka hän sanoi olevan\npääaineksena kaikissa yhdeksässä, ja se oli iloinen, nöyrä ja\nhorjumaton luottamus Jumalan Kaikkivaltiaan äärettömään armoon.\n\nNuori pappi katsoi semmoisen lääkintätaidon varsin hyvin sopivan yhteen\nhänen sielunpaimenvirkansa kanssa. Hänellä oli vielä sekin kummallinen\nusko, mitä hän ei suinkaan ollut saanut anatomiasalista, että ruumis ja\nsielu ovat hyvin likeisesti liittyneet toisiinsa ja ettei niitä ole\nhelppo erottaa elämän aikana. Hänen mielestään siis sielun terveys,\nsielun vaikutelmat tarvitsevat yhtä paljon hoitoa kuin ruumiinkin, ja\nhän kuvitteli, ettei ilman sellaista hoitoa ole sadastakaantuhannesta\npilleristä tai muusta seoksesta mitään hyötyä. Mutta sitä vastoin hän\nkatsoi sieluntilan vaikuttavan kolmesta tapauksesta aina kahdessa niin\nvoimakkaasti ruumiiseen, että siitä riippui kuolema tai elämä. Hän\nuskoi, sanalla sanoen, että ihminen voi tulla sairaaksi tai terveeksi\ntunteesta, ajatuksesta. Lähinnä yleislääkettä piti hän sentähden\nmelkein tärkeimpänä kahdeksatta ja yhdeksättä lääkemääräystään.\n\nErland Stjernkors oli siis luonnonlääkäri, jos niin tahdotaan sanoa, ja\nheitti rohkeasti koko apteekkarien purnukka- ja pullojoukon nurkkaan\nvalittuaan ensin koko romustosta puoli tai ehkä koko tusinankin\nyksinkertaisimpia aineita. Mutta hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka\nkuvittelevat että rikas, huolellinen luonto olisi pannut koko\nlääkintävoimansa yhteen ainoaan lääkkeeseen tai yhteen ainoaan\nlääkintätapaan. Uskoa, että _kaikki_ taudit paranisivat vedellä,\nilmalla tai maidolla, viinirypäleillä, punssilla, Morrisonin\npillereillä, homeopatisilla lääkkeillä tai muilla semmoisilla, katsoi\nhän melkein yhtä tyhmäksi kuin luuloa, että kaikki taudit syntyvät\nummesta tai kahvista tai tupakasta tai ilmassa lentävistä sienistä. Hän\nymmärsi varsin hyvin luonnon ihmeellisen taidon, kun se muutamista\nyksinkertaisista aineista saattoi yhdistää mitä taidokkaimpia luomia;\nmutta hän ei ymmärtänyt, miksi esimerkiksi suloinen, terveellinen vesi\nolisi oleva ainoana lääkkeenä ihmisruumiille, jossa, paitsi veden\naineksia vetyä ja happea, myöskin on typpeä, hiiltä, kalkkia, fosforia\njne. Hän arveli, että esimerkiksi ilma ja valo ovat vielä yleisemmät ja\nyhtä välttämättömät elämän ehdot; mutta miten purskahtaisivatkaan\nvesikiihkoilijat loppumattomaan nauruun, jos joku esittelisi ilman\nlietsomista ruumiiseen, myrskykylpyjä tai auringon paisteessa\npaahtumista yleiseksi kaikkien tautien lääkkeeksi!\n\nStjernkorsin yhdeksän lääkemääräyksen avulla ja neiti Milenian\nystävällisessä hoidossa tointuivat vähitellen nuo kolme kuihtunutta\nolentoa, jotka olivat niin äskettäin päässeet kamalasta vankeudesta ja\nvarmasta perikadosta. Vaikean toimen sai Erland Stjernkors, kun otti\nhoidettavikseen rovasti Ödmarkin onnettomat lapset. Beata, nuorempi\ntytöistä, oli puoleksi sammunut olento: hänen ruumiinsa oli kuin\nkuihtuva kukka, hänen sielunsa vain kuin heikko, harhaileva\npilvenhattara, tuetta taivaassa, tuetta maassa. Isidor, iältään\nkeskimmäinen kolmesta, oli rampa, kuuro, mykkä, hoidon puutteesta\ntylsynyt ja kutistunut riisistä. Allfrida, vanhin, oli kuin ilmasta\ntehty olento, pikemmin pelkästään sielu kuin ruumis. Hänen hermostonsa\nnäytti olevan perin juurin turmeltunut; hänellä oli usein ankaria\nkouristuksia, ja sitten hän vaipui horroksiin, kummalliseen tilaan,\njoka on antanut aihetta niin monenlaisiin arveluihin, niin monenlaisiin\nselityksiin, ja jolloin hänen sielunsa näytti kuuntelevan kaukaisia\nääniä ja tajuavan kaukaisia tapahtumia. Unissakulkeminen oli vain\nhorroksissaolon eri muoto ja lakkasi vähitellen itsestään.\n\nJospa kuitenkin nuo puutteellisuudet olisivat riittäneet! Mutta lapset\nolivat sitä paitsi kuin aarniometsän villit, tuskinpa edes niinkään\nedistyneitä. He eivät tunteneet ihmisten tapoja, he tunsivat vain\nepäselviä luonnonviettejä; vankilansa ulkopuolelta he eivät tienneet\nmitään. Ei kukaan heistä osannut lukea, ja nuorin oli kumminkin\nyksitoistavuotias. He olivat kasvaneet miltei kokonaan Jumalaa\ntuntematta ja tietämättä mitään kristinuskosta. Ainoastaan Allfrida,\njoka äidin kuollessa oli ollut seitsenvuotias, muisti vielä\nlapsuudestaan yhden ainoan rukouksen, ja sen hän luki usein iltaisin\nsiskojensa vuoteen ääressä. Se oli: \"Jumala, sä isä lasten\"...\n\nKaiken sen ajatteleminen vei Erland Stjernkorsilta monen yön unen.\nHänen täytyi aloittaa kaikki alusta, mitä noihin kolmeen tulee. Hän ei\npyytänyt avukseen mitään lääkäriä. Hän katsoi vain hyvin tarkkaan, että\nhänen yhdeksää määräystään todella noudatettiin. Milenia-vanhus ei\nolisi ollut täti eikä kuudenkymmenen vuoden vanha, jollei hänellä olisi\nollut halua koettaa sellaisissa asioissa salaa omia keinojaan. Ilmaako?\n-- niin tuumiskeli hän toisinaan itsekseen -- kyllä, kyllä, mutta vähän\nparempi saunalämmin ei olisi haitaksi sairashuoneelle... Kylpyä joka\ntoinen päivä! Eiköhän riitä, kun minä pesen lapset?... Lihalientä?\nkanalientä? No mutta maistuisi nyt sentään rusinasoppa lapsiraukoista\npaljoa paremmalta... Hyvyyttä? No, sen ymmärsi täti Milenia. Mutta\nmiksei se hyvyys saanut mennä niinkin pitkälle, että olisi juotettu\nlapsille tuoretta kaljaa, kun he kerran pitivät siitä, tai syötetty\nheille ohukaisia, kun muut lapset söivät niitä mielellään, tai annettu\nheille ähkytippoja, kun ne kerran täti Mileniallekin olivat hyväksi --\nsitä oli tuon hyvän ihmisen vaikea käsittää. Monesti vaivasi vanhusta\nviekoitteleva ajatus, että hänen itsensähän, hänen, joka oli eläessään\nhoitanut niin monta sekä tervettä että sairasraukkaa, pitäisi toki\nymmärtää asia paremmin kuin nuoren, naimattoman miehen; eikä suinkaan\nhaittaisi, jos esimerkiksi Allfrida-parka saisi iltaisin hiukkasen\nmorfiinia, kun sitä sattui olemaan vanhastaan vähäisen jäljellä tädin\nmatkalaukussa. No, mitenkäs kävi? Hän antoi Allfridalle morfiinia ja\ntämä sai kauheita kouristuksia. Siitä alkaen oli täti Milenia vapaa\nsyntisestä kiusauksesta, että hän muka ymmärtäisi paremmin\nlastenhoitoa, ja määräyksiä noudatettiin sitten tarkoin. Morfiinin\nsijasta Allfrida sai pienen annoksen kotona tehtyä lipeävettä, joka\nlievensi kouristuksia. Sitä ainoata apteekkitavaraa suostuttiin\nkäyttämään.\n\nPappilan ja melkein koko kirkonkylän asukkaihin se vaikutti syvästi.\nKaikki luulivat tietävänsä, että rovasti Ödmarkin lapset oli täytynyt\nsulkea huoneeseen kuin villieläimet, jotteivät olisi saastuttaneet\nihmisiä kauhealla spitaalitaudillaan, jonka he tunsivat raamatusta. Ei\nmillään tavoin ollut ketään saatu tuomaan sairaita lapsia alakertaan.\nStjernkors ja Joosua kantoivat heidät omin käsin alas -- Joosua\nkuitenkin uskoen siitä saavansa kuolettavan tartunnan. Ei kukaan\nruvennut hoitamaan lapsia; kaikki pakenivat niitä kuin ruttoa. Vasta\nmonen päivän perästä, kun Stjernkors, hänen uskollinen mustalaisensa ja\nlapset jo olivat vähällä kuolla nälkään, uskalsivat karanneet\npalvelijat yksitellen palata ja arasti katsahtaa lapsiin ja heidän\nhoitajiinsa. Silloin he näkivät, ettei rutto ollut kehenkään tarttunut;\nsääli alkoi useimmissa voittaa pelon ja inhon; niin suuri onnettomuus\nja niin inhimillinen uhraus eivät voineet olla syvästi vaikuttamatta.\nKansa alkoi katsella tapausta melkein yhtä hämmästyneenä ja\nkunnioittavasti kuin jotakin raamatun ihmetyötä. Huhu kertoi (ja oli\nhelppo arvata, mistä se aiheutui), että enkeli joka yö oli kulkenut\nikkunasta spitaalisten lasten huoneeseen. Silloin olivat lapset\nsanoneet enkelille: armahda meitä! Ja enkeli oli sanonut niinkuin Herra\nmuinoin kymmenelle spitaaliselle: _menkää ja näyttäytykää papeille!...\nJa mennessään he tulivat puhtaiksi_...\n\n\n\n\n18. LÄHETYSSAARNAAJANA PAKANAIN KESKELLÄ.\n\n\nKevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat\nmelkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat\npyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata\nnuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun\nkeskipaikoilla -- käsillä oli viinankeittoaika -- ja se oli Aulangossa\nhyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika.\nSillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan\nviinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju;\nsilloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa\nnälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon\nvarsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien\nlähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset\nolisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä\npuolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa\nviinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja\nlääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.\n\nMutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli\nsuunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän\nomantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän\ntyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän\nvanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo\nhädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla\nyöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja\ntappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa\npohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja\nmuille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he\nköyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies\nvaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä\njouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin\nkostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja\nyksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko\nväistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja\npimeyteen vaipuneesta kansasta.\n\nMutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka\nhe olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita\nhyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan,\nei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark\noli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka\npyhä alkanut saarnansa sanoilla: \"arvoisat kristityt!\"\n\nPaitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa\nmyös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi\nlukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa\nHerran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat\nsieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä\nkristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja\nsunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä\nmistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin\nmadonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia\n\"maailman pahuutta\".\n\nEräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon,\nkirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt\nsielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin\nalttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä\nolisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut\nviinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan\nvaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi\njuuresta käsin -- rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi\nihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti,\nsäälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei\nkukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa -- eikä vain\ntoista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee\npoistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi\nja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla\npeitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten\nkyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään\nsaarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat\nnopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin\nihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset\nmässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa\nlähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet,\neivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet\nmitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon\ntekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan\nitsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä\ninhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla\nkuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan\ntuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät\nhänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei\nnuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki\nmaahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun\nKaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes\nsana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua\npysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.\n\nMutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava\nainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla.\nJoka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä,\nastuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin\nkylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja\nkristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli\ntäydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli\naloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti\nuudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan\najattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai\nkäsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta\nopettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia\nitseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita\npahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät\nnaiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli\nmontakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai\nkeskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki\nsakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja\nuhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain\ntapaisivat hänet sopivassa paikassa.\n\nEräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla\nsalapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan\nvaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot\nolivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään\nmuutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo\noli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä\npalasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli\npyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä\nmaantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui\nSammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta\npanoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden\nmelkein irroilleen.\n\nEi näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan\nnenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa\nhaavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen\nhartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen\nja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli\nSammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä,\nmutta saanut sen sijaan uuden sydämen.\n\nLukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta\nKiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut\nseitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen\nturvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä\nmennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua\ntuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento\nkädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki\nhyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.\n\nMutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä\nKallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle\nikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla\nyhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän\ntappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari.\nVoiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että\nKallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut.\nLukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei\nmitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri\nStjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran\nAhkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin\nkuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi\nmurtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi\nkellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski\nmoneen sataan paatuneeseen sydämeen.\n\nNiin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana\npakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa\nmaissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten\novat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että\nsen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia\nkaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti\nvaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan\npakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin\neksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen,\njoka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli\nkosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä\npellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden\ntöitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä -- mutta se\nolisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi,\nsitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta\nmarttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden ... siksipä on vielä\ntuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!\n\n\n\n\n19. SISARUKSET.\n\n\nErland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin\nkasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa\nhuonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut.\nIlma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat,\nkeveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti\nkorkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät.\nMuutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat\nlievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka\ntuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä\noli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka\nsaattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset\nhyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin\nlattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen\nikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa\npieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe,\njoka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana\nhuvina.\n\nOli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset\nolivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet.\nRampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan\nlintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan\nääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian\nvieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja\nhänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja\nnuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen\nkeltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin\nsilmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat\nhymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä\nollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua.\nHe eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat\nkatsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut\npuhumaan merkkikieltä.\n\nAllfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin\npuoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa\ntakaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen\nlapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut\nkirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli\nvärisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi\nvälimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana\nhänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä\npikku esineitä tuohesta -- vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut\nsaatavilla vankeudessaan --, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita\nsiskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan\nkulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin\npuutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen\nikäisellään ainakin.\n\nSellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin.\nSiitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja\nkovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli\nselvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo\nlukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista\nja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan\ntarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista\nopetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin\npienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren\nsadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu\nsamaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja\nisänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa\najattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan\nkehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä\nnopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa\nvalossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika\noli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan,\nhän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa\ntäyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen.\nMelkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut\nraamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton\nBeatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan\nsanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää\naamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan\nei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.\n\nMainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja\nkoettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti\ntarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata\nsai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit\nleikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan:\nhän pyysi taivaan palloa.\n\n-- Ja mitä sillä tekisit? kysyi opettaja hymyillen.\n\n-- Minä tahtoisin tietää, missä äiti asuu, vastasi tyttö\n\n-- Äitisi on henki, Allfrida, eikä henkien asuntoa kukaan voi kuvata.\n\n-- Mutta se ei voi olla kaukana täältä, koska äiti on minun luonani\njoka yö.\n\n-- Henkeä eivät mitkään matkat estä; henki on silmänräpäyksessä siellä,\nmissä se ajattelee olevansa. Näetkö äitisi selvästi unissasi?\n\n-- En, en enää niin selvästi kuin ennen. Hän ei ole pitkään aikaan\nsanonut minulle, mitä tulee tapahtumaan, kuten hän ennen aina teki,\nmutta viime yönä hän sanoi jotakin.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Hän sanoi, että tänne tänään tulee joku, jolla on sinijuovainen puku\nyllä, sinisen ja valkean kirjava huivi kaulassa ja huivissa linnun\nnäköinen neula. Häntä pitää minun uskoa, sillä äiti on lähettänyt\nhänet.\n\n-- Saammepa nähdä. Jos tulee joku sellainen kuin kerroit, saat siitä\ntiedon. Etkö tahdo kuulla lisää maasta, jolla asumme?\n\n-- Tahdon; mutta vielä enemmän taivaasta.\n\nStjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon\neli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa\nympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja\nalkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja\neläimistä.\n\nHetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta\nhänen puhettaan:\n\n-- Minä näen vanhan tynnyrin...\n\n-- Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan\nnäystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa\nvieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.\n\n-- Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin\nunta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin ... sen ympärillä oli kaikki\nhujan hajan ... pöytä oli ylösalaisin ... siinä oli neliskulmaisia,\npunaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä ... anna anteeksi!\nMinä koetan kuunnella paremmin.\n\nOpettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan\nkokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan\npihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija\noli Loa Åkerström.\n\nHänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin\nyhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka\nvertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut\nuskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä,\nja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.\n\nErland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja,\nmutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä\nneiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja\nvalkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella,\nmustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.\n\nAsia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat\nvoivat.\n\n-- Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.\n\n-- Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei\nkukaan vieras pääse heidän luokseen.\n\n-- Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni.\nOlkaa hyvä, astukaa sisään!\n\nTuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun\njo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:\n\n-- Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!\n\n\n\n\n20. KIRJE KIRKKOHERRANSIJAISELTA MAISTERI E. STJERNKORSILTA KONSISTORIN\nAMANUENSSILLE K. NORDSTRANDILLE TURKUUN.\n\n\nAulangossa 24:ntenä p:nä maaliskuuta 185--\n\nHyvä ystävä!\n\nKonsistorin notariuksen jälkeen ei varmaankaan ole ketään niin\nvaivattua olentoa kuin konsistorin amanuenssi. Hän ei voi avata yhtään\nkirjettä saamatta hartioilleen maahanmasentavaa vierasten asiain\ntaakkaa. Hänellä on lukemattomia ystäviä, jotka hän joskus on nähnyt\njoissakin ylioppilaskemuissa tai pappien kokouksissa ja sattunut jo\naikaa sitten unohtamaan, mutta jotka kaikki vakuuttavat hänelle\nerinomaista ystävyyttään ja alttiuttaan vastapalveluksentekoon, jos hän\nhyväntahtoisesti vaivaa itseään ja saappaitaan heidän asioillaan. Hän\non, kuten katoliset pyhimykset, jonkinlainen välittäjä heidän\nja korkeimman mahtivallan tai sen neuvonantajien välillä, ja\nkokonainen hiippakunta sälyttää aivan aristelematta huolensa hänen\nAtlaksenhartioilleen. Jos hän väsyy ja hakee rehtorin virkaa, jossa on\npalkkaa satakaksikymmentä tynnyriä jyviä, tai kolmannen luokan pitäjää,\njossa on kuutena vuonna peräkkäin ollut kova kato, niin on koko\nhiippakunta kiukuissaan hänen oikoteistään ja tuomiokapitulin\npuolueellisuudesta. Jos hän pysyy virassaan, tulee hajamieliseksi ja\nunohtaa yhden sadoista kirjeistään, niin päivitellään hänen\nhuolimattomuuttaan. Viran hakijoilla, jotka turvautuvat hänen apuunsa,\non hyvin huono muisti, jos saavat paikan, ja hyvin hyvä muisti, jos\nsitä eivät saa, mikä tietysti on hänen vikansa... Sanalla sanoen, hyvä\nKustaa, kanna kohtalosi kärsivällisesti ja ota tästä kortinen lisäksi\nvierasten toimitusten muurahaiskekoon!\n\nOmista asioistani puhun vain lyhyesti. Virkani Aulangossa ei ole juuri\nhuokeimpia, mutta tiedäthän, miten selitän 90:nnen psalmin 90:nnen\nvärssyn, jossa puhutaan ihmisten elämästä: \"milloin se _parasta_ ollut\non, on se tuskaa ja työtä ollut\". Niin, Jumalalle olkoon kiitos työstä\nja vaivasta; sitä on täällä yllin kyllin. Tehköön hän myöskin työmme\nhedelmälliseksi!\n\nMinun mielestäni on jokainen pappi lähetyssaarnaaja, joka toimii\npakanain keskuudessa. Meidän ei toden totta tarvitse etsiä pakanuutta\noman maamme ulkopuolelta; meillä on ensiksikin hottentottina (ellemme\nsano ihmissyöjänä) oma sydämemme ja sitten afrikkalaisia, hindulaisia,\nkiinalaisia, japanilaisia ympärillämme, niin että oikein surisee\nkorvissamme. Minä olen vasta-alkaja mestarini palveluksessa, tuskin\nolen vielä työskennellyt viittä vuotta viinamäessä; mutta sen verran\nolen jo kokenut, että jos luen meidät kaikki, jotka olemme\nkunnollisesti kastetut, joilta on kuulusteltu katkismusta, jotka olemme\npäässeet ehtoolliselle ja nimitämme itseämme kristityiksi -- nukkuvat,\npuoliuniset, torkkuvat ja heränneet tai oikeammin ne, jotka itseään\nheränneiksi sanovat -- papit ja maallikot, kaikki, mitä meitä on, niin\nen löydä kahta todellista kristittyä kolmestakymmenestä, joilla on se\nnimi. Minä kunnioitan velvollisuudenmukaisella kunnioituksella\nkirkkoani ja säätyäni (jos Jumalan sanan palvelijoita voi nimittää\n_säädyksi_), minusta on kansani monessa suhteessa arvokas, enkä sitä\nsuinkaan pidä muita kansoja huonompana tai vähempilahjaisena; mutta kun\nnäen ympärilläni niin paljon tyhjää ulkokullaisuutta, niin paljon\ntavaksi tullutta lörpöttelyä, niin paljon kerskailemista tunteista\njotka ovat paljonkin merkitsevinään, mutta eivät kuitenkaan merkitse\nenempää kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät väreet -- niin paljon\nhengellistä velttoutta, hengellistä ylpeyttä, hengellistä kuolemaa, ja\ntoisaalta niin vähän elämänlämpöä kristillisissä muodoissa -- niin en\nvoi muuta kuin rukoilla Herraa lähettämään myrskyn, joka ravistelisi\nperustuksiaan myöten kallista evankelisluterilaista Suomemme kirkkoa,\nsillä jos se jää nykyiselle kannalleen, sen täytyy vähitellen kuihtua.\n\nSiellä täällä olen nähnytkin pienten tuulenpuuskain nousevan ja\nkiistelevän ihmissydämistä. Minä olen kysynyt heiltä -- pietisteiltä,\nhedbergiläisiltä, ja mitä he sitten lienevätkin -- ja kaikki ovat he\nvastanneet: katso, tässä on Kristus! tai: ei, hän on täällä! -- Mutta\nkun olen tutkinut henkiä, on heille käynyt, niinkuin sanotaan Mat.\n24:5, Luuk. 21:8 ja 17:21 y.m. paikoissa. Ja kuitenkin minä uskon pyhän\nyhteisen kirkon, pyhäin ihmisten yhteyden, kuten tunnustamme\nkolmannessa uskonkappaleessa, sillä olenhan löytänyt muutamia _senkin_\njäseniä tästä maasta, vaikkapa he ovatkin niin vähän pitäneet itsestään\nmelua, etteivät useimmat tiedä heitä olevankaan -- mutta jos meidän\nvaltiokirkkomme pysyy hengettömissä säännöissään ja vakaumuksettomassa\npakkojärjestyksessään, niin on siitä todellakin sanottava, mitä\nkaikista semmoisista kirkoista sanotaan Galat. 4:9-11.\n\nMuutamain naapuripitäjäläisten olen myöskin kuullut kiittävän Jumalaa\nsiitä, etteivät he ole aulankolaisia, ja surkuttelevan minua, kun minut\nlähetettiin paimentamaan laumaa, josta puolta voisi paremmin sanoa\nsusiksi ja ihmissusiksi kuin kristityiksi. Mitä siihen tulee, on\nminulla enemmän toivoa aulankolaisten julkisista paheista kuin muiden\nvalkaistuista hautakammioista. Tosin on täällä ankara taistelu, kun on\nseistävä yksin sellaisen sukupolven keskellä, joka on kasvanut synkässä\nhenkisessä pimeydessä; Jumala yksin voi saada auringon paistamaan tähän\nkuoleman varjoon; minä en voi mitään. Mutta luulen, että jo alkaa\nvaljeta vähän. Täällä rupeaa näkymään kaikenlaisia elonmerkkejä, ja\nnäyttää siltä kuin tahtoisi Herra käyttää välikappaleita, joita ihmiset\npitävät ihan hyödyttöminä. Minä toivon enemmän seurakuntani\nmaallikoista kuin papistosta, mutta -- älä millään muotoa kerro sitä\nTurussa!\n\nAsiani on tällä kertaa myöskin laadultaan pikemmin maallinen ja\nvarsin kummallinen. Sinä sanot olleesi kaukaista sukua Aulangon\nrovastivainajalle, Ödmarkille, ja tiedät siis arvattavasti enemmän kuin\nminä hänen perheolojaan. Tiedät ehkä myöskin, että häneltä on jäänyt\npaljon velkoja ja kolme sairasta lasta; keväällä joutuu hyvässä\nkunnossa oleva pesä myytäväksi huutokaupalla. Lapsia on kasvatettu niin\nkummallisella tavalla, heidät on jätetty niin kokonaan vaille\nruumiillista ja henkistä hoitoa, etten saata käsittää, miten se\nvoitaisiin selittää vain ymmärtämättömyydestä tapahtuneeksi. Mutta\nturhaan olen koettanut keksiä muuta perusteellista syytä siihen --\nsillä heidän hoitajansa, eräs neiti Durin, pakeni pappilasta -- kunnes\näskettäin eräänä päivänä sain sangen omituisella tavalla tiedon, joka\nkenties saattaisi johtaa vähän asian jäljille, jos sinä, hyvä Kustaa,\ntahtoisit olla apuna siinä.\n\nÄidin ja lasten välillä on epäilemättä sielun heimolaisuutta, salainen\nside, joka alkaa jo ennen syntymistä, kestää useimmiten koko elämän\najan eikä -- ainakin minä uskon niin -- katkea edes kuolemassakaan. Tuo\nvaikutus, mikä toisella sielulla on toiseen, on niin tavallista, että\nme emme juuri sentähden sitä huomaa; mutta joskus ja etenkin silloin,\nkun sisäinen sielun toiminta vie voiton hyvin heikontuneesta ruumiista,\nsyntyy siitä ilmiöitä, jotka ovat ihmeitten kaltaisia ja joita ei\nsaateta selittää tavallisten sääntöjen mukaan. Tässä esimerkki.\n\nAllfridalla, Ödmarkin vanhimmalla lapsella, oli minun tänne tullessani\nusein kovia kouristuksia, joista oli seurauksena unissakulkeminen,\nsomnambulismi; hän näki ja kuuli silloin sellaista, mikä tapahtui\ntoisinaan hyvinkin kaukana, ja puhui sanoja, joista hän sitten hereillä\nollessaan ei tiennyt mitään. Hän luuli siinä tilassa kuulevansa, miten\nhänen kahdeksan vuotta sitten kuollut äitinsä varoitteli häntä\nlähestyvistä vaaroista, ja minun täytyy myöntää, etteivät nuo\nennustukset olleet aiheettomia.\n\nParemman kohtelun johdosta ovat nyt sekä taudin kouristukset että\nunissakulkeminen lakanneet, mutta sen sijaan Allfrida näkee usein unta\näitivainajastaan ja on saavinaan häneltä hyödyllisiä neuvoja.\nToissapäivänä hän ennusti sellaisen unen jälkeen, että ystävällinen\nnainen, jolla on sinijuovainen puku yllä ja ruudukas liina kaulassa,\nsamana päivänä tulisi pappilaan. Tunnin kuluttua kävi jo ennustus\ntoteen, ja tuosta nuoresta, tavallista vakavampiluontoisesta naisesta,\nneiti Åkerströmistä, toivon saavani ystävän ja opettajan onnettomille\nlapsille. Kummallista kyllä tunsi neiti Åkerströmin myöskin nuorin\ntyttö, mielipuoli Beata, vanhaksi tuttavaksi, vaikka he eivät ole\nkoskaan ennen nähneet toisiansa.\n\nSitä ennen olin hyvin vähän välittänyt semmoisista sairaan lapsen\nunista, mutta myönnän nyt, että tuo tapaus kummastutti minua ja toi\nmieleeni saman lapsiparan toisen sekavan kuvitelman. Keskellä\nopetustuntiani hän oli kerran näkevinään vanhan tynnyrin eräässä\nromuhuoneessa, jonka minä saatoin tuntea hänen kuvailunsa mukaan.\nEnemmän uteliaana kuin juuri minkään löytämisen toivossa kävin eilen\ntutkimassa tuota huonetta ja tapasin vanhasta leipätynnyristä kalkin,\nsammalien ja tiilisoran alta tukun laskuja ja perunkirjoituskirjoja,\njotka oli kääritty havaslangalla kokoon. Minä otin vaivakseni tutkia\ntarkasti nuo ensi näkemältä aivan tarpeettomat paperit, ja tulos tuntuu\nminusta niin kummalliselta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi\najatella siitä.\n\nNiistä papereista näkyy nimittäin aivan selvästi, että rovasti Ödmark,\njoka sai Aulangosta melkoiset tulot, on lisäksi ollut kaksi kertaa\nrikkaissa naimisissa, ensi kerran erään ranskalaisen kanssa, joka\nvuoden kuluttua naimisiin menonsa jälkeen peri 140.000 livreä\nmuutamalta bordeaux'laiselta viinikauppiaalta, ja toisen kerran\nkolmannen rouvansa, porilaisen kanssa, jonka rahoina ja rahanarvoisina\ntavaroina tuomia myötäjäisiä näyttää olleen vähän toistasataa tuhatta\nriksiä. Kummastakin rouvasta oli Ödmarkilla lapsia, jotka elivät\nkauemmin kuin äitinsä, mutta kuolivat sittemmin ja jättivät perintönsä\nisälleen. Toinen ja neljäs rouva olivat varattomia. Nyt saattaisi\nluulla, että Ödmark olisi onnistumattomissa yrityksissään ja tuiki\ntuhlaavaisella elämällään hävittänyt sekä myötäjäiset että tulot.\nMutta sitten löydämme neljännen rouvan kuoltua, kahdeksan vuotta\ntakaperin tehdyn perunkirjoituspaperin, josta näemme, että pesän\nomaisuus siihen aikaan laskettiin, kaikki velat summasta pois\nluettuina, 88.000:ksi hopearuplaksi perunkirjoitusarvon mukaan, joten\nse siis todellisuudessa on ollut melkoista suurempi. _Sitä_ ei Ödmark\nsuinkaan ole voinut tuhlata viime vuosina, jolloin hänen terveytensä jo\noli käynyt huonoksi. Erittäin on huomiotani herättänyt kallisarvoinen\njalokivikoriste, joka on alkujaan ollut bordeaux'laisen suvun omana ja\nsitten kulkee kaikissa perunkirjoituksissa, viimeisessäkin, johon\nrovasti on merkinnyt: \"vanhimman tyttäreni morsiuskoriste\". Mihin se on\nhävinnyt? Kuinka on melkoisen suuri omaisuus voinut mennä mitättömiin\nkahdeksassa vuodessa? Ja miten ovat ymmärrettävät ne suuret velat,\njotka Ödmarkilta muka vielä sen lisäksi jäivät?\n\nSiinä, parahin Kustaa, kysymyksiä, jotka eivät ole laadultaan aivan\ntavallisia. Niihin pyydän minä sinua hankkimaan kaikki tyydyttävät\nvastaukset, mitä voit saada kootuksi Turusta joko hovioikeuden\ntuomiokirjoista, konsistorin kirjeenvaihdosta tai yksityisiltä.\nHelposti ymmärrettävistä syistä en tahdo niistä kysellä täällä\nAulangossa. Saattaisi sattua, että kaikki olisi vain turhaa luuloa,\nmutta lasten tähden tulee minun saada asiaan selvyyttä. Heidän\nholhoojansa on virkaveljeni, pastori Idegran, joka samalla on suurin\n(ellei ainoa) saarnamies. Meillä on sama tehtävä, mutta hän antaa minun\nhoitaa lapsia omalla tavallani, ja siitä olen hänelle kiitollinen.\n\nVoi hyvin ja lausu arvoisille pyöreän pöydän isille nöyrä, kunnioittava\nkanoninen tervehdykseni\n\n                                               vanhalta ystävältäsi\n\n                                                  _Erland S:lta_.\n\nJ.K. Tuleeko korkea-arvoinen piispamme tarkastusmatkalle Aulankoon?\nMinä olisin onnellinen, jos näkisin täällä perinpohjaisen siivouksen.\nIlmoita myöskin, kutka ovat hakeneet tänne. Luullakseni kokoontuvat\nkotkat nyt, kuten ainakin, raadon ympärille. Jos mitään on kelvotonta\nSuomen kirkossa, niin on ainakin huonoa tuo kurja juokseminen leivältä\njuustolle ja juustolta silavalle. Siinä tulevat sieluparat\nkaupanpäällisiksi leivän tähden.\n\nOlin vähällä unohtaa hyvää tarkoittavan tarjouksesi, nimittäin että\nmitä pikimmin hankkisit minulle varapastorin nimen. Minä sanon samoin\nkuin rengilläni on tapana sanoa rehellisesti, vaikkei aivan hienosti:\nkiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Minulla lienee huono pää:\nminä en ymmärrä sellaisia alttarikoristuksia, ja surkuttelen vain sitä,\nettä notarionpöydän herrat jäänevät tällä kertaa vaille niin viatonta\nsivutuloa kuin on virkavahvistuskirjan lunastus.\n\n                                                           _E.S._\n\n\n\n\n21. KIRJE JA VAKOOJA.\n\n\nHuhtikuun ensi päivänä tuli seuraava komeasti kirjoitettu kirje Turusta\nAulankoon:\n\nParahin Veli!\n\nVastaukseksi arvoisaan kirjeeseesi, joka on päivätty t.k. 24:ntenä,\nsaan toivottaa sinulle onnea virkaan, joka sinusta on, ellei juuri\nhupaisa, niin kuitenkin toimekkuutta vaativa ja tyydytystä antava. Mitä\ntulee kysymyksiisi rovasti Ödmark-vainajan varallisuudesta, ei mitään\nmuita tietoja ole voitu saada kuin että se on ollut melkoisen suuri,\nmutta vähentynyt viimeisinä vuosina velottujen takaussitoumusten\ntähden; siten on maksettu Svedenbergin puolesta 10.500 riksiä,\nRobertsonin puolesta 8.400 riksiä, \"Vildön\" tehtaan puolesta\n10.000 riksiä, ja Hirvilän sahan puolesta 7.300 hopearuplaa,\nlukuunottamatta korkoja. Rovasti Ödmarkin asiamiehenä on kaikissa\nnäissä velkomisjutuissa ollut pastori Idegran, joka näyttää kaikin\ntavoin koettaneen pelastaa suojattiaan, mutta hänellä on joka kerta\nollut laki vastassaan. Siitä huomaat, hyvä veli, ettei rovasti Ödmark\nole ainoastaan _saattanut_ hävittää suurenlaista omaisuuttaan\nkahdeksassa vuodessa, vaan että hän, kuten yllä olevat numerot\nosoittavat, todellakin on sen hävittänyt. Neiti Ödmark on nähnyt unta,\nja paperit lienevät arvottomia, etenkin kun jalokivilipas, jos mitään\nsemmoista on ollutkaan, on epäilemättä viimeisten rahapulien aikana\nmyyty Pietariin tai Tukholmaan. Onneksi en ole niin läheistä sukua\nvainajalle, että minun tarvitsisi luopua perinnöstä hänen lapsiensa\nsijaisena, jos ne sattuisivat kuolemaan.\n\nSattuneista syistä pantaneen piispantarkastus tänä vuonna toimeen\npohjoisimmissa seurakunnissa. Aulangon viran hakuaika loppui\ntoissapäivänä. Seurakunnan huonon maineen tähden ja koska arvellaan,\nettä on vaikeata periä kaikkia saatavia, on tullut vain kuusitoista\nhakijaa, joiden nimet ovat kirjoitettuina mukaan liitetylle\nirtonaiselle lehdelle. Ja heistä päässee Orre ensimmäiselle, Herrelin\ntoiselle ja Lysander kolmannelle sijalle, ellei, kuten arvellaan, joku\nheistä ole hakenut vain pitääkseen paikkaa avoinna Idegranille. Nyt on\nkuitenkin Hannuksen kappeli pyrkinyt erilleen Aulangosta muodostaakseen\noman seurakunnan, joten saattaa sattua, että vaaliasiat jäävät siitä\nkysymyksestä riippuviksi.\n\nPahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut\nmielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä\nedelleen\n\n                                               nöyrä palvelijasi\n\n                                                _K. Nordstrand_.\n\nTurussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185--.\n\nErland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.\n\n-- Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi\ntuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen,\nkirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu.\nVai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä --\nkatsotaanpas! -- seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi\non varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta\nAulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja\nsentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja\nristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja\neniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa\nnojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä\nlaumaa!\n\n-- Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. --\nIdegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark\non maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin\nasiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana,\nonpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä...\nEi, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä\nnuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo...\n\nOli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä\najaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten\nkanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli\nsuostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken\nsattuivat, että \"lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä\nluonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja\nsaapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi\nTurussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta\nkaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka\nsiitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan\nrikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa\nnaisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas\nnykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan\nparemmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme\ntulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä,\nmutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään\nopitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä\nkuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä\" ... ja niin\nedespäin, ja niin edespäin!\n\nHupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa\nsydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei\nsaanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan\n\"kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa\". Saksa ei tosin tullut\nkysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa,\nmaantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti\nturvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa\nloisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun\nlempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin\nmielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana\nvirkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena\nheidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa\ntoisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.\n\nHän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan\ntuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti\nrepaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä\nyömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.\n\n-- En auringosta enkä kuusta, jalo herra -- vastasi kerjäläinen\nmuuttaen äkkiä ääntään ja pyörähtäen kantapäällään -- vaan ihan\nyksinkertaisesti äitini hameentaskusta. Jos tahdotte tietää, miksi\nminua nimitetään, herra maisteri, niin on nimeni Velikulta, milloin on\nrahaa taskussa, ja Vietävä, milloin se on mennyt kaiken maailman tietä.\nMuutamat sanovat minua Purutupakaksi, kun luulevat, että olen hiukan\npehmeä päästäni, tai Rummunnahaksi, kun olen saanut selkääni, ja\nviimeksi on minulla ollut nimenä välistä Petterson ja välistä\nPetroleumi -- sitä pitävät ihmiset hyvin sukkelana! -- mutta teidän\nedessänne, herra maisteri, olen sama kuin aina olen ollut, ja sentähden\nsanon: kiitoksia viimeisestä, minä toimitin asian niin hyvin kuin\ntaisin.\n\n-- Joosua! Oletko sinä todellakin siinä, hirtehinen? Ja missä olet\nvetelehtinyt lähes kolme kuukautta siitä asti, kun karkasit\npalveluksesta?\n\n-- Kelpaahan ravata, sanoi orava, kun juoksi seitsemän penikulmaa\nrullassa, pääsemättä paikaltaan. Muistelen, että maisteri lähetti minut\nkuulustamaan, mihin eräs tuttu mamseli joutui erään laukkuryssän\nkanssa.\n\n-- Se on totta. Kun Loviisa karkasi pappilasta, lähetin sinut\nhankkimaan tietoa hänestä ja mamseli Durinista. Minä tarvitsin muutamia\ntietoja, ja odotin sinua seuraavana päivänä takaisin. Mutta juoksuhalu\npääsi sinussa valtaan, ja sille tielle jäit. Häpeä, Joosua! Sinun\npitäisi hävetä kuljeksiessasi valepuvussa ympäri maailmaa.\n\n-- Niin, juoksijarakkihan minä olen, se on aivan totta. Mutta mitäs\nsanoisitte, maisteri, jos olisinkin ollut palveluksessa koko ajan ...\njos olisinkin toimittanut juuri mitä minun piti toimittaa, vieläpä\noikein reimasti? Minäpä tiedän jotakin, minä. On eräs iloinen laulu,\njota te ette varmaankaan ole koskaan kuullut:\n\n    Harakka nauravi, tempun mä tein,\n            Kuat, kuat, hililuu!\n    Hopeisen lusikan varkahin vein,\n            Kuat, kuat, holohoi, hoi, hoi!\n\n    Orava laativi silmukan,\n            Kuat, kuat, hililuu!\n    Ja nopsasti linnulta vie lusikan,\n            Kuat, kuat, holohoi, oi, oi!\n\n    Harakka, tuo varas, hirtettihin,\n            Kuat, kuat, hililuu!\n    Ja varkaalta-viejä palkittihin,\n            Kuat, kuat holohoi, oi, oi!\n\n-- Mene matkaasi ja palaa takaisin oikeissa vaatteissasi ja selvänä!\nkeskeytti isäntä, syystä kyllä epäillen, että mustalaisen iloinen mieli\noli hänen Aulangon läpi kuljeksiessaan saanut hiukan ylimääräistä\nriemunantajaa.\n\n-- Jumala varjelkoon herra kapteenia! vastasi valekerjäläinen asettuen\nsotilaan asentoon ja tehden kunniaa. -- Minulla on tässä säkissäni\nvähän semmoista tavaraa, mikä ei ole makkaraa eikä kääresylttyä, mutta\njoka houkuttelisi vaikka juutalaisen syömään sianlihaa. Samapa se;\nkyllä tunnen silppukoneen, sanoi härkä pianosta. Saanko tulla illalla\nkello yhdeksän?\n\n-- Saat sillä ehdolla kuin sanoin. Minun palveluksessani ei ole viinaa.\nJos vielä kerrankaan maistat sitä tavaraa, saat eron. Ja elä nyt sen\nmukaan, mene!\n\nNiin sanoen Stjernkors lähti kävelemään edelleen. Mustalainen katsoi\nhäpeissään hänen jälkeensä eikä hiiskunut enää sanaakaan, vaan poikkesi\nkulkemaan metsätietä johonkin latoon, siellä pukeutuakseen toisiin\nvaatteisiin.\n\nMutta kun nuori pappi oli saapunut sillalle, josta olisi ollut erottava\nkappalaisen taloon, hän pysähtyi ja näytti muuttavan mielensä.\n\n-- Ei -- sanoi hän itsekseen -- minä en saa hätäillä, minulla ei ole\nvielä mitään todistuksia. On parasta kuulla ensin, mitä Joosua tietää.\n\n\n\n22. MITÄ JOOSUA TARKOITTI HARAKAN LAULULLA.\n\n\nMäärättynä aikana tuli Joosua. Hän oli pessyt kasvonsa ja sukinut\ntukkansa; hänen siivo pukunsa teki hänet neuvottoman ja naurettavan\ntottumattoman näköiseksi. Koeteltuaan ensin jonkin aikaa turhaan\nkoukutella ja kierrellä hän alkoi selontekonsa seuraavaan tapaan:\n\n-- Minä luulin, että mamseli oli ensiksi suunnannut matkansa\nMartoisiin, ja siinä olinkin oikeassa, mutta koska hän oli kahden\npäivän matkan edellä minusta, ei ollut niinkään helppoa löytää jälkiä.\nSentähden kuljin puoli päivää harhateillä ajaen takaa erästä Säkylän\nkylän miestä, joka veti myllynkiviä, mutta illan suussa käännyin\netelään päin ja tunsin Martoisten torpparin laahustavan jalan jäljet.\nSilloin lainasin hevosen ja reen lukottomasta tallista Repolan kylästä\nja aloin ajaa kiidättää heidän jälkeensä...\n\n-- Lainasitko?\n\n-- Minä en jaksanut astua. Kolmantena päivänä olin vähällä saada heidät\nkiinni Turun puolella, kun kaksi Repolan miestä tuli täyttä laukkaa\njäljessäni, mutisten jotakin, että olin varastanut heidän hevosensa.\n\n-- Senkö, jonka lainasit?\n\n-- Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään,\nmutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen\nluo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin\nkolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan\nhevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä\nkarkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme\nniin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä\najettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä\npaikoin.\n\n-- Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi.\nJatka!\n\n-- Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin\nHyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain\ntietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta\npelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja\nviikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä.\nSamasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin\nolevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla\nTukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän\nmarakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä\nhän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani;\nikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta\nmennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti\nkuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello\nkahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja\nkun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin\npuola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen\nminuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän\npahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. -- Sinäkö siinä olet, Pekka?\nkysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. -- Niin oon, vastasin minä ja\nvingutin puhettani kuin lukkarin renki. -- Autapa sitten tämä\nmatkalaukku rekeen, sanoi hän. -- Niin, mitäs muuta, me kantaa\nrahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. --\nEckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. -- Ei, sanoin\nminä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä\nvierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. -- Pekka,\nhuusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut\nkuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se\nriiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita,\nKumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä\njäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä\nkannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä\nliinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten\ntulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen\nneljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi\nleipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua\nkohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin\nhyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.\n\n-- Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin\nansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja\njättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken\nsen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja\ntahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi\nStjernkors ankarasti.\n\n-- En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan -- väitti\nmustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti -- mutta minä en\nole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin\nmamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli\nniin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin\ntaloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut\nitseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta.\nVarkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä\nkäskyissä.\n\n-- Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen,\nettä mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.\n\n-- Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. --\nKenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?\n\nNiin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja\notti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja,\njotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.\n\nStjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810\nriksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain\npuhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva\nsilmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.\n\n-- Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors,\nlukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain\nsinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään\narvoinen.\n\n-- Kaikki, vastasi mustalainen ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. --\nMutta oli siinä vielä jotain muutakin!\n\nJa sitten hän otti samasta likaisesta kerjäläispussista koko joukon\nkoteloita ja rasioita, jotka oli kääritty liinariepuihin, ja niissä oli\nkaksi kallisarvoista kultakelloa vitjoineen ja kelluttimineen, lisäksi\nneljä muuta kultaketjua, kaksi kultaista rannerengasta, suuri kultainen\nnuuskarasia, jossa oli Kaarle XIII:n muotokuva, vapaamuurarien\ntähti kultaisine laastilapioineen, kultasankaiset silmälasit\nja monta muuta samasta metallista tehtyä koristusta, suuri joukko\nkultaisia ja hopeaisia muistorahoja, kaksi kääröä alamaalaisia\nja kolme kääröä ruotsalaisia tukaatteja, neljä kääröä koko- ja\npuoli-imperiaaleja, kuusi kankea sulatettua hopeata, painoltaan noin\nkaksi naulaa, ja kaikenkaltaisia muita esineitä, yksin pieniä, tyhjiä\nhajuöljypullojakin, jotka kaikki näkyivät olevan häthätää kootut\nepäilemättä hyvinkin huolellisesti järjestetystä matkalaukusta.\nÖdmarkin koko nimi, joka oli kaiverrettu nuuskarasiaan, kuninkaalliseen\nlahjaan, ja hänen muutamissa muissa kalleuksissa oleva nimimerkkinsä\nsaattoivat heti ensi katsauksella epäilemään, oliko mamseli Durin\noikealla tavalla päässyt käsiksi noihin perhekalleuksiin.\n\n-- Tämä on vain epäluuloa, eikä vielä todistuksia, virkkoi Stjernkors,\nkirjoittaen huolellisesti muistiin esineiden nimet ja lukiten ne\nsinetillä. -- Onko sinulla vielä lisää varastettua tavaraa?\n\n-- Ei muuta kuin pieni ompelurasia, vastasi Joosua silmiään siristäen\nja ottaen pussistaan hyvin hienotekoisen, hopealla ja helmiäisellä\nkoristetun mahonkilippaan.\n\nLukon yläpuolella olevaan hopeakilpeen oli kaiverrettu nimi. Siinä oli\nselviä raaputtamisen merkkejä, mutta Stjernkors saattoi siitä helposti\nlukea Allfrida Ödmarkin nimen.\n\n-- Missä on avain?\n\n-- Se lienee hänellä ollut taskussaan.\n\n-- Etkö ole avannut lipasta? Etkö tiedä, mitä siinä on?\n\n-- En.\n\n-- Hyvä. Minä sinetöin sen, kuten muutkin. Sinulla on ollut raskas\ntaakka selässä kannettavana aina Naantalista asti.\n\n-- Ei se ollut niin raskas kuin kolmen lapsen kantaminen haudasta\neloon. Mutta kannammehan saman asian hyväksi.\n\nStjernkors katseli häntä tutkivin katsein. Mustalainen kesti kauan ja\nkiitettävän rohkeasti peloittavan tutkivaa silmäystä, mutta vihdoin hän\nnäytti muistavan jotain; hän punastui ja lankesi polvilleen.\n\n-- Antakaa anteeksi! hän sammalsi.\n\n-- Onko siis totta, mitä pelkäsin? kysyi Stjernkors kalveten. Onneton,\nminä tiedän, että sinä vihasit mamseli Durinia ja sokeassa vihassasi\nsinä olet haudannut hänet meren jään alle.\n\n-- Minäkö? toisti mustalainen hyvin hullunkurisesti hämillään ja\nihmeissään. -- Ei, niin kiirettä ei minulla ollut ehtiä ennen\npaholaista. Mutta minä otin ... minä otin jotakin...\n\n-- Mitä otit? Tunnusta!\n\n-- Minä unohdin kertoa, että söin hänen eväänsä niinkuin kissa\nmakkaran. Ja sitten ... minä varastin kirjan.\n\n-- Jollet koskaan muuta varasta kuin kirjoja, voi maailma olla\nrauhassa. Mikä oli kirjan nimi?\n\n-- Luotettava Unikirja eli taito ennustaa oikein kaikista, etenkin\nunista.\n\n-- Minä ymmärrän; hän uskoi unikirjaa. Ei ole ketään niin suurta\npettäjää, ettei hän itse pettyisi. Kuule, Joosua! Siihen asti, kun joku\nsaattaa todistaa, kenen nämä esineet oikeastaan ovat, täytyy niitä\nkatsoa varastetuiksi, ryövätyiksi neiti Durinilta. Minun täytyy\nhuomenna varhain antaa nämä sinetöidyt tavarat toimitusvouti Mangelille\nja ilmoittaa hänelle, että minä sait ne epäiltävältä henkilöltä, joka\nminulle tunnusti tehneensä väkivaltaa neiti Durinille. Sinulla on\nkaksitoista tuntia aikaa. Muuta en nyt voi tehdä hyväksesi...\n\nMustalainen alkoi kiihkeästi itkeä.\n\n-- Enkö sitten saa enää koskaan tulla luoksenne? nyyhkytti hän.\n\n-- Milloin vain tahdot, Joosua. Palaa takaisin, milloin haluat koettaa\ntulla hyväksi ihmiseksi.\n\n\n\n\n23. HOVINEUVOS KOPFSCHMERTZ.\n\n\nSuomen virallisessa lehdessä[13] oli siihen aikaan luettavana lain\nmääräämä kuulutus, joka herätti uteliaisuutta ja huomiota. Ilmoitettiin\nnimittäin, että kaikenlaista irtainta omaisuutta, puhdasta rahaa ja\nvelkakirjoja oli otettu talteen epäiltävältä henkilöltä ja että ne\nsaattoi yön ja vuoden kuluessa periä Aulangosta kruununvouti\nRågbergiltä se, joka voi todistaa olevansa niiden omistaja. Tavarain\narvo oli melkoinen, noin 23.000 hopearuplaa, lukuunottamatta lukittua\nja avaamatonta lipasta. Ei ketään omistajaa kuulunut.\n\nSitä paitsi ilmoitettiin samassa lehdessä mamseli Apollonia Durinille,\njonka oleskelupaikkaa ei tiedetty, että paitsi mainittua omaisuutta\nsamalta epäiltävältä henkilöltä oli otettu kaksi mamseli Durinille\nkuuluvaa velkakirjaa ja muutamia vähempiarvoisia, hänen nimellään\nvarustettuja tavaroita; mutta siihenkään ilmoitukseen ei tullut\nvastausta. Huhti-, touko- ja kesäkuu kuluivat, eikä Stjernkors, vaikka\nhän hiljaisuudessa tiedusteli Ahvenanmaalta mamseli Durinia, saanut\nmuuta selkoa kuin että hän oli jo maaliskuussa lähtenyt postiveneessä\nRuotsiin.\n\nSe riitti kuitenkin poistamaan murheen taakan nuoren papin sydämestä.\nAsianomainen oli siis elossa; mustalainen ei ollut upottanut häntä\nmeren syvyyteen.\n\nKappalainen, pastori Idegran, vetäytyi varovasti erilleen koko asiasta.\nHän toimitti niin, että kruununvouti Rågberg laillisesti määrättiin\nrovasti Ödmarkin lapsien holhoojaksi; vainajan velkojat kutsuttiin\nkokoon, ja huutokauppa, jossa kallisarvoinen irtaimisto oli myytävä,\nsiirrettiin toistaiseksi. Idegran olisi tehnyt sievoiset kaupat,\njos niin erinomaiset huonekalut, maalaukset, kirjat, hopea- ja\ntaide-esineet olisivat joutuneet myytäviksi vasarakaupalla Aulangon\ntalonpoikain keskuudessa.\n\nRågberg oli jäykkä herra, virkavaltainen ihan kiireestä kantapäähän,\npaljoa virkavaltaisempi kuin hänen esimiehensä laamanni Åkerström;\nmutta jos pestiin pois ulkokiilto, oli kankean kuoren alla kunnollinen,\nrehellinen, hyvää tarkoittava virkamies. Herra Rågberg ja Stjernkors\neivät likimainkaan olleet samanlaisia mielipiteiltään, mutta he\nkunnioittivat juuri parahiksi sen verran toisiaan, etteivät joutuneet\nriitaan lapsista.\n\nKevään ja kesän tullen kävi lasten tila yhä paremmaksi, heidän voimansa\nvarttuivat, heidän terveytensä näytti melkein päivä päivältä edistyvän\nraittiin ilman, valon, vehreyden ja toivon vaikutuksesta. Allfridan\nposket pyöristyivät ja terveyden punahohde alkoi kohota niille; Beatan\nmielipuolisuus haihtui kuin talvinen sumu, ja siitä jäi jäljelle vain\nhajamielisyys. Isidor rupesi kaikkien ihmeeksi vähän kuulemaan ja\npuhumaan. Erland Stjernkorsin vaivat alkoivat tulla runsaasti\npalkituiksi, Loa Åkerström siunasi hetkeä, jolloin hän oli ruvennut\nlasten opettajaksi, ja täti Milenia jupisi leikillään tyytymättömänä,\nettä \"hupsut lapsipahat\" ovat ruvenneet nukkumaan joka yö rauhassa,\njoten hänellä ei ole mitään tekemistä. Voisihan mikä piika hyvänsä\nhoitaa semmoisen joukkion, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.\n\nSiitä onnellisesta harhaluulosta herättivät täti Milenian eräänä\nihanana kesäisenä iltapäivänä parit kiesirattaat, jotka tulla rämisivät\npappilaan. Toisissa istui kruununvouti Rågberg, toisten sisällys\nesitettiin hovineuvos, tohtori Kopfschmertziksi,[14] rykmentin\nlääkäriksi, joka silloin oli virkamatkoillaan maassa, mittailemassa\nsotilaitten nälkävyön pituutta ja paksuutta eri seuduilla.\n\nStjernkors oli poissa tavallisilla kylämatkoillaan, mutta vierailu ei\nkoskenutkaan häntä; herrat astuivat sisään.\n\n-- Hyvä neiti -- sanoi kruununvouti äänellä, joka ei ollut tottunut\nkuulemaan vastustelemisia -- sattui niin onnellisesti, että\nhovineuvos Kopfschmertz tuli kulkeneeksi Aulangon kautta tärkeillä\ntutkimusmatkoillaan, ja hovineuvos lupasi olla hyvä ja katsoa Ödmarkin\nlapsia ja määrätä heille terveellisen hoitotavan. Hovineuvos on\nopiskellut Rostockissa, saanut tohtorinhatun Tübingenissä, ollut\nlääkärinä Simbirskissä, pitänyt apteekkia Moskovassa ja päässyt\nrykmentin lääkäriksi Arkangeliin. Niin laajalti toimiessanne olette,\nherra hovineuvos, varmaankin saanut nähdä monta mieltäkiinnittävää\ntaudintapausta...\n\n-- _Ei was_ -- virkahti hovineuvos, pitkä miehen roikale, jolla oli\ntuuhea, musta poskiparta kahden puolen naamaa ja muoto kuin Mooseksen\nlain kivitauluilla -- _bringen Sie mir die Subjecte, wir wollen sie ein\nBischen sondieren_.[15]\n\n-- Olkaa hyvä, viekää meidät lasten huoneeseen! tulkitsi kruununvouti.\n\nTäti Milenia tunsi ilmassa jotain, mikä saattoi hänet vaistomaisesti\nkammoamaan mustapartaista lääkäriä, vaikka hän olikin kokonainen\nhovineuvos, ja puolustautui neuvottomuudessaan sillä, etteivät lapset\nole kotona.\n\n-- Eivätkö ole kotona? toisti kruununvouti hyvin kummastuneena.\n\n-- _Nicht zu Hause_? tulkitsi hovineuvos itselleen ja sijoitti\nalahuulensa hyvän joukon ylähuulta ulommaksi.\n\n-- Niin tuota, lapset menivät puutarhaan; en oikein tiedä missä he\novat, sammalsi muori, kun kauhukseen huomasi ukkospilven nousevan\nholhoojan juhlalliselle otsalle.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, että tässä talossa näyttää olevan hieman\nomituinen tapa hoitaa sairaita lapsia, sanoi kruununvouti, äänessä hyvä\njoukko pippuria, eikä siihen olisi tarvinnut paljoa lisäksi, ennenkuin\nsiitä olisi tullut aika väkevä annos. -- _Entschuldigen Sie_, antakaa\nanteeksi; suvaitsetteko, herra hovineuvos, lähteä kävelylle puutarhaan?\n\nPitkää matkaa ei herrojen tarvinnutkaan astella, ennenkuin lehmusten ja\nkoivujen välistä kuuluvat iloiset lastenäänet ilmaisivat, mihin heidän\noli mentävä. He suuntasivat kulkunsa niitä kohti ja saapuivat kohta\npienelle miellyttävälle nurmikolle. Siinä oli neljä lasta. Allfrida ja\nIsidorin hoitajatyttö, Allfridan ikäinen, hyppivät erittäin taitavasti\nvipulaudalla, melkein kuin kaksi notkeata kissan poikaa, jotka\nvuorotellen hyppäävät lankakerää tavoittamaan; Beata oli pitkänään\nruohikossa ja laski päivänkukan siemennuppuja; Isidor istui vaunuissaan\nihastuksissaan tyttöjen sievistä liikkeistä ja taputteli käsiään. Koko\nilo loppui äkkiä, kun herrat tulivat paikalle.\n\nKruununvouti Rågberg oli tavallaan helläsydäminen; hän oli varma siitä,\nettä niin kuuluisa lääkäri kuin hovineuvos Kopfschmertz osaisi paremmin\nkuin mikään itsensä pilalle lukenut maisteri saada selville, mitä\nlapset tarvitsevat. Siispä muutettiin iloinen leikki tuskastuttavaksi\ntutkiskeluksi, ja lapsilta kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut\npienintäkään aavistusta, ja kysymykset tehtiin säälimättä heidän vielä\nheikkoja, herkkätuntoisia hermojaan. Siihen asti ei ollut ainoakaan\nvieras päässyt heidän luokseen ilman varovaista valmistelua. Ja nyt\ntuli yht'äkkiä ruma, pitkänhontelo mustapartainen herra tunnustelemaan\nheidän valtasuontaan, pani suppilon heidän rinnalleen, koputteli sitä\nja puhua honisutti vierasta kieltä. Se vaikutti heidän hermoihinsa\naivan niin kuin jo olisi pitänyt edeltäkäsin aavistaa. Allfrida yritti\nensin pakoon, mutta lipesi ja sai kovan kouristuskohtauksen. Beatan\nkatse hämmentyi, ja säikähdys teki hänet uudelleen mielipuoleksi.\nIsidor pyörtyi vaunuihinsa.\n\nKruununvouti seisoi hämillään ja neuvottomana, huutaen, että joku\ntulisi hoitelemaan sairaita. Mutta tohtori Kopfschmertz työnsi\nalahuulensa vielä hyvän joukon ylähuultaan ulommaksi ja selitti tärkeän\nnäköisenä, että vika oli kokonaan potilaiden väärässä hoidossa. Kaikki\ntyyni oli muka vain -- keuhkotautia, ja sentähden piti lasten saada\nsopivia lääkkeitä eikä heitä suinkaan saisi vaivata raittiilla ilmalla,\nvaan heidät oli pidettävä tarkasti huoneissa.\n\nHetkisen kuluttua oli hovineuvos Kopfschmertz määrännyt lääkkeeksi\nneljää juotavaa lajia, kahdenlaisia pillerejä, kuppausta ja vetohaavoja\nlasten keuhkotaudin parantamiseksi.\n\n\n\n\n24. TAPATURMAN SEURAUKSET.\n\n\nSinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti\nhyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori\nKopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland\nStjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä\nuhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin\nharjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa\npahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa,\njotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi,\nuutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon\nkatsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää\nneuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset\nuseinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito\nja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä -- mistä oli seurauksena, että\nsuuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin.\nJa Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin,\njotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja\nhaihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään\njärki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja\nuudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa,\nvaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli\nmilloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät\nlupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja\nsiitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei\nkelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli\nhuonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja,\njotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.\n\nSillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja\ntuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä\nSuomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin\nnäkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi\nikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja\nvalitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa\nkuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä\nsillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten\nmeidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia\nlapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja\nköyhät, sivistyneet ja sivistymättömät -- kaikilla on heillä oma päänsä\neikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten\nhoidossa.\n\nKello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi\nkotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön\nikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille\nottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen\nhäntä kiivastumasta.\n\nHän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli\nheille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän\nmatkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.\n\n-- Mitä matkustavaisia täällä on?\n\n-- Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen\nhovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin\nheille kahvia ja teetä.\n\n-- Mitä he tahtovat?\n\n-- No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja\ntietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea\nJumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten\nviimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.\n\nKuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa\nmuuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun\nlääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin\nkummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan\nihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan\nilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista\nmieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan,\noli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina\nkestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen\nluonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin\nsitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten\nluona -- niin, _hänen omien_ lastensa, niin hän sanoi usein, sillä\nolihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän\ntähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin\nveroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista\nisäänsä.\n\nStjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta\nenää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän\navasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka\nenemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen,\nväkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja\nkruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä,\nsamalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät\nkauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.\n\n-- Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä\nsuuttumustaan.\n\nSamassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi\nvieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja\nhämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken\näänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.\n\nMutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan\nniitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat\nvirkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista\nalkoi lastenkamarissa -- josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot\nsaivat matkata uuniin -- ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa\nhuoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi\nvierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon\npappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla\nsiitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.\n\nMutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan\nhyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin\nlapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä\nvastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti\nolevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti\nunohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä\nlähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet\nsanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi\nmielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä\nkalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa\nvankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän\nvastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että\nhän näki äitinsä.\n\n-- Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat\nsurmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.\n\n-- En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla\ntapaturmasta.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen\nheikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää\nkauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä\nsanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa\nkasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen\naikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi\nsamalla tavoin.\n\n-- Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?\n\n-- Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla,\nmutta ... mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.\n\nIsidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet,\nettä heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan\nmaailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa\njonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa.\nHäntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja\npyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana\naamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta\npois kauniimpaan olemassaoloon.\n\nKruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli\nvihdoinkin pehmennyt.\n\n-- Kas tuossa -- sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille -- tuossa on nyt\nkaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja\nvaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka\nvielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.\n\n-- Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!\n\n\n\n\n25. SEURAKUNTA JAKAANTUU KAHDEKSI PUOLUEEKSI.\n\n\nSyyskuu oli puolivälissä, ja Arvelinin herrasväellä oli Kallisissa\ntapana viettää juhlallisesti Elisabetin päivää talon rouvan\nkunniaksi, vaikka hänellä todellakin oli vähimmän iloa niin monen\nvieraan kestitsemisestä. Nuoret viskelivät puutarhassa toisiaan\npihlajanmarjoilla, keski-ikäiset laskeskelivat markkoja pelipöydän\nääressä ja vanhat sekoittivat kortteja tai tekivät totia. Åkerströmin\nrouva johti puhetta, kuten tavallisesti.\n\n-- Loa viipyy hirveän kauan tänä iltana. Hän vaivaa itseään niin kovin\npaljon pappilan lapsipahan tähden; minä en voinut kieltää häntä\npistäytymästä siellä, kun olimme niin lähellä. Kaikki se vähäinen\nihmisyys, mitä sillä lapsipahalla on, sen se on saanut Loalta, eikä\nsitä kovin paljon lienekään, mutta saksaa hän on oppinut; on oikein\nmerkillistä, miten taitava Loa on saksankielessä, hän lukee sekä\nGillerit että Schötet, mutta hän onkin saanut kasvatuksen, se on\nmaksanut Åkerströmille sievoiset rahat. Niin, uskokaa vain, serkku, Loa\noikein itki, kun ne toiset raukat kesällä kuolivat niin ykskaks, mutta\nsehän olikin heille parasta, kun olivat molemmat niin vaivaisia ja\nhupsuja. Minä sanoin jo heti alussa, että niin käypi semmoisen\napointemangin, kun tahdotaan parantaa ihmisiä vain paljaalla vedellä ja\nilmalla; eihän kanarialintukaan tyytyisi semmoiseen elintapaan. Mutta\non sellaisia ihmisiä, jotka ovat olevinaan toisia viisaampia ja\ntuomitsevat kaikkia muita, yksin Herran huoneessakin. Olisipa sopinut\nkiittää onneaan, kun sai neuvoa lääkäriltä, joka taisi hieman enemmän\nja oli hovineuvos ja oli seurustellut ihmisten kanssa, mutta mitä\nsellainen sivistymätön ihminen tietäisi? Mutta olihan se oikein kauhea\ntapaus; sanotaan, että muuan tietty henkilö on lyönyt hiilihangon\npoikki siihen ... minä en muista, mikä se hovineuvos olikaan nimeltään,\nmutta Loa, joka on niin perehtynyt saksaan, puhui hänen kanssaan ihan\nkuin kirjasta ... niin, nyt muistan, se oli Kopp tai Kropp,[16] jotakin\nsinne päin. Tehän, herra nimismies, tiedätte sen asian parhaiten.\n\n-- Kopfschmertz, virkahti kruununvouti; hän ei voinut olla vastaamatta,\nmutta näytti kuin hän olisi mieluummin tahtonut olla kajoamatta\nmuistoihin, jotka eivät olleet varsin suloisia. -- Se oli vain vähän\nkiivaanlainen sanakiista eikä mitään muuta, lisäsi hän.\n\n-- Kaunis nimi ja hyvin sopiva lääkärille, puuttui puheeseen Jacquette\nvon Holbach ivallisesti. -- Tohtori Päänkivistys.\n\n-- Meillä olisi aikoja sitten pitänyt olla provisionalilääkäri[17]\ntäällä Aulangossa, jatkoi laamanninrouva, ikäänkuin ei olisi ollenkaan\nkuullut huomautusta. -- Kruunu lähettää kyllä lääkäreitä Lapinmaahan,\nmutta täällä saa kuolla lääkärin avutta. Olettehan, serkku, kuullut,\nettä tuomiokapituli on laatinut vaaliehdotuksen?\n\n-- Olen, vastasi Arvelin, Hannuksen kappelin anomus, että se pääsisi\neri pitäjäksi, on hylätty, eikä mikään estä enää asian laillista\nkulkua. Orre on ensimmäisenä, Lysander toisena ja -- Antti! -- Idegran\nkolmantena vaalissa, kun Herrelin -- aja kanat pois puutarhasta! --\nluopui hänen tähtensä. Idegran pääsi ansioittensa tähden neljän\nkirkkoherran ohi.\n\n-- Kuulettekos, serkku! myönsi päätään nyökäyttäen rouva puheenjohtaja.\nSemmoista pastoria kuin Idegran ei löydykään koko hiippakunnasta; hänen\nvertaistaan maanviljelijää ja ihmisystävää! Hän saa kaikki äänet;\nmuistakaa mitä olen sanonut. Milloinka vaali on?\n\n-- Tuossa joulun paikkeilla. Heidän on ensin saatava määräykset ja\nsitten saarnattava vaalia.\n\n-- Saarnatkootpa tai riehukoot, miten mieli tekee, Idegran kuitenkin\nkaikki äänet saa, se on aivan varma asia. Hän on ollut niin alakuloinen\nviime aikoina, kiltti, herttainen, kunnon pastori Idegran raukka.\nHänellä on niin paljon tekemistä seurakunnassa, hän tekee työtä ja\npuuhaa ihmiskunnan ja skotlantilaisen auransa hyväksi, mutta mitä hän\nsaa muuta kuin kiittämättömyyttä Jumalalta ja ihmisiltä; kävihän\nvaivaishoito ja Parkkosen suon viljelys aivan päin mäntyä. Mitäs siitä\nsanotaan, että Idegranin tahtoessa myydä Seppälän neljä köyhää lasta\nenimmän tarjoavalle ei Stjernkors siihen suostunut; niinhän asia oli,\nserkku Arvelin?\n\n-- Aivan niin, aivan niin, vähimmän vaativalle. Niin tehtiin aina\nÖdmark-vainajan aikana, ja se onkin helpoin keino -- huuti Polle! --\npitää huolta pitäjän köyhistä.\n\n-- Niin, eikö olekin? Ja kuitenkin oli maisteri Stjernkors, joka tietää\nkaikki asiat paremmin kuin muut, sanonut sitä ihmishuutokaupaksi.\nKaikkia sitä saakin kuulla! Ikäänkuin ei armeliaisuus olisi\nkunnallis-institutsioni ... assosiatsioni... inkvisitsioni ...\nrekreatsioni,[18] saavathan ne ruokaa, vaatteita ja asunnon!\n\n-- Mitä hemmettiä -- keskeytti jahtimestari von Holbach remahtaen aika\nnauruun -- jos armeliaisuus on inkvisitsioni, niin enpä ollenkaan\nkummastele, että Idegranista on tullut suurinkvisiittori. Se pahus\nmyötti viime maanantaina korpraali Skottilta ruiskuhilaan pellolta ja\nlehmän kytkyestä.\n\n-- Ei, hyvä isä, armeliaisuus on kommunikatsioni ... kollisioni ...\nkonfusioni[19] ... ja sentähden on kuin ollakin pitää, että lapset\nmyydään huutokaupalla, passionin tähden, konsideratsionin tähden ja\nmuntratsioniksi,[20] ivaili neiti Jacquette ollen mitä terävimmällä ja\npisteliäimmällä tuulella. -- Olisipa vahinko, ellei Idegran pääsisi\nkirkkoherraksi.\n\n--- Mitä sanotte? kysyi laamanninrouva tapansa mukaan turvatonna\npistopuheita vastaan.\n\n-- Minä kuulin kerrottavan -- vastasi neiti Jacquette vahingoniloisena\nvoitostaan -- että Sammen Simo ja monet muut pitäjäläiset aikovat\npyytää maisteri Stjernkorsia neljänneksi vaaliin.\n\n-- Se ei käy päinsä -- terveydeksenne, rouva Åkerström! -- ennenkuin\nhän suorittaa pastoraalitutkinnon, väitti Arvelin vastaan.\n\n-- Ei, ei se saata mitenkään käydä päinsä, jatkoi laamanninrouva avusta\nkiitollisena. -- Hänen täytyy ensin suorittaa pastoraalitutkinto. Ja\nsiihenpä tarvitaankin hyvä joukko tietoja. Entä ansiot sitten!\n\n-- Kyllä kai, puuttui puheeseen Jacquette, siihen tarvitaan sen verran,\nettä mies vanhoilla päivillään lukee uudelleen entiset koululäksynsä ja\nmenee kaikkein nöyrimmän näköisenä tuomiokapitulin nuorten lehtorien\neteen ja pyytää heitä hyväntahtoisesti tutkimaan, voisiko hän ehkä\nansaita pastorin viran, kun hän jo on puolen ikäänsä kunnialla hoitanut\nsellaisia toimia. Jos herrat lehtorit vastaavat: voitte -- tai: varsin\nhyvin -- tai: aivan erinomaisesti -- silloin anoja saa kirjallisen\ntodistuksen siitä, ettei hän ole _aasi_, joka olikin todistettava, ja\nsitten hän saa oikeuden etsiä itselleen lauman, kun kirkko on hänet jo\npaljoa aikaisemmin vihkinyt paimeneksi. Mutta jos lehtorit vastaavat\nkieltävästi -- niin, silloin ei N.N. ansaitse kunniasauvaa, ja kirkko\non saanut sinetöidyn vahvistuksen siitä, että se on sellaiselle\nkelvottomalle antanut papinkauluksen, sakramentit ja ihmissielut --\nmutta ei tuloja. Muuten kysyin äskettäin huvikseni Stjernkorsilta,\njoko hän on suorittanut tutkinnon, ja hän sanoi tehneensä sen viime\nvuonna, ynnä suorittaneensa kaikki metkut, mitä siihen kuuluu:\nväittelyt, saarnat ja hikoilemiset. Turussa näkyy olevan kaksi\nvesiparannuslaitosta; toinen Kupittaan lähteellä ja toinen lähempänä\ntuomiokirkkoa.\n\n-- Niin, siitä nyt näkee -- sanoi laamanninrouva -- mihin joudutaan,\nkun taitamattomat saavat ryhtyä asioihin, joita eivät ymmärrä. Saatan\nkyllä hyvin käsittää, miten Stjernkors on saanut semmoista kannatusta\ntässä pitäjässä. Onhan nähty, miten hän päivät päästänsä käy\ntöllipahasissa kurjimman roistoväen luona, mitä Aulangossa on.\nSentähden on nyt sellaista joukkoa, joka pyytää häntä neljänneksi\nvaaliin, mutta luullakseni on pitäjässä sen verran edukatsionia,[21]\nsen verran suppositsionia,[22] että roskaväeltä saadaan äänestetyksi\nsuu tukkoon.\n\n-- Minä puolestani -- sanoi kruununvouti varovasti puheen lomaan --\npitäisin Stjernkorsia sangen sopivana. Hän on hyvin uuttera, tosin\nhiukan yltiöpäinen ja liian vähän muodollisuuksista huoliva, mutta hän\non kuitenkin taistellut ankarasti salapolttimoita ja salakapakoita\nvastaan. Tänä vuonna on meillä Aulangossa paljon vähemmän\nkruununrästejä, ja kansa on tullut ahkerammaksi.\n\n-- Minua ei ollenkaan kummastuta, että te, herra nimismies, niin hyvin\ntunnette maisteri Stjernkorsin, herrat kun kesällä olivat niin\nlikeisissä tekemisissä toistensa kanssa, jatkoi rouva Åkerström\nvoitollisen pilkallisesti. -- Mutta luullakseni olettekin te ainoa\nAulangon ymmärtävistä ihmisistä, joka äänestätte pappia sillä\nperusteella, että saisitte kruununrästit vähenemään.\n\n-- Ei, p--u vieköön, minä rupean kuin rupeankin toiseksi, armollinen\nrouva! -- kiroili jahtimestari, nauraa hohottaen -- ja minä äänestän\nStjernkorsia, jollen muun vuoksi, niin saadakseni oikein kiukustuttaa\npappia vanhan sotamiehen kunnon naukuilla ja tuhattulimmaisilla.\nSellainen kuin Idegran ei tartu onkeen; matelija, sammakko hän on,\nluikertelee taivaan ja helvetin välillä ja kokee pysyä sovinnossa\nkummankin kanssa. Miehen pitää olla joko toinen tai toinen, joko munkki\nkuten Stjernkors, tai muhamettilainen kuin ukko von Holbach. Mitä\nhelkkaria minä hänestä huolin, minua hän ei pääse sivelemään\nsiirappisanoillaan, mutta siitä minä pidän, että mies sanoo suoraan,\nmitä maata hän on, ja kun kysyn häneltä: kukas olet? vastaa hän:\nprofeetta. Hyvä on. Mutta jos kysyn Idegranin laiselta mieheltä, vastaa\nhän: nöyrin palvelijanne, tänään koronkiskuri, huomenna anekauppias.\nHuuti, herra, sanon minä; älkää tulkokaan pyrkimään pastoriksi kunnon\nihmisten joukkoon!\n\n-- Näyttääpä siltä kuin maisteri Stjernkors olisi saanut montakin\nkäännytetyksi, jatkoi laamanninrouva. Ennemmin olisin uskonut teidän,\nvon Holbach serkku, ratsastavan kannukset saappaissa sakastiin kuin\nsiirtyvän pietistien puolelle. Eikö serkku Arvelin ole samaa mieltä?\n\n-- Minä olen aina samaa mieltä kuin te, armollinen serkku, kuului\nvastaus. Stjernkors näyttää saavan valtit ja Idegran muut arvolehdet.\nNyt riippuu kaikki vain siitä, kumpi -- hiljaa, Polle! -- saa enemmän\nsilmiä.\n\n-- Sittenpähän nähdään.\n\n\n\n\n26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.\n\n\nAulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla\nsijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen\nmetsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko\n-- muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat\npuolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia -- kellastuneiden heinämättäiden\nvälissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina\nnojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman\nminkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt\nkivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin.\nSuurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut\nylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin\nkirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty\nrovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan\nmuistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut\nkirkkoherrana seurakunnassa.\n\nSiitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette\nsanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.\n\nLähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen\nalla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta\nolevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli\nparemmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista\nristiä, kahdessa uusimmassa nimet: _Isidor, Beata_. Niiden vieressä oli\npieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä\nkummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.\n\nVarhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen\npeittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten\nlehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä\nAllfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona.\nMolemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna\nvoi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät\nenää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn\nkuihtuneissa lehdissä -- onhan siinäkin auringonpaistetta.\n\nTuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä\nsaarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä\navoinna hänen molemmat Raamattunsa -- luonnon ja hengen Raamattu.\nMitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten\nkirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti\njääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää\nsanaa eläville ihmissieluille.\n\nToisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja\nikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei\nmuratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen\nsieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja\nveljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi,\ntunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen\nsilmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan.\nVähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin\nse oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja\nkiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa,\ntunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa.\nJos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan\nsamanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä.\nUsein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen\nopettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli\nihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat\nhänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää,\nmistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun\nStjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi\nAllfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.\n\nSe ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet\npäinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä\nkauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen\njumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua\nsiitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä\nitseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle\nmonen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea\nitsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa,\nsyntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti\nkaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän\nhengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.\n\nKun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea\nmikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti\ntoisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen\nja sanoi hänelle lempeästi:\n\n-- Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.\n\n-- Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen,\nsillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa\nsanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.\n\n-- Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, -- jatkoi Stjernkors --\nettä uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on\nluvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla\nterveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.\n\n-- Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.\n\n-- Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi\nkuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa\nJumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta,\niloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi\nJumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä\nJumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi.\nNyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja\ntoimimaan omin päin.\n\n-- Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö\nja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa\nsinutteli hän aina.\n\n-- Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?\n\n-- Lähden, koska sinä niin tahdot.\n\n-- Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?\n\nAllfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin\nsinut joka yö unissani.\n\n-- Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö\näidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun\npitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista\nisääsi!\n\nAllfrida oli vaiti.\n\n-- Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne.\nSinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan\nenää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi;\ntuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi\nsisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi\nomaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut\njokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko\nsielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa\nhaudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi,\nniin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi\nEgyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta\nkunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon\nmaahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa\nvain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan\nmultaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä\nhaudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten\nturvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä\nmaasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen\nkaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja\ntaivaassa ja maan alla -- ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta,\nkuten muinoin Jordanin rannalla: \"kuule häntä!\" Jos lupaat rakastaa\nhäntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan\njotain, mikä ilahduttaa sinua?\n\n-- Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti\nhäneen.\n\n-- Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä,\nsitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle,\nettä minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa\ntulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja\nvapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit\ntehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.\n\n-- Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?\n\n-- Niin, tänne, minun rippilapsekseni.\n\nAllfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen\nkaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä\notsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin,\nkun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.\n\nKun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin\nseisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista\ntuntui, kuin hän olisi punastunut.\n\nIdegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut\nuudesta hautapatsaasta.\n\n-- Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi\nStjernkors.\n\n-- Hm -- vastasi kappalainen vähän hämillään -- patsas pystytettiin\npapiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis...\n\n-- Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en\ntuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut\nkiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5\nja Hesek. 13:18-21.\n\n\n\n\n27. SALAJUONIA JA HUHUJA.\n\n\n-- Siitä sen näkee, Krankenhaus! Kiittämättömyys on maailman palkka, ja\noikeuden tieltä väistytään syrjään ihan yht'äkkiä vain. Kukapa olisi\nvoinut uskoa semmoista Rågbergistä? Luopua Idegranista ja ruveta\nStjernkorsin joukkion johtajaksi, se on aivan erikoista, Krankenhaus!\nHolbach vannoo jokaiselle, ken vain tahtoo kuulla, että Stjernkors\npääsee kirkkoherraksi, vaikkei muun tähden, niin kiusaksi Idegranille.\nMutta minä olen saanut päähäni, että oikeuden pitää tapahtua ja\nIdegranin tulee saada Aulanko. Minun mieheni ja Arvelin ajattelevat\naina samoin kuin minä, mutta talonpojat jakautuvat kahteen leiriin,\njoista toinen on puolesta, toinen vastaan. Meillä on puolellamme\nPakkanen, Vikuri, Riitamaa, Viitala ja kaikki viisaat ihmiset, jotka\npitävät huolta omasta edustaan. Stjernkorsin puolella ei ole muita\nmerkittäviä kuin Sammen Simo, muuten vain rojua, semmoisia kuin Kiven\nMatti, Lukku-Liisa ja muut juopporentut. Neljä lautamiestä taipuisi\nStjernkorsin puolelle, mutta he eivät uskalla Åkerströmin tähden, ja\nmuut, jotka supattelevat sen joukkueen kanssa, varovat kyllä kynsimästä\nkissaa. He ovat kaikki aina kehtolapsiin saakka veloistaan kiinni\nIdegranissa.\n\n-- Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, myönsi käräjäkirjuri.\nPuolen Aulangon lehmät ja lampaatkin ovat Idegranille pantatut. Hän\npääsee kirkkoherraksi.\n\n--- Niin toivomme, Krankenhaus. Mutta siinä on jokin koukku, joka\npitelee vastaan -- jotakin, jota minä tahtoisin nimittää\nobstinatsioniksi. Idegran oli ennen mitä hupaisin seurustelija, kuten\nte, Krankenhaus, tiedätte; mutta viime kuukausina hän on aivan joutunut\npois tolaltaan. Ei hän enää saarnaa niin kauniisti eikä moraalisesti\nkuin ennen eikä hän enää pelaa preferanssia. Hän hävitti viinapolttimon\nlukkarin puustellilta; hän ei peri maksettaviksi langenneita\nsaataviaan. Hän mietiskelee varmaankin jotain uskonnollista, koska hän\nlaihtuu niin hirveästi. Kuulkaapas, Krankenhaus? Minä luulen, että hän\npyrkii pois Aulangosta.\n\n-- Olisiko se mahdollista? huudahti kirjuri ilostuvin ilmein, sillä\nhänkin oli velkaa Idegranille.\n\n-- Niin, jos hän muuttaa pois, perii hän kaikki saatavansa aivan\nviimeiseen kopeekkaan asti -- vastasi laamanninrouva tietäen hyvin,\nkelle puhui -- ja senpä tähden lienee parasta, että velvoitamme hänet\npysymään täällä.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Kuulkaas nyt, Krankenhaus. Ihmisten pitää saada tietää, ettei\nStjernkors ole mikään pyhimys. Eikö ole totta, että hän melkein joka\npäivä käy pitäjän irstaimmissa paikoissa?\n\n-- Valitettavasti se on totta.\n\n-- No niin, Krankenhaus! Jospa Ödmark-vainaja, joka oli niin\nymmärtäväinen ja jumalinen mies, näkisi, miten nykyään eletään Aulangon\npappilassa! Ei siinä kylliksi, että palvelukseen pestataan rosvoja,\njotka ovat saaneet raippavitsoja selkäänsä, ja sakotettuja naisia,\njotka ovat olleet kuolemaisillaan nälkään lapsinensa, sentähden että he\nmuka ovat parantuneet, kuten sanotaan. Se vasta mahtaa olla elämää,\nHerra varjelkoon meitä sellaisesta elämästä, kun ei edes kunnon mamseli\nApolloniakaan voinut viihtyä siellä kahta viikkoa sen jälkeen kun\nStjernkors oli sinne asettunut; siihen hän oli liian säädyllinen. Mutta\nkylläpä nämä ovat aikoja, Krankenhaus! Häpeä kuljeksii kuivalla maalla;\nkaavussa ja kauluksissa.\n\n-- Ettekö, armollinen rouva, ole kuullut Bredström mustalaisesta, jota\nmyöskin sanotaan Pamppuri Joosuaksi?\n\n-- Mitä hänestä? Minä kuulin Stjernkorsin palkanneen rengikseen\nmustalaisen ja luvanneen hänelle lukkarin toimen, kun kelpo Talvinen\npannaan viralta.\n\n-- Niinpä niin. Se mies lie kolmasti tai neljästikin ollut Turun\nlinnassa irtolaisuudesta, ja kun saatiin selville, että hän on\nsyntyisin Aulangosta ja että hänet on nähty näillä seuduin, sai\ntoimitusvouti Mangel käskyn etsiä häntä ja tavatessa ottaa kiinni ja\nlähettää vanginkyydillä lääninhallitukseen, häntä kun aika pahasti\nepäillään hevosenvarkaudesta, murtovarkaudesta ja maantierosvouksesta.\n\n-- Kuulepas sitä! Entä Stjernkors?\n\n-- Saman miehen pestasi pastori Stjernkors viime keväänä rengikseen.\n\n-- Mitä sanotte, Krankenhaus? Siitä tulee oivallinen juttu. Johan minä\naina olen sanonut, että kohtalo ja oikeus kulkevat kulkuaan. Kuulkaas,\nKrankenhaus. Nyt vaeltelee arvattavasti Stjernkors, kuten tavallisesti,\nympäri pitäjää ja kokoilee ääniä kylistä, sillä, näettekös, hän tahtoo\nkaikin tavoin substitueerata itsensä, hankkiutua neljänneksi vaaliin,\nmutta entreteneeratkaa, toimittakaa nyt niin, Krankenhaus, että saatte\npari kolme luotettavaa ämmää, jotka Stjernkors on pakottanut\nlopettamaan salakapakoimisen, ja lähettäkää heidät kertomaan juttua.\nYmmärrättekö?\n\n-- Kyllä, armollinen rouva.\n\n-- Hyvä, Krankenhaus. Se tapahtuu kansaraukan ja yhteiskunnan omaksi\neduksi. Hyve on oman itsensä palkinto, mutta tiedänhän, että te,\nKrankenhaus, haette erivapautusta avonaista henkikirjurin tointa\nvarten. Te saatte erivapautuksen, ja kun Rågberg pyytää eroa, joka,\nnähkääs, Krankenhaus, saattaa tapahtua, niin minä kyllä koetan katsoa,\nmitä muuta saatan tehdä hyväksenne. Hyvästi, Krankenhaus; käykää\ntoistekin meillä.\n\nKäräjäkirjuri lähti saatuaan armosta suudella rouvan kättä, ja\nseuraavana päivänä koko Aulanko tiesi, että kirkkoherran sijaista,\nmaisteri Stjernkorsia, syytettiin osallisuudesta hevosvarkauteen,\nmurtoon ja maantieryöväykseen ja että hänet sitä paitsi oli haastettu\ntuomiokapitulin eteen vastaamaan valituksiin, joita oli tehty hänen\nkotona ja kylässä viettämänsä irstaan ja pahennusta herättävän elämän\njohdosta.\n\nSilloin oli maanantai; iltapäivällä sunnuntaina oli joukko talonpoikia\nja muutamia herroja ollut pitäjäntuvassa koolla keskustelemassa\nanomuksesta, jolla aiottiin keisarilliselta majesteetilta ja\ntuomiokapitulilta pyytää neljättä vaalipappia. Neuvottelu päättyi\nsiten, että heti lähetettiin kruununvouti Rågberg, Sammen Simo, Kiven\nMatti ja pari muuta kirkkoherransijaisen Stjernkorsin luo kysymään,\nsuostuisiko hän pitäjäläisten pyyntöön.\n\nStjernkors kieltäytyi jyrkästi.\n\n-- Kuinka? sanoi hän. Teillä on kolme vanhaa, ansiokasta pappia\nehdolla, ja te pyydätte neljänneksi minua, joka tuskin vielä olin\nsyntynyt, kun heillä jo oli kaapu ja liperit! Kyllähän tiedän, että\nteette sen hyvää tarkoittaen, -- ette hankkiaksenne siten minulle\nrunsaasti leipää, vaan pikemmin sentähden, että Herra tähän asti on\nsiunannut työn, jota olen tehnyt teidän keskellänne. Mutta kyllä Herra\non sittenkin pitävä huolen teistä, kun minä joudun pois. Jos sillä\nlailla kierrätte lain sanoja, on lain henki kuitenkin aina teitä\nvastaan. Kuinka voisin minä itse ensimmäisenä ruveta rikkomaan lakia,\nkun minun tulee joka päivä saarnata Jumalan ja ihmisten lain\nkuuliaisuutta?\n\nSammen Simo alkoi liikuttavasti kuvailla Idegranin jumalatonta\nkoronkiskomista ja kysyi kyynelsilmin, tahtooko Stjernkors jättää\nheidät semmoisen sielunpaimenen käsiin.\n\n-- Valitkaa sitten Orre, vastasi Stjernkors.\n\nRågberg huomautti olkapäitään kohauttaen, että Orre oli\nseitsemänkymmenen ikäinen, lapseton leskimies ja että hänestä ovat\ntulot aina olleet pääasiana virassa, ja sentähden hän oli jo\nneljättäkymmentä vuotta hakenut kaikkia paikkoja, joissa vain oli\nparikymmentä tynnyriä enemmän tuloja kuin hänen omassa pitäjässään.\n\n-- No, valitkaa Lysander!\n\nKiven Matti oli vähää ennen ollut viemässä rahtikuormaa S:iin, jossa\nLysander oli kirkkoherrana. Hän raapaisi korvansa taustaa ja arveli,\nettä rovasti kyllä on siivo, mutta että asiassa kuitenkin on muutamia\nmutkapaikkoja.\n\n-- Rouvako kenties? virkkoi Stjernkors hymyillen, sillä hän tiesi\nhyvin, mitä anojat olivat miehiään.\n\n-- Aivan niin, vastasi Matti.\n\nJa sitten kerrottiin yhtäläisten huhujen mukaan, että ruustinna oli\nahne ja paha, että hän punnitsi voit ja juustot hyvin tarkkaan, ettei\nhän koskaan antanut rengeille eikä työmiehille viinaa, että hän kaatoi\nvain puoli kuppia kahvia muijille y.m. samanlaisia arveluttavia huhuja,\njoita usein saa jotenkin syyttömästi niskoilleen.\n\n-- Mutta minä muistelen -- väitti Stjernkors vastaan -- että rouva\nLysander, vaikka hänellä on itsellään kahdeksan lasta, kuitenkin\nelättää suuren joukon köyhiä lapsia ja on perustanut S:iin koulun\ntytöille, ja se kuuluu olevan oikea siunaus sille paikkakunnalle.\n\n-- Niin, mutta siinä saavatkin tytöt tehdä enemmän työtä kuin lukea. He\nsaavat istua puolet päivästä kehräämässä hienointa lankaa ja kutomassa\nparasta palttinaa rovastin rouvalle, nurisi Kivi.\n\n-- Sitä mieluummin pitäisi teidän valita Lysander, että hänen rouvansa\nopettaisi teidän tyttäriänne kehräämään ja kutomaan, huomautti\nStjernkors.\n\nLähetystö lähti onnistumatta yrityksessään. Seuraavana päivänä levisi\nhuhu Stjernkorsista kuin linnun siivillä yltympäri Aulankoa, ja\nkäräjäkirjuri meni armollisen suojelijansa luo velvollisuutensa mukaan\nantamaan raporttinsa.\n\n-- Stjernkors on lyöty laudalta, kuului ilmoitus. -- Rågberg ei saanut\nhaalituksi kokoon enempää kuin pari kolme pitäjän huonointa, ja kun\nStjernkors siten ei saanutkaan palkintoa vehkeilyistään, pantiin näön\nvuoksi lähetystö menemään hänen luokseen, ja hän oli vapaaehtoisesti\nhylkäävinään koko ehdotuksen. Stjernkorsin sanotaan neuvoneen\ntalonpoikia äänestämään Orrea, ja siihen hänellä on omat syynsä, sillä\nOrre tuntee hänen vaikutusvaltansa ja on kirjallisesti luvannut maksaa\nhänelle viisisataa ruplaa, jos pääsee tänne. Mutta Idegran puolestaan\nperii saamisensa kaikilta, jotka eivät äänestä häntä; minä tarjouduin\nantamaan heille haasteen...\n\n-- Siitäpä saatte sievoiset sivutulot, Krankenhaus.\n\n-- Ei tulojen tähden. Mutta te, armollinen rouva, käskitte, ja minä\ntottelen.\n\n-- Hyvä, Krankenhaus, kaikki käy hyvin. Te saatte viran.\n\n\n\n\n28. VAALISAARNAAJAT.\n\n\nOnnelliset, jotka oli pantu ehdolle vaaliin, saapuivat määräaikoinaan\nAulankoon. Ensimmäinen oli rovasti Orre, pieni, vilkas, harmaapäinen\nukko, seitsemänkymmenen ikäisenäkin vielä niin reipas, että hänen kyllä\nluuli ehtivän haudata vielä puolen seurakuntaa. Hän oli vanha ja\ntottunut: vaalin saarnaaminen oli niin sanoaksemme ollut hänen\njokapäiväistä leipäänsä. Hän tiesi, miltä kaikilta puolin hänen tuli\nhyvitellä aulankolaisia. Heidän joukossaan oli heränneitä: siispä hän\nsaarnasi huoaten jokapäiväisestä parannuksesta. Heidän keskuudessaan\noli hedbergiläisiä: heitä varten hän puhui hurskaan ja Herraan\nluottavaisen näköisenä ainoasta autuuttavasta uskosta. Heissä oli\nhyveen esikuvia, omaan vanhurskauteensa sangen tyytyväisiä: ei sopinut\nsiis mitenkään unohtaa Syrakin ja Viisauden kirjan kauniita sanoja\nvanhurskaudesta. Heissä oli myöskin juomareita, salapolttajia ja\nkaikenlaisia himojen palvelijoita joukoittain: niinpä hän saarnasi\nviinitarhojen runsaasta mehusta ja maan lihavuudesta siten, että kukin\nsaattoi tulkita sanat mielensä mukaan. Mutta koska saapuvilla oli\nmyöskin lain kurittajia, kuten laamanni, kruununvouti ja nimismies,\nhuomautti hän asianmukaisen painokkaasti, miten välttämätöntä on olla\nkuuliainen maalliselle järjestysvallalle, ja kaikkien noiden muiden\nasiain välillä hän kosketteli kuivasti ja lyhyesti Jumalan ihanan\nilmoitetun sanan miltei kauneinta tekstiä -- kahdeksaa autuutta --\nsillä silloin oli pyhäinmiestenpäivä.\n\nAulankolaiset pitivät yleensä hyvin paljon rovasti Orresta. Tosin\noltiin kyllä eri mieltä hänestä, ja paljon häntä moitittiinkin;\npilkkakirveet käyttivät tietysti tarjona olevaa sukkeluutta ja sanoivat\nkoko saarnaa vain teerin[23] kuherrukseksi. Mutta moni piti sitä sangen\nviisaana, ja rouva Åkerström puolestaan oli oikein toden perään\nliikutettu. Näytti siltä kuin olisi Idegran saanut kilpailijan.\n\nArvelin, ollen aina vieraanvarainen, kutsui jumalanpalveluksen\npäätyttyä rovasti Orren päivällisille Kallisten kartanoon. Siellä oli\nIdegran, Åkerström ja muutamia muita tuttuja. Puheltiin enimmäkseen\nvain vuodentulosta, ja kilpailijat osasivat oivallisesti olla\ntoisilleen kohteliaita. Mutta Arvelinilla oli aina jokin viekkaus\nmielessä. Esittäessään vieraansa maljaa kiitti hän setää \"viimeisestä\".\n\n-- Ei siinä mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä, vastasi Orre ja\nalkoi puhella Napoleon III:sta.\n\n-- Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.\n\n-- Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä\nhänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin\nsieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen\nkolmenkymmenen riksin tähden.\n\n-- Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.\n\n-- \"Se oli silloin, niin!\" hyräili Arvelin kaunista duettia \"Ylemmä\nsantaan\".\n\nRovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova\nonni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli\nsyksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja\nkun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin\nluonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin\ntaloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä\ntilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli\nsekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin\nasioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko\nvanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten\nvaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli\nOrre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät\nainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla\njäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen\nkestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti\nsiellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden\nvaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin\nviisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan\npäinvastoin tulojakin.\n\nOrren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa\npois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa\nkansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä\nRooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät\nvielä tänäkin päivänä.\n\nHarvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana.\nMonikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan,\nja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli\ntullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista\nvaltioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein\nkokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander,\ntuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.\n\nLysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen\nmies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen\nratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei\nhänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen\npeloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että\nhänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli\ntukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen,\njoka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa\nlaihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä\noksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi\nkaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä\ntoimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä\ntosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai\nparisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta,\njotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa\nja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin\nLysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän\nevankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä\noli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli\nkuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä \"koko hänen\nhuoneensa\". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla\ntoimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja...\n\nJa samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa\nvalistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä \"ymmärryksellä ja\nviisaudella\". Lysander turvautui \"Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin\".\nSe oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla\nsemmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen.\nStjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren\nsaarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat\nhikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla\nsemmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?\n\nEivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan\nolleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen\nsaarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti,\nkun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian\nkarkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää\noveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi\nkerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin\ntoiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä,\nnäyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa\noli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä\nmyöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin\nsilppukone.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille\npappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että\noli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta.\nHänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti\nhänen saarnastansa.\n\n-- Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä\nsuoraan.\n\n-- Niin -- myönsi Lysander -- kyllähän ajattelin jatkaa vielä\nviidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en\noikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin\nviisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä\nja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.\n\n-- Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli\nkylliksi, mutta siitä puuttui sanat: \"Etsikää ensin Jumalan\nvaltakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan.\"\n\n-- Hm -- virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut\nolla kovin turhantarkka -- helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole\nvaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun\npoikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään\nminun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten\ntulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten\npitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti\nsata riksiä. Niihin kaikkiin ei \"anneta\" varoja, näettekös, jollei näe\nvähän vaivaa...\n\nTurhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään\nmuuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra\nLysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin\nrovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.\n\nSeuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo\nvarsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla,\nmitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta\nkilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus\noli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan\nevankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin\nkoetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin\nsaarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta\nvähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää\nhänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä\nelämäänsovittamista -- kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan\nkärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden\nja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin\nedespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.\n\nKaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei\nollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan\nerinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun,\naivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan\nkokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin\nkutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen\nkilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva\nÅkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran\nsaisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.\n\nErland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä\nkarkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta\ntahdostaan.\n\n-- Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. -- Mitä minun on\ntehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole\nketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki\ntulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun\nvaltakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä,\nitsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja\nolisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä\nkristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä\npelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos\ntahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa ...\nmuuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi...\n\n\n\n\n29. VAALIN EDELLINEN ILTA.\n\n\nVaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina;\nvaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä.\nPienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään\naihetta valituksiin.\n\nLauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki\npappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki\nyllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka\ntuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen\nmaisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi\nsisään.\n\nKun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin\nkunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen,\njalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli\njotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä\nilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen\nluonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon\nruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen\nruhtinaanarvon, -- jos se todellakin olisi antautunut semmoisten\n\"_kirkon herroiksi_\" muuttuneiden paimenten alamaiseksi.\n\n-- No niin -- sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun\nvaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi\npäiväksi -- mitä pidätte seurakunnasta?\n\nStjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli\nkokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle\nvaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että\nsyynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut\nalkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan\nollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.\n\n-- Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin.\nSävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin\ntavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni\nolivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja\nkuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio\nomalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!\n\n-- Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.\n\n-- Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta\nluonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin\nlapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen\ntänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden,\nkevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja\ntäällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä\nheräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta\nvaroi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä.\nMitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?\n\n-- Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa\nväliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme\nmäärätään.\n\n-- Te olette nuori, maisteri, ja nuoresta, kiivaasta innosta näyttää se\naivan luonnolliselta. Mutta koettakaahan hallita meidän kirkkomme\nkaltaista kirkkoa. Käykäähän tuomitsemaan pappien omaatuntoa, kun ei\nole ulkonaisia, selviä, laillisia todistuksia, ja ajatelkaa tarkoin,\nennenkuin kaikkien pilkkaajain iloksi koskette kaapuun, lipereihin ja\nsäätymme arvoon. Ödmarkia varoitettiin kerta toisensa jälkeen; määräys\nväliaikaisesta virastaerottamisesta oli jo valmiiksi kirjoitettuna, kun\nkuolema hänet tapasi. Pastori Idegran oli muutamia viikkoja sitä ennen\nTurussa ja selitti _sub secreto_, salaa, että vaikka hänestä olikin\ntuskallista tunnustaa totuus, ei hän kuitenkaan voinut enää kauemmin\nolla vaiti ja katsella, miten tuiki huolimattomasti seurakuntaa\nhoidetaan ja miten sopimatonta elämää pappilassa pidetään.\n\n-- Pastori Idegranko?\n\n-- Kummastuttaako se teitä? Kuka olisi ollut lähempi mies kuin hän\npuhumaan seurakunnan hyväksi?\n\n-- Se on totta, vastasi Stjernkors huultaan purren.\n\n-- Sanalla sanoen, huomaatte, että tuomiokapituli teki kaiken, mitä\nsiltä kohtuullisesti voidaan vaatia. Tuomiokapituli ei voinut kokonaan\nestää edellisen vapaamielisemmän aikakauden vaikutusta nykyiseen\nkirkkoomme eikä vastoin muodollista laillisuutta tuomita kirkkoherraa\nviralta.\n\n-- Eiköhän yhdentoista tuhannen sielun ajallisen ja iäisen onnen olisi\npitänyt painaa enemmän vaa'assa?\n\n-- Miljoonan ja kahdeksansadan tuhannen sielun onni riippuu nykyään\nsiitä, että Suomen kirkkolakia tunnollisesti noudatetaan, vastasi\nrovasti olkapäitään kohauttaen. -- Mutta älkäämme enää puhuko siitä.\nKenenkä kolmesta ehdotetusta te, maisteri, luulette seurakunnalle\nsoveliaimmaksi ja parhaiten ansaitsevan tulla valituksi.\n\n-- Asemani on arkaluontoinen. Mieluummin tahtoisin olla vastaamatta\nkysymykseen.\n\n-- Ei, ei suinkaan. Minä tiedän, ettette ole suostunut pitäjäläisten\najattelemattomaan ehdotukseen. Minä hyväksyn hienotunteisuutenne, jota\nsiinä osoititte vanhoja, ansiokkaita hakijoita kohtaan; siinä\nkäyttäydyitte oikein kiitettävästi. Mutta sentähden saattekin vapaasti\nja suorasti lausua mielipiteenne. Olemmehan me, te ja minä, tässä\npuolueettomina todistajina. Me hoidamme vain koneistoa emmekä vaikuta\nmitään vaalin päätökseen. Kuitenkin luulisin, ettette te, maisteri, voi\nolla aivan välinpitämätön. Vastatkaa siis: kenenkä katsotte parhaiten\nansaitsevan päästä tänne kirkkoherraksi?\n\n-- Jos minua vaaditaan sanomaan ajatukseni -- vastasi Stjernkors hiukan\nkumartaen -- niin täytyy minun surkutella, ettei niin monesta\narvokkaasta vanhasta miehestä, jotka olisivat voineet päästä ehdolle\nvaaliin, kellään ole ollut rohkeutta hakea niin pahamaineiseen\nseurakuntaan, missä kuitenkin suuri ja siunauksellinen Herran työ\nodottaa oikeata tekijäänsä. Minun mielestäni on kolmesta ehdolla\nolevasta kirkkoherra Lysander vähimmin sopimaton.\n\n-- Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen\nkunnianarvoinen otsansa synkkeni.\n\n-- Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat\nsuuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset\nvaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että\nniihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä\nsurkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin\nsyrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja\nviekoituksilla.\n\nLääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.\n\n-- Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän.\nMinun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus\neikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon\nkansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena,\nkunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään.\nPastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse\nsaatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali\nvastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, _mitä_ tahtoo\nja _miten_ tahtoo.\n\n-- Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!\n\n-- No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään\nnäkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.\n\n-- Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten\nuskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä,\nettä samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian\nvanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät\nkuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää\nvähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä\ntuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän\nihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää\nnäe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja\nenteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne\ntyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka\npuhdistaa nisut akanoista.\n\n-- Nuori mies -- virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä\nkatseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä -- te olette\nlevottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot\nenää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus;\nsilloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te\ntiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin\nsumu.\n\n-- Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon\nJumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi\nLuther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen\nvain tiedän, että _jos_ valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka\nei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa,\nsairaassa ruumiissa -- _näkymätön kirkko_ pysyy ja odottaa mestariaan.\n\n-- Ja minä -- vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti -- minä en tunne\nmitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin\nvanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten\nsijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että\nkeskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko\nmaailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän\npääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt\nmuotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos\nte, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän\nvelvollisuutenne ilmaista kaikki.\n\n-- Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.\n\n-- Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka -- antakaa anteeksi! -- hyvinkin\nnäyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.\n\nStjernkors punastui.\n\n-- Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni\nkäskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan\nmyöskin sanani.\n\n\n\n\n30. VAALI.\n\n\nTuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli\ntalvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat\nolivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä\nmetsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa\nmetsästäjän luodilta.\n\nLääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin\nliikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli\nsaarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua\nsaarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan\noli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka\nhänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla\nedessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että\nkirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti\neikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen\nja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai\nneljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin\nmielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän\ntahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä\nja huolellisesta esitystavasta.\n\nYhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet\nvalittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin\nhyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista\npyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta\narkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien\nvalituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä\nhuoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.\n\nSampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen\nkierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei\npidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän\npääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä\noli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin\ntaikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea\ntoiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen\nkopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi\nolisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen\npastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen\nkysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella\ntaidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi\neduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli\nIdegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.\n\nKiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja\nkokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan\nilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen\nhuudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin\nIdegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan,\nsillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat\nhävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja\nsenkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon\nvaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.\n\nLääninrovastin ankara otsa synkistyi.\n\n-- Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta\nkun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä\npidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin\ntuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että\nerittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.\n\n-- Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori -- huomautti\nStjernkors -- eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta\ntungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen\nrappeutuneet.\n\nLääninrovasti hymyili.\n\n-- En usko -- vastasi hän -- että kirkko, joka on palvellut neljäsataa\nvuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on\nnytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää\nkuitenkin pitää kaikki ovet auki.\n\nMäärähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi\nedeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta\nmitään vaaran merkkiä ei näkynyt.\n\nStjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta\ntekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia\nnukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan\nkohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen\npuristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus,\njoka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina\nauringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin\nisällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle\nihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin\nsuuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja\nhurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko\njumalanpalveluksen ajan.\n\n-- Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi\nlääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.\n\nVaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun\nvaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä.\nKolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen\nyhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.\n\nMutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen\nlukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi\nmuuriksi alttarin ympärille.\n\nMutta siitä alkaen huomattiin mielipiteiden eroavan enemmän kuin moni\noli luullutkaan. Jos Idegranilla oli monta ystävää, niin olipa hänellä\nmonta vihamiestäkin, ja vaikka Aulangon seurakunta silloin oli\npakanallisempi kuin moni muu maamme pitäjä, ei se elävän elämän sana,\njota Stjernkors oli vuosikauden voimakkaasti ja siunausta tuottavasti\nsaarnannut, ollut kuitenkaan kaikkialla joutunut kalliolle tai\nmaanteille tai elämän ohdakkeiden tukahduttamaksi. Tarvittiin vain\nrohkea esimerkki, ja kun se oli saatu, alkoi ääni toisensa jälkeen\ntulla Lysanderin, joitakuita myöskin Orren hyväksi. Kun noin\nkolmeneljättä osaa seurakuntalaisia oli äänestänyt, näytti kummallakin\npuolella olevan melkein yhtä paljon ääniä, eikä kukaan saattanut arvata\nvaalin tulosta.\n\nSe saattoi Idegranin kannattajat ja koko mahtavan viinapuolueen\nvimmaan. Monella heistä oli vielä pää sekavana yöllisestä Molokin\npalvelemisesta; he korvasivat nyt sen vahinkonsa, että olivat\njumalanpalveluksen aikana pysyneet hiljaa. Kirkon ovien ulkopuolelta\nalkoi kuulua hurjia huutoja, jotka pian vaihtuivat oikeaksi\nkäsikähmäksi, ja syntyi semmoinen melu, että pian oli mahdotonta kuulla\nlähinnä alttaria olevien äänestämistä. Stjernkors meni ulos\nkoettaakseen saada järjestystä aikaan ja meluavia vaikenemaan. Tuskin\nhän ehti kirkon korkeille portaille kaikkien nähtäväksi, kun kaikki\nkatkeruus, kaikki viha, jota hän niin kauan oli viinapuolueessa\nherättänyt, leimahti ilmi yksin häneen kohdistuen. Turhaan hän koetti\npuhua kiihtyneelle kansanjoukolle. Kiviä ja katkottuja aidanseipäitä\nalkoi sadella hänen ympärilleen, ja kun hän koki vetäytyä takaisin\nkirkkoon, jottei olisi suotta kiihoittanut raivoavia, sulki häneltä\npaluutien viisi kuusi humalaista, jotka tarttuivat häneen takaapäin ja\nnostivat hänet koholle heittääkseen hänet portailta raivostuneen joukon\nkeskelle.\n\nErland Stjernkors ei ollut mikään hento mies, mies, jonka käsien\nvoima olisi herpaantunut kirjain ääressä, ja hetkisen aikaa hänen\nonnistui torjua heitä, mutta kohta olisi hän ollut hukassa, jollei\nmustatukkainen mies olisi syöksynyt, pää edellä, hänen vastustajiensa\nkeskelle ja pitämättä lukua iskuista ja lyönneistä tavattoman\nvikkelästi puskenut yhtä vatsaan, lyödä sivaltanut toista vasten\nkasvoja ja kaatanut hyvin taidokkaalla jalkakammilla kolmatta maahan,\nsaaden aikaan sen ihmeen, että portaat olivat tuota pikaa puhtaina\nvastustajista ja paluutie selvä.\n\nMutta Stjernkors ei käyttänyt paon tilaisuutta hyväkseen, vaan\nsensijaan äänettömyyttä, joka syntyi väkijoukossa, kun se kummastellen\njäi katsomaan kahakkaa; hän astui uudelleen portaille, otti taskustaan\nsuomalaisen virsikirjansa ja alkoi kovalla äänellä laulaa 404:ttä\nvirttä viimeisestä tuomiosta: _Jo aivan läsnä aika on_, johon heti\nyhtyi useita muitakin ääniä portaitten vieressä ja ulompana. Raivoisat\nhuudot keskeyttivät kyllä laulun alussa, mutta yhä useampia lauluun\nliittyviä tuli lisäksi ja säikkymättä pysyttiin nuotissa. Kummallinen\ntaistelu alkoi, aivan toisenlainen kuin äskeinen. Milloin kuului\nvain mitä ruminta rääkymistä, milloin kajahti kuuluville virsi\nvastustamattomalla voimalla, paisui paisumistaan ja pääsi voitolle.\nNäin laulettiin säe säkeeltä koko pitkä virsi alusta loppuun, ja\nvihdoin raukenivat vastustajien käheät viinaäänet ... lujana ja\ntäysiäänisenä vyöryi mahtava laulu paljaan taivaan alla kylmässä\ntalvi-ilmassa, ja ikuisen sanan palvelija seisoi siinä kuin rauhan\nenkeli paljain päin ja kirkkain katsein kirkon portailla, kiittäen\nJumalaa voitosta, jonka Hänen henkensä oli saanut kurjista, sokeista,\neksyneistä ihmissydämistä.\n\n\n\n\n31. UUSI VAALI.\n\n\nTuomiosunnuntain vaali päättyi siten, että kappalainen, pastori Idegran\nsai 27 680363/820005, kirkkoherra Lysander 27 119/583 ja rovasti Orre\n2 9330/9779 manttaalin huudot. Idegran olisi siis paljolla puuhalla\npäässyt kirkkoherraksi, Lysander vähemmällä vaivalla saanut kunnian\njäädä tappiolle ja Orre melkoisella vaivannäöllä \"saanut\nmatkarahansa\".[24] -- jollei tuomiokapituli hyvällä syyllä olisi\nkatsonut olevan aihetta koko vaalin kumoamiseen.\n\nLääninrovasti, tohtori Ekhammar oli, eikä suinkaan syyttä suutuksissaan\nvallattomuudesta, juonista ja melusta, jotka olivat vaalissa saaneet\nyleistä pahennusta aikaan. Lukkari pantiin heti väliaikaisesti viralta;\nkirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors sai -- muistutuksen. Kaikki\nymmärtäväiset aulankolaiset olivat rouva Åkerströmin kanssa\nyksimieliset siitä, että pappi, joka rupeaa veisaamaan virttä kirkon\nulkopuolella, on pahasti rikkonut kaikkea uskonnollista säädyllisyyttä\nvastaan ja ansaitsee ankarat nuhteet. Huhu tiesi kertoa, että\nStjernkors, jolla muka muutenkin oli koko joukko asioita ansioluettelon\nnurjalla puolen, kohta määrättäisiin johonkin toiseen seurakuntaan,\njossa hänellä olisi vähemmän tilaisuutta eksyttää herkkäuskoista\nkansaa.\n\nKruununvouti Rågbergin avulla kutsutti Ekhammar joukon Idegranin\npuoluelaisia kuulusteltavaksi. Mutta viekas kappalainen oli osannut\nniin tarkoin peittää kaikki myyränjälkensä, ettei päästy minkään\nperille ja että kaikesta syytettiin vain lukkari Talvista ja hänen\nhätiköimistään. Koko juttu päättyi pian siten, että tuomiokapituli\nmääräsi uuden vaalin pidettäväksi ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen\njälkeen.\n\nPuolueet valmistautuivat taas mitä suurimmalla innolla ratkaisevaan\ntaisteluun. Stjernkors pysyi aivan erillään niistä puuhista.\n\nJoulupäivänä hämmästytti häntä aivan odottamaton näky. Ensimmäisessä\npenkissä lähinnä kuoria -- Aulangon ylhäisten naisten pyhitetyssä\nkunniapaikassa, johon ei miesmuistiin ollut päässyt kukaan aateliton,\njolla ei ainakin ollut luottamusmiehen arvoa -- sanalla sanoen, siinä\nmuilta suljetulla ylhäisten kunniasijalla istui rouva Åkerströmin\nvieressä keski-ikäinen nainen, jonka Stjernkors muisteli nähneensä\njossakin ennenkin. Hän katsoi tarkemmin ja tunsi hänet Apollonia\nDuriniksi.\n\nRohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden\nesineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin\nluo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.\n\nKruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan\nhämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen\nkohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän\noli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten\nkalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa\notettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli\nselviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat\nolleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille\nosoitettuihin kirjeisiin.\n\nMutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai\nkäräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta,\nsamoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään,\nmitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi\nottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti\narvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita\nuhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä\nyhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä\nkuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta,\neripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon\nihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin\nvoimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.\n\nNiin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin\nsaarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin\nedellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen\npäätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat\njo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin\nvalmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin\nniille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja\nsiten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin\nedellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään\npelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin\nruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi\nkirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta\nihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.\n\nJumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello\nkaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle.\nVieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille\npuolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä,\nnimittäin rovasti Orren hyväksi.\n\nSyy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat\nlevitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen\nahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan\nmennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät\nlysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja\nniin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan\nOrren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello\nneljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt,\noli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla\nkummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.\n\nSilloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa\nliikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta,\nkokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään\nhäly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa\nhäiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin,\nhoukuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona\njotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä\nsumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen\ntähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan\njäseniään.\n\nHän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa,\nmissä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei\nsaatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva\nsuuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta\nkuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin\njatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.\n\nJuuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään.\nAlettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään,\njottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko\nsyöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis ... romahdus kuului ja\nsen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat\nkuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja\nviisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin\nvanhoihin hautoihin.\n\nPimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua.\nKirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat\npakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet\nolivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti\nsyöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä\nolevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta\npäälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan\nkuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.\n\nJuuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt\nkuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä\nkäytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi\naikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse\neteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat\nkyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos.\nSuntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle.\nNimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut\nvelvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan\nauttamattomasti suljettuna sakastiin.\n\nHeti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors\nkiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta\npäästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.\n\nPyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut\nälynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki\nkirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat\npakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat\nviittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.\n\nEi siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten\nahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi,\nennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors,\npappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi\nsillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet\nhänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut\novipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi\npimennyt, oli tiekin auki.\n\nMikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa\nnähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan\nloukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat\npelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä,\nei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai\nraivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa\nvoimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä\nsuurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka\nvähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja\nennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman\nvaalin jälkeen.\n\n\n\n\n32. TAPAUKSIA, JUONIA JA TUNNUSTUKSIA.\n\n\nOnnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja\nnimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan\nmädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli\nvajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen,\nmutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi\nolivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta\nja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine,\nvarsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti\noli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä\nhän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia\nsiitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua\nrappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin\nkuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous,\npäätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.\n\nNeljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja\nmuutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa\nsuurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta,\ntallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli\nseuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis\nyhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja\nmuuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden\njoukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu\ntaittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean\nkäsivartensa.\n\nSydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena\nsunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto\nsää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä.\nKaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen\nympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä\nkorkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui.\nHänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä.\nHänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän\nmiekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.\n\nHänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän,\nleppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen\nmaljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun\nKaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä\nihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian\nhaihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi\nkuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko\nseurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista\nuhrin kuolemasta -- ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet\nvälinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän\nsentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei\nkukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä\nmurhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina\nJumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.\n\nKuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva\nÅkerströmistäkin, se oli \"hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat\nkuulleet\". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi \"pistoksen\nsydämessään\". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi\nsaada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat,\ntulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa\nhenkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista\nniin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti\nsynninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana\npäivänä. Niin tapahtui -- ja siitä seurasi lohdutus.\n\nVaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran\nmäärättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen\nsattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa\nolleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku\nkeinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen\nsaamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle\nLysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha\nkappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.\n\nRöding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman\nvähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta\nAhvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta\ntynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja\nolisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista,\nturkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja\npapereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada\nhalvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen\npuolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli\ntuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän\ntoivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa\nsilakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa\nparissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo\nsiitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia\nei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi\nvaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi,\nettä seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin\nmahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta\nihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding\nnäyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä\nhänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka\nvielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä\nolleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta\nvaalisaarnaajaa.\n\nVaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja\nentiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta,\nolivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin\nmietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva\nahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin\nkäytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa\nsopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että\nrehellinen Röding vanhus oli -- uudestikastaja. Ja kun useimpien\nmielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen,\nmuhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin\nRöding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.\n\nStjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa\npitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä\nmiehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding\nollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin\nverkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta\nkappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten\nlisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.\n\nSillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia\nvastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli\nmitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä\nsolvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja\nlaillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen.\nKruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin\nvähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että\noikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua\nhänen vangitsemisestaan.\n\nJuuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai\nvankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan\npalkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan\npunaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa\nhän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän\nvalmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin\ntavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.\n\n-- Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän\ntaloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden\njälkeen kaiken rohkeutensa.\n\n-- Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa\nteitä?\n\n-- Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta,\njatkoi neiti Apollonia -- mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme\nvihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä?\nMutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me\nkukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte\nminua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä\nvaadin kostoa ja hyvitystä.\n\n-- Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa,\nvastasi Stjernkors.\n\nMamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.\n\n-- Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma\nhylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten\nuskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei\nsaa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua\nkadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu\nyhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan\nuskoin hänen petollisia lupauksiaan.\n\n-- Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa\nomaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin\nolkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät -- mutta en\nkostaakseni puolestanne.\n\n-- Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa\ntaaksepäin ensi nuoruuteeni asti, -- jolloin Ödmark nai sisareni\nTukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu\nkaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti\nhäntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä\nsisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä\nkerran käydessäni sisareni luona tutustuin ... Idegraniin: Kun Ödmark\notti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti\nminulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti\nharkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa.\nMinusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun\nminä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi\nvaimoksensa!\n\n-- Mitä? Vaimoksensako?\n\n-- Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!\n\n\n\n\n33. SIELUNPAIMENEN TAPPIOT JA VOITOT.\n\n\n-- Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on\nkiedottu suureen rikossarjaan.\n\n-- Ajatelkaa minusta mitä tahdotte -- jatkoi neiti Durin, jonka\nkasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen\ntulisuudella -- ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä\nolin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli\nmuutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut\nÖdmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte\nhänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi.\nNiin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä\nniukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut,\nsanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt\nkauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut\ntuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa... Meidän\ntäytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen\nvuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi:\nneljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena\nÖdmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä\nuusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä\nTukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin\nehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun\nÖdmarkin asia olisi selvä.\n\n-- Tarkoituksena oli siis riistää Ödmark puti puhtaaksi teidän, hänen\nemännöitsijänsä avulla, samalla kuin Idegran itse ajoi hänen kaikkia\nasioitaan.\n\n-- Ödmark oli tuhlari, hän olisi kuitenkin antanut kaiken mennä\nmenojaan, ja jokainen on tietysti itseään lähinnä, vastasi neiti Durin\nolkapäitään kohauttaen. -- Minä estin hänen rahansa tarpeetonta\nkuluttamista ja säästin omiksi tarpeikseni sen, mikä muuten olisi\nhävinnyt kuin tina tuhkaan. Mutta Ödmarkilla oli kuusi lasta, jotka\nolisivat saaneet periä hänet, ja heidän holhoojansa olisi ehkä kerran\nvaatinut tarkan tilin kaikesta. Mitä oli tekeminen?... Olihan meillä\noikeus ansaita jotakin lasten kustannuksella, mutta ei tappaa heitä.\nOlimmehan kristityitä ja meillä oli omatunto.\n\n-- Ja sitä te sanotte omaksitunnoksi ja kristillisyydeksi!\n\n-- Siitä minä en huoli, mitä teidän katkismuksessanne sanotaan, jatkoi\nneiti Durin halveksivasti. -- Minun katkismuksessani sanotaan, että\nhullut tuhlaavat omaisuutensa ja viisaat saavat periä sen. Sitä paitsi\nolivat lapset heikkoja raukkoja eivätkä olisi kuitenkaan pysyneet\nhengissä. He saivat asunnon, lämmintä, vaatteet ja ravinnon; oliko\nkohtuullista vaatia muuta?\n\n-- He saivat pimeän vankihuoneen, myrkyllistä ilmaa, epäterveellistä\nravintoa, kuolettavaa yksitoikkoisuutta, saivat elää hirveässä\ntietämättömyydessä, eivät saaneet rakkautta, eivät vapautta, eivät\nvaloa! Te ette tahtoneet tappaa heitä, tahdoitte vain antaa heidän\nkuolla. Ja sillä tavoin olette te, inhottava olento, kiduttanut\nkuoliaaksi ruumiin ja sielun puolesta kuusi niistä pienistä, joista\nraamatussa sanotaan, että ken yhden heistä pahentaa, parempi olisi\nhänelle, että ripustettaisiin myllynkivi hänen kaulaansa ja hänet\nupotettaisiin meren syvyyteen.\n\n-- Minä en ole hoitanut Ödmarkin lapsia huonommin kuin moni muu omiaan.\nEntäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset\nolisivat pian seuranneet isäänsä -- olivathan he spitaalitautisia!\nIdegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet\ntalon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki\nkävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te... Allfrida oli nähnyt unta\nteidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä\nasti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata\nenemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh -- jatkoi hän hampaitaan\nkiristäen -- kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin\ntaitavasti miettineet kaiken... Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan\nja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon ... mutta samantekevää...\nMinä päätin lähettää pois lapset...\n\n-- Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?\n\n-- Minä vannon...\n\n-- Älkää vannoko väärin!\n\n-- Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei\nminun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut\nsaastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa,\nkunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli\nsyytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut\nryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin\nrehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi\ntuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän\non mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton\nRågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä\nvaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen\nvastanneen minulle?\n\nNiin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan\nnurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten\nhän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä\nolevan meidän välillämme ... että minä olin uneksinut ... että minä\nsaisin vastata puolestani ... että hän epäilee, olenko oikealla tavalla\nsaanut Ödmarkin tavarat ... että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole\nlausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi\ntodistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin...\nSillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri!\nMutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä\nsääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös\nvihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen... Tässä hänen\nkirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa...\nTässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka\nme toistaiseksi jakaisimme keskenämme... Tässä ne lehdet, jotka Idegran\nrepi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden\nkirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten\nhyväksi... Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada\nvahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen\näkillisen kuolemansa tähden.\n\n-- Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä\non ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.\n\n-- Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän\non viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette\ntiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette\ntiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten\ntalonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi\nhaavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä\nmukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa...\n\n-- Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte\nminulta?\n\n-- Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on\nkaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että\nsellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi... Mutta niin\nei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin\ntodistaa häntä vastaan.\n\n-- Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille,\njoka syyttää teitä?\n\n-- Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja\nkatsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia\ntodistajia hänen sanojaan kuulemassa.\n\n-- Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan\nJumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei\nmuuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?\n\n-- Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa.\nJokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan... No, kyllähän minulla\nsaattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark\ntahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli\nkirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan\nhuoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra\nmaisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta\nalastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko\nosoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!\n\n-- No niin -- sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen\npaatunutta omaatuntoaan -- sen minä vain voin luvata teille, ettei\nIdegranista tule Aulangon kirkkoherraa.\n\n-- Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta\nsitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään\nhänen lailliseksi vaimokseen.\n\n-- Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo\nturvautua Jumalan armoon.\n\n-- Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te\nolette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää\nvaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos\njoka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä\nrukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen\nmieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja\npitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin\nsyntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua?\nMuistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean\nminä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka\npyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla\njumalinen, jos te ette auta minua?\n\n-- Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien\nHänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette\nkatuvaisin, murtunein sydämin.\n\n-- Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo\ntietää se: semmoisia te olette kaikki ... ulkokultaisia kerskailijoita,\nviheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto\nnykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko\npitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!\n\nJa hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.\n\nStjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti\nkappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken\nkappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei\njälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta\nhänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat\nsanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa.\nMaailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota\nojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon\nkäskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.\n\nKun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä\njahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto\noli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin.\nToisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän\najaisi joka ainoan papin h----ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada\npuhella Stjernkorsin kanssa, vain \"saadakseen nauraa sille p--ulle\nvasten naamaa\" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän\njälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen\nkutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra\nmonesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri\npahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin\nrehellisimmissä syntisissä.\n\nEikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee.\nRakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi\nvierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa\nhän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous\nenää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla\nkerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä.\nViidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja\nkuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja\nrehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti\neläissään pilkannut ja herjannut.\n\nVon Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain\nilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja\nepäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä\npaitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon\nilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli\nollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien\nesikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia\nhänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi\nsäälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän\nymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä\nilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea\nitsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.\n\nLukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu\nvirasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja\nselitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä\nkesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski\nlaskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin\nvirattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai\nhänen uusi elämänsä surullisen lopun.\n\nHänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan\nollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon\npappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo\nnäyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä\npappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7,\nmutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.\n\nLahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta\nkannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei\nkerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä\nmuurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua,\nmutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki,\noli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli\npappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä\nvastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei\nenää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen\nluokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole\nkristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä\nmaassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän\nniistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja\nniiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä\nkirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain\nheikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto -- tuota Jumalan\nkansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän\nkeskellänne!\n\n\n\n\n34. NÄKYVÄINEN JA NÄKYMÄTÖN KIRKKO.\n\n\nKolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja\nauringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi\nlääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui\nhän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia.\nVahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet\npidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu\nväki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin\ntarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä\nmuistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa\nseurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten\nmellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen\nriitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman,\nmelkein juhlallisen rauhallisesti.\n\nKaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli\nsattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin\näänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin\npuolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin\nyhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut\nkuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander\nvain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa\naivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.\n\nVäki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan\nsallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään\npastori Idegranin tappion johdosta.\n\nLaamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin\nkunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori\nIdegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat\nmelkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta\ntalosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin\nylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena.\nLaamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja\nmiellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa\nvieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin,\nmainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella\nsäälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan\nsyyttäkään ... ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla ... ja oli\nihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin\nmamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut\nÖdmarkin tavaroita, ja -- ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva\noli milloinkaan kuullut.\n\nNyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina\nolikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli\ntunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon\nsiihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä\nvoitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta;\nmutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva\nyleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi\nhäneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.\n\nSillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin\ntaitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin\nvelvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi\noikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja\nsitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta\nja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja\nennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä \"lähtenyt\nkävelemään\", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää\nhänenkin \"olevan matkalla\". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle,\nmutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki\npaikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty\noli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin\nkuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen\naikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta,\nhuolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä\nnoussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä,\nmihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut\npimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.\n\nAhvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään\npakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän\nkohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen\nkohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet\nverivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara\nolisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin\nomaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki\nhänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas\nkuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä\nlapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan\nkirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat\n\"pahentaneet pieniä\", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan\nmyllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren\nsyvyyteen.\n\nMonta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi.\nAulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen\nhartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta\ntalteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä\njalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista\nmaatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi.\nAllfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.\n\nHän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin\nsinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi\nStjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa\ntoukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet\nhyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat\nkaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi\nAllfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän\nei _oppinut_ mitään läksyn tavoin, hän _tiesi_ Jumalan rakkauden, hän\neli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman\nkanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli\nväistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli\nonnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että\nhän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei\nollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän\ntyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi\nainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.\n\n-- Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu,\nAllfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström\nuskotuilleen.\n\nMutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin\nvastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja\nIdegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina\nmuita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten,\n\"puplikaanien ja syntisten\" luona, joten hän oli alentanut papillista\narvoaan -- ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa --\nlevittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään --\nestäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana\ntapahtuneen onnettomuuden -- särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi\npahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä\nkirkon ovea -- laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon\nportailla humalaisparvessa -- olleen samalla kertaa tappelussa\nosallisena -- sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä\nLysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä\nkohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta -- \"_ni en reste\ntoujours quelque chose_\" -- kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki,\nrauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa\nsiinä -- mikä oli pahempaa -- vielä omapäisen innon, varomattoman,\nyltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman\nuhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta\nsielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että\nStjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan\npientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan\nvalvonnan alaisena.\n\nSattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan\nvirkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää\nrippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli\nniin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden\nkapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa\nkuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai\nensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin\nhyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja\nevankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon\noppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti\nkokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen\nStjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien\nmurtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa,\njoihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet\nkrokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan\ntoisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti\nJumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.\n\nHelluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana\npäivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko\noli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa\nväkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi\navonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna\nArvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli,\nmitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach\nistui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli\nkruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta.\nOntuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen\nposkiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten\njoukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies\noli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän\nkosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.\n\nEräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento\nmilloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut\nosallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet\nsitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut\njonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa\nkäydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla\npääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.\n\nStjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti\nsen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi\naikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät\ntoteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta\ntyöstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se\nhapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun\nJumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän\npuhui Hengen työstä Aulangossa -- miten vähän aikaa takaperin vielä\nmonet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja\npalvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt\nmonta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko\nelämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti,\nettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta\nkannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta\nse oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui\ntavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi\nerään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä --\n_valkopukuisista_, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä\nsuurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen\ntapa töykeästi määrää -- silloin petti hänen äänensä ensi kerran.\nErland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään\nhaaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi\nlaskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä\nsilmiin...\n\nKoko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan\nvallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja\nvoitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja\nvangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista\nolentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset\nrukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä\nalas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.\n\nMutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin.\nHän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista.\nKaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksi _hän_ olisikaan itkenyt?\nOlihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä\nvain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana\njuhlahetkenä. Hän ei _voinut_ itkeä, vaan ainoastaan kiittää ja\nkunnioittaa.\n\nIltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt\nottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta\nhän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä\nkokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden\njoukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka\nsuuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän\npuristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan\nMilenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat\nyhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa,\nkruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.\n\nViime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista,\nensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida\nÖdmark ja Loa Åkerström.\n\nJa hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana\nkuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan\ntoiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai\nehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee;\nJumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen,\ninhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon\nkeskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen\npäivään asti.\n\n\n\n\n\n\nMIRABEAU TÄTI\n\n\n\n\n1. TÄTINI JA MINÄ.\n\n\nConstancelle.\n\nNiin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei\n\"hyvälle\", \"parhaalle\", \"kaivatulle ja rakastetulle\" Constancelle, vaan\nConstancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä\ntoivo mitään muuta.\n\nNo niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla\nkaikki.\n\nKuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös\npuolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa,\nsalaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä\nkerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston,\njonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä\noli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön\nrajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä\ninnolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa\nromaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen\nelämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden\nkuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten\npalavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja\nkyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat\nkuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten\nkuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien\ntähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin\ntäteihin ja setiin, jotka uskalsivat kieltää niin syyttömästi pahoin\nkohdelluilta, surevilta olennoilta heidän rakastettunsa! Tosin kyllä\njätimme useinkin lukematta monta sivua, joissa oli vain hyödytöntä\nsiveysoppia; mitä siitä olisikaan ollut apua, kun kaikki kuitenkin oli\nsiinä, että rakastavaisten tuli lopulta saada toisensa? Constance,\nystäväni, uskottuni, joka itkit ja nauroit yhdessä minun kanssani niinä\nonnen aikoina, jolloin me hahmoittelimme ihanteemme niin oivallisten\nkaavojen mukaan ja jolloin minä huomasin kaikki ne täydellisyydet\nyhtyneinä eräässä kadetissa -- kuvittele nyt lukevasi romaania, jossa\nkerrotaan, miten \"Elise tai täydellinen nainen\" tapasi maantiellä\n\"Robertin tai semmoisen miehen kuin miehen tulee olla!\"\n\n-- Huomio -- sanoo valokuvaaja juhlallisesti -- nyt aletaan!\n\nEi, en minä vielä ala. Minun täytyy ensin kertoa sinulle muutama sana\nvallattomasta pikku Augustasta, joka vetreitä kyyneleitä vuodattaen\nsanoi sinulle hyvästit neljä vuotta takaperin ja on siitä saakka\nkokenut niin suunnattoman paljon elämää ja maailmaa kuin tyttö vain\nkuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuotensa välillä voi kokea.\n\nTiedäthän, että minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin\nrakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä\nhieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa. Me asuimme\nkauan etäällä maaseudulla, ennenkuin isäni sai viran pääkaupungissa,\nja sinne muuttaessamme veimme me mukanamme maalaistottumustemme\nja -kuvittelujemme ohella myöskin sen mieltymyksen vanhoihin hyviin\ntapoihin, joka juurtuu mieliin maalla. Isäni, sotaneuvos, vaikkei hän\nollut koskaan ollut sodassa, ja äitini, sotaneuvoksetar, joka sitä\nvastoin oli lakkaamatta sodassa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia\nkotoista onneamme uhkaavia vaaroja vastaan, olivat päättäneet kasvattaa\nminut, vanhimman tyttärensä, tuoksi \"Eliseksi tai täydelliseksi\nnaiseksi\", jota he arvattavasti olivat oppineet ihailemaan nuorina\nollessaan. Heiltä ei puuttunut hyvää tahtoa, vaan lapsensielun\ntuntemista, ja minä pelkään, että useimmissa perheissä ensimmäisen\nlapsen kasvatus tulee jotakuinkin koeajon kaltaiseksi, jonka\nohjesäännöt laaditaan aivan siitä olennosta huolimatta, jota on\najettava. Isäni jouti harvoin muuhun aikaan päivästä kuin\npäivällislomalla olemaan perheensä parissa ja sen vuoksi hän katsoikin\nolevansa velvollinen käyttämään sen pienen hetken niin hyödyllisesti\nkuin mahdollista minun kasvattamisekseni. Minut opetettiin istumaan\nsuorana ja hiljaa pöydässä; minun täytyi aina syödä annos, mikä minulle\nannettiin; minun edistymistäni tutkisteltiin, ja sain näyttää taitoani\nvierasten läsnäollessa. Äitini valitsi tyttärelleen parhaat opettajat,\nparhaan pianon ja parhaan seuran, mitä paikkakunnalta saattoi saada.\nKun hän itse oli huolellinen emäntä, oli tietysti tytärkin kasvatettava\nsemmoiseksi, ja sentähden hän sai ottaa ahkerasti osaa taloustoimiin,\nmutta aina äidin määräysten mukaan, ei koskaan omin päin. Äiti määräsi\nhameeni jokaisen nauhan, hansikkaitteni värin, miten monta riviä sain\nkirjoittaa kirjeeni kullekin sivulle, mitä leikkejä sain leikkiä, mitä\nkappaleita minun tuli soittaa pianolla, mitä kirjoja lukea, mitä katuja\nkävellä ja mille ystävälle osoittaa lapsellista luottamusta.\n\nMinä en ollut huono käsittämään enkä oppimaan. Mutta kun minusta\nsittenkin, huolimatta huolellisesta hoidosta, tuli liioitteleva,\nyltiöpäinen, uhitteleva ja säännöistä välittämätön lapsi, niin oli\nsiihen luultavasti syynä juuri liiallinen kouluttaminen ja kasvatus,\nliialliset säännöt ja kehoitukset; se, että jokaista liikettä\ntarkastettiin, jokainen ajatus oli päähän taottu, jokainen tunne\ntarkastuksen alainen. Se kiusasi minua ja nöyryytti mieltäni. Minä\ntunsin olevani vapaa olento, joka oli kahleihin kytketty; minusta tuli\noikullinen ja itsepintainen, niin, vieläpä pahempikin: minä\nteeskentelin monestikin olevani sokeasti kuuliainen, ja heti sopivana\nhetkenä rikoin rohkeasti kaikki kiellot. Voi, minä olin hyvin\nkiittämätön lapsi, minä tuotin hyvälle äiti raukalle tuhansia huolia!\n\nSilloin tulit sinä orpona meille. Sinä olit yhtä nöyrä, tottelevainen\nja hyvä kuin minä olin paha ja uppiniskainen. Oi, hyvä Constance, miksi\nannoit minulle aina vallan? Me löysimme lainakirjaston, ja ääriään\nmyöten täyden mielikuvituksemme lisäksi saapui seudullemme\nkuljeksiva teatteriseura. Hyvät vanhempani soivat meidän liian\nusein nauttia harvinaista näytelmähuvitusta, aavistamatta seurauksia.\nMe aloimme tarkistaa Lafontainen kirjoista saatuja ihanteitamme\nuusien ja ihmeellisten teatterivaikutelmien mukaan. Me olimme\nviisitoistavuotiaita, kun muuan höyrylaiva poikkesi meidän rantaamme,\njosta sen oli määrä mennä sitten suoraan Tukholmaan. Laivan tuli lähteä\nkello kolme aamulla. Puoleksi valvotun yön jälkeen sulloimme me\nmatkalaukkumme täyteen tavaroita, hiivimme ulos ja kätkeydyimme\ntuntemattomina matkustajina laivaan. Lujasti olimme päättäneet mennä\nTukholman kuninkaalliseen teatteriin hämmästyttämään maailmaa\nlahjoillamme ja vihdoin onnellisina ja ihailtuina antamaan kätemme\njollekin Fridolinille, Kaarle Moorille, Don Carlosille tai Hamlet\nprinssille. Niin, eipä meillä ollut mitään sitä vastaan, että\nmonen hellän vastustelemisen jälkeen tekisimme jonkun nuoren\nkaksikymmenvuotiaan, kauniin, ylhäisen, urhoollisen ja ennen kaikkea\nkuolemaan asti uskollisen ritarin onnelliseksi; mutta ellei se\nonnistuisi, olit sinä yhtä valmis tulemaan Johanna Montfauconin tavalla\nelävänä muuratuksi vankikomeroon kuin minä Ofeliana syöksymään,\nolkiseppele liehuvissa hiuksissani, kuohuvaan virtaan. Autuus, hellillä\nhuokauksilla höystettynä, oli meistä kyllä hyvin suloinen, mutta ei\nmikään ollut mielestämme niin onnekasta kuin kuvaamattomalla ja\nihmeellisellä tavalla onnettomana oleminen. Mennä luostariin! ... ah,\neihän meillä ollut mitään luostaria, mutta tottahan niitä oli\nrunollisen ihanassa Ruotsissa.\n\nMuistathan muistuttamattakin, miten nolosti se kaunis\ntulevaisuudenunelmamme päättyi. Me luulimme olevamme varsin hyvässä\nsäilössä höyrylaivan sisimmässä naistenhytissä, kun kova kohtalomme toi\nsinne ihan viime hetkellä äitini, joka meidän tietämättämme saattoi\nerästä sukulaista laivalle. Siitäpä syntyi oiva näytelmä, äiti\nhämmästyi ja säikähti, minä itkin ... kaikki vieraat maihin! ... ja\nmeidät sijoitettiin matkalaukkuinemme ajurin rattaille, joissa saimme\npalata niin suurenmoisesti hyljättyyn kotiimme. Meidän toivottomuutemme\nkesti lähes kolme päivää -- ääretön aika! -- ja rauhoittui vähitellen,\nmutta silloin meidät erotettiin. Äiti aavisti, ettei kasvatuksemme\nollutkaan aivan mallikelpoinen; sinut lähetettiin kasvatuslaitokseen ja\nminut _Mirabeau tädin_ luo.\n\nMirabeau täti, vanha ylhäinen rouva, oli äitini sisarpuoli ja sen\nlisäksi minun kummini. Me olimme välistä käyneet kesällä tervehtimässä\nhäntä hänen kauniilla maatilallaan, Muistossa, joka oli Hämeessä\nPälkäneen pitäjässä viiden penikulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen.\nMinusta oli onni tehnyt hänen lemmikkinsä aivan pikku lapsesta asti --\nseikka, jonka tähden hän ei ehkä olisi ollut varsin sovelias niin\nitsepäisen, oikullisen ja romaanihoureisen tytön kasvattajaksi kuin\nhänen pikku Augustansa oli, jollei hän samalla olisi ollut yhtä luja\nkuin hyväkin ja yhtä ankara periaatteiltaan kuin hän muuten oli lempeä\nja rakastettava. Äitini luotti -- ja täydellä syyllä -- suuresti hänen\nkokemukseensa. Mirabeau täti oli kokenut monenlaisia elämänvaiheita.\nHän oli syntyisin rikkaasta ja ylhäisestä suomalaisesta suvusta, mutta\noli jo yhdentoista vuoden vanhana muuttanut Tukholmaan ja siellä saanut\nmitä parhaan kasvatuksen. Hänen nuoruutensa oli ollut niin\npäivänpaisteinen kuin vain oli mahdollista Kustaa IV:n Aadolfin\njäykässä hovissa, jossa hän oli lopulla viime ja alulla tätä vuosisataa\nRuotsin kuningattaren, Fredrika Dorothea Vilhelminan hovineitinä. Kun\nnäin hänet kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä vanhana rouvana, jonka pää\noli aivan valkoinen kuin kyyhkysen, selkä kyyryssä, käynti horjuva,\nnäkö heikko, kuulo huono, joka enimmäkseen istui vihreäruutuiseen\nsaaliinsa kääriytyneenä keinutuolissa tai joskus sauvan nojassa käveli\npuutarhassa -- miten saatoin minä, lapsi, kuvitella, että vuosien\nvaivuttama olento oli kerran ollut kukoistavan nuori, säihkyvän kaunis,\nuhkuvan onnen ympäröimä, ihailtu ja -- kuten myöhemmin sain kuulla --\nhehkuvan rakkauden kohde! Ja nyt hän eleli vanhana ja unohdettuna,\nkaukana Hämeessä pienoisella ja sievällä, mutta yksinäisellä\nmaatilallansa, jolle hän oli antanut nimen Muisto, koska koko hänen\nelämänsä oli enää vain muisto menneistä ajoista. Oi, Constance,\nConstance, kuka tietää, mihin soppeen _me_ olemme maailmaa paenneet ja\nminkä näköisiä _me_ olemme, jos elämme vielä kuusikymmentä vuotta?\n\nLempeä aurinko, joka oli valaissut Mirabeau tädin nuoruutta, oli aikoja\nsitten sammunut pilveen. Hän oli ollut onnettomissa naimisissa, hänen\noli täytynyt erota miehestään, joka ei ollut hänen arvoisensa; yksin ja\nlapsetonna, ilman muita sukulaisia kuin me, hän oli muuttanut takaisin\nSuomeen ja ostanut täältä suurenpuoleisen maatilan, Ristipellon.\nMuutaman vuoden kuluttua hän oli kyllästynyt vouteihinsa ja\nlampuoteihinsa, myynyt Ristipellon ja lohkaissut siitä itselleen\nmielensä mukaisen maapalan, jossa hän sai elää rauhassa puistojen ja\njärvien keskellä ja jossa oli juuri sen verran maanviljelystä, karjaa\nja palvelijoita kuin hän tarvitsi tunteakseen olevansa toisista\nriippumaton. Siihen hän oli rakennuttanut soman rakennuksen, pikemmin\nhuvilan kuin herraskartanon tapaisen, ja luonut itselleen erämaahan\npienen, viehättävän turvapaikan, jossa oli taideteoksia huvina\ntalvella, kukkia kesällä ja luonnon runollisuutta kaikkina vuoden\naikoina.\n\nOn totta, että Muisto meistä toisen aikakauden lapsista tuntuu\njonkun verran vanhanaikaisen jäykältä tiilisine taitekattoineen,\npäivänpuoleisine ulkokaihtimineen, synkkine kuistikkoineen, tasapäiksi\nleikattuine pensasaitoineen ja suurten portaiden edessä olevine\nalastomine kariattipatsaineen -- mikä kaikki oli luonnollista\nheijastusta tämän vuosisadan alussa vallinneesta kauneusaistista. Mutta\nkun siihen tottuu, huomaa siinä niin paljon hienoa taideaistia, niin\nerinomaista siroutta huoneiden koristuksissa, huonekalujen\nleikkauksissa ja lukuisissa harvinaisissa taideteoksissa, jotka\nsomistavat tuota muiston asuntoa, että vakavat Suomen havumetsät järven\nrannalla ikäänkuin näyttävät kummastellen kyselevän toisiltaan, miten\noli mahdollista, että he, erämaan pojat, voivat kelvata niin\ntaiteellisen kuvataulun kehyksiksi.\n\nSama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja\nympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän\npitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi\nasiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai\nlaiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen\njälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan\nvelvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän\nvaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän\nkatsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta\nerityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta\npäivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville,\nellei joka ikinen rihma heidän puvussaan -- olin vähällä sanoa\nunivormussaan -- ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä\nenää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana\ntapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla\nhännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin\nkamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi\nkiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa\naina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että\nhän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä,\nettä joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista\nhapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä\ntoisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä\nmuilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja\nranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello\nkahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi,\nkello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta\nsen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia,\nmilloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin\nhänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau\ntädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat\nkaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi\nkeskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen\nurhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo\nkeskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin -- joka\nmerkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen\nnykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille\nsenkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän\nsilloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille:\n_mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien_![25]\n\n_Hänen_ tuli kasvattaa _minua_.\n\n\n\n\n2. LYHYT KERTOMUS MYÖHEMMÄSTÄ KASVATUKSESTANI.\n\n\nNiin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on\npelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin:\nitserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet\nolivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, -- kuten\nvoitaisiin arvella -- saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä\nrakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada\njärkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan\nhupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei\nolisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä\nytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan\nosanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan,\nettä sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on\njoutunut Hämeeseen. Tässä selitys.\n\nJo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa\noleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään\nvarmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin,\nkullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan\nnäköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä,\nkäännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli\nsiroin kiemuroin piirretty: _Henri-Gabriel Riquetti, Comte de\nMirabeau_.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun\nlapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin\nhuomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu\nkuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti\nhäntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän\nkesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan\nvallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja\nsilloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti\ntunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa\njättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä,\npaksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin\nlanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko\nmaailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli\nmerkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä\nneroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä,\nsamalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen\naikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista\nsilmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin\nkorppikotkan silmät.\n\nMinun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne\nsaavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin\nsiis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa,\nmutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en\naavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut\npäästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouva\n_Claire_, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman\nyli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin,\njolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä\nnukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin\nhistoriaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua\nkävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme.\nKaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön,\nosa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta\nvapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin\npakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani\nkahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut\nkissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti\nsen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat.\nMutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki,\npikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista,\nettä kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!\n\nMinä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin\npakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle\nsivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen\nvartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa\ntallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja\nkadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan\npaperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja\nselittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni.\nKolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta\nalas Mallasveteen -- olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin\nheittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman\ntarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi\nlahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan\nkarkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi\nlähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin\npaikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai\nhiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi?\nVanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja\nSigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että\nhän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään\nhuomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei ... harkitaanpas vielä\nvähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.\n\nMuutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin\nmieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se\nenää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja\nselitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat\nhupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia\ntervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä,\nannoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat --\nmelkein hävettää sen tunnustaminen -- mielenkiintoisiksi. Rouva Claire\nluki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita\nkirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja\ntavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai\nvalaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin\nsiedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista\nmielikuvitustani.\n\nSen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan\nollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan\nniin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla\nsanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire -- minähän sanoin häntä ensin\nepätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka\njohdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen\nherjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt\ntoista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton\ntyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä\nnäyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin,\nmutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä\nkatsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli\nsuorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan\nvälittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen\nkristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa.\nSitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu,\nkäsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen\nolemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä\ntodellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen\nmuistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli\nkohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja\ntulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin\ntoivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan\nkäytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena -- puolipäivä\nkorkealla aamu- ja iltaruskon välillä.\n\nSemmoista vaikutusta _minä_ juuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä\nrauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin,\ntyö, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi\ntehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein\nsurullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja\nhänen kärsivällinen tapansa -- kuten apostoli sanoo -- \"voittaa paha\nhyvällä\", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin\nhäpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan\nhyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti\nminut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset.\nLuottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin,\netten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin\nalussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut\njokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan\nollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin,\npaitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa,\npaitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä,\nettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa\nnäytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota\njokaisen oli seurattava.\n\nNiin kului vuosi ja kaksikin, ja minä tulin yhä tyytyväisemmäksi. Minut\noli palautettu eksyttävästä sumusta päivän valoon, mahdollisimman\nkiihkeistä haaveiluista todellisuuteen, minun itsenikään tietämättä,\nmiten se tapahtui. Voi, Constance, älä silti luule minusta tulleen\nmitään hyveen esikuvaa. Päinvastoin kummittelevat vielä vanhat, pahat\ntavat ja hullut mielikuvat useinkin pääparassani, ja sinä löydät niistä\nhyvinkin selviä merkkejä seuraavassa osassa tunnustustani; mutta erotus\non, että minä nyt yllätän ne kuin varkaat kukkatarhasta ja koetan niitä\nkaikin tavoin kurittaa, vaikkei se aina onnistukaan. Se rauhoittaa\nminua kuitenkin eräässä suhteessa: jonkin aikaa pelkäsin näet tulevani\nliian aikaisin vanhahtavaksi noiden ymmärtäväisten ihmisten seurassa,\nmutta nyt huomaankin, että vielä on entistä hulluttelijaa säilynyt\ntarpeeksi kaikkien opetusten ja hyvien aikomusten takana.\n\nKuukausi kolmatta vuotta oli sillä tavoin kulunut tädin kotona, kun\nminä hänen siunauksensa saattamana matkustin takaisin vanhempieni luo.\nMinusta tuntui kuin olisin ollut ruma toukka ja Muisto minun\nperhoskoteloni. Älä ollenkaan naura, Constance! En minä vieläkään katso\nolevani likimainkaan täysikasvuinen perhonen, mutta varmaa on vain,\nettä minä olen muuttunut. Tämä oli kertomus \"Elisestä tai täydellisestä\nnaisesta\"; nyt seuraa toinen \"Robertista tai semmoisesta miehestä kuin\nmiehen tulee olla\".\n\n\n\n\n3. SUOMEN ENSIMMÄINEN RAUTATIE.\n\n\nMaaliskuussa 1862 tapahtui ennen kuulumatonta maassa, missä ihmisiä\nasui niin harvassa ja niin toisistaan erossa, että ainoastaan\nylioppilaat, kadetit, kirjeenkantajat ja merimiehet saattoivat kerskata\nuseammin kuin kerran elämässään nähneensä muita seutuja ja muita\nihmisiä kuin ne, joiden parissa olivat kasvaneet, ja missä jokaista\nmatkaa sitä ennen oli pidetty hyvin tavattomana ja tärkeänä tapauksena,\njohon tarvittiin pitkällisiä valmistuksia ja ponteva päätös, sillä\ntäytyihän silloin miettiä sen seitsemänkin välttämätöntä asiaa,\ntarkoittivatpa nämä sitten itse liikkumista tai mukavuutta.\n\nMaaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine\nerämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen --\nsamanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko meidän maanosamme oli tehnyt\npari kolme vuosikymmentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman\nmelkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja,\nyhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin\ntäsmällisyyteen. Sinä päivänä katosivat etäisyydet, arvelemiset,\nvirstanpatsaat, kyytirattaat, ruoskat, mäet, veräjät ja lautat kaikkine\nkestikievareineen, päiväkirjoineen, kyytipoikineen ja hevosineen\nainakin _yhden_ maamatkan näkyviltä, ja vaikka ne kaikki jäivätkin\nvielä muihin teihin nähden entiselleen, niin olivat ne enää tuommoisena\nvoitettuna kantana vain, jonka ohi aika ennemmin tai myöhemmin on\nlivahtava. Tuo maaliskuun 17:s päivä oli merkillinen päivä, oikea\nvuosisataispäivä, entisyyden ja nykyisyyden vaihdos, Suomen Matin\njättiläisharppaus eteenpäin ajan hämärään ilmaan. Kylläpä Matti sinä\npäivänä näytti kummastuneelta! Silloin liehui lippuja, silloin\nkaikui \"eläköön\"-huutoja, silloin ärjyi uusia hirviöitä metsien\nyksinäisyydessä; silloin -- niin, silloin avattiin ja vihittiin Suomen\nensimmäinen, Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie!\n\nMinä en aio kuvailla sitä päivää: riittäköön, että se on koittanut ja\ntuottanut toisia päiviä edistyshyppäyksineen. Me, jotka olimme\näskettäin muuttaneet pääkaupunkiin emmekä siis saaneet lähteä matkalle\nensimmäisessä junassa, palasimme asemalta ihmetellen, iloiten ja\ntulevaisuutta odotellen. Ei edes isänikään, joka lukeutui rautatien\njyrkimpiin vastustajiin, eikä äitini, joka ennusti mitä hirveimpiä\nonnettomuuksia tuommoisesta uudesta kulkuneuvosta, olleet voineet\nhillitä uteliaisuuttansa, vaan olivat hekin katsomassa ihmettä, ja kun\nnäin vanhan kunnon isäni seisovan siinä paljain päin, niinkuin kaikki\nmuutkin, \"Maamme\"-laulua laulettaessa ja ajan vallattomain tuulten\nliehuttavan leikillisesti hänen harmaita hapsiaan, hymyilin itsekseni\nja ajattelin: odotas, ukko, kylläpähän vielä kerran mielesi muutat!\n\nHiljakseen menimme kuitenkin siitä kotiin, häpesimme hiukan\nuteliaisuuttamme, luimme sanomalehtien selonteot rautatiestä, tutkimme\nasiaa kaikilta puolin, jouduimme silloin tällöin riitaan tuon uuden\nmatkustamistavan ihailijoiden kanssa, kyllästyimme vähitellen\nlakkaamattomaan samasta tapauksesta puhelemiseen ja annoimme sen olla\ntosiasiana, mitä ei kuitenkaan käynyt enää muuttaminen. Kuukausi kului,\nkesä tuli ja taipumaton lääkäri lähetti meidät isän luuvalon tähden\nkylpymatkalle Visbyhyn. Tuollainen oli aina vähän vaivalloista; äiti\nsanoi, että me hyvin luultavasti palaisimme jossakin tulipalossa tai\npäättäisimme päivämme Ahvenanmeressä, mutta matka kävi hyvin. Visby oli\nviehättävä, luuvalo väheni, ja me palasimme onnellisina toivoen\nsaavamme viettää talven rauhassa. Silloin saimme marraskuun alussa\nMirabeau tädiltä kutsun tulla joulunpyhiksi Muistoon. Hänen ikäisensä\npäivät ovat luetut, kirjoitti hän. Kun hän ei saanut meitä luoksensa\nkesäksi, toivoi hän meidän suovan hänelle sen ilon, että hän saisi\nsyleillä meitä viimeisenä jouluna, minkä hän luultavasti olisi enää\nelävien ilmoilla.\n\nMitä meidän oli vastattava? Vanhempani olisivat kaikin mokomin\ntahtoneet päästä uudesta matkasta niin vaivalloiseen vuodenaikaan,\nmutta eipä juuri käynyt loukkaaminen kiellolla rakasta ja jotenkin\narkatuntoista tätiä, jonka perijäksikin vielä lisäksi oli toivo päästä,\nja pienokaiset, Frits ja Sigrid, yhtyivät niin innokkaasti minun\nrukouksiini, että hallitsevien valtojen täytyi vihdoin suostua. Päätös\ntehtiin kuitenkin sillä varmalla ja järkähtämättömällä ehdolla, ettemme\npanisi kallista henkeämme alttiiksi rautatien vaaroille.\n\nMarraskuussa satoi lunta, ja me iloitsimme jo hyvästä rekikelistä.\nMutta Antti -- tuo ilkeä Antti, joka niin usein viskelee räntää\nonnellisten joulumatkustajien tielle -- noudatti uskollisesti vanhaa\ntapaansa, vieläpä siinä määrin, että vihdoin oli aivan mahdotonta\nmatkustaa maantietä. Me odottelimme ihan viimeiseen asti, kysyimme\nneuvoa ilmapuntarilta, almanakalta ja kaikilta vanhoilta ennetiedoilta,\nmutta turhaan. Siinäpä oli vaikea vaali. Mutta hätä ei lue lakia,\nmeidän täytyi panna henkemme alttiiksi, ja isä lohdutteli meitä\nvakuuttamalla, että olisimmehan melkein yhtä helposti saattaneet hukkua\nVisbyn matkallakin. Ja olisihan meillä sitä paitsi, kun ensin vain\npäästäisiin nuo kymmenen penikulmaa rautatietä Hämeenlinnaan, tilaisuus\nlevätä viiden penikulman maantiematkalla, Pälkäneelle Muistoon\nmentäessä. Se väli päätettiin ajaa vaunuilla, kun ei päässyt reellä;\nviimeisen kolmanneksen matkasta saisimme muka kulkea rauhassa.\n\nKymmenen päivää ennen joulua lähdimme matkalle.\n\nPäivä oli torstai luullakseni ja aamu pilkkoisen pimeä. Kaikki tavarat\nolivat jo edellisenä iltana koossa, me olimme käyneet levolle kello\nkaksitoista ja olisimme varsin hyvin voineet maata kello kuuteen, mutta\njos luulet niin käyneen niin etpä tunnekaan äitiä. Hän oli kesällä\nlähtenyt höyrylaivalle kello kahden aikaan aamulla ja hän oli tälläkin\nkertaa lähdettäessä saanut päähänpinttymän, että me myöhästyisimme\njunasta. Kun kello löi kolme, oli äidin mielestä jo \"aika\" nousta. Koko\ntalon väki herätettiin, me puuhailimme unisina matkatamineissa ja\nolimme jo kuulevinamme korvia vihlovan pillin puhalluksia...\n\nNo niin. Kun olimme selvitelleet itseämme vähän kahvilla ja saaneet\npienokaiset hereille, mikä ei suinkaan ollut helppoa, löi kello viisi.\nVaunut odottelivat jo portailla; me kulutimme vielä kallista aikaa\npannessamme lapsille pumpernikkelejä mukaan. Frits oli saanut jalkaansa\nuudet sukat ja voivotteli, että ne hankasivat sääriä. Sigrid ei\nlöytänyt laukkuansa; isä etsi kaikkialta matkahansikkaitaan, jotka\nhänellä oli turkin taskussa; minä touhusin etsien hameenkannatintani,\njota lapset olivat pitäneet ohjaksina, ja äidillä oli vielä senkin\nseitsemän neuvoa jaettavana piioille, joiden tuli varoa tulta ja\nkatsoa, etteivät jätä keittiön ovea lukitsematta eivätkä juokse kaikki\nyht'aikaa pois talosta, varoa vilustumista joulupyhien aikana -- ynnä\nmonta muuta seikkaa, jotka tarkan talonemännän täytyy ihan viime\nhetkellä muistaa sanoa. Kaikki se viivytti meitä sen verran, että kun\nonnellisesti saavuimme pimeässä asemalle, oli kello neljännestä vailla\nkuusi.\n\nPimeä oli ulkona, mutta ei ollut sisälläkään valoisampaa. Mitä tuli\ntehdä? Kaikki ovet olivat kiinni, ainoastaan kaukaa veturin luota näkyi\njoitakin liikkeelläolon merkkejä. Isä lähetti kuskin kysymään, ja kun\nolimme odotelleet kärsivällisesti neljännestunnin vaunuissa, palasi\nNylund tuoden vastauksen, että juna lähtee kello kahdeksan -- sen saman\nasian olimme joka päivä aina maaliskuusta asti lukeneet sanomista.\n\nMe nousimme kuitenkin pois vaunuista, vähän unisina ja väsyneinä\ntietysti, ja tapasimme vihdoin erään huoneiden siivoojan, joka oli niin\nhyväsydäminen, että päästi meidät pimeään odotussaliin. Pienokaiset\nriippuivat toinen minussa, toinen äidissä, ja siihen he nukahtivat.\nVihdoin tuli valoa, sitten ravintolanpitäjä kahvineen. Me joimme\ntietysti kahvia ja kuuntelimme hyvin kärsivällisinä, miten kello löi\nseitsemän. Silloin sattui isälle muistumaan mieleen, että hän oli\nunohtanut kirjoituspöydälleen tärkeän kirjeen, joka olisi samana\npäivänä pitänyt lähettää postissa Pietariin. Siitäpä syntyi\nneuvottelua, rukouksia ja luullakseni kyyneleitäkin, mutta isä oli\ntaipumaton. Onneksi hän löysi joutilaan ajurin joka oli tuonut\nmatkustavia asemalle, ja jätti meidät yksin odottamisen kidutukseen.\n\nMinä en koetakaan kuvailla onnetonta asemaamme. Hyvä äitini on paras\nihminen taivaan kannen alla, paitsi silloin, milloin hän on saanut\npäähänsä, että jotakin käy hullusti. Ja nyt me varmaankin\nmyöhästyisimme; olihan hän jo kauan niin ennustanut eikä hän saattanut\nerehtyä. Kun hän oli odottanut viisi minuuttia, olisi isän hänen\nlaskujensa mukaan jo kauan sitten pitänyt ehtiä takaisin. Kuulkaahan,\nkello löi jo neljänneksen kahdeksatta! Kuka ostaa liput? Kuka pitää\nhuolen tavaroistamme? Kuka katsoo, ettei meitä kelvottomasti petkuteta?\nSaattaahan tässä tapahtua mitä hyvänsä. Kas, tuossa tunkeutuvat jo\nihmiset lippuluukulle ja käytävään. Meidän kellomme on jäljessä, minä\nolin kuulevinani pillin vihellyksen. Ei, me emme suinkaan ehdi ajoissa,\njuna lähtee, yhtä hyvin voimme heti ajaa takaisin kotiin. Miksi\nannoimmekaan vaunujen lähteä pois? Nylund olisi kyllä voinut odottaa\njunan lähtöön asti, mutta hänellä ei ole hitustakaan ymmärrystä, vaikka\nsaa suuren palkan. On kauheata olla yksin ja turvatonna niin suuressa\ntuntemattomassa ihmisjoukossa. Saadaanpa nähdä, meiltä varastetaan\nvielä kaikki, mitä meillä on.\n\nMinä vakuutin, että minun jalkani ovat suuren matka-arkkumme päällä,\nettä Frits onnellisessa uinahtelussaan nukkuu pää pikku laukkuun\nnojaten, joka taas oli matkapeitteen päällä; muuta irtainta ei meillä\nollut, paitsi käsilaukkumme, joita kannoimme käsissämme, ja isän piippu\nynnä tupakkakukkaro, joita minä pitelin polvillani. Ei mikään voinut\nrauhoittaa äidin pelkoa. Joka toinen minuutti kävi hän portailla; se\noli sangen surkeata. Sillä välin töytäsi matkustavia joukko toisensa\nperästä lippuluukulle -- nuo kadehdittavan onnelliset, he eivät olleet\nunohtaneet kirjeitään kirjoituspöydällensä, vaan saivat istuutua\nodottamaan rauhassa!\n\nVihdoin löi kello puoli kahdeksan.\n\nSilloin ei äiti enää ollut hillittävissä. Miksi lähdimmekään tälle\nonnettomalle matkalle? Olisimmehan saattaneet pysyä kauniisti kotona ja\nsyödä rauhassa joulupuuromme niinkuin muut kristityt ihmiset. Loviisa\non siistinyt huoneet meidän lähdettyämme ja varmaan kadottanut kirjeen\ntai viskannut sen paperikoriin tai tehnyt ties mitä, ehkäpä työntänyt\nsen rikkojen mukana uuniin. Kun isä ei löydä kirjettä, istuutuu hän\nkirjoittamaan toista; siihen menee aikaa, se ei valmistu ennen kello\nyhdeksää, ja sen aikaa saamme me raukat istua täällä kaikkien ihmisten\npilkkana. Huomasitko, miten tuo teeskentelevä rouva, jolla on\nketunnahkaturkki yllä, kääntyi katsomaan meitä? Ja tuo pörhönuttuinen\nmies, miksi hän silmäilee meitä? Hän ajattelee varmaankin, että me\nnäytämme hirveän hämmästyneiltä. Se on surkean onnetonta. Nyt saa Frits\nyskän aamukylmästä, ja Sigridillekin voi käydä huonosti; olihan hänessä\ntuhkarokko viime keväänä.\n\n-- Mutta, hyvä äiti -- sanoin minä lohduttaen -- vastahan kello on\npuoli kahdeksan. Pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on se, että\nsaamme ajaa takaisin kotiin.\n\n-- Niin, olisipa se kaunista, silloin saisivat piiat nauraa tarpeekseen\nmeille, kun astuisimme hanhenmarssia ylös portaita! Saatpa nähdä, että\nisä tulee juuri kun juna lähtee, eikä meillä silloin ole lippuja.\n\n-- Mutta mikä estää minua ostamasta lippuja?\n\n-- Sinäkö ostaisit liput? Ei, mies siihen tarvitaan. Sinulta he\nkiskoisivat kaksinkertaisen hinnan.\n\nPörhönuttuinen mies lienee varmaankin nähnyt äidin murheellisesta\nmuodosta, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan sillä hän tuli\nluoksemme ja tarjoutui kursailematta ostamaan meille liput. Olisitpa\nnähnyt äidin kasvojenilmeen! Jos mies olisi edes ollut asianomaisesti\nesitelty meille! Mutta tuiki tuntematon, ja sen lisäksi vielä yllä\nruskea pörhökarvainen nuttu! Niin, ovathan kyllä pörhönutut hyvin hyviä\npäällysvaatteita, kun ei ole varaa hankkia parempaa, mutta mitään\nsuurta arvonantoa eivät ne ensi näkemällä tuota omistajalleen.\nLuultavasti mies oli erehdyksessä tullut toisen luokan odotussaliin:\nhän lienee oikeastaan aikonut kolmannen luokan saliin.\n\nÄiti aikoi päästä miehestä vastaamalla kiertelevästi, että me kyllä\ntulemme toimeen avuttakin, mutta hän sattui samalla katsahtamaan miehen\npaljaisiin käsiin, jotka olivat tavattoman suuret ja karkeat. Hänen\nmieleensä juolahti, että pörhökarvainen nuttu merkitsee jotakuta\nvahtimestarin tapaista, jonka edessä ei tarvitse häikäillä. Miksikä\nemme saattaisi olla valmiit lähtemään isän tullessa -- jos hän\nollenkaan tulisi? Äiti katsahti minuun; minä nyökäytin päätäni\nmyöntymisen merkiksi, ja kun kello löi seitsemän ja kolme neljännestä,\noli meillä liput kädessämme, vieläpä lisäksi tavaratkin ihan siellä,\nmissä niiden tuli olla.\n\nSilloin tuli toinen huoli. Isä ehkä viipyisi liian kauan, juna lähtisi\nvieden tavaramme Hämeenlinnaan, ja liput jäävät arvottomiksi. Mutta\njuuri kun äiti oli aivan varma, että kaikki oli mahdollisimman\nhullusti, tuli isä, otsa hiessä ja irtokaulus kierossa toisen korvan\nalla. Silloin pudistettiin pienokaiset hereille, vetää retuutettiin\nmeidän mukanamme, ja ... samalla hävisikin Frits tungoksessa. Nyt hän\ntietysti joutuisi hevosten jalkoihin, hätäili äiti, ja kun isä\nvakuutti, ettei siellä ollut mitään hevosia, vaan ainoastaan\ntulikitaisia rautavarsoja, niin äiti vakuuttamalla vakuutti, että\nlapsiparka putoaa asemasillan ja vaunujen väliin, jossa se joutuu junan\nalle ja murskautuu, onneton, kuten usein näkee sanomista: tapahtuihan\nRuotsissa Arbogan lähellä samoin eräälle härälle! Frits oli kuitenkin\nhyvässä turvassa ja ilmestyi oikeaan aikaan pörhönuttuisen miehen\nhartioilla.\n\n-- Olkaa hyvä, nouskaa tähän vaunuun -- kehoitti mies osoittaen ovea --\ntässä on tilaa.\n\n-- Kuuletko! kuiskasi äiti nykäisten isää takista. -- Tässä on tilaa!\nVaunussa on varmaan jokin vika; ei kukaan uskalla mennä siihen. Ehkä on\nikkuna rikki; siitä käy tuuli, jota ei kukaan voi kestää. Kun minun\npitikin unohtaa harmaa saalini; se olisi ollut tarpeen Sigridin\nsuojaksi.\n\nSiitä huolimatta astuimme vaunuun. Se oli oivallinen; ikkuna oli luja,\nsohvat yhtä hyvät kuin parhaat meillä kotona. Silloin muistui äidille\nuusi huoli mieleen.\n\n-- Olisikohan minun pitänyt antaa miehelle juomarahaa? Hän katsoi meitä\nkuin olisi jotakin odottanut vaivastaan. Semmoisilla ihmisillä ei ole\ntapana tehdä mitään ilmaiseksi, eikä sitä voi heiltä vaatiakaan. Hän on\narvattavasti rautatien toimissa, ja hänellä on nyt meidän tavaramme\nkäsissään. Olisipa oikein pahasti, jos hän olisi närkästynyt; kukapa\ntietää, miten sitten saamme tavaramme takaisin?\n\n-- Onhan sinulla rahtimerkit? kysyi isä.\n\n-- Mitkä merkit?\n\n-- Pienet numerokuitit, jotka annetaan tavarahuoneesta.\n\n-- Ei, en minä niitä ole saanut.\n\n-- Mutta mitenkä saamme sitten tavaramme takaisin?\n\n-- Niin, sitä minä en ymmärrä, huokasi äiti.\n\nPi-i-i-i! vihelsi veturi, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.\n\n\n\n\n4. VASKISEPPÄ.\n\n\nMeidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin\nmiljoonien muiden, jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja\nihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäkin nähneet maisemien ja metsien\nensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. Minä olen\nsittemmin usein kuvitellut mielessäni, että vastakkaisella penkillä\nnukkuva vanha rouva olisi ollut isoäitini tai toisella penkillä\noleva vanha herra isoisäni, ja olen nauttinut siitä hämmästyksestä,\nmikä heidät silloin valtasi, kun he siitä heräisivät keskellä\nyhdeksättätoista vuosisataa ja näkisivät kiitävänsä vauhtia sellaista,\netteivät nopeimmatkaan vaunuhevoset olisi voineet antaa heille moista\nkyytiä. He olisivat uskoneet uneksivansa vieläkin tai matkustavansa\nilmassa kuin Faust Mefistofeleen vaipan avulla. Oi, isoisä, oi,\nisoäiti, miten kokemattomia lapsia te olittekaan meihin, valistuneisiin\njälkeläisiinne verraten!\n\nMe istuimme hetkisen hämmästyneinä ja vaiti; pienokaiset kuvittelivat\nolevansa kirkossa. Me muistelimme kaikkia hirveitä sanomalehtien\nkertomuksia, miten junia oli törmännyt vastakkain tai suistunut\nradalta, miten vaunuja oli syöksynyt syvyyksiin ja miten ihmisiltä oli\nmusertunut jäseniä ja moni kuollutkin ... me muistelimme, miten\npengermä, jota myöten juuri kuljimme merenlahden yli, oli monta kertaa\nsortunut ennenkuin se jaksoi kannattaa junan. Kummallinen kulku,\nvähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma,\npimeys ja ikkunan ulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä,\nyksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme\njääneistä, sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät\nhyljännyt -- kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti. Meistä\ntuntui kuin olisimme nopeasti myrskyn siivillä rientäneet eteenpäin\nkohti tuntemattomia vaiheita -- ja niinhän olikin laita --\ntuntemattomia vaiheita kohti!\n\nVihdoin isä keskeytti vaitiolon jatkaen äänettömiä ajatuksiansa, joissa\nmatkan huvi kävi sisällistä sotaa hänen entistä käsitystään vastaan.\n\n-- Kylläpä vain tämä leikkikalu on maksanut sievoiset rahat! nurisi\nhän.\n\nÄiti oli ajatellut rahtimerkkejä.\n\n-- Eihän mies juuri näyttänyt varkaalta, huomautti hän, mutta kyllä\nhänellä oli hirveät kädet, ja oli se vähän kummallista, että hän vei\npois tavaramme antamatta niistä kuittia. Sanomissa on niin kummallisia\nkertomuksia siitä, mitä kaikkia rautateillä tapahtuu. No, saammepahan\nnähdä, kun pääsemme perille. Matka-arkussa on minun musta silkkipukuni,\nisän mustat vaatteet ja Augustan kultainen rannerengas; sitäpaitsi\nkaksi tusinaa liinavaatteita ja muita pukuja; matkalaukussa ovat meidän\nröijymme ja lasten vaatteet. Oli onni, että meillä oli mukana niin\nvähän kuin mahdollista; minä arvelin jo ottaa juovikkaan silkkipukuni.\nSievä joululahja, kadottaa kaikki, mitä on! Miksi emme ottaneet pikku\nlaukkua mukaamme vaunuun!\n\n-- Olen kuullut sanottavan -- vastasi isä -- ettei niitä saa ottaa\nmukaansa vaunuihin.\n\n-- Eikö saa ottaa mukaansa omia tavaroitaan. Mutta sehän on ilmi\nryöväystä! Näinhän minä varsin hyvin, kun nousimme vaunuun, miten\ntoiset pistivät käärönsä sohvan alle. Etkö luule pörhönuttuisen miehen\nhuomanneen meidän kokemattomuuttamme? En minä sano sitä enkä tätä,\nmutta kyllä näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut käyttää hyväkseen\nmeidän yksinkertaisuuttamme ja herkkäuskoisuuttamme. Hän olisi ainakin\nvoinut jättää meille pikku laukun. Kaikki joululahjamme olivat siinä.\nJa mitä puemme yllemme, kun tulemme tädin luo? Vai istummeko siellä\nkoko pyhät matkavaatteissa? Sepä olisi somaa! Mutta mistä saamme\npuhtaita liinavaatteita? Minä ja Augusta ehkä löytäisimme tädin\nvarastoista jotakin hänen hovineitiajoiltaan säilynyttä, mutta eihän\nisäparka voi hänen liinavaatteissaan kummitella. Sinä naurat, Augusta;\nminä olisin valmis nauramaan minäkin, niin hullunkurista on kaikki.\nJospa vain minulla olisi mitä pukea lasten ylle! Mutta minulla ei ole\nedes yhtään paria kuivia sukkia.\n\n-- Mutta, äiti, eihän hän ollut mikään varas, huomautin minä.\n\n-- Oh, älä puhu, vieläkö sinä väität, saammepahan nähdä. Kuulkaas ...\nnyt ne vinguttavat taas ... ja hiljentävät kulkua ... jotakin on mennyt\nrikki. Ehkä on jokin silta sortunut? Ehkä on jokin penger painunut?\nEhkäpä on edessämme syvyys! Voi, kun läksimme onnettomalle\nrautatiematkalle!\n\nJuna pysähtyi. Kuultiin huudettavan: Tikkurilan asema, juna seisoo\nviisi minuuttia!\n\nVaunun ovi avattiin, me kurkistimme ulos. Päivä oli vihdoinkin\nvaljennut, me voimme erottaa asemahuoneen ja ihmiset ... miehen, vihreä\nlippu kädessä; miksi hänellä oli vihreä lippu eikä valkoinen? ...\nvaimon, voipytty kädessä; tahtoikohan hän myydä voita? ... kaksi\nylioppilasta, joista toinen lainasi tulta toisen paperossista; tuuli\nkovasti; hehän saattavat sytyttää koko junan tuleen! Muuan mies\nlähestyi vaunun ovea: hän oli sama pörhönuttuinen.\n\n-- Mitä kuuluu? kysyi hän.\n\nÄitini nykäisi isää takista.\n\n-- Hänellä ne ovat ne meidän rahtimerkkimme.\n\n-- Kiitoksia, siinähän tuo menee, vastasi isä. Te kuulutte olleen niin\nhyvä, että jätitte meidän tavaramme pakaasiin. Saitteko kuitit niistä?\n\n-- Tietysti, vastasi mies. Minä pidin ne toistaiseksi, kun arvelin,\nettä ehkä voisin auttaa Hämeenlinnassa matkatavaroita ulos otettaessa.\n\n-- Paljon kiitoksia. Mutta me vaivaamme teitä...\n\n-- Ei siitä hätää. Minä aion myöskin Hämeenlinnaan, ja minulla on tätä\nnykyä kylliksi aikaa.\n\n-- Ei, älä millään muotoa jätä merkkejä hänelle! kuiskasi äiti.\n\nIsä rykäisi. -- Hm, hm, minä en tahdo vaivata, minä otan itse tavarat.\n\n-- Miten tahdotte, tässä ovat merkit.\n\n-- Tarjoa hänelle kaksi markkaa; minun mielestäni saattaa hän hyvin\ntyytyä siihen, kuiskasi äiti.\n\nIsä rupesi kaivamaan kukkaroaan, mutta ei saanut varsin sukkelaan auki\nmolempia nuttujansa. Hänen mutistessaan jotakin herran vaivoista,\nmitättömästä korvauksesta jne. soi jossakin kello kolmannen kerran.\n\n-- Antakaa anteeksi, sanoi pörhönuttuinen, juna lähtee!\n\nJa samassa hän oli jo poissa.\n\n-- Varas hän ei ainakaan ole, virkahdin minä.\n\n-- Ei, vastasi äiti. Jos vain merkit ovat oikeita.\n\nMe jatkoimme matkaa, katselimme mäntymetsää, joka juoksi meitä vastaan,\nja sähkölankoja, jotka yksitoikkoisesti nousivat ja laskeutuivat radan\nsivulla. Pienokaiset olivat vaipuneet syvään uneen, kun tunsimme\nvähäisen sysäyksen, luultavasti jossakin kohden, missä routa oli hiukan\nrikkonut kiskoa. Äiti säikähti ja huudahti:\n\n-- Nyt olemme suistuneet radalta!\n\nKohta sen jälkeen saavuimme hyvässä järjestyksessä Järvenpään asemalle.\nIsä meni ulos oikaisemaan turtuneita jäseniään ja palasi kellon\nsoidessa.\n\n-- Nyt tiedän -- sanoi hän -- kuka pörhönuttuinen mies on. Minä kysyin\nkonduktööriltä ja hän vastasi: seppä.\n\n-- Senhän jo näin heti hänen hirveistä käsistään, tuumi äiti. Annoitko\nhänelle juomarahat?\n\n-- Minä en toden totta rohjennut. Mies ei ollut sen näköinen, että hän\nottaisi maksua avustansa. Hän lienee saanut jonkinlaisen kasvatuksen.\nMinä rupesin keskustelemaan hänen kanssaan ja todistin päivän\nselkeästi, että rautatiet vain saattavat maan häviöön. Hän vastasi: se\nriippuu siitä, _mihin_ ne rakennetaan ja _miten_ ne rakennetaan. Eipä\nsaata puolustaa tyhmyyttä sen älykkäämmästi. Vahinko vain, että\nkeskustelumme keskeytyi, kun juuri ehdimme tuohon kiistanalaiseen\nkysymykseen leveä- ja kapearaiteisista rautateistä.\n\nVaunumme vieri eteenpäin. Isän sytytellessä piippuansa syntyi uusia\nvaaroja äidin vilkkaassa mielikuvituksessa. Me olimme lukitussa\nvaunussa; miksikä olimme lukon takana? Lukon takana oleminen on aina\nkiusallista. Ja jos tuli sattuisi pääsemään valloilleen isän piipusta?\nSaattaahan semmoista tapahtua; niin, onhan Englannissa kokonainen juna\npalanut veturin kipinöistä. Tietysti palaisimme me vankeudessamme.\nTupakanpolton pitäisi olla kiellettyä rautateillä. Mutta, isä,\ntupruttelethan sinä savua kuin tulivuori!\n\nIsä aukaisi ikkunan ja luuli siten tehneensä tulivuoren\nvahingoittamattomaksi.\n\n-- Miten hirveästi siitä vetää!\n\nIkkuna suljettiin.\n\n-- Ensi asemalla minä menen sepän vaunuun, sanoi isä.\n\n-- Jätätkö meidät yksin? Se on mahdotonta. Ennemmin saat savustaa\nmeidät kuin sillit.\n\nHyvinkään asema, juna seisoo viisitoista minuuttia! -- Kello oli puoli\nyksitoista, ja koska me olimme olleet liikkeessä kello kolmesta asti,\naloimme tuntea suurta myötätuntoa aseman ravintolaa kohtaan. Isä lähti\nulos ja minä hänen mukanaan, minä tilasin voileipiä ja panin niitä\nviisi nenäliinaan äidin ja pienokaisten tarpeiksi. Ensi kerran\nelämässäni näin pikaruokailua; madot kaalinlehdellä tai kaksi tusinaa\nkanoja pienen ryyniläjän ympärillä eivät ahnaammin kiistele ruuasta\nkuin matkustavaiset siinä pöydän ääressä. Supinnahkaturkkinen\njättiläinen täytti puolen ravintolahuonetta; hoikka apukamreeri\ntunkeutui hänen kätensä alitse, sai valloittaneeksi lasin olutta ja\nkaatoi sen minun turkkiviitalleni. Kun katsahdin taakseni, oli isä taas\nkeskustelemassa pörhötakkisen miehen kanssa kapearaiteisista radoista.\n\nKello soi.\n\n-- Isä!\n\n-- Mene sinä edeltä, minä tulen kohta.\n\nMinä menin ja jakelin vaunussa voileipiäni vangeille. Soitettiin toinen\nja kolmaskin kerta, mutta isä oli yhä poissa. Vihdoin kuului vihellys,\njuna lähti liikkeelle, äiti huusi konduktööriä pysäyttämään junan;\nsilloin isä nousi vaunuun, mutta ei yksinään, vaan vetäen sepän\nmukanaan. Miten se oli mahdollista, oli meille arvoitus, mutta nopeasti\nse temppu vain kävi, ja tuossa tuokiossa minä istuin pörhönuttuisen ja\nhirveäkätisen vieraan miehen vieressä.\n\n-- Vai niin, te luulette, hyvä herra, että keveät veturit paleltuisivat\nkuoliaaksi täällä meillä kapeilla raiteillaan, jatkoi isä keskustelua,\nhuolimatta vähääkään meidän kummastuksestamme ja äidin viittauksista.\n\nMyöhäistä olisikin jo ollut saada seppä ulos, sillä ovi oli hyvin\nlukossa ja juna liikkeellä.\n\nSeppä pyysi hyvin lyhyesti anteeksi äidiltä ja minulta; häntä ei\nnäyttänyt ollenkaan huolettavan tunkeutuminen meidän rauhoitetulle\nalueellemme. Sitten hän vastasi isän kysymyksiin kunnioittavasti, mutta\nhyvin varmasti. Hänen äänensä oli aika miellyttävä, hänen käytöksensä\njokseenkin kursailematon, mutta ei niin typerä kuin minä olin luullut,\nja kun isä tarjosi hänelle sikaria, oli hänellä älyä vastata:\n\n-- Kiitoksia, minä poltan ainoastaan ulkona.\n\nIhmeekseni huomasin siinä, että hänellä oli hansikas vasemmassa\nkädessään. Tahtoiko hän komeilla oikeankäden karhunkäpälällä?\n\nKelpo äidilläni oli sellainen käsitys rautateistä, että jokaisen\nperheen tulee muka saada vaunu käytettäväkseen, ja että on erikoista\nhyväntahtoisuutta, jos siihen ottaa vieraita. Hän otti siis\näskentulleen vastaan melkein samoin kuin emäntä kohtelee tuntematonta\nherraa, jonka isäntä tuo kanssaan päivälliselle, milloin on ruokana\nvain lihamuhennosta ja rusinakeittoa. Tai toisin sanoen: olkaa hyvä,\nkäykää istumaan, mutta älkää odottako muuta kuin kohteliasta kohtelua!\n\n-- Antakaa anteeksi, huomautti isä, enhän vielä ole esitellyt meitä.\nMinä olen ... ja tässä on vaimoni ... tässä tyttäremme Augusta, ja\ntässä pienokaisemme Sigrid ja Frits, toinen aika velikulta eikä\ntoinenkaan juuri parempi.\n\n-- Minun nimeni on Duvert Damm, seppä.\n\n-- Ehkä olette mekaanikko?\n\n-- Vaikkapa niinkin. Muuten olen nykyään varsinaisesti vaskiseppä.\n\nMinä katsahdin äitiin ja näin hänen kasvojenilmeistään: vaskiseppä!\nJohan sen arvasinkin. Ja moisten kanssa isä rupeaa ystävällisiin\nkeskusteluihin. -- Äidin olisi vain tarvinnut lisäksi sanoa: ettekö\ntahdo olla hyvä ja tinata minun vanhoja kastrullejani?\n\nHän oli vaiti. Mutta sen sijaan kuulin isän sanovan:\n\n-- Vaskisepän ammatti on sangen hyvä, varsinkin jos tekee tehtävänsä\nymmärtäväisesti. Mutta kovin tuottelias se ei kaiketi liene?\n\n-- Aina sen mukaan, miten kukin onnistuu ja asiansa hoitaa. Muutamat\nrikastuvat, toiset köyhtyvät.\n\n-- Niin, valitetaan, etteivät ammattikunta-asetukset ole enää pitämässä\nnurkkamestareja aisoissa. Uusi elinkeinovapaus tahtoo, paha kyllä,\nmullistaa kaikki toiselle kannalle. Teillä, hyvä herra, on ehkä myöskin\nsyytä olla tyytymätön elinkeinovapauteen?\n\n-- Päinvastoin. Minä toivon, että jokaisella olisi vapaus hankkia\ntoimeentulonsa rehellisellä työllään.\n\n-- Mutta, antakaa anteeksi, hyvä herra, minä muistelen nähneeni teidät\njossakin. Oletteko sattumalta ollut työssä vaskiseppä Thalénilla tai\nAvanderilla Helsingissä.\n\n-- En, hyvä herra. Mutta minä muistelen, että me pari vuotta takaperin\nmatkustimme samassa höyrylaivassa Tukholmaan.\n\n-- Kuinka? Silloinko, kun koneisto joutui epäkuntoon Suomi laivalla ja\nme olisimme olleet pahassa palassa Ahvenan merellä, jollei muuan\nenglantilainen mekaanikko olisi ollut laivassa ja osannut korjata vian?\n\n-- Minä olin sitä ennen ollut kuusi vuotta Englannissa ja puhuin\nsilloin mieluimmin englannin kieltä.\n\n-- Oletteko siis ollut ulkomailla? Ja kuusiko vuotta?\n\n-- Enemmän kuin puolen ikääni.\n\n-- Mutta minä en käsitä...\n\n-- Sehän on hyvin yksinkertaista. Minä olen syntyisin Napolista ja\ntulin seitsemännellä ikävuodellani Suomeen, josta taas lähdin\nseitsentoistavuotiaana.\n\n-- Ja olette vaskiseppä, hyvä herra?\n\n-- Miltä kannalta asiaa katsoo. Nyt lumettomana talvena matkustan\nPohjois-Hämeeseen tutkimaan vaskimalmisuonia, mitä on luultu löydetyn.\n\n-- Antakaa anteeksi, herra insinööri ... enhän minä voinut aavistaa...\n\n-- Mitä turhia! Oikeastaan minä olen kuitenkin vain tavallinen seppä.\n\nKeskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja\nmiten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti\npäähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui\npienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan\ntoisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta\nvierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.\n\nPäästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut\njuttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä\nturkista ja pyysi voileipäänsä.\n\n-- Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti\nolet sen syönyt suuhusi.\n\n-- Ei, ei, se on sinun allasi, isä.\n\n-- Allaniko?... Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.\n\nIsä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin\nvoileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin\nkotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin\nhuonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin\nvaromattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys\noli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon\nkartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään\nravintolan ruokalista.\n\n-- Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen\nsäikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta\nminä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää\nseppää!\n\n-- Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin\nsyyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.\n\n-- Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.\n\n-- Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.\n\nJa niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.\n\nJuuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää\nparhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea\navattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan\npalvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin\noleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen\ntoiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki\nmeidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja\näidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari,\nvaras ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.\n\nKohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna\nlähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon\nkerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja\nsuora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen\nvihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista\nhenkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.\n\n-- Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän\nisänmaallisia tunteitamme.\n\n-- Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja\nikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.\n\n-- Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin\nja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa\nmiellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat\nminua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?\n\n-- Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!\n\n-- Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?\n\n-- No ... esimerkiksi tätä meidän maatamme.\n\n-- Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen\npäässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja\npeltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita\nkaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta\nja vasaran kalketta kaikkialla -- sanalla sanoen sellainen maa, missä\nihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa.\nMutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen\nyksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava\nhirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy\nsiihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen\narmoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja\njoka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse,\nkumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.\n\n-- Ette te, herra Damm, ole niinkään väärässä, huomautti äiti. On\noikein hirveätä, miten halukkaat ihmiset ovat laiskoittelemaan. Ja\nmiten vaateliaita he ovat! Ei tarvitse muuta kuin katsoa vain nykyistä\npalvelusväkeä.\n\n-- Niin, puuttui puheeseen isä, tuskinpa enää kunnioitetaan\nnimeksikään hallitusta ja virkamiehiä, lakia ja vanhoja tapoja.\nAina siitä asti, jolloin kreivi Berg[27] ja uudistuksia puuhaileva\npuolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin\ntoimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä,\nrautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista,\nhypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei\nole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio. Eikö\nniin? Ja nyt aiotaan vielä poistaa laillinen maanpuolustus. Minä kysyn,\nvoiko se johtaa muuhun kuin anarkiaan?\n\n-- Kaikilla kuvauksillaan -- huomautin minä -- on herra Dammin vain\nonnistunut todistaa, että hänen kauneusihanteensa on joko riihi,\nnavetta tai höyrykone. Niin kauan kuin täällä ei kasva viikunoita\nkuusissa, ei meidän maamme arvattavasti koskaan saa armoa hänen\nsilmissään.\n\n-- Mutta, hyvä neiti...\n\n-- Minä en ole hyvä enkä neiti, jos saan sanoa.\n\n-- Mutta, armoton neiti...\n\n-- Me olemme vain yksinkertaisia porvareita, herra Damm, puuttui äiti\npuheeseen vuorostaan ynseänä ja tyytymättömänä. -- Siis _mamseli_, jos\nsuvaitsette.\n\n-- Antakaa anteeksi -- jatkoi kiusallinen seppä -- minä olen kauan\noleskellut Englannissa ja saan siis ehkä sen perusteella käyttää _miss_\nnimitystä.\n\n-- Varsin kernaasti, nauroi isä. Sanokaa tytärtäni _donnaksi_ tai\n_signoraksi_ tai miksi vain tahdotte!\n\n-- Siis, miss Augusta, alkoi seppä, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äiti\nhypähti ylös huudahtaen:\n\n-- Nyt tulee yhteentörmäys!\n\n-- Kunpa kaikki rautatiet olisivat yhtä turvassa yhteentörmäyksiltä\nkuin tämä rata, jolla kulkee vain yksi ainoa juna, sanoi herra Damm\nhymyillen.\n\nÄidin huudahdus pelasti meidät kuitenkin toisenlaisesta\nyhteentörmäyksestä. Erehdys johtui siitä, että ajoimme sillan alitse,\nja kohta olimme Turengin asemalla. Sigrid valitteli kuolevansa janoon,\nja parissa minuutissa seppä sai hänet tyyntymään maitolasilla. Sillä\nhän voitti ainoastaan äänettömän luvan saada jatkaa matkaansa meidän\nvaunussamme. Meidän kiistamme oli saanut lopun tuossa luulotellussa\nyhteentörmäyksessä, herrat puhelivat rautatien vastaisesta jatkamisesta\nTampereen vapaakaupunkiin, ja me saavuimme muitta seikkailuitta matkan\npäähän, Hämeenlinnaan.\n\n\n\n\n5. MATKASEIKKAILUJA.\n\n\nPilli vihelsi, kulku hiljeni, juna pysähtyi, ja kelpo vanhempani\npäästivät helpotuksen huokauksen rinnastaan, kun he niin odottamattoman\nonnellisesti olivat päässeet tuon hirvittävän rautatien vaaroista. He\nsaattoivat jälleen hengittää vapaasti, nyt he voivat _levätä_\nmiellyttävällä maantiematkalla, jossa eivät mitkään konehirviöt joka\nhetki olleet uhkaamassa heitä kamalalla kuolemalla. Isän kello oli\npuoli yksi.\n\n-- Katsohan, isä kulta, tavaroitamme, muistutti äiti, ja\nkiiruhtakaamme, että ehdimme Muistoon tänä iltana. Me emme voi häiritä\ntätiä myöhemmin kuin kello seitsemän.\n\n-- No, no, vastasi isä, ruokaa pitää meidän kumminkin saada, ennenkuin\nlähdemme jatkamaan matkaa. Te jäätte arvattavasti Hämeenlinnaan, herra\ninsinööri.\n\n-- Tunniksi tai pariksi.\n\n-- Aivan kuten mekin. Saanko ilon kutsua päivälliselle?\n\n-- Kiitoksia, mutta minulla on asioita toimitettavana nyt heti.\nVastedes ehkä saan kunnian...\n\n-- Tervetuloa. Silloin saamme arvattavasti nähdä teidät, herra\ninsinööri, Kiinassa tai Amerikassa. Mieluista on minusta silloinkin\npuhella vähän enemmän kapearaiteisista radoista. Minä olen sitä mieltä,\nettä pitäisi säästää mikäli mahdollista, ja luullakseni se on järkevä\najatus, mutta se ei ole johtunut kenenkään mieleenkään täällä... Minä\ntulen heti, äiti... Tähän rautatiehen olemme nyt panneet neljätoista\nmiljoonaa markkaa. Olkaa hyvä, laskekaa sille kuuden prosentin korko,\nherra Damm; katsotaanpas, paljas korko tekee 840.000, näettekös,\nja sen lisäksi tulee kulku- ja huolenpitokustannukset, se tekee,\nlaskekaamme...\n\nSiitä tuli pitkät laskut. Äiti ja minä korjasimme sillä aikaa\nmatkapeitteen, pienokaiset, piipun ja tupakkakukkaron; näimme\nmatkustajien tungeskelevan pakaasipöydän ympärillä, johon kapsäkki\ntoisensa perästä nostettiin pois vietäviksi. Ei aikaakaan, kun sattui\näiti näkemään meidän matka-arkkumme ja tahtoi muitta mutkitta ottaa sen\nhuostaansa.\n\n-- Missä merkki? kysyi mies tiskin takaa.\n\n-- Mikä merkki! Tottahan minä tunnen oman arkkumme.\n\n-- Ei täältä saa mitään ilman merkkiä.\n\n-- Enkö jo sanonut, että ne kuitenkin pitävät kaikki, mitä meillä on!\nMene, Augusta sano isälle, että meiltä varastetaan tavaramme.\n\nMinä menin asemasillalle ja tapasin isän todistelemassa\nsiunatulle sepälle, miten maan rahoja oli käytettävä maanteihin ja\nsuoviljelyksiin. Taikka ne saattaisi antaa lainaksi ja saada niistä\nkorkoa eikä käyttää niitä valtiolainain kuoletukseen.\n\nSeppä oli pahemmassa kuin pulassa.\n\n-- Herra sotaneuvos -- sanoi hän -- te olette pääkaupungin asukkaaksi\nhyvin vanhoillinen. Sanotaanhan Helsingissä yleiseen suosittavan\nvapaamielisiä aatteita.\n\n-- Sanomalehdet ja hallitus, ne ne ovat vapaamielisiä, jatkoi isä hyvin\ninnokkaasti. -- Toisin sanoen: hallitus ja sanomalehdet. Kaikki on\nmuotia meidän aikanamme, herra Damm. Mutta minä tunnen vanhoja,\nymmärtäväisiä ihmisiä, joiden mielestä Hänen Hirmuisuutensa[28] ymmärsi\nasiat paremmin, ja niiden joukkoon kuulun minä. Silloin olivat ajat\ntoiset, uskokaa pois, hyvä herra; kaikki patriarkaalista niinkuin\npitääkin -- isällinen hallitus, joka piti huolen kaikesta, ja siivo\nkansa, joka nautti pelkkää hyvyyttä sekaantumatta semmoisiin asioihin,\njotka eivät koskeneet sitä. Yleishyvänä olivat esivallan asetukset,\nperustuslakina kruunausjuhlien lähetyskunnat, edustuslaitoksena\nsäätyjen pankintarkastajat, painovapautena painotarkastus ja yleisenä\nmielipiteenä maan virallinen lehti. Sillä hyvä, ja me olimme siihen\ntyytyväiset, uskokaa pois.\n\n-- Äiti odottaa ja pyytää isää kaikin mokomin tuomaan rahtimerkit,\nkeskeytin minä antaakseni kuulua mielipiteeni, joka ei ollut luettavana\nmaan virallisessa lehdessä.\n\n-- Vai niin. No, jääkää hyvästi, herra Damm. Minua ilahduttaa, että\nolen tutustunut niin ymmärtäväiseen nuoreen mieheen.\n\nMe saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään\nne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies\nlähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen,\nvaloisaan huoneeseen, jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli\nlattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid\nhuomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät\nheti kotiutumaan.\n\n-- Onpa tämä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen\nturkkia yltään. -- Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän\nodotellessamme hevosia?\n\nTyttö katsahti meihin niin kummastuneena, että äiti jätti toisen solmun\naukaisematta päähineestään ja kysyi, onko huone ehkä jo muiden\nmatkustajien hallussa.\n\n-- Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.\n\n-- Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika\nhyvältä.\n\n-- Ruokaa on kaupungissa.\n\n-- Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa...\n\n-- Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme nyt\nPorvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se\nhänestä tuntuikin.\n\n-- Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti\nhymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.\n\nHänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet\nSortavalassa.\n\n-- Sen kyllä ymmärrän -- sanoi isä -- että olemme asemalla, mutta totta\nkai täällä on ravintola matkustavaisia varten.\n\n-- On, ravintola on kaupungissa.\n\n-- Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?\n\n-- Virstan päässä.\n\n-- Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö\ntäällä siis ole ravintolaa matkustajille?\n\n-- Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.\n\n-- No mikä tässä sitten on?\n\n-- Asemapäällikön asunto.\n\n-- Antakaa anteeksi!\n\nMe läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka\njo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.\n\n-- Huutakaa tänne ajuri!\n\n-- Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.\n\n-- Tottahan Hämeenlinnassa lienee enemmän kuin neljä ajuria.\n\n-- On, välistä niitä on kuusi.\n\n-- No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?\n\n-- Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.\n\nMe lähdimme jalkaisin astua tallustelemaan lokaista tietä ja saavuimme\nkello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.\n\n-- Olkaa hyvä, antakaa meille huone!\n\n-- Ei ole yhtään tyhjänä.\n\n-- Mitä? Eikö yhtään?\n\n-- Salista lähtee kohta eräs herra.\n\n-- Olkoon menneeksi sali sitten.\n\nMe marssimme saliin myttyinemme, ja kenenkä tapasimme siellä? Sepän.\n\n-- Tekö, herra Damm? No sepä hupaista! Nyt saatamme syödä yhdessä\npäivällistä.\n\n-- Antakaa anteeksi, minun hevoseni on jo valjaissa.\n\n-- Mutta kuulkaahan, hyvä herra, te kun olette nuori, pitäähän teidän\nkäydä katsomassa maamme merkillisyyksiä. Esimerkiksi tämän kaupungin\nlinnaa. Minä kerroin juuri lapsilleni, että se on Birger Jaarlin\nperustama.\n\n-- Ja täällä on neljä ajuria! huudahti Frits, jonka mielestä se oli\nkaupungin suurin merkillisyys.\n\nÄidin mielihyväksi lähti seppä kuitenkin matkoihinsa.\n\n-- Hän näyttää minusta tyhmänlaiselta. Minä en ymmärrä, miten isä voi\nlörpötellä monta tuntia semmoisen kanssa, joka tuskin kuunteleekaan,\nmitä hänelle sanotaan.\n\n-- Minä vakuutan, että hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti minun\najatuksiani valtiotaloudesta. Sellaisilla nuorilla miehillä on\nulkomailta tullessaan kypsymättömät mielipiteet. Heidän on hyödyllistä\nkuulla vanhempien ja kokeneempien mieltä.\n\n-- Olisi parempi tilata päivällistä ja hevoset. Kello on kohta kaksi,\nja meidän pitää ehtiä Muistoon ennen kello seitsemää.\n\n-- Se on totta. Tarjoilija! -- Poika!... Mihinkä hän nyt meni!...\nAntti, vai mikä sinun nimesi on!... No, tuossa hän on vihdoinkin.\nToimita heti päivällinen viidelle hengelle!\n\n-- Heti, herra!\n\n-- Neljälle hengelle! puuttui puheeseen äiti ajatellen laskua ja\narvellen, että pienokaisia käy laskeminen neljäkolmatta tusinaan.\n\n-- Heti, rouva!\n\n-- Tilaa myöskin heti vaunut ja kaksi hevosta Vallan kestikievariin!\n\n-- Heti, herra!\n\n-- Ole hyvä, tuo lapsille kaksi lasia maitoa.\n\n-- Heti, rouva!\n\n-- Ja minulle pullo olutta.\n\n-- Heti, herra!\n\n-- Saammehan sitten kahvia?\n\n-- Heti, rouva!\n\n-- Pyytäisin vähän pesuvettä.\n\n-- Heti, mamseli!\n\n-- Puhdista minun päällyssaappaani!\n\n-- Heti, herra!\n\n-- No mutta riennä jo; meillä on kiire.\n\n-- Heti, rouva!\n\nPalvelija lensi \"tuulen nopeudella\" ja jäi sille tielle. Hän \"seurasi\nluontoansa\", kuten sanotaan mehiläisen sadussa, ja kun matkustajain\nvaatimukset kerran tulevat kohtuullisiksi tulevat myöskin palvelijat\nnopeiksi niitä tyydyttämään.\n\nMe odotimme -- ja odotimme! Me katselimme maailmanmenoa kadulla, jossa\njoka viiden minuutin kuluttua näkyi joku alakuloinen kävelijä kulkevan\nohi -- ainakin hän näytti meistä alakuloiselta. Vaihteen vuoksi\ntutkimme Alman taistelua, joka riehui kaikessa rauhassa salin seinällä,\nja ikkunakoristusta, joka kuvasi Ganymedestä ruokkimassa Jupiterin\nkotkaa. Muuan upseeri astui salin läpi ottamatta osaa Alman taisteluun;\nkaksi kauppa-asioitsijaa meni samaa tietä ja katseli meitä kuin\nrautatien tavarapakkoja, joilla ei ole omistajaa. Isä veti hyvin\nhuolellisesti kelloansa, äiti vartioi irtaimistoamme, pienokaiset\nkokivat parhaan kykynsä mukaan kaivella reikiä seinäpaperiin, ja minä\ntutkin parin viikon vanhaa sanomalehteä, jossa oli luettelo viimeisistä\nmarkkinahinnoista ja kummallinen juttu vasikasta, joka oli syntynyt\nkaksipäisenä. Se oli hyvin hupaista.\n\nVihdoin tuli oikein hyvä päivällinen, ja se maistuikin meistä\noivalliselta, paitsi että piparjuurikastike oli äidistä liian väkevää,\njotavastoin se isästä oli liian heikkoa. Se, että Sigrid kaatoi\npöydälle maitolasin ja Frits koristeli pöytäliinan ruusunpunaisilla\npuolukkahillon merkeillä, oli liian luonnollista eikä voinut herättää\nkenenkään huomiota.\n\nKahvi tuli. Me katsoimme kelloa: se oli kohta neljä.\n\n-- Tarjoilija!... Antti!... Ovatko hevoset valjaissa?\n\n-- Heti, herra!\n\n-- Lasku!\n\n-- Heti, rouva!\n\nLasku tuli kahdenkymmenen minuutin perästä ja se maksettiin sillä\naikaa, kun äiti pisti käsilaukkuunsa pari tuoretta rinkilää\npienokaisten varalle.\n\n-- Poika odottelee juomarahoja, huokasi äiti. Kyllä tämä matka tulee\nmaksamaan. Pankaa nyt hyvästi yllenne, lapset!\n\nHyvissä tamineissa marssimme me ulos noustaksemme vaunuihin. Oli jo\nhämärä; mitään vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijasta kahdet hyvin\nepäilyttävän näköiset kyytirattaat ja valjaissa hevoset, joilla silojen\nasemesta oli selässä jonkinlaiset repaleiset satulat riippumassa\njatketuista köyden paloista, joiden välitse ohjakset hyvin\nhuolestuttavasti kiertelivät.\n\n-- Missä vaunut ovat? huusi isä äkäisesti.\n\n-- Vaunutko? kysyi palvelijapoika odotellen juomarahojansa.\n\n-- Niin, ne, jotka tilasin.\n\n-- Eikö herralla ole omia vaunuja?\n\n-- Pöllö! Olisinko minä niitä sitten tilannut?\n\n-- Kaikilla, jotka matkustavat vaunuilla, on vaunut mukanaan.\n\n-- Minä tahdon vuokrata vaunut, kuuletko. Eikö kaikissa\nmatkustajataksoissa ole painettuna: vuokraa vaunuista sen ja sen\nverran?\n\n-- Sitten voitte mennä kestikievariin, hyvä herra, vastasi poika hyvin\nnärkästyneenä ja jätti meidät siihen pulaan lokaiselle pihalle.\n\n-- Minä en koskaan istuudu rattaille, selitti äiti hyvin päättävästi.\n\nTuloksena oli, että me vähän keskusteltuamme ravintolan isännän\nkanssa saimme vuokrata vanhat vaunut, mutta koska niissä ei ollut\nsiloja, täytyi meidän turvautua noihin eriskummallisiin Hämeen\nsatulavaljaisiin.\n\nMe lähdimme Hämeenlinnasta aivan pimeässä vanhoilla vaunurämillä,\nkurjan huonoilla valjailla tuntemattoman ajajan mukana mäkiselle\ntielle, joka oli paljasta sileää iljannetta; mutta mitä siitä lukua?\nOlimmehan päässeet hirmuisen rautatien vaaroista, nythän meillä oli\ntilaisuus _levätä_ vanhalla kunnon maantiellä. Kuskin käskettiin vain\najaa varovasti mäissä ja häntä kiellettiin ärjymästä kaikille\nvastaantulijoille.\n\nMatka kävikin todella hyvin onnellisesti aina siihen asti, kun ehdimme\nvastamäkeen, joka on puiston luona aivan kaupungin edustalla. Siinä\ntoinen solmituista köysistä katkesi.\n\nMe pysähdyimme, kuski laskeutui maahan, solmi köyden, ja me jatkoimme\nmatkaamme. Kahden tai kolmen virstan päässä kaupungista katkesi toinen\nköysi: sama temppu. Ennenkuin ehdimme Hattulan kirkolle, olimme jo\nkuusi kertaa olleet satulaseppänä, ja juuri kirkon kohdalla olisi\nmeidän pitänyt seitsemännen kerran koettaa onneamme, mutta kuski\nselitti jo leikanneensa ohjaksensakin. Hänellä ei ollut enää mitään\nköyttä.\n\nÄiti purki tukun liinaista nauhaa, isä uhrasi piippunsa silkkipunoksen,\nja niin pääsimme Mierolan kylään. Siinä näyttivät kaikki ponnistukset\nraukeavan tyhjiin. Kyytimies tunsi kylän satulasepän; häneltä saimme\nvihdoin lainaksi parit vaununsilat, kun isä antoi pantiksi koko niiden\nhinnan ja lupasi maksaa vuokraa puoli hintaa.\n\nMinä jätän kertomatta kaikki päivittelemisemme; täytyy kertoa lyhyesti,\nkun kuvailee niin vaiherikasta matkaa. Me ajoimme kylän alapuolella\nolevan sillan yli, sitten ylös pitkää vastamäkeä ja vielä kappaleen\nmatkaa. Sitten pysähdyimme: naula oli pudonnut valjaista, aisa viilsi\npitkin maata hevosten jaloissa. Se autettiin puupulikalla, mutta emme\nolleet pitkälle päässeet, ennenkuin toinen joustin katkesi ja vaunujen\nkori vajosi takapyörälle. Siihen loppui meidän kekseliäisyytemme: me\nolimme pimeässä aivan kirjaimellisesti maantiellä.\n\nJo alettiin huomata, että rautatiellä kuitenkin oli hyvätkin puolensa.\n\nVähän matkan päässä tieltä näkyi tulta; kyytimies lähetettiin pyytämään\nsieltä apua. Sillä välin tuli minun pitää ohjaksia, mutta kun olimme\npysähtyneet keskelle tietä ja muutamat päihtyneet maalaiset, joista\nohitse ajaminen oli vaivalloista, lyödä läjäyttivät hevosia ruoskalla,\nperäytyivät solvaistut vetäjät, ja me päädyimme rikkinäisine\nvaunuinemme sievästi ojaan.\n\nSiinä surkeassa asemassa tapasi meidät muuan herra, joka tuli ajaen\ntalosta, mistä tuli loisti, ja kiiruhti apuun. Hänen lyhtynsä valossa\nme tunsimme sillä kertaa vilpittömäksi mielihyväksemme hänet taaskin\nsepäksi.\n\n-- Minun kieseissäni -- sanoi hän -- on tilaa kahdelle, hankin toiset\nRiitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää\nsitten kaupunkiin.\n\n-- Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti,\njonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.\n\n-- Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot,\noivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein\nylellistä minulle.\n\n-- Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä\npitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.\n\nMeidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset\nkieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan\nkestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme\nMuistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia\nkymmenettä.\n\nSen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me\nolimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut\nvähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi\nhavaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot\nhuhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin\nyksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.\n\n\n\n\n6. YÖMAJA.\n\n\nLyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme\njonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita\nvälttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin\nSmålannissa hyvää, \"jos vain on myötä kelpo ruokasäkki\". Yön\nviettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille\nmieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia\nkuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme\nsataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista\nhaurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä\nteillä.\n\n-- Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.\n\n-- Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen\nvaltavasta uunista.\n\n-- Häkää! oli isän ensi huoli.\n\nJoskaan Valta ei ollut maamme parhaita kestikievareita, ei se ollut\nhuonoimpiakaan. Kolme huonetta pitkän ja huonosiivoisen porstuan\nvieressä, ruskeaksi maalatuita huonekaluja, pumpuliset puoliverhot\nikkunoissa, talikynttilä, päiväkirja, taksoja ja Jönköpingin\npuupiirroksia oli siinä matkustavaisten varalle. Huoneen takana, jossa\nruma uuni sijaitsi, oli kaksi kamaria. Syötyämme oivallisen aterian:\nhapanta leipää, verestä voita, talonpoikaisjuustoa, käristettyä\nsianlihaa munakokkelin ja maidon kera, istuen samalla hupaisen tulen\nedessä, jonka räiskyvät kuusipuut polttivat reiän matkanuttuuni,\nmajoittuivat äiti, isä ja Frits levolle toiseen kamariin, ja toisen\nvaltasimme minä ja Sigrid. Äiti tutki hyvin tarkasti kaikki lusikat,\nveitset, haarukat, lakanat ja päänaluset, teki uudestaan kaikki vuoteet\nja kävi sitten nukkumaan täysissä vaatteissa, neuvottuaan ensin meitä\nsammuttamaan tulen, kun rupeisimme makuulle. Ovet suljettiin, avaimet\notettiin suulta, sanoimme hyvää yötä toisillemme, sammutimme kynttilät\nja kävimme levolle.\n\nKaikki oli hiljaa, mutta uni ei ollut halukas tulemaan väsyneille\nsilmäluomilleni. Otaksuttavasti oli seinäpaperin alla entinen\nmakuuhuoneiden välinen ovi, sillä vastoin tahtoani kuulin seuraavan\nkeskustelun viereisestä huoneesta.\n\n_Äiti_. Hän osoitti huomaavaisuutta Augustalle, se nuori mies. Eikä hän\nAugustastakaan näytä olevan aivan vastenmielinen. Se on estettävä\najoissa.\n\n_Isä_. Hm... Minusta hän ei lainkaan osoittanut huomaavaisuutta.\n\n_Äiti_. Nuorta tyttöä voi miellyttää monella tavalla, ja seppä on\nvalinnut tapansa viisaasti. Miksi Augusta ei voi kärsiä Allan Hagertia?\nAllanilla ei ole koskaan rohkeutta vastustaa häntä. Huomaa, miten seppä\nkäyttää toista menettelytapaa: hän vastustaa ja kiihoittaa Augustaa,\nja se onnistuu paremmin. No niin... Augusta on epäilemättä hyvä\nsaalis sellaiselle seikkailijalle, joka on tänään seppä, huomenna\nvaskiseppä ja ylihuomenna kenties ryöväri. Augustan myötäjäisillä,\nviidelläkymmenellä tuhannella, saisi mainiosti nälkäiset karhut\ntyyntymään, ja etkö luule hänen tietävän, että Augusta saa periä\nMirabeau tädin? Ole varma siitä. Oh, kun ajattelen, että tuommoinen\nherra, mikä lieneekään, riistäisi meiltä jonakin päivänä kelpo\nAugustamme, jolla on minä päivänä tahansa valittavana vaikka kymmenen\npaljon sopivampaa kosijaa! Sanoihan hän Augustaa _missiksi_, ikäänkuin\nolisi leikkinyt kissanpojan kanssa.\n\n_Isä_ (unisesti). Miksei hän saanut sanoa neidiksi?\n\n_Äiti_ (yhä innokkaammin). Niin, puolusta sinä häntä sentähden, että\nhän on kuuntelevinaan sinun pitkiä puheitasi, mutta minä vakuutan, että\nhän ajatteli paljoa enemmän Augustan hatun punaisia nauharuusukkeita.\nMikä on sinusta Allan Hagertissa vikana? Onhan hän Hämeen varakkaimpia\nmaanomistajia, nuori, siivo...\n\n_Isä_. Ja tyhmä.\n\n_Äiti_. Ei ollenkaan. Hän hoitaa Ristipeltoa kuin mies ainakin; siitä\nasti, kun hänen isänsä osti maatilan tädiltä, on sen arvo noussut\ntoisen verran. Ajatteles: sata lypsävää lehmää! Ja mitäpä siitä, jos\nhän ei olekaan niin ovela kuin eräät muut? Ymmärrys tulee vuosien\nmukana. Muistathan, millainen Augusta oli, kun hän yritti karata\nTukholmaan, ja mimmoinen tyttö hänestä on sitten tullut. Harkiten\npäätetyt liitot ovat useimmiten onnellisimmat. Emmehän mekään olleet\nniin äärettömän ihastuneet toisiimme. Sinä laskit melkein tähän tapaan:\nJeanette perii kivikartanon ja vähintään neljäkymmentä tuhatta;\nsitäpaitsi kuuluu tyttö olevan joltisenkin hyvä, siis sopiva vaimo\nminulle. Minä taas ajattelin itsekseni, kun sinä kosit: hän näyttää\nolevan kunnon mies, joka voi elättää vaimonsa. Ei juuri mikään\nloistavan teräväpäinen.\n\n_Isä_. Lorua! Sinä rakastit minua.\n\n_Äiti_. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta\nhänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä\nhän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun _me_ menimme naimisiin\nja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun\nmielestäni Allan Hagert... Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun...\n\nMuutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun\ntulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella\nVallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin\nsataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun\nkohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot\nvaikuttavasi minuun \"rumalla maallasi\" ja misseilläsi, jotta sitten\nsaisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että\ntämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi.\nLuuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen\nsentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt\njonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän\ntahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa,\nniin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen\npakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää\nyötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin ... kadetistani.\n\nMinä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista,\nlapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella\nrautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi,\nja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli\nsaatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista\nrakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan:\nkapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli\nkiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin\nkoppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu,\nkunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin\nkuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan:\nkapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!\n\nMinä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan\nvuoteeni luo.\n\n-- Kuka siinä?\n\n-- Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. -- Minä tahdoin vain\nkatsoa, nukutko sinä.\n\n-- Mikset itse nuku, äiti?\n\n-- Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits\npotkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja\njonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko\nunohtanut avaimen oveen.\n\n-- Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.\n\n-- Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki\nmeidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.\n\n-- Sinä olet suotta levoton, äiti.\n\n-- Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien\nvarrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää\ntulitikkuja; onko sinulla?\n\n-- Tässä on.\n\nMe sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä\nseurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu\nruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.\n\n-- Se on mies, kuiskasin minä.\n\n-- Johan minä sanoin! Se on kauheata.\n\n-- Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan... Hän on\nheittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa... Seppähän\nse on!\n\n-- Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin\nsisempään huoneeseen. -- Mutta on ennen kuulumatonta, että noin\ntunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.\n\n-- Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi\nolla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?\n\n-- Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei\nnuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole\nenempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt\nmakaamaan väentuvan penkille?\n\nPäästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni,\nehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen\nja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me\npanimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään\nepäiltävää etumaisesta huoneesta.\n\nMutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja\nminusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen.\nSillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen ... minä venyin\nlattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen\nvaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä\ntunsin olevani vähällä pyörtyä ... muutaman minuutin kuluttua en enää\nolisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä\nvedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta\nhuoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei\nollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä\nelossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä\nvaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:\n\n-- Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!\n\n-- Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.\n\n-- Mitä nyt? sanoi seppä.\n\n-- Me kuolemme häkään!\n\nYhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko\nselälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi\npesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman\nkylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä\nvaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat\nsilmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen,\npää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä ... kiiruhti\nsulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin\nhuoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin\niloa.\n\nVaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse\nheti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli\nmiehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.\n\n-- Mitä tämä on? Augusta ... käveletkö sinä unissasi?\n\nMinä en todellakaan ollut muistanut pukuani. Muuta en voinut tehdä kuin\nsulkea oven ja kiertää käteni äidin kaulaan.\n\n-- Mutta mistä tuo hirveä häkä tuli? kysyi isä.\n\n-- Rakas isä, mitä muuta voi odottaa kestikievarissa, jossa kulkee\nväkeä kuin maantiellä?\n\nHäkä oli varmaankin tullut uunista. Me tutkimme sen tarkemmin, ja kas,\nkynttilä, jonka me niin huolellisesti olimme yöllä panneet sinne, oli\nsulanut, ja siitä oli tullut hiiliin niin paljon talia, että kokonainen\nkomppania olisi voinut siitä saada surmansa.\n\n-- Silläkö lailla te pidätte huolta talon turvallisuudesta, huomautti\nisä iloisesti.\n\nSiitä palasi jo toistenkin hyvä tuuli. Me pukeuduimme. Unesta ei ollut\nenää puhettakaan sinä yönä. Ainoastaan onnellinen Frits nukkui kaikkien\npuolesta. Kello oli neljä aamulla, me annoimme tehdä uudelleen tulen\netumaisen huoneen kauheaan takkaan ja tilasimme kahvia.\n\nHerra Damm oli samoin pukenut yllensä, mitä hänen puvustaan vielä\npuuttui. Me istuimme siis viisin takkatulen ääressä. Kelpo äitini ei\nole kohtuuton vaatimuksissaan; hän oli odottanut sepän pyytävän\nanteeksi sitä, että hän, kuten äidin mielestä oli laita, oli\ntunkeutunut meidän rauhoitetulle alueellemme, mutta äiti ymmärsi, että\nseppä oli taaskin tehnyt meille palveluksen, ja vaikka se harmittikin\nhäntä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä toisille. Seppä ei pyytänyt\nanteeksi, mutta ei myöskään näyttänyt pitävän mitään lukua avusta,\nminkä hän oli antanut tuona tukalana hetkenä; minuun hän tuskin viitsi\nkatsahtaakaan.\n\nIsä oli aivan ihastuksissaan.\n\n-- Olen minä kuullut puhuttavan sepistä, jotka ovat olleet pappeja --\nvirkahti hän pudistaen sepän karkeaa kättä -- mutta enpä koskaan ennen\nole tavannut seppää, joka samalla on sukkela henkilääkäri. Mitä\narvelette, hyvä herra, joisimmeko, kahvia odottaessamme, lasin Ruotsin\npunssia?... Ai, nyt olemmekin köyhässä Hämeen sydämessä. Mutta lasi\nolutta? Vai viinaryyppy, kumpaako suvaitsette? Täällä on hieman liian\nraikasta tuon jäähdytysparannuksen jälkeen.\n\nIsä erehtyi innoissaan sellaista sanomaan. Hän kuuluu kohtuudenseuraan\neikä juo koskaan väkeviä juomia, paitsi lasillisen viiniä ja olutta ja\njoskus totia. Minä olin varma, että seppä ottaisi sen huomioonsa. Turha\ntoivo! Se hirviö otti esille pienen matkalippaan, jossa oli kaikki\nteetarpeet, ja pyysi saada tarjota meille lasillisen vattulikööriä.\n\n-- Tämä on minun lääkettäni, sanoi hän.\n\n-- Hyvä herra Damm, alkoi isä hiukan juhlallisesti -- koska nyt kohtalo\non johtanut meidät yhteen niin kummallisella tavalla, saanen ehkä\nesittää ... lähempää ... hm, hm!\n\nSilloin isää rupesi ryittämään. Minä tunsin poskeni käyvän\ntulipunaisiksi, sillä mitä hän saattoi muuta tarkoittaa kuin lähempää\nsukulaisuutta? Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi:\n\n-- ... lähempää tuttavuutta.\n\n-- Varsin mielelläni, vastasi seppä. (Sen kyllä uskoin.)\n\n-- Minä saan siis pitää sinua, veli, perheeni ystävänä, jatkoi isä.\n(Se kuului todellakin vähän sukulaisuuden tapaiselta.)\n\nSeppä kumarsi vähän, hyvin vähän, ylpeätä päätään, vastaamatta mitään.\n\n-- Saanko kysyä, minne matka?\n\n-- Pälkäneelle.\n\n-- Sinnehän mekin aiomme. Onpa hauskaa, kun saamme matkustaa yhdessä.\n\n-- Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten\nohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti\nlisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti\nhänen mieleensä.\n\n-- Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi\nvuotta takaperin.\n\n-- Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.\n\n-- Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.\n\n-- Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän\naikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka\naika on niin kallista.\n\n-- Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello\nseitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.\n\n-- Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti\nseppä.\n\n-- Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin\nkuin noin kahdentoista paikoilla.\n\n-- No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.\n\nSeppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.\n\n-- Minun on käytävä vieraissa, huomautti hän. Herrasväen ajaessa\nPälkäneen kirkolle päin poikkean minä vasemmalle Muistoon.\n\n-- Matkustatko, veliseni, Muistoon? huudahti isä.\n\n-- Matkustan, vastasi seppä.\n\n-- Mutta sinnehän meilläkin on matka!\n\nÄidillä ei ollut mitään sanomista. Hänen kasvojenilmeensä olisi voitu\ntulkita melkein tähän tapaan:\n\nMitä meillä onkaan täällä tekemistä? Tuo mies on kuin huhtikuun nuha;\nsiitä ei pääse eroon ennenkuin kesällä.\n\nMutta seppä keksi keinon.\n\n-- Eipä sovi jättää käyttämättä uutta rekikeliä, kehoitti hän. Minä\nolen aikonut palkata pari työmiestä täältä kylästä enkä siis voi\nmäärätä aikaa, milloin lähden. Minä toivotan teille, herra sotaneuvos,\nhauskaa rekiretkeä.\n\n-- Hm, virkahti isä osaamatta hänkään vuorostaan sanoa sen enempää.\n\nHetkisen kuluttua istuimme kaikki reessä, ja Valta katosi häkäisine\nuuneineen talviseen sumuun.\n\n\n\n\n7. MUISTOON TULO.\n\n\nMe emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano,\nConstance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin\nmieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä\nreessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten\nluo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen\npohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa -- ei mikään\narkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja\nkulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme -- ei mikään\nmaisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai\nlumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin\npuuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu\npehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää\nkuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä,\nkyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi\nloihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän \"ruman\" maamme\nviehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta\nja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota\nniissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa\navuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se\nmyönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä\noli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano,\nonko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu\nsuorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee\nleikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä\nymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu\nkuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!\n\nMe kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä\nVallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen\nmolemmat kirkot -- vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä\nrakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty -- jo kaukaa\nnäkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden\nkunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden\nrantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen\ntiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.\n\nKello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston\nrantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne\nseudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa\nja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan\nsanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin,\nMunsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitsee\n_niin_ paljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä\nröyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka\nvasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula\nsatavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on\nkuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä\nMallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla\npitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä,\nmelkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi\nnäkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja\nkoivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee\njärven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä\nMallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri,\nsädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana.\nJärvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi\nSääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja\nhuudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli!\nJa kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin\nkirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa\nauringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden\nkarkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.\n\nNähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana\nedessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja\nsaisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota,\njyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me\najoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä...\n\nEnsimmäinen vastaanotto oli vihamielinen. Meitä tervehti äkäisellä\nhaukunnalla kahlekoira _Danton_ historiallinen otus, jonka\nkuuluisan nimen talonväki oli varsin häpeällisesti muuttanut\n_Tantuksi_. Pitämättä lukua tuosta mielenosoituksesta, jonka Dantonin\nkahleet tekivät yhtä vaarattomaksi kuin painotarkastus luulee\ntekevänsä sanomalehtien pihakoirat, astuimme eteiseen ja riisuimme\npäällysvaatteemme. Siinä eteisessä ei ollut mitään uunia, vaikka Muisto\noli muuten sangen hyvin sisustettu; tädin nuoruudenaikoina oli sitä\nkatsottu tarpeettomaksi ylellisyydeksi, ja Muistossa oli kaikki samalla\nlailla järjestettyä kuin kuusikymmentä vuotta takaperin.\n\nEteisestä astuimme kauniiseen saliin, joka oli koristettu kukkivilla\nlilja-, kurjenpolvi-, oleanderi- ja murattikasveilla. Kaikki oli\nennallaan: vaaleansiniset seinäpaperit kullan- ja vihreänvivahteisine,\nhienoine seinämaalauksineen, kosteudesta vähän turmeltuneine,\nkultaisine katonrajalistoineen, vanhanaikuiset, valkeat selkämystuolit\nvaalenneine vihreine silkkipäällyksineen; pienet selkänojattomat\nistuimet; tuttu sohva, joka minusta usein tuntui puolen penikulman\npituiselta, ja sen mustat silkkiripset, joiden palmikoiminen minua\nlapsena huvitti; onnettomain kuningatarten Maria Antoinetten ja\nFredrika Dorothea Vilhelminan marmorikuvat katselivat miellyttävästi\nalustoiltaan ikkunoiden välistä, samalla kuin kummallisen näköinen\npronssikuva, omenanjumalatar Pomona, irvistellen tervehti ylhäältä\nkomeanhienon, puolipyöreän avouunin päältä, joka oli luullakseni tehty\nGripsholman tai Skon luostarien esikuvan mukaan. Kaikki ne herättivät\nmiellyttäviä lapsuudenmuistoja, ja jos jotakin vielä oli tarpeen\nsydämeni lämpenemiseksi, niin oli siinä vanha seinäkarttakin, _Map of\nthe world_, monine mutkikkaine viivoineen, jotka kuvasivat Cookin ja\nVancouverin matkustuksia maailman ympäri valkeilla, halkeilleilla,\nvernissankiiltoisilla valtamerillä, joita minä niin monesti olin\nteeskentelemättömästi ihmetellen tutkinut siihen aikaan, jolloin\nmaailman raja oli mielestäni Mallasveden ja Pälkäneen kirkon välillä.\n\nTädin emännöitsijä ja uskottu palvelija mamseli Södergren, kaikkien\nvanhain ystävien kelpo Malla, tuli näkyviin, toivotti meidät\ntervetulleiksi ja vei meidät tädin luo, joka luuvalonsa ja\nselänpakotuksen tähden ei voinut lähteä pehmeästä keinutuolistaan.\nTädin pää oli vähän valkoisempi, mikäli me voimme huomata leveän\npitsimyssyn alta, kasvot vähän keltaisemmat ja ääni vähän vapisevampi\nkuin silloin, kun viimeksi näin hänet puolitoista vuotta takaperin,\nmutta muuten hänellä oli sama ylhäinen, uljas ryhti, sama kaareva nenä\nja suuret, siniset, jo tummentuneet silmät, sama lumivalkoinen, hyvin\nsilitetty myssy ja kaulus, sama vihreä saali ja musta silkkipuku ja\nsamat korko-ompeluksilla koristetut tohvelit, sanalla sanoen, hän oli\njotenkin samanlainen kuin minä muistin hänen olleen jo varhaisimpana\nlapsuusaikanani. Hän otti meidät vastaan ystävällisellä, voisinpa\nmelkein sanoa armollisella päännyökkäyksellä, ja hänen suudeltuaan\näitiä kahdesti poskelle astui ensin isä esiin, sitten minä ja vihdoin\npienokaiset, kaikki arvomme mukaisessa järjestyksessä suutelemaan hänen\nkättään. Kun se temppu oli ohitse, tuntui meistä yhtä suloiselta kuin\nkesällä kylmän ryöpyn jälkeen: viileyttä seurasi miellyttävä lämpö.\nOlihan meillä edessämme rakastettavin vanha täti, mikä milloinkaan\non tullut kuolevaisen osaksi, kun vain emme laiminlyöneet\nkunnioituksenosoitusta, jota hän katsoi velvollisuudekseen vaatia\nsukulaisiltaan. Odoteltaessa päivällistä, joka tekisi meidät täysin\nkotiutuneiksi Muistossa, katselin vielä kerran huvikseni vanhaa\nystävääni, kreivi Mirabeauta, joka yhtä jättiläismäisen leveine\nkasvoineen, yhtä juhlallisena suurine tekotukkineen ja yhtä\npilkallisesti hymyilevänä kuin ennenkin näytti sanovan entiselle\nihailijalleen aivan samoin kuin ennen hänen lapsena ollessaan: mitkään\npallot, mitkään heittorenkaat eivät saa tulla liian lähelle minun\nkreivillistä nenääni!\n\nTäti suvaitsi kysellä, miten matkamme oli onnistunut. Mitä meidän oli\nvastattava? Minä nauroin ovelasti itsekseni, kuten valitettavasti olin\nnuorempana oppinut, kun nyt kuulin, että vaikkei maantie ollutkaan\nvarsin huvittava vaunuilla matkustettaessa tähän vuodenaikaan, oli\nrautatie kaksi kertaa peloittavampi. Mutta monien huoltemme jälkeen oli\nmeillä vain jäljellä suloinen tunne siitä, että vihdoinkin olimme\nhyvässä, kauniissa, turvallisessa satamassa ja suloisessa levossa. Ei\nkukaan meistä ollut vielä virkkanut mitään sepästä, mutta äkkiä isä\nvaromattomuudessaan mainitsi, että täti saa odottaa herra Dammia\nvieraakseen.\n\n-- Herra Dammiako? toisti hän. Minä muistelen sen nimisen henkilön\nolleen kuningatar vainajan ystäviä. Minä en tunne sitä sukua, sillä hän\noli hovissa myöhemmin kuin minä.\n\n-- Ehkä hän on joku kaukainen sukulainen? kysyi isä, otaksuttavasti\nmuistelematta perintöä.\n\n-- Ruotsissa en minä tunne ketään muita sukulaisia kuin ----sköldit\nisäni puolelta, enkä Suomessa ketään muita kuin teidät äitini puolelta.\nMinä olin isäni ainoa lapsi, mutta äitini meni hänen kuoltuaan uusiin\nnaimisiin ja hänelle syntyi toinen tytär, josta tuli sinun äitisi, hyvä\nJeanette. Augusta ... käy noutamassa kirjastosta Sursillien\nsukuluettelo ja katso, onko siinä Damm-sukua!\n\nMinä palasin selittäen, että Sursillien joukossa on ainoastaan muuan\n_Damstén_, mutta ei mitään _Dammia_.\n\nIsä ei taaskaan ollut varuillaan, vaan antoi ajatuksiensa lentää arkaan\naineeseen, nimittäin tädin eronneeseen mieheen.\n\n-- Eiköhän -- sanoi hän -- herra Damm voisi olla vapaaherra R. vainajan\nkaukainen sukulainen?\n\nMe hämmästyimme. Mutta täti, kun kerran oli päässyt käsiksi\nsukulaisuussuhteisiin, jotka hän tunsi niin tarkoin kuin olisi ollut\nelävä sanakirja, ei huomannut koko tuota vaarallista kysymystä.\n\n-- Isoisälläni -- jatkoi hän -- oli veli, joka palveli tykkiväessä\nKaarle XII:n aikana, ja hänen sanotaan, paitsi tytärtä, joka oli\nnaimisissa rovasti Rislachiuksen kanssa, jättäneen jälkeensä pojan,\njoka sitten meni sotapalvelukseen Saksiin; hänellä kuuluu olleen suuri\nperhe. Äidilläni taas oli eno, eräs Gyllenpantzar, joka meni Ranskan\npalvelukseen ja kaatui vuonna 66 Länsi-Intiassa, missä hänellä oli\nviljelyksiä ja missä hän meni naimisiin erään kreolittaren, Marie\nJeanne Alvarezin kanssa. Mahdollisesti Damm saattaisi olla syntyisin\njostakin noista suvuista, ja nimestä päättäen pikemmin saksilaisesta.\nMies vainajani tunsi tuon perheen, jolla kuuluu olleen ylhäisiä\ntuttavuuksia Dresdenissä, ja erään tyttäristä sanotaan olleen\nnaimisissa kuningas August III:n tallimestarin, vapaaherra Schönfeltin\nkanssa.\n\n-- Herra Damm mainitsi sattumalta, että hän on syntynyt Napolissa.\n\n-- Napolissako? Minä muistelen, että kuningatar... Sanoiko hän\ntodellakin Napolissa?\n\n-- Aivan varmasti. Hän sanoi viettäneensä lapsuutensa ajan ulkomailla\nkuudenteen ikävuoteensa asti.\n\nTäti ei vastannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Tuo tieto näytti\nliikuttavan häntä, vaikkemme me voineet aavistaa syytä. Onneksi\nkamaripalvelija ilmoitti kohta sen jälkeen -- silloin kuten ainakin\npuettuna livreaan, jossa Ruotsin värit, sininen ja keltainen, loistivat\n-- että päivällinen on valmis.\n\n-- Saatpahan nähdä, että seppä vielä esiintyy perijänä, kuiskasi äiti;\ntuo hänen epäluulonsa ei suinkaan vähentänyt vastenmielisyyttä, mitä\nhän ennestään oli tuntenut matkakumppaniamme kohtaan.\n\nIsä katsoi kohteliaisuuden vaativan häntä tarjoamaan käsivartensa\ntädille. Täti epäsi tarjouksen kumartaen vain vähän ylhäisesti päätään.\nHän pyysi meiltä anteeksi, ettei hän voinut pitää meille seuraa\npöydässä: hänellä on nykyjään tapana syödä omassa kamarissaan, ja\nsentähden hän toivoi, että äiti, ollen sukulainen ja tottunut talon\ntapoihin, tahtoisi hoitaa emännän tehtävät.\n\nMe aterioimme siis _en famille_, ilman tätiä, ainoastaan Malla\nSödergren seurassamme, ja hänkin suostui vain isän innokkaista\npyynnöistä istuutumaan pöytään. Ruokasali herätti meissä kaikissa mitä\nmiellyttävimpiä muistoja. Sen huonekalut ja seinäpaperit olivat\nvaaleanpunaisia ja valkoisia, ei missään synkkää tammen väriä, joka jo\nkyllästyttää ennen ruualle istuutumista. Minä katselin kiilloitettua\nsuurta ruokapöytää, joka oli usein notkunut uunipuurovatien painosta,\nja kaunista kaappia, jonka kätkössä tavallisesti oli maukkaita\nherkkuja. Päivällinen oli luonnollisesti runsas ja oikeinpa erinomaisen\nhienokin jokapäiväiseksi arkiateriaksi. Äiti ylisti keitettyä lohta,\nisä oivallista vasikanpaistia, pienokaiset pistivät poskiinsa pikku\npöytänsä ääressä aimo annoksia riisiryynipuuroa, ja ihastuksekseni minä\nkeksin erään herkun, jota en missään muualla koko maailmassa ole\ntavannut kuin Muistossa, nimittäin \"kruunuleivokset\".\n\nTäti ja vanhemmat kävivät päivällislevolle, ja sillä välin minä,\nvoimatta vastustaa Fritsin ja Sigridin pyytelyjä, lähdin heidän\nkanssaan ensimmäiselle kelkkaretkelle -- tulihan jonkun huolehtia\nheistä ja varjella heitä joutumasta niihin vaaroihin, mitä järvelle\npäin viettävässä rinteessä saattoi olla. Siellä oli suloisen raikasta\nja hyvää. Vapauden ilma puhalteli ympärillämme ja avarrutti sydämen,\njoka ei koskaan niin vapaasti syki umpisalongeissa, missä sitä lastikat\npuristavat ja missä sovinnaisuuden lyijypainot riippuvat raskaina\nhameenliepeissä.\n\nEräässä kohden oli mäki jyrkänlainen; siitä laskin minä, Sigrid\nedessäni kelkassa, ja ohjasin niin taitamattomasti, että teimme\nkuperkeikan lumessa. Mikäpä saattoi olla viattomampaa: pieni naarmu\notsaan, lumenryöpsähdys vihreälle matkanutulleni; kukapa sen näki?\nEhkäpä harakka lehdettömästä koivusta, jossa se lakaisi huurretta\noksista pitkillä pyrstösulillaan. Ei, näki sen vielä joku muukin: täti,\njonka keinutuoli oli asetettu aivan järvelle päin olevan ikkunan eteen.\n\nHämärä tuli aikaisin, ja minä palasin takaisin suojatteineni\naavistamatta vähääkään, mimmoinen saarna minua odotteli. Täti oli jo\nehtinyt pitää puheen äidille.\n\n-- Suuri, pitkä tyttö juoksentelee kelkkamäissä! Mimmoisia tapoja hän\nonkaan oppinut kaupungissa? Minun nuoruudessani, _ma chère_,\nystäväiseni, oli toiset käsitykset siitä, mikä on sopivaa, mikä ei.\nSilloin oli kukin niin kauan lapsi kuin hänellä oli oikeus olla lapsi,\nmutta kun hän menetti sen oikeuden, sai hän toisen oikeuden, oikeuden\n-- olla nuori nainen.\n\nNiinpä niin, tädin nuorena ollessa! Silloin näyteltiin\nteattereissa paimenia ja paimentyttöjä, mutta tosi elämässä\nmiehet kävellä tepastelivat kankipalmikko niskassa ja naiset\ntäyteaineella pyöristetyin pohkein, korkeine _frisure à la tour de\nBable'ineen_, Baabelin tornin tapaan asetettuine hiuksineen ja\n_à la grecque_-pukuineen, kreikkalaisten tapaan vyötäinen kainalossa,\ntoisin sanoen sydän kurkussa. Ikäänkuin en minä olisi tädin\nvierashuoneen ylhäisistä muotokuvista, aina seivässuorasta Kustaa\nIV:stä Adolfista ja veltostuneesta Kaarle XIII:sta ynnä heidän\npuolisoistaan tätiin itseensä asti, joka käytti niin kankean\nvanhanaikuista pukua -- ikäänkuin en heistä olisi jo kylliksi päässyt\nselville, mitä siihen aikaan katsottiin \"soveliaaksi\". Jumala\nvarjelkoon kelkkamäistä! Luonnollistahan oli, etteivät ne olleet\nmuinaisajan mukaisia, sillä eihän Kreikassa laskettu mäkeä, ja mitenkä\nolisikaan sellainen Baabelin tornin tapainen tukkalaite pysynyt\nkelkkamäessä tasapainossa kukistumatta raunioiksi?\n\nMinun tuskin tarvitsee sanoa, että nuo vastaväitteet jäivät lausumatta,\nja siinä Augusta, jonka pikku _étourderie_, ajattelemattomuus pian\nunohtui, tekikin viisaasti. Tädin menetetyn suosion hankkimiseksi\ntakaisin tarvitsi äidin vain tavallisella taitavuudellaan antaa minulle\ntilaisuus näytellä rouva Clairelta opittua ranskantaitoani, joka vielä\n-- kuten isäni suvaitsi sanoa -- oli saanut hyvän \"silittelyn\"\nvuosikautisesta ahkerasta puhelusta erään kuuluisan pääkaupunkilaisen\n_marchand de participes'in_ kanssa. Minä latelin, mitä suinkin taisin,\nehkä vähän enemmänkin, vaikka siten jouduinkin toisen kuperkeikan\nvaaraan, mutta täti oikaisi hyväntahtoisesti pienet erehdykseni ja tuli\ntaas mitä parhaimmalle tuulelle.\n\n-- Ystäväni -- sanoi hän katse hyvyyttä tulvillaan -- minua ilahduttaa\nedistymisesi; säännöt tunnet jo, mutta et vielä kieltä. Sinä puhut\nranskaa melkein samoin kuin minä nuorena ollessani kuulin ruotsalaisten\nlaulajattarien laulavan italian kieltä; nuotit olivat Italian, sävel\nRuotsin. Kieltä luullaan puvuksi, jota koetellaan muotikauppiaan luona\nja joka sopii toiselle hyvin, toiselle ehkä huonommin; mutta kieli on\nsäveliksi sovitettu sielu. Jollei ihminen saa omakseen sitä sielua,\n_l'esprit d'une idiome_, kielen henkeä, laulaa hän vain tyhjiä ääniä.\nMinun nuorena ollessani ei puhuttu niin virheettömästi kuin luultavasti\nmonikin koulutyttö nyt korkeimmilla luokilla; harvoin osasi nainen ja\nmelkein vielä harvemmin mies kirjoittaa sivua tekemättä yhtä monta\noikeinkirjoitus- ja kieliopillista virhettä kuin riviä oli sivulla.\nMutta meillä oli sen sijaan vallassamme kielen sielu; me näimme sen\nsilmillä, tunsimme sen tajunnalla ja ajattelimme sen ajatuksilla. Siinä\nmeidän kielioppimme. Teillä on säännöt, meillä oli henki; teillä\nkorulauseet, meillä keskustelutaito. _C'est tout dire_, siinä kaikki.\n_Aujourd'hui la conversation est morte_, nykyjään on keskustelutaito jo\nmennyttä.\n\nSamaan tapaan täti jatkoi vertauksiaan hänen ja meidän aikamme välillä.\nMyönnänpä, että oma närkästykseni minua melkein hävetti. Olihan hänen\nsanoissaan niin paljon totta ja niin paljon suloutta, että minä näytin\nomastakin mielestäni varsin lapsellisen tyhmältä. Niin, niin, kyllä\nhänessä oli muutakin kuin _la tour de Bable_ muinaisessa _coifure'ssä_.\nHänen kellastuneille poskilleen nousi vieno puna, hänen himmeät\nsilmänsä saivat takaisin muinaista loistoaan. Olisiko hän todellakin\nkerran ollut vierashuoneen seinällä riippuvan muotokuvan kaltainen,\nniin hienon, kauniin ja älykkään näköinen kuin kuva, jossa kaikista sen\nkummallisista pukimista huolimatta oli kumminkin jotain hyvin jaloa ja\nviehättävää?\n\nKohtapa täti pääsi käsiksi juttuihinsa, jotka olivat peräisin\nkuningatar Fredrika Dorothean hovista. Täti oli ollut kuninkaallisissa\nhäissä Tukholmassa 31 päivänä lokakuuta 1797 -- hän ei koskaan\nunohtanut sitä päivää, ja samoin säilyivät hänen muistissaan myös aina\nkuningattaren verrattomat kädet ja Katarinannunnien puku, johon\nylhäinen morsian oli puettu. Monta pientä piirrettä kuningattaren\nhyvyydestä oli säilynyt tädin uskollisessa muistossa, muiden muassa\neräs köyhä lapsi... Hän kertoi kuningattaren mieltymyksestä Hagaan,\nmiten häntä vaivasi Ruotsin kylmä ilmanala ja miten hän käytti\nmurskattuja mansikoita lääkkeenä vaivoihin, joita kylmä hänen\nkäsivarsiinsa oli aiheuttanut. Eräältä puolelta linnan pihaa\nsuli lumi tavallista aikaisemmin keväällä. Sitä pienoista, suuren\nlumijoukon keskelle ilmestynyttä pälveä katseli kuusitoistavuotias\nkuningatar kyynelsilmin... Oli liikuttavaa kuulla tädin kuvailevan\nentisen hallitsijattarensa enkelinlempeyttä, hänen väsymätöntä\nkärsivällisyyttänsä ja miten kauniisti ja kainosti hän koki palauttaa\nhupaisuutta, joka aina kaikkosi hovin piiristä, kun jäykkä,\nahdasmielinen, epäluuloinen kuningas saapui.\n\nSeuraava kahvijuttu esimerkiksi. Kahvi kiellettiin koko valtakunnasta,\nja sitä päivää -- elokuun 1 päivää 1794 -- vietettiin monin paikoin\nsuurin hautajaisin, joissa suruvaatteisiin pukeutuneet vieraat\nkantoivat juhlakulkueessa suruharsoon käärittyä kahvipannua nautittuaan\nensin viimeisen kerran sen jumaljuomasta. Kielto oli hyvin\nvaltiotaloudellinen, mutta valitettavasti niin tyhmä, että se jo\nmuutamien kuukausien perästä täytyi lakkauttaa, mikäli se koski suurta\nyleisöä. Hovissa pysyi kielto kumminkin voimassa, kun hovin muka tuli\nnäyttää hyvää esimerkkiä kahvia juovalle kansalle. Kuningatar parka\nhuokasi tullessaan valtakuntaan, jossa hänen mielijuomaansa katsottiin\nmelkein valtiorikokseksi. Silloin sattui eräälle tohtorille,\nhenkilääkäri Dahlbergille tai Hallbergille, en muista tarkoin nimeä,\npistämään päähän onnellinen ajatus määrätä hovineideille paahdettua ja\njauhettua kahvia lääkepulloissa nimellä _pulvis arabicus_. Sellainen\noiva lääkepullo kädessä meni muuan neitsyistä kuningatar Fredrikan\nluokse ja -- voiko jälkimaailma aivan ankarasti tuomita hänen\nrikostansa? -- hän joutui todellakin kiusauksen valtaan, hän antoi\nviekoitella itsensä hirveään rikokseen: keitättämään kahvia omassa\nhuoneessaan ja juomaan sitä kahden luotetun uskottunsa kanssa. Pahaksi\nonneksi oli hovissa supattajia, jotka kaikista varokeinoista huolimatta\nsaivat urkituksi tuon kauhean asian ilmi ja ilmoittivat siitä Kustaa\nIV:lle Adolfille. Eräänä aamuna marssii kuningas sisään jäykän kopeana\nja juhlallisena, täydellisesti tuntien, miten hänen arvoansa oli\nloukattu.\n\n-- _Madame_, huhu on siis tosi, teidän rohkeutenne on todellakin mennyt\nniin pitkälle, että te uskallatte juoda kahvia!\n\n-- Ah, _sire_, minä en tarkoittanut mitään pahaa, mutta jos se ei\nmiellytä teitä, ei se ole koskaan enää tästä lähin tapahtuva!\n\n-- Minua ei koskaan miellytä, _madame_, että rikotaan käskyjäni. Tuon\nuskaliaan teon toimeenpanijat rangaistaan.\n\n-- Minä vakuutan, _sire_, että ainoastaan minä olen syyllinen; älkää\nantako kenenkään muun kärsiä minun tähteni!\n\nMitään vastaamatta käski kuningas viedä pois kahvikojeet, katsahti\nhämmästyneihin hovineiteihin niin kylmänkolkosti, että siitä olisi\nlappalainenkin paleltunut, ja meni sitten tiehensä paiskata\npaukahuttaen oven kiinni.\n\n-- Sellaista elämää -- lisäsi täti -- vietti Ruotsin kuningatar\nFredrika Dorothea Vilhelmina, Badenin prinsessa, aina vuoteen 1809,\njosta alkaen hän ei enää ollut kuningatar, ja vuoteen 1812, jolloin hän\nsai laillisesti eron miehestään Karlsruhessa. Minä kerron nyt jutun\nhovin kulissien takaa. Tulee kuitenkin varoa, kun tuomitsee kuninkaita\nhovilorujen mukaan. Kustaa IV Adolf näytti joinakuina hetkinä\nsuuremmalta ja toisinaan taas pienemmältä kuin hän olikaan. Kuningatar\nkäsitti selvästi ne suuruuden hetket ja unohti mielellään pienuuden\nilmaukset. Kun hän sitten kertoi, miten hän tuttavallisina iltoina,\nollessaan kahden kesken kuninkaan kanssa, ojenteli hänelle tärkeitä\npapereita allekirjoitettaviksi ja uskalsi neuvoa häntä noudattamaan\nvarovampaa politiikkaa -- niitä neuvoja ei kuningas muuten koskaan\nseurannut -- unohti hän, että kuningas oli muutamia tunteja ennen\nkieltänyt häntä tanssimasta.\n\n-- Minä muistelen -- sanoi äiti -- kuningattaren sittemmin menneen\ntoisiin naimisiin.\n\n-- Hän meni sitten naimisiin erään ranskalaisen, paroni Pollierin\nkanssa, joka oli kunnon mies ja oli ollut prinssi Kustaan\nkotiopettajana. Se oli onnellinen avioliitto, vaikka sitä ei julaistu.\nSydämen liitot, hyvä Jeanette, riippuvat, samoin kuin valtiollisetkin\navioliitot, usein sattumasta. Liittoa solmittaessa ei aina tiedetä,\nmikä on solmun aukaiseva, kuolemako, onnettomuusko vai laki.\n\n-- Mikä keltainen nauha teillä aina on kaulassa, täti? kysyi Sigrid,\njolla ei sillä kertaa ollut mitään tekemistä, vaan seisoi siinä\nuteliaasti kuunnellen suu auki, ymmärtämättä muuta kuin että oli muka\nkysymys nauhoista ja solmuista.\n\n-- Mene tiehesi! viittasi äiti; hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä\nkeltaisen nauhan merkitystä.\n\nMutta täti kuuli kysymyksen ja oli jo niin joutunut muistojensa\nvaltaan, että hän kaikkien kummastukseksi vastasi:\n\n-- Ei se ole nauha, pikkuiseni, nämä ovat kultavitjat, ja niissä on\nminulla sormuksen puolikas.\n\n-- Mitä, sormuksen puolikasko? Pidetäänkö puolikassormuksiakin? kysyi\nSigrid uudelleen, nenäkkäästi korottaen ääntään, ymmärtämättä äidin\nviittauksia.\n\n-- Sattuu niinkin joskus, vastasi täti. Kun on antanut pois puolen\nsydäntään ja puolen elämäänsä eikä enää voi toivoa saavansa kumpaakaan\nniistä takaisin, silloin sattuu niinkin, että pidetään puolta sormusta.\nMinä toivon, lapseni, ettei sinun milloinkaan tarvitsisi ymmärtää sitä.\n\n-- Mene, sanoi äiti, katsomaan, mitä Frits tekee salissa! Kuka tietää\nvaikka hän taas panisi voileivän jonkin sohvan päällykselle.\n\n-- Niin, ja voipuolen alaspäin! sanoi Sigrid ja juoksi nauraen pois.\n\n-- Antakaa, hyvä täti, anteeksi lapsen taitamattomuus! virkkoi äiti\npeläten uusien pilvien nousua meidän Mirabeau-taivaallemme.\n\n-- Se ei tee mitään, vastasi täti hyvin ystävällisesti. -- Sigrid\nmuistutti mieleeni, että sormuksen puolikkaani on luultavasti arvoitus\nteille, kuten kaikille muillekin. Eikä se nyt enää koskekaan ketään\nmuuta; mutta ... olkoon menneeksi, se saattaa ehkä olla pikku\nAugustallemme varoitukseksi, jos kohtalo joskus saattaisi hänet saman\nkovan koetuksen alaiseksi kuin hänen vanhan täti parkansa. Hän on nuori\nja nuorena voi kaikki olla mahdollista. Minä kerron teille\nnuoruudestani.\n\n-- Kun vain ette liiaksi rasita itseänne, täti? Ja kaikella muotoa,\nantakaa minun nostaa keinutuolinne kauemmaksi ikkunan luota, missä\nvetää, huudahti äiti.\n\n-- Kiitoksia, ystäväni. Kun saa, niinkuin minä, istua vangittuna koko\nlopun elämäänsä, tahtoo mielellään edes nähdä ulos vankilastaan. Tämä\nsormus, lapseni -- ja täti näytti meille pientä kultasormuksen\npuolikasta, joka riippui hänen kaulassaan, kuten näytti, juotettuna\nkiinni vitjoihin -- tämä sormus oli samalla kertaa koko elämäni onni ja\nonnettomuus. Koska se tavallaan koskee kuningatar Fredrika Dorothean\nvaiheitakin, kerron teille sen historian. Kuvitelkaa vain, että minä\npuhun jostakin vieraasta henkilöstä, joka eli kuusikymmentä vuotta\ntakaperin ja on nyt jo aikoja sitten kuollut. Niin minusta itsestänikin\ntuntuu. Kuihtunut mummo, joka nyt istuu edessänne, posket kurttuisina\nja sydän kuivettuneena, ei ole aina ollut sellainen, miltä hän nyt\nnäyttää. Muistanpa ajan ... mutta enhän puhukaan itsestäni, vaan\nhänestä, joka aikoja sitten on kuollut ja joutunut unohduksiin ja joka\nherää vain täksi hetkeksi eloon vaipuakseen sitten ainiaaksi\nmenneisyyden yöhön.\n\nSen jälkeen täti aloitti yhä enemmän vilkastuvalla äänellä ja\nkirkastuvin katsein seuraavan kertomuksen \"hänestä, joka on jo aikoja\nsitten kuollut\".\n\n\n\n\n8. SORMUKSEN PUOLIKAS.\n\n\nOli kerran nuori tyttö; minä nimitän häntä Mariaksi. Hän oli Hämeessä\nasuvan varakkaan tilanomistajan ainoa lapsi; yksitoistavuotiaana hänet\nlähetettiin Tukholmaan kasvatuslaitokseen. Hän varttui kuten muutkin\ntytöt, sai jotakuinkin huolellisen, vaikka hieman pintapuolisen\nkasvatuksen ja pääsi viisitoistavuotiaana ylhäiseen seuraelämään. Hänen\nisällään oli tuttavuuksia hovissa, hänen oli 1788:n vuoden sodassa\nonnistunut tehdä kuninkaalle jokin palvelus, ja hän toimitti tyttärensä\nensin Södermanlannin herttuattaren luo ja sitten uuteen hoviin, joka\nmuodostui kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminan ympärille tämän\njouduttua naimisiin 1797. Maria oli silloin seitsentoistavuotias,\nluonteeltaan vilkas ja hyväsydäminenkin; jonkinmoista pientä suloutta\noli hänessä myöskin, ja sitä ylisteltiin enemmän kuin se ansaitsikaan,\nsillä koska häntä pidettiin rikkaana, kokoontui hänen ympärilleen\njoukko ihailijoita, jotka kilvan koettivat imarrella häntä ja näin\nhemmoitella hänet pilalle.\n\nJonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui\nhuomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä\nmitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin\nkultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään\nkarkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren\nkuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n\nauringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan\npidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta,\nsaavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen\nhallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren\nseuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan\nmantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri\nkamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä\nylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja\nkuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä.\nJokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku\nvalkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja\nhopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai\nDrottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan\nturhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle\ntarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen\nsen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon\nsaappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia\nsaa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja\nmiten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, -- samoin tahtoi hän myöskin,\nettä kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän\nhameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja\nkalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos\nmahdollista, ajatellakin -- määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme\nkaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain\nyhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt\nsyrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan\nmitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta.\nOlisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar\neräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi\nomin käsin kuoria appelsiinin, lausui:\n\n-- _Madame_, unohdatte, että täällä on palvelijoita!\n\nHovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen,\nkuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei\njuuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta\niloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin\ntehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoi _à tout prix_[29] pitää täytenä\ntotena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes\nperintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia.\nKuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä\nkiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen\npäässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme\ntoisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme,\nkun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja\nkuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa\nkatsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli\nkorkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!\n\n-- Mitä tämä on, _madame_?\n\n-- Ah, antakaa anteeksi, _sire_, me pidimme hieman hauskaa.\n\n-- Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren\nhuone!\n\nJa hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar\nnuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.\n\nSellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin\nkyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä,\nsuututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia!\nKirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus\noli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan\nsalassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui\nhuomatessaan eräänä päivänä \"Wertherin kärsimysten\" kannessa kuvan,\nkäden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: \"Hyvä\nherra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne,\npanematta ensin takkianne kiinni\".\n\nHuimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi\nhenkilöä: toinen nuori kamarijunkkari -- nimitän häntä paroni Otoksi --\n_espiègle_, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä\njuuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria,\njolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa\nkostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi\ntehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin\nyhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa.\nHe tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa\nsuhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää\ntarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse\nkuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi\nhovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella\npuolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet\nkertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat\npantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan\nturhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja\nhänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun\naikaa kuulumattomissa.\n\nSilloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta\nliian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi\naikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui\nheti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä\nkäteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko,\nluki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:\n\n    Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi,\n    maas maineen luojaks sua mainitaankin,\n    säännöille jollet arvoa sa anna?\n    Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin\n    sua uhkaa kahden viikon aresti,\n    sa ellet myöskin palmikkoa kanna!\n\nKohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa,\nniin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen\nkorviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta,\nja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta\nkahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä\nankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä\nkeksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti\nBlanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva\nA:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti\nC:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.\n\nEntä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin,\nvaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta\nhän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt\nkujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja\nvastasi: minulta!\n\nHän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi.\nVähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta\ntahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen\nmajesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja\npakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta\nrikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden\npalata isänmaahan.\n\nSe koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka\nolikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt\nrangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista\nisäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton.\nTuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin\nyhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus,\njonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut\nmissään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa\nvain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja\nsilloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he\nsuostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää\nmikään estäisi heidän yhtymistään.\n\nNiin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto\ntäytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli\nkuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa\nkirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni\nOtto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa.\nKirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden,\nettä Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja -- jakobiineja\nolivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset -- ja epäiltävät\nRuotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa.\nKihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa\nsalaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan\nkreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä\ntulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella\nkirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli\naikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: \"_Ma bien\naimée_, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin\nystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme\nmuisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen\nyhdymme.\"\n\nMaria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren\nvuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä\nhovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin\nPariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut\narmeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi\nolisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.\n\nMaria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei\ntullut takaisin.\n\nTaas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota\nhän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä\ntoiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen\nvaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka\neivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan\nmuisto erottamassa heitä -- sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan\nlakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään.\nPuolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.\n\nVuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan\nSaksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä\nPariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto\noltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja\nsitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin\nsaavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan\npalatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty\nsisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin\nEnglannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien\nedessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan\ntaivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen\njälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin,\nmiehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten\njalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori\nespanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja\nuhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis\npuoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen\nkätensä.\n\nMaria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja\nsamana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä,\njonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.\n\nSitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia\nmatkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa\nFredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja\nasettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen\nvihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä \"Muisto\". Paroni\nOtosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n\nmukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut\n1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa.\nMaria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen\nkyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina.\nSormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan -- toinen ei ole koskaan\ntullut takaisin -- ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on\nsormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu -- kertomus murtuneesta\nonnesta. Ei mitään muuta. _Voilà tout_!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin\nnäimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden\nverhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana\nsilmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenään\n_sitä_ Mariaa, joka kerran -- sen tiesimme me toiselta luotettavalta\ntaholta -- oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista\naikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän\noli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja\nnuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen\nkuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis\nhän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa\nhovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi\nrangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja\npienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin!\nSekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän\nsitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin\nhirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia\nkuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai\nkahdeksantoistavuotisilta tytöiltä -- jos joku meistä olisi erittäin\ntaitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme\njulkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden\npituudesta -- voisimmekohan _me_ vastustaa kiusausta? Mitä sanon,\nkankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi\nasetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä\nasteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon\nuhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai\nvaltioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin\nmeidän päivinämme -- ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan -- niin enpä\nvoi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia\nlakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan\nedessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin!\nMene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]\n\nVihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä\njokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin\nole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä\nhiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten\npuuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut\nraihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen\nja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota\nhän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin\njo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä\nedessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti\nistuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia,\nmutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan\nvaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa.\nKuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä\ntillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan\nviiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä\nhänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.\n\n\n\n\n9. KUKA HÄN ON?\n\n\nPelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen\nmielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä,\nettä minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin\nperiä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin,\nettä vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien\nsitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä\nyhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin\nkuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen?\nEsimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus\noli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä\nnäin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin\nymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin,\nkun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis\nenää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut\nollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti -- minä arvasin hänen\najatuksensa -- pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin\nhirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.\n\nHänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti\nkiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun\näiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta\nhyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.\n\nTäti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.\n\n-- Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi,\nvastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja\nlainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät,\nmelkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta\nryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja\nmutkaton, _sans facon_, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen\nivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä\nteeskentelyä.\n\n-- Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin\najatuksia.\n\n-- Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.\n\n-- Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi\ntäti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?\n\n-- En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on\nmahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte\nniin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?\n\n-- Lapseni ... minäkin olen uneksinut.\n\n-- Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?\n\n-- Hän on kuollut.\n\n-- Ah, anteeksi!... Mutta jos häneltä on jäänyt poika?\n\nHän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania,\nettä mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi.\nSeppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään\ntuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän\nastuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni\nOtoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää,\nkatselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen\njo kuulevinani (melkein \"kantaäidin\" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet,\ntuletko noutamaan minut pois maan päältä? -- Ei, vastaa herra Damm,\nminä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen\nminä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä\notsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet\noleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän\nvie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa\narvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni,\nminä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne\nlisäksi.\n\nNiin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä.\nIkäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja\nennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa\npäätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen en _voi_ vastata; myöntäen\nen tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin.\nPitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen\ntai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa\nsitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä -- kapearaiteinen,\nmuista, että palellut kuoliaaksi!... Täti parka, se surettaisi häntä\nkuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi\noikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!...\nTäytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna\nkäteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin,\ntäydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa\nitseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään\nlapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain\ntahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri\nterveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja\npuuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin.\nKiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta\nhän on löytävä pelkkää kiveä.\n\nMinun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä\nherännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa,\nja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä\nilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe\nparoni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin\npumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.\n\nÄiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti\ntulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa\nsepästä.\n\nJa samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.\n\nMinä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille\ntekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se\nkäsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen\nmeitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa\nhaamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä,\njoten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta...\n\n-- Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan\nvesilasia.\n\n-- _Qu'est-ce qu'il y a_, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että\nse suuresti kummastutti minua.\n\n-- Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin\npyörtyisi.\n\n-- Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä,\nkäykää istumaan!\n\n-- Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.\n\nTottahan se ainakin tehoaisi.\n\nEi tehonnut. Sepä kummallista.\n\n-- Antakaa anteeksi -- sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan\ntapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti -- antakaa anteeksi,\nettä häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin\njotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin\notaksuinkaan.\n\n-- Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja\nminua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa\nhyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta,\nlapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten\nenää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin\ntulisi.\n\nMe istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti\ntodellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti\nopituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski\nminun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.\n\nTeepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa.\nMinä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun\nhänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi\nsemmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton\nkoirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon\nkiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin\ntaitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.\n\nKeskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän\nvaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat.\nÄiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm\nharvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana\nvalvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään\nillalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä\noli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.\n\n-- Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä\nvälinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?\n\n-- Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia.\n(Hän se on, ajattelin minä.)\n\nTäti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla\nkysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten\nkohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä\nmaailmaa.\n\n-- Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset -- huomautti seppä --\ntunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa\nnäyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet\nsaadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset\ntuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti\nsentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt\nsuomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan\npuoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja\nsaksalaiset.\n\n-- Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti\nisä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi\njoka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota\npientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti\nkuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja\neläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan\nhallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus\nei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan\npuhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan\ntarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt\nhuudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua,\nvaltioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida\nrakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on\nkysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat\ntilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta\nja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.\n\n-- En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia -- jatkoi\nkiusallinen seppä -- mutta en todellakaan ole missään koko Europassa\ntavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri\ntässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka\nsamalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää\nvaltiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää\nnäkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa.\nTuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman\nkalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja\narkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä\nheille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan\nsivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000\nmarkkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta\npienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt\nmenevät hukkaan.\n\n-- Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä\ntunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui\nhäviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen\ntukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin\nväitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla\nherralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle\nvaltiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi\nsilloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. -- Kiitoksia\nkysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin\nvehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että\nme olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. -- Sellaista\nentistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.\n\nTuon imartelevan vertauksen jälkeen, joka sai minun vereni kiehumaan,\nnousimme me teepöydästä, ja silloin seppä pyysi saada hetkisen puhella\ntädin kanssa.\n\n-- Olkaa hyvä, astukaa sisään, hyvä herra. Serkkuni ja Jeanette ovat\ntäällä kuin kotonaan; toivoakseni antavat he anteeksi.\n\nNiin sanoen täti vei sepän vierashuoneeseen, ja me jäimme saliin. Se\noli juhlallinen hetki. Täti oli vielä niinkin varovainen, että sulki\noven jälkeensä! Mahdotonta oli kuulla sanaakaan, mitä siellä puhuttiin.\n\n-- Nyt saa hän lörpötyksillään muorin niin virkeäksi, ettei tämä käy\nlevolle ennen kello kahta -- nurisi isä haukotellen pitkään. Kun on\nvalvonut kaksi yötä, ollut vähällä kuolla häkään ja vielä\nonnettomuuksien lisäksi jäänyt päivällisunettakin tuon lemmon\nkahlekoiran tähden, luulisi melkein olevansa oikeutettu pääsemään\nlevolle kuin muut ihmiset. Mitähän se mies oikeastaan tahtoo?\n\n-- Mitäkö hän tahtoo? toisti äiti. Sen minä kyllä sanon: hän tahtoo\nperiä Muiston.\n\n-- Äh, älä lörpöttele! Vento vieras mies.\n\n-- Tuskin hän vain lieneekään niin vento vieras kuin hän on olevinaan\nmeidän seurassamme. Etkö huomannut, miten täti osasi salaa häneltä\nkysäistä hänen syntyperäänsä ja syntymäpaikkaansa? Näkyyhän selvästi,\nettä hän on osannut vaikuttaa tätiin tuolla kelpo Napolillaan. Lopulta\nhän on vain karkulaislazaroni, jollei peräti kaleeriorja, joka on\nkarannut orjavankilasta. Sellaista on kyllä ennenkin kuultu. Jos hän\nedes milloinkaan on käynyt Napolissa, jota minä suuresti epäilen. Koko\njuttu kuulostaa kuluneelta romaanilta.\n\n-- No, eihän se liene aivan mahdotonta. Saattaahan hän olla\nmerikapteenin poika. Moinen väki kuljettaa rouvansa mukanaan; olen minä\ntuntenut kunnon miehiä, jotka ovat valtamerellä syntyneitä olematta\nsilti mitään kalan poikia.\n\n-- Hän saattaisi yhtä hyvin olla Vesuviuksessa syntynyt; olisihan se\nollut yhtä lähellä ja kajahtanut vielä komeammalta. Jan Fredrik, usko\nvain: tästä ei synny hyvää, ellemme ole varuillamme. Tädin ikäisenä\ntulee ihminen vähitellen uudelleen lapseksi ja antaa uskotella\nitselleen kaikenlaisia mielettömyyksiä. Sanopas, onko vanhan,\nymmärtäväisen ihmisen soveliasta kannella rikkonaista kultasormusta\nkaulassaan? Ja sellaisia juttuja sitten, miten nuorena piirusteltiin\npaperit täyteen hullutuksia, ja miten oltiin salaa kihloissa, ehkä\nnaimisissakin, ja miten sitten kunniallisena leskenä matkusteltiin\nkaranneen sulhasen jälkeen ja seisottiin yöt päivät sateessa jossakin\nEspanjassa tai kuussa... Mene nukkumaan, Augusta! Jo olet kuullut\nliiaksikin hullutuksia tänä iltana.\n\n-- Hyvä äiti, enhän minä voi mennä sanomatta tädille hyvää yötä.\n\n-- Se on totta, meidän täytyy varoa enemmän kuin milloinkaan tädin\nvaatimusten loukkaamista. Mutta muista lapseni, että tädin kertomuksen\nlaita on samoin kuin keijukaisten ja jättiläisten, että senkaltaisia ei\nenää tapahdu meidän päivinämme. Sellainen romaanirakkaus on\nmunavaahtoleivoksen ja lumisoseen tapaista; ne voivat koristaa pöytää\nja kelvata jälkiruuaksi, kun on ollut eturuokaa ja paistia, mutta ei\nkukaan tule kylläiseksi semmoisesta, ei ainakaan näinä köyhinä aikoina,\njolloin ymmärtäväinen tyttö katsoo toimeentuloaan.\n\n-- Äiti, äiti, mitä hullutuksia sinä latelet lapselle? nauroi isä\npuoliunissaan. Jos romaanirakkaus on jälkiruokaa niin saanpa odottaa,\nettä sinäkin jo vähitellen olet joutunut niin pitkälle ateriassa. Onko\nsoveliasta äidin sanoa tyttärelleen: pidä nyt huolta toimeentulostasi,\nlapseni, mutta viisikymmenvuotiaana saat rakastua vaikka korviin asti?\n\n-- Ukko kulta, sanoi äiti, sinä olet jo niin uninen, ettet enää tiedä,\nmitä puhut. Suoraan sanoen, Augusta, jos seppä on saanut mitään\nhoureita päähäsi Napolillaan, Vesuviuksellaan ja meidän kunnon maatamme\npanettelemalla sen tähden, ettei täällä muka kaikki ole hänen\nulkomaisten malliensa mukaista, niin sanon kerta kaikkiaan, ettei siitä\ntule mitään. Kun niin kunniallinen, arvossapidetty ja varakas mies kuin\nAllan Hagert kunnioittaa jotakuta tarjouksellaan, niin olisipa tyttö\naika hupakko, jos hän huolisi kaikenlaisista seikkailijan loruista,\njoka on sen tähden saanut tunkeutuneeksi kunniallisen perheen seuraan,\nettä satuttiin joutumaan vähän pulaan matkalla.\n\n-- Mutta, hyvä äiti, eihän seppä ole sanonut sanaakaan sinnepäin ja\nvielä vähemmin se on juolahtanut minun mieleeni, vastasin minä nousten\nkapinaan varoituksia vastaan, joita en katsonut ansainneeni.\n\n-- On kyllä mahdollista, ettei hän vielä ole sanonut sinulle mitään\netkä sinä itsekään ole sitä ajatellut. Mutta hyvä lapsi, saattaisihan\nse tapahtua, näethän. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on\njokin suunnitelma mielessään.\n\n-- Uskoittehan te, äiti, häntä varkaaksikin, joka aikoi ryöstää\nmatka-arkkumme.\n\n-- Varkaita on monenlaisia, eivätkä ne, jotka varastelevat\nmatkatavaroita, aina ole pahimpia. Ole varuillasi, sen neuvon minä\nannan.\n\n-- Ei, äiti, minä en huolisi hänestä, vaikka hän olisi taottu puhtaasta\nkullasta. Semmoinen mies, joka loukkaa joka toisella sanallaan\nisänmaatamme!\n\n-- Viisaasti puhuttu, tyttöseni. Olen aina uskonutkin sinua viisaaksi\nlapseksi, ja oletpa kerran huomaava, että äitisi on oikeassa. Ja\nyhtä varmasti uskon, ettei sinulla enää ole mitään lapsellista\nvastahakoisuutta niin edullista tarjousta vastaan kuin Allan Hagertin.\n\n-- Niin, mitä häneen tulee...\n\n-- Niin saa hän suostumuksesi, kun pääsemme kotiin. Se on päätetty.\nÄlkäämme enää puhuko siitä.\n\n-- Ei, äiti. Ennenkuin huolin sepästä, menen jollekin ylioppilaalle.\nMutta ennenkuin huolin Allan Hagertista menen naimisiin sepän kanssa.\n\n-- Hullutuksia! Augusta ... jää vanhaksi tytöksi, se on tuhat kertaa\nparempi kuin onneton avioliitto. Täti on ainakin saanut kokea sen.\nHänen miehensä oli pelaaja ja raaka ihminen.\n\n-- Niin, äiti; hänpä ei saanutkaan sitä, jota hän sydämestään rakasti.\n_Sen tähden_ kävi niin kuin kävi, ja _sen_ tahdon minä muistaa.\n\n-- Näen, paha kyllä, pelkoni oikeutetuksi; tuo sormusjuttu on saanut\npäähäsi uusia houreita. Olipa se onneton hetki, jolloin päätimme lähteä\nMuistoon. Nyt tulee tuo, joka on tuolla sisällä, kuin huvinäytelmän\nprinssi; mutta emme me vielä ole ehtineet viimeiseen näytökseen.\nTädillä ja hänellä näkyy olevan paljon puhelemista.\n\n-- Äiti ... koettaisinko kuunnella ovelta?\n\n-- Ei, se on sopimatonta. Täti saattaisi tulla. Mutta kyllähän olisi\nhupaista tietää, mitä heillä on sanomista toisilleen.\n\nMinä huomasin isän taaskin nukkuvan sohvan nurkassa hyvän omantunnon\nunta ja hiivin varpaisillani vierashuoneen ovelle kuuntelemaan.\n\n-- Kuuletko mitään?\n\n-- En mitään. He puhuvat hiljaa. Se on aivan varmasti jotakin salaista.\n\n-- Tätikö puhuu vai seppäkö?\n\n-- Seppä... Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi... Nyt siirrettiin\ntuolia... Nyt on taas hiljaista.\n\n-- Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja\ntäti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen\npäässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.\n\n-- Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti ...\nhiljaa ... minä kuulen tädin äänen... \"Poikani!\" sanoi hän.\n\n-- Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.\n\n-- Minä en kuullut, sanoiko täti: \"hänen poikansa\" vaiko \"minun\npoikani\". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja\ntäti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä\nkalua! Vaskiseppä vie sen.\n\n-- Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt.\nMiksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa!\nEikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se\non päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet,\nminun täytyy pelastaa onneton täti parka.\n\nJa äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen\nkahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä\nsaliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle\ntuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan,\nettä minua hävetti.\n\n-- Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan,\nvirkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. -- Jo\non aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni.\nNukkukaa hyvin!\n\n-- Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.\n\n-- Herra Damm jää yöksi Muistoon. Malla toimittaa hänelle sijan\nviheriään ullakkokamariin.\n\n\n\n\n10. EPÄILYKSIÄ JA SALALIITTOJA.\n\n\nTalviaamu koitti kirkkaana; aurinko valaisi Muiston kuusia ja\nMallasveden valkoisen selän. Me nukuimme niin makeasti, niin hyvin ja\nniin kauan Mirabeau tädin ihanissa vuoteissa rauhassa kaikilta\nrautatien vihellyspilleiltä ja häkäisiltä uuneilta, että kelpo Malla\nSödergren oli jo kahdesti pannut kahvipannun uudestaan lämpiämään,\nennenkuin huomasi vähintäkään liikettä kahdessa lämpimässä,\nvihreäruutuisella matolla ja hyvin silitetyillä ikkunaverhoilla\nkoristetussa huoneessa, joissa me tädin luona aina olimme kuin\nkotonamme. Dantonkaan ei liene sinä yönä, pehmoisella heinävuoteellaan\nkopissaan venyen, vainunnut mitään susia jäältä; se pysytteli niin\nhiljaa kuin olisi giljotinoitu jo aikoja sitten, ja vasta aamulla se\nosoitti leppymättömyyttään eräälle laukkuryssä paralle, joka hiipi\nreppuineen veräjän ohi, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä nimismiehen\npunaisen lakin saunan nurkan takaa. Danton ei suvainnut ollenkaan\nlaukkuryssiä; se johtui kaiketi sen jakobiinisesta luonteesta.\n\n-- Paljonko on kello? kysyin minä.\n\n-- Lähes kymmenen, vastasi Malla.\n\nOlipa ihanaa herätä. Minä kiiruhdin vetämään rullavarjostimet ylös ja\nnäin järven ikkunain edessä. Oli valoisa päivä; kaikki kimmelsi mitä\niloisinta talvihymyään -- samana talvena, joka siihen saakka oli ollut\nniin alakuloisen ruma! Minä tunsin itseni onnelliseksi tietämättä mistä\nsyystä.\n\n-- Malla -- sanoin minä -- jos tuo suuri järvi olisi kahvia, miltä se\nnyt kermapintoineen näyttää, ja tuo kukkula tuolla suuren suuri\nvehnäkakku, jota meillä olisi lupa kastaa järveen -- silloin vasta\nolisi se oikein _Mallan vesi_.\n\nMalla nauroi; vertaus tuntui hänestä jättiläismäiseltä.\n\n-- No, sanoi hän, pienempikin kahvikuppi ja pienempi vehnänen kelvannee\nkaupunkilaisneideille. Mutta nyt saatte, Augusta, kiiruhtaa\npukeutumistanne; vapaaherratar on jo salissa; mamseli Lisette sai\nkäskyn herättää hänet kello kahdeksan.\n\n-- Mitä? Tädinkö kello kahdeksalta? Eihän hän muuten tule koskaan\nnäkysälle ennen kello yhtätoista tai kahtatoista.\n\n-- Mutta tänään oli hän valmiiksi pukeutunut jo ennen kello yhdeksää.\n\n-- Miksi?\n\n-- En tiedä. Luultavasti puhellakseen vieraan herran kanssa, joka tuli\nillalla.\n\n-- Hänen kanssaan? Onko täti puhellut kauan hänen kanssaan?\n\n-- Noin tuntikauden. Hän nousi kello kuudelta.\n\n-- Millä asialla luulet hänen täällä olevan?\n\n-- Mitenkä minä sen tietäisin?\n\n-- Mutta se on varmaankin jotain merkillistä, koska... Malla ...\nkummitteleeko täällä?\n\n-- Oh, miksipä täällä kummittelisi?\n\n-- Voisihan sillä olla omat syynsä. Vieraassa herrassa saattaisi olla\njotain hiukan eriskummallista. Etkö kuullut melua yöllä?\n\n-- Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi\nylisillä.\n\n-- Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?\n\n-- Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla\nole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava\npöytään.\n\n-- Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?\n\n-- Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?\n\n-- En juuri, mutta... Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole\nhyvin omituinen seppää kohtaan ... minä tarkoitan tuota vierasta\nherraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista\ntavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa\nkaikkien vierasten tähden.\n\n-- Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.\n\n-- Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti\npuhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä\njäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee...\n\n-- Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt\nedestakaisin ullakolla.\n\n-- Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana.\nSanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän\niloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.\n\n-- Minun luullakseni hän on iloisempi. Mitä tarkoitatte sillä, Augusta?\n\n-- Kuules, Malla, tässä on salaisuus, jonka jäljille meidän, sinun ja\nminun, täytyy päästä. Jos näet vieraassa herrassa olisikin jotakin\neriskummallista ... ymmärräthän?\n\n-- En sanaakaan.\n\n-- Oh, kyllä sinä ymmärrät. Jos hän olisi jonkinmoinen ilveilijä tai\ntaikuri, käsitätkö? Sehän on aivan samaa.\n\n-- Minä en nyt toden totta käsitä mitään muuta kuin että minun täytyy\nmennä.\n\n-- Näetkös, on ihmisiä, joihin ei sovi luottaa muuta kuin nimeksi. Ja\njos tuo herra nyt olisi semmoinen ... nyt ymmärrät ... niin täytyy\nmeidän tädin tähden... Lupaatko kertoa minulle kaikki, mitä saat\ntietää, niin kerron minä puolestani sinulle, mitä minä kuulen.\n\n-- Mutta mitä tarkoitatte, Augusta? Jumala varjelkoon täällä\ntapahtumasta mitään, mikä ei olisi oikein.\n\n-- Onko asia siis päätetty? Meidän kahden täytyy olla yksissä tuumin.\n\n-- Luuletteko niin, Augusta? No niin, voimmehan olla. Mutta nyt ovat\nkeittiössä varmaankin unohtaneet panna sillit likoon, ja ne pitää\npaistaa paperissa aamiaiseksi.\n\nHän meni menojaan, ja kohta sen jälkeen tulivat vanhempani huoneestaan.\nHe olivat nukkuneet oivallisesti muuten, mutta äiti oli nähnyt unta\nhirveistä käsistä, jotka ryöstivät Muiston ja veivät koko talon\nmukanaan rautatiellä.\n\nMinä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota\nei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis\nminulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli\nkoskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut\nvielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena\nollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut\nvanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi\nminua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi,\nuskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi\nväärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias... Tahtoisin niin\nmielelläni tietää... Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä\nMuisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun\nperinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet\ntäällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet.\nSanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit\nhieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin\nisku toisensa jälkeen ... saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata\nparhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat\nvalmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.\n\nMe menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi\njoskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka\ntavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä\noli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän\nmuuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen\nkäytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää,\njuhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti\nmeille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle\nsuudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa.\nEdellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt...\nMitähän se merkitsi?\n\nKatsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista,\nvielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi\npaljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.\n\nSeppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen\nvaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä\nhalpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se\nparemmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka\nhänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden\nmukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden\nvaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata,\nnähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman\npörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin\nedellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen\ntai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin\nvalkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea\nhaihtuneen.\n\n-- Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi\ntäti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan\npöytään. -- Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua,\nikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen\nkäytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin\narvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan\nhän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän\nkuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme\nalentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.\n\nIsä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut\nolla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella\npaljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän\nujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla\nvuorostaan yhtä suora hänelle.\n\n-- Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä\naamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista.\nJa samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä\nmerkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin\nhaluat.\n\n-- Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.\n\n-- Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta,\njoka sijaitsee tuolla metsämäellä?\n\n-- Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka\nvuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.\n\n-- No, siinä kuulet, kuiskasi isä.\n\nÄidillä oli kuitenkin omat ajatuksensa ja hän alkoi puhella säästä,\nnälänhädästä ja ties mistä kaikesta.\n\nAamiaisen jälkeen seppä tarjosi taas käsivartensa tädille ja saattoi\nhänet omaan huoneeseensa. Sama ystävällinen, lyhyt anteeksipyyntö\nmeiltä; sitten suljettiin ovi, Mallalle sanottiin, että tahdottiin olla\nhäiritsemättä, ja me, läheisiä sukulaisia kun olimme, saimme viettää\naamupäivämme miten halutti.\n\nIsä oli joka tapauksessa aikonut käydä pappilassa, äiti oli päättänyt\ntarkastaa maitohuonetta, ja minä olin saanut luvan päästä ajelemaan\npienokaisten kanssa. Kaikki se oli luonnollista ja yksinkertaista,\nmutta sellainen välinpitämättömyys tädin puolelta tuntui meistä\nkahdesta sangen tavattomalta.\n\nMe ajoimme ripeästi Mallasvettä myöten Valkeakoskelle päin, jossa\njäälle tuli kohovettä. Sitten käännyimme takaisin; minulla oli kylliksi\npuuhaa Fritsistä, joka tahtoi kömpiä kuskilaudalle, ja Sigridistä, joka\noli kadottanut toisen päällyskenkänsä rekeen. Kaikki päättyi siten,\nettä jokaisella meistä oli punaiset posket. Palatessamme Muistoon kello\npuoli neljä oli tädin vierashuoneen ovi yhä vielä suljettuna. Seppä oli\nsiis vielä sisällä.\n\n-- Malla! viittasin minä.\n\nMalla tuli, tusina ruokaliinoja käsivarrella ja tyhjä kastikemalja\nkädessä.\n\n-- Tiedätkö mitään?\n\n-- Tiedän. Ristipellon Hagert oli täällä käymässä, mutta häntä ei\notettu vastaan.\n\n-- Tiesikö äiti siitä?\n\n-- Ei, sotaneuvoksetar oli ulkona ja oli hyvin pahoillaan, kun ei\nsaanut ottaa herra Hagertia vastaan.\n\n-- Senpä kyllä uskon. Mutta tiedätkö mitään muuta?\n\n-- Mitä muuta?\n\n-- Mitä tuolla sisällä tehdään?\n\n-- Kirjoitetaan.\n\n-- Kirjoittaako tätikin?\n\n-- Ei, vieras herra vain.\n\n-- Mitä he kirjoittavat?\n\n-- Suuria papereja ja pieniä papereja. Suuria kirjaimia ja pieniä\nkirjaimia. Vapaaherratar sanoo jotakin ja herra kirjoittaa sen\npaperille.\n\n-- Mutta tottahan kuulit jotakin? Mistä he kirjoittavat? Vuoristako ja\nvaskesta?\n\n-- En tiedä. Vapaaherratar soitti ja käski tuoda raikasta vettä. He\npuhuivat ranskaa tai saksaa tai venättä, minä en ymmärtänyt mitään.\n\n-- Malla, mitä luulet tästä kaikesta?\n\n-- Mitäkö luulen?... Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan, miten\nkeittiössä valmistavat kastikkeen!\n\nKaikista huomioistani päättäen saatoimme odottaa hienoa päivällistä.\nMutta minä petyin: päivällinen ei ollut hieno, se oli ruhtinaallinen.\nSeppä, jonka kourat olivat aivan kuin luonnostaan aiotut perunoiden\nkuorimiseen, piti kuitenkin hyvin vähän lukua saavutuksista, joiden\nolisi tullut tehdä Malla Södergrenin taito kuolemattomaksi. Hän söi\nyhtä liharuokaa ja joi lasin punaviiniä; muuta hän maistoi vain\nnimeksi. Tädin olisi pitänyt tarjota hänelle pajahiiliä: niitä hän\nolisi nieleskellyt kuin kastanjoita.\n\nIsä piti paremmin puoliaan. Hän ei väsynyt kiittelemästä oivallisia\nviinejä.\n\n-- Saanko kysyä, mistä teidän, armollinen täti, on onnistunut ostaa\ntätä punaista viiniä? Luultavasti Hardénin huutokaupasta? Se on\ntodellakin verratonta. Siinä huutokaupassa sanottiin menneen\nharvinaisia tavaroita vasarakaupalla.\n\n-- Tuskin uskoisin -- vastasi täti hymyillen -- herra Hardénilla olleen\nniin sanottua komeettaviiniä, oikeaa 1811 vuoden rypäleistä\nvalmistettua Burgundin viiniä, jota minun aikoinani pidettiin\nparhaimpana tämän vuosisadan tuotteista. Silloin oli minulla vielä\ntoisinaan kunnia ottaa vastaan vieraita, ja minä tahdoin tarjota\nviiniä, jota kelpasi juoda. Ehkä te, herra Damm, voitte sanoa, onko\ntämä viini säilyttänyt _bouquet de jeunesse'nsa_, nuoruuden tuoksunsa,\nvaikka se meiltä muilta sen aikuisilta on aikoja sitten hävinnyt.\n\n-- Se on hyvää viiniä, _madame_, harvoin olen maistanut parempaa\nvastasi seppä. (_Madame_ sanasta rypistyi äidin otsa.)\n\n-- Harvoinko maistanut? toisti isä, syystä kyllä kummastuneena. --\nKuules, veli Damm, ole hyvä ja katso, miten se helmeilee lasissa!\nTunnustakaamme rehellisesti, ettemme me kumpikaan ole koskaan\nhaistaneetkaan tämän punaviinin vertaista. Tunnenpa niitäkin, jotka\ntämmöisestä viinistä ottaisivat seitsemänkymmentäviisi markkaa\npullosta. Ystäväni, X. vainaja, jos hän vielä eläisi, olisi matkustanut\nBourgogneen saadakseen ylpeillä vaikkapa vain yhdenkin tuommoisen\npullon omistajana ja velkonut kruunulta matkakulunkinsa.\n\n-- Mahdollista kyllä, vastasi seppä rupeamatta tarkemmin selittelemään.\n\n-- Mutta -- jatkoi isä päästyään kerran vauhtiinsa -- uskallanko kysyä,\nkuinka me tänä päivänä olemme niin onnelliset, että saamme tutustua\nkunniavanhuksiin, joiden olemassaoloa tuskin olen osannut uneksiakaan?\nOlisikohan sattumalta teidän nimi- tai syntymäpäivänne, armollinen\ntäti?\n\n-- Minulla on ollut niin monta nimi- ja syntymäpäivää, etten niitä enää\nvoi muistaakaan. Vanhukset katsokoot kunniakseen, kun saavat vuodattaa\nverinestettään niin arvokkaitten vieraitten hyväksi, vastasi täti.\n\n-- Kiitos kunniasta! Terveeksi, veli Damm!\n\nPahaksi onneksi kuului samassa Sigrid viereisessä huoneessa huutavan,\nettä hän oli saanut kuhanruodon kurkkuunsa. Onnettomuus ei kuitenkaan\nollut suuri, se saatiin autetuksi pienellä kuivan leivän palasella;\nmutta keskustelun _bouquet_ oli mennyt menojaan viinin mukana.\n\nPäivällinen oli lopussa, täti meni tuntikaudeksi omiin huoneisiinsa,\nisä kävi päivällislevolleen, äiti ja minä istuuduimme ompelemaan\njoululahjoja. Me melkein odotimme, että seppä sanoisi jäähyväiset.\nErehdystä: hän lähti ratsastamaan. Hän oli siis myöskin ratsastaja. Se\nmies pystyi vaikka mihin, se.\n\n-- Mitä arvelet, Augusta? kysyi äiti merkitsevästi.\n\n-- Mitä itse luulet, äiti?\n\n-- Tiedäthän minun ajatukseni, ja minä huomaan sen yhä enemmän\nvarmistuvan. Seppä on vaarallinen, hän uskottelee tädille kukaties mitä\nkaikkea. Minun täytyy varoittaa tätiä, ennenkuin on myöhäistä. Jo\ntänään se on tapahtuva.\n\n-- Ei, älä toki, äiti! Odottakaamme ja tarkastakaamme ensin. Minä\nlupaan, äiti, ettei hän tule minulle vaaralliseksi.\n\n-- Siinä on kylliksi, että hän on tädille vaarallinen. Hän on kenties\npeluri, rahanväärentäjä, sanalla sanoen seikkailija, joka on saanut\nvihiä jostakin tädin heikkoudesta, mitä nyt käyttää hyväkseen\npäästäkseen käsiksi tädin omaisuuteen. Meidän ei sovi, ei ole oikein,\nlapseni, että me, jotka olemme nauttineet niin paljon hyvää tädin\ntaholta, kuuntelemme ovien takana ja tarkastelemme kasvojenilmeitä.\nTässä on estettävä vaara ja, mikä vielä pahempaa -- hulluus!\n\n-- Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?\n\n-- Minä tarkoitan... No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun\nlapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat\nolivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli\nkohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä\npuheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti\nKopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli\nmuista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän\nelämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä.\nApteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti\npaikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen\nkustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen\nihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin.\nNo sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin.\nNuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan\noikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin\nentiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius\nsaanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut\nlapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta\nperittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät\ntavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi\nkahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.\n\n-- Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä...? Ei, se on mahdotonta.\n\n-- Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun\nmuassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus\nsaarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me\nkuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista\nniitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan\ntarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta\nvanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden\nsäälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin\nvaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa\nsormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä,\njolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin\nkuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen\nkohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan\nyhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen\nyhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on\nvaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?\n\n-- Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt\nlakkaamatta ovensa suljettuna.\n\n-- Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä.\nMinusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni?\nKreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen\nkoskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä,\njolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken -- se muotokuva on poissa,\npaikka on tyhjä.\n\n-- Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella.\nÄiti ... seppä on paroni Oton poika.\n\n-- Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni\nOtolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.\n\n-- Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?\n\n-- Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.\n\nMinä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että\nse sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan.\nÄidillä saattoi olla omat syynsä ... olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja\nkokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan\nvarma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en\ntiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista\nepäluuloa... Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen.\nKuunnella, vakoilla ... hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta\ntahdoin päästä.\n\n\n\n\n11. MUUAN SEIKKAILU JA LÄÄKINTÄTAITO.\n\n\nEnnenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja\nhänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat\ntyöhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja\nkummastelimme vierashuoneessa.\n\nKello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli\npuheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen,\nsilloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen\nuusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri\npuoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme,\n\"kun sitä käytetään ymmärtäväisesti\"; isä näytti suuresti kallistuvan\nvesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön\nosaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien\nkanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi\nvilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan\nratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt\nyhtäkään taistelevista mielipiteistä.\n\nHerra Damm sanoi:\n\n-- Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin\nmutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen\nnormaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta\nhäiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään\nennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että\njos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan\nkukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen\nluonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se\nkuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää\nsitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä,\nkaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän\ntäytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä\nja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä\n_voimaksi_. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme\nymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten\nsovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt\nsammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta,\nvastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan\non? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin\nvarmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu,\nvastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä,\nmutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan,\nmielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.\n\n-- Mahdollista kyllä -- vastasi äiti nyrpeänä -- mutta jos te, herra\nDamm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten\nhiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen\nvoimasta.\n\n-- Minä tarkoitan -- jatkoi seppä -- ettei kenenkään tulisi olla niin\nnöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa,\nvaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun\nportin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde\nesineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen\npienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään.\nAllopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa\nhe sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun,\nkokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka\netsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä\npilkataan ihantelijain nimellä.\n\n-- Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän\nyksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.\n\n-- Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta\nihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on\nhapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia\nja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme\nvastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne\nalallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne\nkuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne\nmahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan\nluonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen\njoutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun\nportin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että\nlääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä\nnyt on kielletty.\n\n-- Toisin sanoen -- nauroi isä -- \"pidä pää viileänä, jalat lämpiminä,\nvatsa kunnossa, äläkä muuten käytä mitään lääkkeitä\".\n\n-- Tee mieluummin kuten Döbelnin lääkäri, pyyhkäise kädelläsi kaikki\nlääkepullot pöydältä, huomautti täti.\n\n-- Aivan niin, vastasi seppä.\n\nHän miellytti minua sinä iltana enemmän kuin ennen.\n\nKoko hänen olemuksessaan oli jotakin miehekästä avomielisyyttä. Hän\narvosteli monia asioita ja välistä ankarastikin, mutta se ei ollut\nmitään tavallista kamariarvostelua. Hän katseli asioita ja ihmisiä\nsuurilta näkökannoilta. Pienistä hän ei pitänyt lukua.\n\nMinä odotin todellakin, että hän olisi osoittanut edes hieman\nhuomaavaisuutta minulle, mutta hän näytti tuskin tietävän, että olin\nläsnä. Se kiusoitti minua. Pitikö hän sitten minua niin rumana tai niin\ntyhmänä, ettei maksanut vaivaa kunnioittaa minua yhdelläkään sanalla?\nMitä siihen tulee, niin -- pahannäköinen en juuri ole, ja tyhmä ... no,\nsiitä nimestä pyytäisin kuitenkin nöyrimmästi päästä.\n\nÄiti koetti päästä tädin puheille kahden kesken tuota kauan\nsuunniteltua ankaraa varoitusta antamaan. Mutta se ei onnistunut. Täti\nvalitti väsymystä, ja me lähdimme levolle.\n\nVastoin tahtoani minä uneksin sepästä, josta oltiin vallan\npääsemättömissä. Minä olin olevinani vaskikappaleena hyvin, hyvin\nsyvällä maan sisässä. Ympärilläni kalkuteltiin ja kilkuteltiin, seppä\nastui kaivokseen, löysi minut ja käänteli minua tutkiskellen kädessään.\nJuuri sen verran kuin tarvitaan viiden pennin rahaan, sanoi hän. -- Se\nsuututti minua niin, että heräsin.\n\nMaattuani hetkisen unettomana ja tuumien, eiköhän minun velvollisuuteni\nolisi vihata seppää, satuin katsahtamaan laskettuun ikkunanvarjostimeen\nja huomasin liehuvaa tulenloistetta. Lisäksi näytti vielä huone minusta\ntavattoman valoisalta. Ulkona on kuutamo, sanoin itsekseni ja aloin\nlaskea sataan, jota siihen aikaan, kun vielä luin laskentoa koulussa,\nsanottiin pettämättömäksi nukkumiskeinoksi. Silloin Danton alkoi\nhaukkua ja rupesi kuulumaan jonkinlaista meluakin ulkoa; minä nousin,\nkohotin varjostinta ja katsahdin ulos. Kylläpä hämmästyin! Vanha\nrannalla oleva kalastajan mökki oli tulessa, tuuli puhalteli hirveästi\nsuoraan asuinrakennusta kohti, kipinäpilviä lenteli ihan minun\nikkunaani vasten.\n\nSiinä ei ollut aikaa makailemiseen, minä herätin isän, pukeuduin\nnopeasti, sieppasin äidin viitan ylleni ja pistin jalkaani hänen\npäällyskenkänsä, jotka ensiksi sattuivat käsiini, ja juoksin rannalle.\n\nTalonväki seisoi siinä neuvottomana ja saamattomana. Piiat itkivät\nja siunailivat, rengit kiroilivat ja melusivat. Särki-Pekka,\nkalastajaukko, oli aloittanut joulunsa liian aikaisin ja juonut itsensä\nillalla humalaan niin kunnollisesti, että laittoi tupansa tuleen.\nKaikki huusivat, ei kukaan yrittänytkään ruveta pelastamis- tai\nsammutustoimiin; ja kartanoa uhkaava vaara kasvoi kasvamistaan joka\nsilmänräpäys.\n\nSilloin tuli seppä. Kuin leimaus kävi komentaminen, kuhnustelijat\nsaivat töytäyksen, vastustelijat korvilleen niin että humisi, ja\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki -- minäkin -- rivissä\nrannalle asti, josta toimitimme vettä mökkiin, samalla kuin kaksi\nmiestä lähetettiin sammuttamaan kipinöitä, joita putoili\nasuinrakennuksen katolle.\n\n-- Hyvin, Augusta, juuri niin, antakaa ämpärien kulkea vain! huusi\nherra Damm ohitse rientäessään.\n\nTyöskennellessämme niin, että olimme läpimärät vedestä ja hiestä,\nnäimme samalla hullunkurisen ja kauhean tapauksen. Särki-Pekka, vielä\nvähän kohmelopäissään, huusi, että hänen täytyy saada pelastetuksi\ntuvasta uusi nuottansa, ja syöksyi kuin hullu tuleen. Seppä hänen\nperässään, ja juuri silloin putosi katto. Kaikilta pääsi hätähuuto;\nSärki-Pekka ja hänen pelastajansa hautautuivat liekkeihin.\n\nMutta eihän seppä kärvenny niin vähästä; tulihan onkin _hänen_\nluonnonvoimansa. Savun ja kipinöiden keskeltä hän palasi kantaen\nPekkaansa kuin kissanpoikaa niskasta. Ukko vastusteli ja potki kuin\nhurja hevonen; seppä takoi häntä selkään saadakseen edes sitä tietä\nhäneen vähän järkeä, ja kun siitä ei ollut apua, viskasi hän\nkantamuksensa kuin vanhan rukkasen lumihankeen. Se huvitti muistolaisia\nsanomattomasti. Nyt oli Särki-Pekka sekä paistettu että suomustettu,\nsanoivat he.\n\nKaton pudottua oli asuinrakennuksenkin vaara vältetty, ja juuri\nsilloin, kun isä vihdoinkin oli löytänyt päällyskenkänsä, jotka oli\nviety kiilloitettaviksi, palasimme me kaikki, paitsi kahta vartijoiksi\njätettyä miestä, takaisin kartanoon. Siellä oli valoisaa huoneissa,\ntäti ja äiti ottivat meidät vastaan salissa. Mutta minkä näköiset me\nolimme! Äidin ensi katse kohtasi minua itseäni, toinen silkkinuttuani\nja kolmas päällyskenkiä! Itse olin minä hänen mielestään kaiketi\nhyvässä kunnossa, mutta nuttu oli kastunut läpimäräksi ja sitten\njäätynyt, kengät olivat hirveästi läntistyneet.\n\n-- Tyttö, huudahti hän, oletko käynyt avannossa?\n\n-- Augusta on tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, vastasi\nseppä iloisesti. Hän ansaitsisi päästä Muiston vapaaehtoisen\npalosammutuskunnan kunniajäseneksi.\n\nJo toisen kerran nimitti hän minua pelkällä ristimänimelläni. Äidin\nkasvoilla oli ilme niin kylmä, että se olisi voinut sammuttaa\ntakkavalkeankin, mutta minusta se oli yhdentekevää. Olihan herra Damm\npäättänyt olla lausumatta mamseli sanaa muulloin kuin ranskaa\npuhuessaan. Olkoon menneeksi, ajattelin minä. Sellaisen seikkailun\njälkeen ollaan reimalla päällä. Minä vastasin oitis samaan tapaan.\n\n-- Kiitos kunniasta. Jos olen tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa,\nniin on siinä yhtä paljon kuin kolme kertaa ei mitään, sillä sen verran\nsanotaan palovartijoiden tekevän. Särki-Pekasta sitä vastoin voi sanoa\nkuin Kaarle kuninkaasta, nuoresta sankarista: \"han stod i rök och damm\"\n-- sillä Dammia hän sai tarpeekseen.\n\n-- Niin, siltäpä näyttää, toden totta! huudahti isä. No lempo vieköön,\nminkä näköinen sinä olet, veli!\n\nSeppä oli todellakin kuin äsken Etnasta noussut Vulkanus. Hänen\nvaatteensa olivat niin palaneet, että ne näyttivät liikkuvalta\nsysihaudalta, hänen tukkansa kärventynyt kuin koivikko metsäpalon\njälkeisenä päivänä ja hänen käsiänsä olisi voitu verrata Osberg &\nBadenin konepajan hiilikauhoihin. Hän oli melkein kaunis siinä\ntäydellisessä sepänpuvussaan.\n\n-- Minulle sanottiin, että minun tulee kiittää teitä, herra Damm,\nkartanon pelastumisesta, virkkoi täti niin ystävällisesti katsahtaen\nseppään, että minä väristen ajattelin neiti Kopparkronaa.\n\n-- Ja kuka takaa, vapaaherratar, etten ole sen paloapuyhtiön salainen\nasiamies, jossa Muisto on vakuutettu? nauroi seppä.\n\nSilloin vasta ensi kertaa näinkin hänen, tuon hirviön, nauravan.\n\nMalla Södergren toi kahvia ja joutui kaikkien ihmeteltäväksi. Malla\nparka, hänet oli herätetty makeimmasta unestaan, oli jo alkanut\nkorjailla talteen paistinpannuja ja keittiöpyyhkimiä, ja nyt hän tuli\nkiireissään, musta, ripsureuna pyhähuivi vanhan harmaan keittiönutun\npäälle heitettynä, tukka häilyvänä kuin villatuppu tuulessa, toisessa\njalassa uusi kenkä, toisessa tädin hylyksi joutunut tohveli. Se antoi\nvain uutta vauhtia ilollemme. Ja mikä nautinto, kahvia kello kolme\naamulla, kun on ensin ollut palovartijana ja vettä ammentamassa\nMallasvedestä.\n\nNyt vasta huomasin, että seppä oli jotenkin pahoin polttanut oikean\nkätensä. Minä ryhdyin silloin tarjoamaan hänelle kahvia, panin niin\nrunsaasti sokeria kuppiin kuin olisi se ollut kulho ja muistin myös\nasettaa lautaselle kaksi suurta korppua. Seppä nyökäytti päätään ja\nhymyili.\n\n-- Kyllä minä tulen toimeen omin neuvoin, sanoi hän, mutta ehkä te,\nAugusta, käskisitte antamaan jotakin lämmintä Särki-Pekalle\nselvikkeeksi.\n\nMinä hiivin keittiöön ja tapasin kuin tapasinkin Särki-Pekan koko\nkeittiöväen ympäröimänä. Ukko oli saanut ryypyn ja kertoi parhaillaan,\nmiten vieras herra oli juossut kuin hullu tuleen ja hän, Särki-Pekka,\nvetänyt hänet sieltä pois.\n\n-- Kuulkaas, Pekka -- sanoi karjapiika Vappu, aika ilvehtijä -- miksikä\nlyödä tömisytitte herraa niin hirveästi selkään kantaessanne hänet\ntuvasta ulos?\n\n-- Löinkö minä? sanoi Särki-Pekka.\n\n-- Löitte totisesti.\n\n-- No, mitä olisin tehnyt? Olihan se mies niin hurjapäinen, ettei\nkukaan saanut häntä pysymään aisoissaan -- vastasi päivän sankari,\nlujasti uskoen, että hän todellakin oli pelastanut sepän.\n\n-- Ja sitten heititte hänet kuin turkkipahan hankeen. Oliko se\nmielestänne siivosti tehty?\n\n-- Heitinkö...?\n\n-- Heitittepä niinkin. Ensin pieksitte hänen selkänsä kirjavaksi ja\nsitten viskelitte häntä kuin kerää.\n\n-- Mitäs joutavasta, kyllä hän sen verran kestää. Oppikoon toiste\nolemaan ihmisiksi eikä käyttäytymään vihaisen härän tavalla, kun\nhänelle tahdotaan tehdä hyvää -- vastasi Särki-Pekka hyvin tyynesti.\n\nSiitä syntyi keittiössä suuri ilo, joka kuului saliin asti, ja juuri\nsamassa ilmestyi seppä viereeni.\n\n-- Kiitoksia, ukko! virkkoi hän. Teittepä kiltisti, kun opetitte\nminulle hiukan järkeä.\n\n-- Ei kestä kiittää, vastasi Särki-Pekka.\n\nSittemmin sain kuulla sepän pistäneen Särki-Pekalle suurenlaisen\npaperirahan kouraan kieltäen siitä kellekään puhumasta. Mutta se oli\nvastoin Särki-Pekan luontoa. Hän kehui kaikille, miten hän oli saanut\npuoli renginpalkkaa herran hengen pelastamisesta. Vaikkeihän se ollut\nniin perin paljon, vakuutti hän; mutta herra ei liene ollut enemmän\narvoinen.\n\n-- Olkaa hyvä, antakaa minun sitoa kätenne, herra Damm; minä tiedän,\nmitä on tehtävä palovammoille, sanoin minä.\n\nHän ojensi minulle ääneti kätensä. Me menimme keittiökamariin; minä\ntein kääreen kuivasta ruisjauhosta. Tuo karkea, nokinen käsi, joka\njuuri oli pelastanut ihmishengen, oli minusta jo hoitamisen arvoinen.\nJa sama, niin omituisesti kaunistunut käsi, se puristi nyt minun\nkättäni.\n\n-- Kiitoksia, sanoi hän. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi oppia\nsitomaan haavoja. Teistä, Augusta, tulisi hyvä haavalääkäri. Onko\ntämäkin rouva Clairelta opittua.\n\nMinä en häntä ymmärtänyt. Yksinkertainen side oli juuri\nvalmistumaisillaan, kun aina valpas äitini astui sisään ja tapasi minut\nkahden kesken sepän kanssa keittiökamarissa, jota valaisi vain yksi\nainoa talikynttilä, sekin jo pitkällä karrella.\n\n-- Mitä täällä teet?\n\n-- Augusta puolustaa sukupuolensa oikeuksia, vastasi seppä. -- Jos\nolisin lainsäätäjä, perustaisin uuden tiedekunnan, jossa naisille\nopetettaisiin lääkintätaitoa.\n\n-- Minä muistelen -- vastasi äiti äreästi -- teidän, herra Damm, olevan\nniitä, jotka eivät tahdo \"kieltää luonnon oikeuksia\" turvautumalla niin\nhapuilevaan taitoon kuin lääkintätaito on.\n\n-- Antakaa anteeksi, jokaisella asialla on oikea ja nurja\npuolensa. Lääkintätaidon oikea puoli on oikea ravintojärjestys ja\nvoimistelu terveyden _säilyttämiseksi_, oikea ravintojärjestys ja\nhaavalääkärintaito sen _uudelleen saavuttamiseksi_. Luonnottomimpia ja\nhirmuvaltaisimpia ennakkoluuloja on juuri se, joka kieltää hellän\nnaisen käden, tarkan naisen silmän ja hienotunteisen, uhrautuvan naisen\nsydämen parantamasta ihmiskunnan kärsimyksiä jättääkseen ne meidän\nmiesitsekkäisyytemme, hajamielisten, ympäri maailmaa lentelevien\nkatseittemme ja kömpelöiden käsiemme varaan, jotka osaavat paremmin\nkäytellä moukaria kuin arkoja, herkkätuntoisia ihmisruumiin säikeitä.\n\n-- Käytännöllisiä naislääkäreitä! Olisipa hupaista nähdä heitä jalkaa\nsahaamassa.\n\n-- Kukapa on sanonut, että heidän tulisi käyttää haavalääkinnässä\nteurastuspuukkoa? Jättäkööt he semmoiset karkeat työt meille, jos niin\ntarvitaan, vaikka minä kyllä olen nähnyt naisen kykenevän taittamaan\npahasti parantuneen jalan voidakseen lääkitä sen paremmin, niin että\npotilas voi kävellä. Olkaa siitä varma, hyvä rouva, että meillä sadan\nvuoden kuluttua on enemmän nais- kuin mieslääkäreitä ja ettei lasten\neikä naisten tauteja silloin uskota muiden parannettaviksi kuin juuri\nkäytännöllisten naislääkäreitten, joiksi te suvaitsette heitä nimittää,\nja he tulevat muuten arvattavasti käyttämään hyvin vähän lääkkeitä,\nmutta sen sijaan sitä huolellisempaa hoitoa.\n\n-- Tule, Augusta. Meidän elämänjärjestykseemme kuuluu nyt muutaman\ntunnin lepo. Minä toivon teidän, herra Damm, elävän sata vuotta, jotta\nsilloin iloksenne katkaisisitte kätenne ja jalkanne ja naiset niitä\nparantelisivat. Hyvää yötä hyvä herra.\n\n-- Nukkukaa hyvin, rouva. Meidän nukkuessamme siirtyy kuitenkin maailma\nmuutamia tunteja eteenpäin, ja olkaa varma, että joka kerta, kun\naurinko nousee, haihtuu jokin ennakkoluulo, jota vielä edellisenä\npäivänä luulimme horjumattomaksi totuudeksi.\n\nMe lähdimme. Minä tiesin, että minun varalleni oli saarna valmis, enkä\nsiinä pettynytkään.\n\n-- Mitä minä kuulin? Seppä uskaltaa sanoa sinua ristimänimeltäsi!\n\n-- Niin, äiti, kun hän ei saa sanoa minua neidiksi eikä tahdo sanoa\nmamseliksi...\n\n-- Mitä tyhmyyksiä! Miksikä ei mamseliksi?\n\n-- Tiedäthän hänen syynsä, äiti. Hän ei kärsi mitään arvoerotuksia\nnimityksissä. Hän sanoo, että kaikki muu arvo paitsi se, mikä kullakin\non oman itsensä tähden, on hulluus miesten ja naurettavuus naisten\nkesken.\n\n-- Kuulepas mokomaa hävytöntä herraa, hän tahtoo laatia lakia asioista,\njoissa ei kuninkaalla eikä keisareillakaan ole mitään valtaa. No niin,\nsanokoonpa hän sinua miksi hyvänsä, mutta minä kiellän sinua\nvastaamasta sanaakaan, jos hän toiste puhuttelee sinua nimeltäsi.\n\n-- Äiti ... johan olen sanonut, että minä inhoan häntä, mutta minä en\nvoi halveksia häntä. Sitä hän ei ansaitse. Olisitpa nähnyt hänet tänä\nyönä Särki-Pekan tuvalla!\n\n-- Kas niin, nyt vedät toista virttä. Augusta, Augusta, muista, että\nolen varoittanut sinua!\n\nMinä en vastannut. Minunkin mielessäni oli \"rök och damm\" aivan kuin\nKaarle kuninkaan ja Särki-Pekan ympärillä. Minä olin tyytymätön\nitseeni, katkeroitunut, mieli oli sekava ja levoton. Kalastajanmökistä\noli sittenkin sinkoillut kipinöitä ympäristöön. Muisto oli pelastunut,\nmutta minä olin hukassa.\n\n\n\n\n12. UUSIA ARVOITUKSIA.\n\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun sepän täytyi palaneen kätensä tähden\nviipyä kauemmin Muistossa kuin hän alussa oli aikonut. Jotakinhan\ntäytyy aina keksiä onnistumattoman parannuskokeen syyksi. Minun\nruisjauhokääreeni oli joutunut liian myöhään; palovamma oli jo ehtinyt\nlevitä, käsi turposi kyynärpäähän päin. Kirjoittaa herra Damm ei\nvoinut, vielä vähemmin matkustaa. Täti ei sallinut talonsa pelastajan\nlähteä Muistosta ennenkuin hän olisi täysin parantunut, ja kaikki\nkoettivat kilvan olla ystävällisen huomaavaisia seppää kohtaan.\n\nVähimmin koko vahingosta huoli seppä itse. Tiedämmehän, miten\nraukkamaisia miehet tavallisesti ovat pienimmänkin kivun sattuessa ja\nmiten koko talon väki pannaan heti liikkeelle parantamaan hammassärkyä,\nlääkitsemään katarria tai paikkaamaan kipeätä sormea, kun vain jokin\nnoista kauheista onnettomuuksista on sattunut kohtaamaan heitä, luonnon\nherroja. Seppä oli siinä sekä muiden kaltainen että aivan toisenlainen\nkuin he. Hän ei voinut kärsiä hemmoittelua eikä toimettomuutta. Häntä\ntäytyi vartioida tarkasti, jos mieli saada hänet pysymään hiljaa, Sitä\nvarten etsittiin hänelle parasta lukemista, mitä Muiston hyvässä\nkirjastossa oli. Mutta joko hänen silmänsä olivat vioittuneet tulesta\ntai käden tuska vaikutti näköhermoon -- hän ei voinut itse lukea, vaan\ntoisten täytyi hänelle lukea ääneen. Mutta kuka lukijaksi? Täti ei\nnähnyt, äiti ei tahtonut, isällä oli aivan liian vähän malttia. Siispä\nminä olin kuin itsestään määrätty siihen toimeen, ja koska lukeminen\naina tapahtui äidin läsnäollessa, ei edes panetteluillakaan ollut\nsiihen mitään sanomista.\n\nNiin kuluivat joulun edelliset päivät. Karkea, hirveä käsi, joka oli\nniin kauan kauhistuttanut minua, tuli vähitellen yhä vähemmän\nvastenmieliseksi mitä enemmän siitä näin huolta. Miksikä salaisin\nmeidän välillämme vähitellen syntyneen jonkinlaisen äänettömän\nsopimuksen, että sietäisimme toisiamme? Älä sano sitä ystävyydeksi;\nolen kuullut sanottavan, että ystävyys nuoren miehen ja nuoren tytön\nvälillä on vain naamio, jonka taa toinen tunne kätkee punastuvat\nkasvonsa. Ei puhuttu koskaan sanaakaan sinne päin -- olisikin ollut\ntuiki vaikeata pettää äidin tarkkuutta, eikä sanoilla olekaan suurta\nmerkitystä -- mutta ei edes katsekaan, olin vähällä sanoa ajatuskaan\npettänyt meitä. Jo edellä mainitsin sen kummallisen seikan, että seppä\ntoisinaan näytti viidenkolmatta tai korkeintaan kolmenkymmenen vuoden\nikäiseltä, toisinaan taas paljoa vanhemmalta. Siinä lukiessani\nhuomasin, että se aiheutui hänen ihonsa väristä.\n\nHänen kasvonpiirteissään oli omituinen ilme, joka saattoi sopia\neri-ikäisille, nuoremmalle tai vanhemmalle. Hän ei ollut kaunis eikä\nruma, hän näytti paljon kokeneelta mieheltä. Vastoin tahtoani vertasin\nhäntä entiseen kadetti-lemmittyyni ja ymmärsin, että jos minussa\nmilloinkaan voisi syntyä lämpimämpää tunnetta seppää kohtaan, niin\ntunne ei olisi sellainen, joka hurmaantuu autuudesta huimaavan valssin\npyörteissä tai itkee kaihomielisenä nähdessään viimeisen vilahduksen\npoistuvasta univormusta.\n\nÄiti pysyi tyynenä. Hän oli päättänyt asettua odottavalle kannalle,\naiottu varoitus jäi häneltä toistaiseksi sanomatta tädille ja supistui\nmuutamiksi varovaisiksi viittauksiksi neiti Kopparkronaan. Seppää\nkohtaan hän oli ystävällisempi, mutta yhtä varovainen. Sepässä\nitsessään ja hänen aikeissaan oli yhä vielä jotain salaperäistä, ja\näiti oli päättänyt saada sen selville, maksoi mitä maksoi.\n\nEräänä päivänä, kun oli puhe siitä, että palovammat parantuvat\ntavallisesti nopeammin vanhoilla kuin nuorilla, kysyi äiti äkkiä:\n\n-- Kuinka vanha olette, herra Damm?\n\n-- Yksiviidettä vuotta, vastasi seppä arvelematta.\n\nMinä hämmästyin. Yksiviidettä vuotta! Minä olin luullut häntä\nkorkeintaan yhdenneljättä vanhaksi. -- Äiti nyökäytti minulle salaa.\n\nMe jatkoimme lukua. Olimme tädin luona hänen huoneessaan, ja kirja oli\nThiers'in historia Ranskan keisarikunnasta. Se oli nerokas kuvaus\nsuuresta aikakaudesta. Kun ehdimme Espanjaan ja Saragossaan, nousi\nkiista kuulijain kesken.\n\n-- Kuulkaa -- sanoi seppä katkeroituneena -- kuulkaahan sitä liukasta\nministeriä, miten hän puolustaa Napoleonia ja sortojärjestelmää, joka\nnieli kansat! Thiers juuri raivasi tien Ranskan toiselle\nkuningaskunnalle.\n\n-- Mutta, hyvä herra Damm -- puuttui puheeseen täti Mirabeau, ollen\nNapoleon I:n ihailija -- kuinka pitäisi teidän mielestänne jättiläisen\nkulkea läpi metsän muurahaisia jalkoihinsa tallaamatta.\n\n-- Antakaa anteeksi, _madame_, vastasi seppä, mutta meidän aikamme ei\ntunnusta mitään muuta jättiläistä kuin neron, ja se suurvalta ei sorra\nkansoja, se kohottaa ne.\n\n-- Eikö sitten Napoleon I ollut ensiarvoinen nero, hyvä herra?\n\n-- Ensiarvoinen ehkä, mutta ei korkeimman arvoinen. Minä olen nähnyt\nylevämpiä voimia, semmoisia kuin Aleksanteri von Humboldt, Goethe,\nRobert Peel. Todellinen suuruus ei kukistu, se on kuolematon. Pitääkö\nmeidän ikuisesti ihailla jättiläiskokoa vain sentähden, että sen\nhirvittävää isoutta katsellessamme niskamme käy kipeäksi?\n\n-- Olkaa hyvä, muistakaa, hyvä herra, että mainitsimme semmoisen suuren\nmiehen, joka nousee yhtä kuolemattomana kukistuksensa syvyydestä kuin\ntoisarvoiset nerot nousevat onnettomuudestaan: myrkytetty Sokrates,\npoltettu Huss, kuoliaaksi kidutettu Galilei...\n\n-- Luuletteko niin, _madame_? Ehkä olette oikeassa. Oli kerran synkän\nsynkkä pimeys, josta syntyi aamunkoite, ja sitä sanottiin vapaudeksi.\nVapaudella oli kaksi suvustaan hairahtunutta lasta, joita sanottiin\nanarkiaksi ja despotismiksi. Koska lapset tulevat aina enemmän\nvanhempiensa vanhempiin kuin omaan isäänsä ja äitiinsä, sattui, että\nsisarukset olivat mustat kuin heidän kantaäitinsäkin. Eräänä yönä\nkuristi despotismi anarkian vuoteessaan, pääsi maailman herraksi ja\nkasvoi suureksi kansan verestä. Vihdoin hän sai kuitenkin jalkaansa\norjantappuraokaan, nimeltä Espanja, kurkkuunsa luun, nimeltä Venäjä, ja\npari kivikovaksi paistettua leipäpalaa, nimeltä Englanti ja Saksa,\nahnasten hampaittensa väliin. Siitä jättiläinen kuoli -- sillä olkoonpa\ndespotismi miten jättiläismäinen hyvänsä, sen ruumiinrakennus on\nkuitenkin heikko -- ja hänet julistettiin verrattoman ruokahalunsa\ntähden kuolemattomaksi. Ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia.\nPidetäänhän Dahomeinkin kuningasta suurena miehenä Afrikassa.\n\n-- Te olette käytännöllinen mies, herra Damm. Mutta ettekö sitten katso\nminkään arvoiseksi kohotusta, jonka suuret urotyöt, nerokkaat ajatukset\nja summattomien esteiden voittaminen tuottavat koko aikakaudelle?\nLuuletteko Ranskan koskaan unohtavan niitä tai luuletteko, että\nBéranger olisi laulanut kuolemattomat laulunsa, jollei olisi ollut\nAusterlitzin päivää.\n\n-- Minä kadehdin teitä, _madame_, siitä, että katsotte noita muistoja\nkahtakymmentä vuotta nuoremmilla silmillä kuin minun. Te olette todella\nnähnyt ensimmäisen Napoleonin ja minä vain kolmannen. Te olette nähnyt\nalkuperäisen teoksen, minä vain jäljennöksen. Jäljennökset ovat varsin\nusein hätiköimällä tehtyjä, _madame_. Hämähäkistäkin saadaan silloin\nkotka.\n\n-- Ah, teistä on siis vuonna 1851 tullut Bonaparten vihaaja.\n\n-- Niin, _madame_, joulukuussa 1851, jolloin minut ynnä muutamia muita\nvangittiin _Café Danemarcissa_, Pariisissa. Ei kuitenkaan sentähden,\nvaan siitä syystä, että minullakin oli 1848 ja 1849 kunnia taistella\nCavaignacin johdolla.\n\nTäti oli vaiti, mutta isä syttyi intoon.\n\n-- Kuulepas, veli, sallitko minun vielä kerran kysyä, mikä sinä\noikeastaan olet miehiäsi? Sinähän olet ollut vaikka missä.\n\n-- Muistaakseni olen jo maininnut, että olen vaskiseppä.\n\n-- Kyllä, mutta sitä minä en usko, sanoi isä.\n\n-- No, karkeisseppä sitten, jos se kuuluu paremmalta.\n\n-- Hm ... sitä en myöskään usko, alkoi isä taas, mutta minä kiiruhdin\nsilloin jatkamaan lukemistani Espanjan-sotaretkestä.\n\nSillä lailla kuluivat päivämme, emmekä saaneet sen enempää selvää\nkummallisesta vieraastamme, kunnes vihdoin merkillinen ilta pimitti\njouluaattona Muiston kuuset ja Mallasveden jään.\n\nMe olimme jo pitkän aikaa varustautuneet sitä iltaa varten. Helsingistä\nolimme jo ottaneet mukaamme sopivia joululahjoja, ja mikä ei siellä\njoutunut valmiiksi, valmistettiin Muistossa. Tädin oli määrä saada\npitsimyssy, saali, tohvelipari, uudet kultasankaiset silmälasit, tusina\nhyasinttisipuleja, keinutuolin verholiina ja kahvikannun myssy, jonka\nSigrid oli muiden suosiollisella avulla virkannut. Isä saisi\nhousunkannattimet, piipunpunokset, puoli tusinaa paitoja, Pariisin\nmestauslavan historian ynnä pari muuta ruotsalaista kirjaa: Kalle Metsä\nSienenhakkaajan ja Nepomukin, \"Kolme kuritettua ukkoa\" -- äiti\npukukankaan, kauluksen, päähineen, voipainimen, matonlakaisijakoneen,\ntalouskirjan, Jerusalemin hävityksen, porsliinikittiä ja Sundgrenin\n\"Perheenäidin hopeakaivoksen\" -- minä saisin (osan tiesin jo\nedeltäkäsin, toisen arvasin) kaksi pukua, kaksi paria hansikkaita,\npuuhkan, hajuvesipullon, Garibaldin muistorahan, \"En voi\"-näytelmän,\nLindhin ja Mörtengrenin runoelmia, valokuva-albumin, Vänrikki Stoolin\nmuotokuvia, \"Laulavan Ruotsin\", \"Lemmenjuoman\" potpourrin, Arditin\nsuutelovalssin ja (hyödyllisenä liitteenä) kirjan \"Neuvonantaja\nnuorisolle elämänvaelluksessa\". Pienokaisille oli varustettu lukematon\njoukko lahjoja, koska niissä luku oli pääasia, muiden muassa oli\nheille Muiston tehtaan kelkkoja ynnä säästö- ja värilaatikoita,\nkirjoituskirjoja, kivitauluja, kirjanmerkkejä, kuvakirjoja, kuten\n\"Kuhnuri-Pekka\" ja \"Hirmukuvia Afrikasta\" varustettuna kuudella\nvärikuvapiirroksella (enemmän huviksi kuin hyödyksi), sekä kirjanen\n\"Saippuapalloja\", kirjoittanut --o-- (jälkeenpäin huomattiin, että\nkirjan suhteen oli tapahtunut erehdys, sillä se sisälsi kirjoitelman\n\"Luutnantti tai ei mikään, alkuperäinen ruotsalainen novelli\"). Malla\nSödergren oli saava juovikasta vaatetta sekä Vesterbergin\n\"kirjekaavion\" ynnä \"neuvonantajan kaikissa elämän tiloissa\".\nDantonillekin oli, Mallasveden jäällä hiipivien susien varalle,\nhankittu uusi Lontoon antigarottikaulaliinojen mallin mukaan tehty\nkaulanauha, jossa oli niin pistävät piikit kuin sanomalehtien\nkiistakirjoitukset. Seppä...\n\nNiin, mitä saisikaan seppä? Jäisiköhän hän ihan osattomaksi näillä\nmarkkinoilla? Seppä, seppä, miten monta unetonta hetkeä minun täytyi\nvalvoa sinun onneasi takoessani.\n\nVihdoin johtui mieleeni hyvä ajatus, mutta pitääköhän minun nyt jo\nkertoa siitä?\n\nSeuraavana aamuna herätti minut Malla Södergren.\n\n-- Augusta! Kello on kahdeksan.\n\n-- Hyvää huomenta, Malla.\n\n-- Minä tiedän uutisia.\n\n-- Sepästäkö?\n\n-- Niin, sepästä. Onpa hän aika otus!\n\n-- Jos uutisesi ovat pahoja, niin voit olla sanomatta, Malla; minä en\ntahdo niitä kuulla. Ei sovi vakoilla ketään, kaikista vähimmin talon\nvierasta.\n\n-- Pahojako? Se riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katsoo. Älkää\nluulkokaan, Augusta, että minulla on tapana kieliä tai vakoilla toisten\ntekoja. Minä luulin, että koska te itse, mamseli, pyysitte minua ...\nmutta kyllähän se voi jäädä sanomattakin. On minulla muutakin\ntekemistä.\n\nMalla lähti, mutta pysähtyi ovelle.\n\n-- Onko kaunis ilma tänään?\n\n-- Sataa vettä ja räntää.\n\n-- Miten on hänen kätensä laita?\n\n-- Kuka kädestä huolii, kun on muuta mielessä.\n\n-- Odotas vähän, Malla. Ajatteleeko hän muuta? Sehän on hyvä, Malla.\n\n-- Ehkä on ja ehkä ei.\n\n-- Sen sanot sinä sellaisella äänellä kuin... Mitä tarkoitat tuolla\n\"ehkä on ja ehkä ei'lläsi\"?\n\n-- Minä tarkoitan, että eräänlaiset miehet lentelevät ympäri maailmaa\nuskottelemassa nuorille, ajattelemattomille tytöille kaikenlaista,\nvaikka heidän pitäisi muistella toisia velvollisuuksia ... vaikka\nkaukana kotona joku ehkä on hylättynä...\n\n-- Nyt puhut loruja. Kuka on kaukana? Kuka on hylättynä.\n\n-- _Hän_ tietysti. Kaunis nainen. Ja miten hyvän näköinen vielä!\n\n-- Onko herra Dammilla ... morsian?\n\n-- Tai rouva. Mistä minä sen tiedän?\n\n-- Nyt sinä olet sietämätön, Malla. Mitä tuo nyt taas merkitsee?\n\n-- Ettehän tahdo mitään tietää, mamseli. (Aina kun Malla oli\nloukkaantunut, nimitti hän minua mamseliksi.)\n\n-- Mutta nyt minä tahdon tietää. Kas niin...\n\n-- Ei ihminen silti ole vakoilija, vaikka katsahtaa, onko huone\nsiistitty -- vaikka näkee avonaisen lippaan -- vaikka lippaassa on\nmedaljongi muotokuvineen, jota on erään tunnetun herran nähnyt sitä\nennen monesti katselevan. Saattaa ihminen silti olla yhtä rehellinen,\nuskokaa pois, mamseli.\n\n-- Älä nyt ole paha, Malla! Onko hänellä muotokuva? Naisenko? Nuoren ja\nkauniin, eikö niin?\n\n-- Varjelkoon, te taidattekin olla utelias, Augusta.\n\n-- Niin, minä olen utelias, olen suutuksissani, minä nipistän sinua,\njos noin kiusaat. Enhän sitä tahdo tietää itseni tähden, näetkös. Minkä\nnäköinen hän on?\n\n-- Hieno ja ylhäinen, helmiä hiuksissa ja sormuksia sormissa. Puku\nmuuten hyvin kummallinen, käsivarret melkein paljaina ja hameenmiehusta\nkainaloissa. Mutta hän on teidän näköisenne, Augusta...\n\n-- Se on täti.\n\n-- Mitä? No, sitä ei saa kukaan minua uskomaan.\n\n-- Sinä et tiedä, Malla. Voi taivas, ajattele, jos seppä olisikin hänen\noma...\n\n-- Mikä oma?\n\n-- Hänen oma... Niin, niin se on. Minä tarkoitin, hänen oma\nmalminetsijänsä, kaivoksenlouhijansa. Malla, Malla, tästä tulee\nsemmoinen jouluaatto, ettet voi aavistaakaan! Ah, sepä vasta olisi\nhupaista! Hyvä, rakas täti!\n\nMalla pudisti päätään; hän luuli varmaan minun tulleen hulluksi.\n\n-- Kuulkaas nyt, sanoi hän, -- ei sovi valvoa niin kuin te, Augusta,\nolette valvonut monta yötä perätysten. Eihän kukaan meistä ole muuta\nkuin ihminen. Saattaa käydä lopulta, että tulee hiukan päästä pyörälle.\n\n-- Niin, minun onkin pääni pyörällä, mutta ilosta, Malla, ihastuksesta,\netkö ymmärrä? Rakas täti, hän kun on saanut elää niin monta vuotta\nyksin ja hylättynä, nyt vasta hän on taas tunteva itsensä onnelliseksi.\nVasta nyt vanhoillaan hän saa tuntea tulevansa uudelleen nuoreksi.\n\n-- Kaivoksenlouhijanko tähden?\n\n-- Mene nyt, uskollinen Malla, mene, kelpo, kunnon Malla Södergren;\nsinä saat tietää kaikki, mutta toiste, se ei ole _minun_ salaisuuteni.\nMe tulemme kaikki hyvin onnellisiksi. Ja sinäkin, Malla, sinäkin.\n\n--- No, no, menenhän minä, kun ehdin. Sanoittehan itse, Augusta, että\ntuo herra on jonkinlainen velho. Sen kyllä näenkin, onhan hän pannut\nihan sekaisin tyttö paran pään.\n\nNiin sanoen hän lähti hiljaa nuristen itsekseen ja jalat lintassa,\nniinkuin hänellä oli tapana. Minä jäin yksin kummallisine ajatuksineni.\nNiin, nythän ymmärsin kaikki. Viittasihan äiti sivumennen siihen, että\ntäti oli kenties ollut salaisesti naimisissa paroni Oton kanssa. Ja nyt\non seppä täällä, hänellä on tädin muotokuva; siispä hän on hänen\npoikansa. Sehän oli päivänselvää. Mikä romanttinen tapaus!\n\nOdotas vähän sentään, laskekaamme... Hän on syntynyt Napolissa;\nmerkillistä! Hän on yhdenviidettä vuoden vanha; mitä hullua se on?\nVuodesta 1862 pois yksiviidettä, jää 1821. Mutta täti ei ole nähnyt\nparoni Ottoa noin vuoden 1809 jälkeen, ja silloin Otto oli jo\nnaimisissa toisen kanssa. Ei; aina vain hullumpaa. Ja kuitenkin ...\nkuitenkin ... niin, ehkäpä ... ei, mahdotonta...\n\nTuuminnan päätös oli, etten taaskaan ymmärtänyt mitään, en niin mitään.\nMinä en ollut hituistakaan viisaampi kuin Malla Södergren.\n\n\n\n\n13. JOULUAATTO.\n\n\nMutta nyt ei ollut aikaa arvoitusten selvittämiseen, jouluaaton aamuna\non kyllä muutakin tekemistä. Paljon olikin vielä semmoista tekemättä,\nminkä piti olla valmiina ennen iltaa. Muun muassa minun pieni\nyllätykseni. Ja joulukuusi, siitä piti tulla oikein erinomainen. Äiti\nleikkeli tähtiä, lippuja ja kultapaperiverkkoja, täti solmi rihmoja\nomenoihin, viikunoihin ja muihin makeisiin. Seppä auttoi kipeällä\nkädellään minua puun pystyttämisessä horjuvaan kuusenjalkaan, joka on\nainainen kaikkien joulukuusien tuottama kiusa. Me suoritimme nopeasti\naamiaisen ja päivällisen, kuten on tavallista tuona ilon päivänä, jos\nkaikki saa käydä luonnollista kulkuaan.\n\nVihdoin tuli hämärä, ja salin ovet avattiin täsmälleen kello seitsemän.\nPienokaiset olivat koko päivän tuskitelleet kamariinsa suljettuina ja\nsyöksyivät nyt sieltä kuin kanuunasta. Keskellä salin lattiaa säteili\njoulukuusi juhlallisen loistavana, täti ja vanhempani istuivat\njuhlapuvussa sohvalla. Ovella seisoivat talon palvelijat ja seitsemän\ntai kahdeksan varta vasten kutsuttua köyhää kylän lasta. Sitten\nlaulettiin lyhyt virsi ja luettiin rukous, kuten jouluaattona aina\nkauniin tavan mukaan tehtiin Muistossa, ja vasta sitten, kun juhla oli\nalettu kaikkien hyväin lahjain Antajan nimeen, rupesivat lapset\nilakoiden hyppimään joulukuusen ympärillä. Teetä tarjoiltiin kello\nkahdeksan, ja samaan aikaan annettiin väelle illallista suuressa\ntuvassa, jonka lattia oli oljilla peitetty ja missä joululeikkejä kesti\nmyöhään yöhön asti.\n\nTädin luona oli ennen, kuten meilläkin, ollut tapana kantaa joululahjat\nsisään korissa, josta isä, ollen yleinen esittelijäsihteeri, otti yhden\nlahjan kerrallaan esille, luki siihen kirjoitetut säkeet ja jakoi\naarteet. Sen tavan on keksinyt joku, joka ei ole ymmärtänyt\njoululahjojen salaperäisyyden merkitystä. Seppä oli nyt Muiston\nhallituksen armollisella suostumuksella järjestänyt kaikki toiseen\ntapaan, jonka tarkoituksena oli tehdä lahjojen arvo toista vertaa\nsuuremmaksi toimittamalla ne salaperäisillä keinoilla omistajilleen.\n\nAsianomaisten hämmästykseksi tuli ensin esiin joulupukki, jolla oli\npitkä tappuraparta ja otsassa puulusikoita sarvina. Se antropologinen\nilmiö, jonka minä olin tuntevinani köyryselkäiseksi Särki-Pekaksi, toi\nkelkkoja lapsille ja astua kompuroi sitten tiehensä yleisen ihmettelyn\nvallitessa.\n\nHänen jälkeensä tuli lappalaisämmä, jakoi isoista hameen taskuistaan\nlahjoja kaikille ja tarjoutui sitten katsomaan kättäni. Ennustuksessa\noli tietysti sekin, että halukas kosija vain odotti suostumustani, mikä\nei ollutkaan uutta, sillä se saattoi minut kunnioittamaan Allan\nHagertia ajatuksella, joka ei luultavasti muuten olisi tullut hänen\nosakseen.\n\nLappalaisämmän jälkeen tuli näkyville soreakasvuinen joulupukki\nryömien, yllä nurinkäännetty lammasnahkaturkki, vispilöitä sarvina,\nparta jouhista ja muuten hyvin taidokkaasti kyhättynä. Mutta sen kävi\nniin huonosti, että Danton, joka oli illaksi tuotu saliin ja virui\nmuristen sohvan alla, syöksyi luullun vihollisen kimppuun. Hirveä\ntaistelu syntyi taiteen ja luonnon välillä, ja taide olisi siinä\nvarmasti jäänyt tappiolle, jollei se olisi saanut avukseen seppää, joka\nvasemmalla kädellään otti verenhimoista Dantonia kiinni korvista ja\noman nahkansa uhalla erotti taistelijat. Pukki menetti sarvensa,\npartansa ja villatukot, unohti tehtävänsä, nousi kahdelle jalalle ja\nkatseli pakotietä.\n\n-- Kallehan se on! huusi Sigrid, joka näkyi arveluttavasti pettyvän\nkuvitteluissaan tuntiessaan pukin revityn turkin alta juoksupojan, joka\noli joka päivä hänen kumppaninaan kelkkamäessä.\n\nKalle yritti tuskissaan tekeytyä entiseksi nelijalkaiseksi eläimeksi ja\nsilmäillen peloissaan sohvaan päin jakeli lahjansa, muiden muassa\nDantonin garottikaulanauhan. Sen tehtyään hän uutta murinaa kuullessaan\njuoksi tiehensä niillä kahdella jalalla, jotka luonto oli katsonut\nriittäviksi hänen laiselleen pienelle miehenalulle.\n\nLahjoja sateli ehtimiseen, eikä tiedetty miten, ja se juuri oli leikin\nviehättävä puoli. Milloin niitä tuli toisesta, milloin toisesta ovesta,\njoita tuntemattomat haltijat availivat; milloin katosta, milloin\nlattiasta; välistä tapasi asianomainen, aivan aavistamattaan lahjan\ntaskustaan tai sylistään; toisinaan keinuili niitä ilmassa\npurjelangasta riippuen, toisinaan taas pellinnyörissä. Niin iloista\njouluiltaa ei ollut koskaan ennen vietetty Muistossa.\n\nMalla Södergren tarjoili omenia. Minä katselin häntä uteliaasti, sillä\nkeskellä tarjotinta oli Hiidenkallio kuvattuna tultasyökseväksi\nVesuviukseksi, missä oli hirvittävän syvä vaskikaivos ja kaivoksessa\nhyvin luonnollisen näköinen kumihiiri. Se oli joululahja, jonka minä\nolin valmistanut sepälle; mutta ehkä minun tulee mainita lisäksi, että\nhiiri kuuluikin pieneen kynänpyyhkimeen, jonka olin omin käsin\nvalmistanut ja johon oli hiiren jalkojen alle kirjailtu Ranskan kotka\nja nimi Cavaignac.\n\nSeppä tutki Hiidenkalliota hyvin tarkkaan, löysi vaskikaivoksen\nja sen asukkaan, katsoi kynänpyyhintä tulta vasten ja huomasi kotkan.\nHiukan päätään nyökäyttäen hän irroitti hiiren, pani sen takaisin\nvaskikaivokseen ja pisti kynänpyyhkimen liivinsä taskuun vasemmalle\npuolelle.\n\n-- Antakaa anteeksi -- sanoi hän -- että käyn käsiksi historian\noikeuksiin. Vapauttakaamme Ranskan kotka ja ajakaamme nousukkaat\ntakaisin piilopaikkaansa. Tämä vuori on kansanvalta. Siitä on nyt\nsyntynyt pieni hiiri, joka on nakertanut reikiä siihen; mutta kun vuori\nseuraavan kerran suitsuaa tulta, on kotka taas nouseva kohti aurinkoa\nja hehkuva laava täyttää mäyränjäljet.\n\n-- Kun kirjoittelee niin ahkerasti kuin te, herra Damm -- huomautti\näiti viitaten viime päivien salaperäiseen kirjoittelemiseen -- saattaa\npienikin kynänpyyhin estää monta tahraa syntymästä.\n\nSepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten\ntäti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan --\nsillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen --\nja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti\nensimmäiseksi:\n\n-- Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!\n\nMe riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja\nlepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä.\nOmenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen\nkotelon ja kotelosta -- sormuksen puolikkaan!\n\nSiinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä\ntädin virkoamaan.\n\n-- Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja\nkatsoi sanomattoman rakkaasti seppään. -- Voi, ystäväni, miksette\nsanonut sitä ennen?\n\nTäti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on\nhänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin\nmielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten\nonnellista, miten onnellista!\n\nÄiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi\nkeittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.\n\n-- Juo, sanoi hän, juo!\n\n-- Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!\n\nSe oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.\n\n-- Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. -- Minä\npyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys,\nmutta eihän ilosta kuole.\n\nTädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan\nluonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa\nsuhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla\noli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä\nkuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai\nuskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid,\nFrits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden\nhämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan\nkaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli\nsaanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan\nnurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi\nnorsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta\nlattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla\nkelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt\nsohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen\npuuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä\nkatsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli\nsiitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa\nkahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava\nyliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.\n\nIllan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään\nkannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke,\njolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli\nkirjoitettu: \"odottakaa; se sulaa aikanaan!\"\n\nEi mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke\nsuurelle tarjottimelle sulamaan.\n\nMinusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin\nulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman\nkylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan\nlyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.\n\nSilloin kuului askelia takaani. Seppäkö?... Ei, vaan Malla Södergren,\njoka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää\nväen tupaan.\n\n-- No, Malla? kysyin minä.\n\n-- No, Augusta? kysyi hänkin.\n\n-- Mitä luulet?\n\n-- Kaikkea.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?\n\n-- Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan\nkello kuudeksi.\n\n-- Jouluaamuksiko?\n\n-- Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt\ntäytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat\nvaikka sytyttää tulen olkiin.\n\nHän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina\nrakastanut. Ne ovat niin kaukana -- satojen tuhansien penikulmien ja\nmiljoonien vuosien päässä -- ja kuitenkin voi tunnustaa niille\nsalaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän\nylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin\nesimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius,\ntiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei\nkukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä\njäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta.\nHuolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha -- mene\nvain!\n\n-- Augusta! -- Se oli äidin ääni.\n\n-- Minä tulen, äiti!\n\n-- Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee\npakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.\n\nMinä riensin sisään -- ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin\nunissani. Hän aikoo lähteä!\n\nLuminukke oli sulanut, höylänlastuhiukset olivat putoilleet pois, mutta\ntuohihame seisoi tarjottimella kuin krinolinikuori. Silloin oli siltä\npaikalta, missä nuken sydän oli ollut, löydetty kapea, mustasta\nmarokiinnista tehty kotelo, ja siinä oli minun nimeni.\n\nMinä avasin kotelon ja vapisin itsekään tietämättä, mistä syystä.\nKotelo oli sisustettu vihreällä sametilla, ja siinä oli kultainen\nrintaneula, jota koristi yksi ainoa kivi; mutta miten ihmeellinen kivi!\nSuuri, vihreä smaragdi, loistoltaan mitä kirkkaimpia. Tähtiä\nlukuunottamatta en ollut koskaan elämässäni nähnyt niin sädehtivää\njalokiveä. Se näytti aivan salamoivan tulenvalossa.\n\nKallisarvoinen neula kulki kädestä käteen, ja kaikki sitä ihailivat.\nÄiti oli hurmaantunut, isä mietiskeli, mitä semmoinen pikku kapine\nsaattoi maksaa. Arvattavasti saman verran kuin pieni maatila Suomessa.\nKaikki katselimme me kiitollisin, melkein hämmästynein katsein Mirabeau\ntätiä, joka tuhlaavaisesti antoi niin kalliin lahjan pienelle\nkummityttärelleen. Samana iltana olin jo saanut häneltä tusinan\nhopeaisia ruokalusikoita ja kolme tusinaa samoin hopeaisia teelusikoita\n\"tulevaa kotiani varten\", kuten hän leikillisesti sanoi.\n\n-- Rakas täti ... aloin minä.\n\nTäti huomasi aikomukseni ja pudisti kieltävästi valkoista kaunista\npäätään.\n\n-- Tämä lahja ei ole minulta, sanoi hän käännellen neulaa tulta vasten,\nniin että se sädehti kuin kiertotähti Merkurius maaliskuun iltana.\n\n-- Luonnollisesti se on tädiltä? puuttui puheeseen äiti hämmästyneenä\nja kysyvästi.\n\n-- Ei, hyvä Jeanette; minun ei ole mahdollista antaa tällaisia lahjoja.\nTämä smaragdi on ollut kuningattaren omana tai se on ainakin\nkuningattaren kalleuden arvoinen.\n\nVeri syöksyi kasvoihini, sillä nyt, nyt äkkiä selvisi minulle, mistä\npäin luminukke oli tullut kuninkaallisine lahjoineen.\n\nÄiti kävi pelästyksissään käsiksi ainoaan jäljellä olevaan keinoon.\n\n-- Isä, isä -- huudahti hän uhaten sormellaan -- oletko todellakin\nollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi\nturhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois -- (viimeinen pakotie) --\nettä olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla!\nOlisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty\neikä maksa paljoa.\n\n-- Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. -- Minäkö viskelisin\nrahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea,\nse pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa\nenemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin\nse on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?...\nEräältä tunnetulta tilanomistajalta...\n\n-- Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä.\n-- Herra Hagert on osoittanut Augustalle -- minä tarkoitan, hän on\nosoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja\nhuomaavaisuutta... Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin\nkunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän\nperheemme kanssa ... ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin\nlahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut...\n\n-- Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä,\nkun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa\nkuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.\n\nMutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden -- anna anteeksi rakas äiti!\n-- ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.\n\n-- Äiti tarkoittaa -- huomautin minä -- että _jos_ otan tämän lahjan\nvastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän\non niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut\nhylkäämään kaiken yhteyden...\n\n-- Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.\n\n-- Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen\nvuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin\nmiettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas...\n\n-- Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin\nkorvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan\n_yksi_, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja... Kiitä herra Dammia!\n\n\n\n\n14. KUKA SEPPÄ OLI.\n\n\n-- Herra Dammia! Minä luulin vaipuvani maan alle. Mutta äiti tarttui\nlujasti käsivarteeni.\n\n-- Ei sanaakaan enää, taikka muuten tulee tästä häpeäjuttu! kuiskasi\nhän.\n\nIsästä tuntui ilmassa olevan ukkosta; hän pyyhki hikeä otsaltaan.\nKyllästyneenä niin paljoon puuhaan mitättömän vihreän nuppineulan\ntähden hän heittäytyi väsyneenä sohvan nurkkaan. Raks...\n\nHän hypähti ylös. Mitä se oli? Ei muuta kuin että hän oli istuutuessaan\nmurskannut Sigridin liikkuvasilmäisen nuken! Voi, miten semmoiset\npienet onnettomuudet sattuvat toisinaan soveliaaseen aikaan! Kaikki\nolisi vielä selvinnyt rauhallisesti, ellei äiti itse olisi liiallisella\nvarovaisuudellaan äärimmäisyyteen kärjistänyt asioita ja saattanut\nukkosen puhkeamaan.\n\n-- Jos te, armollinen täti, sallitte, puuttui hän puheeseen, tyttäreni\npyytää teitä ottamaan smaragdineulan talteenne, kunnes saamme varmasti\ntietää, kuka on hyväntahtoisuudessaan muistanut suomalla hänelle niin\nharvinaisen lahjan.\n\n-- Se on tarpeetonta, hyvä Jeanette, sanoi Mirabeau täti. Pitäisihän\nsinun ymmärtää, ettei sen antaja voi olla kukaan muu kuin herra Damm...\n\n-- Siinä tapauksessa ei Augusta voi ottaa lahjaa vastaan, vastasi äiti\npunastuen melkein enemmän kuin minä itse.\n\n-- Miksikä ei? jatkoi täti. Augusta on ollut hellä ja rakastettava\nsairaanhoitaja. Minä pyydän, hyvä Jeanette, salli herra Dammin\nkiitollisuutensa todistukseksi antaa tuo muisto.\n\nMutta jo kauemmin kuin viikon päivät oli äidin mieleen kokoontunut niin\npaljon salamoita sepän varalle, että niiden nyt vihdoin täytyi\npurkautua.\n\n-- Keneltä Augustan pitäisi ottaa lahjoja? puhkesi äiti sanomaan, ehkä\ntahallaan niin kovalla äänellä, että sen kuuli seppäkin, joka näöltään\nlevollisena tutkisteli Fritsin \"Kuhnuri-Pekkaa\" saatettuaan kirjan\nomistajan ensin korjuuseen.\n\nSeuramme hillitön jäsen, Frits, oli nimittäin, tehtyään kenenkään\nrankaisematta kaikenmoisia tyhmyyksiä, särjettyään kivitaulun,\nkaadettuaan värilaatikon sisällyksen maahan, piirusteltuaan ukkoja\nminun \"Neuvonantaja elämänvaelluksessa\"-kirjaani ja niistettyään\nnenänsä Mirabeau tädin uuteen pitsimyssyyn, joka oli pudonnut\nlattialle, vihdoinkin vaipunut sohvan alle ja nukkunut viattomuuden\nuneen.\n\n-- Ottaa vastaan lahjoja! jatkoi äiti yhä kiivaammin, yhä enemmän\nsuunniltaan. -- Keneltä? Herralta, en tiedä miltä, jota ei kukaan\ntunne, joka on ollut kaikkialla ... joka on syntynyt vähän joka\npaikassa ... joka toisena päivänä sanoo itseään vaskisepäksi ja toisena\njakelee kuninkaallisia kalleuksia! Sellaiselta henkilöltäkö, joka\npuhuttelee Augustaa aivan sopimattomalla tavalla ja -- antakaa anteeksi\nsuorapuheisuuteni! -- jonka suhde teihin itseenne, täti, on lievimmin\nsanoen käsittämätön, niin että sen täytyy kummastuttaa teidän vanhoja\nystäviänne ja sukulaisianne, jotka muistavat neiti Kopparkronan...\n\nNyt syttyi salama. Ruutisuoni räjähti. Kukahan meistä lentäisi ilmaan?\nMinä odotin jommankumman ainakin pyörtyvän. Mutta siinä petyin.\n\n-- Herra Damm! viittasi täti.\n\nHerra Damm tuli. Ei kukaan voinut hänen vakavassa muodossaan nähdä\nmerkkiäkään, joka olisi osoittanut pahantekijän ilmituloa.\n\n-- Serkku Jeanette -- jatkoi täti ylevästi, mikä hänelle sopi\nsanomattoman hyvin -- serkku Jeanette on ilmaissut kummastuksensa\nteidän jonkinverran salaperäisestä esiintymisestänne, herra Damm, ja\nminun täytyy myöntää, että hänellä sekä äitinä että sukulaisena on\nsiihen oikeuskin. Sallitteko minun antaa serkulleni tiedot, jotka ovat\nomiaan karkoittamaan hänen epäluulonsa ja opettamaan häntä pitämään\nparemmassa arvossa vaikuttimia, jotka ovat tuoneet teidät tänne.\n\n-- Sangen mielelläni, _madame_. Te tunnette paremmin kuin kukaan, mitkä\nsyyt ovat saattaneet minut esiintymään ehkä hyvinkin epäiltävän\nnäköisenä henkilönä tämän kunnioitettavan perheen silmissä, ja\nmieluista olisi minusta, jos saisin haihdutetuksi kaikki epäluulot\njuuri nyt, kun otan teidän sukulaisiltanne jäähyväiset.\n\n-- No niin, sanoi täti:\n\n-- Karlsruhessa Saksanmaalla eli noin viisikymmentä vuotta takaperin\nonneton nainen puolihullun hirmuvaltiaan vaimona. Hänen miehensä\npalkitsi hänen uhrautuvaisen, uskollisen rakkautensa milloin kylmällä\nvälinpitämättömyydellä, milloin raivopäissään häväistyssanoilla ja\nsolvauksilla. Tuo nainen oli syntyjään prinsessa ja oli ollut\nkuningattarena, jota kolme kansaa oli rakastanut ja ihaillut, mutta hän\nolisi mielellään antanut kurjan, menetetyn suuruutensa sen miehen\nyhdestä ainoasta hellästä katseesta, joka oli tehnyt hänet niin\nsanomattoman onnettomaksi. Mies oli kuitenkin isä ja hän oli äiti;\nhänellä oli ympärillään neljä lasta, yksi prinssi ja kolme prinsessaa,\njotka olivat yhdessä vanhempineen karkoitetut valtaistuimelta, jonka\nääressä he syntyivät.\n\nVihdoin hylkäsi hänet hänen miehensä, joka ei koskaan ollut kyennyt\nkestämään menestystä, vielä vähemmin onnettomuutta, ja vaati avioeroa,\nkoska hän tahtoi mennä uusiin naimisiin. Everstin rouva Gustafsson --\nse lainanimi oli hänen vaimollaan silloin -- kieltäytyi kauan\nsuostumasta siihen, ei itsensä tähden, sillä onneksihan hänelle vain\nolisi ollut niiden kahleiden murtaminen, jotka kiduttivat häntä\nhirvittävästi, vaan velvollisuudentunnosta, sillä hänen miehensä oli\nmyöskin onneton, maanpakolainen, huolten ja hillitsemättömien himojen\norja. Mutta hänen sukulaisensa vaativat samoin eroa, ja verta vuotavin\nsydämin hän vihdoin suostui siihen. Tehtyään kaikki voitavansa\npuolisonsa kohtalon lieventämiseksi hän vetäytyi takaisin\nyksinäisyyteensä ja joutui kahden vuoden perästä kihloihin erään\nranskalaisen, rehellisen, kunnon miehen kanssa, joka oli ollut ja oli\nvielä silloinkin hänen poikansa opettajana.\n\nSyynä siihen liittoon oli mieskohtainen kunnioitus ja myöskin äidin\nhalu saada siten pojalleen ainiaaksi mainio opettaja. Paroni Pollier --\nse oli ranskalaisen nimi -- täytti kunnialla sen luottamuksen. Hän oli\nhellä puoliso ja omaavoittoa pyytämätön isäpuoli. Hänen lapsipuolensa,\nprinssi Kustaa ja prinsessat Sofia Vilhelmina, Amalia ja Cecilia saivat\nsangen hyvän kasvatuksen ja melkoiset varat, Heidän äitinsä löysi\nuudesta liitostaan onnen, jota vain häiritsivät sanomat hänen entisen\npuolisonsa surullisesta elintavasta.\n\nKuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminaa, Ruotsin kuningatarta ja\nentistä Badenin prinsessaa ei kuitenkaan käynyt julkisesti\ntunnustaminen rouva Pollier'ksi. Liitto pysyi siis salaisena, mutta\nsukuperä ja arvo olivat onnellisen puolison mielestä niin mitättömiä,\nettä hän mieluummin luopui ylhäisen asemansa pakollisista\nvelvollisuuksista, ja hän vietti sentähden enimmän osan loppuikäänsä\nmatkoilla. Eräällä semmoisella matkalla hän sai Napolissa kokea\npuhdasta ja täydellistä onnea, jota ainoastaan semmoinen sydän kuin\nhänen voi tuntea, uutta äidiniloa... Mutta mikä sinua vaivaa, Augusta?\n\nNyt oli minun vuoroni. Minä pyörryin pikku jakkaralle, jolla istuin\ntädin jalkain juuressa, ja vaivuin tunnottomana hänen syliinsä.\n\nSyy pyörtymiseeni jäi minun salaisuudekseni, mutta minä olen\nvelvollinen tunnustamaan sen nyt. Aivan ensi sanoista alkaen, joilla\ntäti alkoi solmia herra Dammin elämänvaiheita yhteen entisen\nkuningattarensa kanssa, syntyi haaveksivassa mielessäni epäilys, joka\nmelkein oli kummallisen ja odottamattoman keksinnön tapainen. Se\nepäilys kasvoi ja selvisi yhä enemmän kertomuksen jatkuessa ja muuttui\nvihdoin täydelliseksi varmuudeksi tädin lausuessa sanat \"Napoli\" ja\n\"äidinilo\". Niin, siinähän minulla oli arvoituksen selitys, minä en\nenää voinut sitä epäillä: Duvert Damm oli _kuningatar Fredrikan poika_\nhänen toisesta avioliitostaan ranskalaisen Pollier'n kanssa ... siis\nhänessä oli kuninkaallista verta, hän oli oikea satujen prinssi! Se\nkeksintö selitti kaikki, mutta kumosi myöskin kaikki ... se valtasi\nmieleni edellisen yön valvomisen ja mielenliikutuksen jälkeen niin\nvoimakkaasti, että tyhmyyksissäni pyörryin.\n\nKertomus keskeytyi. Kaikki huolehtivat minusta ja tarkkanäköinen äitini\naavisti oikean syyn ja ehdotti, että minut vietäisiin ylös huoneeseeni.\nMutta tunnotonnakin minulla oli hämärä aavistus siitä, ettei minun sovi\npaljastaa itseäni antamalla sepän arvata tunteeni, ja tuossa paikassa\nminä taas olin täydessä tajussani.\n\n-- Ei se ollut mitään, sanoin minä, antakaa anteeksi; luultavasti\nvilustuin portailla...\n\n-- Ajattelematon lapsi ... sellaisessa pakkasessa ilman saalia tai\npäällysvaatetta, torui äiti. Malla ... ole hyvä ja anna mamselille\nkolmekymmentä hoffmanintippaa sokeripalassa.\n\n-- Missä on meidän henkilääkärimme? puuttui puheeseen isä katsahtaen\nleikillisesti herra Dammiin, joka oli pysynyt tyynenä tappioni\nkatselijana.\n\n-- Minä vakuutan, että voin vallan hyvin enkä enää keskeytä rakkaan\ntädin kertomusta, sanoin minä varmasti.\n\nMinun täytyi kuitenkin ottaa nuo inhoittavat tipat, ja sitten täti\njatkoi:\n\n-- Joskus muistelen kertoneeni köyhästä orpolapsesta, jonka kuningatar\notti huostaansa käydessään Suomessa 1802. Hän vei silloin pikku Beatan\nmukanaan Ruotsiin ja muutamia vuosia myöhemmin Saksaan, jossa Beatasta\ntuli ensin prinsessojen leikkikumppani ja sitten kuningattaren\nkamarineitsyt. Hänen majesteettinsa kuningatar rakasti hyvää ja\nkaunista Beataa melkein yhtä paljon kuin omia lapsiaan, mutta Beata\ntuotti hänelle vastoin tahtoaan murhetta. Lapsuuden kisoissa syntyy\nusein tavallista hellempiä tunteita, ja kuningatar huomasi eräänä\npäivänä, että kamarineidin ja nuoren Kustaa prinssin välillä oli\nheräämäisillään vaarallinen rakkaus. Ollen yhtä paljon huolissaan\nkummankin onnesta sattui kuningatar tapaamaan Pariisissa siellä asuvan\nnuoren miehen, erään ruotsalaisen insinöörin nimeltä _Damm_.\n\nÄiti, joka jo oli siirtynyt sohvan nurkkaan tehdäkseen tilaa\nprinssille, levittäytyi taas entistä itseluottavamman näköisenä\nistuimellaan.\n\nTäti jatkoi:\n\n-- Nyt minä tunnen täydellisesti tuon välitapahtuman maanpaossa olevan\nkuningasperheen historiasta. Kaksikymmenvuotiaan prinssin ja\nyhdeksäntoistavuotiaan hovineidin viaton, pikku romaani päättyi, jonkin\nhaihtuvan kyynelen virrattua, kaikkien tyydytykseksi pikku Beatan ja\nruotsalaisen insinöörin välisellä liitolla. He seurasivat sittemmin\nkumpikin kuningatarta Napoliin, ja sillä matkalla saavutti insinööri\nDamm vanhempi, ollen tiedoiltaan harvinainen ja luonteeltaan uljaan\nrohkea mies, paroni Pollier'n ystävyyden, saipa vielä lisäksi ilokseen\npelastaa kuningattaren hengen eräällä vaarallisella matkalla Simplonin\nyli mentäessä. Kun siis nuorelle parille Napolissa syntyi poika, tahtoi\nkuningatar sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan sekä isän ansioista\nettä äidin uskollisuudesta ja nöyryydestä. Hän oli pikku Duvertin\nkummina, antoi hänelle kumminlahjaksi kallisarvoisen smaragdineulan,\ntuuditteli häntä usein polvillaan, osoitti hänelle runsaasti\nkaikenlaista hellyyttä ja sanoi häntä nuorimmaksi, rakkaaksi\nlapsekseen;' Duvert nimitti häntä isoäidikseen, _grand'maman'iksi_,\neikä ole koskaan lakannut sydämensä pohjasta kunnioittamasta hänen\nmuistoaan. Viisi vuotta oli pienokainen kuningattaren lempilapsena ja\nprinsessain nukkena ... silloin tuoni riisti ensin pois herttaisen,\nkovia kokeneen kuningattaren ja kohta sen jälkeen pojan isänkin, tuon\nnerokkaan insinöörin, ja pikku Duvertin äiti muutti poikineen Suomeen.\nHän ei elä enää, mutta hän sai nähdä poikansa varttuvan nuorukaiseksi\nja tuottavan kunniaa äidilleen. Herra Dammin myöhemmät vaiheet jätän\nkertomatta, ne kun lienevät enemmän tunnetut. Mutta hänen nykyisestä\nasemastaan tulee minun hänen omalla luvallaan lisätä vielä, että hän on\nnyt osakkaana eräässä belgialaisessa tehtaassa, joka valmistaa\nrautatiekiskoja puolelle Euroopalle ja nyt on Suomen hallituksen kanssa\nneuvotteluissa uusien kiskojen hankkimisesta vastaisiin rautateihin.\nTämän neuvottelun menestyminen jo vaatii varovaisuutta, joka muuten ei\nollenkaan ole herra Dammin suoran luonteen mukaista, mutta ellen\nerehdy, on siihen vielä toinenkin syy. Nykyinen Ranskan napoleonilainen\nhallitus ei ole mikään kenraali Cavaignacin entisten sotatoverien\nystävä ja lienee sentähden petollisesti antanut herra Dammin ilmi\npuolalaisena maanpakolaisena.\n\nSeppä nyökäytti päätään.\n\n-- Saatuanne tämän tietää, hyvä serkku -- jatkoi täti, hyväntahtoisen\nivallisesti hymyillen kääntyen äidin puoleen -- lienevät kaikki\nlisäselitykset tarpeettomia siitä, millä tunteilla otin herra Dammin\nvastaan, ja neiti Kopparkrona parka saa maata rauhassa haudassaan.\nHerra Damm ei muuten ole asiatta tullut Muistoon. Hän on\nhyväntahtoisesti etsinyt vielä elossa olevan, vanhan rouvan, joka oli\nläheisissä suhteissa nyt jo kuolleeseen hoviin, saadakseen häneltä\nmuutamia tietoja, jotka ovat tarpeen kuningatar Fredrika vainajan\nelämäkertaa kirjoitettaessa. Ne muistiinpanot on nyt tehty, ja herra\nDamm palaa jatkamaan neuvottelujaan Suomen hallituksen kanssa.\n\nSiihen täti lopetti kertomuksensa. Hän katseli seppää sanomattoman\nhyväntahtoisesti, hellemmin kuin äiti, melkein kunnioittavasti,\ntuota miestä, joka kerran oli pienenä pallerona levännyt hänen\nrakkaan kuningattarensa sylissä, jota kuningatar Fredrika oli niin\nsuuresti rakastanut ja joka oli nimittänyt häntä _grand'maman_\nnimellä. Suurikäsinen ja kursailematon, halpa seppä oli tädin\nmielestä arvokkaampi kuin täydellisin seuramies: hänen jäykät\nseurustelusääntönsä olivat unohtuneet rakkaan nuoruuden muiston\nvaikutuksesta. Seppä oli hänestä ylhäisen ja ihaillun vainajan\nkajastus, kalliin muiston perijä ja siis jalo aatelinen ja hovimies\nmenneiden aikojen oikeudella. Ja sama hellyys näytti olevan ominaista\nsepällekin. Hän suuteli pojan kunnioituksella vanhan rouvan kuihtunutta\nkättä; hän huomasi hänen kuuluvan niihin harvoihin, joiden uskollisuus\noli pysynyt muuttumatta kaikissa onnen vaiheissa ja jotka vielä\nnytkin olivat hienona, vuosien ja kaipauksen jalostamana kuvana\nmenneestä aikakaudesta. He muodostivat kauniin näyn, nuo kaksi --\nylimysvaltainen, turhantarkka ja kuitenkin rakastettava aika, joka oli\nkasvanut Kustaa III:n päivien iltaruskossa, ja käytännöllinen,\nporvarillinen, hiomaton nykyaika, joka ei paljoa tiedä hovitavoista,\nmutta on sitä lähempänä kansan pyrintöjä.\n\n\n\n\n15. MIRABEAU TÄTI.\n\n\nMe muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme\ntuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui\nseikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi\nhienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien\nterälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen,\nmustalainen, prinssi, pappi... Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä\nasiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä\nensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen\nkadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.\n\n-- Se on hyvin yksinkertainen juttu, selitti seppä. Oleskellessani\nPariisissa kaksi- tai kolmetoista vuotta takaperin tutustuin\nruotsalaiseen maanpakolaiseen, ennen Ranskan palveluksessa olleeseen\nsotilaaseen, paroni Otto L:ään, ja hän kohteli minua maanmiehenään\nhyvin ystävällisesti. Minun onnistui saavuttaa hänen isällinen\nsuosionsa, minä autoin häntä muutamien hänen nuoruuttaan koskevien\nmuistiinpanojen järjestämisessä, ja se sai hänet uskomaan minulle\nsalaisen liiton, jota hän ei ollut voinut koskaan unohtaa. Kuultuaan\nminun aikovan käydä äitini luona Suomessa, hän sanoi minulle: minun\npäiväni lähenevät loppuaan; minulla on velka suorittamatta. Ota tämä\nsormuksen puolikas ja anna se Maria C:lle; etsi häntä Suomesta, jos hän\nvielä elää, hänen myöhemmällä nimellään, jota minä en tiedä. Minä\ntiedän vain sen, että hän on unohtanut minut, mutta sano hänelle, että\ntoistan hänen nimeään kuolinhetkellänikin!... Vastoin suunnitelmiani\nsatuin kuitenkin viipymään kauan Englannissa, ja vasta nyt sain\nsattumalta tietää tuon _myöhemmän nimen_, jota paroni Otto luultavasti\nei _tahtonut_ muistaa. Sivumennen hän mainitsi erään jälkikirjoituksen\nsiihen kirjeeseen, jonka hän kerran salamusteella kirjoitti kreivi\nMirabeaun kuvan nurjalle puolelle. Minä sain eilen tietää, että se\njälkikirjoitus on sattumalta jäänyt lukematta.\n\n-- Herra Damm -- virkkoi täti heltynein äänin -- jos elämämme\ntärkeimmät vaiheet olisivat riippuneet vain sattumasta, niin olisipa\nlohduttava ajatus se, että paljonkin voisi olla paremmin ja toisin kuin\nnyt on. Mutta olkaa varmoja siitä, että kun en aavistanut tuon\njälkikirjoituksen olemassaoloa, joka olisi muuttanut minun kohtaloni,\nkun en huomannut pitää sitä kohtaa tulta vasten ja kun siten juuri ne\nrivit jäivät lukematta, jotka olisivat olleet minulle tärkeimmät, niin\noli se korkeamman voiman sallimus... Augusta, jos voit jo niin hyvin,\nettä jaksat tehdä minulle palveluksen, niin ota Malla avuksesi ja tuo\nkuva tänne. Se on nyt vierashuoneessa kaappini vieressä, ja kirjoitus\non siinä näkyvissä.\n\nMinä kannoin kuvan sisään, ja me luimme kaikki, vaikka vaivoin,\nseuraavan, huonosti näkyvän, ranskankielisen kirjoituksen tauluvaatteen\nnurjan puolen kulmasta, missä se helposti saattoi jäädä huomaamatta:\n\n\"J. K. Juuri nyt kerrotaan, että isäsi on luvannut kätesi jollekin, en\ntiedä kenelle. Se ei minua ihmetytä, että sinua kilvan kositaan, sillä\nkuka ei rakastaisi _sinua_? Mutta minä olen levoton, usein kuvittelen\nmielessäni, että olet unohtanut minut. Jos rauhani on sinusta\nkallisarvoinen, jos et tahdo surmata toivoani sinun uskollisuutesi\nepäilemisellä, niin lähetä minulle, rakas Maria, sormuspuolikkaasi\ntodistukseksi siitä, että minun pelkoni on perusteeton! Osoite _Mr\nPerigord, Paris, Chaussée d'Antin N:o 45_, ainoa osoite, jolla kirje\nenää löytää minut. _Ma vie à toi_. O.\"\n\n-- Koska nuo rivit jäivät lukematta -- jatkoi täti suruisesti -- ei\nparoni Otto koskaan saanut pyytämäänsä todistusta. Hän katsoi itsensä\npetetyksi, vaikka Marian sydän sykki vain hänelle, ja turhaan\netsittyään kuolemaa sadoista taisteluista hän otti, kuten Mariakin,\ntoisen puolison. Voi, miten paljon tuo Mirabeau, joka hoiteli hentoa\n1789 vuoden vallankumousta, on maksanut maailmalle, ja miten paljon hän\nonkaan maksanut minulle!\n\n-- Mutta -- jatkoi täti ja hänen äänessään oli itsensähillitsemistä,\njoka oli hyvyyttä tulvillaan -- älkäämme turmelko surullisilla\nmuistoilla jouluiltamme iloa! Herra Damm, tahdotteko olla hyvä ja\nnäyttää meille kauniin muotokuvan, joka teillä on äitinne kuvan\nvieressä -- tuon medaljongin, jonka teille kuningattaren lapset\nlähettivät hänen kuoltuaan yhteiseksi, rakkaaksi muistoksi?\n\nHerra Damm ojensi meille medaljongin. Malla Södergren oli ollut\noikeassa. Kummallisessa, tämän vuosisadan alussa käytetyssä\npuvussaankin oli nuori ruhtinatar, joka katseli meitä kotelosta, niin\nkaunis, niin lempeä, niin säteilevän hyvä, että kun ajattelimme, mitä\nkaikkea hän oli saanut kärsiä, kun muistimme, miten kaikki häntä\nrakastivat, paitsi se, jonka olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän kuin\nmuiden -- miten kärsivällisesti hän kantoi kruununsa ja onnensa\nmenettämisen -- ja kun täti kertoi meille, miten hänet tahdottiin\nerottaa virkaheitosta-kuninkaasta ja miten hän, kaikista kielloista\nhuolimatta, hyppäsi, pieni vaatekäärö kainalossa, kuninkaan vaunuihin\nja istuutui hänen jalkainsa juureen, kun mies vietiin pois\nGripsholmasta -- silloin kimmelsi muiston kyynelhelmi kaikkien\nsilmissä, eivätkä kaikki maan mahtavat saakaan niin pitkän ajan\nkuluttua kuolemansa jälkeen semmoisia helmiä koristuksekseen kuin hän,\nkruunuton kuningatar, rakkautta vaille jäänyt puoliso, ylhäisyyden\nuhri, joka löysi elämänsä onnen vasta silloin, kun hänen luultiin jo\nkadottaneen kaikki...\n\n-- Ymmärrättekö nyt -- sanoi täti -- miten oli mahdollista, että hänen\nmajesteettinsa kuningattaren vuonna 1819 viettäessä vanhimman\ntyttärensä prinsessa Sofian häitä Badenin suurherttuan kanssa joku\nkatsojista saattoi osoittaa kuningatar-äitiä ja kysyä: onko tuo kaunis\nnainen tuolla morsian?\n\n-- Hyvä rouva -- puuttui seppä äkkiä puheeseen tarttuen äitini käteen\n-- ettekö huomaa mitään yhdennäköisyyttä tässä kuvassa ja ... teidän\ntyttäressänne Augustassa?\n\n-- Luulen todellakin sitä olevan hiukan, vastasi äiti mielissään ja\nhämillään.\n\n-- No lempo, virkahti isä, todellakin aivan samanlainen nipukkanenä!\n\n-- Vaikka se yhtäläisyys näyttääkin teistä vähäiseltä, hyvä rouva,\njatkoi seppä, niin se on sitä vastoin vaikuttanut suuresti minuun, se\non alusta alkaen saanut minut erikoisesti kiintymään neiti Augustaan --\nmamseli Augustaan, jos te välttämättömästi tahdotte...\n\nHän keskeytti itse puheensa, ilkiö! Luulenpa hänen tunteneen jotakin\npahan omantunnon tapaista. Minä tunsin kalastajanmökin liekkien\npunaavan kasvoni aivan veripunaisiksi, ja vanhempani käyttivät\nvaitiolon, niinkuin kuka äiti ja isä hyvänsä olisi käyttänyt samassa\ntilassa. Äiti oli vaiti, mutta asetti vaakaan toiselle puolen Allan\nHagertin, ilman Muistoa ja toiselle sepän Muistoineen, ja huomasi Allan\nHagertin liian keveäksi. Isä ei punninnut mitään, jollei ehkä\nkapearaiteista rautatietä; hän alkoi puhua, miten hän aina oli pitänyt\nveli Dammia kunniallisena seppänä, ja jos on kysymys ankkurikettinkien\ntakomisesta...\n\nTäti keskeytti hänet kreivin aikaan, kun hän juuri oli antamaisillaan\nisällisen siunauksensa liian ujolle kosijalle.\n\n-- Herra Dammille on -- sanoi hän -- tämä medaljongi paljon kalliimman\narvoinen muisto kuin smaragdi. Hän oli kylliksi hienotunteinen\nymmärtääkseen, mihin pulmaan sellainen lahja saattaisi perheen, jonka\nläheiseksi ystäväksi antaja ei voi lukea itseään, ja kun hän oli niin\nystävällinen, että kysyi minun neuvoani, olin minäkin alussa kahden\nvaiheilla, niinkuin hän itsekin. Mutta puhumattakaan siitä, miten\nhuolellisesti pikku Augustamme on hoidellut hänen palanutta kättään,\njoka pelasti Muiston, ja siitä luonnollisesta mielenkiinnosta, minkä\ntodellakin hyvin merkillinen yhdennäköisyys vaikuttaa, on olemassa\nvielä yksi syy, joka on saanut minut ja on saava sinutkin, hyvä\nJeanette, vakuutetuksi siitä, että Augusta voi ottaa vastaan\nystävänlahjan, joka hänelle annetaan mitä kunnioittavimmalla\nkiitollisuudella. Herra Damm uskoi minulle, että vielä kolmaskin\nhenkilö tuntisi itsensä onnelliseksi, jos Augusta ottaisi vastaan\ntarjotun muiston. Minä tarkoitan: _hänen vaimonsa_.\n\nConstance ... minä en pyörtynyt ... äiti ei kalvennut... isä ei\nhypähtänyt paikoiltaan ... me emme olleet samassa mielentilassa kuin\nHamlet nähdessään kummituksen ... me katselimme vain tätiä sanomattoman\nkummastuneina. Jos valokuvaaja olisi sinä silmänräpäyksenä seisonut\nkoneineen vierashuoneen ovella ja voinut ottaa kuvan tulenvalolla, mikä\ntavattoman naurettava kohtaus siitä olisikaan saatu jälkimaailman\nnähtäväksi!\n\nHänen vaimonsa!\n\nTäti yksin, levollisena ja arvokkaana, oli hämmästymättä. Seppä aikoi\npuhua; hän tunsi epäilemättä olevansa yhtä naurettavassa asemassa\ntuohon yllätykseen nähden kuin me muutkin, ja minä uskon vieläkin,\nettei hänen omatuntonsa ollut aivan levollinen nuoren tytön suhteen,\njolle hän todellakin oli antanut jonkun verran aihetta luulla\ntavallista lämpimämpien tunteiden syntymistä toisen sydämessä. Mutta\ntäti ehti ennemmin.\n\n-- Sallikaa, herra Damm ... sallikaa äidillisen ystävän poistaa vielä\nviimeinenkin väärinkäsitys ihmisten väliltä, joiden on syytä\nkunnioittaa toisiaan. Jos kaikki olemmekin olleet tietämättömiä herra\nDammin liitosta, niin johtuu se siitä, että liitto on solmittu vasta\njoku viikko sitten ja minä vasta eilen sain siitä tiedon hänen rouvansa\nystävällisestä kirjeestä. Ystäväni, miksi ette antanut minulle kirjettä\nheti tultuanne?\n\n-- Niin kauan kuin elimme kuluneiden aikain muistoissa -- vastasi seppä\nvähän hämillään -- en tahtonut siihen sekoittaa nykyaikaa enkä omaa\nmitätöntä itseäni.\n\n-- No, niinpä kerron teille pienen romaanin meidän päiviltämme. Noin\nviisitoista vuotta sitten vaelsi nuori mies jalkaisin halki Sveitsin --\nlevoton, toimekas, tutkiva ja tiedonhaluinen vaeltaja, joka oli samalla\nlailla kulkenut melkein ympäri koko Euroopan. Hän pysähtyi muutamiksi\npäiviksi Lausanneen ja tutustui siellä erääseen nuoreen tyttöön, joka\noli yhtä hyvälahjainen pään ja sydämen puolesta, yhtä tiedonhaluinen ja\ntutkiva kuin hän itsekin, mutta paljoa levollisempi, niin, niin\nlevollinen, että hän kuin satujen aurinko saattoi katseellaan hillitä\nmillaisen myrskyn hyvänsä. Tuo yhtäläisyys ja tuo vastakohta\nsynnyttivät nuorten kesken molemminpuolisen mieltymyksen, mutta sitä\nrakkautta kohtasi sama kova onni mikä kohtaa niin monta muutakin nuoren\nsydämen lämmintä tunnetta. Nuorukainen jatkoi vaellustaan, teki työtä\nja opiskeli, mutta ei löytänyt kotia, jonka hän olisi voinut tarjota\npuolisolle. Nuori tyttö ei enää uskonut saavansa nähdä häntä ja meni\ntoiselle ... niin, tiedättehän, että niin voi tapahtua. Hänen\npuolisonsa, upseeri, kaatui joitakuita vuosia sen jälkeen, ja\nlapsettomalle leskelle jäi hyvin niukalti varoja. Silloin suostui hän\ntoimeentuloaan varten lähtemään vieraaseen maahan opettajaksi ja\nseuranaiseksi. Muisto sai onnekseen tarjota turvapaikan _rouva\nClairelle_.\n\n-- Rouva Clairelle!\n\n-- Niin, juuri hänelle, lahjakkaalle, korvaamattomalle ystävälle, jota\nkaikki olemme kaivanneet. Augusta, oletko unohtanut mainion opettajasi?\n\n-- Hänetkö? En koskaan! Se olisi mahdotonta.\n\n-- Hän palasi Sveitsiin. Siellä löysi hänet sama nuori mies, joka\nviisitoista vuotta aikaisemmin oli rakastanut häntä ja käsitti, että\nainoastaan tuo valtava levollisuus saattoi hillitä ja jäähdyttää hänen\nuupumattomasti toimivaa henkeänsä. Toivottakaa herra Dammille onnea,\nhyvät ystävät! Moukari on vihdoinkin tavannut tukevan alasimen ja\npajakin on löytynyt, luullakseni Brüsselistä?\n\n-- Niin, madame. Mutta antakaa minun nyt puhdistaa itseni myöskin\nmamseli Augustan silmissä...\n\n-- Pyydän: Augusta, ilman arvonimiä! sanoi täti päätään nyökäyttäen ja\nhymyillen. Näette, että minäkin olen seurannut aikaani. Minun nuorena\nollessani olisi arvonimen poisjättämistä katsottu valtiorikokseksi.\n\n-- Jos sallitte, rouva sotaneuvoksetar...\n\n-- Olkaa niin hyvä! -- Äiti oli nyt ihmeteltävän tyyni.\n\n-- Minun tarkoitukseni -- jatkoi seppä -- ei ollut lähteä sanomatta\nterveisiä Clairelta. Jos Augusta tuntee ystävyyttä entistä\nopettajatartaan kohtaan, niin olkaa varma, että hän puolestaan on\nkiintynyt Augustaan sydämensä pohjasta. Hän kuvaili minulle Augustaa\nsellaisella tavalla, että minä erittäin mielelläni halusin oppia\ntuntemaan hänen entistä oppilastaan, ja jos hänelle johtuisi mieleen\nruveta mustasukkaiseksi, niin olisi se todellakin hänen oma syynsä. Kun\nmatkustin Suomeen, ehdotti vaimoni, että minä antaisin hänelle muiston\nmeiltä molemmilta, ja hän pyytää nyt yhdessä minun kanssani, että\nAugusta ottaisi sen todistukseksi siitä, että tämä maa on meistä\nrakas...\n\n-- Mutta, alkoi äiti.\n\n-- Mitä tyhjiä, keskeytti isä, emme me nyt enää riitele rumista\nrämeistämme. Niiaa, Augusta, ja kiitä herra Dammia joululahjasta! Onhan\nhänkin sen _saanut_; jos hän olisi sen _ostanut_, niin se olisi ollut\naivan toista. Me kutsumme herra Dammin sinun häihisi, niin hän saa itse\nnähdä, miten hyvin se sinulle sopii.\n\n-- Ja rouva Clairen; aioin sanoa Claire Dammin -- oikaisi täti -- eikö\nniin, Jeanette? Hän ei saa olla poissa häistä. Augusta ottaa siis\nvastaan joululahjan?\n\n-- Jos niin tahdotte, täti, vastasi äiti.\n\n-- Niin, tahdonhan minä, lapseni! Minä kutsuin Ristipellon herra\nHagertin päivälliselle tapanin-päiväksi. Hän, tuo kunnon mies, on\nymmärtäväinen maanviljelijä, rehellinen ja varakas. Kukapa tietää niin\ntarkoin, mitä vielä saattaa tapahtua. Muisto on Ristipellosta lohkaistu\nala; voisipa sattua, että ne kerran uudelleen yhdistettäisiin.\n\n-- Rakas täti, olkoon se aika kaukana, vielä hyvin kaukana! huudahti\näiti ihastuksissaan ja suuteli tätiä kädelle.\n\n-- No -- keskeytti täti hilpeästi -- minä sanon kuten entinen\nrakastettava egoisti Fontenelle, kun hän sadan vuoden vanhana\nmielisteli Mainen herttuatarta: \"Eipä tiedä, mitä saattaisi tapahtua,\njos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi!\"... Herra Damm perustaa\nsuuren vaskikaivoksen Hiidenkallioon ja muuttaa perheineen tänne.\nNauttisithan sinäkin, Augusta, vielä mielelläsi rouva Claire Dammin\nopetusta. Hän osaa kesyttää vallattomia huimapäitä. Mutta ojenna nyt\nkätesi herra Dammille ja näytä, ettette ole vihamiehiä.\n\nMinä panin käteni hänen hirveään kouraansa, -- vahtimestarin, varkaan,\nryövärin, vaskisepän, paroni Oton pojan, tädin pojan, kuningattaren\npojan, maankuljeksijan, prinssin, kopparkronaherran, luulotellun\nkosijan, katalan petturin ja vihdoin puhtaan, rehellisen sepän\nhirvittävään kouraan. Hän puristi kättäni kuin ruuviavainta; minä\nolisin huutanut, ellen olisi ollut niin sanomattoman hämmentynyt.\n\n-- Syleile nyt vielä, lapseni, minua, sanoi täti, ja ota vastaan tämän\njouluillan viimeinen lahja! Ota minun kuoltuani Muisto muistoksi\nvanhasta ystävästä, joka niin mielellään tahtoisi nähdä toisten\nnauttivan sitä onnea, mikä ei tullut hänen itsensä osaksi!\n\n-- Hyvä, rakas Mirabeau täti! huudahdin hämmennyksissäni ja kiersin\nkäteni hänen kaulaansa. Minä hämmästyin, olin erehtynyt sanomaan\nsellaista, mitä ei olisi pitänyt. Hän kuuli siinä itse sen nimen, jonka\nme olimme aikoja sitten keksineet hänelle. Mutta hän hymyili vain,\nvähän surullisesti, mutta ennen kaikkea hyväsydämisesti ja toisti:\n\n-- Mirabeau? Niin, sinä olet oikeassa, olkoon vain nimeni Mirabeau\ntäti. Se sanookin kaikki. Se sisältää nuoruuteni tyhjiin rauenneen\nonnen, vanhuuteni myöhäisen lohdutuksen ja pitkän elämän kauan\nratkaisematta pysyneen arvoituksen. Lapset, syleilkää Mirabeau tätiä!\nHän on nyt onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämässään.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kaksitoista jalkaa korkeat, taidokkaasti Berliinissä valmistetut\npronssiset kuvapatsaat kirkon katon kulmilla.\n\n[2] Kasaberget.\n\n[3] Annan sinulle mitä hyvänsä pyydät.\n\n[4] Sinä olet oleva kuningas ja hallitseva maailmaa.\n\n[5] Kohtalomme vie meidät mukanaan vastoin tahtoamme.\n\n[6] Ihan niin, te sangen oppinut ja kuuluisa mies.\n\n[7] Ja me muutumme.\n\n[8] Aivan oikein.\n\n[9] Samanniminen ihmeen kaunis vuori on lähellä Hämeenlinnaa, mutta\nAulangon pitäjä ei ollut siellä. Vähätpä muuten nimestä.\n\n[10] Ödmark = ödemark: erämaa. Alkukielen sanaleikkiä ei saa suomessa\nnäkyviin.\n\n[11] Selkäsaunaksi.\n\n[12] Barrikadiksi sanotaan semmoista kahakoissa käytettävää sulkua tai\nsuojavarustusta, joka häthätää kyhätään kaikenlaisista kapineista, mitä\nkäsiin sattuu.\n\n[13] Lehti oli ruotsalainen. Suomalaista virallista lehteä ei vielä\nsilloin ollut. Suom. muist.\n\n[14] Suomeksi: Päänkivistys.\n\n[15] Totta kai -- tuokaapas tänne ne kapineet, tutkistellaan heitä\nhiukan.\n\n[16] Kopp on suomeksi rokko, kropp: ruumis.\n\n[17] Hän tarkoitti provinsialilääkäriä, joka on suomeksi piirilääkäri.\n\n[18] Kunnallislaitos ... yhdistys ... virkistys. Esimerkkejä rouva\nÅkerströmin muka suurestakin viisaudesta.\n\n[19] Kulkuneuvo ... selkkaus ... sekamelska.\n\n[20] Intohimosta, säälistä ja kehoitukseksi.\n\n[21] Kasvatusta.\n\n[22] Olettamusta.\n\n[23] Orre on nimittäin suomeksi teeri. Suom. muist.\n\n[24] Yleensä luullaan, että jos vaalisaarnaaja saa edes jonkunkin\nhuudon vaalissa, niin tuomiokapituli antaa hänelle matkarahat, ja siitä\nsyystä monikin saa aina joiltakin sääliväisiltä muutaman manttaalin\nhuudot.\n\n[25] Mutta te olette väsyksissä; lähtekäämme, lapseni, nukkukaa hyvin!\n\n[26] Henrik Gabriel Riquetti, Mirabeaun kreivi.\n\n[27] Kenraalikuvernööri kreivi Berg tahtoi siihen aikaan uudistaa\nkaikki. Ensimmäinen rautatie oli, kuten paljon muutakin, hänen\ntoimestaan saatu aikaan, ja kun hän, ollessaan muutamia vuosia\nmyöhemmin maaherrana Puolassa, kysyi eräältä suomalaiselta, mitä täällä\non tehty hänen lähdettyään, oli hän niin tyytymätön saamaansa\nvastaukseen, että huudahti: _schlafen Sie gut_! (nukkukaa makeasti).\n\n[28] Muuan tunnettu korkea virkamies.\n\n[29] Ihan tosissaan.\n\n[30] Muuan peruukintekijä Tukholmassa.\n\n[31] Appelroth oli peruukintekijä ja Raddatz räätäli Helsingissä. Julk.\nhuom.\n\n\n\n"]