[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2U9x4HelsHIiEFX2Eqibx-IjdRr1vtKMZELQE3-iMF0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},521,"Hedelmällisyys","Zola, Émile",1840,1902,"521-zola-emile-hedelmallisyys","521__Zola_Émile__Hedelmällisyys",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1899,1905,160748,1021259,false,38221,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Novels","\"Hedelmällisyys: Romaani\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. The story follows Mathieu Froment, a determined and hardworking man who juggles his family responsibilities with his demanding job at a factory while navigating the challenges of love and societal expectations. This work explores themes of fertility, societal pressures regarding family size, and the stark realities of life for working-class families.  At the start of the narrative, we meet Mathieu as he hurriedly prepares for his day, glancing at the clock and ensuring he doesn't miss the train. The opening introduces readers to his loving relationship with Marianne, his supportive wife, and provides glimpses into their daily struggles with finances and family life. The setting shifts between their modest home and the factory, establishing a stark contrast between the lives of working-class families and the wealthier class they often aspire to join. Zola's portrayal of the characters and their interactions underscores the socio-economic tensions of the time, setting the stage for deeper explorations of family dynamics and the pressures of societal expectations as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Marjanen, V. A.",279,"Zolan aateromaani ylistää elämää ja suurta perhettä. Mathieu ja Marianne rakentavat onneaan Chantebledin maatilalla ja kasvattavat lapsiaan, mikä asettuu vastapainoksi aikakauden väestökadolle ja moraalisen rappion uhalle.","Émile Zolan 'Hedelmällisyys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 521.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","HEDELMÄLLISYYS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nÉMILE ZOLA\n\n\nSuom. V. A. Marjanen\n\n\n\nKuopiossa 1905,\nOsakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA\n\n\n\n\nI\n\n\nPienessä talossa metsän rinteessä, jossa he olivat asuneet kohta\nkuukauden, oli Mathieullä sinä aamuna kiire ehtiäkseen kello seitsemän\njunaan, jolla hän joka päivä meni Janvillestä Pariisiin. Kello oli jo\npuoli seitsemän, ja heidän talostaan oli runsaasti kaksi kilometriä\nJanvilleen. Sitten tuli kolmen neljännestunnin matka ja vielä vähintäin\nkolme neljännestä meni käydessä pohjoiselta rautatieasemalta de\nGrenellen bulevardille, niin että hän ei ennättänyt konttooriinsa\ntehtaalle ennenkuin noin puoli yhdeksän seutuvilla.\n\nHän oli jo suudellut lapsia, jotka onneksi nukkuivat, sillä he eivät\nkoskaan tahtoneet päästää häntä menemään, vaan kietoivat pienet kätensä\nhänen kaulaansa, nauroivat ja suutelivat häntä. Kun hän nyt äkkiä tuli\nmakuuhuoneesen, oli hänen vaimonsa Marianne vielä vuoteessa, mutta\nhereillä ja puoleksi istuvassa asennossa. Marianne oli vetänyt uutimen\nsyrjään; koko säteilevä toukokuun aamun valaistus tulvasi sisään ja\nverhosi hänen neljänkolmatta vuotiaan terveen ja kukoistavan ihanuutensa\niloiseen päivänpaisteesen. Mathieu, joka oli kolmea vuotta vanhempi,\njumaloitsi vaimoaan.\n\n\"Minulla on kiire, lemmikki, minä pelkään myöhästyväni junasta. -- Niin,\nkoeta nyt tulla toimeen; sinullahan on vielä kolmekymmentä souta?\"\n\nMarianne nauroi, ja hän oli ihastuttava paljaine käsivarsineen ja\nkomeine hajallaan olevine hiuksineen. Ainaista rahanpuutetta, joka oli\nheidän uudessa taloudessaan, kesti hän iloisella mielellä. Hän oli\nmennyt naimisiin seitsentoista vuotiaana, Mathieu kahdenkymmenen, ja\nheillä oli jo neljä lasta.\n\n\"Meillähän on viimeinen päivä tänään, ja sinä saat illalla palkkasi.\nHuomenna minä maksan pikkuvelat Janvillessä. Ainoastaan Lepailleurin\nlaskut --maidosta ja munista -- ovat ikäviä, he näyttävät aina siltä\nkuin luulisivat, että heitä tahdotaan pettää. Kolmekymmentä souta,\nrakkaani! Sillä me elämme hyvästi.\"\n\nHän yhä hymyili ja ojensi Mathieutä kohden jäntevät, valkeat\nkäsivartensa tavalliseen jäähyväisten ottoon.\n\n\"Mene nyt, koska sinulla on kiire. Minä tulen sinua odottamaan illalla\npienen sillan luokse.\"\n\n\"Ei, ei, minä tahdon, että sinä menet maata. Sinähän tiedät, ett'en minä\nvoi olla Janvillessä ennenkuin puoli kaksitoista, ja silloinkin täytyy\nminun ehtiä junaan neljännestä yli kymmenen. Oh, tällaista päivää! Minun\non täytynyt luvata Morangereille syödä aamiaista heidän luonaan, ja\nillalla pitää Beauchêne päivälliset eräälle ostajalleen ja minun täytyy\nolla mukana. Mene sinä vaan maata ja nuku kuin kiltti lapsi, kunnes minä\ntulen.\"\n\nMarianne pudisti hymyillen päätään, mutta ei luvannut mitään.\n\n\"Älä unohda mennä isännän luokse sanomaan, että lasten kamarin katto\nvuotaa\", muistutti hän. \"Vaikka tuo monia miljoonia omistava herrasväki\nSéguin du Hordel vuokraa meille tällaisen harakanpesän kuudesta sadasta\nfrankista, niin emmehän sentään tahdo kastua läpitse kuin paljaan\ntaivaan alla.\"\n\n\"No, tuonhan minä varmaankin olisin unohtanut. Mutta nyt minä menen\nheidän luokseen, sen lupaan.\"\n\nJa Mathieu kietoi käsivartensa Mariannen vyötäisten ympäri,\njäähyväishetki piteni, sillä hän ei tahtonutkaan lähteä. Marianne\nnauroi taas ja vastasi hänen suuteloihinsa. Heidän rakkautensa oli\ntervettä, voimakasta ja iloista, he olivat kasvaneet toisiinsa kaikista\nolemuksensa juurista, he olivat yksi ruumis ja yksi sielu.\n\n\"Kas niin, lemmikki, mene nyt. Äläkä unohda sanoa Constancelle, että\nennenkuin hän muuttaa maalle, pitää hänen tulla tänne Mauricen kanssa.\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä sanon siitä hänelle. Hyvästi nyt iltaan asti,\nlemmikki.\"\n\nMutta Mathieu tuli vielä takaisin, likisti Mariannen lujasti rintaansa\nvasten ja painoi hänen huulilleen pitkän suutelon, johon tämä lämpimästi\nvastasi. Ja sitten kiirehti hän pois.\n\nTavallisesti käytti hän omnibusta, kun hän tuli pohjoiselle\nrautatienasemalle. Mutta niinä päivinä, kun talossa oli vaan\nkolmekymmentä souta, kulki hän pelottomasti jalan. Se oli muuten hyvin\nkaunis tie: Lafayetten katu, ooppera, place de la Concorde, Cours la\nReine ja sitten Alman silta ja quai d'Orsay.\n\nBeauchênen tehtaat olivat aivan quai d'Orsayn päässä, Fédérationin kadun\nja Grenellen bulevardin välissä. Siinä oli suuri nelikulmainen tontti,\njonka yhdessä kulmassa oli kaunis kivinen asuintalo, minkä Léon\nBeauchêne, nykyisen omistajan Alexandren isä oli rakentanut. Balkongilta\nnäkyi Seinen tuolla puolen Passyn kukkula korkeine viheriän\nkasvullisuuden verhoamine taloineen ja oikealla puolella kohosivat\nTrocadéropalatsin korkeat tornit. Féderationkadun puolella oli vielä\npuutarha ja pieni talo, se vaatimaton asumus, johonka Léon Beauchêne oli\ntyytynyt sinä ankaran työn sankarillisena aikana, jolloin hän oli\nlaskenut perustuksen rikkaudelleen. Tehtaat ulkohuoneineen -- kokonainen\nrykelmä harmaita rakennuksia, joitten keskestä kohosi kaksi mahdottoman\nsuurta savupiippua -- olivat valloittaneet tontin etäisemmän osan ja sen\nosan, joka oli Grenellen bulevardin varrella, missä kaikki loppui\nkorkeaan, ikkunoita vailla olevaan muuriin. Tämä suuri ja hyvin tunnettu\nkonepaja rakensi etupäässä maanviljelyskaluja alkaen mitä suurimmista\nkoneista pieniin, nerokkaisiin työkapineihin, joitten valmistamiseen\nvaaditaan erityistä taitoa. Ja paitsi satoja joka päivä työssä olevia\nmiehiä, oli siellä työpaja viidellekymmenelle naiselle, jotka\nkiilloittivat.\n\nKäytävä tehtaisiin ja konttooriin oli Féderationkadun puolella, ja\nsiellä oli leveä portti, josta nähtiin suuri piha, jota peitti aina\nmustana oleva kivitys, ja höyryävä vesi usein lorisi ojanteissa. Paksu\nsavu hulmahteli pitkistä savupiipuista, sähiseviä höyrypilviä tuli ulos\nkatoista, ja kumea jyrinä pani maan tärisemään todistaen, kuinka\ntarmokkaasti ja herkeämättä siellä sisällä työskenneltiin.\n\nKeskirakennuksen kello oli kahdeksan ja kolmekymmentäviisi minuuttia,\nkun Mathieu meni yli pihan piirustuskonttooriinsa. Kahdeksan vuotta oli\nhän jo ollut työssä tässä tehtaassa, johon hän oli tullut yhdeksäntoista\nvuotiaana piirustusapulaiseksi sadan frankin kuukauspalkalla\nsuoritettuaan sitä ennen loistavat erikoistutkinnot. Hänen isänsä,\nPierre Froment, jolla vaimonsa Marien kanssa oli ollut neljä poikaa,\nJean, Mathieu, Marc ja Luc, tahtoi antaa heidän noudattaa kutsumustaan,\nmutta oli kuitenkin antanut jokaisen oppia jonkun ammatin. Léon\nBeauchêne, liikkeen perustaja, oli ollut jo kuolleena vuoden ajan, ja\nhänen poikansa Alexandre oli äskettäin astunut sijalle ja nainut\nConstance Meunierin, hyvin rikkaan tapettitehtailijan tyttären\nMaraiskorttelista, kun Mathieu sai paikan tehtaassa nuoren isännän\nluona, joka oli tuskin viittä vuotta häntä vanhempi. Ja siellä oppi hän\ntuntemaan Alexandren köyhän serkun, kuusitoistavuotiaan Mariannen, jonka\nkanssa hän vuoden kuluttua meni naimisiin.\n\nKaksitoista vuotiaasta asti oli Marianne ollut riippuvainen sedästään\nLéon Beauchênestä. Eräs hänen veljensä Felix Beauchêne,\nseikkailuhaluinen ja levoton sielu, oli, koetettuaan ensin turhaan eri\naloja, lähtenyt vaimonsa ja tyttärensä kanssa Algériin etsimään\nonneansa. Hänen maanviljelyksensä siellä oli kukoistava, kun\nryövärielämä äkkiä alkoi uudelleen; mies ja vaimo murhattiin, ja pikku\ntytön, joka pelastui kuin ihmeen kautta, täytyi etsiä turvaa setänsä\nluota, joka oli hyvin hyvä hänelle niinä kahtena vuotena, mitkä hän\nvielä eli. Mutta Alexandre oli sellainen toveri, että hänen kanssaan ei\naina ollut hyvä tulla toimeen, ja vielä suuremmalla syyllä voi sanoa\nsamaa Sérafinestä, ilkeästä ja turmeltuneesta tytöstä, joka onneksi\nkuitenkin jätti häpeällisellä tavalla talon melkein heti tullessaan\nkahdeksantoista vuotiaaksi: hän pakeni erään vapaaherra de Lowiczin\nkanssa, oikean vapaaherran, vaikka olikin petturi ja väärentäjä, ja\ntälle täytyi antaa Sérafine vaimoksi ja kolmesataatuhatta frankia\nmyötäjäisiksi. Sittenkuin Alexandre isänsä kuoleman jälkeen nai\nConstancen, joka toi puolen miljoonaa pesään, tunsi Marianne itsensä\nvielä vieraammaksi ja yksinäisemmäksi tuon uuden sukulaisensa rinnalla,\njoka oli laiha, kuiva ja vallanhimoinen olento, ja joka tykkänään\nvallitsi talossa. Mutta Mathieu oli siellä, ja tarvittiin ainoastaan\nmuutamia kuukausia, kun jo syttyi noiden kahden nuoren välillä vahva,\nterve ja kaunis rakkaus, ei tuollainen sähköisku, joka heittää kaksi\nrakastavaista toistensa syliin ilman sitä kunnioituksen tunnetta, sitä\nhellyyttä, sitä uskoa, sitä molemminpuolista varmuutta onnesta toistensa\nomistamiseen nähden, jotka juuri luovat eroittamattoman avioliiton. Ja\nilomielin menivät he naimisiin omistamatta soutakaan, ilman muuta\npääomaa kuin tyhjentymätön rakkaus. Mathieun palkka kohotettiin kahteen\nsataan frankiin kuukaudessa, ja hänen uusi sukulaisensa Alexandre antoi\nymmärtää, että he voisivat tulla liikekumppaneiksi joskus\ntulevaisuudessa.\n\nMathieu Froment tuli vähitellen sellaiseksi, että ilman häntä ei voitu\ntulla toimeen. Nuorella isännällä, Alexandre Beauchênellä, oli ollut\nankara pula. Myötäjäiset, jotka isän oli täytynyt maksaa saadakseen\nSérafinen naimisiin, ja muut suuret menot, joita tuo uhmaileva ja\nturmeltunut olento sai aikaan, olivat pakoittaneet hänen vähentämään\nliikepääomaansa. Kuolemansa jälkeisenä päivänä huomattiin, että isä oli\ntehnyt itsensä syylliseksi tuohon tavalliseen ajattelemattomuuteen,\nett'ei ollut tehnyt testamenttia. Sérafine oli nyt voitonhimoisena\nryhtynyt vastustamaan veljensä etuja, vaatinut pesästä omaa osaansa ja\ntahtonut pakoittaa hänen myymään konepaja. Omaisuus olisi siten tullut\nhajoitetuksi, liike paloitelluksi ja hävitetyksi. Beauchêne vapisi\nvieläkin pelosta ja vihasta, ja hän oli iloinen siitä, että hänen\nlopultakin oli onnistunut ryöstää aseet sisarensa käsistä maksamalla\ntälle puhtaassa rahassa perintöosansa, ja pikemmin runsaammalla mitalla\nkuin Sérafinen todellisuudessa olisi tullut saada. Mutta hänen kassaansa\noli tullut ammottava lovi, ja tätä täyttääkseen nai hän Constancen,\nruman tytön, jonka persoonassa ei ollut mitään viehättäväisyyttä niin\naistilliselle sielulle kuin hän, sillä Constance oli niin laiha ja\nkuiva, että hän oli kutsunut häntä \"luurangoksi\", ennenkuin sai tyytyä\nkohtaloonsa ja mennä naimisiin hänen puolen miljoonansa kanssa.\nViidessä, kuudessa vuodessa oli kaikki saatu ennalleen, tehtaan\nvalmistusmäärä oli kohonnut kaksinkertaiseksi, ja liike oli loistava. Ja\nMathieu, josta oli tullut yksi uutterimmista ja välttämättömimmistä\nauttajista, oli vihdoin tullut ensimäiseksi piirustajaksi saaden palkkaa\nneljätuhatta frankia vuodessa.\n\nMorange, ensimäinen kassanhoitaja, jonka konttoori oli aivan vieressä,\npisti sisään päänsä kuultuaan Mathieun istahtavan piirustuspöytänsä\nääreen.\n\n\"Kuulkaa nyt, rakas Froment, älkää unohtako, että teidän pitää syödä\naamiaista meillä.\"\n\n\"En, en, rakas Morange, sehän on päätetty asia. Minä noudan teidät kello\nkaksitoista.\"\n\nJa Mathieu rupesi tarkkaan tutkimaan erään höyrypuimakoneen piirustusta,\nerästä tavattoman yksinkertaista ja voimakasta keksintöään, jota hän\nviime aikoina oli valmistellut ja jota erään Beausen suurviljelijän,\nherra Firon-Badinierin piti tulla katsomaan iltapäivällä.\n\nMutta nyt aukeni isännän työhuoneen ovi, ja Beauchêne tuli näkyviin. Hän\noli pitkä, punahko mies ja hänellä oli matala otsa sekä suuret, ruskeat,\nulkonevat silmät. Hänellä oli vielä suuri nenä, paksut huulet, musta,\nhyvin hoidettu täysparta ja samanlaiset hiukset, jotka olivat\nhuolellisesti kammatut päälaelle salatakseen sitä, että hän jo\nkolmenkymmenen kahden vuotiaana alkoi tulla kaljupääksi. Hänellä oli jo\npalamassa suuri sikaari, ja hänen vahva äänensä, hänen heläjävä\niloisuutensa, hänen meluava toimeliaisuutensa todisti tuota\nnautinnonhimoisen egoistin kukoistavaa terveyttä, egoistin, jonka\nmielestä rahat, toisten työn kautta kymmenkertaiseksi kohonnut pääoma,\noli ainoa kaikkea hallitseva voima.\n\n\"Se on valmis, eikö niin? Herra Firon-Badinier on kirjoittanut vielä\nkerran, että hän tulee kello kolme. Ja meidän pitää mennä hänen kanssaan\nillalla johonkin kahvilaan, teidän ja minun, sillä sellaisia miehiä ei\nsaa tekemään tilausta, ell'ei heitä pehmitä hyvällä viinillä. Tänne\nConstancen luokse emme ole tervetulleet; ja minä kutsun hänet mieluimmin\nulos. Oletteko puhunut siitä Mariannelle?\"\n\n\"Olen kyllä. Hän tietää, ett'en minä palaa kotiin ennenkuin sillä\njunalla, joka lähtee neljännestä vailla yksitoista.\"\n\nBeauchêne heittäytyi nojatuoliin.\n\n\"Oh, miten väsynyt minä olen! Minä olin eilen päivällisillä enkä päässyt\nmaata ennen yhtä. Ja kaikki työ, joka minua odotti täällä aamulla! Tässä\ntarvitaan todellakin rautainen terveys.\"\n\nHän oli tähän asti osoittanut olevansa kunnon työmies, todella lahjakas,\nerinomaisen tarmokas ja kestävä. Hän oli sitäpaitse ilmaissut hyvän\naistin edullisten kauppojen tekoon. Ennen muita oli hän ensimmäisenä\naamulla tehtaassa, näki kaikki, arvasi kaikki edeltäpäin, täytti koko\ntehtaan meluavalla ahkeruudellaan saadakseen sen joka vuosi tuottamaan\nkaksi kertaa enemmän. Mutta viime aikoina oli hän alkanut yhä enemmän\nväsyä. Hän oli aina huvitellut suuresti, maustanut vahvasti työelämänsä\nsekä salaisilla että julkisesti hyväksytyillä nautinnoilla, ja nyt eräät\nhurjastelut väsyttivät hänet läpeensä.\n\nHän katseli Mathieutä.\n\n\"Te näytätte vahvalta, te. Mitenkä te elätte, koska ette koskaan näytä\nväsyneeltä?\"\n\nTuo nuori mies, joka seisoi siinä piirustuspöytänsä ääressä, näytti\ntodellakin terveeltä ja voimakkaalta kuin nuori tammi. Hän oli pitkä ja\nhoikka, ja hänellä oli Fromentein korkea ja leveä, tornimainen otsa.\nHänen paksut hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, parta suippeneva ja\nhieman kihara. Erityisesti herättivät hänen kasvoissaan huomiota silmät,\njotka olivat syvät ja kirkkaat, samalla kertaa eloisat ja miettivät ja\nmelkein aina hymyilevät. Hän oli ajatuksen ja toimen mies, hyvin\nteeskentelemätön ja iloinen sekä myöskin erittäin hyvänluontoinen.\n\n\"Minäkö!\" vastasi hän nauraen. \"Minä olen järkevä, minä.\"\n\nMutta Beauchêne vastusti.\n\n\"Eipähän, järkevä ette todellakaan ole! Sellainen mies ei ole järkevä,\njolla jo kahdenkymmenen seitsemän ikäisenä on neljä lasta. Ja siunatuksi\naluksi kaksoiset Blaise ja Denis! Ja sitten Ambroise ja pikku Rose! En\ntahdo mainitakaan sitä pikku tyttöä, joka kuoli syntyissään. Ei, ei! Se\nolen minä, joka olen järkevä, minä, jolla vaan on yksi lapsi ja joka\nvoin hillitä itseni kuin viisas ja varova mies ainakin.\"\n\nSe oli hänen tavallista pilaansa, mutta pohjalla oli todellinen\nsuuttumus tuohon nuoreen pariin, joka ei ollenkaan ajatellut\ntaloudellista tilaansa, ja serkku Mariannen hedelmällisyyteen, jota hän\nväitti häpeälliseksi.\n\nMathieu naurahti vastaamatta, sillä hän oli tottunut noihin\nhyökkäyksiin, jotka eivät voineet järkyttää hänen tyyneyttään. Silloin\ntuli sisään eräs työmies, ukko Moineaud, niinkuin häntä kutsuttiin,\nvaikka hän vasta oli tuskin neljänkymmenen kolmen vuoden vanha, lyhyt\nja tanakka mies, jolla oli pyöreä pää, härän niska ja kasvot sekä kädet\nkarkeat enemmän kuin neljännesvuosisadan työstä. Hän oli viilaaja ja\ntuli kysymään isännältä neuvoa eräässä yksityiskohdassa puimakoneen\nkokoonpanossa. Mutta tämä ei antanut hänen selvittää asiaansa, hänet oli\nvallannut kokonaan vastenmielisyys liian suuria perheitä kohtaan.\n\n\"Ja kuinka monta lasta on teillä, Moineaud?\"\n\n\"Seitsemän, herra Beauchêne,\" vastasi työmies hieman hämillään. \"Ja\nkolme on kuollut.\"\n\n\"Niitä olisi siis kaikkiaan ollut kymmenen. Kas se on kaunista! Ettehän\nte voi muuta kuin nähdä nälkää!\"\n\nMoineaudkin veti suunsa hymyyn; oikeana, suruttomana Pariisin työmiehenä\nei hänellä ollut muuta huvitusta kuin kujeilla eukkonsa kanssa saatuaan\nmiestä väkevämpää suuhunsa. Pienokaisia tuli ilman että hän edes tiesi\nsiitä, ja hän pitikin niistä niin kauvan kuin ne eivät olleet lentäneet\npois pesästään. Ja sitten ne tekivät myös työtä ja hankkivat vähän rahaa\ntaloon. Ja hän puolusteli itseään leikillisillä sanoilla, jotka hänestä\ntodellisuudessa tuntuivat aivan tosilta ja oikeilta.\n\n\"Niin, katsokaahan, herra Beauchêne, en se ole minä, joka niitä\nmaailmaan hankin, vaan eukkoni.\"\n\nKaikki kolme nauroivat, ja kun työmies vihdoinkin oli selvittänyt\nesiintyneen vaikeuden, seurasi kumpikin häntä arvostellakseen itse\nasiaa. He aikoivat juuri kääntyä käytävään, kun isäntä, joka näki oven\nnaisten työhuoneesen olevan avoinna, tahtoi käydä sen kautta\nkatsoakseen, kuten tavallista, mitä siellä tehtiin. Se oli suuri ja\npitkä sali, jossa mustiin puuvillaröijyihin puetut kiillottajat istuivat\nkahdessa rivissä pienten työpenkkiensä ääressä, hankasivat koneenosia\nhohkakivellä ja painoivat niitä hiomakiviä vastaan. Melkein kaikki\nolivat nuoria, muutamat kauniitakin, mutta useimmilla oli jokapäiväiset\nja yksinkertaiset kasvot. Ja eläimellinen haju yhtyi vanhentuneen öljyn\nhajuun.\n\nJärjestyssääntö määräsi työn aikana olemaan aivan hiljaa. Kaikki\nloruilivat. Mutta kun isäntä tuli näkyviin, syntyi hiljaisuus. Oli\nainoastaan yksi, joka oli selin eikä nähnyt mitään ja hän jatkoi\nvihaisena väittelyään erään toisen kanssa. He olivat kaksi sisarusta,\nukko Moineaudin tyttäriä: Euphrasie, nuorempi, hän joka riiteli,\nseitsentoista vuotias laiha tyttö, jolla oli värittömät hiukset, pitkät,\nkapeat ja terävät kasvot, ei mikään kaunotar ja ilkeäluonteisen\nnäköinen; ja vanhempi Norine, tuskin yhdeksäntoista vuotias, kaunis\ntyttö, vaaleaverinen hänkin, mutta hänellä oli maidonvalkea iho ja\ntäyteläiset olkapäät, käsivarret ja lanteet, iloa herättävä,\npäivänpaisteinen olento vallattomine hiuksineen ja mustine silmineen ja\npariisilaisen grisettin terveellä, kiihoittavalla kauneudella\nvarustettu.\n\nNorine antoi aivan vahingoniloisena Euphrasien jatkaa; hän riiteli aina\nja oli iloinen löytäissään Norinessa vikoja. Beauchênen täytyi tulla\nväliin. Hän esiintyi tavallisesti hyvin ankarana naisten työhuoneessa;\nhän oli tähän asti noudattanut sitä periaatetta, että isäntä on mennyttä\nkalua, jos hän unohtaa itsensä niin, että rupeaa laskemaan leikkiä\ntyöläisnaisten kanssa. Huolimatta vahvasta aistillisuudestaan, jonka\nhänen väitettiin päästävän valloilleen kodin ulkopuolella, ei hänestä ja\nhänen työläisnaisistaan kerrottu pienintäkään juttua.\n\n\"Kas niin, Euphrasie, ettekö te ole hiljaa? Se on sopimatonta. Te saatte\nsakkoa kaksikymmentä souta, ja jos minä kuulen teidän vielä kerran,\nsaatte olla työtönnä kahdeksan päivää.\"\n\nTuo nuori tyttö kääntyi pelästyneenä ympäri ja puoleksi tukahtuneena\nkiukusta katsoi hän uhkaavasti sisartaan, joka muka olisi voinut\nvaroittaa. Mutta sisar vaan hymyili ja katsoi isäntää kasvoihin aivan\nkuin vakuutettuna siitä, ett'ei hänen tarvitse mitään pelätä. Heidän\nkatseensa kohtasivat ja kiintyivät pariksi sekunniksi toisiinsa, sitten\nkääntyi Beauchêne kaikkien työläisnaisten puoleen ja sanoi posket\nhehkuvina ja suuttuneen näköisenä:\n\n\"Niin pian kuin ylijohtajatar kääntää selkänsä, lörpöttelette te kuin\nharakat. Mutta olkaa varuillanne, taikka saatte minun kanssani\ntekemistä!\"\n\nUkko Moineaud oli kuunnellut aivan tyyneenä, niinkuin hän ei olisikaan\nollut noiden kahden työläisnaisen isä, toisen, jota isäntä torui, ja\ntoisen, joka oli häntä veitikkamaisesti katsonut silmiin. Kiertokulkua\njatkettiin; nuo kolme miestä jättivät naisosaston hiljaisuuden\nvallitessa; kuultiin ainoastaan pienten hiomokivien hankausta.\n\nKun vaikeus puimakoneen kokoonpanossa oli autettu ja työmiehet saaneet\nkäyttöohjeensa, meni Beauchêne omiin huoneisiinsa ja otti mukaansa\nMathieun, joka tahtoi Constancelle viedä Mariannen lähettämät kutsut.\nGalleria eroitti konetehtaan nokiset rakennukset komeasta\nasuinrakennuksesta. Constance oli pienessä, keltasella silkillä\nverhotussa vierashuoneessa, josta hän paljon piti; hän istui sohvan\nääressä, ja sohvalla lepäsi pitkällään heidän ainoa, jumaloittu\npoikansa, seitsenvuotias Maurice.\n\n\"Onko hän sairas?\" kysyi Mathieu.\n\nPoika näytti vankalta; hän oli hyvin isänsä näköinen, ainoastaan\nkasvojen alaosa oli karkeampi. Mutta hän oli vaalea; silmälaudat olivat\nraskaat ja hieman punertavat. Ja äiti, \"tuo luuranko\", pieni,\ntummaverinen nainen, ilman hipiää, kellertävä ja kuihtunut jo\nkahdenkymmenen kuuden vuotiaana katseli poikaansa itsekkään ylpeästi.\n\n\"Eikä, hän ei ole koskaan sairas\", vastasi Constance. \"Mutta hän\nvalittaa jalkojaan. Sentähden annan minä hänen maata, ja eilen illalla\nkirjoitin minä tohtori Boutanille ja pyysin häntä tänne aamupäivällä.\"\n\n\"Äh\", huudahti Beauchêne nauraen, \"kaikki naiset ovat samanlaisia!\nPoika, joka on vahva kuin karhu! Ja sepä olisi ihmeellistä, ell'ei\ntuosta vekkulista tulisi vahva mies!\"\n\nNyt tuli tohtori Boutan sisään. Hän oli lihava, lyhytvartaloinen,\nneljännellä kymmenellä oleva herra, jonka silmät olivat viisaat, kasvot\npaksut ja sileiksi ajetut, mutta kasvojen ilme todisti hyvää sydäntä.\nHän tutki heti pojan, tunnusteli hänen valtimoaan ja kuunteli rintaa.\nSitten sanoi hän hyväntahtoisella äänellä mutta vakavan näköisenä:\n\n\"Eihän tässä mikään hätänä. Poika vaan kasvaa, se tulee siitä. Hän on\ntullut hieman kalpeaksi oltuaan talven Pariisissa, mutta muutamain\nkuukausien raitis maaseutuilma tekee hänet taas reippaaksi.\"\n\n\"No sitähän minäkin olen sanonut!\" huudahti Beauchêne.\n\nConstance oli pitänyt poikansa kättä omassaan, ja nyt asettautui poika\ntaas maata sulkien väsyneen näköisenä silmänsä, mutta äiti hymyili\niloisesti. Huolimatta epäedullisesta ulkonäöstään voi Constance olla\nhyvinkin viehättävä, kun hän vaan viitsi. Tohtori oli istunut, sillä hän\npakisi mielellään jonkun hetken, kun sattui olemaan tuttujen luona.\nLasten ja naisten lääkärinä ollessaan oli hän kuin luotu rippi-isäksi;\nhän tiesi kaikki salaisuudet ja oli kaikkialla kuin jäsen perheessä. Se\noli juuri hän, joka oli auttamassa, kun Constance synnytti ainoan,\nhemmoitellun poikansa, ja Mariannea oli hän ollut auttamassa kaikkien\nneljän lapsen syntyessä.\n\nMathieu seisoi ja odotti voidakseen tuoda esiin kutsunsa.\n\n\"Jos te matkustatte pian maaseudulle\", sanoi hän, \"niin tulkaa ensin\ntervehtimään meitä jonakin sunnuntaina Janvilleen. Minun vaimoni tulee\nniin iloiseksi, kun saa nähdä teidät ja näyttää teille, miten me siellä\nelämme.\"\n\nHän laski leikkiä ja kertoili, mitenkä alastonta tuossa kaukaisessa\nhuvilassa oli, jossa he asuivat, ja mainitsi, että heillä on vasta\ntusina lautasia ja viisi munakuppia. Mutta Beauchêne tunsi paikan, sillä\nhänen oli tapana metsästää niillä paikoin joka talvi, ja hän oli yksi\nniistä, joilla oli metsästysoikeus noissa suurissa metsissä, jotka\nomistaja oli vuokrannut pois.\n\n\"Séguin on minun ystäväni, kuten tiedätte. Minä olen syönyt aamiaista\nteidän pienessä huvilassanne. Sehän on harakan pesä!\"\n\nConstance, jonka suu meni hymyyn ajatellessaan sellaista köyhyyttä,\nmuisti mitä rouva Séguin eli Valentine, joksi hän häntä kutsui, oli\npuhunut tuon entisen metsästyspaviljongin rappeutuneesta tilasta.\nTohtori, joka oli hymyillen kuulustellut keskustelua, lausui nyt:\n\n\"Rouva Séguin on minun potilaitani. Viimeisen lapsivuoteensa aikana\nneuvoin minä häntä muuttamaan tuohon paviljonkiin. Siellä on mainion\nhyvä ilma, ja siellä pitäisi syntyä lapsia kuin sieniä sateella.\"\n\nBeauchêne purskahti raikkaasen nauruun ja rupesi tapansa mukaan\nlaskemaan leikkiä.\n\n\"Varokaa, rakas Mathieu! Koska teille syntyy viides?\"\n\n\"Oh\", sanoi Constance loukkaantuneen näköisenä, \"sehän olisi todellista\nhullutusta. Minä toivon, että Marianne lopettaa nyt jo. Muuten ei teille\ntodellakaan voisi sellaista anteeksi antaa.\"\n\nMathieu ymmärsi sangen hyvin, mitä nuo molemmat tarkoittivat. He tekivät\npilkkaa Mariannesta ja hänestä, he säälivät ja olivat suuttuneet heihin\neivätkä ymmärtäneet, mitenkä joku voi omasta ehdostaan saattaa itsensä\ntukaliin oloihin. Heidän viimeisen lapsensa, pikku Rosen syntyminen oli\njo enentänyt heidän menojaan siihen määrään, että heidän oli täytynyt\nmuuttaa maaseudulle viheliäiseen hökkeliin. Ja he tekisivät ehkä vielä\nsen ennen kuulumattoman tyhmyyden, että hankkisivat itselleen vielä\nyhden lapsen lisäksi, he, joilla ei mitään ollut ja joiden täytyi\npysytellä elämän varjopuolella!\n\n\"Ja muuten\", jatkoi tuo valhekaino Constance, \"olisi se todellakin hyvin\nsopimatonta. Kun minä näen ihmisten elävän suurten lapsilaumain kanssa,\ntuntuu se minusta niin vastenmieliseltä kuin näkisin juoppoperheitä.\nNiitä voi täydellisesti verrata toisiinsa, mutta lapsirikkaat perheet\novat vielä inhoittavampia.\"\n\nBeauchêne puhkesi taas nauruun, vaikka hän tässä suhteessa olikin toista\nmielipidettä. Mutta Mathieu ei tästä hämmästynyt. Marianne ja Constance\neivät ole koskaan voineet sopia yhteen, he olivat kaikissa suhteissa\nliian erinkaltaiset, ja Mathieu otti iloisella mielellä hyökkäykset\nvastaan, hän varoi suuttumasta, jotta voisi välttää riitaa.\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi hän, \"se olisi hullutusta. Mutta jos viides\ntulee, niin ei häntä juuri voi käskeä kääntymään takaisinkaan.\"\n\n\"Mutta onhan sivuteitä!\" huudahti Beauchêne.\n\n\"Sivuteitä\", toisti tohtori Boutan, joka oli isällisen näköisenä\nkuulostellut keskustelua, \"minä en tiedä yhtään sivutietä, joka ei olisi\nrikoksellinen ja vaarallinen.\"\n\nBeauchêne innostui. Kysymys syntyväisyydestä ja nykyisestä väen\npuutteesta oli yksi niitä kysymyksiä, joita hän luuli täydellisesti\nymmärtävänsä, ja josta hän mielellään puheli kaunopuheliaasti. Ensin\nvastusti hän Boutania, jonka hän tiesi lämpimästi puolustavan\nsuurilukuisia perheitä, laski leikkiä hänestä ja sanoi, että\nlapsivuodelääkärillä ei tässä kysymyksessä voi olla omaa hyötyä\ntarkoittamatonta mielipidettä. Sitten veti hän esiin kaikki, mitä tiesi\nMalthuksesta, syntyväisyyden maantieteellisestä ja elintarpeitten\nmatemaattisesta edistymisestä, maan liikakansoittumisesta ja yleisestä\nnälänhädästä vähemmässä kuin kahdessa vuosisadassa. Se oli köyhäin oma\nvika, jos he kuolivat nälkään; hehän voivat hillitä itseään eikä saattaa\nmaailmaan useampia lapsia kuin voivat elättää. Rikkaat, joita väärin\nsyytetään syypäiksi yhteiskunnallisiin onnettomuuksiin, eivät mitenkään\nvoi olla hädän aikaan saattajina, vaan päinvastoin, he olivat ainoat,\njotka olivat ymmärtäväisiä: rajoittaessaan perheensä lukumäärää\nmenettelivät he kuin hyvät kansalaiset. Hän iloitsi ja vakuutti, että\nhän ei voi syyttää itseään mistään, että hänen yhä kasvava\nvarallisuutensa ei vaivannut hänen omaatuntoaan; köyhäin oma syy oli,\njos he tahtoivat jäädä köyhiksi!\n\nTurhaan vastasi tohtori, että Malthuksen otaksumat olivat nyt todistetut\nvääriksi, että hänen laskunsa perustuivat otaksuttuun vaan ei\ntodelliseen kansan lisääntymiseen; turhaan todisti hän, että nykyinen\ntaloudellinen pula, rikkauden epätasainen jako ja kapitalistinen\nhallitusmuoto olivat inhoittavana ja ainoana syynä hätään, ja että kun\ntyö tulisi oikeudenmukaisesti jaetuksi, voisi hedelmällinen maa helposti\nelättää kymmenen kertaa suuremman ja onnellisen ihmiskunnan; mutta\nBeauchêne kieltäytyi kuulemasta häntä, kääriytyi ilomielin\nitsekkäisyytensä vaippaan, selitti, että kaikki tuo ei koske häntä, että\nhänellä ei rikkaudestaan ole omantunnon vaivoja ja että ne, jotka\ntahtoivat tulla rikkaiksi, voisivat seurata hänen esimerkkiään.\n\n\"Se on siis Ranskan loogillisesti välttämätön perikato\", sanoi Boutan\npahoilla mielin. \"Kansan enentymisnumero Englannissa, Saksassa ja\nVenäjällä nousee alituiseen, jotavastoin se meillä laskee hirveää\nvauhtia. Me olemme jo lukumääräämme nähden hyvin alhaisella kannalla\nEuropassa, ja lukumäärä on meidän aikana enemmän kuin koskaan sama kuin\nvalta. On laskettu, että tarvitaan keskimäärin neljä lasta joka\nperheesen, jotta asukasluku voisi kasvaa ja enentää kansan voimaa.\nTeillä on vaan yksi lapsi, te olette huono isänmaan ystävä.\"\n\nBeauchêne joutui haltioihinsa.\n\n\"Minäkö huono isänmaan ystävä! Minä, joka työskentelen itseni\nkuoliaaksi, joka myyn koneita ulkomaillekin! Niin, tosin minä näen\nympärilläni perheitä, meidän tuttavia, jotka voivat kustantaa itselleen\nneljä lasta, ja minä tunnustan, että samat perheet olisivat hyvin\nmoitittavia, ell'ei heillä olisi niin monta, mutta minä, rakas\nystäväni, minä en sitä voi! Tehän tiedätte, että minulle minun\nasemassani se on mahdotonta!\"\n\nJa sadannen kerran esitti hän syynsä, kertoi, kuinka liike oli ollut\nhajoamaisillaan, tuhoutumaisillaan sentähden, että hän oli siksi\nonneton, että hänellä oli sisar. Sérafine oli käyttäytynyt\ninhoittavasti: ensin myötäjäiset sitten perinnönjako, jota hän oli\nvaatinut isän kuoleman jälkeen, ja miten tehdas oli pelastettu siten,\nettä uhrattiin melkoinen summa, joka taas esti liikettä tulemasta\nkukoistavaan tilaan. Ja nyt luulee joku, että hän toimisi yhtä tyhmästi\nkuin isänsäkin, että hän antautuisi sellaiseen vaaraan, että hankkisi\npikku Mauricelleen veljen tai sisaren, niin että hän taas puolestaan\njoutuisi samaan kiroukseen ja perintö jaettaisiin! Ei, ei, hän ei\nkoskaan toimisi siihen suuntaan, että jako tulisi kysymykseen, koska\nlaki on niin huonosti laadittu. Hän tahtoi, että Maurice tulisi yksin\ntämän omaisuuden herraksi, jonka hän itse oli perinyt isältään ja\njättäisi kymmenkertaisena pojalleen. Hänen unelmansa oli, että Maurice\nkerran tulisi sellaisen äärettömän omaisuuden omistajaksi, joka meidän\npäivinämme on vallan ainoa ja varma perustus.\n\nConstance, joka ei ollut päästänyt vaalean poikansa kättä, katsoi häntä\nintohimoisella ylpeydellä, tuolla teollisuudenharjoittajan ja\nrahapohatan ylpeydellä, joka on yhtä suuri ja yhtä taisteluun valmis\nkuin vanhan aatelin sukuylpeys.\n\n\"Ole rauhassa, rakkaani, sinä et saa veljeä etkä sisarta, siitä me\nolemme yksimieliset, ja jos isäsi unohtaisi itsensä, olisi äitisi\nkuitenkin varuillaan.\"\n\nNämät sanat palauttivat Beauchênen koko meluavan iloisuuden. Hän tiesi\nettä hänen vaimonsa on vielä itsepintaisempi kuin hän itse ja vielä\njärkähtämättömämpi päätöksessään perheen suuruuden rajoittamisen\nsuhteen.\n\nHän kumartui suutelemaan poikaansa.\n\n\"Kuulepas, Maurice, äiti on ihan oikeassa, me emme lähetä haikaraa\nnoutamaan lisää.\"\n\nHän kääntyi sitten Boutanin puoleen ja sanoi:\n\n\"Niinkuin tiedätte, tohtori, on naisilla omat pienet keinonsa.\"\n\n\"Niin, sen pahempi\", vastasi tämä hiljaa. \"Minä hoidin äsken erästä,\njoka kuoli sellaisten keinojen tähden.\"\n\nBeauchêne nauroi, mutta Constance loukkaantui eikä ollut ymmärtävinään.\nJa Mathieu, joka ei ollut sekaantunut puheesen, seisoi siinä hyvin\ntotisena, sillä tuo suvunlisäämiskysymys tuntui hänestä peloittavalta,\nse oli tärkein kaikista kysymyksistä, kysymys, joka ratkaisi ihmiskunnan\nja maailman kohtalon. Ei mitään edistystä ole tapahtunut ilman suurta\nkansan enentymistä. Että kansat ovat edistyneet, että sivistys on\nkasvanut, se riippuu siitä, että ne ovat tulleet moninkertaisiksi ja\nlevinneet sitten kaikkiin maan osiin. Ja vastainen kehitys, totuus ja\noikeus, eivätköhän nekin tule pakoitetuiksi esiin enemmistön ainaisen\npakoituksen ja köyhäin vallankumouksellisen hedelmällisyyden kautta.\nKaikki tämä oli vielä jotenkin hämärää hänelle, hän tunsi häpeevänsä\nsitä, että hänellä jo oli neljä lasta, ja hän oli hämmentynyt niistä\nnäennäisesti viisaista neuvoista, joita Beauchênet olivat hänelle\nantaneet. Mutta hänen luottamuksensa elämään taisteli vastaan ja samoin\nhänen vakaumuksensa, että mahdollisimman suuri elämä luo mahdollisimman\nsuuren onnen. Ja työkapineena oleminen oli iloa, ja iloista oli olla\ntyömiehenä, joka on runsaalla mitalla täyttänyt velvollisuutensa.\n\n\"Marianne ja minä saamme siis odottaa teitä sunnuntaina?\"\n\nMutta hän ei saanut vielä vastausta, eräs palvelija tuli ilmoittamaan,\nettä joku nainen lapsi sylissä tahtoi puhua rouvan kanssa. Kun Beauchêne\ntunsi Moineaudin vaimon, antoi hän tämän tulla sisälle. Boutan, joka jo\noli noussut lähteäkseen, jäi kuitenkin jälelle uteliaan näköisenä.\n\nMoineaudin vaimo oli lyhyt ja vanttera kuten miehensäkin, noin\nneljänkymmenen vuotias, ennen aikaansa vanhentunut, harmahtavat kasvot,\nvaaleat silmät, harvat ja värittömät hiukset ja veltto suu, josta jo\npuuttui monta hammasta. Monet lapsivuoteet olivat tehneet hänet\nmuodottomaksi, eikä hän paljon välittänyt siitä, miltä hän näytti.\n\n\"No, mitä te tahdotte?\" kysyi Constance ystävällisesti.\n\nMutta Moineaudin vaimo oli arka ja häpeissään niin monen ihmisen läsnä\nolosta, joita hän ei ollut odottanut tapaavansa täällä. Hän oli vaiti;\nhän oli toivonut saavansa puhua kahdenkesken rouvan kanssa.\n\n\"Onko tuo teidän viimeisenne?\" kysyi Beauchêne katsellen kalpeata,\nheikkoa lasta, joka oli hänen sylissään.\n\n\"On, herra, tämä on minun pieni Alfredini; hän on kymmenen kuukauden\nvanha, ja minun täytyi vieroittaa hänet, sillä minulla ei ollut mitään\nantamista hänelle. Ennen tätä on meillä ollut kymmenen, joista kolme on\nkuollut. Minun vanhin poikani Eugene on sotamiehenä tuolla Tonkinissa,\nkaukana herran nimessä. Molemmat suuret tyttöni, Norine ja Euphrasie\novat tehtaassa. Kolme on meillä kotona, Victor, joka on viidentoista\nvuotias, Cécile ja Irma, jotka ovat kymmenen ja seitsemän vuoden. Sitten\nse loppui, ja minä luulin, ett'en enää saisi useampia. Minä olin niin\niloinen. Mutta sitten syntyi tämä poika... Voitteko ajatella,\nneljänkymmenen vanhalle! Herramme näyttää hylänneen minun ja mies\nparkani.\"\n\nBeauchêne oli huvitettu jostakin, joka johtui hänen mieleensä.\n\n\"Tiedättekö, mitä miehenne sanoo? Hän sanoo että se olette te eikä hän,\njoka niitä hankkii maailmaan.\"\n\n\"Vai niin, hän hupsii hän. Hänellä ei juuri ole mitään vaivaa niistä,\nmutta kyllä minä mieluimmin tahtoisin niistä päästä. Alussa olin minä\naivan kauhuissani, mutta Herra Jumala, siihen täytyi tyytyä, enkä minä\nluonnollisesti tahtonut, että mieheni olisi mennyt toisten naisten\nluokse. Muuten ei hän ole paha, hän tekee työtä, eikä juo liian paljon,\nja kun miehellä ei ole muutakaan hupia, niin olisi se synti, että hänen\nvaimonsa olisi vastaan...\"\n\nNyt yhtyi tohtori Boutan puheesen ja teki kysymyksen rauhallisella\ntavallaan:\n\n\"Ettekö te sitten tiedä, että voidaan käyttää erityisiä\nvarovaisuuskeinoja?\"\n\n\"Mutta katsokaas, herra, se ei ole aina niin helppoa. Kun mies tulee\nkotiinsa hieman iloisena ja on juonut lasin tovereinsa kanssa, niin ei\nhän aina tiedä, mitä hän tekee.\"\n\nMutta tohtori rupesi nyt kuulustelemaan Moineaudin vaimoa katsomatta\nollenkaan Beauchênea. Mutta hänen pienet silmänsä kiiluivat viekkaasti,\nja selvää oli, että häntä huvitti taas ottaa esille Beauchênen puheet\nliian suurta hedelmällisyyttä vastaan. Hän oli suuttuvinaan ja\nnuhtelevinaan Moineaudin vaimoa hänen kymmenen lapsensa tähden --\nonnettomia raukkoja, kanuunanruokaa tai prostitutsioonin uhreja -- ja\nantoi hänen ymmärtää, että se oli hänen oma vikansa, että hän oli köyhä,\nsillä jos tahtoo edistyä, ei saa hankkia itselleen kokonaista\nlapsilaumaa. Naisparka vastasi surullisesti, että tohtorilla oli oikein,\nmutta hän ei ollut koskaan ajatellutkaan pääsevänsä ylös, Moineaud tiesi\nhyvin, että hänestä ei koskaan voi tulla ministeriä, ja silloin ei sillä\nollut niin väliä, oliko yksi lapsi enemmän tai vähemmän, ja vieläpä oli\nsiitä apuakin, että on useampia, kun lapset tulevat niin vanhoiksi, että\nvoivat tehdä työtä.\n\nBeauchêne oli ollut hiljaa ja kävellyt pitkäveteisesti edestakaisin.\nMieliala tuli hieman painostavaksi, ja Constance kiirehti uudistamaan\nkysymyksensä:\n\n\"Mitä voin minä tehdä hyväksenne?\"\n\n\"Herra Jumala, rouva, se on niin ikävää ... se on eräs asia, jota\nMoineaud ei ole tohtinut pyytää herra Beauchêneltä. Minä ajattelin, että\ntapaan teidät yksinänne ja että voin pyytää teitä puhumaan puolestamme.\nMe olisimme teille niin sydämestämme kiitolliset, jos te olisitte hyvä\nja ottaisitte meidän pienen Victorimme tehtaasen.\"\n\n\"Mutta hänhän on vasta viidentoista\", sanoi Beauchêne. \"Saatte odottaa,\nkunnes hän tulee kuudentoista. Laki on ankara.\"\n\n\"Niin on, mutta sitähän voitaisiin kiertää hieman. Siitä olisi niin hyvä\nlisäansio meille.\"\n\n\"Ei, se on mahdotonta.\"\n\nMoineaudin vaimolle tuli suuret kyyneleet silmiin. Ja Mathieu, joka oli\nhyvin osaaottavasti kuunnellut, tuli hyvin liikutetuksi. Oi, noita\ntyönorjaparkoja, jotka tulevat myymään itsensä, ennenkuin ovat tarpeeksi\nvoimakkaat kestämään raatamista! Työmies, joka tahtoo valehdella ja\njonka nälkä pakoittaa nousemaan sitä lakia vastaan, joka häntä suojelee!\n\nKun Moineaudin vaimo oli epätoivossaan mennyt pois, jatkoi tohtori\npuhettaan lasten ja naisten työstä. Kun nainen on saapa ensimäisen\nlapsensa, ei hän enään voi jäädä tehtaasen; raskaudentila ja imettäminen\npakoittavat hänet jäämään kotiinsa, ell'ei hän tahdo saada itselleen\ntautia, joka voi tulla tuhoavaksi sekä hänelle itselle että\npienokaiselle. Ja mitä lapsiin tulee, niin ovat ne usein verettömiä,\nvieläpä viallisia puhumattakaan siitä, että heidän käyttämisensä työssä\npienellä palkalla on syynä työpalkkain alenemiseen. Sitten tuli hän\nköyhyyden peloittavaisuuteen, lapsirikkauteen alempain kansanluokkain\nkeskuudessa, joilla ei ole mitään menetettävää eikä mitään pyrintöjä.\nEikö se ole tuo inhoittava hedelmällisyys, joka synnyttää nälkäisiä ja\nkapinallisia loppumattomiin?\n\n\"Minä ymmärrän\", sanoi Beauchêne lopulta kuitenkin suuttumatta ja\nkeskeyttämällä äkkiä kävelynsä, jonka hän uudestaan oli alkanut. \"Te\ntahdotte minut saada puhumaan itseäni vastaan, viekoitella minua\ntunnustamaan, että hyväksyn Moineaudin seitsemän lasta ja tarvitsen\nniitä, jotavastoin minä itse järkähtämättömällä päätökselläni pitää\nainoastaan yhden pojan silvon perheen välttääkseni omaisuuteni\nsilpomista. Ranska on yhden lapsen maa, joksi sitä nykyään kutsutaan,\neikö niin? Mutta, rakas ystäväni, tämä kysymys on niin monimutkainen ja\npääasiassa on minulla aivan oikein.\"\n\nHän tahtoi selvitellä kantaansa, löi rintaansa, vakuutti, että hän on\nvapaamielinen, kansanvaltainen ja valmis vaatimaan kaikkia todellisia\nparannuksia. Hän tunnusti mielellään, että lapsia pitää siittää, että\narmeija tarvitsi sotamiehiä ja tehtaat työmiehiä. Mutta hän vetosi myös\nylempäin kansanluokkain velvollisuuteen olla varovaisia, hän puheli kuin\nrikas mies, konservatiivi, joka istuu liikkumatta sen rikkauden päällä,\njonka hän on hankkinut.\n\nJa Mathieu ymmärsi vihdoin tuon raa'an totuuden: kapitaalin on pakko\nhankkia olentoja, jotka vaipuvat kurjuuteen, sen täytyy tahtoen tai\ntahtomattaan kiihoittaa palkkaa nauttivia kansanluokkia\nhedelmällisyyteen saadakseen vakuuden siitä, että se tulee yhä saamaan\nvoittoja. Laki on sellainen, että aina täytyy olla liian paljon lapsia,\njotta kapitaalille olisi tarpeeksi halpaa työväkeä. Keinottelut\npalkannauttijoilla riistävät sitäpaitse työltä kaiken aateluuden, ja\nsitä pidetään pahimpana onnettomuutena, vaikka se todellisuudessa on\nkallein kaikesta hyvästä. Sellainen on tuo kaikki tuhoava syöpä. Maissa,\njoissa vallitsee valtiollinen tasa-arvoisuus ja taloudellinen\neriarvoisuus, vaikuttaa kapitalistinen järjestelmä samalla kertaa\npidättäväisesti ja kiihoittavaisesti hedelmällisyyteen ja kärjistyttää\nyhä enemmän omaisuuden oikeudetonta jakoa: toisella puolen ovat rikkaat,\njoilla on ainoastaan yksi poika ja jotka itsepintaisesti pitävät kiinni\nomaisuudestaan, mikä yhä lisääntyy; toisella puolen köyhät, joitten\nsäännötön hedelmällisyys yhä enemmän ja enemmän kuluttaa niitä vähiä\nvaroja, joita heillä on. Jos työtä kerran aletaan pitää kunniassa, jos\nrikkaudet oikeudenmukaisesti jaettaisiin, niin silloin saavutettaisiin\ntasapaino. Muuten on vallankumous seurauksena, ja siitä johtuu ja\npahentuu joka hetki se tyytymättömyys, ne täristykset, jotka uhkaavat\nvanhoja hajoamistilassa olevia yhteiskuntia.\n\nMutta Beauchêne ilmaisi nyt riemuiten suurenmoista puolueettomuutta,\ntunnusti väkiluvun arveluttavasti vähenevän, selitti syytkin tähän:\njuoppous, militarismi, äsken syntyneitten kuolevaisuus ja paljon muita\nseikkoja. Sitten ehdotteli hän parannuskeinoja, verojen alentamista,\ntaksoitusperusteita, joihin hän tuskin luotti itsekään, suurempaa\nvapautta testamentin laadinnassa, muutoksia avioliittolainsäädännössä ja\näpärälapsille oikeutta saada elatus isältään.\n\nBoutan keskeytti hänet vihdoin:\n\n\"Kaikki nuo keinot ovat hedelmättömiä. Tähän tarvitaan tapojen, moraalin\nja kauneuden aatteiden muuttumista! Se, että Ranskan kansa vähenee, se\nriippuu siitä, että se tahtoo vähetä. Siis täytyy sen laata tahtomasta\nvähetä. Mutta kuinka suuri työ siinä on! Sehän on samaa kuin loisi\nuudestaan kokonaisen maailman!\"\n\nMathieu huudahti iloisesti:\n\n\"No hyvä, silloin luomme me sen uudestaan, minä puolestani olen jo\nalkanut!\"\n\nConstance hymyili pakollisesti ja vastasi nyt vihdoinkin hänen\nkutsuunsa: hän tahtoisi koettaa, mutta hän pelkäsi, ett'ei hän voi tulla\nsunnuntaipäivänä Janvilleen. Ennenkuin Boutan meni, taputti hän poskelle\nMauricea, joka oli nukkunut keskustelun aikana ja avasi nyt raskaat\nsilmäluomensa. Ja Beauchêne lopetti keskustelun leikillisesti:\n\n\"Niin, Maurice, nyt se on päätetty ... mamma lähettää huomenna hakemaan\nhaikaraa, ja sinä saat pienen sisaren.\"\n\nMutta poika rupesi itkemään.\n\n\"Ei, ei, minä en tahdo!\"\n\nKylmä ja jäykkä Constance teki kiihkoisan liikkeen, sulki Mauricen\nsyliinsä ja suuteli häntä hiuksiin.\n\n\"Ei, ei, rakkaani! Näethän sinä, että isä laskee leikkiä. Ei koskaan, ei\nkoskaan, sen minä lupaan sinulle!\"\n\nBeauchêne saatti tohtoria ulos. Hän jatkoi yhä leikin laskuaan, iloisena\nelämästä, tyytyväisenä itseensä ja muihin ja varmana siitä, että voi\nasettaa asiansa niin, ett'eivät hänen huvituksensa ja etunsa tule\nkärsimään.\n\n\"Hyvästi tohtori. Olemmehan me hyviä ystäviä? Muuten, jos tahtoo lapsen,\nniin onhan aina aikaa sen hankkimiseen.\"\n\n\"Ei aina!\" vastasi Boutan mennessään.\n\nSanat tulivat terävinä ja leikkaavina kuin kirveenisku. Ja äiti, joka\noli ottanut pojan syliinsä, asetti hänet lattialle ja käski mennä\nleikkimään.\n\nTunti sen jälkeen, muutamia minuutteja yli kahdentoista, meni Mathieu,\njoka oli viivähtänyt tehtaissa, noutamaan Morangea, kuten oli luvannut,\nja hän sai päähänsä oikaista naisten työhuoneen kautta. Ja täällä,\nsuuressa ja tyhjässä ja hiljaisessa salissa näki hän odottamattoman\nnäyn, joka häntä hämmästytti. Norine, joka jonkun tekosyyn nojalla oli\njäänyt viimeiseksi, lepäsi silmät puoleksi ummessa Beauchênen sylissä,\njoka intohimoisesti suuteli häntä huulille. Sitten kuiskailivat he\nkeskenään, sopivat luultavasti kohtaamisajasta. Kun he näkivät Mathieun,\njäivät he seisomaan hämmästyneinä. Ja tämä itse kiirehti pois häpeissään\nsiitä salaisuudesta, jonka hän oli keksinyt.\n\n\n\n\nII\n\n\nMorange, ensimäinen kassanhoitaja, oli kolmenkymmenen kahdeksan vuotias\nmies, kaljupäinen, ja harmahtava ja hänellä oli komea, tumma,\nviuhkamainen parta, josta hän oli hyvin ylpeä. Pyöreäin, kirkkaitten\nsilmäinsä, suoran nenänsä ja hienopiirteisen, hieman leveän suunsa\ntähden oli häntä nuorena pidetty kauniina miehenä, ja hän oli hyvin\nhuolellinen pukunsa suhteen, kulki aina korkeassa hatussa ja oli tarkka\nkuin hieno ja turhamainen virkamies.\n\n\"Tehän ette ole nähnyt meidän uutta asuntoa\", sanoi hän Mathieulle. \"Se\non hyvin hupainen, sen saatte nähdä. Makuuhuone meille ja toinen\nReinelle, ja ainoastaan pari askelta tehtaalle. Minä ennätän sinne\ntäsmälleen neljässä minuutissa.\"\n\nHän oli erään kauppakonttoorin apulaisen poika. Isä oli kuollut\npulpeettinsa ääreen neljänkymmenen vuoden pituisen paikallaan istuvan\nelämänsä jälkeen. Ja hän oli mennyt naimisiin Valérie Duchemin kanssa,\njoka myöskin oli konttoorimiehen lapsi ja jonka isälle oli tapahtunut\nsellainen onnettomuus, että hän oli vaimonsa kanssa saanut neljä\ntytärtä, mikä seikka oli tehnyt heidän perhe-elämänsä oikeaksi\nhelvetiksi, ainaiseksi pitkäksi, tuskalliseksi ja häpeälliseksi\nrahapulaksi. Vanhimman, Valérien, kauniin ja kunnianhimoisen tytön, oli\nonnistunut ilman myötäjäisiä saada miehekseen tämän rehellisen ja\ntoimeliaan Morangen, ja siitä ajasta asti oli hän tuuditellut itsensä\nsellaiseen unelmaan, että hän on kiivennyt askeleen ylöspäin\narvoluokassa ja pääsee irti tuosta konttoristijoukosta, joka häntä\ninhoitti, ja tekee pojastaan asianajajan tai lääkärin. Onnettomuudeksi\noli odotettu lapsi tyttö, ja hän tuli aivan kauhuun ajatellessaan, että\nhän ehkä saa jonakin päivänä neljä tyttöä niskaansa niinkuin äitinsäkin.\nHänen unelmansa saivat nyt toisen muodon, hän päätti tyytyä pikku\nReineensä ja kiihoittaa miestään pyrkimään niin ylös kuin suinkin, jotta\nReinelle voitaisiin antaa suuret myötäjäiset ja hän itse pääsisi Reinen\nvanavedessä purjehtimaan noihin hienompiin seurapiireihin, joihin hän\nniin palavasti ikävöitsi. Morange, joka oli pohjaltaan heikko ja\nhellämielinen sekä jumaloitsi vaimoaan, oli vihdoinkin ottanut vaimonsa\nkunnianhimon omakseen, hän taisteli alituiseen päästäkseen nousemaan\nnopeasti ja hautoili mielessään ylpeitä valloitussuunnitelmia. Hän oli\nollut Beauchênen palveluksessa kahdeksan vuotta, oli vielä ainoastaan\nviidentuhannen palkalla, ja puolisot olivat ihan epätoivoissaan, sillä\nkassanhoitaja ei pääsisi koskaan ylenemään, jos hän jäisi sinne.\n\n\"Katsoppas tuonne\", sanoi hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen\nGrenellen bulevardia, \"se on tuossa uudessa talossa tuolla kulmassa.\nEikö se näytä komealta!\"\n\nMathieu näki edessään yhden noista muodinmukaisista palkongeilla ja\nveistoksilla varustetuista taloista, joka pisti erityisesti silmään\ntämän korttelin pienten, köyhäin talojen rinnalla.\n\n\"Sehän on oikea palatsi!\" huudahti hän ilahuttaakseen Morangea, joka\nsiitä kovasti ylpistyi.\n\n\"Saattepa nähdä, millaiset portaat, rakas ystäväni. Me olemme\nviidennessä kerroksessa. Mutta se ei tee mitään, kun on sellaiset\nportaat, ei ollenkaan tiedä, että edes on niitä kulkemassa.\"\n\nHän vei vieraansa vestibyliin, joka oli kuin temppeli. Seinät hohtivat,\nlattialla oli matot ja ikkunat olivat maalatut. Viidennessä kerroksessa,\njossa hän aukasi oven avaimellaan, toisti hän ihastuneena:\n\n\"Saattepa nähdä, saattepa nähdä.\"\n\nMutta Valérie ja Reine olivat luultavasti odottamassa, sillä he tulivat\nheti vastaan. Valérie näytti vielä nytkin kolmenkymmenen kahden\nvuotiaana hyvin nuorelta ja kauniilta, suloinen tummaverinen nainen,\njolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot komeain hiusten ympäröiminä, vähän\nliian suuret rinnat, mutta ihailtavat olkapäät, joista Morange hyvin\npaljon ylpeili, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Reine, joka nyt\noli kahdentoista, oli äitinsä elävä kuva, samat hymyilevät kasvot,\nhieman pitemmät ehkä, ja somat sileät mustat hiukset.\n\n\"Oh, miten ystävällinen olitte, kun noudatitte meidän kutsua!\" sanoi\nValérie iloisesti puristaessaan Mathieun molempia käsiä. \"Mutta niin\nikävää, kun rouva Froment ei voinut seurata mukana! -- Reine, ota\nvastaan herra Fromentin hattu!\"\n\nJa sitten jatkoi hän:\n\n\"Meillä on, niinkuin näette, hyvin valoisa eteinen. Ehkä tahdotte nähdä\nhuoneustoamme sillä aikaa kuin munat kiehuvat? Sitten se olisi tehty, ja\nsitten te ainakin tietäisitte, missä syötte aamiaista.\"\n\nTämä sanottiin rakastettavalla tavalla, ja Morange itse nauroi niin\nhyväntahtoisesti, että Mathieu mielellään antoi heidän tyydyttää\nturhamaisuutensa. Ensin sali, nurkkahuone, jossa oli harmahtavat,\nkultakukalliset tapeetit ja komeat, valkeaksi lakeeratut huonekalut\nLudvig XV:nen mallia, joitten joukossa palissanderipiaano muodosti\nsuuren, mustan paikan. Sitten Grenellen bulevardin puolella Reinen\nvaaleansininen huone, jossa oli amerikalaisesta kuusesta tehty pikku\ntytön huoneen kalusto. Avioparin pieni makuuhuone oli huoneuston\ntoisessa päässä, ja sitä eroitti salista ruokasali; siinä olivat\ntapeetit ja kalusto keltaset, ja sen täyttivät melkein kokonaan sänky,\npeilikaappi ja toalettipiironki. Ruokasalissa upeili vanha klassillinen\ntammi; häikäisevän valkoisen pöytäliinan yläpuolella kimalteli vahvasti\nhopeoittu kattolamppu kuin ilotulitus.\n\n\"Tämä on ihastuttavaa!\" sanoi Mathieu, ollakseen kohtelias. \"Tämä on\nerinomaisen komeaa!\"\n\nIsä, äiti ja tytär eivät väsyneet kulettamasta häntä ympäriinsä ja\nselittämästä hänelle kaikkea. Mikä eniten häntä kummastutti, se oli,\nettä hän luuli nähneensä tämän kaiken jo ennen. Ja nyt muisti hän ...\nMoranget olivat, luultavasti itsekään tietämättä, koettaneet syvässä\nkunnioituksessaan ja salaisessa kateudessaan jäljitellä Beauchênen\nkotia. Ollen aina rahapulassa voivat he ainoastaan ostaa halpahintaista\ntavaraa, ja silloin täytyi heidän säästää mitä tarkimmin muissa\nasioissa, mutta he ylpeilivät siitä, he luulivat, että he lähestyivät\nkadehdittavaa yläluokkaa koettamalla matkia sitä.\n\n\"Ja lopuksi on meillä tämä\" ... sanoi Morange avatessaan palkongille\nmenevän ruokasalin oven.\n\nPalkonki kulki koko huoneuston pituuden. Tältä korkeudelta oli näköala\ntodellakin kaunis: Seine etäämpänä ja Passyn kukkulat, jotka näkyivät\nkattojen yli, sama näkyala kuin Beauchênen talosta, mutta laveampi.\n\nSiitä huomautti Valentinekin.\n\n\"Eikö tämä ole suurenmoista? Se on todellakin toista kuin nuo pari,\nkolme puuta, jotka nähdään kadulta.\"\n\nPalvelijatar toi sisään munat, istuttiin pöytään, ja Morange kertoi\nriemumielellä, että kaikki tämä maksoi hänelle kuusitoista sataa\nfrankia. Se oli melkein kuin ilmaiseksi, vaikka tuo rahasumma teki\näärettömän suuren loven hänen kukkaroonsa. Mathieun, joka ymmärsi, että\nhän oli pääasiallisesti kutsuttu sentähden, että hänelle voitaisiin\nnäyttää tätä uutta huoneustoa, täytyi vetää suunsa hymyyn, niin\nihastuksissaan näyttivät nuo rehelliset ihmiset olevan saadessaan\nrehennellä hänen edessään. Kun hänellä itsellä ei ollut pienintäkään\nkunnianhimoa eikä ollenkaan kadehtinut sitä loistoa, jota hän näki\ntoisilla, vaan oli täydellisesti tyytyväinen saadessaan elää\nyksinkertaista elämää Mariannen ja lasten kanssa, ihmetteli hän\nainoastaan tätä perhettä, jota vaivasi halu loistella ja tulla\nrikkaaksi, hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä, hän hymyili, mutta\nhän oli kuitenkin hieman surullinenkin.\n\nValériellä oli kaunis leninki keveästä kankaasta, jossa oli pieniä\nkeltaisia kukkia; tytär Reine, jonka hän mielellään puki keikailevampaan\npukuun, oli puettuna siniseen musliiniin. Ja aamiainenkin oli liiaksi\nrikas: munia, kalaa, kotletteja ja sparrista. He rupesivat heti puhumaan\nJanvillestä.\n\n\"Vai niin, teidän lapsenne voivat hyvin? Oi, miten suloisia ne ovat! Ja\nte viihdytte maalla? Se on omituista; minä luulisin ikävystyväni siellä,\nsiellä on niin vähän huvitusta. Luonnollisesti tulemme me ilolla\ntervehtimään teitä, koska rouva Froment on niin hyvä ja tahtoo nähdä\nmeitä.\"\n\nMutta keskustelu kääntyi kuin vastustamattoman voiman pakosta takaisin\nBeauchêneihin. Se oli omituinen mielipide Morangeilla, he elivät\nainaisessa ihailussa, johon kuitenkin oli sekaantunut hiljaista\narvostelua. Valérie, joka oli hyvin ylpeä siitä, että sai olla mukana\nConstancen vastaanotoissa lauvantaisin ja talven kuluessa oli tullut\nkutsutuksi kaksi kertaa hänen luokseen päivällisille, oli myöskin\nottanut \"päivänsä\", tiistain, antoi pieniä iltamia ja köyhdytti itsensä\nleivoksien hankkimisella. Hän puhui myöskin syvällä kunnioituksella\nrouva Séguin du Hordelista ja komeasta talosta d'Antin kadun varrella,\njonne hän, kiitos siitä Constancen, oli tullut kutsutuksi tanssiaisiin.\nJa hän oli vielä enemmän ihastunut siihen ystävyyteen, jolla häntä\nkohteli Beauchênen sisar Sérafine, jota hän ei koskaan kutsunut muulla\nnimellä kuin rouva paroonitar de Lowicz.\n\n\"Hän on ollut täällä minun vastaanotossani kerran, hän on niin iloinen\nja hyvä! Tehän olette ennen ollut tuttavuudessa hänen kanssaan? Hänen\nnaimisensa jälkeen, kun hän sopi veljensä kanssa, tuon ikävän\nperintöriidan jälkeen? Siinä on toki yksi, joka ei ole liiaksi ihastunut\nrouva Beauchêneen!\"\n\nValérie alkoi taas puhua Constancesta, luuli, että pikku Mauricella,\nkuinka suuri ja paksu hän olikaan, oli sairaalloinen ulkonäkö, ja\najatelkaa, mikä kauhea isku se olisi vanhemmille, jos he kadottaisivat\ntuon ainoan poikansa! Heiltä on hyvin väärin, ett'eivät hanki hänelle\npientä veljeä. Mutta sitten antoi hän ymmärtää, että oli saanut\nluottamusta osakseen, ja tiesi, että rouva oli yhtä haluton siihen kuin\nmiehensäkin. Hän iski silmää, Reinen tähden, joka viattomasti katseli\nlautastaan.\n\n\"Mutta tehän näytätte noudattavan samaa politiikkaa\", sanoi Mathieu\nnauraen.\n\n\"Oh\", huudahti Morange, \"miten voitte te verrata meitä köyhiä raukkoja\nBeauchênen herrasväkeen, jotka ovat niin rikkaita! Jos he antaisivat\nminulle rikkautensa ja asemansa, niin pitäisin mielelläni tusinan\nlapsia!\"\n\n\"Ja muuten\", sanoi Valérie tuntien pöyristystä, \"jos me saisimme tytön\nlisää... Kiitoksia paljon! Mutta jos me olisimme varmat, että saamme\npojan! Vaan minä pelkään liian paljon! Minä luulen, että olen\nsamanlainen kuin äitinikin, joka sai neljä tytärtä. Ette voi\nkuvitellakaan ... se on hirveää.\"\n\nHän sulki silmänsä ja oli näkevinään onnettoman kotinsa, neljä\npelästynyttä, laihtunutta tyttöstä, jotka saivat kuukausia odottaa\nkenkiä, leninkejä ja hattuja ja jotka kasvoivat vanhoiksi piioiksi\nhirveästi odotellen kosijoita, joita ei tullut. Tytöillehän täytyy antaa\nmyötäjäiset.\n\n\"Ei, ei\", jatkoi hän, \"me olemme siksi viisaat, ett'emme tahdo pahentaa\ntilaamme. Kun täytyy ajatella taloutensa varmistamista, niin silloin on\nsynti hankkia itselleen suurta lapsijoukkoa. Minä en salaakaan sitä,\nettä olen hyvin kunnianhimoinen mieheni puolesta; jos hän seuraa minun\nneuvojani, kohoaa hän korkeaan asemaan, ja minua kauhistuttaa sellainen\najatuskin, että minä sulkisin häneltä tien tyttöjoukolla. Ei, minä\ntoivon, että voimme antaa Reinelle runsaat myötäjäiset, kun itse tulemme\nrikkaiksi.\"\n\nMorange oli liikutettu, hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä. Hän\noli tuon heikon miehen tahto, hän oli istuttanut kunnianhimonsa\nmieheensä, ja mies rakasti häntä siitä syystä paljon enemmän.\n\n\"Minulla on kunnon vaimo, rakas Fromentini. Hänellä on päätä ja\nsydäntä.\"\n\nKun Valérie jatkoi tuumainsa kehittämistä ja puhui siitä kauniista\nhuoneustosta, joka hänellä tulisi olemaan, vastaanotoista, niistä\nkahdesta kuukaudesta, jotka hän viettäisi jossain kylpypaikassa kuten\nBeauchênetkin, katseli Mathieu häntä mietteisiinsä vaipuneena. Tämä oli\ntoista kuin Moineaud, joka tiesi, ett'ei hänestä koskaan tule\nministeriä. Morange ehkä uneksi, että hänen vaimonsa tekee hänet\nministeriksi jonakuna päivänä. Kansanvaltaisessa maassa tahtoo ja voi\njokainen vähäpätöinen porvari kohota, ja siellä on kilpajuoksua,\njokainen tulee julkean hävittömäksi, sysää tieltään toiset päästäkseen\nsitä pikemmin askeleen ylöspäin. Tällainen yleinen ylöspäin kohoaminen\non ainoastaan mahdollista sellaisessa maassa, jossa vallitsee\nvaltiollinen tasa-arvoisuus ja taloudellinen epätasaisuus, sillä siellä\non jokaisella sama oikeus onneen, vaaditaan vaan, että se valloitetaan\nsydämettömän itsekkäisyyden taistelussa, jos nimittäin ihminen janoaa\nyliluokan viekottelevain huvien nauttimista. Kansa ei voi elää\nonnellisena kansanvaltaisen hallitusmuodon ollessa vallalla, ell'eivät\ntavat ole yksinkertaiset ja yhteiskunnalliset ehdot jotenkin yhtäläiset.\nMuuten syntyy ankara kilpajuoksu valtion virkain saamisesta,\nruumiillista työtä halveksitaan, loisteliaisuus tulee välttämättömäksi,\nkilpaillaan rikkaudesta ja vallasta, jotta voitaisiin tyydyttää ahnasta\nnautinnonhimoa. Se oli niinkuin Valérie sanoi. Ei tahdota rasittaa\nitseään lapsilla, tahdotaan pitää kädet ja jalat vapaina tällaisessa\nsodassa, jotta voitaisiin helpommin kavuta toisten ylitse.\n\nMathieu ajatteli myöskin matkimishalua, joka saa aikaan sen, että\nvarattomat köyhdyttävät itseään vielä enemmän matkimalla varakkaampia.\nMitä tuskaa on tuon jäljitellyn loisteliaisuuden takana, joka on niin\nkallista, vaikka se olisi mukailtuakin! Kaikenlaisia hyödyttömiä\ntarpeita luodaan, ja se hidastuttaa tuotantokykyä. Ei ole enään\nsopivaista sanoa, että leipää puuttuu, kun tahdotaan kuvata köyhyyttä.\nSe mikä puuttuu, se on ylellisyys; jos siitä täytyy luopua, niin\nluulevat ihmiset olevansa kuolemaisillaan nälkään.\n\nKun jälkiruoka oli tarjottu ja palvelijatar mennyt pois, tuli Morange\nhyvän aamiaisensa vaikutuksesta avomieliseksi; hän katseli vaimoaan,\niski silmää ja katsoi vierastaan.\n\n\"Hänhän on luotettava ystävä, hänelle voi puhua kaikki.\"\n\nJa kun Valérie oli pään nyökäyksellä ilmaissut suostumuksensa, jatkoi\nMorange hymyillen:\n\n\"Niin, ystäväni, mahdollista on, että minä pian katoan tehtaasta. Se ei\nole päätetty, mutta minä ajattelen joka tapauksessa sitä. Minä olen sitä\njo ajatellut useamman kuukauden, sillä ainoastaan viiden tuhannen\nfrankin ansio kahdeksan vuoden työn perästä ja varsinkin tieto siitä,\nettä ei juuri koskaan voi saada paljoa enempää, voi saattaa epätoivoon.\"\n\n\"Se on hirmuista\", keskeytti Valérie, \"yhtä hyvin voi heti lyödä päänsä\nseinään.\"\n\n\"Sellaisissa oloissa on parasta katsoa muita aloja, vai kuinka? Tehän\nmuistatte Michaudin, sen nuoren miehen, joka oli minun alaisiani\ntehtaassa kuusi vuotta sitten, muuten hyvin lahjakas mies. Siitä on nyt\ntuskin kuusi vuotta kun hän jätti meidät ja sai paikan Crédit\nnationalissa, ja tiedättekö, mitä hän nyt ansaitsee? Kaksitoista tuhatta\nfrankia ... ajatelkaahan vaan, kaksitoista tuhatta frankia!\"\n\nTämä numero kajahti kuin torven töräys. Aviopuolisojen silmät\npyörähtelivät innosta, ja tytönkin posket tulivat kuumiksi.\n\n\"Eräänä päivänä maaliskuussa kohtasin minä sattumalta Michaudin; hän\nkertoi kaiken tuon minulle ja oli hyvin ystävällinen. Hän tarjoutui\nhankkimaan minulle paikan siellä ja suosittelemaan minua parhaan kykynsä\nmukaan. Mutta se on uhkapeliä; minun täytyy alussa tyytyä kolmeen\ntuhanteen kuuteen sataan päästäkseni vähitellen hyvin korkealle\npalkalle. Kolme tuhatta kuusi sataa! Mitenkä voi elää muutamia aikoja\nkolmella tuhannella kuudella sadalla varsinkin nyt, kun tämä huoneusto\non lisännyt meidän menojamme niin suuresti?\"\n\nJa Valérie keskeytti kiivaasti:\n\n\"Se, joka ei yritä, ei myöskään mitään saa! Sen sanon minä hänelle\nehtimiseen. Minä tahdon luonnollisesti, että pitää olla varovainen, en\nsallisi hänen koskaan tekevän sellaisia tyhmyyksiä, jotka\nvahingoittaisivat hänen tulevaisuuttaan. Mutta eihän hän voi lahota\nsellaisella paikalla, joka ei ole hänen arvonsa mukainen.\"\n\n\"Te olette siis jo tehnyt päätöksen?\" kysyi Mathieu.\n\n\"Olen\", sanoi Morange, \"minun vaimoni on tehnyt kaikki suunnitelmat, ja\nme olemme tehneet päätöksemme ... ell'ei mitään odottamatonta tapahdu.\nMuuten ei Crédit nationalissa tule yhtään paikkaa avoimeksi, ennenkuin\nlokakuussa. Mutta, rakas ystävä, älkää sanoko tästä sanaakaan\nkenellekään, me emme tahdo tulla eripuraisuuteen Beauchêneitten kanssa.\"\n\nHän katsoi kelloaan, sillä kun hän oli hyvin säännöllinen, ei hän\ntahtonut tulla liian myöhään konttooriinsa, jossa hänen piti olla puoli\nkaksi. Ja palvelijatarta käskettiin kiirehtimään kahvia pöytään. Se\njuotiin kuumana, mutta silloin ilmoitettiin vieras, joka saattoi perheen\nunohtamaan kaiken muun.\n\n\"Oo\", huudahti Valérie ja nousi nopeasti ja punastuen ihastuksestaan,\n\"rouva paroonitar de Lowicz!\"\n\nSérafine, joka nyt oli kahdenkymmenen yhdeksän, oli pitkä, kaunis, soma,\npunahiuksinen nainen, jolla sitäpaitse oli komea vartalo. Hänen punaiset\nhuulensa hymyilivät riemuitsevasti, ja hänen ruskeissa, suurissa,\nkullansädehtivissä silmissään paloi sammumaton irstaisuuden liekki.\n\n\"Älkää mitenkään häiriytykö minun tähteni, ystäväni. Palvelijattarenne\ntahtoi välttämättömästi tuoda minut saliin, mutta minä tulin mieluimmin\ntänne, sillä minulla on hieman kiire. Minä tulin noutamaan teidän pikku,\nkiltti Reineä ottaakseni hänet mukaani illatsuun Circuksessa.\"\n\nJa uusi ihastuksen räjähdys tärisytti ilmaa. Tyttö istui siinä\nmielipuolena ilosta, ja äiti rehenteli ylpeydestä sekä puhui\nlakkaamatta.\n\n\"Oo, rouva paroonitar, te yllätätte meidät, te hemmoittelette\npienokaisen pilalle. Mutta eihän hän ole puettukaan vielä, ja meidän\ntäytyy pyytää teidän odottamaan silmänräpäyksen. Kas niin, tule nyt\nheti, niin minä autan sinua. Kymmenen minuuttia, sen minä lupaan,\nainoastaan kymmenen minuuttia!\"\n\nSérafine jäi yksikseen molempain herrain kanssa. Hän oli kummastunut\nnähdessään Mathieun; nyt meni hän iloisena Mathieun luokse ja puristi\nhänen kättänsä kuin vanha ystävä.\n\n\"Mitenkä te voitte?\"\n\n\"Kiitos, erittäin hyvin.\"\n\nKun Sérafine istui Mathieun viereen liikahti Mathieu vasten tahtoaan\nvetääkseen tuolinsa taaksepäin; hän näytti suuttuneelta tästä\nkohtauksesta.\n\nHän oli ollut hyvä tuttu Sérafinen kanssa siihen aikaan, jolloin hän oli\ntullut Beauchénen palvelukseen. Sérafine oli hillitsemätön nautinnon\nihminen, hermostunut nainen ilman omaatuntoa ja moraalia, rohkea ja\ntarmokas, tykkänään antautunut hekuman palvelukseen. Hän oli kasvanut\ntehtaan hälyssä ja pauhussa yhdessä perin itsekkään veljensä Alexandren\nja serkkunsa, hyvän, terveen, viisaan Mariannen kanssa. Aina\nlapsuudestaan asti oli hän ollut utelias maistamaan kaikkia kiellettyjä\nhedelmiä. Väitettiin, että hän oli viidentoista vuotiaana antanut erään\ntuntemattoman miehen vietellä itsensä. Sitten tuli tuo omituinen juttu\nhänen naimisestaan parooni de Lowiczin kanssa, lurjuksen, mutta kauniin\nkuin jumala, jonka kanssa hän pakeni. Vuoden kuluttua synnytti hän\nkuolleen lapsen, keskosen, johon hänen sanottiin olevan itse syypää.\nAhnas kun oli, oli hän perinnönjaossa isänsä jälkeen joutunut\neripuraisuuteen miehensä kanssa ja ajanut tämän ulos portista, jonka\njälkeen parooni matkusti Berliiniin ja murhattiin eräässä pelihuoneessa.\nIloissaan siitä, että oli päässyt miehestään, nautti Sérafine\nhäikäilemättä vapauttaan nuorena leskenä. Hän oli mukana kaikissa\nhuveissa, kaikissa juhlissa, ja monia tarinoita kuiskailtiin hänen\nsatunnaisista yhteyksistään, siitä julkeudesta, jolla hän pyrki\ntarkoitustensa perille saadakseen heti valtoihinsa sen miehen, johon hän\noli iskenyt silmänsä, ja hänen kohtuuttomista uhreistaan vapaan\nrakkauden alttarille; mutta koska hän oli säilyttänyt ulkonaisen arvonsa\neikä koskaan joutunut julkisiin häväistyksiin rakastajainsa tähden,\notettiin hän yhä vastaan kaikkialla, rikas, kaunis ja pidetty kun oli.\n\n\"Tehän asutte maalla?\" kysyi hän ja kääntyi taas Mathieun puoleen.\n\n\"Niin, kuukauden päivät.\"\n\n\"Constance on siitä kertonut minulle. Minä tapasin hänen äskettäin rouva\nSéguinin luona. Me olemme, kuten tiedätte, hyviä ystäviä nyt, kun minä\nannan veljelleni hyviä neuvoja.\"\n\nHänen kälynsä Constance inhosi häntä, ja Sérafine laski siitä mielellään\nleikkiä tavallisella reippaudellaan, hän joka julkisesti nauroi\nkaikelle.\n\n\"Voitteko ajatella, siellä puhuttiin tohtori Gaudesta, tuosta\nkuuluisasta kirurgista, jolla on jyrkkä keino, millä hän estää rouvia\nsaamasta lapsia. Minä luulin, että Constance pyytäisi hänen osoitettaan,\nmutta hän ei uskaltanut.\"\n\nNyt yhtyi keskusteluun Morange:\n\n\"Tohtori Gaude, vai niin, eräs vaimoni ystävä on puhunut hänestä. Hän\nkuuluu tekevän erinomaisia leikkauksia, oikeita ihmetöitä. Hän avaa\nhyvin häikäilemättä vatsan niinkuin kaapin, ottaa siitä pois, mitä hän\ntahtoo, ompelee kiinni taas, ja potilas tulee terveeksi edes tietämättä\nmitä hänelle on tehty. Sehän on suurenmoista!\"\n\nHän puhui lähemmistä yksityiskohdista, kertoi tohtori Gauden klinikasta\nMarboeufissa, jonne kansaa virtaili näkemään leikkauksia niinkuin\nmennään teaatteriin. Tohtori, joka ei halveksinut mammonaa vaan oli\npäinvastoin hyvin rahanahne saatuaan rikkaita potilaita käsiinsä,\ntavoitteli myöskin kunniaa mitä vaarallisimpain kokeitten\nonnistumisessa, kokeitten, joitten alaisiksi tulivat klinikan köyhät\nvaimot. Sanomalehdet puhuivat hänestä ehtimiseen, hän antoi\nsanomalehtien puhua laveasti niistä varattomista naisista, joita hän oli\nleikellyt, ja tämä kiihoitti rikkaita naisiakin yrittämään. Muuten oli\nhän iloinen pessimisti, hän kuohitsi naisen kuin kaniinin, ja tämän teki\nhän tinkimättä omantuntonsa kanssa: muutamia onnettomia ihmislapsia\nvähemmän, eikö se ollut pelkkä voitto?\n\nSérafine puhkesi nauruun, kun hän näki Mathieun hämmästyneen ja\nsuuttuneen katseen; hänen valkeat sudenhampaansa salamoitsivat veristen\nhuulten välissä.\n\n\"Niin, ystäväni, tuo mies ei ole lähestulkoonkaan samanlainen kuin\nteidän tohtorinne Boutan, joka neuvoo kaikkien naispotilaittensa\nsynnyttämään lapsia. Se on hänen yleinen lääkkeensä kaikkia tauteja\nvastaan. Se minua vaan kummastuttaa, että Constance pitää tuota tohtori\nHaikaraa lääkärinään, hän, joka pelkää aina tulevansa raskaaksi. Ja\nsiinä hän onkin oikeassa. Hyi, miten rumaa se on!\"\n\nMorange yhtyi kohteliaasti hänen nauruunsa osoittaakseen, että hän oli\nsamaa mieltä. Mutta Valérie ei tullut takaisin Reinen kanssa, hän tuli\nkärsimättömäksi ja tuskaantui siitä, että hänen vaimonsa antoi\nparoonittaren odottaa. Hän pyysi lupaa saada mennä katsomaan; hän\najatteli, että hän ehkä voi auttaa tytön pukemisessa.\n\nKun Sérafine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, iski hän suuret, tuliset\nkullansädehtivät silmänsä häneen. Hän ei nauranut enään niinkuin ennen,\nhänen rohkeat kasvonsa loistivat jonkinlaisesta pilkallisesta himosta\nkajastuen hiusten punertavaan väriin. Syntyi sangen pitkä äänettömyys\naivankuin hän olisi tahtonut saattaa Mathieun hämmennyksiin ja voittaa\nhänet.\n\n\"Kiltti Marianne voi ehkä hyvin?\"\n\n\"Kyllä, kiitos.\"\n\n\"Ja lapset varttuvat?\"\n\n\"Niin tekevät.\"\n\n\"Te olette siis onnellinen kuin hyvä perheenisä siellä kaukaisessa\nnurkassanne?\"\n\n\"Täydellisesti onnellinen.\"\n\nSérafine vaikeni taas, mutta katsoi yhä Mathieutä yhä kiihoittavammin ja\npäivänpaisteisena, hurmaavana kuin seireeni, jonka polttavat silmät\nmyrkyttävät miesten sydämet. Vihdoin sanoi hän pitkäveteisesti:\n\n\"Meidän välimme on siis aivan loppu?\"\n\nMathieu osoitti liikkeellä, että se oli aivan loppu. Heidän historiansa\noli nyt jo vanha. Mathieu oli yhdeksäntoista vuotias ja oli äsken tullut\nBeauchênen palvelukseen, kun Sérafine, joka oli naimisissa ja\nyhdenkolmatta vuotias, oli äkkiä eräänä iltana ollessaan ilman seuraa\nheittäytynyt hänen syliinsä. Mathieu oli heikkona hetkenään antanut\nyllättää itsensä. Muutamia kuukausia myöhemmin, ennenkuin hän oli nainut\nMariannen, oli hän rikkonut nämät välit.\n\n\"Loppuko, aivanko loppu?\" kysyi Sérafine taas taisteluun vaativalla ja\nhymyilevällä katseella.\n\nHän oli todellakin vastustamattoman viehättävä. Ei koskaan Mathieu ollut\nnähnyt häntä niin kauniina, niin leimuavan himoisena saada heti\ntyydyttää oikkunsa. Hän tarjosi itseään voittajan varmuudella, ilman\nhäveliäisyyden jälkeäkään, hänhän oli vapaa ja tiesi varmaan, että hän\nvoi antaa yhtä paljon ja enemmänkin kuin ottaa vastaan. Kaiken tämän\nalla oli kuitenkin saatanallinen halu kiusata Mathieutä, ottaa mies\ntoiselta naiselta, pieneltä, tuhmalta sukulaiselta ja pakoittaa tämä\nsukulainen itkemään.\n\nKun Mathieu ei nytkään vastannut edes liikkeellä, ei hän siitäkään\nsuuttunut, vaan näyttäytyi yhä vastustamattomammalta seireeniltä.\n\n\"Minä pidän enemmän tästä, älä vastaakaan, älä sanokaan, että kaikki on\nloppu. Minun puoleltani, rakas ystäväni, ei se koskaan lopu. Se voi\ntapahtua, kun te tahdotte, ymmärrättekö, illalla, huomenna, tai minä\npäivänä tahansa teitä haluttaa tulla naputtamaan oveani. Tehän tiedätte,\nmissä minä asun, eikö totta? Minä odotan teitä.\"\n\nPunertava pilvenhattara peitti Mathieun kasvot. Hän sulki silmänsä,\njotta ei näkisi Sérafinea, joka nojasi hänen puoleensa hehkuvana ja\ntuoksuava. Ja pimeydessä silmäluomiensa takana näki hän Sérafinen\nhuoneuston, jossa hän oli käynyt vieraisilla Mariannen kanssa, alemman\nkerroksen eräässä talossa Marignanin kadun varrella. Erityinen ovi vei\nsiellä hiljaisiin huoneisiin, jotka olivat verhotut äänen\ntukahduttamiseksi paksuilla matoilla ja oviverhoilla. Palvelusväkenä oli\nnaisia, jotka veivät vieraan sanaakaan sanomatta sisään ja katosivat\nkuin varjot. Nuoren parin oli Sérafine siellä ottanut vastaan pienessä\nsalissa, jossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ikkunaa ja jossa\nkandelabrien kymmenen kynttilää paloi keskellä päivää. Mathieu tunsi\nvielä monen vuoden kuluttua sen läpitse tunkevan, lämpimän tuoksun, joka\nsiellä oli huumannut hänen aistimensa.\n\n\"Minä odotan sinua\", kuiskasi Sérafine huulet aivan lähellä Mathieun\nhuulia.\n\nKun Mathieu vavahdellen vetäytyi taaksepäin suutuksissaan siitä, että\nhän näytteli sellaisen miehen osaa, joka hylkää viehättävän naisen,\nluuli Sérafine, että hän aikoi vielä kerran kieltäytyä, ja hän pani\näkkiä pienen, lämpimän kätensä Mathieun huulille.\n\n\"Hiljaa, he tulevat. Ja minä en tarvitse mitään tohtori Gaudea, kuten\ntiedät.\"\n\nHerra ja rouva Morange tulivat nyt vihdoinkin takaisin Reinen kanssa.\nÄitinsä oli polttamalla kähertänyt hänen hiuksensa. Reine oli todellakin\nihastuttava heleässä, valkeilla pitseillä reunustetussa\nsilkkileningissään ja samasta kankaasta tehdyssä suuressa hatussaan.\nHänen iloisia, pyöreitä kasvojaan peitti iho niin heleä ja hieno kuin\nruusunlehti.\n\n\"Ah, sinä pieni keruubi!\" huudahti Sérafine imarrellakseen vanhempia.\n\"Hän vielä kerran ryöstetään minulta...\"\n\nJa hän syleili Reineä ihastuksissaan ja oli olevinaan ikävissään siitä,\nettä hänellä itsellä ei ollut lapsia.\n\n\"Niin, siitä tulee niin surumieliseksi, kun näkee tuollaisen pienen\naarteen. Jos voitaisiin olla varmat siitä, että Herramme antaisi\njollekin noin ihastuttavan, pienen lapsen, niin kellään ei todellakaan\nolisi mitään sitä vastaan. No niin, mutta minähän voin varastaa hänet\nteiltä enkä anna enään häntä takaisin.\"\n\nHerrasväki Morange nauroi tyytyväisenä. Mathieu, joka tunsi Sérafinen\nerittäin hyvin, kuunteli kummastuneena. Kuinka monta kertaa oli hän\nheidän lyhyen yhdyselämänsä aikana kiivaalla äänellä puhunut hänen\nkanssaan lapsista, joita aina pitäisi pelätä. Ne ovat ainaisena uhkana,\nne turmelevat ja vähentävät nautinnon, ne antavat ihmisen maksaa hetken\nhuvin pitkäaikaisella kärsimyksellä ja loppumattomalla huolella.\n\nSitäpaitse turmelevat ne naisen kauneuden, tekevät hänet ennen aikaansa\nvanhaksi ja miesten inhoamaksi. Luonto on aivan hullu, kun se on antanut\nrakkauden maksaa äiteyden ankaran veron. Aina siitä asti kuin\nraskaudentila, joka onneksi oli päättynyt keskosen synnyttämiseen -- oli\nantanut hänelle varoituksen, jota hän vieläkin kauhistuu, oli hän valmis\nrikokseen päästäkseen lapsia synnyttämästä.\n\nHän tunsi Mathieun kummastuneen katseen, se huvitti häntä ja hän lausui\npilkallisella äänellä:\n\n\"Eikö totta, ystäväni, minähän sanoin teille äsken, että tultuani\nleskeksi lohdutan itseäni miten parhain taidan siitä, että olen tuomittu\nainaiseksi lapsettomaksi.\"\n\nMathieu tunsi taas polttavan punan kasvoillaan, ja hän ymmärsi, mitä\nSérafine tarkoitti, minkälaisia inhoittavia hedelmättömiä nautintoja hän\nlupasi hänelle.\n\nReine katseli Sérafinea ihastuneena ja hurmaantuneena tuon kauniin\nnaisen ystävyydestä. Hän heittäytyi Sérafinen syliin ja huudahti\ntyydytetystä turhamaisuudesta värähtelevällä äänellä.\n\n\"Oi, rouvani, kuinka minä pidän teistä!\"\n\nAina portaille asti saattoi Morangen herrasväki paroonitar de Lowiczia,\neivätkä he keksineet sanoja, joilla olisivat voineet ilmaista\nkiitollisuutensa tuolle heidän itsensä tavoittamalle ylellisyydelle,\njoka oli tullut noutamaan heidän tyttärensä.\n\nKun he olivat sulkeneet eteisen oven, hyökkäsi Valérie palkongille\nhuudahtaen:\n\n\"Mennään katsomaan, kun he menevät!\"\n\nMorange, joka ei enään ajatellut konttooriaan, asettui hänen viereensä,\nhuusi Mathieutä ja sai tämänkin nojautumaan kaidepuun ylitse. Siellä\nalhaalla oli sirot viktoriavaunut, joita ajoi liikkumatta kuskipukilla\nistuva komea kuski. Tämä näky sai aviopuolisot haltioihinsa\nihastuksesta. Ja kun Sérafine astui vaunuihin sekä antoi tytön istua\nviereensä, eivät he voineet olla ääneensä nauramatta.\n\n\"Miten kaunis hän on, miten hän on onnellinen!\"\n\nTässä silmänräpäyksessä tunsi Reine, että häntä katsottiin. Hän katsoi\nylöspäin, hymyili ja tervehti. Ja Sérafine teki samoin, kun hevonen\nravasi pois ja kääntyi kadun kulmassa.\n\nNyt tuli viimeinen purkaus:\n\n\"Katsokaa häntä, katsokaa häntä!\" huudahti Valérie. \"Miten lapsellinen\nhän on! Kahdentoista vuotiaana on hän vielä yhtä viaton kuin äsken\nsyntynyt lapsi. Minä en koskaan voi uskoa häntä kenellekään. Eikö hän\nnäytä pieneltä herttuattarelta, jolla ei koskaan ole ollut omia\najopeliään?\"\n\nMorangessa heräsivät taas tulevan onnen unelmat.\n\n\"Minä toivon, että hän saa yhden lapsen, kun me hänet naitamme. Kun minä\nkerran tulen Crédit nationaliin, niin kaikki toiveesi täyttyvät.\"\n\nSitten kääntyi hän Mathieun puoleen:\n\n\"Eikö olisi rikoksellisesti tehty meiltä, jos me hankkisimme yhden\nlapsen lisää? Meitä on jo kolme, ja rahan ansaitsemiseen vaaditaan niin\npaljon työtä ja vaivaa\"...\n\n\n\n\nIII\n\n\nMathieu, joka tahtoi lähteä työstään aikaisemmin ehtiäkseen talonisännän\nluokse, ennenkuin lähti päivälliselle ravintolaan -- kuten hän\nMariannelle oli luvannut -- sai iltapäivällä niin paljon tekemistä\ntehtaassa, että hän näki tuskin vilaustakaan Beauchêneesta.\n\nJa se oli helpoituskin hänelle, sillä häntä hävetti se salaisuus, jonka\nhän sattumalta oli keksinyt, hän pelkäsi saattavansa Beauchênen\nhäpeemään. Mutta niinä parina kertana kun he vaihtoivat jonkun sanan\nkeskenään, ei hänen päällikkönsä näkynyt edes muistavan, että hänellä\nolisi mitään hävettävää. Hän ei koskaan muulloin ollut näyttänyt niin\ntoimintahaluiselta. Aamullinen väsymys oli paennut, hän nauroi ja puhui\nkovalla äänellä aivankuin mies, joka ei pelkää työtä ja joka pitää\nelämää hupaisena.\n\nMathieu, joka tavallisesti ei lähtenyt ennen kello kuutta, meni nyt\nkello puoli kuusi Morangen luokse nostamaan kuupalkkaansa. Se nousi\nkolmeensataan viiteenkymmeneen frankiin. Mutta kun hän oli tammikuussa\nottanut etukäteen viisisataa frankia, josta hän kuussa maksoi takaisin\nviisikymmentä, sai hän ainoastaan kolmesataa. Hän laski viisitoista\nlouisdoriaan ja pani ne iloisella mielellä taskuunsa, mikä sai\nkassanhoitajan tekemään erään kysymyksen.\n\n\"Niin, nämä rahat tulevat todellakin kreivin aikaan; vaimollani ei\naamulla ollut kuin kolmekymmentä souta.\"\n\nKello oli jo yli kuuden, kun Mathieu tuli siihen komeaan taloon d'Antin\nkadun varrella, jossa Séguin de Hordel asui.\n\nSéguinin iso-isä oli ollut yksinkertainen Janvillen talonpoika. Hänen\noma isänsä, joka oli ollut armeijan muonavarain hankkija, oli koonnut\nmelkoisen omaisuuden. Ja itse eli hän, nousukkaan poika kun oli, rikkaan\nja komean laiskurin elämää, oli jäsen suurimmissa klubeissa, piti\nhevosia, oli rakastavinaan taidetta ja kirjallisuutta ja kannatti\nrikkaana sekä vapaamielisenä dilettanttina repäisevimpiä mielipiteitä.\n\nHän oli nainut hyvin vanhaa aatelia olevan köyhän tytön, Valentine de\nVaugeladen, vähäverisen, ahdasmielisen naisen, joka äidin palavasta\nuskoninnosta huolimatta ainoastaan tavan vuoksi noudatti kirkollisia\ntapoja ja himoitsi maailmallisia huvituksia. Itse Séguinkin kävi\nkirkossa naimisensa jälkeen, koska sitä pidettiin hyviin tapoihin\nkuuluvana.\n\nHänen isoisällään, talonpojalla, oli ollut kymmenen lasta, isä, armeijan\nmuonavarainhankkija oli tyytynyt kuuteen, ja kun hän itse oli saanut\nkaksi, pojan ja tytön, selitti hän, että sellainen saisi loppua nyt,\nkoska nytkin jo oli tarpeeksi väärin, että oli hankittu maailmaan kaksi\nolentoa, jotka eivät sitä olleet pyytäneet.\n\nSéguin omisti muun muassa Janvillen tuolla puolen suuren maatilan, jossa\noli viisisataa hehtaaria metsää ja korpea ja jonka hänen isänsä oli\nostanut vetäytyessään pois liike-elämästä ja koottuaan äärettömän suuren\nomaisuuden. Hänen alituinen toivonsa oli ollut päästä riemuretkessä\ntakaisin synnyinseudulleen, josta hän oli lähtenyt köyhänä, ja hän aikoi\njuuri rakentaa ruhtinaallisen linnan suureen puistoon, kun kuolema\ntempasi hänet pois.\n\nSéguin, joka oli saanut melkein kaikki nämät alueet perintöosakseen,\ntyytyi myymään metsästysmaita; hän oli muodostanut viidensadan frankin\nosakkeita, joista hänen ystävänsä kilpailivat ja jotka tuottivat hänelle\nerittäin hyvän koron. Paitsi metsiä ei siellä ollut mitään muuta kuin\nviljelemätöntä maata, lampia, hiekkaharjuja, kivikkoja, ja yleisenä\nmielipiteenä paikkakunnalla oli, ett'ei yksikään maanviljelijä voi\nkoskaan saada näistä maista mitään. Ainoastaan armeijan\nmuonavarainhankkija olisi voinut unelmoida tuosta romantisesta puistosta\nruhtinaallisen linnan ympärillä. Se oli myöskin hän, joka oli hankkinut\nitselleen oikeuden lisätä arvonimen \"de Hordel\" omaan nimeensä sen\ntorninraunion mukaan, joka oli hänen tilallaan.\n\nBeauchênen kautta, joka oli yksi metsästysosakkeitten omistaja,\noli Mathieu oppinut tuntemaan Séguinen ja löytänyt vanhan\nmetsästyspaviljongin metsänlaidassa, tuon yksinäisen, rauhallisen\nharakanpesän, jota hän rakasti siihen määrään, että oli vuokrannut sen\nja muuttanut sinne omaisineen. Valentinekin oli ollut niin rakastettava,\nettä oli siellä käynyt heidän muuttaessaan heitä tervehtimässä, ja hän\noli ylistellyt paikan runollisuutta ja nauranut sitä, ett'ei hän edes\nitse tiedä, mitä hän omistaa.\n\nAsian oikea laita oli kuitenkin se, ett'ei hän olisi voinut asua siellä\ntuntiakaan. Hänen miehensä oli johdattanut hänet kirjalliseen,\ntaiteelliseen ja hienon maailman Pariisiin, juoksi hänen kanssaan\nehtimiseen kirjallisissa salongeissa, ateliereissä ja näyttelyissä,\nteaattereissa ja huvittelupaikoissa, sanalla sanoen kaikissa niissä\nsulatusuuneissa, joissa heikot sydämet ja aivot poltetaan. Séguinilla,\njoka niin mielellään tahtoi olla muita etevämpi, oli kuitenkin ikävä ja\nhän viihtyi ainoastaan hevostensa kanssa huolimatta siitä, että hän\nvaati tunnustusta rakastavansa kirjallisuutta ja tulevaisuuden\nfilosofiaa, huolimatta taidekokoelmistaan, huonekaluistaan, savi- ja\ntina-astioistaan ja ennen kaikkea kirjoistaan, joista hän niin ylpeili.\n\nJa hän muodosteli vaimonsa itsensä mukaan, turmeli hänet omasta\nehdostaan huikentelevilla mielipiteillään, mustasi hänet\ntoverielämällään sellaisten henkilöitten kanssa, joitten kanssa hän\nluuli olevan reipasta ja muodinmukaista seurustella. Tuo pieni, hurskas\nhanhi, joka oli uskottu hänen huostaansa, oli siis jo valmiina\nmitä suurimpiin hullutuksiin; hän piti vielä tapana käydä\nherranehtoollisella, mutta ylisti syntiä ja totutti itsensä päivä\npäivältä yhä enemmän harha-askeleen ottamisen ajatukseen. Tämä kaikki\nvoi hyvin helposti johtaa suureen onnettomuuteen, sillä Séguin oli siksi\ntyhmä, että hän oli usein raaka ja pilkallinen vaimoaan kohtaan, ja tämä\nloukkasi vaimoa niin, että hän tuli kylmäksi ja uneksi tulevansa\ntoisella tavalla rakastetuksi, hellemmin ja lempeämmin.\n\nKun Mathieu tuli taloon, jonka komeasti koristetussa\nrenessanssifasaadissa oli kahdeksan ikkunaa joka kerroksessa, hymyili\nhän ja ajatteli:\n\n\"Täällähän asuu aviopari, joka ei odota kolmeasataa frankiaan\nkuukaudessa kolmekymmentä souta taskussa.\"\n\nVestibyyli oli äärettömän komea, pronssia ja marmoria. Oikealla oli\nkolme salia ja ruokasali, vasemmalla biljaardi, tupakkahuone ja\ntalvipuutarha. Ensi kerroksessa oli keskellä Séguinin työhuone, suuri ja\nkorkea huone, joka täytti talon koko keskiosan; hänen makuuhuoneensa oli\noikealla, vaimon ja lasten vasemmalla. Toisessa kerroksessa oli kaksi\nhuoneustoa varattu lapsia varten, kun ne olivat kasvaneet suuriksi.\n\nEräs palvelija, joka tunsi Mathieun, vei hänet heti herran työhuoneesen,\njossa käski Mathieun odottamaan; hänen herransa puki päälleen. Hetkisen\nluuli tulija, että hän oli yksikseen, ja hän katseli tuota suurta\nhuonetta, silmäili korkeaa ikkunaa vanhanaikaisine lasimaalauksineen,\nsamettisia, hopealla kirjailtuja oviverhoja, tammista kirjakaappia,\njossa oli rivittäin komeita kirjoja, pöytiä, joilla oli kallisarvoisia\nkulta-, lasi-, pronssi- ja marmoritaideteoksia, niitten joukossa myöskin\nuudenaikainen kokoelma tinasia esineitä. Kaikkialla oli itämaalaisia\nmattoja, matalia, mukavia tuoleja, ja yksinäisiä nurkkia, joita korkeat\nlehväkasvit verhosivat ja joissa voi parittain olla häiritsemättä.\n\n\"Ei, mutta oletteko te täällä, herra Froment!\" sanoi äkkiä ääni, joka\ntuli tinaesineillä lastatun pöydän luota.\n\n\"Ah\", sanoi Mathieu hetken epäiltyään, \"herra Charles Santerre!\"\n\nSe oli jo toinen kerta, kun Mathieu tapasi Santerren tässä huoneessa.\nCharles Santerrella, kuuluisalla ja salongeissa huomatulla\nromaanikirjailijalla, oli kaunis otsa, hellät, ruskeat silmät, ja liian\npunainen ja suuri suu, jota verhosi assyyrialaisella tavalla leikattu ja\nkäherretty parta. Hän oli kohonnut naisten avulla, joita hän hakkaili\nmuka tutkiakseen heitä; hän käytti heitä niin paljon kuin voi huvikseen\nja edukseen. Hänen sanottiin muuten olevan hyvin nöyrä, kohtelias ja\norjamaisesti rakastunut naisiin niin kauvan kuin hän ei ollut saanut\nheitä valtaansa; sitten käänsi hän heille röyhkeästi selkänsä, kun he\neivät enään olleet hänelle miksikään hyödyksi. Poikamiehenä\nperiaatteensa ja suunnitelmiensa mukaan, asettui hän toisten pesiin ja\nomaksui hienon maailman paheet; hänen kirjallisena erikoisalanaan oli\naviorikokset ja hän kertoili ainoastaan rikoksellisesta, liian\nhienostuneesta rakkaudesta, tuosta hedelmättömästä rakkaudesta, joka ei\nhanki lapsia maailmaan. Hänellä ei alussa ollut mitään suuria toiveita\nkirjoistaan, kirjaileminen oli hänestä ainoastaan hupainen ja tuottelias\nammatti, jonka hän oli itselleen valinnut. Menestyksensä viekoittelemana\noli hän sitten kuulustellut turhamaisuutensa ääntä, joka hänelle\nvakuutti, että hän oli kirjailija. Ja hän esiintyi nyt kuolevan maailman\nsalonkielämän kertoilijana, hän saarnasi mitä veltostuneinta pessimismiä\nja sellaista molemminpuolista pidättäväisyyttä, joka ihmiskunnan\nloppumisessa näki sen onnen.\n\n\"Séguin tulee pian\", sanoi hän mitä rakastettavimmalla äänellä. \"Minä\nolen saanut päähäni viedä hänet ja hänen vaimonsa kanssani syömään\npäivällistä ravintolaan, ja sitten me menemme erääsen pieneen\npremiäriin, jossa syntyy mellakoita ja tappelu.\"\n\nNyt vasta huomasi Mathieu, että hän oli jo pukeutunut hännystakkiin. He\npakisivat hetkisen, Santerre näytti erästä uutta tinaesinettä, pientä,\nalastonta naista, laihaa ja pitkää, joka makasi vatsallaan pää hiuksien\npeittämänä; mestariteos, sanoi hän, koko kärsivä ihmiskunta, yksinäisen\nnaisen avuttomuus, kun hän vihdoinkin on irtaantunut miehestä. Se oli\nSanterre, joka tultuaan ystäväksi taloon kylvi sinne kirjallista ja\ntaiteellista mielettömyyttään, mikä teki yksinkertaisen ja luonnollisen\njokapäiväisen elämän yhä onnommaksi.\n\nNyt tuli Séguin sisään. Hän oli yhtä vanha kuin Santerre, mutta pitempi\nja solakampi, hyvin vaaleaverinen, kotkannenä, harmaat silmät, ohuet\nhuulet ja pienet viikset. Hänkin oli hännystakissa.\n\n\"Niin, rakas ystäväni\", sanoi hän ollen hieman sammaltavinaan\npuhuessaan, \"Valentine tahtoo välttämättömästi ottaa toisen leningin.\nMeidän täytyy olla kärsivällisiä, meillähän on vielä tunti aikaa.\"\n\nKun hän huomasi Mathieun, pyysi hän ylen kohteliaasti, mutta ylhäisellä\näänenpainolla anteeksi. Ja kun tämä, jota Séguin kutsui \"rakkaaksi\nvuokralaisekseen\" oli maininnut käyntinsä syyn, repeämän sinkkikatossa\nviime sateen jälkeen, suostui hän heti siihen, että Janvillen levyseppä\nsaa tulla juottamaan sen kiinni. Mutta kun hän uusista selityksistä\nymmärsi, että koko katto täytyi laittaa uudestaan, niin huono se oli,\njätti hän heti kohteliaan puhetapansa, vastusti ja sanoi, että hän ei\nvoi sellaiseen korjaukseen uhrata rahasummaa, joka on paljoa suurempi\nvuotuista vuokraa, kuuttasataa frankia.\n\n\"Juottamiseen\", sanoi hän, \"siihen minä suostun. Minä kirjoitan\nlevysepälle.\"\n\nJa päästäkseen erilleen tästä aineesta sanoi hän:\n\n\"Odottakaahan hieman, herra Froment! Minä näytän teille erään\nmestariteoksen, teille, jolla on niin hyvä arvostelukyky.\"\n\nHän piti todellakin Mathieutä jossakin määrin arvossa, sillä hän tiesi,\nettä Mathieullä oli nopea, aina työskentelevä ajatus. Mathieu hymyili ja\nsuostui hänen pyyntöönsä päätettyään itsekseen, ett'ei hän jätä taloa,\nennenkuin on saanut lupaan uuden katon. Séguin otti esiin korukansiin\nsidotun kirjan, jonka hän uskonnollisella hartaudella antoi Mathieulle.\nValkeassa nahkakannessa oli suuri hopealilja, jonka yläpuolella taas oli\nnippu suuria violetinvärisiä ohdakkeita. Ja kirjan nimi: \"Katoomaton\nKauneus\" oli ylhäällä eräässä kulmassa niinkuin taivaassa.\n\n\"Aate ja värit ovat ihailtavat\", sanoi Mathieu, joka todellakin oli\nihastunut. \"Nykyään sidotaan kirjat sellaisiksi, että ne ovat todellisia\npieniä mestariteoksia.\"\n\nHän katseli kirjan nimilehteä.\n\n\"Tämähän on herra Santerren viimeinen romaani!\"\n\nSéguin katseli hymyillen kirjailijaa, joka oli tullut lähemmäksi. Ja\nkun hän näki Santerren katselevan kirjaa äärettömän ihastuneena, sanoi\nhän:\n\n\"Rakas ystäväni, kirjansitojani toi sen minulle tänä aamuna, ja minä\nodotin juuri tilaisuutta saadakseni hämmästyttää teitä sillä. Se on\nhelmi minun kokoelmissani. Mitä sanotte tästä aatteesta? Lilja, joka\nmerkitsee voittavaa puhtautta, ja ohdakkeet, rauniotaimet, jotka\nmerkitsevät vihdoinkin kuolleen, täydellisen onnen valloittaman maailman\nhedelmättömyyttä ... nehän kuvaavat koko teidän teoksenne sisällystä.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Tehän imartelette minua, te teette minut itserakkaaksi.\"\n\nMathieu oli lukenut tämän romaanin, hän oli lainannut sen rouva\nBeauchêneelta, jotta hänen vaimonsa Marianne saisi tutustua kirjaan,\njosta koko maailma puhui. Ja se oli suututtanut Mathieutä tavallista\nenemmän. Tällä kertaa oli Santerre jättänyt tavallisen poikamiehen\nasunnon, jossa hänen maailman naisensa harjoittivat luvatonta rakkautta\nviiden ja seitsemän välillä; hän oli nyt tahtonut kohota puhtaasen\ntaiteesen, hämärään, lyyrilliseen symbolismiin. Hän kertoi siinä hienon\njutun kreivitär Anne-Mariesta, joka oli välttääkseen karkean aistillista\nmiestään paennut Bretagneen nuoren taivaallisia näkyjä näkevän\ntaiteilijan Norbertin luokse, joka oli ottanut näkyjensä mukaan\nkuvitellakseen nunnaluostarin kappelin. Kolmekymmentä vuotta kesti hänen\nihanteellinen taidemaalauksensa, ja se oli kuin seurustelua enkelien\nkanssa. Kirja oli ainoastaan kertomus näistä kolmestakymmenestä\nvuodesta, mitenkä hän näinä kolmenakymmenenä vuotena eli Anne-Marien\nsylissä, pyhissä, salaperäisissä ja hedelmättömissä hyväilyissä, niin\nett'ei ryppykään rumentanut Anne-Marien naisellista kauneutta;\nAnne-Marie oli näitten kolmenkymmenen hedelmättömyyden vuoden jälkeen\nyhtä nuori, yhtä terve kuin silloin, kun he ensi kerran olivat toisensa\ntavanneet rakkaudessa. Saadakseen piirteet selvemmiksi oli Santerre\nottanut mukaan muutamia läheisessä pikkukaupungissa asuvia\nsivuhenkilöitä, porvarinaisia, vaimoja ja äitejä, joiden lopuksi tuli\nfyysillinen ja moraalinen heikontuminen.\n\nTämän hedelmättömän rakkauden tyhmässä ja rikoksellisessa teoriassa\nsuututti Mathieutä ennen kaikkea se, että neitsyydelle annettiin siinä\nkaikki fyysillinen kauneus ja koko siveellinen aateluus. Hän ei voinut\nolla sanomatta kirjan tekijälle:\n\n\"Se on hyvin huvittava ja merkillinen kirja. Mutta mitenkä sitten\nkävisi, jos Norbert ja Anne-Marie saisivat lapsen? Jos Anne-Marie tulisi\nraskaaksi?\"\n\nSanterre keskeytti hänet ällistyneenä ja loukkaantuneena.\n\n\"Raskaaksiko? Ei yksikään nainen tule raskaaksi, jos häntä vaan rakastaa\nmaailmaa kokenut mies.\"\n\n\"Tiedättekö, mikä minua suututtaa?\" huudahti Séguin, joka puoleksi\nmakasi leposohvallaan. \"Se on tuo tuhma syytös katolilaisuutta vastaan,\nettä se muka saarnaisi juuri tuota ihmiskunnan lisääntymistä, joka on\nniin ilettävää ja häpeällistä. Syytös on väärä, ja sen olette te hyvin\nhyvästi todistanut kirjassanne. Te olette sanonut ratkaisevan sanan, ja\nhyvänä katolilaisena kiitän minä teitä siitä.\"\n\n\"Niin olenkin\", sanoi Santerre ja istahti leposohvaan. \"Uudesta\ntestamentista saadaan turhaan etsiä Mooseksen kirjain lausetta:\n'Lisääntykää ja täyttäkää maa.' Jeesuksella ei ole isänmaata, ei\nomaisuutta, ei ammattia, ei perhettä, ei vaimoa eikä lapsia. Hän on\npersoonalliseksi muuttunut hedelmättömyys. Ensimäiset kristityt\nlahkokunnatkin inhosivat avioliittoa. Hurskasten mielestä oli nainen\nainoastaan saastainen olento, kiusauksen ja turmeluksen henki. Ehdoton\npuhtaus tuli täydelliseksi: hedelmätön, mietiskelevä, yksinäinen egoisti\nteki työtä ja eli ainoastaan oman yksityisen pelastuksensa tähden. Ja\nneitsy on naisihanne, vieläpä äiteydenkin ihanne. Vasta paljon myöhemmin\nkatolilaisuus perusti avioliiton siveelliseksi suojeluskeinoksi, himojen\nrajoittajaksi, koska ei mies eikä nainen voi olla enkeli. Sitä\nsiedetään, se on välttämätön pahe, erityisillä ehdoilla sallittu\nasiaintila, sillä kristityt eivät ole niin sankarillisia, että voisivat\nelää täydellisinä pyhimyksinä. Mutta meidän päivinämme samoin kuin\nkahdeksantoista sataa vuotta sitten ei uskovainen, armon saanut mies\nkoske naiseen, vaan tuomitsee hänet ja pitää itsestään erillään.\nAinoastaan neitsy Maarian liljat levittävät tuoksuaan taivaassa.\"\n\nLaskiko hän leikkiä? Hänen äänessään tuntui kuin pidätettyä naurua, jota\nei Séguin kuitenkaan tuntunut kuulevan. Hän vaan yhtyi Santerren\nmielipiteesen ja sanoi:\n\n\"Aivan totta! Kauneus voittaa aina, ja teidän kirjanne kertoo juuri\nunohtumattomasta kauneudesta: koskemattomasta neitseestä, jota ei mikään\nole saastuttanut ja jolle alhaiset sikiämistoiminnat ovat kaikkea\nmerkitystä vailla. Ei voi inhotta katsella kaduilla noita likaisia,\nkuihtuneita, rumentuneita naisia, joitten perässä kulkee kokonainen\nrivi lapsia kuin kananpojat kanan jälessä. Kansan terveellä\ntalonpoikaisjärjelläkin on selvä käsitys tästä asiasta; heistä tehdään\npilkkaa, kun kulkevat sivuitse, heitä nauretaan ja halveksitaan.\"\n\nMathieu, joka ei ollut istunut, huomautti nyt:\n\n\"Mutta kauneuden ihanne vaihtelee. Te pidätte naisen hedelmättömyyttä\nkauniina ja ihailette hänen pitkää solakkaa vartaloaan. Mutta koko\nrenessansin aikana pidettiin kauniina tervettä, vahvaa naista, jolla oli\nleveät lantiot ja voimakkaasti kehittyneet rinnat. Rubensin, Tizianin ja\nvieläpä Raphaelinkin maalauksissa on nainen vahvajäseninen, ja neitsyt\nMaaria on kuvattu todelliseksi äidiksi. Ja huomatkaa, että vaaditaan\nainoastaan, että kauneuden ihanne muuttuu, niin silloin pienen perheen\nsijalle, joka nyt on niin suuressa arvossa, tulee suurilukuinen perhe ja\nainoastaan sitä sanotaan silloin kauniiksi. Minun mielestäni on se ainoa\nkeino kansan väkiluvun suurta vähenemistä, tuota yhteiskunnallista\nonnettomuutta vastaan, jonka tähden nyt niin paljon surraan.\"\n\nSéguin ja Santerre katsoivat toisiaan hymyillen ja surkuttelevan\nnäköisinä.\n\n\"Onko kansan väheneminen yhteiskunnan onnettomuus?\" sanoi Séguin.\n\"Voitteko te, joka olette niin ymmärtävä, itsekään uskoa sitä? Mutta\najatelkaahan toki hieman asiaa!\"\n\n\"Siinä taas yksi tuon onnettoman optimismin uhreja!\" lisäsi Santerre.\n\"Muistakaa ennen kaikkea, että luonto toimii sokeasti, ja joka ei sen\ntoimintaa korjaile, hän joutuu sen uhriksi!\"\n\nHe puhuivat toinen toisensa jälkeen, usein molemmat yht'aikaa. He\nkiihtyivät ja innostuivat pimeitten mielikuvitustensa vaikutuksesta.\nEnnen kaikkea mitään edistystä ei ole olemassakaan. Ajateltakoon\nainoastaan edellisen vuosisadan loppua, jolloin Condorcet ennusti uutta\nkultaista aikakautta, yleistä yhdenvertaisuutta, rauhaa yksityisten ja\nvaltioitten välillä, mitkä jalot mielikuvitukset saivat kaikkein sydämet\nsykkimään, tulevaisuuden ihanne avasi taivaan portit kaikille toiveille:\nja sadan vuoden kuluttua, mikä pettymys, sillä nykyisen vuosisadan loppu\nnäkee tieteitten, vapauden ja oikeuden tekevän konkurssin ja vaipuvan\nveriinsä ja likaan tulevan vuosisadan kynnyksellä! Ja muuten, eikö\nkokeilemisista jo ole päästy? Tuon kauvan etsityn kultaisen aikakauden\novat pakanat ajatelleet olleen ennen ajan alkua, kristityt odottavat\nsitä ajan loputtua ja meidän aikamme sosialistit luulevat sen olevan\ntulevaisuudessa. Siinä on kolme surkuteltavaa pettymystä; yksi ehdoton\nonni on ainoastaan ollut olemassa ja se oli tyhjyys. Heidän\nkatolilaisuutensa sai heidät tosin hieman miettimään, ennenkuin\nlopettivat maailman yhdellä iskulla, mutta he pitivät luvallisena\nrajoittaa sitä. Schopenhauer ja vieläpä Hartmannkin tuntuivat muuten\nheistä vanhanaikuisilta. He lähestyivät Nietzscheä, he haaveilivat\nylimyksellistä parasta, eeterimäisempää ravintoa, hienostuneita\najatuksia, kauneimpia naisia, ja nämät kaikki loisivat täydellisen\nihmisen, yli-ihmisen, joka voisi nauttia kymmenkertaisesti. He joutuivat\nkyllä moneen ristiriitaiseen ajatukseen, mutta siitä he eivät\nvälittäneet, vaan ajattelivat ainoastaan \"kauneudessa olemista\",\nniinkuin he sanoivat.\n\nMalthus oli heidän miehensä samoin kuin Beauchênenkin ainoastaan siitä\nsyystä, että hänen hypoteesinsä vapautti rikkaat kaikista omantunnon\nvaivoista syyttämällä köyhiä itsiä syyllisiksi köyhyyteensä. Mutta\nvaikka Malthus olikin tehnyt kieltäymyksen laiksi, ei hän kuitenkaan\nollut hyväksynyt eräitä seikkoja, ja näytti siltä, että he eivät\nymmärtäneetkään häntä, koska he saarnasivat hedelmätöntä rakkauttaan,\njoka oli samalla kertaa hienostunutta ja hirveää hurjastelua.\n\n\"Kuten tiedätte\", sanoi Santerre sangen rauhallisesti, \"on Saksassa\ntehty ehdotus, että joka vuosi kuohittaisiin määrätty luku köyhiä\nlapsia. Se olisi yksi keino, millä johonkin määrään voitaisiin estää\nkansan hullumaista hedelmällisyyttä.\"\n\nTämä kirjallinen pessimismi ei voinut tehdä mitään vaikutusta\nMathieuhön; hän laski siitä mielellään leikkiä ja huomasi samalla, mikä\nvaarallinen vaikutus sillä oli tapoihin, tuolla kirjallisuudella, joka\nsaarnasi vihaa elämää vastaan ja kiihkoisaa rakkautta, jonka tuloksena\nolisi ihmiskunnan kuoleminen. Hän tiesi, että juuri tämä talo, jossa hän\nnyt oli, oli saastutettu tuolla muotitaudilla, levottoman ja kärsivän\naikakauden elämään kyllästymisellä, aikakauden, joka huvikseen leikkii\nkuolemalla. Kumpi noista kahdesta miehestä, jotka saastuttivat toinen\ntoistaan, valehteli enimmin? Jokainen todellinen pessimisti on\nsisällisesti sairas ja veltostunut. Mathieu, joka uskonnollisella\nhartaudella kunnioitti hedelmällisyyttä oli ja jäi vakuutetuksi siitä,\nettä kansa, joka ei enään luota elämään, on sairas. Ja kuitenkin epäili\nhän väliin suurilukuisten perheitten hyötyä taloudelliselta ja\nvaltiolliselta kannalta katsottuna, hän ajatteli, eikö kymmenentuhatta\nonnellista tuota enemmän kuin satatuhatta onnetonta maallensa kunniaa ja\niloa.\n\n\"Hyvä herrani\", huudahti Santerre jatkaen hyökkäystään, \"ettehän te voi\nkieltää, että sivistyneimmät ja lahjakkaimmat ovat vähemmän\nhedelmälliset. Niin pian kuin miehen aivot laajenevat, vähenee hänen\nkykynsä lisätä ihmiskuntaa. Niitä lapsilaumoja, joista te niin paljon\npidätte, nähdään nyt ainoastaan köyhyyden ja taitamattomuuden\nrikkaläjissä. Ja te olette luultavasti mielipiteiltänne tasavaltalainen?\nNo hyvä, nyt on todistettu, että yksinvalta lisää ihmisten lukumäärää,\njotavastoin vapaus lisää ihmisten kelvollisuutta.\"\n\nTuollaiset ajatukset ne todellakin saivat Mathieun väliin horjumaan.\nOlikohan hän siis väärässä uskoessaan ihmiskunnan loppumattomaan\nlaajenemiseen? Oliko se väärin, että hän näki kauneutta ja onnea\nkaikenlaisessa mahdollisessa elämässä? Tähän hän kuitenkin vastasi:\n\n\"On väitteitä, jotka ovat vaan suhteellisesti tosia. Malthuksen\nhypoteesi on todistettu käytännössä vääräksi. Jos maapallo tulisi aivan\ntäyteen asukkaita, jos elintarpeet alkaisivat loppua, niin silloin\ntehtäisiin kemian avulla elintarpeita epäorgaanisista aineista.\nKaikki tuo on muuten niin kaukainen mahdollisuus, että mitään\nolettamuslaskelmia ei voi tukea tieteellisesti todistetuilla asioilla.\nRanskaa ei tuo vaara kuitenkaan ole uhkaamassa, sillä me vähenemme.\nRanska, joka muinoin oli neljäsosa Europaa, on nyt vaan kahdeksasosa.\nVuosisadan tai kahden kuluttua on Pariisi kuollut vanha Athena ja vanha\nRooma, ja me olemme alentuneet nykyisen Kreikan tasalle. Pariisi\n_tahtoo_ kuolla.\"\n\nSanterre huomautti tähän innostuneena:\n\n\"Ei, ei suinkaan! Pariisi tahtoo hyvin yksinkertaisesti jäädä\npysyväiseksi, ja sitä tahtoo se sentähden, että se on sivistynein ja\nälykkäin kaupunki maailmassa. Ettekö ymmärrä, että sivistys hankkiessaan\nuusia nautintoja ja sievistäissään sieluja avaamalla niille uusia\ntoiminta-aloja suosii yksityistä sukukunnan kustannuksella? Mitä enemmän\nkansat sivistyvät, sitä vähemmin syntyy lapsia. Me, jotka kulemme\nkansojen etunenässä, me olemme vasta tulleet siihen kehitysasteesen,\njossa eräänlainen pidättäväisyys vapauttaa maan tarpeettomasta ja\nvahingollisesta liikakansoittumisesta. Me annamme sivistyneelle\nmaailmalle esimerkin korkeasta sivistyksestämme ja suuresta\nymmärtäväisyydestämme, jota koko maailma epäilemättä tulee seuraamaan\nsitä mukaa kuin kansat vuoronsa perään kohoovat meidän täydellisyytemme\ntasalle.\"\n\n\"Aivan oikein\", lausui Séguin. \"Jos meillä onkin toisarvoisia syitä\nkansanpuutteesen, ei niillä kuitenkaan ole sitä merkitystä kuin on\nväitetty, ja niitä voidaan hyvin helposti vastustaa. Tuo ilmiö on\nyleinen, kaikki kansat ovat saman lain alaisia, ne pienenevät\nlukumääränsä suhteen niin pian kuin tulevat sivistyneimmiksi. Tuo ilmiö\ntavataan jo Japanissa, ja Kiinankin väkiluvunlisääntyminen lakkaa niin\npian kuin Europa on räjähyttänyt auki sen portit.\"\n\nMathieu muuttui vakavaksi, hän oli alkanut kuulostella mielenkiinnolla\nnoitten kahden salonkikavaljeerin keskustelua, kun he olivat ruvenneet\npuhumaan asioista järjellisesti. Nyt ei ollut enään kysymys tuosta\nverettömästä, vetelästä ja sukupuolettomasta neitsyeestä, jossa he\nnäkivät inhimillisen kauneuden ihanteen. Nyt oli näyttämölle ilmaantunut\nelävä ihmiskunnan historia. Ja hän sanoi, mitä ajatteli:\n\n\"Te ette siis pelkää 'keltaista vaaraa', aasialaisten barbarein\nhirmuista liikettä, joka kerran ehkä peittää Europan, mullertaa sen\nperinpohjin ja hedelmöittää sen uudestaan? Historia on aina alkanut\nuudet ajanjaksonsa siten, liike muuttuu valtamereltä toiselle, raa'at\nkansakunnat hyökkäävät maihin ja antavat heikontuneille kansakunnille\nuutta verta. Ja joka kerta nousee sivistys uuteen kukkaan entistään\nsuuremmalla voimalla ja vapaudella. Mitenkä ovat Babylon, Ninive,\nMemphis muuttuneet sorakummuiksi kansoineen, jotka näyttävät nyt\nsukupuuttoon hävinneiltä? Mistä se tulee, että Atena ja Rooma\ntaistelevat vielä tänä päivänä kuoleman kanssa eivätkä voi uudestaan\nsyntyä tuhastaan vanhan kunniansa loistoon? Miksi on Pariisiin\nkomeudestaan huolimatta painettu kuoleman leima, Pariisiin, joka on\npääkaupunkina sellaisessa Ranskassa, jonka miehuus vähenee? Te voitte\nsanoa mitä tahansa, te voitte lausua, että se niinkuin maailman vanhat\npääkaupungit kuolee liiallisesta kulttuurista, sivistyksestä ja\nintelligensistä; mutta se on joka tapauksessa kuolema, pakovesi, joka on\nsiirtävä loiston ja vallan jollekin toiselle kansalle. Tasapaino on\npetollista, ei mikään voi jäädä pysyväiseksi, se, joka ei enään kasva,\nvähenee ja katoaa. Ja jos Pariisi tahtoo kuolla, niin se myös kuolee, ja\nisänmaa kuolee sen mukana.\"\n\n\"Niin, Herra Jumala\", sanoi Santerre salonkipessimistin äänellä, \"jos se\ntahtoo kuolla, niin kuolkoon mielellään minun puolestani. Minä\npuolestani olen vakavasti päättänyt vielä auttaakin sitä kuolemaan.\"\n\n\"Ei yhtään lapsia, sehän on selvästi oikein ja viisaasti\", sanoi Séguin,\njonka täytyi puolustautua siitä, että hänellä oli kaksi.\n\nMutta Mathieu jatkoi aivan kuin hän ei olisi kuullut tätä:\n\n\"Minä tunnen Spencerin lain, ja minä uskon, että sen teoriiakin on\noikein. Tosiasia on, että sivistys on hedelmällisyyden pidätin, niin\nettä voi ajatella sarjan yhteiskunnallisia kehitysasteita, joitten\naikana väkiluku vaihdellen lisääntyy ja vähentyy ja jotka johtavat\nlopulliseen tasapainoon juuri hyvinvoinnin ja sivistyksen perustuksella,\nkun maailma on tullut täydellisesti asutuksi ja sivistetyksi. Mutta kuka\nvoi edeltäpäin nähdä ne tiet, joita täytyy kulkea, ne onnettomuudet ja\nkärsimykset, joita vastaan täytyy taistella? Kansat tulevat uudestaan\nkatoamaan, toiset tulevat niitten tilalle, ja kuinka monta tuhatta\nvuotta kulunee, ennenkuin saavutaan lopulliseen tasapainoon, ja rauha ja\ntotuus lopulta saa voiton? Järki epäröitsee ja vapisee, sydän kouristuu\ntuskasta.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Hän seisoi siinä kuohuksissaan horjuen uskossaan\nelämän hyviin voimiin; hän ei tiennyt enään, kellä oli oikein,\nhänelläkö, joka näki kaikki niin yksinkertaisena, tai noilla molemmilla\npessimisteillä, jotka myrkyttivät ja sekoittivat kaiken.\n\nNyt tuli sisään Valentine hymyillen ja noilla miesmäisillä liikkeillä,\njoita hänen oli ollut niin vaikea omaksua.\n\n\"Kuulkaa nyt, pojat, te ette saa olla suuttuneita minuun. Célestehän ei\nsaa mitään toimeen.\"\n\nHän oli viidenkolmatta vuotias, pieni, laiha ja hyvin vilkas sekä näytti\nemansipeeratulta tytöntyllykältä. Hän oli vaaleaverinen, ja hänellä oli\nhienot piirteet, siniset nauruun halukkaat silmät; kaunis ei hän ollut,\nmutta hupainen ja viehättävä. Mies oli vienyt hänen mukanaan epäiltäviin\npaikkoihin, hän oli lopulta tullut ystävällisiin suhteisiin niitten\nkirjailijain ja taiteilijain kanssa, jotka kävivät heidän kotonaan, ja\nhän ei osoittanut olevansa viimeinen jäsen Vaugeladen suvussa, ennenkuin\nhäntä oli liian karkeasti loukattu; silloin tuli hän äkkiä jääkylmäksi\nja halveksivaksi.\n\n\"Vai niin, se olette te, herra Froment\", sanoi hän rakastettavasti\nmennen Mathieutä vastaan ja puristaen arkailematta hänen kättään.\n\"Mitenkä rouva Froment jaksaa? Lapsethan ovat terveitä ja pulskia kuin\ntavallista?\"\n\nMutta Séguin, joka katseli hänen pukuaan, valkeata valkaisemattomilla\npitseillä reunustettua silkkileninkiä, sai nyt tuollaisen\nraakuudenkohtauksen, joka väliin esiintyi äkkiä hänen teeskennellystä\nkohteliaisuudestaan huolimatta kuin pistoolin laukaus.\n\n\"Ja pukeutuaksesi tuohon rääsyyn olet sinä antanut meidän odottaa! Et\nsinä ole koskaan näyttänyt retaleemmalta kuin nyt!\"\n\nJa Valentine, joka luuli olevansa ihastuttava! Hän suoristi itsensä,\njottei puhkeisi itkuun, ja hänen pikkutytön kasvoilleen ilmaantui ylpeä,\nkostonhimoinen uhma. Hän käänsi hitaasti silmänsä ystävään, joka istui\nsiinä katsellen häntä ihailevilla silmäyksillä ja kietoi hänet kuin\norjallisen alamaisiin hyväilyihin.\n\n\"Te olette hurmaava\", sanoi Santerre, \"ja teidän leninkinne on oikea\nmestariteos!\"\n\nSéguin nauroi ja teki pilaa Santerresta hänen matelemisensa tähden\nnaisten edessä. Valentine, jota tuo kohteliaisuus oli lepyttänyt, sai\ntaas suruttoman mielialansa takaisin ja sanoi, että mies voi saada\nhyvillä sanoilla hänen suostumaan mihin tahansa. Nyt syntyi pieni\nkeskustelu, niin peittelemätön ja vallaton, että Mathieu ihan hämmästyi\neikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän olisi mieluimmin tahtonut\npoistua, mutta hän oli päättänyt odottaa, kunnes oli saanut isännältä\nlupauksen tuohon katonkorjaukseen.\n\n\"Kun on vaan kysymys sanoista, suvaitsen minä mitä leikkikaluja\ntahansa\", sanoi Séguin. \"Mutta anna olla vaan ottamatta itsellesi\nrakastajaa, sillä silloin minä tapan sinun kuin kärpäsen.\"\n\nHän olikin hyvin mustasukkainen.\n\nValentine oli nyt lepytetty, teki rauhan miehensä kanssa ja lisäsi\nsitten hyväntahtoisella äänellä:\n\n\"Kas niin, ole nyt vielä hetkinen kärsivällinen. Minä olen sanonut\nCélestinelle, että hän noutaisi lapset, niin että voimme lausua heille\njäähyväiset, ennenkuin menemme.\"\n\nMathieu, joka tahtoi käyttää edukseen tätä uutta asiain käännettä,\nkoetti nyt palata omaan asiaansa. Mutta Valentine oli jo puhumisen\nvauhdissa, hän sanoi, että päivällistä syötäisiin kernaimmin jossakin\nhyvin huonomaineisessa ravintolassa, kysyi, oliko siinä kappaleessa\ntörkeyksiä, joka eilen vihellettiin ulos pääharjoituksissa ja jota he\nnyt menivät katsomaan. Hän tuntui olevan noitten molempain herrain\noppivainen oppilas, liioitteli heidän hurjimpiakin ihanteitaan, näytti\nsuurelta pessimistiltä, jota herrain itse täytyi nauraa, ja meni\näärimmäisyyksiin asti kirjallisuutta ja taidetta koskevissa\nkysymyksissä. Wagneria oli pidetty liian suuressa arvossa, hän oli nyt\njo vanhanaikuinen, Valentine tahtoi johdotonta musiikkia, puhaltavan\ntuulen vapaata harmoniaa. Mitä moraaliin tulee, niin siinä oli Valentine\npeloittava: hän oli imenyt itseensä kaikki Ibsenin sankarittarien\nhengen, hän jumaloitsi nyt naista, jolla on puhdas, kenenkään\nsaavuttamaton kauneus, hän arveli, että Anne-Marie, Santerren viimeinen\nluoma, oli liian paljon aineellinen sentähden, että kirjailija oli\neräässä huonoimmin onnistuneessa paikassa sanonut, että Norbertin\nsuutelot jättivät vaikutuksen hänen huulilleen. Santerre kielsi\nsanoneensa niin, ja Valentine otti kirjan ja haki sen paikan.\n\n\"Niin, mutta minä olen estänyt hänen saamasta lapsia\", sanoi kirjailija\nepätoivoissaan.\n\n\"Sellaista me kaikki estämme\", huudahti Valentine, \"se ei ole mitään\nsankarimaista, se on poroporvarillista. Vaikuttaakseen ylentävästi\npitäisi Anne-Marien olla saastaton marmoripatsas, eikä Norbertin\nsuutelot saa jättää minkäänlaista vaikutusta hänen huulilleen.\"\n\nMutta nyt tuli Valentine keskeytetyksi; kamarineito Céleste, pitkä\ntummaverinen tyttö, jolla oli hevosen profiili ja voimakkaat piirteet,\ntuli sisään molempain lasten kanssa. Gaston oli viiden vuotias ja Lucie\nkolmen, molemmat eeterisiä ja kalpeita kuin ruusut, jotka ovat kasvaneet\nvarjossa. He olivat vaaleaverisiä kuten äitinsäkin, poika hieman\npunahtava, ja tytöllä oli värittömät hiukset sekä äidin siniset silmät;\nkummallakin oli isän kapeat pitkähköt kasvot. He olivat käherretyt,\nkeikarimaisesti puetut, ja muistuttivat hentoja eläviä nukkeja.\nVanhemmat tunsivat turhamaisuutensa tyydytetyksi ja tahtoivat, että\npienokaiset nyt näyttelisivät osansa.\n\n\"No, ettekö te tervehdä?\"\n\nLapset, jotka eivät olleet arkoja ja jo tottuneita seuraelämään,\nkatsoivat vieraita suoraan kasvoihin. He eivät ollenkaan pitäneet\nkiirettä, mutta se oli luonnollista laiskuutta; he eivät pitäneet\ntottelevaisuudesta. Kuitenkin antoivat he suudella itseään.\n\n\"Hyvää iltaa, setä Santerre!\"\n\nHe eivät tienneet, pitikö heidän tervehtiä Mathieutä. Isän täytyi\nmuistuttaa heille hänen nimeään, vaikka he olivat nähneet hänet pari\nkertaa ennen.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Froment!\"\n\nValentine otti heidät syliinsä, nosti heidät ylös ja tukehuttaa heidät\nhyväilyillään. Hän jumaloitsi lapsiaan, mutta kun hän oli laskenut\nheidät lattialle, unohti hän ne taas.\n\n\"Menetkö sinä nyt taas pois, mamma?\" kysyi pikku poikanen.\n\n\"Menen, rakkaani. Sinähän tiedät, että papoilla ja mammoilla on paljon\ntehtävää.\"\n\n\"Täytyykö meidän sitte syödä päivällistä yksinämme?\"\n\nValentine ei vastannut, vaan kääntyi kamarineitoon, joka oli odottanut\nkäskyjä.\n\n\"Te ymmärrätte, Céleste, te ette saa jättää heitä hetkeksikään, ja ennen\nkaikkea he eivät saa mennä keittiöön. Minä en voi koskaan tulla kotiin\nlöytämättä heitä keittiöstä. Se on sietämätöntä. Anna heidän syödä\npäivällistä kello puoli kahdeksan ja mennä sänkyyn kello yhdeksältä. Ja\nsitten pitää heidän nukkuman!\"\n\nTuo pitkä, hevosprofiilillä varustettu tyttö kuunteli näyttäen\nkunnioittavan tottelevaiselta, mutta hänen tukahutettu hymynsä ilmaisi,\nettä hän tiesi aivan hyvin, mitä lapsille tehdään, kun vanhemmat eivät\nole kotona.\n\n\"Neiti Lucie voi pahoin\", sanoi hän. \"Hän on oksentanut taas.\"\n\n\"Taasko!\" huudahti isä suuttuneena. \"Minä en kuule puhuttavankaan\nmuusta, nehän oksentavat ehtimiseen! Ja aina silloin, kun meidän pitäisi\nmennä ulos. Se on surkeata, rakas ystäväni, sinun pitäisi pitää huolta\nsiitä, ett'ei meidän lapsillamme olisi niin huonot vatsat.\"\n\nÄiti teki kärsimättömän liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa,\nett'ei hän sille mitään voi. Pienokaisten vatsa oli todellakin aina\nepäkunnossa. Heillä oli ollut kaikenlaisia lastentauteja ja olivat aina\ntaipuvaiset kuumeeseen ja vilustukseen. He näyttivät hiljaisilta ja\npelokkailta, kuten kaikki palvelijain huostaan uskotut lapset.\n\n\"Onko se tosi, että sinä olet ollut pahoinvoipa, pikku Lucieni?\" kysyi\nValentine kumartuen tyttösen puoleen. \"Mutta onko se ohitse nyt? Ei, ei,\nei se mitään ollut, vai kuinka? Suutele minua, rakkaani, ja sano\nkiltisti hyvää yötä papalle, niin ett'ei hänen tarvitse olla vihoissaan,\nkun hän lähtee.\"\n\nValentine nousi suoraksi tyyntyneenä jo, ja kun hän näki, että Mathieu\nkatseli häntä, sanoi hän:\n\n\"Ah noita pieniä, rakkaita olentoja, kuinka paljon huolta niistä on!\nMutta niitä pitää joka tapauksessa jumaloida, kuten näette, vaikka\najatteleekin, että heidän oman onnensa tähden olisi parempi, jos he\neivät olisi koskaan syntyneet... Minä olen joka tapauksessa täyttänyt\nvelvollisuutemme isänmaata kohtaan; jospa kaikilla naisilla olisi poika\nja tyttö niinkuin minulla!\"\n\nKun Mathieu näki, että hän laski leikkiä, vastasi hänkin leikillisesti:\n\n\"Ei, rouvani, ette te ole täyttänyt velvollisuuttanne, teillä täytyy\nolla neljä, jotta isänmaa nousisi kukoistukseensa. Teidän lääkärinne,\ntohtori Boutan, sanoo aina, kun hän auttaa synnyttävää vaimoa, jolla ei\nvielä ole neljää: 'Ei vieläkään ole summa täysi.'\"\n\n\"Neljä!\" huudahti Séguin ja suuttui taaskin. \"Jos me saisimme kolmannen,\npitäisin minä itseäni rikoksellisena. Minä voin vakuuttaa, että me\nteemme kaikkemme, ett'emme saisi useampia lapsia.\"\n\n\"Te luulette ehkä\", sanoi Valentine leikillisesti, \"että minä olen jo\nliian vanha voidakseni menettää sen vähän terveyttä kuin minulla on\njälellä? Minä en tahdo, että minun mieheni alkaa inhota minua.\"\n\n\"Puhukaa tuosta tohtori Boutanille kerran vielä\", vastasi Mathieu. \"Minä\nen tiedä mitään. Hän väittää, että se, joka tekee naiset ennen aikaansa\nvanhoiksi ja kuluneiksi, ei ole raskaudentila, vaan ne keinot, joilla he\nkoettavat sitä välttää.\"\n\nNämät sanat otettiin vastaan kokonaisella tulvalla kevytmielisiä\nviittauksia, jotka olivat hyvin tavallisia tässä talossa, ja koko ajan\njuorusivat vaimon veitikkamaiset silmäniskut mieheensä, että mies oli\nmuuttanut hänet kurtisaaniksi.\n\n\"Jaa, ne ovat keinoja ne!\" huudahti Santerre, joka rohkeasti yhtyi\npuheesen Valentinen puolesta. \"Oi, miten minua huvittaa heidän sotansa\nehkäisykeinoja vastaan! Eräs pikkukaupungin lääkäri sai päähänsä\nkirjoittaa kirjan tuollaisia ehkäisykeinoja vastaan. Seuraus oli, että\nhän hyvin yksinkertaisesti opetti ne talonpojille, jotka eivät sitä\nennen olleet edes tietäneet, mitä niillä tehdään. Sen jälkeen on\nsyntyneitten luku vähentynyt puolella sillä paikkakunnalla.\"\n\nCéleste ei liikahtanutkaan paikaltaan; lapset kuulustelivat keskustelua\nymmärtämättä siitä mitään. Ja Santerren jutun aikaan saaman naurun\naikana lähtivät Séguinit vihdoin menemään Santerren seuraamina. Vasta\nalhaalla vestibyylissä sai Mathieu isännältään lupauksen, että tämä\nkirjoittaisi Janvillen levysepälle ja tehtäisiin aivan uusi katto, koska\nhuoneisiin satoi vettä.\n\nLandoovaunut oli portin edessä. Ja kun aviopari oli istunut ystävänsä\nkanssa vaunuihin, sattui Mathieu vilkasemaan ylös. Eräässä ikkunassa\nnäki hän Célesten molempain lasten keskellä; hän tahtoi nähtävästi\npäästä varmuuteen siitä, että herra ja rouva lähtivät kunnollisesti.\nMathieun mieleen johtui Reinen lähtö Morangelta. Mutta Lucie ja Gaston\nseisoivat liikkumattomina, yrmeän näköisinä, eikä kumpikaan vanhemmista\najatellutkaan katsoa ylös.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun Mathieu tuli kello puoli kahdeksan ravintolaan place de la\nMadelainen varrella, oli siellä jo Beauchêne ja hänen ostajansa herra\nFiron-Badinier ja he joivat juuri lasillisen madeiraa. Päivällisistä\ntuli erinomaiset, valittuja herkkuja ja parhaita viinejä tulvanaan.\nMutta enemmän kuin noitten molempain hyvä ruokahalu kummastutti\nMathieutä isäntänsä viisas menettelytapa, hänen leikillinen\nliikeneronsa, joka tuli esiin hänen juodessaan ja purressaan ruokaa; jo\npaistin aikana oli ostaja tilannut ei ainoastaan tuon uuden puimakoneen\nvaan myöskin leikkuukoneen. Hänen piti lähteä kotiinsa Evreuxiin\nyhdeksän ja kaksikymmentä junalle, ja kun kello löi yhdeksän, onnistui\nBeauchênen, jolla nyt oli hyvin tärkeätä päästä erilleen hänestä,\nsaamaan hänen ottamaan ajuri Saint-Lazaren asemalle, vaikka sinne oli\nainoastaan muutamia askelia.\n\nKun Beauchêne jäi Mathieun kanssa kahden käytävälle, otti hän päästään\nhatun ja vilvoitteli hetkisen polttavan kuumaa päätään toukokuun illan\nihanassa ilmassa.\n\n\"Oh, nyt se on tehty!\" sanoi hän nauraen. \"Mutta helposti se ei käynyt.\nMinun täytyi tuottaa sisään mitä kalliimpia viinejä saadakseni tuon\ntyhmeliinin sinne, minne hänet tahdoin. Ja sen lisäksi olin minä\nsuuresti levoton, että hän ei menekään vaan pakoittaa minun lyömään\nlaimiin kohtaukseni.\"\n\nNämät sanat, jotka pääsivät häneltä, puolihumalassa kun oli, näyttävät\ntehneen hänen äkkiä avomieliseksi. Hän pani hatun päähänsä ja sytytti\nuuden sikaarin, tarttui sitten Mathieun käsivarteen ja kulki hänen\nkanssaan hiljalleen eteenpäin kansaa täynnä olevalla ja tulta\nsädehtivällä bulevardilla.\n\n\"Meillä on hyvää aikaa, minua ei odoteta ennen kello puoli kymmentä, ja\ntäältä on vaan pari askelta sinne. Tahdotteko sikaarin? Ei, tehän ette\npolta koskaan.\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Niin, ystäväni, olisi tyhmästi esiintyä salaperäisenä teitä kohtaan,\nsillä te näitte minut aamupäivällä. Ja se, mikä minulle tapahtui, oli\ntyhmästi, sen tunnustan minä mielelläni, minä tiedän aivan hyvin, ett'ei\nse ole sopivaa eikä viisasta, että isäntä pitää työläisnaistaan\njalkavaimonaan. Sillä on aina huonot seuraukset, se on sillä tavalla\nkuin liike kukistetaan, ja tähän asti olen minä ollut kylliksi\nvaruillani koskemasta yhteenkään niistä, sen voin minä teille vakuuttaa.\nMutta tuo pitkä vaaleanverinen tyttö on sytyttänyt tulen vereeni; hän\nnäyttää väliin paljaan ihonsa sieltä ja täältä, ja sitten on hänellä\nsellainen tapa nauraa kuin häntä kutitettaisiin.\"\n\nSe oli ensi kerran, kun hän uskoi Mathieulle jotakin tähän alaan\nkuuluvaa; hän oli tavallisesti rehellinen sanoissaan aivan kuin muutamat\njuopot puhuvat vastenmielisesti viinistä. Aina siitä asti kuin Mathieu\nnaimisensa kautta Mariannen kanssa tuli hänen sukulaisekseen, tiesi hän,\nettä Mathieu on niin vakava ja uskollinen vaimolleen, että hän\nluultavasti olisi hyvin vastenmielinen kuuntelija. Mutta nyt oli hän\nuhallakin uskaltanut, hänellä oli oma uskottunsa rakkausseikkailuissaan,\neikä hän päästänyt Mathieutä, hän kuiskasi salaisuutensa hänen korvaan\nhieman käheällä äänellä, aivan kuin koko bulevardi olisi voinut kuulla\nsen.\n\n\"Se sattui luonnollisesti vasten tahtoani. Tyttö liikuskeli ympärilläni,\nheitteli koukkuja eteeni. Minä ajattelin: 'Sinä poltat hiilesi hukkaan,\ntyttöseni, kaduilla on tarpeeksi paljon muita, joita minä voin käyttää,\njos siihen halua on!' Mutta siitä huolimatta tartuin minä koukkuun tänä\naamuna, ja nyt on hetkisen kuluttua kaikki valmista, sillä hän on\nsuostunut kohtaamaan minua illalla eräässä pienessä asumuksessa, joka on\nminun hallussani. Se on tyhmyyttä, mutta sitä ei voi auttaa ...\nihminenhän ei ole puusta. Kun minä alan himoita jotakin naista, tulen\naivan hulluksi. Vaaleaveriset eivät muuten juuri ole minun\nlikööreitäni. Mutta tätä voi olla hauska katsella lähempää. Mitä te\nhänestä ajattelette? Hän on varmaan hupaisa.\"\n\nSitten lisäsi hän aivan kuin olisi unohtanut jonkun tärkeän asian:\n\n\"Se on tiettyä ... tyttö on jo ollut mukana vähän yhdessä ja toisessa.\nMinä olen tiedustellut; kun hän oli kuudentoista vuotias, oli hän\nkiemailuissa viinikaupanapulaisen kanssa, joka oli Moineaudin\nvuokralaisena. Viattomuudet eivät sovi minun makuuni, ja muuten ei pidä\nantautua tekemisiin sellaisten kanssa, se on liian vaarallista.\"\n\nMathieu, joka kuulusteli hieman häpeissään, kysyi:\n\n\"No, mutta teidän vaimonne?\"\n\nBeauchêne pysähtyi äkkiä käytävälle ja tuli hieman noloksi.\n\n\"Vaimoniko? Mitä te sillä tarkoitatte? Hän on luonnollisesti kotona, hän\nmenee maata ja odottaa minua tultuaan vakuutetuksi, että pikku Maurice\nnukkuu hyvin. Vaimoni on kunniallinen nainen; mitä hänestä muuta voisi\nsanoa?\"\n\nHän jatkoi kävelyä, tuli yhä hellämielisemmäksi ja avomielisemmäksi\nruuan ja viinin vaikutuksesta.\n\n\"Kas niin, emmehän me ole lapsia, me olemme vanhoja miehiä, tuhannen\nvietävä, ja elämä on nyt kerran sellaista kuin se on. Minun vaimoni! Ei\nole ainoatakaan ihmistä maailmassa, jota minä kunnioittaisin niinkuin\nhäntä. Kun minä menin naimisiin hänen kanssaan niin ikävinä\nliikeaikoina, te muistatte, en minä rakastanut häntä, kuten tiedätte, en\nainakaan aistillisesti, te ymmärrätte. Minun kunnioitukseni häntä\nkohtaan ei alennu, vaikka minä huomaan, että hän on minun makuuni\nverraten aivan liian laiha, ja sen hän on itsekin nähnyt, hän on\nkoettanut kaikkea mahdollista tullakseen lihavammaksi, mikä muuten on\naivan epäonnistunut. Mutta eihän kukaan mene naimisiin naisen kanssa\ntehdäkseen hänestä itselleen rakastajattaren. Minä tunnen häntä kohtaan\nsamaa syvää kunnioitusta kuin jokainen perheenisä tuntee poikansa äitiä\nkohtaan. Kotia ei niinkään tehdä epäpuhtaaksi, ja vaikka minä en olekaan\nmikään uskollinen aviomies, on minulla kuitenkin se puolustuksenani,\nett'en minä ole koskaan tahtonut kuulua niihin, jotka turmelevat\nvaimonsa. Minä luulen, että se on todistus minun kunnioituksestani häntä\nkohtaan, että minä tyydytän eläimellisen himoni kodin ulkopuolella.\"\n\nHän hymyili aivan kuin hän olisi mielestään puhunut hyvin\nhienotunteisesti.\n\n\"Ja tunteeko Constance nämä kauniit periaatteet?\" kysyi Mathieu.\n\"Hyväksyykö hän ne, antaako hän teidän käydä kodin ulkopuolella,\nniinkuin sanotte?\"\n\n\"Ei, ei, älkää viekoitelko minua puhumaan tyhmyyksiä. Päinvastoin,\nConstance oli hyvin mustasukkainen avioliittomme ensi aikoina. Oi,\nkuinka monenlaisia juttuja minun on täytynyt ladella hänelle päästäkseni\nulos iltasin! Muuten olin minä ihan pulassa siihen aikaan, hän saatti\nminut ihan epätoivoon, niin ikävä hän oli, tuo kiltti, kunnon ihminen.\nSitten otti hän järkensä vangiksi, minä luulin havainneeni, että hän\njotenkin tyytyi välttämättömyyteen ja katsoi väliin läpi sormiensakin.\nEräänä iltana yllätti hän minut melkein yhdessä erään ystävättärensä\nkanssa, ja hänellä on niin paljon hienotunteisuutta, ett'ei ole sanonut\nsanaakaan siitä. Se loukkaa kuitenkin häntä, jos minä hakkailen hänen\nystävättäriään, katunymfejä taas, noita tuntemattomia ... ne eivät\nluonnollisesti koske häneen niin läheltä. Esimerkiksi tämä tyttö tänä\niltana, mitä Constance hänestä välittää? Minä en rakasta tuota\ntyllykkää, minä otan hänet ja päästän hänet taas pois, ja kaikki tämä\ntapahtuu niin kaukana vaimostani niin syvällä hänen alapuolellaan, että\nse ei voi vaikuttaa häneen. Mutta Constancellakin on hänen virheensä,\njos minä tahdon olla avomielinen. Minä olen luonnollisesti samaa\nmielipidettä kuin hänkin siinä, että me tyydymme yksistään pikku\nMauriceen. Mutta te kuulitte hänet aamulla, hän on suorastaan\npeloittava. Te ette voi ajatellakaan, millaisia varovaisuuskeinoja hän\nkäyttää, se on oikein inhoittavaa.\"\n\nHän pureskeli sikaariaan ja hengästyi yhä sitä enemmän mitä\narkaluontoisempiin asioihin hänen luottamuksensa alkoi mennä. Hän ei\narkaillut kertoa mistään alkoovisalaisuuksistaan, hän puhui niistä\npienimpiin yksityisseikkoihin asti.\n\n\"Katsokaapas kahdenneljättä vuotias mies, joka on tuomittu tyytymään\naviolliseen perheruokaan, kyllästyy pian siihen, jos hänellä on verta\nsuonissaan; ja minä tyytyisin kuitenkin tuohon perheruokaan, jos se\nolisi vahvaa ja ravitsevaa ja jos sitä saisi niin paljon kuin haluttaa.\nMutta voitteko ajatella, tässä eräänä yönä...\"\n\nJa hän jatkoi juttuaan kuiskaamalla ja nauroi surkuttelevasti vaimoaan,\njoka luuli, että sen seikan piti olla juuri niin.\n\n\"Minä en ole paha, ja minä joutuisin epätoivoon, jos tietäisin, että\nolen suututtanut häntä. Minua ilahuttaa se, että hän alkaa tulla\nymmärtäväiseksi ja katsoo sormiensa läpitse. Kun tämä vaan tapahtuu\nkodin ulkopuolella, niinkuin sen pitääkin, ja ei tule liian kalliiksi,\nniin en voi ymmärtää, että se tekee hänelle mitään vahinkoa. Eräällä\nystävälläni on aivan merkillinen vaimo, niin, kunnollisin vaimo kuin\nminä tunnen, ja hän sanoo itsestään miehelleen: 'Mene sinä vaan,\nystäväni, sinä palaat silloin tyynempänä ja rakastettavampana.' Eikö se\nole hyvin ajateltu? Tuo vaimo iskee aivan naulan kantaan! Kun minäkin\nolen tyydyttänyt tarpeeni, tulen minä kotiin iloisena kuin pelimanni,\ntuon mukanani pienen lahjan vaimolleni, ja koko talossa kestää yleinen\nilo kolme päivää. Sehän on puhdasta voittoa kaikille, ja muutenhan se on\nparas keino estää perheen lisääntymistä.\"\n\nViimeinen väite tuntui hänestä hyvin sattuvalta, ja hän nauroi niin,\nettä kyyneleet tulivat silmiin, niin tyytyväinen hän oli itseensä.\n\n\"Mutta\", sanoi Mathieu, \"eikö ole vaarassa saada lapsia niitten naisten\nkanssa, joitten luona te käytte kodin ulkopuolella?\"\n\n\"Oh, sellaiset huvitusten papittaret eivät saa koskaan lapsia, se on\ntunnettu asia. Muuten heillehän maksetaan, he voivat itse vastata\narvanheitostaan ja tyytyä ammatin vaaroihin. Ja mitenkä voi tietää,\novatko he tulleet raskaiksi, koska heitä ei koskaan sen jälkeen tapaa?\"\n\nIlman omantunnon vaivoja ja sen enempää miettimättä yön huvituksia\nseisahtui hän nyt Gaumartin kadun kulmaan. Se oli eräästä talosta tämän\nkadun varrella, pihan puolelta, josta hän oli vuokrannut itselleen\nhuoneen tällaisia seikkailuja varten, ja portinvartijan vaimo siivosi\nhuoneen. Ja koska häntä ei hävettänyt työläisnaisensa, oli hän hyvin\nyksinkertaisesti määrännyt kohtauksen tuon kauniin tytön kanssa\nkäytävällä portin edessä.\n\nJo etäältä tunsi Mathieu Norinen, joka seisoi katulyhdyn alla vaaleassa\nleningissä; hänen kauniit hiuksensa, jotka aaltoilivat pyöreän hatun\nalla, loistivat kuin punainen kulta kaasuvalossa.\n\nBeauchêne sädehti ihastuksesta, hän puristi voimakkaasti nuoren miehen\nkättä ja sanoi iloisia huvituksia tarkoittavalla katsannolla:\n\n\"Me tapaamme huomenna, ystäväni. Hyvää yötä!\"\n\nHän kumartui eteenpäin ja kuiskasi:\n\n\"Tyttö on viekas kuin apina. Hän on sanonut isälleen menevänsä\nteaatteriin erään ystävättärensä kanssa. Näin ollen ei hänen tarvitse\nolla kotona ennen kello yhtä yöllä.\"\n\nMathieu seisoi yksin katukäytävällä. Isännän viimeiset sanat, ennenkuin\nhän katosi Norinen kanssa, muistuttivat häntä Moineaudista; hän oli\nnäkevinään tuon työn karkaiseman miehen seisovan välinpitämättömänä\ntehtaan naisosastossa, kun hänen tyttärensä Euphrasie sai varoituksen ja\ntoinen, tuo pitkä, vaaleaverinen tyttö nauroi vahingonilosta.\n\nKun köyhän lapset ovat kasvaneet kanuunanruuaksi tai prostitutsioonin\nuhreiksi, ei raskaan elämän tylsistyttämä isä tuskin kysykään, mihin he\novat joutuneet, kun he kerran ovat lähteneet pesästä.\n\nKello oli äskettäin lyönyt puoli kymmenen, Mathieullä oli vielä enemmän\nkuin tunti aikaa, ennenkuin hänen tarvitsi mennä pohjoiselle\nrautatieasemalle. Eikä hän kiirehtinytkään, vaan kulki hiljalleen pitkin\nbulevardia. Hän oli syönyt ja juonut liian paljon, ne tiedot, jotka\nhänelle oli uskottu, surisivat vielä hänen korvissaan ja tekivät hänet\nmelkein päihtyneeksi. Hänen kätensä polttivat, ja hehkuvia pilviä\nleijaili hänen kasvoillaan. Ja mikä lauhkea ilta näillä sähkövalosta\nsäteilevillä bulevardeilla, joilla kuumeen tapaisella kiireellä liikkui\nkansanjoukkoja! Se oli kuin virta tulisesti sykkivää elämää, joka\naaltoili vastaan ottamaan yötä, ja hän antoi ihmisvirran viedä itsensä\nmukana, tuon ihmisvirran, jonka kuumeiset himot verhosivat hänet\ntuliseen hengitykseensä.\n\nKiihtyneissä ajatuksissaan eli hän uudestaan tämän päivän, jonka hän oli\nalkanut Beauchênen luona aamulla. Siellä mies ja vaimo sopivat keskenään\nkuin viisaasti laskevat kanssarikokselliset, että heillä tulee olemaan\nainoastaan yksi poika, ja sillä aikaa makasi tuo pieni Maurice niin\nkalpeana sohvalla kuin vahasta tehty Jeesuksen kuva. Ja nyt oli hän\nnäkevinään Constancen menevän maata hyvin porvarillisesti peitettyään\nensin makaavan poikansa, ja valvovan sitten kylmässä aviovuoteessa\nsiihen myöhäiseen kellonlyöntiin, jolloin hänen miehensä tuli kotiin.\nMies otti raa'asti vahinkonsa takaisin toisella taholla, antautui\nvaaraan saada toisen kanssa sen lapsen, jota hänen vaimonsa ei tahtonut.\nEi sopinut saattaa konepajaa sellaiseen vaaraan, että olisi ollut pakko\njakaa se jonakin päivänä, Mauricen täytyi yksin saada periä\nkymmenkertaiseksi paisuneet miljoonat, hänestä piti tulla\nteollisuusruhtinas. Siellä käytettiin ehkäisykeinoja ilman minkäänlaisia\narveluita, ainoastaan taloudellisista syistä. Kun mies meni toisten\nnaisten luokse, katsoi vaimo läpi sormiensa. Tällä tavalla rikas\nporvariluokka, joka oli syntynyt vanhan aatelin jälkeen, oli omaksi\nedukseen pannut taas voimaan poistetun esikoisoikeuden pitämällä\nitsepintaisesti kiinni siitä periaatteestaan, että se ei tahdo hankkia\nmaailmaan muuta kuin yhden pojan.\n\nSanomalehtien myyjäin huudot, kun he kaupitsivat erästä iltalehteä ja\nCrédit nationalin obligatsioonilistoja, vetivät nyt Mathieun ajatukset\npuoleensa. Hän oli nyt äkkiä näkevinään Moranget pienessä\nruokasalissaan, hän kuuli heidän uneksivan tulevista suurista\nrikkauksistaan, kun kassanhoitaja vaan ensin olisi päässyt johonkin\nnoista suurista pankeista, joitten kautta kelvolliset miehet voivat\nkohota korkeimmillekin paikoille. Tuota avioparia vaivasi kunnianhimo,\nja he kauhistuivat sitä ajatustakin, että heidän tyttärensä voisi joutua\nnaimisiin köyhän, mitättömän virkamiehen kanssa; he olivat sen\nvastustamattoman kuumetaudin saastuttamat, joka sellaisessa\nkansanvaltaisessa maassa, jossa on vallalla valtiollinen tasa-arvoisuus\nja taloudellinen eriarvoisuus, herättää kaikissa halun kohota askeleen,\npäästä korkeampaan luokkaan. Toisten loisteliaisuus herätti heissä\nkateutta, he velkaantuivat voidakseen pienessä määrässä apinoida\nyliluokan loistoa, ja he sallivat tuon järjettömän ylpeyden saastuttaa\nsyntyperäistä rehellisyyttään ja hyväsydämisyyttään. Ja nyt oli hän\nnäkevinään tämän avioparin menevän aikaisin vuoteesensa, sillä hän tunsi\nMorangen porvarilliset tavat ja Valérien kitsauden: hän säästi\narkipäivinä paloöljyäkin voidakseen esiintyä sunnuntaisin ulkona\nkomeasti ja ylhäisesti; Mathieu oli näkevinään heidät vuoteessa, tulen\nsammutettuna, ja he itse hellässä syleilyssä, mutta kuoleman tuskassa\nlapsen tähden, tuon pelätyn lapsen, jonka syntyminen viivyttäisi tai\nestäisi heidät siitä loistavasta asemasta, johon he niin innokkaasti\npyrkivät. Aina ja alituiseen täytyi heidän käyttää keinojaan, eivätkä\nsittenkään olleet koskaan varmat siitä, ett'eivät ole olleet\nvaromattomia, he laskevat päiviä ja odottavat sitä päivää, joka saattaa\nheidät vihdoin täydellisesti varmoiksi.\n\nEi Reinekään voinut nukkua pienessä huoneessaan huoneuston toisessa\npäässä, hän oli vielä hyvin hermostunut ja kiihtynyt sen illatsun\njälkeen, johon paroonitar de Lowicz oli hänet kutsunut, hän uneksi jo\nsiitä rikkaasta miehestä, jonka vanhemmat olivat hänelle luvanneet, jos\nhän vaan ei saa pientä veljeä tai sisarta.\n\nKansanjoukko sulki Mathieun tien, ja hän huomasi olevansa sen teaatterin\nulkopuolella, jossa oli premiääri tänä iltana. Se oli ilveilyteaatteri,\njoka salli maalata \"tähtensä\", pitkän punatukkaisen tytön kaksi kertaa\nluonnollista kokoa suurempana ilmoituslehteen. Se oli omituista\nsymbolismia: hedelmättömän erotiikan paljas ja litistynyt impi, suuri\nlilja, rahvaanomainen ja raaka, joka kokosi ohitse meneviä\nkansanjoukkoja luokseen. Mathieu kuuli rivoja puheita, hän muisti, että\nSéguinit ovat tässä teaatterissa yhdessä Santerren kanssa katsomassa\ntätä kappaletta, joka oli niin hullun rivo, että tuo paljoakaan\narkailematon yleisö oli eilen pääharjoituksissa vähällä särkeä\npenkitkin. Kotona d'Antinkadun varrella oli Céleste juuri vienyt\nGastonin ja Lucien maata ja kiirehtinyt sitten keittiöön, jossa hänen\nystävänsä, rouva Menoux, eräs lyhyttavarakauppias samasta korttelista,\nodotti häntä. Gaston nukkui, sillä hän oli juonut sekoittamatonta\nviiniä. Lucie, jolla taas oli ollut vatsanvaivoja, vapisi pelosta eikä\ntohtinut nousta huutamaan Célesteä, koska tämä kohteli häntä\nkovakouraisesti, jos Lucie häntä häiritsi.\n\nJa kun Séguinit palaavat kahden aikaan aamulla tarjottuaan Santerrelle\ntusinan ostroneja, toisivat he mukanaan tuulahduksen seksuaalista\nkiihtymystä tuosta siveettömästä, tulikuumasta teaatterista ja\nyöravintolasta, jossa he olivat olleet tungoksessa yhdessä porttojen\nkanssa, he menisivät vuoteesensa kaikki aistimet myllerryksissä ja\nmuodin myrkyttäminä ja aivot pimitettyinä hassumaisen ja keinotekoisen\nkirjallisuuden luonnottomuuksista. Heidän \"ehkäisykeinonsa\" saivat siis\nhienostuneen paheen ja väärän pessimismin sivumaun. Ihmiskunnan\nlisääminen oli rikoksellista; siis minkälaisia hedelmättömiä\nhurjasteluja tahansa, mutta ei lapsia! Ja sillä aikaa meni Santerre\nhyvin rauhallisesti kotiinsa, pani yksin maata; hän odotti hetkeään ja\njohti tanssia, hän oli mies, joka säästi itseään.\n\nJa mikä nyt enin hämmästytti Mathieutä tämän päivän tapahtumista, se oli\nnuo keinot kaikkialla, nuo \"ehkäisykeinot\", joita kaikki ihmiset, joita\nhän aamusta asti oli tavannut, käyttivät. Koko hänen ympäristönsä,\nkaikki hänen tuttavansa, kieltäytyivät lisäämästä sukuaan, käyttivät\nerityisiä keinoja, jotta eivät tulisi hankkineeksi lapsia maailmaan, ja\nnäitä käyttivät he vapaaehtoisesti, kestävästi, itsekkäistä syistä, oman\netunsa tai huvinsa tähden. Hän huomasi selvästi kolme vapaaehtoisen\npakon synnyttämää luokkaa, ja näissä luokissa saman pidättäväisyyden\nvaikka eri syistä. Ja vaikka hän tunsi tuon aivan hyvin, oli hänestä\nkuitenkin hämmästyttävää nähdä niitten luokittuvan niin selvästi ja\nvarmasti, ja se järkytti samalla kaikkea, johon hän tähän asti oli\nuskonut, ja samalla alkoi hän epäillä elämää, velvollisuutta ja onnea\nsellaisina kuin hän ne oli aamulla käsittänyt.\n\nHän seisahti ja hengitti syvään, tahtoi taas päästä itsensä herraksi,\ntahtoi karkoittaa tuon huumauksen, jonka hän tunsi kasvavan sisässään.\nHän oli mennyt oopperan ohitse ja tuli nyt Carrefour Drouotille; eikö\nhänen kuumeensa johtunut juuri näistä yön peittämistä hehkuvista\nbulevardeista. Ravintolain yksityishuoneet olivat vielä valoisat,\nkahvilat lähettivät tulvinaan valovirtoja kaduille, ja niitten\nkatukäytävät olivat vieraita tungokseen asti täynnä. Koko Pariisi näytti\npäättäneen tulla tänne nauttimaan illan ihanuudesta, ja siellä käveltiin\nniin tiheissä joukoissa, että ruumiit ehtimiseen sattuivat toisiinsa ja\nlämpimät hengähdykset sekaantuivat. Pari seisahtui myymälän ikkunain\nsäteileviä juveelia katsomaan. Porvariperheet tunkeilivat sähkölampuista\nmuodostettujen loistavain kaarten alla päästäkseen varieteihin näkemään\npuolirivouksia ja paljaita ruumiin piirteitä. Sadottain kulki siellä\nlangenneita naisia odotellen, että heitä puhuteltaisiin, tai hätyyttivät\nlopulta itse herroja, kuiskailivat ja nauroivat kehoittavasti. Mutta\nmiehet halveksivat heitä, he hakivat seikkailuja, väijyivät jotakin\neksynyttä, kunniallista naista, pientä porvarivaimoa tai työläisnaista,\njoka lopulta antaa vietellä itsensä, metsästivät vaalea- tai\ntummahiuksista ja kuiskailivat tulisia sanoja naisten niskan takana.\nParikuntia -- aviossa olevia tai olemattomia --jo vanhoja puolisoja,\nsatunnaisia rakastavia ajoi avonaisissa vaunuissa tiellä alkooveihin,\nmies vaiteliaana, nainen puoleksi makaavana, uneksivin katsein. Ja koko\ntämä ihmisvirta, joka virtasi korkeitten valoa sädehtiväin talojen\nvälissä vaunujen pyöräin jymistessä ja äänten kaikuessa, katoisi pian\nyhteiseen mereen, yöhön, joka heitä odotti, alkooviin, syleilyyn, johon\nhe kaikki pian nukkuvat.\n\nMathieu läksi taas liikkeelle, hän seurasi virtaa vapisten kuin muutkin\nsiitä kuumeesta, joka oli johtunut päivän kiihtymyksestä, tavoista ja\nyhteiskunnallisesta elämästä. Eivät ainoastaan Beauchênet, Moranget ja\nSéguinit käyttäneet \"keinoja\": koko Pariisi teki aivan kuin hekin.\nHedelmättömyys kohotettiin laiksi ja se levisi bulevardeille, kaduille\nja kortteleihin tuossa äärettömässä kaupungissa. Heti pimeän tullessa\nolivat Pariisin hehkuvat, olemassa olon taistelusta kuumentuneet kadut\nainoastaan kivinen maa, poltettu maaperä, jossa kylvö kuivui, kun se\nensin oli kylvetty umpimähkään ja vihasta satoon. Vapaaehtoista\nhedelmättömyyttä saarnattiin kaikkialla riemuitsevalla julkeudella.\nVäkiviinanhöyryjä henki kahviloista ja ravintoloista, ne veivät miesten\nvoimat, tekivät naiset hermostuneiksi ja myrkyttivät lapset äitinsä\nkohdussa. Kaikkien noitten prostitueerattujen virkana, jotka täyttivät\nkatukäytävät, oli ihmiselämän hävittäminen, he olivat mestareita\nkeksimään kaikkia mahdollisia keinoja vainotakseen ja murhatakseen\nelämänituja, musertamaan ne kuin sellaiset vahingolliset eläimet, jotka\nhävittäisivät olemassaolon, jos saisivat nähdä päivänvalon. Ja tässä\nPariisissa, joka joka ilta oli matkalla hedelmättömiin syleilyihinsä,\ntäällä opetukset juurtuivat maaperään: nuo hermostumiseen asti\nsivistyneet avioparit, jotka kerskailivat repäisevimmillä\nmielipiteillään ja kieltäytyivät lisääntymästä; suurteollisuuden ja\nliikemaailman avioparit, jotka pitivät kirjaa yöllisistä syleilyistään\nja olivat hyvin tuskissaan siitä, että tulot ja menot vaan pysyivät\nsamoina; sivistysammatteihin kuuluvat avioparit sekä keskiluokka,\npikkukauppiaat, alemmat virkamiehet, asianajajat, lääkärit, jotka kaikki\ntekivät ehkäisykeinonsa kaksinkertaisiksi aina sen mukaan mitä\nkiivaammaksi taistelu tuli rahasta ja hienon maailman arvonannosta;\nvieläpä työmiesperheetkin turmeltuivat ylempäin esimerkistä, ne tulivat\npäivästä päivään taitavammiksi uhraamaan hekuman alttarilla hankkimatta\nlapsia maailmaan. Hetken kuluttua, kun kello lyö kaksitoista, valtaa\nkoko Pariisin lapsen saamisen kauhu. Jos nyt olisi voitu äkkiä avata\nkaikki alkoovit, arvossa pidettyjen samoin kuin muittenkin, olisi ne\nhuomattu melkein kaikki hedelmättömiksi, kiitos siitä hurjasteluille,\nkunnianhimolle, turhamielisyydelle, ja tämä oikeuskäsitteiden hämminki\nmuutti alhaiset laskelmat kauniiksi tunteiksi, itsekkäisyyden viisaaksi\npidättäväisyydeksi, arkamaisuuden elämän vaatimuksiin nähden\nyhteiskunnalliseksi kunniantunnoksi. Pariisi tahtoi kuolla, ääretön\nmäärä elämän siementä joutui hukkaan yhtenä yönä, kylvö lankesi\nkivistöön, jossa mitään ei kasvanut. Pariisi oli huonosti viljelty\npelto, joka ei antanut sitä suurta ja voimakasta satoa, jonka se olisi\nkyennyt kasvamaan.\n\nMathieu muisti nyt erään vieraan valloittajan sanat, joka eräänä iltana\ntaistelun jälkeen oli kuolleita täynnä olevalla taistelukentällä\nlausunut, että Pariisi voi yhtenä yönä korvata nämät kaikki. Mutta\neiköhän Pariisi enään tahtonut täyttää niitä aukkoja, joita luodit\nolivat tehneet? Sillä välin kuin aseellinen rauha nielee satoja\nmiljoonia, menettää Ranska joka vuosi suuria taisteluja sillä, että se\nei siitä niitä satoja tuhansia lapsia, joita sen pitäisi hankkia\nmaailmaan. Ja hän ajatteli kasarmien lavitsoja, joilla neljäsataa\ntuhatta nuorta miestä makasi, yksinäisinä ja ympäristönsä turmelemana,\ntuottamatta mitään hyötyä, tuo voimakkain nuoriso, rodun kukka, sillä\nvälin kuin vielä suurempi joukko myötäjäisiä vailla olevia tyttöjä\nkylmillä vuoteillaan odottaa miestä, jota ei tule, tai joka tulee liian\nmyöhään, jo kuluneena ja rampeutuneena, kykenemättömänä hankkimaan\nitselleen lapsirikasta perhettä.\n\nOhimot kuumina katsoi Mathieu taas ympärilleen. Hän oli tullut Carrefour\nMontmartrelle, jossa bulevardein hyökyaallot korkeimpina pauhaavat ja\novat vaarallisimmat. Siellä oli tungos niin suuri, että hänen täytyi\nodottaa hetkisen, ennenkuin hän voi päästä Fauborg-Montmartre kadulle ja\nsieltä pohjoiselle rautatienasemalle. Hän joutui keskelle tiivistä,\nelävää ainejoukkoa, keskelle niitä naismarkkinoita, joita siellä\npidettiin. Ei koskaan ennen häntä ollut siihen määrään ahdistanut se\najatus, mikä ääretön määrä siemenhiukkasia oli pakko kylvää maailmaan,\njotta yksi ainoa itäisi ja kantaisi hedelmän. Miljaardeina virtasivat\nsiemenet ja munat maailman suonissa, niin vuolaana virtana, että se\ntunki koko elimellisen aineen läpitse. Varuillaan oleva, tyhjentymätön,\nrikas luonto näkyy tienneen, että eläväin olentojen kylvön täytyy olla\ntulvamaisen suuren, jotta se riittäisi. Aurinko kuivaa siemenen,\nliikanainen kosteus sen mädättää. Myrsky vie mukanaan kokonaisia särkkiä\nkalan mätiä, kiskoo alas linnunpesät ja hävittää kaiken, mikä yhtenä\nkeväänä on munittu. Joka askeleellaan murskaa ihminen kokonaisia\nmaailmoja, estää äärettömän pienten olentojen lukemattomien\nyhteiskuntain kehityksen. Se on olentojen kauheata tuhlausta, ainoastaan\nverrattava siitinpölyn suunnattomiin pilviin, jotka lentävät ilmassa\nauringon hedelmöitsevässä valossa. Ja jokainen tuhottu olemassaolo tulee\ntaas eläväksi, virkoaa uudestaan, synnyttää uuden virran olentoja,\nloppumattomiin asti. Mutta ainoastaan ihminen rakastaa tuhoamista,\nsuunnittelee ja panee sellaisia toimeen itsekkäitten päämaaliensa\nvuoksi, ja oman huvinsa tähden. Yksistään ihminen koettaa vähentää\nluomistyötä oman etunsa tähden, silpoa sitä ja vieläpä estää sen\nkehittymistäkin; hän rajoittaa jälkeläistensä lukumäärän lisätäkseen\nomia nautintojaan. Myrsky vie mennessään hiekalle lasketun mädin,\nrajuilma katkoo oksat ja heittää linnunpesät maahan, mutta se on\nainoastaan ihminen, joka vapaaehtoisesti turmelee ja saastuttaa\nihmiskylvön. Tuo on sekä rikoksellista että tuhmaa. Millainen\nsuurenmoinen unelma se olisi, jos koko tuo syntymätön ihmiskunta\notettaisiin vastaan maailmaan ja se saisi täällä tehdä hyötyä,\nkansoittaa suuren maapallon, jossa kokonaisia maanosia on vielä melkein\nerämaina! Voiko koskaan syntyä liian paljon elämää? Eikö korkein\nmahdollinen määrä elämää ole sama kuin suurin mahdollinen valta, rikkaus\nja onni? Koko maapallo on sen hedelmöitsemä, sen syli paisuu ja\nvavahtelee kuin raskaana olevan naisen. Usko kaikkeen syntyvään,\nkasvavaan, toivo kaikkiin luomisvoimiin, jotka vapaasti työskentelevät\nihmiskunnan onnellisen ja vakavan kehityksen hyväksi, ja tuo\nintohimoinen rakkaus elämään ... niistä syntyy panteistin halu, että\nkaikki siemenet säilytettäisiin ja hedelmöitettäisiin, ja hän alistuu\nkuolemaan ainoastaan sentähden, että se on ainoastaan ylösnousemusta,\nkuohunta-aine, uusi elämä, elämä kaiken muun uhallakin.\n\nMutta himon täyttämä kuumuus, joka lehahti Mathieun kasvoille, toi taas\näkkiä hänen mielikuvitukseensa Sérafinen kuvan. Hänellä oli sama\npolttava tunne silmissä ja huulilla, jotka Mathieu oli tuntenut silloin\nkuin tuo väkevältä tuoksuava nainen oli kumartunut hänen puoleensa.\nMathieu oli epäilemättä tuonut mukanaan tuon aistillisen vaikutuksen,\nsillä hänen illan kuluessa yhä kasvava levottomuutensa, Beauchênen\nuskomain salaisuuksien kiihoittavaisuus ja ne epäilykset, joita\nhedelmättömiin nautinnoihinsa kiirehtivä kansanjoukko sai aikaan\nhänessä, loihtivat nyt esiin Sérafinen kuvan, asettivat tuon kuvan hänen\neteensä nauravana, houkuttelevana, kiihoittavana. Ei koskaan ennen\nollut hän taistellut sydämessään sellaista taistelua tai ollut niin\nepätietoisena siitä, mikä oli totta ja oikeaa niinä hyökkäysten aikoina,\njoita hänen järkeään vastaan oli tehty aamusta alkaen; ja hän seisoi\nsiinä voimatonna kansanjoukon hehkuvain viettelysten keskellä, tässä\nPariisissa, joka uhrasi itsekkäille nautinnoilleen. Eikö Beauchêneilla,\nMorangeilla ja Sérafinellä ollut oikein saarnatessaan oppiaan\nhedelmättömästä hekumastaan? Kaikki muut seurasivat heidän esimerkkiään,\nkoko tämä äärettömän suuri kaupunki tahtoi olla hedelmätön. Sepä juuri\nhäntä hermostutti ja teki horjuvaksi, hän pelkäsi, että hän oli tähän\nasti pettänyt itseään. Se ett'ei tee sitä, mitä koko maailma teki, se\noli ehkä itserakasta itsekkäisyyttä. Ja hän oli näkevinään edessään\nSérafinen komeine, punaisine hiuksineen ja tuoksuavine käsivarsineen,\nSérafinen, joka lupasi hänelle tuntemattomia nautintoja, vaarattomia ja\nomaatuntoa loukkaamattomia.\n\nHän tunsi taskussaan ne kolmesataa frankia, jotka hän oli palkastaan\nnostanut. Kolmesataa frankia kokonaiseksi kuukaudeksi, kun hän jo\nennestään oli hieman velassa, siinä oli tuskin niin paljon, että se\nriitti nauhan ostamiseen Mariannelle ja hieman namusia lapsille.\nBeauchênet ja Séguinit olivat rikkaita, ja hänestä oli katkeraa\nnautintoa ajatella heidän rikkauttaan. Hän oli näkevinään pauhaavan\ntehtaan, joka mustine rakennuksineen peitti mahtavan tonttimaan;\nkokonainen lauma työmiehiä teki isännän omaisuuden kymmenkertaiseksi, ja\nhänen ainoa poikansa kasvoi äidin valvovain silmäin suojassa\nunelmoittuun hallitsijavaltaan. Hän näki tuon ylellisen talon d'Antin\nkadun varrella, sen vestibyylin, sen komeat portaat, taideteoksia täynnä\nolevan salin alakerrassa, kaiken tuon hienouden, koko tuon suurenmoisen\nelämän, jota tämä hieno aviopari eli, myötäjäiset, jotka he antaisivat\ntyttärelleen, ja sen korkean aseman, jonka he ostaisivat pojalleen.\nMathieu itse sitävastoin, joka seisoi siinä kädet tyhjänä ja jolla ei\nmitään omaisuutta ollut, ei edes kiveä ojan reunalla, hän ei\nluultavasti tulisi saamaankaan mitään, ei työmiehistä kihisevää tehdasta\neikä komeafasaadista taloa. Ja hän oli kevytmielinen, toiset olivat\nviisaita; hänellä ei ollut ajattelevaisuutta köyhyydessään, jota hän\nomasta ehdostaan pahensi suurella lapsijoukollaan, aivankuin olisi\nasettanut päämaalikseen kuolla vaivaishuoneessa; nuo toiset taas, jotka\njaksavat olla niin ylellisiä, että voisivat elättää suuren lapsijoukon,\nnoudattivat päinvastoin kylmällä järjellä tehtyjä suunnitelmiaan,\npelkäsivät elämän aikaan saamista ja tahtoivat jättää jälkeensä\nainoastaan rikkaita perillisiä. Näillä ihmisillä, joilla oli kaikkea,\nmitä hän ei koskaan tulisi saamaan, näillä oli selvästi oikeus\npuolellaan, jotavastoin hän itse alkoi halveksia itseään ja tunsi\nitsensä neuvottomaksi ja pelkäsi, että hän tähän asti oli ollut\nainoastaan hullumaisen itsensä pettämisen uhri.\n\nSérafinen kuva tuli takaisin selvempänä ja vastustamattoman\nkiihoittavana. Hänen kanssaan tohtisi Mathieu käyttää ehkäisykeinoja ja\nolla varovainen. Hän alkoi vavahdella nähdessään valosta säteilevän\npohjoisen rautatienaseman ja siellä kuumeentapaisesti häärivän\nihmisjoukon. Tuolla kaukana odotti häntä Marianne, ehkä vielä lisäksi\nyksi lapsi, viides, pelkkä mielettömyys, vapaaehtoinen ja hyvin ansaittu\nperikato. Koska hänellä jo oli neljä, sanoisi itse Boutankin, että\n\"lukumäärä on täysi.\" Minkätähden hän itsepintaisesti jatkaisi\nerehdystään? Miksi hän ei jo tänä iltana tee samoinkuin Beauchêne, joka\noli viisas mies? Sillä aikaa kun tämän vaimo odotti kotona, oli hän itse\nyhdessä Norinen kanssa, eikä hänen tarvinnut pelätä seurauksia. Huvin\nuskonto oli varmaankin ainoa oikea. Ja Sérafine tuli hänen mielestään\nkuin tämän hehkuvan kaupungin lihalliseksi esikuvaksi, tämän kaupungin,\njoka hyökkäsi hedelmättömän yönsä syliin, vastustamattomaan\nviettelykseen ainoastaan oman itsensä huvin vuoksi.\n\nHän ei enään vastustanut, hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin,\nmeni uudestaan bulevardeille. Hänet valtasi äkkiä mieletön himo tuohon\nnaiseen. Hän hehkui ja paloi ajatellessaan oppivansa nuo perkeleelliset\nehkäisykeinot ja huumaantuvansa hänen hedelmättömään syleilyynsä.\nSérafine kohosi hänen eteensä ankarana ja majesteetillisena velhona,\njoka tunsi rajuimpain nautintojen salaisuudet, joka juovutti ja\nvalloitti miehet punaisilla hiuksillaan ja pelkällä ruumiinsa tuoksulla.\nJa tämä nainen odotti häntä minä iltana tahansa, hän oli tarjonnut\nitseään tyynellä julkeudellaan, Mathieun tarvitsi ainoastaan mennä\nnaputtamaan tuon Marignanin kadun varrella olevan hiljaisen talon ovea.\nHän muisti äkkiä tuon pienen salin, jossa ei ollut näkyviä ikkunoita,\nsyvän ja salaperäisen kuin haudan; hän oli nähnyt sen ainoastaan kerran,\nkahden keskellä kirkasta päivää palavan kandelabrin valossa. Tämä muisto\nlisäsi vielä enemmän hänen vimmaansa ja kiihoitti häntä vielä enemmän.\nHän kiirehti askeliaan. Sitten heräsivät toiset vanhemmat muistot,\nheidän kohtauksensa varhaisempana aikana, jotka hän eilen oli melkein\nunohtanut ja jotka äkkiä hänen kuumeisessa tilassaan muuttuivat\nkiihoittaviksi viettelyksiksi, niin että hänen villityt aistimensa\nvaativat ne heti uudestaan elettäviksi. Ja samalla kuin hän antautui\nkiusauksen valtaan, keksi hän kertomuksen huomista päivää vasten, hän\nsanoisi vaimolleen, että hän viivähti Beauchêneen päivällisillä ja tuli\nliian myöhään junalle.\n\nVaunuja oli kokoontunut liian paljon yhteen, ja tämä esti hänen\nkulkunsa. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi tulleensa takaisin\nbulevardeille. Hänen ympärillään virtaili vieläkin ihmisjoukkoja, jotka\nkiertelivät sinne tänne yhä kasvavassa huvien himossa. Mathieun ohimot\njyskivät yhä, hän kuuli korvissaan sanat: tee niinkuin muutkin, käytä\nehkäisykeinoja kuten muutkin sen sijaan, että siität yhä useampia\nlapsia. Mutta epäilys valtasi hänet hänen seisoessaan siinä\nliikkumattomana katukäytävällä kärsimättömästi katsellen tuota\nloppumatonta vaunuriviä. Se ei loppunut koskaan, se oli kuin este, joka\nsai hänen himonsa kylmenemään samalla kuin se sulki tien. Ja äkkiä tuli\nhänen mieleensä toinen kuva, Marianne hymyilevänä ja luottavana, jonka\nhellyys odotti häntä tuolla kaukana maaseudun raittiissa loppumattomassa\nrauhassa. Miksi eivät he kumpikin voineet olla ymmärtäväisiä, sanoa\nhyvää yötä toisilleen kuin toverit ja luopua viidennestä lapsesta, joka\nolisi viepä heidät taloudelliseen perikatoon? Mathieu vannoi itsekseen,\nett'ei hän hanki useampia lapsia, hän kääntyi ja alkoi melkein\njuoksujalkaa palata asemalle peläten samalla tulevansa liian myöhään\njunalle. Hän ei tahtonut enään nähdä Pariisin hehkuvan ympärillään, ja\nhän saapui hyvään aikaan erääsen rautatienvaunuun, ja koko matkan istui\nhän pää avoimessa ikkunassa ja antoi raittiin yötuulen puhaltaa pois\ntuon sairaalloisen himon, jonka hän vielä tunsi polttavan suonissaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nKuuton yötaivas oli täynnä suuria kirkkaita tähtiä, ja näitten alla\nlepäsi laaja maaseutu pehmeässä, sinertävässä hohteessa. Jo kello\nkaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista seisoi Marianne Yeusen pienellä\nsillalla, puolimatkassa Chantebledin, metsästyspaviljongin, jossa\npuolisot asuivat, ja Janvillen aseman välillä. Lapset nukkuivat, ja hän\noli käskenyt Zoén, erään talonpoikaistytön, joka oli heillä apulaisena,\nvartioida heitä, ja tämä istui nyt kutomassa lampun valossa, joka näytti\netäälle kipunalta metsän laidassa.\n\nMarianne meni melkein joka ilta sillalle Mathieutä vastaan, kun hän tuli\nkotiin seitsemän junalla. Väliin otti hän molemmat vanhemmat lapset,\nkaksoset, mukaansa, vaikka heidän pienet jalkansa eivät voineet astella\nniin nopeasti paluumatkalla pitkää hyvin jyrkkää mäkeä ylös. Tänä\niltana ei hän myöhäisestä ajasta huolimatta ollut voinut olla menemättä\nrakasta miestään vastaan, koska yö oli niin jumalallisen kaunis. Hän ei\nmennyt koskaan tuota siltaa edemmäksi, joka oli rakennettu sinne pienen\njoen ylitse. Siellä istui hän leveällä ja matalalla kaidepuulla, mistä\nnäkyi koko kenttä aina Janvillen taloihin asti, joitten välissä kulki\nrautatie, niin että hän voi jo kaukaa nähdä odotetun lemmikkinsä tulon\npolulla, joka kiemurteli peltojen välillä.\n\nKorkean, kullalta säteilevän taivaan alla istui hän yksin tavallisella\npaikallaan. Levottomasti katseli hän pientä valonkipunaa, joka paloi\ntuolla kaukana metsänlaidassa rauhallisessa huoneessa, missä\npalvelustyttö valvoi lasten unta. Sitten siirtyi hänen katseensa\nsivulle, kaukaiseen taivaanrantaan, yli tämän suuren alueen, joka kuului\nSéguinille. Vanha, rappeutunut metsästyspaviljonki oli näitten suurten\nmetsäin laidassa, joitten nummet ja viidakot ulottuivat aina Mareuilsiin\nja Lillebonnen talonpoikaiskyliin asti tuolla etäisyydessä. Ja siinä ei\nvielä ollut kaikki; länsipuolella tätä ylänköä oli enemmän kuin sata\nhehtaaria nevoja, näreitä kasvavia suomaita, suuria viljelemättömiä\nalueita, joilla talvella sorsia metsästettiin, ja kolmas osa näitä\nmaita, äärettömiä, yhtä hedelmättömiä alueita, hiekkanummia, kivikoita,\nalentui hiljalleen aina rautatiepenkereesen asti. Se oli maa-alue, jota\nei pidetty viljelykseen kelpaavana, sillä harvat palaset hyvää maata\nolivat siellä mitään tuottamatta ja vaikeapääsyiset sekä toisistaan\nerillään. Mutta koko seudulla oli ihanan yksinäisyyden ja villeyden\nleima, joka teki vaikutuksen kaikkiin terveaistisiin ihmisiin, jotka\nrakastavat väärentämätöntä luontoa, eikä kukaan voinut ajatellakaan\nmitään viehättävämpää kuin tämä maisema syvässä rauhassaan ja tällaisena\nihanana, tuoksuavana yönä.\n\nMarianne, joka jo oli harhaillut ympäriinsä metsän poluilla, tutkinut\npensaikot ja sammalikot ja kiivennyt kiviset mäet, antoi nyt katseensa\nviivähtää taivaanrannalla, jossa hän keksi ne paikat, jotka hän oli\nnähnyt ja joita rakasti, vaikkapa ne nyt olivatkin varjon peitossa.\nHuuhkaja antoi metsästä kuulua lempeän, säännöllisen huutonsa, ja\neräästä kaukaisesta suosta oikealta kuului niin etäinen sammakkojen\nkurnutus, että se melkein tuntui ilman vavahdukselta. Toisaalta,\nPariisista päin kuului kumea, yhä kasvava jyminä, joka vähitellen\ntukahdutti kaikki pimeyden äänet. Marianne oli kuullut sen, ja lopuksi\nei hän kuullut mitään muuta kuin sitä. Se oli juna, jonka jyminän hän\nniin hyvin tunsi, sillä hänhän kuunteli sitä joka ilta. Kun se oli\nlähtenyt Monvalin asemalta, viimeiseltä ennen Janvilleä, alkoi sen\njyrinä kuulua, mutta vielä niin heikosti, että täytyi olla tottunut\nkorva, jos mieli eroittaa sitä muista äänistä. Hän kuuli sen heti, ja\nseurasi sitä sitten käänteestä käänteesen. Ja koskaan ennen ei hän ollut\nvoinut seurata sitä niin tarkkaan kuin tänä iltana, ihanan yön syvässä\nrauhallisuudessa. Juna oli lähtenyt Monvalista, se kulki sitten ohi\ntiilitehtaan, kiiti nyt yli Saint-Georgen niittyjen. Kahden minuutin\nperästä olisi se Janvillessä. Äkkiä tuli tällä puolen Mesnil-Rougen\npoppelien näkyviin junan valkea tulisilmä lähellä maan pintaa, veturin\nhengitys tuli selvemmäksi; tällä suunnalla levisi tuo pimeä kenttä\nloppumattomiin tähtitaivaan alla, joka alaosastaan oli tulenpunainen\nkuin etäinen tulipalo, yöllisen Pariisin valo, joka paloi ja savusi\npimeässä kuin tulivuoren aukko.\n\nHän oli noussut ylös. Juna pysähtyi Janvillessä, sitten alkoi jyrinä\ntaas, hiljeni ja kuoli Vieux-Bourgissa päin. Muuten ei hän kuullutkaan\nsitä enään, hänen silmänsä ja korvansa olivat nyt tielle, jonka hän\neroitti valkeana nauhana viljapeltojen välissä, noitten suurien,\nvehreitten kenttäin, jotka olivat muuttuneet mustiksi. Hänen miehensä\ntarvitsi tuskin kymmentä minuuttia kulkeakseen sen kilometrin, joka oli\naseman ja tämän pienen sillan välillä. Hän näki Mathieun kaukaa, tunsi\nhänet heti kun hän oli tullut ulos asematalosta. Mutta tänä yönä kuuli\nhän selvästi hänen askeleensa kovalla tiellä ja jo ennenkuin hän näki\npimeän, kapean varjon tulevan eteenpäin valoisalla tiellä. Ja sitten\ntapasi Mathieu Mariannen seisomassa täällä alla tähtitaivaan\nhymyilevänä, voimakkaana, kukoistavana, olennon, jolla oli solakka\nvartalo ja voimakkaat lanteet. Hänen ihonsa näytti vielä enemmän\nmaidonvaalealta komeain mustain hiusten tähden, jotka olivat suuressa\nsolmussa ja jättivät hänen pyöreän kaulansa vapaaksi, ja hänen suurten,\nmustien, hellien silmiensä tähden, joissa asui hyvän, hurskaan\njumalattaren pyhä rauhallisuus. Hänen suora otsansa, nenänsä, suunsa,\nleuan puhtaat, lujat piirteet, poskien mehevä tuoreus, pienet\nihastuttavat korvat, sanalla sanoen koko nuo kasvot rakkauden ja\nhyvyyden leimaamina todistivat terveyttä, iloa täytetyistä\nvelvollisuuksista ja varmuutta hyvin elämisen mahdollisuudesta elämää\nrakastamalla.\n\n\"Mitä minä näen, oletko sinä täällä?\" huudahti Mathieu tultuaan hänen\nluokseen. \"Minähän pyysin sinua olemaan lähtemättä ulos näin myöhään.\nEtkö sinä pelkää kulkea yksinäsi tiellä?\"\n\nMarianne purskahti nauruun.\n\n\"Pelkääkö? Yöhän on niin ihana! Muuten ... etkö sinä pidä siitä, että\nminä tulen tänne saadakseni tervehtiä sinua kymmentä minuuttia\naikaisemmin?\"\n\nMathieu tuli kyyneliin asti liikutetuksi hänen kaunistelemattomista\nsanoistaan. Kaikki saastaisuus ja häpeällisyys, jota hän oli nähnyt\nPariisissa herätti hänessä inhoa. Hän sulki Mariannen hellästi syliinsä,\nja he suutelivat sydämellisesti nukkuvan yön syvässä rauhassa. Kun tulee\nPariisin polttavalta asfaltilta, joka on kuivanut päivän kiivaista\ntaisteluista ja illan hedelmättömästä kiimasta sähkölamppujen\ntulipalovalaistuksessa, niin ihanan levolliselta silloin tuntui tämä\nhiljaisuus, tämä hiljaisuus, tämä pehmeän paratiisillinen selkeys, tämä\nkentän ääretön suuruus varjon virkistämänä ja unelmoivana\ntuotteliaisuudestaan huomispäivän auringon loisteessa. Ja mitä\nterveyttä, mitä onnea henkäilikään tämä aina synnyttävä luonto, joka\nnukkui yökasteessa herätäkseen riemuitsevana ja aina nuorentuneena sen\nelämän virran kautta, joka uhkuilee maantien tomussakin!\n\nMathieu antoi Mariannen istahtaa tämän pienen sillan matalalle ja\nleveälle kaidepuulle, piti häntä yhä rintaansa vastaan painettuna, se\noli hellyyden purkaus, jota ei kumpikaan voinut vastustaa, koska\nkaikkialta heitä siihen kehoitettiin, tähdet, vesi, metsä ja loppumaton\nkenttä.\n\n\"Oi, Jumalani!\" kuiskasi Mathieu. \"Näin ihana yö! Miten suloinen se on,\nja miten hauskaa on elämä!\"\n\nJa hetkisen ihanan hiljaisuuden perästä, jonka aikana kumpikin oli\nkuullut toistensa sydämen sykkivän, kertoi Mathieu päivästään. Marianne\nkyseli hellällä osanotolla, ja hän vastaili onnellisena siitä, ett'ei\nhänen tarvinnut valehdella.\n\n\"Ei, Beauchênet eivät voi tulla tänne sunnuntaina. Constance ei ole\njuuri koskaan, kuten tiedät, pitänyt meistä. Heidän pienen Mauricensa\njalka on kipeänä, tohtori Boutan oli siellä, ja siellä puheltiin taas\nlapsikysymyksestä. Minä kerron sitten sinulle siitä. Mutta Moranget\ntulevat. Et voi ajatellakaan miten hupaista heillä oli, kun saivat\nnäyttää minulle uuden huoneustonsa. Niin hulluja kuin nuo kiltit ihmiset\novatkin päästäkseen 'kohoamaan', niin pelkään minä kuitenkin, että he\ntekevät suuren tyhmyyden. Ah, se on tosi, minä olen ollut isäntämme\nluona. Hän suostui lopultakin -- vaikka ei ilman vaikeuksia -- siihen,\nettä saamme kokonaan uuden katon. Oi, millainen se oli tuo Séguinin\ntalo! Minä olin ihan hämmästyksissäni tultuani sieltä... Niin, kaiken\ntämän saat kuulla samalla kuin muutkin.\"\n\nMarianne ei muuten ollut utelias tai liiaksi puhelias, hän odotti aivan\ntyyneesti miehensä luottamusta ja ajatteli ainoastaan miestään, itseään\nja lapsiaan.\n\n\"Olethan sinä nostanut palkkasi?\" kysyi hän.\n\n\"Olen, olen, ole rauhassa siitä.\"\n\n\"Oh, minähän olen levollinen, nuo pikkuvelathan ne vaan tässä minua\nkiusaavat.\"\n\nSitten kysyi hän:\n\n\"No, oliko teidän päivällisenne hauska? Minä pelkäsin, että Beauchêne\nviivyttelee, niin että sinä myöhästyt junasta.\"\n\nMathieu tunsi punastuvansa, häntä vaivasi, sydäntänsä ahdisti, mutta hän\nvastasi, että päivällinen oli ollut hauska. Päästäkseen tästä\npuheenaineesta kysyi hän sitten leikillisellä äänellä:\n\n\"No, lemmikki, mitä suurtöitä sinä olet tehnyt kolmellakymmenellä\nsoullasi?\"\n\n\"Kolmellakymmenellä soullaniko?\" vastasi Marianne iloisesti. \"Oh,\nminähän olin aivan rikas, me kaikki viisi olemme eläneet kuin prinssit,\nja kuitenkin on minulla vielä kuusi souta jälellä.\"\n\nMarianne kertoi nyt päivästään, mitä hän oli tehnyt ja puhunut, miten\nlapset olivat käyttäytyneet, pienimmätkin yksityisseikat heistä ja\ntaloudesta. Muuten olivat kaikki päivät toistensa kaltaiset; joka aamu\nvalmistautui hän samalla ilolla elämään aivan samanlaista elämää.\n\n\"Mutta tänään on meillä ollut vieraita. Rouva Lepailleur, myllärin vaimo\ntuolla, tuli sanomaan, että hänellä on oivallisia kananpoikia myytävänä.\nKun me olemme hänelle velkaa kaksitoista frankia munista ja maidosta,\nniin luulen minä, että hän oikeastaan tuli tiedustelemaan, enkö minä\npian aijo maksaa hänelle. Minä sanoin hänelle, että käyn hänen luonaan\nhuomenna.\"\n\nSamalla viittasi hän pimeyteen erästä suurta, mustaa rakennusta, joka\noli pienen matkaa Yeusen yläjuoksussa. Se oli mylly, kuten sitä\nkutsuttiin Janvillessä, vanha vesimylly, jota vielä käytettiin. Kolme\nsukupolvea Lepailleurin suvusta oli asunut siellä. Viimeinen, François\nLepailleur, nuori mies, joka luuli olevansa hyväpäinen, oli\nsotilasaikanaan kadottanut työhalunsa ja tullut kotiin rykmentistään\nsiinä mielessä, että hän ei rikastu myllyllään yhtä vähän kuin hänen\nisänsä tai isoisänsäkään. Hän oli tullut siihen ajatukseen, että hän nai\nmaanviljelijä Victoire Cornun vanhimman tyttären, joka sai\nmyötäjäisikseen muutamia peltosarkoja Yeusen rannoilla. Nuori pari eli\nerinomaisen hyvin tämän maatilkun tuotteista ja niistä vähistä\nviljoista, joita seudun talonpojat jauhattivat myllyssä. He olisivat\nvarmaankin tulleet rikkaiksi, jos tuo vanha mylly olisi antanut sijaa\nuudenaikaiselle, ja jos pellot, sen sijaan että ne nyt imettiin kuiviksi\nvanhaan tapaan, olisivat tulleet sivistyneen ja uusiaatteisen miehen\nkäsiin. Mutta Lepailleur ei ainoastaan tuntenut vastenmielisyyttä\ntyöhön, vaan hän halveksi myöskin maata. Hän oli oikea esikuva\nsellaisesta talonpojasta, joka on kyllästynyt vanhaan rakastajattareen,\njota hänen isänsä ovat rakastaneet liiankin paljon, ja jota hän\nlopullisesti on alkanut vihata niitten suunnattomain vaivain\ntähden, joita isillä on ollut saadakseen hänet hedelmälliseksi,\nvaikka rakastajatar ei koskaan ole tehnyt heitä rikkaiksi eikä\nonnellisiksi. Lepailleur ei enään luottanut häneen, hän syytti häntä\nhedelmättömyydestä, hän väitti, että rakastajatar oli kulunut, ilkeä,\nettä hän oli vanhan lehmän kaltainen, joka lähetetään teurastajalle. Ja\nkaikki oli Lepailleurin väitteen mukaan ylösalaisin: maa söi siemenen,\nilmasuhteet olivat huonot, vuodenajat eivät enään tulleet säännöllisessä\njärjestyksessä, ilkeämieliset voimat olivat asettaneet kaikki niin\nhullusti kuin mahdollista vahingoittaakseen talonpoikia, jotka yhä vielä\nolivat niin tyhmiä, että uhrasivat maalle kaiken voimansa, verensä ja\nhikensä.\n\n\"Voitko ajatella\", sanoi Marianne, \"rouva Lepailleurillä oli pikku\nAntonin, kolmen vuotias pienokaisensa mukanaan, ja kun minä kysyin,\nkoska ne muut syntyvät, pahastui hän ja sanoi, että ne muut voivat hyvin\nmielellään jäädä sinne, missä ovat. Nuori, neljänkolmatta vuotias vaimo\nseitsemänkolmatta vuotiaan miehen kanssa! Ovatko siis talonpojatkin jo\ntulleet niin pitkälle? Minä luulin, että he olisivat vielä pitäneet\nkiinni tuosta vanhasta tavasta, että synnyttävät niin monta lasta kuin\nmahdollista.\"\n\nNämät sanat herättivät eloon kaikki Mathieun ajatukset ja epäilyt. Hän\noli hetkisen vaiti.\n\n\"Mainitsiko rouva Lepailleur syynsä sitten?\"\n\n\"Oh, tuo hevosmainen, mustasilmäinen rouva on varmaan ainoastaan hanhi,\njoka ihailee miestään sentähden, että hän on tapellut Afrikassa ja lukee\nsanomalehtiä. Minä en voinut saada häneltä muuta vastausta kuin sen,\nettä 'lapset maksavat enemmän kuin tuottavat'. Mutta hänen miehellään on\nvarmaan mielipiteitä. Sinähän olet nähnyt hänet? Pitkä, sorea mies, yhtä\nlaiha ja punatukkainen kuin vaimonsakin, kasvot kulmikkaat ja silmät\nvihreät. Hän näyttää aina vihaiselta. Minä käsitin asian niin, että hän\nei tahdo useampia lapsia, koska hän on suuttunut appeensa, jolla on\nkolme tytärtä ja yksi poika, jotka tietysti vähentävät vaimon perintöä.\nJa koska hänen oma isänsä ei ole tullut rikkaaksi myllärinammatilla,\nniin syyttelee hän aamusta iltaan myllyään ja sanoo ehtimiseen, että hän\nei todellakaan tule estämään Antoninia elämästä iloisia päiviä\nPariisissa, jos hän saa hyvän paikan siellä.\"\n\nMathieu tapasi taas maaseudun väestön keskuudessa samat syyt perheen\nlukumäärän rajoittamiseen kuin Beauchênella ja Morangellakin:\nperinnönjaon pelko ja halu kohota kukonaskeleen, joita täällä vielä\nlisäsi ruumiillisen työn halveksiminen ja kaupunkien ylellisyyden jano.\nKoska maa petti heidän toiveensa, niin mitä hyödytti sen viljeleminen,\nkun kumminkin voi olla varma siitä, ett'ei se tee miestään rikkaaksi.\nHän aikoi selittää tämän vaimolleen, mutta tyytyi vaan sanomaan:\n\n\"Hän tekee väärin valitellessaan, hänellä on kaksi lehmää ja hevonen, ja\nkun töillä on kiire, on hänellä varaa palkata apuväkeä. Meillä oli\naamulla kolmekymmentä souta eikä yhtään myllyä, ei pienintäkään täplää\nmaata. Minun mielestäni hänen myllynsä on hyvä, minä kadehdin häntä joka\npäivä sentähden kulkiessani sillan ylitse. Voitko kuvitella meitä itseä\nmylläriperheenä? Me olisimme silloin sekä rikkaat että onnelliset.\"\n\nHe nauroivat. He istuivat vielä hetkisen ja katselivat myllyä Yeusen\nrannalla. Pieni virta juoksi loristen molempain rantain piilipuitten ja\npoppelien välillä. Tammien keskellä näkyi suuri suojus, jossa\nmyllynratas oli, ja muurivihreän, kaprifoliumin ja villiviiniköynnösten\nverhoamat läheiset rakennukset muodostivat kappaleen romantista luontoa.\nJa varsinkin yöllä, kun mylly lepäsi pimeydessä, ei voinut ajatellakaan\nrunollisempaa ja hempeämpää taulua.\n\n\"Mutta katso\", sanoi Mathieu hiljaisella äänellä, \"tuolla piilipuitten\nalla on jotakin, tuolla veden rajassa. Minä kuulin jotakin liikkuvan\nsiellä.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän\", sanoi Marianne iloisesti, \"siellä on varmaankin se\nnuori pari, joka muutti neljätoista päivää sitten tuohon pieneen taloon\ntuolla alhaalla ... rouva Angelin, Constancen koulukumppani.\"\n\nAngelinin puolisot, jotka olivat tulleet heidän naapureikseen,\nkiinnittivät nyt huomiota puoleensa: rouva oli Mariannen ikäinen, pitkä,\ntumma, kaunishiuksinen ja kaunissilmäinen, laiska, aina iloinen,\nihastunut huvituksiin; mies oli Mathieun ikäinen, kaunis, kiinteästi\nrakastunut, ilomielinen, komeavartaloinen ja isoviiksinen. He olivat\nmenneet naimisiin lemmenhurmauksessa, heillä ei yhteensä ollut kuin\nkymmenentuhatta frankia korkoja, mutta mies, joka maalasi viuhkoja,\nolisi voinut tehdä tämän summan kaksinkertaiseksi, ell'ei rakkaus\nvaimoonsa olisi tehnyt häntäkin laiskanpuoleiseksi. He olivat nyt\nkeväällä muuttaneet autioon Janvilleen saadakseen rakastaa toisiaan\nvapaasti ja intohimoisesti luonnon helmassa. Heidät nähtiin kaikkialla\nmetsissä sylikkäin kävelevän, he etsivät tuntemattomia oleskelupaikkoja,\nlehtiverhon peittämiä nurmikkoja. Varsinkin iltasin harhailivat he\nympäriinsä tuolla kentällä, pensasaitojen takapuolella ja pitkin Yeusen\nlehvikkäitä rantoja onnellisina saadessaan olla hyvin kauvan lorisevan\nveden ääressä, piilipuitten suojassa.\n\n\"Siinä on myöskin yksi pari, joka ei tahdo lapsia\", sanoi Marianne.\n\"Rouva sanoi minulle, että hän on päättänyt olla saamatta lasta ennen\nkolmeakymmentä ikävuottaan, jotta voisi nauttia vähän elämästä miehensä\nkanssa ja pääsisi uhraamasta aikaansa äidinvelvollisuuksiin. Ja mies\ntuntuu olevan vielä halukkaampi säilyttämään hänet yksistään itseään\nvarten siihen ikään asti; hän pelkää, että rouvansa ruumis rumenee ja\nettä hän ei voi olla rakastajattaren asemassa raskauden ja imettämisen\naikana. Kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, silloin hankkivat he\npojan, kauniin kuin päivä.\"\n\n\"Jos voivat\", lisäsi Marianne, kun Mathieu ei mitään vastannut.\n\nMathieu oli vaipunut ajatuksiinsa. Voiko koskaan tietää, mikä on\nviisainta? Eikö se ollut ihailtavaa tämä rakkaus, joka elää aivan\nitsekseen keskellä luonnon helmaa? Hän muisti sen päätöksensä, jonka hän\noli tehnyt Pariisissa, että hän nimittäin ei hanki useampia lapsia\nmaailmaan.\n\n\"No niin\", mutisi hän vihdoin, \"jokainen elää, miten häntä haluttaa.\nMutta me häiritsemme heitä, parasta on mennä kotiin ja maata.\"\n\nHe kulkivat hitaasti ylöspäin kapeaa tietä, joka vei Chanteblediin.\nEdessään näkivät he kuin majakan kaukaisena tulena valon lampusta, joka\npaloi ikkunalla metsästyspaviljongissa. He eivät puhuneet enään mitään,\nluonnon majesteetillinen hiljaisuus oli vallannut heidät lähestyessään\nrauhaisaa kotoaan, jossa heidän lapsensa nukkuivat.\n\nKun he tulivat sisään sulki Mathieu oven salpaan, sitten nousivat he\nportaita ylös niin hiljaa kuin suinkin. Oikealla alakerrassa oli sali ja\nruokasali, vasemmalla keittiö ja aitta. Yläkerrassa oli neljä\nmakuuhuonetta. Heidän hyvin yksinkertaiset huonekalunsa, jotka he olivat\nmukanaan tuoneet Pariisista, hukkuivat näihin huoneisiin, jotka olivat\nliian suuret. Mutta he eivät olleet turhamaisia, he nauroivat kaikelle,\nja koko heidän ylellisyytensä oli siinä, että he olivat verhonneet\nikkunansa musliiniverhoilla, joitten punertava valaistus tuntui antavan\nhuoneille hienouden leiman.\n\n\"Zoé on varmaankin nukkunut\", sanoi Marianne, kun hän ei kuullut\nminkäänlaista ääntä.\n\nJa niin oli todellakin laita; tyttö, joka oli istahtanut makuuhuoneesen\nkutoakseen sukkaa lampun valossa, joka ei saanut häiritä lasten unta,\noli nukkunut syvään uneen. Ja ovesta, joka oli selkiselällään, tulvasi\nunen syvä rauha.\n\nZoé täytyi varovasti herättää, koettaa saada häntä olemaan anteeksi\npyytämättä ja lähettää vuoteesensa puoliunisena, varoittamalla, että hän\nliikkuisi hiljaan. Mathieu oli jo ottanut lampun ja mennyt lasten\nhuoneesen katsomaan ja suutelemaan lapsia. He heräsivät harvoin. Hän\nasetti lampun kamiinin reunalle ja katseli juuri seisaaltaan kolmea\npientä sänkyä, kun Marianne tuli sisään. Suoraan eteenpäin seinän\nvieressä olevassa sängyssä makasivat Blaise ja Denis, kaksoset, kaksi\npulskaa kuusi vuotiasta poikaa, jotka tavallisesti nukkuivat sylittäin.\nSeinän viereisessä sängyssä vastapäätä nukkui Ambroise yksin,\nharvinaisen kaunis, pieni keruubi, joka pian oli neljän vuoden vanha. Ja\nkehdossa nukkui kolme kuukautta sitten vieroitettu neiti Rose näyttäen\npientä puolialastonta ruumistaan. Äidin täytyi peittää hänet uudestaan,\nsillä hän oli temponut peitteen pois itsepintaisilla, pienillä\nkätösillään. Sillä aikaa auttoi isä Ambroisen tyynyä, joka oli mennyt\nvinoon. Molemmat menivät sisään ja tulivat ulos äänettömästi, hellillä\nliikkeillä, kumartuivat noitten sievien, nukkuvain kasvojen ylitse,\ntullakseen varmoiksi, että lapset nukkuivat tyynesti ja hyvin. He\nsuutelivat heitä ja viivähtivät siellä vielä hetken, sillä heistä tuntui\nkuin Blaise ja Denis olisivat liikahtaneet. Vihdoin vei äiti ulos\nlampun, ja he läksivät sieltä varpaillaan kumpikin. Kun Marianne pani\nlampun pöydälle makuuhuoneessa, jonka ovi oli auki lasten huoneesen,\nsanoi hän tavallisella äänellään:\n\n\"Minä en tahtonut säikähdyttää sinua tuolla alhaalla sanomalla sitä,\nmutta minä olen ollut levoton Rosen tähden tänään; hän ei ole ollut\noikein terve, enkä minä ole tyyntynyt hänen suhteensa ennenkuin vasta\nillalla.\"\n\nKun hän näki Mathieun säpsähtävän ja kalpenevan lisäsi hän:\n\n\"Oh, eihän se mitään ole; minä en olisi tullut ulos, jos se olisi\nvakavaa laatua. Mutta koskaan ei voi olla levollinen tuollaisten pienten\nolentojen suhteen. Kas niin, pane nyt maata, kello on jo yli\nkahdentoista.\"\n\nMarianne alkoi aivan rauhallisesti riisua päältään ajattelemattakaan\navointa ikkunaa; hänen ei tarvinnut peljätä muita silmiä kuin tähtien.\nKun hän oli riisunut leningin, alushameen ja kureliivin, seisahtui hän\nhetkiseksi peilin eteen järjestääkseen hiuksiaan yöksi, ja pian riippui\nhänen tuuheat hiuksensa raskaana palmikkona aina polviin asti.\n\nMathieu ei näyttänyt kuulleen, mitä hän oli sanonut. Sen sijaan, että\nolisi riisuutunut kuin Mariannekin, istahti hän pöydän ääreen lampun\nvaloon. Hän tyhjensi taskunsa, otti esiin lompakkonsa, jossa oli nuo\nkolme sadan frankin seteliä. Kun hän oli laskenut ne, sanoi hän purevan\nleikillisellä äänellä:\n\n\"Niitä on todellakin ainoastaan kolme; ne eivät ole saaneet penikoita\nmatkalla. Tässä saat ne yhdessä kirjekuoressa. Saat vaihtaa ne huomenna\nja maksaa velkamme.\"\n\nNämät sanat herättivät hänessä erään ajatuksen. Hän otti lyijykynän ja\nkirjoitti muutamia numeroita muistikirjansa tyhjälle lehdelle.\n\n\"Siis kaksitoista frankia munista ja maidosta Lepailleurille. Paljonko\nsinä olet velkaa teurastajalle?\"\n\nMarianne istahti hänen eteensä ja otti sukat jalastaan. \"Kirjoita\nkaksikymmentä frankia teurastajan osalle.\"\n\n\"Ja ryytikauppias, leipuri?\"\n\n\"En tiedä ihan varmaan, kirjoita kolmekymmentä frankia. Sitten ei ole\nenään mitään.\"\n\nMathieu laski yhteen.\n\n\"Se on yhteensä kuusikymmentä kaksi frankia. Kuusikymmentä kaksi frankia\npois kolmesta sadasta, jää kaksisataa kolmekymmentä kahdeksan frankia\njälelle. Ajattelehan, kuinka rikkaita me olemme, me saamme hauskan\nkuukauden neljän elätettävän lapsen kanssa, varsinkin jos pikku Rose\nsairastuu!\"\n\nMarianne seisoi nyt siinä ainoastaan paita päällä ihastuttavan kauniit\njalat lattialla, ja hän teki paljailla käsivarsillaan suloisen kutsuvan\nliikkeen katsellen samalla kummastuneena miestään, kuullessaan hänen\npuhuvan sillä tavalla, mutta naurahti samalla luottavasti.\n\n\"Mikä sinua tänä iltana vaivaa, ystäväni? Sinä teet surullisia laskuja,\nsinä, joka aina odotat huomista päivää kuin ihmettä ja varmana, että\npitää ainoastaan rakastaa elämää, jos tahtoo elää onnellisena. Sinähän\ntiedät, että minä puolestani en tunne rikkaampaa ja tyytyväisempää\nnaista kuin minä itse olen. Tule maata, ja kun sammutat lampun ensin,\nniin sitten tulee onni.\"\n\nHän laski leikkiä ja hyppäsi keveästi vuoteesen; sitten lepäsi hän\nsiellä pää korkealla tyynyllä ja kädet peitteellä hellästi kutsuvassa\nasennossa. Mutta Mathieu pudisti päätään ja hän alkoi taas elää\npäiväänsä uudestaan, mutta nyt sanatulvassa.\n\n\"Ei, katsohan, rakkaani, lopulta koskee sydämeeni, kun tulen meidän\nköyhyyteemme nähtyäni sellaista rikkautta ja ylellisyyttä muilla.\nSinähän tiedät, miten vähän kateellinen ja kunnianhimoinen minä olen ja\nmiten vähän minä välitän kohoamisesta ja rikkaaksi tulemisestani. Mutta\nminä en voi sitä auttaa; on hetkiä, jolloin minä kärsin sinun ja lasten\ntähden, kun minä tahtoisin ansaita teille omaisuuden, ainakin pelastaa\nteidät uhkaavasta köyhyydestä. Oh, mitenkä tuo Beauchêne konetehtaineen\nja pikku Mauricineen, jota he kasvattavat kuin kruununperillistä,\nselvästi antaa minun ymmärtää, että me tulemme kuolemaan nälkään, me\nkaksi ja neljä lastamme! Ja vieläpä nuo Morange-raukatkin, jotka puhuvat\nantavansa tyttärelleen kuninkaalliset myötäjäiset, halveksivat kaikessa\nystävyydessä meitä loistaessaan siellä uuden asuntonsa väärennetyssä\nylellisyydessä ja unelmoidessaan tointa, josta olisi kahdentoista\ntuhannen tulot. Ja Séguinit, olisit nähnyt, mitenkä he levittivät\nmiljoonansa minun eteeni, musersivat minut, surkuttelivat ja tekivät\npilaa minusta suuren perheeni tähden, he, jotka itse ovat olleet niin\nviisaita, että ovat hankkineet itselleen ainoastaan pojan ja tytön.\nNiin, vieläpä nuo tuolla Lepailleurin myllyssä ilkkuvat meille, sillä\nsinä voit olla varma siitä, että kun tuo nainen tuli tänne Antonininsa\nkanssa ja sanoi sinulle, että hän ei koskaan tulisi saamaan useampia\nlapsia, niin oli se siksi, että hän pelkäsi, ett'ei saa meiltä velkaansa\nsentähden, että meillä on neljä. Niin paljon ainakin on varmaa, että me\nemme saa koskaan konepajaa, ei taloa eikä edes myllyä yhtä vähän kuin\nminä koskaan tulen ansaitsemaan kahtatoista tuhatta frankia. Toisilla on\nkaikkea, ja meillä ei ole mitään, se on ainakin totinen tosi. Ja minäkö\nnäyttäisin iloista naamaa huonossa pelissä niinkuin sinä, rakkaani,\nminäkö olisin kärsivällinen ja iloinen, jos minulla ei olisi paha\nomatunto ja minun täytyisi sanoa itselleni, että tämä yhä paheneva\nolotila, jossa me olemme, on omaa työtämme. Niin, niin, me olemme\nkäyttäytyneet ajattelemattomasti ja tyhmästi.\"\n\nHänen puhuessaan kummasteli Marianne yhä enemmän. Hän nousi istumaan\nsängyssä ja katseli miestään suurilla silmillään.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, mitenkä on laitasi tänä iltana, ystäväni?\" kysyi\nhän. \"Sinä, joka olet niin kiltti ja vaatimaton etkä koskaan puhu\nrahoista ja viihdyt niin hyvin meidän pienissä oloissamme, sinähän\npuhut nyt aivan kuin sukulaisemme Beauchêne. Sinulla on varmaankin ollut\nikävä päivä Pariisissa; tule maata ja unohda surulliset ajatuksesi.\"\n\nMathieu nousi vihdoin ja alkoi riisuutua, mutta hampaittensa välistä\npuhui hän vielä:\n\n\"Kyllä, kyllä minä tulen maata, mutta tosiasia joka tapauksessa on, että\nme asumme harakanpesässä ja että lapset kastuisivat, jos yöllä sataisi.\nMitenkä minä silloin voin olla vertailematta? Lapsi raukat! Minä olen\nkuin muutkin isät, minä tahtoisin, että he voisivat hyvin!\"\n\nHän aikoi mennä vuoteesensa; silloin kuuli hän valittavaa ääntä\nviereisestä huoneesta ja seisahti keskelle lattiata. Kun hän oli\nkuunnellut hetken, otti hän lampun mennäkseen katsomaan pienokaisia\navojaloin ja paitasillaan. Kun hän tuli takaisin parin minuutin\nkuluttua, näki hän vaimonsa istuvan sängyssä kaula ojona kuunnellen ja\nvalmiina tulemaan hänen luokseen pienimmänkin kutsun saatuaan.\n\n\"Ei se mitään ole\", kuiskasi Mathieu, aivankuin lapset olisivat voineet\nkuulla häntä. \"Rose oli potkinut peitteen pois. He makaavat kaikki kuin\npienet enkelit.\"\n\nKun hän oli laskenut lampun pöydälle, kysyi hän:\n\n\"Sammutanko minä?\"\n\nMutta kun hän taas meni ikkunan luokse sulkeakseen sen, esti Marianne\nhänet.\n\n\"Ei, ei, anna sen olla auki. On niin vilposta ja ihanaa. Sulkekaamme se\nsitten hetken kuluttua, ennenkuin nukumme.\"\n\nJa todellakaan ei voinut ajatella mitään kauniimpaa kuin tämä\nihmeenihana kevätyö, joka virtasi sisään yön rauhan ja kentän suloisen\ntuoksun kanssa. Kuului ainoastaan nukkuvan, ijankaikkisesti\nhedelmällisen maan syvät hengähdykset. Mutta tänä lepohetkenäkin\nkuohuili elämä, leveni yöllisten himojen virtana, joka sai kasvit,\nmetsät ja joet vapisemaan rakkaudesta unessaankin. Nyt kun lamppu oli\nsammutettu, näkyi pimeästä huoneesta palavain tähtien välähdykset,\nnäkyi suuri kappale taivasta, johon Pariisin tulivuoren aukko yhä\nlähetti punaiselta hohtavan heijastuksensa.\n\nMathieu kietoi kätensä Mariannen ympäri, painoi häntä hellästi rintaansa\nvasten ja kuiskasi liikutetulla äänellä:\n\n\"Rakkaani, sinun pitää muistaa, että minä ajattelen ainoastaan teitä,\nlapsia ja sinua. Mutta nuo toiset, rikkaat, ovat siksi viisaita,\nett'eivät he rasita itseään suurella perheellä, ja me köyhät raukat, me\nhankimme paljon lapsia, toisen toisensa perään laskematta niitä. Kun\najattelee vähän, niin näkee, että se on hyvin ajattelematonta, vieläpä\nhulluuttakin. Meidän pikku Rosemme syntyminen antoi meille armoniskun,\nse pakoitti meidät muuttamaan tänne maalle; ennen piisasivat tulomme,\neikä meillä ollut yhtään velkoja. Mitä sinä tästä ajattelet?\"\n\nMarianne ei liikahtanut, hän ei irroittanut käsivarsiaan, jotka olivat\nhyväillen kierretyt Mathieun ympäri. Mutta levoton odotus oli saanut\nhänen sydämensä sykinnän hiljenemään.\n\n\"Minä en ajattele mitään, rakkaani. En ole koskaan ajatellut sitä.\"\n\n\"Voitko ajatella itseäsi taaskin raskaana?\" jatkoi Mathieu. \"Voitko\najatella itsellesi viidettä lasta? Sinä päivänä olisi ihmisillä oikeus\ntehdä pilkkaa meistä ja minä sanon, että se on meidän oma vikamme, jos\nmeillä on asiat huonosti. Minä en voi saada sitä päästäni, ja tänään\nolen minä päättänyt, että nyt siitä täytyy tulla loppu, meidän täytyy\nlaittaa niin, ett'emme saa viidettä lasta. Mikä on sinun ajatuksesi,\nrakkaani?\"\n\nTällä kertaa irroitti Marianne luultavasti itsekään siitä tietämättä\nkäsivarsiansa hieman, ja Mathieullä oli se tunne, että hänen ihonsa\nvapisi hieman hänen omaa ihoaan vasten. Mariannea vilutti ja hänellä oli\nhalu itkeä.\n\n\"Minä ajattelen, että sinä olet luultavasti oikeassa. Mitä voin minä\ntehdä. Sinä olet määrääjä, tehkäämme vaan niinkuin sinä tahdot.\"\n\nMutta se ei ollut enään rakastajatar, puoliso, jota hän syleili, vaan\njoku toinen, passiivinen olento, joka alistui elämään ainoastaan hänen\nhuvikseen, ja ennen kaikkea tuntui Mathieustä, että Marianne ei\nymmärtänyt häntä, vaan ihmetteli hämmästyneenä, minkätähden hän oli\nsanonut kaiken tämän.\n\n\"Enhän minä vaan suututtane sinua, lemmikki?\" sanoi Mathieu sitten\näänellä, jonka piti olla leikillinen. \"Muuten joudumme me hienojen\nihmisten luokkaan, kaikki ihmiset, joita minä olen tänään puhutellut,\ntekevät samalla tavalla. Sinä olet ja jäät joka tapauksessa minun\nrakkaaksi pikku vaimokseni.\"\n\nHän veti Mariannen lujemmin luokseen, syleili häntä kovemmin ja etsi\nhänen huuliaan omilla huulillaan. Ja Marianne sopersi alakuloisena ja\ntietämättömällä uhmalla:\n\n\"Aivan niin, minä tiedän sen kyllä ... niinkuin tahdot, sinähän saat\nvastata tulevaisuudesta.\"\n\nJa kyyneliin puhkesi Marianne, painoi kasvonsa Mathieun rintaa vastaan\ntukahuttaakseen itkuaan ja kyyneliään, suuria, haaleita kyyneleitä,\njotka Mathieu tunsi valuvan. Mathieu hämmästyi ja hänet valtasi\nvastenmielisyys tuota surua vastaan, jonka syytä Marianne ei voinut\nsanoa. Ja tyytymättömyytensä suuntasi hän itseään vastaan.\n\n\"Älä itke, lemmikki. Minä olen tyhmä, raaka ja paha, minä kun voin puhua\nsinulle tuolla tavalla, kun sinä niin hellästi minua syleilet. Ajattele\nasiaa, ja puhutaan siitä sitten. Äläkä ole suutuksissasi, vaan nuku nyt\nrauhassa minun olkapäälläni aivankuin niinä iltoina, jolloin meidän\nrakkautemme on hehkunut oikein lämpimänä.\"\n\nSe oli vanha tapa, Mathieu piti Mariannen päätä olkapäällään, kunnes\nhänen säännöllinen hengityksensä osoitti, että hän oli nukkunut, ja\nvasta sitten laski hän hiljaa vaimonsa pään tyynylle herättämättä häntä.\n\n\"Kas niin, nyt sinun on hyvä, nuku nyt... Minä en enään kiusaa sinua.\"\n\nMarianne ei itkenyt enään, hän ei sanonut mitään maatessaan siinä pää\nMathieun olkapäällä ja painautuneena häneen. Ja Mathieu toivoi, että\nMarianne voisi nukkua tällä tavalla samalla kuin hän itse avoimin silmin\nmietiskeli ja katseli taivasta ja kiiluvia tähtiä.\n\nSe tulenvalo, jota Pariisi levitti taivaanrannan yläpuolelle, muistutti\nhäntä taasen tuosta hehkuvasta illasta Pariisissa, josta hän oli tullut\nniin kiihtyneenä. Nyt erkani Beauchêne Norinesta ja palasi hyvin\nreippaana aviovuoteesensa. Miksi ei hän ollut kertoessaan Mariannelle\npäiväntapahtumista tohtinut mainita Beauchênesta ja Norinesta? Hän tunsi\nselvästi, miten saastainen ja häpeällinen seikka se oli. Sitten tuli\nhänen mieleensä inhoittava muisto siitä halpamaisesta teosta, jonka hän\noli itse vähällä tehdä, kun hän aikoi viettää yönsä Sérafinen luona. Hän\nolisi nyt siellä. Tämä ajatus, joka tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun\nhänen rakas vaimonsa oli nukkumaisillaan hänen olkapäällään, tuli\nhänestä sietämättömäksi kuin omantunnon vaiva. Eikö se ollut juuri tuo\nsairaalloinen, nopeasti ohimenevä himo, joka oli tahrannut hänet,\npimittänyt hänen järkensä ja saattanut hänen aistimensa häiriöön? Hänen\noli täytynyt tulla myrkytetyksi, koska hän ei enään tuntenut itseään ja\nhänellä oli ollut tahtoa ja tunteita sellaisia, joita hän ennen ei\nkoskaan ollut tuntenut. Hän hämmästyi itse niitä puheita, joita hän oli\npitänyt vaimolleen, sillä pelkkä ajatus sanoa siten, olisi hänet eilen\nsaattanut raivoon.\n\nMarianne ei nukkunut tavallisella tyynellä, luottavalla tavallaan. Hän\npiti ummessa silmiään ja makasi liikkumattomana, mutta Mathieu aavisti,\nettä hän oli loukkaantunut ja onneton ja että hän ei ymmärtänyt, että\nmitenkä Mathieu voi rakastaa häntä niin vähän. Taloudelliset arvelut\nolivat jo poistuneet Mathieun mielestä, hänen täytyi jännittää\najatustaan, jotta muistaisi Beauchênein ja Morangein puheet. Mutta ne\nperiaatteet, joista hän oli kuullut puhuttavan Séguinin luona, ne häntä\nvielä kiusasivat, sillä hän ei voinut kieltää tosiasioita:\nsivistyneimmät olivat ehdottomasti vähemmän hedelmällisiä, lapsia ei\nheidän keskuudessaan syntynyt niin runsaasti kuin köyhyyden\nrikkaläjissä. Mutta tämä oli ainoastaan yhteiskunnallinen sattuma, ja se\nriippui sen yhteiskunnan olosuhteista, jossa se ilmaantui. Köyhyys\nriippui ihmisten väärinteosta eikä maan kitsaudesta, maan, joka voisi\nelättää kymmenen kertaa enemmän ihmisiä, niin pian kuin kysymys työn\noikeudenmukaisesta jaosta on ratkaistu. Jos se on totta, että parempi\non, että maan päällä asuu kymmenen tuhatta onnellista kuin sata tuhatta\nonnetonta, niin miksi eivät sitten nämä sata tuhatta onnetonta\ntyöskentele tullakseen yhtä onnellisiksi kuin nuo kymmenen tuhatta\netuoikeutettua, joitten itsekästä hyvinvointia tahdottiin varmentaa\nluontoa silpomalla? Ja se oli kuin vapautus, kun hän taas tunsi tuon\nvakaan vakaumuksensa, että hedelmällisyys oli luonut sivistyksen, että\nse oli liika kansoitus, onneaan tavoittelevain onnettomien myllerrys,\njoka oli ajanut kansoja eteenpäin askel askeleelta, kunnes ne olivat\nsaavuttaneet totuuden ja oikeuden. Täytyy olla liian paljon ihmisiä,\njotta kehitys voi tulla täydelliseksi, ihmiskunnan täytyy levitä yli\nmaailman, kansoittaa sen, lahjoittaa sille rauhan, imeä siitä itseensä\nkaiken terveen elämän, jota se on tulvillaan. Koska hedelmällisyys luo\nsivistyksen, ja tämä jälkimmäinen taas järjestää edellisen, on\najateltavissa, että pysyväinen tasapaino saadaan aikaan sinä päivänä,\njolloin olisi olemassa ainoastaan yksi kansa kokonaan kansoitetulla\nmaapallolla. Mutta siihen päästäksemme, tuhanten ja taas tuhanten\nvuosien perästä, on se hyvä työ, ett'ei anneta ainoankaan siemenjyvän\nmennä hukkaan, että ne kaikki uskotaan maan huostaan, jotta ihmissato\nkasvaisi niin runsaana kuin mahdollista, sillä jokainen uusi ihminenhän\non voimaa ja toiveita.\n\nHiljaiset kevätyön äänet, joita Mathieu kuuli avoimesta ikkunasta,\ntuntuivat hänestä nyt ikuisen hedelmällisyyden kehoituksilta. Kaikki\niti, kaikki kasvoi ja puhkesi kukkaan tänä rakkauden vuodenaikana.\nRajaton taivaan avaruus, kimaltelevat tähdet, kaikki saarnasi\nvetovoiman suurta lakia. Maa lepäsi alapuolella pimeässä kuin nainen\npuolisonsa sylissä. Ei koskaan ennen ollut hän niin selvästi tuntenut\nsitä, että eläin- ja kasvimaailmassa elämä taistelee kuolemaa vastaan,\nmutta ainoastaan ihminen suosii kuolemaa sen itsensä takia. Tässä\nihanassa kevätmaisemassa, jossa kaikki värähteli hedelmällisyyden\nkiihkosta, oli ainoastaan kaksi rakastavaa, jotka omasta tahdostaan\nolivat hedelmättömiä, jotka syleilivät toisiaan tuolla Yeusen rannalla\npiilipuitten alla koko runoilijain ylistämän hedelmättömän rakkauden\nvoimalla.\n\nNyt poistuivat Mathieun mielestä kaikki ajatukset ja epäilyt. Hän tunsi\nMariannen keveän hengityksen kaulaansa vastaan, ja se vuodatti\nvähitellen tulta hänen suoniinsa. Mutta vielä lepäsi Marianne\ntenhottomana, kasvojen ilme jäykkänä, silmät ummessa voimatta kuitenkaan\nnukkua. Mathieu sulki hänet taas kiihkeästi syliinsä.\n\n\"Rakas vaimoni, minä olen epäillyt meitä itseämme ... et sinä enkä minä\nvoi nukkua, ennenkuin sinä olet antanut minulle anteeksi.\"\n\nMarianne hymyili jo lohdutettuna ja antautui sen hellyyden valtaan,\njonka voitokkaan liekin hän oli tuntenut syttyvän Mathieussä.\n\n\"Oh, minä en ole ollenkaan epäillyt... Minä tiesin kyllä, että sinä\npalaat taas minun luokseni.\"\n\nJa nyt seurasi pitkä lemmensuudelma hellyyttä täynnä olevan ja\nhedelmällisen kevätyön pakoituksesta, joka virtasi sisään ikkunasta\nkimaltelevine tähtineen, rakkautta täynnä olevine virtoineen, metsineen\nja maineen. Koko luonto tahtoi vielä kerran, että uuden olennon täytyy\nsaada elämä.\n\nMutta Marianne esti Mathieun käden liikkeellä, nousi istualleen ja\nkuunteli taas lastenkamariin.\n\n\"Kuule!\"\n\nMolemmat kumartuivat eteenpäin ja kuuntelivat henkeään pidätellen.\n\n\"Heräävätköhän ne!\"\n\n\"Minä olin kuulevinani niitten liikahtelevan.\"\n\nMutta kun mitään ei kuulunut, kun ainoastaan viattomuuden syvä,\nhiljainen rauha virtasi läheisestä huoneesta, hymyili Marianne taasen,\nhieman ivallisesti.\n\n\"Meidän neljä, pientä onnetonta lapsiraukkaamme! He eivät siis merkitse\nmitään, tahdotko sinä vielä viidennen, yhden onnettoman raukan vielä\nlisäksi?\"\n\nMutta Mathieu sulki hänen suunsa tulisella suutelolla.\n\n\"Ole hiljaa, minä olen pöllö ... oh, nuo toiset, naurakoot he vaan meitä\nja halveksikoot. Sinä olet oikeassa, me olemme kaikista viisaimmat\nkuitenkin.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n\n\n\nI\n\n\nMathieu nousi äänettömästi kapeasta rautasängystään suuren sängyn\nvieressä, jossa Marianne makasi. Hän katseli Mariannea ja näki, että\ntämä makasi silmät auki ja hymyillen.\n\n\"Vai niin, sinä olet hereillä. Minä en tohtinut liikkuakaan, ett'en\nolisi herättänyt sinua. Kello on lähes yhdeksän.\"\n\nSe oli Pariisissa, eräänä sunnuntaina keskellä tammikuuta. Marianne oli\nollut raskaana jo seitsemän ja puoli kuukautta. Joulukuun ensimmäisinä\nneljänätoista päivänä oli Chantebledissä ollut mitä kurjin ilma:\njääkylmää sadetta, sitten lunta ja sietämätön kylmyys. Hieman epäiltyään\noli Mathieu lopulta ottanut vastaan Beauchênen ystävällisen tarjouksen\ntulla asumaan vanhaan, vaatimattomaan paviljonkiin Féderation kadun\nvarrella, jossa tehtaan perustaja oli asunut, ennenkuin hän rakensi\nitselleen komean talon toisen kadun varrelle. Vanha työnjohtaja, joka\noli asunut näissä vanhoilla, yksinkertaisilla huonekaluilla\nvarustetuissa huoneissa, oli kuollut äskettäin. Ja tämä nuori aviopari\noli kuukausi sitten asettunut tänne asumaan, he pitivät viisaimpana\nodottaa synnytyshetkeä Pariisissa ja palata sitten takaisin\nChanteblediin viettämään siellä parantumisaikaa huhtikuun ensimäisinä\nkauniina päivinä.\n\n\"Odota\", sanoi Mathieu. \"Minä päästän päivän sisälle.\"\n\nHän veti uutimet syrjään. Tuota puolipimeää huonetta valaisi nyt\ntalviauringon leveä valonsäde.\n\n\"Ah, aurinko, aurinko! Ihana ilma! Ja sunnuntai! Iltapäivällähän saan\nminä mennä vähän kävelemään sinun ja lasten kanssa!\"\n\nMarianne kutsui Mathieun takaisin, tarttui hänen käsiinsä, kun hän oli\nistahtanut sängyn laidalle, ja sanoi:\n\n\"En minäkään ole pitkään aikaan nukkunut, mutta minä en tahtonut\nliikkua, vaan tahdoin antaa sinun nukkua kylliksesi sunnuntaina.\nEmmeköhän me ole hyvin kilttejä, me molemmat, jotka emme halua herättää\ntoisiamme, vaan makaamme silmät auki!\"\n\n\"Se ilahutti minua niin sanomattomasti, että sinä lepäsit. Nyt\nsunnuntaina on minulla vaan yksi ilo nimittäin saada olla makuuhuoneessa\nkoko aamun ja viettää sitten koko päivän sinun ja lasten kanssa.\"\n\nMutta sitten huudahti Mathieu hämmästyneellä ja katuvaisella äänellä:\n\n\"Ai... Minähän en ole suudellut sinua!\"\n\nMarianne kohottautui hieman, nojaten kyynäspäillään tyynyihin, ja\nMathieu sulki hänet kiihkoisena syliinsä. Silloin huudahti Marianne\nhieman valittavalla äänellä:\n\n\"Ole varovainen, rakkaani!\"\n\nNyt joutui Mathieu aivan suunniltaan.\n\n\"Minä tein pahaa sinulle! Minä tein sinulle pahaa. Oh, mikä pöllöpää\nminä olenkin, kun olen niin kovakourainen! Rakas, rakas Marianneni, sinä\njoka olet minulle niin pyhä, jota minä en tahtoisi koskea muuten kuin\nhyväillessäni ja jonka kärsimykset minä ihastuksella ottaisin itse\nkärsiäkseni! Minä tahtoisin, että minulla olisi kädet kuin\nkeijukaisella, kädet sellaiset, joita sinä et edes tuntisi ja jotka\nmuuttaisivat sinun kipusi iloksi ... ja kuitenkin teen minä pahaa\nsinulle.\"\n\nMariannen täytyi lohdutella häntä.\n\n\"Älähän nyt, sinä tyhmeliini, ethän sinä minulle pahaa tehnyt\nollenkaan! Minä vaan pelkäsin. Näethän sinä, että minä nauran.\"\n\nMathieu katseli häntä ja hän näytti verrattoman kauniilta. Kirkkaassa\nauringonvalossa, joka levisi yli vuoteen, uhkui Marianne terveydestä,\nvoimasta ja toivosta. Ei koskaan ennen ollut hänen tummat, paksut\nhiuksensa lainehtineet niin tuuheina niskasta, ei koskaan ennen olleet\nhänen suuret silmänsä hymyilleet niin veitikkamaisesti ja iloisesti. Ja\nsuurine, helline kasvoineen oli hän Hedelmällisyys itse,\nhyväntekeväisyyden jumalatar valkeine ihoineen, täydellisine ruumiin\nmuotoineen, ja jaloa majesteettisyyttä uhkuva.\n\nKunnioituksen tunne valtasi Mathieun, sellainen kuin hän olisi seisonut\nsen temppelin ovella, missä Jumala asui.\n\n\"Kuinka sinä olet kaunis, kuinka sinä olet hyvä ja kuinka minä sinua\nrakastan, kallis vaimoni!\"\n\nMathieu piti häntä hetken syleilyssä kultaisessa auringon paisteessa,\njoka virtasi huoneesen. Sitten järjesteli hän Mariannen tyynyjä, peitti\nhänet eikä tahtonut sallia hänen nousta ylös, ennenkuin hän itse oli\nsiivonnut huoneen. Hän laskutti omat lakanansa ja kääri kokoon patjansa\nja pani kiini rautatelineet, jotka hän sitten peitti vaatteella. Turhaan\npyysi Marianne saada olla mukana ja sanoi, että Zoé, palvelustyttö,\njonka he olivat ottaneet maalta mukaansa, voisi aivan hyvin tehdä tuon.\nMathieu oli itsepäinen, sanoi, että palvelustyttö ärsytti häntä ja että\nhän mieluimmin tahtoi hoitaa Mariannea yksin ja tehdä kaikki tehtävät\nhänen läheisyydessään. Se oli Mathieu, joka oli keksinyt sen, että hän\nmakaa rautasängyssä, jotta Mariannella olisi mukavampi suuressa\nsängyssä. Ja nyt hoiti hän taloutta, piti kateellisesti\nmakuuhuoneen ovea sulettuna voidakseen yksin antautua tykkönään\nvaimonsa hoitelemiseen, ja hän oli onnellinen tehdessään mitä\nyksinkertaisimpiakin töitä, eikä luullut koskaan voivansa tehdä\ntarpeeksi vaimonsa hyväksi.\n\n\"Minä pyydän, että sinä makaat vielä vähän aikaa, koska lapset antavat\nmeidän olla rauhassa. Se vahvistaa sinua.\"\n\nHäntä puistutti, hän tunsi, että huoneessa ei ollut tarpeeksi lämmin, ja\nhän oli suutuksissaan siitä, ett'ei ollut muistanut tehdä tulta. Eräässä\nnurkassa oli puita ja lastuja, millä sytyttää tulen.\n\n\"Tämä on hullua, minä annan sinun palella, tämän minun olisi pitänyt\ntehdä kaikkein ensin.\"\n\nHän oli laskeutunut polvilleen kamiinin eteen, mutta Marianne sanoi:\n\n\"Kas, olipa sekin ajatus! Anna olla, huuda tänne Zoé!\"\n\n\"Ei, ei, hän ei osaa lämmittää, minua huvittaa tehdä tuli.\"\n\nJa hän nauroi iloissaan, kun suuri tuli syttyi ja teki huoneen kaksi\nkertaa hupaisemmaksi. Nyt on täällä oikea paratiisi. Mutta hän oli\ntuskin ennättänyt pestä itsensä ja pukea vaatteet ylleen, kun puuseinää\nvastaan sängyn takapuolella hyökättiin pikku nyrkeillä.\n\n\"Vai niin, nyt ovat ne vekkulit heränneet!\" sanoi hän iloisesti. \"No\nniin, tänään on sunnuntai, antaa heidän tulla.\"\n\nViereisessä huoneessa oli syntynyt elämää ja liikettä kuin suuressa\nlinnunpesässä. Sieltä kuului viserrystä ja hälinää ja väliin naurun\nremahduksia. Sitten kumeita jysäyksiä, luultavasti tyynyistä, jotka\nlensivät ilmassa, ja kaksi pientä nyrkkiä hakkaili yhä vaan seinään.\n\n\"Niin, niin\", sanoi äiti hymyillen, \"sano heille, että saavat tulla\nsisään. Muuten hakkaavat he reijän seinään.\"\n\nMathieu rupesi nyt puolestaan takomaan seinää nyrkillään. Silloin kuului\nvoitonulina ja riemukkaita ilohuutoja seinän toiselta puolen. Ja tuskin\noli isä ennättänyt aukaista oven, kun jo kuului askelten ääntä ja\nahdinkoa käytävässä. Kaikilla neljällä oli pitkät yöpaidat, jotka\nulottuivat aina heidän pieniin kantapäihinsä asti, ja he ryntäsivät\nsisään nauraen, hiukset hajallaan, posket punaisina ja silmät ilosta\nkimaltelevina. Viisivuotias Ambroise kulki etunenässä, sillä hän oli\nrohkein ja puuhaavin. Perässä tulivat molemmat kaksoset Blaise ja Denis\nmaltillisempina ja hyvin ylpeinä seitsemästä ikävuodestaan, varsinkin\njälkimmäinen, joka opetti muita lukemaan, jotavastoin edellinen, joka\noli ujo ja hieman arka, oli uneksijana heidän joukossaan. He taluttivat\nkeskellään neiti Rosea, tyttöä kaunista kuin pieni enkeli; häntä\nvedettiin milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta tuo pikku\nkaksivuotias seisoi kuitenkin aina urhoollisesti omilla jaloillaan.\n\n\"Kuulepas, mamma\", huudahti Ambroise, \"minun on vähän vilu! Annapas\nminullekin hieman tilaa!\"\n\nHyppäyksellä oli hän sängyssä, ryömi peitteen alle ja niin liki äitiään,\nett'ei hänestä näkynyt muuta kuin pienet hymyilevät kasvot ja kiharat\nhiukset. Mutta kun molemmat vanhimmat lapset näkivät tämän, päästivät he\nsotahuudon, hyökkäsivät vuorostaan esiin ja valloittivat rynnäköllä\npiiritetyn kaupungin.\n\n\"Väisty syrjään! Väisty vähän! Saanko minä maata sinun selkääsi vasten,\nmamma? Olkapäälläsi, mamma!\"\n\nAinoastaan pikku Rose seisoi vielä lattialla, ja hän oli menehtyä\nmielipahasta. Hän oli turhaan yrittänyt valloittaa linnoitusta, mutta\noli pudonnut takaisin istualleen.\n\n\"Minä myös, mamma! Minä myös!\"\n\nHäntä täytyi auttaa, kun hän tarttui kiinni ja koetti molemmin käsin\nnostaa itseään ylös; äiti otti hänet syliinsä, ja niin sai hän parhaan\npaikan. Ensin pelästyi Mathieu ja luuli, että tuo valloittajajoukko voi\ntehdä mammaparalle hirmuisesti pahaa. Mutta Marianne rauhoitti häntä ja\nnauroi yhtä äänekkäästi kuin lapsetkin. Ei, ei, he eivät tehneet pahaa,\npäinvastoin, he tekivät hänet niin onnellisiksi hyväilyillään. Ja\nMathieu katseli tuota kaunista taulua ilolla ja ihmettelyllä. Oh, sitä\nkaunista ja kilttiä Haikaramammaa, niinkuin Marianne väliin kutsui\nleikillä itseään, Rose rinnoillaan, Ambroise puoleksi piilossa toisella\nsivulla ja Blaise ja Denis kummankin olkapään takana! Sehän oli koko\nparvi linnunpoikia; pieniä punaisia nokkia, jotka kurottautuivat esiin\nkaikkialta, silkinhienoja hiuksia pörhöllään kuin höyhenet, ja hän itse\nlepäsi siinä niin valkeana ja terveenä ja kukoistavana kaikessa\nhedelmällisyydessään, uhkuen elämää, joka taas asusti hänessä, valmiina\ntulemaan taaskin äidiksi.\n\n\"Täällä on niin lämmintä ja hauskaa\", sanoi Ambroise, joka piti hyvästä\nolosta.\n\nPikkuvanha Denis alkoi selvitellä, minkätähden he olivat sillä tavalla\nmelunneet.\n\n\"Blaise sanoi, että hän oli nähnyt hämähäkin. Ja siitä hän pelästyi.\"\n\nHänen veljensä keskeytti hänet harmistuneena.\n\n\"Se ei ole totta. Minä näin hämähäkin, ja sitten heitin minä tyynyn\ntappaakseni sen sillä.\"\n\n\"Minä myös! Minä myös!\" sanoi Rose ollen menehtymäisillään naurusta.\n\"Minä tein näin tyynyllä ... piu ... pau...\"\n\nKaikki nauroivat ja pitivät sitä hyvin hauskana. Asia oli oikeastaan\nniin, että he olivat tapelleet tyynyillä sillä tekosyyllä, että\ntahtoivat tappaa hämähäkin, jonka Blaise yksin väitti nähneensä, ja mikä\nsai asian epäiltäväksi. Ja kaikki tuossa linnunpesässä, sekä emo että\npojat, olivat niin kukoistavan terveitä ja punertavia kylpiessään\nkirkkaassa auringon paisteessa, että isä ei voinut vastustaa hellää\nviettiään, joka vaati hänet sulkemaan heidät kaikki syliinsä samalla\nkertaa ja suutelemaan jokaista, mihin vaan sattui. Tämä sai aikaan uuden\nhuudon ja naurun räjähdyksen.\n\n\"Oi, niin hauskaa, niin hauskaa!\"\n\n\"Ei\", sanoi äiti, onnistuttuaan vihdoinkin pääsemään vapaaksi, \"nyt minä\nnousen ylös. Minulle ei tee hyvää, että tässä makaan ja laiskottelen. Ja\nmuuten, lasten täytyy pestä itsensä ja pukea päälleen.\"\n\nLoimuavan tulen ääressä pestiin ja puettiin vaatteet ylle. Kello oli\nlähes kymmenen, kun perhe enemmän kuin tunnin myöhästyttyään tuli\nruokasaliin, jossa tuli paloi uunissa ja ensi aamiaisen lämmin maito\nhöyrysi pöydällä. Alakerroksessa oli ruokasali ja vierashuone eteisestä\noikealle, vasemmalla oli työhuone ja keittiö. Ja ruokasali, jonka\nikkunat olivat Féderationkatua päin, oli nyt täynnä aamuauringon iloa.\n\nLapset istuivat jo pöydässä nenät lautasten lähellä, kun ovikelloa\nsoitettiin ja tohtori Boutan astuu sisään. Nyt syntyi uusi purkaus\nmeluavaa iloisuutta, sillä tohtorin hyväntahtoiset, pyöreät kasvot\nolivat pienokaisille rakkaat. Hän oli auttanut heidät kaikki maailmaan,\nja he kohtelivat häntä kuin vanhaa toveria, jota kohtaan saa olla hieman\nvapaampi. He aikoivat hyökätä häntä vastaan, kun äiti esti heidät\nsanallaan:\n\n\"Hiljaa nyt, antakaa tohtorin olla rauhassa!\"\n\nSitten lisäsi hän iloisesti:\n\n\"Hyvää päivää, tohtori. Kiitos tästä ihanasta auringonpaisteesta, sillä\nte olette varmaankin sen tilannut, jotta minä pääsisin iltapäivällä\nkävelemään.\"\n\n\"Niin olenkin. Minä pistäydyin varta vasten tänne katsomaan, miten tämä\nmääräykseni teihin vaikuttaa.\"\n\nIloisen näköisenä otti Boutan tuolin ja istahti pöydän ääreen. Mathieu,\njoka oli antanut ystävällisesti hänelle kättä, sanoi, että he olivat\nmaanneet tavallista kauemmin.\n\n\"Se on erittäin hyvä, että rouva lepää ja liikuskelee ulkona niin paljon\nkuin mahdollista. Häneltä ei muuten näy puuttuvan ruokahalua. Kun minä\ntapaan potilaani pöydän ääressä, en minä silloin ole lääkäri vaan\nystävä.\"\n\nMarianne uhkaili häntä leikillisesti sormellaan.\n\n\"Lopuksi teette te minut liian vahvaksi, tohtori, ja minä oikein häpeän\nterveyttäni. Te pakoitatte minut tunnustamaan taudinoireita, joista minä\nen puhu ollakseni herättämättä levottomuutta. Yöllä esimerkiksi voin\nminä hirveän pahoin useamman tunnin, tuntui siltä kuin sisukseni olisi\nrevitty rikki.\"\n\n\"Mitä sinä sanot?\" kysyi Mathieu aivan kalpeana. \"Oletko sinä voinut\npahoin minun nukkuissani?\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu, sinä tyhmeliini\", vastasi Marianne hymyillen\nkuin ennenkin, \"kun minä nyt kuitenkin istun tässä ja syön kuin susi?\"\n\nTohtori tuli vakavaksi ja pudisti päätään.\n\n\"Älkää valitelko, rouvani, te olette vaan saanut kohtuullisen osanne\nvälttämättömistä kärsimyksistä. Te kuulutte minun voimakkaisiin ja\nkestäviin potilaihini, ja minä olen harvoin nähnyt niin onnellista\nraskaudentilaa kuin teidän. Mutta näyttää olevan mahdotonta välttää\ntuskia.\"\n\n\"Oi\", huudahti Marianne, \"minulla ei ole mitään tuskain tuntemista\nvastaan; minä vaan vähän kiusoitan teitä.\"\n\nJa alennetulla äänellä ja lämpimällä tavalla jatkoi hän:\n\n\"Kärsiminen ... sekin on ihanaa. Voisinko minä rakastaa niin paljon,\nellen kärsisi?\"\n\nLasten lusikkain helinä esti hänen äänensä kuulumasta enään.\nKeskustelussa syntyi väliaika, ja sitten jatkoi tohtori:\n\n\"Minä olen kuullut, että te aijotte mennä aamiaiselle Séguinein luokse\nensi torstaina. Ja se pieni vaimoparka, hänen raskautensa, sehän on\naivan hirveä!\"\n\nMuutamilla eleillä kuvaili hän koko tuon murhenäytelmän; hämmästyksen,\njonka tämä odottamaton raskaus oli herättänyt näissä puolisoissa, jotka\nolivat luulleet käyttävänsä mitä tehokkaimpia suojeluskeinoja, vaimon\nepätoivon, miehen mustasukkaisuuden purkaukset ja heidän hienostuneen\nnautintoelämänsä, jota elettiin eripuraisuudenkin aikana, ja sen\nsurullisen tilan, jossa vaimo nyt oli makaillen leposohvalla,\njotavastoin mies oli uudestaan antautunut poikamiehen elämään.\n\n\"Niin menemme\", vastasi Marianne, \"hän oli niin itsepäinen, että me emme\nvoineet kieltäytyä. Se on luullakseni joku oikku, hän tahtoo puhua\nminun kanssani saadakseen tietää, miksi minä olen niin vahva, että voin\nolla jalkeilla.\"\n\nBoutan hymyili.\n\n\"Te olette molemmat samalla asteella, hän niinkuin tekin odottaa\nsynnytystä noin maaliskuun ensi päivän vaiheilla. Koettakaa te järjestää\nasianne torstaiksi, sillä minä en voi olla teidän molempain luona\nyht'aikaa.\"\n\n\"Ja Constance Beauchêne\", kysyi Mathieu leikillisesti, \"eikö hänkin ole\nsamassa tilassa? Silloin se olisi ihan täydellistä.\"\n\n\"Ei, ei, hän ei ole siinä tilassa. Hänhän on vannonut, ett'ei hän enään\nkoskaan tule siihen tilaan, ja hän laittaa myös niin, että hän pitää\nsanansa. Käyköön hänen vaan hyvin.\"\n\nHän nousi lähteäkseen, mutta silloin tapahtui salahyökkäys, jota oli jo\naikaisemmin valmistettu. Aavistamatta vähääkään olivat lapset jättäneet\ntuolinsa ja alkaneet hyökkäyksensä vaihdettuaan ensin salaisia\nsilmäyksiä keskenään. Yht'äkkiä oli tuon hyvänluontoisen tohtorin\nolkapäillä molemmat vanhimmat lapset, nuorempi kietoi kätensä hänen\nvyötäisilleen ja pikku tyttö kapusi hänen syliinsä.\n\n\"Hys, hys, hys! Nyt leikitään rautatietä!\"\n\nHe tyrkkivät häntä, repelivät häntä ja nauroivat pitkiä skaaloja huilun\näänellä. Pahastuneena kiirehti isä ja äiti hänen avukseen, mutta hän\nrauhoitti heitä.\n\n\"Antakaa heidän olla, pikku lemmikkien! Koska ystävämme Beauchêne\nväittää, että se on minun vikani, että he ovat tulleet maailmaan, niin\ntäytyyhän minun heitä kärsiä. Kaikkein paras teidän lapsissanne on se,\nettä he ovat yhtä terveet kuin heidän äitinsäkin. Siinä kaikki, mitä\nheiltä nykyään voi vaatia.\"\n\nKun hän oli suudellut heitä ja laskenut sitten takaisin lattialle, otti\nhän Mariannen molemmat kädet omiinsa ja sanoi, että kaikki on niinkuin\npitääkin ja että hän voi levollisena lähteä taas pois; Mariannen pitäisi\nvaan jatkaa niinkuin hän oli alkanutkin. Ja kun Mathieu saattoi häntä\netehiseen, kuultiin heidän siellä laskevan leikkiä ja nauravan.\n\nHeti toisen aamiaisen jälkeen tahtoi Mathieu, että mentäisiin ulos\nkävelemään, jotta Marianne saisi nauttia päivän paisteesta. Lapset oli\npuettu jo ennenkuin istuttiin pöytään, ja kello oli vasta vähän yli\nyhden kun perhe jo kääntyi Féderationkadun kulmasta.\n\nTämä Grenellen osa, Marskentän ja korttelin tiheimmin asuttujen katujen\nvälillä, on aivan erikoisen muotoinen, kiitos siitä suurille\nasumattomille tonteille, pitkille, melkein autioille kaduille, jotka\nleikkaavat suorassa kulmassa toisiaan ja joitten varsille on tehtaitten\nloppumattoman pitkiä muureja. Varsinkin työaikana ei täällä ole mitään\nliikettä, suurten savupiippujen nähdään ainoastaan syöksevän paksua\nsavua ja vallitsevan suurten rakennusten kattoja, ja jos joku portti on\nauki, nähdään suuri pihamaa täynnä katkuja ja savunhajua ja käryjä. Ei\nkuulu muuta ääntä kuin höyrypillien kirkuna, koneitten kumea jyske ja\nrautalevyjen äkilliset helähdykset, kun niitä puretaan vaunuista\nkivitetylle pihalle.\n\nMutta sunnuntaisin ovat tehtaat tyhjät, ja kuoleman hiljaisuus vallitsee\ntässä korttelissa. Väitetään, että Grenellen asukkaat ovat huonoimpia,\nköyhimpiä ja laiskimpia koko Pariisissa, lauma julkeita tehtaantyttöjä\nja prostitueerattuja, joita läheinen sotakoulu viekottelee sinne ja\njotka tuovat tullessaan muuta roskaväkeä. Aivan kuin vastakohtana\nnähdään Seinen toisella puolen Passyn hymyilevä, herrasmainen\nkaupunginosa, hienot ylimykselliset korttelit Invaliidihotellin\nympärillä ja Faubourg Saint-Germainissa ja niitten takana komeat kadut,\nniin että Beauchênen konepaja, joka oli poikkikadun varrella, käänsi\nselkänsä köyhyydelle ja kasvonsa kohden koko maailman rikkautta ja iloa.\n\nMathieu piti näistä kauniilla puilla istutetuista kaduista, jotka joka\ntaholta toivat Marskentälle ja Invaliidipuistoon suuria virtoja\npäivänpaistetta ja raitista ilmaa. Ei Pariisissa ole ainoatakaan\nrauhallisempaa paikkaa, jossa voisi kävellä häiritsemättä ja antautua\nunelmiensa valtaan. Mutta erittäinkin oli hän ihastunut Orsaykatuun,\njoka alkaa Backadulta, kaupungin keskeltä, kulkee Palais-Bourbonin\nohitse, yli esplanaadin ja Marskentän ja loppuu vasta Grenellen\nbulevardille mustien tehtaitten keskessä. Joki virtaa majesteetillisen\nihanana eteenpäin ja katu leviää kaikkein kauneimpain puitten\nreunustamana.\n\nSinne tahtoi Mathieu viedä rakkaan sairaansa ja pienokaisensa. Mutta se\nei ollut mikään helppo tehtävä, ja siinä täytyi panna kaiken tarmonsa\nliikkeelle. Varsinkin oltiin levottomia Rosen pienten jalkain tähden.\nTämä pieni tyttö uskottiin Ambroiselle, joka, vaikka olikin nuorin\npoika, oli jo vahva ja toimelias. Nämät molemmat olivat jonon\netunenässä. Sitten tulivat Blaise ja Denis, kaksoset. Isä ja äiti\nmuodostivat jälkijoukon; tuo näytti kaikki kävelyllä olevalta\nkasvatuslaitokselta. Kaikki kävi mainiosti, eteenpäin kulettiin\nluonnollisesti kilpikonnan vauhdilla ja nautittiin lempeästä\npäivänpaisteesta.\n\nOli ihana, kirkas talvi-iltapäivä, hyvin kylmä varjossa, mutta mihin\naurinko heitti valovyönsä, siellä oli kaikki kullattua ja kaikki sai\nsiellä pehmeät piirteet.\n\nPaljon kansaa oli ulkona, noita tavallisia, pyhäpukuisia, käveleviä\nPariisin porvareita, joita pieninkin auringonsäde houkuttelee laumottain\nulos. Rose tuli hyvin reippaaksi ja iloiseksi, hän kohotteli niskaansa\nja tahtoi näyttää kaikille näille ihmisille, että hän oli jo suuri\ntyttö. Kulettiin yli Marskentän, eikä hän vielä ajatellutkaan antaa\nkantaa itseään. Nuo kolme poikaa marssi urheina kuuran peittämillä\nkatukäytävillä. Siinä oli komea joukkio.\n\nMutta Marianne, joka kulki Mathieun käsivarteen nojaten, horjui hieman.\nHänellä oli yllä vihreä verkaleninki, joka oli tehty avaranpuoleiseksi,\nja se peitti osaksi hänen ruumiinpiirteensä. Mutta hän oli jo hyvin\nmuodoton, ja hän tiesi, että se näkyi, ja hän hymyili kävellessään siinä\nniin hyvin kun taisi hiljaan ja horjuvilla askelilla. Hän oli\nliikuttavan suloinen, hänessä oli hymyilevää arvokkaisuutta,\nkärsimykset olivat tehneet hänet huomiota herättäväksi. Muutamat\nkävelijät kääntyivät ympäri hänen kauneutensa hurmaamina ja seurasivat\nhäntä silmillään. Yhä useampi huomasi hänet, tyrkkäsivät toisiaan\nkäsivarsillaan ja osoittivat häntä. Se mikä teki aseman huonommaksi, oli\nlapsijoukko hänen edessään. Jo neljä lasta, kokonainen lauma, ja viides\ntulossa! Se tuntui hassulta ja sai ihmiset nauramaan. Muutamat\nsuuttuivatkin ja arvelivat, että kun tuollaista ajattelemattomuutta\npannaan näytteille keskellä katua, niin oli se vaan huonona esimerkkinä.\nPerheen takapuolella kuultiin siis ihmettelyn, pilkan ja säälin\nhuudahduksia. Pikku rouva parka, niin nuori ja kaunis, ja hänellä on\npian viisi lasta! Ja kuitenkaan ei mieskään näyttänyt liiaksi vahvalta.\nMathieu ja Marianne ymmärsivät tuon erittäin hyvin, he vaan hymyilivät,\nhe asettivat kainostelematta kadulle näytteeksi iloisen\nhedelmällisyytensä siinä varmassa vakaumuksessa, että se todisti\nterveyttä, voimaa ja kauneutta.\n\nMutta kun he tulivat suurten lehdistä paljaitten puitten luokse, täytyi\nheidän panna Rose vähäksi aikaa istumaan penkille, johon aurinko onneksi\nvielä paistoi. Ei ollut enään lämmin, aurinko teki laskua, ja täytyi\nkiirehtiä hieman, jotta ennätettäisiin kotiin. Ihanata oli joka\ntapauksessa tässä raittiissa kylmyydessä korkean taivaan alla, jonka\npehmeä kullanväri nyt alkoi muuttua tummemmaksi. Poikien korot kapisivat\nnyt vielä urheammin, ja pikku tyttö, jolla oli hauskaa, ei itkenyt.\n\nKello oli kolme, kun vanhemmat raittiin ilman virkistäminä ja kävelyynsä\nihastuneina lapsilauma edellänsä kääntyivät Féderationkadun kulmasta.\nSielläkin pysähtyivät ihmiset nähdessään heidän menevän ohitse, mutta he\nolivat nähtävästi hyväntahtoisia ihmisiä, sillä he hymyilivät nähdessään\nnuo kauniit lapset ja heittelivät veitikkamaisia silmäyksiä pappaan ja\nmammaan, jotka olivat tehneet hyvää työtä.\n\nKun Marianne saapui kotiin, oli hän hieman väsynyt ja heittäytyi\nleposohvalle salissa, johon Mathieu oli, ennenkuin he läksivät ulos,\nkäskenyt Zoén sytyttää suuren takkavalkean heidän palaamistaan varten.\nJa lapset, jotka nyt väsymyksensä tähden olivat hyvin alallansa,\nistuivat pienen pöydän ääressä ja kuuntelivat, kun Denis luki ääneensä\nerästä satua; silloin tuli vieraita. Se oli Constance, joka oli ollut\najelemassa Mauricen kanssa ja sai nyt päähänsä käydä katsomassa\nMariannea, jonka hän tapasi korkeintaan joka kolmas päivä, vaikka heidän\nasuntojensa välillä oli ainoastaan puutarha.\n\n\"Voitteko pahemmin, rakas ystävä?\" kysyi hän jo ovessa, kun näki\nMariannen makaavan.\n\n\"En, en ollenkaan. Minä olen päinvastoin ollut ulkona ja kävellyt kaksi\ntuntia, ja nyt minä lepuutan itseäni.\"\n\nMathieu oli asettanut esiin nojatuolin rikkaalle ja turhamaiselle\nsukulaiselleen, joka muuten koetti olla hyvin ystävällinen heille. Hän\npyysi nyt anteeksi, ett'ei voi tulla useammin, hänen aikansa oli niin\ntäpärällä kotonaan. Maurice piti kiinni hänen hameestaan ja katseli\netäämpää noita neljää lasta, jotka myöskin puolestaan katselivat häntä.\n\n\"No, Maurice, etkö sinä mene tervehtimään pieniä sukulaisiasi?\"\n\nMauricen täytyi lähteä heidän luokseen. Mutta kaikki nuo viisi\nkainostelivat. He kohtasivat vaan harvoin toisensa, he eivät vielä\nolleet päässeet toistensa tukkaan, ja nuo neljä Chantebledin villiä\narastelivat hieman tuota hyvätapaista pariisilaista.\n\n\"Ovatko kaikki pienokaisenne terveet?\" jatkoi Constance, jonka terävä\nsilmä vertaili omaa poikaansa noihin kolmeen toiseen poikaan. \"Ambroise\non kasvanut, ja molemmat vanhemmat pojat näyttävät myös reippailta.\"\n\nHänen tarkastelunsa ei nähtävästi päättynyt Mauricen eduksi, joka oli\nkalpea kuin vaha, vaikka hän oli pitkä ja näytti vahvalta, sillä\nConstance nauroi teeskentelevästi sanoessaan:\n\n\"Minä puolestani kadehdin teidän pikku Roseanne, hänhän on oikea pieni\nkalleus.\"\n\nMathieu nauroi ja vastasi ajattelemattomasti, jota hän kuitenkin katui:\n\n\"Oh, sellainen kateus on pian autettu. Tuollaisia jalokiviä saadaan\nostaa torilta halpaan hintaan.\"\n\n\"Halpaan hintaan\", kertasi Constance vakavalla äänellä, \"niin, se on\nteidän mielipiteenne vaan ei minun. Eri ihmisillä on erillainen käsitys\nonnesta ja onnettomuudesta.\"\n\nHänen pilkallisesti moittiva ja halveksiva katseensa täydensi ajatuksen.\nSe siirtyi noista neljästä kukoistavasta lapsesta tuohon taas raskaana\nolevaan naiseen, tuohon muodottomaan ruumiisen, josta uusi elämä oli\ntaas pian puhkeava esiin. Se loukkasi ja suututti häntä kuin joku\nsopimaton ja epäsiveellinen asia, se oli hyökkäys kaikkea sitä vastaan,\nmitä hän kunnioitti: säädyllisyyttä, järkevyyttä ja järjestystä. Kun hän\noli kuullut puhuttavan tästä uudesta raskaudentilasta, ei hän ollut\nsalannut tyytymättömyyttään, ja nyt tahtoi hän mielellään vaieta siitä,\nmutta silloin ei saanut häntäkään luokata, laskea leikkiä hänen\nvapaaehtoisesta hedelmättömyydestään. Jos hänellä itsellä ei ollut\ntytärtä, niin oli se siksi, että hän ei sellaista tahtonut.\n\nMarianne, joka oli vetänyt suunsa hymyyn miehensä puhuessa, kiirehti nyt\nrakentamaan rauhaa ja vaihtamaan puheenainetta.\n\n\"Miksi ei Alexandre tullut teidän kanssa tänne? Hän ei ole ollut täällä\nkahdeksaan päivään.\"\n\n\"Minähän sanoin jo sinulle\", keskeytti Mathieu vilkkaasti, \"että hän\nmeni metsästämään eilen illalla. Hän on varmaankin nukkunut Puymoreaussa\nChantebledin tuolla puolen ennättääkseen metsään päivän koittaessa, eikä\nhän varmaankaan tule takaisin ennenkuin huomenna.\"\n\n\"Niin, se on totta, nyt minä muistan sen. Kaunis ilma, nyt on hauska\nkuljeskella metsässä.\"\n\nSe oli myöskin vaarallinen puheenaine, ja Marianne katui, että hän oli\nsiihen ryhtynyt, sillä koskaan ei varmuudella tiedetty, missä Beauchêne\noli, kun hän sanoi olevansa metsällä. Aikainen metsästys aamulla oli\nhyvä tekosyy, kun tahtoi olla yön poissa, ja hän turvautui tähän\ntekosyyhyn niin usein, että Constance varmaankin ymmärsi, mitenkä asian\nlaita oli. Mutta tässä onnellisessa kodissa, jossa mies oli aina kotona\nja hoiteli vaimoaan, kun hän oli tullut raskaaksi, täällä tahtoi hän\nnäyttää tyyneltä ja mieheensä luottavalta.\n\n\"Se olen minä, joka pakoitan häntä hankkimaan itselleen ruumiillista\nliikettä. Hänessä on hyvin paljon verta, hän tarvitsee raitista ilmaa,\nmetsästäminen on hänelle terveellistä.\"\n\nNyt soitettiin, ja sisään tuli uusi vieras; se oli Valérie ja hänen\ntyttärensä Reine. Valérie punastui nähdessään rouva Beauchênen, niin\nsuuren vaikutuksen teki tuo rikas ja hieno nainen häneen. Mutta kun\nisäntäväki nousi ottamaan vastaan uutta vierastansa, nousi Constancekin\nja sanoi, että hän, paha kyllä, ei ennätä viipyä kauemmin. Eräs\nystävätär odotti luultavasti häntä kotona.\n\n\"Antakaahan meidän pitää ainakin Maurice täällä\", sanoi Mathieu. \"Nyt on\nReinekin täällä, kaikki kuusi saavat leikkiä keskenään, ja minä saatan\npojan kotiin, kun lapset ovat saaneet vähän virvoituksekseen.\"\n\nMaurice oli taas kätkeytynyt äitinsä taakse. Äiti kielsi.\n\n\"Ei, ei, hänellä on määrätty ravintojärjestys, enkä minä suvaitse\nkoskaan, että hän nauttii mitään kylässä. Hyvästi nyt, minun täytyy\nmennä, minä tahdoin vaan sivumennen poiketa sisään katsomaan, mitenkä te\nvoitte.\"\n\nHän läksi poikansa kanssa, ja Valérie sai osakseen ainoastaan\nystävällisen, suojelevan kädenpuristuksen, vaan ei sanaakaan, ja tätä\nValérie sitten piti hienouden huippuna. Reine oli hymyillyt Mauricelle,\njota hän tunsi vähän. Hän olikin sinä iltana hurmaava sinisessä\npuvussaan ja niin äitinsä kaltainen, että häntä olisi voinut pitää\näitinsä nuorempana sisarena.\n\nMarianne kutsui hänet ihastuneena luokseen.\n\n\"Tule suutelemaan minua ... oh, miten tämä nuori nainen on kasvanut!\nKuinka vanha hän on?\"\n\n\"Pian kolmentoista\", vastasi Valérie.\n\nHän istui tuolille, jonka Constance oli jättänyt, ja Mathieu huomasi,\nettä hän näytti murheelliselta. Sitte kuin hänkin oli sanonut tulleensa\nkatsomaan, kuinka he voivat, ja onnitellut äitiä ja lapsia kukoistavasta\nulkonäöstä, vaikeni hän, ja hänen kasvoilleen tuli taaskin salaisen\nlevottomuuden leima, jotavastoin Marianne kiitti häntä ja lausui ilonsa\nsiitä, että kaikki ihmiset olivat niin hyviä eivätkä unohtaneet häntä.\nMathieu sai nyt päähänsä jättää heidät kahdestaan.\n\n\"Pikku Reine, seuraa lapsia ruokasaliin. Otetaan pieni välipala. Tule\nnyt, niin mennään kattamaan pöytää.\"\n\nSitä lausetta tervehdittiin meluavalla ilolla. Satukirja oli unohdettu,\npöytä vedettiin sivulle, ja nuo kolme poikaa vetivät Reinen mukanaan,\njotavastoin Rose, joka tuli viimeiseksi ja oli kaatunut suulleen,\nseurasi heitä huutaen ja hyppien kuin kissanpoika.\n\nKun Valérie jäi kahdestaan Mariannen kanssa, huokasi hän.\n\n\"Ah, rakas ystäväni, miten onnellisia te olette, kun voitte noin elää\nkauniin lapsilaumanne keskuudessa. Se on onni, joka on minulta\nkielletty.\"\n\nMarianne katseli häntä hyvin kummissaan.\n\n\"Mitenkä niin? Minä ajattelen niin, että teilläkin on teidän vapautenne,\nja me olemme muuten jotenkin samassa asemassa, te ja minä...\"\n\n\"En suinkaan, paras ystäväni, en suinkaan. Teillä on yksinkertaiset\ntavat, teidän elämänne ei ole sillä tavalla järjestetty kuin minun. Me\nolemme järjestäneet kaikki itseämme ja Reineä varten erityisessä\ntarkoituksessa, ja se olisi onnettomuus, jos meidän nyt täytyisi muuttaa\nkaikki.\"\n\nSitten lisäsi hän äkkinäisen epätoivon valtaamana:\n\n\"Jos minä olisin raskaana niinkuin te, jos minä olisin varma siitä ...\noi, silloin en tietäisi, mitä tekisin, minä tulisin hulluksi!\"\n\nHän purskahti itkuun ja peitti vapisevilla käsillään kasvonsa.\n\nMarianne kummastui yhä enemmän, otti hänen kätensä omiinsa ja koetti\nviihdyttää häntä ystävällisillä sanoilla. Lopultakin sai hän tietää\ntotuuden, sai tietää, että Valériellä oli ollut kolme kuukautta syytä\nluulla olevansa raskaana. Ensin oli hän koettanut rauhoittaa itseään,\nmutta nyt olivat hänen epäluulonsa muuttuneet varmuudeksi, ja hän eli\ntappavassa levottomuudessa. Sekä hän itse että miehensä olivat aivan\nhämmästyksissään tämän odottamattoman raskauden tähden, sillä he olivat\nniin varmat siitä, että olivat olleet mahdollisimman tarkasti\nvaruillaan. Morange, hänen rakas miesparkansa, joka jumaloitsi häntä,\nolisi mieluimmin uhrannut sielunsa ja ruumiinsakin kuin tehnyt hänen\ntahtoaan vastaan tässä asiassa. Ja itse oli Valérie aina ollut\nvaruillaan. Se oli siis käsittämätöntä, sitä ei olisi koskaan voinut\naavistaakaan, että mitään tällaista tapahtuisi avioliitossa, jossa\nmolemmilla puolisoilla oli niin yhteen sopivat mielipiteet.\n\n\"No niin, koska onnettomuus kerran on tapahtunut\", sanoi Marianne, \"niin\nsaatte tyytyä siihen. Pieni poika on teille kylläkin tervetullut!\"\n\n\"Ei, se on mahdotonta, se on mahdotonta!\" huudahti Valérie vihan ja\nepätoivon valtaamana. \"Me emme voi elää koko ikäämme samoissa köyhissä\noloissa. Teidän miehenne on varmaankin puhunut teille siitä, mitä\nhänelle luottamuksella olemme kertoneet. Michaudin kehoituksesta, jolla\non nyt hyvä paikka Crédit Nationalissa, oli mieheni päättänyt jättää\nBeauchênen tehtaan, jossa hänellä ei ole mitään tulevaisuutta, ja mennä\nsamaan pankkiin ja yletä siellä. Mutta aluksi täytyy hänen tyytyä\nvaatimattomaan toimeen, josta on palkkaa kolme tuhatta kuusisataa,\nvaikka hän ansaitsee Beauchênella viisi tuhatta. Mitenkä luulette\nmeidän nyt tohtivan uskaltaa sitä, mitenkä luulette meidän nyt voivan\ntyytyä kolmeensataan frankiin kuukaudessa, kun raskaudentila on\ntiedossamme, synnytys ja uusi lapsi elätettävänä ja kasvatettavana?\nKaikki meidän suunnitelmamme olivat valmiit, mutta nyt tämä onneton\nlapsi särkee ne kaikki ja tuomitsee meidät elämään köyhyydessä koko\nikämme.\"\n\n\"No, kaikenlaisia murheita!\" sanoi Marianne hymyillen.\n\n\"Ne ovat aivan tosia! Sattuu tilaisuus, se lyödään laimiin, ja kaikki on\nmennyttä. Jos ei minun mieheni jätä tehdasta, kun onni häntä viittaa\nluokseen, on hän ijankaikkisesti sidottu tehtaasen, ja silloin ovat myös\nmeidän kaikki unelmat Reinen myötäjäisistä ja mukavasta elämästä\nmennyttä, niin koko meidän kunnianhimomme. Ettekö te sitä ymmärrä te,\njoka muuten olette niin ymmärtäväinen!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, minä ymmärrän sen ... mutta minä olen niin tottumaton\nnoin moniin suunnitelmiin, että minulla on vaikeata löytää oikeata\nniistä. Te kummastutatte minua, ja te suututattekin. Lapsia syntyy, ne\ntäytyy ottaa vastaan, nehän ovat ilona ja rikkautena. Minusta se on niin\nluonnollista ja yksinkertaista.\"\n\nValérie pani vastaan ja puhkesi itkuun.\n\n\"Sanokaa se minun miesparalleni! Hän on aivan epätoivoissaan ja\nhäpeissään eikä hän koskaan näyttäydy enään ihmisille. Tiedättekö, missä\nhän on tänään, kun on sunnuntai? Hän istuu kotona ja tekee työtä, hän\nansaitsee muutamia souta palkkansa lisäksi. Mutta jos niin tarvitaan,\nniin minulla on tahtoa sekä häntä että itseäni varten. Hän on niin\nheikko ja hyvä.\"\n\nÄkkiä näkyivät hänen hiljaiset vielä lausumattomat ajatuksensa\nkiihdyttäneen häntä. Hän väänsi käsiään nyyhkien ja katkonaisesti\npuhuen:\n\n\"Ei, ei, se ei ole mahdollista; minä en ole raskaana, minä en voi olla\nraskaana! Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo sitä!\"\n\nJa hänellä oli sellainen tuska, että Marianne luopui koko keskustelusta\nja kietoi hänet syliinsä lievittääkseen hänen kärsimyksiään, ja tämän\nteki hän siitäkin syystä, että hän pelkäsi Valérien itkun kuuluvan\ntoiseen huoneesen, jossa lapset melusivat ja nauroivat. Ja kun hän oli\npyyhkinyt Valérien silmät kuiviksi, vei hän hänetkin sinne sisälle.\n\n\"Pöytään! Pöytään!\" huusivat pojat ja polkivat lattiata.\n\nPöydälle oli välipala katettu, ja Reinen avulla oli Mathieu asettanut\nsille neljä maljaa, jotka sisälsivät leivoksia ja sylttyä. Pojat\ntahtoivat myöskin olla apuna, mutta silloin kävi kaikki hitaammin, ja\nRose puolestaan oli särkemäisillään kaikki. Mutta heillä oli niin\nhauskaa, ja Reine oli niin kaunis emäntänä! Hän purskahti nauruun --\nsillä hän tiesi luultavasti jo yhtä ja toista -- kun Ambroise sanoi,\nettä hän on hänen rouvansa ja Rose heidän pieni lapsensa. Marianne käski\nAmbroisen olla hiljaa, kun hän näki, että Valérie alkoi taaskin niellä\nkyyneleitään. Sitten nautittiin virvokkeita, lapset yhä kasvavalla\nruokahalulla.\n\nKello oli ainoastaan yhdeksän illalla, ja lapset nukkuivat jo makeasti,\nkun Mathieu ja Marianne menivät omaan huoneesensa. Mathieu tahtoi, että\nMarianne menisi heti vuoteesensa, hän peitti vaimonsa ja järjesteli\ntyynyjä hänen päänsä alla. Sitten istui Mathieu hänen vuoteensa ääreen\nja luki ääneensä kello kymmeneen asti, sillä siihen aikaan piti\nMariannen juoda juomansa, jonka Mathieu tahtoi joka ilta itse valmistaa.\nKun Marianne oli juonut kupista, sanoi Mathieu hänelle hyvää yötä,\nsuuteli häntä sitten molemmille poskille ja he laskivat leikkiä Mathieun\nkunnioittavasta käytöstavasta ja kutsuivat toisiaan sanoilla \"herrani\"\nja \"rouvani\". Mathieun pieni vuode oli kunnossa, hän riisui vaatteet\nyltään, sammutti lampun ja kehoitti Mariannea nukkumaan. Mutta itse\nmakasi hän siinä korvat jännityksessä voimatta nukkua, hän odotti\nsaavansa kuulla Mariannen tasaisen hengityksen todistuksena siitä, että\nhän oli nukkunut. Monet kerrat nousi hän ylös, hoiteli vaimoaan ja\nantoi hänen unelleen aivankuin uskonnollisen kunnioituksen. Se oli\nuskonnollista palvelusta, paljoa korkeampaa ja todellisempaa kuin\nJumalan Äidin palvelus: hän palveli rakastettua, kirkastettua,\nmajesteetillistä ja kärsivää äitiä, joka kärsii tuskia sentähden, että\nelämä aina kukoistaisi.\n\n\n\n\nII\n\n\nTorstaina, kun Fromentein piti syödä aamiaista tuossa komeassa talossa\nAntin kadun varrella, soitti Valentine kello kymmenen kamaripiikaansa\nCélesteä tullakseen puetuksi ja saadakseen kauniin asennon\nleposohvallaan pienessä salissa toisessa kerroksessa. Hän oli pyytänyt\nMariannen tulemaan aikaiseen, sillä hän tahtoi pakista hieman, hän tunsi\nvastustamattoman halun puhua naisen kanssa, joka oli samassa asemassa\nkuin hänkin, ja siitä sairaalloisesta tuskasta, jota hän kärsi.\n\nHän pyysi peiliä, katsoi siihen ja ravisti surullisesti päätään, sillä\nniin ruma luuli hän olevansa, kun kasvonsa olivat pilkuissa ja ruumiin\npiirteet rumentuneet niin, että riikinkukonsininen silkkipluusi voi\ntuskin niitä peittää.\n\n\"Onko herra kotona?\" kysyi hän.\n\nHän oli nähnyt miehensä toissapäivänä viimeiseksi. Hän syytti\nliikehommiaan, söi usein aamiaista ja päivällistä ulkona ja vältti\nvaimonsa huonetta aamusin sillä tekosyyllä, että hän ei muka tahtonut\nhäiritä.\n\n\"Ei, herra meni ulos yhdeksän aikaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei\nhän ole vielä palannut.\"\n\n\"Se on hyvä. Kun herra ja rouva Froment tulevat, niin pyytäkää heidän\ntulemaan tänne sisään.\"\n\nHän otti väsyneesti kirjan ja odotti.\n\nNiinkuin tohtori Boutan oli Mathieulle ja Mariannelle huomauttanut, oli\nValentinen odottamaton raskaus syynä ainaisiin perhemyrskyihin. Alussa\noli Séguin käyttäytynyt raa'asti ja sanonut, että se ei voinut olla\nhänen lapsensa, hän oli vakuutettu siitä, että hän oli ottanut huomioon\nmitä tarkimmat varovaisuuskeinot, ja syytti vaimoaan suoraan siitä, että\nhänellä oli rakastaja. Vimmattu ja moukkamainen mustasukkaisuus sai\nvallan tässä miehessä, ja se ilmeni raa'oissa sanoissa ja uhkauksissa,\ntuossa skeptikossa, joka teeskenteli mitä hienoimman pessimismin\nvälinpitämättömyyttä.\n\nPerheessä syntyi hirmuisia näytelmiä. Loppuun itkenyt vaimo vaati, että\nkysyttäisiin tohtori Boutanin mielipidettä. Kun tohtori oli yksityisesti\nkuulustellut Séguiniä ja selittänyt hänelle, että hänen tarkat\nvarovaisuuskeinonsa eivät olleet riittävät sekä maininnut kaksikymmentä\ntapausta, jolloin samoissa olosuhteissa oli syntynyt raskaudentila, tuli\nhän vihdoinkin vakuutetuksi asiasta; hän tuntui tosin horjuvan hetkisen,\nmutta jatkoi inhoittavia syytöksiään niin pian kuin tohtori oli mennyt.\nHän sadatteli tohtoria ja oli erittäin suuttunut siitä terävästä\nopetuksesta, jonka hän oli saanut varovaisuuskeinojen suhteen, sillä\njuuri noista rikoksellisista keinoista johtui kaikki paha, se surullinen\ntila, jossa aviopuolisot nyt olivat: jos mies ei niitä olisi käyttänyt,\nei hänen olisi ehkä koskaan tarvinnut hautoa sitä ajatusta, että hän ei\nehkä ole lapsen isä. Tuo hyvä tohtori, joka piti varovaisuuskeinoja\nsyynä kaikkiin onnettomuuksiin, ei tietysti jättänyt musertamatta häntä\nkaikilla niitten seurauksilla: kansan lukumäärän väheneminen,\nihmiskunnan huononeminen, perheen turmeltuminen ja häviäminen, miehen\nsuuri halu huvituksiin ja liikeasiain hoitoon ja naisen turmeltuminen ja\nhalu aviorikoksiin. Ja se katkeroitti aina Séguinin mieltä, ja vielä\nsitäkin enemmän, kun sellaiset ajatukset tuomitsivat kaiken sen, mihin\nhän tähän asti oli uskonut ja mitä tahtonut.\n\nPuolisot jatkoivat kuitenkin hienoa elämäänsä; vaimo ei tunnustanut\nraskauttaan, kuristi itsensä niin, että hän oli tukehtumaisillaan,\ntanssi tanssiaisissa ja söi samppanjaillallisia teaatterin jälkeen; mies\npiti salassa mustasukkaisuuden kohtauksensa, ja oli pilkallisella\nvälinpitämättömyydellä viettävinään tavallista elämäänsä. Vaimo, joka ei\nvielä voinut syyttää itseään mistään, tahtoi muuten pitää miehensä\nenemmän ylpeydestä kuin rakkaudesta, sillä, niinkuin hän väliin sanoi\nmiehelleen -- tämä teki kaikkensa maailmassa saadakseen hänen hankkimaan\nitselleen sen rakastajan, josta häntä jo syytettiin, ja jos hän kärsi\ntuskia kureliivissään, jos hän joka ilta oli vaarassa saada keskosen,\nniin oli se sentähden, että hänen täytyi taistella sitä mahdollisuutta\nvastaan, että hänestä kerran tulee hylätty vaimo. Mutta eräänä yönä kun\nhän tuli kotiin premiääristä, sai hän ankaran kohtauksen ja siitä asti\ntäytyi hänen pysyä huoneessaan, ja nyt se oli jo auttamatonta, tästä\nsyntyi vaikea raskaudentila, joka sai hänelle alituisia kärsimyksiä.\n\nAviopuolisojen välinen suhde tuli vielä pahemmaksi, ja kaikki, mitä\nValentine oli pelännyt, tapahtui nyt. Séguin oli hirveän pahalla päällä\neikä voinut riitelemättä tulla vaimonsa läheisyyteen. Jo tuon sairaan,\nmuodottoman naisen näkökin sai hänet suuttumaan. Hän vietti elämäänsä\nulkona, otti takaisin poikamiestapansa. Pelihimo, joka asui salaa\nhänessä, syttyi ilmituleen kuin huonosti sammutettu tulipalo. Hän vietti\nkoko yöt klubissa. Ja sitten joutui hän naisten kynsiin, kurjain\nolentojen, jotka eivät tehneet sitä tyhmyyttä, että olisivat tulleet\nraskaiksi, vaan olivat yhä kauniita ja haluttuja. Ja kun hän tuli kotiin\nja joutui taas raa'an mustasukkaisuutensa valtaan, olisi hän voinut\ntappaa tuon viheliäisen, sairaan vaimon, jonka ruumiin muoto tuntui\npilkkaavan ja loukkaavan häntä.\n\nNeljännestä yli yhdentoista tuli Céleste sisään.\n\n\"Onko siellä herra?\" kysyi Valentine nopeasti ja pani kirjan pois.\n\n\"Ei, siellä on vieraat, joita rouva on odottanut, herra ja rouva\nFroment.\"\n\n\"Käske heidän tulla sisään. Sano minulle heti, kun herra tulee.\"\n\nJa kun Mathieu ja Marianne tulivat sisään, nousi hän istualleen, ojensi\nheille rakastettavasti molemmat kätensä ja sanoi:\n\n\"Te annatte ehkä anteeksi, rouvani, että minä olin niin itsepäinen ja\nvälttämättömästi tahdoin teidät tänne, mutta niinkuin näette, en minä\nvoinut tulla teidän luoksenne, ja meidän hyvä lääkärimme Boutan oli\nsanonut, että te olette niin reipas ja terve. Mitenkä rakastettavia te\nolette, kun tulitte meidän pienelle aamiaiselle! Minulla oli niin palava\nhalu saada tavata teitä ja puhua hieman teidän kanssanne. Istukaa tähän\nviereeni.\"\n\nMathieu katseli häntä kummastuneena siitä, että hän oli niin keltanen ja\nsurkastunut, ja samalla tarkasteli hän Mariannea hämmästyneenä hänen\nterveestä ulkonäöstään ja kirkkaista, hymyilevistä silmistään.\n\n\"Minunhan velvollisuuteni on kiittää teitä kutsustanne\", vastasi\nMarianne ystävällisesti. \"Liikunta on minulle hyvin hyödyllistä, ja\nminulle tuotti erityistä huvia se, että sain tulla tänne. Oh, jos te\ntahtoisitte, voisitte kulkea yhtä hyvin kuin minäkin, siihen tarvitsee\nvaan rohkeutta.\"\n\nNyt oli kiinteä keskustelu käynnissä heidän keskensä ja Mathieu otti\npöydällä olevan kirjan, jotta he eivät häntä arkailisi, vaan luulisivat,\nettä hän ei kuule mitään. He tapasivat toisensa vaan harvoin, heillä ei\nollut mitään yhteistä, ei mielipidettä eikä tapoja, mutta se, että he\nmolemmat olivat samassa tilassa, se lähensi heitä. Ja varsinkin\nValentine oli hyvin halukas kuulemaan ja tulemaan lohdutetuksi! -- Ensin\npuhui hän tohtori Boutanista, tahtoi uudestaan kuulla sen, että tämä\nlääkäri ei koskaan epäonnistu synnytyksissä ja ett'ei ole ainoatakaan\nniin taitavaa ja kätevää lapsivuodelääkäriä kuin hän. Marianne huomautti\ntähän kummastuneena, että Valentinen pitäisi itse tuntea hänet, koska\noli ollut jo kaksi kertaa tekemisissä hänen kanssaan. Niin kyllä, mutta\nse rauhoitti Valentineä, kun hän kuuli muittenkin vahvistavan todeksi\nhänen ansionsa. Sitten teki Valentine mahdottoman paljon kysymyksiä,\nmeni yksityisseikkoihin, tahtoi, että Marianne kertoisi, miltä hänestä\ntuntuu, mistä ja millä tavalla tuntui kipeältä, mitä hän söi, ja miten\nnukkui, sanalla sanoen hän tahtoi tietää kaikki Mariannen tunteet ja\najatukset ja kaiken, mikä oli yhteydessä raskauden kanssa. Marianne\nnoudatti hyväntahtoisesti hänen mieltänsä, ilahuttaakseen ja\nlohduttaakseen häntä kertoi Marianne hyvin tyynesti toiveistaan, että\nkaikki kävisi hyvin ja että lapsesta tulisi poika. Mutta Valentine\npurskahti äkkiä itkuun.\n\n\"Minä sitävastoin ... minä kuolen, siitä minä olen varma.\"\n\nSe oli hänen omituinen päähänpistonsa, että hän pian kuolee, vaikka hän\nei tohtinut sanoa sitä kaikille. Kun hänen hermostonsa oli perin\nturmeltunut, tuntui hänestä jokapäiväiseltä piinalta ajatella tuota\nonnetonta lasta, joka ensin oli hävittänyt hänen perheellisen onnensa ja\nveisi nyt vielä hänen henkensä.\n\n\"Kuollako!\" huudahti Marianne iloisesti. \"Ei sitä niinkään kuolla!\nMuuten väitetään, että ne naiset, joilla on tuollaisia synkkiä\najatuksia, ne suoriutuvat tavallista helpoimmin synnytyksissä.\"\n\nMathieu, joka veti suunsa hienoon hymyyn kuultuaan tuon hyväntahtoisen\nvalheen, vakuutti empimättä sen todeksi, ja tämä lohdutti jossakin\nmäärin tuota onnetonta olentoa, joka janosi lohduttavia sanoja ja tahtoi\naina kuulla -- vaikka petollisiakin --vakuutuksia siitä, että kaikki käy\nhyvin. Nyt tuli Céleste sisään ja vastasi emäntänsä kysyvään katseesen:\n\n\"Ei, se ei ole herra... Se oli eräs nainen minun kotipuoleltani, josta\nminä olen puhunut. Sophie Couteau eli Couteauska, joksi häntä kutsutaan\ntuolla Rougemontissa ja jonka ammattina on imettäjäin hankkiminen\nPariisiin.\"\n\nValentine, joka ensin aikoi vihaisesti ajaa kamarineitinsä ulos, koska\nhäntä suututti se, että häntä häirittiin, rauhottui nyt.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Niin, rouva, hän on nyt täällä. Jos te tahdotte antaa hänelle\nluottamuksenne, valitsee hän sieltä kotipuolesta oikein hyvän imettäjän\nja tuo hänet tänne sovittuna päivänä.\"\n\nCouteauska, joka seisoi puoleksi avoimen oven takana, rohkeni nyt\nkutsumatta astua sisään.\n\nHän oli pieni, laiha ja vilkas talonpoikaisnainen, joka oli tullut\nkäytökseltään jotenkin vapaaksi --kiitos siitä hänen tiheille Pariisin\nmatkoilleen. Hänen pitkulaiset kasvonsa, joissa loisti pienet, vilkkaat\nsilmät, eivät olleet vastenmieliset, mutta niitä rumensivat ohuet huulet\nja viekkauden ja ahneuden piirteet. Hän oli puettu mustaan\nvillaleninkiin ja hänellä oli mustat käsineet, musta myssy, jossa oli\nkeltanen nauha ja hän näytti sellaiselta kunnialliselta\ntalonpoikaisvaimolta, joita aina näkee kirkoissamme.\n\n\"Oletteko te ollut imettäjänä?\" kysyi Valentine tarkastellessaan häntä.\n\n\"Olen, rouvani, kymmenen vuotta sitten, kun minä olin kahdenkymmenen\nvuotias. Sitten menin minä naimisiin, ja kun minä huomasin, että\nimettäjänä olemisesta ei rikastuta, aloin minä hankkia paikkoja\nimettäjille.\"\n\nHän hymyili viekkaasti aivankuin olisi tahtonut sanoa, että herrasväen\nlypsylehmänä oleminen on paljasta humpuukia. Mutta hän pelkäsi myös\nsanoneensa liian paljon.\n\n\"Niin, hyvä Jumala, niille, jotka maksavat työstä, niille annetaan niin\npaljon kuin voidaan. Tohtori oli sanonut minulle, että minä en koskaan\nenään voisi saada voimakasta maitoa, ja mielukkaimmin kuin olisin\nantanut lapsiparoille huonoa ravintoa, tahdoin minä olla heille hyödyksi\ntoisella tavalla.\"\n\n\"Ja nyt te hankitte imettäjiä Pariisin paikanvälityskonttooreihin?\"\n\n\"Niin, kaksi kertaa kuukaudessa, useammalle konttoorille, mutta\nvarsinkin Broquettelle Requepinekadun varrella. Se on kunniallinen\nliike, jossa ei ketään petetä. Jos te tahdotte, niin minä valitsen\nteille parhaimman, mitä minulla on, niin sanoakseni kerman. Minä\nymmärrän niitä asioita, siitä saatte olla varma.\"\n\nKun Céleste näki, että hänen emäntänsä ei voinut tehdä päätöstä, luuli\nhän olevansa oikeutettu ryhtymään asiaan; sitäpaitsi tahtoi hän\nmielellään kertoa, minkätähden Couteauska oli tullut juuri tänä päivänä.\n\n\"Kun hän menee kotiinsa, ottaa hän melkein joka päivä mukaansa\nsylilapsen, joka kuuluu joko jollekin imettäjälle tai herrasväelle,\njoilla ei ole varaa palkata imettäjää, ja jättää sen siellä kotipuolessa\njollekin kasvatusäidille. Ja nyt tuli hän äsken tervehtimään minua,\nennenkuin menee noutamaan rouva Menouxin lasta ... hän sai lapsen\nyöllä.\"\n\nValentine huudahti vilkkaasti:\n\n\"Mitä, onko rouva Menoux saanut lapsen, ja siitä te ette ole maininnut\nminulle! No, mitenkä se onnistui?\"\n\nRouva Menoux oli naimisissa entisen aliupseerin, komean miehen kanssa,\njoka ansaitsi sataviisikymmentä frankia kuukaudessa vahtimestarin\ntoimesta eräässä museossa. Hän rakasti paljon miestään, ja oli ruvennut\nharjoittamaan pientä sekatavarakauppaa, jolla hän ansaitsi melkein yhtä\npaljon kuin miehensäkin, niin että he elivät sangen hyvin.\n\nCéleste, joka senkin seitsemät kerrat oli saanut nuhteita siitä, että\nhän aina oli puhelemassa tuossa pienessä myymälässä, näytti hyvin\nylpeältä siitä, että häneltä noin vaan kysellään.\n\n\"Niin, se kävi erinomaisen hyvin. Oikein kaunis synnytys ... komea,\npieni poika. Minä tunnustan, että minä juoksin aamulla sitä katsomaan.\nSe oli anteeksi annettavaa uteliaisuutta, vai kuinka?\"\n\nKun Valentine yhä ahdisteli häntä kysymyksillään, kertoi hän lähempiä\nyksityisseikkoja.\n\n\"Rouva Menoux oli muuten hyvissä käsissä. Minä olin neuvonut hänelle\nrouva Rouchen, kätilön Rocherkadun varrelta, sillä eräs minun\nystävättäreni, jota hän oli auttanut synnytyksessä, oli puhunut niin\npaljon hyvää hänestä. Luonnollisesti ei häntä voi verrata rouva\nBourdieuhön, jolla on niin hieno liike Miromesnilkadun varrella, mutta\nsen sijaan on hän halvempi, ja kun työ kerran on tehty, niin samapa se\nsitten on. Rouva Rouche on ainakin näppärä toimissaan, ja sen lisäksi on\nhän niin hyvä ja ystävällinen.\"\n\nHän vaikeni äkkiä nähdessään, että Mathieu tarkasteli häntä. Mitä hän\nolikaan puhunut, koska tuo herra katseli häntä niin terävästi? Hän tuli\naraksi ja katsoi salaa keskiruumiiseensa.\n\nHän oli itse ollut raskaana jo kuusi kuukautta ja nyöritti itseään\noikein hirveästi siitä pelosta, että menettää paikkansa. Hän oli niissä\nasioissa ollut jo kerran ennenkin, heti tultuaan Pariisiin, kun hän oli\npitänyt yhteyttä isäntänsä pojan kanssa, ja rouva Rouche oli auttanut\nhänet synnyttämään kuolleen lapsen, joka juuri oli tämän rouvan\nerikoisala.\n\nTällä kertaa oli eräs ryytikauppias hänen tulevan lapsensa isä, mutta\nCéleste ei itse tahtonut tietää siitä mitään, ja hän oli aivan\nraivoissaan tyhmyydestään, hän, joka nykyään oli oppinut käyttämään\nkaikenlaisia ehkäsykeinoja. Kuitenkin oli hän vakaasti päättänyt, että\nlapsen täytyy tälläkin kertaa olla kuolleena syntynyt, ja hän oli jo\nantanut valmistavia viittauksia siihen suuntaan, että hän pyytää\nkuukauden loman ja menee kotiin sairaan äitinsä luokse Rougemontiin,\nollakseen läsnä hänen viimeisenä hetkenään.\n\n\"Niin,\" sanoi hän näytellen viattomuutta, \"minä sanon vaan mitä olen\nkuullut. Minä en itse luonnollisesti tiedä mitään.\"\n\nTuo pitkä, tumma tyttö hevosnaamoineen ja uhkaavine katseineen ei ollut\nse, johon Mathieu olisi voinut luottaa: hänestä tuntui, että Céleste\ntunsi aivan liian hyvin kaikki, mikä koskee kätilöitä. Hän katseli yhä\nhymyillen Célesteä, ja Céleste ymmärsi nyt selvästi, mitä Mathieu\nhänestä ajatteli.\n\n\"Mutta miksi ei rouva Menoux sitten pidä itse lastaan?\" kysyi Marianne.\n\nCouteauska katsoi salaa synkästi tuohon raskaasen rouvaan, jonka olisi\nparasta antaa toisten hoitaa omia asioitaan, vaikka hän ei itse\ntahtoisikaan tehdä kauppoja.\n\n\"Oh, sehän on mahdotonta!\" huudahti Céleste ihastuneena siitä, että\nkeskustelu kääntyi toiseen suuntaan. \"Mitenkä rouva Menoux voisi pitää\nlasta luonaan, sillä puotihan on pieni koppi. Sen takana on vaan pieni\nkamari, jossa he molemmat syövät ja makaavat, ja sen ikkunat ovat päin\npientä pihaa, jossa ei ole ilmaa eikä valoa, lapsi ei voisi elää siellä\nviikkoakaan. Eikä hänellä olisi aikaakaan hoitaa poikaansa, sillä hän on\nkoko päivän tiskin takana, hänellä ei koskaan ole ollut piikaa ja hänen\non pakko saada ruoka valmiiksi siksi kuin mies tulee museosta. Mutta jos\nhän voisi, olisi hän niin onnellinen lapsensa kanssa. Ne ihmiset ovat\nniin hyviä ja helliä toisilleen...\"\n\n\"Se on totta,\" sanoi Marianne alakuloisesti, \"on köyhiä äitejä, joita\nminä surkuttelen koko sydämestäni. Se, josta te puhutte, voi hyvin, ja\nkuitenkin on hän pakoitettu noin julmaan tekoon! Minä en voisi elääkään,\njos minun lapseni vietäisiin tuntemattomille seuduille ja annettaisiin\nvieraan naisen huostaan.\"\n\nCouteauska piti tätä persoonallisena hyökkäyksenä. Hän oli olevinaan\nhyväsydäminen ihminen, hellä pienokaisille, joitten epäröivät äidit hän\nvietteli luokseen.\n\n\"Ah, Rougemont on kaunis paikka. Eikä se ole kaukana Bayeuxistä, niin\nettä me emme ole mitään villejä. Siellä on ilma raitis, ja sairaita\ntulee sinne paranemaan. Ja ne lapset, jotka meille uskotaan, ne me\nhoidamme oikein hyvin, siitä saatte olla varma. Se on sydämetön, joka ei\nrakasta noita pikku enkeleitä.\"\n\nMutta hän vaikeni huomattuaan, miten Mathieu katseli häntä. Huolimatta\ntalonpoikaisesta ulkonäöstään oli hän hyvin hoksaavainen ja ymmärsi,\nettä hänen äänensä oli tuntunut väärennetyltä. Mitähän sitä muuten\ntarvitsikaan kertoa samaa tavallista juttua kotipaikastaan, koska tuo\nrouva tahtoi imettäjää omaan kotiinsa? Ja hän jatkoi:\n\n\"Se on siis päätetty, rouvani, minä tuon teille parhaan kuin minulla on,\noikean helmen.\"\n\nValentine, joka näytti yhä vaan ajattelevan rouva Menouxin helppoa\nsynnytystä ja oli tullut vähän tyynemmäksi, kiitos siitä tälle hyvälle\nenteelle, sai nyt voimia vastata:\n\n\"Ei, ei, minä en tahdo tehdä sitoumusta etukäteen. Minä lähetän jonkun\nkatsomaan niitä imettäjiä, joita te hankitte konttooreihin, ehkä\nlöydämme niistä jonkun, joka sopii meille.\"\n\nSitten ei hän enään ollut huomaavinaankaan tuota naista, vaan lähetti\nhänet pois käden liikkeellä ja jatkoi sitten keskustelua Mariannen\nkanssa.\n\n\"Aijotteko te itse imettää sitä lasta, jota te odotatte?\"\n\n\"Aijon kyllä, samoin kuin muitakin. Minun miehelläni ja minulla on,\nniinkuin tiedätte, omat mielipiteemme tässä kysymyksessä. Se ei tuntuisi\noikein omalta lapselta, jos vieras nainen antaisi sille ensimäisen\nhoidon.\"\n\nCouteauska seisoi liikkumatta paikallaan suuttuneena siitä, että hän oli\nvaivannut itseään turhaan, ja että hän nyt ei saanut sitä lahjaa, jonka\nhän muuten olisi saanut palveluksestaan. Ja hän purki koko vihansa\nsiihen kieroon katseesen, jonka hän uudestaan heitti tuohon raskaasen\nvaimoon, joka imetti itse: tuo lienee oikeata roskaväkeä, koska hänellä\nei ole varaa palkata imettäjääkään. Mutta sittekuin hän oli katsahtanut\nCélesteen, niiasi hän nöyrästi jäähyväisiksi ja katosi kamarineidin\nkanssa.\n\nNyt tuli Séguin sisään, hyvin hienona, kuten tavallista; hän toi ulkoa\nmukanaan heijastuksen siitä ilosta, jota hän ei löytänyt kotonaan.\n\n\"Pyydän anteeksi, minä luulen, että olen antanut odottaa itseäni.\nMinulla on ollut niin paljon juoksemista, vierailuja, joita en voinut\njättää toistaiseksi. Tehän näytätte oikein kukkealta, rouva Froment!\nMinua huvittaa tavata teitä, paras herra Froment.\"\n\nHän unohti vaimonsa, jota hän ei ollut nähnyt sittekuin toissapäivänä.\nVasta hetken kuluttua meni hän hänen luokseen, kun hän ensin oli\nhuomannut sen moittivan katseen, jolla tämä häntä katseli. Ja hän\nkumartui ja suuteli vaimoaan keveästi hiuksille.\n\n\"Oletko sinä nukkunut hyvin?\"\n\n\"Olen, kiitos.\"\n\nValentine oli lähellä puhjeta hermostuneesen itkuun, mutta hänen\nonnistui kuitenkin hillitä itsensä vierasten läsnä ollessa. Muuten tuli\nnyt palvelija ja ilmoitti, että pöytä on katettu.\n\nLyhyillä askelilla ja nojautuen Mariannen käsivarteen meni Valentine\npöytään. Se oli katettu suuren työhuoneen kulmaan, jonka ikkuna oli\nAntinkadulle päin. Hän pyysi surullisella hymyllä anteeksi sitä, että\nhän ei ottanut Mathieun käsivartta, pyysi herrain menemään edellä ja\nantamaan naisten tulla toimeen, miten parahiten taitavat. Ja pöytä oli\nasetettu niin, että sen alla oli hyvä suoristaa jalkansa.\n\nKun Mathieu näki, että pöytä oli katettu neljälle, ei hän voinut olla\ntekemättä kysymystä, joka hänellä jo ennenkin oli ollut huulilla.\n\n\"Minä en ole vielä nähnyt teidän lapsianne. Eiväthän ne vaan ole\nsairaana?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos,\" vastasi Valentine. \"Sitä tässä nyt vielä\npuuttuisi. Edellä puolenpäivän tulee heidän opettajattarensa ja he\ntyöskentelevät kello kahteentoista.\"\n\nMathieu, jonka katse kohtasi Mariannen katseen, rohkeni nyt kysyä:\n\n\"Eivätkö he saa syödä aamiaista teidän kanssanne?\"\n\n\"Ei, se ei tule koskaan kysymykseenkään!\" huudahti Séguin suuttuneen\nnäköisenä. \"Lapset ovat aivan sietämättömät, kun on vieraita. Ja te\nette voi ajatellakaan, miten huonosti he ovat kasvatetut.\"\n\nSyntyi painostava hiljaisuus, kun palvelija tarjosi omelettejä.\n\n\"Kyllä te saatte nähdä heidät,\" sanoi Valentine sitten hiljaisesti.\n\"Minä annan tulla heidän sisään jälkiruuan aikana.\"\n\nAamiainen oli mitä hienoin. Omelettien jälkeen tarjottiin paistettua\nlohta ja ravuista ja rantakurpista valmistettua pasteijaa. Viineinä oli\njääkylmää samppanjaa ja valkeata ja punaista bordeaux-viiniä.\n\nKun Mathieu huomautti, että nämä eivät ole sellaisia ruokalajeja, joita\ntohtori Boutan hyväksyisi, kohotti Séguin olkapäitään.\n\n\"Äh, tohtorilla ei ole mitään hyvää pöytää vastaan. Hän on muuten aivan\nsietämätön teoriioineen. Eihän sitä silloin tiedä koskaan, mikä on\nhyödyllistä mikä vahingollista.\"\n\nHän oli jo jättänyt sen hymyilevän muodon, mikä hänellä tullessaan oli.\nKaikki ikävyydet, jotka olivat tulleet vaimon raskauden takia,\nvaltasivat hänet heti, kun hän astui kynnyksen yli; hän ei voinut olla\nkotona tuntiakaan tulematta katkeraksi, ärtyiseksi, melkein raa'aksi.\nHänen raakuutensa ja julmuutensa tulivat nyt esiin entistäkin useammin\nsentähden, että häntä harmitti alituiseen se, että hänen jokapäiväisen\nelämänsä oli täytynyt muuttua. Se, että hän vietti yönsä pelipöydän\nääressä tai rakastajattariensa luona, se oli luonnollisesti hänen\nvaimonsa vika, koska hän oli \"mahdoton,\" kuten Séguin lausui. Ja hän\nvihasi vaimoaan sentähden, ja hän näytti oikein nauttivan siitä, että\nsai kiusata vaimoaan, kun hän tuli kotiin poikamieshurjasteluistaan,\nvalitti kotona kaikkea, väitti, että siellä tulee elämä yhä huonommaksi,\noikeaksi helvetiksi.\n\nAamiainen tuntui väliin hyvin kiusalliselta. Pari kolme kertaa vaihtoi\nisäntäväki sanoja teräviä kuin puukonkärki. Ja aivan suotta, ruuan\ntähden ja huoneessa olevan ilman tähden. Välinpitämätön kuuntelija ei\nolisi havainnut tuossa mitään pahaa, mutta haava oli myrkytetty,\nValentinelle tulivat kyynelet silmiin, ja Séguin nauroi pilkallisella\ntavallaan, hän, tuo urheilija, kirjallisuuden ja taiteitten harrastaja,\njoka piti kunnianaan olla pessimisti ja selitti, että maailma ei ole\nedes sen pommin arvoinen, jolla se räjäytetään ilmaan. Mutta liian\npureva sananvaihto sai Valentinen sellaiseen harmiin, että Séguinin\ntäytyi pyytää anteeksi, sillä hän pelkäsi vaimoaan, kun Vaugeladein veri\nkuohahti hänessä; silloin musersi Valentine miehensä halveksumisellaan\nja antoi tämän ymmärtää, että hän vielä jonakin päivänä kostaa. Ja taas\npuhalsi jääkylmä viima pöydällä oleviin kukkiin.\n\nKun Valentine ja Marianne taas palasivat vanhaan puheenaineesensa,\nheidän omaan tilaansa, heidän pelkoonsa ja toiveihinsa, päästi Séguin\nkatkeruutensa valloilleen kertomalla Mathieulle, mitä vastuksia hänellä\noli suurista Chantebledin alueistaan. Metsänriista tuli siellä yhä\nharvinaisemmaksi, hänellä oli vaikeuksia saada metsästysosakkeet\nkaupaksi, ja tilan tulot vähenivät vuosi vuodelta. Hän ei ollenkaan\nsalannut sitä, että hän suurella ilolla luopuisi Chantebledistä; mutta\nmistä saisi hän ostajan noille vähän tuottaville metsille, noille\nsuunnattomille, hedelmättömille maille, soille ja kivikoille? Mathieu\nkuunteli tarkkaavasti, sillä häntä oli pitkillä kävelymatkoillaan\nkesällä alkanut viehättää tuo maatila.\n\n\"Luuletteko todellakin, että niitä maita ei voida viljellä? On synti\nantaa kaiken tuon maan olla joutilaana.\"\n\n\"Viljelläkö!\" huudahti Séguin. \"Sen ihmeen minä tahtoisin nähdä. Sieltä\nei kukaan saisi sadokseen muuta kuin kiviä ja sammakoita.\"\n\nNyt oltiin jälkiruuassa, ja Marianne muistutti Valentineä hänen\nlupauksestaan kutsua lapset; hän sanoi niin suuresti haluavansa nähdä\nheitä: silloin sattui eräs seikka, joka sai aikaan sen, että lapset\nunohtuivat taaskin.\n\nPalvelija tuli talon rouvan luokse ja kysyi häneltä matalalla äänellä:\n\n\"Herra Santerre kysyy, jos armollinen rouva ottaa vastaan.\"\n\nValentine huudahti iloisesta hämmästyksestä.\n\n\"Vai niin, hän muistaa nyt vihdoinkin meidät. Käskekää hänen tulla\nsisään!\"\n\nKun Santerre tuli ja suuteli Valentinen kättä epäiltyään ensin hieman,\nnähdessään katetun pöydän ja vielä aamiaisella olevat vieraat, ja\nValentine sanoi hänelle uupuneella äänellä:\n\n\"No, ette siis ole vielä kuollut, ystäväni? Me emme ole nähneet teitä\nneljääntoista päivään. Ei, ei, ei mitään anteeksi pyyntöjä. Sehän on\naivan luonnollista, että kaikki ihmiset kääntävät minulle selkänsä.\"\n\nSéguin nauroi taaskin ilkkuvaisesti, likistäessään tuon nuoren miehen\nkättä, sillä hänkin otti osaa moitteesen. Asia oli siten, että kun\nSanterre oli nähnyt viettelysuunnitelmansa tulleen rikotuiksi tuon\nodottamattoman raskauden takia, piti hän sopivampana rajoittaa\nvierailujaan. Samoin kuin Séguin piti hänkin luultavasti Valentinea\nhyvin vähän viehättävänä, ja hänen seuransa hävetti. Santerre oli siitä\nsyystä tehnyt sen järkevän päätöksen, että hän seuraa asiain kulkua ja\njättää ratkaisevan hyökkäyksensä tuonnemmaksi. Mutta niinä harvoina\nkertoina, jolloin hän tuli, oli hän sitä hellempi ja rakastettavampi;\nhän tiesi, että Valentine on hänelle kiitollinen siitä, sillä Séguinin\nraakuus vaivasi häntä.\n\n\"Ah, rouvani, se on arkuudesta, kun minä olen poissa, minä pelkään\nhäiritseväni teitä! Muuten te ehkä tiedätte, että erästä näytelmääni\nharjoitellaan juuri, ja koko minun aikani menee siihen.\"\n\nHän lausui muuten Valentinelle kohteliaisuuksia äänellä, joka todisti\nmitä suurinta ihailua.\n\n\"Te olette ihastuttava tuossa puserossa, joka tekisi jokaisen muun\nnaisen rumaksi. Niin, ihastuttava, minä sanon sen vieläkin kerran, enkä\nminä ole koskaan nähnyt teitä noin kukkeana.\"\n\nSéguin piti tuota pilkkana ja ihastui ylenmäärin. Mustasukkaisuudestaan\nhuolimatta ei hän luonnollisesti ollut koskaan ajatellut sitä, että\nSanterre voisi olla tai tulla hänen vaimonsa rakastajaksi, jonka hän\nitse melkein heitti Santerren syliin pakoittamalla heidät arveluttavaan\ntoveruuteen, jossa vallaton puhetapa tuli hänen oman osanottonsa tähden\nvielä enemmän kevytmieliseksi. Kun Séguin vimmoissaan huusi, että lapsi\nei ole hänen, ajatteli hän heti mitä häpeällisimpiä asioita, syytti\nvaimoaan siitä, että tämä muka oli pitänyt yhteyttä palvelijan tai\njonkun tuntemattoman miehen kanssa kadulta. Santerre sitävastoin oli\nvaan hyvä ystävä, jonka hän eräänä päivänä oli tuonut mukanaan vaimonsa\nluokse, kun tämä oli kylvyssä, näyttääkseen Santerrelle, miten hauskalta\nValentine näytti vedessä.\n\n\"Oh, hän tekee pilaa sinusta!\" sanoi Séguin.\n\nMutta Valentine oli kiittänyt Santerrea erinomaisen tyytyväisellä\nsilmäyksellä. Ja tämän kohteliaisuuden olisi Valentine kylläkin\nmuistava.\n\nKun Santerre oli likistänyt Mathieun kättä, kumarsi hän Mariannalle,\njonka talon rouva oli esittänyt hänelle. Tämä raskas nainen numero\nkaksi, nämä molemmat hyvästi kuritetut rouvat vastapäätä toisiaan, ja\naviomiehet heidän keskellään, näytti hänestä sanomattoman hassumaiselta,\nja hän salasi pilkallisen hymynsä kaksinkertaisen kohteliaisuuden taakse\nja pyysi anteeksi, että hän oli tullut liian aikaiseen, kun vielä\nistuttiin pöydässä. Kun Séguin nyt suuttui pitkäveteisestä tarjoilusta,\nsanoi hänen vaimonsa, että se oli juuri Séguin, joka oli viivyttänyt\nkaikkea antamalla odottaa itseään. Uusi riita oli puhkeamaisillaan.\n\nKahvia ja likööreitä tarjoiltiin toisessa huoneessa, kun palvelija oli\nensin nopeasti tyhjentänyt ruokapöydän. Valentine heittäytyi taas\nväsyneen näköisenä sohvalle ja pyysi vieraitten ottamaan itse, koska hän\nitse ei voinut täyttää velvollisuuksiaan. Mutta Marianne tarjoutui heti\nsuorittamaan hänen tehtävänsä, ja tarjoili kahvia iloisen ja tyytyväisen\nnäköisenä aivan hyvillään siitä, että sai hieman seistä, kuten hän\nsanoi. Sitten kaatoi hän konjakkia laseihin, ja herrat saivat luvan\ntupakoida.\n\n\"Oh, rakas ystäväni,\" sanoi Santerre äkkiä kääntyen Séguinin puoleen,\n\"te ette voi aavistaakaan, kuinka ihmeteltäviä leikkauksia minä olen\nnäinä päivinä nähnyt tehtävän tohtori Gauden klinikassa.\"\n\nMutta uuden vieraan tulo keskeytti hänen puheensa. Paroonitar de Lowicz\nkysyi, miten rouva jaksaa. Ja kun hän käskettiin tulla sisään, juoksi\nhän Valentinen luokse, suuteli häntä ja huudahti:\n\n\"En tahtonut häiritä teitä, hyvä ystäväni, mutta minä olen joka\ntapauksessa hyvin iloinen saadessani tavata teidät ja sanoa teille, että\nsurkuttelen teitä koko sydämestäni.\"\n\nHän oli muuten tavannut täällä pelkästään tuttuja ja hän likisti\njokaisen kättä. Mathieustä tuntui, että se kädenpuristus, jonka hän oli\nsaanut, tuntui erityisen merkitsevältä ja lujalta ja sitä seurasi tuo\nterävä pilkallinen hymy, jolla Sérafine oli vainonnut häntä aina siitä\nasti kuin Mathieu kieltäytyi rupeemasta hänen rakastajakseen. Ja hänen\nkasvoilleen tuli selvästi sama pureva pilkallisuus kuin Santerrenkin,\nkun hän oli silmäillyt noita molempia raskaita naisia, jotka istuivat\nsiinä vastapäätä toisiaan. Tämä näky näytti huvittavan häntä suuresti\nhänen seistessään siinä pitkänä ja solakkana kiihoittavassa, tulisessa\nihanuudessaan. Ei koskaan ennen ollut hän elänyt niin hillitsemättömistä\nnautinnoista rikasta elämää kuin nyt, hän ei huolinut mistään muusta\nkuin ainoastaan siitä, että hän voisi säilyttää asemansa yhtenä Pariisin\nenimmän liehakoittuna naisena.\n\nHän lausui kohteliaisuuksia serkulleen Mariannalle.\n\n\"Nythän te ehkä olette iloinen, rakas ystäväni, viides on jo melkein\nvalmis, niin että saatte ruveta ajattelemaan kuudetta. Ei, minä\nvakuutan, minä en laske leikkiä. Minä voin niin hyvin käsittää sen, että\ntahdotte tusinan täyteen, kun kerran pidätte lapsista.\"\n\n\"Tusinan,\" sanoi Marianne tyynellä hymyllään, \"se on juuri se\nlukumäärä, johon minä olen päättänyt tulla.\"\n\n\"Oi, Jumalani!\" huusi Valentine kimeällä äänellä. \"Minä puolestani\nvannon, ett'en saa ainoatakaan enään, ellen jo kuole tämän lapsen\ntähden!\"\n\nSéguin, joka yhä vaan myhäili pilkallisesti, palasi paroonittaren tulon\nkautta keskeytyneesen puheluunsa Santerren kanssa.\n\n\"Te sanotte, että olette nähnyt niin kauniita leikkauksia tehtävän\ntohtori Gauden klinikassa.\"\n\nMutta paroonitar takertui vilkkaasti heidän puheesensa.\n\n\"Tohtori Gaude! Tunnetteko te hänen? Ah, kertokaa hänestä hieman.\nKaikkialla kuulen minä häntä ylistettävän ihmeelliseksi mieheksi.\"\n\nRomaanikirjailija hymyili kohteliaasti.\n\n\"Ihmeellinen on oikea sana. Minulla oli pakko tehdä muutamia\nmuistiinpanoja psykoloogisia tutkimuksiani varten, ja sentähden sain\nminä olla mukana seitsemässä leikkauksessa. Tiedättehän te muuten, että\nniissä tilaisuuksissa käydään paljon, sinne mennään kuin teaatteriin,\nminä tapasin siellä koko sen Pariisin, joka käy premiääreissä, vieläpä\nmuutamia naisiakin. Gaude ottaa käsiteltäväkseen naisen, kaksi ja kolme\nnaista; ja sellaisella mestaruudella, että sille tekisi mieli taputtaa\nkäsiään, ottaa hän vilauksessa naisesta ulos kaikki, eikä siitä ole\nkoskaan mitään vaarallisia seurauksia, väittää hän. Se on\nhämmästyttävää.\"\n\nSérafinen kasvot hehkuivat intohimoisesta ihailusta. Hän kääntyi\nValentineen, joka myöskin kuunteli ahnaasti.\n\n\"Eikö totta, rakas ystäväni, tuosta saa halun mennä sinne, niin että\npääsee teidän tilastanne. Ihmetohtori, siksi olen monen kuullut häntä\nnimittävän. Ja hän kuuluu olevan kaunis mies, aina iloinen ja vilkas.\n_Hän_ on mies, hän!\"\n\n\"Mutta,\" kysyi Mathieu, joka kauhulla oli kuulustellut keskustelua,\n\"ovatko ne sairaita, ne naiset, joita hän leikkelee?\"\n\n\"Ovat tietysti,\" vastasi Santerre, jonka pilkallinen iloisuus kohosi\ntämän kysymyksen johdosta, \"ainakin hän itse sanoo niin.\"\n\nSéguin oli tähän asti tyytynyt hymyilemään ilkeästi ja vaihtamaan\nmerkitseviä silmäyksiä kirjailijan kanssa. Heidän kirjallinen\nihmisvihansa, heidän ikävöimisensä ihmiskunnan kuolemaa oli Gaudessa\nsaanut liittolaisen, joka oli alkanut ajaa asiaa käytännöllisesti. Eikä\nhän voinut hillitä haluaan hämmästyttää hieman tuota vieraanaan olevaa\nnuorta avioparia.\n\n\"Leikelköön hän heitä kaikkia, olkoot he sitten terveitä tai sairaita!\nSitä pikemmin tulee loppu!\"\n\nAinoastaan Sérafine nauroi. Hänen sanansa herättivät inhoa Mariannessa,\njoka istui siinä kiusallisessa mielentilassa katsellen Santerreä, jonka\nviimeisen romaanin hän oli lukenut. Se oli rakkaudenjuttu, joka hänestä\noli tuntunut hullumaiselta, siihen määrään hienosti ja oudosti siinä\nilmeni viha lapseen. Kuolema lapsille! niin kuului sotahuuto näissä\nhienoissa seurapiireissä, jotka itsekäs nautinnonhimo oli turmellut ja\nylhäinen hulluus vallannut. Yhdellä silmäyksellä ilmoitti hän\nMathieulle, että hän oli väsynyt, että hän tahtoi kotiin, tahtoi kävellä\nsinne nojaten Mathieun käsivarteen ja kulkien hitaasti eteenpäin\npäivänpaistamilla kaduilla. Myöskin Mathieutä kiusasi noitten\nhullutuksien kuuleminen. Oliko se rangaistus liikanaisesta\nsivistyksestä, tuo järjetön raivo elämää vastaan, tuo halu sen\nhävittämiseen? Hän tunsi inhoa ja hän antoi vaimolleen viittauksen, että\notettaisiin jäähyväiset.\n\n\"Joko te nyt menette?\" huudahti Valentine. \"Minä en tahdo estää teitä,\njos te tunnette itsenne väsyneeksi.\"\n\nKun Marianne pyysi Valentinen tervehtimään lapsiaan hänen puolestansa,\nsanoi hän:\n\n\"Se on totta, te ette ole tavannut heitä! Ei, ei, odottakaa, minä\ntahdon, että itse saatte tervehtiä heitä.\"\n\nKun Céleste tuli soiton kuultuaan sisään, sanoi hän että Gaston ja Lucie\nolivat äskettäin menneet ulos opettajattarensa kanssa. Syntyi uusi\nmyrsky, Séguin kysyi vimmoissaan vaimoltaan, miten opettajatar oli\ntohtinut mennä ulos lasten kanssa siitä ilmoittamatta. Kun heitä\ntahdottiin nähdä, eivät he olleet kotona! He näyttivät kuuluvan\npalveluskuntaan, ja palvelijat ne nyt taloa hallitsevat.\n\n\"Oi, Jumalani,\" sanoi Marianne, kun hän vihdoinkin oli kadulla ja pani\nkäsivartensa Mathieun käsivarteen, \"ne ovat hulluja tuossa talossa!\"\n\n\"Niin ovat,\" vastasi Mathieu, \"ne ovat hulluja, ja ennen kaikkea\nonnettomia.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli eräänä aamuna viivähtänyt\nvaimonsa luona ja meni vasta yhdeksän aikaan kiireesti konttooriinsa,\nkohtasi hän puutarhassa sivurakennuksen ja tehtaan pihamaan välissä\nConstancen ja Mauricen, jotka turkiksiin puettuina läksivät kävelemään\nkauniissa talviaamun viileydessä.\n\nBeauchêne, joka avopäin saattoi heitä portille, huusi iloisesti:\n\n\"Anna junkkerin marssia vahvasti! Hänen täytyy saada paljon raitista\nilmaa. Se on hänelle hyödyllistä, se ja ruoka, joka tekee hänestä\nmiehen.\"\n\nMathieu oli seisahtanut.\n\n\"Onko hän ollut sairaana taas?\"\n\n\"Ei,\" vastasi äiti nopeasti ja hänkin iloisella äänellä, ehkä sentähden,\nettä hänellä tietämättäänkin oli halu salata muutamia arveluitaan.\n\"Mutta tohtori tahtoo että hänen pitää liikkua, ja nyt on niin kaunis\nilma, että olemme lähteneet tänään kävelylle. Tässä purevassa\nkylmyydessä on ilma niin raitista.\"\n\n\"Älä kule sivukatuja,\" huusi Beauchêne, \"mene Invaliidihotelliin päin.\nHän saa, totta vie, oppia kävelemään, kun hänestä tulee sotilas.\"\n\nJa kun hän astui Mathieun kanssa tehdasrakennukseen, jatkoi hän\nitsetietoisella, riemuitsevalla äänellä:\n\n\"Poika on, niinkuin tiedätte, vahva kuin karhu. Mutta naiset ovat aina\nlevottomia. Minä sitävastoin olen aivan tyyni.\"\n\nHän lisäsi kaikuvasti nauraen:\n\n\"Kun on vaan yksi, niin sen tahtoo pitää.\"\n\nTunti myöhemmin syntyi naisosastossa vimmattu riita noitten molempain\nsisarusten Norinen ja Euphrasien välillä, ja se sai aikaan yleisen\nhäiriön. Norine, joka jo oli ollut kuusi kuukautta raskaana, oli tähän\nasti voinut salata raskautensa nyörittämällä itseään; hän pelkäsi\nsaavansa selkään isältään ja olevansa pakoitettu jättämään työpaikkansa.\nMutta sisar Euphrasie, joka makasi yhdessä hänen kanssaan, tiesi\ntietysti salaisuuden, ja ilkeä ja pahansisuinen kun oli, ei hän voinut\nolla antamatta pahansuopia viittauksia, jotka saivat toisen vapisemaan\nkauhusta, että hänen salaisuutensa perille päästään. Aamut ja illat itki\ntuo kaunis tyttö kokonaisia kyynelvirtoja tyhmyytensä tähden, että oli\nantanut sellaisen miehen maata itsensä, joka hylkäsi hänet ja jonka\nedessä hän ei tohtinut hiiskahtaakaan, ja siitä syystä, että hän oli\nilkeän ja sydämettömän sisarensa vallassa. Ja se häpeä, jota hän niin\npelkäsi, mutta joka kuitenkin oli välttämätön, tapahtui tänä aamuna\nerään pikkuasian tähden.\n\nTuossa suuressa salissa surisivat pienet pyörät ja kiillottajattaret\nolivat kumartuneet työnsä ääreen, kun pari kovaa ääntä sai heidän\nnostamaan päänsä. Aluksi oli Euphrasie puoliääneen syytellyt Norinea\nsiitä, että tämä muka oli ottanut häneltä palan santapaperia.\n\n\"Se oli tässä, ja minä näin itse, miten sinä ojensit kätesi. Ei se voi\nolla kukaan muu kuin sinä, joka sen olet ottanut.\"\n\nNorine ei vastannut, hän kohotti vaan olkapäitään. Hän ei ollut ottanut\nmitään. Toinen tuli yhä enemmän vimmoihinsa ja korotti ääntään.\n\n\"Eilen otit sinä minun öljyni. Sinä viet minulta kaikki, sinä olet oikea\nvaras!\"\n\nLähinnä istuvat alkoivat virnistellä; he olivat tottuneet noitten\nsisarusten riitaan, joka huvitti kaikkia. Vanhempi menetti nyt malttinsa\nja sanoi:\n\n\"Sinä ärsytät niin, että toinen voi saada sappitaudin! Se ei ole minun\nvikani, että sinä aina olet pahalla päällä siitä syystä, että olet laiha\nkuin hohkanärhi. Mitä minä olisin tehnyt sinun santapaperillasi?\"\n\nEupharasie tuli haavoitetuksi sydänjuuriin asti ja kalpeaksi kuin\npalttina. Hänen laihuutensa ja rumuutensa -- varsinkin kukoistavan ja\ntäyteläisen vanhemman sisaren rinnalla -- oli hänen ainainen verta\nvuotava haavansa. Hän oli vimmoissaan ja antoi kaiken pamahtaa ulos:\n\n\"Minun santapaperillaniko! Niin, jossa sinä sillä hankaat vatsaasi, niin\nehkä se ei kasva suuremmaksi.\"\n\nKoko tehdas kajahteli naurusta ja pilkallisista huudoista. Norinekin oli\ntullut kuolonkalpeaksi. Kas niin, nyt se oli tehty, nyt kaikki ihmiset\nsaivat tietää hänen raskautensa. Ja nuorempaa sisartaan sai hän kiittää\ntästä auttamattomasta onnettomuudesta, jota hän jo viikkokaudet oli\npelännyt. Hän menetti kaiken kylmäverisyytensä ja antoi sisarelleen\nkorvapuustin. Euphrasie hyökkäsi heti hänen päälleen ja kynsi hänen\nkasvojaan kuin kiukkuinen kissa. Ja nyt syntyi peloittava tappelu,\nmolemmat sisaret kierivät toistensa päällä lattialla, ja siitä tuli\nsellainen hälinä, että Beauchêne, Mathieu ja Morange, joitten\nkonttoorihuoneet olivat lähellä, tulivat juosten sisään.\n\nMuutamat työläisnaiset huusivat:\n\n\"Jos se on totta, että hän on raskaana, niin tappaa tuo toinen nyt hänen\nlapsensa.\"\n\nMutta useimmilla oli hauskaa katsella tappelua, ja sen sijaan että\nolisivat menneet välittämään, yhtyivät he myöskin sättimään tuota\nonnetonta halpamielisessä ylpeydessään siitä, ett'eivät olleet samassa\ntilassa.\n\n\"Tapelkoot he vaan, se on heidän oma asiansa. Totta tosiaan on hän\nraskaana, se näkyy kyllä, ja se on oikein hänelle.\"\n\nNuo kolme miestä syöksyi esiin, sysäsivät syrjään uteliaat naiset ja\ntahtoivat eroittaa tappelijat. Mutta kiihtymys oli niin suuri, ett'ei\nedes isännän läsnä ololla ollut mitään vaikutusta. Häntä ei edes\nnähtykään, ja meteli yltyi. Tullakseen kuulluksi, täytyi hänen huutaa\nkoko bassoäänensä voimalla:\n\n\"Mitä pirua tämä on? Kirottu hameväki, ettekö te lopeta tätä meteliä,\ntaikka minä ajan teidät ulos portista joka ainoan!\"\n\nMathieu ja Morange olivat jo tarttuneet tappelijoihin ja koettivat\neroittaa heitä. Mutta se oli Beauchênen jyrisevä ääni, joka äkkiä sai\nhiljaisuuden palaamaan. Pelästyneinä, masentuneina vetäytyivät naiset\nsyrjään ja asettuivat hiljaan paikoilleen pöytäin ääreen. Norine ja\nEuphrasie nousivat läähättäen ylös hiukset pörrössä, vaatteet revittyinä\nja vielä niin raivonsa sokaisemina, että he tuskin tunsivat muita\nhuoneessa olijoita.\n\n\"Oletteko te aivan hulluja?\" jatkoi Beauchêne isännän äänellä. \"Onko\nkoskaan ennen nähty kahden sisaren tappelevan kuin hampuusit? Ja täällä\ntehtaalla, keskellä työaikaa! Mikä teidän on? Mitä on tapahtunut?\"\n\nUkko Moineaud, jonka joku palvelushaluinen ihminen oli noutanut\nkatsomaan, miten hänen tyttärensä tappelevat, tuli nyt sisään, ja hän\nnäytti yhtä hitaalta, välinpitämättömältä ja väsyneeltä kuin ennenkin.\nMutta kukaan ei häntä nähnyt, ja raivostunut Euphrasie, jonka selkä oli\nhäntä päin, huusi suoraan päin Norinen kasvoja.\n\n\"Niin, minä sanon, että sinä olet ottanut minun santapaperini, ja sen\nsinä oletkin tehnyt, ja minä en valehtele, kun sanon, että sinä\ntarvitset sen erinomaisen hyvin hieroaksesi sillä vatsaasi, jotta se ei\nkasvaisi.\"\n\nNaiset rupesivat taas virnistelemään. Sitten syntyi hiljaisuus. Norine\nraskaana! Tämä äkillinen tieto herätti epäilyksiä Mathieussä ja hän\nkatsoi Beauchêneen. Mutta tämän kasvojen ilmekään ei muuttunut, vaikka\nhän oli hyvin suutuksissaan siitä, että asia tuli ilmi näin\naavistamattomissa olosuhteissa. Hän esiintyi nyt hyvin arvokkaan\nnäköisenä, ja Euphrasie jatkoi sisarensa solvaamista:\n\n\"Ethän sinä vaan kieltäne, että olet raskaana, mokoma luuska. Minä olen\nsen tiennyt kauvan, minä. Ethän vaan aikone kieltää sitä? Katsokaa tänne\nvaan!\"\n\nHän tarttui äkkiarvaamatta Norinen pitkään työmekkoon, joka tähän asti\noli auttanut häntä vyötäistensä salaamisessa; hän pisti kätensä\nrepeämään, joka oli syntynyt tappelun aikana, ja repi kankaan rikki,\nniin että näkyi tuon vietellyn tyttöparan vatsa, jonka hän itse oli\nnähnyt suureksi surukseen kasvavan päivä päivältä ja jota hän olisi\ntahtonut lyödä nyrkeillään. Nyt oli kieltäminen mahdotonta, leningin\nha'at olivat irtaantuneet ja vatsa tuli paisuvana esiin. Norine peitti\nkäsillä kasvonsa ja purskahti itkuun.\n\n\"Se on häpeä, häpeä, jota ei voi kärsiä!\" sanoi Beauchêne ja korotti yhä\nääntään. \"Euphrasie, minä käsken teidän vaikenemaan, minä en tahdo\nkuulla sanaakaan enään!\"\n\nHän tapaili hieman sanoja, sillä hän pelkäsi ehkä kuitenkin vähän, että\ntuo raivostunut tyttö tunsi asianlaidan ja voisi kertoa ääneensä koko\njutun, kun hän oli noin suuttunut. Mutta vanhempi sisar epäili liian\npaljon nuorempaansa eikä ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan. Beauchêne\nymmärsi tämän, kun tuon tyttöparan itkevä silmäys sattui häneen,\nsilmäys sellainen, joka lupasi mitä tahansa, kun Beauchêne ei vaan\ntykkönään hylkäisi häntä. Ja Beauchêne voi taas esiintyä isännän\njärkähtämättömällä ulkonäöllä Euphrasien jatkaessa kimakalla äänellään:\n\n\"Niin, herra Beauchêne, nyt ei minulla ole enemmän sanomista. Minä en\nvoinut enään vaieta siitä, mitä tiesin, ja minä annan palttua sille,\nvaikka isä saisikin tästä tiedon!\"\n\nIsä oli hänen takanaan ja oli kuullut koko jutun. Sellainen onnettomuus,\nettä hän oli tuotukin tänne! Hän oli sellainen mies, joka ei rakastanut\nriitoja, hän oli jo suuttunut kaikkiin niihin vastuksiin, joita köyhän\nkansan täytyy kärsiä, ja hänellä oli tapana sanoa, että vaikka hän\nkuinkakin teki työtä ja raatoi, ei hän sittekään voi pitää elämän\nhuonoja puolia erillään itsestään. Hän oli lopulta tyytynyt\nvälttämättömyyteen, hänhän tiesi, että lapset usein turmeltuvat, ja hän\noli hankkinut itselleen vähän lepoa katsomalla läpi sormiensa. Mutta nyt\nne pakoittivat hänen suuttumaan! Ja kun hän ymmärsi, että hän oli nähty,\nkäyttäytyi hän erittäin hyvin, sillä hän oli todellakin katkeroittunut\nsiitä, että hän oli tullut häväistyksi niin monen ihmisen läsnä ollessa.\nNyrkki pystyssä hyökkäsi hän Norinea vastaan ja sanoi vihasta\nvärähtelevällä äänellä:\n\n\"Se on siis totta, sinä et sitä kiellä? Viheliäinen, minä tapan sinut!\"\n\nMathieu ja Morange tulivat väliin ja hillitsivät isää, joka huusi:\n\n\"Hänen täytyy mennä tiehensä ja heti paikalla, muuten tapahtuu tässä\nonnettomuus! Ja hän ei saa koskaan enään jalallaan astua meidän\nkynnyksen yli; jos minä tapaan hänen kotona illalla, heitän minä hänet\nikkunasta ulos.\"\n\nNorine pakeni kauhistuneena tuota isällistä kirousta. Hän kiinnitti\nkauniit hiuksensa ja kietoutui mekkonsa repaleihin sekä oli hyppäyksellä\noven luona ja katosi sitten. Jäätävä äänettömyys vallitsi tehtaassa.\n\nBeauchêne tuli nyt sovinnollisemmalle päälle.\n\n\"Kas niin, rakas Moineaud, rauhoittukaa nyt, olkaa lujana nyt. Tällaisen\nhäväistyksen jälkeen en minä luonnollisesti voi pitää Norinea työssä,\njonka muuten raskautensakin tähden olisi pakko jättää tehdas. Mutta te\ntiedätte, kuinka suuressa arvossa me kaikki pidämme teitä. Mitä tahansa\nonkaan tapahtunut, niin te olette kuitenkin kunnian mies ja kunnon\ntyömies.\"\n\nMoineaud näytti hyvin liikutetulta.\n\n\"Olkoonpa niinkin, herra Beauchêne. Mutta helppoa ei kuitenkaan ole\nsulattaa tuollaista häpeää.\"\n\nMutta isäntä piti puolensa.\n\n\"Äh, eihän se teidän vikanne ole. Kas niin, antakaa minulle nyt\nkätenne.\"\n\nJa Beauchêne puristi kättä Moineaudin kanssa, joka lähti sitten pois\nhyvin tyytyväisenä ja kyyneliin asti liikutettuna. Euphrasie oli\nriemulla mennyt paikalleen työpöytänsä ääreen. Kaikki naiset, joilla oli\nsyytä luulla, että he pienimmästäkin uppiniskaisuudesta tulevat\neroitetuiksi, istuivat kumartuneina hiomakiviensä ääressä ääntäkään\npäästämättä.\n\nMathieu oli hyvin liikutettu; hän piti ajatuksensa omana hyvänään, mutta\nhänen mieleensä tuli joukko kysymyksiä, joihin hän ei tohtinut vastata.\nHän oli yhä kasvavalla kummastuksella seurannut Beauchêneen käytöstä,\nkun tämä palasi takaisin majesteetillisenä palautettuaan järjestyksen.\nKun hän palatessaan omaan konttooriinsa meni Morangen työhuoneen\nläpitse, hämmästyi hän nähdessään Morangen vaipuneena nojatuoliinsa\nepätoivon leima kasvoillaan ja melkein itkien.\n\n\"No, mikä teidän on, ystäväni?\"\n\nTuossa kauheassa metelissä naisten työhuoneessa ei Morange ollut\nlausunut sanaakaan, mutta hänen kalpeutensa ja vapisevat kätensä olivat\ntodistaneet, miten järisyttävästi asia vaikutti häneen.\n\n\"Oh, rakas ystäväni\", vastasi hän, \"ette voi aavistaakaan, minkälaisen\nvaikutuksen nuo raskausjutut tekevät minuun. Minä voin tuskin\nseisoakaan.\"\n\nMathieu muisti nyt sen, mitä Valérie oli sanonut Mariannelle. Hän tunsi\nsyvää surkuttelua tuota miesparkaa kohtaan, jonka onni oli mennyttä\nsentähden, että häntä uhkasi uusi lapsi, ja vaikka Mathieu kummasteli\nsitä, että joku voi kärsiä noin iloisten toiveitten tähden, päätti hän\nkuitenkin koettaa lohdutella.\n\n\"Niin, minä tiedän, vaimoni on kertonut minulle sen uutisen. Te ette\nsiis enään ole epätiedossa, asia lienee jo päivän selvä?\"\n\n\"On, ystäväni, täydellisesti päivän selvä. Se on meidän perikatomme.\nMitenkä minä nyt voin jättää paikkani ja etsiä onneani Crédit\nnationalissa niin pienellä alkupalkalla? Nyt olemme ijankaikkisesti\nsuossa, kuten vaimoni sanoo. Hän itkee yöt ja päivät. Kun minä erosin\nhänestä aamulla, hän ihan kylpi kyynelissä, ja se teki niin pahaa\nminuun. Minä puolestani olisin kyllä tyytynyt kohtalooni, mutta hän on\ntartuttanut minuun kunnianhimonsa, ja minä kärsin siitä, etten voi\nhankkia hänelle sitä loistoa ja niitä huveja, joita hän niin haluaa. Ja\nsitten on meillä pikku Reinemme! Mitenkä me voimme antaa hänelle\nmyötäjäiset ja miten me voimme nyt hankkia hänelle miehen, tuolle\nkiltille pikku tytölle, joka ansaitsisi prinssin? Minä en voi nukkuakaan\nöisin, minä mietiskelen alituiseen, mitä vaimoni sanoo, ja minä tuskin\ntiedän, elänkö minä vai olenko kuollut.\"\n\nTuo hellämielinen ja heikkotahtoinen miesparka teki epätoivoisen\nliikkeen.\n\n\"No, kaikki kääntyy lopulta hyväksi\", sanoi Mathieu. \"Te tulette vielä\njumaloitsemaan sitä pikku lasta.\"\n\n\"Ei, ei, älkää sanoko niin!\" huudahti Morange kauhistuneena. \"Jos\nValérie olisi kuullut tuon, olisi hän pitänyt teidän sanojanne huonona\nenteenä. Hän ei millään ehdolla tahdo, että lapsi tulee maailmaan.\"\n\nMorange alensi äänensä, aivankuin joku olisi voinut kuulustella, ja\njatkoi pöyristyksellä:\n\n\"Tiedättekö, minä en voi tuntea itseäni levolliseksi. Valérie on siihen\nmäärään suunniltaan, että hän voi saada aikaan onnettomuuksia.\"\n\nMutta sitten hän pysähtyi ja pelkäsi, että oli sanonut liikoja. Nuo\naviopuolisot olivat yöllä keskustelleet asiasta kylpien kyynelissä ja\nväliin ankarasti kiivastuen. Morange ei ollut koko päivänä voinut saada\nmielestään tuota kauheata ajatusta.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Mathieu.\n\n\"En mitään ... naisten hullutuksia. Niin, rakas ystäväni, te näette nyt\nedessänne maailman onnettomimman ihmisen. Minä kadehdin\nkivenhakkaajaakin tien vieressä.\"\n\nKaksi suurta kyyneltä virtasi hänen poskilleen. Syntyi tuskallinen\nhiljaisuus. Sitten tyyntyi Morange ja alkoi puhua Norinesta.\n\n\"Ja tuo tyttö sitten ... mihin hän lapsen kanssa joutuu? Se on kirottua,\nettä juuri ne, jotka eivät tahdo lapsia, saavat niitä. Nyt hän on aivan\navuton: ei rahaa, ei ruokaa, ei työtä eikä ketään, joka häntä auttaisi,\nja lapsi on syntymässä. Minä olisin voinut itkeä äsken, kun näin hänen\ntilansa. Ja Beauchêne ajaa hänet ulos portista. Maailmassa ei ole\nollenkaan oikeutta.\"\n\nMathieu luuli, että Morange epäili jotakin.\n\n\"Ehkä lapsen isä auttaa tyttöä?\"\n\n\"Luuletteko niin?\" vastasi kassanhoitaja hymyillen surullisesti, joka\nilmaisi paljon. \"Minä en tahdo mitään sanoa, minulla ei ole mitään\ntekemistä sen jutun kanssa. Mutta ihmisellä on luonnollisesti silmät, ja\nhän näkee paljon sellaista, jota hän tahtoisi mieluimmin päästä\nnäkemästä. Tuo on kaikki vastenmielistä. Vika on luonnossa, joka on\njärjestänyt kaikki niin hullusti, että heti tulee lapsi, jos ei voida\nolla ilman hetken nautintoa. Se turmelee koko elämän.\"\n\nJa surullisen alistumisen liikkeellä ryhtyi Morange taas työhönsä, ja\nMathieu läksi vihdoinkin omaan huoneesensa.\n\nIltapäivällä, kun hän oli palannut aamiaiselta ja istui tarkastelemassa\nerään kylvökoneen piirustusta, kuuli hän selkänsä takaa pienen\nyskäyksen. Siellä oli pieni noin kahdentoista vuotias tyttö, joka oli\ntullut sisään ja sulkenut oven aivan äänettömästi; tyttö oli ehkä\nseisonut kauvankin, ennenkuin hän tohti puhutella Mathieutä.\n\n\"Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?\"\n\nTyttö ei arastellut vaan hymyili ainoastaan.\n\n\"Mamma käski minun tulla tänne sanomaan, että jos te olisitte niin hyvä\nja tulisitte hetkiseksi tuonne alas.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Cécile.\"\n\n\"Cécile Moineaud?\"\n\n\"Niin.\"\n\nMathieu ymmärsi. Nyt oli luultavasti kysymyksessä tuo ikävä Norinen\njuttu.\n\n\"Missä äitisi odottaa minua?\"\n\n\"Hän odottaa eräällä kadulla, tuolla takapuolella ... Ja hän käski minun\nsanoa, että jos te ette tule, niin seuraa siitä suuri onnettomuus vähän\njokaiselle.\"\n\nMathieu katseli tuota liian aikaiseen kasvanutta tyttöä, jolla oli\nvärittömät hiukset, alistuvaiset kasvot, jotka jo olivat tulleet\npiirteiltään yhtä veltoiksi kuin äidinkin. Säälin tunne valtasi hänet,\nja hän käski tytön kulkea edellä, ja tyttö hiipikin käytävään, kulki\nportaita alas hiljaan ja luontevasti kuin kärppä, yhtä varovasti kuin\nhän oli tullut sisäänkin. Tehtaan portilla huomasi Mathieu toisen tytön,\nkorkeintaan kahdeksan vuotiaan, joka odotti siellä ja joka alkoi sitten\nkävellä heidän edellään vaihdettuaan salaisesti silmäyksiä Cécilen\nkanssa.\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Hän on minun pikku siskoni Irma.\"\n\n\"Minkätähden hän seisoi portilla? Miksi ette tulleet yhdessä sisään?\"\n\n\"Niin, hän seisoi siellä katsomassa, ett'ei meitä vakoiltaisi. Me\ntunnemme kyllä tehtaan, ja mamma tietää, ett'emme me ole tyhmiä.\"\n\nHän juoksi Irman luokse, joka oli pieni, kaunis tyttö, vaaleanverinen\nkuin Norinekin, mutta hoikempi ja ulkonäöltään sairaalloinen, ja sanoi\nsitten Mathieulle:\n\n\"Se ei ole hyvä, että ihmiset näkevät meidät yhdessä. Seuratkaa te vaan\nmeitä.\"\n\nJa Mathieu teki niin. He kulkivat viisikymmentä askelta hänen edellään\nsuruttoman näköisinä, aivankuin olisivat olleet ulkona muuten\nkuleksimassa. Ja kuitenkaan ei nyt ollut minkään turhan kuleksimisen\nilma, sillä aurinko oli peittynyt pilviin, jääkylmä tuuli puhalteli\npitkillä, autioilla kaduilla, joilta ohut jääkuori kohosi ilmaan\npieniksi pilviksi musertuneena. Ankaran kylminä talvi-ilmoina oli tässä\ntyömieskorttelissa synkkyyden leima. Loppumattomain pitkäin, harmaitten\nmuurien takaa kuului ainoastaan höyrykoneitten säännöllinen huounta,\njoka tuntui korahduksilta. Eräässä kadunkulmassa seisoi äiti ja tytär,\naivankuin vartioimassa, ett'ei kukaan lähestyisi, ja siinä odottivat he\nkatukäytävällä jäätävässä tuulessa, joka heitä pieksi, ja molemmat\nvapisivat kylmästä; äidin päässä oli musta myssy ja nuoremmalla oli\nvillaliina solmittuna päähän.\n\nKun Norine näki Mathieun, purskahti hän itkuun. Hänen muuten niin maidon\nvalkoiset ja julkean iloiset kasvonsa olivat nyt aivan itkeytyneet. Hän\nliioitteli ehkä hieman epätoivoaan tullakseen paremmin huomatuksi.\n\n\"Ah, herrani\", sanoi äiti kimakalla äänellä, \"miten hyvä te olitte, kun\ntulitte! Te olette meidän ainoa toivomme.\"\n\nEnnenkuin hän alkoi selittää asiaansa, kääntyi hän pikkutyttöihin Irmaan\nja Cécileen, jotka jo olivat asettuneet ison siskon viereen kuullakseen,\nmistä aijotaan puhua; heidän uteliaisuutensa oli hyvin kiihtynyt tästä\nasiasta.\n\n\"Menkää, te kaksi, ja asettukaa kumpikin kadullenne pitämään vahtia, ja\nsanokaa sitten minulle, kun näette jonkun tulevan.\"\n\nMutta pikkutytöt eivät liikahtaneet paikaltaankaan, eikä äiti välittänyt\nheistä sen enempää. He jäivät seisomaan siihen silmät suurina ja\nheristetyin korvin.\n\n\"Te tiedätte, mikä onnettomuus meille on tapahtunut\", sanoi äiti.\n\"Meillä oli kyllä tarpeeksi murhetta ennenkin! Herra Jumala, mihinkähän\nme nyt joudumme?\"\n\nHänkin puhkesi itkuun, ja hän itki niin, ett'ei voinut puhua.\nMathieustä, joka oli ollut enemmän kuin vuoden näkemättä häntä, tuntui,\nettä hän oli vanhentunut; vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias,\noli hän jo vanha vaimo, kulunut ainaisen raskautensa tähden, joitten\naikana hän raatoi kuin tavallisesti muulloinkin, ja kun hän sitten tuli\nterveeksi, ei hän koskaan saanut tilaisuutta hoitaa itse itseään. Tuo\nennen aikaansa vanhentunut olento alistui tosin kohtaloonsa, mutta hän\npuhui mielellään laveasti onnettomuuksistaan, ja hetkiseksi unohti hän\nvanhimman tyttärensä luetellakseen kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat\nkohdanneet heitä viimeisenä puolena vuotena.\n\n\"Sehän on ymmärrettävää, Victor sai vihdoinkin työtä tehtaassa tultuaan\nkuudentoista vuoden vanhaksi. Se oli suuri helpotus, sillä kun perheessä\non kahdeksan lasta, niin on hyvä, kun yksi alkaa taas ansaita itse\nelatuksensa. Mutta niitä on vielä kuitenkin kolme, jotka eivät tee\nmitään, nämät kaksi pikku tyttöä ja minun nuorin lapseni, pikku Alfred,\njota ilman minä olisin hyvin hyvästi voinut tulla toimeen. Sitäpaitsi on\nhän hyvin kivulloinen, kerran hän jo oli kuolemaisillaan, ja se olisi\nehkä ollut parasta hänelle itselle ja meille. Eikä Irmakaan ole terve,\nja rahaa menee niin paljon lääkkeisiin. Minä en nyt tahdo puhuakaan\nsiitä, että Herramme otti luokseen meidän vanhimman poikamme Eugenen,\njoka oli sotamiehenä siirtomaissa. Tehän näitte hänen tehtaassa,\nennenkuin hän alkoi sotapalveluksensa. Näinä päivinä saimme me tiedon\nhallitukselta, että hän oli kuollut punatautiin. Mitä hyötyä on lasten\nsynnyttämisestä, kun ne kuitenkin tapetaan ilman että me saamme edes\nkertaakaan enään nähdä heitä tässä elämässä, emmekä edes tiedä, minne\nheidät on haudattu!\"\n\nNorinen nyyhkytys muistutti häntä nykyisestä asemasta.\n\n\"Niin, niin, kyllä minä pian puhun sinusta. --Mutta nyt on lasten saanti\nonneksi loppunut minulta. Minä olen niitä saanut tarpeeksi monta, ja\nminulla oli se suuri onni odotettavana, että tulen vanhaksi ennen\naikaani.\"\n\nTuuli ulvoi, ja oli niin kylmä, että Mathieu tunsi kuuraa viiksissään.\nHän tahtoi päästä heti asiaan.\n\n\"Teidän pikkutyttönne vilustuvat. Mitä te minusta tahdotte?\"\n\n\"Oh, herrani, se on kysymys Norinen onnettomuudesta, te tiedätte. Sitä\nnyt vaan vielä puuttui, että tämänkin onnettomuuden piti tapahtua. Hän\non kertonut minulle kaikki, minä olen ainoa, johon hän voi luottaa, ja\nmitä se hyödyttäisi, jos minä rupeaisin rettelöimään hänen kanssaan?\nMihin hän nyt joutuu, kun Moineaud on ajanut hänen ulos, ja uhkaa lyödä\nhänen kuoliaaksi, jos vielä kerran näkee. Moineaud ei ole paha, mutta\nonhan se luonnollista, ett'ei hän voi kärsiä sellaista häpeää koko\nmaailman edessä. Hankitaan maailmaan lapsia edes mitään\najattelemattakaan, ne kasvavat ja niitä rakastetaan, sitä ei voi auttaa;\nja se menestyy kyllä poikain kanssa, he ovat kuin taivaan linnut, lennä\nminne tahdot ja tee mitä mielesi tekee, kun voit päästä ulos pesästä;\nmutta tytöt, se on liian surullista, kun huomaa, että he alkavat\nturmeltua. Moineaudin kanssa ei ole leikkimistä, hän sanoo, että hän\nsärkee kaikki, ja se onkin hyvin luonnollista.\"\n\nMathieu nyykäytti päätään. Se oli vanha juttu lapsirikkaissa\ntyömiesperheissä: pohjaltaan hyvä isä ei juuri paljon välitä\nlapsilaumastaan; äiti, jolla on liian paljon tekemistä, ei voi pitää\nheitä silmällä; lapset joutuvat harhateille, vanhemmat vihastuvat, kun\nrikos on tehty, perhe hajoaa, ja puute ja viheliäisyys tulee kaiken\nlopuksi.\n\nKärsimättömänä siitä, että äiti puheli niin kauvan muuta ilmoittamatta\nasiaansa alkoi Norine itkeä kuuluvasti ja kuiskasi hänelle\nnyyhkytystensä väliaikana.\n\n\"Sano, että minä olen kertonut kaikki.\"\n\n\"Niin, herra. Norine on sanonut, että te olette ainoa, joka voitte tehdä\njotakin meidän hyväksemme, koska te näitte hänen yhdessä sinä iltana\nhänen lapsensa isän kanssa ja voitte siis todistaa, että tyttö ei\nvalehtele. Te ymmärrätte kyllä, miksi Moineaud ei voi sekaantua tähän\nasiaan. Me emme sano koskaan hänelle viettelijän nimeä, ja jos hän\njonakin päivänä saisi sen tietää, niin pyytäisin ja rukoilisin minä\nennen kaikkea, että hän olisi niinkuin ei tietäisi mitään; hän on monta\nherran vuotta ollut tehtaassa, ja se olisi surkeata, jos hän olisi\npakoitettu lähtemään sieltä. Te näette siis, ettemme me tahdo saada\nmelua aikaan. En minä enkä tyttäreni aijo kertoa tätä asiaa, siitä emme\nme mitään hyötyisi. Mutta eihän Norinekaan voi jäädä paljaan taivaan\nalle, hänen lapsensa isällä ei voi olla sydäntä jättää häntä ilman\nhoitoa ja suojaa. Ja nyt me pyydämme teitä, herrani, olemaan niin hyvä\nja puhumaan hänen kanssaan, pyytämään häneltä sitä apua, jota hän ei voi\nkieltää kulkukoiraltakaan, jonka hän tapaa kadulla tällaisessa ilmassa.\"\n\nHänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen, naisraukan, joka oli niin\nkurjan elämänsä orjuuttama ja nöyryyttämä, että hän ihan kauhistui omaa\nrohkeuttaan, kun oli rohjennut syyttää mahtavaa miestä, josta koko hänen\nperheensä onni riippui. Äkkiä huomasi hän nuo molemmat pikkutytöt, jotka\nolivat innokkaasti kuunnelleet, ja laukasi koko suuttumuksensa heihin.\n\n\"Mitä teillä täällä on tekemistä? Minähän käskin teidän mennä pitämään\nvahtia kadulle. Kas niin, menkää nyt tiehenne! Lapset eivät saa koskaan\nkuulustella, kun suuret ihmiset puhuvat.\"\n\nMutta pikkutytöt eivät tahtoneet lähteä. Heillä oli hyvin hauskaa, he\neivät olleet edes lähtevinään, ja äiti unohti heidät taas.\n\nMathieu oli liikutettu, mutta hän epäili samalla. Hän tiesi liiankin\nhyvin jo edeltäpäin, mitä Beauchêne hänelle vastaisi. Ja sitten alkoi\nhän miettiä syitä selittääkseen, minkätähden hän ei voi sekaantua\nasiaan.\n\n\"Te luulette liian suureksi minun vaikutusvaltaani. Minä pelkään, etten\nvoi tehdä mitään...\"\n\nMutta Norine ei antanut hänen puhua loppuun. Hän näki, että hänen täytyi\nnyt itse ryhtyä asiaan. Hän ei enää itkenyt vaan tuli vähitellen hyvin\nvilkkaaksi.\n\n\"Mamma ei sano ollenkaan sitä, mitä hänen pitäisi. Se en ole minä, joka\nolen kiemaillut tuon herran edessä ... te tiedätte. Hän se on juossut\nminun perässäni, hän ei hellittänyt, ennenkuin minä suostuin hänen\ntahtoonsa. Ja nyt hän hylkää minun, niinkuin ei edes minua tuntisi! Jos\nminä olisin paha, saisin hänelle aikaan paljon mieliharmia. Minä\nvakuutan, että minä, ennenkuin tulin niin tyhmäksi, että suostuin hänen\ntahtoonsa...\"\n\nHän aikoi valehdella ja väittää, että hän oli silloin neitsyt, kun\nBeauchêne sai hänen valtaansa. Mutta hän näki luultavasti Mathieun\nkatseesta, että tämä tunsi asian oikean laidan, ja hän piti viisaimpana\nolla puhumatta siitä asiasta sen enempää äidin läsnä ollessa, koska hän\nei pitänyt tarpeellisena, että äiti saa tietää hänen ensimäisestä\nharha-askeleestaan. Mutta se oli kauniitten, nuorten työläisnaisten\ntavallinen historia. He ovat saaneet kasvatuksensa tehtaassa ja kadulla,\njo kahdentoista ijässä tietävät he vähän yhtä ja toista, mutta ovat\nvaruillaan tietäessään, minkä arvoisia he ovat. Norine, joka oli hyvin\nhuomaavainen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta, oli\nkauvan odottanut sopivaa tilaisuutta, jossa voisi ansaita. Sitten oli\nhän eräänä kauniina päivänä lahjoittanut itsensä, niinkuin niin moni\nmuukin, ilman edestä eräälle toverilleen, joka hylkäsi hänet samana\niltana.\n\nTätä tyhmyyttään oli hän sitten tahtonut korvata heittäytymällä rikkaan\nisäntänsä syliin; hänkin puolestaan tahtoi nousta askeleen, nauttia\nkaikkein hienoimpia nautintoja ja sitä ylellisyyttä, joka veti hänen\nsilmänsä puoleensa hienojen kaupunginosain myymäläin ikkunoissa. Mutta\nhän oli oppinut tuntemaan Beauchênen muusta huolimattomaksi, itsekkääksi\nnautinnon ihmiseksi, niin että hän tunsi pettyneensä ja mitä\nhäpeällisimmällä tavalla ryöstetyksi; itse oli hän antanut kaikki,\nterveen kauneutensa, elokkaan nuoruutensa, ja vastalahjaksi oli hän\nsaanut tuskin muuta kuin tämän onnettoman lapsen, tuon luonnollisen\nseurauksen, jota tytöt hämmästyvät kuin salamaa kirkkaalta taivaalta.\n\n\"Sanalla sanoen\", jatkoi Norine epätoivoisena, \"hän ei voi sanoa, että\nlapsi ei ole hänen. Se olisi liian karkea valhe. Hänen tarvitsee vaan\nlaskea kuukaudet, ja asia on päivän selvä. Minä olen tehnyt omat laskuni\nja voin todistaa hänelle kaikki milloin tahansa. Tehän tiedätte, että\nminä en voi valehdella näin tärkeässä asiassa. Minä vakuutan, että minä\nen ole ollut tuttavuudessa muitten kuin hänen kanssaan, hän on lapsen\nisä, niin totta kuin mamma seisoo tuossa kuulemassa. Minä vannon sen, ja\nminä voisin vieläkin tehdä saman valan pää mestauspölkyllä. Sanokaa se\nhänelle, herrani, sanokaa se hänelle, ja sitten saamme nähdä, onko\nhänellä sydäntä jättää minua paljaan taivaan alle.\"\n\nHän puhui niin vakuuttavalla ja luonnollisella äänellä, että Mathieu\npääsi varmuuteen asiasta. Varmaankaan ei hän valehdellut. Nyt itki äiti\nnyyhkyttäen nopeasti, ja yleinen liikutus valtasi pikkutytötkin ja hekin\nalkoivat itkeä tillittää. Tuo kaikki teki syvän vaikutuksen Mathieuhön\nja hän myöntyi.\n\n\"No niin, minä koetan, mutta minä en voi luvata, että onnistun. Minä\nilmoitan sitten teille, mitä olen saanut aikaan.\"\n\nÄiti ja tytär olivat tarttuneet hänen käsiinsä ja tahtoivat suudella\nniitä. Päätettiin, että Norine on yönsä erään ystävättärensä luona,\nkunnes hänen kohtalonsa on ratkaistu. Ja tuolla autiolla kadulla, johon\nkuului ainoastaan läheisten tehtaitten läähättävät hengähdykset, tuimeni\njääkylmä tuuli ja pieksi lumihiekalla noita neljää raukkaa, jotka\nvärähtelivät vilusta ohuissa vaatteissaan. He lähtivät nyt matkaansa\nitkettynein kasvoin, ja kylmä oli kangistanut heidän sormensa; oli\naivankuin talven myrsky olisi heidät lakaissut mukaansa. Ja Mathieu\nnäki heidän katoovan, noitten itkeväin tyttöjen, jotka painautuivat\nlähelle nyyhkivää äitiään.\n\nPalatessaan tehtaalle katui Mathieu, että hän oli luvannut mitään, sillä\nhän pelkäsi herättäneensä turhia toiveita noissa ihmisparoissa. Mitenkä\nhän nyt menettelisi, mitä hän nyt tekisi? Kohtalo määräsi kuitenkin\nniin, että hän tapasi työhuoneessaan Beauchênen, joka odotti häntä\nsiellä saadakseen tietoja eräästä konepiirustuksesta.\n\n\"Missä te olette ollut, ystäväni? Minä olen antanut etsiä teitä\nkaikkialta.\"\n\nMathieu mietti tekosyytä, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että\nhän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kertoo koko totuuden. Hän sanoi,\nettä pikkutytöt olivat olleet häntä noutamassa, ja kertoi keskustelusta,\njossa hän oli ollut Norinen ja hänen äitinsä kanssa.\n\n\"Niin, rakas Alexandreni, te ette saa suuttua minuun siitä, että olen\nsekaantunut tähän asiaan! Asianhaarat näyttivät minusta tarpeeksi\nvakavilta, niin että minä olen heittäytynyt niitten tuottamiin\nharmeihin. Muuten en minä olisi puhunut teille tästä mitään, ellette te\nolisi uskonut salaisuuksianne minulle.\"\n\nBeauchêne oli kuunnellut yhä kasvavalla vihalla ja oli kasvoiltaan\ntulipunainen. Hän oli tukehtumaisillaan ja pani kätensä nyrkkiin,\naivankuin olisi tahtonut särkeä kaikki, mitä eteen sattui. Mutta sitten\noli hän tulevinaan äärettömän hauskalle päälle, ja purskahti\nhalveksivaan nauruun, joka tuntui kuitenkin teeskennellyltä.\n\n\"Mutta, rakas ystäväni, tämähän on hyvin yksinkertaisesti\nkiristysyritys! Mikä tyhmä juttu tämä on, johon te nyt olette\nsekaantunut? Minä en todellakaan olisi uskonut, että te olette niin\nlapsellinen, ja teidät on narrattu näyttelemään tosin hyvin kaunista\nosaa. Vai niin, äiti ja vieläpä pikkusiskotkin lähtevät minua vastaan\nsotaretkelle? Se on enemmän kuin naurettavaa. Ja he ovat luonnollisesti\npyytäneet teitä ilmoittamaan minulle ultimaattuminsa? Minun täytyy\ntunnustaa lapsi, muuten hankkivat he minulle mieliharmia. Oh, se on\ntodellakin suurenmoista!\"\n\nHän käveli edestakaisin, nauroi ja puhui kovalla äänellä, mutta\ntodellisuudessa oli hän hyvin suuttunut ja häpeissään siitä, että niin\nnaurettava onnettomuus voi sattua hänelle, joka oli niin viisas ja\nvarovainen. Äkkiä seisahtui hän ja tarttui Mathieun takinkaulukseen.\n\n\"Se on huonoa pilaa! Sanokaa minulle te, joka yleensä ette ole tyhmä,\ntunnustaisitteko te itsenne isäksi? Tyttö, jolla viime vuonna oli eräs\nkapakkapalvelija rakastajana ja joka sen jälkeen on varmaankin ollut\nyhdessä ja toisessa seikkailussa. Minähän otin hänen kadulta ... sieltä\nlöytää sadottain sellaisia tyttöjä.\"\n\nKun Mathieu tahtoi keskeyttää hänet ja lausua vakaumuksensa, että\ntyttöparka ei ollut valehdellut, ei Beauchêne antanut hänelle\nsuunvuoroa.\n\n\"Ei, ei, olkaa hiljaa ja kuunnelkaa minua! Minä olen varma -- te\nymmärrätte, _varma_ -- siitä, että olen noudattanut kaikkia\nvarovaisuuskeinoja. Ja sellaisissa minä olen koko mestari. Se olisi\ntodellakin onnettomuus, jos minä onnistuisin välttämään kaikki\ntuollaiset onnettomuudet vaimoni suhteen, ja olisin nyt yhdessä\nrakastajattareni kanssa käyttäytynyt kuin kokematon poika. Kunniani\nkautta, tuo pieni maailman kansalainen saa etsiä muualta isää\nitselleen.\"\n\nHän ei näyttänyt kuitenkaan olevan järkähtämättömän varma, sillä hän\nalkoi laajaperäisesti laskea aikaa. Hän sekaantui ja puhui ristiin.\nLapsi ei missään tapauksessa ollut voinut tulla siitetyksi ensi iltana,\nkun hän oli uskonut Mathieulle salaisuutensa Caumartinkadun kulmassa,\nennenkuin hän meni tapaamaan naistaan. Mutta hän oli sen jälkeen\ntavannut Norinen usein, kolme neljä kuukautta oli hän ollut vimmatusti\nrakastunut häneen, aina siihen asti, kun hän huomasi, että Norine oli\nraskaana, jolloin hän alkoi kyllästyä ja alkoi tuntea, että Norine oli\nmenettänyt purjeensa ja mastonsa ja tullut sietämättömäksi; ehkä oli\nBeauchênellä myös kiire rikkomaan välinsä hänen kanssaan päästäkseen\nkaikesta vastuunalaisuudesta. Ja nyt ei hän enää voinut ymmärtääkään\nsitä, että hän koskaan olisi pitänyt Norinesta.\n\nTuo turhamainen ja isäntävaltaansa käyttävä työnantaja ilmaisi\nluonteensa seuraavalla omaatuntoa vailla olevaa miestä todistavalla\nlauseella:\n\n\"Huvitteleminen työläisnaisen kanssa ... se olkoon luvallista, vaikka\nsekin jo on tyhmyyttä; mutta siittää lapsi hänen kanssaan, ei, se on\nliiaksi hullumaista, ja silloin kadottaisivat he kaikki kunnioituksen\nminua kohtaan, ja se olisi kaunista, se!\"\n\nHän oli kuitenkin lopettanut kiivaat vakuutuksensa, ja levotonna siitä,\nettä Mathieu vaikeni odotellen, että hänen ensi kiivautensa menisi\nohitse voidakseen sitten sitä voimakkaammin puhua Norinen puolesta,\nheittäytyi hän tuoliin ähkyen ja murahdellen.\n\n\"Muuten, jos se olisikin totta ... niin, minä tunnustan, että olen\nkäyttäytynyt varomattomasti, kun tulee iloisilta päivällisiltä, niin ei\nsitä aina niin tarkalleen tiedä, mitä tekee. Mutta ei siinä ole\ntarpeeksi aihetta siihen, että tuo kevytmielinen likka nyt tyrkyttää\nminulle lastaan. Lastaan! Se on hänen oma asiansa, sellainen kuuluu\nammatin vaarallisuuksiin. Kuka minulle takaa sen, ett'ei hänellä samaan\naikaan ollut kaksi tai kolme rakastajaa viikossa? Mitenkä tuollaista\nsekavaa vyyhteä voi millään tavalla selvittää? Hän ei varmaan itsekään\ntiedä, keltä hän on saanut tuon kauniin lahjan. Kun minä, hyväntahtoinen\nhupsu, olin silloin hänen käsissään ja hänellä on aihetta sekoittaa\nminut asiaan, sommittelee hän tuollaisen pikku historian. Rikas mies,\nisäntä, joka pelkää häväistysjuttuja, hänet voi oikein kyniä. Rahan\nkiristystä, ystäväni, ei mitään muuta!\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Mathieu oli nyt vuorostaan alkanut kävellä\nedestakaisin konttoorissa, jossa suuri kakluuni levitti paljon lämpöä.\nHän ajatteli vielä, ennenkuin sanoi mitään. Tärisevän lattian alta\nkuului työskentelevän tehtaan keskeymätön jyminä. Vihdoin sanoi hän\nsanottavansa yksinkertaisesti ja suoraan. Hän oli vakuutettuna siitä,\nettä Norine ei valehdellut, ja inhoittavan julmaa oli olla antamatta\ntyttöparalle apua. Ja vaikka lapsi ei olisikaan Beauchênen, oli Norine\nkuitenkin ollut hänen rakastajattarensa, eikä Beauchêne voi kieltäytyä\nauttamasta häntä nyt, kun hän oli niin hylätyssä ja surullisessa\ntilassa.\n\n\"Te olette olevinanne pahempi kuin olette. Minä olen vakuutettu siitä,\nettä te ajattelette asiaa ja teette, mitä tehtävä on. Tuhannen vietävä,\nsellaisen gentlemannin kuin te täytynee kai käyttäytyä kunniakkaasti!\"\n\n\"Mutta jos minä teen jotakin hänen hyväkseen\", huudahti Beauchêne,\n\"silloin kaikki ihmiset sanovat, että lapsi on minun. Silloin vasta minä\nsaan mieliharmia.\"\n\nTaaskin syntyi hiljaisuus; kuului ainoastaan viheltävä höyryputken ääni\ntehtaan takaosasta, kun sitä myöten päästettiin höyryä ulos. Hieman\naprikoittuaan jatkoi Beauchêne:\n\n\"Uhkaako hän nostaa melua? Hetken aikaa minä jo pelkäsin, että hän menee\njuoruamaan vaimolleni. Se olisi saakelin kiusallista!\"\n\nMathieu esti hymynsä. Hän ymmärsi voittaneensa pelin:\n\n\"Niin, sellaista ei voi tarkoin tietää. Ilkeämielinen hän ei ole. Mutta\nkun nainen ahdistetaan äärimmäisyyksiin asti, on hän valmis tekemään\nmitä suurimpia tuhmuuksia. Muuten ei hän ole ollenkaan esittänyt mitään\nvaatimuksia, hän ei edes sanonut minulle, mitä hän toivoi, vaan\nainoastaan sen, ett'ei hän voi jäädä seisomaan paljaan taivaan alle\ntällaisessa ilmassa, koska isä on ajanut hänet pois kotoa. Jos te\ntahdotte kuulla minun neuvoani, niin pitäisi hän minun mielestäni viedä\njo huomenna asumaan jonkun kätilön luokse. Hänellä on seitsemäs\nkuukausi, hänen puolestaan pitäisi siis maksaa neljän tai viiden\nkuukauden vuokra, viisisataa frankia pyöreissä luvuissa. Se olisi hyvin\nkunniallisesti tehty.\"\n\nBeauchêne nousi nopeasti ja meni ikkunan luokse; sitten tuli hän\ntakaisin.\n\n\"Minä en ole kovasydäminen -- te tunnette minut, eikö totta? -- ja nuo\nviisisataa frankia ei tee minua keppikerjäläiseksi. Kun minä suutuin,\ntapahtui se siitä syystä, että pelkkä ajatuskin, että minua petetään,\nsai minun vimmoihini. Mutta kun on kysymyksessä laupeudentyö, niin ...\nHerra Jumala, tehkää vaan, niinkuin tahdotte. Mutta yhdellä ehdolla:\nMinä en sekaannu mihinkään, minä en edes tahdo tietää, miten te olette\nsen asian järjestänyt. Valitkaa kätilö, viekää nainen asumaan, minne\ntahdotte, minä maksan laskut. Ja siitä asiasta ei nyt sitten puhuta enää\nmitään.\"\n\nHän huokasi pitkään helpotuksesta, hän oli pelännyt tätä ikävää asiaa,\njoka oli kiusannut häntä enemmän kuin hän tahtoo tunnustaakaan. Ja hän\ntuli taas olosuhteitten herraksi ja itseensä tyytyväiseksi, mieheksi,\njoka on varma siitä, että hän suoriutuu voittajana kaikista elämän\ntaisteluista. Hän laski jo leikkiäkin: hän ei ollenkaan ollut vihoissaan\ntuohon Norineen, hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä, jolla oli\nniin silkinhieno iho kuin hänellä, oikea ruusunnuppu; Norine oli tehnyt\nkaikkein pahimmin itseään kohtaan, sillä tuo lapsi oli jo turmellut\nhänen ihonsa, tehnyt hänen sellaiseksi, että häntä oli mahdoton tuntea.\nSitten tahtoi hän todistaa, että tuo juttu ei ollut järkäyttänyt hänen\ntasapainoaan: hän keskusteli koneenpiirustuksesta, josta hän oli\ntahtonut pyytää selvitystä, hän osoitti terävää käsityskykyä omissa\nasioissaan.\n\nHän meni tiehensä, mutta palasi takaisin ja lausui puoleksi avoimesta\novesta:\n\n\"Älkää millään muotoa unohtako minun ehtoani. Minä en edes tahdo tietää,\nsaako hän lapsen. Tehkää sen kanssa mitä tahdotte, mutta älkää koskaan\npuhuko minulle siitä mitään.\"\n\nSamana iltana syntyi kauhea hämminki Beauchênen kotona. Juuri kuin\naijottiin mennä pöytään, kaatui pikku Maurice pyörtyneenä lattialle.\nPyörtymyskohtaus kesti neljänneksen tuntia, ja pelästyneet vanhemmat\nhuusivat kilpaa, riitelivät ja syyttelivät toisiaan siitä, että poika\noli pakoitettu aamulla menemään ulos ankaraan kylmyyteen; hän oli\nvarmaankin vilustunut tuolla hassumaisella kävelyretkellä, ainakin\nsanoivat he niin viihdyttääkseen levottomuuttaan. Constance, joka piti\npoikaa sylissään, luuli hänen kuolevan. Ensi kerran tuli hänen mieleensä\ntuo kauhea ajatus. Se leikkasi hänen äidinsydäntään. Mutta myöskin\nhänessä asuva kunnianhimoinen nainen, joka uneksi omaisuuden\nkasvamisesta kymmenkertaiseksi tämän pojan kautta, kärsi hirveästi. Jos\nhän menettäisi Mauricen, ei hänellä olisi yhtään lasta. Ja miksi ei\nhänellä ole toista tämän lisäksi? Mikä se sellainen järjetön itsepäisyys\noli, ett'ei ole tahdottu toista lisäksi? Katumus iski salamana häneen.\nMutta Maurice heräsi nyt tajuntaansa, hän söikin erinomaisen hyvällä\nruokahalulla. Beauchêne kohotti heti olkapäitään ja laski leikkiä\nnaisten käsittämättömästä pelokkaisuudesta.\n\nJa sitä seuraavina päivinä ei Constancekaan enää ajatellut, mitä oli\ntapahtunut.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun Mathieun seuraavana päivänä piti ryhtyä arkaluontoiseen tehtäväänsä,\nmuisti hän ne molemmat kätilöt, joitten nimen kamarineiti Céleste oli\nmaininnut aamiaisen aikana Séguinin luona. Aluksi hän ei välittänyt\nrouva Rouchesta, josta tuo tyttö oli niin omituisin sanoin maininnut --\nhän oli niin \"palvelukseen halukas\" ja teki \"vilauksessa\" tehtävänsä.\nMutta hän tahtoi saada tietoja rouva Bourdieusta, kätilöstä, joka oli\nvuokrannut kokonaisen pienen talon Miromesnilkadun varrelta ja otti\nvastaan täysihoitolaisia. Hän oli muistavinaan, että tämä jälkimäinen\noli auttanut rouva Morangea Reinen syntyessä, ja tästä sai hän sen\najatuksen, että hän kyselee ensin Morangelta.\n\nMorange istui jo konttoorissaan työpöytänsä ääressä ja näkyi ujostuvan\njo ensi kysymyksestä.\n\n\"Niin, se oli eräs ystävätär, joka neuvoi vaimolleni rouva Bourdieun.\nMutta minkätähden te sitä kysytte?\"\n\nHän katseli Mathieutä levottomasti, aivankuin nimi Bourdieu olisi kuin\nsalama iskenyt hänen muitten ajatustensa joukkoon. Vai levittikö se ehkä\näkkinäistä valoa erääseen kiusoittavaan ajatukseen, josta ei vielä oltu\ntehty lopullista päätöstä? Morange istui hetken kalpeana ja vapisevin\nhuulin.\n\nSitten pääsi häneltä vastahakoisesti tunnustus, kun hän ensin oli\nmuutamista Mathieun sanoista ymmärtänyt, että asia koski Norinea.\n\n\"Minun vaimoni puhui juuri aamulla rouva Bourdieusta. Minä tuskin\ntiedän, kuinka se tuli puheeksi. Siitä on kauvan, kuten tiedätte, emmekä\nme voi antaa mitään varmoja tietoja. Mutta hän suoritti tehtävänsä\nerittäin hyvin, ja nyt luulen minä, että häntä pidetään hyvinkin\ntaitavana. Kuulustelkaa vaan häntä, minä luulen, että hän on sopiva\nhenkilö.\"\n\nMathieu seurasi tätä neuvoa. Mutta kun hän sai kuulla, että täysihoito\nrouva Bourdieun luona oli kallis, voitti hän vastenmielisyytensä ja meni\nensin Rocherkadun varrelle saadakseen suoranaisia tietoja rouva\nRouchesta. Jo talon ulkonäkökin peloitti häntä: musta vanhanaikuinen\ntalo siinä paikassa, jossa katu kallistuu jyrkkää mäkeä alas, pimeä ja\nhaiseva porttikäytävä, joka vei pieneen pihaan, minkä puolella oli\nkätilön likainen, pieni huoneusto. Sieltä haiskahti nenään kloakki-ilma\nja rikoksellisuus. Portin päällä oli keltainen kyltti, jossa oli rouva\nRouchen nimi.\n\nKun Mathieu soitti, vei eräs palvelijatar, jolla oli likainen esiliina,\nhänet pieneen vierashuoneeseen, jonka ilma oli myrkyttynyt keittiön\nhajusta, ja täällä otti hänet vastaan kolmenkymmenenviiden tai kuuden\nvuotias nainen, mustiin puettu, laiha olento, jolla oli lyijynharmaa\niho, ohuet, värittömät hiukset ja suuri nenä, joka otti suuren tilan\nkasvoissa. Pitkäveteinen, hiljennetty puhetapa, varovaiset, kissamaiset\nliikkeet, ainainen hapan hymy saivat aikaan sen vaikutuksen, että hän\noli pelättävä nainen joka voi peukaloaan äänettömästi painamalla\npassittaa vielä syntymättömän ihmisen pois tästä maailmasta. Hän sanoi\nmuuten itse, että hän ottaa vastaan sellaisia hoitolaisia, joilla on\njälellä kahdeksan päivää synnytykseen, sillä hänen taloutensa oli\njärjestetty siihen tarkoitukseen, ja tuo lopetti kaikki keskustelut.\nMathieu pakeni pois tuntien inhoa ja ahdistusta.\n\nSe pieni kolmikerroksinen talo, jossa rouva Bourdieun liike oli, La\nBoëtie- ja de Penthièvrekatujen kulmassa, näytti ainakin hauskalta\nvalkoisine musliiniverhoineen ikkunoissa. Hieno osoitekilpi ilmoitti,\nettä siellä asui ensi luokan kätilö, ja naisia otettiin täysihoitoon.\nAlakerrassa oleva myymälä oli eräällä rohdoskauppiaalla, jonka\ntuoksuavat yrttiniput levittivät lemuaan käytävään. Ovi kadun puolelle\noli aina sulettu, kuten yksityisasunnoissa, ja komea käytävä vei hyvin\nsuurelle pihalle, jota ympäröitsivät korkeat kasarmimuurit. Siellä oli\nhyvin hauskaa, ja erityisesti huomautettiin, että rumpujen ja torvien\näänet kuuluivat tukahutettuina seinäin läpitse, niin ett'ei niistä ollut\nhaittaa.\n\nEnsi kerroksessa, jonka käytävä jakoi kahtia, oli sali, rouva Bourdieun\ntyöhuone ja makuuhuone, yhteinen ruokasali ja keittiö. Toisessa ja\nkolmannessa kerroksessa olivat hoidokkaiden huoneet, kaikkiaan\nkaksitoista, toisissa kolme ja neljä vuodetta, toisissa taas ainoastaan\nyksi, mutta silloin olivat ne luonnollisesti kalliimmat. Siellä vallitsi\nrouva Bourdieu, kahdenneljättä vuotias, kaunis tummaverinen nainen,\nhieman lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli iloiset kasvot, jotka paljon\nedistivät hänen laitoksensa hyvää nimeä. Väitettiin kyllä, ett'ei olisi\ntarvinnut paljoakaan etsiä nurkista, kun jo olisi löytynyt jotakin,\nmutta ne olivat varmaankin kadehtijat, jotka noin puhuivat. Liian\nlikaisia juttuja ei hänestä vielä ollut kiertämässä. Vaivaishoito\nlähetti hänelle lapsivuodenaisia, kun ei ollut tilaa sairashuoneissa. Ja\nse tuntui olevan varma takuu laitoksen kunniallisuudesta; ja sinne oli\nsaapunut myöskin paljon arvossa pidettyjä ja hienoja potilaita.\n\nMathieun täytyi tinkiä, sillä rouva Bourdieu pyysi alussa kaksisataa\nfrankia kuukaudessa, ja kun hän yhä piti puoliaan oli rouva\nsuuttumaisillaan ja puhui ylpeällä äänellä, vaikka hän muuten oli hyvin\nhyväluontoinen.\n\n\"Mitenkä tuo riittäisi? Kukaan meistä ei kokoa itselleen omaisuutta.\nMeidän täytyy käydä kaksi vuotta lapsenpäästölaitoksessa saadaksemme\ndiploomin, ja se maksaa meille tuhannen frankia vuodessa. Ja kalliiksi\ntulee tällaisen liikkeen perustaminen, ja täytyy oikein nähdä nälkää,\nennenkuin ennättää saada potilaita, ja tästä syystä joutuu niin moni\nmeistä turmioon. Ja vieläpä sittenkin, kun on onnistunut --Jumala\ntietäköön, millaisilla ponnistuksilla -- saattaa sellainen liike kuin\nminun aina mieliharmeja; ei koskaan lepoa, ainainen vastuunalaisuus,\nuhkauksia pienimmästäkin varomattomuudesta, pienimmästäkin erehdyksestä\nleikkauksissa tai koneitten käyttämisessä. Sen lisäksi poliisin\nvakoilut, tarkastajain odottamattomat käynnit, ääretön joukko\nvarovaisuuskeinoja, joita täytyy ottaa huomioon ja joita te ette edes\naavistakaan.\"\n\nHän ei voinut olla hymyilemättä, kun Mathieu liikkeellä antoi ymmärtää,\nettä hän tunsi nuo kaikki ja että kätilöt pelkäsivät aina poliisia.\n\n\"Ei, luonnollisesti, kaikki asiathan pitää olla järjestyksessä. Mutta\ntänne tulkoot he mielellään, he eivät koskaan löydä minua luvattomissa\nhommissa. Kolmestakymmenestä vuoteestani on minulla aina enemmän kuin\nviisikolmatta kaikkein kansanluokkain naisten hallussa. Kun he vaan\nalistuvat järjestyssääntöihin ja maksavat hoidostaan, en minä edes kysy,\nmistä he tulevat. Ei nimeä eikä osoitetta, ammattisalaisuus kieltää\nminun ilmaisemasta sellaistakaan, mitä sattumalta olen huomannut. He\novat vapaat, heidän ei tarvitse pelätä mitään, ja jos me sovimme siitä\nnaisesta, josta te puhutte, tarvitsee teidän ainoastaan tuoda hän tänne\nmäärättynä päivänä, ja hän löytää minun luonani varmimman ja\nterveellisimmän pakopaikan.\"\n\nSuurella tottumuksellaan oli rouva Bourdieu varmaankin päässyt ensi\nsilmäyksellä tämän asian perille: joku raskas naimaton nainen, josta\nherra tahtoo kunniallisella tavalla päästä erilleen. Se oli aina hyvää\naffääriä. Kun hän sai tietää, että oli kysymys naisen sijoittamisesta\nsinne neljäksi kuukaudeksi, tuli hän taipuvaisemmaksi ja lupasi vihdoin\nkuudella sadalla frankilla sillä ehdolla, että nainen makaisi\nsellaisessa huoneessa, jossa on kolme sänkyä, yhdessä kahden muun\nkanssa.\n\nKaikki päätettiin valmiiksi, ja potilas saapui samana iltana.\n\n\"Teidän nimenne on Norine, tyttöseni, siinä kaikki, mitä minun tarvitsee\ntietää. Minä sijoitan teidät heti, kun olette saanut kapineenne\nhuoneesen. Te olette kaunis kuin pikku enkeli, ja minä olen jo varma\nsiitä, että meistä tulee hyvät ystävät.\"\n\nVasta viiden päivän perästä tuli Mathieu tervehtimään Norinea ja\nkuulemaan, miten hän viihtyi rouva Bourdieun luona. Kun hän ajatteli\nvaimoaan, omaa rakasta Marianneansa, jonka iloista raskaudentilaa hän\nhellästi jumaloitsi, tunsi hän ääretöntä surua noita häpeällisiä,\npäivänvaloa pelkääviä ja halveksittuja raskaudentiloja kohtaan, kaikkia\nnoita onnettomia naisia kohtaan, joille äidiksi tuleminen on katkera\nkoetus. Ajatus siitä alennuksesta, siitä liasta, niistä rikoksista,\njoihin äiteys voi vajottaa naisen, vaivasi häntä kuin joku saasta, eikä\nhän koskaan ennen ollut tuntenut sydämensä sillä tavalla vuotavan verta\nosanotosta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.\n\nHänen oli taaskin täytynyt riidellä Beauchênen kanssa, joka oli pannut\nvastaan kuultuaan, että viisisataa frankia ei riittänyt. Lopulta oli\nhänen onnistunut saada Beauchêne ostamaan vähän liinavaatteita Norinelle\nja antamaan taskurahaakin, kymmenen frankia kuukaudessa. Ja hän aikoi\nnyt antaa tuolle tyttöparalle ensimäisen kympin.\n\nKello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Mathieu saapui Miromesnilkadulle.\nEräs palvelijatar, joka oli mennyt ylös ilmoittamaan Norinelle, tuli\nalas ja sanoi, että Norine oli vielä vuoteessaan, mutta että herra voisi\nhyvinkin mennä sinne, sillä \"rouva\" oli nykyään yksin huoneessaan. Hän\nantoi Mathieun nousta portaita ylös, aukasi erään oven kolmannessa\nkerroksessa ja sanoi:\n\n\"Rouva, täällä on herra.\"\n\nKun Norine tunsi Mathieun, nauroi hän veitikkamaisella tavallaan.\n\n\"Katsokaahan, hän luulee teitä lapsen isäksi! Synti on, ett'ei niin ole\nlaita ... tehän olette niin hyvä.\"\n\nHänen kauniit, vaaleat hiuksensa olivat hyvin kammatut ja solmitut\nniskaan, hän oli pukeutunut yönuttuun ja istui sängyssä kaksi tyynyä\nselän takana, komeana ja valkeana kuin kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö.\nHän veti häveliäisyydestä peitettä ylemmäksi, joka todisti, että hänellä\nlankeemuksestaan huolimatta oli vielä hyvin paljon viattomuutta jälellä.\n\n\"Oletteko te sairas?\" kysyi Mathieu.\n\n\"Enpä tietenkään, minä vaan huvittelen. Täällä on sallittu makaileminen;\nsentähden minä laiskottelen. Tämä on uutta minulle, jonka täytyi nousta\nylös kello kuusi pahimmassakin Jumalan ilmassa ja mennä tehtaasen.\nTäällä on lämmitetty, niinkuin näette, ja katsokaa minun huonettani,\nminä asun kuin prinsessa.\"\n\nMathieu vilkasi ympärilleen. Se oli hyvin suuri huone, ja vaaleanharmaat\nkukalliset tapetit peittivät seiniä. Noista kolmesta sängystä oli kaksi\nvieretysten ja kolmas, jonka luona oli yöpöytä ja tuoli, oli vähän\nerillään. Siellä oli vielä piironki, kaappi, yksinkertaisia huonekaluja\nkuin köyhässä hotellissa. Mutta molemmat ikkunat, jotka olivat päin\nkorkeita, harmaita kasarmin seiniä, päästivät tällä hetkellä sisään\nkirkasta päivänvaloa, jonka säteet puhkasivat itselleen tien kahden\nlähimpänä olevan talon välistä.\n\n\"Niin, eihän tämä huone ikävä ole\", sanoi Mathieu.\n\nHän kääntyi nyt seinän luona olevaan sänkyyn päin ja vaikeni nähdessään\nsen luona pitkän, mustan olennon, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se\noli melkein vanhapiika, kuiva, laiha, karkeapiirteinen, silmät sammuneet\nja huulet vaaleat. Hänellä ei ollut lantioita eikä rintoja ja näytti\nkahdesta laudasta tehdyltä. Hän kiinnitti juuri pientä kapsäkkiä, joka\noli sängyssä matkalaukun vieressä.\n\nKun hän meni ovea kohden näkemättäkään edes vierasta, pysäytti Norine\nhänet.\n\n\"Vai niin, onko kaikki valmista nyt, menettekö te alas maksamaan?\"\n\nHän näkyi miettivän hieman, ennenkuin ymmärsi; sitten sanoi hän murtaen\nvahvasti englanninkielellä:\n\n\"Yes, maksama.\"\n\n\"Mutta ettekö tule vielä ylös jäähyväisille?\"\n\n\"Yes, yes.\"\n\nKun hän oli mennyt, kertoi Norine, että hänen nimensä oli Amy, että hän\nymmärsi vähän ranskaa, mutta osasi puhua ainoastaan muutaman sanan. Ja\nhän olisi kertonut koko jutun, ellei Mathieu olisi istunut hänen\nviereensä ja keskeyttänyt.\n\n\"No, minä näen, että kaikki on hyvin, ja te olette tyytyväinen.\"\n\n\"Oi, luonnollisesti, hyvin tyytyväinen. Ei minulla ole koskaan ollut\nnäin hyvä olla, eikä minua koskaan ole niin hoideltu aamusta iltaan.\nMinä en toivo mitään muuta enemmän kuin että tätä kestäisi niin kauvan\nkuin mahdollista.\"\n\nHän purskahti nauruun eikä edes ajatellutkaan enää lasta, jota hän\nkantoi sydämensä alle. Mathieu koetti turhaan herättää hänessä\näidinrakkautta, hän kysyi, mitä Norine tämän jälkeen rupeisi tekemään,\nmitä hän aikoi. Mutta Norine ei edes ymmärtänyt kysymystä, vaan luuli,\nettä Mathieu puhui hänelle lapsen isästä, ja hän kohotti olkapäitään ja\nsanoi antavansa palttua hänelle eikä hän koskaan ole ollut niin tyhmä,\nettä olisi luottanut hänen apuunsa. Äiti oli käynyt tervehtimässä\nNorinea hänen ollessaan toista päivää täällä. Mutta tämäkään käynti ei\nollut herättänyt toiveita, Norine ei voinut toivoa mitään kotoaan, he\nolivat sellaisessa köyhyydessä. Kaunis tyttö ei ole koskaan neuvoton.\nHän oikasi itsensä valkeassa vuoteessaan iloisena siitä, että tunsi\nitsensä, nuoreksi ja kukoistavaksi ja jo tuon haalean laiskuuden\nsaastuttamana ja vahvasti päättäneenä, että hän, jos se vaan on\nmahdollista, makaa koko ikänsä aamusin, sillä hän luuli nyt oppineensa\ntuntemaan tämän elämän ihanan viehätyksen.\n\nSitten puhui hän ylen ylpeänä, miten hieno ja kunniallinen tämä talo\noli, aivankuin talo olisi heijastanut loistonsa häneenkin.\n\n\"Täällä ei koskaan kuule riitaa eikä karkeita sanoja. Kaikki ihmiset\novat niin hyviä. Tämä on varmaan kunnollisin talo koko korttelissa, ja\nvaikka kuinka nuuskittaisiin nurkissa, niin ei täältä löydetä mitään\nlikaista. Tosin ei tänne oteta vastaan yksinomaan prinsessoja, mutta jos\nosaa käyttäytyä, niin saman tekevähän se on, kuka täällä on.\"\n\nJa hän tahtoi mainita esimerkin.\n\n\"Tuossa kolmannessa sängyssä tuolla on pieni kahdeksantoista vuotias\npalvelustyttö. Hän on sanonut oikean nimensä, hän on Victoire Boquelet,\neikä hän edes salaakaan historiaansa. Kun hän tuli maakylästään, sai hän\npaikan Pariisissa erään koronkiskurin luona, jonka poika, pitkä\nkaksikymmenvuotias retkale, kävi häntä keittiössä tervehtimässä. Hän oli\nkokematon maalaistyttö eikä hän edes voinut aavistaakaan, miten tuo\npoika oli saanut tahtonsa täytetyksi. Pojan äiti ajoi luonnollisesti\nheti tytön pois. Tuo tyttöparka löydettiin sitten kadulta, ja\nvaivaishoito lähetti hänet tänne. Mutta minä voin vakuuttaa, että hän\non niin hyvä ja työteliäs, sellainen kelpo tyttö, että hän omasta\ntilastaan huolimatta hoitelee erästä nuorta raskasta naista, joka asuu\nyksityisessä huoneessa tässä vieressä. Se on sallittua täällä, että\nköyhät saavat auttaa rikkaita. Ja se toinen nuori nainen, joka on\nilmoittanut nimekseen ainoastaan Rosine... niin siinäkin on kokonainen\nhistoria, jonka Victoire on saanut kuulla ...\"\n\nOvi aukeni, hänen puheensa keskeytyi ja hän huudahti:\n\n\"Mutta tuossahan tulee Victoire!\"\n\nMathieu näki edessään pienen, kalpean tytön, joka tuskin näytti vielä\nviidentoista vuotiaaltakaan. Hänellä oli tuuheat, punertavat hiukset,\npystynenä, pienet silmät ja pieni suu. Hän näytti vielä olevan\nhäpeissään onnettomuutensa tähden ja katseli ihmisiä, aivankuin olisi\ntahtonut pyytää jotakin selitystä. Tuon olentoparan takana oli Mathieu\nnäkevinään tuhansia onnettomia tyttöjä, joita maaseutu lähettää\nPariisiin ja joitten historia on aina sama, pitkä jono palvelustyttöjä,\njotka tulevat raskaiksi ja ajetaan pois porvarillisen siveysopin\nnimessä. Mitähän tuostakin tulee? Kuinka monta eri paikkaa hän vielä saa\nja menettää ja kuinka monta raskautta odotti häntä?\n\n\"Eihän Amy lie vielä mennyt?\" kysyi hän. \"Minä tahdon sanoa hänelle\njäähyväiset.\"\n\nKun hän näki kapsäkin, joka vielä oli sängyn vieressä, ja Norine oli\nesittänyt hänelle Mathieun uskottuna ystävänä, alkoivat molemmat puhua\nenglannittaresta ja mitä he hänestä tiesivät. Mitään varmaa hänestä ei\nvoinut sanoa, hän puhui kieltä, jota oli mahdoton ymmärtää, ja oli sen\nlisäksi vielä niin vähäpuheinen, että hänen suhteistaan tiedettiin\ntuskin mitään. Mutta hän oli kuitenkin ollut jo kolme vuotta sitten\ntäällä ja synnyttänyt ensimäisen lapsensa. Ja nyt toisella kerralla\nsamoin kuin ensimäiselläkin oli hän saapunut aivan odottamatta,\nkahdeksan päivää ennen synnytystä; kun hän sitten oli ollut vuoteessa\nkolme viikkoa ja eronnut lapsestaan lähettämällä sen löytölasten kotiin,\npalasi hän takaisin isänmaahansa, nousi vakavana samaan höyrylaivaan,\njoka oli tuonutkin hänen tänne. Ja jokaisessa synnytyksessään säästi hän\nvähän käyttämällä meno- ja paluupilettiä.\n\n\"Se on hyvin mukavaa\", sanoi Norine. \"Meidän luokse saapunee joukottain\nsellaisia naisia ulkomailta. Kun muna on munittu Pariisissa, ei\nkenenkään ole helppo löytää sen kuoria. Minä luulen, että tämä on joku\nnunna ... niin, luonnollisesti ei sellainen nunna joita meillä on\nRanskassa, vaan joku sellaisista naisista, jotka elävät yhdessä jossakin\nlaitoksessa, jonkinlainen laupeudensisar. Hänen nenänsä on ehtimiseen\njossakin hartauskirjassa.\"\n\n\"Joka tapauksessa\", sanoi Victoire, \"on hän hyvin hieno; luonnollisesti\nei kaunis, mutta hyvin kohtelias eikä ollenkaan juoruava.\"\n\nHe vaikenivat, sillä Amy tuli sisään. Mathieu katseli häntä uteliaasti.\nMiten omituista, että tuo pitkä, kuiva, karkea olento, joka näytti\nolevan luotu kaikkea muuta kuin rakkautta varten, tuli säännöllisesti\nRanskaan synnyttämään lapsen höyrylaivan kahden kulkuvuoron välillä! Ja\nmikä flegmaattinen sydämettömyys, ei mitään mielenliikutusta lähtiessä,\nei ajatustakaan lapsesta, jonka hän on jättänyt omiin oloihinsa! Hän ei\nheittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt, ja hän\noli juuri ottamaisillaan keveät matkakapineensa, kun nuo molemmat\ntoiset, jotka olivat enemmän liikutettuja kuin hän, tahtoivat ottaa\nhäneltä jäähyväiset.\n\n\"Voikaa hyvin\", sanoi Norine, \"ja onnellista matkaa!\"\n\nEnglannitar antoi poskensa suudeltavaksi ja suuteli sitten itse tuota\nkaunista tyttöä hiuksille rehellisen levottomuuden katseella.\n\n\"Yes, voi hyvin ... te myös.\"\n\n\"Älkää unohtako meitä ja tulkaa pian takaisin!\" lisäsi Victoire\najattelemattomasti, kun englannitar oli antanut hänelle pari kunnon\npaukkusuuteloa.\n\nNyt hymyili Amy heikosti vastaamatta sanaakaan. Sitten meni hän ulos\ntyynesti ja päättävän näköisenä katsomatta edes ympärilleen, ja pieni\npalvelustyttö seurasi mukana ja huudahti:\n\n\"Miten tyhmä minä olen! Minunhan piti sanoman teille, että Rosine tahtoo\njättää teille jäähyväiset. Tulkaa minun kanssani!\"\n\nKun Norine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, veti hän viehättävällä\nhäveliäisyydellä ylemmäksi peitteen, joka oli valunut alas syleilyssä,\nja jatkoi kertomustaan:\n\n\"Neiti Rosinen jutun olen kuullut Victoirelta, eikä se todellakaan ole\nliiaksi hauska. Hän on hyvin rikkaan jalokivikauppiaan tytär. Me emme\nluonnollisesti tiedä nimeä, emmekä missä osassa Pariisia hänen isänsä\nmyymälä on. Hän on äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja\nhänellä on veli, joka on viidentoista vuotias; isä on neljänkymmenen\nneljän. Minkätähden minä mainitsin heidän ikänsä, sen saatte pian\ntietää. Niin, jalokivikauppias tuli leskeksi, ja tiedättekö, miten hän\nkäyttäytyi korvatakseen vaimonsa? Kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen\ntulee hän eräänä iltana tyttärensä Rosinen luokse ja jakoi häikäilemättä\nvuoteen hänen kanssaan. Se on jo kuitenkin liikaa. Köyhän kansan\nkeskuudessa se ei ole tavatonta, minä tiedän monta tyttöä Grenellen\nkorttelissa, joille on käynyt samoin. Mutta parempain ihmisten\nkeskuudessa, joilla on varaa kustantaa itselleen kuinka monta\nrakastajatarta tahansa! Ja mikä minua enimmän inhoittaa, ei ole se, että\nisät sellaista pyytävät, vaan se, että tyttäret tuollaiseen suostuvat.\nMutta neiti Rosine on niin kiltti ja hyvänluontoinen, niin ett'ei hän\ntahtonut tehdä pappansa tahtoa vastaan. Niin, nyt he ovat kuitenkin\nsaaneet kaunista aikaan. Täällä istuu tytär kuin vankikopissa, ei kukaan\ntule häntä tervehtimään, ja te voitte hyvin ymmärtää, että lapsi häviää\ntietämättömiin. Kas se on kaunista!\"\n\nHän keskeytti puheensa siitä syystä, että joku puhui vilkkaasti oven\ntakana. Hän pani sormensa huulilleen kuultuaan, että se oli neiti\nRosine, joka saattoi Amyä. Ja sitten kuiskasi hän:\n\n\"Tahdotteko nähdä hänet?\"\n\nEnnenkuin Mathieu oli ennättänyt vastata, huusi Norine Rosinea. Nyt näki\nMathieu hämmästyksekseen ihanan, tummaihoisen lapsen, joka oli\nmadonnamaisen kaunis, mustat sileäksi kammatut hiukset ja viattomat,\nsiniset silmät. Hänen katseessaan ilmeni lapsellinen kummastus ja\nlempeä, neitseellinen puhtaus. Hän tuntui olevan tiedoton tilastaan,\nvaikka hänellä oli seitsemäs kuukausi kulumassa, kuten Norinellakin.\nMikä surullinen äiteys häväistyksineen ja rikoksellisuuksineen! Se oli\nrakkauden ja elämän saastuttamista, ja sukurutsauksen hedelmän on pakko\npoistua tieltä kuin kummituksen!\n\nNorine tahtoi välttämättömästi, että Rosine istuisi hänen viereensä:\n\n\"Istukaa tässä hetkinen. Tämä on eräs sukulainen, joka on minun luonani.\nTehän tiedätte, miten te minua ilahutatte.\"\n\nMathieutä kummastutti se toveruus, joka niin äkkiä oli syntynyt näitten\neri kansanluokkain naisten kesken. Vieläpä Rosinen ja Victoiren,\nherrasneidin ja palvelustytön välillä vallitsi selvästi huomattava\nluottamus, ja kiitos siitä heidän yhteiselle kohtalolleen. Kaikki\nsäätyeroitus oli poissa, he olivat vaan naisia, tavallisesti nimettömiä,\njotka olivat kaikilta tahoilta kokoontuneet tänne, yhdenarvoisia\nonnettomuudessaan ja harhateillään. Niistä kolmesta, jotka nyt olivat\nsisällä, liehakoitsi nähtävästi kaksi tuota kolmatta alamaisella\nkunnioituksella, mutta tämä, joka oli saanut hienon kasvatuksen ja\nsoitti pianoa, kohteli heitä mielellään ystävättärinä, pakisi\ntuntikaudet heidän kanssaan ja uskoi heille salaisuutensakin.\n\nHe unohtivat nyt tykkänään Mathieun ja rupesivat puhumaan, mitä talossa\noli tapahtunut.\n\n\"Te tiedätte ehkä\", sanoi Victoire, \"että rouva Charlotte, tuo hieno\nnainen viereisessä huoneessa, on tänä yönä synnyttänyt lapsen.\"\n\n\"Olisihan se ollut kuuro, joka ei sitä olisi kuullut\", huomautti Norine.\n\nNeiti Rosine näytti viattomalta.\n\n\"Minä en ole mitään kuullut.\"\n\n\"Niin, meidän huoneemme on hänen ja teidän huoneenne välissä\", selitti\nVictoire. \"Mutta omituisinta on, että rouva Charlotte lähtee heti pois.\nHänelle on käyty noutamassa mukavat ajopelit.\"\n\nNuo molemmat toiset kauhistuivat. Tahtoiko hän tappaa itsensä! Hänen\nsynnytyksensä oli ollut niin vaikea, ja nyt nousi hän jo ylös, vielä\nverta vuotavana, otti hevosen ja ajoi kotiin! Siitähän täytyy\nvälttämättömästi olla seurauksena tulehdus. Oliko hän hullu?\n\n\"Ei, hän ei voi menetellä toisin\", sanoi Victoire, \"ell'ei hän tahdo\nsaada aikaan mitä pahinta onnettomuutta. Voittehan te ymmärtää, että tuo\nihmisparka tahtoisi mieluimmin maata levossa ja rauhassa vuoteessaan.\nMutta tehän muistatte tämän asian ... te, neiti Rosine, tunnette sen\nhyvin, sillä hän oli niin ihastunut teihin ja on teille kertonut kaikki\nasiansa.\"\n\nRosinen täytyi todellakin tunnustaa, että hän tiesi jotakin. Se oli\nsurullinen tarina, jota Mathieu kuulusteli verta vuotavalla sydämellä.\nRouva Charlotten oikea nimi oli rouva Houry, vaikka siitä ei oltu ihan\nvarma. Hän oli pitkä, tummaverinen, hienopiirteinen ja hänellä oli\nkauniit, lempeät silmät ja hyväntahtoinen suloinen piirre suun\nyläpuolella. Varmaa ainakin oli, että hän oli naimisissa erään\nkauppamatkustajan kanssa, joka osteli Persiassa ja Indiassa mattoja,\nkoruompeluja ja draperioita eräälle suurelle kauppahuoneelle. Miehen\nsanottiin olevan raaka, mustasukkainen ja kohtelevan vaimoparkaansa\nraa'asti pienimmästäkin syystä. Vaimo oli etsinyt lohdutusta hankkimalla\nitselleen rakastajan, aivan nuoren miehen, vähäpätöisen konttoristin,\njonka lempeä, hyväilevä käytös sai hänet ylen onnelliseksi. Mutta sitten\ntuli hän raskaaksi. Ensin alussa ei se häntä paljon surettanut, sillä\nhänen miehensä oli matkustanut pois koko vuodeksi; hän oli tehnyt\nsuunnitelmansa; kun mies tulee takaisin, silloin hän jo on synnyttänyt\nja parantunut. Kun hän pelkäsi, että raskaus näkyisi, jätti hän kauniin\nasuntonsa de Rennes-kadun varrella ja muutti maaseudulle. Siellä sai hän\npari kuukautta ennen odotettua synnytystä mieheltään kirjeen, jossa tämä\nilmoitti tulevansa kotiin aikaisemmin kuin oli ensin aikonut. Voipi\najatella, missä tuskassa tuo naisparka nyt oli. Hän laski uudestaan ja\nmenetti mielenmalttinsa kauhistuneena niistä seikoista, joita hän ei\nenään varmaan muistanut. Kun hän lopulta tuli siihen luuloon, että hänen\nsynnyttämiseensä on enään noin neljätoista päivää, sulkeutui hän mitä\nsuurimmassa salaisuudessa rouva Bourdieun luokse, ja siellä hänen\ntuskansa tuli vieläkin suuremmaksi saatuaan toisessa kirjeessä tietää,\nettä hänen miehensä nousee maihin Marseillessa saman kuun viideskolmatta\npäivä. Silloin oli kuudestoista, ja jälellä oli enään ainoastaan\nyhdeksän päivää. Hän laski ensin päivät ja sitten tunnit. Ennättäneekö\nhän vähän aikasemmin, vai tapahtuneeko se liian myöhään? Nyt oli\nkysymyksessä hänen pelastuksensa tai kukistumisensa, eikä hän voinut\nitse asialle mitään. Yöt päivät itki hän, ja pelko kasvoi yhä\nsuuremmaksi. Kätilön pieninkin sana sai hänet vapisemaan, ja hänen\nkauhistuneet kasvonsa todistivat joka hetki hänen levottomuuttaan. Ei\nkoskaan ole yksikään nainen saanut niin kalliisti maksaa sitä että hän\non ollut hetken rakastettuna. Vihdoinkin viidennenkolmatta päivän\naamuna, kun hänen tuskansa oli kohonnut huippuunsa, alkoivat poltteet,\nja kauheista tuskistaan huolimatta suuteli hän rouva Bourdieun käsiä.\nTuskat kestivät kuitenkin koko päivän ja melkein koko seuraavan yön; hän\nolisi ollut mennyttä kalua, ell'ei hänen miehensä olisi täytynyt olla\nyötä Marseillessa. Mies ei tulisi nyt, ennenkuin seuraavana iltana.\nSynnytys tapahtui kello viisi aamulla ja hänellä oli ainoastaan päivä\naikaa mennäkseen kotiin ja vuoteesensa sillä tekosyyllä, että hän oli\näkkiä sairastunut. Mutta mikä kauhea parantumisen aika ja mitä\nmielenlujuutta vaadittiinkaan tuolta puolikuolleelta naiselta, joka\npalasi kotiinsa verta vuotaen ja sortuneena!\n\n\"Avatkaa ovi\", pyysi Norine, \"minä tahdon nähdä, kun hän menee\nsivuitse.\"\n\nVictoire aukasi oven käytävään. Viereisestä huoneesta oli hetken aikaa\nkuulunut kopinata. Pian tuli esiin rouva Charlotte kahden naisen\ntukemana, jotka melkein kantoivat häntä. Hän horjui ja näytti kuin olisi\nollut humalassa. Hänen kauniit, lempeät silmänsä ilmaisivat ainoastaan\nsurua ja epätoivoa. Mutta kun hän näki oven olevan auki, tahtoi hän\npysähtyä; hän huusi Rosinea hiljaisella äänellä ja heikosti hymyillen.\n\n\"Tulkaa, lapseni, minä tahtoisin niin mielelläni jättää teille\njäähyväiset. Minulla ei juuri ole paljon voimia, mutta ehkä se sentään\nmenestyy... Jääkää hyvästi, pikku ystäväni, ja te muut myös. Minä toivon\nteille parempaa onnea!\"\n\nHän vietiin pois, ja katosi silmistä.\n\n\"Hän sai pojan\", sanoi Victoire. \"Hänellä ei koskaan ole ollut lasta, ja\nhän on aina sitä niin toivonut. Mutta nyt on hän surrut niin katkerasti\nsitä, että poika kuoli pari tuntia syntymisensä jälkeen.\"\n\n\"Se oli suuri onni hänelle\", sanoi Norine.\n\n\"Niin olikin\", myönsi Rosine. \"Sellaisessa asemassa ei lapsesta ole\nmitään iloa.\"\n\nMathieu oli kuulustellut hyvin liikutettuna. Hän oli sitten aina\nnäkevinään tuon haamun, joka oli mennyt ohitse, tuon tuntemattoman\nmarttyyrin, joka salaisesti oli tullut äidiksi. Ja hän näki myös nuo\nkolme muuta: Amyn, englannittaren, joka niin välinpitämättömästi oli\npurkanut kuormansa vieraalla maalla, Victoiren, tahdottoman orjattaren,\njoka oli joutunut ensimäisen isäntänsä uhriksi: ensimäinen lapsi\nhuomenna ja sitten toisia toistensa perään lisäksi; Rosinen,\nhyvänluontoisen, lempeän, hienosti kasvatetun kanssarikoksellisen\nsukurutsausjutussa, joka lapsellisella hymyllä kantoi sydämensä alla\nkummitusta, joka oli tuhottava, jotta hän sitten voisi tulla jonkun\nkunnialliseksi vaimoksi. Missä helvetissä hän oli, missä kauheuksien,\nvääryyden ja kärsimysten pesässä? Ja tämä yksityinen lapsenpäästölaitos\noli hienoin ja kunniallisin tässä kaupunginosassa! Ja välttämätöntä oli,\nettä yhteiskunnallisella viheliäisyydellä on tällaisia pakopaikkoja,\nsalaisia kätköjä, jonne raskaat naiset voivat sulkeutua. Se oli\nvälttämätön likakanava, jota ilman ei voitaisi estää sikiön ulosajoa ja\nlapsenmurhia. Jumalallinen äiteys teki haaksirikon tässä loassa, ihana\nelämänsynty laski tässä likavesijohtoon. Tätä paikkaa olisi pitänyt\nkunnioittaa uskonnollisella kunnioituksella, mutta se oli ainoastaan\ntäynnä häväistystä, siellä äiti tuli halveksituksi, saastutetuksi,\nhyljätyksi, lapsi kirotuksi, inhotuksi ja kielletyksi. Koko se ikuinen\nsiemenvirta, joka juoksi maailman suonissa, koko idulla oleva\nihmiskunta, joka saa vaimojen sylit paisumaan kuin maa keväällä, muuttui\nepäpuhtaaksi sadoksi, jo etukäteen turmelluksi ja häpeällä leimatuksi.\nNiin paljon hukattua voimaa, terveyttä ja kauneutta! Nyt surkutteli hän\nheitä kaikkia, noita tuntemattomia, raskaita naisparkoja, niitä jotka\nköyhyys heitti kadulle, ja niitä, joitten täytyi salata itsensä,\nrikoksellisia, jotka esiintyivät väärillä nimillä ja synnyttivät\nsalaisuudessa lapsia, jotka olivat jo edeltäpäin tuomitut samoihin\nsalaisiin kärsimyksiin, joissa he olivat syntyneetkin. Mutta eivätkö ne\njoka tapauksessa olleet ihmiselämää, eikö pitäisi pitää hyvänään kaikkia\nuusia, pieniä oksia suuressakin metsässä? Eivätkö voimakkaimmat tammet\nusein olleet kasvaneet esteissä, orjantappurain ja kivien välistä?\n\nKun Norine taaskin jäi kahdestaan Mathieun kanssa, pyysi hän Mathieun\npuhumaan rouvalle ja toimittamaan, että hän saa kahvia toiseen\naamiaiseensa. Hänhän sai kymmenen frankia kuukaudessa taskurahoiksi, ja\nvoi sen maksaa itse. Ja sitten pyysi hän Mathieun lähtemään, ja Mathieu\nlupasi häntä odottaa alhaalla salissa niin kauvan kuin hän puki\npäälleen.\n\nMathieu eksyi ensin tuolla alhaalla, aukasi oven ruokasaliin, suureen\nhuoneesen, jossa oli pitkä pöytä ja joka oli täynnä läheisestä\nkeittiöstä tulevaa pesuveden hajua. Vastapäätä olevassa odotussalissa,\njossa oli vaaleentuneella kankaalla päällystetyt mahonkiset huonekalut,\nistui kaksi naista puhelemassa, ja he sanoivat hänelle, että rouva\nBourdieu oli töissään. Mathieu istahti suureen nojatuoliin, otti\ntaskustaan sanomalehden ja aikoi lukea. Mutta noitten naisten keskustelu\nherätti huomiota, ja hän kuunteli sitä. Toinen heistä oli nähtävästi\ntalon hoidokkaita, kellastunut ja turmeltunut vaikeasta\nraskaudentilasta. Toinen taas, joka myös odotti synnytyshetkeään, oli\nnähtävästi äsken sopinut kätilön kanssa siitä, että hän muuttaa taloon\nseuraavana päivänä. Hän kyseli paljon, tahtoi tietää, oliko täällä hyvä\nolla, millainen oli ruoka ja hoito.\n\n\"Oh, teillä tulee täällä olemaan hyvä olla, teillä varsinkin, jolla on\nvähän rahaa\", vastasi toinen. \"Minun on vaivaishoito lähettänyt tänne,\nja minulla olisi luonnollisesti sata kertaa parempi täällä kuin kotona,\nell'en olisi niin levoton omaisteni vuoksi. Minulla, kuten sanottu, on\njo kolme lasta, ja Jumala tiesi, miten niitä hoidetaan, sillä mieheni ei\nole juuri hyvänluontoinen. Joka kerta kun minä olen lapsivuoteessa\ntapahtuu samalla tavalla: mieheni laiskottelee työssään, hän juo, hän\nkuleksii kaikkialla, niin että minä en ole koskaan varma löytäväni häntä\nkotona, kun palaan takaisin. Se tuntuu aivankuin lapseni olisi heitetty\nkadulle. Voitte olla varma siitä, että minä en harmittele, kun minulla\non täällä kaikkea, mitä tarvitsen, lämmintä ja hyvää ruokaa, jotavastoin\nlapsiraukkani saavat ehkä kärsiä vilua ja nähdä nälkää. Onhan tämäkin\njotakin, synnyttää taas uusi lapsi lisäksi, se lisää vaan meidän\nkaikkein kurjuutta.\"\n\n\"Niin kyllä, niin kyllä\", vastasi toinen, joka oli tuskin\nkuunnellutkaan, vaan ajatteli ainoastaan omia asioitaan. \"Minun mieheni\non konttoorissa, ja minä tulen tänne päästäkseni kaikesta vaivasta\nsiellä kotona; meillä on niin ahdas ja epämukava asunto. Muuten on\nminulla vaan pieni kaksivuotias tyttö, joka on maaseudulla imettäjänsä\nluona. Meidän täytyy ottaa hänet kotiin ja lähettää äsken syntynyt hänen\nsijalleen. Herra Jumala, kuinka paljon kustannuksia!\"\n\nMutta nyt heidän puhelunsa keskeytettiin. Mustiin puettu, hunnutettu\nnainen tuli sisään talon palvelustytön kanssa, joka pyysi häntä\nodottamaan. Mathieu aikoi nousta ylös. Hän käänsi selkänsä naista\nkohden, mutta peilissä tunsikin hän rouva Morangen. Hän oli kahden\nvaiheilla, mutta rouva Morangen paksu huntu vaikutti sen, että hän\nistahti taaskin nojatuoliin, aivankuin lukemiseen vaipuneena. Rouva\nMorange ei nähnyt häntä, mutta peilissä seurasi Mathieu hänen\npienimpiäkin liikkeitään.\n\n\"Vaikka täällä on kalliimpaa\", jatkoi konttoristin vaimo, \"tulin minä\nkuitenkin tänne, koska olin päättänyt, ett'en koskaan enään käytä sitä\nkätilöä, joka kirvoitti minut pikku tytöstäni. Minä olin nähnyt liian\npaljon hänen luonaan, ja niin likaista ja niin paljon vastuksia!\"\n\n\"Kuka hän sitten oli?\" kysyivät toiset.\n\n\"Oh, ilkeä lurjus, jonka pitäisi olla linnassa. Ette voi kuvitellakaan,\nmillainen pesä se oli, viheliäisiä koppeja huoneina, sänkyjä sellaisia,\nettä ne oksennuttavat ja sellainen hoito ja ruoka! Eikä ole ainoatakaan\nryövärein luolaa, jossa olisi tehty niin paljon rikoksia. Se on\nkäsittämätöntä, ett'ei poliisi iske häneen. Minä olen kuullut tytöiltä,\njotka ovat päähoidokkaita siinä talossa, että kun menee sinne, niin saa\nolla varma synnyttävänsä kuolleen lapsen. Kuolleina syntyneet ovat sen\ntalon erikoisala. Raha maksetaan etukäteen. Ja se noita harjoittaa myös\nsikiön ulos ajamista suuressa määrässä. Kun minä olin hänen luonaan, oli\nsiellä kolme hienoa naista, joita hän kaiveli rautapuikolla.\"\n\nMathieu huomasi nyt, että Valérie seisoi liikkumatta ja kuunteli\ninnokkaasti. Hän ei kääntänyt edes päätään noihin keskustelijoihin päin,\nmutta hänen silmänsä loistivat kuin kuumetautisen hunnun alla.\n\n\"Täällä ei teidän tarvitse nähdä mitään sellaista\", huomautti\ntyöläisnainen. \"Rouva Bourdieu ei tahdo saattaa itselleen ikävyyksiä.\"\n\nToinen alensi äänensä.\n\n\"Minä olen joka tapauksessa kuullut, että hän oli pahassa pulassa ...\nerään kreivittären tähden, jonka eräs ylhäinen henkilö toi tänne. Ja se\noli aivan äskettäin.\"\n\n\"Mahdollisesti, jos on kysymyksessä rikkaat. Kaikki kätilöt tekevät\nsellaista. Mutta rouva Bourdieun liike on joka tapauksessa arvossa\npidetty.\"\n\nSyntyi taas hiljaisuus. Sitten jatkoi hän palaamatta äskeiseen:\n\n\"Jos minä olisin edes voinut tehdä työtä viimeisiin hetkiin asti. Mutta\ntällä kertaa olen minä niin heikko, että minun on täytynyt olla pois\ntyöstä jo kaksi viikkoa. Ja minä en tosiaan saa hemmotella itseäni,\nminun täytyy lähteä täältä niin pian kuin voin, jos olen terve tai en.\nPienokaiset odottavat minua kotona. Tiedättekö, te saatte minun ihan\nkatumaan, ett'en ole mennyt tuon teidän ilkeän lurjuksenne luokse. Mikä\nhänen nimensä on?\"\n\n\"Hän on rouva Rouche, jonka kaikki sen korttelin piiat ja nartut\ntuntevat erittäin hyvin. Hänen pesänsä on kauimpana Rocherkadun\nvarrella, haiseva luola, jonne minä en enään uskaltaisi mennä keskellä\npäivääkään, nyt kun tiedän, millaisia julmuuksia siellä tehdään.\"\n\nHe vaikenivat ja menivät matkaansa. Rouva Bourdieu seisoi työhuoneensa\novella. Ja kun Mathieu ei noussut ylös, vaan istui unohdettuna suuren\nnojatuolin korkean selkälaudan takana, meni Valérie kätilön luokse. Hän\noli nähnyt Valérien palavin silmin kuuntelevan noitten kahden naisen\nviimeisiä sanoja. Nyt antoi Mathieu sanomalehtensä vaipua polvilleen ja\nvaipui synkkiin ajatuksiin: hän ei voinut saada mielestään noita\nnaisasioita, häntä hirvitti kaikki se kauheus, joka asuskeli pimeydessä.\nKuinka kauvan olikaan hän istunut siinä? Sitä hän ei tiennyt, mutta\nkahden naisen ääni herätti hänet mietteistään.\n\nSiinä oli rouva Bourdieu, joka saattoi Valériea ulos. Hän hymyili\näidillisellä tavalla, mutta Valérie näytti itkeneen, ja hänen kasvonsa\nhehkuivat tuskasta ja häpeästä.\n\n\"Te olette ymmärtämätön, rakas lapseni, te puhutte tyhmyyksiä, joita\nminä en tahdo kuulla. Menkää nyt heti kotiinne ja olkaa järkevä.\"\n\nKun Valérie oli poistunut sanaakaan sanomatta, äkkäsi rouva Bourdieu\nMathieun, joka oli noussut seisomaan. Hän muuttui äkkiä vakavaksi, hän\noli luultavasti tyytymätön siihen, että oli puhunut liian kovalla\näänellä. Mutta nyt tuli Norinekin sisään, ja silloin syntyi iloinen\nkeskustelu, sillä kätilö myönsi mielellään, että hän erityisesti piti\nkauniista tytöistä. Kauneus on ainakin ymmärrettävä syy lankeemukseen,\nsanoi hän. Norine sai luvan saada kahvia aamiaisensa lisäksi, koska hän\ntarjoutui sen itse maksamaan. Ja kun Mathieu oli luvannut Norinelle,\nettä hän tulee taaskin tervehtämään, läksi hän pois.\n\n\"Ottakaa mukaanne appelsiineja ensi kerralla!\" huusi kaunis Norine\nportailta, punaposkisena ja onnellisena.\n\nKun Mathieu kulki Boëtiekatua, seisahtui hän äkkiä. Tämän kadun kulmassa\nnäki hän Valérien, joka seisoi käytävällä puhumassa erään herran kanssa:\nse oli Morange, hänen miehensä. Mathieu oli aivan varma siitä, että\nMorange oli seurannut vaimoaan ja odottanut häntä kadulla, kun hän kävi\nkätilön luona, ja nyt seisoivat he siinä, hämmentyneinä, epäröiden ja\nneuvottomina ja keskustelivat asiastaan. He eivät edes huomanneet, että\nohitsekulkijat heitä tyrkkivät; he olivat sekä kuurot että sokeat sen\nvaaran tähden, joka heitä uhkasi, ja antoivat kohtalon heitellä itseään\nkuin tahdottomia esineitä. Heidän tuskansa oli silminnähtävä, he\ntaistelivat jotakin kauheata sisällistä taistelua. Senkin seitsemän\nkertaa muuttivat he paikkaansa, tulivat ja menivät, polkivat kuumeisina\nmaata, pysähtyivät sitten taas ja alkoivat hiljaa keskustella. Kerran\ntunsi Mathieu ääretöntä helpotusta ja luuli, että he olivat pelastuneet,\nsillä he kääntyivät pois La Boëtiekadulta ja lähtivät Grenelleä kohden\nalakuloisina ja alistuneen näköisinä. Mutta sitten he pysähtyivät taas\nja vaihtoivat muutamia epätoivon sanoja. Ja nyt sai Mathieu surukseen\nnähdä heidän taaskin kääntyvän takaisin, kulkevan La Boëtiekatua\nRocherkadulle.\n\nMathieu oli seurannut heitä yhtä vapisevana ja häpeissään kuin he\nitsekin. Hän tiesi, mihin he menivät, mutta hän tahtoi päästä\nvarmuuteen. Kolmekymmentä askeletta tuosta likaisesta, vanhasta talosta,\njuuri siinä, jossa Rocherkadun mäki alkaa, pysähtyi hän ja kätkeytyi\nerääsen porttikäytävään, sillä hän tiesi, että nuo aviopuolisot\nkatselevat epäluuloisina ympärilleen, aivankuin pahantekijät. Ja niin\ntapahtuikin: kun Moranget tulivat tuohon mustaan ja haisevaan\nporttikäytävän luo, menivät he ensin ohitse ja vilkaisivat vaan\nkeltaiseen osoitekilpeen; sitten kääntyivät he takaisin ja tulivat\nvakuutetuiksi siitä, että kukaan ei heitä nähnyt. Nyt eivät he enään\nepäröineet, he menivät sisään, vaimo edellä ja mies perässä, sillä vaimo\ntahtoi nähtävästi saada miehensä mukaansa. Tuo vanha, rappeutunut talo,\njoka haisi laskuojalta ja murhilta, näkyi nielleen heidät.\n\nMathieu oli näkevinään heidän kulkevan porttikäytävän läpitse, menevän\nyli ummehtuneen pihan, palvelustytön, jolla oli likainen esiliina,\npäästävän heidän sisälle ja rouva Rouchen, jolla oli suuri nenä ja aina\nhymyili happamesti, ottavan heidän vastaan pienessä vierashuoneessa. Ja\naffääristä keskusteltiin ja sovittiin. Tässä ei ollut enään kysymyksessä\nsalainen äiteys, häpeällinen synnytys, joka oli saanut Mathieun sydämen\nvuotamaan verta rouva Bourdieun luona; tässä oli kysymyksessä\nhalpamainen, ilkeä murha, tuo inhoittava sikiön ulos ajo, joka tuhoaa\nelämän sen omassa lähteessä. Vietellyt tytöt, jotka eivät tiedä\nviettelijänsä nimeä, palvelustytöt, joille lapsi on mahdottomana\nrasituksena, naidut naiset, jotka eivät tahdo tulla äideiksi, he kaikki\nmenivät miehen suostumuksella tai ilman sitä kaikessa salaisuudessa\ntuohon rikoksien pesään. Sikiön ulosajajan rautapuikko teki tehtävänsä\nhiljaisuudessa, ja tuhansia elämänalkuja virtasi sieltä ulos yhdessä\nkatuojan lian kanssa.\n\nSillä aikaa kuin elämänalkujen virta kasvoi ja paisui kirkkaassa\nauringon valossa ja nesteet kuohuivat lakkaamatta, musersivat rouva\nRochen pienet, luisevat kädet elämänsiemenet tuossa pimeässä hökkelissä,\njoka haisi rasvalta ja vereltä. Rikoksellisempaa saastaisuutta,\nlikaisempaa maan ikuisen hedelmällisyyden loukkaamista ei voi\najatellakaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nMaaliskuun toisena päivänä, päivän koitteessa, tunsi Marianne ensimäiset\nsynnytystuskat. Ensin ei hän tahtonut herättää Mathieutä, joka nukkui\nrautasängyssä hänen vieressään. Mutta kun hän seitsemän aikaan kuuli\nMathieun liikkuvan, piti hän viisaampana ilmoittaa hänelle asiasta.\nMathieu oli noussut suudellakseen Mariannen kättä, joka oli peitteen\nulkopuolella.\n\n\"Niin, niin, rakkaani, ole nyt hyvin hellä minulle ... minä luulen, että\nse tapahtuu tänään.\"\n\nHe olivat jo odottaneet kolme päivää ja kummastelivat hieman sen\nviipymistä. Sekunnissa oli Mathieu jalkeilla ja kysyi innossaan:\n\n\"Onko sinulla tuskia?\"\n\nMarianne hymyili rauhoittaakseen häntä.\n\n\"Eipä juuri paljon vielä. Vähän alkaa olla. Aukase ikkuna ja pane kaikki\nkuntoon, saammepa sitten nähdä.\"\n\nKun Mathieu veti syrjään ikkunaverhot, täyttyi huone iloisella auringon\nvalolla. Avaralla, vaaleansinisellä aamutaivaalla ei ollut\npilvenhattaraakaan. Suloisen lämmin kevätilma virtasi sisään, ja erään\nnaapurin puutarhassa näkyi jo joukko suuria nupulla olevia syreenipuita.\n\n\"Katsohan, katsohan, rakkaani, mitenkä kaunista ulkona on. Oi, mikä\nonni! Hän syntyy auringon valossa, se pieni rakas olento!\"\n\nEnnenkuin Mathieu puki päälleen, istahti hän Mariannen vuoteen laidalle,\nkatseli häntä tarkkaan ja suuteli silmille.\n\n\"Katso minuun, että minä saisin sen oikein tietää ... vielä ei sinulla\nliene liian paha olla, eihän sinulla vielä lie liian suuret tuskat?\"\n\nMarianne hymyili yhä, vaikka hän juuri tällä hetkellä taisteli ankaraa,\nviiltävää kipua vastaan.\n\n\"Ei, minä vakuutan sen sinulle! Se menee kyllä aivan hyvästi. Pitää vaan\npysyä järjellisenä, sehän on vaikea hetki. Anna minulle nyt oikein pitkä\nsuutelo, niin että minä saan rohkeutta, äläkä sinä minua surkuttele,\nsillä silloin sinä saat minun itkemään.\"\n\nVasten tahtoaankin tuli hänelle kyyneleet silmiin hänen yhä\nhymyillessään. Mathieu sulki hänet intohimoisesti syliinsä.\n\n\"Ah, minun rakastettu vaimoni, sinä olet oikeassa, meidän täytyy olla\niloisia ja toivoa. Minä antaisin sinulle kaiken vereni saadakseni kärsiä\nyhdessä sinun kanssasi. Olkoon ainakin minun rakkauteni sinulle tukena\nja voimain antajana!\"\n\nJa syvästi liikutettuina suutelivat he toisiaan, ja näytti siltä kuin\ntämä hellyydenpuuskaus olisi vaikuttanut lieventävästi, sillä Marianne\nei enään tuntenut tuskia; se oli yksi noita rauhallisia hetkiä, joita on\nlopullisen ratkaisun edellä. Marianne alkoi melkein luulla, että hän oli\nerehtynyt. Ja kun Mathieu oli saanut kaikki kuntoon, kehoitti Marianne\nhäntä menemään konttooriinsa, kuten tavallista. Mutta Mathieu\nkieltäytyi; hän tahtoi lähettää sanan, että hän ei voi tulla. Sillä\naikaa kuin Mathieu pani vuoteensa kokoon ja puki päälleen, keskustelivat\nhe niistä toimenpiteistä, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Palvelustytön\npitäisi heti mennä noutamaan sairaanhoitajatar, jonka kanssa oli sovittu\njo neljätoista päivää sitten. Mutta ensin piti hänen pukea lapset,\njoitten iloinen melu kuului viereisestä huoneesta. Edeltäpäin oli jo\npäätetty, että kun synnytyspäivä lähestyy, lähetettäisiin nuo neljä\nmellakoitsijaa viettämään päivänsä Beauchênen luokse; Constance oli\nkohteliaasti sanonut, että hänen pikku Mauricensa tahtoisi sinä päivänä\ntarjota heille aamiaista. Suurin suru oli siitä, että tohtori Boutan oli\nvielä eilen illalla ollut rouva Séguinin luona, jolla oli neljäkolmatta\ntuntia ollut kauheita tuskia, voimatta sittenkään synnyttää. Näiden\nmolempain rouvain pelko oli siis oikeutettu, heidän synnytyksensä\ntapahtui samana päivänä. Mikä ikävä sattuma, jos tohtori ei voi jättää\nValentine parkaa, josta he eivät olleet saaneet hyviä tietoja vielä\neilen yhdentoista aikaan, jolloin he olivat menneet maata.\n\n\"Minä menen sinne\", sanoi Mathieu. \"Siellä minä saan tietää, pitkällekö\non tultu, ja sitten otan minä Boutanin mukaani.\"\n\nKun kello löi kahdeksan, oli kaikki järjestyksessä. Sairaanhoitajatar\noli jo tullut ja puuhaili alkuvalmistuksissa. Lapset oli puettu ja\nodottivat, että he vietäisiin pikku ystävänsä Mauricen luokse puutarhan\ntuolle puolen. Kun Rose oli suudellut äitiään, purskahti hän itkuun\nitsekään tietämättä mistä syystä, ja tahtoi jäädä kotiin, mutta Blaise,\nDenis ja Ambroise ottivat hänet mukaansa, sanoivat, että Rose on tyhmä\nja että he antavat mamman mennä yksinään torille, jos nyt on se päivä,\njolloin hän tahtoo ostaa heille pienen veljen, jonka tuloa oli\nennustettu. Ja he rupesivat taas leikkimään ja meluamaan salissa;\nsilloin soitettiin ovikelloa.\n\n\"Siellä on ehkä tohtori!\" huudahti Mathieu, joka oli jäänyt Mariannen\nluokse ja kiirehti nyt alas.\n\nMutta etehisessä tapasikin hän Morangen ja hänen tyttärensä Reinen.\nEnsin ei Mathieu voinut eroittaa Morangen kasvoja, hän vaan kummasteli\ntätä varhaista vierastelua, joka oli niin odottamatonta, että hän ei\nvoinut salata kummastustaan.\n\n\"Mitä minä näen, oletteko se te, rakas ystäväni?\"\n\nKassanhoitajan ääni oli aivan muuttunut, murtunut ja kauhusta vapiseva.\n\n\"Olen, minä se olen. Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus!\"\n\nKun hän kuuli lasten olevan salissa, tyrkkäsi hän Reinen sinne.\n\n\"Mene sinä, rakkaani, leikkimään sinne pienten ystäväisi kanssa. Minä\ntulen sitten noutamaan sinua.\"\n\nKun hän tuli takaisin sulettuaan oven, näki Mathieu, että hänen kasvonsa\nolivat vääristyneet kauheasta tuskasta nyt, kun hänen ei enään tarvinnut\nhillitä itseään tyttönsä tähden.\n\n\"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?\"\n\nMorange tukahutti nyyhkytyksensä, mutta vapisi niin, että hän tuskin voi\npuhua.\n\n\"Se on vaan sitä, että minun vaimoni on kuolemaisillaan. Hän ei ole\nkotona. Minä kerron teille kaikki. Reine luulee, että hän on\nmatkustanut, ja minä olen sanonut olevani pakoitettu menemään noutamaan\nhäntä. Minä pyydän teiltä, pitäkää Reine täällä niin kauvan kuin se on\nvälttämätöntä. Mutta ei sillä hyvä, minulla on hevonen tuolla ulkona,\nteidän täytyy heti tulla minun mukaani.\"\n\nSyvästä säälistään huolimatta teki Mathieu kieltävän liikkeen.\n\n\"Se on mahdotonta, ei tänään. Vaimoni on lapsivuoteessa.\"\n\nMorange tuijotti hämmästyneenä häneen, aivankuin uusi onnettomuus olisi\nhäntä kohdannut. Sitten vavahti hän, ja vihlovan katkerasti vääristyi\nhänen suunsa.\n\n\"Aivan oikein, teidän vaimonne oli raskaana, ja hän synnyttää lapsensa,\nniin se on luonnollista. Minä voin käsittää, että te tahdotte olla läsnä\ntuossa onnellisessa tapahtumassa. Mutta se ei mitään tee, teidän täytyy\ntulla minun kanssani, minä olen varma siitä, että te seuraatte minua,\nminä olen aivan liiaksi onneton. Minä vakuutan, että minä en voi\nyksinäni palata takaisin sinne, minne minä nyt vien teidät, minä en voi,\nminä en jaksa, minulla täytyy olla joku mukanani ... oh, minä rukoilen\nteitä, minä vaadin teitä tulemaan!\"\n\nNoissa värähtelevissä ja änkytetyissä sanoissa oli niin paljon kauhua ja\ntuskaa, että ne liikuttivat syvästi Mathieun mieltä. Hän ymmärsi, että\ntuo heikko ja hellämielinen miesparka oli nyt menettänyt kaikki\nvoimansa, että hän oli avuton kuin hukkuva lapsi.\n\n\"Odottakaa\", sanoi Mathieu sitten, \"minä käyn kuulustamassa, jos voin\nseurata teitä.\"\n\nHän kiirehti ylös ja kertoi Mariannelle, että Morangelle on täytynyt\ntapahtua jonkun onnettomuuden ja että kassanhoitaja oli tuolla alhaalla\nja vannotti häntä tulemaan hetkeksi auttamaan.\n\nMarianne sanoi heti, että Mathieun ei pitäisi kieltäytyä, varsinkin kun\ntuskat eivät nyt vaivanneet. Hän, Marianne, oli ehkä erehtynyt. Ja nyt\ntuli Mariannen päähän eräs ajatus: koska Morangella oli hevonen, voisi\nMathieu ensin käydä Séguinillä, ilmoittaa asia tohtori Boutanille ja\nlähettää hän tänne, jos hän oli vapaa; sitten voisi hän rauhallisesti\ntehdä ystävälleen pyydetyn palveluksen.\n\n\"Sinä olet oikeassa, sinä olet kunnon nainen\", sanoi Mathieu ja suuteli\nhäntä taaskin suulle. \"Minä lähetän Boutanin luoksesi ja tulen takaisin\nniin pian kuin mahdollista.\"\n\nHän meni sitten alas saliin, otti jäähyväiset lapsiltaan ja Reineltä,\njoka ei näyttänyt aavistavan mitään ja iloitsi sydämessään aamiaisesta,\njonka hänenkin piti saada syödä Beauchênen luona. Sitten kutsui hän\npalvelustytön ja tahtoi, että tämä veisi heti lapset sinne. Kun hän\nsitten oli saattanut heitä puutarhan läpitse, katsoi hän heidän\njälkeensä, kunnes he olivat tulleet Beauchênen portille.\n\nSillä aikaa oli Morange kävellyt edestakaisin alhaalla eteisessä\nmenehtyneenä tuskasta ja levottomuudesta.\n\n\"Tuletteko te nyt? Kiirehtikää Jumalan tähden!\"\n\nAjopeleissä vaipui hän selkänojaa vasten murtuneena, sortuneena, silmät\nkiinni ja käsi kasvoilla. Ennenkuin Mathieu nousi ajopeleihin, oli hän\nkysynyt, eikö voitaisi ajaa d'Antinkatua, ja kun hän sai vastauksen,\nettä se oli juuri tien varrella, sanoi hän ajurille Séguinin osoitteen.\nSiellä sai hän kamarineidiltä tietää, että rouva oli vihdoinkin\nsynnyttänyt, mutta että kaikki ei näyttänyt olevan lopussa vielä. Hän\ntyyntyi kuitenkin, kun Boutan lähetti hänelle ulos terveisensä, että hän\non rouva Fromentin luona tunnin kuluttua.\n\nKun Mathieu nyt taas nousi vaunuihin, kääntyi ajuri taaksepäin ja kysyi,\nminne nyt ajettaisiin.\n\n\"Ajuri kysyy osoitetta.\"\n\n\"Osoitetta ... niin, se totta. Rocherkatu, mäen alapuolella. Siellä on\neräs halkokauppa.\"\n\nMathieu ymmärsi. Hän oli nähnyt paikan, hän tiesi kaikki. Ja kun Morange\noli tullut melkein mielettömänä sisään ja sanonut, että hänen vaimonsa\noli kuolemaisillaan, oli hän tuntenut rikoksellisuuden kylmän\nhengähdyksen. Se oli rouva Rouchen luona, siellä oli Valérie\nkuolonkamppailussa.\n\nMorange tunsi luultavasti, että hänen täytyy antaa jokin selitys. Hän\nlopetti pitkän hiljaisuutensa, ja kuumeellinen into valtasi hänet. Mutta\nalussa ei hän voinut tunnustaa totuutta, hän yritti valehdella.\n\n\"Valérie oli mennyt erään kätilön luokse antaakseen tarkastaa itsensä.\nTarkastuksen aikana sai hän niin ankaran verenvuodon, että verta ei\nvoitu pysähdyttää.\"\n\n\"Ettekö lähettänyt noutamaan lääkäriä?\"\n\nTämä kysymys sai hänet hämille. Hän epäröitsi vastatessaan:\n\n\"Lääkäriäkö ... kyllä. Lääkäri olisi ehkä voinut pelastaa hänet. Mutta\nhe sanoivat, ett'ei siitä ole apua.\"\n\nJa sitten tuli tunnustus esiin nyyhkytysten katkomana:\n\n\"He pitivät kiinni minusta, sulkivat minut huoneesen, estivät minun\nhakemasta lääkäriä. Minä olisin voinut särkeä kaikki ja hypätä ulos\nikkunasta, kun näin veren koskena kohisevan ja ymmärsin, että\nvaimoparkani oli mennyttä. Jos te tietäisitte, mitä he sanoivat minulle!\nEttä minä olen hullu ja että me joutuisimme vankilaan kaikki. Valériekin\nsuuttui minuun. Ne toiset panivat kätensä minun suulleni tukehuttaakseen\nhuutoni, vakuuttivat, että ei ole mitään hätää ja että veritulva\ntukettaisiin ... oi niitä viheliäisiä!\"\n\nHän tunnusti kaikki, kertoi rautapuikosta, joka, vaikka tottunut käsi\noli sitä käyttämässä, oli leikannut liian syvään, niin että kätilö ei\nvoinut estää verenvuotoa. Kymmenen aikaan oli ollut vähän toiveita.\nMutta puolenyön aikana oli Valérie mennyt tajuttomaksi.\n\n\"Ajatelkaahan, me olimme olleet siellä kello seitsemästä asti illalla,\nsillä tuo nainen tahtoi, että se tapahtuisi pimeän tultua, hänen ei\ntarvinnut nähdä, kynttilä oli kylliksi, ja se aika sopi hänelle\nparahiten monesta syystä. Kello kaksi yöllä olin minä vielä tuossa\nhirveässä huoneessa, jossa me olimme päättäneet, että Valérien pitäisi\nolla viisi kuusi päivää saadakseen voimansa takaisin. Mutta hän ei ollut\nvielä silloin tajussaan, hän makasi siellä pyörtyneenä, kalpeana,\njääkylmänä eikä hänessä ollut muuta elonmerkkiä kuin muutamia heikkoja\nhengähdyksiä. Mitä minun nyt olisi ollut tehtävä? Kotona oli Reine\nvarmaankin puolikuolleena pelosta, sillä minä olin sanonut saattavani\nvaan hänen äitiänsä asemalle ja tulevani pian takaisin. He ajoivat\nsitten minut ulos ja sanoivat, että minua ehkä kohtaa iloinen\nhämmästys, kun minä tulen takaisin aamulla; minä tuskin tiedän itsekään,\nmiten tulin kotiin ja minä ajattelin teitä, minä en voinut palata\nyksinäni sinne. Jumalani, missähän tilassa me kohtaamme minun\nvaimoparkani?\"\n\nHän oli ollut hyvin kärsimätön siitä, että hevonen ei kule tarpeeksi\nnopeasti, mutta nyt alkoi häntä hirvittää se ajatuskin, että hän\nlähestyi paikkaa ja voi pian tietää kaikki. Hän katseli katuvaisin\nsilmäyksin ympärilleen.\n\n\"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä\nkärsin!\"\n\nMathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui\nhänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus\nosanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa\nkyyneliin asti.\n\n\"Kiitos, kiitos!\"\n\nMutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange\nryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen\nhänen mukanaan.\n\nHän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi\nMorangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut\npäästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.\n\n\"Odottakaa tässä...\"\n\nMutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:\n\n\"Minä olen saanut käskyn ... te ette saa tulla sisään. Antakaa minun\nilmoittaa ensin rouvalle!\"\n\nMorange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle\nja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi\nemäntänsä luokse.\n\nMorange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin\nkäsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa,\nlikaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi\nValérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit\nkasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat\nmustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan\nolisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset\nkasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista\nrakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet\nhämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen\nsiihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla.\nPeite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista\nolkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän\nesiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja\nhienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut,\nja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään\nvahakynttilää.\n\nMorange tuijotti häneen. Hän näytti silmät sulettuina nukkuvan ikuista\nuntaan. Mutta Morange ei pettynyt, hän ei nähnyt enään rinnan\nkohoilevan, huulet olivat yhteen puristetut ja aivan valkeat. Tuo\njäätävä kauhu, kun näkee kuolleen noin hylättynä, yksinään kuin\nmurhattu, kuristi hänen sydäntään, niin että hän seisoi siinä aivan\ntylsistyneenä. Hän tarttui Valérien käteen, tunsi, että se oli kylmä ja\nhuokasi sitten niin, että se tuntui korahdukselta. Sitten laskeutui hän\npolvilleen, pani poskensa tuota marmorikättä vastaan sanomatta\nsanaakaan, päästämättä nyyhkäystäkään, aivankuin hän olisi tahtonut\njäädyttää itsensä tuossa kuolon kylmyydessä, tunkeutua siihen yhdessä\nvaimonsa kanssa. Ja niin oli hän liikkumatta polvillaan.\n\nEi Mathieukään liikahtanut; häntä kauhisti tämä raukkamainen loppu, tämä\ntuho inhoittavassa lätäkössä, johonka nuo aviopuolisot olivat uponneet.\nTuo kamala hiljaisuus jatkui, mutta vihdoin kuuli Mathieu keveätä ääntä\naivankuin varovainen kissa olisi lähestynyt. Avoimesta ovesta tuli\nsisään rouva Rouche ja lähestyi heitä lempeällä ja tyynellä tavallaan,\nmaltillisena kuin ainakin. Hänen tunnusteleva nenänsä keksi heti tuon\nherran, joka oli eräänä päivänä käynyt hänen luonaan hakemassa sijaa\neräälle naiselle. Hän ei nähtävästi pelännyt Mathieutä, sillä hän\nsäilytti rohkean levollisuutensa, joka niin suuresti kummastutti\nMathieutä. Sääli tuntuu ainoastaan vallanneen hänen tuota miesparkaa\nkohtaan, joka oli vaipunut lattialle polvilleen kuolleen vaimonsa\nviereen. Hänen rakastettava katseensa sanoi: \"Mikä onnettomuus, miten\nvoimattomia me olemme elämän säälimättömissä vaiheissa!\" Kun Mathieu\ntahtoi nostaa Morangen ylös ja puhua hänelle lohdutuksen sanoja, esti\nrouva sen ja kuiskasi:\n\n\"Ei, ei, antakaa hänen olla, se tekee hänelle hyvää. Tulkaa, herrani,\nminä haluan puhua kanssanne.\"\n\nJa hän vei Mathieun kanssaan. Mutta käytävään kuului tukahutettua\nkirkunaa, jossakin kaukana huudettiin häntä. Ja yhä vaan yhtä tyynenä\naukasi hän erään oven, laski Mathieun sinne sisään ja sanoi:\n\n\"Olkaa hyvä ja odottakaa minua.\"\n\nSe oli kätilön vastaanottohuone, pieni huone, jossa oli kuluneet\nshaggihuonekalut ja pieni kirjoituspöytä, ja siellä istui nuori nainen\n-- joka äskettäin oli synnyttänyt lapsen, se näkyi hänen kalpeudestaan\n-- ja ompeli välinpitämättömän näköisenä, puoleksi maaten nojatuolissa.\n\nKun hän katsoi työstään, tunsi Mathieu ihmeekseen Célesten, rouva\nSéguinin kamarineidin. Tyttökin hätkähti hämmästyneenä tästä\nkohtauksesta ja huudahti:\n\n\"Ah, herra Froment! Älkää sanoko rouvalle, että olette nähnyt minun\ntäällä.\"\n\nMathieu muisti nyt, että Céleste oli kolme viikkoa sitten saanut\nValentinelta luvan olla muutamia päiviä Rougemontissa kuolemaisillaan\nolevan äitinsä luona. Céleste kirjoitti kirjeitä säännöllisesti. Hänen\nemäntänsä oli kirjoittanut ja vaatinut Célesten tulemaan takaisin\nsynnytyshetkeksi, mutta kamarineiti oli vastannut, että hänen äitinsä\noli viimeisillään eikä häntä voi jättää koska hänen joka hetki voidaan\nodottaa kuolevan. Ja nyt löysi Mathieu saman tytön rouva Rouchen luota,\njossa hän korkeintaan viikko sitten oli synnyttänyt lapsen.\n\n\"Niin, se oli todellakin siten, että minä olin raskaana. Minä näin kyllä\neräänä päivänä, että te huomasitte sen. Ainoastaan miehet voivat nähdä\nsellaista. Rouvalla ei ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä, niin\nhyvin olen minä osannut sen salata. Mutta minä en tahdo menettää\npaikkaani, ja sentähden sanoin minä, että äiti on sairaana. Minulla on\neräs ystävätär, rouva Couteau, joka ottaa vastaan kirjeet siellä ja\npanee taas minun vastaukseni postiin. Valehteleminen ei ole kaunista,\nmutta mihinkähän köyhä tyttö joutuisi, kun hän tulee onnettomaksi\nhalpamaisen miehen kautta, joka ei pidä lupauksiaan?\"\n\nMutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän\noli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut\nniin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi\nsitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä\nlapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi\ntullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha\nsikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein\ntuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät\nlapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli\nviimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit\nsikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana\npäivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne \"täysihoitoon.\" Nyt tuo\nlapsi oli luultavasti kuollut.\n\n\"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin\nhienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme\nviikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään\nnousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen\nminä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen\nvaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte,\nett'ette paljasta minun salaisuuttani?\"\n\nMathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli\nCélesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli\nhevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi\nkerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan.\nHän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.\n\n\"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko\nrouva jo saanut lapsensa?\"\n\nMathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että\nhänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.\n\n\"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä\nolen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani.\"\n\nNyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa\noli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä\nhyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan.\nSitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär,\nluotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.\n\n\"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä\nhuomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee\nelämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne\nepätoivo saattaa minun hieman levottomaksi ... niin, ainoastaan hänen\nitsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos\nhän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin,\njoitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka\nhäntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä\nole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte,\nse ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla.\nMinä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin\nitseäni, sillä ... no niin, minä selviydyn kyllä aina.\"\n\nMathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän\njoillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse\nensimäiseksi poliisin kynsiin.\n\n\"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua\", vastasi\nMathieu kylmästi. \"Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä,\nsillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen,\nmitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat.\"\n\nSyntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen\nnäköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh,\njos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa\nkanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun\nminä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta\nkiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut,\nminä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan\nmuodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi\nolla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei\nminullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten\naivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan,\nvaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!\"\n\nHän tuli haltioihinsa, koko hänen pieni persoonallisuutensa vapisi\nkiihkosta.\n\n\"Sen, mitä minä olen tehnyt, sitä samaa tekevät kaikki kätilöt, niin,\nvieläpä kaikki lääkäritkin! Ja mitenkä voisi joku meidän ammattiin\nkuuluva olla tekemättä sitä, kun hän kuulee sellaisia surkeita juttuja,\njoita joka päivä saamme kuulla. Oh, herrani, jos minä voisin piiloittaa\nteidät tähän huoneeseen, jos te kuulisitte kaikkein niitten onnettomain\nnaisten puheet, jotka käyvät täällä minulta apua pyytämässä, niin\nvarmaankin teidän mielipiteenne muuttuisi. Pieni, kauppiaan vaimoraukka\ntulee tänne puolikuoliaana, hänen miehensä on potkaissut häntä vatsaan,\nhän itkee aivankuin häntä olisi ruoskittu ja sanoo, että hän ei tahdo\nlasta; ettekö luule, että minä teen oikein ottaessani hänen sikiönsä\nulos? Viime viikolla tuli tänne eräs palvelustyttö maalta, hän oli\ntullut jalkaisin aina Beaucesta asti, hänellä oli seitsemäs kuukausi,\njoka paikasta hän ajettiin pois, lapset heittelivät häntä kivillä, hänen\ntäytyi maata heinäsuovissa ja varastaa ruokansa koirilta; ettekö tekin\nluule, että se oli laupeudentyö, kun hän tuli kirvoitetuksi heti, niin\nett'ei hänen tarvinnut enää kantaa onnetonta kuormaansa? Maaseudulta\ntulee niitä joukottain, porvarein rouvia, työläisnaisia ja kaikki\nvannovat, että he tappavat lapsensa, ellen minä vapauta heitä siitä. Ja\nkaikkein pariisittarien huulilla on samat uhkaukset, monilla köyhillä\ntytöillä mutta myöskin monilla rikkailla ja arvossa pidetyillä naisilla.\nKaikki ... kaikki, kuuletteko te ... kaikki ovat he valmiit mitä\njulmimpiin tekoihin, he uhkaavat myrkyttää itsensä väkevillä lääkkeillä,\nhe tahtovat pudottaa itsensä portaista alas saadakseen keskosen,\nkirvoittaa itse itsensä, kuristaa lapsensa tai panna se kadulle. Mitähän\nminun nyt on tekeminen? Luuletteko te, ett'ei jo ole löydetty tarpeeksi\nmonta lapsen ruumista likaviemäreistä? Eikö lastenmurhat tulisi kahta\nlukuisammiksi, jos me kieltäytyisimme? Ja jos ei otettaisikaan huomioon\nsitä, että se on laupeudentyö, jonka me teemme noille naisparoille, niin\non se kuitenkin tarpeellinen varaventtiili, viisas ehkäisykeino, jonka\navulla vältetään monet murhenäytelmät ja rikokset. Kun minä puhun\nsivistyneen miehen kanssa, niinkuin te, niin minä en salaa\nmielipidettäni, joka on hyvin järkähtämätön. On olemassa kolme\nmenettelytapaa. Toimitaan niin, että potilas synnyttää kuolleen lapsen,\njota minä pidän täysin oikeutettuna menettelytapana, sillä naisellahan\non oikeus antaa elämä tai olla antamatta. Sitten sikiön ulosajaminen,\njoka on minunkin silmissäni ikävä menettelytapa, jonka oikeutuksesta\nmielipiteet eivät ole vakaantuneet ja johon voi ryhtyä ainoastaan\nerikoistapauksissa, puhumattakaan niistä vaaroista, joita siinä on. Ja\nvihdoin lapsenmurha, todellinen rikos, jota minä en ollenkaan hyväksy.\nMinä vakuutan teille, ett'ei ainoatakaan lasta, joka on syntynyt\nelävänä, ole murhattu minun luonani. Äiti ja imettäjä tehkööt sen kanssa\nsitten, mitä tahtovat, se ei minuun kuulu.\"\n\nHän riemuitsi, hän vannoi kunniansa kautta käsi kohotettuna ja piti\nMathieun kauhistunutta hiljaisuutta surullisena myöntyväisyytenä\nsellaisen miehen puolelta, jolla ei ollut tähän mitään vastattavana. Ja\nkun Mathieu liikahti, aivankuin olisi tahtonut paeta tästä helvetistä,\nsanoi hän vilkkaasti:\n\n\"Vielä sana, herrani. Tuossa talossa, tuolla vastapäätä, erään rikkaan\npankkiirin luona oli talvella palvelustyttö, pieni, ihastuttava,\nvaaleanverinen tyttö. Hän tuli raskaaksi, ja hän saapui minun luokseni,\nmutta niin myöhään, että minun periaatteitteni mukaan ei sopinut enään\nkäydä asiaan käsiksi. Ja sitten arvelin minä, että hän asuu liian\nlähellä; se on vaarallista panettelun tähden. Kaksi kuukautta kului.\nEräänä aamuna kello kuusi tuli saman talon keittäjä kauhistuneena\nnoutamaan minua, me hiivimme takatietä seitsemänteen kerrokseen, jossa\nhän asui yhdessä tuon pienen palvelustytön kanssa. Ja tiedättekö, mitä\nminä näin toisessa sängyssä? Tuon onnettoman tytön ympärillä oli\nkokonainen meri verta, hän oli kuollut, ja kädet olivat vielä\nsuonenvedontapaisesti lapsen kaulan ympärillä, jonka hän oli kuristanut.\nOmituisinta oli, että keittäjä, jonka sänky oli vaan parin kyynärän\npäässä, ei ollut kuullut mitään, ei valituksia eikä huutoja. Hän ei\ntiennyt mitään mistään, ennenkuin heräsi. Voitteko kuvitella\nmielessänne, miten se lapsiraukka taisteli kipujaan vastaan, tukahutti\nhuutonsa, odotti lastaan voidakseen sen sitten kuristaa omilla\nvapisevilla käsillään. Ja antaa sitten kaiken verensä virrata pois ja\nnukkuu kuolon uneen yhdessä tuon pienen olennon kanssa, jota hänen\njäykistyneet sormensa eivät päästäneet irti! Minä sanoin luonnollisesti\nkeittäjälle, että minulla ei ollut tässä mitään tekemistä, ja minä\nlähetin hänen noutamaan lääkäriä, jotta saataisiin kuolemantodistus.\nMutta uskokaa minua tai olkaa uskomatta, varma vaan on, että minä en ole\nkoskaan voinut unohtaa sitä tapausta. Minulla on oikein omantunnon\nvaivoja siitä, että en auttanut tätä tyttöä. Ja nyt tahdon minä kysyä\nteiltä, että jos minä olisin ajanut ulos hänen sikiönsä, niin\ntuomitsisitteko te sen teon, enkö minä silloin olisi tehnyt\nlaupeudentyön?\"\n\n\"Luonnollisesti!\" huudahti Mathieu, joka oli innokkaasti kuunnellut\nkertomusta.\n\nMathieu tunsi sydämensä tulevan jääkylmäksi. Kauhistus oli kohonnut\nkorkeimmilleen, suuremmaksi se ei voinut enään tulla. Hänen mieleensä\njohtui, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona, rikoksellisen ja\nsalaisen äiteyden, vieteltyjä palvelustyttöjä, avioliitonrikkojia,\nsukurutsauksen uhreja, jotka tulivat synnyttämään lapsensa\nsalaisuudessa, tuntemattomia, raukkoja, jotka kulkivat pimeitä kohtaloja\nkohden. Täällä, rouva Rouchen luona oli hän naamioidun rikoksellisuuden\nsilmäin edessä, sikiön, joka kuristettiin, ennenkuin se oli saanut\nhengen, synnytettiin kuolleena eli ajetaan ennen aikaansa ulos ja kuolee\nensi hengähdyksellään. Ja kaikkialla kukoistivat lastenmurhat,\nkaikkialla kuristettiin lapset, leikattiin paloiksi, käärittiin\nsanomalehtipaperiin ja pantiin porttikäytäviin. Avioliittojen lukumäärä\nei ollut alentunut, mutta syntyneitten luku oli alentunut enemmän kuin\nneljäsosalla, ja kaikki tämän suurkaupungin lokaviemärit kulettivat\nmukanaan lapsenruumiita. Ja kauheinta oli, että tämä nainen, tämä\nviheliäinen murhaaja, puhui levollisesti, näytti olevan vakuutettu\ntyönsä välttämättömyydestä, lausui totuuksia, jotka liikuttivat\nMathieutä. Ne olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, rakkauden\nluonnottomuus, lakien vääryydet, jotka pakoittivat äidit lapsenmurhiin.\nJumalallinen tunne, elämän kuolematon liekki saastutettiin ja pelkkä\nkiima teki ainoastaan sattumalta naiset raskaiksi. Lapsen ensi vavahdus\näidin kohdussa muuttui kauhistukseksi, pelättiin antaa henkeä lapselle,\njoka sai erehdystä kiittää olemassa olostaan, tunnettiin tarve\ntappamiseen niinkuin rikkaruoho ensi idussaan. Itsekkäisyys kohotti\näänensä: ei yhtään lapsia, ei mitään, mikä estää ahneutemme tai\nkunnianhimomme tähden laatimiamme suunnitelmia! Kuolema huomiselle\nelämälle, kun me vaan saamme nauttia tänään! Koko kuoleman kanssa\nkamppaileva yhteiskunta kohotti tämän häpeällisen huudon, joka julisti\nkansakunnan pikaista loppua. Ja Mathieu, joka yhdeksän kuukautta sitten\noli luullut Pariisin niin huonosti kylvetyksi, sinä iltana, jona hän oli\nitse vähällä kuulla kiusaajan ääntä ja lähteä kielletyille teille, hän\nhavaitsi nyt, mitkä pahansuovat ja rikokselliset kädet korjasivat sadon.\nMonet siemenet joutuivat luonnollisesti hukkaan, heitettiin kaikkein\npolettavaksi, kuivuivat ja paloivat, ja niin paljon haaskautui\nviljeltäessä, niin monta tainta annettiin välinpitämättömyydestä\nturmeltua. Mutta ei siinä kyllin, julmat kädet jatkoivat hävitystyötä,\nkun sato tuli näkyviin. Tuo oli vapaaehtoista sikiön ulosajoa, kaikkein\nkuoleman voimain taistelua elämää ja järkähtämätöntä luontoa vastaan,\njoka luo äärettömän paljon siementä totuuden ja oikeuden äärettömän\nsuurta satoa varten.\n\nMathieu nousi nyt.\n\n\"Minä sanon vielä kerran, ett'en minä sekaannu siihen, mitä täällä on\ntapahtunut. Mutta eikö ole kovin vaarallista pitää tuota kuollutta\nnaista täällä?\"\n\nRouva Rouche hymyili melkein huomaamattomasti.\n\n\"Kyllä, meitä vartioidaan hyvin ankarasti. Onneksi on minulla ystäviä\nkaikkialla. Minä olen lähettänyt ilmoittamaan kuolemantapauksesta,\nlääkäri tulee pian ja kirjoittaa todistuksen keskosen synnyttämisestä.\"\n\nRouva Rouchekin oli noussut seisomaan, ja hänellä oli taaskin tuo\nlempeä, rehellinen kasvojenilme, ja näytti siltä kuin hän olisi\nsurkutellut kaikkea sitä saastaista, jota tässä maailmassa on. Ja taas\nmuuttui hän hyvin kainon näköiseksi, kun Céleste alkoi:\n\n\"Niin, herrani, se on todellakin totta, kaikki mitä hän tahtoo, se\ntäytetään. Hän on parhain ihminen maailmassa, tekisi mieli antaa hakata\nitsensä palasiksi hänen tähtensä. -- Hyvästi, herrani, ja muistakaa,\nmitä olette luvannut.\"\n\nEnnenkuin Mathieu läksi, tahtoi hän vielä kerran nähdä Morangen ja\nkoettaa, jos mahdollista, saada hänet mukaansa. Morange istui itkien\nkuolleen vaimonsa vieressä, ja hän oli niin menehtynyt, ett'ei hän enään\nvoinut tuntea tuskiaankaan. Kun Mathieu oli lausunut ensimäiset sanat,\nesti tuo onneton hänet puhumasta ja sanoi itse matalalla, tukahtuneella\näänellä, aivankuin olisi pelännyt herättää vaimonsa, joka nukkui siinä\nikuista untaan:\n\n\"Ei, ystäväni, älkää puhuko mitään, se on tarpeetonta. Minä tiedän,\nminkä rikoksen olen tehnyt, enkä minä anna sitä koskaan itselleni\nanteeksi. Se, että hän nyt makaa tuossa, se on seurauksena siitä, että\nminä suostuin tuumaan. Ja kuitenkin minä häntä rakastin, en ole koskaan\ntahtonut muuta kuin hänen onneaan, koko minun heikkouteni on siinä, että\nolen rakastanut häntä liian paljon. Mutta minähän olin mies, ja kun hän\najatteli tyhmyyksiä, olisi minun pitänyt olla viisas ja sanoa hänelle,\nettä se on rikos, josta me varmaankin vielä saamme rangaistuksen. Ah,\nkuinka hyvin minä ymmärrän tämän ja annan hänelle anteeksi! Minä olen\nmennyttä miestä, minä olen hylky ja minä inhoon itse itseäni.\"\n\nKoko hänen vähäpätöisyytensä ja koko hänen hellyytensä tuli esiin\nnyyhkytyksissä tunnustaessaan heikkouttaan. Ja hän jatkoi samalla\nsoinnuttomalla tukahtuneella äänellä:\n\n\"Vaimoni tahtoi olla iloinen, rikas, onnellinen. Se oli luonnollistakin,\nkun hän oli niin lahjakas ja kaunis! Minulla oli vaan yksi ilo, minä\ntahdoin vaan tyydyttää hänen taipumuksiaan, täyttää hänen toiveitaan. Te\nolette nähnyt meidän uuden asumuksemme; se oli maksanut meille liian\npaljon. Sitten tuli tuo juttu Crédit Nationalista, jossa minä toivoin\npian voivani hankkia omaisuuden. Kun minä näin, miten haltioihinsa hän\njoutui siitä ajatuksestakin, että hän lisää kuormaani uudella lapsella,\ntulin minä yhtä hulluksi kuin hänkin, minä luulin vihdoin, että ainoa\npelastus on tuon lapsen laittaminen pois tieltä. Ja nyt makaa vaimoni\ntuossa! Se oli poika, ja me olimme niin sydämestämme toivoneet poikaa,\nme teimme sen, minkä olimme päättäneet ja juuri sentähden, että olimme\nvarmat siitä, että se on tyttö, jolle meidän sitten olisi pakko hankkia\nmyötäjäiset! Ja nyt on se pieni poika kuollut, ja minä olen heidät\nmolemmat tappanut. Minä en tahtonut antaa lapsen elää, ja lapsi vei\näidin mukanaan.\"\n\nHänen kumea äänensä, joka muistutti kaukaista hautauskellon soittoa,\nviilsi Mathieun sydäntä. Hän mietiskeli turhaan lohdutuksen sanoja ja\nalkoi sitten puhua Reinestä.\n\n\"Reine, aivan oikein, minä pidän paljon hänestä. Hän on niin äitinsä\nkaltainen. Pidättehän te hänen luonanne huomiseen asti? Älkää puhuko\nhänelle tästä mitään, antakaa hänen leikkiä, minä tahdon itse kertoa\nhänelle onnettomuudesta. Ja nyt pyydän minä, älkää kiusatko minua,\nantakaa minun olla täällä. Minä lupaan teille, että olen järkevä, minä\nistun tässä tyynesti ja vartioitsen häntä. Minulta ei kuulla ääntäkään,\nminä en häiritse ketään.\"\n\nHänen äänensä katkesi, hän voi ainoastaan sopertaa muutamia epäröiviä\nsanoja istuissaan siinä ja katsellessaan mennyttä elämäänsä.\n\n\"Hän, jolla oli niin paljon elämäniloa, temmattiin pois näin äkkiä!\nEilen tähän aikaan voi hän kävellä ja puhua, minä tahdoin ostaa hänelle\nhatun, jonka hän oli nähnyt... Jumalani, minähän olin yhtä syyllinen\nkuin hänkin, miksei Valérie ottanut minua mukaansa!\"\n\nMathieun täytyi suostua jättämään hänet rauhaan nähdessään hänen istuvan\nsiinä niin masennettuna ja levollisena. Hän meni ulos, juoksi\nvaunuihin, jotka olivat häntä odottaneet. Oi, mikä helpoitus nähdä taas\npäivänpaiste, kansaa kuhisevat kadut, hengittää raitista ilmaa, joka\nvirtasi sisään vaunujen molemmista avatuista ikkunoista! Kun hän tuli\npois tuosta myrkyllisestä varjosta, hengitti hän syvään laveaa\navaruutta, joka säteili tervettä iloa. Hän oli näkevinään Mariannen\nkuvan lohduttavana lupauksena elämän pikaisesta voitosta, korvauksena\nkaikesta häpeällisyydestä ja vääryydestä. Hänen rakastettu vaimonsa! Hän\noli rohkea ja tervejärkinen, häntä elähytti ikuinen toivo! Hän voisi\ntuskaisena aikana voittaa voiton rakkauden ja hedelmällisyyden hyväksi,\nhän voisi tehdä työtä tulevaisuuden sukukunnan hyväksi! Mathieu joutui\nepätoivoon vaunujen hitauden tähden, hän himoitsi takaisin pieneen,\npäivänpaisteiseen ja tuoksuavaan kotiinsa ollakseen mukana elämän\nrunoelmassa, ollakseen todistajana uuden, pienen olennon syntymässä,\nkaikessa tuossa kärsimyksessä ja kaikessa ilossa, elämän ikuisessa\nkorkeassa voimassa!\n\nKun hän tuli kotiin, hämmästyi hän nähdessään tämän pienen talon\npäivänpaisteisen ilon. Ylemmässä eteisessä oli ruusuvihko, joka oli\ntuotu Mariannen huoneesta ja joka täytti koko porraskäytävän\ntuoksullaan. Kun hän tuli huoneesen, loisti se lumivalkeana kaikista\nniistä liinavaatteista, joita oli levitetty auringon valaisemain\nhuonekalujen päälle. Puoliavoimesta ikkunasta virtasi sisään aikainen\nkevät.\n\nMutta hän huomasi heti että vartioimassa oleva nainen oli yksin.\n\n\"Eikö tohtori Boutan ole vielä tullut?\"\n\n\"Ei, täällä ei ole ollut ainoatakaan ihmistä. Rouva on hyvin sairas.\"\n\nMathieu oli mennyt Mariannen luokse, joka makasi siinä hyvin kalpeana,\nsilmät ummessa, ja näytti taistelevan kovaa taistelua. Mathieu oli\npahoillaan, kertoi, että siitä on pian kaksi tuntia kuin tohtori oli\nluvannut tulla heti.\n\n\"Ja minä, rakkaani, minä kun olen jättänyt sinun niin yksiksesi! Minä\nluulin, että Boutan on luonasi. Rouva Séguin oli synnyttänyt, tohtorin\nolisi pitänyt olla täällä.\"\n\nMarianne oli hitaasti aukaissut silmänsä ja koettanut hymyillä. Mutta\nhän ei voinut puhua heti, vihdoin sanoi hän kuitenkin heikolla,\nläähättävällä äänellä:\n\n\"Miksi sinä suutut? Jos hän ei tule, niin on se siitä syystä, että\njotakin on tapahtunut. Mitä hän muuten voisi tehdä minulle! Tässä täytyy\nvaan odottaa.\"\n\nMutta nyt sai hän niin ankaran kohtauksen, että koko hänen ruumiinsa\nvapisi ja vääristyi, ja sydäntäsärkevä valitushuuto pääsi hänen\nhuuliltaan. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.\n\n\"Oi, rakkaani, rakkaani\", sanoi Mathieu ja purskahti itkuun myöskin hän,\n\"onko se mahdollista, että sinä kärsit noin hirveästi! Minä kun toivoin,\nettä kaikki kävisi helposti! Viime kerralla ei sinulla ollut noin\nvaikeita tuskia.\"\n\nMarianne tyyntyi ja hymyili taas.\n\n\"Viime kerralla luulin minä repeytyväni palasiksi, sinä et sitä muista.\nMutta älä ole levoton, sinähän tiedät, että minä alistun ilolla\nkaikkeen. Istu tähän viereeni äläkä puhu enään mitään. Pieninkin ääni\npahentaa minun kipujani.\"\n\nMathieu lankesi polvilleen, tarttui Mariannen käteen, joka oli vuoteen\nlaidalla, ja painoi poskeaan sitä vastaan, aivankuin hän olisi\nkosketuksen kautta tahtonut tulla yhdeksi Mariannen kanssa ja jakaa\nhänen kärsimyksensä. Eräs muisto sukelsi äkkiä esiin, Morange oli tehnyt\nsamoin, hän oli pannut polttavan poskensa kuolleen Valérien jääkylmää\nkättä vasten. Mutta kaikki tuon onnettoman miehen kuumeinen palo ei\nsaanut marmorikättä lämpenemään, jotavastoin Mathieu tunsi, että hän\ntämän kosketuksen kautta otti tuskan kanssa taistelevalta vaimoltaan\npienen osan hänen kärsimyksiään. Hän kärsi yhdessä vaimonsa kanssa, hän\nkuuli pienimmänkin kivun aallon, joka vyöryi hänen jäsenissään, hän\nlievitti tuota ankaraa työtä, elämän luomista. Ne hellät huolet, joilla\nhän oli vaalinut vaimoaan raskauden aikana ja palvellut häntä kuin aina\nsaapuvilla oleva palvelija, hänen intonsa säästää vaimoaan\npienimmältäkin murheelta, lahjoittaa hänelle iloa alkavaksi päiväksi ja\ntoivoa tulevaksi, olivat hänen silmissään liian pieni osa siinä\nvälttämättömässä työssä, jota vaadittiin heidän yhteisen\ntarkoitusperänsä toteuttamiseksi, uuden olennon luomiseksi. Kun on isä\nja kunniantuntoa rinnassa, kun tahtoo, että lapsi on oleva terve ja\nvoimakas, silloin pitää rakastaa raskaana olevaa äitiä niinkuin on\nrakastanut lempivää vaimoa silloin kuin uusi elämänkipinä sytytettiin\npyhällä hehkulla, äärettömällä intohimolla, joka sulattaa molemmat\naviopuolisot yhdeksi. Ja Mathieun suurin huoli oli nyt, kun hän näki\nvaimonsa kärsivän, se, että hän olisi tahtonut olla hänelle lohdutuksena\nja tukena, ottaa häneltä puolet kärsimyksistä, niinkuin hän oli jakanut\nhänen kanssaan onnenkin.\n\nMathieulle tuli nyt pitkä ja tuskallinen odotuksen aika. Minuutit\nkuluivat, sitten tunti, kaksi tuntia. Vielä ei näkynyt tohtori Boutania.\nPalvelustyttö, joka lähetettiin Séguinille tuli takaisin sellaisilla\nterveisillä, että tohtori tulee pian perässä. He odottivat yhä. Marianne\noli pakoittanut Mathieun istumaan, mutta salli hänen yhä pitää kättään.\nMolemmat olivat vaiti, kalpeina samasta tuskasta, vaihtoivat ainoastaan\nsilloin tällöin pari hellän levottomuuden sanaa.\n\nSoitettiin ja Mathieu hyökkäsi alas. Kun hän näki tohtori Boutanin\nportaitten alapäässä, huudahti hän:\n\n\"Ah, tohtori, tohtori...!\"\n\n\"Älkää nuhdelko minua, rakas ystäväni. Te ette voi aavistaakaan, mitä\nlevottomuutta minun on täytynyt kärsiä. Se pieni rouvaparka on ollut\npari kertaa kuolemaisillaan minun käsiini. Vihdoinkin päättyi synnytys;\nsilloin oli hän vähällä saada suonenvedon. Se oli juuri sitä, jota minä\njo alussa olin pelännyt. Mutta, Jumalan kiitos, nyt minä luulen, että\nhänellä ei ole enään hätää.\"\n\nHän riisui hattunsa ja päällystakkinsa ruokasaliin.\n\n\"Ja miten voi naisella muuten ollakaan muu kuin vaikea synnytys, kun hän\nvielä seitsemäntenä kuukautena nyörittää itseään niin, että on vähällä\ntukehtua, ottaa osaa seuraelämään, käy teaattereissa, syö ja juo mitä\ntahansa noudattamatta vähääkään varovaisuutta! Sen lisäksi on hän\narveluttavan hermostunut, ja hänellä on paljon perhesuruja.\nVähemmästäkin voisi kuolla. Mutta kaikki tämä ei teitä huvita.\nPuhukaamme nyt teidän asioistanne.\"\n\nKun hän tuli makuuhuoneesen, otti Marianne hänet vastaan samalla\nnuhteella:\n\n\"Ah, tohtori, tohtori...!\"\n\n\"Tässä minä olen, rakas rouvani. Minä vakuutan, ett'en voinut tulla\naikaisemmin. Muuten minä tunnustan, ett'en minä ollenkaan ollut levoton\nteidän tähtenne, sillä minä tiedän, että te olette vahva ja voimakas.\"\n\n\"Mutta minulla on hirmuiset tuskat.\"\n\n\"Sitä parempi, niin pitää ollakin. Sitä nopeammin niistä myös tulee\nloppu.\"\n\nBoutan laski leikkiä ja sanoi, että Mariannen pitäisi jo pian tottua\ntuollaisiin pahoinvointeihin. Neljän, viiden tunnin tuskat, mitä se\nmerkitsi, kun kaikki kuitenkin käy hyvin eikä ole syytä pienimpäänkään\nlevottomuuteen?\n\nKun hän oli ottanut suuren, valkean esiliinan eteensä ja oli tarkasti\ntutkinut potilasta, huudahti hän ihmettelevällä äänellä:\n\n\"Tämä on omituista, minä en ole koskaan nähnyt näin lupaavaa tapausta.\nTunnissa on piltti syntynyt. Sitä voi sanoa hyväksi työksi!\"\n\nSairaanhoitajan avulla pani hän nopeasti kaikki järjestykseen,\nliinavaatteet ja muut. Jokaiseen Mariannen valitukseen vastasi hän\nrohkaisevilla sanoilla ja kehoitti häntä itse avittamaan, jotta työ\njoutuisi. Kun Marianne eräänä levollisena hetkenä kysyi, miten rouva\nSéguinin laita oli, vastasi Boutan ainoastaan, että hän on saanut tytön,\nmiehensä suureksi harmiksi. Ja kun hän kysyi Mathieultä hänen käyntiään\nMorangen luona, sai hän sen vastauksen, että Valérie on hyvin sairas.\nMinkätähden olisivat he vaikeuttaneet hänen taisteluaan kertomalla\nsurullisia juttuja? Nyt alkoi viimeinen ponnistus, joka pusersi\nMariannesta pitkiä, sydäntäsärkeviä huutoja tasaisilla väliajoilla. Hän\nheitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä, ja pahasti vääristyi koko\nhänen ruumiinsa. Mathieu oli ihan mieletönnä eikä voinut olla alallaan.\nTämä ainainen valitus vihloi hänen omaa sydäntään, ja hänestä tuntui\nkuin hänen omat jäsenensä olisi revitty kappaleiksi. Hän kumartui\nsairaan puoleen, jonka suljetuista silmistä kyyneleet virtasivat, ja hän\nsuuteli noita itkeviä silmäparkoja, hän joi noita kyyneleitä.\n\n\"Teidän pitäisi mennä tiehenne, ystäväni\", sanoi tohtori vihdoin, \"te\nhäiritsette minun työtäni.\"\n\nPalvelustyttö tuli ylös ja sanoi, että herra Beauchêne oli tuolla\nalhaalla ja kysyi, mitenkä täällä jaksetaan. Mathieu, joka tunsi\nolevansa vähällä purskahtaa itkuun, meni hetkeksi alas.\n\n\"No, ystäväni, pitkällekö te olette tullut? Constance pyysi minun\ntulemaan tänne kuulemaan sitä. Onko kaikki jo ohitse?\"\n\n\"Ei, ei vielä\", vastasi murtunut miesparka.\n\nToinen nauroi iloissaan siitä, että hän pääsi sellaisista kiusallisista\nmielenliikutuksista. Hän ei ollut sammuttanut sikaariaan, ja hän näytti\nyhtä tyytyväiseltä ja elonhaluiselta kuin tavallista.\n\n\"Ja sitten tahdon minä sanoa, että teidän lapsillanne ei ole ikävä. Ne\nvekkulit ovat syöneet kuin sudet, ja nyt he hyppivät ja meluavat ...\nminä en ymmärrä, miten te voitte elää sellaisessa melussa. Me olemme\nmyös lähettäneet noutamaan kotiimme molemmat pienet Séguinit, mutta he\novat vähän hiljaisempia, he pelkäävät likaavansa itsensä. Niitä on siis\nseitsemän oman poikamme ja Reinen kanssa, joka jo on iso nainen. Ja se\non liian paljon sellaisille ihmisille, jotka itsepintaisesti tyytyvät\nvaan yhteen.\"\n\nTämä leikinlasku sai hänen iloisuutensa kaksinkertaiseksi. Mutta Reinen\nnimi sai pöyristyksen kulkemaan Mathieun ruumiin läpitse. Hän oli\nnäkevinään Valérien makaavan kuolleena tuolla kaukana likaisella\nlavitsalla, ja murtuneen Morangen istuvan hänen vieressään\nvartioitsemassa.\n\n\"Leikkiikö Reinekin?\" kysyi hän.\n\n\"Leikkii kuin pieni hupsu. Hän leikkii mammaa toisten kanssa. Mutta hän\nei tahdo kuin yhden babyn. Ne viisi muuta ovat palvelijoita. Mikä\nihastuttava pikku rouva hänestä tulee kolmen neljän vuoden perästä!\"\n\nHän vaikeni, huohotti ja lakkasi hetkeksi nauramasta.\n\n\"Onnettomuudeksi meidän pikku Maurice tuli taas jaloistaan heikoksi\naamulla. Hän kasvaa liian nopeasti, se poika. Äidin täytyi panna hänet\nmaata leposohvalle noitten kuuden keskeen, ja voinette arvata, että hän\ntuntee itsensä hieman alakuloiseksi siitä, ett'ei hän voi hyppiä ja\nnauraa niinkuin ne muut. Pikku piltti parka!\"\n\nHän katsoi poispäin, ja hetkiseksi peitti pilvi hänen kasvonsa. Hän\ntunsi ehkä saman salaperäisen, jääkylmän tuulahduksen, joka oli saanut\nConstancen kauhistumaan eräänä iltana, kun hän näki poikansa pyörtyvän.\nMutta pian poistui pilvi, ja näytti siltä kuin hän tietämättään olisi\ntehnyt vertauksen, sillä hän kysyi iloisesti:\n\n\"A propos, se kaunis vaaleanverinen, eikö hän ole vielä valmis?\"\n\nMathieu kummastui, mutta ymmärsi vihdoin, että hän kysyi, eikö Norine jo\nole synnyttänyt lastaan.\n\n\"Ei vielä, siihen on vielä kuukausi, niinkuin tiedätte.\"\n\n\"Minäkö! Minä en tiedä mitään ja minun kysymykseni oli itse asiassa\ntyhmä, sillä minä en tahdokaan mitään tietää. Kun te olette maksanut\nkaikki, niin saatte sanoa hänelle vielä kerran, että minä en tahdo\ntietää sen enempää hänestä enkä lapsesta.\"\n\nNyt kuului sairaanhoitajattaren ääni ylhäältä portailta.\n\n\"Herra! Herra! Tulkaa heti!\"\n\nBeauchênekin kiirehti häntä.\n\n\"Menkää, menkää, ystäväni. Minä odotan hieman saadakseni tietää, saanko\nmies- vai naissukulaisen.\"\n\nKun Mathieu tuli huoneesen, häikäsi hänen silmiään. Ikkunasta, jonka\nverhot oli vedetty syrjään, virtasi sisään säkenöitsevä päivänpaiste. Ja\nhän näki tohtorin valkeassa esiliinassaan auttavan lasta yli kynnyksen.\nJa hän kuuli Mariannen, rakastetun, lemmityn Mariannensa huudahtavan\näitien viimeisen huudon, joka vapisi ilosta, tuskasta ja toivosta, ja\nmelkein samassa silmänräpäyksessä vastasi siihen äsken syntyneen vieno\ntervehdys päivän valolle. Se oli tehty, taaskin uusi olento jatkoi\nolentojen ketjua sädehtivässä auringon valossa.\n\n\"Se on poika\", sanoi tohtori.\n\nMathieu kumartui jo Mariannen puoleen, ja äärettömän suuren hellyyden ja\nkiitollisuuden purkauksessa suuteli hän vaimonsa kauniita, vielä\nkyyneleisiä silmiä. Mutta nyt hymyili Marianne kyyneleittensä lävitse.\n\n\"Ah, minun rakas, rakas vaimoni, miten sinä olet ollut kiltti ja urhea,\nja miten minä sinua rakastankin!\"\n\n\"Niin, niin, minä olen niin onnellinen, ja nyt rakastan minä sinua vielä\nenemmän kaiken sen rakkauden tähden, jota sinä olet minulle niin\nylenpaltisesti osoittanut.\"\n\nTohtori Boutan kielsi Mariannen puhumasta ainoatakaan sanaa enää. Hän\noli aivan ihastunut tuohon kauniisen lapseen, mutta kun vanhemmat\npitävät toisistaan eivätkä käytä minkäänlaisia temppuja luontoa\npettääkseen ja elävät terveellisesti ja järjellisesti, välittämättä\nmaailman tyhmistä tavoista, niin silloinhan heidän täytyy saada kaikkein\nkomeimmat lapset, lausuili hän.\n\nMathieu hyökkäsi portaille ja huusi:\n\n\"Se on poika!\"\n\n\"Bravo\", vastasi Beauchênen ivallinen ääni alhaalta, \"nyt teillä on\nneljä, tyttöä lukuun ottamatta. Minä toivotan onnea! Ja nyt minä menen\nheti kotiin kertomaan tätä Constancelle.\"\n\nOi, tuo taistelun ja voiton huone, jonne Mathieu nyt taas meni, se\nsädehti kuin sädekehässä! Marianne vapisi vielä kestetyn kärsimyksensä\ntähden, mutta mikä pyhä kärsimys, ja mikä ääretön tulevaisuuden toivo\ntäytti hänen nyt, suloinen, kaunis ilo siitä, että hän on antanut hengen\nuudelle olennolle! Mitä sillä on väliä, vaikka kuolema tekikin\nvälttämätöntä työtään, mitä sillä oli väliä, että huonosti kylvetyn ja\nhuonosti viljellyn pellon vilja harveni siitä, että siemenet eivät\nitäneet? Sato tulisi kuitenkin yhä rikkaammaksi, ja kiitos siitä\nrakastavain jumalalliselle tuhlaamiselle, rakastavaisten, joita maailmaa\nluova rakkaus kiihoitti. Ja korvaus tuli aina pian, elämä puhkesi\nliekkiin kaikkialla kuin tulipalo, kuohui toisaalla, kun viikate\ntoisaalla niitti, ja nyt vietti se tässä huoneessa voitonjuhlaansa,\naivankuin korvatakseen muut rikokselliset ja salaiset raskaudet, muut\nhirveät ja häpeälliset synnytykset. Yksi ainoa olento, joka syntyi, tuo\nheikkoääninen, alaston raukka, oli arvaamaton aarre lisääntyneessä\nelämässä, oli ikuisuuden vakaannuttaja. Ja niinkuin koko lämmin suviyö\noli tuoksuineen tulvannut sisään sinä iltana, jolloin hän siitettiin,\njotta koko luonto olisi saanut ottaa osaa hedelmöivään syleilyyn, samoin\nvirtasi tänään, synnyinhetkenä, hehkuva aurinko sisään, loi elämää ja\nlauloi voitonhymnin ikuisesta elämästä ikuisen lemmen kautta.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\n\n\n\nI\n\n\n\"Etkö sinä kuule, mitä minä sanon, minä osaan aivan hyvin kylvettää\nhänen ilman Zoén apuakin\", huusi Mathieu suuttuneena. \"Makaa sinä vaan\nvuoteessasi ja nauti lepoa.\"\n\n\"Mutta täytyyhän Zoén panna kylpyamme kuntoon ja kantaa siihen lämmintä\nvettä\", vastasi Marianne.\n\nHän nauroi, ja Mathieun täytyi myöskin nauraa.\n\nKaksi päivää sitten olivat he taas muuttaneet takaisin tähän pieneen\ntaloon, jonka he olivat vuokranneet Séguinilta, metsänlaidasta\nJanvillessä. Heillä oli niin kiire päästä takaisin maalle, että Marianne\noli vasten tohtorin tahtoa ollut niin varomaton, että oli antanut tuoda\nitsensä tänne ulos neljätoista päivää synnyttämisensä jälkeen. Mutta\nmaaliskuu oli tänä vuonna niin päivän paisteinen ja kevätmäinen, että\nhän tunsi itsensä ainoastaan hieman väsyneeksi matkan jälkeen. Ja nyt\nsunnuntaina, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttooriinsa ja iloitsi\nsiitä, että saa viettää koko päivän yhdessä vaimonsa kanssa, vaati hän,\nettä Marianne makaisi aina aamiaiseen asti, kello kahteentoista.\n\n\"Minunhan täytyy vähän osata katsoa lasta\", sanoi hän, \"sillä aikaa kuin\nsinä lepäät. Sinähän pidät häntä sylissäsi aamusta iltaan. Ja jos sinä\ntietäisit, miten minä nautin siitä, että saan olla tässä huoneessa\nyhdessä sinun ja pikkulemmikkimme kanssa!\"\n\nHän meni suutelemaan vaimoaan ja tämä vastasi hymyillen hänen\nsuuteloonsa. Sitten kumartui Marianne kehtoon päin, joka oli sängyn\nvieressä.\n\n\"Mutta nuori herra Gervais nukkuu kuin tukki. Katso häntä! Eihän sinulla\nvaan voi olla sydäntä herättää häntä?\"\n\nMolemmat katselivat nyt hetken, mitenkä hän nukkui. Marianne oli pannut\nkätensä miehensä kaulalle, heidän hiuksensa ja hengityksensä sulivat\nyhteen, ja he hymyilivät onnellisina kehdolle, jossa pieni, hento olento\nlepäsi. Hän oli kaunis poika, ja puhtonen ja valkea, mutta täytyy olla\nisä ja äiti voidakseen päätellä niin paljon tuosta tuskin valmiista\nihmisaineesta kehittymättömine piirteineen. Kun hän nimittäin aukasi\nsilmänsä, huusivat he vilkkaasti:\n\n\"Hän näki minun!\"\n\n\"Niin näkikin. Ja minun myös, hän katseli minua, hän käänsi päätään.\"\n\n\"Tuo pikku enkeli!\"\n\nSe oli ainoastaan mielikuvitusta. Mutta nuo rakkaat, pienet kasvot\nsanoivat heille niin paljon, jota ei kukaan muu olisi ymmärtänyt. He\nlöysivät itsensä ja toisensa niissä, he keksivät niin monta\nyhdennäköisyyttä, että he voivat tuntikaudet keskustella siitä tärkeästä\nkysymyksestä, kumman näköinen hän enimmän oli. Molemmat väittivät\nitsepintaisesti että hän oli toisen elävä kuva.\n\nHerra Gervais rupesi luonnollisesti heti huutamaan, kun sai silmänsä\nauki. Mutta Marianne oli taipumaton: ensin kylpy, sitten aamiainen. Zoé\nkantoi ylös lämpimän veden ja pani sitten ikkunan luona,\npäivänpaisteessa olevan kylpyammeen kuntoon. Ja Mathieu kylvetti lapsen,\npesi sitä kolme minuuttia hienolla pesusienellä, ja Marianne johti\nsängystään työtä laskien leikkiä Mathieun liiallisesta varovaisuudesta;\nnäytti siltä kuin Mathieu olisi pidellyt pientä, äskensyntynyttä\njumalaa, jonka hän pelkäsi musertavansa sormiensa välissä. He yhä vaan\nihailivat häntä. Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen,\nkimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä\nihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen\nheti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut\nkelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.\n\n\"Nyt\", sanoi Mathieu, kun Zoé oli auttanut häntä kuivaamaan pojan\nhienolla liinavaatteella, \"nyt me punnitsemme herra Gervaisin.\"\n\nSe oli vaikea tehtävä, joka tuli vielä vaikeammaksi sen\nvastenmielisyyden tähden, jota pienokainen osoitti tätä tointa vastaan.\nHän tenäsi vastaan ja potkieli vaa'assa, niin että oli mahdotonta saada\nvaaka suoraan ja määrätä ne grammat, jotka hän oli enentynyt painossa\nviikon kuluessa. Äidin täytyi sekaantua asiaan.\n\n\"Pane vaaka pöydälle minun sänkyni viereen ja anna pienokainen minulle\npyyhinliinassa. Sitten me vähennämme pois pyyhinliinan painon.\"\n\nMutta nyt tapahtui tuo tavallinen aamuhyökkäys. Nuo neljä lasta, jotka\njo alkoivat itse saada päälleen vanhempain auttaessa nuorempia ja Zoén\nollessa saapuvilla, hyökkäsivät nyt sisään kuin villi hevoslauma. He\nolivat jo kietoutuneet isän kaulaan; nyt tekivät he rynnäkön äidin\nsänkyä vastaan tervehtiäkseen häntä; he ikäänkuin kivettyivät\nihmettelystä nähdessään Gervaisin vaa'assa.\n\n\"Minkätähden hän nyt taas punnitaan?\" kysyi Ambroise, nuorin pojista.\n\nMolemmat kaksoset, Blaise ja Denis, vastasivat yhteen ääneen:\n\n\"Olethan sinä kuullut, että sentähden, että oltaisiin varmat siitä, että\nmammaa ei ole petetty, vaan että he punnitsivat oikein, kun mamma osti\nhänet torilta!\"\n\nMutta Rose, jonka jalat eivät vielä olleet oikein varmat, laahasi\nitseään eteenpäin sängyn laitaa pitkin, tarttui vaakaan ja huusi\nkimakalla äänellään:\n\n\"Tahdon nähdä! Tahdon nähdä!\"\n\nHän oli vähällä vetää kumoon kaikki. Lapset täytyi heti viedä ulos,\nsillä nyt he tahtoivat kaikki neljä olla mukana ja kurkoittivat pieniä\nkäsiään.\n\n\"Rakkaani\", sanoi isä, \"tehkää minulle se palvelus, että menette ulos\nleikkimään. Ottakaa hattunne, auringon tähden, ja pysykää ikkunan alla,\nettä kuulemme äänenne.\"\n\nMariannen onnistui vihdoin saada vaaka seisomaan Gervaisin huudosta ja\npotkimisesta huolimatta. Ja ajatelkaa, miten hauskaa, hänen painonsa oli\nlisääntynyt seitsemällä grammalla! Tähän asti oli hänen painonsa ollut\naina melkein sama. Mutta nyt hän oli alkanut kasvaa! He olivat jo\nnäkevinään hänen kävelevän suurena ja voimakkaana. Äiti nousi istualleen\nja kapaloitsi hänet tottuneilla käsillään vastaten leikillisesti hänen\nhuutoonsa:\n\n\"Niin, niin, minä tiedän, että meillä on hyvin nälkä ... ruoka on pian\nvalmis, liemiruoka on tulella, me annamme sitä pian, aivan lämpimänä.\"\n\nMarianne oli pannut komeat hiuksensa suureen solmuun, niin että hänen\nvalkea kaulansa paljastui, hän oli puettu ainoastaan kauniisen valkeasta\nflanellista tehtyyn aamuröijyyn, joka oli reunustettu pitseillä, ja\nhänen paljaista käsivarsistaan näkyi ainoastaan pieni osa. Nojaten\nselkäänsä kahteen tyynyyn nauroi hän yhä vaan ja otti sitten esiin\nvalkean rintansa, ja nälkäinen lapsi, joka ei vielä nähnyt, etsi sitä\nkäsin ja huulin. Kun hän oli löytänyt, mitä etsi, imi hän ahnaasti,\naivan kuin olisi tahtonut imeä koko äitinsä, kaiken hänen parhaimman\nverensä.\n\nMarianne huudahti heikosti, vielä hymyillen.\n\n\"Ai, tuota pikku peikkoa, se tekee minulle pahaa!\"\n\nKun Mathieu aikoi vetää eteen ikkunanverhon väittäen, että he saavat\nliian paljon auringonvaloa, sanoi Marianne:\n\n\"Ei, ei, anna meidän pitää aurinko! Se ei meitä häiritse, se täyttää\nmeidän suonemme keväällä!\"\n\nHän tuli takaisin ja vaipui äännetönnä ihailemaan tuota kaunista\nnäytelmää. Se oli terve, kaunis elämä itse, joka kukki siinä kirkkaassa\nauringon valossa; hän näki ikuisen elämän pyhimmän symboolin: lapsen\näitinsä rinnoilla. Se oli raskaustilan jatkoa, äiti uhrasi itsensä vielä\nmonina pitkinä kuukausina, täydensi uuden ihmisolennon luomista, aukasi\nsen elämän lähteen, joka virtasi hänen sisästään koko maailmaan. Hän oli\nkivulla synnyttänyt lapsensa painaakseen sitä sitten rintaansa vasten,\nuutta lempeää asuinpaikkaa vasten, jossa oli lämpöä ja ruokaa. Ei mikään\nole sen luonnollisempaa ja välttämättömämpää. Molempain heidän\nkauneutensa ja terveytensä tähden antoi hän ravintoa annettuaan ensin\nhengen. Se ilo, se ääretön toivo, joka heistä sädehti, oli ainoastaan\ntuo luonnollinen majesteettisyys kaikissa niissä, jotka kasvavat\nterveellisesti ja loogillisesti ja tekevät ihmissadon rikkaammaksi.\n\nZoé, joka oli siivonnut huoneen ja vienyt kylpyammeen ulos, tuli nyt\ntaas ylös suuri sireenivihko vaasissa ja ilmoitti, että herra ja rouva\nAngelin olivat alhaalla ja kysyivät, miten rouva jaksaa.\n\n\"Käske heidän tulla tänne ylös\", sanoi Marianne iloisesti. \"Minä voin\nkyllä ottaa vastaan heidät.\"\n\nAngelinit olivat se rakastunut pari, joka asui pienessä talossa\nJanvillessä ja teki pitkiä kävelymatkoja yksinäisillä teillä ja\npoluilla. Rouva oli ihastuttavan kaunis, pitkä, tummaihoinen,\nkaunisvartaloinen ja näytti aina iloiselta ja elämänhaluiselta. Mies oli\nvaaleaverinen ja hartiakas ja näytti musketööriltä. Paitsi niitä\nkymmentätuhatta, jonka he saivat korkoina ja joka teki mahdolliseksi\nheidän suruttoman elämänsä, ansaitsi mies vielä vähän rahaa maalaamalla\nviuhkoihin ruusuja ja kauniitten naisten kuvia. Heidän elämänsä oli\ntähän asti ollut alituista lemmenkuherrusta. Viime kesän loppupuolella\nolivat he tulleet ystävällisiin väleihin Fromentein kanssa, jotka he\ntapasivat joka päivä.\n\n\"Eikö ole nenäkästä, jos me nyt tulemme sisälle?\" huusi Angelin\nsointuvalla äänellä alhaalta.\n\nKun rouva Angelin oli vilkastuneena kävelymatkastaan kevätauringossa\nsuudellut Mariannea, pyysi hän anteeksi varhaista vierailuaan.\n\n\"Ajatelkaahan, vasta eilen illalla saimme me tietää, että te olette jo\ntäällä. Emme me odottaneet teitä ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.\nKun me kulimme tästä sivuitse, emme voineet vastustaa halua pistäytyä\nsisälle kuulemaan, miten voitte ... annattehan te anteeksi, eikö totta?\"\n\nVastausta odottamatta jatkoi hän taas kuin auringonvalosta juopunut\nleivonen:\n\n\"Vai niin, tuossa hän on, tuo pieni, uusi herra. Poika, eikö niin? Ja\nkaikki on käynyt hyvin, sen minä näen. Teidän käy aina hyvin. Oi, miten\npieni hän on vielä ja suloinen! Katsohan, Robert, miten soma hän on, kun\nhän imee. Oikea pieni nukke, oo, miten hauska hän on! Häntä on oikein\nhupainen katsella.\"\n\nKun mies näki, että hänen vaimonsa oli niin huvitettu, tuli hänkin\nlapsen luokse ja yhtyi ihailuun ollakseen vaimolleen mieliksi.\n\n\"Oh, hän on todellakin sievä. Minä olen nähnyt toisia, jotka ovat\ninhoittavia, aina laihoja ja punasinertäviä ja näyttävät kynityiltä\nkananpojilta. Kun pikkulapset ovat valkeita ja täyteläisiä, niin niitä\non hauska katsella.\"\n\n\"Mutta tehän voitte saada samanlaisen, kun vaan tahdotte\", huudahti\nMathieu nauraen. \"Te kun olette molemmat niin terveitä...\"\n\n\"Ei, ei, siitähän ei voi koskaan olla varma. Ja muuten Claire ei tahdo\nlasta, ennenkuin hän on tullut kolmenkymmenen vanhaksi. Meillä on vielä\nviisi vuotta jälellä elääksemme toisiamme varten. Kun Claire täyttää\nkolmekymmentä, niin saammepa sitten nähdä.\"\n\nRouva Angelin oli kuitenkin hyvin ihastunut ja katseli yhä lasta,\naivankuin hänen olisi ruvennut tekemään mieli uutta leikkikalua;\nluultavasti heräsi äidintunne myös äkkiä hänessä. Hän ei ollut paha,\npäinvastoin oli hänellä hyvä sydän, vaikka hän näytti ajattelevan\nainoastaan itseään ja rakkauttaan.\n\n\"Oi, Robert\", sanoi hän, \"jos mulla kuitenkin olisi yksi!\"\n\n\"Vai niin, minä en enään ole kylliksi sinulle\", vastasi mies\nleikillisesti. \"Sinähän tiedät, että me yhdeksän kuukauden raskauden ja\nviidentoista kuukauden imetyksen aikana emme sitten voisi edes suudella\ntoisiamme. Se on kaksi vuotta ilman pienintäkään hyväilyä.\"\n\nMathieu nauroi.\n\n\"Se on hieman liioiteltu. Mutta parasta on joka tapauksessa kieltäytyä\nsiitä.\"\n\n\"Kuulethan, Claire, kieltäytyä! Mikä sietämätön sana! Mutta jos minä en\nvoi, jos minä menen toisten luo?\"\n\nMolemmat naiset punastuivat, mutta eivät närkästyneet tuosta\ntavallisesta leikistä tämän mieluisan puheenaineen suhteen. Eikö heille\nvoitu antaa sitä suurta, suloista hellyydentodistusta, että oltaisiin\nuskollisia ja odoteltaisiin? Mennä toisten luo, sehän on inhoittavaa,\nvastenmielistä!\n\n\"Antaa hänen pakista\", sanoi rouva Angelin. \"Hän rakastaa minua liian\npaljon, hän ei edes tiedä, onko muita naisia olemassakaan.\"\n\nMutta hän alkoi kuitenkin tuntea jonkinlaista mustasukkaista\nlevottomuutta. Ja kun hän katseli Mariannea, ei hän voinut tehdä\nääneensä sitä kysymystä, että eikö raskaudentila pilaa hänen kauneuttaan\nja vieroita miestä hänestä. Tämä iloinen, terve nainen lapsi rinnoillaan\ntässä valkeassa, päivänpaisteisessa vuoteessa ... se oli hurmaava taulu.\nMutta oli miehiä, jotka inhosivat sellaista. Ja hänen hiljaiset\najatuksensa puhkesivat vihdoin seuraaviin sanoihin:\n\n\"Muuten voisinhan minä olla itse imettämättä lastani. Mehän voisimme\nottaa imettäjän.\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi mies. \"Minä en koskaan antaisi sinun imettää\nitse, se olisi hulluutta.\"\n\nHän katui heti raakaa lausettaan ja pyysi Mariannelta anteeksi. Mutta\nhän lisäsi, että nykyään ei yksikään äiti tahdo itselleen sellaista\nvaivaa, että imettäisi itse, jos hän vaan on vähänkin hyvissä varoissa.\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Marianne tyynesti hymyillen, \"vaikka saisin\nsata tuhatta frankia korkoina, imettäisin sittenkin kaikki lapseni,\nvaikka niitä olisi kokonainen tusina. Ennen kaikkea luulen, että minä\ntulisin sairaaksi, ell'ei tämä pikku lemmikki vapauttaisi minua\nrunsaasta maidostani. Ja sitten minä kuvittelisin, ett'en ole täyttänyt\nvelvollisuuttani häntä kohtaan, minä tuntisin itseni syylliseksi hänen\npienimpäänkin pahoinvointiinsa, niin, tuntisin itseni rikokselliseksi\näidiksi, äidiksi, joka ei tahdo uhrata kaikkeansa lapsensa terveyden ja\nhengen eteen.\"\n\nHän käänsi kauniit, hellät silmänsä poikaan, sanomattomalla rakkaudella\nkatseli hän, miten poika imi ahnaasti, onnellisena silloinkin kuin tämä\nväliin teki pahaa ja imi liian kovasti, ja sitten jatkoi hän\nunelmoivalla äänellä:\n\n\"Lapseni toisen luona, ei, ei koskaan, ei koskaan! Minä tulisin\nmustasukkaiseksi, minä tahdon, että hän tykkönään muodostuu minusta,\nsyntyy minusta, ja täydentyy minusta. Hän ei silloin olisi minun\nlapseni, jos toinen hänen valmiiksi loisi. Eikä tässä ole kysymyksessä\nvaan hänen ruumiillinen terveytensä, minä puhun koko hänen\nolemuksestaan, hänen järjestään, hänen sydämestään, jotka hänen täytyy\nsaada ainoastaan minun kauttani, minusta yksinään. Rakas, rakas lapseni!\nKun hän imee näin voimakkaasti, tunnen minä, että sulaudun tykkönään\nhäneen; se on nautintoa.\"\n\nJa kun hän katsoi ylös, huomasi hän vuoteen päässä Mathieun, joka\nliikutettuna katseli häntä. Ja sitten lisäsi hän iloisesti:\n\n\"Sinäkin olet tässä lapsessa...\"\n\n\"Hän on oikeassa\", sanoi Mathieu kääntyen noihin lempiviin\naviopuolisoihin, \"minä toivoisin, että kaikki äidit olisivat kuulemassa\nvaimoani ja että Ranskassa taas tulisi muotiin se, että äidit itse\nlapsensa imettäisivät. Eikö se ole kauniinta maailmassa?\"\n\nAngelinit nauroivat kohteliaisuudesta, mutta eivät näyttäneet\nvakaantuneen asiasta. Ja sitten jättivät he hyvästi.\n\n\"Yhdeksänkö kuukauden perästä siis?\" kysyi Mathieu veitikkamaisesti.\n\n\"Sanokaamme kahdeksantoista\", vastasi mies, \"niin meillä on yhdeksän\nkuukautta ajattelemisen aikaa.\"\n\nNyt kuului hirveä melu ikkunan alta. Ambroise oli heittänyt pallon, ja\nse oli takertunut puuhun, Blaise ja Denis koettivat osata siihen\nkivellä, Rose huusi ja hyppeli korkealle, ikäänkuin hän olisi toivonut\nylettyvänsä sinne käsillään. Angelinit pysähtyivät katselemaan.\n\n\"Herra Jumala\", sanoi Claire, \"millaista sitten tulee, kun tusina on\ntäysi?\"\n\n\"Oh\", sanoi Marianne, \"talo tuntuisi minusta kuolleelta, ell'eivät he\nhuutaisi. -- Jääkää hyvästi, minä käyn tervehtimässä teitä niin pian\nkuin saan lähteä ulos.\"\n\nMaaliskuu ja huhtikuu olivat ihania, ja tuossa pienessä, vihannuuteen\nverhoutuneessa talossa vallitsi alituinen ilo. Varsinkin oli juhla\nylinnä sunnuntaisin, kun Mathieun ei tarvinnut mennä konttoriinsa. Muina\npäivinä läksi hän aamusin ja palasi kello seitsemän, aina paljon työtä\nmukanaan. Ja vaikka tämä ei häirinnytkään hänen hyvää mieltänsä, alkoi\nhän kuitenkin tulla hieman levottomaksi tulevaisuuden suhteen. Hän ei\ntähän asti ollut ollenkaan murehtinut niitten niukkojen olojen tähden,\njota hän omaisineen vietti. Hän ei ollut kunnianhimoinen eikä toivonut\nrikkauksia; hän tiesi, ett'ei hänellä enempää kuin vaimollaankaan ollut\nmuuta käsitystä onnesta kuin saada suurimmassa yksinkertaisuudessa elää\nterveellistä elämää, joka on täynnä rauhaa ja rakkautta. Mutta hän kysyi\nväliin itseltään, mitenkä he ollenkaan voivat elää vaikka\nvaatimattomastikin, jos perhe aina lisääntyisi. Mitä tekisi hän sitten,\njos he saisivat vielä useampia lapsia, miten hankkisi hän varoja, jos\nuusi vesa toisi uusia tarpeita. Sitä mukaa kuin yhä useammat pienet suut\navautuvat ja pyytävät ruokaa, sitä mukaa täytyy raivata uusia uria,\nhankkia elintarpeita, ell'ei tahdo tulla syylliseksi anteeksi\nantamattomaan kevytmielisyyteen. Ihminen ei voi munia umpimähkään kuin\nlinnut ja jättää poikasiaan Jumalan huomaan tai toisten elätettäväksi.\nJa nämät ajatukset saivat yhä suuremman vallan hänessä Gervaisin\nsyntymän jälkeen, kun taloudellinen tila tuli niin huonoksi, että\nMarianne ei tiennyt, miten hän tulee toimeen kuukauden lopulla, vaikka\nhän teki ihmeitä säästäväisyydellään. Pienimpiäkin menoja täytyi\nvälttää, lapset eivät saaneet voita leivälleen ja heidän täytyi pitää\ntakkejaan, kunnes ne rikkinäisinä putosivat päältä. Ja he kasvoivat yhä\nja maksoivat vuosi vuodelta yhä enemmän. Kolme poikaa oli täytynyt panna\nJanvillessä erääsen pikkukouluun, joka ei ollut varsin kallis. Mutta\nensi vuonnahan heidän piti alkeiskouluun, ja mistä ottaa rahat siihen?\nSe oli paha probleemi ja aina kasvavana levottomuutena, joka hieman\nsynkistytti ihanaa kevättä.\n\nPahinta oli, että Mathieu oli tullut vakuutetuksi siitä, että hän jää\nijäkseen piirustajaksi Beauchênen tehtaasen. Ja jos hänen palkkansa\njonakin päivänä tulisikin kaksinkertaiseksi, ei hän kuitenkaan voisi\nseitsemällä kahdeksalla tuhannella frankilla toteuttaa unelmaansa\nsuurilukuisesta perheestä, joka kasvoi ylpeässä vapaudessaan kuin\nrunsaskasvuinen metsä ja joka ei voinut ketään muuta kuin hyvää,\nyhteistä äitiä, maaemoa, kiittää voimastaan, terveydestään ja\nkauneudestaan. Aina siitä asti kuin hän tuli takaisin Janvilleen, oli\nmaa eriskummallisella tavalla vietellyt häntä puoleensa, ja pitkillä\nkävelymatkoillaan hautoili hän epämääräisiä ajatuksia, jotka yhä\nlaajenivat. Hän voi useita minuutteja seisoa liikkumatta viljapellon\nääressä, metsän laidassa, lammen rannalla, jonka vesi auringossa\nkimalteli, orjantappurain keskellä kivikkomäellä. Silloin tuli hänen\nmieleensä kaikenlaisia sekavia suunnitelmia, epämääräisiä unelmia,\njotka olivat niin omituisia, ett'ei hän niistä vielä puhunut\nkenellekään, ei edes vaimolleen. Hänestä olisi ehkä tehty pilaa, hän oli\nvielä siinä epämääräisessä kohdassa, jolloin keksijä tuntee keksintönsä\nvalmistuvan, ennenkuin aate vielä on saavuttanut määrättyä muotoaan.\nMiksi ei hän kääntynyt maaemon puoleen, tuon ijankaikkisen imettäjän,\nmiks'ei hän kyntänyt ja kylvänyt näitä suunnattomia kenttiä, näitä\nmetsiä, kankaita, kivikoita, jotka olivat hänen ympärillään\nhedelmättömiksi heitettyinä? Sehän oli oikeudenmukaista, että jokainen\nihminen hankki itselleen osansa rikkauksiin, loi itse elämänsä\nvälikappaleet; miksi ei hän sitten luonut jokaiselle uudelle lapselle\nuutta hedelmällistä kenttää, joka sen elättäisi ilman että yhteisistä\nvaroista tarvitsisi ottaa lisää? Mutta nämät olivatkin vaan hänen\nmietteitänsä, kaikki oli vielä vaan kauniina unelmana.\n\nFromentit olivat olleet maalla enemmän kuin kuukauden, kun Marianne,\njoka nyt oli aivan terve, meni eräänä iltana Yeusen sillalle lykäten\nedellään pikku Gervaisin vaunuja odottamaan Mathieutä, jonka piti tulla\naikaisin kotiin. Hän tuli jo kuuden aikaan. Ja Marianne sai päähänsä,\nettä kulettaisiin kiertotietä, mentäisiin Lepailleurin myllylle, pienen\nmatkaa virtaa alas, ostamaan tuoreita munia.\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", sanoi Mathieu. \"Minä olen, kuten tiedät,\naivan ihastunut heidän vanhaan romantiseen myllyynsä. Se ei kuitenkaan\nestäisi minua repimästä sitä ja rakentamasta uutta, uudenaikaista\nmyllylaitosta sijaan, jos se olisi minun.\"\n\nPihalla, vanhan, runollisen, puoleksi muurivihreään peittyneen\nrakennuksen edessä, jonka sammaltunut ratas lepäsi lumpeenkukkain\nsylissä, tapasivat he Lepailleurin puolisot: mies punatukkainen, pitkä\nja laiha, vaimo yhtä punatukkainen ja laiha kuin miehensäkin, molemmat\nnuoria ja jäykkäniskaisia. Poika, Antonin, istui maassa ja kaivoi pientä\nkuoppaa pienillä käsillään.\n\n\"Muniako?\" sanoi Lepailleurin vaimo. \"Kyllä meillä niitä on.\"\n\nHän ei ollenkaan kiirehtinyt, vaan katseli Gervaisia, joka nukkuen\nmakasi vaunuissa.\n\n\"Vai niin, tämä on viimeinen. Vahva ja kaunis pienokainen!\"\n\nMutta Lepailleur naurahti ja sanoi talonpojan varmuudella herrasmiestä\nvastaan, joka elää ahtaissa oloissa:\n\n\"Se on siis viides. Meillä, köyhillä ihmisillä, ei olisi varaa\nsellaiseen.\"\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Mathieu tyynesti. \"Teillähän on tuo mylly ja teillä on\nmaata, jonka tuotanto voidaan tehdä kaksinkertaiseksi lastenne työllä.\"\n\nNämät sanat olivat kuin ruoskan isku, joka sai Lepailleurin\nhaltioihinsa. Hän päästi taas koko harminsa valloilleen. Hänen vanha\nmyllyrähjänsä ei todellakaan ollut sellainen, että siitä olisi voinut\nrikastua, ei hänen isänsä eikä isoisänsä olleet sillä mitään ansainneet.\nJa mitä tulee hänen maahansa, niin siinähän oli ne kauniit myötäjäiset,\njotka hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan, maa sellainen, jossa ei\ntahtonut mitään kasvaa ja jota sai turhaan hiellään kastella, se ei\ntuottanut edes niin paljon että siitä olisi saanut takaisin rahansa\nlannasta ja siemenistä!\n\n\"Ennen kaikkea\", huomautti Mathieu, \"pitäisi teidän korjata myllyänne,\npanna siihen uusi myllylaitos tai vielä parempi hyvä höyrykone.\"\n\n\"Korjata mylly! Hankkia siihen höyrykone! Sehän olisi hullutusta! Mitä\nse hyödyttäisi? Myllyhän seisoo jo joka toinen kuukausi, kun ihmiset\nnäillä seuduin ovat melkein tykkönään laanneet viljaa viljelemästä.\"\n\n\"Muuten, jos maanne on tuottanut vähemmän kuin ennen\", jatkoi Mathieu,\n\"niin on se siksi, että te viljelette sitä huonosti, vanhan tavan\nmukaan, ajattelemattakaan koneita ja lannoitusta.\"\n\n\"Nehän ovat juuri koneet, jotka ovat saattaneet meidät, pikkuviljelijät\nvararikkoon! Oh, minä tunnen tuon, ja minä tahtoisin nähdä, mitenkä te\nmenettelisitte hoitaaksenne maata paremmin ja saadaksenne sen\ntuottamaan, mitä se ei tahdo tuottaa!\"\n\nHän tuli oikein vihaiseksi ja puhkesi taas niihin moitteisiin, jotka\naiheutuivat hänen laiskuudestaan ja itsepäisyydestään. Hän oli\nmatkustellut, hän oli tapellut Afrikassa, ei kukaan voine sanoa, että\nhän olisi sulkeutunut kuoreensa kuin kilpikonna. Mutta kun hän oli\npalannut rykmentistä, oli häntä ruvennut maanviljelys inhoittamaan, kun\nhän ymmärsi, ett'ei se koskaan voi antaa hänelle muuta kuin kovan\nleipäpalasen. Maa oli mennyttä niinkuin meidän Herrammekin, talonpojat\neivät enään luottaneet siihen, niin vanhentunut tyhjiin imetty ja\nlaihtunut se oli. Aurinkokin oli joutunut harhateille, nyt oli lunta\nheinäkuussa ja ukkosta joulukuussa, vuodenajat olivat aivan\nsekaantuneet, ja se teki kaiken sadon mahdottomaksi.\n\n\"Ei, maanviljelys on tykkönään mennyttä kalua. Maata, työtä, niitä ei\nenään ole olemassa. Talonpoika, joka tekee orjantyötä, ei pian saa edes\njuomavettään. Sentähden tahdon minäkin mieluummin hukuttaa itseni kuin\nhankkia lasta lisään; tarpeetonta on hankkia useampia köyhiä\nlapsiparkoja maailmaan, ja jos Antonin on yksin, jää hänelle ainakin\nvähän, millä elää meidän kuolemamme jälkeen. Ja sen minä myös sanon,\nett'en koskaan pakoita Antoninia maanviljelijäksi. Jos hän tahtoo lukea,\njos hän tahtoo Pariisiin, niin minä sanon, että hän on oikeassa ja että\nPariisi on ainoa, joka kelpaa kunnon miehelle, joka tahtoo edistyä. Hän\nmyyköön siellä minun puolestani vaikka kimpsuja ja kampsuja ja\nkoettakoon siellä saada rahansa hedelmää tuottavaksi. Siellä se on kuin\nlantit kasvavat, ja minä kadun vaan, ett'en itse tohtinut ryhtyä\nsellaisiin puuhiin, kun vielä oli aika.\"\n\nMathieu nauroi. Eikö se ollut merkillistä että hän, herrasmies,\nylioppilas, lukumies, ihaili palaamista takaisin maahan, kaiken työn\näidin luokse, jotavastoin tämä talonpoika ja talonpojan poika sätti ja\nkirosi maata ja toivoi, että poikansa kääntäisi sille selkänsä? Siinä\noli vastakohtia, joilla on suuri merkitys, uusi esimerkki\nmaaseutuväestön tulvaamisesta kaupunkeihin, joka vuosi vuodelta yhä\nkasvoi ja sai kansan vähäveriseksi ja heikoksi.\n\n\"Te olette väärässä\", sanoi Mathieu leikillisellä äänellä katkaistakseen\nkären keskustelulta. \"Älkää olko uskoton maaemolle, se on vanha\nrakastajatar, joka voi kostaa. Teidän sijassanne pakoittaisin minä sen\nkaksinkertaisella ahkeruudella antamaan niin paljon kuin suinkin. Maaemo\non nyt niinkuin ennenkin hedelmällinen puoliso, ja hän antaa yhä\nvieläkin satakertaisen hedelmän, jos häntä syleilee hedelmällisellä\nrakkaudella.\"\n\nMutta Lepailleur vastusteli ja teki nyrkeillään liikkeitä.\n\n\"Ei, minä olen suuttunut siihen lutkaan!\"\n\n\"Mikä minua enimmän kummastuttaa\", jatkoi Mathieu, \"on se, että ei\nkukaan viisas ja urhea mies ole vielä ottanut viljelykseen tuota\näärettömän suurta Chantebledin tilaa, jonka vanha Séguin kerran aikoi\ntehdä oikein suurenmoiseksi. Siinä on suuria, viljelemättömiä maita,\nmetsiä, jotka osaksi pitäisi hakata, kankaita, jotka olisi helppo tehdä\nhedelmälliseksi. Mikä kaunis työala miehelle!\"\n\nLepailleur jäi suu ammollaan tuijottamaan. Mutta sitten ei hän enään\nvoinut olla nauramatta.\n\n\"Ei, kuulkaa nyt, te olette hullu, herrani, antakaa anteeksi, että minä\nsanon sen! Viljellä Chantebled, kyntää nuo kivikot, hautautua soihin!\nVaikka te uhraisitte siihen miljoonan, ette saisi siitä puoltakaan\ntynnyriä kauroja. Se on kirottua maata, se oli samanlaista minun\niso-isäni isän aikana kuin nytkin, ja minun pojanpoikani poika tulee\nnäkemään sen aivan samanlaisena. Minä en ole utelias, mutta kyllä\nminulla sentään olisi halu nähdä sellaisen mielipuolen, joka yrittäisi\ntuota hullutusta. Hän keittäisi itselleen varmaankin hyvän sopan.\"\n\n\"Niin, kuka tietää\", sanoi Mathieu. \"Rakkaus saa aikaan ihmeitä.\"\n\nVaimo Lepailleur, joka oli mennyt noutamaan puolen tiu'ta munia, palasi\nnyt miehensä luokse ja kuunteli ihastuneen näköisenä, miten hyvin hänen\nmiehensä osasi puhua tuolle hienolle herralle. Molemmat olivat he\ntäydellisesti yksimielisiä kiukussaan siitä, ett'eivät voi kasata kokoon\ntukuttain rahoja ilman kovaa työtä, ja kunnianhimoisissa unelmissaan\nsaada nähdä poikansa herrasmiehenä, koska ainoastaan herrasmies voi\ntulla rikkaaksi. Kun Marianne otti jäähyväiset pantuaan munat Gervaisin\nvaunuun, osoitti rouva Lepailleur Antoninia, joka nyt oli saanut\nkuoppansa valmiiksi ja syleskeli siihen.\n\n\"Hänellä on hyvä pää, sen saatte uskoa, hän taitaa jo kirjaimet, ja me\npanemme hänen pian kouluun. Jos hän vaan tulee isäänsä, niin hänestä\ntulee vielä teräväpäinen mies, siitä saatte olla varma.\"\n\nEräänä sunnuntaina muutamia päiviä tämän jälkeen, kun Mathieu oli\nkävelemässä vaimonsa ja lastensa kanssa, välähti hänen mieleensä äkkiä\najatus, joka ratkaisi koko heidän elämänsä. He olivat menneet\niltapäivällä ulos ja aikoivat nauttia virvoituksia luonnon helmassa. Kun\nhe olivat kulkeneet teitä ja polkuja, istahtivat he metsän reunaan\ntammen suojaan. Siitä näkivät he koko seutukunnan, vanhasta\nmetsästyspaviljongista, jossa he asuivat, Janvillen kaukaiseen kylään;\noikealla oli korkea lammeista rikas ylämaa, josta leveitä, suuria ja\nhedelmättömiä mäkiä aaltomaisina leveni kauaksi vasemmalle; niitten\ntakana huokuivat synkät metsät siellä täällä kenttien keskeyttäminä,\njoitten ruohoa ei viikate koskaan ollut niittänyt. Ei ainoatakaan elävää\nolentoa heidän ympärillään, ainoastaan turmelematon luonto\nmajesteetillisessa rauhassaan kylpien ihanan huhtikuun päivän\nhäikäisevässä auringonvalossa. Kaikki kokoontunut elämänmahla tuntui\nleviävän yli koko maan; kokonainen meri maanalaista, tuntematonta elämää\njoka värähteli suurissa puissa, runsaassa vihannuudessa ja mehukkaissa\nrikkaruohoissa, jotka peittivät maan. Tyydyttämättömän rakkauden tuoksu,\nvoimakas ja tympeä, täytti ilman.\n\n\"Älkää menkö liian kauvaksi\", huusi Marianne lapsille. \"Me istumme tässä\ntammen alla ja rupeemme pian syömään.\"\n\nBlaise ja Denis juoksivat jo kilpaa Ambroisen kanssa, ja Rose huuteli\nheitä tyytymättömänä ja tahtoi että he tulisivat poimimaan kukkia. He\nolivat huumaantuneina raittiista ilmasta, heinäkasvit ulottuivat aina\nheidän hiuksiinsa asti, ja he olivat kuin pieniä fauneja, jotka oli\npäästetty valloilleen viidakkoon. Sitten tulivat he takaisin ja sitoivat\nkukkavihkoja. Ja sitten taas hyökkäsivät he pois, ja suuret veljet\nlaskivat ravia pikku sisko selässä.\n\nMutta koko tämän pitkän kävelyajan aikana oli Mathieu ollut hajamielinen\nja katsellut miettiväisenä ympäriinsä. Väliin kun Marianne häntä\npuhutteli, ei hän kuullut; hän seisoi unelmiinsa vaipuneena\nviljelemättömän kentän ja metsikön ääressä, lähteen rannalla, joka\nlorisi eteenpäin ja katosi liejuun. Mutta kuitenkin näki Marianne, että\nMathieu ei ollut välinpitämätön eikä alakuloinen, sillä niin pian kuin\nhän tuli vaimonsa luokse, nauroi hän hyväntahtoisella tavallaan.\nMarianne ikäänkuin aavisti, että hän mietti jotakin tärkeätä, ja hän\nodotti luottavasti, että miehensä itse alkaisi puhua siitä.\n\nKun Mathieu seisoi ajatuksiinsa vaipuneena katselemassa laveita,\nerivärisiä maisemia, huudahti Marianne:\n\n\"Katsohan, katso tänne!\"\n\nHän oli pannut Gervaisin vaunun tammen alle korkeaan heinikköön, joka\npeitti pyörät. Ja kun hän otti esiin hopeamaljan, jota oli aikomus\nkäyttää virvoituksia nauttiessa, huomasi hän, että poika kohotti päätään\nja seurasi silmillään hänen kättänsä, jossa auringon valaisema malja\nsalamoitsi. Hän teki uudestaan saman kokeen, ja lapsi seurasi taaskin\nsilmillään tähteä, jonka loisto oli ensi kerran hajoittanut pimeyden\nhänen silmäinsä edestä.\n\n\"Nyt ei voine kukaan sanoa, että se on vaan minun mielikuvitustani! Nyt\nhän näkee, se on aivan varma! Minun pikku lemmikkini, minun kallis\naarteeni!\"\n\nHän kumartui pojan ylitse ja suuteli häntä iloisena hänen ensi\nkatseestaan. Ja sitten saivat he tuntea ensi hymyilyn ilon.\n\n\"Katsohan!\" sanoi nyt vuorostaan Mathieu, joka oli Mariannen vieressä\nkumartunut lapsen ylitse. \"Nyt hän hymyileekin! Ajattelehan, että niin\npian kuin nuo pikkuherrat alkavat nähdä, alkavat he myös nauraa!\"\n\nMariannekin purskahti nauruun.\n\n\"Sinä olet oikeassa, hän nauraa! Oo, miten hän on hupainen, ja miten\niloinen minä olen!\"\n\nIsä ja äiti nauroivat yhdessä hurmaantuneina lapsen vienosta tuskin\nhuomattavasta hymystä, joka muistutti kirkkaan lähteen hienoa väreilyä.\n\nMarianne huusi luokseen nuo neljä muuta lastaan, jotka hyppivät heidän\nympärillään nuoressa vihannuudessa.\n\n\"Tulkaa nyt, lapset! Nyt on aika ruveta syömään.\"\n\nHe tulivat juosten, ja pöytä katettiin hienolle nurmikolle. Kun Mathieu\noli noutanut vasun, joka riippui pienokaisen vaunun edessä, otti äiti\nesiin voileivät ja alkoi jaella niitä. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki\nneljä lasta söi yhä kasvavalla ruokahalulla, jota oli oikein hupaista\nkatsella. Mutta nyt kuului huuto, herra Gervais tuli kärsimättömäksi\nsiitä, ett'ei hänelle ensin annettu.\n\n\"Niin, se on totta, minä unohdan sinun\", sanoi Marianne iloisesti. \"Sinä\nsaat osasi. Aukase suusi, rakkaani.\"\n\nHän aukasi tyyneesti nappinsa ja otti esiin valkean, silkinhienon\nrintansa, joka oli tulvillaan maitoa. Hän teki tämän auringon valossa,\njoka kylvetti häntä kullallaan, noitten laveain kenttäin edessä, jotka\nkatselivat häntä kainostelematta, ajattelemattakaan alastomuuttaan,\nsillä maakin oli alaston, kasvit ja puut olivat alastomia ja mahlaa\ntulvillaan. Marianne istui korkeaan ruohoon ja hän melkein peittyi sen\nrunsauteen, mutta lapsi imi pitkin siemauksin, aivankuin lukemattomat\nkasvitkin imivät elämää maasta.\n\n\"Miten nälkä hänen on!\" huudahti Marianne. \"Etkö ole tekemättä pahaa\nminulle, sinä pieni, ahnas sudenpenikka!\"\n\nMutta Mathieu seisoi vielä siinä huumaantuneena lapsen ensi hymystä, sen\nahnaasta nälästä ja maidosta, joka virtasi läpi koko luomakunnan\nsuonien. Ja luomisen halu valtasi hänet taas, eikä hän enään voinut olla\nilmaisematta sitä tulevaisuuden ajatusta, jota hän niin kauvan oli\nhautonut.\n\n\"Jo on aika, että minä ryhdyn työhön, minun täytyy perustaa\nkuningaskunta, josta lapset saisivat tarpeeksi ruokaa kasvaakseen.\nHeitäkin täytyy ajatella, jotka tulevaisuudessa syntyvät ja jotka\npakoittavat suurentamaan pöytää vuosi vuodelta. Tahdotko tietää, mitä\nminä ajattelen?\"\n\nMarianne nosti silmänsä, odotti ja hymyili.\n\n\"Niin, sano vaan minulle salaisuutesi, jos aika on tullut. Minä\naavistin, että sinulla oli jotakin toiveita. Mutta minä en tahtonut\nkysyä, minä odotin.\"\n\nMathieu ei vastannut heti, äkkinäinen muisto sai hänet kiivastumaan.\n\n\"Tuo Lepailleur on laiskuri ja tyhmeliini, vaikka hän tuntuu niin\nteräväpäiseltä. Voiko ajatellakaan inhoittavampaa tyhmyyttä kuin\nsellainen kuvittelu, että maa on menettänyt hedelmällisyytensä, että se\non vararikon partaalla, tuo ikuinen äiti tuo ikuinen elämä! Hän ei ole\näitipuoli muille kuin huonoille pojilleen, pahoille, itsepäisille,\ntyperille, jotka eivät osaa viljellä eikä rakastaa häntä. Mutta jos\ntulee viisas poika, joka uskonnollisella tavalla häntä kunnioittaa,\nantautuu tykkänään hänelle, ymmärtää käsitellä häntä kaikilla tieteen\nuusimmilla keinoilla, kokemukseen nojautuen ... silloin saadaan nähdä\nhänen värähtelevän elämästä, synnyttävän lakkaamatta, peittyvän\nlukemattomilla sadoilla. Tällä seudulla väitetään, ett'ei Chantebled\ntuota eikä voi tuottaa koskaan muita kuin orjantappuroita. No hyvä,\nvielä tulee mies, joka muuttaa sen, luo siitä uuden maan, joka on rikas\nilosta ja runsaudesta!\"\n\nHän kääntyili, osoitti niitä eri paikkoja, joista hän puhui.\n\n\"Tuolla takana on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria näreikköä, joka\nulottuu aina Mareuihin ja Lillebonnen talonpoikaistaloihin asti. Niitten\nvälissä on hedelmällisiä, avoimia kenttiä, joista helposti voi tehdä\nmitä parhaimpia laidunmaita, sillä siellä on paljon lähteitä. Mutta\nvarsinkin on täällä oikealla sellainen rikkaus lähteitä, että ne ovat\nmuuttaneet tuon suuren ylämaan melkein järvimäiseksi, jonka purojen\nreunalla kasvaa kaislaa ja saraheinää. Jos tarmokas viljelijä kesyttää\ntämän maan, vapauttaa sen liikanaisesta vedestä muutamilla helposti\nkaivetuilla kanavilla, valloittaa hän äärettömän alan viljelykselle, ja\nvilja kasvaisi siinä ennen kuulumattomalla voimalla. Eikä siinä kaikki;\nedessämme on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria, tuo hiljaan aleneva alue\nJanvillen ja Vieux-Bourgin välillä, joka on veden puutteen, laihan ja\nkivisen maanlaatunsa tähden melkein viljelemätön. Kaikki on hyvin\nyksinkertaista; on vaan johdettava alas nuo vangitut ja suletut lähteet\ntuolta ylhäältä, antaa niitten valua noille hedelmättömille alueille,\njotka sitten vähitellen muuttuvat hämmästyttävän hedelmällisiksi. Minä\nolen nähnyt kaiken ja punninnut mielessäni kaikki. Tässä on alhaisemman\nlaskun mukaan viisisataa hehtaaria maata, josta rohkea valloittaja voisi\nluoda kaikkein hedelmällisimmän maatilan. Se on kokonainen valtakunta,\nkokonainen uusi maailma syntyy siten työnteolla virvoittavan veden ja\nisämme auringon, koko elämän lähteen avulla.\"\n\nMarianne katseli häntä ihmetellen, ja Mathieu vavahteli itse sisäisestä\ninnostaan. Mutta Mariannea peloitti miehensä laajat suunnitelmat, eikä\nhän voinut olla päästämättä levottomuuden huudahtusta:\n\n\"Ei, ei, se on liian paljon, sinä pyydät mahdottomia. Mitenkä sinä voit\najatellakaan, että me koskaan saisimme kaikkea tätä, että meidän\nrikkautemme leviäisi yli koko tämän seudun? Ja mistähän me saisimme\npääomaa ja työvoimia tuollaiseen valloitukseen?\"\n\nMathieu seisoi hetken hiljaa ja palasi todellisuuteen. Sitten hymyili\nhän.\n\n\"Olet oikeassa, minä haaveilen, minä puhun hulluuksia. Vielä ei minun\nkunnianhimoni ulotu niin pitkälle, että minä tahtoisin tulla\nChantebledin kuninkaaksi. Mutta se, mitä sinulle puhuin, se on joka\ntapauksessa totta, ja mitä pahaa siinä on vaikka rakentelisikin\npilvenkorkuisia suunnitelmia saadakseen rohkeutta ja luottamusta? Minä\nolen joka tapauksessa päättänyt koetella maanviljelystä -- niin, hyvin\nvaatimattomalla tavalla, muutamilla hehtaareilla, jotka Séguin\nvarmaankin luovuttaa meille halpaan hintaan tämän pienen talon kanssa,\njossa me nyt asumme. Minä tiedän, että hän on läpeensä suuttunut tähän\nmaatilaan, jossa ainoastaan metsästys antaa hänelle hieman tuloja.\nSittepä saamme nähdä, onko maa antelias ja vastaako se minun\nrakkauteeni. -- Kas niin, rakkaani, anna nyt elämää tuolle pienelle\nahmatille, ja te, pienet pilttini, syökää ja juokaa ja tulkaa\nvoimakkaiksi, maa kuuluu niille, jotka ovat terveitä ja joita on\npaljon!\"\n\nBlaise ja Denis vastasivat tähän kehoitukseen ottamalla uuden voileivän,\nja Rose tyhjensi vedellä sekoitetun viinipikarin, jonka Ambroise oli\nantanut hänelle. Mutta Marianne erittäinkin oli ruumiilliseksi tullut\nhedelmällisyys alastomine rintoineen, joita Gervais imi kaikin voimin.\nHän imi niin voimakkaasti, että se kuului, ja se tuntui lähteen heikolta\nlorinalta, kun se pursuaa maasta ilmoille. Ympärillään tunsi Marianne\nmaitovirran tulvivan ja leviävän. Hän ei ollut ainoa, joka imetti,\nhuhtikuun mahla kuohui maassa, puissa, korkeassa ruohossa, jonka\npeitossa hän istui. Allaan, ikuisesti synnyttävässä maassa, tunsi hän\ntämän virran, joka nousi häneen, täytti hänen, antoi hänelle uutta\nmaitoa aina sen mukaan kuin se virtasi pois hänen rinnastaan. Se oli se\nmaitovirta, joka leviää maailmaan, ikuinen elämänvirta olentojen ikuista\nsatoa varten. Ja päivänpaisteinen, laulava, tuoksuava luonto kylpi siinä\nja katseli riemusta hymyillen tuota kaunista kuvaelmaa: äitiä, joka\nalastomin rinnoin auringon valossa imetti lastaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nSeuraavana päivänä oli Mathieu jo aamupäivällä ennättänyt suorittaa\nvälttämättömät työnsä ja sai sentähden päähänsä pistäytyä rouva\nBourdieun luona kuulemassa, miten Norine jaksaa. Hän tiesi, että Norine\noli synnyttänyt lapsensa neljätoista päivää sitten, ja hän tahtoi nyt\nomin silmin nähdä, miten äiti ja lapsi jaksoivat, täyttääkseen sen\ntoimen, jonka Beauchêne oli hänelle antanut. Beauchêne ei kuitenkaan\nollut lausunut sen enempää sanaakaan koko asiasta, ja Mathieu ilmoitti\nhänelle sentähden ainoastaan, että hän aikoi mennä pois iltapäivällä,\nsanomatta kuitenkaan hänelle, minne hän aikoi. Mutta hän tiesi kyllä,\nkuinka suuren helpoituksen isäntä tuntisi, kun hän lopultakin saisi\ntietää, että näytelmä on näytelty, lapsi kadonnut ja äiti toisen\nrakastajan sylissä.\n\nKätilön luona Miromesnil-kadun varrella täytyi hänen mennä Norinen\nhuoneesen, sillä Norine makasi vielä, vaikka hän jo oli jotenkin terve\nja aikoi jättää tämän paikan ensi torstaina. Kummakseen näki Mathieu\nsängyn luona olevassa kehdossa makaavan lapsen, jonka hän luuli Norinen\njo hylänneen.\n\n\"No, vihdoinkin te tulette!\" huudahti Norine iloisesti. \"Minä aijoin\njuuri kirjoittaa teille ennenkuin lähden täältä. Pieni sisareni olisi\ntuonut kirjeen teille.\"\n\nCécile oli nimittäin siellä, ja hänen mukanaan oli nuorin sisar Irma.\nHeidän äitinsä, joka ei päässyt kotiaskareistaan, oli lähettänyt heidät\nkysymään, miten sisar jaksaa, ja lähettänyt samalla kolme suurta\nappelsiinia, jotka olivat nyt pöydällä. Molemmat pikku tytöt olivat\ntulleet käyden ja olivat ihastuneet pitkään kävelymatkaansa ja kaikkiin\npuotien ikkunoihin, jotka he olivat nähneet. Se hieno talo, jossa iso\nsisar makasi vuoteessaan, huvitti heitä paljon, ja pieni elävä nukke,\njoka makasi tuossa musliiniverhojen peittämässä kehdossa, herätti heissä\nsuurta uteliaisuutta.\n\n\"Vai niin, se on siis tehty, oletteko nyt hyvissä voimissa?\" kysyi\nMathieu.\n\n\"Niin on, minä olen ollut vähän ylhäällä viitenä viime päivänä, ja pian\npitää minun lähteä täältä, sillä minulla on ollut täällä niin hyvä olla,\nmutta nyt ovat makianleivän päivät lopussa. Eikö totta, Victoire, näin\npehmeää vuodetta ja näin hyvää ruokaa emme saa kadulta?\"\n\nMathieu tunsi Victoiren, tuon pienen palvelustytön, joka istui vuoteensa\nvieressä liinavaatteita ompelemassa. Hän oli saanut lapsensa kahdeksan\npäivää aikaisemmin kuin Norine, oli jo ylhäällä ja aikoi lähteä pois\nhuomenna. Nyt teki hän vähän työtä Rosinelle, sille rikkaalle, nuorelle\nneidille, joka oli ollut sukurutsauksessa isänsä kanssa ja oli eilen\nsynnyttänyt lapsensa viereisessä huoneessa, joka oli kokonaan hänen\nhallussaan. Kun Amy oli palannut takaisin kotimaahansa, ei Norine ja\nVictoire olleet saaneet kolmatta toveria huoneesensa.\n\nTuo pieni palvelija katsahti ylös ja herkesi työstään.\n\n\"Ei, emme saa maata ja venytellä, emmekä saa lämmintä maitoamme vuoteen\nääreen aamusin. Mutta eihän tämäkään ole hauskaa katsella tuota korkeata\nharmaata seinää tuossa vastapäätä. Eikä sitä voi koko ikäänsäkään elää\nmitään tekemättä.\"\n\nNorine nauroi ja pudisti päätään; hän oli selvästi toista mielipidettä.\nNuo molemmat pikkusiskot häiritsivät häntä, ja hän tahtoi päästä heistä\nerilleen.\n\n\"Vai niin, pikku tyttöni, te sanotte, että isä on yhä vielä niin\nsuuttunut minuun, ett'en minä voi tulla kotiin?\"\n\n\"Ei suinkaan,\" sanoi Cécile, \"ei hän juuri niin suuttunut ole, mutta hän\nsanoo, että se olisi hänelle alentavaa, ja koko kortteli osoittelisi\nhäntä sormellaan. Ja sitten ärsyttelee Euphrasie häntä varsinkin nyt,\nkun hän on joutunut kihloihin.\"\n\n\"Onko Euphrasie kihloissa?\"\n\nNorine näytti hyvin suuttuneelta varsinkin sitte, kun molemmat sisaret\nolivat yhteen suuhun kertoneet, että sulhanen oli August Bénard, se\nnuori, ilomielinen muurari, joka asui samassa talossa kuin hekin. Hän\noli ihastunut Euphrasieen, vaikka tämä ei näyttänyt juuri millenkään;\nhän arveli ehkä myös, että Euphrasie oli reipas ja työteliäs tyttö.\n\n\"Minä toivotan onnea heille molemmille. Puolen vuoden perästä antaa\nEuphrasie hänelle selkään. Tervehtäkää mammaa ja sanokaa, että minä\nannan palttua teille kaikille, ett'en minä tarvitse teistä ketään. En\nminä vielä ole paljaan taivaan alla, minä voin kyllä hankkia itselleni\ntyötä, ja onhan aina joku, joka tahtoo minua auttaa. Älkää tulko kukaan\nenää tänne, kuuletteko, minä tahdon mieluummin päästä teistä erilleni.\"\n\nKahdeksan vuotias Irma, joka oli helläsydäminen, alkoi itkeä.\n\n\"Minkätähden sinä sellaisia tyhmyyksiä puhut? Me emme ole tulleet tänne\ntekemään sinulle kiusaa. Minä ajattelin juuri kysyä sinulta, onko tuo\npieni lapsi todellakin sinun ja saammeko me antaa sille suutelon,\nennenkuin menemme.\"\n\nNorine katui heti kiivauttaan. Hän kutsui heitä vielä kerran\npikkutytöikseen, suuteli heitä hellästi ja sanoi, että heidän täytyy nyt\nlähteä, mutta saavat tulla takaisin tervehtimään häntä, jos se heitä\nhuvitti.\n\n\"Tervehtikää ja sanokaa mammalle kiitokset appelsiineistä. Ja pojan te\nsaatte hyvin mielellänne nähdä, mutta älkää millään muotoa koskeko\nhäneen, sillä jos hän herää, nousee siitä sellainen huuto, että on\nvähällä tulla kuuroksi.\"\n\nKun molemmat pikkutytöt katselivat uteliaasti poikaa, käytti Mathieukin\ntilaisuutta hyväkseen ja katsoi häntä. Hän oli pieni, vanttera ja kukkea\nlapsi, leveäkasvoinen ja suuripiirteinen. Mathieun mielestä oli hän\nihmeellisesti Beauchênen näköinen.\n\nNyt tuli sisään rouva Bourdieu erään naisen seurassa, jonka Mathieu\ntunsi Sofie Couteauksi ja jonka hän oli tavannut Séguinillä, kun tämä\noli ollut siellä tarjoomassa imettäjää. Mutta rouva Couteau oli\nnäkevinään Mathieun ensi kerran; sopiva käytös kuului hänen ammattiinsa,\nja hän oli muuten luopunut koko uteliaisuudestaan tultuaan sekoitetuksi\nniin moneen juttuun. Molemmat pikkutytöt jättivät nyt hyvästi ja\nmenivät.\n\n\"No, pieni ystäväni\", sanoi rouva Bourdieu, \"oletteko jo ajatellut, mitä\nteette tuolla pikku raukalla, joka nukkuu tuossa niin makeasti? Tässä on\nnainen, josta minä olen puhunut! Hän tulee tänne Normandiestä joka\nneljästoista päivä, hän tuo mukanaan imettäjiä Pariisiin ja vie mukanaan\näskensyntyneitä lapsia täysihoitoon siellä. Koska te ette tahdo imettää\nitse, voitte kuitenkin olla hylkäämättä häntä ja antaa poika hänelle,\nkunnes saatte varoja ottaaksenne hänet takaisin. Tai jos te olette\npäättänyt tykkänään hylätä lapsenne, tahtoo hän tehdä meille sen\npalveluksen, että vie lapsenne heti löytölastenkotiin.\"\n\nNorine oli tullut hyvin liikutetuksi, hänen päänsä laskeutui takaisin\ntyynylle aaltoilevain vaaleain hiusten sekaan, ja hän näytti hyvin\ntuskaantuneelta.\n\n\"Herra Jumala, alatteko te kiusata minua taas?\"\n\nHän pani molemmat kätensä silmäin eteen, ikäänkuin päästäkseen\nnäkemästä.\n\n\"Se on minun velvollisuuteni\", sanoi kätilö matalalla äänellä\nMathieulle. \"Meille on sanottu, että tekisimme kaikkemme saadaksemme\nlapsenvuodenaisten -- varsinkin niitten, jotka ovat siinä asemassa kuin\ntämä tyttö -- imettämään itse lapsiaan. Sen kautta tulee usein ei\nainoastaan lapsi vaan äiti itsekin pelastetuksi siitä synkästä\ntulevaisuudesta, joka heitä muuten uhkaa. Vaikka äiti kuinkakin tahtoisi\npäästä lapsestaan, annamme sen kuitenkin olla hänen luonaan niin kauvan\nkuin mahdollista, me ruokimme sitä tutilla odotellessamme äidinrakkauden\nheräävän. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on äiti tullut voitetuksi\nniin pian kuin hän on antanut rintaa pienokaiselleen ja pitää hänen\nsitten aina luonaan. Se on sentähden kuin te tapaatte vielä lapsen\ntäällä.\"\n\nMathieu meni Norinen luokse, joka yhä vielä makasi siinä kädet\nkasvoilla.\n\n\"Kas niin, tehän ette ole paha, te olette hyvä tyttö. Miksi ette anna\nrintaa pienelle pojallenne, miksi ette itse tahdo pitää häntä?\"\n\nHän paljasti nyt kyynelettömät, polttavat kasvonsa.\n\n\"Onko isä edes tullut tänne tiedustelemaan minun vointiani? Ei, minä en\nvoi rakastaa sellaisen miehen lasta, joka on menetellyt niin\nhäpeällisesti kanssani. Minä suutun ajatellessanikin, että se makaa\ntuossa kehdossa.\"\n\n\"Mutta eihän se poika parka sille mitään voi! Ja se on juuri hänet, kun\nte tuomitsette, te rankaisette itseänne, sillä nyt, kun te olette\nyksinänne, olisi poika ehkä suureksi lohdutukseksi teille.\"\n\n\"Ei, ei, sanon minä! Minä en tahdo, minä en voi, niin nuori kuin olen,\npitää huolta lapsesta saamatta pienintäkään apua isältä. Jokainen\ntietää, mihin itse kykenee, eikö totta? No hyvä, minä en ole niin urhea\nenkä myöskään niin tyhmä ... en, en!\"\n\nMathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen\nvapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä\nalakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa.\nNorine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien\nihmisten haluja.\n\n\"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä\", sanoi rouva\nBourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. \"Mutta pojan\nhylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle?\nHän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun\nolette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa.\"\n\nNyt suuttui Norine oikein toden tiestä.\n\n\"Hänkö maksaisi! Vai niin, kiitoksia paljon! Te ette tunne häntä. Ei\nsiltä, että se hänen rahoissaan olisi mitään, sillä hän on miljonääri.\nMutta hän ei mitään toivo niin paljon kuin että lapsi häviäisi, että se\nvietäisiin johonkin loukkoon, ja jos hän olisi tohtinut, olisi hän\nkehoittanut minua murhaamaan sen. Kysykää tuolta herralta, valehtelenko\nminä! Näettehän, ett'ei hän sano mitään. Ja minunko pitäisi sitten\nmaksaa, minun, jolla ei ole soutakaan, ja olen jo ehkä huomenna\npaljaalla kadulla ilman leipää! Ei, ei, minä en tahdo!\"\n\nHän purskahti itkuun.\n\n\"Minä pyydän, antakaa minun olla rauhassa! Neljätoista päivää olette te\nkiusannut minua tällä lapsella ja antanut sen olla tässä vieressäni\nsiinä luulossa, että minä vihdoinkin rupeisin sitä imettämään. Te tuotte\nsen minun luokseni, panette sen syliini, että minä katselisin ja\nsuutelisin sitä. Ehtimiseen saatatte te sen itkemään, että minun\nsydämeni heltyisi ja antaisin sille rintaa. Ettekö te ymmärrä, kun minä\nkäännän pois pääni, kun minä en tahdo suudella enkä edes nähdä häntä,\nniin on se sentähden, että minä pelkään tulevani voitetuksi, että rupean\nkuin hullu rakastamaan häntä, joka olisi suuri onnettomuus sekä hänelle\nettä minulle. Hänen on paljoa parempi olla yksinään. Minä pyydän, viekää\nhän heti pois älkääkä kiusatko minua kauvemmin!\"\n\nHän vaipui takaisin tyynyille hiukset epäjärjestyksessä ja hartiat\npaljaina, peitti kasvonsa ja nyyhki ääneensä.\n\nCouteauska seisoi hiljaa ja liikkumatta vuoteen ääressä ja odotti. Hän\nnäytti mustassa villaleningissään ja mustassa myssyssään, jota koristi\nkeltainen nauha, pyhäpukuun puetulta talonpoikaisnaiselta, ja hänen\nkapeat, vilkkaat kasvonsa yrittivät näytellä hyväntahtoista osanottoa.\nVaikka tämä affääri näytti menneen myttyyn, rupesi hän kuitenkin\nlukemaan vanhaa läksyään.\n\n\"Teidän pikku poikanne saisi aivankuin oman kodin Rougemontissa. Siellä\non paras ilmanala koko departementissä, sinne tulee kansaa Bayeuxistakin\nparannuksille. Ja nuo pienet lapset, jos tietäisitte, miten niitä siellä\nlellitellään ja oikein pilataan hellyydellä! Kaikki asukkaat ajattelevat\nvaan, mitenkä he saisivat luokseen pieniä pariisilaislapsia, ja he\nrakastavat niitä ja antavat heidän olla kuin prinssit. Eikä se tulisi\nkalliiksikaan, minulla on eräs ystävätär, jolla on jo kolme\nkasvattilasta, ja koska hän luonnollisesti ruokkii heitä tutilla, niin\nvoisi hän ottaa neljäkin; hän ottaisi teidän lapsenne melkein kuin\nkaupanpäälle. Eikö se miellytä teitä?\"\n\nMutta kun hän näki, että Norine vastasi ainoastaan kyynelillä, teki hän\njyrkän liikkeen aivan kuin nainen, joka ei tahdo tuhlata aikaansa.\nTavallisilla Pariisin matkoillaan kaksi kertaa kuukaudessa vei hän ensin\nimettäjänsä välitystoimistoihin ja teki sitten kiertokulun kätilöitten\nluokse kootakseen rintalapset, niin että hän voi matkustaa kotiin samana\niltana kahden kolmen naapurivaimon kanssa, jotka auttoivat häntä\nviedessään kotiin \"nuoria penikoita\", joiksi hän heitä kutsui. Tänään\noli hänellä tavallista kiireempi, sillä rouva Bourdieu, joka käytti\nhäntä yhteen ja toiseen toimeen, oli käskenyt hänen viemään Norinen\nlapsi heti löytölastenkotiin, ellei Norine anna viedä sitä Rougemontiin.\n\n\"Siis\", sanoi hän, kääntyen kätilön puoleen, \"minä otan tuon toisen\nnaisen lapsen. Parasta on, että menen heti hänen luokseen, että saan\nsopia asiasta. Sitten tulen minä noutamaan tätä, jonka vien pois\njuoksujalassa, sillä minun junani lähtee kello kuusi!\"\n\nKun he olivat menneet Rosinen huoneesen, joka oli eilen synnyttänyt\nlapsensa, ei kuulunut huoneen syvässä hiljaisuudessa muuta kuin Norinen\nankarat nyyhkytykset. Mathieu oli istunut kehdon viereen ja katseli\nsanomattomalla säälillä tuota pientä olentoparkaa, joka yhä nukkui\ntyytyväisesti. Victoire, tuo nuori palvelustyttö, joka oli koko ajan\nistunut äänetönnä ommellen, alkoi nyt puhua sävyisällä tavallaan\nvilkaisematta edes neulastaan:\n\n\"Te teette aivan oikein siinä, ett'ette anna lastanne tuolle\nlurjukselle. Vaikka häntä miten kohdeltaisiin löytölastenkodissa, on\nhänellä kuitenkin aina parempi olo siellä kuin hänen luonaan. Siellä\nhänellä on ainakin mahdollisuus elää. Juuri sentähden tahdoin minä, että\nminun lapseni oli heti vietävä sinne. Minä olen kotoisin niiltä\nseuduilta, Bervillestä, kuten tiedätte, puolen penikulman päästä\nRougemontista, ja minä tunnen tuon Couteauskan, meillä puhutaan kyllä\ntarpeeksi hänestä. Niin, niin, kyllä siinä on kaunis nainen! Ensin hän\nlaittoi niin, että sai lapsen, päästäkseen siten imettäjäksi; mutta kun\nhän huomasi, ett'ei hän omaa maitoaan myymällä voi tarpeeksi nylkeä\nihmisiä, alkoi hän myydä muitten maitoa. Se on kaunis ammatti, jonka\nharjoittajalla ei saa olla sydäntä. Sitten oli hänellä onni päästä\nnaimisiin erään suurikasvuisen miehen kanssa, joka saa nyt tanssia hänen\npillinsä mukaan ja joka auttaa häntä. Hän hankkii myös imettäjiä ja vie\npois pikkulapsia, kun on kiire. Niillä kahdella on useampia murhia\nomallatunnollaan kuin sellaisilla murhaajilla, jotka mestataan.\nBervillen pormestari sanoi, että Rougemont on koko departementin\nhäpeäpilkku. Rougemontin ja Bervillen välillä on aina ollut\nvihamielisyyttä, se on tietty. Mutta se on varma ja tosiasia, että\nRougemontin asukkaat pitelevät aivan liian huolimattomasti\npariisilaislapsia. Kaikilla asukkailla siellä on sormensa mukana tässä\npelissä, koko kylällä ei ole muuta elinkeinoa, ja kaikki käy vaan siihen\nsuuntaan, että voitaisiin haudata niin monta kuin suinkin. Lapset eivät\ntodellakaan elä vanhoiksi siellä. Mitä enemmän niitä kuolee, sitä\nparempi on ansio. Eipä siitä syystä ole ihmettelemistä, että Couteauska\nkoettaa viedä sinne lapsia niin paljon kuin suinkin.\"\n\nHän kertoi kaiken tämän mitä uskottavimmalla äänellä, sillä hän oli\nteeskentelemätön tyttö, eikä Pariisi ollut häntä opettanut vielä\nvalehtelemaan.\n\n\"Ennen muinoin kuului sieltä vielä pahempaa. Minä olen kuullut isäni\nkertovan, että hänen aikanaan veivät lastenkulettajat sinne neljä viisi\nlasta kukin, oikeita taakkoja, jolloin lapset olivat nuorilla sidotut\nkimpuiksi ja kannettiin kainalossa. Rautatien asemalla latoivat he nämät\nkimput odotussalien penkeille. Eräänä päivänä unohti eräs Rougemontin\nvaimo yhden lapsen asemalle, ja siitä nousi hirveä juttu, sillä lapsi\nlöydettiin sitten kuolleena. Ja junissa nähtiin joukottain noita\nlapsiparkoja, jotka itkivät nälästä. Varsinkin talvella oli tuo ihan\ninhoittavaa; lapset olivat vilunsinisiä ja vapisivat kylmästä, ja\nrepaleiset kapalovyöt tuskin voivat verhota heitä. Usein kuoli muutamia\nheistä, ja pieni ruumis jätettiin sitten lähimmälle asemalle ja\nhaudattiin lähimpään kirkkomaahan. Voinette ajatella, missä tilassa ne\ntulivat perille, jotka eivät matkalla kuolleet. Meillä hoidetaan sikoja\npaljoa paremmin, sillä niitten ei anneta sillä tavalla matkustaa. Minun\nisäni sanoi, että se voisi saada kivetkin itkemään. Mutta nyt on\ntarkempi järjestys, lapsenkulettajat eivät saa viedä kuin yhden lapsen\nkerrallaan. He kiertävät asetuksia, tietysti, ja ottavat mukaansa kaksi,\nja sitten heillä on muita naisia apuna, he käyttävät niitten apua, jotka\nmatkustavat kotiinsa. Couteauskalla esimerkiksi on paljon metkuja,\njoilla hän vetää viranomaisia nenästä. Ja koko Rougemont katsoo\nsormiensa läpitse, sillä on liian suuri etu siitä, että liike käy hyvin,\nja yhtä asiaa he vaan pelkäävät, sitä, että poliisi sekaantuu\nliikkeenhoitoon. Se ei paljon auta, että hallitus lähettää joka kuukausi\ntarkastajia, vaatii todistuksia ja suosituksia pormestarilta. Se ei\nollenkaan estä eukkoja lähettämästä niin monta pienokaista kuin suinkin\ntoiseen maailmaan. Eräs meidän Rougemontissa oleva sukulaisemme sanoi\nkerran: 'Malivoireskalla oli onni, hän pääsi neljästä viime kuussa.'\"\n\nVictoire vaikeni hetkiseksi pannessaan lankaa neulansilmään. Norine itki\nyhä vaan. Mathieu kuunteli mykkänä kauhusta ja silmät luotuina nukkuvaan\nlapseen.\n\n\"Nyt ei tosin ole niin paljon juttuja liikkeellä Rougemontista kuin\nennen muinoin\", jatkoi palvelustyttö, \"mutta ainakin niin paljon, että\nse pelättää hankkimasta lapsia maailmaan. Me tunnemme kolme tai neljä\nkasvatusäitiä, jotka eivät ole suurenkaan arvoiset. Sarvesta saavat\nlapset syödä aina, ja voitteko ajatella millaisia sarvia, ei niitä\nkoskaan puhdisteta, talvella ovat ne täynnä jäätynyttä maitoa ja kesällä\nhapanta. Vimeuxskan mielestä tulee sarvi liian kalliiksi, ja hän elättää\nkaikkia penikoitaan sopalla; sillä tavalla pääsee hän pikemmin niistä\neroon, niitten vatsat tulevat suuriksi, paisuvat, niin että näyttää kuin\nne olisivat repeämäisillään. Rouva Loiseaun luona on niin ilettävän\nlikaista, että siellä täytyy pitää nenästään kiinni, kun lähestyy sitä\nnurkkaa, jossa pienokaiset makaavat vanhoilla rievuilla liassaan.\nGavettella taas menee eukko miehensä kanssa työhön, niin että neljän\nkasvatuslapsen hoito on uskottu isoisälle, seitsenkymmenen vuotiaalle\nsaamattomalle ukolle, joka ei voi edes estää kanoja hakkaamasta\npienokaisilta silmiä päästä. Vielä huonompaa on Couchoixskan luona,\njolla ei ole ketään lasten hoitajaa, vaan hän sitoo ne kiinni kehtoihin,\njotta ne eivät pudottautuisi kuoliaaksi lattialle. Jos te käytte kylän\nkaikissa taloissa, löydätte samaa kaikkialta. Ei ole ainoatakaan\nperhettä, joka ei tekisi kauppoja tuolla markkinatavaralla. Meidän\nseuduilla on kyliä, joissa tehdään pitsejä, toisia, joissa valmistetaan\njuustoa tai omenaviiniä. Rougemontissa valmistetaan lasten ruumiita.\"\n\nHän herkesi ompelemasta ja katseli Mathieutä kirkkailla silmillään.\n\n\"Mutta hirvein kaikista on Couillardska, vanha varasnainen, joka on\nollut vankilassa puolen vuotta ja asettunut nyt asumaan kylän\nulkopuolelle metsänlaitaan. Ei ainoakaan lapsi ole koskaan päässyt\nelävänä hänen kynsistään. Se on hänen erikoisalansa. Kun esimerkiksi\nnähdään Couteauskan vievän lapsen hänelle, niin tiedetään heti, mitä se\nmerkitsee. Couteauska on varmaankin sopinut hänen kanssaan, että lapsen\npitää kuoleman. Vanhemmat maksavat kolme neljä sataa frankia sillä\nehdolla, että lapsi saa täysihoidon, kunnes hän on käynyt rippikoulun;\nja voitteko ajatella, että lapsi kuolee kahdeksassa päivässä; tarvitsee\nainoastaan jättää ikkuna sulkematta; niin teki eräs kasvatusäiti, jonka\nminun isäni tunsi, eräänä talvena; kun hänellä oli puolen tusinaa\npienokaisia, avasi hän oven selkiselälleen ja meni sitten ulos\nkävelemään. Tämän pojan tästä viereisestä huoneesta, jossa Couteauska\nnyt on, vie hän varmaan Couillardskan luokse, sillä minä kuulin neiti\nRosen äskettäin sopineen hänen kanssaan neljästäsadasta frankista, joka\nolisi maksettava yhdellä kertaa, eikä sitten enään tarvitsisi huolehtia\nasiasta.\"\n\nHänen täytyi nyt vaieta, sillä Couteauska tuli sisään noutamaan Norinen\nlasta. Norine ei enään itkenyt, vaan kuunteli uteliaasti tuon pienen\npalvelustytön juttuja. Mutta kun hän näki Couteauskan, heittäytyi hän\nmaata kasvot tyynyä vastaan, aivankuin hänellä ei olisi ollut voimia\nnähdä, mitä nyt piti tapahtuman. Mathieu nousi; hänkin oli hyvin\nliikutettu.\n\n\"Se on siis päätetty; minä vien hänet mukanani\", sanoi Couteauska.\n\"Rouva Bourdieu antoi minulle paperilapun, johon on kirjoitettu\nsyntymäpaikka ja päivä, jolloin hän on syntynyt. Nyt tahtoisin minä\ntietää hänen ristimänimensä ... minkä nimen te tahdotte antaa hänelle?\"\n\nNorine ei vastannut heti. Sitten sanoi hän puoleksi tukahtuneella\näänellä:\n\n\"Alexandre.\"\n\n\"Vai niin, Alexandre. Mutta parasta olisi, että te antaisitte hänelle\nvielä toisen nimen, niin että voisitte tuntea hänen paremmin jonakuna\npäivänä tulevaisuudessa, jos teillä on halua.\"\n\nNorinesta täytyi taaskin pusertaa vastausta.\n\n\"Honoré.\"\n\n\"Siis Alexandre Honoré. Viimeinen nimi on teidän oman nimenne mukaan, ja\nensimäinen on isän, eikö niin? Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen.\nMutta kello on jo neljä, minä en mitenkään ehdi junaani, ellen ota\nhevosta. Se on kaukana hornassa, Luxembourg-puiston tuolla puolen.\nHevoskyyti on kallista ... miten me siitä sovimme?\"\n\nHänen siinä inistessään saadakseen kiristetyksi tuolta tyttöparalta\nmuutamia lantteja, sai Mathieu päähänsä seurata itse häntä\nlöytölastenkotiin voidakseen sanoa Beauchénelle, että lapsi oli oikealla\ntavalla otettu vastaan hänen läsnä ollessaan. Hän sanoi Couteauskalle\nlähtevänsä mukaan, ottavansa hevosen ja kyyditsevänsä hänen lapsen\nkanssa sinne.\n\n\"No, sehän sopii hyvin, tulkaa sitten. On synti herättää tätä\npienokaista, hän nukkuu niin hyvin, mutta sen täytyy kuitenkin\ntapahtua.\"\n\nLuisilla käsillään, jotka olivat tottuneet pitelemään tätä\nkauppatavaraa, otti hän ylös lapsen, hieman kovakouraisesti; hän unohti\nhyväntahtoisen ja lempeän käytöksensä, kun oli kysymyksessä viedä lapsi\nkilpailijalle. Poika heräsi ja alkoi huutaa.\n\n\"No, tuhannen vietävä, tästä ei tule hauskaa, jos hän tarjoo meille\nsoittoaan vaunuissa. Tulkaa, kiirehtikää!\"\n\nMutta Mathieu pysäytti hänet.\n\n\"Ettekö tahdo suudella häntä, Norine?\"\n\nKun lapsi alkoi huutaa yhä kovemmin, painoi tyttöparka päänsä syvälle\ntyynyyn ja sulki käsillä korvansa.\n\n\"En, en, viekää pois hänet, viekää heti paikalla, älkää nyt taas ruvetko\nkiusaamaan minua!\"\n\nHän painoi umpeen silmänsä ja torjui kädellään luotaan sen kuvan, jolla\nhäntä ahdistettiin. Kun hän tunsi, että Couteauska pani lapsen sänkyyn,\nkävi vapistus hänen ruumiinsa lävitse, hän nousi istualleen ja suuteli\nilmaan sattuman varaan; suutelo sattui pieneen, valkeaan myssyyn. Norine\noli avannut itkettyneet silmänsä ainoastaan raolleen, hän näki tuon\npienen olennon epäselvänä haamuna, joka huusi ja potki.\n\n\"Te otatte minulta hengen, viekää pois hän, viekää pois hän!\"\n\nVaunuissa vaikeni lapsi äkkiä; vaunujen keinuminen joko rauhoitti häntä\ntai pelkäsi hän pyörien jyrinää. Couteauska, joka piteli lasta\npolvillaan, oli alussa vaiti ja katseli päivänpaisteisia katukäytäviä,\nja Mathieu, joka tunsi tuon pienen olentoraukan jalat polveansa\nvastassa, vaipui synkkiin mietteisiin. Mutta sitten aukasi Couteauska\nsuunsa.\n\n\"Tuo tyttö teki hyvin väärin siinä, ett'ei uskonut lastaan minulle, minä\nolisin antanut hänen hyviin käsiin ja hän olisi tullut paksuksi ja\nlihavaksi kuin kirkonenkeli Rougemontissa. Mutta kaikki luulevat, että\nme kiusaamme lapsia turhan voiton tähden. Jos hän nyt olisi antanut\nminulle viisi frankia ja maksanut rautatiepiletin, niin olisiko se\nvienyt häntä vararikkoon? Niin kaunis tyttö kuin hän, voi aina hankkia\nrahaa. Minä tiedän, että meidän ammatissa on kyllä sellaisia, jotka\neivät ole niinkään rehellisiä, he pettävät ja vaativat välityspalkkiota\nja antavat sitten lapset täysihoitoon alhaisempaa maksua vastaan, he\nvarastavat sekä vanhemmilta että imettäjältä. Ei ole kunniallista tehdä\nnoista pienistä olennoista kauppatavaraa, aivankuin kananpojista ja\nvihanneksista. Minä sitävastoin olen arvossa pidetty nainen, meidän\nkylämme pormestarin suosittama, minulla on todistus siveellisestä\nkäytöksestäni, jonka voin näyttää vaikka koko maailmalle. Ja jos te\njoskus tulette Rougemontiin, niin kysykää Sofie Couteauta; te saatte\nsilloin kuulla, että hän on työihminen, joka ei ole kellekään sounkaan\nvelkaa.\"\n\nMathieu ei voinut olla häntä katselematta nähdäkseen miltä hän näytti\npitäessään sellaisia ylistyspuheita itsestään, aivankuin vastaukseksi\nsiihen, mitä Victoire oli kertonut; ehkä oli Couteauska\ntalonpoikaisnaisen viisaudella aavistanut, että häntä oli soimattu. Kun\nhän tunsi, miten Mathieun läpitunkeva katse lävistäytyi hänen sieluunsa,\nluuli hän ehkä, ett'ei hän ollut valehdellut tarpeeksi uskottavasti,\nsillä nyt alkoi hän uudestaan, tuli sulavammaksi suultaan, ylisti\nainoastaan Rougemontin paratiisia, jossa lapsia hellittiin, hoidettiin\nja lelliteltiin kuin prinssejä. Kun hän näki, että herra ei vastannut,\nvaikeni hän taas. Ei maksanut vaivaa valloittaa tuota herraa.\nJa vaunut vierivät eteenpäin. Vasta kun he olivat kulkeneet ohi\nLuxembourg-puiston, sanoi Couteauska taas:\n\n\"Tuo tyttö luulee ehkä, että hänen lapsellaan tulee olemaan parempi olo\nlöytölastenkodissa. Minä en tahdo sanoa mitään sen johtokunnasta, vaikka\nsiitä kyllä olisi paljonkin sanomista. Meillä on Rougemontissa ollut\nmonta kasvattilasta, jotka tuo johtokunta on lähettänyt sinne, ja minä\nvoin vakuuttaa, että ne eivät siellä paremmin kostu, vaan kuolevat yhtä\npian kuin muutkin. Mutta parasta on antaa ihmisten noudattaa tahtoaan.\nVaikka kyllä minä toivoisin, että te tietäisitte yhtä hyvin kuin\nminäkin, mitä tuolla tehdään.\"\n\nVaunut pysähtyivät nyt Defert-Rochereau-kadulla, ennenkuin tultiin\nulommaisille bulevardeille. Siinä oli suuri, harmaa talo, ikävän\nvirallisen näköinen, ja eräästä sivuovesta meni Couteauska sinne sisään\nlapsi käsivarrella. Mathieu seurasi häntä. Mutta häntä ei haluttanut\nseurata Couteauskaa konttooriin, jossa eräs nainen otti lapsia vastaan,\nsillä hän pelkäsi kysymyksiä, aivankuin hänellä olisi osa tähän\nrikoksellisuuteen. Hän piti parempana jäädä erääsen odotushuoneesen,\njonka seinämillä oli useampia erityisiä kammioita, joissa ne henkilöt,\njotka toivat sinne lapsia, saivat odottaa vuoroaan.\n\nHän sai odottaa kaksikymmentä minuuttia, joka aika tuntui hänestä hyvin\npitkältä. Siellä tammella vuoratussa, synkässä huoneessa, joka haiskahti\nsairashuoneelta, vallitsi kuolonhiljaisuus. Hän kuuli ainoastaan jonkun\näsken syntyneen lapsen kumeaa vikinää ja silloin tällöin tukahdutetun\nnyyhkytyksen, luultavasti se oli joku äiti, joka istui odottamassa\njossakin kammiossa. Hänen mieleensä johtui nyt vanha löytölastenkoti,\njossa oli pyöreä, muuriin kiinnitetty kääntölaatikko. Äiti tuli hiipien\nsinne, pani lapsen laatikkoon, veti kellonnauhasta ja pakeni. Hän oli\nliian nuori, niin että hän ei itse ollut nähnyt tuota laitosta muualla\nkuin melodraamassa Porte-Saint-Martinin teaatterissa. Mutta se johti\nhänen mieleensä monet historiat vasuista ja pikkulapsista, joita tuotiin\nsinne maaseudulta ja jotka ajomiehet panivat tuohon laatikkoon,\nherttuattarien jälkeläisistä, jotka tuntemattomat miehet veivät tuonne\nunholaan, kokonaisista riveistä työläisnaisia, jotka salaa karkoittivat\nluotaan satunnaisen yhteyden hedelmät. Miten toisin olikaan nyt,\nkääntölaatikko oli poissa, lasten sisään jättämisen täytyi tapahtua\njulkisesti, kokonainen virkakunta oli toimessa kirjoittelemassa muistiin\npäiviä ja nimiä, ja samalla oli se sitoutunut rikkomattomaan vaitioloon.\nHän tiesi kyllä, että muutamat väittivät kääntölaatikon poistamisen\nenentäneen sikiön ulosajon ja lapsenmurhat kaksinkertaiseksi. Päivä\npäivältä aletaan yhä enemmän hylätä se muinaisaikain mielipide, että\ntosiasioihin on alistuttava, harha-askeleet on peitettävä kuin\nvälttämättömät likaviemärit, jotavastoin vapaan yhteiskunnan oikea\ntehtävä on estää pahetta, ahdistaa sitä ja tukahuttaa se jo ituna. Ainoa\ntapa hylättyjen lasten lukumäärän vähentämiseen on se, että opitaan\ntuntemaan heidän äitinsä, lohdutetaan heitä, autetaan heitä ja annetaan\nheille sellaisia välikappaleita, että voivat olla äiteinä.\n\nMutta tänä hetkenä ei hän mietiskellyt, hänen sydämessään oli vallalla\nsäälin ja tuskan tunne ajatellessaan niitä rikoksia, sitä häpeää ja\nsurua, jonka näyttämönä oli se huone, jossa hän nyt oli. Nainen, joka\notti vastaan lapsia pienessä salaperäisessä konttoorissaan, oli\nvarmaankin kuullut mitä hirveimpiä tunnustuksia! Tämä oli siis\nhaaksirikkoisten satama, pimeä kuilu, joka nielasi onnettomain naisten\nhäpeällä merkityt elämän hedelmät! Ja kun hänen odotusaikansa yhä\npiteni, näki hän kolme naista saapuvan. Yksi heistä oli varmaankin\ntyöläisnainen, jolla oli kauniit, kalpeat kasvot, ja hänen villiytynyt\nkatseensa johti Mathieun mieleen erään sanomalehtiuutisen, jossa\nkerrottiin, mitenkä eräs tyttö, joka oli jättänyt lapsensa löytölasten\nkotiin, oli itse heittäytynyt sen jälkeen Seineen; toinen näytti\nnaidulta, naiselta, hän oli joku työmiehen vaimo, jolla oli liian paljon\nlapsia, niin ett'ei voinut enään elättää tätä viimeistään; kolmas oli\nluultavasti katutyttö, yksi sellaisista, jotka kuudessa vuodessa tuovat\nsinne neljä lasta, aivankuin aamusin likavedet heitetään likaviemäriin.\nMathieu kuuli, että he päästettiin sisään eri kammioihin.\n\nKun Couteauska vihdoin tuli takaisin tyhjin käsin, ei hän sanonut\nsanaakaan, eikä Mathieukään kysynyt mitään. He nousivat ääneti\nvaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin kansaa täynnä olevilla\nkaduilla, purskahti Couteauska äkkiä nauramaan. Kun hänen aina\nvaitioleva kumppaninsa ei kysynyt häneltä syytä tähän iloon, alkoi hän\nitse vihdoin kovalla äänellä:\n\n\"Te ette tiedä, minkätähden minä nauran. Te saitte vähän odottaa siellä\nulkona, ja se oli siitä syystä, että kun minä tulin konttoorista,\ntapasin erään tuttavan, joka on siellä sairaanhoitajattarena. Niin, te\nette ehkä tiedä, että sairaanhoitajattaret vievät sieltä lapsia\nkasvatusäideille maaseudulle. No niin. Minun ystävättäreni kertoi, että\nhän matkustaa huomenna Rougemontiin kahden muun sairaanhoitajattaren\nkanssa ja että hänellä luultavasti on silloin muitten lasten mukana\nmuassaan myös se lapsi, jonka minä äsken jätin sinne.\"\n\nHän nauroi taaskin kuivaa nauruaan.\n\n\"Eikö se ole naurettavaa? Äiti ei tahtonut antaa häntä minun mukaani\nRougemontiin, ja nyt tulee se kuitenkin sinne! On sellaisia seikkoja,\njoitten kaikesta huolimatta _täytyy_ tapahtua.\"\n\nMathieu ei vastannut. Mutta jääkylmä viima tunki hänen sydämeensä. Se on\ntotta, kohtalo on väliin taipumaton. Mitähän siitäkin lapsiraukasta\ntulee? Odottiko häntä pikainen kuolema vaiko elämä köyhyydessä,\nkärsimyksissä ja rikoksissa?\n\nVaunut vierivät yhä eteenpäin, ja kuului ainoastaan pyörien kitisevä\nrätinä. Kun Couteauska läksi vaunuista Miromesnilkadun varrella ja sai\nnähdä, että kello jo oli puoli kuusi, alkoi hän kimittää, että hän\nvarmaankin myöhästyy junasta, sillä hänellä oli asioita suoritettavana\ntuossa talossa ja sitten pitäisi hänen vielä noutaa se toinen lapsi.\nMathieullä, joka tahtoi pitää ajurin ajaakseen pohjoiselle\nrautatienasemalle, ei ollut mitään sitä vastaan, että sai nähdä\nlastenkulettajain lähdön. Ja hän rauhoitti Couteauskaa, käski hänen\nkiirehtiä ja lupasi odottaa. Kun Couteauska vastasi, että hän tarvitsi\nneljännestunnin aikaa, meni Mathieukin ylös tapaamaan Norinea.\n\nKun hän tuli Norinen huoneesen, istui tyttö vuoteessaan syömässä\nappelsiinejä, joita hänen sisarensa olivat tuoneet. Hän piti paljon\nkaikesta hyvästä, hän eroitti huolellisesti lohkot erilleen ja imi mehun\nraittiilla, terveellä suullaan, silmät puoliummessa, ahnaasti kuin\nkissa, joka lipoo kielellään maitoa. Hän säpsähti, kun joku tuli niin\nnopeasti sisään. Ja kun hän tunsi tulijan, hymyili hän hämmästyneenä.\n\n\"Se on tehty\", sanoi Mathieu.\n\nNorine ei vastannut heti, hän pyyhki sormensa nenäliinaan. Mutta\nhänenhän täytyi sanoa jotakin.\n\n\"Te ette sanonut, että tulette takaisin, enkä minä odottanut teitä. Vai\nniin, se on siis tehty; no sen parempi. Minä vakuutan teille, ett'ei\nollut mahdollisuutta menetellä toisin.\"\n\nSitten puhui hän muutostaan kätilön luota, kysyi, voisiko hän päästä\ntakaisin tehtaasen, ja sanoi menevänsä kuulemaan, jotta nähtäisiin, onko\nisäntä siksi hävytön, että ajaa hänet pois.\n\n\"Ei silti, että minä häntä tarvitsisin eli kaipaisin, sillä minä en\nkoskaan voisi kohdata pahempaa kitupiikkiä kuin hän.\"\n\nPuhelu alkoi käydä hitaanlaiseksi; Mathieu tuskin vastasikaan enään.\nSilloin hyökkäsi Couteauska vihdoinkin sisään lapsi sylissä.\n\n\"Nyt meidän täytyy kiirehtiä! Heidän tinkimisestään ei tule koskaan\nloppua, he ovat aivan mielettömiä siitä tuskasta, että minä saisin muka\npari souta liikaa.\"\n\nMutta Norine pysäytti hänet.\n\n\"Se on neiti Rosinen lapsi ... ah, antakaa minun katsoa sitä!\"\n\nNorine paljasti lapsen kasvot ja huudahti:\n\n\"Oi, miten suuri ja kaunis hän on! Tuohan saisi mielellään elää!\"\n\n\"Kas niin se on aina\", sanoi Couteauska filosoofisesti. \"Kun lapsi on\noikein vasten tahtoa syntynyt, on hän aina terve ja voimakas.\"\n\nNorine ei voinut irroittaa silmiään hänestä.\n\n\"Se on oikein synti, mitenkä voi olla sydäntä...\"\n\nMutta hän vaikeni ja lisäsi sitten:\n\n\"Niin, se on sydäntä vihlovaa, kun täytyy jättää nuo enkelit!\"\n\n\"Hyvästi, voikaa hyvin\", sanoi Couteauska. \"Te saatte minun myöhästymään\njunasta. Minulla on paluupiletit, toiset odottavat minua asemalla.\nSiitäpä vasta tulisi kaunis soppa!\"\n\nHän hyökkäsi ulos, ja Mathieu seurasi hänen kintereillään. Kun\nCouteauska oli istuutunut vaunuihin, ja ne lähtivät taas liikkeelle,\nhuudahti hän:\n\n\"Uh ... No sepä oli hyvä ... Kuulitteko tuota Norinea? Hän ei itse\ntahtonut antaa viittätoista frankia kuukaudessa, ja kuitenkin vaatii hän\nnyt tuon hyvän neiti Rosinen puolesta, joka äsken antoi minulle\nneljäsataa frankia, että hänen lapsensa on kasvatettava hyvin, kunnes\ntämä on käynyt rippikoulun. Mutta onhan tämä myöskin komea poika.\nKatsokaa häntä! Niin, kun rakkaus hankkii lapsia maailmaan, tekee se\naina tehtävänsä hyvin. Vahinko vaan, että kauneimmat lapset kuolevat\naikaisimmin.\"\n\nMathieu katseli poikaa, siinä kun hän makasi talonpoikaisnaisen sylissä.\nLapsi oli puettu hienoon, pitseillä reunustettuun liinavaatteesen\naivankuin pieni, kuolemaan tuomittu prinssi, joka viedään\nmestauslavalle. Ja hän muisti samalla tuon ilettävän jutun: isän, joka\nviettelee tyttärensä kolme kuukautta äidin kuoleman jälkeen,\nsukurutsauksen hedelmä synnytetään salaisuudessa ja annetaan sitten\nkallista palkintoa vastaan kasvatusäidille, joka aivan rauhallisesti\nriistää siltä hengen avaamalla ikkunan tai oven selkiselälleen. Tuo\npieni äskensyntynyt, joka kehittymättömistä piirteistään huolimatta nyt\njo oli kaunis kuin enkeli, oli hyvin kiltti eikä päästänyt ääntäkään.\nTämä kaikki oli inhoittavaa.\n\nSaint-Lazaren rautatienaseman edustalla hyppäsi Couteauska pois\nvaunuista.\n\n\"Kiitoksia, herrani, te olette ollut kovin hyväntahtoinen. Minä tahdon\nmielelläni auttaa teidän tuttuja naisianne, jos te vaan tahdotte\nsuosittaa minua heille.\"\n\nMathieu, joka myöskin oli lähtenyt vaunuista, näki nyt näyn, joka sai\nhänet hetkeksi pysähtymään. Matkustajavilskeen ja kuormakärryjen\nkeskellä huomasi hän viisi talonpoikaisnaista jokaisella sylilapsi\nsylissä; he kävelivät levottomina edestakaisin kuin pelästyneet\nvarikset. Kun he vihdoinkin näkivät Couteauskan, alkoivat he yhteen\nsuuhun rääkyä, ja kaikki viisi hyökkäsi ahnaasti hänen kimppuunsa.\nVaihdettuaan paljon haukkumasanoja ja selityksiä yhtyivät kaikki nuo\nkuusi vihdoin yhteen ryhmään ja hyökkäsivät junaan hameitten ja\nhatunnauhain liehuessa, lapset sylissä, aivankuin petolinnut, jotka\npelkäävät, ett'eivät ehdi raadolleen. He peittyivät savuun ja katosivat\nhöyrypillin kimakasti viheltäessä.\n\nMathieu seisoi yksin kansanjoukossa. Tällä tavalla veivät petolinnut\njoka vuosi Pariisista kaksikymmentätuhatta lasta, joita senjälkeen ei\nkukaan saanut enään nähdä. Ei siinä kyllin, että ihmiskylvö turmeltiin,\nheitettiin polttavaan kivistöön, ei siinä kyllin, että sikiön ulosajo ja\nlastenmurhat saivat aikaan suuren mieshukan, vaan eläväkin sato\nkorjattiin huonosti, puolet siitä hävitettiin, muserrettiin, murhattiin.\nVoitonhimoisia varasnaisia ja murhaajia saapui kaikilta ilmansuunnilta\nja he veivät pois niin paljon äskensyntynyttä, jokeltavaa elämää kuin\nheidän syliinsä mahtui heittääkseen sen sitten kuoleman kitaan. He\nvakoilivat porteilla ja vainuivat jo matkan päästä viattomain lasten\nveren hajua. Lastivaunut jyrisivät matkoillaan rautatieasemille, niihin\ntyhjennettiin kehdot, löytölastenkotien ja kasvatuslaitosten salit,\nvaivaishoidon perustamat synnytyslaitokset, kätilöitten epäilyttävät\npesät. Kaikki nuo pienet kääröt heitettiin yhteen kasaan, vietiin pois,\njaettiin tuolla kaukana tullakseen sitten murhatuiksi. Se oli vimmattua\ntuhoamista, viikate niitti alituisesti tähkäpäitä, ja elonaika kesti\nläpi koko vuoden. Niinkuin nuo pienokaiset olivat tulleet huonosti\nkylvetyiksi ja heistä huonosti sato kootuksi, samoin tullaan heitä\nhuonosti elättämään. Se oli suurenmoinen verilöyly, elinvoimaisimmat\nlapset tapettiin sillä, että ne otettiin pois äideiltänsä, ainoalta\nimettäjältä, jonka maito antoi elämää.\n\nVeri syöksi äkkiä Mathieun sydämeen, kun hän tuli ajatelleeksi\nMariannea, joka terveenä ja kukkeana odotti häntä Yeusen sillalle pikku\nGervais rinnoillaan. Ne numerot, joita Mathieu oli silmäillyt, tulivat\nnyt äkkiä hänen mieleensä. Niissä departementeissä, joissa\nlastenkasvatusta harjoitettiin ammattina, oli pikkulasten\nkuolinprosentti viisikymmentä, paremmissa neljäkymmentä ja pahimmissa\nseitsemänkymmentä. On laskettu, että noita lapsia on sadassa vuodessa\nkuollut seitsemäntoista miljoonaa. Kuolevaisuuden keskimäärä oli jo\nkauvan ollut sata ja satakaksikymmentätuhatta vuodessa. Pahimmat\nihmisteurastajahallitukset, suurimpain valloittajain verilöylyt eivät\nole saaneet aikaan sellaista ihmishukkaa. Se oli jättiläistaistelu,\njonka Ranska menetti joka vuosi, kuilu, joka nieli kaiken voiman, kaikki\ntoiveet. Välttämätön tulos tästä on kansan kukistuminen ja hullumainen\nitsemurha.\n\nKauhu valtasi Mathieun ja hän pakeni tuntien vastustamattoman halun\nsaada lohdutusta Mariannelta; hänessä oli rauhaa, viisautta ja\nterveyttä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nEräänä tuorstaina söi Mathieu aamiaista tohtori Boutanin luona pienessä\nalakerroksessa Universitekadun varrella, Palais-Bourbonin tuolla puolla,\njossa hän oli asunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Vastoin\nperiaatteitaan, jota hän usein itsekin nauroi, oli tuo hedelmällisyyden\ninnokas apostoli jäänyt poikamieheksi, ja hän selitti tämän asian\nhyväntahtoisella ja leikillisellä tavallaan siten, että hänellä on näin\nollen enemmän aikaa kirvoittaa toisten vaimoja. Hänellä oli niin paljon\ntyötä, että hänellä ei ollut vapautta tuskin muulloin kuin\naamiaistunnilla, niin että jos joku ystävä tahtoi keskustella hänen\nkanssaan vakavista asioista, kutsui hän tämän mielellään yksinkertaisen\npoikamiehen pöytäänsä, jossa suurimmalla kiireellä nautittiin muna,\nkotletti ja kuppi kahvia.\n\nMathieu tahtoi kysyä häneltä neuvoa eräässä tärkeässä asiassa. Kaksi\nviikkoa vielä mietittyään oli hän yhä sen ajatuksen vallassa, että hän\nantautuu maanviljelykseen, koettaa kohottaa kaikkein halveksima\nChantebled oikeaan arvoonsa, ja se kiusasi häntä suuresti, ett'ei hän\nvoinut tehdä mitään päätöstä. Joka päivä kiihtyi hänessä vastustamaton\nhalu elämän synnyttämiseen; hän oli löytänyt elämänsä työn ja voi nyt\ntuskin enään nukkuakaan, sillä niin halusi hän saada luoda terveyttä,\nvoimaa ja rikkautta. Mitä suuria toiveita täytyikään hänellä olla\nuskaltaakseen ryhtyä työhön, joka näytti niin uhkarohkealta ja jonka\nsuuren, tulevaisen merkityksen ainoastaan hän itse tiesi! Ja kenen\nkanssa voisi hän vapaasti keskustella tästä aineesta, kenelle voisi hän\nkertoa viimeisiä epäilyjään? Kun hän tuli ajatelleeksi kysyä neuvoa\nBoutanilta, pyysi hän ainoastaan keskustelua hänen kanssaan. Tohtori oli\nse uskottu, jota hän tarvitsi, rohkea, ennakkoluuloton mies, joka\nintohimoisesti rakasti elämää, jolla oli laaja käsityskyky, joka ei\npikkumaisesti takertuisi ensimäiseen käytännölliseen vaikeuteen.\n\nHeti kun he olivat istuneet pöytään, alkoi Mathieu ripittää itseään,\nselvitti kaikki unelmansa, oman runoelmansa, kuten hän itse leikillään\nsanoi. Tohtori kuunteli keskeyttämättä häntä, nähtävästi huvitettuna\nasiasta. Kun häntä pyydettiin lausumaan mielipiteensä, sanoi hän:\n\n\"Minä en voi antaa teille mitään käytännöllistä neuvoa, ystäväni, sillä\nminä en ole koskaan istuttanut edes salaatintainta. Ja teidän\nsuunnitelmanne tuntuu minusta rohkealta, niin että jokainen ammattimies,\njolta te kysyisitte neuvoa, varmaankin kehoittaisi teitä mitä\npainavimmilla sanoilla heittämään sikseen koko aikeen. Mutta te puhutte\ntuosta asiasta sellaisella luottamuksella, sellaisella palavalla\nrakkaudella, joka minunkin, kokemattoman, saa siihen varmuuteen, että te\nonnistutte. Toiselta puolen hyväksytte te kaikki minun aatteeni; enemmän\nkuin kymmenen vuotta olen minä ehtimiseen saarnannut sitä oppia, että\nRanskan, jos se tahtoo uudestaan lapsirikkaita perheitä, täytyy enemmän\nrakastaa ja viljellä maata, paeta kaupungeista ja antautua terveelliseen\nja raittiisen maaelämään. Mitä minä voin muuta kuin hyväksyä teidän\nmielipiteenne? Vieläpä minä epäilenkin teitä siitä, että olette tullut\ntänne -- niinkuin muutkin, jotka pyytävät neuvoa -- yksinomaan siinä\nuskossa, että löytäisitte minussa vastustajan.\"\n\nMolemmat nauroivat sydämellisesti. Kun Boutan oli kysynyt Mathieultä,\nmillä pääomalla hän alkaisi yrityksensä, vastasi tämä aivan\nlevollisesti, että hän ei aikonut tehdä velkoja, vaan alkaa hätätilassa\nainoastaan muutamilla hehtaareilla, niin varma oli hän työn\nvalloittavasta voimasta. Hänen päätarkoituksensa oli saada Séguin\nluovuttamaan tuon vanhan metsästyspaviljongin ja muutamia hehtaaria\nmaata sen ympäriltä vuotuista lyhennysmaksua vastaan ja ilman, että\nkaikkea pitäisi heti maksaa. Kun hän kyseli tohtorilta sitä seikkaa,\nvastasi tämä:\n\n\"Niin, minä luulen, että hän on hyvinkin taipuvainen, sillä minä tiedän,\nettä hän olisi iloinen voidessaan myydä. Tuo äärettömän suuri,\nviljelemätön maatila rasittaa häntä suuresti nykyisen yhä kasvavan\nrahapulansa aikana. -- Ja ystävämme Beauchêne, oletteko ilmoittanut\nhänelle, että aijotte jättää paikkanne?\"\n\n\"En, en vielä. Ja minä pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette ilmaise\nminun salaisuuttani: minä en tahdo sanoa hänelle mitään, ennenkuin\nkaikki on valmista.\"\n\nHe olivat jo juomassa kahvia, ja tohtori tarjoutui kyyditsemään Mathieun\ntehtaalle, hän aikoi itsekin sinne, sillä rouva Beauchêne oli pyytänyt\nhäntä tulemaan jonakin päivänä tällä viikolla katsomaan Mauricea.\nPojalla, jonka jalat olivat aina kipeät, oli myöskin niin huono\nruuansulatus, että hänen täytyi noudattaa ankaran tarkkaa\nruokajärjestystä.\n\n\"Kaikilla lapsilla, joita ei oma äiti ole imettänyt on huono vatsa\",\njatkoi Boutan. \"Sellaisesta ei teidän urhea vaimonne tiedä mitään, hän\nvoi antaa lastensa syödä mitä tahansa. Mutta Maurice parka tulee heti\nsairaaksi, jos hän syö neljä karviaismarjaa kolmen asemesta. Minä\nkyyditsen siis teidät konttooriinne. Mutta ensin täytyy minun ajaa\nRoquépine-kadulle valitsemaan imettäjää. Siihen ei mene pitkää aikaa,\ntoivon minä. Kas niin, nyt lähdetään!\"\n\nVaunuissa kertoi hän, että hän käy rouva Séguinin tähden\nimettäjätoimistossa. Siinä talossa ei ollut asiat hyvin. Heti\nsynnytyksen jälkeen oli Séguin lyhytaikaisessa hellyydessään vaimoaan\nkohtaan tahtonut itse valita imettäjän Andréelle, äskensyntyneelle\ntytölle. Hän väitti itse ymmärtävänsä hyvin sellaisia asioita, hän\ntahtoi saada vahvan imettäjän, suuren ja karkeatekoisen, jolla on\nmahtavat rinnat. Mutta lapsi oli kuihtunut jo kahden kuukauden ajan, ja\ntohtori oli huomannut, että hän oli hyvin yksinkertaisesti kärsinyt\nnälkää. Tuolla jättiläismäisellä imettäjällä ei ollut maitoa, tai\noikeammin sanottu, hänen maitonsa huomattiin tutkittaessa olevan liian\nohutta ja sitäkään ei riittänyt tarpeeksi. Imettäjän muuttaminen oli\nvaikea asia. Sattui myrskyisiä kohtauksia, Séguin heitteli ja paukutteli\novia ja huusi, että hän ei koskaan enää sekaannu mihinkään.\n\n\"Minä olen siis saanut toimekseni uuden imettäjän valitsemisen\", sanoi\nBoutan. \"Ja sillä on kiire, sillä minä olen hyvin levoton pikku Andrée\nparan tähden. Sellaisia lapsia tulee oikein sääli.\"\n\n\"Mutta miksi ei äiti itse imetä?\"\n\nTohtori kohotti olkapäitään.\n\n\"Nyt pyydätte te liikoja. Mitenkä te voitte ajatellakaan, että rikas\npariisitar sellaisessa elämässä, jota hän viettää -- vastaanottoja,\npäivällisiä, illatsuja, ainaisia vierailuja ja kaikenlaisia hienon\nmaailman velvollisuuksia -- voi alistua sellaiseen ikävään ja\npitkäaikaiseen velvollisuuteen, että imettäisi itse lapsensa? Se olisi\nviidentoista kuukauden paasto. Minä en nyt tahdo puhuakaan rakastuneista\nja mustasukkaisista vaimoista, jotka, kun heidän on valittava lapsensa\nja miehensä välillä, valitsevat jälkimmäisen, säästävät itseään yksin\nmiestään varten siitä pelosta, että mies kääntää heille selkänsä. Pikku\nrouva Séguin teeskentelee, kun hän näyttää surulliselta ja sanoo, että\nhän olisi niin mielellään tahtonut imettää itse, mutta että hän ei voi\nmaidon puutteen tähden. Tosiasia on kuitenkin se, ett'ei hän ole koskaan\nkoettanutkaan ja että hänestä olisi tullut ensimäiselle lapselleen yhtä\nhyvä imettäjä kuin kenestä muusta tahansa. Mutta nyt on hän tullut\nkelvottomaksi sellaiseen ponnistukseen tyhmän, epäterveellisen elämänsä\nkautta. Ja pahinta on, että äidit, jotka eivät itse imetä, tulevat\nkolmannessa tai neljännessä polvessa todellakin kykenemättömäksi siihen,\nrinnat menettävät kykynsä eroittaa maitoa. Siinä meidän tulevaisuutemme:\nrotu, jossa on viheliäisiä, terveydeltään turmeltuneita naisia, jotka\nehkä voivat silloin tällöin synnyttää lapsen, mutta ovat tykkönään\nmahdottomat imettämään.\"\n\nMathieu muisti nyt, mitä hän oli nähnyt rouva Bourdieun luona ja\nlöytölastenkodissa. Hän kertoi mietteistään, ja Boutan kohotti\nolkapäitään. Hän arveli, että vielä on äärettömän paljon työtä tehtävä\nihmiskunnan hyväksi. Yksityinen hyväntekeväisyys sai jo paljoa aikaan,\nja se oli hyvä, mutta ainoastaan uudet lait voivat pelastaa kansan:\nnaista pitäisi auttaa ja tukea aina raskauden ensimäisistä vaikeista\npäivistä asti, hänet pitäisi vapauttaa raskaasta työstä ja häntä olisi\npidettävä pyhänä; sitten saisi hän synnyttää lapsensa levossa ja\nrauhassa, vaikkapa salaisuudessakin, jos hän niin tahtoo, ja ilman, että\nhäneltä vaaditaan muuta kuin äitinä olemista; parantumisen aikana\npitäisi hänen ja lapsen saada hyvä hoito, samoin pitkällisenä\nimetysaikana, aina siihen asti kuin hän taas voisi ruveta terveeksi ja\nvoimakkaaksi puolisoksi. Sitä varten pitäisi ryhtyä laveisin\ntoimenpiteisiin, perustaa suojakoteja turvattomille naisille,\nparannuskoteja, laatia suojeluslakeja ja panna toimeen avustuskassoja\nimettäviä äitejä varten. Kuolevaisuuden vastustamiseksi pikkulasten\nkeskuudessa oli ainoastaan yksi pätevä ja vaikuttava keino: ennättää sen\nedelle. Ainoastaan estävillä keinoilla voisi lopettaa äskensyntyneitten\nlasten hirveän uhraamisen, parantaa tuon aina ammottavan haavan kansan\nkyljessä, joka heikontaa sitä, murhaa sen hiljalleen päivä päivältä.\n\n\"Ja kaiken tämän\", jatkoi tohtori, \"voi yhdistää siihen yhteen\ntotuuteen, että äidin pitää itse imettää lapsensa. Meidän\nkansanvaltaisessa yhteiskunnassamme tulee nainen heti raskaaksi\ntultuaan pyhäksi. Hän on kaiken suuruuden, kaiken voiman ja kaiken\nkauneuden symbooli. Hänen pitäisi olla meidän uskontomme. Kun me olemme\noppineet kunnioittamaan äitiä, niin silloin on ensin isänmaa ja sitten\nihmiskunta pelastettu. Sentähden tahtoisin minä, että lastaan imettävän\näidin kuva tulisi inhimillisen kauneuden korkeimmaksi ilmaisumuodoksi.\nMutta miten me saamme meidän pariisittaret, kaikki meidän ranskattaret\nvakuutetuksi siitä, että naisen kauneus on siinä, että hän on äitinä\nlapsi sylissään? Sinä päivänä, jolloin se tulee yhtä muodinmukaiseksi\nkuin sileäksi kammatut hiukset ja kapeat hameet, olemme me maailman\nmahtavin kansa!\"\n\nHän näytti aivan epätoivoiselta siitä, kun ei tietänyt, mitenkä voisi\nmuuttaa tavat, ja jatkoi sitten:\n\n\"Minun mielestäni on äitien imettäminen tärkeintä kaikista. Jokainen\näiti, joka voi imettää eikä tee sitä, on rikoksellinen. Erityisissä\ntapauksissa, kun äiti on aivan kykenemätön täyttämään velvollisuuttaan,\non meillä sarvi, joka, jos se pidetään puhtaana ja siihen käytetään\nsteriliseerattua maitoa, voi antaa erittäin hyvät tulokset. Mutta lasten\nantaminen kasvatusäideille maaseudulle on melkein samaa kuin murhaisi\nne, ja imettäjän ottaminen on häpeällinen toimenpide, lukemattomien\nonnettomuuksien, niin usein rikoksienkin lähde, sillä sen kautta\nuhrataan tieten ja taiten sekä äidin että imettäjän lapsi.\"\n\nVaunut pysähtyivät Roquépine-kadulle erään imettäjätoimiston eteen.\n\n\"Minä voin lyödä vetoa siitä, että te ette koskaan ole ollut sisällä\nimettäjätoimistossa, vaikka te olette viiden lapsen isä.\"\n\n\"En, en koskaan.\"\n\n\"Tulkaa nyt sitten mukaan. Ihmisen pitää tuntea kaikkea.\"\n\nRoquépinekadun imettäjätoimisto oli paras ja tunnetuin tässä osassa\nkaupunkia. Sitä johti rouva Broquette, neljänkymmenen vuotias, vaaleahko\nnainen, jolla oli arvokas ulkonäkö ja joka oli hieman rokonarpinen,\naina lujaan nyöritetty ja puettu kellervänruskeaan tahtisilkkileninkiin.\nMutta vaikka hän oli talon loistona ja arvona, oli mies kuitenkin sen\nsieluna. Hän oli pieni viidennelläkymmenellä oleva mies, jolla oli\nsuipponenä ja vilkkaat silmät ja liikkuva kuin kärppä. Hänen toimenaan\noli järjestyksen ylläpitäminen toimistossa, imettäjäin valvominen ja\nkasvattaminen, hän otti heidät vastaan, teroitti heille puhtautta,\nopetti heitä hymyilemään ja olemaan rakastettavaisia, esti heidän liijan\npaljoa syömästä. Hän oli jalkeilla aamusta iltaan, torui heitä ja piti\ntyrannivaltansa alla koko tuon joukon likaisia, yksinkertaisia, usein\nvalehtelevia ja epärehellisiä naisia. Tuo vanha, ränsistynyt talo\nkosteine pohjakerroksineen, jossa vieraat otettiin vastaan, ja molempine\nyläkertoineen, joissa kummassakin oli kuusi makuuhuoneeksi järjestettyä\nhuonetta, oli oikeastaan jonkinlainen hotelli, jossa imettäjät makasivat\nyönsä lastensa kanssa. Siellä kulki edestakaisin talonpoikaisnaisia,\njotka samana aamuna olivat saapuneet Pariisiin, laahasivat kapsäkkejään\nja kantelivat sylilapsiaan ja täyttivät huoneet, käytävät ja\nvastaanottosalit melulla ja pahalla hajulla. Sitäpaitse oli talossa\nneiti Broquette, Hermine, kalpea, viisitoista vuotias tyttö,\npitkäkasvuinen heilakka ja vähäverinen, joka sulavana neitsyytenä kulki\nympäriinsä tässä osaksi paljastettujen ihmisten kuhinassa, tässä enemmän\ntai vähemmän maidokkaitten imettäjäin tungoksessa.\n\nBoutan, joka tunsi talon erittäin hyvin, astui sisään Mathieu\nseurassaan. Oikealle eteisestä oli konttoori, jossa rouva Broquette\nhalukkaitten pyynnöstä näytteli imettäjiä, jotka oleskelivat seuraavassa\nhuoneessa sylilastensa kanssa. Konttoorissa oli vanhat empiremalliset\nhuonekalut, verhotut punaisella shagilla ja kullattu pöytäkello.\nEteisestä oikeaan, keittiön vieressä, oli yhteinen ruokasali, jossa oli\nkaksi pitkää vahakankaalla päällystettyä pöytää ja muutamia repaleisia\nolkituoleja. Jo ovessa pisti nenään inhoittava haju, pesuveden,\nhapantuneen maidon, siivottomain lapsen riepujen ja kaikkein noitten\ntalonpoikaisnaisten likaisten alushameitten löyhkä.\n\nMutta kun Boutan aukasi konttoorin oven, oli rouva Broquette juuri\nnäyttämässä eräälle siellä istuvalle vanhalle herralle kokonaista\nimettäjälaumaa. Hän tunsi heti tohtorin ja teki anteeksi pyytävän\nliikkeen.\n\n\"Ei, ei, jatkakaa te vaan\", sanoi tohtori. \"Minulla ei ole kiirettä, me\nvoimme odottaa.\"\n\nAvoimesta ovesta näki Mathieu Herminen, talon tyttären, istuvan ikkunan\nvieressä shagilla päällystetyssä nojatuolissa ja lukevan romaania, ja\näiti seisoi tuossa arvokkaan näköisenä ja ylisti tavaraansa vanhalle\nherralle, joka ei näyttänyt voivan tehdä valintaansa.\n\n\"Me menemme puutarhaan\", sanoi tohtori nauraen.\n\nIlmoituksissaan mainitsi tämä liike, että heillä on puutarhakin, raitis\nilma, vieläpä puukin, eli sanalla sanoen maaseutu. He aukasivat lasioven\nja näkivät puun luona penkillä vahvajäsenisen tytön, luultavasti äsken\nsaapuneen, ja tämä pyyhkieli lapsensa takapuolta sanomalehden palasella.\nTyttö itse näytti likaiselta, hän ei ollut vielä saavuttuaan ennättänyt\npeseytyä. Eräässä nurkassa oli läjässä keittiöstä heitettyjä esineitä,\nsärkyneitä vateja, vanhoja rasvaisia ja ruostuneita talouskapineita.\nToisella puolen on imettäjiä varten varattu odotussali lasiovineen, ja\nsieltäkin haisi ulos kloakki, kuivamaan asetettuja repaleita, jo\nhapantuneita lastenriepuja.\n\nMutta äkkiä hyökkäsi herra Broquette esiin, ei tiedetty mistä. Hän oli\nnähnyt äsken Boutanin, hyvän kauppatuttavansa.\n\n\"Vai niin, onko minun vaimoni muissa puuhissa. Minä en millään ehdolla\nvoi sallia teidän jäädä tänne. Tulkaahan kaikin mokomin minun kanssani.\"\n\nHänen pienet kärpänsilmänsä olivat huomanneet tuon likaisen tytön, joka\noli pyyhkimässä lastaan, ja hän oli hyvin levoton siitä, että herrat\nsaavat noin paljon nähdä talon salaisuuksia. Tohtori oli juuri vienyt\ntoverinsa salin ikkunan eteen, josta oli kaikkea muuta kuin suloista\nkatsella mistään välittämättömiä imettäjiä. He aukasivat leninkinsä\nnapit, venyttelivät, haukottelivat istuessaan tuntikaudet pitkillä\npenkeillä odotellen ostajaansa; lepuuttaakseen käsiään panivat he\nlapsensa pöydälle, joka aina oli niitä täynnä; lattialla oli rasvasia\npapereita, leivän palasia ja likaisia riepuja kaikkialla. Nuo molemmat\nherrat tunsivat tarvetta oksentaa tuossa inhoittavassa lehmänavetassa.\n\n\"Seuratkaahan kaikin mokomin minua, herra tohtori\", sanoi Broquette\nuudestaan.\n\nMutta sitten väitti hän, että hänen täytyy talon arvon vuoksi nuhdella\ntuota vahvajäsenistä tyttöä. Ja hän alkoi:\n\n\"Kuulkaa nyt, likaliisa, ettekö voi pestä penikkaanne haalealla vedellä?\nMiksi ette mennyt heti tuonne ylös puhdistamaan itseänne? Pitääkö minun\nvälttämättömästi kaataa ämpäri vettä niskaanne?\"\n\nHän ajoi pois tytön, joka pakeni pelästyneenä. Viedessään näitä molempia\nherroja konttooriin, valitteli hän:\n\n\"Oi, herra tohtori, jos te tietäisitte, kuinka vaikeata minun on saada\nnuo tytöt edes pesemään kätensä! Me itse, jotka olemme niin puhtaita,\njotka ylpeilemme siitä, että meidän talomme pitää olla vaatimusten\nmukainen! Jos täällä on ainoakin pölyn hiukkanen, niin ei se ole minun\nvikani.\"\n\nMutta kun tyttö tuli ylös, syntyi kauhea meteli yläkerroksissa.\nLuultavasti sota ja tappelu. Niitä portaita virtasi alas karkeilla\nhaukkumasanoilla sekoitettu löyhkä. Vihdoin muuttui se sietämättömäksi.\n\n\"Minä pyydän anteeksi\", sanoi herra Broquette. \"Vaimoni ottaa heti\nteidät vastaan.\"\n\nHän lensi portaita ylös ketterästi kuin kissa. Hänen ärjyvä äänensä\nkuului ylhäältä. Sitten syntyi äkkiä kuolonhiljaisuus. Kuului ainoastaan\nrouvan ääni, joka konttoorissa yhä vaan kehui tavaraansa.\n\n\"Niin, ystäväni\", sanoi Boutan Mathieulle, kun he kävelivät edestakaisin\neteisessä, \"ulkopuoli ei juuri paljonkaan herätä huomiota. Minä\ntoivoisin voivani näyttää teille, millaisia nämät ihmiset ovat\nsisäpuoleltaan. Ja kuitenkin on tämä liike yksi siedettävistä,\non muita paljon pahempia, joita poliisin täytyy väliin sulkea\nliian suurten väärinkäytösten tähden. Luonnollisesti on olemassa\npoliisimääräyksiä, jotka pakoittavat imettäjäin olemaan varustettuja\nsiveellisyystodistuksella ja muilla papereilla, jotka heidän täytyy ensi\npäivänä näyttää prefektuurissa saadakseen sen suostumuksen. Mutta nuo\novat ainoastaan näennäisiä varovaisuuskeinoja, joka ei estä imettäjäin\nantamasta vääriä tietoja maitonsa vanhuudesta taikka lainaamasta\nterveitä lapsia omain sairasten lastensa sijaan. Ette voi ajatellakaan\nkaikkia niitä vaarallisia valheita, joita nuo naiset keksivät\nansaitakseen rahaa. Ja se onkin hyvin luonnollista; jo se seikka, että\nhe ovat valinneet imettäjän ammatin, asettaa heidät minun silmissäni\nalemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Sillä ei ole ainoatakaan muuta niin\nsurkuteltavaa ja alentavaa ammattia. Monet tytöt, jotka ennen ovat\nolleet siveellisiä, hankkivat itselleen rakastajan aivan samalla tavalla\nkuin lehmä viedään sonnin luokse, jotta saataisiin maitoa. Lapsi on\nammatti-imettäjän silmissä ainoastaan välttämätön sivuasia. Niin pian\nkuin se on syntynyt, ja äitejä voidaan lypsää, ei lapsesta enään\nvälitetä, ja aivan samantekevää on, vaikka se kuoleekin. Tuo on\neläimellisen alentumisen huippu ja siveellisen käsityskannan hullumainen\npuute. Ja ajatelkaa tämän häpeällisen kaupan surullisia seurauksia,\nsillä vaikka se lapsi, jolle imettäjä myy maitonsa, usein kuolee tästä\nmaidosta, jota ei luonto ole sille määrännyt, niin sattuu melkein aina,\nettä imettäjän lapsi kuolee myöskin huolimattoman hoidon ja huonon\nravinnon tähden; siinä on siis kaksi uhria, ja molemmat äidit ovat\nsyylliset mitä halpamaisimpaan murhaan, noitten juuri äsken syntyneitten\nolentoparkain murhaan, ja näitten olentojen kuoleminen ei koske\nkehenkään, vaikka meidän pitäisi kaikkien siitä syystä huudahtaa\nkauhusta. Niin, siinä on pohjaton kuilu, koko maa syöksee siihen ja se\nnielee koko kansan, ell'ei laata maksamasta veriveroa tuolle hirviölle.\"\n\nKun nuo molemmat miehet keskustellessaan pysähtyivät ruokasalin oven\neteen, joka oli auki, näkivät he siellä Couteauskan, joka istui\nruokailemassa kahden kauniin, siististi puetun talonpoikaisnaisen\nkanssa. Aterian aika oli ohitse, ja kaikki kolme söi suurimmalla\nkiireellä kylmää ruokaa ilman lautasia ja kahveleita. Couteauska oli\nluultavasti äsken tuonut ja jättänyt konttooriin imettäjälaumansa, ja\nsöi nyt kiireesti jatkaakseen sitten kiertokulkuaan niitten kahden\nkanssa, jotka hänellä oli jälellä. Ruokasalista, jossa oli\nviinipilkuista tahraantunut pöytä ja tapetit rasvapilkkuja täynnä,\nvirtasi vastenmielinen, ummehtunut ilma.\n\n\"Vai niin, te tunnette Couteauskan\", huudahti Boutan, kun Mathieu oli\nkertonut kohtauksistaan hänen kanssaan. \"Sitten olette te jo tehnyt\ntuttavuutta itse paholaisen äidin kanssa, pahimman noidan kanssa\nkaikkein velhojen joukossa. Ja ajatelkaahan, että hän on meidän\nkiitetyssä yhteiskunnassamme hyödyllinen hammasratas, ja minä tulen\nluultavasti hyvin iloiseksi, jos voin valita yhden niistä imettäjistä,\njoita hän on tuonut tänne!\"\n\nMutta nyt käski rouva Broquette rakastettavalla tavallaan heidän\ntulemaan konttooriin. Oltuaan kauvan epätiedossa parhaimpien imettäjäin\nsuhteen, joita liikkeellä oli myytävänä, oli tuo vanha herra lähtenyt\npois valitsematta ketään; hän oli luvannut tulla toisen kerran.\n\n\"Mutta on ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tahtovat\", selitti rouva\nBroquette. \"Mutta se ei ole minun vikani, minä pyydän tuhannesti\nanteeksi, herra tohtori. Jos te tahdotte hyvän imettäjän, tulette kyllä\nolemaan tyytyväinen, minä olen juuri saanut tuotetuksi aivan\nerinomaisia. Minä näytän niitä teille.\"\n\nHermine ei ollut edes viitsinyt nostaa silmiään romaanistaan. Hän istui\nnojatuolissaan jatkaen lukuaan, vähäveriset kasvot ikävystyneen\nnäköisinä. Mathieu istahti hieman syrjään ja seurasi Boutania, joka\nseisoi siinä katse terävänä kuin kenraalin, joka tarkastaa rykmenttiään.\nJa sitten alkoi joukkojen ohitse marssiminen.\n\nRouva Broquette aukasi konttoorin ja ruokasalin välisen oven ja johti\narvokkaana ja tyyneesti esiin parhaat imettäjänsä, kolme kerrallaan,\njokaisella lapsensa sylissä. Tusinan verran kulki tarkastuspaikan\nohitse, lyhyitä ja paksuja, pitkiä hongankolistajia, tummaverisiä ja\nsirohiuksisia, vaaleaverisiä, joilla oli valkea iho, rumia ja kauniita.\nMutta kaikkein huulilla oli sama yksinkertainen ja levoton hymy,\nsilmissä sama sellaisen orjattaren tuskallinen katse, joka pelkää,\nett'ei kukaan häntä osta. He koettivat kaupita itseään, koettivat\nliehakoida kömpelöllä tavallaan, heidän kasvonsa loistivat niin pian\nkuin luulivat ostajan tarttuneen koukkuun, mutta synkkenivät yhtä\nnopeasti, ja he silmäilivät jurosti kilpailijattariaan heti kuin näytti\nsiltä, että nämät voittaisivat. He marssivat sisään rivissä kuin hanhet\nja palasivat takaisin samalla tavalla kolisevine jalkineineen, väsyneinä\nja pelokkaan näköisinä. Pienen tarkastelun jälkeen valitsi tohtori\nnoista kahdestatoista erilleen kolme. Sitten alkoi hän tutkia kutakin\nheistä erikseen.\n\n\"Näyttää siltä, että tohtori ymmärtää asiansa\", sanoi rouva Broquette\nkohteliaasti hymyillen. \"Minulla ei usein ole sellaisia helmiä kuin\ntämä. Hän on äskettäin tullut, muutenhan hän jo olisi viety täältä.\nHänestä voin mennä takuuseen kuin itsestäni, sillä minä olen jo ennen\nhankkinut hänelle paikan.\"\n\nHän oli noin kuudenkolmatta vuotias tyttö, tummaverinen, keskikokoinen,\njotenkin karkeatekoinen ja hänellä oli paksut, yksinkertaiset kasvot ja\nulkoneva alaleuka. Ja kun hän jo ennen oli ollut imettäjänä, osasi hän\nkäyttäytyä hyvin.\n\n\"Vai niin, tämä lapsi ei ole teidän ensimäisenne.\"\n\n\"Ei, se on kolmas.\"\n\n\"Ettehän te ole naimisissa?\"\n\n\"En.\"\n\nBoutan näytti tyytyväiseltä, sillä vaikka tämä oli kuin kehoitus\nkevytmielisyyteen, etsittiin naimattomia imettäjiä kuitenkin enemmän. He\novat taipuvaisempia, rakastettavampia, myöskin halvempia pitää, ja\nheidän selkänsä takana ei ole kokonaista perhettä tai miestä, josta\ntulee ikävä rasitus.\n\nKun tohtori oli selaillut hänen todistuksiaan, alkoi hän tarkan\ntutkinnon. Hän katsoi imettäjän ikeniä ja tuli vakuutetuksi siitä, että\nhänellä oli valkeat, terveet hampaat. Sitten tutki hän tarkkaan rinnat\nja maidon laatua sekä paljouden. Hän oli lypsänyt muutamia pisaroita\nmaitoa käteensä, maisti sitä ja meni sitä sitten katsomaan valoisampaan\npaikkaan.\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", sanoi hän tuontuostakin.\n\nVihdoin kääntyi hän lapseen, jonka äiti oli pannut nojatuoliin ja makasi\nsiinä hiljaan silmät avoinna. Se oli poika, korkeintaan kolmen kuukauden\nvanha, terve ja tukeva. Kun tohtori oli katsellut hänen jalkapohjiaan,\ntarkasteli hän suun limakalvoa ja anus-reikää, sillä perinnöllistä\nkuppatautia täytyy aina pelätä. Hän ei huomannut mitään tämän taudin\noireita.\n\nHän katsoi nyt ylös ja kysyi:\n\n\"Onko lapsi teidän omanne?\"\n\n\"Mistähän minä muualtakaan olisin sen saanut?\"\n\n\"Niitä voi lainatakin.\"\n\nTarkastus oli loppunut. Hän ei lausunut päätöstään heti, hän katseli\nvielä imettäjää hetken jonkinlaisella epäluulolla, vaikka tämä näyttikin\ntäyttävän hänen vaatimuksensa.\n\n\"Onko teidän sukunne tervettä, eikö kukaan teidän sukulaisistanne ole\nkoskaan kuollut keuhkotautiin?\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Niin, ettehän te luonnollisesti tunnustaisi sitä minulle. Sellainen\nsarake pitäisi olla todistuskirjoissa. Oletteko te raitis, ettekö te\njuo?\"\n\n\"Oo...!\"\n\nNyt suuttui imettäjä ja tohtorin täytyi lepytellä häntä. Mutta hänen\nkasvonsa alkoivat loistaa suuresta ilosta, kun tohtori kohottaen\nolkapäitään, joka merkitsi, että tällaisissa tapauksissa on aina vaara\ntarjona, lausui:\n\n\"No hyvä, se on päätetty, minä otan teidän. Jos voitte lähettää lapsenne\nkotiin heti, saatte jo tänä iltana tulla uuteen paikkaanne. Mikä teidän\nnimenne on?\"\n\n\"Marie Lebleu.\"\n\nRouva Broquette ei ollut sekaantunut tohtorin tarkasteluihin, mutta hän\noli ollut koko ajan hyvin majesteetillisen näköinen, sillä olihan hän\ntalon osoitekilpi, vakuutus sen puhtaasta liikemoraalista. Hän kääntyi\nnyt tyttärensä puoleen:\n\n\"Hermine, mene katsomaan, onko rouva Couteau vielä täällä.\"\n\nMutta koska tuo nuori nainen ei liikahtanutkaan paikaltaan, katsoi äiti\nparhaaksi toimittaa itse asiansa. Hän tuli takaisin Couteauskan kanssa,\njoka oli juuri ollut lähtemäisillään molempain kauniitten tyttöjensä\nkanssa. Tytöt jäivät eteiseen odottamaan.\n\nTohtori sopi raha-asioista, kahdeksankymmentä frankia kuukaudessa\nimettäjälle, neljäkymmentäviisi frankia välitystoimistolle siihen\nlaskettuna maksu imettäjän asunnosta ja ruuasta, jonka uusi isäntäväki\nsai vähentää imettäjän palkasta, mutta jota ei kuitenkaan tehty. Sitten\nvielä kolmekymmentä frankia imettäjän lapsen kotiin lähettämisestä ja\njuomarahat sille, joka lapsen vei.\n\n\"Minä matkustan kotiin illalla\", sanoi Couteauska, \"ja minä otan\nmielelläni pienokaisen mukaani. Antinkatu, sanoitte te? Minä tiedän,\nminä tiedän, siinä talossa on minun kotipaikaltani kotoisin oleva\nkamarineiti. Marie voi lähteä heti sinne. Kahden tunnin perästä, kun\nolen toimittanut omat asiani, tulen minä noutamaan hänen lapsensa.\"\n\nAvonaisesta ovesta näki Boutan nyt nuo molemmat talonpoikaistytöt, jotka\nnauroivat ja tyrkkivät toisiaan kyynäspäillään.\n\n\"Noita ette te ole näyttänyt minulle. He näyttävät sieviltä. Ovatko he\nimettäjiä?\"\n\n\"Imettäjiäkö, eivät ole!\" vastasi Couteauska ja hymyili. \"He ovat\ntyttöjä, joille minä olen luvannut hankkia paikan.\"\n\nKun hän oli tullut sisään, oli hän katsonut kieroon Mathieutä, jota hän\nmuuten ei näyttänyt tuntevan. Mathieu istui yhä nojatuolissaan ja\nkatseli tuota kaupan olevaa karjantarkastusta, kuunteli sitten äänetönnä\ntinkimistä äidin kanssa, joka myi itsensä, ja hän tunsi vähitellen\nsydämensä täyttyvän vastenmielisyyden ja säälin tunteilla. Häntä\nvapisutti, kun Couteauska kääntyi tuohon kauniisen lapseen ja puheli\nvievänsä sen mukanaan. Hän oli näkevinään Couteauskan Saint-Lazaren\nrautatienasemalla lentää koluuttavan matkaansa kuin petolintu noitten\nviiden muun kanssa, joista jokaisella oli mukanaan äskensyntynyt lapsi.\nJa nyt alkoi rosvous taas, yhä enemmän varastettiin elämää ja toivoa\nsuuresta Pariisista, uusi kuolonsaattue lähti matkaan, ja nyt oli kaksi\nlasta hengenvaarassa, imettäjän ja äidin.\n\nKun Boutan ja Mathieu poistuivat, kohtasivat he Couteauskan ja herra\nBroquetten eteisessä vilkkaassa keskustelussa. Jälkimäinen oli vielä\nkiihoittunut suukopusta, jota hän oli pitänyt teurastajan kanssa, sillä\nhän oli aina hävytön ruokavarainsa hankkijoille ja antoi imettäjäinsä\nsyödä kelvotonta tavaraa, jota hän oli saanut polkuhinnasta. Samoin\nsäästi hän rahaa puhtauden kustannuksella; kaikki, mikä ei näkynyt, sai\nolla kuinka likaista tahansa. Ja nyt kuiskutteli hän Couteauskan kanssa\nja katseli syrjäsilmin noita kahta kaunista tyttöä, jotka yhä\ntirskuivat. Hänelläkin oli luultavasti joku ajatus, joku hyvä paikka\ntytöille tarjottavana.\n\n\"Kaikenlaisia ammatteja!\" sanoi tohtori, kun he nousivat vaunuihin.\n\nKun he tulivat konetehtaalle, kohtasivat he konetehtaan portin edessä\nMorangen ja hänen tyttärensä Reinen, molemmat surupukuun puettuina.\nPäivää jälkeen Valérien hautajaisten oli kassanhoitaja taas ryhtynyt\ntyöhönsä tylsällä mielellä, joka melkein oli unohduksen kaltaista. Nyt\nnäkyi selvästi, että hän oli luopunut kunnianhimoisista unelmistaan,\naikomuksestaan jättää paikkansa koetellakseen onneaan toisaalla. Mutta\nhän ei voinut jättää asuntoaan, joka nyt oli hänelle liian suuri ja\nkallis: hänen vaimonsa oli asunut siellä, sentähden tahtoi hänkin asua\nsiellä; hän tahtoi säilyttää kaiken ylellisyytensä, antaa sen lahjaksi\ntyttärelleen. Hänen sydämensä koko heikkous ja hellyys kohdistui tähän\nlapseen. Hän katseli tuntikaudet tyttöä silmät kyynelissä. Hänellä oli\nnyt uusi intohimo, hänen ainoa unelmansa oli antaa tyttärelleen suuret\nmyötäjäiset, tulla onnelliseksi tuon lapsen kautta, jos hän enään muuten\nvoi tulla onnelliseksi: hän tuli ahnaaksi, säästi kaikkea, mikä ei\nkoskenut tytärtä, päätti itsekseen hankkia sivutöitä lisätäkseen\nmyötäjäisiä. Ilman Reineä olisi hän kuollut ikävään ja yksinäisyyteensä.\n\n\"Niin\", vastasi Reine erääsen Boutanin tekemään kysymykseen, \"minä\nsaatan pappa parkaa tänne ollakseni oikein varma siitä, että hän kävelee\nvähän, ennenkuin ryhtyy työhönsä. Muulloin istuu hän huoneesensa\nsulkeutuneena eikä liiku paikaltaan.\"\n\nKotonaan eli Morange todellakin surun ja omantunnon vaivojen murtamana,\nsulkeutuneena huoneesensa, jossa oli kokoelma eri aikoina otettuja\nvalokuvia hänen vaimostaan, tusina muotokuvia, jotka hän oli ripustanut\nseinille.\n\n\"Tänään on niin kaunis ilma, herra Morange\", sanoi Boutan, \"siinä teitte\noikein, että tulitte ulos kävelemään.\"\n\nTuo miesparka katsoi kummastuneena ylöspäin ja katseli sitten aurinkoa,\naivankuin hän ei olisi sitä koskaan ennen nähnyt.\n\n\"Niin, se on totta, nyt on kaunis ilma. Ja sen lisäksi on Reinelle hyvin\nterveellistä käydä ulkona hieman.\"\n\nHän katseli hellästi tuota kaunista tyttöä, jolle surupuku sopi niin\nmainiosti. Morange pelkäsi aina, että Reine ikävystyy niinä pitkinä\ntunteina, joiksi hän jätti hänen yksinään palvelustytön kanssa.\nYksinäisyys oli hänelle itselleen niin kiusoittavaa, se oli aivan täynnä\nmuistoja vaimovainajastaan, jonka tähden hän itki ja jonka kuolemasta\nhän syytteli itseään.\n\n\"Pappa ei tahdo uskoa, että minun ijälläni ei koskaan ole ikävää\", sanoi\ntuo nuori tyttö iloisesti. \"Siitä asti kuin äitiparkani kuoli, on minun\ntäytynyt olla pikku emäntänä. Ja muuten tulee paroonitar noutamaan minua\nväliin.\"\n\nHän huudahti nähdessään vaunujen pysähtyvän katukäytävän viereen. Erään\nnaisen pää pistäytyi ulos vaunujen ikkunasta ja Reine tunsi hänen.\n\n\"Mutta katsokaapa, pappa, tuossahan paroonitar onkin. Hän on varmaankin\nollut meillä, ja Clara on sanonut hänelle, että minä olen saattamassa\nsinua tänne.\"\n\nNiin juuri oli tapahtunutkin. Morange vei kiireesti Reinen vaunujen\nluokse; Sérafine ei astunut uloskaan. Ja kun hänen tyttärensä oli\niloisesti hypännyt vaunuihin, jäi Morange siihen vielä hetkeksi\nseisomaan ja kiitti lämpimin sanoin onnellisena siitä, että hänen rakas\ntyttärensä sai huvitella. Kun hän oli nähnyt vaunujen vierivän pois,\nlähti hän konttooriinsa, äkkiä vanhentuneena ja kokoon kyyristyneenä,\naivankuin suru olisi taas alkanut painaa hänen hartioitaan ja murtanut\nhänet siihen määrään, ett'ei hän enään muistanut näitä kahta muuta\nherraa eikä edes jättänyt jäähyväisiä heille.\n\n\"Miesparka!\" supatti Mathieu.\n\nSamassa viittasi Beauchêne eräästä ikkunasta Mathieulle, että hän tulisi\nyhdessä tohtorin kanssa sinne ylös. He tapasivat Constancen ja Mauricen\npienessä vierashuoneessa, jossa Beauchênekin poltti lopun sikaariaan.\nBoutan kysyi heti pojan vointia, sillä lapsen jalat olivat\npaljoa paremmat, mutta vatsa epäkunnossa, pieninkin poikkeus\nruokajärjestyksestä sai aikaan ikäviä häiriöitä ruuansulatuksessa.\nSillä aikaa kuin Constance, joka oli hyvin levoton, vaikka hän ei\ntahtonut sitä tunnustaa, kyseli tohtorilta lakkaamatta ja kuunteli\nhartaudella hänen vastauksiaan, otti Beauchêne Mathieun syrjään.\n\n\"Kuulkaa nyt, miksi ette ole kertonut minulle, että kaikki on ohitse\nsiellä?\"\n\nHänen kasvonsa olivat punaiset ja hän nauroi puhallellen paksuja\nsavupilviä.\n\n\"Se kaunis vaaleanverinen tyttö ... minä tapasin hänen eilen.\"\n\nMathieu vastasi tyynesti, että hän ei ole aikonutkaan tehdä tiliä\ntoimistaan, ennenkuin häneltä kysyttiin, sillä hän ei ensiksi tahtonut\nottaa puheeksi tätä arkaa asiaa. Rahat, jotka hän oli saanut, olivat\nriittäneet, maksamatta oli enään vaan muutamia laskuja. Ja hän alkoi\nkertoa yksityisseikkoja, mutta silloin keskeytti Beauchêne hänen:\n\n\"Tiedättekö, mitä on tapahtunut? Hän on ollut niin julkea, että on\ntullut tänne pyytämään työtä, ei minulta luonnollisesti, vaan\nnaisosaston johtajalta. Minä olin onneksi aavistanut sitä ja antanut\nmääräykseni, ja johtaja oli vastannut hänelle, että hän ei voi ottaa\nNorinea takaisin järjestyksen tähden tehtaassa. Hänen sisarensa\nEuphrasie, joka menee ensi viikolla naimisiin, on vielä jälellä.\nVoittehan aavistaa, että siitä tulee uusi tappelu heidän välillään. Ja\nmuuten ... hänen paikkansa ei enään ole täällä minun luonani, ei\ntuhannen vietävä olekaan!\"\n\nHän meni ja otti konjakkilasinsa kamiinin päältä, tyhjensi sen, tuli\ntakaisin ja sanoi iloisella äänellä:\n\n\"Hän on aivan liian kaunis työtä tekemään.\"\n\nMathieu vaikeni tämän lauseen kuultuaan. Hän tiesi, että Norine, jolla\nei juuri ollut haluakaan vanhaan elämäänsä, riitoihin ja eripuraisuuteen\nsiellä kotona, oli viettänyt yönsä erään ystävättärensä luona, joka asui\nyhdessä rakastajansa kanssa. Koeteltuaan turhaan päästä takaisin\nBeauchênen konetehtaasen, oli hän kuulustellut työtä parista muusta\npaikasta, mutta erityisemmällä innolla ei hän sentään työtä etsinyt.\nNiinä laiskuuden kuukausina, jotka hän oli viettänyt rouva Bourdieun\nluona, oli hän alkanut tuntea vastenmielisyyttä tehdaselämään. Nyt\nolivat hänen kätensä valkeat ja pehmeät, hänellä ei ollut suurempaa\ntoivoa kuin saada olla elättinaisena, elää helpolla ostetuissa huveissa,\nja se oli ollut aina lapsuudesta alkain hänen unelmansa.\n\n\"Niin, kuten sanottu\", jatkoi Beauchêne, \"minä olen kohdannut hänen\nkomeasti puettuna, käsikoukussa erään pitkän parrakkaan herran kanssa,\njoka oli niellä hänen silmillään. Se on siis sitä myöten valmista.\nVoitte ajatella, millainen helpotus se oli minulle!\"\n\nHän henkäsi syvään, aivankuin sentnerinpaino olisi poistunut hänen\nsydämeltään. Tämän ikävän seikkailun jälkeen oli hän ensin koetellut\nonneaan erään naidun naisen kanssa, mutta lopettanut sitten suhteensa\ntämän kanssa pelosta, että joutuu uuteen apajaan, ja nyt oli hän\npalannut takaisin katutyttöihin, muuten samoihin, joitten kanssa hän\nhänen luonnollaan oikein viihtyi.\n\n\"Tuo loppu tälle asialle oli jo edeltäpäin tietty. Muistakaa, mitä minä\naina olen sanonut. Norine oli luotu juuri tähän ammattiin eikä mihinkään\nmuuhun. Tuollaiset tytöt ajattelevat ensin säästää itseään jollekin\nprinssille, joka maksaisi heille hyvin kalliin palkkion; sitten he\nantautuvat ensimäiselle kahvilapalvelijalle ja koettavat tämän jälkeen\niskeä kiinni johonkin hyväntahtoiseen ja herkkäuskoiseen 'parempaan\nherraan', jos sellaisia vielä on olemassa. Ja kun se temppu ei onnistu,\nottavat he heti uuden rakastajan ja sitten toisen ... loppumattomiin.\nHm, sellaisista en minä pidä! Onnellista matkaa ja paljon hauskuutta!\"\n\nHän aikoi mennä takaisin vaimonsa ja lääkärin luokse, mutta muisti\nsitten erään asian, ja kysyi matalalla äänellä:\n\n\"Siis ... lapsi?\"\n\nKun Mathieu kertoi, että hän oli itse seurannut poikaa löytölasten\nkotiin tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän otettiin sinne, likisti\nBeauchêne voimakkaasti hänen kättään ja sanoi:\n\n\"Mainiota! Kiitos, rakas ystäväni. Nyt minä olen levollinen.\"\n\nHyräillen palasi hän Constancen luokse, joka yhä vielä keskusteli\ntohtorin kanssa. Pikku Maurice seisoi nojautuen äitinsä polveen, ja äiti\nkatseli häntä mustasukkaisella hellyydellä, sellaisilla tunteilla, joita\ntuntee äiti, joka huolehtii ainoan poikansa terveyttä ja toivoo, että\npojasta kerran tulee yksi teollisuusruhtinaista. Mutta äkkiä huudahti\nhän:\n\n\"Se olisi siis minun vikani! Luuletteko te todellakin, herra tohtori,\nettä ne lapset, joita äitinsä on imettänyt, tulevat aina voimakkaimmiksi\nja voivat paremmin vastustaa kaikkia lastentauteja?\"\n\n\"Se on aivan varma.\"\n\nBeauchêne pureskeli sikariaan, kohotti olkapäitään ja purskahti täyttä\nkurkkua nauramaan:\n\n\"Lorua! Poika elää sata vuotta, talonpoikaisihminen, joka imetti häntä,\noli oikea nais Herkules. Se on siis päätetty, tohtori, te aijotte\npakoittaa kamarit säätämään lain pakollisesta imetyksestä?\"\n\nBoutankin nauroi.\n\n\"Niin, kernaasti minä puolestani sen tekisin.\"\n\nBeauchênen tuli nyt oikein hauska, hän kuvaili, mitä muutoksia sellainen\nlaki tulisi aikaan saamaan yhteiselämässä ja tavoissa, seuraelämä\nlakkaisi, salongit sulettaisiin yleisen imetyksen tähden, ei ainoakaan\nnaisen vartalo pysyisi sellaisena, että sitä voisi näyttää kauvemmaksi\nkuin kolmenkymmenen vuoden ikään, miesten täytyisi perustaa yhtiöitä,\nhankkia itselleen haaremi, josta he sitten voisivat vuokrata\nylimääräisiä vaimoja, kun heidän omat vaimonsa sulkeutuvat huoneisinsa\nimettämään.\n\n\"Te aijotte siis panna toimeen vallankumouksen, vai kuinka?\"\n\n\"Niin juuri, vallankumouksen\", sanoi tohtori hiljaisella äänellä. \"Eikä\nse jääkään tulematta.\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nMathieu oli nyt ajatellut loppuun suuren suunnitelmansa, hän oli\npäättänyt ruveta viljelemään Chanteblediä ja herättää sen maaperästä\nnukkuvan hedelmällisyyden.\n\nEräänä aamuna ilmoitti hän Beauchênelle, että hän aikoi jättää paikkansa\nkuukauden loputtua. Hänellä oli edellisenä päivänä ollut pitkä\nkeskustelu Séguinin kanssa ja hän oli saanut varman tiedon siitä, että\nSéguin luovuttaa vanhan metsästyspaviljonginsa ja kaksikymmentä\nhehtaaria maata sen ympärillä hyvin huokeilla ehdoilla. Niinkuin Mathieu\noli luullut tietävänsä, oli Séguin hyvin sekavissa taloudellisissa\nasioissa; hänen sanottiin menettäneen suuria rahasummia pelissä, uhrasi\npaljon rahaa rakastajattariinsa ja vietti hillitsemätöntä elämää aina\nsiitä asti kuin hänen perheellinen onnensa oli tullut häirityksi, ja hän\nvalitteli yhä niitä naurettavan pieniä tuloja, jotka hänellä oli\nChantebledin äärettömän suurista, viljelemättömistä maista. Hän ajatteli\naina sen myymistä, mutta kelle, mistä hän löytäisi sellaisen miehen,\njoka haluaisi ostaa rämeitä, hiekkakankaita ja pensaikkoja? Hän ihastui\nsuuresti siitä kaupasta, jota Mathieu hänelle ehdotti, ja toivoi, että\njos koetus onnistuu, voisi hän lopulta myydä koko tilan. Hän suostui\nvuotuiseen vähittäismaksuun, ilman nyt heti tapahtuvaa rahamaksua, ja\nensimäinenkin maksu saisi olla kaksi vuotta maksamatta. He päättivät\nkuitenkin yhtyä vielä kerran keskustelemaan yksityisseikoista, ennenkuin\ntekevät välikirjan. Ja eräänä maanantaina kymmenen aikaan lähti Mathieu\nAntinkadun taloon päättämään kauppaa.\n\nSamana päivänä kahdeksan aikaan tuli silityshuoneesen Célesten luokse,\njossa tämä tavallisesti oleskeli, rouva Menoux, pikkutavarain myyjä,\njonka synnytys oli niin suuresti herättänyt rouva Séguinin huomiota. Hän\nei voinut päästä pienestä myymälästään muulloin kuin näin varhain\naamulla, ja silloin antoi hän portinvartijan tyttären katsoa sitä. Hän\nodotti, kunnes miehensä oli mennyt museoonsa, kiirehti sitten\ntoimittamaan omat asiansa ja palasi myymäläpahaseensa ansaitakseen\nmuutaman soun tervetulleeksi lisäksi miehensä vahtimestaripalkkaan. Hän\noli tullut vielä paremmaksi ystäväksi Célesten kanssa sittenkuin\nCouteauska oli vienyt hänen pikku Pierrensä Rougemontiin täysihoitoon\nerään imettäjän luokse mahdollisimman huokeilla ehdoilla,\nkolmellakymmenellä frankilla kuukaudessa. Couteauska oli tarjoutunut\nnostamaankin nämät rahat Pariisin matkoillaan säästääkseen äidiltä\npostissa lähettämisen vaivat, ja samalla voisi äiti saada uusimpia\ntietoja lapsestaan. Jos Couteauska viipyi vaikka päivänkin yli määrätyn\najan, tuli rouva Menoux levottomaksi ja riensi Célesten luokse, jonka\nkanssa hän muuten pakisi mielellään hetkisen, sillä hän oli kotoisin\nsamoilta seuduilta, jossa Pierre nyt oli.\n\n\"Annattehan anteeksi, että minä tulen näin varhain, mutta te olette\nsanonut, että rouva ei tarvitse teitä, ennenkuin yhdeksän aikaan. Ja te\nymmärrätte, minä en ole kuullut mitään sieltä kaukaa. Minä arvelin, että\njos joku ehkä on kirjoittanut teille.\"\n\nRouva Menoux oli pieni, laiha, vaaleaihoinen, ja hänellä oli kalpeat\nkasvot. Tästä johtui ehkä hänen intohimoinen rakkautensa\njättiläismäiseen mieheensä, joka olisi voinut musertaa hänet sormiensa\nvälissä. Hän olisi voinut tehdä työtä niin, että olisi kuollut, kun vaan\nhänen miehensä aina saisi kahvinsa ja konjakkinsa ruuan jälkeen.\n\n\"Se on joka tapauksessa kovin ikävää, että meidän on täytynyt lähettää\nPierremme sinne kauvaksi. Minä, joka en koskaan saa nähdä miestäni\npäivällä, ja nyt minulla on poika, enkä minä saa nähdä häntä ollenkaan!\nMutta täytyyhän sitä elää niinkin. Mitenkä minä olisin voinut pitää\nlasta puotipahasessani, jossa minä aamusta iltaan asti en saa olla\nminuuttiakaan yksinäni? Minä en voi muuta kuin itkeä sitä, ett'en saanut\nitse imettää häntä, ja kun mieheni tulee kotiin, olemme me kuin hupsut,\nme emme voi puhua mistään muusta kuin tuosta lapsesta. Vai niin, te\nsanotte, että Rougemont on niin terveellinen paikka ja ett'ei siellä\nkoskaan ole kulkutauteja?\"\n\nMutta tässä tuli hän keskeytetyksi, sillä toinen varhainen vieras tuli\nsisään, ja rouva Menoux huudahti:\n\n\"Ah, rouva Couteau! Kuinka hauskaa on tavata teitä ja miten viisaasti\nminä tein siinä, että tulin tänne!\"\n\nCouteauska kertoi, että hän oli tullut yöjunalla imettäjälauman kanssa\nja että hän oli heti lähtenyt asioilleen, kun oli saanut heidät\nRoquepinekadun varrella olevaan taloon.\n\n\"Minä aijoin juuri käydä rouvan luona pistäydyttyäni ensin täällä\nkatsomassa Célesteä. Mutta koska te olette täällä, niin voimmehan me\ntehdä tilimme tältä kuukaudelta täälläkin, jos teitä haluttaa.\"\n\nRouva Menoux katseli häntä tuskallisesti.\n\n\"Minun pikku Pierreni, miten hän voi?\"\n\n\"Ei huonosti. Hän ei ole, kuten tiedätte, niinkään vahva, eikä voi\nsanoa, että hän on paksukaan kuin kirkkoenkeli. Mutta hän on niin\nsuloinen, ja hänellä on niin kauniit, kalpeat kasvot. Kyllä niitä on\nsuurempia lapsia, mutta on myös pienempiä.\"\n\nHän puhui hitaasti ja tavoitteli sanoja pelottaakseen äitiä saattamatta\nhäntä kuitenkaan epätoivoon. Se oli hänen tavallinen tapansa voidakseen\nsen kautta viekoitella tuskaantuneilta äideiltä niin paljon rahaa kuin\nmahdollista. Tällä kertaa luuli hän voivansa mennä niin pitkälle, että\nantoi lapselle pienen taudinkin.\n\n\"Mutta minun täytyy sanoa teille -- sillä minä en voi valehdella, ja\nminun velvollisuutenihan on olla rehellinen, -- että hän on ollut\nsairas, se rakas pienokainen, eikä hän ole oikein terve vieläkään.\"\n\nRouva Menoux kalpeni ja pani kätensä ristiin.\n\n\"Jumalani, hän kuolee!\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, minähän sanoin, että hän on vähän parempi jo. Häneltä\nei totisesti puutu hoitoa, näkisitte vaan, miten rouva Loiseau häntä\nhellii! Kun lapset ovat kilttejä, alkavat heistä pian kaikki pitää. Koko\ntalon väki hemmoittelee häntä, ja hänen tähtensä uhrataan vaikka mitä.\nTohtorikin on ollut hänen luonaan, ja hän on saanut lääkkeitäkin. Mutta\nkaikki maksaa rahaa, luonnollisesti.\"\n\nSanat tulivat hänen suustaan kuin vasaran iskut. Antamatta pelästyneen\näidin tointua jatkoi hän.\n\n\"Tahdotteko, että nyt teemme tilit?\"\n\nRouva Menoux, joka oli menossa maksamaan erästä velkaa, oli iloinen\nsiitä, että hänellä oli rahaa mukanaan. Mentiin noutamaan paperia, jolle\nvoitaisiin kirjoittaa laskut. Ensin kuukausimaksu, kolmekymmentä\nfrankia; sitten kaksi lääkärinkäyntiä, kuusi frankia, ja lääkkeitten\nkanssa kymmenen frankia.\n\n\"Se on totta. Hän on sairaana ollessaan tahrannut niin paljon\nliinavaatteita, että teidän pitäisi panna kolme frankia lisäksi pesusta.\nSe ei olisi muuta kuin oikein, ja sitten on vielä muita pienempiä\nmenoja, sokurista, munista ... niin että jos minä olisin teidän\nsijassanne, sanoisin minä viisi frankia ollakseni oikein hyvä äiti.\nNeljäkymmentä viisi frankia kaikkiaan, vai kuinka?\"\n\nHuolimatta kiihtyneestä mielentilastaan oli rouva Menouxilla kuitenkin\nsellainen tunne, että häntä petettiin, että hänen tuskaansa käytettiin\nväärin häntä itseä vastaan. Hän teki hämmästystä ja vastenmielisyyttä\nosoittavan liikkeen ajatellessaan niin suurta rahanmenoa, sillä jokainen\nropo oli ankaralla työllä ansaittava. Hänen täytyi myydä paljon neuloja\nja lankaa, ennenkuin hän sai kokoon sellaisen summan! Hänen sisällinen\ntaistelunsa säästäväisyyden välttämättömyyden ja äidinrakkauden välillä\nolisi voinut liikuttaa kivikovaakin sydäntä.\n\n\"Sehän on puolen kuukauden maksu lisäksi!\"\n\nCouteauska muuttui heti raakamaiseksi.\n\n\"Entä sitten? Ei se minun vikani ole. Eihän voi antaa lapsenne\nkuollakaan. Eihän se ole teidän tahtonne, luulen minä. Mutta\nvälttämättömät menot täytyy maksaa. Ja jos te ette enään luota minuun,\nniin sanokaa se suoraan; lähettäkää sitten rahanne postissa, se on\nyksinkertaista, ja minulle se on oikea helpotus, minä olen aina liian\nhyväntahtoinen, minä uhraan aina aikaani ja vaivojani toisten\nhyväksi...\"\n\nKun rouva Menoux nyt myöntyi, syntyi toinen vaikeus. Hänellä oli\nmukanaan ainoastaan kultaa, kaksi louisdooria ja kymmenen frankin raha.\nNuo kolme rahaa kiilsivät pöydällä. Couteauska ei voinut silmiään\nirroittaa niistä.\n\n\"Minä en voi antaa teille takaisin viittä frankia, minulla ei ole\nsoutakaan pikkurahaa mukanani. Voitko sinä särkeä Céleste?\"\n\nHän teki tämän kysymyksen sellaisella äänellä ja sellaisella katseella,\nettä toinen sen heti ymmärsi.\n\n\"Minulla ei ole soutakaan.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Ja sitten alistui rouva Menoux verta vuotavalla\nsydämellä kohtaloonsa.\n\n\"Pitäkää te sitten itse ne viisi frankia, rouva Couteau, koska teillä on\nniin paljon vaivaa. Ja olkoot kaikki nämät rahat annetut onnellisella\nhetkellä ... tulkoon poikaparkani suureksi, komeaksi mieheksi kuin\nisänsäkin!\"\n\n\"Sellainen hänestä tuleekin, sen takaan minä!\" huudahti Couteauska\nihastuneena. \"Sellaiset pienet pahoinvoinnit eivät merkitse mitään, ne\novat päinvastoin tarpeellisia. Minä olen totisesti nähnyt pienokaisia\nminun päivinäni, ja muistakaa, että minä olen sen sanonut: teidän\npojastanne tulee aikanaan kunnon mies.\"\n\nKun rouva Menoux lähti, oli Couteauska ennättänyt häntä niin paljon\nimarrella ja tehdä hänelle niin paljon lupauksia, että hän tunsi\nsydämensä aivan keveäksi eikä katunut tätä suurta rahanmenoa; ja hän\nuneksi jo sitä päivää, jolloin hänen Pierrensä tulee takaisin\npunaposkisena ja kukoistavana ja väkevänä kuin karhu.\n\nKun hän oli sulkenut oven, alkoi Céleste leveästi nauraa.\n\n\"Millaisia juttuja sinä taoit hänen päähänsä! Minä voin lyödä vetoa\nsiitä, että hänen pojallaan ei ole ollut edes nuhaakaan?\"\n\nCouteauska muuttui ensin hyvin arvokkaan näköiseksi.\n\n\"Sano vaan minun puolestani, että minä valehtelen. Lapsi ei voi hyvin,\nsen minä voin vakuuttaa.\"\n\nKamarineidin iloisuus kohosi kaksinkertaiseksi.\n\n\"Oh, miten hassunnäköinen sinä olet, kun tuollaista muotoa näyttelet\nminulle! Minähän tunnen sinut niin hyvin, minä tiedän, mitä se\nmerkitsee, kun nenäsi liikkuu.\"\n\n\"Poika on hyvin heikonlainen.\"\n\n\"No, _sen_ minä uskon. Mutta kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä\nlääkärin reseptin ja munat ja sokurin. Mutta olkoon menneeksi minun\npuolestani! Mitä minulla on tekemistä rouva Menouxin asiain kanssa?\nHänellä on hänen asiansa ja minulla minun omani. Minä suon mielelläni\nsinun ansaitsevan niin paljon kuin voit.\"\n\nMutta Couteauska vaihtoi puheenainetta ja kysyi, eikö Célestellä olisi\nmitään väkevää tarjottavana, sillä hänen vatsansa oli aina epäkunnossa\nyömatkojen jälkeen. Céleste nauroi ja otti kaapin alta avatun\nmalagapullon ja keksilaatikon. Siellä oli hänen piilopaikkansa, ja sinne\npani hän kaikki, mitä sai keittiöstä varastetuksi. Kun Couteauska sanoi\nolevansa levoton siitä, että rouva mahdollisesti tulee, teki Céleste\nhalveksivan liikkeen. Vai rouva! Eikö mitä! Hän oli nenä kiinni\nmaljoissaan ja pulloissaan. Eikä hän totisesti huutaisi Célesteä,\nennenkuin oli tehnyt kaikki temppunsa pysyäkseen nuorena ja kauniina.\n\n\"Ainoastaan lapsia täytyy meidän pelätä, Gastonia ja Lucieä; ne\npainajaiset ovat aina kintereillä, sillä vanhemmat eivät juuri paljon\nheistä välitä, vaan antavat heidän aamusta iltaan leikkiä täällä ja\nkeittiössä. Minä en tohdi sulkea tuota oveakaan, silloin he potkivat\nsitä ja takovat nyrkeillään.\"\n\nKun Céleste varmuuden vuoksi oli silmännyt käytävään ja he olivat\nistuneet pöydän ääreen, tulivat he pian vilkkaiksi ja avasivat\nkainostelematta sydämensä toisilleen. Céleste maisteli malagaansa ja\nkyseli uutisia kotipaikoiltaan, eikä Couteauska enään valehdellut, hän\nkertoi alastoman totuuden pureskellessaan keksiään. Vimeuxskan luona oli\nCélesten viimeinen lapsi kuollut neljätoista päivää saapumisensa jälkeen\nRougemontiin, sama lapsi, jota rouva Rouchen ei onnistunut saada\nkuolleena syntymään, ja Vimeuxit, jotka olivat vähän sukua\nkamarineidille, lähettivät paljon terveisiä ja pyysivät ilmoittamaan,\nettä heidän tyttärensä oli kihloissa. Gavettella oli ukko, joka hoiti\nlapsia, kaatunut lapsi sylissä tuleen perheen ollessa ulkotöissä, mutta\nheidät oli temmattu pois, ja ainoastaan pienokainen oli polttanut\nitseään. Rouva Cauchois pelkäsi ikävyyksiä, sillä hänen luonaan oli\nkuollut neljä yht'aikaa siitä syystä, että ikkuna oli erehdyksestä\njäänyt yöksi auki; kaikki neljä olivat pieniä pariisilaisia, kaksi oli\nlähettänyt sinne vaivaishoitohallitus ja kaksi oli tuotu rouva\nBourdieun, kätilön, luota. Lapsia oli kuollut paljon sitten uudenvuoden.\nMelkein yhtä paljon hautajaisia kuin tuotuja lapsiakin. Pormestarikin\noli alkanut puhella, että lapsia kuolee liian paljon ja että kunta tulee\nlopulta huonoon maineesen. Ja se oli aivan varma, että poliisi jonakin\nkauniina päivänä tulee Couillardskan luokse, ell'ei hän laita niin, että\nhänellä silloin tällöin on ainakin yksi elossa.\n\n\"Oh, sitä Couillardskaa! Voitko ajatellakaan, minä jätin hänelle erään\npikku enkelin, erään neidin pojan; tytöllä oli ollut joitakin vehkeitä\noman isänsä kanssa. Neljäsataa frankia ripillepääsypäivään asti. Hän eli\nviisi päivää! Se on todellakin liian vähän eletty. Oi, miten minä\nsuutuin! Minä kysyin Couillardskalta, tahtooko hän häväistä minua. Hyvä\nsydämeni tulee vielä minun onnettomuudekseni. Minä en voi vastustaa, kun\njoku pyytää minun palvelustani, ja Jumala sen itse tietää, että minä\npidän lapsista! Minähän olen aina elänyt heidän kanssaan. Ja jos sinä\nsaisit vielä yhden...\"\n\n\"En, kiitoksia paljon!\" huudahti Céleste tuntien vastenmielisyyttä.\n\"Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, nyt olen varovaisempi.\"\n\n\"Se onkin vaan otaksuma. Jos sinä saisit vielä yhden, niin sanoisin\nminä: 'Älä lähetä sitä Couillardskan luokse, se olisi Herramme\nkiusaamista.' Mehän olemme rehellisiä ihmisiä, sinä ja minä, ja minä\npesen käteni, sillä vaikka minä vienkin niitä pikku enkeleitä sinne,\nniin enhän minä ole heidän kasvatusäitinsä. Kun omatunto on puhdas,\nsilloin voi nukkua hyvin.\"\n\n\"Niin voikin, se on varma\", myönsi Céleste tunteellisella ja\nvakuuttavalla äänenpainolla.\n\nJa juodessaan malagaansa eivät he enään ajatelleet tuota hirveätä\nRougemontia, jonka kirkkomaa oli täynnä pieniä Pariisin lapsia. Mutta\nnyt kuului käytävästä juoksuaskeleita, ja kamarineiti hyökkäsi ovelle\nestääkseen Gastonin ja Lucien tulemasta sisään.\n\n\"Menkää matkaanne! Minä en huoli teitä tänne; teidän mammanne on\nkieltänyt sen!\"\n\nSitten tuli hän raivostuneena takaisin.\n\n\"Minä en voi tehdä mitään, ett'eivät nuo aina ole hameeni liepeissä!\nOlkoot siellä imettäjän kanssa...!\"\n\n\"Apropos\", sanoi Couteauska, \"oletko kuullut, että Marie Lebleun\npenikkakin on kuollut?\"\n\n\"Olen, hän puhui siitä, että hänelle on kirjoitettu tuosta kuolemasta.\nMutta hän pyysi, ett'en minä kertoisi sitä rouvalle, sillä rouva ei\nsiitä pitäisi. Oikeastaan antaa hän palttua koko asialle, pääasia on,\nettä hänellä on nyt maitoa. Mutta jos hänen lapsensa on kuollut, niin\nei ole rouvankaan paljoa parempi.\"\n\nCouteauska heristi korviaan.\n\n\"Vai niin, eikö asiat ole hyvin?\"\n\n\"Eipä tietenkään! Ei silti, että maidossa olisi vikaa, sitä hänellä on\nenemmän kuin tarvitseekaan. Mutta sellaista äkäpussia kuin hän, ei ole\nvielä koskaan nähty, aina on hän kiukkuinen ja hävytön, paukuttelee ovia\nja uhkaa särkeä kaikki, jos häntä vähänkin vastustaa. Ja sitten juo hän\nkuin sika!\"\n\nCouteauskan silmät kiiluivat ja hän nyökäytti päätään aivankuin olisi\ntahtonut sanoa, että hän tiesi sen jo edeltäpäin ja odotti juuri\nkuulevansa tällaisia juttuja. Siinä osassa Normandiaa, jossa Rougemont\non, joivat kaikki naiset enemmän tai vähemmän, pikkutytöillä oli pienet\nkonjakkipullonsa mukanaan vasuissa, kun he menivät kouluun. Mutta Marie\nLebleu kuului niihin, joitten oli tapana kellistyä pöydän alle, ja\nviimeisen raskautensa aikana oli hän ollut ainaisessa humalassa.\n\n\"Minä tunnen hänen, rakkaani, hän on mahdoton. Mutta lääkäri, joka hänen\nvalitsi, ei koskaan kysy minun mielipidettäni. Muuten ei se minua\nliikutakaan, minä tuon hänen Pariisiin, vien lapsen kotiin, ja siinä\nkaikki. Herrasväet saavat tulla toimeen, miten parhain taitavat.\"\n\nCéleste ei voinut olla nauramatta.\n\n\"Oh, sinä et voi uskoa, millaista sikamaista elämää hän täällä viettää!\nHän tappelee tovereittensa kansa, hän on iskenyt kuskia karafiinillä\npäähän, hän on lyönyt säpäleiksi rouvalta erään suuren vaasin, ja kaikki\nihmiset ovat ainaisessa pelossa siitä, että hän panee vielä toimeen\njonkun suuren onnettomuuden. Ja jos tietäisit, mitkä metkut hänellä on\nsaadakseen väkijuomia. Sillä herrasväki on luonnollisesti huomannut,\nettä hän juo, ja kaikki väkijuomat on pantu lukkojen taakse. Mutta\ntiedätkö, minkä tempun hän on nyt keksinyt? Viime viikolla joi hän\nkokonaisen pullon mikstuuraa ja tuli niin, niin kipeäksi! Toinen kerta\nhuomattiin hänen olevan toalettihuoneessa eaudecolognepulloa\nryyppimässä. Nyt luulen minä, että hän voitelee sisikuntaansa sillä\nväkiviinalla, jota hänen pitäisi käyttää teekeittiöön. Tuollaisesta voi\nnauraa itsensä kuoliaaksi!\"\n\nHän nauraa kitkatti ajatellessaan kaikkia niitä ikävyyksiä, joita hänen\nherrasväellään oli, ja hänen iloisuutensa tarttui Couteauskaankin. Mutta\näkkiä lakkasi Couteauska nauramasta ja sanoi:\n\n\"Hän tulee siis ajettavaksi pois paikastaan?\"\n\n\"Niin tulee, eikä siihen kauvan viivykään. Jos he olisivat uskaltaneet,\nolisivat he tehneet sen jo aikoja sitten.\"\n\nNyt soitettiin, ja Céleste kirosi.\n\n\"Kas niin, tuhat tulimaista, nyt soittaa rouva minua, että menisin häntä\nhieromaan. Sitä ei saa olla edes minuuttiakaan rauhassa.\"\n\nMutta Couteauska, joka vainuili hyvää kauppaa, nousi ylös ja\nvalmistautui lähtemään.\n\n\"Ei, mene sinä vaan toimiisi. Minä juoksen noutamaan erään imettäjän,\njonka toin mukanani aamulla, tytön, josta voin vastata niinkuin\nitsestäni. Tunnin kuluttua olen täällä taas hänen kanssaan, ja sinä saat\nvähän juomarahaa, jos autat minua hankkimaan hänelle paikan.\"\n\nHän lähti, mutta kamarineiti piilotti verkalleen malagapullon ja\nkeksilaatikon kaapin alle ja antoi rouvan soittaa toistamiseen. --\n\nSamana päivänä kello yhdeksän aikaan piti Séguinin yhdessä vaimonsa ja\nSanterren kanssa mennä Mantesiin syömään aamiaista ja koettelemaan\nsähköautomobiiliä, jonka hän oli antanut valmistaa itselleen. Hän oli\ninnolla antautunut tähän urheiluun, vähemmän kuitenkin harrastuksesta\nkuin halusta seurata aina uusimpia muoteja. Neljännestä ennen määrättyä\naikaa oli hän jo tuossa kaikellaisilla harvinaisuuksilla täytetyssä\nsuuressa salongissa, jota hän käytti kirjoitushuoneenaan, puettuna\ntilaisuutta varten tehtyyn pukuun, samettihousuihin ja takkiin,\nkeltasiin kenkiin ja pieni nahkahattu päässä. Hän laski leikkiä\nSanterren kanssa, kun tämä tuli tavallisessa vaaleanharmaassa\nkävelypuvussa.\n\nValentinen parantumisen jälkeen oli romaaninkirjoittaja taas tullut\njokapäiväiseksi vieraaksi talossa. Ei mikään häirinnyt nyt iloista\nmielialaa siellä, hänen ei nyt enään tarvinnut nähdä täällä raskaan\nnaisen ikäviä oikkuja, hän voi uudestaan alkaa keskeytyneen romaaninsa\nja oli varma voitostaan. Valentine itse, joka nyt oli päässyt kauheasta\nkuolemanpelostaan ja vapautunut äidinvelvollisuuksistaan, joita hän piti\npahimpana onnettomuutena, tunsi itse ääretöntä helpotusta ja sen lisäksi\ntarvetta saada menetetty aika takaisin heittäytymällä seuraelämän\nkuohuviin huveihin. Taas oli hän solakka ja kaunis, taas oli hän saanut\ntakaisin nuorekkuutensa ja hieman poikamaisen näkönsä. Hän ei koskaan\nennen ollut niin huvinhaluinen kuin nyt: oli kuin vastustamaton voima\nolisi pakoittanut hänet jättämään lapsensa palvelusväen huostaan,\nlyömään laimiin yhä enemmän kotinsa ja taloutensa ja elämään ulkoelämää,\nvarsinkin kuin hänen miehensä teki samalla tavalla ja sen lisäksi\nkiusasi häntä aina väliin kohtuuttomilla syytöksillään ja raa'alla\nmustasukkaisuudellaan. Heidän perheellinen onnensa oli pirstaleina,\nsiteet puolisojen välillä melkein kuin katkenneet, ja Santerre oli tässä\nkaikessa mukana ja auttoikin hävitystyötä, mies sieti häntä ja\ntämän kanssa hän laverteli pessimistisestä filosofiastaan ja\nkirjallisuudestaan odotellen, että vaimo heittäytyisi hänen syliinsä.\n\nHän huudahti ihastuksesta, kun Valentine vihdoinkin tuli näkyviin\nlievässä urheilupuvussaan ja pieni, soma herrainlakki päässä. Mutta hän\npoistui taas luvaten tulla heti takaisin niin pian kuin oli suudellut\npikku Andréetaan ja antanut imettäjälle viimeiset ohjeet.\n\n\"Kiirehdi!\" huusi Séguin hänen jälkeensä. \"Sinä olet sietämätön, sinä et\ntule koskaan valmiiksi!\"\n\nNyt ilmoitettiin Mathieu, ja Séguin otti hänen vastaan valittaen, että\nhän ei voi mitään keskustella kaupasta tänään. Mutta ennenkuin hän\nmääräsi toisen päivän, pani hän muistiinsa erään uuden ehdon, jota\nostaja halusi, nimittäin sen, että ostajalla olisi yksinomainen oikeus\nvastaisuudessa erityisillä ehdoilla ostaa koko maatila pala palalta ja\nmäärättyjen väliaikain kuluttua. Séguin lupasi ajatella asiaa; silloin\nkeskeytyi keskustelu äkkinäisen melun tähden, kovaa ääntä kuului\netäältä, juoksemista, jalan poljentaa ja ovien paiskimista.\n\n\"Mikä nyt on?\" huudahti Séguin ja kääntyi ympäri.\n\nOvi aukeni, ja Valentine tuli sisään purppuranpunaisena pelosta, ja\nvihasta ja pieni ruikuttava ja potkiva Andréensa sylissä.\n\n\"Rakkaani, älä itke, hän ei koskaan enään tee sinulle pahaa ... kas\nniin, eihän se vaarallista ollut, ole hiljaa nyt!\"\n\nHän laski tyttärensä nojatuoliin, jossa lapsi heti rauhoittui. Hän oli\nihana tyttö, mutta vielä niin hento ja pieni ollakseen nelikuukautinen,\nettä hänen pienet, kalpeat kasvonsa tuntuivat kuin ne olisivat\nmuodostuneet ainoastaan kahdesta suuresta, kauniista silmästä.\n\n\"No, mitä siellä nyt oli?\" kysyi Séguin kummissaan.\n\n\"Minä yllätin äsken Marien juovuksissa kuin rantajätkä ja makaamassa\nkehdon päällä, niin että hän oli tukehduttamaisillaan lapsen. Parin\nminuutin kuluttua olisi lapsi jo kuollut. Juovuksissa kello kymmenen\naamulla, mitenkä sellaista voi enään ymmärtääkään? Minä olen kyllä\nhuomannut, että hän juo, minä olen pannut kaikki väkijuomat lukon taakse\nja toivoin voivani pitää hänet, sillä hänen maitonsa on erinomaisen\nhyvää. Mutta tiedättekö, mitä hän on juonut? Denatureerattua väkiviinaa,\npullo oli hänen vieressään.\"\n\n\"No, mitä hän sanoi sitten?\"\n\n\"Hän tahtoi hyvin yksinkertaisesti lyödä minua. Kun minä pudistelin\nhäntä käsivarresta, lensi hän silmilleni aivan vimmattuna ja haukkui\nminua raa'oilla sanoilla. Minä pakenin heti lapsen kanssa, ja hän\nsulkeutui makuuhuoneesen, jossa hän nyt särkee huonekaluja. Kuulkaa!\"\n\nEtäältä kuului todellakin jyskinää ja särkyväin esineitten ääniä.\n\n\"No, entä sitten?\" kysyi Séguin vihdoin terävästi.\n\n\"Niin, ystäväni, mitä sinä tahdot minun sanomaan? Tuo nainen on\nvillipeto, enhän minä voi antaa hänen tappaa Andréeta. Minä otin lapsen\nhäneltä, enkä minä luonnollisesti voi antaa sitä hänelle takaisin. Ja\nminä myönnän, ett'en minä aijo koskaan mennä hänen huoneesensa. Sinun\ntäytyy ajaa hänet pois ja maksaa hänelle palkka käteen.\"\n\n\"Minunko?\" huudahti Séguin.\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin ja kiihoitti mieltänsä yhä katkerammaksi.\n\n\"Minä alan suuttua kaikkiin noihin idioottimaisiin juttuihin. Kiitos\nsiitä sinun raskaudellesi, sinun synnyttämisellesi ja sinun\nimettäjillesi, että meidän kotimme on nyt tullut aivan sietämättömäksi;\nvihdoin täällä ruvetaan tappelemaan aamusta iltaan. Sillä, jonka minä\notin vaivakseni valita, ei ollut hyvää maitoa, sanoit sinä. Ja tämä juo\nitsensä juovuksiin ja on vähällä tukehduttaa lapsen. Kolmas luultavasti\ntekee meidän aivan hulluiksi ja nielee sitten meidät nahkoinemme ja\nkarvoinemme ... ei, ei, se on jo liian paljo, minä en sellaista tahdo!\"\n\nValentine oli tyyntynyt ja vastasi uhmoittelevalla äänellä:\n\n\"Mitä? Mitä sinä et tahdo? Se on hulluutta! Meillä on lapsi, ja siis\ntäytyy meillä myös olla imettäjä. Jos minä olisin tahtonut imettää,\nolisit sinä itse ensimäisenä sanonut, että se on hulluutta. Jos sinä\nsaisit nähdä minun alituiseen lapsi sylissä, pitäisit sinä koko\nkotionnen menneenä. Muuten minä en tahdo enkä voi imettää. Täytyy siis\ntapahtua niinkuin sinä sanot, meidän pitää ottaa kolmas imettäjä ja se\njuuri heti, ensimäinen, joka tulee.\"\n\nSéguin pysähtyi äkkiä Andréen eteen, joka pelästyi tuota mustaa, pitkää\nolentoa ja rupesi huutamaan. Hän ei ehkä nähnyt lasta, sokeana kun oli\nvihasta, eikä hän myöskään nähnyt Gastonia ja Lucieta, jotka melua\nkuultuaan olivat tulleet sisään ja jääneet kuin kiinni naulittuina\nseisomaan oven suuhun; ja kun ei kukaan tullut ajatelleeksi, että heidät\nolisi pitänyt viedä ulos, jäivät he siihen seisomaan ja saivat kuulla ja\nnähdä kaikki.\n\n\"Vaunut odottaa meitä tuolla alhaalla\", sanoi Séguin äänellä, jota hän\nkoetti tehdä tyyneeksi. \"Mennään nyt heti.\"\n\nValentine katsoi kummastuneena häntä.\n\n\"Kas niin, ole järkevä. Enhän minä voi jättää lasta, kun minulla ei ole\nketään, jonka huostaan sen uskoisin!\"\n\n\"Vaunut odottaa tuolla alhaalla\", toisti Séguin tulisesti. \"Tule heti!\"\n\nKun vaimo nyt ainoastaan kohotti olkapäitään, tuli Séguin vimmaan. Siinä\noli taas yksi noita kohtauksia, jolloin hän käyttäytyi aivan\nhävyttömästi vieraittenkin läsnä ollessa, ja paljasti sen myrkyllisen\nhaavan, joka häntä vaivasi, tuon aiheettoman mustasukkaisuuden, jonka\noli saanut aikaan heidän keinotekoinen ja nurinkurinen avioelämänsä. Hän\nolisi voinut musertaa tuon itkevän lapsen syyllisenä kaikkeen, joka esti\nhänen huvittelusuunnitelmiaan ja sen huvin, joka häntä nyt odotti ja\njoka hänen silmissään sai äärettömän suuren merkityksen. Oli toki hyvä,\nettä nyt oli läsnä toinen mies, ystävä, joka kuunteli häntä.\n\n\"Vai niin, sinä et tahdo tulla mukaan? Mitä tekemistä minun on sinun\ntyttäresi kanssa? Ymmärräthän sinä, että kun minä olen tunnustavinani\nhänen, niin tapahtuu se siitä syystä, että saisin rauhan taloon. Mutta\nminä tiedän, mitä tiedän, eikö niin. Ja sinä tiedät myöskin, koska\nainoastaan me kaksi voimme sen tietää. Niin, minä muistan kyllä, miten\nasiat ovat olleet... Minä olen aivan varma siitä, että minä en ole tuon\nlapsen isä. Sinä olet portto, lapsesi on äpärä, ja todellakin\nhassumaista olisi, jos minä välittäisin lapsesta, jonka sinä olet\nhankkinut Jumala tiesi, kenen avulla. Te kaksi ette tyydy, ennenkuin\nolette ajaneet minun talostani. Sinä et siis tahdo tulla mukaan? Hyvästi\nsitten! Sitten lähden minä yksin.\"\n\nJa Séguin syöksi matkaansa kuin raketti sanomatta sanaakaan Santerrelle,\njoka seisoi siinä ääneti, ja muistamattakaan Mathieutä, joka oli\nvastausta odottamassa. Mathieu, joka oli aivan hämmästynyt siitä, mitä\nhänen vasten tahtoaan sallittiin kuulla, ei ollut tahtonut mennä pois,\nett'ei olisi näyttänyt siltä, että hän paheksuu tätä kohtausta. Hän\nkäänsi päänsä poispäin ja katseli, joko pikku Andréeta, joka yhä huusi,\ntai molempia toisia lapsia, Gastonia ja Lucieta, jotka kauhusta mykkinä\npainautuivat toisiaan vastaan sen tuolin takana, jolla heidän sisarensa\nmakasi ja vikisi.\n\nValentine vaipui tuolille nyyhkien ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.\n\n\"Oi, miten hän minua kohtelee, tuo viheliäinen! Ja minä, joka olen ollut\nkuolemaisillani ja kärsinyt niin paljon tämän onnettoman lapsen tähden,\njoka todellakin on hänen, sen vannon minä Jumalan kasvojen edessä! Ei,\nei, se on loppu nyt, ei koskaan enään saa hän koskea minuun edes\nsormellaan! Ennen minä kuolen kuin antaudun enään mihinkään näin\nkauheaan.\"\n\nSanterre oli tähän asti pysyttäytynyt syrjässä ja näkyi odottavan. Hän\nlähestyi nyt äänetönnä Valentineä, rohkeni hellällä säälillä tarttua\nhänen käteensä ja sanoi puoliääneen:\n\n\"Kas niin, rakas Valentine, rauhoittukaa ... tehän tiedätte, että ette\nole yksinänne, että on olemassa joku, joka ei teitä koskaan hylkää,\nJumalan tähden, rauhoittukaa, älkää itkekö enään! Se leikkaa minun\nsydäntäni.\"\n\nSanterre tekeytyi näin lempeäksi ja helläksi juuri sentähden, että\nSéguin oli ollut raaka; hän tiesi, millaista palsamia hellyys on\nnaiselle, jota on kovasti kohdeltu. Hänen rohkea kätensä tarttui jo\nValentinen ranteesen ja hänen viiksiensä käret koskettelivat jo\nkäherrettyjä suortuvia Valentinen ohimoilla. Hän kumartui vielä enemmän\neteenpäin ja alensi äänensä kuiskaukseksi. Kuului ainoastaan muutama\nsana.\n\n\"Te teette väärin siinä, että olette suuttunut. Älkää välittäkö hänen\ntyhmyyksistään. Hän on moukka...\"\n\nSana moukka lausuttiin kaksi kertaa jonkinlaisella pilkallisella\nsäälillä ja Valentine ymmärsi varmaankin häntä, sillä hän hymyili hieman\nkyynelten välistä, jotka nyt lakkasivat virtaamasta, ja kuiskasi:\n\n\"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän ... te olette niin hyvä, kiitos. Ja\nte olette oikeassa, minä olisin todellakin tyhmä ... mitä tahansa, kun\nvaan saan hituisenkin onnea!\"\n\nMathieu näki selvästi, mitenkä Valentine hitaasti irroitti ranteensa\nlikistettyään ensin Santerren kättä. Valentine otti lohdutuksen vastaan,\ntähän asti aina eteenpäin lykätty rendezvous oli nyt päätetty asia. Tuo\noli luonnollista kehitystä, se oli sellaisen vaimon välttämätön loppu,\njonka miehensä oli turmellut, ja äidin, joka kieltäytyi imettämisen\nvelvollisuudesta. Andréen huuto sai kuitenkin Valentinen kauhistuen\nhyppäämään ylös. Jos tuo pieni olentoparka oli niin heikko ja voimaton\nsentähden, että häntä ei ollut ruokittu oman äitinsä maidolla, niin\nuhkasi turmelus ja lankeemus äitiäkin siitä syystä, että hän kieltäytyi\nimettämästä ja pitämästä lasta rinnoillaan kuin varmasti suojelevaa\nkilpeä. Terveys ja elämä molemmilla toistensa kautta, tai onnettomuus\nkummallekin. Valentine älysi nyt selvästi vaaran, sillä hän irtautui\nSanterrestä ja kiirehti lapsensa luokse viihdyttääkseen sitä\nhyväilyillään ja käyttääkseen sitä suojeluksenaan sitä tyhmyyttä\nvastaan, jonka hän tunsi olevansa tekemäisillään. Ja miten kiusoittavaa!\nTuolla seisoivat molemmat toiset lapset näkemässä ja kuulemassa! Kun\nhän huomasi, että Mathieukin oli vielä odottamassa, purskahti hän taas\nitkuun, koetti selvitellä asiaa ja meni niinkin pitkälle, että alkoi\npuolustaa miestään.\n\n\"Antakaa hänelle anteeksi, on hetkiä, jolloin ei hän tiedä, mitä puhuu.\nJumalani, mihin minä nyt joudun tämän lapsen kanssa? Minähän en voi itse\nimettää sitä! Eikö se ole hirmuista, että ihminen on niin kiihtynyt,\nett'ei tiedä mitä pitäisi tehdä? Jumalani, mihin minä nyt joudun?\"\n\nHämmentyneenä ja aavistaen, että Valentine liukui häneltä pois\npitäessään pientä tyttöään sylissään, koetti Santerre valloittaa hänet\ntakaisin mielittelevillä sanoillaan. Mutta Valentine ei kuulustellut\nhäntä, ja Santerre aikoi lykätä ratkaisevan taistelun toiseen aikaan;\nsilloin tuotti eräs odottamaton tapaus hänelle voiton.\n\nCéleste, joka oli tullut hiljaan sisään, seisoi siinä odottamassa, että\nrouva puhuttelisi häntä.\n\n\"Eräs ystävätär on tullut tervehtimään minua, rouva tuntee hänen. Sophie\nCouteau, hän, joka on minun kotipaikoiltani kotoisin, ja hänellä on eräs\nimettäjä mukanaan...\"\n\n\"Imettäjäkö?\"\n\n\"Niin, ja oikein hyvä sittenkin...\"\n\nKun Céleste näki, miten hänen emäntänsä ihastui päästessään niin äkkiä\nmurheistaan, tuli hän hyvin suulaaksi.\n\n\"Eihän rouvan pidä väsyttää itseään kantamalla pienokaista, eihän rouva\nole siihen tottunut. Jos rouva sallii, niin minä menen noutamaan\nimettäjän tänne.\"\n\nValentine antoi hänelle lapsen ja huokasi helpotuksesta. Taivas ei ollut\nsiis hylännyt häntä! Mutta hän ei tahtonut ensin ottaa vastaan\nimettäjää, hän pelkäsi, että toinen tulee humalaisena huoneestaan ja\nkohtaa uuden, ja silloin voi hän ruveta pieksämään heitä kaikkia ja\nsaada aikaan hirmuisen metelin. Sitten tahtoi hän välttämättömästi, että\nSanterre ja Mathieu lähtevät mukaan, varsinkin Mathieu, jolla pitäisi\nolla kokemusta. Ainoastaan Lucien ja Gastonin kielsi hän jyrkästi\ntulemasta mukaan.\n\n\"Jääkää te tänne leikkimään; me toiset menemme, mutta hiljaa ja\nvarpaillanne, ett'ei Marie aavistaisi mitään.\"\n\nSilityshuoneessa antoi Valentine tarkasti sulkea ovet. Siellä oli\nCouteauska ja vahvajäntereinen, siististi puettu viidenkolmatta vuotias\ntyttö, jolla oli terveen näköinen lapsi sylissä. Hän niiasi sievästi,\njoka todisti, että hän oli ennen palvellut hienoa herrasväkeä ja että\nhän osasi käyttäytyä. Mutta Valentine oli hyvin hämmentynyt ja katseli\nimettäjää sekä tämän lasta epäluulolla; hänhän oli niin kokematon, hänen\nmolempia vanhimpia lapsiaan oli imetetty makuuhuoneen viereisessä\nhuoneessa, eikä hän ollut koskaan sekaantunut mihinkään. Santerre seisoi\nsivulla, mutta Valentine vetosi hyvin usein Mathieuhön, joka kuitenkin\nvakuutti, ett'ei hän mitään ymmärtänyt. Couteuska katseli kieroon tätä\nherraa, jonka hän tapasi kaikkialla, ja alkoi sitten puhua.\n\n\"Rouva voi täydellisesti luottaa minuun. Minä olen kerran ennen ottanut\nvapauden tarjota rouvalle palvelustani, ja jos rouva silloin olisi\nnoudattanut minun tahtoani, niin olisi säästynyt monelta ikävyydeltä.\nMitä Marie Lebleuhön tulee, niin olisin minä voinut antaa rouvalle\nvarmoja tietoja hänestä silloin kuin minä tulin noutamaan hänen lastaan.\nMutta koska rouvan lääkäri oli valinnut hänen, niin enhän minä voinut\nsilloin mitään puhua. Hyvää maitoa hänellä kyllin on, mutta hänellä on\nmyös hyvä kieli, joka ei ole koskaan kuivana. Jos rouva nyt tahtoo\nluottaa minuun...\"\n\nHän ylisti loppumattomasti kunniallista ammattiaan ja kehui\nkauppatavaransa ansioita.\n\n\"Minä vakuutan, että rouva voi ottaa Catichen vaikka silmät ummessa. Hän\non paras, minkä voitte saada, koko Pariisista ei voi saada sen parempaa.\nKatsokaahan vaan, miten vahvatekoinen hän on, ja lapsi sitten, noin\nterve ja reipas! Hän on tosin naimisissa ja hänellä on pieni nelivuotias\ntyttö miehensä kanssa kotona, mutta eihän kunniallisena naisena oleminen\nole mikään rikos. Muuten tunnen minä hänen ja voin mennä hänestä\ntakuusen. Jos ei rouva ole tyytyväinen, niin minä maksan rahat\ntakaisin.\"\n\nValentine näytti väsyneeltä ja suostui heti. Hän myöntyi vielä maksamaan\nsata frankia kuukaudessa, koska Catiche oli naimisissa. Muuten selitti\nCouteauska, ett'ei Valentinen nyt tarvinnut maksaa mitään\nimettäjätoimistoon; se oli neljänkymmenen viiden frankin säästö, ell'ei\nhän tahtonut antaa Couteauskalle mitään vaivoistaan. Ja sitten tuli\nkolmekymmentä frankia lapsen kotiin lähettämisestä. Valentine lupasi\nanteliaasti maksaa kaksinkertaisesti. Ja sitten oli kaikki sitä myöten\nvalmista, ja Valentine tunsi sydämensä hyvin keveäksi; silloin tuli hän\najatelleeksi toista imettäjää, joka oli sulkeutunut huoneesensa. Mitenkä\nhän saataisiin sieltä pois ja Catiche sijaan?\n\n\"Mitä minä kuulen?\" huudahti Couteauska. \"Pelkäättekö te Marie Lebleutä?\nHänen on parasta pysyä aisoissaan, jos hän toivoo minun hankkivan\nitselleen toisen paikan. Minä puhuttelen häntä minä!\"\n\nCéleste, joka oli asettanut Andréen viltilleen imettäjän lapsen viereen,\njonka oli täytynyt panna sinne, kun äidin rintoja tarkastettiin, otti\nviedäkseen Sophie Couteaun Marien huoneesen. Siellä vallitsi nyt\nkuolonhiljaisuus, ja Couteauskan tarvitsi sanoa ainoastaan nimensä, kun\nhän heti pääsi sisään. Muutaman minuutin ajan kuului ainoastaan hänen\nkarkea äänensä. Kun hän tuli ulos, lohdutti hän Valentineä, joka oli\nmennyt ovelle kuuntelemaan.\n\n\"Voitte luottaa siihen, että minä tein hänen vesiselväksi! Maksakaa\nhänelle nyt kuupalkkansa. Hän kokoilee parhaillaan tavaroitaan ja lähtee\nheti.\"\n\nHe palasivat silityshuoneesen, Valentine maksoi ja antoi Couteauskalle\nvielä viisi frankia tästä pienestä palveluksesta. Mutta nyt tuli vielä\ntoinen vaikeus, Couteauska ei voinut tulla takaisin noutamaan illalla\nCatichen lasta, ja mitenkä hän voisi kulettaa lasta mukanaan koko\npäivän?\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"minä otan kuitenkin lapsen, minä voin jättää sen\ntoimistoon siksi aikaa kuin olen ulkona toimissani. He saavat siellä\nruokkia lasta sarvesta, hänenhän täytyy tottua siihen.\"\n\n\"Luonnollisesti\", sanoi äiti levollisesti.\n\nKun Couteauskan piti lähteä ja hän kääntyi ympäri ottaakseen\npienokaisen, teki hän liikkeen, aivan kuin olisi epätiedossa, kumman hän\nnoista toistensa vieressä makaavista lapsista ottaa.\n\n\"No hiisi\", mutisi hän, \"näitten suhteen ei sentään voi erehtyä.\"\n\nKaikki nauroivat, ja Couteauska otti pienokaisen väärillä sormillaan ja\nkantoi hänen pois. Taaskin yksi lapsi uhrattiin petolinnuille.\n\nMathieu oli ainoa, joka ei nauranut. Hän muisti äkkiä keskustelunsa\nBoutanin kanssa: koko imettämisjärjestelmän turmelevaisuuden,\nhäpeällisen kaupanteon, noitten molempain äitien tunnottomuuden, jotka\npelasivat lapsensa elämä panoksena: laiskan äidin, joka osti toisen\nmaidon, ja toisen, joka myi omansa. Pöyristystä tuntien katseli hän\ntuota vielä noin tervettä lasta, joka vietiin pois, ja tuota\nkuihtunutta, joka jäi jälelle. Mikä kohtalo odotti sitä yhteiskuntaa,\njoka oli siihen määrään turmeltunut ja huonosti järjestetty, että se\nuhrasi noista toisen tai ehkä molemmat? Hän tunsi inhoa kaikkea ja\nkaikkia kohtaan.\n\nMutta Valentine vei molemmat herrat takaisin salonkiin ja oli jo niin\ntäydellisesti rauhoittunut, että hänen katupoikamainen suruttomuutensa\noli palannut takaisin ja samoin hänen himonsa meluaviin huvituksiin. Kun\nMathieu jätti hyvästit, kuuli hän Santerren riemumielin sanovan\npitäessään hetkisen Valentinen kättä omassaan:\n\n\"Huomennako?\"\n\n\"Niin, huomenna!\" huudahti Valentine tavalla sellaisella kuin hän olisi\nilman epäilyksiä antaunut Santerrelle.\n\nKahdeksan päivää tämän jälkeen oli Catiche jo vastaansanomaton\nhallitsijatar talossa. Andrée oli tullut värikkäämmäksi, hänen painonsa\noli joka päivä lisääntynyt, ja tämän tuloksen nähtyään alistuivat\nkaikki, ja imettäjän valta tuli rajattomaksi. Siihen määrään pelättiin\nuuden imettäjän hankkimista, että jo edeltäpäin päätettiin olla\nhuomaamatta nykyisen mahdollisia vikoja. Hän oli kolmas, neljäs imettäjä\nolisi ollut lapsen kuolema; hänet täytyi siis pitää mihin hintaan\ntahansa. Hänellä ei muuten näyttänytkään olevan mitään pahoja tapoja;\nhän oli sävyisä ja viisas talonpoikaisnainen, joka ymmärsi hallita\nisäntäväkeään ja nylkeä heiltä niin paljon kuin suinkin. Hän osoitti\nihmeteltävää taitavuutta pannessaan Séguinin talon valtansa alle. Alussa\noli kaikki mennä hullusti, sillä hän kohtasi kilpailijattaren, Célesten,\njoka työskenteli saman tarkoitusperän saavuttamiseksi ja samalla\nuutteruudella. Mutta he olivat molemmat niin viisaita, että rupesivat\nlopuksi hyviksi ystäviksi. Heillä oli eri alansa, ja he sopivat siitä,\nettä kaivavat yhdensuuntaisia maanalaisia miinoja. Sitten auttoivat he\ntoisiaan, jakoivat vallan keskenään ja nielivät kahdestaan saaliin.\n\nCatiche oli valtaistuimellaan, toiset palvelijat häntä palvelivat ja\nisäntäväki makasi hänen jalkainsa juuressa. Catichelle säästettiin\nparhaat palat, hänellä oli omat viininsä, oma leipänsä, kaikki\nherkullisimmat ruuat, joita löydettiin. Hän oli laiska, röyhkeä ja\nrakasti hyviä ruokia sekä makasi ja venytteli kaiket päivät ja antoi\ntoisten tanssia pillinsä mukaan. Hänen tahtoaan noudatettiin kaikessa,\njotta hän ei suuttuisi, mikä olisi vaikuttanut pahasti hänen maitoonsa.\nHeti kun hän tunsi pienintäkin pahoinvointia, oli koko talo epätoivossa.\nEräänä yönä kun hänellä oli vatsatauti, juostiin ja telefoonattiin\nkaikille lähiseudun lääkäreille. Hänen ainoa vikansa oli se, että hän\noli hieman pitkäkynsinen; sattui niin, että hän otti saatavissa olevia\nliinavaatteita, mutta rouva ei tahtonut tietää siitä mitään. Ja sitten\nkaikki runsaat lahjat, joita hänelle annettiin, jotta hän aina olisi\nhyvällä mielellä. Paitsi sääntöjenmukaista lahjaa, kun lapsi sai\nensimäisen hampaansa, otettiin kaikki mahdolliset tilaisuudet vaarin, ja\nhän sai milloin sormuksen, milloin rintasoljen, milloin korvarenkaat.\nHän oli korein imettäjä koko Champs-Elyséessä, puettu komeaan\nturkiksilla vuorattuun päällystakkiin ja hänellä oli kalliita myssyjä,\njotka olivat reunustetut pitkillä auringon valossa loistavilla\nnauhoilla. Ja hän kiristi myös lahjoja miehellensä ja pikkutytöllensä\nsiellä maaseudulla. Joka viikko lähetti hän sinne paketin pikatavarana.\nSinä päivänä, jolloin hän sai tietää, että hänen lapsensa, jonka\nCouteauska oli vienyt kotiin, oli kuollut vilustuksesta, annettiin\nhänelle viisikymmentä frankia, aivankuin maksuksi lapsesta. Sitten tuli\nhänen miehensä tervehtimään häntä, ja nyt tultiin niin levottomiksi\nsiitä, että puolisojen välillä mahdollisesti tapahtuisi helliä\nkohtauksia, että mies lähetettiin heti pois taskut täynnä. Ja kun pikku\nAndrée tuli päivä päivältä kukoistavammaksi, oli Catiche nyt valtansa\nkukkuloilla, hän taivutti koko talon tyrannimaisen valtikkansa alle.\n\nSinä päivänä, jolloin Mathieu tuli allekirjoittamaan kauppakirjaa, jonka\nkautta hän sai tuon vanhan metsästyspaviljongin ja kaksikymmentä\nhehtaaria maata sekä oikeuden vastaisuudessa erityisillä ehdoilla\nlunastaa muutkin osat tästä maatilasta, oli Séguin valmiina lähtemään\nHavreen, jossa eräs ystävä, rikas englantilainen, odotti häntä\nhuvijahtineen; heidän piti tekemän kuukauden kestävän purjehdusmatkan\nEspanjan rannikolle. Väitettiin, että herroilla oli naisia mukanaan.\n\n\"Niin\", sanoi Séguin ajatellen suuria tappioitaan pelissä, \"minä jätän\nPariisin, jossa minulla nykyään ei ole menestystä. Onnea nyt vaan, hyvä\nherra Froment! Te tiedätte, miten huvitettu minä olen teidän\naikeistanne.\"\n\nMathieu meni Champs-Elyséetä pitkin, hänellä oli kiire kotiin Mariannen\nluokse ja hän oli nyt hyvin kiihtynyt sen päättävän askeleen johdosta,\njonka hän oli ottanut; silloin näki hän omituisen näyn eräässä etäisessä\nlehtokäytävässä. Siellä oli katetut vaunut, joitten ikkunassa hän tunsi\nSanterren profiilin. Eräs hunnutettu nainen nousi nopeasti vaunuihin.\nMathieu kääntyi katsomaan; eiköhän se ollut Valentine? Oli, aivan\nvarmaan ... mutta sitten laskettiin verho ikkunan eteen, ja vaunut\nkatosivat.\n\nSuuressa puistokäytävässä näki hän myöskin tuttavia: ensin Gastonin ja\nLucien, jotka näyttivät happamilta ja olivat väsyneet leikkiin; heitä\npiti huolimattomasti silmällä Céleste, joka parhaillaan kuhersi erään\nsamasta korttelista olevan puotipalvelijan kanssa. Etäämpänä käveli\nCatiche pikku Andréen kanssa; hän kulki pyylevänä ja majesteetillisenä,\nkoreaksi puettuna kuin kauppana olevan imetyksen ylpeä jumalatar, ja\nantoi pitkäin, purppuranpunaisten nauhainsa liehua auringon paisteessa.\n\n\n\n\nV\n\n\nSinä päivänä, jolloin kuokka ja lapiot alkoivat työnsä, tuli Marianne\nGervais sylissään ja istahti työpaikan ääreen tuntien onnellista\nliikutusta tästä uskon ja toivon työstä, jonka Mathieu niin rohkeasti\noli alkanut. Se oli päivänpaisteinen, lämmin päivä keskellä kesäkuuta,\ntaivas oli korkea ja kirkas ja näytti hyvin kehoittavalta ja\nrohkaisevalta. Koska lapsilla oli lupa koulusta, leikkivät he\nruohostossa; sieltä kuului pikku Rosen kimakka ääni, kun hän juoksi\nkilpaa kolmen veljensä kanssa.\n\n\"Tahdotko sinä kaivaa ensimäisen lapiollisen?\" kysyi Mathieu iloisena.\n\nMutta Marianne viittasi sylilapseensa.\n\n\"En, minulla on minun työni. Tee sinä itse se, sinä, joka olet isä.\"\n\nMathieu seisoi siinä kaksi miestä apunaan ja valmiina ryhtymään itse\nraskaasen ruumiilliseen työhön toteuttaakseen sen ajatuksen, jota hän\noli niin kauvan hautonut. Hän oli asettanut asiansa niin, että hän voi\nelää kokonaisen vuoden oman työnsä hyväksi, viljellä maataan ja odottaa\nensimäistä satoa. Jos maa kieltäytyy palkitsemasta hänen työtään,\nriippuu hänen elämänsä tästä tulevasta sadosta. Mutta hän luotti lujasti\ntulevaisuuteen ja oli varma voittavansa rakkautensa ja tahdonvoimansa\navulla. Tämä luova voima oli herännyt hänessä viimeisen lapsen syntymän\njälkeen, ja se oli kehittymistään kehittynyt. Kun häntä syytettiin\nitsepäisyydestä hullumaisten suurten suunnitelmain tähden\nChantebledissä, vastasi hän hymyillen, että hänestä kyllä lopultakin\ntulee tahtomisen taidon professori. Työnteko, luominen, siinä hänen\nelämänsä. Ja eräänä päivänä oli hän selittänyt Mariannelle, minkätähden\nhe kaksi tahtoivat ja hankkivat niin paljon lapsia. Se oli heidän\ntahtonsa ja toimintavoimansa ilmaus, joka on suunnattu suurimpaan\npäämäärään, elämän raja-aituuksien laajentamiseen ja elämän\nkruunaamiseen voitolla.\n\n\"Siis ... nyt se on tehty!\" huudahti hän innostuneesti. \"Ja olkoon maa\nmeidän hyvänä äitinämme!\"\n\nHän oli kaivanut ensimäisen lapiollisen. Se tapahtui vanhan\nmetsästyspaviljongin vasemmalla puolella, tuon suuren, suoperäisen\nylängön kulmassa, jossa lähteensilmät kaikkialla kuohuivat ja jossa\nainoastaan saraheinää kasvoi. Nyt oli ainoastaan muutamain hehtaarien\nkuivaaminen kysymyksessä, kanavoida nämät vesistöt ja johtaa vesi\nkuiville hiekkamaille, jotka ulottuivat aina rautatiehen asti. Tarkan\ntutkimuksensa kautta oli hän huomannut, että nämät työt ovat helposti\ntehdyt maaperän laadun tähden. Se oli hänen varsinainen keksintönsä, ja\nhänen varma vakuutuksensa oli se, että ylämaassa on rikas multakerros,\njoka tulee äärettömän hedelmälliseksi niin pian kuin aura on sitä\nsaanut kosketella.\n\nMutta Gervais, jonka raittiissa ilmassa oli tullut nälkä, alkoi huutaa.\nHän oli nyt kolmen ja puolen kuukauden, tukeva poika, joka piti tarkkaa\nhuolta ruoka-ajastaan. Hän kasvoi kuin nuori puu metsässä, oli terve ja\nvoimakas, hänen pienet kätensä eivät laskeneet irti sitä, mitä hän\nniihin kerran oli saanut, hänellä oli kirkkaat silmät, jotka\nkimaltelivat ilosta ja itkusta, mutta ennen kaikkea aina avoinna oleva\nlinnunsuu, joka oikein karjui, jos äiti antoi hänen odottaa.\n\n\"Niin, kyllä minä tiedän, että sinä olet mukana ... ole hyvä ja anna\nmeidän pitää korvamme eheinä.\" Ja Marianne aukasi leninkinsä ja antoi\nhänelle rintaa. Nyt kuului ainoastaan kuin kissan kehräämistä, ravitseva\nlähde oli alkanut taas pulputa, maito lorisi, ja tuntui siltä kuin olisi\nkuullut sen leviävän lapsen valkeisiin, tukeviin jäseniin sillä aikaa\nkuin Mathieu yhä kaivoi ojaansa noitten kahden miehen avulla, urheain\ntyömiesten, jotka taisivat ammattinsa.\n\nHän ojensi itsensä suoraksi, pyyhki otsaansa ja sanoi suoralla\ntavallaan:\n\n\"Tässä on vaan uusi ammatti opittavana. Muutaman kuukauden perästä olen\nminä jo talonpoika. Katsohan tätä suota, jossa tuo vehreä kasvullisuus\nkasvaa. Lähde joka sitä elättää ja tekee sen likaiseksi lätäköksi, on\ntuolla ruohikossa. Ja kun me olemme saaneet kaivetuksi ojan viertomaan\nreunaan, saat nähdä, miten suo kuivaa ja lähteensuoni johtaa\nvirvoittavan vetensä tuonne kauvaksi.\"\n\n\"Niin\", sanoi Marianne, \"hedelmöitköön se kaikki nämät kiviperäiset\nmaat, sillä ei ole mitään niin synkkää kuin kuoliaana oleva maa. Mitenkä\nse ihastuneekaan, kun se saa juoda janonsa sammuksiin ja alkaa taas\nelämänsä?\"\n\nHän keskeytti äkkiä puheensa ja torui nauraen Gervaisia:\n\n\"Kuulkaa nyt, nuori herrani, älkää imekö niin kovasti! Odottakaa, kunnes\nse tulee itsestään, sillä pitäisihän teidän tietää se hyvin, että kaikki\non teidän omaisuuttanne.\"\n\nMolempain miesten lapiot kilahtelivat, oja piteni nopeasti lihavassa\nmullassa, pian on vesi virtaava lähellä olevain hiekkamaitten\nkuivettuneisiin suoniin ja hedelmöitsevä ne. Maito virtasi yhä loristen\nkuin ikuisen elämän tyhjentymätön lähde. Se virtasi virtaamistaan, loi\nlihaa, ajatuksia, työtä ja voimaa. Se oli pian virtaava kilpaa\nvapautetun lähteen veden kanssa, kun tämä ojaansa pitkin juoksi\nauringonpolttaman maan ylitse, ja se olisi oleva sama virta, sama\npaisuva vuoksi, joka lahjoitti elämää koko maalle, se ravitsevan maidon\nsuuri joki, joka juoksee maailman suonissa ja luo lakkaamatta, synnyttää\nuutta nuoruutta ja terveyttä joka keväänä.\n\nJa sitten tuli sato neljä kuukautta tämän jälkeen, kun Mathieu ja hänen\nrenkinsä olivat lopettaneet syyskyntönsä. Marianne oli taaskin mukana,\nja se oli niin lämmin ja ihana syyspäivä, että hän voi istua alas ja\nantaa rintaa pikku Gervaisille. Hän oli jo kahdeksan kuukauden, oikea\nherra. Hän kasvoi joka päivä silmin nähtävästi äitinsä lämpimällä\nrinnalla, josta hän joi elämää. Hän riippui vielä siitä kiinni niinkuin\nsiemen kuoressaan, kunnes kasvi on sen kypsyttänyt. Ensimäisenä\nmarraskuun kylmänä päivänä, talven alussa, jolloin talvi tuudittaa\nsiemenet uneen vaoissansa, painoi Gervais pienet, vilustuneet kasvonsa\nlämmintä rintaa vasten ja imi hiljempaan, aivankuin elämänvirta olisi\nkadonnut ja paennut maan sisään.\n\n\"Vai niin\", sanoi Marianne, \"nuoren herran on vilu, on jo aika, että hän\nmenee talvikortteeriinsa.\"\n\nSiemenpussi vyöllään lähestyi Mathieu heitä kylväen viljan siemeniä\nsuurilla tasaisilla liikkeillä. Hän oli kuullut, mitä Marianne oli\nsanonut, ja pysähtyi vastaamaan:\n\n\"Hänen pitää imeä ja nukkua, kunnes aurinko tulee takaisin. Silloin\ntulee hänestä mies ensi elonleikkuun ajaksi.\"\n\nHän viittasi laveaa kenttää, jota hän kylvi molempain renkiensä avulla.\n\n\"Tämä kaikki nousee idulle ja kypsyy, kun meidän Gervais opettelee\npuhumaan ja kävelemään. Katsohan nyt meidän valloittamaamme maata!\"\n\nHän oli hyvästä syystäkin ylpeä siitä. Nyt oli neljä viisi hehtaaria\nylämaasta vapautettu seisovasta vedestä, kynnetty ja ojitettu, ja tämä\nmaa-alue muodosti tumman lihavamultaisen neliön, ja ojat, jotka sitä\nleikkelivät, johtivat vettä läheisille viertomaille. Ennenkuin näitä\nkuivia alueita ruvettiin viljelemään, täytyi kosteuden ensin tunkea\nniitten läpitse ja hedelmöittää ne. Siinä oli tulevain vuosien työt,\nkoko maatilan läpitse täytyi elämän vähitellen tunkeutua. Mutta ensi\naluksi oli vaan herätettävä henkiin muutamia hehtaaria, jotta voitaisiin\nmaksaa ensimäiset kustannukset ja elää odotuksen aikana.\n\n\"Pian on ilta\", sanoi Mathieu, \"meidän täytyy kiirehtiä.\"\n\nMathieu jatkoi matkaansa, kylvi viljan siemeniä suurilla, tasaisilla\nkädenliikkeillä. Kun Marianne katseli häntä, sai pikku Rose myöskin\npäähänsä ruveta kylvämään. -- Hän seurasi isäänsä, otti käteensä multaa\nja kylvi sitä ilmaan. Tämän huomasivat hänen veljensä, ensin tulivat\njuosten paikalle Blaise ja Denis, Ambroise liittyi heihin, ja kaikki\nkylvivät, minkä jaksoivat. He nauroivat sydämensä pohjasta ja\nkiertelivät isänsä ympärillä. Hetkisen näytti siltä kuin Mathieu olisi\nsamoilla liikkeillä, joilla hän uskoi odotetun viljan siemenet maalle,\nkylvänyt myös noita rakastettuja lapsia, tehnyt heidän lukumääränsä\nmoninkertaiseksi ajattelematta sitä, että kokonainen kylväjäin heimo,\njoka syntyisi hänestä, oli kerran kansoittava maailman.\n\nMutta nyt näki Marianne äkkiä hämmästyksekseen edessään Angelinit, tuon\nrakastavan avioparin, joka oli hyvin hiljaan lähestynyt polkua pitkin.\nEnnenkuin he sulkeutuivat koko talveksi pieneen taloonsa Janvillessä,\nharhailivat he rakkauksineen kaikkialla autioilla teillä, joita\nviimeiset kellastuneet lehdet peittivät. Kun he siten harhailivat\nympäriinsä, toisiinsa painautuneina, oli heillä niin paljon tekemistä\ntoisistaan, että he eivät edes nähneet mitään luonnon muutoksia, ja kun\nhe nyt katsoivat ylös ja heräsivät unelmistaan, kummastuivat he tätä\nuutta peltoa, näitä uusia teitä, joista he kuitenkin olivat kuulleet\npuhuttavan. Mathieu tuntui heistä omituiselta mieheltä, jonka, sen\nsijaan että rakasti maata ja tahtoi sitä hedelmöittää, olisi pitänyt\ntyytyä ihastuttavaan vaimoonsa. Muuten oli tämä kaikki niin vierasta\nheille...\n\nHe pakisivat, olivat olevinaan ihastuksissaan saavutetuista tuloksista,\nmutta tämän tekivät he syystä, että näyttäisivät rakastettavilta. He\ntahtoivat, että kaikki ihmiset olisivat tyytyväisiä ja onnellisia\nniinkuin he itsekin. Tähän asti oli heidän elämänsä ollut loppumatonta\nlemmenjuhlaa. Vaimo antautui kokonaan sen autuaallisen tunteen valtaan,\njota hän tunsi ollessaan lemmitty, ja mies oli rakastettu, terve, rikas,\nmaalaili ainoastaan silloin tällöin huvin vuoksi muutamiin viuhkoihin\nkukkia ja kauniitten naisten kuvia.\n\nRouva Angelin, joka seisoi tukien itseään miehensä käsivarteen ja nojasi\nhellästi päätään hänen olkapäähänsä, näkyi katselevan Mathieutä ja\nvaipuneen unelmiinsa. Mathieu kylvi yhä, ja rouva Angelin liikutettuna\nleikkivästä lapsilaumasta, noista iloisista olennoista, jotka pyörivät\nkylväjän ympärillä niin, että näytti siltä kuin hän olisi niitä\nkylvänyt, sanoi äkkiä pidätetyllä äänellä:\n\n\"Minulta on äskettäin kuollut täti, ja hän kuoli aivan varmaan siitä\nsurusta, ett'ei hänellä ollut lapsia. Hän oli naimisissa suuren vahvan\nmiehen kanssa ja itse hän oli kookas, vahvaruumiinen ja hyvin kaunis, ja\nminä muistan hänen epätoivonsa, johon hän joutui tavatessaan pieniä,\nvähäpätöisiä naisia, joilla oli monta lasta. Mies oli koonnut suuren\nomaisuuden, heillä oli kaikkea, rahaa, terveyttä ja paljon ystäviä.\nMutta he eivät mistään näistä eduista välittäneet, he elivät alituisessa\nsurussa, eivät toivoneet mitään muuta kuin sitä ainoata iloa, jota\nheillä ei ollut, poikia tai tyttöjä jotka loisivat elämää heidän\ntyhjään, synkkään kotiinsa. Ette voi ajatellakaan, mitä kaikkea he\nkoettivat, lääkäreitä, kylpymatkoja, lääkkeitä, enemmän kuin\nviidentoista vuoden taistelu ilman lepoa ja rauhaa; vihdoin häpesivät\nturhia koetuksiaan, toimivat ainoastaan salaisesti, aivan kuin olisi\nollut kysymyksessä jokin rikos. Mutta onnettomuudessaankin olivat he\nniin hienotunteisia, että eivät syytelleet toisiaan, he elivät kuin\nkaksi kovanonnen koettelemaa ihmistä ... minä olen kuullut kerrottavan\neräästä toisesta avioliitosta, joka oli tullut oikeaksi helvetiksi,\njossa ei mies eikä vaimo tahtonut tunnustaa sitä häpeää, että olivat\nhedelmättömät. Ah, rakas tätiparkani, olen vieläkin näkevinäni hänen,\naina surullisena ja kyyneleitään pidättävänä, varsinkin uudenvuoden\npäivänä, kun me, hänen pienet sisaren tyttärensä, tulimme hänelle\ntoivottamaan onnellista uutta vuotta. Nyt hänen elämänsä on sammunut,\naivan kuin poistumattoman omantunnon vaivan kalvamana, ja minä luulen,\nettä hänen vanha miesparkansa seuraa pian häntä, niin yksinäisenä ja\nerillään elelee hän nyt.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, ja lempeä surumielinen vavahdus kävi läpi harmaan\nmarraskuun ilman.\n\n\"Mutta\", huomautti Marianne, \"minä luulin, että te itse ette tahdo\nlapsia.\"\n\n\"Kuka sen on sanonut? Minä en tahdo lasta nyt, sillä kaikella on\naikansa. Meidän ijällämme saanee hieman nauttia rakkauden ilostakin.\nMutta kun me olemme tulleet vakaantuneesen ikään, niin saattepa nähdä\nsitten. Me tahdomme, neljä lasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä.\"\n\nHänen iloinen naurunsa kuoli uuteen hiljaisuuteen, jonka aikana oli kuin\nolisi kuullut nukkuvan maan hengityksen.\n\n\"Mutta jos te olette viivytelleet liian kauvan\", sanoi Marianne, \"jos se\non jo myöhäistä?\"\n\nRouva Angelin katsoi häntä hämmästyneenä. Sitten puhkesi hän taas\nnauramaan.\n\n\"Mitä te sanotte? Ettäkö me emme voisi saada lapsia? Jos te tietäisitte,\nmiten hassulta tuo ajatus kuuluu!\"\n\nHän punastui ja kääntyi mieheensä.\n\n\"Kas niin, rakkaani, nyt saat sinä puolustaa itseäsi ... emmekö saa\nlapsia?\"\n\n\"Se on aivan niinkuin te sanoitte\", huudahti Angelin, \"että tuolla\npellolla, jota teidän miehenne kylvää, ei tule kasvamaan ainoatakaan\ntähkää.\"\n\nNyt tuli Mathieu takaisin molempain renkiensä seuraamana, ja hän\nheitteli yhä siemeniä, uskoi ne maalle voimakkaalla liikkeellä,\naivankuin olisi tahtonut syleillä koko näköalaa. Viikkoja saisi siemen\nnukkua, eikä tuo hiljainen, maanalainen työ kehity sadoksi, ennenkuin\nkesäauringon paisteessa. Se oli välttämätöntä lepoa maanalaisessa\naarrekammiossa, jossa tyhjentymätön voimanlähde antaa ravintoa\nelimistöjen äärettömälle joukolle. Ja Gervaiskin oli puoleksi nukkunut\nMariannen rinnoille, hän imi vielä, mutta niin hitaasti ja äänettömästi,\nettä maidon lorina kuului tuskin enemmän kuin siemenjyvän putoaminen\nmaahan, jossa sitä sitten oli ravitseva se ijankaikkisesti elävä virta,\njoka juoksee maailman suonissa.\n\nKaksi kuukautta kului, ja nyt oltiin tammikuussa. Silloin tulivat Séguin\nja Beauchêne eräänä kylmänä päivänä aivan odottamatta Fromentein luokse;\nhe olivat olleet metsästämässä sorsia ylängön vielä kuivaamattomilla\nsoilla. Se oli sunnuntai, koko perhe oli kokoontunut suureen keittiöön,\njossa mahtava takkatuli leimusi. Ikkunasta näkyi lavea maisema, valkeana\nkuurasta, jäykistyneenä, nukkuvana kristallinkirkkaassa puvussaan kuin\nkuollut, odottaen kevään herätystä. Ja Gervaiskin nukkui valkeassa\nkehdossaan.\n\nPerhe oli mitä iloisimman mielialan vallassa syönyt aamiaisensa ja nyt,\nennenkuin pimeä tuli, oli nuo neljä lasta kokoontunut hauskasti\nleikkimään ikkunan edessä olevan pöydän ääreen. Molemmat kaksoset,\nBlaise ja Denis, rakensivat Ambroisen avulla kokonaisen kylän\npahvinpaloista ja kummista, taloja, kirkon, raatihuoneen ja koulun. Ja\nRose, joka oli kielletty käyttämästä saksia, sai ainoastaan työskennellä\nkummilla, mutta sillä tahrasikin hän itsensä aina hiuksiin asti. Mutta\nsyvässä hiljaisuudessa, jota ainoastaan keskeytti leikkiväin lasten\nnauru, istuivat isä ja äiti tulen edessä ja nauttivat sunnuntain lepoa\nviikon raskaan työn jälkeen. He elivät täällä mitä suurimmassa\nyksinkertaisuudessa kuin talonpoikaisväki ilman ylellisyyttä ilman muita\nhuveja kuin yhdessä olon ilo. Ei minkäänlainen rikkaus ja valta olisi\nvoinut korvata tätä suloista lepoa sunnuntain iltapäivällä perheen\nkeskuudessa, ja viimeksi syntynyt nukkui niin raskaasti, että tuskin\nkuului hänen hengitystäänkään.\n\nBeauchêne ja Séguin hyökkäsivät sisään perin väsyneinä onnistumattomasta\nmetsästyksestä ja kädet kontassa. Kun heitä oli tervehditty kummastuksen\nhuudahduksilla, kirosivat he tyhmää päähänpistoaan, joka oli saanut\nheidät lähtemään Pariisista tällaisella ilmalla.\n\n\"Ajatelkaahan\", sanoi Beauchêne Mathieulle, \"me emme ole nähneet\nainoatakaan sorsaa. Ilma on luultavasti liian kylmä niillekin. Ettekä te\nvoi aavistaakaan, miten pureva on tuuli tuolla ylämaassa, kaikkien\nnoitten soitten, kuuraisten näreitten keskuudessa. Me olemme heittäneet\nhiiteen metsästyksen. Antakaa meille nyt lasi lämmintä viiniä, ja me\npalaamme sitten heti Pariisiin.\"\n\nSéguin, joka oli vieläkin happamamman näköinen, virkistyi tulen ääressä,\nja sillä aikaan kuin Marianne kiirehti lämmittämään viiniä, puheli hän\nnoista kynnetyistä pelloista, jotka hän oli äsken nähnyt. Mutta lumen\nalta, joka niitä peitti, ei hän mitään nähnyt, eikä mitään aavistanut,\nhän oli levoton kauppansa tähden, josta näkyi olevan noin huono tulos,\nja hän pelkäsi jo, ett'ei saa maksuakaan. Ja hän otti itselleen\nvapauden olla hieman pilkallinenkin.\n\n\"Kuulkaa nyt, ystäväni, minä pelkään, että te olette tuhlannut turhaan\naikaanne ja työtänne tuolla ylhäällä. Minä näin kaikki sivumennen, eikä\nsiellä näyttänyt juuri lupaavalta. Mitenkä te voitte toivoakaan saavanne\nsatoa maasta, jossa sadat vuodet on kasvanut ainoastaan saraheinää?\"\n\n\"Pitää olla kärsivällinen\", vastasi Mathieu tyynesti. \"Tulkaa takaisin\nkesäkuussa katsomaan.\"\n\nBeauchêne keskeytti heidät.\n\n\"Minä luulen, että joku juna lähtee kello neljä. Meidän täytyy\nkiirehtiä, sillä olisihan ikävää, jos me myöhästyisimme, eikö niin\nSéguin?\"\n\nHän iski merkitsevästi silmää Séguinille; noilla oli luultavasti\nmielessä joku alhainen teko, noilla aviomiehillä, jotka tahtoivat\nkäyttää hyväkseen sitä vapautta, minkä metsästyspäivä heille soi. Kun he\nolivat juoneet ja lämminneet, sanoi Beauchêne:\n\n\"Rakas ystäväni, se on hämmästyttävää, miten te voitte elää tässä\nyksinäisyydessä keskellä talvea. Täällähän on niin ikävää, että kuolee.\nMinulla ei ole mitään työn tekoa vastaan, mutta, tuhannen vietävä,\npitäähän sitä huvitellakin.\"\n\n\"Me huvittelemme äärettömästi\", sanoi Mathieu osoittaen\ntalonpoikaiskeittiötään, joka sulki sisäänsä heidän suloisen\nperhe-elämänsä.\n\nNuo molemmat herrat seurasivat silmillään hänen viittaustaan, katselivat\nnäitä seiniä, joilla talouskapineita riippui, vaatimattomia huonekaluja\nja pöytää, jonka ääressä lapset jatkoivat leikkiään tervehdittyään ensin\nhajamielisesti vieraita. Ne huvitukset, jotka täällä kohtasivat heidän\nsilmäänsä, olivat luultavasti heistä aivan käsittämättömiä, sillä he\npudistivat päätään ja nielasivat pilkallisen hymynsä. Se oli heidän\nmielestään hyvin omituista elämää, ja täällä asui ihmisiä, joilla oli\nkummallinen makuaisti.\n\n\"Tulkaa katsomaan minun pientä Gervaistani\", sanoi Marianne hellästi.\n\"Hän nukkuu, älkää häntä sentään herättäkö.\"\n\nKohteliaisuudesta kumartuivat nuo molemmat herrat kehdon puoleen ja\nihmettelivät, että kymmenen kuukauden vanha lapsi voi olla noin suuri.\nHän oli myös hyvin kiltti. Mutta jos hän olisi herännyt, olisi hän\nsaattanut kaikki päästään pyörälle. He menivät takaisin tulen luokse ja\najattelivat ainoastaan lähtöään, nyt kun heille oli tullut vähän\nlämpimämpi.\n\n\"Vai niin\", sanoi Mathieu, \"ettekö tahdo jäädä syömään päivällistä\nkanssani?\"\n\n\"Ei, kiitos, se ei ollenkaan tule kysymykseen!\" vastasivat molemmat\nsamalla kertaa.\n\nLieventääkseen tuossa vastauksessa ilmenevää epäkohteliaisuutta, lupasi\nBeauchêne käyttää hyväkseen kutsua toisella kertaa, kun tulee lämpimämpi\nilma.\n\n\"Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana Pariisissa. Mutta minä\nlupaan, että kun tulee kaunis ja lämmin ilma, tulemme me tänne ja\nviivymme koko päivän rouvaimme ja lastemme kanssa. Silloin saatte\nnäyttää meille, mitä olette täällä saanut aikaan, ja me saamme silloin\nnähdä, oletteko te ollut oikeassa. Jääkää hyvästi, rakas ystäväni!\"\n\nKun molemmat herrat olivat poistuneet ja hiljaisuus oli taas tullut,\nistuivat Mathieu ja Marianne entisellä paikallaan leimuavan tulen\nlämmössä, lapset rakensivat kylänsä valmiiksi, ja Gervais nukkui yhä\nsitkeästi. Olivatko he nähneet unta? Mikä äkillinen tuulenpuuska\nPariisin liasta ja kärsimyksistä olikaan tunkeutunut heidän syrjäiseen,\nrauhalliseen sopukkaansa? Ulkona oli maisema lumen ja jään\njäykistyttämä. Ainoastaan takkatuli lauloi toivosta ja heräämisestä.\nIstuttuaan hetken aikaa unelmiinsa vaipuneena alkoi Mathieu äkkiä puhua,\naivankuin hän vihdoinkin olisi löytänyt lopullisen selityksen,\nvastauksen kaikkiin niihin vakaviin kysymyksiin, jotka olivat kauvan\nolleet hänen mielessään.\n\n\"Nuo ihmiset eivät rakasta, he eivät kykene rakastamaan! Rikkauteen,\nvaltaan, kunnianhimoon, huvituksiin -- niin, sellaisiin he kykenevät,\nmutta ei rakastamaan. Nuo aviomiehet, jotka pettävät vaimojaan, eivät\nrakasta edes jalkavaimojaan. He eivät ole koskaan tunteneet sitä suurta\nintohimoa, joka on maailman sielu, se soihtu, joka sytyttää ikuisen\nelämän. Ja se selittää kaikki. Se, jossa ei ole tuota intohimoa,\nrakkautta, se on ilman rohkeuttakin ja ilman voimaa. Ainoastaan\nrakkauden avulla voidaan luoda. Mitenkä voidaan vaatiakaan, että meidän\naikamme ihmiset olisivat kelvolliset pitämään suuria perheitä, kun\nheissä ei ole rakkautta, joka yksin ilman kehnoja tekosyitä täyttää\nelämää luovan tarkoituksensa? He valehtelevat ja käyttävät\nehkäisykeinoja sentähden, että eivät rakasta. Sitten saavat he kärsiä,\nmitä pahin henkinen ja ruumiillinen turmio kohtaa heitä sentähden, että\nhe eivät rakasta. Lopputuloksena on pelkkä viheliäisyys, sen\nyhteiskunnan häviö, jonka saumat natisevat päivä päivältä yhä enemmän.\nKas siinä se totuus, jota minä olen etsinyt! Se on intohimo, se on\nrakkaus, joka pelastaa. Se, joka rakastaa, synnyttää, luo, se on\nvallankumouksen ritari, ihmisten kasvattaja sitä maailmaa varten, joka\ntuleva on.\"\n\nEi koskaan hän ollut selvemmin kuin nyt huomannut, että heidän\navioliittonsa, että hän ja hänen vaimonsa olivat aivan toisenlaiset. Se\noli nyt selvinnyt hänelle niin selkeäksi, että hän tuli tehneeksi\nvertauksia, ja heidän yksinkertainen, kaikesta ahnaasta rahanhimosta\nvapaa elämänsä, heidän kaiken loisteliaisuuden ja maailman turhuuksien\nhalveksimisensa, heidän yhteiset pyrintönsä elämän sulostuttamiseksi,\nkoko tämä elämä, joka oli heidän ilonaan ja voimanaan, johtui ikuisesta\nvoimanlähteestä, rakkaudesta, jonka jumalallinen intohimo oli heissä\nsytyttänyt. Jos he voittaisivat, jos he jonakin päivänä jättäisivät\njälkeensä täydellisesti valmistuneen työn, jossa olisi terveyden ja\nvoiman leima, olisivat he voittaneet ainoastaan sentähden, että heillä\noli ollut voimaa, rohkeutta hankkia ympärilleen useita vesoja, jotka he\nolivat hankkineet tuekseen ja valloituksiaan vasten. Se oli\njumalallinen intohimo, joka kuumassa ilmavirrassa puhalteli heidän\npäälleen. Mutta Marianne sanoi hellästi hymyillen ja hieman nuhtelevalla\näänenpainolla.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, sinä herätät Gervaisin. Sitten vasta, kun hän ei\ntarvitse enään minua...\"\n\nHe istuivat siinä ja likistivät lujasti toistensa käsiä, ja suloinen\nhiljaisuus vallitsi. Ilta tuli, ja lapset pöytänsä äärestä huudahtivat\nihastuksesta, sillä nyt oli heidän kylänsä valmis ja havunoksia oli\nsiinä puina. Ja aviopuolisojen liikutetut katseet harhailivat ulos\nikkunasta kuuran kristallipeitteen alla nukkuvaan satoon, ja palasivat\nsitten viimeksi syntyneen kehtoon, jossa myöskin toivo uinaili. --\n\nJa taas kului kuukausia, Gervais oli täyttänyt ensimäisen vuotensa ja\naikainen kevät kiirehti maan heräämistä. Eräänä aamupäivänä, kun\nMarianne ja lapset lähtivät kävelemään Mathieun luokse ylämaalle,\nhämmästyivät he nähdessään, mitenkä nuo avarat suomaasta valloitetut\nalueet olivat muuttuneet. Siinä oli nyt tiheästä voimakkaasti kasvavasta\nviljasta kudottu äärettömän suuri, viheriä samettimatto, joka vivahti\nsmaragdilta. Siitä näkyi tulevan ihana sato. Ja lempeänä, kauniina,\nsädehtivänä huhtikuun aamuna, jolloin talven unesta herännyt maa\nvavahteli uudesta nuoruudestaan, riemuitsi perhe tästä raittiudesta,\ntästä itävästä hedelmällisyydestä, joka näkyi tahtovan kruunata\nmenestyksellä kaikki heidän toiveensa. Ja heidän ihastuksensa lisääntyi\nvielä enemmän, kun he äkkiä huomasivat, että pikku Gervaiskin oli\nvapautunut ensimäisestä siteestään, herännyt voimakkaampaan,\nitsetietoisempaan elämään. Kun hän potkieli pienissä vaunuissaan ja äiti\nnosti hänet alas, lähti hän omin voimin liikkeelle, otti neljä horjuvaa\naskelta eteenpäin ja tarttui sitten molemmilla pienillä käsillään kiinni\nisän jalkoihin. Siitä syntyi riemu:\n\n\"Hän kävelee, hän kävelee!\"\n\nAh, näitä elämän sopertavia ääniä, näitä pienten olentojen ensimäisiä\nsiiveniskuja, ensi katsetta, ensi hymyä, ensi askelta, miten vanhempain\nsydämet niistä riemuitsevat! Elämä tekee tehtäväänsä, isä ja äiti\nkatselivat ihailusta ja liikutuksesta mykkinä tuota pientä vesaa, johon\nuusia lehtiä on kasvanut.\n\n\"Odotahan\", sanoi Marianne, \"hänen pitää kävellä takaisin minun\nluokseni. Gervais! Gervais!\"\n\nJa epäiltyään hieman, tehtyään ensin turhan yrityksen lähti poika\nuudestaan liikkeelle, käveli neljä askelta takaisin kädet ojossa ja\nhuitoen ilmaa.\n\n\"Gervais! Gervais!\" huusi nyt Mathieu vuorostaan.\n\nPoika kääntyi, ja kymmenen kertaa annettiin hänen kulkea sama matka\nyleisen riemun vallitessa, ja hän oli kaikkein mielestä niin kiltti ja\nhauska, että oltiin melkein kuolemaisillaan naurusta.\n\nKun Marianne näki, että nuo neljä muuta alkoivat pelkästä ihastuksesta\ntyrkkiä häntä ja leikkiä liian kovakouraisesti, otti hän lapsen pois. Ja\nvielä kerran tällä paikalla, kätkeytyneenä lapsensa kanssa nuoreen\nruohostoon, antoi Marianne hänelle rintaa, lapsi oli ansainnut tämän\njuhla-aterian, sanoi hän hymyillen, vaikka sen aika ei oikeastaan vielä\nollut. Muuten oli Gervais aina valmis tähän, hän painoi suursyöjän\ninnolla kasvonsa äidin rintoihin, kuului ainoastaan maidon heikko\nlorina, kun se taas alkoi virrata maailman suonissa antaakseen ravintoa\ntulevalle sadolle.\n\nPeltojen välissä kulki kapea, kivinen ajotie, joka vei erääsen läheiseen\nkylään. Sitä pitkin kulki nyt rämisevät rattaat, joissa eräs talonpoika\noli ajamassa. Hän oli niin vaipunut äsken viljellyn pellon\nkatselemiseen, että oli vähällä ajaa kivikkoon, ell'ei hänen vaimonsa,\njoka istui hänen vieressään, olisi tarttunut ohjaksiin. Hevonen pysähtyi\nja mies huudahti pilkallisella äänellä:\n\n\"Vai niin, tässäkö nyt on teidän suurtyönne, herra Froment?\"\n\nMathieu ja Marianne tunsivat Lepailleurit, myllyn isäntäväen. He\ntiesivät aivan hyvin, miten Janvillessä surkuteltiin heidän hullumaista\nyritystään kasvattaa viljaa ylängön suomaissa. Ja varsinkin Lepailleurit\ntekivät pilkkaa tuosta pariisilaisesta, joka oli herrasmies ja jolla oli\nhyvä paikka, mutta oli kuitenkin niin tyhmä, että rupesi talonpojaksi ja\nuhrasi pienet penninsä maahan, tuohon lutkaan, joka oli vielä nielevä\nhänet itse ja lapsensa sekä rahansa antamatta takaisin vakallistakaan\njauhoja. Hän oli hämmästynyt nähdessään pellot. Hän ei ollut käynyt\ntäällä pitkään aikaan, hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että vilja\nvoisi kasvaa täällä niin tiheään, hän oli tuhannet kerrat sanonut, että\nei ainoakaan jyvä tulisi itämään tässä laihassa maassa. Mutta vaikka hän\nkihisi vihasta siitä syystä, että hänen ennustuksensa olivat tuolla\ntavalla joutuneet häpeään, oli hän kuitenkin itsepäinen, ei tahtonut\nmyöntää olleensa väärässä, vaan näytti pilkallisen epäilevältä.\n\n\"Vai niin, te luulette, että tuo tulee kasvamaan? Niin, sitä ei voi\nkieltää, ett'ei siinä siemen olisi itänyt. Mutta saammepa nähdä,\nkypsyykö vilja myös.\"\n\nMathieu hymyili tyyneesti ja toivehikkaasti.\n\n\"Niin, kun te olette oppinut tuntemaan maan\", jatkoi Lepailleur, joka\nvälttämättömästi tahtoi myrkyttää Mathieun ilon, \"niin saatte nähdä,\nettä se on samanlainen kuin tuo saatanan naisväki, josta ei koskaan\ntiedä, saako siitä iloa vai harmia. Minä olen nähnyt viljapeltoja, jotka\novat näyttäneet suuremmoisilta ja lupaavilta, mutta ei tarvittu kuin\nhuono sää, myrsky ja väliin ei mitään, pieni oikku vaan, niin kaikki oli\nmennyttä. Mutta te olette vielä liian nuori maanviljelijä, te tulette\nkyllä vahingosta viisaaksi.\"\n\nHänen vaimonsa, joka kuunteli miehen puhetta, nyökäytti hyväksyvästi\npäätään ja sanoi sitten Mariannalle:\n\n\"Minun mieheni ei sano tätä teidän rohkeuttanne masentaakseen. Maan\nlaita on sama kuin lastenkin, toiset elävät, toiset kuolevat, toiset\ntuottavat iloa, toiset surua. Mutta jos tarkkaan lasketaan, niin aina\nsaa antaa enemmän kuin saa takaisin, ja lopulta tulee kuitenkin\npetetyksi. Saattepa nähdä sen.\"\n\nVastaamatta sanaakaan katsoi Marianne luottavasti Mathieuhön, ollen\nkuitenkin hieman hämillään noista ilkeämielisistä ennustuksista. Ja\nMathieu, joka silmänräpäyksen ajaksi suuttui kaiken tuon\ntietämättömyyden ja kateuden tähden, vastasi leikillisesti:\n\n\"Niin, saammepa nähdä. Kun teidän pojastanne Antoninistä tulee prefekti\nja minun kaksitoista tytärtäni on vaan talonpoikaistyttöjä, niin kutsun\nminä teidät heidän häihinsä, sillä juuri teidän myllynne on täytynyt\nrakentaa uudelleen ja panna siihen komea höyrymyllylaitos, jotta se\nvoisi jauhaa minun peltojeni viljan, tuolla oikealla ja vasemmalla,\nkaikkialla!\"\n\nHänen kätensä tekivät samalla niin laajoja liikkeitä, että mylläri\nmelkein suuttui, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänestä tehtiin pilaa.\nHän iski ruoskallaan hevosta ja rattaat lähtivät eteenpäin kivistä\ntietä.\n\n\"Vasta leikattu vilja ei kelpaa jauhettavaksi. Hyvästi, ja onnea\nyrityksillenne!\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nSillä aikaa kuin lapset juoksivat etsien orvokkeja ruohostosta, istahti\nMathieu hetkeksi Mariannen viereen, joka oli hieman levoton, se näkyi\npäältäkin. Mathieu ei sanonut hänelle mitään, sillä hän tiesi vaimonsa\nolevan kylliksi voimakas ja luottavainen, niin että hän voi itsekin\nvoittaa sen pelon, jonka nuo uhkaukset olivat hänessä herättäneet.\nMathieu istahti hänen viereensä niin lähelle häntä kuin suinkin, niin\nettä he koskettelivat toisiaan ja hymyillen katseli hän häntä. Marianne\nrauhoittui heti ja hymyili hänkin, ja pikku Gervais, joka ei vielä\nvoinut loukkaantua ilkeistä sanoista, imi imemistään kehräten\ntyytyväisenä kuin kissanpoika. Maito virtasi keskeymättä, vahvisti\npieniä jäseniä, jotka päivä päivältä tulivat voimakkaammiksi, levisi yli\nmaan, täytti maailman, ravitsi yhä kasvavaa elämää, joka puhkesi\nikuiseen kukkaan. Eikö tämä ollut uskon ja toivon vastaus\nkuolemanuhkauksiin, tämä riemulaulu elämän voitosta, kauniista\nlapsista, jotka aina tulevat kasvamaan auringonpaisteessa, ihanista\nlaihoista, joitten viheriät aallot tulevat aina kohoomaan maasta joka\nkevät? Huomenna, elonleikkuun suurena päivänä, on vilja kystä, ja lapset\nmiehiä.\n\nKolme kuukautta tämän jälkeen täyttivät Beauchênet ja Séguinit\nlupauksensa viettää sunnuntain iltapäivän Chantebledissä. He olivat\nsaaneet Morangenkin tulemaan mukaan Reinen kanssa; he olivat\nhiljaisuudessa päättäneet viekotella hänet päiväksi siitä synkästä\nyksinäisyydestä, jossa hän eli. Heti kuin seurue oli saapunut\nrautatienasemalta, lähdettiin ylängölle, sillä kaikki olivat uteliaat\nnäkemään noita paljon puhuttuja peltoja; Mathieun aate muuttua\ntalonpojaksi tuntui heistä kaikista eriskummalliselta ja\nkäsittämättömältä. Mathieu itse nauroi sydämensä pohjasta, ja sen voiton\nhän ainakin voitti, että sai nähdä kaikki suuresti kummastuneina, kun\nhän heille näytti vainion, joka leveni loppumattomiin sinisen taivaan\nalla, vihreän viljameren, johon jo oli tullut raskaita tähkäpäitä ja\njoka aaltoili pienimmästäkin tuulen hengähdyksestä. Vuosisatojen\nkuluessa kokoontunut multa oli ravinnut viljan mehukkailla nesteillään\nja synnyttänyt tämän ensimäisen, eriskummallisen laihon, aivankuin\nylistääkseen sitä ijankaikkista elämänlähdettä, joka uinuu maan sisässä.\nMaito oli tulvinut, vilja kasvoi kaikkialla äärettömän runsaana ja\nvoimakkaasti, todistaen ihmisen työstä ja maailman hyvyydestä ja\nkiinteydestä. Ei koskaan ole komeampaa viljapeltoa nähty loistavan\nihanammassa auringonvalossa. Constance ja Valentine olivat\nvälinpitämättömät katsellessaan kaikkea tätä ruohoa, ja heillä oli pää\ntäynnä muita asioita, ja samoin Morange, joka sammuneilla silmillään\nkatseli näkemättä kuitenkaan mitään. Mutta Beauchêne ja Séguin olivat\nhämmästyksissään, kun he muistivat käyntiänsä täällä tammikuussa, kun\njäätynyt maa vielä lepäsi salaperäisessä unessaan. He eivät olleet\naavistaneet mitään, he olivat hämillään tämän maan ihmeellisen\nheräämisen tähden, tämän valloittavan hedelmällisyyden tähden, joka oli\nmuuttanut suoperäisen, villin ylämaan elävän rikkauden kentäksi. Ja\nvarsinkin Séguin ilmaisi mitä kauneimmilla sanoilla ihailunsa nyt, kun\nhän oli varma siitä, että hän saa maksunsa ja toivoi jo, että Mathieu\nostaisi uuden alueen tästä maatilasta.\n\nKun oli palattu vanhalle metsästyspaviljongille, joka nyt oli muuttunut\npieneksi talonpoikaistaloksi, ja istuttu puutarhaan, tuli puhe lapsista.\nMarianne oli juuri eilen vieroittanut Gervaisin; illalla oli hän\nviimeisen kerran saanut rintaa, ja hän oli mukana kaikkein näiden\nvierasten joukossa vielä vähän epävarmana jaloiltaan, mutta hän kulki\nkuitenkin urhean näköisenä toisen luota toisen luokse, vaikka hän usein\nkaatuikin selälleen tai kasvoilleen. Hän oli iloluontoinen lapsi, joka\nei koskaan itkenyt, luultavasti sentähden, että hän oli terve. Hänen\nsuuret, kirkkaat silmänsä hymyilivät, hän ojensi ystävällisesti pienet\nkätensä, ja hän oli vaaleaihoinen, ja tavattoman iso ollakseen\nviidentoistavuotias. Hänkin oli saanut osansa maitovirrasta, hän oli\nhedelmällisen maan mehevä sikiö, maan, jonka ravitseva äidillinen lähde\noli hedelmöittänyt. Constance ja Valentine ihailivat häntä, ja Marianne\nsysäsi hänet aina leikillisesti luotaan, kun hänen pienet kätensä\ntavoittelivat äitinsä rintoja.\n\n\"Ei, herrani, siitä on nyt tullut loppu. Nyt ei koskaan anneta enään\nmuuta kuin soppaa.\"\n\n\"Miten kauheata tuo vieroitus on!\" sanoi Constance. \"Onko hän antanut\nsinun nukkua yöllä?\"\n\n\"On, hänellä on järkevät tavat, hän ei koskaan imenyt yöllä. Mutta\naamusin hän alkoi huutaa. Näettehän, että hän on jo sangen rauhallinen.\nMinulla ei hänestä ollut suurempaa vaivaa kuin muistakaan.\"\n\nBeauchêne seisoi siinä polttaen tyytyväisen näköisenä tuota ainaista\nsikaariaan, ja Constance vetosi häneen.\n\n\"Teillä on todellakin ollut onni, sillä muistatko sinä, ystäväni, kuinka\nMaurice katkeroitti meidän elämämme, kun imettäjä muutti pois. Me emme\nsaaneet nukkua kolmeen yöhön. Minä luulen, Jumala minua armahtakoon,\nettä se on juuri yksi syy, minkätähden emme me ole tahtoneet enemmän\nlapsia.\"\n\nHän nauroi, ja Beauchêne huudahti:\n\n\"Katsopas pikku Mauriceasi, kun hän leikkii, ja sano sitten vasta, että\nhän on sairas!\"\n\n\"Ei, minä en sanokaan sitä enään, ystäväni, nyt hän on hyvin terve.\nMuuten en minä koskaan ole ollut levoton hänen tähtensä, sillä minä\ntiedän, että hän on hyvin terve.\"\n\nPuutarhassa leikkivät parhaillaan nuo kahdeksan lasta; talon omat, joita\noli neljä, ja sitäpaitse Gaston ja Lucie Séguin sekä Reine ja Maurice.\nViimeksi mainittu näytti nyt todellakin pysyvän vakavasti jaloillaan,\nmutta hän näytti yhä kalpealta. Hänen äitinsä katseli ihastuksella,\nmiten hän juoksi, ja tunsi itsensä niin onnelliseksi ylpeissä\nunelmissaan, että hän tuli rakastettavaksi noille köyhille\nsukulaisilleenkin, jotka muuttonsa kautta \"moukanmaalle\" olivat\nainaiseksi poistuneet hänen seurapiiristään. Hänen mielestään heitä ei\nenään ollut olemassakaan.\n\n\"Niin\", sanoi Beauchêne, \"harvoin minun tehtaassani tehdään tuollaisia\npieniä korukaluja, mutta kun joskus niin tapahtuu, ovat ne vahvaa\ntyötä ... eikö totta, Mathieu?\"\n\nMutta hän katui kuitenkin heti tätä pilaansa, ja hän säpsähti hieman\nnähdessään entisen piirustajansa katseen, kirkkaan katseen, jonka\nsyvyydessä hän näki vilahduksen Norinen pojasta, tuosta tuntemattomain\nkohtaloiden haltuun heitetystä pikku olennosta. Leikkiväin lasten huudot\ntunkivat läpi hiljaisuuden, ja kirkkaassa auringon valossa kulki kuin\njono varjoja, pieniä onnettomuuteen uhrattuja olentoja kätilöitten\ntaloista, yleisistä löytölasten kodeista, äskensyntyneitä, jotka oli\nkoottu yhteen ja viety sitten kaikkiin ilmansuuntiin ja olivat ehkä\nkuolleet huonoon hoitoon ja nälkään. Siinä jonossa näkyi olevan kaikki,\nmitä ihmissadosta oli ehdointahdoin hävitetty.\n\nMathieu ei voinut lausua sanaakaan vastaukseksi. Ja hän kauhistui vielä\nenemmän huomattuaan Morangen, joka istui kokoon vaipuneena tuolillaan\nja silmät kyynelissä katseli pikku Gervaisia, kun hän nauroi ja hyppi\nympäriinsä. Eikö hänkin, Morange, ollut nähnyt kuoleman kulkevan\nohitsensa taluttaen kädestä sitä pientä poikaa, jota he olivat\nkieltäytyneet ottamasta vastaan, heidän ennen niin toivottua poikaansa,\njoka oli mennyt pois, ennenkuin oli nähnyt päivänvalonkaan? Nämät\nsurulliset haamut johdattivat hänen muistiinsa inhoittavan kopin ja\nmurhatun äidin, hän oli näkevinään vaimonsa makaavan tuolla verissään\npäivänpaisteisessa puutarhassa, jossa kaikuivat lasten iloiset äänet.\n\n\"Miten teidän Reine on sievä!\" sanoi Mathieu karkoittaakseen Morangen\nsurulliset ajatukset. \"Katsokaa, miten hän juoksee, aivankuin\npikkutyttö, vaikka hän on jo valmis naimisiin.\"\n\nMorange kohotti hitaasti päätään ja katseli tytärtään, ja hänen vielä\nkyyneleisissä silmissään kimalteli epäjumalallisen rakkauden hymy. Mitä\nenemmän hän kasvoi, tuumi Morange, sitä enemmän hän tuli äitinsä\nnäköiseksi, ja hän oli kiintynyt tyttäreensä sellaisella rakkaudella,\njoka voitti kaikki muut hänen tunteensa ja hänen itsekkäät pyrintönsä.\nHänellä ei maailmassa ollut muuta päämäärää kuin tehdä tyttärensä\nonnelliseksi ja rikkaaksi. Se oli hänestä kuin hyvitys, ainoa ilo, jota\nhän vielä toivoi. Mutta samalla tunsi hän kuin mustasukkaisuutta\najatellessaan, että joku mies tulee ja ottaa joskus Reinen häneltä, ja\nsitten jää hän yksikseen pimeyteen vaimovainajansa haamun kanssa.\n\n\"Oh\", sanoi hän, \"naimisiin ei hän vielä ole valmis, hän on vasta\nneljäntoista vuotias.\"\n\nKaikki ihmettelivät, häntä olisi voinut luulla kahdeksantoista\nvuotiaaksi, sillä hän oli niin kehittynyt. Ja todellakin tuntui siltä\nkuin hänen paksut, mustat hiuksensa ja valkea ihonsa olisi tuoksunut\nliian aikaista erotiikkaa.\n\n\"Muuten\", jatkoi isä hyvillään, \"on hänellä jo ollut sulhanenkin.\nParoonitar de Lowicz tulee, kuten tiedätte, noutamaan väliin häntä\nvaunuillaan, ja hän on sanonut, että eräs ulkomaalainen, jolla on monta\nmiljoonaa, on tulisesti rakastunut Reineen. Mutta hän saa odottaa. Minä\ntahdon pitää vielä tyttäreni viisi kuusi vuotta.\"\n\nHän ei enään itkenyt, hän naurahtikin itsekkään tyytyväisesti\nhuomaamatta sitä, että kaikki näyttivät olevan häpeissään, kun hän\nmainitsi Sérafinen nimen, vieläpä Beauchênekin, joka piti sisartaan\nhäpeää tuottavana ja sopimattomana seuralaisena nuorelle tytölle.\n\nMarianne, joka ei tahtonut, että keskustelu olisi katkennut, teki\nkysymyksiä Valentinelle, ja Gervaisin oli vihdoinkin onnistunut kavuta\nhänen polvilleen.\n\n\"Miksi ette ottanut pikku Andréetä mukaanne? Minä olisin niin mielelläni\ntahtonut nähdä hänen, ja hän olisi saanut leikkiä tämän pikku herran\nkanssa, joka ei koskaan anna minun olla paria minuuttiakaan rauhassa.\"\n\nMutta Séguin ei antanut vaimolleen aikaa vastata.\n\n\"Kiitoksia vaan, mutta silloin en minä olisi tullut mukaan. Siinä on\nkylliksi, että meillä on kaksi kuletettavana. Se kirottu tytöntyllykkä\nhuutaa ehtimiseen siitä asti kuin imettäjä meni matkaansa.\"\n\nValentine myönsi, että Andrée todellakin oli hieman haitallinen. Hän oli\nvieroitettu alkuviikosta, ja sitten kuin Catiche oli pitänyt enemmän\nkuin vuoden ajan koko taloa tyrannillisen valtikkansa alla, oli hän taas\npois muuttonsa kautta saattanut sen anarkistiseen häiriöön. Oh, sitä\nCatichea! Hän oli totta tosiaan tullut heille kalliiksi, hän oli\nkarkoitettu melkein väkivallalla aivankuin kuningatar, jonka täytyy\nluopua vallastaan, ja hänelle täytyi antaa mukaansa lahjoja itselleen,\nmiehelleen, tyttärelleen ja tuttavilleen siellä maakylässä. Eikä nyt\nollut apua siitäkään, että oli hankittu erityinen lapsentyttö, Andrée\nhuusi aamusta iltaan, ja sitten vielä oli huomattu, että Catiche oli\nvienyt mukanaan suuren joukon liinavaatteita ja turmellut siihen määrään\nmuut palvelijat, että täytyi tehdä talossa puhdasta jälkeä. Se hirveä\nvastus, mikä imettäjistä oli, sen täytyi todellakin peloittaa ihmisiä\nsiihen määrään, ett'eivät hanki lapsia maailmaan.\n\n\"Oh\", sanoi Marianne, \"jos lapset vaan ovat terveinä, niin kyllä kaiken\nmuun unohtaa.\"\n\n\"Ettehän te vaan arvelle, ett'ei Andrée ole terve?\" huudahti Séguin\nkiivaasti. \"Catiche teki hänen todellakin hyvin reippaaksi, mutta sitten\nminä en tiedä, mikä häneen on tullut, hän on pelkkänä luuna ja nahkana.\"\n\nKun hänen vaimonsa tahtoi väittää vastaan, suuttui hän.\n\n\"Vai niin, valehtelenko minä? Toistenkin lasten nokka on kalpea. Sinä et\nnähtävästi pidä tarpeeksi huolta heistä. Hylkytavaraksi kutsuu Santerre\nheitä.\"\n\nSanterre oli yhä se, johon hän luotti, ja Valentine tyytyi vaan\nkohottamaan olkapäitään, jotavastoin muut joutuivat hieman hämilleen ja\nalkoivat katsella Gastonia ja Lucieta, jotka todellakin hengästyivät\npikemmin kuin muut lapset ja jäivät kilpajuoksussa jälelle.\n\nConstance kääntyi nyt Valentinen puoleen.\n\n\"Eikö meidän hyvä tohtori Boutan ole sanonut teille, että koko\nonnettomuus on siinä, ett'ette ole itse imettänyt heitä? Minun antaa hän\naina sen kuulla.\"\n\nKun hän lausui Boutanin nimen, syntyi siitä yleinen virnistely. Boutan!\nHän oli yhtä kiivas kuin kaikki muutkin erikoislääkärit. Séguin nauroi\npilkallisesti, Beauchêne laski leikkiä pakollisesta imetyksestä, jonka\nkamarit tulevat muka säätämään. Ainoastaan Mathieu ja Marianne\nvaikenivat.\n\n\"Meidän leikinlaskumme ei luonnollisesti tarkoita sinua\", sanoi\nConstance Mariannelle. \"Teidän lapsenne ovat muuten tukevia, kukaan ei\nvoi muuta sanoa.\"\n\nMarianne teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hänestä\nitsestä kyllä saisi tehdä pilaa, hänellä ei ollut mitään yleisen\niloisuuden lisäämistä vastaan. Mutta nyt huomasi hän, että Gervais oli\nottanut tilaisuudesta vaarin, kun hänen huomionsa oli muualle\nkiinnitetty, ja kaiveli hänen rintojaan etsien kadotettua\nparatiisiansa. Hän nosti lapsen maahan ja huudahti nauraen:\n\n\"Ei, kiitoksia paljon, herrani! Minähän olen sanonut sinulle, että se on\nloppu nyt. Sinähän näet, että meistä tehtäisiin pilaa.\"\n\nMathieu katseli liikutettuna Marianneaan. Hän tuli siis takaisin\nmiehensä luokse täytettyään velvollisuutensa ja täydennettyään lapsen\nluomisen ravitsemalla häntä elämänsä mehuilla. Se oli puoliso, joka\nMariannessa taaskin heräsi, uusi kevät, uusi levännyt maa, joka\nuudestaan vavahteli hedelmällisyydestään. Ei koskaan ennen ollut hän\nnähnyt Marianneansa niin kauniina kuin nyt onnellisen äiteytensä\nriemuhetkenä, hän oli kuin sen maitovirran jumalalliseksi tekemä, joka\nhänestä oli virrannut ja joka virtasi maailman suonissa. Ja kun hän\nkatseli vaimoaan tässä kunnian sädekehässä, terveitten ja kukoistavain\nlastensa keskellä aivankuin hyvä jumalatar, aina hedelmällisenä, tuntui\nhänestä, että hän jumalallisella tavalla rakasti häntä, tahtoi omistaa\nhänet yhä suuremmassa intohimossa, kuolemattoman auringon\nsammumattomassa liekissä. Jumalallinen intohimo puhalsi kuin kuuma\ntuuli, luonnon hehkuva sielu, joka aaltoilee vedessä ja leijailee\ntuulessa ja joka hetki synnyttää miljaardeja olentoja. Ehkä hurmasi\nhäntä ainoastaan vaimonsa hiusten tuskin huomattava tuoksu aivan kuin\nkaukaisen taivaan hekuma. Ehkä oli tämä ainoastaan yhden ainoan katseen\nvaihto, joka valtasi kokonaisuudessaan toisen ihmisen. Suloinen hurmaus\ntäytti heidät molemmat, he unohtivat koko muun maailman, kaikki nämät\nihmiset, jotka olivat heidän ympärillään. He tunsivat ainoastaan\nvastustamattoman tarpeen sanoa, että he rakastivat toisiaan, että se\naika oli taas tullut, jolloin rakkaus puhkesi kukkaansa. Hän kuroitti\nvaimolleen suutansa, vaimo kuroitti suutaan miehelleen, ja he suutelivat\ntoisiaan.\n\n\"No, te ette kainostele, te\", huudahti Beauchêne iloisesti. \"Mikä teihin\nnyt tuli?\"\n\n\"Tahdotteko te, että meidän pitäisi poistua?\" lisäsi Séguin.\n\nJa Valentine nauroi kuin hupsu, ja valhekaino Constance näytti häpeävän,\nmutta Morange lausui ikävöivällä äänellä ja silmät taaskin kyynelissä:\n\n\"Ah, kuinka oikeassa te olette!\"\n\nHämmästyneinä siitä, mitä olivat tehneet, sillä heidän tarkoituksensa ei\nollut tehdä siten, tuijottivat Mathieu ja Marianne hetkisen ällistyneinä\ntoisiaan. Sitten purskahtivat he hyväntahtoiseen nauruun ja pyysivät\niloisesti anteeksi. Rakastakaa, kun voitte rakastaa! Se on terveyttä, se\non kaiken hyvän tahtomista, se on kaiken taitamista!\n\n\"Siis ... kuudes!\" sanoi Beauchêne pilkallisesti.\n\nGervais oli horjuvin askelin mennyt pois kolmen suuren veljensä ja\nsuuren siskonsa luokse, jotka johtivat muitten lasten rynnäkköjuoksua\npäivänpaisteisessa puutarhassa.\n\n\"Luonnollisesti ... kuudes!\" sanoi Mathieu ja Marianne nyökäytti\npäätään.\n\nJa tehden kädellään suuren liikkeen, joka tarkoitti tuota laajaa kenttää\ntuolla etäämpänä tuulessa aaltoilevine viljoineen, sanoi hän:\n\n\"Niin kuudes ... koska meillä nyt on, millä hänen elätämme!\"\n\nSe oli tarmokkaan ja lujaluontoisen miehen huudahdus, miehen, joka oli\npäättänyt, ett'ei hän koskaan enään hanki lasta maailmaan, ell'ei hän\nsamalla hanki hänen osaansa elintarpeita. Se oli oikeus ja kohtuus,\najatteli hän, hän oli saanut takaisin omantunnon rauhansa tehtyään sen\npäätöksen, ett'ei hän koskaan hanki loisväkeä maailmaan. Sitä myöten\nkuin perhe kasvoi, sitä myöten piti peltojenkin kasvaa, valloittaa\nuusia, hedelmällisiä alueita soista, näreiköistä ja kivistöistä. Maa ja\nnainen täydentävät yhdessä luomistyön, voittavat hävityksen voimat,\nsynnyttävät aina yhä enemmän elämää, enemmän voimaa, enemmän toivoa.\n\n(_Ensimäisen osan loppu._)\n\n\n\n\n\n\n\nHEDELMÄLLISYYS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEMILE ZOLA\n\n\nSuomennos\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\nKuopiossa 1906,\nOsakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\n\n\n\nI\n\n\nKului neljä vuotta. Näinä neljänä vuotena sai Marianne ja Mathieu vielä\nkaksi lasta, tytön ensimäisen vuoden ja pojan kolmannen vuoden kuluttua.\nJoka kerta kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebledin viljelty\nalue, ensi kerralla kahdellakymmenellä hehtaarilla peltomaata, joka\nvalloitettiin ylängön rämeistä, toisella kerralla suurella metsämaalla\nja nummella, jota sille johdettu vesi alkoi hedelmöittää. Se oli elämän\nvastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys levisi auringon valossa\nyhä laajemmalle, työ loi vastuksista, ja vaikeuksista huolimatta yhä\nuutta, korvasi vauriot, vuodatti joka hetki maailman suoniin yhä enemmän\nvoimaa ja terveyttä.\n\nSinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Séguinin luokse päättämään metsämaan\nja nummen kauppaa, kohtasi hän siellä Sérafinen. Tyytyväisenä siitä,\nettä sai täsmälleen määrättynä päivänä maksun, ja iloissaan siitä, että\nvoi pala palalta myydä tuon viljelemättömän alueen, joka oli hänelle\nollut raskaana taakkana, allekirjoitti Séguin mielellään jokaisen uuden\nkauppakirjan. Sinä päivänä tahtoi hän tarjota Mathieulle päivällistäkin.\nMutta Mathieullä oli kiire takaisin Chanteblediin, jossa elonleikkuu\nhäntä odotti. Kun hän sanoi aikovansa ottaa hevosen, jotta ei\nmyöhästyisi junasta, lausui Sérafine, joka tähän asti oli ollut ääneti:\n\n\"Minun vaununi on tuolla alhaalla, ja minä aijon juuri sinnepäin. Saanko\nminä kyyditä teitä sinne?\"\n\nMathieun katse kohtasi Sérafinen katseen, mutta hän ei tahtonut\nsaattaa itseään naurun alaiseksi osoittamalla pelkäävänsä Sérafineä\nvielä niin monen vuoden kuluttua, ja sitäpaitsi oli hän varma\nhaavoittumattomuudestaan.\n\n\"Kyllä, kiitos ystävällisestä tarjouksestanne.\"\n\nKun nuo silkillä vuoratut vaunut läksivät liikkeelle, esiintyi Sérafine\nhyvin rakastettavasti, suorasti ja avomielisesti.\n\n\"Oi, ystäväni, miten iloiseksi te teette minun, kun suostuitte tulemaan\nyhdessä minun kanssani. Aina on näyttänyt siltä kuin te välttäisitte\nminua ja pelkäisitte alituiseen, että minä heittäytyisin teidän\nsyliinne. Minua halutti kyllä jonkun aikaa uudistaa se suhde, josta\nminulle jäi niin suloiset muistot. Mutta, Herra Jumala, siitähän on jo\nniin pitkä aika, ja te teette aivan oikein siinä, ett'ette tahdo saattaa\nomaa elämäänne epäsointuun. Minä vakuutan, että minun ainoa toivoni on\nsaada olla teidän ystävättärenänne, ja minä tahdon lisätä, että te\nolette ainoa mies, jota varten minä olen säilyttänyt paikan sydämessäni.\nMinua ilahuttaisi suuresti, jos voisin uskoa salaisuuteni teille, sanoa\nteille sen, mitä en muille sano, en miehille enkä myöskään naisille. Jos\nte olette hyvä, niin olemme me avomielisiä ystäviä, ja se tekee minulle\nniin hyvää.\"\n\nHän oli todellakin liikutettu. Tämä mies, joka häntä halveksi oltuaan\nensin hänen rakastajanaan; mistä se tuli, että sama mies teki hänen\nsydämensä niin helläksi, tuon naisen, joka oli muuten niin julma\nmiehille, joka metsästi miehiä kuluttaakseen heidän voimansa ja\nheittääkseen heidät sitten pois? Nyt puheli tämä nainen aivan\ntoverillisesti ja tunsi tähän asti aavistamatonta hupia siitä, että sai\ntunnustaa kaikki ja keventää sydäntään.\n\n\"Minä en ole enää, rakas ystäväni, onnellinen, niinkuin luullaan, minä\nelän nyt ainaisessa levottomuudessa. Ette te, eikä kukaan muukaan tiedä,\nettä minä olin vähällä saada lapsen. Sattuma kuitenkin pelasti minun,\nminä sain kahden kuukauden vanhan keskosen. Mutta nyt minua uhkaa koska\ntahansa sama vaara. Te, joka olette vakaantunut mies, kehoittaisitte\nminua luonnollisesti menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia. Mutta\nsiihen minusta ei ole, minä olen vaan rakkauden papitar ja jotenkin\nvaativainen luonteeltani, sen voin minä tunnustaa teille, joka tiedätte\nsen ennestäänkin.\"\n\nSurumielisyydestään huolimatta nauroi Sérafine taaskin, ja hänen\nsilmänsä alkoivat taas hehkua intohimoa valkean otsan ja tuuhean\ntulenvärisen tukan alla. Hänen eroottiset tarpeensa olivat todellakin\nkasvaneet mitä vanhemmaksi hän tuli. Hän tunnusti ylpeydellä olevansa\nviidenneljättä vuotias; hän oli vielä hurmaavan kaunis täyteläisine\nvartaloineen ja marmorinvalkeine rintoineen. Hän ei surrut\nvanhentumistaan, mutta hän kärsi ainoastaan siitä, ett'ei tiennyt, miten\nhän voisi vapaasti tyydyttää himonsa tarvitsematta pelätä seurauksia.\nTähän asti oli hän voittamattomalla taitavuudella ymmärtänyt säilyttää\nhienon asemansa rikkaana leskenä, joka mielellään otettiin kaikkialla\nvastaan ja joka voi vaihtaa rakastajaa kerran kuukaudessa, pitää\nkahtakin yht'aikaa ja vieläpä koko tusinankin, kun hän vaan ei näyttänyt\nsitä julkisesti ja säilytti hyvästi pienen hermeettisesti suletun\nasuntonsa salaisuudet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän väliin\niltasin, kuten vanhan Rooman himokkaat keisarinnat, pukeutui\npalvelustytöksi, kuljeskeli epäillyttäväin kaupunginosain kaduilla ja\netsi raakoja rakastajia. Raskauden vaarat kasvoivat luonnollisesti\nnäissä seikkailuissa, yhdessä villien miesten kanssa, jotka väliin\nolivat humalassakin.\n\nMathieu kummasteli ensin vähän osakseen saamaansa luottamusta, mutta\nsitten valtasi hänen jonkinlainen säälintunne aivankuin sairasta ihmistä\nkohtaan.\n\n\"Mutta tehän olitte niin varma ehkäisykeinoistanne!\" sanoi hän vähän\npilkallisesti.\n\n\"Varma niistä ei voi koskaan olla.\"\n\nHän unohti olevansa nainen, he olivat nyt ainoastaan kaksi miestä, jotka\nkeskustelivat kainostelematta, ja Sérafine jatkoi ujostelemattomalla\nrohkeudella:\n\n\"Muuten minä inhoon ja halveksin noita ehkäisykeinoja. Voiko mitään\ntyhmempää ajatellakaan? Ne silpovat, häpäisevät, murhaavat koko\nrakkauden. Minä en koskaan suostuisi niitä käyttämään, ell'en pelkäisi\nhäpeää ja levollisuuteni menettämistä. Se seikka tekee minun yhtä\nraukkamaiseksi kuin muutkin.\"\n\nHänen ihanteensa oli saada rankaisematta, ilman pakkoa ja pelkoa\ntyydyttää himonsa ja riemuita siitä, että on voittanut luonnon.\n\nKun hän puhui keskosensa synnyttämisestä mainitsematta, että sikiön\nulosajaminen oli ollut tämän yhteydessä, alkoi Mathieu aavistaa asian\noikean laidan.\n\n\"Pahinta on, että tuo keskonen on saanut minun aivan epäkuntoon. Minun\non täytynyt etsiä lääkärin apua, ja onneksi olen minä samasta\nkorttelista, jossa itse asun, löytänyt hyväntapaisen nuoren miehen,\nvielä aivan tuntemattoman lääkärin, mutta minä käännyin mieluimmin hänen\nkuin suurten kuuluisain lääkärien puoleen, sillä hänen kanssaan olen\nminä vapaampi ja varmempi siitä, että asiani eivät tule maailman\ntietoon, sillä kukaan ei pane huomiota siihen, että hän käy luonani. Hän\non hoitanut minua lähes kolme kuukautta eikä hän ole juuri\nrauhoittavakaan, sillä hän väittää, että minä voin tulla raskaaksi\npienimmästäkin syystä, koska muka minussa on jotakin joutunut pois\npaikoiltaan. Voittekohan te kuvitellakaan, millaisessa levottomuudessa\nminä tästä syystä aina elän? Minä tohdin tuskin suudellakaan enään\nmiestä. Lääkärini on puhunut leikkauksesta, mutta minä pelkään niin\nhirveästi...\"\n\nMathieu teki kummastusta osoittavan liikkeen.\n\n\"Oletteko te niin sairas?\"\n\nSérafine ymmärsi puhuneensa liian paljon ja tuli nyt murheellisen\nnäköiseksi.\n\n\"Olenhan minä, minä olen aivan epäkunnossa, senhän jo äsken sanoin.\nVäliin on minulla kauheita tuskia. Ja kun minun lääkärini nyt on\nruvennut puhumaan leikkauksesta, niin on se siksi, että hän epäilee\nminussa olevan jonkun vakavan taudin, en tiedä minkä. Muuten on hän\nkirurgi ja hän seuraisi varmaankin minua tuon kuuluisan tohtori Gauden\nluokse, jotta tämä tutkisi minun ja tekisi leikkauksen, jos on tarvis.\nMutta tuo ajatuskin jo kauhistaa minua, ja minä luulen, että minä en\nkoskaan saa mistään sitä rohkeutta.\"\n\nHänen leimuavat silmänsä muuttuivat pelokkaiksi ajatellessaan veistä.\nHänen sydämessään kävi ankara taistelu tämän pelon ja unelmoidun\nvaarattomuuden välillä.\n\nMathieu katseli häntä eikä epäillyt enään.\n\n\"Minä luulen tietäväni\", sanoi hän, \"että sellaiset leikkaukset ovat\nhyvin vaarallisia. Niihin ei saa ryhtyä kuin viime tingassa, kun henki\non kysymyksessä. Muuten tulevat ne onnettomat, joita on leikelty,\nhirveästi petetyiksi.\"\n\n\"Oh\", huudahti Sérafine, \"ymmärtänettehän te, että jos minä annan silpoa\nitseäni, niin teen sen ainoastaan sentähden, että se on aivan\nvälttämätöntä. Ja minä olen luonnollisesti tiedustellut tarkemmin asiaa.\nGaude tekee pian leikkauksen Moineaudin toisessa tyttäressä, tehän\ntiedätte, sen ukko Moineaudin tyttäressä, joka on vielä työssä veljeni\ntehtaassa. Jos se minua haluttaa, niin menen sitten tervehtimään tätä\nnaista perehtyäkseni siten tarkemmin asiaan.\"\n\n\"Moineaudin tyttäressäkö\", kysyi Mathieu kummastuneena. \"Se ei voi olla\nkukaan muu kuin Euphrasie, joka meni naimisiin tuskin neljääkään vuotta\nsitten ja on jo saanut kolme lasta, niistä yhdet kaksoset. Ollakseni\npieneksi avuksi näille ihmisparoille, olen minä juuri ottanut luokseni\nCécilen, yhden nuoremmista sisaruksista, joka on äsken täyttänyt\nkuusitoista; mutta minä pelkään, että hän ei voi suorittaa tehtäviään,\nsillä pieninkin ponnistus saa hänet vuoteen omaksi. Kansan tyttäret ovat\nmeidän päivinämme yhtä hermostuneita kuin herttuattaretkin. On\nvanhempia, joilla ei ole onnea lapsistaan, ja se surettaa minua, sillä\nottamatta ollenkaan huomioon onnettomia yhteiskunnallisia oloja käytätte\nte tätä seikkaa aseena minua vastaan, te, jotka tahdotte rajoittaa tai\nparemmin hävittää perheen.\"\n\nSérafine unohti kärsimyksensä ja purskahti nauruun.\n\n\"Joko me nyt olemme rautatienasemalla? Ja minulla kun olisi ollut niin\npaljon puhuttavaa teidän kanssanne! -- Niin, ette voi aavistaakaan,\nmiten iloinen minä olen, kun olen saanut tehdyksi rauhan teidän\nkanssanne! Mitenkä tyhmää se oli, kun te näytitte pelkäävän minua,\naivankuin ette olisi uskonut minun voivan olla teille ainoastaan\nystävänä. Minä vakuutan, että tämä ystävänä olo tuottaa minulle\ntodellista lepoa, ja minä olen iloissani siitä, että minulla nyt on\nuskottu, jolle voin puhua kaikki. Kas niin, puristakaamme nyt\nrehellisesti toistemme käsiä kuin kaksi miestä!\"\n\nHe löivät kättä, ja Mathieu jäi katsomaan vaunujen jälkeen kummastellen\nSérafinen tarvetta avata hänelle sydämensä. Sérafine oli ehkä arvellut\nolevan hauskaa riisuutua henkisessä suhteessa alasti entisen\nrakastajansa silmäin edessä. --\n\nMainfroy, Sérafinen lääkäri, oli kolmenkymmenen vuotias korkeakasvuinen\nmies ja hyvin säännöllinen elämäntavoissaan. Hänen kasvonsa olivat\nkapeat ja vakavan näköiset. Hän oli ruvennut hankkimaan itselleen\nsellaisia naispotilaita, jotka tuottavat muutamille keskinkertaisille ja\ntuntemattomille lääkäreille sangen suuret tulot. Hänen periaatteensa oli\nse, että hän aina näyttäytyi hyvin huolestuneelta pienimmänkin\npahoinvoinnin suhteen ja pani suuren painon mitättömämpiinkin\nhermotaudin oireisiin. Hän kuunteli väsymättä potilaittensa valituksia\nja määräili runsaasti lääkkeitä. Hän ei koskaan tehnyt sitä tyhmyyttä,\nettä olisi antautunut lempiseikkailuihin minkään potilaansa kanssa,\nsillä nainen, joka tulee lääkärinsä rakastajattareksi, on potilas, joka\nei koskaan maksa. Siihen perustui hänen valtansa Sérafinen ylitse;\nSérafine kuunteli tuota kylmäluonteista Adonista, joka taas puolestaan\nei tahtonut ymmärtää Sérafineä. Sattumalta oli Sérafinen kamarineiti\nkäynyt kutsumassa juuri häntä emäntänsä luokse eräänä yönä, kun tämä\nkärsi keskosen synnyttämisen seurauksista, ja tohtori oli tutkittuaan\nheti huomannut, että tässä oli kysymyksessä se, että oli koetettu\nulosajaa sikiö. Mutta hän ei sanonut siitä mitään, hän peloitteli\nSérafineä ollen epäilevinään Sérafinessä häiriöitä, jotka tekisivät\nhänen onnettomaksi koko elinajakseen, jos ne vaan muuttuisivat\nkroonillisiksi. Ja Sérafine antautuikin lopulta tykkänään hänen käsiinsä\nja hän oli levoton nähdessään tohtorin pudistavan päätään ja\npeloittavilla sanoilla kuvailevan kaikenlaisia hirveitä tauteja. Tämä\ntohtori tahtoi muuten näyttäytyä täydellisesti kunniallisena lääkärinä,\nei parempana eikä huonompana kuin muutkaan, mutta se ei estänyt häntä\nolemasta työn hankkijana eräille kuuluisille kirurgeille, kalastamasta\nheille potilaita ja kantamasta tästä työstä palkkansa aivan\nhäikäilemättä. Mitä sen jälkeen tapahtui, se ei kuulunut hänelle. Hän\noli ainoastaan ollut välittäjänä, ja sitten oli suuren leikkausmestarin\nja tiedemiehen asiana toimia.\n\nLähes vuoden ajan näyttelivät Mainfroy ja Sérafine pitkällistä ilveilyä,\njolloin kumpikin kuvitteli mielessään pettäneensä toistaan. Ei kumpikaan\nheistä olisi voinut sanoa, kumpi oli ensin puhunut mahdollisesta\nleikkauksesta. Tohtori tuli melkein säännöllisesti joka viikko. Sérafine\nkutsui häntä, jos hän viivähti, pakoitti hänen jatkamaan käsittelyään,\nliioitteli tautiaan ja puheli hirveistä kärsimyksistään. He olivat\nvähitellen ruvenneet puhumaan tästä leikkauksesta, jonka piti muka\nvapauttaman Sérafinen kaikista kivuistaan. Tohtori oli kauvan\nravistellut päätään, sillä hän tahtoi mielellään venytellä aikaa ja\npitää tämän potilaan, joka maksoi niin hyvin. Mutta lopulta alkoi hän\nehkä pelätä, että Sérafine liukuu hänen kynsistään, tulee\nriippumattomaksi hänen välityksestään ja menee itse sitä vapautta\nkohden, josta hän uneksi. Hän oli ymmärtänyt Sérafinen erittäin hyvin ja\nhän epäili, että Sérafinen tuskat olivat niinkään suuret. Mutta hän oli\nitse olevinaan epätoivossa Sérafinen paranemisen suhteen ja sanoi, että\nsiihen kuluu vielä useita kuukausia. Muuten ei muka koskaan voinut olla\nvarma sellaisten tautien suhteen; ehkä oli tässä monimutkainen tapaus,\njosta hän ei voinut päästä selville. Tohtori Gauden nimeä alettiin\nmainita yhä useammin heidän keskusteluissaan, ja leikkaus hyväksyttiin\nperiaatteelliselta kannalta. Mutta päivät kuluivat, sillä Sérafine\npelkäsi oikein todellisuudessa muun muassa myöskin leikkauksen\nseurauksia. Joka kerta kuin tohtori kävi hänen luonaan, teki hän yhä\ninnokkaimpia ja rohkeimpia kysymyksiä. Ystävättäret olivat peloittaneet\nSérafineä ja kertoneet, että nainen leikkauksen jälkeen ei enään ole\nnainen, vaan kylmä olento, joka ei kykene tuntemaan mitään intohimoja.\nSe oli levottomuus tästä, joka sai hänen horjumaan. Hän tahtoi hyvin\nmielellään tulla kykenemättömäksi synnyttämään lapsia, ja senpätähden\nhän juuri oli valmis antautumaan veitsen silvottavaksi, mutta jos se\nsamalla kertaa kuolettaisi nautinnon tunteen, jonka hän innokkaasti\ntahtoi säilyttää vapautettuna siitä seuraavista velvollisuuksista, niin\noli se huono kauppa, ja hän kuolisi silloin häpeästä ja raivosta. Mutta\ntohtori nauroi ja kohotti olkapäitään, kutsui noita varoituksia tyhmäksi\nlörpöttelyksi ja vakuutti, että leikatut naiset tulevat yhdeksässä\ntapauksessa kymmenestä uudestaan nuoriksi, terveiksi ja kukoistaviksi\naina viidenkymmenen vuoden ikään, niin, heidän intohimonsa tulivat\ntulisemmiksikin kuin ennen.\n\nSérafinen kuumeiset kasvot sädehtivät.\n\n\"No niin, pitäneehän minun sitten taipua, vaikka pelkäänkin. Sillä\nkauheatahan on ajatellakin elämistä kuolettavasti sairastuneena. Tehän\nvoitte seurata minua Gauden luokse, ja minä annan hänen käsitellä\nitseäni, koska te sanotte hänen tekevän ihmeitä.\"\n\n\"Niin tekee\", vastasi Mainfroy, \"kaikki sanomalehdet puhuvat hänen\nviimeksi leikkaamastaan potilaasta. Viime kuukausina on hänellä ollut\nsuurenmoinen menestys. Niinkuin tiedätte, on hän pelastanut tuon\ntyöläisnaisen hengen, Euphrasien, josta minä olen kertonut. Nyt on\nEuphrasie muuttanut takaisin kotiinsa ja hän on terveempi kuin koskaan\nennen. Teidän laitanne tuntuu olevan melkein sama kuin hänenkin.\"\n\n\"Niin\", huudahti Sérafine, \"minähän olin päättänyt mennä tervehtimään\nhäntä ja puhumaan hänen kanssaan. Viipykää vielä hetki, ennenkuin\npyydätte tohtori Gauden ottamaan minut vastaan.\"\n\nEuphrasie Moineaud asui miehensä tuon nuoren ja iloluontoisen muurari\nAuguste Bénardin kanssa Carolinekadun varrella Grenellessä; heillä oli\nsuuri huone, jota käytettiin samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja\nmakuuhuoneena. Siinä oli myöskin pieni, pimeä seimi, jota myöhemmin, kun\nhe neljässä vuodessa olivat saaneet kolme lasta, käytettiin hyödyksi\nsiten, että molempain vanhempain lasten, kaksosten vuode sijoitettiin\nsinne. Nuorimman lapsen kehtoa pitivät vanhemmat vuoteensa vieressä. Ja\nEuphrasie, jonka oli täytynyt jäädä pois tehtaasta, koska hänellä oli\nliian paljon tekemistä omassa kodissaan, teki siellä ihmeitä puhtauden\nharrastuksellaan ja hallitsi itsevaltiaana kuningattarena kaikkein\npelkäämänä ja tottelemana. Viimeisen lapsivuoteensa jälkeen oli hän\nkuitenkin saanut kuin halvauksen tautinsa johdosta. Hän oli luultavasti\nryhtynyt työhön liian aikaiseen. Kauvan taisteli hän tautiaan vastaan,\nmutta lopultakin täytyi hänen mennä sairashuoneesen, ja nyt oli hän\npalannut Gauden klinikasta leikattuna ja parannettuna, kuten väitettiin.\nNeljätoista päivää olivat sanomalehdet jo puhuneet tuon kuuluisan\nkirurgin viimeisestä ihmetyöstä, kertoneet liikuttavia juttuja tuosta\nnuoresta naidusta työläisnaisesta, jolla oli ollut hirveä tauti, mutta\noli nyt pelastunut varmasta kuolemasta, ja miehensä ja lapsensa olivat\nsaaneet hänen takaisin terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan\nennen oli ollut. Se oli ollut Gauden mestarinäyte ja ratkaiseva\ntodistus kaikille niille naisille, jotka tahtoivat uskaltaa antautua\nleikkauksen alaiseksi.\n\nSamana aamupäivänä kuin Sérafine tuli Bénardille saamaan tietoja, tapasi\nhän koko perheen. Bénard, jonka työpaikka oli lähellä, oli kotona\nsyömässä aamiaista; Euphrasie lakaisi lattiata ja torui aina väliin\nkolmea lastaan, jotka aina roskasivat. Eukko Moineaud, joka pikimiltään\noli tullut tervehtimään tytärtään, istui tuolilla kädet esiliinan alla;\nhän näytti yhtä säälittävältä kuin ennenkin ja viime vuosina oli hän\nvanhentunut paljon.\n\n\"Kun minä sain kuulla, että te olette parantunut\", sanoi Sérafine, \"niin\ntahdon minä ennen kaikkea toivottaa teille onnea; minähän olen nähnyt\nteidät tehtaassa silloin kuin te olitte hyvin nuori; ja kun minulla on\neräs ystävätär, jolla on melkein sama tauti kuin teilläkin, niin tahdon\nminä myös kysellä teiltä hieman.\"\n\nNuo köyhät ihmiset olivat aivan ihmeissään tästä odottamattomasta\nvierailusta. He tunsivat paroonittaren, työläisnaisten keskuudessa oli\nkierrellyt juttuja hänen satumaisista rikkauksistaan ja hänen\nomituisesta elämästään. Mutta kun Sérafine oli suvainnut istuutua,\nistahti muurarikin pöytänsä ääreen lopettaakseen ateriansa, jotavastoin\nakka Moineaud istahti vanhalle paikalleen ja vaipui tylsään\näänettömyyteen.\n\n\"Niin, totta se on, että leikkaus onnistui erinomaisen hyvin\", kertoi\nEuphrasie, joka seisoi luutaansa nojautuneena. \"Minä en ensin tahtonut\nmennä sairashuoneesen, sillä tohtori Boutan, joka usein on hoitanut\nmeitä ilmaiseksi, sanoi, että minä voin helposti tulla terveeksi\nkotonakin, kun minulla vaan on paljon kärsimystä ja olen varovainen.\nMutta hän sanoi, että minä en saa tehdä työtä, ja mitenkä minä voisin\nolla työtä tekemättä, kun minulla on mies ja lapsia? Ja eräänä päivänä,\nkun minulla oli vaikeat tuskat, tein minä päätökseni.\"\n\n\"Tapahtuiko leikkaus heti?\" kysyi Sérafine.\n\n\"Eihän toki, siitä ei edes ollut puhettakaan silloin. Ensi kerran kun he\nsiitä puhuivat, suutuin minä ja tahdoin lähteä pois, minä luulin, että\nhe silpovat minun niin, että mieheni alkaa minua inhota. Mutta herrat\nnauroivat ja lopuksi he sanoivat, että jos minä mieluimmin tahdon\nkuolla, niin on se minun oma asiani. Kahdeksan päivän kuluessa he\nalinomaa sanoivat minulle, että minä varmaan kuolen kuukauden perästä.\nYmmärrättehän, ett'ei ole niinkään hauska elää tuollaisissa ajatuksissa,\nja kun minä kysyin, mitä he aikoivat minulle tehdä, eivät he vastanneet\nmitään tai puhuivat asiasta kuin jostakin turhanpäiväisyydestä,\njollaista tehdään joka päivä ja joka ei edes satu. Ette voi\naavistaakaan, kuinka monta naista käy tuon kiirastulen lävitse, niitä\nvietiin kolme neljä joka päivä sairashuoneesta leikkaushuoneesen, ja kun\nhe kannettiin takaisin, sanottiin, että he olivat parantuneet. Ja niin\npäätin minäkin antautua leikattavaksi, ja nyt olen minä oikein iloinen,\nettä tein sen päätöksen.\"\n\n\"Joka tapauksessa\", keskeytti Bénard, \"olisi heidän pitänyt ilmoittaa\nsinun miehellesi, mitä he aikoivat sinulle tehdä. Etkä sinä tiennyt\nsiitä itsekään, sinähän aivan hämmästyit, kun sait tietää, kuinka paljon\nhe olivat leikanneet pois...\"\n\nEuphrasie suuttui ja viittasi miehelleen, että tämä vaikenisi.\n\n\"Tietysti olivat he puhuneet siitä minulle! Niin, tietysti ei kuitenkaan\naivan selvästi. Mutta minähän kuulin, miten toisten laita oli, ja minä\nkäsitin hyvin, että...\"\n\n\"Mutta joka tapauksessa olisi heidän pitänyt sanoa sinulle, ett'et sinä\nenään koskaan voisi synnyttää lapsia.\"\n\n\"Vaiti! Sinähän teet minun uudestaan sairaaksi. Eikö kolmessa lapsessa\nole tarpeeksi? Luuletko sinä, että meillä pitäisi niitä olla kokonainen\nliuta niinkuin mammaparalla? Kolme lasta, eikö siinä ole tarpeeksi\nköyhille ihmisille?\"\n\n\"On kyllä\", huudahti Sérafine iloisesti, \"kolmessakin on jo liikaa. No,\ntuottaako leikkaus paljon tuskaa?\"\n\n\"Sitä ei tunnekaan, kun on nukutettu. Kun herää, niin silloin ei ole\njuuri hauska olla, mutta kyllä sen sentään voi kestää.\"\n\n\"Ja oletteko te nyt terve?\"\n\n\"Olen, niin he ainakin sanovat. Ennen oli minulla alituisesti tuskia,\nniin että minun täytyi huutaa. Nyt tunnen minä niitä ainoastaan vähän\nsilloin tällöin, mutta he ovat sanoneet, että minä en tule tuntemaan\nniitä sitten enään, kun olen täydellisesti parantunut.\"\n\nIkävintä oli se, ett'ei Euphrasie voinut saada takaisin voimiaan. Koko\npäivä meni siivoukseen, aina oli hänellä luuta kädessä; hänen\npuhtaudenharrastuksensa oli tullut ainaiseksi kiusaksi hänen miehelleen,\njoka ei saanut koskaan sylkeäkään ja jonka täytyi riisua jalkineensa jo\noven suussa. Ja sitten pesi Euphrasie vielä kolme lastansa, niin pian\nkuin he olivat vähänkin lianneet itsensä. Mutta palattuaan kotiin\nsairashuoneesta, väsyi hän aina pian ja hänen oli pakko istua tuolille;\nhän oli suruissaan ja kiukuissaan siitä, ett'ei hän koskaan enään\nkelvannut mihinkään.\n\n\"Kymmenen minuutin työskentelyn jälkeen olen minä aivan väsynyt\", jatkoi\nhän. \"Mutta tässä täytyy vaan koettaa kärsiä, koska he ovat luvanneet,\nettä minä tulen vielä voimakkaammaksi kuin ennen.\"\n\nNämät sivuasiat eivät juuri huvittaneet Sérafineä, joka ainoastaan\najatteli yhtä asiaa, vaikka hän ei vielä ollut voinut saada kysymystään\nsopivaan muotoon. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja katsoen julkeasti\nBénardin silmiin sanoi hän:\n\n\"Aviomiehet ovat kylläkin taipuvaisia, kun on kysymyksessä se, ett'ei\nenään saada lapsia, mutta niin pian kuin vaimot eivät enään tahdo ottaa\nvastaan heidän hyväilyjään, tulevat he tyytymättömiksi ja etsivät\nkorvausta kodin ulkopuolelta.\"\n\nMuurari ymmärsi hänen ja vastasi nauraa hohottaen:\n\n\"Niin, mitä siihen tulee, niin ei ainakaan minulla ole valittamisen\nsyytä.\"\n\nSérafine ihastui tästä selityksestä, hän tiesi nyt, mitä tahtoikin\ntietää, ja aikoi lähteä. Nyt alkoi akka Moineaud, joka tähän asti oli\nistunut hiljaa ja puoliunisena seuraamatta ollenkaan keskustelua, purkaa\nitsestään tulvanaan sanoja.\n\n\"Niin, se on totta, sinun äitiparallasi on ollut kokonainen liuta\nlapsia. Mutta niistä ei meille ole ollut paljoakaan onnea, ei minulle\neikä miehellenikään. Hän yhä vaan raataa ja tekee työtä yksinään\ntehtaassa nyt, kun Victorista tuli sotamies -- ja hänkin kuolee ehkä\njossakin kaukana niinkuin Eugènekin. Kolmesta pojastamme on ainoastaan\nnuorin kotona, tuo Alfred veitikka, joka on poissa koulusta niin usein\nkuin hän voi, lurjustelee kaduilla aamusta iltaan ja on jo seitsemän\nvuoden vanhana turmeltuneempi kuin ennen oltiin viidentoista vuotiaina.\nJa neljästä tytöstämme on ainoastaan Irma jälellä, ja hän on vielä liian\nnuori mennäkseen naimisiin, ja minä pelkään, että hän saa huonon lopun,\nsillä hänellä ei ole halua työhön. Sinä olet ollut kuoleman kynsissä.\nNyt on Cécilen vuoro tulla sairashuoneesen. Ja mitä onnettomaan Norineen\ntulee...\"\n\nHän ravisti surullisena päätään ja jatkoi valitusvirsiään. Hänen\nmiehensä oli nyt viisikolmatta vuotta seisonut ja polkenut maata samalla\npaikalla kuin sirkushevonen, ja lapsistaan ei hänellä ole ollut mitään\niloa. Ja lapsiparat, jotka olivat lentäneet pesästään, heille ei\ntodellakaan ollut sattunut parempaa onnea kuin isälle ja äidillekään;\nhekin olivat nyt alkaneet hankkia lapsia maailmaan, he myös, eikä\nnäistäkään lapsista tulisi onnellisia. Kun hän nyt taaskin mainitsi\nliikutetulla äänenpainolla Norinen, keskeytti Euphrasie hänen äkkiä.\n\n\"Minähän olen kieltänyt sinun, mamma, mainitsemasta hänen nimeään minun\nläsnä ollessani! Se on häpeällistä, ja jos minä tapaan hänen, saa hän\nkorvapuustin. Hän lienee taaskin saanut lapsen, ja minä ihmettelen,\nmihin hän on sen pannut. Jos sinun laiska Irmasi tulee jonakin päivänä\nvikuriksi, niin se on Norinen esimerkki, joka hänen on vietellyt.\"\n\nKoko hänen hehkuva vihansa vanhempaa sisartaan, tuota täyteläistä,\nkaunista, huvinhaluista tyttöä kohtaan heräsi tuossa laihassa, kuivassa\ntalousihmisessä, joka musersi koko ympäristönsä hyveillään. Ei äiti eikä\nmies tohtinut sanoa enään sanaakaan peläten saavansa aikaan taudin\npahennuksen suututtamalla häntä.\n\n\"Ettekö te sanonut, että teidän tyttärenne Cécilekin on viety\nsairashuoneesen?\" kysyi Sérafine taaskin uteliaana.\n\n\"On, sen pahempi. Herra Froment oli niin hyvä, että otti hänen\npalvelukseensa maalle. Mutta sitten tuli hän sairaaksi, ja hän sanoo,\nettä hänellä on kuin tulppa kurkussa, joka tahtoo hänen tukahuttaa, ja\nhänestä tuntuu kuin hänellä vielä olisi terävä naula päässä. Ja sitten\nmeni tauti vyötäisiin ja reisiin, ja nyt hän huutaa, kun liikuttaa\njäsentäänkin, ja kysymyksessä on nyt tehdä hänessä sama leikkaus kuin\nEuphrasiessäkin.\"\n\n\"Seitsentoista vuotias tyttö, se on joka tapauksessa synti\", sanoi\nBénard, joka nyt oli laannut syömästä ja nousi ylös.\n\n\"Ei hän ole hienommasta aineesta tehty kuin minäkään\", huudahti sisar\nyrmeästi, \"ja miksi ei hän sitten saisi alistua siihen, mikä on\nvälttämätöntä? Tahtoisiko hän sitten mieluimmin kuolla?\"\n\n\"Ei, kaksi minun tytöistäni, se on liian paljon\", sopersi akka Moineaud\nja vaipui sitten taas tylsään mietiskelyyn.\n\nSérafine kiitti tiedonannoista, heitti hyvästit ja antoi joka lapselle\nfrankin torttujen ostamiseen, josta teosta hän sai koko perheen\nsiunauksen.\n\nSeuraavana päivänä antoi hän Mainfroyn toimeksi tiedustella Cécilen\ntilaa; hän ei tahtonut päättää mitään, ennenkuin oli saanut tietää\ntulokset tästä uudesta leikkauksesta. Kun Mainfroy oli hankkinut\nvarmuuden siitä, että Cécile todellakin oli Gauden klinikassa, odotti\nSérafine, kunnes hän oli leikattu, ja antoi sitten lääkärinsä toimeksi\nhankkia itselleen pääsy tervehtimään Cécileä parannushuoneessa. Tämä oli\nkaikki jännittävää kuin sensatsiooninäytelmä.\n\nSairashuoneessa oli Gaude kaikkivaltias hallitsija. Hän oli ensi luokan\nkirurgi, ihmeen hyvälahjainen, ilomielinen ja häikäilemätön, ja hän oli\nverrattoman ripeä ja päättävä toimissaan. Hän oli ylpeä taidostaan, jota\nhän käytti epäröimättä hyväkseen, mutta taipumaton alhaisiin,\nrikoksellisiin suunnitelmiin, ja vaikka hän käytti asiamiehiä ja nylki\nrikkaita potilaitaan, halusi hän kuitenkin enemmän kunniaa ja mainetta\nkuin rahoja. Hän toimi julkisesti, ja hän olisi voinut kutsua vaikka\nkoko Pariisin leikkauspöytänsä ääreen. Maalattujen ja painettujen\nmuotokuvain kautta oli hän tullut yleisesti tunnetuksi, ja niissä\nesitettiin hän aina työpuvussaan, hihat ylös kierrettyinä, valkea\nesiliina edessä, ja ylpeänä kuin jumala, joka on herrana elämän ja\nkuoleman ylitse. Ei kukaan voinut niin taitavasti kuin hän leikata auki\nvatsaa, tutkia sitä ja ommella taas kiinni. Väliin leikkasi hän sen auki\ntoistamiseen nähdäkseen paremmin. Hänen käyttämänsä antiseptisen\nmenettelytavan tähden muuttui leikkaus lastenleikiksi, mitättömäksi\nasiaksi, johon hän voi ryhtyä pelkästään huvinkin vuoksi. Kaikki naiset,\njotka tulivat hänen klinikkaansa, leikkasi hän. Vaikka hän olisikin\ntullut tutkimuksessaan väärään tulokseen, leikkasi hän kuitenkin heistä\njotakin. Koko Pariisissa puhuttiin hänen mestaritöistään, siitä\nihmeellisestä taitavuudesta, jonka hän oli saavuttanut kokeillessaan\ntuhansilla köyhillä naisilla ja joka teki hänen nyt kaikkein\nmiljoonanaisten epäjumalaksi.\n\nKun Sérafine astui Mainfroyn kanssa suureen valkeaan saliin, jossa oli\nvalkeita sänkyjä ja niissä valkeita naisia, näki hän hämmästyksekseen\nMathieun Cécilen luona, jossa oli tehty leikkaus useita päiviä sitten.\nMathieu oli tullut tervehtimään Cécileä osanotosta hänen surulliseen\nkohtaloonsa. Ja hiljaa seisoi hän tuon itkevän tytön vuoteen ääressä.\nHän oli seitsemäntoista vuotias, hentorakenteinen, ja hänen piirteensä\nolivat vielä kehittymättömät. Hänen laihat, kalpeat, kärsimyksistä ja\nsuruista laihtuneet kasvonsa lepäsivät tyynyllä vaaleain hajalla olevain\nhiusten ympäröiminä. Hän itki, itki katkerasti, aivankuin hänen\nsydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.\n\n\"Mikä hänen on?\" kysyi Sérafine. \"Eikö leikkaus ole onnistunut? Onko\nhänellä tuskia?\"\n\n\"Leikkaus on onnistunut hyvin\", vastasi Mathieu. \"Se kuuluu olleen oikea\nmestarityö, jolle ympärillä olevat olisivat voineet taputtaa käsiään. Ja\nhän sanoi äsken, ett'ei hänellä ole ollenkaan tuskaa.\"\n\n\"Mutta miksi hän sitten itkee noin katkerasti?\"\n\nMathieu oli hetken vaiti. Sitten lausui hän surkuttelevalla äänellä:\n\n\"Hänelle ilmoitettiin äsken, että jos hän menee naimisiin, ei hän voi\nkoskaan saada lasta.\"\n\nSérafine katseli hämmästyneenä Cécileä.\n\n\"Senkötähden? Onko hänen mielensä siitä syystä niin paha?\"\n\nMutta Mathieu kääntyi vakavana Sérafinen puoleen nähdessään, että tämä\nkoetti pidätellä hymyään.\n\n\"Niin, näkyy löytyvän sairaita ja köyhiä tyttöparkoja, jotka surevat\najatellessaan, ett'eivät koskaan voi saada lasta.\"\n\nSérafine meni vuoteen ääreen ja tahtoi lievittää hänen suruaan, estää\nhänen kyyneleensä virtaamasta voidakseen itse tehdä muutamia kysymyksiä.\nTuo nuori tyttö vastasikin lopulta koettaen tukahuttaa nyyhkytyksiään.\n\n\"Ettekö tunne enää mitään tuskia, pikku ystäväni?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No tuntuiko kipeältä leikkauksen aikana?\"\n\n\"Ei, sitä en voi sanoa, minä en tiedä...\"\n\nJa hän purskahti taas itkuun vielä valtavampaan kuin ennen. Sana\nleikkaus muistutti häntä taaskin siitä, ett'ei hän koskaan voisi saada\nlasta, ei koskaan, ei koskaan! Hän tiesi kaikki rakkaudesta ja\näiteydestä, hän, tämä katutyttö, joka oli säilyttänyt puhtautensa,\nvaikka hän oli ollut niin paljon lian kanssa tekemisissä. Ja se oli\näiteyden suru, joka valitteli tuossa neitseessä, äärettömän epätoivon\nparkaisu, joka puhkaisi melkein tiedottomasti itselleen tien\nkyynelvirran kautta, mikä ei kuitenkaan voinut sitä vaimentaa.\n\nNyt syntyi salissa iloista hälinää. Gaude näyttäytyi säännöllisten\nkiertokulkujensa väliaikana, ja hän teki väliin siten todistaakseen\ntotteleville uhreilleen isällistä huolenpitoaan. Hänen mukanaan oli\nainoastaan yksi alilääkäri nimeltä Sarraille, vahvajäseninen nuorimies,\njolla oli viekkaat silmät ja yksinkertaiset kasvot. Gaude itse\nsitävastoin oli pitkä, kaunis, vaaleanverinen mies, joka säteili\nintelligenssia ja voimaa, hyvin juhlallisen näköinen ja ystävällinen\nkuin kansanmieleinen ruhtinas. Kun hän näki, että yksi hänen naisistaan,\nse, jota hän kutsui \"pieneksi helmekseen\", itki noin katkerasti, tuli\nhän esiin kysymään syytä. Kun hän oli saanut tietää sen, hymyili hän\nrakastettavasti ja anteeksiantavasti.\n\n\"Te kyllä tulette lohdutetuksi, pikku helmeni. Tämä on sellaista, johon\nhyvin helposti tyytyy, sen saatte tulevaisuudessa nähdä.\"\n\nHän oli itse naimaton ja eli ihmiskuntaa halveksuvassa aviottomuudessa.\nMitä vähemmän ihmisiä hankitaan maailmaan, sitä parempi. Aina oli\nsittenkin tarpeeksi tyhmeliinejä ja lurjuksia. Ja paljon puhuttiin hänen\nlempiseikkailuistaan leikkaamiensa naisten kanssa, hänellä oli\nkokonainen haaremi hedelmättömiä naisia, jotka antautuivat tekemisiin\nhänen kanssaan varmana siitä, että se ei ollut heille vaarallista.\n\nMainfroy vei hänen hetkeksi syrjään ja esitteli sitten paroonitar de\nLowiczin. He alkoivat vaihtaa hymyilyjä ja kohteliaita lauseparsia, jo\nensi näkemällä ymmärsi kumpikin toisensa, ja käynti tämän kuuluisan\nkirurgin luona määrättiin joksikin päiväksi ensi viikolla. Kun Gaude\nlähti, likisti hän vaatimattoman virkaveljensä Mainfroyn kättä\nerityisen lujasti, ja kauppa oli valmis. Cécile yhä itki kasvot tyynyyn\npainettuina. Hän ei vastannut, hän ei kuullut, kun häntä puhuteltiin.\n\n\"Minä näen, että te olette tehnyt päätöksenne\" sanoi Mathieu\nSérafinelle, kun hän saattoi häntä ulos. \"Se on vakava asia.\"\n\n\"En voi auttaa sitä, minulla on liian vaikeat tuskat\", vastasi Sérafine\ntyyneesti. \"Muuten en minä voi päästä tuosta omituisesta\nmielipiteestäni, ja siitä täytyy tulla loppu.\"\n\nNeljätoista päivää tämän jälkeen tehtiin Sérafinessä leikkaus eräässä\npensionaatissa, jota nunnat pitivät de Lillen kadun varrella. Se oli\neräänlainen puutarhain ympäröimä luostari, ja siellä Gaude\nliljanvalkeassa luostarielämässä käsitteli \"ylhäisiä naisiaan\". Hänellä\nei ollut muuta apumiestä kuin Sarraille, joka häränkorvineen, lyhyine\nkauloineen, liehupartoineen ja sileine hiuksineen ei juuri ollut naisten\nmieleinen, mutta Gaude tiesi, että hänellä Sarraillessa on uskollinen\nkoira, innokas kätyri, joka alistuu mihin tekoihin tahansa, kun hän vaan\npääsee eteenpäin. Ja leikkaus oli luonnollisesti ihmeteltävä,\nnäppäryyden mestarinäyte, joka tuntui melkein ylenluonnolliselta.\nSérafine, joka oli terve ja vahva, kesti leikkauksen sangen helposti,\nparani nopeasti ja näyttäytyi taaskin seuraelämässä riemuitsevana,\nterveyttä uhkuvana, aivan kuin vuoristomatkan tai kylpykauden jälkeen.\nMathieu, joka nyt tapasi hänen kerran, näki hänen hehkuvan ja sädehtivän\njulkeaa iloa ja voitonriemua siitä, että hän vihdoinkin oli hedelmätön,\nettä hän pelotta voi antautua kelle tahansa.\n\nEräänä aamupäivänä kun Mathieu oli aamiaisella Boutanin luona, puhelivat\nhe tästä asiasta. Tohtori tunsi tarkalleen kaikki nämä jutut ja lausuili\nalussa surullisella mutta sitten yhä vihaisemmalla äänellä:\n\n\"Gaude on ensi luokan kirurgi, ja minä uskon mielelläni, että hän toimii\nainoastaan suuresta harrastuksesta taitoonsa. Mutta jos te tietäisitte,\nmillaisiin väärinkäytöksiin muut ryhtyvät, nuo muut, jotka vetoovat\nhänen esimerkkiinsä, ja tekevät hirveitä vahinkoja isänmaalle ja\nihmiskunnalle! Sellainen naisten silpominen on aivan yksinkertaisesti\nrikoksellista, jos se nimittäin ei ole ehdottomasti välttämätöntä hengen\npelastamiseksi. Kahdestakymmenestä naisesta, jotka meidän päivinämme\nleikataan, voisi vähintään viisitoista parantaa huolellisella hoidolla.\nKatsokaa esimerkiksi molempia Moineaudin tyttäriä: minä olen käynyt\nEuphrasien luona, häntä vaivasi epäilemättä ainoastaan kroonillinen\ntulehdus, tosin hyvin kipuja tuottava, mutta jonka olisi voinut parantaa\nankaran tarkalla hoidolla, ja mitä tulee Cécileen, jota minä myöskin\nolen hoidellut, niin hän on hermosairas, hän kärsi nähtävästi vaikeata\nneuralgiaa. Kalvetustautisten ja hermoheikkoisten leikkeleminen on\nhulluutta, sellainen teko ansaitsisi kuritushuonevankeutta! Kaikkialla,\nkaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ansaitaan rahaa tuolla\nkauhealla teollisuudella, hedelmättömyyden luomisella. Mitäkö se\nmerkitsee, jos on yksi nainen vähemmän, yksi puoliso tai äiti? Mutta\ntiedättekö, kuinka pitkälle jo on menty? Sairashuoneissa kuohitaan kaksi\ntai kolme tuhatta joka vuosi. Tämä luku on vähintäin kaksinkertainen\nyksityisissä klinikoissa, joissa ei ole pelättäviä todistajia eikä\nminkäänlaista tarkastusta. Yksistään Pariisissa on leikkausten lukumäärä\nviitenätoista vuotena noussut kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen\ntuhanteen. Koko Ranskassa lasketaan sen nousevan viiteen sataan\ntuhanteen, siis puoli miljoonaa naista, joitten äiteyden kukka on\nkitketty pois kuin rikkaruoho. Puoli miljoonaa ... suuri Jumala ...\npuoli miljoonaa hyödyttömiä, kummituksen tapaisia olentoja!\"\n\nHän lausui nuo sanat vihaisella äänellä ja hän lopetti puheensa tuskaa\ntuottavan halveksumisen tunteilla:\n\n\"Pahinta on, että tuo kaikki on ainoastaan valhetta, petosta ja\nvarkautta. Heidän virallinen, kopeileva tilastotieteensä valhettelee. He\npettävät tulevia potilaitaan, he varastavat heiltä, sillä he eivät\nmelkein koskaan voi täyttää niitä toiveita, joita ovat herättäneet. Koko\ntämä kuohitsemismuoti perustuu suureen petokseen, sillä ei siinä ole\nkylliksi, että itse leikkaus onnistuu, vaan pitäisi myöskin pitää\nsilmällä leikattuja, tiedustella, mitä heistä tulee, millaiset ovat\nlopulliset tulokset yksilölliseltä ja yhteiskunnalliselta näkökannalta\nkatsottuina. Ja mitkä kauheat pettymykset, mihinkä surun, viheliäisyyden\nja turmeluksen kuiluun uhrit syöksyvät! Lopputuloksena on ainoastaan se,\nettä menetetään äärettömän paljon ihmiselämää. Naisten silpoojain veitsi\non kymmenenä vuotena tehnyt keskuudessamme suurempia tuhoja kuin\npreussilaisten luodit onnettomuusvuonna.\" -- -- --\n\nChantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja hankkivat\nlapsia. Niinä neljänä vuotena, jotka taas olivat kuluneet, olivat he\nsuoriutuneet voittajina elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan,\nja kiitos siitä perheen ainaiselle kasvamiselle ja hedelmälliselle\nmaalle, joka heitä elätti ja antoi heille iloa ja voimaa. Jumalallinen\nintohimo puhalteli heihin kuin kuuma tuuli teki heidät hedelmällisiksi,\nantoi heille voimaa rakastaa, kykyä olemaan hyvinä ja terveinä, ja muun\nteki heidän tahdonlujuutensa, heidän tyyni kestävyytensä\nvälttämättömässä, luovassa ja maailmaa järjestävässä työskentelyssään.\nMutta kahtena ensi vuonna eivät he saaneet voittoa ilman alituista\ntaistelua. Tuli kaksi ankaraa talvea lumineen ja pakkasineen; kun\nmaaliskuun tuulet puhaltelivat, satoi rakeita ja rankka sade löi viljan\nlakoon. Tapahtui niin kuin Lepailleur oli kateellisesti nauraen\nennustanut: näytti siltä kuin maa olisi ollut äitipuoli, kiittämätön\nheidän työstään ja välinpitämätön heidän tappioistaan. Nämä kaksi vuotta\nvoivat he tulla toimeen ainoastaan niitten kahdenkymmenen hehtaarin\navulla, jotka he äskettäin olivat ostaneet Séguinilta ylämäen\nitäpuolelta, uuden suomaasta valloitetun peltomaan avulla, jonka\nensimäinen sato hallasta huolimatta tuli äärettömän runsaaksi. Heidän\nmaatilansa kasvoi nopeasti, ja kun se nyt oli laajentunut, voi se\nkestää onnettomuudetkin. Heillä oli myöskin perheensä keskuudessa ollut\nsuuria suruja, nuo viisi lasta tuottivat yhä enemmän huolta ja paljon\nvaivaa. Samoin kuin maan oli lastenkin tähden joka päivä taistelua,\nhuolia, pelkoja ja jokapäiväistä pelastustyötä. Gervais, nuorin poika,\noli vähällä kuolla tulirokkoon. Myöskin Rose sai heidät pahanpäiväisesti\npelästymään, hän kun putosi puusta; onneksi oli tästä seurauksena\nainoastaan pieni nyrjähdys. Mutta kolme muuta, Blaise, Denis ja Ambroise\nolivat terveitä kuin nuoret tammet. Ja kun Marianne synnytti kuudennen\nlapsensa, tytön, joka sai tuon iloisen nimen Claire, otti Mathieukin\nilolla vastaan tämän heidän rakkautensa uuden lahjan ihastuneena tästä\nvallan ja rikkauden uudesta lisäyksestä.\n\nKahden seuraavan vuoden kuluessa jatkuivat alituiset taistelut\nvaihdellen ilon ja surun välillä, ja samaan voittoon johtivat ne.\nMarianne sai vieläkin lapsen, Mathieu valloitti uutta maata. Aina paljon\ntyötä ja suuria voittoja elämälle. Nyt täytyi laajentaa peltoja nummeen\npäin, noille hiekkasille ja kivisille viertomaille, joilla vuosisatoihin\nei ollut mitään kasvanut. Ylämaan vesi, joka johdettiin näille\nviljelemättömille alueille, teki ne vähitellen hedelmällisiksi ja peitti\nne yhä lisääntyvällä kasvullisuudella. Alussa he toiveissaan\npettyivät ja he melkein pelkäsivät jo tappiota, niin että heidän\nkärsivällisyytensä ja tahdonlujuutensa tuli kovaan koettelemukseen.\nMutta näittenkin alueitten sadot tulivat runsaiksi, ja ostetuissa\nmetsäpalstoissa ryhdyttiin viisaihin, voittoa tuottaviin hakkauksiin,\nniin että he alkoivat ajatella vastaisuudessa viljellä avarat, aukeat\npaikat niitten sisällä, joilla tähän asti oli kasvanut ainoastaan\nohdaketta. Lapset kasvoivat sen mukaan kuin maatila laajeni. Kolme\nvanhinta poikaa oli täytynyt lähettää Pariisiin alkeiskouluun; he\nlähtivät aina ensimäisellä junalla ja palasivat illalla. Kolme muuta\nlasta, Gervais, Rose ja Claire, kasvoivat vielä täydellisessä\nvapaudessaan. Heistä oli ainoastaan pikkuhuolia: he voivat pahoin, joka\ntauti parannettiin hyväilyllä, he itkivät, mutta auringon säde kuivasi\nheidän kyyneleensä. Mutta kun seitsemäs lapsi syntyi, silloin oli\nMariannella ankara taistelu, niin että Mathieu hetken aikaa pelkäsi\nkadottavansa hänen. Ainoastaan hänen vahva ruumiinrakennuksensa pelasti\nhänen. Kun hän taas oli terve ja Mathieu näki hänen istuvan hymyilevänä\nurhea, pieni Grégoire sylissään, niin suuteli hän innokkaasti\npuolisoaan; hän oli taaskin saanut voiton kaikista suruista ja\nkärsimyksistä. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta\nvoimaa, jota oli lahjoitettu maailmalle, uusi sarka, joka oli kylvetty\ntulevaisuutta varten.\n\nHeillä oli yhä vaan sama suuri ja jalo elämäntehtävä; hedelmällisyys\nlaajeni naisen ja maan kautta, se voitti kuoleman, toi uusia elinehtoja\njokaiselle uudelle lapselle, loi alituisesti yhä enemmän elämää ja yhä\nenemmän toivoa.\n\n\n\n\nII\n\n\nTaaskin kului kaksi vuotta. Näinä kahtena vuotena saivat Mathieu ja\nMarianne vielä yhden lapsen, tytön, ja tällä kertaa lisääntyi yhdessä\nperheen kanssa myöskin Chantebledin alue kolmellakymmenellä hehtaarilla\nuutta metsää, ja kolmekymmentä hehtaaria uutta nummea viertomaalla sai\nmaatilan rajat ulottumaan aina Monvalin kylän luokse, rautatien varteen.\nKun tuo vanha metsästyspaviljonki ei nyt enään ollut riittävä, täytyi\nrakentaa lisää, tehdä asuntohuoneita, latoja, talleja ja navetoita\npalvelusväkeä ja karjaa varten, joitten lukumäärä lisääntyi joka kerta,\nkun uutta maata hankittiin. Se oli vastustamatonta elämän valloitusta,\nhedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen esteistä ja\nsuruista huolimatta, korvasi tappiot, vuodatti joka hetki maailman\nsuoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.\n\nMathieun täytyi matkustaa Pariisiin useammin kuin hän olisi tahtonut\nSéguinin kanssa tehtyjen kauppojen tähden tai myymään ja ostamaan\nkaikenlaista tavaraa. Eräänä polttavan kuumana elokuun aamupäivänä tuli\nhän konepajaan katsomaan uudenaikaista leikkuukonetta. Hän ei tavannut\nConstancea eikä Mauricea, he olivat matkustaneet pois yhdessä Beauchênen\nkanssa, jonka piti jätettyään heidät johonkin merikylpypaikkaan\nHoulgaten seuduilla palata takaisin maanantaina. Kun hän oli nähnyt\nkoneen, jonka suunnittelu ei häntä miellyttänyt, meni hän tervehtimään\nMorangea, joka yhä vaan oli kesät ja talvet sulkeutuneena konttooriinsa.\n\n\"Se on hyvin rakastettavaa, että aina käytte tervehtimässä minua, kun\ntulette tänne ylös. Meidän ystävyytemmehän ei ole eilispäivän lapsia.\"\n\n\"Ei, ja te tiedätte, että minä suuresti pidän teistä.\"\n\nMorange oli rauhoittunut, palannut elämään, hän hymyilikin nyt aivankuin\nvanhaan, hyvään aikaan. Vaimonsa hirveä kuolema oli tehnyt hänen\nainoastaan yhä heikommaksi, tunteellisemmaksi ja hellämielisemmäksi.\nAinoastaan Reine oli voinut saada aikaan tämän ihmetyön, hän oli nyt\nisänsä koko onni, ja hänessä löysi isä joka päivä yhä enemmän\nrakastamansa vainajan luonnetta ja piirteitä. Kaksikymmenvuotias Reine\noli ilmielävä Valérie sellaisena kuin tämä oli ollut mennessään\nnaimisiin Morangen kanssa. Tuo kauhea näky -- verinen ruumis lavitsalla\n-- oli kadonnut, ja sen sijaan oli tullut tämä päivänpaisteinen,\nuudestaan syntynyt ilo, joka täytti koko talon. Morange ei enään\nsäpsähtänyt pienimmästäkin äänestä, hänen omantunnon vaivoistaan oli\njälellä ainoastaan raskaus sydämessä, nukkuva suru, jota kauhu ei enään\nherättänyt. Hän rakasti Reineä hulluuteen asti menevällä kiihkolla ja\nkaikilla rakkauden eri lajeilla. Hän tuli uudestaan nuoreksi, hänestä\ntuntui kuin hän olisi ollut vasta eilen sulhasena, hän eli uudestaan\nrakastamansa naisen kanssa, joka oli lahjoitettu hänelle nuorena\nneitseenä. Ja kaiken tämän kiihkonsa tuhlasi hän pyhälle olennolle,\nsaavuttamattomalle jumaluudelle, jota hän polvillaan voi rukoilla.\n\n\"Tulkaa aamiaiselle minun kanssani, niin olette hyvin kiltti\", sanoi\nhän. \"Te ette tiedäkään, että minä olen eilisestä alkaen leski.\"\n\n\"Leskikö?\"\n\n\"Niin, Reine on matkustanut kolmeksi viikoksi erääseen linnaan\nLoiretissa. Paroonitar de Lowicz pyysi niin itsepintaisesti minulta\nsaada Reine mukaansa maalle erään tutun perheen luokse. Minä suostuin\nlopulta, kun näin, miten tämä rakas lapsi halusi kuljeskelemaan metsissä\nja niityillä. Ajatelkaahan, minä ja hän emme ole koskaan ollut\nVersaillesia kauempana! Mutta kyllä minulla oli suuri halu kieltää.\"\n\nMathieu hymyili.\n\n\"Oh, ettehän te voi vastustaa mitään, jota teidän tyttärenne tahtoo.\"\n\nSe olikin totta. Niinkuin Valérie oli muinoin hallinnut itsevaltaisesti\nkodissa, samoin oli Reinekin nyt tullut siksi kaikkivaltiaaksi tahdoksi,\njota hän kuunteli.\n\n\"Ja hän tulee kihlattuna takaisin\", sanoi Mathieu hieman pilkallisesti.\n\nNyt hermostui Morange.\n\n\"Ei, minä toivon, että hän ei sitä tee, minä olen puhellut paroonittaren\nkanssa. Reine on vielä lapsi eikä hänellä ole vielä niitä myötäjäisiä,\njotka minä olen hänelle tahtonut antaa, jotta hän saisi sellaisen\nmiehen, jonka hän ansaitsee. Mutta minä teen työtä noitten myötäjäisten\ntähden, ja jonakin päivänä saamme sitten nähdä. Ei, ei, hän pitää liian\npaljon minusta, hän ei saata minulle sitä surua, että menee naimisiin\nminun suostumuksettani. Ja hän tietää, että se päivä ei ole vielä\ntullut, että se olisi nyt minulle kuolemaksi, ell'en minä voisi\ntoteuttaa unelmaani ja luoda koko sitä onnea, jota toivoin vaimoparkani\neläessä ja jonka rakas tyttäreni nyt lahjoittaa minulle. Ja jos te\ntietäisitte, miten onnellisia me olemme pienessä asunnossamme! Minun\ntäytyy luonnollisesti jättää hänen koko päiväksi yksikseen, mutta\nnäkisittepä meidän ilomme, kun me taas illalla tapaamme toisemme. Hän on\nniin lapsellinen ja viaton, hänen ei tarvitse vielä mennä naimisiin;\nsiihen ei ole kiirettä.\"\n\nHän hymyili taas ja jatkoi:\n\n\"No, tehän tulette siis aamiaiselle minun kanssani. Me puhumme sitten\nReinestä, minä kerron pieniä salaisuuksiani, mitä minä suunnittelen ja\nvalmistelen, ja sitten näytän minä teille hänen viimeisen valokuvansa,\njoka ei vielä ole edes kahdeksan päivän vanha. Olisi niin hauskaa, jos\nte pitäisitte minulle seuraa, kun hän on poissa. Me panemme kukkavihon\nhänen paikalleen pöydässä. Niin, se on siis päätetty; te tulette\nnoutamaan minua täältä kello kaksitoista.\"\n\nMutta Mathieu ei voinut valmistaa hänelle tätä iloa.\n\n\"Ei, se on mahdotonta, minulla on tänään liiankin paljon juoksemista.\nMutta ylihuomenna täytyy minun taaskin tulla Pariisiin. Jos se päivä\nsopii teille, niin lupaan minä silloin syödä aamiaista teidän\nkanssanne.\"\n\nHe päättivät niin ja likistivät toistensa kättä, ja Mathieu toimitti\nasiansa ja söi sitten aamiaista pienessä ravintolassa de Clichyn kadun\nvarrella, jolla suunnalla hänellä oli ollut asioita. Kulkiessaan alas\nAmsterdam katua erään Gaumartin kadun varrella asuvan pankkiirin luokse,\njolle hänellä oli asiaa, johtui hänen mieleensä kulkea Londreskadulta\noikotietä Tivolin käytävän kautta, autiota, katettua kujaa myöten, jota\ntuskin muut jalankulkijatkaan käyttävät kuin tämän korttelin asukkaat;\nitse ei hän muistanut vuosikausiin kulkeneensa sitä. Hän katseli\nuteliaana ympärilleen tässä vanhan Pariisin unohdetussa sopukassa, tässä\nkosteassa kujassa, joka on pimeä auringonpaisteisinakin päivinä, hän\nsilmäili noita köyhiä, ummehtuneita taloja, joissa oli pieniä, hämärän\nverhoomia myymälöitä.\n\nSilloin sattui hänen silmiinsä odottamaton näky. Komeat, katetut vaunut\nolivat siinä odottamassa pyörät katuojassa, ja inhoittavimmasta talosta\ntuli ulos kaksi naista, jotka astuivat vaunuihin ja katosivat. Hunnuista\nhuolimatta tunsi Mathieu Sérafinen ja Reinen. Hän epäili hetken, oliko\nse todellakin Sérafine, sillä hän ei ollut nähnyt Sérafineä moniin\nkuukausiin ja nyt näytti hän omituisesti muuttuneelta; mutta hän ei\nvoinut erehtyä Reinen suhteen, jonka kauniit kasvot olivat olleet häneen\npäin kääntyneinä ilman että tyttö kuitenkaan tunsi häntä. Sérafinen\nvaunut olivat jo sekaantuneet Saint-Lazarekadulla viliseväin vaunujen\njoukkoon, mutta Mathieu seisoi vielä kuin kiinni naulittuna samassa\npaikassa. Mitä? Tuo kaunis tyttö, jonka isänsä luuli olevan jossakin\nlinnassa lähellä Orléansia, ei siis ollutkaan lähtenyt Pariisista! Ja\ntänne, tuohon inhoittavaan pesään oli paroonitar kulettanut hänet\nsalaisesti sen sijaan, että olisi kävellyt hänen kanssaan suuressa\npuistossa satavuotisten puitten siimeksessä! Mathieu tunsi\nhengenahdistusta ja aavisti jotakin kauheata. Hän katseli tuota\nrappeutunutta kaksikerroksista taloa, joka näytti hyvin epäilyttävältä.\nUteliaisuus voitti vihdoin, hän hiipi pimeään, likaiseen eteiseen ja\ntuli sitten pihalle, joka oli vihertävä kuin kaivon pohja; siellä ei\nollut portinvartijaa, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Ei ainoatakaan\nelävää olentoa, ei ääntäkään kuulunut. Hän kääntyi takaisin yhtä\nviisaana kuin sisään mennessäänkin; silloin näki hän eräällä ovella\nmessinkilevyn, johon oli kaiverrettu kirjoitus: Tohtori Sarraillen\nklinikka. Nyt ymmärsi hän. Hän muisti tohtori Gauden apulaisen, jolla\noli härän kuono, ja muutamia tohtori Boutanin lausumia sanoja, joka\ntunsi miehen. Mitähän tämä kaikki merkitsi? Ehkä jotakin tautia, jota\ntahdottiin pitää salassa, tai ehkä täällä oli suurimmassa salaisuudessa\npidetty joku neuvottelu? Ja Mathieu läksi sieltä tuntien pöyristystä\neikä tahtonut päästää epäluulojaan valtaan, mutta äkkiä hämmästytti\nhäntä hirveä yhdennäköisyys: sama vastenmielinen näky täällä Tivolin\nkujassa Sarraillen luona kuin rouva Rouchen luonakin Rocherkadun\nvarrella, samallainen haiseva eteinen, samallainen likainen pihamaa,\nsama rikoksien ja häpeän leima. Oi, miten hauskaa oli päästä lämpimän\nelokuun auringon paisteesen Pariisin leveille kaduille, joilla oli\ntyöniloa ja elämän halua!\n\nTässä oli aivan loogillinen juttu siitä johtuvine välttämättömine\nseurauksineen. Reine, joka koko lapsuutensa ajan oli ahminut sisäänsä\nrahan ja huvitusten himoa, oli kasvanut ylellistä elämää varten, joka\nkuitenkin yhä odotutti itseään ja kiihoitti hänen halujaan\näärimmäisyyksiin asti. Niin kauvan kuin äiti eli, ei Reine kuullut hänen\npuhuvan mistään muusta kuin komeista puvuista, vaunuista, ainaisista\njuhlista, ja sitten kuin hän jäi yksikseen isänsä kanssa, oli hän yhä\nhimoinnut samain kunnianhimoisten unelmain toteutumista. Pahimmaksi tuli\nasia silloin kun häntä ei enään valvottu, kun hän päiväkaudet oli\nyksikseen piikatytön kanssa. Hän väsyi pian pianoon ja kirjoihin,\noleskeli balkongilla tähystellen hänelle luvattua prinssiä, jonka piti\ntulla kullalla kuormitettuna vapauttamaan hänet vaatimattomasta\nelämästään ja lahjoittamaan hänelle ihanan elämän huvituksissa, joita\nhänen vanhempansa olivat luvanneet hänelle. Kaiken muun suhteen oli hän\nvälinpitämätön, hän vaati, että hänen unensa heti toteutuisi, ja hänen\nennen aikaansa herännyt aistillisuutensa vaati täyttämistä. Ja Sérafine\noli ainoa, joka koetti häntä huvittaa, hän vei hänet Boulognen metsään\nja teaatteriin huvitettuna itsekin tuon lapsen yksinkertaisesta ilosta,\ntuon lapsen, jossa hän aavisti olevan samaa hehkuvaa nautinnonhimoa kuin\nitsessäänkin. Ja kun Reine sitten kasvoi naiseksi, tulivat hänen ja\nSérafinen välit vieläkin ystävällisemmiksi, he unohtivat eroituksen\nijässä, ja lopulta ei heidän välillään enään ollut mitään salattavaa\ntoisiltaan. Huvitus oli kummankin uskontona. Paroonitar, jolla oli\nsuuri kokemus, antoi nuoremmalle ystävättärelleen hyviä neuvoja, miten\nhäväistysjuttuja on vältettävä, mitenkä hieno yhteiskunnallinen asema\nvoidaan säilyttää loukkaamattomana, mitenkä voidaan olla koskaan\npaljastamatta elintapojaan, ja ennen kaikkea, mitenkä voidaan välttää\nlapsen synnyttämistä, joka oli auttamaton onnettomuus. Melkein vuoden\najan kävi tämä nuori tyttö usein viiden ja seitsemän välillä juomassa\nteetä ystävättärensä salaperäisessä asunnossa Marignonkadun varrella, ja\nsiellä tapasi hän rakastettavia kavaljeereja ilman että sattui tuota\nniin pelättyä onnettomuudentapausta.\n\nMutta välttämättömyys oli lähestymässä. Eräänä päivänä selvisi Reinelle,\nettä hän oli raskaana. Hän oli näkevinään isänsä muserrettuna tämän\nhäpeän tähden, itkevänä ja kuolevana. Ei mikään hyvityskään ollut\nmahdollista, sillä miehellä oli jo vaimo ja lapsia, hän oli korkea\nvirkamies, joka mielellään kävi ulkona salaisissa seikkailuissa. Kun\nReine kyynelissä kylpien ripitti itsensä ystävättärelleen Sérafinelle,\nsuuttui tämä niin, että oli vähällä lyödä häntä. Mutta pelko siitä, että\njoutuu itse häpeään ja menettää hienon naamarinsa, palautti taas\nSérafinen julkean kylmäverisyyden. Hän suuteli ja lohdutteli tyttöparkaa\nja vakuutteli, ett'ei hän jätä Reineä, vaan tahtoo auttaa hänet pulasta\nonnellisesti ja hyvin. Sérafine ajatteli heti sikiön ulosajoa, hän\nodotti muutamia päiviä, puhui sitten Reinen kanssa asiasta, mutta sai\naikaan ainoastaan uuden kauhun purkauksen ja hysteeristä itkua. Reine\noli kauvan uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut keskosen\nsynnyttämisen tähden, niinkuin oli kerrottu, ja vasta Sérafinen\nvaromattomuuden tähden heidän kerran luottavasti keskustellessaan\nkeskenään sai hän tietää totuuden; taikauskoinen kauhu valtasi nyt\nReinen ja hän väitti kuolevansa samalla tavalla kuin äitinsäkin, jos\nantautuisi saman käsittelyn alaiseksi. Sérafine tuli itsekin lopulta\nsiihen mielipiteesen, että kätilö on liian vaarallinen liittolainen,\njohonka ei ole luottamista. Toinen rohkeampi tuuma syntyi hänen\najatuksissaan; Reinen pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja antaa\nleikata itsensä samoin kuin hänkin oli tehnyt, sillä se pelastaisi hänen\nsamalla nykyisestä tilastaan ja vapauttaisi hänen ainaisesti tulemasta\näidiksi. Hän puhui tästä Reinelle ensin varovin sanoin, kertoili, mitä\nhän oli kuullut eri kirurgeista, jotka olivat erehtyneet luullessaan\nolevansa tekemisissä kasvannaisen kanssa, mutta leikkauksessa ovatkin\nhuomanneet sen sikiöksi. Eiköhän voitaisi kääntyä jonkun puoleen näistä\nlääkäreistä? Leikkauksestahan ei olisi mitään vaaraa, siitä oli Sérafine\nitse ilmielävänä esimerkkinä. Ja kun hän näki, että Reine oli\nepätiedossa, alkoi Sérafine puhua hänen isästään, huomautti, että Reine\nasiain näin ollen voisi jäädä isänsä luokse, koska isää niin suuresti\nvaivasi se ajatus, että Reine joskus menisi naimisiin ja Reine itse piti\nvapaata, siteistä ja velvollisuuksista vapaata elämää parempana. Eikö\nolisi ihanata saada rakastaa hetkellisen oikun vaatimuksesta, antautua\nmille miehelle tahansa tahtoisi, aina varmana siitä, ett'ei koskaan tule\näidiksi? Reine olisi silloin elämänsä itsevaltainen hallitsijatar ja hän\nsaisi tyhjentää pohjaan ilon pikarin ilman pelkoa ja omantunnon vaivoja.\nHänen tarvitsisi ainoastaan salata iloisen elämänsä, joka olisikin\ntäydellisesti luvallista ja helposti näyteltyä ilveilyä helläsydämiselle\nja heikolle Morangelle, joka muuten vietti koko päivät konttoorissaan.\nJa kun Sérafine näki, että Reine oli rauhoittunut ja tehnyt päätöksensä,\nsuuteli hän häntä intohimoisesti ja oli ihastunut nuoren, kauniin\nproselyyttinsä tähden, jota hän nyt kutsui rakkaaksi tytökseen.\n\nNyt piti vaan etsiä kirurgi, joka toimittaisi leikkauksen. Sérafine ei\nhetkeäkään ajatellut Gaudea, hän oli liian suuri mies, hän ei\nluonnollisesti tohtisi ryhtyä näin uhkarohkeaan juttuun. Mutta pian\nlöysi Sérafine oikean miehen, Sarraillen, Gauden oppilaan, joka oli\nollut avustamassa häntä itseäänkin leikattaessa. Hän tunsi tämän miehen\nerittäin hyvin, hän oli ollut parantumisaikanaan hänen uskottunsa, hän\ntiesi, että Sarraille oli vimmoissaan rumuutensa, karkeain piirteittensä\nja liuhupartansa tähden, jotka estivät hänen koskaan saamasta\nnaispotilaitten suosiota. Hän oli köyhän talonpojan ainoa poika, hänen\noli lukiessaan lääketiedettä Pariisissa täytynyt elää kuin isännätön\nkoira etsien luunpalastaan ja yönsä vietti hän yksinkertaisessa työssään\nvoidakseen suorittaa tutkintonsa. Vaikka Gaude, joka osasi antaa arvon\nhänen uutteruudelleen, suojasi häntä, oli hän kuitenkin nyt lopetettuaan\npalveluksensa sairashuoneessa aivan turvaton. Ollen ilman praktiikkia,\njoka olisi voinut saada osakseen julkisen tunnustuksen, oli hän\npelastuakseen nälkään nääntymästä avannut tämän epäilyttävän klinikan\nTivolin kujassa, ja siellä eli hän niistä muruista, jotka putoilivat\ntoisten pöydiltä, vaarallisista sairaustapauksista, jotka jätettiin\nhänen huostaansa. Pahinta oli se, että häntä poltti tarve päästä\nnopeasti kohoamaan, hän etsi aina tilaisuutta tähän, uneksi maailman ja\nsen nautintojen valloittamista, vaikka se olisikin maksanut hänen\nhenkensä. Hän oli siis juuri sellainen mies, jota Sérafine etsi.\nSérafine oli katsonut tarpeelliseksi kertoa Sarraillelle keksimänsä\njutun, sillä olihan tarpeetonta panna Sarraillen omaatuntoa liian kovaan\nkoettelemukseen tekemällä hänen julkisesti kanssarikokselliseksi. Reine\noli muka Sérafinen sisarentytär, jonka vanhempansa olivat lähettäneet\nmaaseudulta kysymään neuvoa omituisen säryn suhteen, joka hänellä oli\nvatsanpohjassa, vaikka hän näyttikin terveeltä. Sérafine tarjosi\nSarraillelle tuhannen frankia, ja ensi tarkastuksen jälkeen selitti\ntohtori, että hänessä oli kasvannainen. He tapasivat toisensa usein,\nReinellä oli olevinaan aina vaikeammat tuskat, ja hän parkasi\npienimmästäkin kosketuksesta. Lopuksi päätettiin panna toimeen leikkaus,\njoka muka oli ainoa tepsivä keino. Päätettiin, että sairas leikattaisiin\nitse Tivolin kujanteen klinikassa, ja siellä saisi hän sitten olla\nparantumassa kaksi tai kolme viikkoa. Ja senjälkeen oli Sérafine\nkeksinyt jutun kutsuista erääsen linnaan Loiretissa, ja sinä päivänä,\njolloin Mathieu oli nähnyt heidän tulevan Sarraillen luota, olivat he\nkäyneet siellä huomispäivän valmistuksia varten. Samana iltana kuin\nReine sitten saapui paroonittaren kotiin, kirjoitti hän isälleen hellän\nkirjeen, joka oli täynnä iloisia pikkujuttuja, ja erään palvelukseen\nhalukkaan henkilön piti panna tämä kirje postiin kysymyksessä olevan\nlinnan läheisessä kylässä.\n\nKun Mathieu kaksi päivää tämän jälkeen tuli lupauksensa mukaan syömään\naamiaista Morangen luokse hänen asunnossaan Grenellen bulevardin\nvarrella, tapasi hän Morangen iloisena kuin lapsi.\n\n\"Vai niin, te tulette täsmällisesti, mutta nyt saatte odottaa hieman,\nsillä palvelijatar on myöhästynyt. Tulkaa sisään saliin!\"\n\nSe oli yhä vaan sama sali kullalla kukitettuine tapetteineen, valkeaksi\nkiilloitettuine huonekaluineen à la Ludvig XIV, ja siellä oli vielä tuo\nmusta piano samalla paikalla, johon Valérie oli antanut asettaa sen\nmonta vuotta sitten. Tomua oli paksulta kaikkialla, huomasi, että se oli\ntarpeeton huone, jota ei koskaan käytetty.\n\n\"Tämä asunto on luonnollisesti liian suuri meille kahdelle\", sanoi\nMorange. \"Mutta muuttaminenkin olisi koskenut kipeästi sydämeen. Ja\nsitten on meillä omat pienet tapamme. Reine asuu makuuhuoneessa. Tulkaa\nkatsomaan, miten kauniisti hän on kaikki järjestänyt. Minä näytän teille\nparin vaaseja, jotka olen antanut hänelle.\"\n\nTuo vaaleansininen makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Molemmat\nemaljeeratusta kristallista tehdyt vaasit olivat hyvin kauniit. Siellä\noli muuten joukko kaikenlaisia hienoja esineitä, lahjoja, joita isä oli\nantanut tyttärelleen. Morange kulki varpaillaan kuin pyhätössä, puhui\nhiljaan, hartaalla äänenpainolla. Sitten vei hän salaperäisen näköisenä\nMathieun asumuksen toiseen päähän, jossa hänen oma huoneensa oli ja\nsekin vaimon kuoleman jälkeen muuttumattomassa kunnossa. Mutta\nkamiinihylly, pöydät ja seinät olivat täynnä valokuvia, siellä olivat\nkaikki vaimovainajan valokuvat, jotka hän oli saanut kokoon\nhaalituiksi, sekä lukemattomia tyttären valokuvia, joita oli otettu joka\nseitsemäs kuukausi tytön lapsuudesta asti.\n\n\"Tulkaa, niin saatte nähdä... Minähän lupasin näyttää teille Reinen\nviimeisen valokuvan.\"\n\nJa hän antoi Mathieun asettua eräänlaisen pienen pyhimyskappelin eteen,\njoka oli rakennettu pöydälle. Kaikkein kauniimmat valokuvat olivat siinä\njärjestetyt sopusointuisasti kahden muun ympärille, jotka olivat\nkeskipisteenä: tyttären viimeinen valokuva ja äidin samanikäisenä otettu\nvalokuva toistensa vieressä kauniina ja hymyilevinä kuin kaksoispari.\n\nKyyneleet olivat tulleet Morangen silmiin. Hän änkytti liikutuksesta:\n\n\"Mitä te tästä sanotte? Eikö siinä ole minun rakas, kauvan itketty\nValérieni, jonka pikku Reineni on lahjoittanut minulle takaisin? Minä\nvakuutan teille, että he ovat sama nainen. Nyt te itsekin näette, että\nminä en näe unta, vaan että toinen on toisen ylösnousemus, samat silmät,\nsama suu, samat hiukset. Ja miten kaunis hän sitten on! Minä seison\ntässä tuntikaudet, hän on minun jumalani.\"\n\nMathieu, joka itsekin oli tullut liikutetuksi nähdessään tuollaista\nhartautta, kauhistui ajatellessaan näitä molempia naisia, joista toinen\noli kuollut ja toista uhkasi salaperäinen, hirveä kohtalo, jonka Mathieu\noli toissapäivästä asti tietänyt. Mutta nyt tuli palvelijatar sanomaan,\nettä pöytä oli katettu, ja Morange pyysi Mathieun lähtemään ruokasaliin,\njossa Morange välttämättömästi tahtoi, että balkongin ovi olisi auki,\njotta voitaisiin nauttia kauniista näköalasta. Pöytä oli katettu\nainoastaan kahdelle, mutta Reinen tavallisella paikalla oli vihko\nvalkeita ruusuja.\n\n\"Istukaa Reinen oikealle puolelle\", sanoi Morange hyväntahtoisesti\nnauraen. \"Meitä on joka tapauksessa kolme.\"\n\nHän oli mitä herttaisimmalla mielellä aina jälkiruokaan asti. Hummerin\njälkeen tarjosi palvelustyttö kotletteja ja sitten latvusherneitä. Ja\nMorange, joka muuten aina oli vaitelias, oli nyt erinomaisen puhelias,\naivankuin hän olisi tahtonut saada vieraansa vakuutetuksi siitä, että\nhän oli viisas ja varovainen mies, jonka kohtalo kaikesta huolimatta\nkuitenkin vielä kerran palkitseisi. Hän puhui taaskin vaimonsa vanhoista\nsuunnitelmista, selitti, että hän oli tehnyt aivan oikein siinä, ett'ei\nole hankkinut useampia lapsia huolehdittavakseen, ja mainitsi, että\nhänen suurin onnensa oli yksinomaan pikku Reinensä ajatteleminen. Jos\nhän nyt olisi voinut alkaa alusta elämänsä, niin ei hän olisi tahtonut\nketään muuta kuin Reinen. Jos ei tuo kauhea onnettomuus olisi niin\nkauvan pitänyt hänen voimiaan lamassa, olisi hän mennyt Crédit\nNationaliin ja ollut nyt ehkä miljoonain omistaja. Mutta vieläkään ei\nkaikki toivo ollut lopussa ja juuri sentähden, että hänellä nyt oli\nainoastaan yksi tytär; ja hän puheli suunnitelmistaan, myötäjäisistä,\njoita hän kokosi tyttärelleen, loistavasta avioliitosta, johon hän\nkoetti saada tyttärensä, korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta, jonka\nhän voittaisi itselleen, korkeammista piireistä, jonne hän lopulta\nitsekin pääsisi Reinen kautta, ell'ei Reine pitäisi parempana olla\nnaimisiin menemättä; siitä tulisi paratiisi heille molemmille, sillä tuo\nsalainen suunnitelma, että hän pitäisi Reinen yksinään itseään varten,\noli hänessä synnyttänyt kunnianhimoisia tunteita, jotka hän nyt ilmaisi.\nHän totteli tytärtään kaikessa, hän tunsi, että tyttären ajatukset\nliitelivät korkealla, kuten äidinkin, ne himoitsivat ylellistä elämää,\nhuvituksia, juhlia, ja Morange oli saanut nyt päähänsä ryhtyä\npörssikeinotteluihin, voittaa jossakin onnellisessa kaupassa ja vetäytyä\nsitten syrjään, ostaa omat vaunut ja oman huvilan maaseudulta.\nTyhmemmätkin miehet kuin hän olivat saavuttaneet sillä tavalla onnensa.\nHän odotti ainoastaan onnellista sattumaa.\n\n\"Te saatte sanoa mitä tahansa, rakas ystäväni, mutta yhden lapsen\nomistaminen on oikea tie menestykseen. Yksi ainoa rakastettu olento ja\nvapaat kädet omaisuuden ansaitsemiseen.\"\n\nKun palvelijatar tarjosi kahvia, huudahti hän iloisesti:\n\n\"Se on totta, minä en ole kertonut teille, että Reine on jo kirjoittanut\nminulle niin iloisen ja lemmekkään kirjeen, jossa hän laveasti kertoo\ntulostaan sinne ja pitkästä kävelymatkasta, jolla hän oli samana\npäivänä. Minä sain sen aamulla.\"\n\nMorangen kaivaessa taskujaan tunsi Mathieu taaskin samaa hirveätä\ntunnetta kuin hetki sitten. Hän oli toissapäivästä asti koettanut päästä\nsiitä ja koettanut jollakin hyvällä tavalla selvitellä itselleen tuota\nkohtausta Tivolin kujanteessa. Iloinen aamiainen yhdessä tämän kunnon\nmiehen kanssa oli vihdoin karkoittanut hänen pahat aavistuksensa. Mutta\ntämä valhe, tämä Pariisissa ilmeisesti kirjoitettu kirje herätti taas\nhänessä levottomuutta ja surkuttelua tuota rakastavaa ja onnellista isää\nkohtaan, jonka tytär oli kulkemassa surullista kohtaloaan kohden.\n\n\"Pikku lemmikkini!\" sanoi Morange lukiessaan osia Reinen kirjeestä, \"he\novat olleet hänelle hyvin ystävällisiä, hän asuu komeassa huoneessa,\njossa on punaiset huonekalut ja sänky niin suuri, että hän aivan katoaa\nsiihen. Hänellä on kirjaillut lakanat, tiedättekö, ja parfyymipulloja\ntoilettipöydällä sekä mattoja kaikkialla. Siellä on äärettömän rikas\nperhe ja se on ylhäistä sukua, niinkuin paroonitar on sanonut. Rakas\nlapseni ja hänen ystävättärensä tekivät heti pitkän kävelymatkan\npuistossa, jossa on mitä ihanimpia kukkia, puistokäytäviä, satavuotisia\npuita, korkeita kuin kirkonholvi. Siellä on suuria lampia, joissa ui\njoutsenia, ansareita, joissa on harvinaisia, tuoksuavia kasveja. Minä en\nole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka\ntapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin,\nhuvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja\nonnellinen!\"\n\nHän unohti kahvin juomisen. Äkkiä aukeni ovi, ja paroonitar tuli aivan\nodottamatta sisään. Syntyi äänettömyys.\n\nMorange katseli häntä suu ammollaan ymmärtämättä mitään.\n\n\"Mitä minä näen? Oletteko te täällä? Onko Reinekin kotona, onko hän\npalannut takaisin?\"\n\nHän nousi koneellisesti ja katsoi eteiseen siinä luulossa, että hänen\ntyttärensä oli jäänyt sinne riisumaan hattuaan. Sitten tuli hän takaisin\nja kysyi taas:\n\n\"Onko Reine palannut takaisin? Missä hän on?\"\n\nSérafine oli hyvin kalpea eikä kiirehtinyt vastaamaan, mutta hän näytti\npäättäväiseltä ja seisoi siinä pää pystyssä valmiina uhmailemaan\nsuurimpiakin vaaroja ja voittamaan ne. Hän tervehti Mathieutä\njääkylmällä kädellään, mutta se ei vapissut, ja hän tuntui tyytyväiseltä\nnähdessään Mathieun täällä. Vihdoin sanoi hän tyyneesti:\n\n\"Niin, minä tulen hänen kanssaan takaisin. Hän tuli äkkiä\npahoinvointiseksi, ja minä katsoin viisaimmaksi tuoda hänet takaisin\nPariisiin.\"\n\n\"Vai niin\", oli kaikki mitä Morange vastasi hämmästyneellä\näänenpainolla.\n\n\"Hän on hieman väsynyt matkan jälkeen, hän odottaa teitä.\"\n\nMorange katseli yhä Sérafineä silmät hareillaan eikä näkynyt huomaavan\ntuota kertomusta valheelliseksi, hän ei edes ajatellut kysyä, miksi ei\nhänen tytärtään, jos hän kerran oli sairas, tuotu kotiin.\n\n\"Te tulette siis noutamaan minua?\"\n\n\"Niin tulen, kiirehtikää.\"\n\n\"Minä otan vaan hattuni ja sanon palvelustytölle, että hän panee huoneen\nkuntoon.\"\n\nHän katosi hetkeksi eikä ollut vielä liiaksi peloissaan; hän ajatteli\nainoastaan hattunsa ja hansikkaittensa löytämistä, jotta häntä ei\ntarvitsisi odottaa.\n\nSérafine katsoi Morangen jälkeen, ja kun hän oli poistunut, muuttui\nSérafine amatsooniksi, joka vetää henkeään sitä ankaraa taistelua\nvarten, jota hän odottaa. Hänen kullalta kimaltavissa silmissään paloi\nsynkkä tuli. Hänen ja Mathieun katseet kohtasivat toisensa, ja he\nkatselivat vaieten toisiaan. Mathieu oli kalpeampi kuin Sérafine, ja\nhirveä epäluulo sai hänen vapisemaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Mathieu vihdoin.\n\n\"Hirveä onnettomuus, ystäväni. Hänen tyttärensä on kuollut.\"\n\nMathieu tukahutti äänensä ja pani kauhistuksissaan kätensä ristiin.\n\n\"Kuollutko! Kuollut siellä Sarraillen luona, tuossa hirvittävässä\npesässä!\"\n\nSérafine säpsähti ja oli vähällä päästää hämmästyksen ja pelon\nhuudahduksen.\n\n\"Tiedättekö _te_ sen? Kuka sen on sanonut teille, kuka meidät on\npettänyt?\"\n\nMutta hän tyyntyi pian, suoristi taaskin vartalonsa ja tunnusti kaikki\nnopeasti ja hiljennetyllä äänellä:\n\n\"Te saatte nähdä, että minä en ole arkalasta. Minä en hiivi pakoon, ja\nnäettehän te sen, että juuri minä olen tullut noutamaan isää. Kun Reine\ntuli raskaaksi, niin se olin juuri minä, jonka päähän tuli ensin se\najatus, että Reinen pitäisi antaa leikata itsensä päästäkseen tuosta\nlapsesta ... ja muistakin. Miks'ei se olisi hänelle onnistunut, koska\nminäkin siitä niin hyvin suoriuduin? Ja kaikki oli seurauksena\nhullumaisesta ja aivan odottamattomasta seikasta, yhdestä valtimon\nsulkijasta, jonka ponsi katkesi yöllä sairaanhoitajattaren nukkuessa,\nniin että tuo tyttöparka löydettiin aamulla makaamassa kuolleena\nkokonainen meri verta ympärillään. Hän oli niin kaunis ja\nelämänhaluinen! Minä pidin paljon, paljon hänestä...\"\n\nSérafinen ääni petti ja hänen täytyi vaieta, ja suuret kyyneleet\nsammuttivat hänen silmistään kullan kimalluksen. Mathieu ei ollut\nkoskaan nähnyt hänen itkevän sillä tavalla, ja nämät kyyneleet lisäsivät\nvielä enemmän hänen hämminkiään.\n\n\"Minä painoin äsken viimeisen suudelman hänen kalpeille huulilleen ja\nkylmille poskilleen\", jatkoi Sérafine, \"ja sitten käskin minä heti ajaa\ntänne. Mutta tästä täytyy tulla loppu, tuon miesparan täytyy saada\ntietää kaikki, ja minä tiedän sen hyvin, ett'ei kukaan muu voi sitä\ntehdä kuin minä. Minä uhoittelen sitä vaaraa. Mutta koska te olette\ntäällä, niin voitte seurata mukana. Morange pitää teistä, eikä ole\nhaitaksi, vaikka meitä on kaksi. Meidän täytyy jo matkalla sinne\nvalmistaa häntä vastaan ottamaan tämä ankara isku.\"\n\nHän vaikeni, sillä Morange tuli sisään. Hän huomasi luultavasti, että\nMathieu ja Sérafine kuiskuttelivat, ja siitä syystä katseli hän heitä\nepäluuloisesti. Hänen äänensä tuntui levottomalta, kun hän yhä vielä\nhansikkaitaan etsiessään kysyi:\n\n\"Hänen pahoinvointinsa ei liene niinkään vaarallista, vai kuinka?\"\n\n\"Ei\", vastasi Sérafine, joka ei vielä tohtinut antaa hänelle ensimäistä\niskua.\n\n\"Teidän olisi pitänyt tuoda hän rautatienasemalta tänne. Se olisi ollut\nyksinkertaisempaa.\"\n\n\"Niin olisi, mutta hän ei sitä tahtonut, hän pelkäsi säikähdyttävänsä\nteitä. Jos te nyt olette valmis, niin lähdetään.\"\n\nMorange lähti raskain askelin portaita alas sanomatta enään sanaakaan.\nMutta hänen aivonsa työskentelivät, ja hänen mieleensä johtui\nkaikenlaisia seikkoja. Hänhän oli ollut aamupäivällä konttoorissaan, ja\nReine olisi kyllä silloin voinut tulla kotiin ja mennä vaikka\nvuoteeseenkin; hänen ei siis olisi tarvinnut pelätä säikähdyttävänsä\nisäänsä. Morangen levottomuus kasvoi niin suureksi, että hän ei tohtinut\nenään mitään kysyäkään. Mutta kun hän näki, että Mathieukin nousi\nvaunuihin, kalpeni hän vielä enemmän eikä voinut olla huudahtamatta:\n\n\"Tuletteko tekin mukaan? Minkätähden?\"\n\n\"Ei, hän ei tule mukaan\", vastasi paroonitar kiireesti. \"Me jätämme\nhänen matkan varrelle, hänellä on asiaa samalle taholle.\"\n\nMorange ei voinut istua hiljaan, hänen levottomuutensa kasvoi\nkasvamistaan. Kun vaunut jo lähestyivät siltaa, ajatteli Sérafine, että\nMorange luonnollisesti huomaisi, ett'ei pysähdytäkään hänen\nasunnolleen, vaan jatketaan matkaa Antinkatua pitkin. Nyt täytyi\nSérafinen ruveta kertomaan jotakin, hän puhui taas Reinen sairaudesta ja\nantoi ymmärtää, että tämä rakas lapsi oli vaarallisesti sairastunut,\nmikä teki leikkauksen välttämättömäksi. Morange kuunteli ja katseli\ntuskallisena Sérafineä. Kun vaunut vierivät Champs-Elyséen poikki,\nhuomasi Morange, että häntä ei vietykään paroonittaren luokse, ja\nsilloin tunkeutui hänen rinnastaan sydäntäsärkevä huokaus; nyt ymmärsi\nhän, että hänen tyttärensä oli jo leikattu, koska leikkauksesta kerran\noli puhuttu. Mathieu tarttui Morangen vapiseviin käsiin ja itki yhdessä\nhänen kanssaan, mutta Sérafine alkoi ripittää itseään, kertoi, että\nleikkaus todellakin oli jo toimitettu ja että oli keksitty tämä juttu\nkutsuista maaseudulle, jotta isälle ei tuotettaisi tuskaa. Hän väitti,\nettä leikkaus varmaan onnistuu hyvin, ja sitten tahtoi hän, ennenkuin\nantaisi Morangelle viimeisen iskun, myöntää hänelle hieman armon aikaa\nkäskien ajamaan vielä jonkun matkaa. Mutta Morange ei rauhoittunut, hän\nkatseli ulos kummastakin vaunun ikkunasta, aivan kuin häkkiin sulettu\neläin, hän tahtoi nähdä, mihin tuntemattomaan, peloittavaan paikkaan\nhäntä vietiin. Kun vaunut olivat kulkeneet Boétie- ja Pépinèrekadun,\ntunsi hän äkkiä jyrkästi kaltevan Rocherkadun mustine taloineen. Ja nyt\noli kuin salama olisi leimahtanut, totuus oli kaikessa hirmuisuudessaan\nhänen silmäinsä edessä, hän oli näkevinään kuolleen vaimonsa makaamassa\nlikaisella, verisellä lavitsalla.\n\n\"Tyttäreni on kuollut, tyttäreni on kuollut, he ovat tappaneet hänen!\"\n\nJa vaunut vierivät muitten vaunujen ja jalankulkijain välitse,\nkääntyivät sitten Tivolin ummehtuneelle, melkein ihmisistä tyhjälle,\nlikaiselle ja mustalle kujanteelle. Morange pyristeli ja huitoi\nraivokkaasti ympärilleen, Mathieun täytyi pidellä kiinni hänen\nkäsistään, mutta Sérafine, jolla oli pettämätön mielenmalttinsa jälellä,\nkäski hänen olemaan vaiti ja oli valmis peittämään kädellään hänen\nsuunsa, jos hän jatkaa vaikerruksiaan. Mitä Morange tahtoi tehdä? Sitä\nei hän itsekään tiennyt, mutta hän halusi huutaa, hypätä pois vaunuista\nja juosta tietämättä itsekään minne. Ja kun vaunut pysähtyivät ja pyörät\njoutuivat katuojaan tuon viheliäisen talon edustalla, lakkasi Morange\näkkiä riehumasta, hän antautui seuralaistensa valtaan, ja he auttoivat\nhänen ulos sekä veivät mukanaan kuin tahdottoman esineen. Mutta\npimeässä, haisevassa porttikäytävässä, jonka kylmyys verhosi hänen\nhartiansa kuin käärinliina, heräsi taas tuo hirveä muisto kauhealla\nvoimalla: tässä oli sama porttikäytävä repeytyneine ja homehtuneine\nseinineen, ja sitten seurasi sama vihertävä, ummehtunut piha, joka\nmuistutti kaivon pohjaa. Kaikki tuli esiin uudestaan, tuo kauhea\nnäytelmä näyteltiin toisen kerran ja vielä hirveämpänä.\n\nSarraille seisoi pienessä vastaanottohuoneessaan ja odotteli kasvot\nankaran ja päättäväisen näköisinä. Morange katsoi hupsumaisella ilmeellä\nympärilleen, hänen hampaansa vapisivat ja hän kysyi:\n\n\"Missä hän on? Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen.\"\n\nTurhaan koetti Sérafine rauhoittaa häntä kauniilla sanoilla voittaakseen\naikaa vielä jonkun minuutin ja toivossa saada lieventää viimeistä iskua,\nsitä näkyä, joka odotti Morangea. Mutta Morange työnsi muut syrjään,\nalkoi taaskin soperrella samoja sanoja kävellen pitkin huonetta\nitsepäisenä kuin eläin, joka etsii ulospääsyä.\n\n\"Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen. Missä hän on?\"\n\nKun Sarraille aikoi puhutella ja valmistella häntä, äkkäsi Morange äkkiä\nhänen ja kävi nyrkit pystyssä häntä vastaan lyödäkseen häntä.\n\n\"Vai niin, te olette lääkäri, te olette se, joka olette murhannut\nhänen!\"\n\nNyt syntyi hirmuinen meteli: Morange huitoi käsillään, lateli\nhaukkumasanoja, uhkauksia, kaikkea, mitä kielelle sattui, antoi täyden\nvallan sellaiselle rajulle surulle, jota tuntee ihminen, jonka sydän on\nrevitty rinnasta. Tohtori oli alussa hyvin arvokkaan näköinen ja\nmalttavainen, mutta vihdoin muuttui hänkin, kiljui, että häntä on\npetetty, että hänen ei tarvitse vastata mistään, koska tuo nuori nainen\noli sellaista ilveilyä harjoittanut hänen kanssaan. Vaaralliset sanat\ntulivat lausutuiksi, tohtori kertoi kaikki, raskaudesta, teeskennellystä\ntaudista, ja mainitsi siitä vaikeasta asemasta, johonka Reine oli\nsaattanut hänen antamalla leikata kasvannaista, vaikka hän hyvin\nyksinkertaisesti oli raskaana. Hän oli antanut viedä itsensä harhaan,\nmutta hänen opettajallaankin oli samanlaisia erehdyksiä\nomallatunnollaan. Ei kukaan ole erehtymätön. Kun Morange kutsui häntä\nvalehtelijaksi ja murhaajaksi ja karjui, että hän vie sellaisen lääkärin\noikeuden tuomittavaksi, lausui Sarraille, että hänellä ei ole mitään\nsitä vastaan, sillä silloin saa hän tilaisuuden kertoa koko jutun. Tuo\nonneton isä horjui ja vaipui vihdoin tuolille hirmuisen todellisuuden\nmusertamana. Hänen tyttärensä raskaana, rikoksellinen, samalla kertaa\nuhri ja kanssarikoksellinen! Tuntui kuin koko maailma olisi musertanut\nhänen alleen. Hän nyyhkytti ja huitoi kuin hullu ympärilleen aivan kuin\nolisi koettanut suojella itseään kukistuneen maailman palasilta.\n\n\"Te olette murhaaja! Te olette murhaajia kaikki! Teidän pitää joutua\nkuritushuoneesen, teidän kaikkien!\"\n\nSérafine, joka istui Morangen vieressä, tahtoi taaskin tarttua hänen\nkäteensä ja taisteli urhoollisesti saadakseen hänen asettumaan.\n\n\"Ei, ei, te olette murhaaja! Ja teidän täytyy tulla tuomituksi\nkuritushuoneesen, teidän ennen muita!\"\n\nMutta Sérafine ei kuulustellut häntä, vaan puhui yhä, kertoi kauniita\nasioita, muistutti, miten hän aina oli pitänyt paljon Reinestä ja miten\nhän aina oli koettanut tehdä tämän tytön onnelliseksi.\n\n\"Ei, ei, te juuri olette murhannut hänen! Kuritushuoneesen,\nkuritushuoneesen te kaikki!\"\n\nSairaille oli sillä välin vienyt Mathieun syrjään, sillä hän vainusi\nhänestä todistajaa, jos asia alkaisi kallistua huonoon suuntaan.\n\n\"Minä olen itseni suhteen täydellisesti levollinen\", sanoi hän, \"ja\nparoonitar de Lowicz on parhaana suojanani, sillä hän on valehdellut,\nhän myöskin, kertomalla jutun sisarentyttärestään, jonka vanhemmat muka\nolivat lähettäneet, maaseudulta hänen luokseen. Haastettakoon minä vaan\noikeuteen, minä olen valmis vastaamaan puolestani. Erinomainen,\ntäydellisesti onnistunut leikkaus, jota opettajani Gaudekin olisi\nkadehtinut.\"\n\nMutta hän oli kalpea, hänen häränkuononsa vavahteli hermostuneesti, ja\nhänen suurista, harmaista silmistään leimusi katkeruuden tuli kohtaloa\nvastaan. Hän oli ryhtynyt tähän vaaralliseen yritykseen toivossa, että\nhän sitten aina voi luottaa paroonittaren suojelukseen, ja nyt pakoittaa\nhullumainen sattuma hänen ehkä vastaamaan teostaan tuomioistuimen\nedessä! Hän ei edes ollut varma saavansa sitä tuhatta frankia, jonka tuo\nnainen oli hänelle luvannut, sillä hän tunsi hänen kitsautensa, ja\nainoastaan pienen ystävättärensä tähden olisi hän sen maksanut.\nSarraille oli kärsinyt auttamattoman tappion, ja hän raivosi\nvoimattomuutensa tähden silloin kuin oli kysymyksessä onnen väkisin\nottaminen.\n\nMathieu palasi Sérafinen luokse, joka yhä oli jaellut Morangelle hyviä\nneuvojaan ja lohduttavia sanojaan. Hän otti päälleen osan\nvastuunalaisuutta ja puhui ikuisista omantunnon vaivoistaan. Mutta\nkaikki tuo pitää tulla haudatuksi lapsiparan kanssa, hänen haudallaan ei\nsaa kasvaa muuta kuin kauniita viattomia kukkia. Ja vähitellen alistui\nMorange, sana \"murhaaja\", jota hän hullun itsepäisyydellä oli\ntoistellut, tuli yhä harvemmin hänen huulilleen ja nyt kuului se vaan\npelkkänä kuiskauksena, jonka kyyneleet tukahduttivat. Hänen tyttärensä\nasia tuomioistuimen käsiteltäväksi, hänen ruumiinsa leikeltäväksi, hänen\nharha-askeleensa koko maailman tietoon, sanomalehtien kertomukset hänen\nrikoksestaan, niitten kuvaukset tästä inhoittavasta pesästä, josta isä\nhänen sitten oli löytänyt ... ei, ei sitä hän ei voi tahtoa, tuo nainen\noli oikeassa. Hänen kykenemättömyytensä kostamaan tyttärensä puolesta\nvei häneltä viimeisetkin voimat, hänen kaikki jäsenensä olivat niin\nveltot kuin olisi hän saanut kovasti selkäänsä, hänen päänsä oli tyhjä,\nja hänen sydäntään paleli. Hän pani kätensä ristiin ja kerjäsi ja\nrukoili kuin pilattu lapsi, kuin tunnon vaivoja kärsivä rikoksellinen,\njoka rukoilee armahdusta.\n\n\"Minä en tee kellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta älkää tekään tehkö\npahaa minulle. Näyttäkää hän minulle, antakaa minun nähdä hänet!\"\n\nSérafine, joka nyt vihdoinkin oli voittanut, tahtoi nousta ylös. Mutta\nMathieun täytyi auttaa häntä, sillä hän oli niin väsynyt. Kylmä hiki\nvirtasi hänestä, ja hetkeksi täytyi hänen nojata Mathieun käsivarteen.\nMathieutä kummastutti se, että Sérafine näytti niin vanhalta; tuntui\nsiltä kuin ne kuihtumisen oireet, jotka Mathieu jo oli huomannut,\nolisivat äkkiä voittaneet ja peittäneet hänen kasvonsa tuhansilla\nrypyillä.\n\nMorange ojensi vapisevan kätensä ja toisti lapsellisen valitusvirtensä:\n\n\"Minä pyydän, antakaa minun nähdä hänet ... minä en kellekään tee mitään\npahaa, minä istun aivan hiljaan hänen vieressään.\"\n\nSarraille täytti vihdoin hänen tahtonsa, koska hän nyt näytti\nkohtaloonsa alistuvaisemmalta. Tartuttiin kiinni hänen käsivarsiinsa ja\nhän talutettiin tuohon kauhistuttavaan huoneesen pienen käytävän päässä.\nMathieu ja Sérafine seurasivat häntä sinne sisään, ja tohtori seisahtui\navoimen oven luokse.\n\nTässä oli nyt samanlainen kauhun huone, jollaisessa sama mies kahdeksan\nvuotta sitten oli tavannut kuolleen vaimonsa. Samanlaiset pölyiset\nikkunat päästivät sisään samanlaista vihertävää valoa pihalta,\nsamanlaiset rasvaiset hotellihuonekalut olivat vieretysten neljän seinän\nvieressä, joitten punakukkaiset tapeetit olivat kosteudesta irtaantuneet\nirralleen. Ja likaiselta lavitsalta löysi nyt isä tyttärensä, pienen\nReinensä, epäjumalansa, jonka palvelus oli ollut koko hänen elämänsä\nsisältönä. Lapsen vahankalpeat kasvot pistivät jyrkästi silmiin mustien\nhiuksien keskeltä. Hänen pyöreät kasvonsa, jotka hänen elämänsä aikana\nolivat ilmaisseet niin paljon iloa ja nautinnonhalua, olivat kuolemassa\nmuuttuneet hirveän vakaviksi, ja ne ilmaisivat epätoivoista kaipuuta\nkaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli noin hirmuisella tavalla\njättäminen. Hän oli kuollut ja yksinään, ilman ainoatakaan elävää\nolentoa luonaan, ilman vahakynttilääkään. Lakana oli vedetty leukaan\nasti, ja pois oli pesty verikin, joka oli tunkeutunut läpi patjain ja\nvuotanut lattialle. Ja tuo suuri, kostea, punainen täplä lattialla oli\ntodistajana hirveästä näytelmästä.\n\nHorjuen, surusta humalaisena oli Morange seisahtanut. Valériekö vai\nReine, kumpi heistä? Hän tiesi, että äiti oli noussut tyttäressään ylös\nkuolleista, että he molemmat eivät koskaan olleet muu kuin sama nainen,\nja tämä oli nyt tullut todistetuksi sillä, että tytär oli saanut saman\nlopun kuin äitikin. Hetkeksi oli äidin kauneus puhjennut kukkaan\nkirkkaassa päivänpaisteessa, mutta nyt astui hän taas kuolon\nvaltakuntaan samasta kauheasta portista. Kaksi kertaa oli hän murhattu.\nJa Morange, tuo onneton, sai kärsiä sellaisen kidutuksen, jota yksikään\nmies ei ennen häntä ole kestänyt, sillä kaksi kertaa oli hän menettänyt\nrakastamansa naisen, kaksi kertaa oli hän saanut nähdä saman hirmuisen\nhäpeän, tämän rikoksien ja häväistyksien hirmumyrskyn, joka kiskoi\nsydämen hänen rinnastaan.\n\nHän lankesi polvilleen ja itki hillitsemättömän katkerasti, ja kun\nMathieu tahtoi häntä nostaa ylös, mutisi hän tuskin kuuluvasti:\n\n\"Ei, ei, antakaa minun olla, kaikki on mennyttä. He ovat jättäneet\nminun, toinen ensin, toinen sitten, ja minä yksin olen syypää kaikkeen.\nMinä valehtelin Reinelle sanoessani, että hänen äitinsä oli matkoilla,\nja nyt valehteli hän minulle, että hän muka olisi ollut kutsuttu tuohon\nlinnaan vieraaksi. Jos minä kahdeksan vuotta sitten olisin vastustanut\nValérie raukkani tyhmää ajatusta, jos minä en toimettomuudellani olisi\nauttanut, kun hän murhattiin, niin ei Reine parkani olisi tänään\njoutunut saman kauhean kohtalon alaiseksi. Se on minun vikani, se olen\nminä, yksinään minä, joka olen tappanut heidät. He eivät tienneet itse\nmitään, nuo naisparat, ja eikö minun olisi silloin pitänyt suojella\nheitä, neuvoa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi? Mutta minä olen\ntappanut heidät, minä se olen murhaaja!\"\n\nHän nieli nyyhkytyksiään, koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuoleman\nkylmyys jäykistytti hänen jäsenensä.\n\n\"Ja minä viheliäinen hullu, liian suurella rakkaudellani olen minä\ntappanut heidät! He olivat niin kauniit, heillä oli niin paljon syitä\npäästäkseen rikkaiksi, iloisiksi, onnellisiksi! He olivat valloittaneet\nkoko sydämeni, minä elin ainoastaan heitä varten ja heidän kauttaan. Kun\nValérie meni pois, tuli Reine minun tahdokseni, minä aloin uudestaan\nuneksia samoja kunnianhimoisia unelmia, joita hänen äitinsäkin oli\nuneksinut, ja ajattelin ainoastaan, miten voisin ne toteuttaa tyttäreni\nsuhteen, johonka koko hellyyteni oli suunnattuna. Ja minä olen tappanut\nheidät, tämä kaksinkertainen rikos oli seurauksena siitä minun\nhulluudestani, että tahdoin kohota uhraamalla ensin sen olentoparan,\njoka poistettiin väkivallalla tieltä ja vei äidin mukanaan, ja sitten\ntyttäreni, joka esimerkin turmelemana ja saman intohimon saastuttamana\neli ja hengitti samaa verivirtaa. Oh, kun minä ajattelen, että vielä\ntunti sitten voin sanoa itseäni onnelliseksi siitä syystä, että minulla\nmuka on vaan tämä tytär, että minulla on ainoastaan hän\nrakastettavanani! Millainen typerä elämän ja rakkauden pilkka! Ja nyt\nhän on kuollut, hän niinkuin äitinsäkin, ja minä olen aivan yksin,\nminulla ei ole ketään rakastettavanani, ei ketään, joka minua\nrakastaisi. Ei vaimoa eikä tytärtä, ei toivoa, ei tahtoa, yksin olen,\nyksin ikuisesti!\"\n\nHän vaipui lattialle, tyhjänä, velttona kuin riepu, ja tuskin oli\nhänellä voimia likistää Mathieun molempia käsiä ja kuiskata:\n\n\"Ei, ei, älkää sanoko mitään. Te yksin olette oikeassa. Minä olen ajanut\nluotani elämän, ja elämä on lopulta vienyt minulta kaikki.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja\nsynnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat taas kuluneet,\nolivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja\nkiitos siitä perheen ainaiselle lisääntymiselle ja hedelmälliselle\nmaalle, joka oli heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa.\nJumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi heidän\nkykeneväisyydessään rakastamaan, olemaan hyviä, elämään terveellisesti,\nja heidän tarmonsa teki muun, heidän työhalunsa, heidän tyyni\nkestäväisyytensä niissä välttämättömissä töissä, jotka luovat ja\njärjestävät maailman. Mutta ilman ainaista taistelua eivät he voittoa\nsaaneet näinä kahtenakaan vuotena. He olivat vieläkin valloitusretkensä\nvaikeassa alussa, he saivat usein itkeä ja tuntea tuskia. Kun ahdas\nmetsästyspaviljonki ei enään riittänyt, tuli heille suuria murheita,\nkoska oli saatava aivan uusi maalaistalo rakennuksineen ja\nulkohuoneineen. Kustannukset olivat melkoiset, ja usein uhkailivat\nlaihot olla maksamatta käsityöläisten laskuja. Ja sitä mukaan kuin\nmaanviljelys kasvoi tarvittiin lisään karjaakin, hevosia, palvelusväkeä,\nlukuisa väestö, jonka silmällä pitäminen sai heidät usein nääntymään\ntyötaakan alle, niin kauvan kuin eivät vanhimmat lapset vielä kyenneet\nottamaan kannettavakseen osaa taakasta. Mathieu oli ottanut\nmaanviljelyksen johdon ja paransi viljelystä ehtimiseen uhraten sille\nkaiken ajatus- ja työvoimansa saadakseen maan antamaan itsestään kaiken\nsen elämän, joka sen povessa uinuili. Marianne hoiti navettaa,\nmaitokamaria, kanalaa ja osoitti samalla olevansa ensi luokan\nkirjanpitäjä; hän maksoi kaikki maksettavat ja keräsi kaikki saatavat.\nJa kaikista murheista, vastoinkäymisistä ja välttämättömistä\nerehdyksistä huolimatta, palkitsi onni kuitenkin menestyksellä heidän\nponnistuksensa.\n\nMaatila laajeni taaskin kolmellakymmenellä hehtaarilla hiekkamaata aina\nMonvalin kylään asti, ja ylämaalla lisääntyi metsä kolmellakymmenellä\nuudella hehtaarilla Mareuiliin päin. Mathieun taistelu tuli vaikeammaksi\nja ankarammaksi näitä hedelmättömiä mäkiä vastaan, aina sen mukaan kuin\nhänen toiminta-alansa laajeni, mutta hänen onnistui kuitenkin tehdä ne\nvuosi vuodelta hedelmällisemmiksi, ja kiitos siitä vedelle, jolla hän\nniitä kaikilta puolin kasteli. Ylämaalle oli hän laittanut leveitä teitä\näsken hankkimiensa metsäin kautta, hän tahtoi saada liikeyhteyttä ja\ntoteuttaa suunnitelmansa, joka oli sellainen, että hän käyttäisi\nmetsässä olevia aukeita paikkoja laidunmaina, jonne hän laskisi\nkarjansa, kunnes voisi ryhtyä suuremmassa määrässä karjanhoitoon.\nTaistelu riehui siis kaikilla suunnilla, ja voiton mahdollisuudet\nlisääntyivät yhä enemmän, sillä jos toisen pellon viljasta ei tullut\nsatoa, korvautui vahinko siten, että toinen antoi sitä suuremman tulon.\nSama oli lasten laita, jotka kasvoivat yhä talon tilusten laajetessa;\nne, jotka olivat hitaampikasvuisia, näyttivät ikäänkuin kiihoittavan\ntoisten edistymistä. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat\nneljäntoista vuotiaita, saivat alituiseen palkkioita koulussa ja\nsaattoivat häpeään kahta vuotta nuoremman Ambroisen, joka oli liian\nvilkas ja ajatteli sentähden usein kaikkea muuta kuin läksyjään. Neljä\nmuuta lasta, Gervais, Rose ja Claire sekä nuorin, Grégoire, olivat liian\npieniä lähetettäviksi joka päivä Pariisiin, ja he viettivät reipasta\nulkoelämää saamatta kuitenkaan liian paljon naarmuja ja sinimarjoja. Ja\nkun Marianne näiden kahden vuoden lopulla synnytti kahdeksannen\nlapsensa, pikku Louisen, ei hänen henkensä ollut vaarassa, niinkuin\nGrégoiren syntyessä, mutta hän toipui hyvin hitaasti, sillä hän oli\nnoussut vuoteesta liian aikaiseen pyykinpesun tähden. Kun Mathieu näki\nhänen taas jalkeilla pienoinen sylissään, vietti hän taaskin riemun\nhetken kaikista suruista ja huolista huolimatta. Taaskin lapsi, taaskin\nenemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmalle, uusi sarka\nkylvetty tulevaisuutta varten.\n\nHedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä maan ja naisen kautta,\nvoittaen kuoleman voimat, loi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle\nlapselle taistelun ja työn avulla ja synnytti alituisesti enemmän elämää\nja toivoa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKului taaskin kaksi vuotta. Mathieu ja Marianne saivat vieläkin lapsen,\ntytön. Ja samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled\nylämaan länsipuolella kaikella sillä rämeiköllä, joka ei vielä ollut\ntullut kesytetyksi. Mutta tämä puoli maatilaa oli nyt valmiina, enemmän\nkuin sata hehtaaria maata, jossa tähän asti oli kasvanut ainoastaan\nsaraheinää ja ruokoa, oli viljelty ja kantoi runsaita satoja. Ja\nkanavoittu vesi johdettiin alas hiekkaisille viertomaille, ja siitä ne\nmuuttuivat hedelmällisiksi. Se oli elämän vastustamatonta valloitusta,\nhedelmällisyys levisi päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista\nesteistä huolimatta, korvasi vahingot ja vuodatti joka hetki maailman\nsuoniin yhä enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.\n\nNyt oli se Séguin, joka kehoitti Mathieutä hankkimaan itselleen uuden\nmaakappaleen, hän koetti oikein houkuttelemalla saada Mathieun ottamaan\nyhdellä kertaa kaiken jälellä olevan maan, metsät ja nummet, lähes\nkaksisataa hehtaaria. Hän oli aina rahapulassa, hän tarjosi erityisiä\netuja ja lupasi halvemmalla hinnalla. Mutta Mathieu oli varovainen eikä\nottanut tarjousta vastaan, hän oli siksi viisas, ett'ei tahtonut luopua\nalussa tekemästään suunnitelmasta, jonka mukaan hän viljeli ainoastaan\nasteettain, tarpeen mukaan. Ja koko nummen ostamisessa itäpuolella\nrautatien varrella oli eräs vaikeus: siellä oli muutaman hehtaarin\nsuuruinen maa-ala, joka leikkasi nummen keskeltä kahtia ja joka kuului\nLepailleurille. Lepailleur ei kuitenkaan ollut koskaan käyttänyt tätä\nmaata hyödykseen. Kun Mathieun nyt oli valittava uusi maa-ala itselleen,\nvalitsi hän länsipuolella sen alueen, joka oli vielä ostamatta tuosta\nylhäällä olevasta suomaasta; hän tahtoisi vastaisuudessa, lausui hän,\nkeskustella nummimaan ostosta, kun mylläri ensin olisi luovuttanut\nalueensa. Mathieu tiesi muuten, että mylläri kadehti ja inhosi häntä\nsiihen määrään, aina siitä asti kuin hänen viljelysyrityksensä olivat\nalkaneet kukoistaa, että hän ei voinut ajatella yrittääkään tuon alueen\nostamista ja oli varma siitä, että keskusteluista ei tulisi mitään.\nSéguin taas väitti, että hän kyllä saa tuon miehen järkiinsä, häntä\nhuvitti ajatus saada tuo maa-alue ilmaiseksikin, kun hän vaan ryhtyisi\nasiaan. Mutta Mathieu oli itsepäinen ja tahtoi ensin keskustella\nLepailleurin kanssa, ennenkuin hän allekirjoittaa kontrahdin nummimaan\nostosta.\n\nKului muutamia viikkoja. Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Antinkadun\nvarrella olevaan taloon kauppakirjaa tekemään, ei hän tavannut Séguinia,\nvaikka tämä oli kirjeessä ilmoittanut olevansa kotona. Palvelija, joka\nvei hänen toisessa kerroksessa olevaan suureen saliin, sanoi, että herra\ntulee varmaankin pian kotiin. Mathieu katseli ympärilleen hämmästyneenä\nsiitä huolimattomasta siivosta, joka oli tässä loistavassa huoneessa ja\njota hän ennen oli ihaillut, siinä kun oli komeita huonekaluja,\nharvinaisia taideteollisuuskokoelmia, tinaesineitä ja kirjoja. Nämä\naarteet olivat tosin vielä jälellä, mutta ne olivat pölyssä ja oman\nonnensa huomaan heitettyinä. Ahdasmielinen Séguin, joka ajatteli\nainoastaan, mitenkä hän voisi tulla huomatuksi, eikä voinut kauvankaan\npysyä kiinni samassa oikussaan, oli luopunut taiteentuntijan rollista,\njoka ei häntä paljon huvittanut, ja oli nyt palannut ainoaan,\ntodelliseen, kiihkoonsa: hevosiin. Kilpa-ajohevoset täydensivät nyt\nhänen rappiotilansa, jonka alkusyynä oli ollut peli ja rakastajattaret.\nLopullinen perikato lähestyi kuitenkin yhä enemmän, ja tuosta\nsalonkifilosoofista, joka oli ollut lukemattomissa keskusteluissa\nSanterren kanssa kirjallisuudesta ja yhteiskuntaopista, oli nyt jälellä\nainoastaan ytimetön pessimisti, joka itse oli tuhonnut itsensä ja jonka\nviha elämään oli vähitellen tullut todelliseksi oltuaan ensin ainoastaan\nteeskenneltyä.\n\nMathieun tarkastellessa huonetta astui sisään pitkäkasvuinen,\nvaaleanverinen, kaunis tyttö, joka oli puettu yksinkertaiseen, mustaan\nsilkkileninkiin, mikä teki hänen miellyttävän arvokkaaksi.\n\n\"Minä luulin lasten olevan täällä.\"\n\nHän hymyili vieraalle ja alkoi järjestellä papereita Séguinin\nkirjoituspöydällä sellaisen emännän arvokkaisuudella, joka tahtoo päästä\noikeuksiinsa ja olla ylikomentajana.\n\nMathieu tunsi hänen, sillä hän oli nähnyt tämän tytön viime vuoden\nkuluessa ottavan talossa komennon, jotavastoin Valentinen\nvastenmielisyys talouden hoitoon kasvoi kasvamistaan. Hänen nimensä oli\nNora ja hän oli saksalainen, kotiopettajatar, musiikkiopettajatar, ja\nValentine oli ottanut hänen oikeastaan hoitamaan lapsia, sittenkun\nhänen oli täytynyt eroittaa palveluksestaan Céleste, joka\nvarovaisuuskeinoistaan huolimatta oli taaskin tullut raskaaksi. Muuten\nse oikeastaan olikin Séguin joka oli hankkinut Noran, helmen, jonka hän\noli varastanut eräältä perheen ystävättäreltä, kuten hän iloisesti\nsanoi. Ja pian kävi selville, että Nora olikin Séguinin jalkavaimo ja\nettä Séguin oli nähtävästi ottanut hänen kotiinsa ainoastaan sentähden,\nettä voisi tavata häntä sitä useammin ja ennen kaikkea voidakseen\nparemmin vartioida häntä, sillä Séguin oli hänen suhteensa hyvin\nmustasukkainen. Tuo kaunis tyttö, jolla oli aistillinen suu ja\nlapsellisen julkeat silmät, näkyi luodunkin herättämään levottomuutta ja\nepäluottamusta.\n\n\"Te odotatte herra Séguinia\", sanoi hän vihdoin. \"Minä tiedän, että hän\non kutsunut teidät tänne; hän tulee varmaankin pian kotiin.\"\n\nMathieu, joka oli tarkastellut tyttöä, tahtoi tehdä kokeen.\n\n\"Hän on ehkä mennyt ulos vaimonsa kanssa\", sanoi Mathieu. \"Hehän käyvät\nusein yhdessä kaupungilla...\"\n\n\"Hekö!\" huudahti tyttö nauraen, mikä oli hyvin sopimatonta\nkotiopettajattarelle. \"Teille on kerrottu väärin, herrani. Heillä ei\nkoskaan ole sama matka. Minä luulen, että rouva on kirkossa, ellei hän\nole jossakin muualla.\"\n\nJulkeana ja pilkallisen näköisenä alkoi hän taaskin kävellä huoneessa\njärjestellen esineitä, ja ehtimiseen antoi hän hameittensa kosketella\nMathieutä; hänessä näytti asuvan vaistomainen tarve tarjota itseään\nheti, kun hän vaan oli tullut kahden kesken jonkun herran kanssa.\n\n\"Oh, millainen talo!\" jatkoi hän matalalla äänellä, aivankuin olisi\npuhunut itsekseen. \"Näin vähän täällä välitetään herraparasta! Parasta\nolisi, ett'ei rouva olisi aamusta iltaan niin paljon muissa hommissa.\"\n\nValentine muissa hommissa! Voidakseen käsittää näitten sanain\npilkallisuuden, täytyi tietää -- niinkuin Mathieu tiesikin -- että\nValentine oli puoli vuotta sitten parantanut Santerren kanssa välinsä,\njotka lähes kolme vuotta olivat olleet särkyneinä. Nyt tahtoi Valentine\nottaa Santerren vastaan kotonaankin, hän sulkeutui koko iltapäiväksi\nSanterren kanssa pieneen salonkiinsa, ja nähtävästi tarkoitti\nkotiopettajatar juuri tätä sanoissaan, että rouva on \"muissa hommissa.\"\nSanterre oli valloittanut Valentinen sinä aikana, jolloin hän piti tätä\ntarpeellisena saadakseen menestystä romaanikirjailijana, mutta kun\nValentine tuli tarpeettomaksi ja vieläpä haitalliseksikin, oli Santerre\nlopettanut raa'alla ja häikäilemättömällä tavalla kaikki suhteet hänen\nkanssaan. Epätoivoisena tästä välien rikkoontumisesta oli Valentine\nsitten alkanut kummastuttaa ystävättäriään uskonnollisella hartaudellaan\nja hänestä tuli yhtä ahkera kirkonkävijä kuin hän oli ennenkin ollut\nollessaan kotona äitinsä luona ankaran uskonnollisessa Vaugeladen\nperheessä. Kun hän oli luopunut siitä vapaasta käytöstavasta, jota\nhän oli noudattanut miehensä ystäväin keskuudessa, vaipui hän\nliioiteltuun ahdasmielisyyteen. Samoin kuin Wagnerin musiikki oli\nroomalaiskatoolilaisuuskin vanhanaikuista ja vanhentunutta; hän odotti\nuutta verenhimoista Antikristusta, joka pesisi pois maailman synnit.\nTosin väitettiin, että hän oli koettanut saada itselleen toista\nrakastajaa, mutta sitä ei voitu todistaa. Séguin, joka piti uskontoa\nyksinomaan muotiasiana, oli hetkiseksi lähestynyt häntä ja mennyt\nsovinnollisuudessaan niin pitkälle, että hän seurasi vaimoaan\nkirkkoonkin. Mutta alkooviriidat alkoivat sitten melkein heti, vielä\nkiivaampina kuin ennen, ja nyt tuli kaikki sovinto mahdottomaksi.\nSittenkuin Nora oli saanut Séguinin valtaansa, oli Séguin palauttaakseen\nrauhan kodissaan saanut päähänsä tuoda taaskin perheesensä entisen\nystävänsä Santerren, jota hän yhä kohtasi klubissa. Tämä kävi päinsä\nhyvin luonnollisesti ja yksinkertaisesti. Romaanikirjailija tiesi, että\nhänellä oli ollut niin suuri apu naisista kuin hän suinkin voi toivoa ja\nettä hänen nyt täytyi joko mennä naimisiin tai tehdä vuoteensa toisen\nmiehen pesään. Mutta hän hylkäsi vieläkin avioliiton sekä\nperiaatteittensa että persoonallisen vastenmielisyytensä tähden. Hän oli\nniinkuin Séguinkin neljänkymmenen yhden vuotias, Valentine lähenteli\nkolmeakymmentä kuutta; eikö nyt ollut se ikä, jolloin etsitään lepoa ja\njolloin on viisainta ajatella yhtä niistä kestävimmistä ja lujimmista\nsiteistä, joita maailma sallii? Niin Valentine kuin muutkin. Santerrehan\ntunsi Valentinen, joka oli rikas, joka otettiin mielellään vastaan\nhienoimmissakin seurapiireissä, sen lisäksi vielä nykyään uskonnollinen,\nja täytti siis kaikki toivottavat vaatimukset. Ja sillä välin kuin\ntaloudellinen perikato talossa alkoi tulla yhä uhkaavammaksi, olivat\nolot siellä järjestyneet seuraavalla tavalla: mies ja kotiopettajatar,\nvaimo ja miehen hyvä ystävä; nuo kolme lasta kasvoivat Jumalan\nkaitselmuksen alaisina ilman pienintäkään huolenpitoa.\n\nÄkkiä kuului kimakkaa huutoa, ja Andrée hyökkäsi sisään Gastonin takaa\najamana.\n\n\"Nono! Nono! Hän tahtoo tukistaa minua!\"\n\nHänellä oli mitä ihanimmat, vaaleat hiukset, jotka liehuivat pienten\nkasvojen ympärillä; veli, joka oli neljäntoista vuotias, siis neljä\nvuotta vanhempi siskoaan, oli hoikka ja laiha kuin isänsäkin, ja hänellä\noli kylmät, siniset silmät kalpeissa kasvoissaan. Hän sai vihdoin kiinni\nsisarensa ja tukisti häntä kaikesta voimastaan.\n\n\"Oi, miten paha hän on, estä häntä, Nono!\" huusi tyttö itkien ja tarttui\nkotiopettajattaren hameisiin.\n\nMutta Nora tyrkkäsi hänen luotaan ja torui:\n\n\"Hiljaa, Andrée! Aina te tappelette! Tämä on sietämätöntä.\"\n\n\"Minä en sanonut hänelle mitään, minä istuin lukemassa\", selitti pikku\ntyttö itkien. \"Silloin tuli hän ja otti minulta kirjan ja tuli minun\npäälleni...\"\n\n\"Hän on tyhmä, hän ei tahdo koskaan leikkiä\", vastasi Gaston ja nauroi\nilkkuvasti. \"Se on sinun omaksi hyödyksesi kun minä sinua hiuksista\nvedän, sillä siten tulevat ne pitemmiksi.\"\n\nKotiopettajatar yhtyi hänen nauruunsa, ja hänen mielestään tämä oli\nhyvin hauskaa. Hänen mielestään Gaston oli aina oikeassa, ja hän antoi\npojan itsevaltaisesti hallita molempia sisariaan, sekä myöntyi siihenkin\nleikkiin, jota tämä hänen itsensä kanssa harjoitti hypäten esimerkiksi\nhänen olkapäilleen tai pannen kylmän kätensä hänen niskaansa.\n\nMathieu oli kummissaan, vieläpä hieman suuttunutkin. Silloin tuli sisään\ntohtori Boutan. Pikku Andrée, joka piti tohtorista hänen iloisen\nhyväsydämisyytensä tähden, juoksi jo rauhoittuneena häntä vastaan ja\ntarjosi poskensa suudeltavaksi.\n\n\"Hyvää päivää, lapseni. Minä odotan äitiäsi, joka lähetti minulle\naamulla sähkösanoman, mutta ei liene vielä itse tullut kotiin. Minä olen\nmuuten tullut liian aikaiseen. Vai niin, rakas Mathieu, tekin olette\ntäällä.\"\n\n\"Niin olen. Minä odotan herra Séguinia.\"\n\nHe löivät kättä sydämellisesti. Sitten katsahti tohtori Noraan ja kysyi,\noliko rouva Séguin pahoinvointinen, koska hän oli kutsunut häntä\nluokseen sähkösanomalla. Nora vastasi kylmästi, että hän ei tiedä. Kun\ntohtori nyt kysyi Lucietä, jota hän ei nähnyt, vastasi Nora vihdoin:\n\n\"Lucie makaa.\"\n\n\"Makaako hän? Sittenhän se onkin hän, joka on sairaana?\"\n\n\"Ei, hän ei ole sairas.\"\n\nBoutan tarkasteli taas Noraa viisailla silmillään, jotka näyttivät\ntahtovan tunkeutua tuon tytön sydämeen. Hän ei kuitenkaan kysynyt\nenempää.\n\n\"Hyvä on, minä odotan.\"\n\nNora lähti vihdoinkin matkaansa ja vei mukanaan Gastonin ja Andréen,\njonka hän hieman yrmeästi tyrkkäsi edelleen. Nora oli hieman\nhämmästyksissään tuosta tutkivasta katseesta, joka lakkaamatta seurasi\nhäntä, kunnes hän sai oven kiinni.\n\nBoutan oli kääntynyt Mathieun päin. Hetken seisoivat he ääneti ja\nkatsoivat toisiaan. Kumpikin tunsi olosuhteet ja kumpikin pudisti\npäätään.\n\n\"Mitä te sanotte tuosta naisesta?\" kysyi tohtori vihdoin hiljaan. \"Minua\nhän pelottaa. Oletteko tarkastanut hänen suutaan ja silmiään, jotka\nmuuten ovat kauniit? Minä en koskaan ennen ole noin selvästi nähnyt\nrikoksellisuuden leimaa noin hurmaavilla kasvoilla. Mutta toivokaamme,\nettä minä olen erehtynyt!\"\n\nTaas syntyi hiljaisuus; tohtorikin teki kierroksen huoneessa, ja kun hän\npalasi Mathieun luokse, huomautti hän viittauksella sitä\nsiivottomuutta, joka vallitsi kaikkialla.\n\n\"Se oli välttämätön seuraus, ja tekin olette seurannut tätä\nrappeutumista sen koko kehityskautena, eikö totta? Minä tiedän kyllä,\nettä minua nauretaan, että minua kutsutaan intoilijaksi, ja väitetään,\nettä kaikki erikoislääkärit ovat samanlaisia. Mutta jos minä olen\nitsepäinen, niin olen minä sitä sentähden, että olen vakuutettu olevani\noikeassa. Mitä näihin Séguineihin tulee, niin on aivan selvää, että koko\nonnettomuus johtuu avioliitossa käytetyistä ehkäisykeinoista, kun mies\nja vaimo ovat turmelleet ja kiihoittaneet toisiaan siinä\nitsepäisyydessään, ett'eivät tahdo lapsia. He ovat kuitenkin\nvaromattomuutensa tähden saaneet yhden, ja sitten tulee mies aivan\nhulluksi mustasukkaisuudesta, rääkkää vaimoaan, hylkää hänen ja jättää\nalttiiksi lankeemukselle ja turmelukselle. Molemminpuolinen aviorikos on\nloogillisena seurauksena sellaisten luonteitten kesken siitä syystä,\nettä he lakkaamatta ärsyttävät toisiaan ja myrkyttävät toistensa elämän\nkiihoittavissa huvitteluissaan. Nyt on ero täydellinen, perhesiteet\nkatkenneet, herran rakastajatar ja rouvan rakastaja ovat asettuneet\nperhelieden ääreen, ja nyt he kaikki neljä käyttävät inhoittavia\nehkäisykeinojaan. Minä tunnustan, että tuollainen saa minut\nraivostumaan, ja minä puhun tästä vaan sydäntäni keventääkseni enkä\nsanoakseni mitään uutta.\"\n\nHän oli suuttunut, hän, joka muuten oli niin lempeä. Hänen hillitty\näänensä tuli tavattoman teräväksi ja innokkaaksi:\n\n\"Puhutaan paljon meidän muodinmukaisesta hermostumisestamme, meidän\nheikontumisestamme, meidän heikoista lapsistamme, jotka syntyvät\nmaailmaan sairaista, epänormaalisista, hysteerisistä naisista. Mutta\npaitsi muita pienempiä ja tärkeitä syitä ovat avioliitossa käytetyt\nehkäisykeinot se suuri syy, joka myrkyttää elämän ja terveyden. Juuri ne\nsyöksevät meidät tähän ennenaikaiseen turmelukseen ja tuhoavat lopuksi\nmeidät tykkänään. Petetty luonto kostaa sillä, että se saa aikaan\nsisällisiä häiriöitä ja tauteja. Monta sellaista naista, jotka ovat\ntulleet sairaiksi, kiihkomielisiksi ja turmeltuneiksi näitten salaisten\nkeinojen kautta, olen minä nähnyt tulevan terveiksi raskauden jälkeen.\nMitä enemmän näitä keinoja käytetään, sitä enemmän heikontuu ja huononee\nkansa, ja meitä uhkaa uudenaikainen hermosairaus, ruumiillinen ja\nhenkinen vararikko. Katsokaa meidän naisia ja verratkaa heitä\nmuinaisajan tukevaan naisväkeen. Meidän sukupuolettomia, vapisevia,\nhelposti pelästyviä naisia luomme me itse ehkäisykeinojemme avulla,\ntaiteemme ja kirjallisuutemme avulla, perheitten lapsien lukumäärän\nrajoittamisyrityksillämme ja rahanhimon voimalla. Ja sanokaa minulle,\noletteko koskaan nähnyt selvempää esimerkkiä yhteiskunnan\nkukistumisesta? Täällä näytellään nyt juuri aikamme suurinta\nmurhenäytelmää, turmeltumista elämään kyllästymisen ja tahallisen ja\njärjestelmällisen hedelmättömyyden kautta. Mitä kannattaa eläminen,\nkoska jokainen syntyvä olento on onneton raukka? Ah noita lapsiraukkoja,\nniitä minä enimmin surkuttelen, enkä minä voi tulla tänne tuntematta\nsydämeni kouristuvan.\"\n\nBoutan jatkoi sitten hiljaisemmin, lausui, että hän sydämestään rakasti\npikku Andréeta, joka oli niin hellämielinen ja toisenlainen kuin muut,\nniin että äiti väliin leikillään syytti hänen imettäjäänsä\nCatichea, joka muka oli tehnyt hänet omaksi lapsekseen tyhmällä\ntalonpoikaismaidollaan, joka näkyi siitäkin, että hän tuli niin vähän\nsukuunsa, oli aina tyyni ja iloinen eikä koskaan kiihoittunut, vaikka\nveli häntä ehtimiseen ärsytteli. Gastonista sitävastoin ei tohtori\npitänyt, sillä hän oli ahdasmielinen, raaka, itsevaltainen ja itserakas.\nMutta kaikkein enin pani hän huomiota Lucieen, joka nyt oli kahdentoista\nvuotias, kalpea, hoikka tyttö, jolla oli vaaleahkot hiukset ja\nuneksivat, vaaleansiniset silmät. Hän oli tavattoman aikaiseen\nkehittynyt, ja hänen oli vallannut kauhistus ja vastenmielisyys siihen\nverivirtaan, joka teki hänet naiseksi. Tohtori oli huomannut hänessä\nmitä omituisempia oireita, yhä kasvavan vastenmielisyyden lihallisiin\naistintoihin, jonkinlaisen aikaiseen kypsyneen mystisismin, joka sai\nhänen haaveilemaan enkeleistä, puhtaista neitseistä ja eetterisestä\nviattomuudesta. Kaikki elämä -- muurahaispesä, mehiläiskeko, linnunpesä,\njossa oli pieniä, alastomia poikasia -- vaivasi häntä, inhoitti häntä\nsiihen määrään, että hän väliin suorastaan oksenti. Ja tohtori sanoi,\nettä hän oli pessimistisien vanhempainsa oikea lapsi, vanhempain, jotka\nkauhistuivat elokasta ja lämmintä hedelmällisyyttä.\n\nNyt hyökkäsi Valentine sisään kuin tuulispää. Hän tuli aina kaikkialle\nliian myöhään ja oli aina pää pyörällä jonkun odottamattoman asian\ntähden. Hän oli yhtä laiha ja elokas kuin ennenkin, ja vaaleat hiukset\nolivat vielä kuin sädekehänä hänen hienojen, kuoppaisten kasvojensa\nympärillä.\n\n\"Hyvää päivää, herra Froment, hyvää päivää, tohtori Boutan. Pyydän\nanteeksi, että olen antanut teidän odottaa. Minä menin Madeleinekirkkoon\nkuulemaan abbé Levasseurin saarnan alkua ja aijoin poistua hetken\nkuluttua -- minähän olin pyytänyt teitä tänne --, mutta sitten minä\naivan unohdin teidän, abbé puhui niin kauniisti, että hän sai minut\nkokonaan valtaansa.\"\n\nHän oli vielä aivan haltioissaan ja hänen katseensa oli puoliksi\nsammunut. Hänen mielestään oli abbé kuitenkin ollut liian maltillinen,\nhän oli vertaillut nykyajan aatteita toisiinsa ja ollut sitä mieltä,\nettä sovinto uskonnon ja tieteen välillä on mahdollista.\n\n\"Eikö teillä ole minkäänlaista hermotautia?\"\n\n\"Minullako? Ei! En minä ole pyytänyt teitä tänne itseni vaan Lucien\ntähden, joka on suurena surun aiheena. Minä en ymmärrä häntä. Voitteko\najatellakaan sellaista, että hän kieltäytyi aamulla nousemasta ylös\nvuoteestaan. Kun minä sain kuulla sen, menin itse hänen luokseen; ensin\nei hän vastannutkaan vaan kääntyi seinään päin. Sitten sanoi hän\nvähintäin parikymmentä kertaa, että hän tahtoo mennä luostariin; mitään\nparempaa selitystä ei hän antanut, vaan oli vaalea kuin palttina ja\ntuijotti eteensä. Mikä teidän mielipiteenne on näitten uusien oikkujen\nsuhteen?\"\n\n\"Onko yöllä tai eilen illalla tapahtunut jotakin?\" kysyi tohtori.\n\n\"Yölläkö, ei, ei mitään, ei ainakaan minun tietääkseni. Ei eilen illalla\nmyöskään. Minä olin yksin kotona enkä käynyt ulkona; ystävämme Santerre\ntuli tänne aikaiseen ja joi kupin teetä, minä menin hänen kanssaan\npieneen salonkiini sanottuamme ensin lapsille hyvää yötä päästäksemme\nkuulemasta heidän meluaan. He menivät levolle tavalliseen aikaan.\"\n\n\"Nukkuiko Lucie hyvin, eikö hän valitellut?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä. Hänellä ei näytä olevan kärsimyksiä. Minä en luule,\nettä hän on sairas, sillä voittehan ymmärtää, että minä en olisi nyt\nmennyt iltapäivällä ulos, jos olisin ollut vähänkin levoton hänen\nsuhteensa. Mutta minä tahdoin joka tapauksessa kysyä neuvoa teiltä,\nsillä tämä on joka tapauksessa hyvin kiusallista, tuo hänen\nitsepäisyytensä, ett'ei hän tahdo nousta ylös. Mennään nyt hänen\nhuoneesensa, ja torukaa häntä ankarasti, tohtori, laittakaa niin, että\nhän heti nousee ylös!\"\n\nSéguin oli juuri tullut sisään. Hän oli kuullut vaimonsa viimeiset\nsanat, hän likisti vaan hiljaan Boutanin kättä, jotavastoin Valentine\nlähti huoneesta tohtorin kanssa. Sitten pyysi Séguin anteeksi\nMathieultä.\n\n\"Anteeksi, rakas herra Froment, että olen antanut teidän odottaa. Minun\nyksi hevosistani on kipeä, eräs erinomainen juoksija, josta minä toivon\npaljon. Niin, kaikki menee päin mäntyä... Puhukaamme nyt keskinäisistä\nasioistamme. Niittenkään suhteen ei minulla ole ollut onnea.\"\n\nHän alkoi sättiä Lepailleuria, joka maastaan oli vaatinut niin suurta\nhintaa, että kaikki keskustelut siitä tulivat mahdottomiksi. Mylläri ei\nmuuten ollut voinut salata kiukkuaan Mathieun voiton johdosta: suurten,\nviljelemättömäin alueitten tähden, joilla ohdakkeet olivat vuosisatoja\nesteettömästi kasvaneet, mutta jotka nyt tuottivat runsaita satoja. Hän\noli ollut aivan raivostunut maahan, tuohon sydämettömään äitipuoleen,\njoka oli niin ankara hänelle, talonpojan pojalle, ja niin hyväntahtoinen\ntuota herrasmiestä kohtaan, joka oli pudonnut sinne taivaasta\nkääntääkseen ylösalaisin koko paikkakunnan. Hän oli virnistellyt ja\nsanonut, että nuo orjantappurapensaat ovat nyt kullan arvoisia, koska\nkerran löytyi loitsijoita, jotka voivat loihtia viljaa kivistä.\n\n\"Niinkuin tiedätte, olen minä itse ottanut vaivakseni matkustaa hänen\nluokseen. Hän on itse kerran tullut minun luokseni tarjoomaan kaupaksi\nmaatilkkuaan, mutta silloin en minä luonnollisesti tahtonut ostaa sitä,\nsillä minä halusin jo silloin myydä koko maatilani. Eikä hän tietysti\njättänyt minuakaan pilkkaamatta ja muistutti minulle, miten tyhmästi\nminä silloin olin menetellyt. Minun teki oikein mieleni antaa hänelle\nkorvapuustin. -- Vai niin, hänellä on nyt pieni tyttö?\"\n\n\"Niin on, pikku Thérèse\", vastasi Mathieu ja hymyili, sillä hän oli jo\nedeltäpäin ollut varma keskustelujen tuloksesta. \"Se onnettomuus,\nniinkuin hän sanoo, kohtasi häntä viime vuonna. Hän on siitä vieläkin\nhyvin suuttunut; ensin oli hän hävytön vaimolleen, sitten koko\nyhteiskunnalle, kaikille pyhimyksille ja itse meidän Herrallemmekin. Hän\non itserakas ja kostonhimoinen mies.\"\n\n\"Niin, ja minä loukkasin häntä myöskin siten, ett'en alkanut ihailla\nhänen poikaansa, Antoninia, joka lienee teräväpäisimpiä oppilaita\nJanvillen koulussa.\"\n\nMathieu hymyili yhä.\n\n\"No, sitten en minä ihmettelekään, että ette onnistunut. Eräänä päivänä\nkun minä neuvoin vanhempia lähettämään Antonin maanviljelyskouluun,\nluulin minä, että he alkavat piestä minua. Heidän unelmansa on tehdä\nhänestä herrasmies.\"\n\nLyhyesti, siitä kaupasta ei siis tullut mitään, ja Séguinin täytyi\ntyytyä tähän eikä hän voinut myydä Mathieulle muuta kuin viimeisen\nsuomaan ylämaan länsipuolelta. Kauppakirja oli muuten valmis, ja se\nallekirjoitettiin nyt. Vielä oli Séguinilla jälellä kaksi maapalstaa,\ntoinen lähes sadan hehtaarin suuruinen metsä Lillebonnen luona, ja\ntoinen alue, joka oli nummimaata ja ulottui aina Vieux-Bourgiin ja jonka\nLepailleurin sarka eroitti Mathieun jo ostamasta maasta.\n\n\"Minä olisin antanut teille paremmilla ehdoilla, ja se olisi ollut\nteille todellinen voitto\", sanoi Séguin, joka oli vaikeassa rahapulassa.\n\"Mutta te olette viisas mies, minä tiedän, ett'en voi saada teitä\ntekemään vastoin alkuperäisiä suunnitelmianne, jos te kerran olette\npäättänyt odottaa. Onnea nyt vaan! Teidän onnenne on minunkin onneni.\"\n\nHe olivat aina olleet mitä parhaimmissa suhteissa, ja he kättelivät\njuuri, kun ovi aukeni ilman että kukaan palvelija olisi ottanut\nvaivakseen ilmoittaa uutta tulijaa.\n\n\"Ei, mutta oletteko te täällä?\" sanoi talon herra aivan tyyneesti. \"Minä\nluulin teidän olevan ystävänne Maindronin pääharjoituksissa.\"\n\nSanterre astui sisään hieman väsähtänyt hymy huulillaan. Hän oli\nmelkoisesti lihonnut, menestys oli lannoittanut häntä, mutta hänen\nkauniit, ruskeat silmänsä olivat vielä hyväilevän näköiset, ja hänen\nhyvin hoidettu partansa peitti hänen pahan suunsa. Hän oli ensimäinen,\njoka oli vainunnut alkooviromaanin pikaista kuperikeikkaa, ja hän oli\ntullut uskonnolliseksi samaan aikaan kuin Valentinekin, hän kirjoitteli\nnyt kääntymysjuttuja, romaaneja, joissa uudenaikainen katoolilainen\nsuunta sai aina voiton. Se oli muuten ainoastaan lisännyt hänen\nhalveksumistaan ihmiskuntaa kohtaan.\n\n\"Maindronin näytelmä!\" vastasi hän. \"Ette voi aavistaakaan, miten\ninhoittava se on! Taaskin aviorikos, sellainen alkaa lopulta todellakin\ninhoittaa. On käsittämätöntä, ett'ei yleisö, jonka täytyy tuollaisia\nkatsella, tee kapinaa. Meidän viheliäiset psykoloogimme, jotka niin\nsurkuteltavalla naamalla seuraavat vanhaa yhteiskuntaa hautaan, ovat\ntosiaankin onnistuneet turmella sen perinpohjin, koska se noin makaa\nliejussa ja kamppailee kuoleman kanssa. Minä puolestani olen sama, mikä\naina olen ollut. Kidutus on ainoa, joka voi kuolettaa himon. Jumala on\ntuhoava maailman, ja siinä on ihmiskunnan ainoa onni...\"\n\nKun hän huomasi, että Mathieu katseli hämmästyneenä häntä, muisti hän\nluultavasti vanhan rollinsa romaanikirjailijana, joka oli puettu\nhännystakkiin valkea liina kaulassa ja joka johti tanssia ja saattoi\nhautaan valtaansa saamansa hienon maailman, ja sentähden lopetti hän nyt\näkkiä puheensa ja lisäsi:\n\n\"Minä pakenin teaatterista. Nyt on kaunis ilma, minulla on vaunut tuolla\nalhaalla, tuletteko mukaan pastellimaalarein näyttelyyn?\"\n\n\"Ei, rakas ystäväni, en minä tule\", sanoi Séguin huolettomalla\näänenpainolla, \"minä en tiedä mitään ikävämpää kuin pastellimaalarit.\nTiedustelkaa, onko Valentine vapaa tulemaan.\"\n\nJa kädenliikkeellä, joka seurasi näitä sanoja, lahjoitti hän pois\nvaimonsa. Kymmenet kerrat oli hän ollut tappamaisillaan Valentinen\njärjettömän mustasukkaisuutensa tähden ja oli syyttänyt häntä mitä\ninhoittavimmista aviorikoksista. Mutta hän oli aivan epäloogillisesti\nsietänyt aina Santerreä. Häntä ei otettu laskuihin, tai jos aviomies oli\nkauvan ollut tietämätön heidän keskinäisistä suhteistaan, oli hän\nsittemmin tyytynyt asiaan, joka jo oli tapahtunut. Ja varsinkin nyt, kun\nhän oli saanut sen hyvän ajatuksen päähänsä, että hän antaa rakastajan\ntakertua kiinni kotiinsa voidakseen sitten itse elää mielensä mukaan,\nsalli hän Santerren tulla ja mennä koska tahansa, lähteä Valentinen\nkanssa ulos ja palata taas takaisin; kaikki kolme elivät he kuin hyvät\ntoverit, laskivat leikkiä ja keskustelivat kuin ennenkin ja olivat yhtä\nhienoja pessimistejä.\n\n\"En minäkään pidä pastellimaalareista, mutta pääasia on saada\niltapäivänsä kulumaan. Maindron on perin väsyttänyt minun ensimäisellä\nnäytöksellään. Oi, Jumalani, miten jotkut päivät voivat olla ikäviä!\"\n\n\"Meneväthän nekin mukiin, jos ne eivät ole muuta kuin ikäviä. Mutta\nSirius on sairas, ja koko tallini on ylösalaisin. Minä en onnistu\nmissään. Parasta olisi paneutua kuolemaan.\"\n\n\"Mitä? Onko Sirius sairas? Rakas ystävä! Jos tahdotte, niin kuollaan\nyhdessä. Minä haukottelen itseni kuoliaaksi.\"\n\n\"Ja minä syljeskelen ja oksennan henkeni ulos. Oh, miten inhoittavaa\ntämä elämä on!\"\n\nSyntyi hiljaisuus, ja sitten alkoi Séguin taas pitkäveteisellä äänellä:\n\n\"Onko tänään tapahtunut useampia onnettomuuksia?\"\n\n\"Ei. Eivät savupiiputkaan ole vielä kaatuneet ja pudonneet päähäni.\nMutta kyllä sekin pian tapahtuu.\"\n\n\"Toivokaamme sitä. Ja tuo vanha lutka maa, jossa kihisee inhoittavan\npaljon olentoja, pyörii yhä vaan. Sirius sairas ... siinä\nonnettomuuksien huippu!\"\n\nMathieu oli perin ikävystynyt ja nousi lähteäkseen. Silloin toi eräs\npalvelija terveisiä rouvalta, että herra tulisi heti neiti Lucien\nluokse; tyttö tahtoi yhä itsepintaisesti maata vuoteessaan. Ja Séguin\nlaski yhä hidasta pilaansa ja pyysi molempia herroja tulemaan mukaan\nauttamaan häntä koettaessaan saada tuota pientä naista aikanaan\nvakuutetuksi miesten kaikkivallasta.\n\nLucien huoneessa tapahtui omituista. Tuo pieni tyttö makasi selällään ja\npiti suonenvedontapaisesti peitettä leukansa kohdalla aivankuin\ntehdäkseen siten vastarintaa, estääkseen kenenkään nostamasta häntä\ntuosta sängystä, jossa hän välttämättömästi tahtoi maata. Hänen pienet,\nkalpeat kasvonsa olivat ainoastaan näkyvissä, ja niitä ympäröitsivät\nvaaleahkot hiukset; hänen vaaleansiniset silmänsä tuijottivat\nitsepintaisesti kattoon todistaen hurjaa päättäväisyyttä. Kun hän näki\näitinsä ja tohtori Boutanin tulevan sisään, ilmaisi hänen synkkä\nkatseensa kiduttavaa kärsimystä, mutta hän ei liikahtanutkaan, hänen\nkeveä hengityksensä ei kohottanut peitettäkään, ja useita minuutteja\nmakasi hän siinä jäykistynein kasvoin eikä vastannut mitään.\n\n\"Te olette siis sairas, rakas lapseni? Äitinne on sanonut, ett'ette te\ntahtonut nousta ylös aamulla. Mikä paikka teillä on kipeänä?\"\n\nMutta hän makasi kuin kuollut liikahtamatta ja lausumatta sanaakaan.\n\n\"Kas niin, te teette hyvin pahasti siinä, että teette vanhempanne\nlevottomiksi ettekä anna minun auttaa itseänne. Olkaa nyt hyvä ja\nsanokaa, mikä teidän on. Onko tauti vatsassa?\"\n\nHän makasi kuin kuollut liikuttamatta huuliaan tai sormiaan.\n\n\"Minä luulin todellakin, että te olette järkevämpi kuin olette. Te\npahoitatte meidän kaikkein mielen. Minunhan täytyy tietää, mikä teidän\non, voidakseni parantaa teidät.\"\n\nKun tohtori nyt oli tarttuvinaan Lucien toiseen käteen irroittaakseen\nsen peitteestä, vapisi tyttö ja piti niin lujasti peitettä kaulansa\nympärillä, että tohtorin täytyi luopua yrityksestään koetella hänen\nvaltimoaan, sillä väkivaltaa ei hän tahtonut käyttää.\n\nValentine, joka oli seisonut vieressä hiljaa odotellen, suuttui nyt.\n\n\"Sinä käytät väärin meidän kärsivällisyyttämme, tämä on mielettömyyttä,\nminun täytyy kutsua tänne isäsi, niin että hän saa rangaista sinua. Aina\naamusta asti olet sinä virunut vuoteessasi, etkä edes tahdo sanoa\nmeille, mitä on tapahtunut. Puhu nyt ainakin, kerro, mikä sinun on, niin\nettä tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Onko sinulla jotakin\nvalittamisen syytä? Mitä sinulle on sanottu tai tehty?\"\n\nKun Lucie taas muuttui kuolon kankeaksi, lähetti äiti tohtorin\nkehoituksesta noutamaan Noraa, kotiopettajatarta, jotta häntä voitaisiin\nkuulustella. Kun tuo pitkäkasvuinen, vaaleaverinen tyttö tuli sisään,\noli tohtori huomaavinaan lapsessa saman vapistuksen kuin silloinkin, kun\nhän itse oli tahtonut koskettaa häneen, ja samaa ikävöimistä saada\nhautautua, kadota pois ainaiseksi.\n\nNora asettui vuoteen jalkapäähän ja vastaili tyyneesti, itsekin\ntietämättään julkeasti hymyillen tohtorin kysymyksiin.\n\n\"Minä en tiedä mitään, herrani. Minä en luonnollisesti vie lapsia\nvuoteeseen. Neiti Lucie näytti aivan terveeltä illalla. Hän meni\nluultavasti nukkumaan tavalliseen aikaan sanottuaan pienessä salongissa\nhyvää yötä äidilleen, jolla oli vieraita. Minä menin sitten, kuten\ntavallista, hetkeksi hänen huoneesensa sanomaan hänelle hyvää yötä.\nMihin kysymykseen minun pitäisi nyt vastata? Minä en tiedä.\"\n\nPuhuessaan katseli hän yhä tyttöä ja hymyili tahtomattaan, aivankuin\nolisi muistanut jonkun hauskan asian. Mutta se oli liiaksi, lapsi\npurskahti katkeraan itkuun, kun hän lakkasi tuijottamasta kattoon ja\nhuomasi nuo terävät, pilkalliset silmät, joitten katse oli häneen\nkiinnitettynä.\n\n\"Antakaa minun olla, älkää puhutelko minua, älkää katselko minua! Minä\ntahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!\"\n\nSe oli sama huudahdus, jonka tuo liiaksi aikaiseen kehittynyt tyttö oli\naamulla inhosta huudahtanut. Hän kertasi sen nyt ehtimiseen yhä\nkasvavalla kiihkolla. Ja hänen itsepäisyytensä olla enään ylös\nnousematta, olla kenellekään näyttämättä edes kättensä ihoa, sisälsi sen\nlujan päätöksen, että hän menee hautaan, kuolee koko maailmalta. Hän\ntoivoi, että vuodeverhot vedettäisiin eteen, jotta ei päivänvalo koskaan\nenään näkisi häntä, hän olisi tahtonut olla yksinään, ikuisesti\nunohdetussa haudassa, päästäkseen erilleen kauhustaan kaikkeen\naistillisuuteen, inhostaan elämään ja kaikkeen elolliseen.\n\n\"Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!\"\n\nValentine, joka luuli hänen menettäneen järkensä, lähetti nyt kutsumaan\nSéguinia. Ja odotellessaan miestään alkoi hän taas puhella lapselleen\näidillisellä ja arvokkaalla äänellä:\n\n\"Sinä saatat minun todellakin epätoivoon. Sinun ijälläsi ei puhuta\nluostariin menosta, aivankuin ei perhe-elämässä olisi saanut kokea muuta\nkuin suruja ja kärsimyksiä. Minä olen mielestäni tehnyt aina\nvelvollisuuteni, minä en onneksi voi syyttää itseäni mistään. Sinä\ntunnet tarpeeksi minun syvän uskonnollisuuteni, minä olen kasvattanut\nsinun sellaisessa kunnioituksessa uskontoon, että voin täydestä syystä\nsanoa sinulle, että sinä teet syntiä Jumalaa vastaan sekoittamalla hänet\nsairaan lapsen oikkuihin. Joka ei ole tottelevainen, se ei mene\nluostariin, eikä Jumala tahdo tietää tytöstä, joka tekee syntiä äitiään\nvastaan, vaikka hän ei äidiltään ole koskaan saanut muita kuin hyviä\nesimerkkejä.\"\n\nLucien silmät kääntyivät nyt äitiin ja sitä mukaa kuin tämä puhui,\nlaajenivat lapsiparan viattomat silmät kauhusta, ne ilmaisivat mitä\nkatkerinta kipua, sellaista lapsen sielun tuskaa, jota tuntee, kun\nkunnioitus ja hellyys äitiä kohtaan on saanut surman iskun.\n\nNyt tuli Séguin sisään Santerren ja Mathieun kanssa. Kun Valentine teki\nselvää asioista ja vetosi Séguinin isälliseen arvokkaisuuteen, hymyili\ntämä vaan, aivankuin olisi tahtonut sanoa: \"Entä sitten? Sinä, rakas\nystäväni, olet kasvattanut heidät niin huonosti, että heillä nyt on noin\ntyhmiä oikkuja.\" Kun äiti oli lopettanut, kääntyi Séguin lääkäriin, joka\nliikkeellä ilmaisi olevansa voimaton, sillä tyttö ei tahtonut antaa\ntutkia itseään. Silloin teki Santerre yrityksen lyödä asia leikiksi,\njotta päästäisiin tästä pulasta.\n\n\"Onko kaikki totta, mitä mammasi on kertonut, rakas Lucieni? Ei, ei, hän\nerehtyy, eikö totta? Sinä olet hyvin, hyvin kiltti ja tottelevainen. Kas\nniin, nyt annan minä sinulle suutelon, ja sitten on kaikki hyvin taas.\nMinä puhun sinun puolestasi papallesi ja mammallesi, he kyllä antavat\nsinulle anteeksi.\"\n\nHän läheni nauraen tyttöä kasvot eteenpäin kumarrettuina. Mutta kun\nLucie näki nuo miehen kasvot, nuo suuret loistavat silmät ja partaan\npuoleksi peittyneen lihavan suun, tuli hän ihan mielettömäksi kauhusta.\n\n\"Älkää tulko tänne, minä en tahdo ... ei, älkää suudelko minua ... _te_\nette saa suudella minua!\"\n\nSanterre ei ollut häntä kuulevinaankaan, hän oli vaan leikillisesti\nkietovinaan kätensä tytön ympärille.\n\n\"Miksi en minä saisi suudella sinua, Lucette? Minähän suutelen sinua\njoka päivä.\"\n\n\"Ei, minä en tahdo ... päästäkää minut, olkaa armelias! Ei, ei, te ette\nsaa, ei koskaan enään!\"\n\nJa kun Santerre tahtoi kuitenkin saada tahtonsa perille Lucien\nvastalauseista huolimatta, nousi tyttö istualleen vuoteessansa,\nheittäytyi sitten takaperin ja vältti siten Santerren suuta, aivankuin\nse olisi ollut tulikuumasta raudasta tehty.\n\nJa kun hän tunsi, että Santerre kuitenkin tulisi suutelemaan häntä,\nalkoi hän kertoella siitä häpeällisestä salaisuudesta, joka aamusta\nalkaen oli jäätänyt häntä, ryöstänyt häneltä puhelahjan ja vienyt kaiken\nhalun elämään.\n\n\"Älkää suudelko minua! Ei koskaan, ei koskaan enään! Minä näin teidän\neilen illalla pienessä salongissa yhdessä mamman kanssa...\nSaastaisuutta! Saastaisuutta!\"\n\nSanterre kalpeni ja vetäytyi taaksepäin. Tuntui siltä kuin nyt syntynyt\nhiljaisuus olisi levittänyt kuoleman kylmyyttä huoneesen. Kaikki olivat\nhämmästyksissään ja odottivat, ei kukaan yrittänytkään estää tyttöä\nlausumasta noita välttämättömiä ja musertavia sanoja.\n\nLucie jatkoi epätoivoisena ja mieletönnä:\n\n\"Nono tuli noutamaan minua juuri kuin minä olin nukkumaisillani, ja\nsanoi näyttävänsä minulle jotakin hauskaa. Hän on lävistänyt suuren\nreijän oveen, ja siitä hän huvikseen katselee iltasin. Minä luulin, että\nGaston tekee jotakin tyhmyyksiä Andréelle, ja minä seurasin häntä\nvarpaillani ja olin vaan paitasillani. Mutta mitä minä näin, mitä minä\nnäin ... oi, minä olen niin onneton, viekää minut luostariin, viekää\nminut luostariin!\"\n\nHän heittäytyi taas pitkälleen vuoteessaan, veti peitteen kasvojensakin\neteen, aivankuin olisi tahtonut hautautua sen sisään, kääntyi seinään\npäin eikä tahtonut kuulla eikä nähdä mitään enään. Ja kun ne pitkät\nvavahdukset, jotka vielä liikuttivat hänen ruumistaan, loppuivat, näytti\nhän kuolleelta.\n\nKuultuaan tämän julkisen paljastuksen sellaisesta suusta, oli veri\nnoussut Séguinin päähän, ja hänet valtasi taas sama raaka\nmustasukkaisuus, joka sai hänen väliin ajattelemaan murhaa. Hän oli jo\nkääntynyt Valentineä kohden niin uhkaavan näköisenä, että Mathieu\nvalmistautui käymään heidän väliinsä. Mutta hän sai sitten itsensä heti\nhillityksi, ja hän hymyili pilkallisesti nähdessään Noran seisovan\nvuoteen jalkapuolessa hieman kalpeana ja kummastuneena siitä, että lapsi\noli tohtinut kertoa tapahtumasta, mutta yhä vaan itseensä luottavana ja\njulkeana. Ainoastaan Valentine tohti ilmaista suuttumuksensa ja inhonsa,\nja hänen äänessään kajahteli vielä hieman vanhan Vaugeladen suvun\nylpeys.\n\nHän meni kotiopettajattaren luo ja sanoi tälle vasten kasvoja:\n\n\"Teidän käytöksenne on inhoittavaa. Pahin portto saastaisimmassa\nbordellissa ei olisi voinut saada päähänsä niin häpeällistä ajatusta,\nniin tyhmää ja niin halpamaista, että hän saastuttaisi lapsen mielen,\nhävittäisi kaiken kunnioituksen, kaiken hellyyden äidin ja tyttären\nväliltä. Te olette joko hullu tai viheliäisin olento maailmassa. Menkää\nmatkaanne, minä ajan teidät pois talosta.\"\n\nSéguin, joka ei vielä ollut avannut suutaan, suvaitsi nyt vasta ryhtyä\nasiaan ja esiintyä isäntänä.\n\n\"Ei, anteeksi, rakas ystäväni, minä en tahdo, että Nora jättää meidät.\nÄlkäämme me kääntäkö taloa ylösalaisin ja muuttako tapojamme, joihin\nolemme tottuneet, joka kerta kuin hupsumainen Lucie näkee yöllä\nmielettömiä unia. Antakaa hänelle lakseeraavaa lääkettä, tohtori, ja\nsitten hyvä vesisuihku päälle. Mutta ennen kaikkea, ei enään mitään\nnäkyjä, ei mitään hulluja juttuja, taikka minä suutun.\"\n\nKun Mathieu taas tuli kadulle tohtorin kanssa, joka oli Lucielle\nmäärännyt jotakin hermoja viihdyttävää lääkettä, kättelivät he pitkään\nja sanaakaan sanomatta toisiaan. Astuissaan vaunuihinsa sanoi Boutan:\n\n\"Onko kaikki valmista nyt? Siinä on nyt se onnettomuus, jota minä olen\nodottanut! Yhteiskunta kuolee vihasta säännölliseen ja terveelliseen\nelämään. Mitä inhoittavimmat kauheudet jouduttavat sen lopullista\nperikatoa, kaksitoista vuotiaat tytöt tulevat hysteerisiksi, ja ennen\naikaansa valtaa heidät inho kaikkea hedelmällisyyttä vastaan ja he\nikävöivät lihansa kuolettamista varten luostariin! Niin, kyllä tämä on\nkaunista ... nuo viheliäiset ihmiset tahtovat välttämättömästi tehdä\nlopun maailmasta!\" --\n\nMutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä loivat, laskivat perustusta\nja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat\nhe taaskin voittaneet elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja\nkiitos siitä perheen lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli\nkoko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen\nintohimo puhalsi heihin kuin hehkuva tuuli ja teki heidät\nhedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastamaan, olemaan hyviä ja\nterveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän työvoimansa, tuo\ntyyni kestävyys välttämättömyyksissä, maailmaa luovassa ja maailmaa\njärjestävässä työssä. Mutta näinä kahtena vuotena eivät he saaneet\nvoittoa ilman taisteluja. Mitä enemmän maatila kasvoi, sitä suuremman\npääoman vaati se. Ne velat, joita heidän alussa oli tekeminen, olivat\nnyt kuitenkin maksetut. Kaiken puuhan etupäässä oli patriarka, jonka\ntarkoitus oli panna perheensä tulevaisuus maaomaisuuden perustukselle,\nniin ett'ei hänellä olisi muita apulaisia tai yhtiömiehiä kuin omat\nlapsensa. Jokaiselle heistä hankki hän oman maakappaleen; hän antoi\npienelle kansalleen isänmaan. Vastaisuudessa tuli kaikkein juuret --\nkaikki, mitkä kiinnittävät ja ottavat ravintoa -- olemaan siellä, vaikka\nuseat hajaantuisivatkin, menisivät maailmaan, eri yhteiskunnallisiin\nasemiin. Ja kuinka suuri laajennus olikaan tuo viimeinen alue suomaata,\njoka teki mahdolliseksi koko ylängön viljelemisen, enemmän kuin sata\nhehtaaria! Jos vieläkin lapsi syntyisi, olisi hänelläkin osansa, viljaa\nkasvaisi heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Ja kun työt oli loppuun\nsuoritettu, viimeiset vesistöt kanavoidut, maa kesytetty ja kynnetty,\nnäytti kaikki seuraavana keväänä ihmeelliseltä, koko tuo laaja maa-alue\noli vihreä ja lupasi hyvän sadon. Siinä oli korvaus kaikista ensimäisen\nvaivalloisen ajan kyynelistä ja murheista.\n\nMarianne ei ollut ainoastaan kunnon emäntä, joka hoiti kirjanpitoa ja\nsisällisiä asioita. Hän oli yhä vielä rakastettu ja rakastettava\npuoliso, äiti, joka synnytettyään lapsen maailmaan ja imetettyään sen\ntäydellisesti valmiiksi tuli sen opettajattareksi ja kasvattajaksi,\nantoi sille intelligensinsä ja sydämensä. Marianne, joka oli niin viisas\nja ilomielinen, piti kunnian asianaan saada lapsensa tottelemaan oman\nlempeytensä ja rakastettavaisuutensa avulla. Siihen vaadittiin\nainoastaan, että lapset pitivät hänestä, ja häntä toteltiin ja\nkunnioitettiin, koska hän oli kaunis, hyvä ja rakastettu. Eikä hänen\ntehtävänsä ollutkaan helppo. Samoin kuin muissakin asioissa menetteli\nhän tässäkin hyvin järjellisesti, käytti vanhempia nuorempain\nkaitsijoina, antoi jokaiselle määrätyn osansa lempeästä vallasta,\nsuoriutui voittaen pahimmistakin vaikeuksista antamalla totuuden ja\noikeuden vallita kaikkialla. Vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jotka jo\nolivat kuudentoista vuotiaita, ja lähes neljäntoista vuotias Ambroise\nolivat hieman eronneet hänestä, he olivat nyt enimmäkseen isän kanssa.\nMutta nuo viisi muuta lasta muodostivat yhä vielä lauman hänen\nympärilleen, uusi lapsi korvasi aina sen, joka oli lentänyt pois, kun\nsiivet olivat kasvaneet.\n\nJa kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen\nlapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti,\nmutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden\nsaanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni,\nrakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli\nheillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.\n\nJa yhä vaan laajeni tuo suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, maan ja\nnaisen avulla, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle\nlapselle, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää, enemmän toivoa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKului kaksi vuotta. Ja näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja\nMarianne vielä lapsen, tyttären. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi,\nkasvoi myöskin Chantebled, tällä kertaa kaikilla tähän asti ostetuilla\nmetsäpalstoilla ylämaan itäpuolella, aina kaukaiseen Mareuiliin ja\nLillebonneen asti. Nyt oli koko pohjoinen osa tästä maatilasta ostettu,\nverkko teitä yhdisti lähes kaksi sataa hehtaaria metsää, jonka sisässä\noli aukeita, avaroita alueita. Nämät puitten aitaamat, luonnolliset\nlaidunmaat, joille tuli vettä läheisistä lähteistä, tekivät\nmahdolliseksi karjan lisäämisen kolminkertaiseksi ja ryhtymisen\nsuurempaan karjanhoitoon. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä,\nhedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen uutta\nvastuksista ja suruista huolimatta, korvasi vahingot, vuodatti\nalituisesti maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.\n\nAina siitä asti kuin Fromentit olivat muuttuneet valloittajiksi,\nperustelivat pientä kuningaskuntaansa ja loivat itselleen vakavinta\nkaikista rikkauksista, maaomaisuutta, eivät Beauchênet enään tehneet\npilaa heidän hullumaisesta aatteestaan muuttaa maaseudulle ja ruveta\nmaanviljelyksen harrastajiksi, vaan he kohtelivat heitä nyt kuin\nrikkaita sukulaisia ja kävivät väliin heitä tervehtimässä; he näyttivät\nsilloin ihailevan tätä suurta toimeliasta talonpoikaistaloa meluavine\nhyvinvointineen.\n\nEräänä kertana taas täällä käydessään tapasi Constance vanhan\nkoulukumppaninsa, rouva Angelinin, joka muuten ei ollut koskaan oikein\npoistunut hänen näköpiiristään. Tämä nuori pari, joka kymmenen vuotta\nsitten oli rakkauksineen kuljeskellut kaikilla Janvillen yksinäisillä\npoluilla ja vaihtanut ahnaita suuteloita jokaisen pensaan takana, oli\nvihdoin ostanut itselleen pienen talon kylän ulkopuolelta, ja siellä\nviettivät he joka vuosi vuoden kauniimman ajan. Mutta he eivät enään\nolleet yhtä lempeän suruttomia kuin ennen; rouva Angelin oli lähes\nkolmenkymmenen kuuden, he olivat pysyneet kiinni vanhassa lupauksessaan,\nettä kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, lakkaavat he käyttämästä\nehkäisykeinojaan ja niinä kuutena vuotena, joina he nyt olivat\nodotelleet lasta, ei tämä lapsi tahtonutkaan syntyä. Vaikka he kuinkakin\nsydämellisesti sitä toivoivat, olivat heidän syleilynsä kuitenkin\nhedelmättömiä; näytti siltä kuin hedelmättömyys olisi ollut seurauksena\nheidän pitkällisestä, itsekkäästä nautinnonhimostaan. Yhä kasvava\nsurumielisyys sai talossa vallan: mies, tuo kaunis musketööri, oli jo\nharmahtava, ja hänen näkönsä oli heikontunut niin, että hän tuskin näki\nmaalata viuhkojaan; vaimo, joka ennen oli nauranut niin iloisesti, oli\nnyt kauhuissaan tuon uhkaavan sokeuden tähden, ja se hiljaisuus ja\nsynkkä varjo, joka vähitellen levisi taloon, jääti häntä.\n\nNyt kun tuttavuus oli uusittu, meni rouva Angelin väliin käydessään\nasioilla Pariisissa kello neljän aikaan juomaan kupin teetä Constancen\nluokse, ja siellä odotti hän Janvilleen menevän junan lähtöä. Kun he\neräänä päivänä olivat kahdestaan, purskahti rouva Angelin itkemään ja\nuskoi Constancelle kaikki heidän surunsa.\n\n\"Ah, rakas ystäväni, te ette voi aavistaakaan, miten me kärsimme. Se,\njolla on lapsi, ei voi ymmärtääkään millaisessa tuskassa ovat\nlapsettomat puolisot siitä syystä, että he niin sydämestään haluaisivat\nlasta. Minun miesparkani pitää vielä minusta, mutta minä näen sen kyllä,\nettä hän on vakuutettuna siitä, että se on minun vikani, ja se koskee\nniin minun sydämeeni, että minä voin tuntikaudet istua ja itkeä. Minunko\nvikani! Kukahan tohtii koskaan sanoa, kenen vika se on, miehen vaiko\nnaisen? Mutta sitä minä en koskaan sano hänelle, sillä silloin tulisi\nhän aivan hurjaksi. Näkisittepä vaan, miten yksinäisinä me molemmat\nolemme autiossa kodissamme, varsinkin siitä asti kuin hänen näkönsä\nheikontuminen on alkanut vaikuttaa hänen luonteesensa. Oh, me antaisimme\nkaiken veremme, jos meillä vaan olisi lapsi, joka meluaisi ja pitäisi\nsydämemme lämpimänä nyt, kun elämä meissä ja meidän ympäristössämme on\njäykistynyt.\"\n\nConstance katseli häntä kummastuneena.\n\n\"Mitä minä kuulen, rakas ystäväni, ettekö te voi saada lasta, te, joka\ntuskin olette vielä kolmenkymmenen kuuden vanha? Minä olen aina luullut,\nettä lapsen voi saada milloin tahansa, kun vaan on terve ja voimakas\nniinkuin te. Muuten, onhan tuollaista vastaan keinoja, niitähän on aina\nilmoituksia sanomalehdissä...\"\n\nRouva Angelin alkoi taaskin katkerasti itkeä.\n\n\"Tehän pakoitatte minun puhumaan kaikki. Minä olen, sen pahempi, ollut\nkolme vuotta erityisen käsittelyn alaisena; puolen vuotta olen minä\nluottanut erääseen kätilöön Miromesnilkadun varrella, ja se, että te\nsaatte niin usein tavata minua näin kesällä, se on siitä syystä, että\nminä käyn tuon kätilön luona. Hänellä on aina lupauksia, mutta niistä ei\nsen valmiimpaa tule. Tänään oli hän avomielisempi ja näkyi menettäneen\ntoivonsa, ja sentähden minä en voinut pidättää kyyneleitäni. Antakaa\nminulle anteeksi!\"\n\nJa sitten jatkoi hän kiihkoissaan kädet ristissä:\n\n\"Jumalani, ajatelkaa että on olemassa onnellisiakin naisia, naisia,\njoilla on niin monta lasta kuin he vaan itse haluavat ... teidän\nsukulaisellanne rouva Fromentilla esimerkiksi! Ja kuinka hänestä on\ntehty pilaa ja häntä moitittu, minä itse en suinkaan vähimmin! Mutta nyt\npyydän minä häneltä sitä anteeksi, se on lopultakin kaunista ja\nsuurenmoista tuo ainainen lasten synnyttäminen maailmaan, tyynesti ja\nylpeästi. Minä kadehdin häntä siihen määrään, että tahtoisin mennä\nvarastamaan yhden hänen lapsistaan, jotka nousevat idulle hänestä yhtä\nluonnollisesti kuin hedelmä voimakkaasta puusta. Jumalani, onko tämä\nsentähden, että me olemme odottaneet liian kauvan? Onko se meidän\nmolempain vika, että me olemme antaneet oksan kuivettua estämällä sen\nkantamasta hedelmää vuoden mahla-aikana?\"\n\nConstance muuttui vakavaksi ja pudisti päätään kuullessaan Mariannen\nnimen. Hän ei vieläkään hyväksynyt Mariannea hänen monien, häpeällisten\nraskauksiensa tähden, joita vielä varmaankin seuraisi katumus.\n\n\"Ei, ei, rakas ystäväni, älkää menkö päinvastaiseen liiallisuuteen.\nLapsi, niin, varmaankaan ei ole ainoatakaan naista, joka ei toivoisi\nlasta. Mutta tuollainen lauma ... ei, ei, se on häpeällistä, se on\nhullutusta. Nyt, kun Marianne on rikas, voi hän luonnollisesti vastata,\nettä hänellä on oikeus olla siitä välittämättä. Minä myönnän, että se on\njonkunlainen puolustus. Mutta minä pidän kuitenkin joka tapauksessa\nkiinni mielipiteestäni, ja saattepa nähdä, että Marianne jonakin päivänä\nsaa hirmuisen rangaistuksen.\"\n\nMutta kun rouva Angelin oli mennyt, ei Constance voinut olla\najattelematta sitä, mitä hän oli puhunut. Hän kummasteli sitä, että\nheidän ijällään ei voinut saada lasta, vaikka he sitä halusivat. Ja\nmistä tuli se kylmä väre, jonka Constance nyt tunsi kulkevan läpi\nruumiinsa? Mikä tulevaisuuden aavistus se oli, joka oli saanut hänen\nsydämensä arimmat kielet väräjämään? Se oli ainoastaan hämärä, muodon\nvaisto, eikä hän olisi sitä huomannutkaan, ell'ei hän kerta ennenkin\nolisi tuntenut omituista tuskaa siitä, ett'ei hänellä ole toista poikaa,\nnimittäin sinä päivänä, jolloin onneton Morange oli jäänyt tyttärensä\nsurullisen kuoleman kautta yksinään maailmaan. Siitä asti oli Morange\nelänyt jonkinlaista unielämää ja hänen aikansa kului kaikki virkansa\ntäsmälliseen täyttämiseen. Hän ei puhunut juuri koskaan; hyvin\nsäännöllisesti ja hiljaisena oli hän palannut takaisin kassanhoitajan\ntehtäviin; hän oli hyvin keskinkertainen ihminen, jonka kohtalona on\nalituiseen seista samassa paikassa, eikä hän koskaan pääsisi pois\nkonetehtaalta, jossa hänen palkkansa nyt nousi kahdeksaan tuhanteen\nfrankiin. Tuskin tiedettiinkään, mihin hän käytti tuon summan, joka oli\nhyvin suuri noin yksinäiselle, säännölliseen ja vaatimattomaan elämään\ntottuneelle miehelle, jolla ei ollut muuta ylellisyyttä kuin hänen hyvin\navara asuntonsa, jonne hän itsepintaisesti sulkeutui ja eli luokse\npääsemättömässä yksinäisyydessään. Tämän miehen lohduttamaton suru se\njuuri oli tehnyt Constanceen niin syvän vaikutuksen, että hän oli\nensimäisinä päivinä itkenyt Morangen kovaa kohtaloa, hän, jolta muuten\neivät kyyneleet helposti vuotaneet. Constance tuli varmaankin\ntietämättään vertailleeksi itseään häneen, ajatus toisesta lapsesta,\njoka hänellä lienee ollut ennenkin, sukelsi nyt esiin tänä liikutuksen\nhetkenä, jolloin hänen äidinsydämensä vapisi synkistä aavistuksista,\njollaisia hän ei ennen ollut kokenut. Hänen poikansa Maurice oli\nkasvamisajallaan ollut heikko, mutta nyt hän oli kaunis yhdeksäntoista\nvuotias nuorukainen, yhä kalpea, mutta vahvan näköinen; hän oli\näskettäin suorittanut sangen hyvällä menestyksellä ylioppilastutkinnon,\nhän auttoi nyt jo isäänsä liikkeen hoidossa, ja hänen äitinsä, joka\njumaloitsi häntä, ei ollut koskaan ennen toivonut hänestä niin paljon\nkuin nyt, sillä hän näki mielikuvituksissaan poikansa liikkeen\npäämiehenä, joka yhä suurentaisi perheen rikkautta ja tulisi kuninkaaksi\nrahan ja vallan maailmassa.\n\nConstancen rakkaus poikaansa, tulevaisuuden sankariin, kasvoi varsinkin\nsiitä lähtien kuin pojan isä vajosi päivä päivältä yhä syvemmälle ja\ntuli vaimonsa inhon ja halveksumisen esineeksi. Siinä oli täydellisesti\nloogillinen turmelukseen vajoaminen, jota Constance ei kyennyt estämään,\nvaan jota hän päinvastoin edisti. Beauchêne oli neljänkymmenen kahden\nvuotias, hän joi liiaksi, söi liiaksi, poltti tupakkaa liiaksi. Hän\nlihoi ja pöhöttyi, huulet olivat veltot ja silmälaudat raskaat, ei\nhuolehtinut ulkoasustaan niinkuin ennen ja alentui alhaiseen pilantekoon\nja nauraa hohotti raakojen ihmisten tavalla. Mutta erittäinkin kotinsa\nulkopuolella käyttäytyi hän halpamaisesti; siellä antautui hän roskaväen\nhurjisteluihin, joihin hänellä aina oli ollut halua. Nyt kun hänestä\nkotona ei paljoakaan välitetty, haki hän korvausta mitä julkeimpain\nkatutyttöjen seurasta. Hän katosi kotoaan, oli poissa koko öitä,\nvalehteli sitten kömpelösti tai ei edes välittänyt ryhtyä siihenkään\nvaivaan. Miten olisi Constance voinut vastustaa tätä, hän, joka\nainoastaan harvoin voi antautua ottamaan vastaan miehensä vastenmielisiä\nhyväilyjä, ja tähänkin alistui hän ainoastaan siitä syystä, ett'ei ero\nheidän välillään tulisi täydelliseksi. Hän tunsi itsensä voimattomaksi\nja hän antoi miehelleen vihdoin täyden vapauden, vaikka hän tiesikin\nerittäin hyvin miehensä raaoista huvitteluista. Ja pahinta Constancen\nmielestä oli tuo henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen, joka ilmeni\ntuossa vahvassa miehessä epäsiveellisen elämän seurauksena ja jätti\njälkiään liikkeeseenkin, joka myöskin oli rappeutumassa. Entinen\ntyöteliäs, tarmokas ja kestävä isäntä tuli hitaaksi, menetti aistinsa\nedullisten kauppain tekoon eikä hänellä ollut enään voimia suuriin\nyrityksiin. Hän makasi aamut sängyssään, jätti kolme neljä päivää\nperätysten käymättä tehtaassa, antoi epäjärjestyksen ja\nhuolimattomuuden kasvaa siihen määrään, että ennen niin iloisilta\nnäyttäneet kirjat osoittivat nyt joka vuosi tulojen vähenemistä.\nTällainen oli tuon itsekkään, nautintoja rakastavan miehen loppu,\nmiehen, joka aina oli puolustanut sitä mielipidettä, että raha, toisten\ntyön kautta kymmenkertaiseksi kasvanut pääoma, oli ainoa valta, jota\nansaitsi tavoitella, mutta joka valta nyt oikeutetulla ironialla saattoi\nliika suurien rahojen ja nautintojen avulla miehensä vitkalleen\nlähestyvään perikatoon ja ruumiillisen veltostumisen tilaan.\n\nJa vielä oli Constancea kohtaava viimeinen isku, joka saattoi hänen\ninhoomaan miestään. Eräs nimetön kirje, erään palveluksesta eroitetun\npalvelijan halpamaisen kostonhimon hedelmä, ilmaisi hänelle Beauchênen\nrakkausjutun Norinen kanssa, tehdasnaisen, joka oli tullut Beauchênesta\nraskaaksi ja synnyttänyt sitten salaisuudessa pojan, joka heti oli\nkadonnut tietämättömiin. Vaikka tästä oli jo kulunut kymmenen vuotta, ei\nConstance voinut ajatellakaan tätä likaista asiaa ilman että koko hänen\nsisällinen ihmisensä nousi sitä vastaan. Mihin tämä lapsi oli pantu?\nElikö se vielä? Ja jos, niin millaisessa rikkaläjässä? Constance oli\nhyvin kuohuissaan tästä kohtalon sallimasta äiteydestä, jonka miehensä\noli varastanut häneltä itseltä ja jota hän hämmästyksekseen tunsi\nkadehtivansa, sillä olihan hän itsekin itsepintaisesti kieltäytynyt\nsiitä. Hänestä tuntui, että mitä enemmän vastenmielisyys ja inho eroitti\nhäntä miehestään, sitä enemmän kasvoi hänessä äidin sydän, johon\nyhdistyi mustasukkainen hellyyden tunne, rakkauden leimuava rovio,\nkieltäytymistä ja kiihkoa, joita hän ei koskaan ollut puolisona\ntuntenut. Hän omisti nyt koko elämänsä rakkaalle Mauricelleen, hän teki\npojan jumalakseen, uhrasi hänen tähtensä oikeutetun vihansakin. Hän oli\npäättänyt, että poika ei saa kärsiä isänsä kunnottomuuden tähden, ja\npoika oli suurena syynä siihen ylhäiseen käytöstapaan, jota äiti\nerinomaisella mielenlujuudella noudatti; hän näytti olevan tietämätön\nkaikesta, ei koskaan moittinut miestään ja oli maailman silmissä tätä\nkohtaan sama kunnioitettava vaimo kuin ennenkin. Vieläpä ollessaan\nkahdenkesken miehensä kanssa vaikeni hän ja vältteli selvittelyjä ja\nriitoja. Tämä porvarillisesti siveellinen ja kunniallinen nainen ei\najatellutkaan rakastajaa eikä kostoa, vaan päinvastoin viha miehensä\nhurjisteluihin näytti kiinnittäneen hänen yhä lujemmin kotilieden\nääreen, jossa hän turvautui poikaansa ja tuli tämän kautta suojelluksi\nyhtä paljon kuin ankarain periaatteittensakin kautta. Loukattuna,\nsalaten vastenmielisyytensä ja inhonsa odotti hän poikansa iloista\ntulevaisuutta: hän olisi puhdistava ja pelastava talon. Äidillä oli\npalava usko hänen voimaansa, ja hän hämmästyi ja tuli aivan\nlevottomaksi, kun tuo ihmeellinen, selittämätön vapistus väliin kulki\näkkiä läpi koko hänen ruumiinsa ja sai aikaan ikäänkuin omantunnon\nvaivoja vanhain rikosten tähden, joita hän ei muistanut.\n\nSe oli Constance, joka taaskin otti puheeksi ne asiat, joista rouva\nAngelin oli kertonut. Hän näytti hyvin uteliaalta ja osanottavaiselta.\nKun tämä hedelmätön naisparka, joka kärsi siitä, että hänellä ei ollut\nlasta, tunnusti, että jokainen käynti kätilön luona oli vaan uusi\npettymys, niin näytti Constance tahtovan lohduttaa häntä ja teki hänelle\nerään ehdotuksen.\n\n\"Sallitteko te, rakas ystäväni, minun tulla jonakin päivänä teidän\nmukananne? Hän voi ehkä sanoa minulle sen, mitä hän ei tohdi sanoa\nteille.\"\n\nRouva Angelin teki hämmästyneenä hitaan ja kieltävän liikkeen.\n\n\"Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette saa tietää enemmän kuin minäkään.\nMinusta olisi ikävää, jos te turhaan kuluttaisitte aikaanne.\"\n\n\"Eikö mitä! Te saatte täydellisesti määrätä minun aikani, kun on\nkysymyksessä näin vakava asia. Enkä minä kielläkään, että olen hieman\nhalukas keskustelemaan tuon kätilön kanssa; tehän olette kertoneet\nminulle niin merkillisiä asioita...\"\n\nHe päättivät vihdoin mennä yhdessä ja määräsivät tätä tarkoitusta\nvarten ensi tuorstain iltapäivän. Silloin lähtevät he yhdessä rouva\nBourdieun luokse Miromesnilkadun varrelle.\n\nSamana tuorstaina oli Mathieu matkustanut Pariisiin katsomaan Beauchênen\nluokse erästä puimakonetta. Kulkiessaan kello kahden aikaan Boëtiekatua\npitkin, kohtasi hän Cécile Moineaudin, joka kantoi pientä pakettia.\nCécile oli kahdennellakymmenennellä ensimäisellä ikävuodellaan ja vielä\nlaiha, kalpea ja voimaton leikkauksen jälkeen, mutta hänellä ei enään\nollut tuskia. Aina siitä asti kuin hän oli ollut muutamia kuukausia\nheidän luonaan maalla, tunsi Mathieu myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja\ntämä myötätuntoisuus oli yhä kasvanut siitä lämpimästä säälistä, jota\nhän oli tuntenut nähdessään Cécilen epätoivon siitä syystä, ett'ei hän\nkoskaan voi tulla äidiksi. Kun Cécile oli päässyt pois sairashuoneesta,\notti Mathieu turvatakseen häntä ja hankki hänelle keveää työtä eräältä\ntehtailijalta, jonka hän tunsi. Cécile sai liisteröidä kartonkeja, ainoa\ntyö, jota hän voi tehdä aina väsyvillä käsillään. Kun hän ei enään ollut\nnainen, näytti hän lapselta, joka oli pysähtynyt kasvussaan. Hän voi\nansaita kartonkityöllään aina kahteen frankiin asti päivässä. Koska\nhänellä oli hyvin vaikea olo kotonaan vanhempainsa luona ja hänen joka\nilta täytyi antaa neljäkymmentä soutaan heille, halusi hän nyt omaa\nkotia ja uneksi voivansa säästää niin paljon, että voi vuokrata kamarin,\njossa hän voisi olla rauhassa ja päästä epäystävällisestä kohtelusta.\nMathieu oli päättänyt hämmästyttää häntä jonakin päivänä antamalla\nhänelle sen pienen rahasumman, jota hän tarvitsi.\n\n\"Mihin te menette?\" kysyi Mathieu.\n\nHän hämmästyi hieman ja vastasi sitten vältellen:\n\n\"Minulla on asiaa Miromesnilkadun varrelle.\"\n\nMutta sitten tuli hän ajatelleeksi, miten hyvä ja auttavainen Mathieu\noli ollut, ja hän puhui kaikki. Norine parka oli äskettäin saanut\nkolmannen lapsensa rouva Bourdieun luona. Se oli taaskin surullinen\njuttu. Eräs herra oli elättänyt häntä ja vuokrannut hänelle hienon\nhuoneen, sekä ostanut siihen Norinelle omat huonekalut, mutta kun tämä\nherra sitten oli hylännyt hänet, oli hänen täytynyt myydä omaisuutensa,\nja niitten viimeisten kahdensadan frankin avulla, jotka hänellä oli\nvielä jälellä, oli hän mennyt täysihoitoon rouva Bourdieun luokse, sillä\nhän pelkäsi lapsenpäästölaitosta, ja siellä oli hän nyt synnyttänyt\nlapsensa. Mutta kun hänen nyt taas piti jättää kätilö, oli hän aivan\nturvatonna. Se ei ollut ollenkaan hauskaa, kun hän jo oli lähes\nkolmenkymmenen yhden vanha.\n\n\"Hän ei ole koskaan ollut paha minulle\", jatkoi Cécile. \"Minä olen\nkäynyt väliin häntä tervehtimässä, sillä minä olen niin pahoillani hänen\ntähtensä. Tänään vien minä hänelle vähän suklaata. Oh, ette voi\najatellakaan, miten kaunis hänen pieni poikansa on!\"\n\nHänen silmänsä loistivat, ja koko hänen pienet, kalpeat kasvonsa\nloistivat hellyydestä. Oli oikein ihmeellistä, että leikkausveitsi oli\ntehnyt tämän Grenellen korttelista olevan katulapsen hienosti\ntunteelliseksi ihmiseksi, neitseelliseksi lapseksi, jossa sykki äidin\nsydän, ja niin hennoksi, että hän tuntui voivan musertua pienimmästäkin\näänestä, joka oli liian voimakas. Näytti siltä kuin äidillinen vaisto\nolisi kehittynyt hänessä korkeimpaan määräänsä siitä asti kuin hän itse\nei enään voinut tulla äidiksi.\n\n\"Mutta onnetonta on, että Norine tahtoo päästä hänestäkin niinkuin\nkahdesta edellisestä lapsestaankin! Tämä poika on kuitenkin huutanut\nniin paljon, että Norinen täytyi lopultakin antaa hänelle rintaa. Mutta\nsen on hän vaan tehnyt tilapäisesti, sanoo hän, sillä hän ei voi nähdä\npoikansa kuolevan nälkään. Minusta on se liikuttavaa, että vaikka\nihminen kerran on äiti, ei hän tahdo pitää lastansa. Ja minä olin\nsuunnitellut kaikki niin hyvin. Niinkuin tiedätte, aijon minä muuttaa\npois vanhempaini luota. Minä vuokraisin jotenkin suuren huoneen,\nottaisin sisareni ja hänen poikansa luokseni ja opettaisin sisareni\nleikkaamaan ja liisteröimään kartonkeja; silloin eläisimme me\nonnellisina me kaikki kolme. Ajatelkaahan, miten iloisesti me tekisimme\ntyötä tietäessämme, että olemme vapaat ja että meitä ei pakoiteta\ntekoihin, jotka ovat meille vastenmielisiä!\"\n\n\"No, eikö Norine ollut suostuvainen?\" kysyi Mathieu.\n\n\"Hän sanoi minulle, että minä olen hullu, ja siinä hän lienee\noikeassakin, sillä eihän minulla ole soutakaan, millä vuokraisin\nhuoneen. Oh, jospa vaan tietäisitte, miten se minun mieltäni pahoittaa!\"\n\nMathieu taisteli liikutustaan vastaan ja sanoi tyynesti:\n\n\"Yhden huoneenhan nyt aina voi vuokrata. Te kyllä kohtaatte jonkun\nystävän, joka teitä auttaa. Mutta sitä minä epäilen, että voitte saada\nsisarenne pitämään lapsensa; minä tunnen hänen mielipiteensä siinä\nasiassa. Sehän olisi oikein ihmetyö, jos onnistuisitte.\"\n\nCécile katseli kiinteästi Mathieutä. Hän se oli ystävä. Täyttyisikö\nCécilen unelma? Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi:\n\n\"Ah, te olette niin hyvä meitä kohtaan ... jos te tahtoisitte tehdä\nminulle sen suuren ilon ja tulla minun kanssani Norinen luokse. Te yksin\nvoitte puhella hänen kanssaan ja saada hänen mielensä kääntymään. Mutta\nkulkekaamme hitaasti, sillä minä olen niin iloinen, että voin tuskin\nhengittää!\"\n\nMathieu oli alkanut astella hänen rinnallaan, he kääntyivät\nMiromesnilkadulle, ja Mathieunkin sydän tykytti heidän mennessään\nkätilön portaita ylös. Jo kymmenen vuotta! Kaikki, mitä Mathieu oli\nsaanut nähdä täällä, muisti hän nyt niin selvästi kuin olisi ollut\ntäällä eilen, sillä talo ei ollut muuttunut, ja hän oli tuntevinaan\nsamat rasvapilkutkin seinissä ja portaissa.\n\nTuolla toisen kerroksen huoneessa sai Mathieu vielä selvemmin sen\nvaikutuksen, että hän oli käynyt täällä eilen. Huone oli aivan entisen\nnäköinen, ja siinä oli samat harmaat tapetit ja sieltä täältä haalitut\nhuonekalut. Kolme rautasänkyä oli aivan samoissa paikoissaan kuin\nennenkin, kaksi vieretysten ja kolmas niistä erillään. Yhdessä sängyssä\noli pieni, kiinnitetty kapsäkki ja matkalaukku, joita hän ei ensin\nhuomannut, mutta jotka täydensivät yhdennäköisyyden. Ja\npäivänpaisteisten ikkunain ulkopuolelta, korkean, harmaan muurin takaa\nkaikuivat samat torventoitotukset läheisestä kasarmirakennuksesta.\n\nNorine istui puettuna sänkynsä laidalla ja antoi rintaa lapselleen.\n\n\"Tekö se olette, herra Froment?\" huudahti hän tunnettuaan Mathieun. \"Te\nolitte oikein hyvä, kun seurasitte Cécileä tänne. Herra Jumala, mitä\nkaikkea on tapahtunutkaan siitä, kun viimeksi tapasimme toisemme!\"\n\nMathieu katseli häntä, ja Norine tuntui hänestä hyvin vanhentuneelta ja\nlakastuneelta, mutta hän näytti kuitenkin vielä sangen hyvännäköiseltä,\nvaikka olikin lihonnut hieman liiaksi ja oli huolettomammin puettu kuin\nennen.\n\nCécile meni suoraan asiaan.\n\n\"Tässä on suklaata. -- Minä tapasin herra Fromentin kadulla, ja hän on\nniin kiltti, häntä huvittaa minun ajatukseni, että me vuokraisimme\nyhdessä huoneen, jossa sinä ja minä sitten tekisimme yhdessä työtä. Minä\npyysin hänen tulemaan tänne puhumaan vähän sinun kanssasi ja koettamaan\ntaivuttaa sinua pitämään lapsesi. Niinkuin näet, ei meidän aikomuksemme\nole viekoitella sinua, koska minä puhun suoraan asiasta.\"\n\nNorine pahastui ja alkoi vastustella.\n\n\"No, joko me taas siinä ollaan? Ei, minä en tahdo, että te minua\nkiusaatte, minä olen muutenkin jo tarpeeksi onneton...\"\n\nMathieu ryhtyi nyt asiaan ja muistutti, että rakastajatarelämä kadottaa\nloistoaikansa hänen ijällään, että hän vaipuu yhä syvemmälle, jos hän\nvielä heittäytyy katuelämään. Ja Mathieu näki, että Norine oli tässä\nsuhteessa aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Norine alkoi katkerin sanoin\nkertoella kevytmielisestä elämästään, aivankuin hän olisi nyt vaan\nodottanut miehiltä viheliäisyyttä, valheita ja pahoinpitelyä. Siinä oli\ntaas se ankara todellisuus, joissa Pariisin työläisnaisten unelmat\ntekevät haaksirikon; he ovat turmeltuneita jo tehtaissa ollessaan,\nkoettavat myydä itsensä kalliisen hintaan saadakseen sitä\nloisteliaisuutta, jota he näkevät rikkaitten kaupunginosain myymäläin\nikkunoissa, ja sitten joutuvat he kadulle, kun eivät ole voineet\nkiristää miehiltä muuta palkkiota kauneudestaan kuin pettyneitä toiveita\nja lapsiraukkoja, jotka he sysäävät luotaan raivoissaan siitä, että he\novat tulleet petetyiksi. Norine oli nyt kuohuksissa katkeruudesta, ilman\nleipää, ilman minkäänlaista ammattitaitoa, ilman nuoruutta ja ilman\ntoivoa. Mutta mitä voisi hän tehdä? Kun kerran on joutunut allikkoon,\nniin täytyyhän sinne jäädä.\n\n\"Niin kyllä, minä olen todellakin suuttunut tähän kirottuun elämään,\njota ensin nuorena ollessaan luulee niin hauskaksi, mutta jossa ei edes\nsaada tarpeeksi ruokaakaan, puhumattakaan muusta likaisuudesta. Nyt on\naivan kuin kivi olisi kaulassani. Muuten ei tästä elämästä voi päästä\nerilleen, se odottaa minua, ja minä palaan sen syliin takaisin ja elän\nsitä, kunnes löytävät minun jostakin nurkasta ja vievät kuolemaan\nsairashuoneesen.\"\n\nNämät sanat lausui hän rajulla kiihkolla, niinkuin nainen, joka äkkiä\nnäkee kovan kohtalon edessään, mutta ei voi sitä välttää.\n\n\"Parasta on, että poika kulkee omia teitään ja minä omiani. Siten emme\nme ole haitaksi toisillemme.\"\n\nHänen äänensä alkoi nyt vapista liikutuksesta, ja hänen surulliset\nkasvonsa muuttuivat sanomattoman lempeiksi. Mathieu kummasteli tätä, hän\naavisti, että Norinessa liikkui tunteita, joista hän ei puhunut, ja\nsentähden kiirehti Mathieu vastaamaan:\n\n\"Jos poikanne saa lähteä omia teitään, on pojallanne lyhin tie\nkuolemaan, nyt kun te olette itse ruvennut imettämään häntä.\"\n\nNorine suuttui taaskin.\n\n\"Onko se minun syyni? Minä kieltäydyin antamasta hänelle rintaa. Te\ntunnette minun mielipiteeni tämän asian suhteen. Minä suutuin, minä olin\nvähällä lyödä rouva Bourdieutä, kun hän väkivallalla pani lapsen\nsyliini. Ja sitten huusi poika vielä niin hirveästi nälkänsä vuoksi, tuo\nlapsiparka, hän näytti niin pahastuvan minun kiellostani, että minä\nhellyin antamaan hänen imeä ainoastaan vähän, mutta sillä vakaalla\naikomuksella, että seuraavana päivänä en sitä enää tee. Mutta seuraavana\npäivänä huusi poika taas, ja minun täytyi vasten tahtoanikin antaa hänen\nimeä. Ja tämä kaikki tekee minun entistään onnettomammaksi, sillä nyt\nlähestyy pian se päivä, jolloin minun täytyy luopua tästä lapsesta\nniinkuin edellisistäkin.\"\n\nKyyneleet tulivat hänelle silmiin. Siinä oli taas sama vanha juttu\naviottomasta äidistä, joka lopulta saadaan imettämään lastaan muutaman\npäivän ajan siinä toivossa, että hän kiintyisi siihen eikä voisi siitä\nenään erota. Tämä tehdään varsinaisesti lapsen pelastamisen tähden,\nsillä ei ole ainoatakaan niin hyvää imettäjää kuin oma äiti. Norine oli\nvaistomaisesti aavistanut tätä paulaa, hän vastusteli, huomautti aivan\noikein, että ei kannata alkaa sellaista työtä, koska se kuitenkin\nmyöhemmin täytyy lopettaa. Mutta niin pian kuin hän oli myöntynyt, oli\nhän kiinni, se hellyyden ja toivojen virta, joka täytti hänen sydämensä,\nvoitti hänen itsekkäisyytensä. Tuo pikku raukka ei ollut kovinkaan\nraskas sinä aamuna, jolloin hän sai ensi kerran imeä Norinea. Sittemmin\noli hän punnittu joka aamu, ja seinään naulattuun paperiin oli merkitty\neri painomäärät. Alussa ei tämä juuri ollenkaan huvittanut Norinea, ja\nhän silmäsi numeroita välinpitämättömästi. Mutta sitä mukaan kuin\nnumerot suurenivat ja osoittivat selvästi, että lapsi kehittyi, alkoi\nNorine enemmän välittää niistä. Äkkiä aleni paino lapsen pahoinvoinnin\ntähden, ja siitä asti oli äiti levottomasti odottanut punnitsemisen\ntulosta, ja kun paino taaskin lisääntyi, naureskeli hän ihastuksesta:\ntämän painon, tämän kootun voiman sai lapsi hänestä, hänen maidostaan,\nhänen lihastaan ja verestään. Hän, Norine, täydensi luomistyötä,\näidillinen sydän puhkesi vihdoinkin kukkaan hänessä.\n\n\"Jos te tahdotte riistää lapselta hengen, niin ei teidän tarvitse muuta\nkuin kieltäytyä imettämästä häntä\", sanoi Mathieu. \"Katsokaahan, miten\nahnaasti hän syö, tuo pikku enkeli!\"\n\nHän imikin kaikin voimin. Norine purskahti itkemään.\n\n\"Herra Jumala, rupeatteko te nyt taas kiusaamaan minua? Luuletteko te,\nettä minä nyt luovun ilolla hänestä? Te pakoitatte minun puhumaan\nasioista, joitten tähden sitten saan koko yön itkeä ajatellessani niitä.\nMinä en koskaan ole ollut paha, sen te tiedätte, eikö totta? Kun tätä\nlasta tullaan noutamaan minulta, tuntuu siltä kuin minulta\nkiskaistaisiin sydän rinnasta. Oletteko tyytyväiset nyt, te kaksi, kun\nolen sanonut tämän teille? Mitä iloa teillä nyt on siitä, että olette\nsaattaneet minun näin murheelliseksi, koska yksikään ihminen ei\nkuitenkaan voi tehdä mitään, vaan lapsi täytyy joka tapauksessa heittää\nmaailmaan, ja minä joudun katuojaan ja makaan siellä, kunnes luuta tulee\nja lakaisee minun pois!\"\n\nCécilekin itki, hän suuteli sisartaan, suuteli lasta ja rupesi taas\nlaveasti puhelemaan unelmastaan, miten onnellisiksi he kolme tulisivat\nsuuressa kauniissa huoneessa, jossa he saisivat nauttia kaikkia\nparatiisin iloja. Pieniä kartonginpalasia ei olisi niinkään vaikea\nleikellä ja liisteröidä. Kun Norine olisi oppinut taidon, voisi hän ehkä\nansaita kolme frankia, koska hän oli niin voimakas ja kunnollinen. Viisi\nfrankia heille yhteensä, eikö se jo ollut koko omaisuus? He voisivat\nkasvattaa lapsen ja päästä kaikista ikävyyksistä.\n\nNorine, joka väsyi yhä enemmän, antoi houkutella itseään eikä enään\nvastustanut.\n\n\"Te saatte pian minun myöntymään, minä en nyt tiedä sitä enkä tätä,\ntehkää te, niinkuin tahdotte. Niin, kyllä siitä on minulle suuri ilo,\njos saisin pitää pikku lemmikkini!\"\n\nCécile taputti ihastuksissaan käsiään, ja Mathieu sanoi liikutetulla\näänellä:\n\n\"Te pelastatte hänen ja hän pelastaa teidän.\"\n\nMutta samassa tuli huoneesen pitkä, synkkä olento, kuiva ja laiha\nnainen, jolla oli yrmeät kasvot, laimeat silmät ja vaaleat huulet.\nMissähän Mathieu oli ennen nähnyt tuon hongankolistajan, jolla ei ollut\nrintoja eikä lantioita? Äkkiä tunsi hän hämmästyksekseen tuon naisen, se\noli Amy, englannitar, jonka Mathieu nyt näki aivan samanlaisena kuin\nkymmenen vuotta sitten. Hän näytti olevan saman ikäinen kuin silloinkin,\nsamanlainen puku, samanlaisen hitaan välinpitämätön: hän ei edes tainnut\nsen maan kieltä, johon hän tuli synnyttämään lapsensa. Ja nyt tunsi\nMathieu myös tuon pienen, kiinnitetyn kapsäkin ja matkalaukun tuolla\nsängyssä. Neljännen kerran oli hän synnyttänyt lapsen tässä talossa, ja\nnyt neljäntenä kertana oli hän samoin kuin ensimmäisenäkin tullut sinne\naivan aavistamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä. Maattuaan kolme\nviikkoa vuoteessa ja toimitettuaan lapsensa löytölastenkotiin, palasi\nhän aivan tyyneenä takaisin kotimaahansa, astui samaan höyrylaivaan,\njolla hän oli tullutkin.\n\nKun hänen piti lähteä matkakapineittensa kanssa, pidätti Norine hänet.\n\n\"Vai niin, te olette suorittanut asianne tuolla alhaalla ja aijotte nyt\njättää meidät? Suudelkaa ensin minun pientä poikaani...\"\n\nEnglannitar suuteli sivumennen äsken syntyneen paljasta, lämmintä\npäälakea.\n\n\"Onnellista matkaa!\" sanoi Norine.\n\n\"Yes ... hyvästi, hyvästi.\"\n\nHän meni matkaansa eikä heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa\nhän oli kärsinyt. Ja Mathieu ihmetteli nyt niinkuin ennenkin tätä\npitkää naista, joka niin vähän näytti luodulta rakkautta varten ja joka\nniin säännöllisesti teki matkoja Ranskaan synnyttääkseen lapsen\nhöyrylaivan kahden matkavuoron välillä. Kukahan oli isä? Ja mitenkä\nsydämettömän välinpitämättömältä tuo nainen näytti kotimatkalle\nlähtiessään, hän ei edes ajatellutkaan hylättyä lastaan!\n\n\"Hän tulee synnyttämään puolen tusinaa\", sanoi Norine, kun Amy oli\npoistunut. \"Eikä hän opi ranskaakaan näillä lapsivuodematkoillaan; minä\nolen turhaan kysellyt häneltä, mikä toimi hänellä on Englannissa, mutta\nen ole voinut saada edes neljää sanaa vastaukseksi. Jos hän on\nluostarinainen, kuten hän sanoo, niin todistaa se vaan, että kaikkialla\nvoi elää rosvomaisesti. Hänen pitäisi todellakin imettää itse lastaan,\njotta hänen ei tarvitsisi tehdä niin usein näitä höyrylaivamatkoja!\"\n\nNorine laski leikkiä nyt, hän oli iloinen ja onnellinen, sillä suuri\npaino oli pudonnut hänen sydämeltään. Ja hän tahtoi välttämättömästi\ntulla alas lapsi sylissä, saattaa sisartaan ja heidän yhteistä\nystäväänsä edes portaita alas. --\n\nPuolen tuntia olivat Constance ja rouva Angelin olleet huoneesen\nsulkeutuneina rouva Bourdieun kanssa ja heillä oli hänen kanssaan vakava\nkeskustelu. Edellinen oli välttänyt esittelemistä, hän näytteli\nainoastaan apuaan tarjoovan ystävättären osaa, joka lähtee mukaan, kun\narkaluontoiset asiat ovat kysymyksessä. Mutta tavallisella tarkalla\naistillaan vainusi kätilö tulevaa potilasta tuossa uteliaassa naisessa,\njoka teki niin useita merkillisiä kysymyksiä. Siellä oli äsken ollut\nkiusallinen kahakka, kun kätilö väsyneenä rouva Angelinin itsepäisyyteen\nja nähden, ett'ei hän voi kauvemmin pitää tätä rouvaa petollisissa\ntoiveissa, oli päättänyt sanoa, että minkäänlainen käsittely ei enään\nhäntä auta. Tuo naisparka oli sitten hedelmättömyytensä tähden ollut\nsulaa kyyneliksi, jotavastoin Constance teki muistutuksia ja pyysi\nselityksiä hämmästyneenä siitä, että sellaista voi tapahtua heidän\nijällään. Silloin oli rouva Bourdieu alkanut ylistellä taitoaan ja\nkertonut merkillisiä tapauksia, maininnut nimeltään kaksi naista, jotka,\nvaikka olivatkin täyttäneet viisikymmentä vuotta, olivat hänen\nkäsittelynsä kautta tulleet raskaiksi. Jumalan kiitos, useimmissa\ntapauksissa oli mahdollisuus auttaa, hän onnistui tavallisesti\nkahdeksassa tapauksessa kymmenestä, ja ainoastaan erinomaisen\nharvinaisissa tapauksissa voi hän katsoa itsensä voitetuksi. Rouva\nAngelin itki vieläkin katkerammin ajatellessaan, että hän kuului tuohon\nkirottujen pieneen laumaan. Constance koetti turhaan lohdutella häntä ja\ntunsi itse sydämensä hyvin keventyneeksi tästä keskustelusta. Lapsia voi\nsiis saada vielä viidenkymmenen vanhana, hänellä oli siis vielä kymmenen\nvuotta jälellä sen tapauksen varalta, että hän muuttaisi mielipiteitään.\nJa hän koetti antaa salaa kätilölle viittauksia, jotta tämä\narmeliaisuudesta yhä pitäisi hänen ystävättäressään toivoa vireillä.\n\nKun naiset nousivat ylös ja rouva Bourdieu läksi heitä saattamaan ulos,\ntahtoi hän Constancen toivomuksesta sivellä rouva Angelinia hieman\njäniksenkäpälällä ja sanoi:\n\n\"Te olette vahvarakenteinen, rouvani, teidän olisi pitänyt voida saada\nvaikka tusinoittain lapsia. Te olette tosiaankin saanut odottaa liian\nkauvan, mutta minä olin väärässä äsken, ei koskaan pidä heittää toivoa.\nMinä olen nyt tullut ajatelleeksi, että sähkö ehkä vaikuttaisi teissä\nhyvää. Tulkaa pian takaisin taas!\"\n\nMathieu ja Cécile seisoivat vielä portailla vilkkaassa keskustelussa\nNorinen kanssa, jonka pieni poika oli nukkunut kuin Jeesuslapsi äitinsä\nrinnoille. He puhuivat juuri huoneen vuokraamisesta, ja silloin tulivat\nConstance ja rouva Angelin esiin. He hämmästyivät siihen määrään\ntavatessaan Mathieun tuossa kahden tytön seurassa, että he eivät edes\nolleet näkevinään häntä. Mutta äkkiä tunsi Constance Norinen; hän tiesi,\nettä Mathieu oli kymmenen vuotta sitten hänen miehensä asiain kanssa\ntekemisissä. Koko hänen sisällinen ihmisensä kuohahteli\nvastenmielisyydestä ja hupsumaisia ajatuksia tuli hänen mieleensä. Mitä\noli Mathieun tekemistä tässä talossa? Kenenkä oli lapsi, jota tuo tyttö\npiti sylissään? Toinen lapsi tuli esiin menneisyydestä, hän oli\nnäkevinään sen kapalossa niinkuin tämänkin, hän sekoitti ne keskenään,\neikä enään lopulta tiennyt, oliko tämä, jonka hän nyt näki edessään,\nsama menneisyyden lapsi. Ja koko hänen ilonsa rouva Bourdieun\ntoivehikkaista sanoista oli poissa, hän meni vihasta raivokkaana ulos,\nhäpeissään, aivankuin kaikkein niitten ikävyyksien saastuttamana ja\nuhkaamana, jotka hän viime aikoina oli tuntenut ympärillään, voimatta\nitsekään saada selville, mistä tuo jääkylmä tuuli puhalsi.\n\nMathieu, joka huomasi, ett'ei Norine eikä Cécile ollut tuntenut\nhunnutettua rouva Beauchênea, puheli yhä tyyneesti edelliselle, että hän\nhankkii hänelle kehdon, liinavaatteita ja vakinaisen apurahan\nlöytölastenkodista, koska hän tahtoo pitää lapsen luonaan ja imettää\nitse sitä. Sitten hankkisi hän vielä Norinelle kasvatusapua\nkolmekymmentä frankia kuukaudessa, ainakin yhden vuoden aikana. Siitä\nolisi sisaruksille hyvä apu varsinkin alussa. Kun hän vielä sanoi itse\nostavansa huonekalut siihen huoneesen, jonka he nyt olivat päättäneet\nvuokrata, tahtoi Norine suudella häntä.\n\n\"Se suutelo ainakin tulee sydämestä. Oh, se on melkein kuin pesisi\nitsensä puhtaaksi noista muista, kun on tekemisissä sellaisen miehen\nkanssa kuin te olette. Suutele häntä sinäkin, pikku poika parkani, se\ntuottaa hänelle onnea!\"\n\nMathieun piti nyt mennä Beauchênen tehtaasen. Boëtiekadulla tuli hän\najatelleeksi ottaa vaunut ja viedä Cécile kotiinsa vanhempainsa luokse,\nkoska hänen muutenkin piti mennä sinnepäin. Mutta Cécile sanoi, että\nhänen ensin pitäisi mennä sisarensa Euphrasien luokse Carolinekadun\nvarrella. Ja koska tämä katu oli läheisyydessä, antoi Mathieu hänen\nkuitenkin nousta vaunuihin ja sanoi jättävänsä hänen sisarensa\nportille.\n\nVaunuissa oli Cécile niin haltioissaan, niin onnellinen nähdessään\nunelmansa vihdoinkin toteutuvan, että hän ei tiennyt miten kiittää\nMathieutä. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hän nauroi ja itki samalla\nkertaa.\n\n\"Mutta älkää te uskoko, herra Froment, että minä olen paha tyttö, vaikka\nminä näytänkin näin iloiselta, kun pääsen pois vanhempaini luota. Pappa\ntekee vielä tehtaassa työtä niin paljon kuin hän voi, vaikka hän ei\njuuri paljokaan siitä ansaitse. Mamma työskentelee myös kotona niin\npaljon kuin hän jaksaa, vaikka ei hänelläkään paljoa voimia ole. Sitten\nkuin Victor tuli kotiin sotapalveluksesta, meni hän naimisiin ja hänellä\non lapsia; niin, minä luulen, että hänellä on niitä useampia kuin hän\nvoi elättää, sillä rykmentissä näkyy hän menettäneen halun työhön.\nVikkelin kaikista meistä on tuo laiska Irma, minun nuorin sisareni, joka\nnäyttää niin hienolta, ehkä sentähden että hän on aina sairas. Te\nmuistatte ehkä, että mamma pelkäsi hänen joutuvan harhateille niinkuin\nNorinekin. Mutta sellaisesta ei koskaan ole ollut puhettakaan, hän yksin\non löytänyt onnensa, hän on kihloissa erään postivirkamiehen kanssa,\njonka pään hän on pannut aivan pyörälle ja joka ei ole saanut edes\nsuudella hänen sormen päitäänkään. Minä ja Alfred olemme siis ainoastaan\nkotona. Hän ... niin, hän on oikea rosvo. Minä sanon suoraan, mitä\najattelen. Näinä päivinä varastikin hän, ja meillä oli täysi syy saada\nhänet pois poliisin kynsistä. Ja mamma pitää niin paljon hänestä, että\nantaa hänen ottaa kaikki, mitä minä ansaitsen. Ei, minä olen saanut\nkaikesta tästä tarpeekseni, varsinkin kun minä pelkään Alfredia, sillä\nhän uhkaa lyödä minua ja tappaa; hän tietää sen hyvin, että minä olen\nleikkauksen jälkeen vähällä pyörtyä pienimmästäkin metelistä. Ja koska\nei isä eikä äiti tarvitse minua, niin onhan anteeksi annettavaa, että\ntahdon elää itsekseni rauhassa. Eikö totta, herra Froment, onhan se\nminun oikeuteni?\"\n\nSitten puhui hän sisarestaan Euphrasiesta.\n\n\"Ja rakas sisareni, jos te tietäisitte, millaiseksi hän on tullut\nleikkauksen jälkeen! Minulla puolestani ei ole mitään valittamisen syytä\npaitsi se hirmuinen asia, ett'en voi koskaan saada lasta. Minähän voin\nkävellä ja seisoa ja olen hyvin voimakas, eikä vatsassakaan ole enään\nmitään kipua, mutta kyllä minä tunnen vieläkin tuon naulan niskassani ja\nsolmun kurkussani, joka uhkaa tukehuttaa minut. Sellaista voi kuitenkin\nsietää, ja se on koko paratiisi sen viheliäisyyden rinnalla, johon\nEuphrasie parka on joutunut. Ette voi aavistaakaan, millaisena rauniona\nhän nyt on, koko hänen perhe-elämänsä on turmeltu, hänen miehensä asuu\nsamassa huoneessa kuin hänkin, yhdessä erään toisen naisen kanssa, joka\nlaittaa ruuan ja hoitaa lapset. Euphrasie itse on tullut kaksikymmentä\nvuotta vanhemmaksi, hän on vetelä kuin riepu, ei jaksa edes lakaista\nlattiata. Oh, se on oikein kauheata!\"\n\nKun vaunut pysähtyivät Carolinekadulla, sanoi hän:\n\n\"Ettekö tahdo tulla ylös tervehtimään häntä? Voisitte sanoa hänelle\njonkun ystävällisen sanan. Se olisi niin hupaista minuunkin nähden,\nsillä minulla on hänelle ikävää asiaa. Minä luulin että hän voisi tehdä\nmuutamia pieniä kartonkeja niinkuin minäkin, niin että hän saisi\nansaituksi edes muutaman soun, mutta nyt hänellä on ollut työ enemmän\nkuin kuukauden, ja kun hän ei voi saada sitä valmiiksi, niin täytyyhän\nminun ottaa se pois häneltä.\"\n\nMathieu suostui. Tuolla kamarissa kohtasi häntä sitten sydäntä särkevin\nnäytelmä kuin hän koskaan ennen oli nähnyt.\n\nKeskellä tuota ainoata huonetta, jossa perhe sekä söi että nukkui, istui\nEuphrasie olkituolissa, ja hän näytti pieneltä viidenkymmenen vuotiaalta\nakalta, vaikka hän vasta oli tuskin kolmenkymmenen vanha; hän oli niin\nlaihtunut ja kuihtunut, että hän näytti hedelmältä, josta äkkiä on\npuserrettu pois mehu ja joka on jäänyt puuhun kuivamaan. Hänen hampaansa\nolivat pudonneet pois, ja hänen vielä jälellä olevat haituvansa olivat\nharmaat. Mutta tuossa ennenaikaisessa vanhuksessa veti erittäinkin\nhuomiota puoleensa uskomaton voimain puute ja se, että häneltä puuttui\nmelkein tykkänään tahto ja työhalu. Hän taisi istua tylsänä ja\ntoimetonna koko päivät voimatta nostaa sormeaankaan.\n\nKun Cécile oli sanonut hänelle, että tänne oli tullut herra Froment,\nentinen ensimäinen piirustaja tehtaassa, niin ei hän edes näyttänyt\ntuntevan Mathieutä. Kun sisar oli sitten lausunut asiansa ja pyytänyt\ntakaisin työtä, jonka hän oli antanut Euphrasielle, vastasi tämä\nääretöntä väsymystä todistavalla liikkeellä:\n\n\"Niin, herra Jumala, kaikkein noitten pienten pahvipalasten yhteen\nliisteröimisessä on hirmuinen työ. Minä en jaksa, minä tulen siitä\ntyöstä läpimäräksi.\"\n\nPaksu nainen, joka seisoi siinä tekemässä voileipää lapsille, yhtyi nyt\npuheeseen sanoen arvonsa tuntevalla äänellä:\n\n\"Ottakaa vaan pois työ, neiti Cécile. Hän ei voi saada sitä valmiiksi.\nPahvipalat tulevat lopulta likaisiksi, ja silloin ei niitä ehkä enään\noteta takaisin.\"\n\nHän oli rouva Joseph, neljänkymmenen vuotias leski, joka oli apuihmisenä\ntässä korttelissa ja jonka Auguste Bénard, Euphrasien mies, oli pyytänyt\ntulemaan luokseen, ensin pariksi tunniksi aamupäivällä hoitamaan kotia,\nkoska ei hänen oma vaimonsa enään jaksanut vetää edes sukkia lasten\njalkaan, laittamaan ruokaa ja lakaisemaan lattiata. Ensi päivinä oli\nEuphrasie vimmatusti vastustanut sitä, että vieras nainen tulee hänen\nkotiinsa, hän taisteli, tuli raivoihinsa, melkein sairaaksi siitä,\nett'ei itse kyennyt tyydyttämään puhdistushaluaan. Mutta sitä myöten\nkuin hänen ruumiinsa veltostui, oli hänen täytynyt tyytyä siihen, että\nvieras vähitellen otti hänen paikkansa. Ja niinkuin usein tapahtuu\nköyhissä perheissä, joissa on pakko tyydyttää tarpeet suorinta tietä,\nniin oli rouva Joseph tässäkin perheessä saanut ensin Euphrasien paikan\nlasten suhteen ja sitten miehen. Sairas oli satunnaisen kiihoituksen\nkautta tullut sellaiseksi, että hän ei enään voinut olla vaimona\nmiehellensä, ei sittenkään, vaikka hirmuinen mustasukkaisuus antoi\nhänelle hieman voimia. Ensin oli ollut suuria meteleitä, mutta\nvähitellen oli tuo silvottu naisparka muuttunut änkyttäväksi,\nvapisevaksi ja alistuvaksi pieneksi akaksi, joka oli melkein kuin\nlakaistu pois maailmasta. Silloin oli hän vapaaehtoisesti luopunut\naviovuoteesta ja paennut pieneen, pimeään seimeesen pelokkaana ja\ntoivossa saada hautautua sinne kuin haavoitettu eläin. Ett'ei Bénard\neikä rouva Joseph olleet pahanluontoisia, sitä todistaa parahiten se,\nettä he pitivät luonaan Euphrasien, tuon hyödyttömän, tiellä olevan\nolennon, jonka moni muu olisi jo heittänyt kadulle.\n\n\"Istutteko te nyt taas keskellä lattiata?\" sanoi paksu nainen, joka\nketterästi liikkui edestakaisin ja oli joka kerta pakoitettu väistämään\ntuolia. \"Omituista on, ett'ette te voi istua johonkin nurkkaan! Auguste\ntulee kotiin kello neljä saamaan välipalaa, eikä hän ole tyytyväinen,\nell'ei hänen juustonsa ja viinilasinsa ole silloin pöydällä.\"\n\nLevotonna ja vastaamatta sanaakaan nousi Euphrasie horjuen ylös, ja\nhänestä oli suurin vaiva maailmassa siirtää tuolinsa vähän tuonnemmaksi.\nSitten istui hän taas ja painui kuolemaan asti väsyneenä tuoliinsa.\n\nJuuri kuin rouva Joseph oli saanut juuston pöydälle, tuli sisään Bénard,\njonka työpaikka oli aivan läheisyydessä. Hän oli yhä vaan sama iloinen\nsielu, hän alkoi laskea leikkiä kälynsä kanssa ja oli hyvin kohtelias\nMathieulle, jota hän kiitti siitä, että tämä otti osaa hänen\nvaimoparkansa kohtaloon.\n\n\"Herra Jumala, eihän se hänen oma vikansa ole, sen sanon minä hänelle\nusein. Vika on niitten, jotka leikkasivat hänet sanomatta siitä mitään\nminulle. Vuoden ajan me melkein uskoimme, että hän oli parantunut, ja\nnyt te näette, mikä hänestä on tullut. Pitäisi kieltää turmelemasta\nnaista tuolla tavalla, varsinkin kun hänellä on mies ja lapsia eikä hän\nvoi elää koroillaan. Tiedättehän te, mitä he ovat Cécilelle tehneet. Ja\nsitten vielä yksi, jonka he ovat tehneet kauniiksi, eräs paroonitar,\njonka te kyllä tunnette. Hän oli äsken katsomassa täällä. Minä en\ntahtonut häntä tunteakaan, ajatelkaahan, niin kaunis nainen, ja nyt hän\nnäyttää aivan hirveältä, hän näyttää jo sadan vuoden vanhalta! Ne miehet\npitäisi tuomita linnaan kaikesta pahasta, minkä he ovat tehneet meille,\nsen sanon minä.\"\n\nKun hän aikoi istua pöydän ääreen, sattui hän tyrkkäämään Euphrasien\ntuolia.\n\n\"Oletko sinä siinä taas? Minkätähden sinä aina olet tiellä? Kas niin,\nväistypäs nyt hieman.\"\n\nBénard ei ollut niinkään pelättävän näköinen. Mutta Euphrasie rupesi\nkuitenkin vapisemaan lapsellisesta pelosta, aivankuin häntä olisi uhattu\nkurittaa. Nyt sai hän voimia laahata tuolinsa aina siihen pimeään\nnurkkaan asti, jossa hän tavallisesti makasi. Ovi tähän seimeen oli\nauki, hän pakeni sinne sisään, istui sinne pimeyteen, ja sieltä näytti\nhän ainoastaan pieneltä, epäselvältä haamulta, vanhalta isoäidiltä, joka\nvielä saisi monta, monta vuotta odottaa kuolemaansa.\n\nMathieu tunsi sydämensä kutistuvan, kun hän näki tuon vanhuksille\nomituisen pelon, tuon vapisevan tottelevaisuuden naisessa, jonka hän\nmuisti ilkeäsisuisena, ankarana ja kovana, aina riidassa vanhemman\nsisarensa ja sitten miehensä kanssa. Miestään oli hän kauvan pitänyt\nkurissa. Ja nyt hän itse vapisi, kun miehensä hiemankin oli huonolla\npäällä. Hän ei ollut enään nainen, vaan pelkkä riepu. Ja tämä leikattu\nnainen oli vieläkin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa mainittuna\nyhtenä Gauden mestarinäytteen esineenä, tohtori kerskaili yhä vieläkin\ntästä kunniallisesta työmiehen vaimosta, jonka hän muka oli pelastanut\nvarmasta kuolemasta ja lahjoittanut entistään terveempänä ja\nvoimallisempana takaisin miehelleen ja lapsilleen! Boutan oli oikeassa,\nhän oli ensin tahtonut odottaa tuollaisten kuuluisain leikkauksien\ntodellista tulosta, ennenkuin hän niistä lausuu mielipiteensä!\n\nCécile oli liikuttavalla hellyydellä suudellut noita kolmea lasta, jotka\nkasvoivat Jumalan huostaan heitettyinä tässä onnettomassa kodissa.\nKyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja kun rouva Joseph oli antanut\nhänelle työn takaisin, pakeni hän pois vieden Mathieun mukanaan. Kun he\nolivat tulleet kadulle, sanoi Cécile:\n\n\"Kiitos, herra Froment, nyt minä menen kotiin! Minähän sanoin jo teille,\nettä meidän elämämme tulee paratiisilliseksi siinä rauhallisessa\nkamarissa, josta minä olen puhunut.\" --\n\nMathieu meni suoraan tehtaasen, mutta ei saanut siellä tarkkoja tietoja\npuimakoneesta, jonka hän oli tilannut useita kuukausia sitten. Hänelle\nsanottiin, että isännän poika, herra Maurice oli mennyt ulos\nliikeasioissa eikä kukaan voi antaa pyydettyjä vastauksia, varsinkin kun\nitse Beauchêneta ei ole näkynyt koko viikkoon. Vihdoin sai hän tietää,\nettä jälkimäinen, joka oli äsken tullut kotiin eräältä matkalta, oli\nluultavasti rouvansa luona. Hän päätti sentähden mennä Beauchênen\nkotiin, ei niin paljon puimakoneen tähden, vaan toisen asian tähden,\njoka oli lähempänä hänen sydäntään: oli nimittäin puheltu siitä, että\ntoinen hänen kaksosistaan, Blaise, saisi paikan tässä liikkeessä. Tämä\nyhdeksäntoista vuotias nuori mies, joka juuri oli lopettanut lukunsa,\naikoi mennä naimisiin erään nuoren varattoman tytön, Marthe Desvignesin\nkanssa, johon hän oli lapsuudestaan asti ollut rakastunut. Pojan\nvanhemmat eivät olleet tahtoneet vastustaa tätä rakkautta, sillä he\nlöysivät hänessä oman, entisen suruttomuutensa. Mutta jotta poika voisi\nmennä naimisiin, täytyi hänelle ensin saada paikka. Ja Denisen, toisen\nkaksosen jatkaessa opinnoitaan erikoiskoulussa, oli Beauchêne tarjonnut\npaikkaa Blaiselle iloisena siitä, että voi täten antaa \"kitsaille\nsukulaisilleen\", joiksi hän heitä kutsui, todistuksen kunnioituksestaan.\n\nKun Mathieu vietiin Constancen keltaiseen salonkiin, oli tämä siellä\njuomassa teetä rouva Angelinin kanssa. He olivat juuri äsken palanneet\nkätilön luota. Beauchênen odottamaton palaaminen oli varmaankin\nvaikuttanut häiritsevästi heidän keskusteluihinsa. Beauchêne oli ollut\ntekevinään pienen matkan ja tuli nyt kotiin käytyään yöllisillä\ntervehdyksillä satunnaisten ystävättäriensä luona, ja hän väsytti\nmolemmat naiset kovalla äänellä puhutuilla valheillaan sekä oli vielä\nhieman hutikassa, sopersi puhuessaan, ja hänen silmälautansa olivat\npunaiset.\n\n\"Hyvää päivää, rakas ystäväni\", huudahti hän, \"minä kerron juuri näille\nnaisille olostani Amiensissa. Sieltä saa erinomaista ankkapasteijia.\"\n\nKun Mathieu puhui hänen kanssaan Blaisesta, alkoi Beauchêne vakuutella\nystävyyttään; asia oli päätetty, tuo nuori mies voi tulla koska tahansa,\nhän voisi ensin työskennellä Morangen johdolla, niin että hän saisi\nyleissilmäyksen liikkeen käynnistä. Beauchêne puhkuili, syljeskeli,\nhaisi tupakalta, väkijuomilta ja myskiltä, joita hajuja hän aina toi\nmukanaan kotiin porttojensa luota. Vaimo hymyili hänelle kuten\ntavallista vieraiden läsnä ollessa, mutta kun rouva Angelin käänsi pois\npäänsä, oli Constancen katse täynnä inhoa.\n\nBeauchênen puhellessa liian paljon ja tunnustaessa, että hän ei tiedä,\nmiten puimakoneen laita on, näki Mathieu, että Constance kuunteli\nlevotonna. Se, että Blaise tulisi liikkeesen, oli jo saanut hänen\nvakaviin ajatuksiin; nyt vaivasi häntä miehensä tietämättömyys töitten\nkulusta, ja sitten sukelsi taas esiin Norinen kuva, Constance pelkäsi,\nettä herrat taaskin olivat jonkinlaisessa salaliitossa. Mathieu huomasi\nhänen ajatuksensa ja rupesi nyt puhumaan Gauden leikkauksien kauniista\ntuloksista, hän kertoi kohtauksestaan Cécilen kanssa sekä käynnistään\nEuphrasien luona. Naiset kauhistuivat, mutta Beauchêne näkyi suuresti\nnauttivan noista arkaluontoisista yksityisseikoista, joista hän pakoitti\nrakkaan sukulaisensa kertomaan. Äkkiä huudahti Constance helpotuksesta:\n\n\"Oh, tuolla on Maurice!\"\n\nSiellä tuli sisään hänen poikansa, jumala, hänen kaiken hellyytensä ja\nylpeytensä esine, kruununprinssi, josta huomenna tulisi kuningas, joka\npelastaisi uhatun kuningaskunnan ja antaisi hänen istua sivullaan\nkimaltelevassa sädekehässä. Hänen mielestään oli poika kaunis, iso,\nvahva, voittamaton kuin satujen ritari. Kun Maurice kertoi, että hän oli\nedullisella tavalla sopinut eräästä ikävästä kaupasta, johon hänen\nisänsä oli taitamattomasti sekaantunut, oli Constance jo näkevinään\nhänen korvaavan tappiot ja voittavan voittoja. Ja hänen riemunsa tuli\ntäydelliseksi kun hän kuuli Mauricen lupaavan, että puimakone on valmis\nlopulla viikkoa.\n\n\"Sinun pitäisi juoda kuppi teetä, rakkaani. Sinä väsytät liiaksi\naivojasi, ja tee tekisi sinulle hyvää.\"\n\nMaurice suostui ja lisäsi sitten iloisesti:\n\n\"Tiedätkö, eräs omnibus oli äsken ajaa minun päälleni Rivolikadulla.\"\n\nConstance tuli kalman kalpeaksi ja hänen täytyi panna kuppi kädestään.\nSuuri Jumala, voisiko satunnainen tapaus murskata hänen onnensa? Taaskin\ntunsi hän luissaan ja ytimissään saman jääkylmän, salaperäisen\npöyristyksen...\n\n\"Hupsu\", sanoi Beauchêne, \"sehän oli poika, joka näytti omnibukselle\npitkän nenän, koska hän nyt on tässä kertomassa asiasta. Maurice parka,\nsinulla on kovin omituinen äiti. Mutta minä tiedän, kuinka vankaksi olen\ntehnyt sinut, ja minä olen levollinen sinun puolestasi, kuten näet.\"\n\nRouva Angelin ja Mathieu istuivat samassa vaunussa kotimatkallaan\nJanvilleen; he olivat kahdestaan. Rouva Angelin purskahti ilman mitään\nnäkyvää syytä itkuun, pyysi sitten anteeksi ja sanoi uneksivalla\näänellä:\n\n\"Kun ihmisellä kerran on lapsi ja hän menettää sen, niin senhän täytyy\nolla hirmuisen surullista. Mutta hänellä on kuitenkin ollut lapsi, joka\non kasvanut, joka on vuosikaudet tuottanut verratonta, sanomatonta\nonnea. Mutta kun lasta ei ole koskaan ... oi, sellaista kärsimystä,\nsellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!\"\n\nChantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät\nlapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt taas olivat kuluneet,\nvoittivat he elämän taistelussa kuolemaa vastaan perheen alituisen\nlisääntymisen ja viljavan maan avulla, joka oli koko heidän elämänsä,\nheidän ilonsa ja voimansa. Intohimo puhalteli kuin kuuma tuuli, tämä\njumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi, sillä he osasivat\nrakastaa, he osasivat olla hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai\naikaan muun, heidän toimeliaisuutensa, heidän tyyni kestäväisyytensä\nsiinä välttämättömässä työssä, joka luo ja järjestää maailman. Mutta\nnäinäkään kahtena vuotena eivät he ilman ainaista taistelua voittoa\nvoittaneet. Mutta voitto tuli yhä suuremmaksi ja varmemmaksi aina sen\nmukaan kuin valloitettu alue laajeni. Ensi ajan pienet murheet olivat\nkadonneet, nyt oli vaan ohjattava kaikkea ymmärryksellä ja oikealla\ntavalla. Pohjoisessa, ylämaalla, Mareuilin ja Lillebonnen\ntalonpoikaistalojen välillä oli kaikki maa ostettu, siellä ei ollut\nkantoakaan, joka ei olisi kuulunut heille; siellä oli noin kahden sadan\nhehtaarin suuruinen metsä, joka muodosti aaltoilevain viljapeltojen\nlisäksi satavuotisia puita kasvavan puiston. Mathieun mielestä ei sitä\nole jätettävä käyttämättä hyödyksi ja pidettävä ainoastaan koristuksena;\nhän yhdisti sentähden aukinaiset kentät toisiinsa teillä ja päästi sinne\nkarjansa, ja karjanhoito menestyi erinomaisesti. Elämän arkki siellä\nkohisi, se lisääntyi sadoilla elukoilla, jotka pian etsivät majansa\nmahtavain puitten siimeksessä. Nyt sai syntyä kuinka monta lasta\ntahansa, maito kohisi koskina, lukemattomat elukat vaatettaisivat ja\nelättäisivät heidät. Kypsien viljapeltojen vieressä suhisivat synkät\nmetsät vavahdellen siitä ikuisesta kylvöstä, joka nousi idulle sen\nsiimeksessä sädehtivän auringon alla. Ja ostamatta oli ainoastaan yksi\nmaakappale, viimeiset nummet itäpuolella, ja silloin olisi kuningaskunta\ntäydellinen. Siinä oli palkka entisistä kyynelistä, ensimäisen vaikean\najan hivuttavista murheista.\n\nSillä välin kuin Mathieu täydensi valloitustaan, oli Mariannella ilo\nnaittaa ensimäisen lapsensa, ja hän itse oli raskaana ja lähellä\nsynnytystään. Niinkuin maa, oli hänkin hedelmällinen, vieläpä hedelmäin\nkypsymisen aikanakin, jolloin hänestä itäneet vesat vuorostaan alkoivat\ntehdä siementä. Yhdeksäntoista vuotiaan Blaisen naiminen hurmaavan,\nkahdeksantoista vuotiaan tytön kanssa -- heidän rakkautensa, raitis kuin\ntoukokuun aamu, oli herännyt Chantebledin kukkaisilla metsäteillä heidän\nollessaan kahdentoista vuotiaita -- muodostui ääretöntä toivoa täynnä\nolevaksi rakkaaksi juhlaksi. Kahdeksan muuta lasta oli läsnä: suuret\nveljekset, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka olivat lopettamaisillaan\nlukunsa, Rose, vanhin neljäntoista vuotias sisar, josta näkyi tulevan\nkukoistava kaunotar, Claire, joka vielä oli lapsi, Grégoire, joka juuri\noli alkanut koulunsa, ja molemmat nuorimmat lapset, Louise ja Madeleine.\nLähikylistä kokoontui sinne kansaa katsomaan tuota iloista siskoparvea,\njoka seurasi isoa veljeään pormestarin luokse. Siinä oli kaunis kulkue,\nkukkia, keväänraittiita kasvoja, onnea, joka liikutti kaikkein sydämiä.\nVäliin kun Fromentin perhe läksi johonkin kylään markkinoille, oli\nteillä sellaista liikettä, ratsain, vaunuilla, polkupyörillä ja lisäksi\nvielä kaikuvaa naurua ja liehuvia hiuksia, että kansa pysähtyi katsomaan\ntätä kaunista näytelmää ja sanoi: \"Nyt tulee sotajoukko!\" aivankuin\nkaikki olisivat arvelleet, että heitä ei voi kukaan vastustaa, että koko\nseutu kuului valloittajan oikeudella heille, koskapa heitä syntyi aina\nyksi lisää joka vuosi. Ja näitten kahden viimeisen vuoden kuluttua\nsynnyttikin Marianne taas tyttären, ja tämä hänen kymmenes lapsensa\nkastettiin Margueriteksi. Ja kun Mathieu näki hänen parantumisensa\njälkeen hymyilevänä ja pieni tyttösensä sylissään, suuteli hän\ninnokkaasti häntä tuntien voitonriemua kaikkien huolien ja tuskien\njälkeen. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta\nvoimaa maailmaan, uusi sarka kynnetty huomista varten.\n\nHedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä, kiitos siitä maalle ja\nnaiselle, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle\nlapselle, taistellen, tehden työtä, yhä synnyttäen enemmän elämää ja\nenemmän toivoa.\n\n\n\n\nV\n\n\nOli kulunut kaksi vuotta. Näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu\nja Marianne vielä lapsen, pojan. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi,\nlaajeni myöskin Chantebled kaikilla niillä nummimailla, jotka olivat\nitäpuolella, aina Vieux-Bourgin kylään asti. Mutta nyt olikin viimeinen\npala ostettu, koko maatilan valloitus oli vihdoinkin loppuun saatettu:\nnoitten useitten satojen ennen viljelemättömäin maitten, jotka Séguinin\nisä ensin oli ostanut rakentaakseen sinne ruhtinaallisen linnan. Nyt\nolivat nämät maat päästä päähän hedelmälliset, ihmisten loppumattomat\nponnistukset olivat synnyttäneet sinne ennen aavistamattoman\nhedelmällisyyden, ja ainoastaan Lepailleurin pieni alue, jota tämä ei\nsuostunut myymään, oli kivisenä ja surumielisenä, kuivana kohtana tällä\nviheriällä kentällä. Elämä tunki voitonrikkaana eteenpäin,\nhedelmällisyys laajeni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen kaikista\nesteistä huolimatta, korvasi tappiot ja vuodatti joka hetki maailman\nsuoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.\n\nBlaise, jolla nyt oli pieni, kymmenen kuukauden vanha tyttö, oli viime\ntalvesta asti asunut konetehtaan piirissä, samassa sivurakennuksessa,\njossa hänen äitinsä oli synnyttänyt Gervaisin maailmaan. Charlotte,\nhänen vaimonsa, oli hurmannut Beauchênen perheen vaaleanverevällä,\nnuorekkaalla kauneudellaan, niin että Constance itse oli ehdottanut,\nettä he rupeisivat niin läheisiksi naapuruksiksi. Rouva Desvignes oli\ntodellakin kasvattanut molemmat tyttärensä Charlotten ja Marthen hyvin\nviehättäviksi naisiksi. Kun hänen miehensä oli kuollut jättäen hänet\nhuonoihin varoihin, oli hän muuttanut takaisin kotiseudulleen Janvilleen\nja antautunut siellä tykkönään tyttäriensä opettamiseen. Koska hän\ntiesi, että he olivat melkein ilman myötäjäisiä, oli hän antanut heille\nmitä huolellisimman kasvatuksen siinä toivossa, että tämä auttaisi heitä\npääsemään naimisiin, mikä todellakin oli jo toteutunut toiseen tyttäreen\nnähden. Ystävälliset suhteet oli solmittu hänen ja Fromentin perheen\nvälillä, lapset leikkivät yhdessä, ja se lapsellinen rakkausromaani,\njoka johti Blaisen ja Charlotten avioliittoon, oli alkanut näistä\nleikeistä. Kun Charlotte oli kahdeksantoista vuotiaana mennyt naimisiin,\noli hänen neljäntoista vuotias sisarensa tullut Rose Fromentin\nerkanemattomaksi ystävättäreksi, ja Rose oli yhtä kaunis kuin Marthekin\nja yhtä tummaverinen kuin Marthe vaaleanverinen. Charlotte oli hyvin\ntaitava pienten muotokuvain maalaamisessa -- hätäkeino, jos joutuu\nköyhyyteen, sanoi hänen äitinsä -- ja hän oli maalannut kauniin\nmedaljongin Constancesta, ja se ystävällisyys, jolla Constance kohteli\nhäntä, oli suureksi osaksi seurauksena hyvästä kasvatuksesta, jonka\nCharlotte oli saanut.\n\nBlaise, joka oli perinyt Fromentien luomishalun ja työinnon, oli pian\ntullut hyväksi avuksi Mauricelle sittenkuin tämä -- oltuaan pienen aikaa\nMorangen opissa -- oli ryhtynyt liikehommiin. Maurice, jota\nhurjisteleva isänsä aina vähemmässä määrässä auttoi, oli vaatinut, että\nnuori pari saisi asua sivurakennuksessa, jotta hän voisi milloin tahansa\ntavata Blaisen, ja äiti, joka kaikessa teki poikansa tahdon mukaan, oli\nkunnioittavasti alistunut noudattamaan hänen toiveitaan. Constancella\noli rajaton luottamus poikansa suurenmoisiin lahjoihin. Huolimatta\nsairaalloisuudestaan nuorempana oli tämä poika kuitenkin suoriutunut\nerittäin hyvin opinnoissaan, sillä vaikka hänellä tosin oli hieman hidas\najatuksen juoksu, oli hän sen sijaan hyvin ahkera. Hän puhui vähän, ja\nsentähden kuvitteli äiti häntä itseensä sulkeutuneeksi neroksi, jonka\nteot vihdoin saavat maailman hämmästymään. Ja kun Maurice oli\nviidentoista vuotias, sanoi Constance häntä katsellen ja ihailevalla\näänellä: \"Oi, miten hyvä pää hänellä on!\" Ja Blaise otettiin\nluonnollisesti liikkeesen ainoastaan välttämättömäksi sijaiseksi,\nhalvaksi palvelijaksi, kädeksi, joka täyttää kaikkitietävän ja\nkaikkivaltiaan isännän tahdon. Maurice oli nyt niin vahva, niin huomiota\nherättävä, ja hän yritti kohottaa liikettä siitä rappiotilasta, johon\nisä sen oli saattanut; hän oli tulossa tuoksi jumalalliseksi \"ainoaksi\npojaksi\", josta Constance oli uneksinut ja jota hän itsekkäässä\nsuuruudessaan oli niin monta vuotta valmistellut!\n\nMutta sitten tuli salaman isku. Blaise ei ollut ilman epäröimistä\nsuostunut muuttamaan tuohon sivurakennukseen, sillä hän tiesi, että\nhäntä aijottiin käyttää tottelevaisena hammasrattaana. Mutta kun hänen\ntyttärensä oli syntynyt, teki hän rohkean päätöksen ja ryhtyi taisteluun\naivankuin isänsäkin ajatellen, että ehkä hänellekin tulee suurilukuinen\nperhe. Eräänä aamupäivänä, kun hän meni saamaan määräyksiä Mauricelta,\nsai hän itse Constancelta tietää, että tämä oli estänyt poikansa\nnousemasta vuoteesta, koska hän oli väsynyt unettoman yön jälkeen.\nConstance ei kuitenkaan näyttänyt liiaksi levottomalta, sillä olihan\nMaurice vaan hieman väsynyt, sillä molemmat nuoret miehet olivat viime\nviikkoina tehneet työtä kuin orjat saadakseen suoritetuksi erään suuren\ntilauksen, joka sai aikaan paljon puuhaa koko tehtaassa. Toiselta puolen\noli Maurice ollut niin varomaton, että oli jäänyt illalla erääsen\nvetoiseen suojukseen, jossa koeteltiin uutta konetta. Illalla tuli\nhäneen ankara kuume, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Boutania.\nLevotonna taudin nopeasta kiihtymyksestä, tahtoi Boutan pitää seuraavana\npäivänä lääkärien neuvottelun, kaksi muuta lääkäriä saapui paikalle, ja\nheidän mielipiteensä oli sama kuin Boutaninkin. Mauricella oli ankara\nkeuhkokuume. Beauchêne oli poissa matkoillaan kuten tavallista.\nHuolimatta lääkärien vakavista kasvoista ja omasta yhä kasvavasta\nlevottomuudestaan, toivoi Constance kuitenkin itsepintaisesti, että\nhänen poikansa, sankari, jumala, joka oli hänelle välttämätön omaa\nelämäänsä varten, ei ole vaarallisesti sairastunut eikä\nkuolinvuoteessaan. Mutta kaksi päivää tämän jälkeen kuoli Maurice\näitinsä syliin, samana yönä, jolloin sähkösanomalla kutsuttu Beauchêne\nsaapui. Tämä kaikki oli kuitenkin vaan voimattoman veren viimeinen\nheikkoneminen, veren, joka oli heikonnettu jo lähteessään,\nkeskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun ihmisen äkkinäinen\nkatoaminen, ihmisen, joka terveestä ulkonäöstään huolimatta oli jo\nlapsesta asti ollut sairas. Mutta millainen isku tämä oli äidille,\nmillainen isälle, joitten kaikki suunnitelmat nyt menivät myttyyn! Ainoa\nperillinen, teollisuuden ruhtinas, josta he itsepintaisessa\nitsekkäisyydessään olivat niin paljon uneksineet, meni pois kuin varjo,\nja heidän kätensä syleilivät tyhjyyttä. He olivat lapsettomat.\n\nBlaise oli yhdessä vanhempain kanssa Mauricen vuoteen pääpuolessa, kun\ntämä kello kahden aikaan aamulla kuoli, ja niin pian kuin hän voi sen\ntehdä, sähköitti hän kuolemasta Chanteblediin. Jo kello yhdeksän tuli\nMarianne kalpeana ja liikutettuna pihalle ja huusi Mathieutä.\n\n\"Maurice on kuollut! Herra Jumala, ainoa lapsi ... ihmisparat!\"\n\nHe olivat molemmat syvästi liikutettuja, he olivat tuskin tietäneet\nhänen olevan sairaanakaan.\n\n\"Minä menen pukeutumaan\", sanoi Mathieu, \"ja sitten matkustan minä\nkymmenen junalla Pariisiin. Minun täytyy osoittaa heille\nosanottavaisuuttani.\"\n\nMarianne päätti seurata mukana, vaikka hänellä oli kahdeksas kuukausi\nmenemässä. Häntä olisi vaivannut, ell'ei hän olisi voinut osoittaa\nsukulaisilleen osanottavaisuuttaan; hehän olivat joka tapauksessa olleet\nhyviä Blaiselle ja hänen nuorelle rouvalleen. Ja tämä onnettomuus teki\ntodellakin surullisen vaikutuksen Marianneen. Kun aviopuolisot olivat\nsijoittuneet junaan, äkkäsivät he Lepailleurin puolisot ja heidän\npoikansa Antonin, jotka matkustivat samassa vaunussa.\n\nMylläri luuli, että Fromentit matkustaisivat johonkin juhlatilaisuuteen,\nkoska he matkustivat noin yhdessä, mutta kun hän sai tietää, että\nkysymyksessä oli surun ilmaisu, sanoi hän:\n\n\"No, sittenhän se on ihan päinvastoin. Mutta joka tapauksessa on hauskaa\npäästä täältä ihmisten joukkoon...\"\n\nAina siitä asti kuin Mathieun oli onnistunut saada koko suunnaton\nmaatila viljelykseen, kohteli Lepailleur tätä herrasmiestä\njonkinlaisella kunnioituksella. Mutta vaikka hän ei voinutkaan kieltää\nsaavutettuja tuloksia, ei hän kuitenkaan antanut perään, hän näkyi\nvirnistelevän nyt salaisesti ja odottavan jonkinlaista maanjäristystä,\njoka saisi hänen ennustuksensa toteutumaan. Hän ei tahtonut myöntää\nolleensa väärässä, hän sanoi aina tietävänsä jotakin ja että vielä\njonakin kauniina päivänä saadaan nähdä maanviljelijän ammatin olevan\nviheliäisintä kaikista ammateista, sittekuin maa, se lutka, oli niin\ntyhjiin imetty, ett'ei se enää tahtonut antaa mitään itsestään. Muuten\nsaihan hän kostaa sillä, että piti omanaan tuon laihan, viljelemättömän\nmaapalstan, aivankuin vastalauseena sen ympärillä olevia viljamaita\nvastaan. Tieto tästä teki hänen pilkalliseksikin.\n\n\"Niin\", sanoi hän kerskuvalla äänellä, \"me matkustamme myös\nPariisiin ... me saatamme tätä nuorta herraa sinne.\"\n\nHän osoitti poikaansa Antoninia, punatukkaista kahdeksantoista vuotiasta\nnuorukaista, jolla oli isänsä pitkulaiset kasvot, vaikka veltommat, ja\nleuka muutamain harvain, värittömäin partakarvain peittämä. Hän oli\npuettu kuin kaupungin herra: silinterihattu päässä, käsineet ja sininen\nkaulaliina. Saatuaan Janvillen ihmettelemään koulussa saavuttamaansa\nedistystä, oli hän nyt alkanut ilmaista sellaista vastenmielisyyttä\nkaikkeen ruumiilliseen työhön, että isä oli päättänyt tehdä hänestä\npariisilaisen, kuten hän sanoi.\n\n\"Vai niin, te olette nyt siis tehnyt päätöksenne\", sanoi Mathieu, joka\ntunsi asiat.\n\n\"Niin, minkätähden minä pakoittaisin hänen orjan työhön otsansa hiessä\nilman pienintäkään toivoa koskaan rikkaaksi pääsemisestä? Ei isäni enkä\nminäkään ole koskaan voinut säästää soutakaan tuon kirotun myllyn\nkäyttämisestä. Ja meidän viheliäisillä pelloillamme on enemmän kiviä\nkuin viljaa. Ja koska hän nyt on lukumies, niin onhan parasta, että hän\nsaa pitää tahtonsa ja koetella onneaan Pariisissa. Ainoastaan\nkaupungissa voi edistyä.\"\n\nRouva Lepailleur, joka ei voinut irroittaa silmiään pojastaan ja ihaili\ntätä nyt yhtä paljon kuin hän ennen oli ihaillut miestään, sanoi nyt\nvuorostaan autuaallisen näköisenä:\n\n\"Niin, hän on saanut apulaisen paikan asianajaja Rousseletin luona. Me\nolemme vuokranneet hänelle pienen huoneen, minä olen pitänyt huolta\nhuonekaluista ja liinavaatteista, ja tänään on suuri päivä, sillä\nillalla panee hän ensi kerran maata siellä, sittenkuin me kaikki kolme\nensin olemme syöneet päivällistä jossakin hienossa ravintolassa. Oi,\nmiten iloinen minä olen, kun hän nyt pääsee alkuun!\"\n\n\"Ja hänestä tulee ehkä vielä ministeri\", sanoi Mathieu hymyillen. \"Kuka\ntietää? Kaikki on mahdollista.\"\n\nSiinä näkyi taas maaseutuväestön tavallinen tulviminen kaupunkiin,\nheidän kuumeentapainen kiihkonsa saada äkkiä kootuksi itselleen\nrikkautta; itse vanhemmatkin riemuitsivat lähdöstä ja saattoivat\nkarkuria kappaleen matkaa ylpeässä innossaan saada hänen kauttaan kohota\naskeleen. Tämä riemukulku sai hymyilemään Chantebledin omistajan,\nherrasmiehen, joka päinvastoin oli muuttunut talonpojaksi: myllärin\npoika meni Pariisiin, jotavastoin hän itse oli palannut maan, kaiken\nvoiman ja kaiken uudestisyntymisen äidin turviin.\n\nAntonin purskahti nauruun.\n\n\"Ministerikö! Ei, se virka ei minua juuri puoleensa viekoittele, se on\nliian vaikea. Mieluimmin tahdon minä ansaita miljoonan saadakseni sitten\nlevätä.\"\n\nLepailleurit nauroivat ääneensä tuolle suurelle sukkeluudelle. Oh, se\npoika menee vielä pitkälle, se on varma!\n\nMarianne, joka oli istunut ääneti ja ajatellut surutaloa, jonne hän\naikoi mennä, tahtoi kuitenkin sanoa pari sanaa hänkin ja kysyi\nsentähden, minkätähden ei pikku Thérèse saanut olla mukana juhlassa.\nLepailleur vastasi yrmeästi, että hän ei ollenkaan tahdo vaivaa\nkuusivuotisesta penikasta, joka ei vielä ole edes oppinut ihmisten\ntapoja. Tuo tyttö olisi mielellään saanut jäädä sinne, missä hän oli,\nsillä hän oli saanut koko talon ylösalaisin. Kun Marianne oli toista\nmieltä ja sanoi, että hän harvoin on nähnyt niin iloista ja\nhyvälahjaista pikku tyttöä, vastasi rouva Lepailleur hiljaisella\näänellä:\n\n\"No niin, kyllä hänellä päätä on, mutta tyttöjä ei voi kuitenkaan\nmissään tapauksessa lähettää Pariisiin, ne täytyy vaan naittaa, ja siitä\non paljon suruja ja se maksaa paljon rahaa. Mutta älkäämme puhuko siitä\nnyt, sillä tänään on ilon päivä!\"\n\nPariisin pohjoisella rautatienasemalla nieli kansan joukko Lepailleurit,\nja he katosivat.\n\nKun vaunut olivat pysähtyneet Orsaykadulle Beauchênen talon\nulkopuolella, huomasivat Mathieu ja Marianne Séguinin vaunut\njalkakäytävän vieressä. Lucie ja Andrée istuivat vaaleissa puvuissa\nvaunujen ikkunan ääressä odottamassa. Kun Fromentit lähestyivät porttia,\nnäkivät he Valentinen tulevan ulos kiirehtivän näköisenä. Mutta kun hän\noli tuntenut Fromentit, muuttuivat hänen kasvonsa surullisen näköisiksi\nja hän lausui:\n\n\"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!\"\n\nJa sitten tuli sanoja tulvimalla.\n\n\"Te olette niinkuin minäkin kiirehtineet tänne, se on luonnollista.\nAjatelkaahan, minä sain hetki sitten sattumalta tietää onnettomuudesta.\nJa sellainen onni sitten, tyttäreni olivat jo puetut ja minä pukeuduin\nparhaallaan mennäkseni vihkiäisiin ... ystävämme Santerren orpana menee\nnaimisiin erään diplomaatin kanssa. Tätä tilaisuutta varten olin\nvarannut koko aamupäiväni. Vaikka vihkiminen toimitetaan neljännestä yli\nyhdentoista, en minä epäillytkään, vaan ajoin tänne, ennenkuin lähdemme\nkirkkoon ja minä kävin luonnollisesti yksin sisällä, minun tyttäreni\nistuvat vaunuissa odottamassa. Me tulemme vähän liian myöhään\nvihkiäisiin. Saatte nähdä ... nuo surulliset vanhemmat ruumiin vieressä,\njoka vielä on sängyssä ... kaikki on hyvin kauniisti järjestetty ... se\non sydäntäsärkevää.\"\n\nMathieu katseli häntä ja ihmetteli, ett'ei hän ollut enemmän\nvanhentunut; näytti siltä kuin hän olisi kuivannut kiihdyttävän elämänsä\nliekissä. Mathieu oli kuullut puhuttavan siitä hajoomistilasta, missä\nhänen kotinsa nyt oli. Séguin eli nyt julkisesti yhdessä Noran, entisen\nopettajattaren kanssa, joka oli katsonut parhaaksi, että Séguin varusti\nhänelle oman pienen kodin, ja siellä asui hän nyt siitä asti kuin elämä\nAntinkadun varrella oli tullut häirityksi. Rakastajattarensa luona oli\nSéguin päättänyt ottaa vastaan Mathieunkin, kun tämä tulisi\nallekirjoittamaan kauppakirjaa koko Chantebledistä. Ja siitä asti kuin\nGaston oli ruvennut kadetiksi Saint-Cyrin sotakouluun, oli Valentinella\nkotona suuressa talossaan ainoastaan molemmat tyttärensä, ja hävitys\ntuli siellä yhä täydellisemmäksi.\n\n\"Parasta on\", sanoi Valentine, \"että Gaston pyytää lomaa ollakseen läsnä\nhautajaisissa, sillä minä en ole varma, onko hänen isänsä silloin\nPariisissa. Ystävämme Santerre lähtee myöskin huomenna pienelle\nmatkalle. Eivät ainoastaan kuolleet lähde pois; se on hirveätä, miten\npaljon eläviäkin ihmisiä katoo. Eikö totta, rouvani, että elämä on hyvin\nsurullista?\"\n\nHänen kasvonsa vavahtelivat. Monta kuukautta oli hän jo huomannut, että\nvälit rikkoutuvat, sillä Santerre oli ollut viekkaissa valmisteluissa,\nhän hautoi salaista suunnitelmaa, jota Valentine ei vielä tuntenut.\nMutta sitten teki hän syvää uskonnollisuutta ilmaisevan liikkeen ja\nsanoi:\n\n\"Me olemme Jumalan hallussa.\"\n\nMarianne, joka hymyili molemmille vaunuissa istuville tytöille, vaihtoi\npuheenainetta.\n\n\"Mitenkä he ovat kasvaneet ja voimistuneet! Andrée on hurmaava. Kuinka\nvanha on Lucie? Hän on varmaankin pian naimisiin kelvollinen.\"\n\n\"Vielä mitä!\" huudahti Valentine. \"Hyvä on, ett'ei hän kuullut teitä,\nsillä silloin olisi hän sulannut kyyneleiksi. Hän on seitsentoista\nvuotias, mutta ymmärrykseltään on hän vasta kahdentoista. Tiedättekö,\naamulla itki hän ja kieltäytyi tulemasta näihin vihkiäisiin, hän sanoi,\nettä hän tulee sellaisesta sairaaksi. Hän puhuu aina päätöksestään mennä\nluostariin. Kolmentoista vuotias Andrée on paljon enemmän naismainen.\nMutta hän on yksinkertainen kuin pieni karitsa. Väliin hän ihan\nhermostuttaa minua.\"\n\nHän nousi vaunuihin ja pusersi juuri Mariannen kättä jäähyväisiksi, kun\nhän huomasi Mariannen olevan raskaana.\n\n\"Oh, miten ajattelematon minä olen, minähän en edes kysy, kuinka te\nvoitte. Teillä on kahdeksas kuukausi, eikö ole? Ja siitä tulee teille\nyhdestoista lapsi. Se on hirmuista, hirmuista! Mutta koska se on\nvälttämätöntä teidän terveydellenne, niin... Ah, noita ihmisparkoja\ntuolla, heidän kotinsa tulee todellakin sitä ikävämmäksi!\"\n\nKun vaunut olivat vierineet pois, tulivat Mathieu ja Marianne\najatelleeksi käydä sivurakennuksessa, ennenkuin menevät Beauchênen\nluokse, sillä voisivathan heidän lapsensa siellä antaa heille joitakin\ntietoja. Mutta ei Blaise eikä Charlotte ollut kotona. He tapasivat\nainoastaan palvelijattaren, joka hoiti Bertheä, pikku tytärtä. Hän ei\nollut nähnyt herraa sittenkuin eilen, herra oli ollut tuolla ylhäällä\nruumiin luona. Rouva oli myöskin aamulla mennyt sinne, ja hän oli\nantanut määräyksen, että Berthe on tuotava sinne kahdentoista aikaan\nsaamaan rintaa, niin että hänen ei itse tarvitsisi tulla alas. Mariannen\nkummasteleviin kysymyksiin vastasi palvelijatar:\n\n\"Rouva otti mukaansa värilaatikon. Minä luulen, että hän maalaa\nmuotokuvan nuoresta herrasta, joka on kuollut.\"\n\nKun Mathieu ja Marianne kulkivat tehtaan pihamaan ylitse, ahdisti heitä\nse haudan hiljaisuus, joka nyt vallitsi tässä suuressa työn kaupungissa,\nmissä muulloin oli niin paljon pauhinaa. Kuolema oli äkkiä tehnyt\nvaikutuksensa sinnekin, ja kaikki toiminta oli kerrassaan pysähtynyt,\nkoneet olivat kylminä ja mykkinä, työpajat hiljaisina ja autioina. Ei\nääntäkään, ei ihmissieluakaan, ei höyrypilveäkään, joka muuten oli kuin\ntämän talon hengitystä. Kaikki oli kuollutta isännän kuoltua. Ja heidän\nahdistuksensa lisääntyi vielä enemmän, kun he tulivat suureen\nrakennukseen; kaikkialla oli autiota, portailla synkkä hiljaisuus, ja\ntuolla ylhäällä olivat kaikki ovet avoinna aivankuin asumattomassa,\naikoja sitten hylätyssä talossa. Eteisessä eivät he tavanneet\nainoatakaan palvelijaa. Salonki näytti tyhjältä ja pimeältä, kirjaillut\nmusliiniuutimet peittivät tykkänään ikkunoita, nojatuolit olivat\nasetetut puoliympyrään aivankuin vastaanottopäivinä, jolloin odotettiin\npaljon vieraita. Vihdoin kohtasivat he ihmisolennon, tumman miehen, joka\nkäveli hitaasti edestakaisin huoneessa. Se oli Morange, joka oli\nsaapunut tänne saatuaan kuulla kauhean uutisen. Hän näytti luulevan\nolevansa kotonaan, hän oli tullut aivan tylsäksi ja päästään pyörälle\nainoan pojan kuolemasta, se muistutti häntä luultavasti oman tyttärensä\nhirveästä kuolemasta. Hänen haavansa olivat auenneet, hänen kasvonsa\nolivat tuhkanharmaat, hän tallusteli ehtimiseen edestakaisin, unehtui\nsinne, otti kaiken surun omakseen.\n\nMutta kun hän näki tulijat, lausui hänkin samat sanat, jotka olivat\nkaikkein huulilla:\n\n\"Tällainen hirveä onnettomuus ... ainoa lapsi!\"\n\nHän likisti heidän käsiään, hän kuiskaili, puheli, että surun murtama\nrouva Beauchêne oli hetkeksi poistunut, ja Beauchêne ja Blaise olivat\njoissakin puuhissa tuolla alhaalla. Sitten alkoi hän taas kävellä\nedestakaisin aivankuin houruinhuonelainen kopissaan ja viittasi\nseuraavaan huoneesen, jonka ovet olivat auki.\n\n\"Hän makaa tuolla, sängyssä, jossa hän kuoli.\"\n\nSe oli Mauricen makuuhuone. Paksut uutimet oli laskettu alas, jotta\nolisi tullut pimeä. Vuoteen vieressä paloi vahakynttilöitä, jotka\nlevittivät lempeää valoansa vainajan kalpeille, vakaville kasvoille. Hän\nei ollut muuttunut, ainoastaan laihempi. Kädet olivat ristissä, ja\nniitten välissä ristiinnaulitun kuva. Ruusuja oli siroteltu peitteelle.\nNiiden tuoksu yhteydessä palaneen vahan hajun kanssa oli tukahduttava.\nHuone oli muuten hiljainen ja pimeä, ainoastaan vuode oli valaistu, eikä\nilman löyhähdyskään pannut vahakynttiläin korkeita, suoria liekkejä\nvärähtelemään.\n\nKun Mathieu ja Marianne olivat tulleet sisään, huomasivat he erään\nverhon takana miniänsä Charlotten, joka istui siellä piirustuslauta\npolvillaan ja piirusti pienen lampun valossa vainajan ruusujen keskellä\nlepäävää päätä. Charlotte oli noudattanut vainajan äidin palavaa\ntoivomusta, vaikka tämä olikin kolkkoa työtä kaksikymmen vuotiaalle\nnuorelle rouvalle. Hän oli istunut siellä jo kolme tuntia ja\ntyöskennellyt ahkerasti, sillä hän tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä.\nKun Mathieu ja Marianne lähestyivät, ei hän tahtonut puhutella heitä\nvaan kumarsi ainoastaan keveästi päätään. Mutta hänen poskensa\nmuuttuivat värikkäimmiksi, hänen silmänsä leimusivat, ja kun Mathieu ja\nMarianne palasivat takaisin salonkiin katseltuaan hetken surullisina\nvainajaa, jatkoi hän työtään, yksinään kuolleen kanssa, ruusujen ja\npalavain vahakynttiläin keskessä.\n\nSalongissa käveli Morange yhä vaan edestakaisin kuin eksyksiin joutunut\nvarjo. Marianne, joka ei saanut väsyttää itseään istahti oven luokse. Ei\nkukaan lausunut sanaakaan, he odottivat vaan surullisina pimeäin\nhuoneitten tukahduttavassa hiljaisuudessa. Kymmenen minuutin kuluttua\ntuli uusia vieraita, eräs herra ja nainen, joita he eivät ensin\ntunteneet. Morange kumarsi heille tylsän näköisenä. Kun nainen ei\npäästänyt herran kättä, vaan johti häntä kuin sokeaa huonekalujen\nvälitse, jotta hän ei kompastuisi niihin, huomasivatkin he ne\nAngelineiksi. Nämät olivat talvella myyneet Janvillessä olevan talonsa\nja muuttaneet Pariisiin, kun heille ensin oli tapahtunut uusi\nonnettomuus; he olivat nimittäin menettäneet melkein kaiken pienen\nomaisuutensa erään suuren liikkeen vararikossa. Rouva oli hakenut\nitselleen paikkaa ja päässyt yleisen lastenkodin tarkastajaksi, jolloin\nhänen oli käytävä niitten äitien luona, jotka saivat avustusta, pitää\nsilmällä heidän lapsiaan ja laatia kertomukset niistä; ja kaikkien\nnäitten pienokaisten kaitseminen oli, niinkuin hän itse surullisesti\nhymyillen sanoi, jonkinlaisena lohdutuksena hänelle, jonka\nhedelmättömyyttä ei nyt enään voinut epäillä. Kipeäsilmäisen miehen oli\ntäytynyt laata kaikesta työnteosta, hän eli nyt ainoastaan surrakseen\nmennyttä elämäänsä.\n\nLyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva\nAngelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin\nMariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin\nkäytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen\nneljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli\ntämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka\nsurutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!\n\nPitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita\nsanoja kuin nuo synkät:\n\n\"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!\"\n\nJa kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin\noli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin,\ntukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin\nMariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat\njäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus,\neikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä\ntehtaastakaan.\n\nVihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä\nvuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti\nsiltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä\nitsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään\najatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan\ntahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen,\nsellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan,\nhänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla\nainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi\nhäntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon\nkuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut\ntylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken\nvastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi\nkaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten\nsuunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki\nmennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma\ntuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen\npaksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat\nja punaiset.\n\nKun hän huomasi Fromentit, meni hän horjuen heitä vastaan, kädet\nsyleilyyn valmiina, ja itku oli tukahduttamaisillaan hänen äänensä.\n\n\"Ah, ystäväni, mikä kauhea onnettomuus! Enkä minä ollut edes\npaikallakaan! Kun minä tulin kotiin, oli hän tajuttomassa tilassa, hän\nei enään tuntenut minua. Mitenkä tämä on mahdollista? Niin terve ja\nvoimakas poika! Minä luulen uneksivani ja luulen, että hän vielä nousee\nylös ja lähtee tehtaasen minun kanssani.\"\n\nMathieu ja Marianne syleilivät häntä ja surkuttelivat hänen suurta\nonnettomuuttaan. Äsken kotiutuneena hurjasteluistaan, ehkä vielä\njuopuneena, oli häntä vastassa tämä kauhea suru. Hänen kyynelten\nkostuttama partansa haisi vielä tupakansavulta ja myskiltä.\n\nSitten syleili hän Angelineja, joita hän tuskin tunsikaan.\n\n\"Ah, ystäväni, tällainen kauhea isku, tällainen kauhea isku!\"\n\nBlaisekin tuli esiin tervehtimään vanhempiaan. Vaikka hän oli valvonut\nkoko yön, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja hänen kasvonsa nuoruuden\nkukkeat. Mutta kyyneleitä vieri hänen poskilleen, sillä yhteinen,\njokapäiväinen työ oli liittänyt hänet Mauriceen.\n\nJa taaskin syntyi hiljaisuus. Morange käveli yhä edestakaisin kuin\nunissakulkija, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä\nhänen ympärillään tapahtui. Beauchêne katosi ja tuli pian takaisin\nkirjoitettu lista kädessä. Hän käveli ensin vähän aikaa edestakaisin,\nmutta istahti sitten kirjoituspöydän ääreen, joka oli tuotu pois\nMauricen huoneesta. Hän oli niin vähän tottunut suruun, että hän\nvaistomaisesti tunsi tarvetta päästä muihin ajatuksiin; sentähden alkoi\nhän selailla osoitekalenteria kirjoittaakseen kutsumuskortteja. Mutta\nhänen silmänsä hämärtyivät, ja hän kutsui luokseen Blaisen, joka nyt\ntuli salonkiin käytyään katsomassa vaimonsa piirustamista. Nuori mies\nasettui kirjoituspöydän viereen ja saneli nimiä matalalla äänellä, ja\nsitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa ainoastaan tuota\nsäännöllistä, yksitoikkoista nimien lausuntaa.\n\nMinuutit kuluivat vitkaan. Vieraat odottivat yhä Constancea.\nRuumishuoneesen aukesi tapeettiovi, ja äänettömästi tuli Constance sinne\nsisään kenenkään tietämättä, että hän oli tullutkaan sinne. Hän oli kuin\naave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut\nvielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet,\njäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle,\npäinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni\nvartalonsa näytti kasvaneen. Mutta häntä ei ollut suru yllättänyt\nvalmistautumattomana: hän oli heti tuntenut odottaneensa sitä, vaikka\nhän vielä minuuttia ennen kuolemantapausta ei ollut tahtonut uskoa sitä.\nSe oli ollut kuukausmäärät salassa hänen sydämensä syvyydessä, ja nyt\noli tuo salaperäinen aavistus äkkiä muuttunut hirveäksi todellisuudeksi.\nHän ymmärsi noita kuiskailevia sisällisiä ääniä, tuon jääkylmän\npuistutuksen, tuon synkän ja levottoman kaipuun sen johdosta, että\nhänellä ei enään ollut lasta. Uhkaus oli toteutunut, järkähtämätön\nkohtalo oli tahtonut, että tämä ainoa poika, tämä uhatun liikkeen\npelastaja, tuleva raharuhtinas, jonka vallan äidin ylpeys olisi jakanut\nhänen kanssaan, lakaistiin pois kuin kuihtunut lehti. Maa aukeni äidin\njalkain alla, ja hän syöksyi syvyyteen. Pahinta oli se, ett'ei hän\nvoinut itkeä, raivo oli polttanut hänen kyyneleensä, hänen hellä\näidinsydämensä oli kuin myrkytetty siitä asti kuin hän oli menettänyt\nlapsensa.\n\nHän lähestyi Charlottea, asettui hänen taakseen ja katseli kuolleen\npoikansa profiilia kukkien keskellä. Mutta vielä ei hän itkenyt. Hän\nkatseli kuolinvuodetta, täytti silmänsä tällä surullisella näyllä,\nsiirsi sitten silmänsä takaisin paperille aivankuin katsoakseen, paljoko\nhänellä vielä oli jälellä rakastamastaan pojasta, muutamia liituviivoja\nsittenkuin maa huomenna ottaa hänet ainiaaksi helmaansa. Charlotte tunsi\nConstancen selkänsä takana, hän säpsähti ja käänsi päätään. Charlotte\noli pelästynyt eikä lausunut sanaakaan. Yhden ainoan silmäyksen he vaan\nvaihtoivat. Mitenkä sydäntäsärkevää lieneekään ollut äidistä nähdä\nnäitten hautajaisvalmistelujen keskellä, tämän vainajan kasvojen edessä,\nnuo hellät, terveet, kukoistavat kasvot, jotka näyttivät nuorelta,\nsäteilevältä tulevaisuuden tähdeltä kultaisten suortuvain keskellä.\n\nNyt kuuli Constance muutamia sanoja, jotka kuiskattiin salongissa aivan\noven vieressä ja jotka selvästi kuuluivat tänne. Hän seisoi yhä\nliikkumattomana Charlotten selän takana, ja Charlotte oli taaskin\nalkanut jatkaa työtään. Constance kuunteli jännitettynä, mutta ei\nnäyttäytynyt vielä, vaikka hän jo oli nähnyt Mariannen ja rouva\nAngelinin, jotka istuivat oven suussa, melkein oviverhojen poimuissa.\n\n\"Ah\", sanoi rouva Angelin, \"sillä äitiparalla oli kuin joku aavistus.\nMinä näin, että hän oli hyvin levoton, kun minä uskoin hänelle\nsurulliset salaisuuteni. Minun toivoni on rauennut. Ja kun kuolema nyt\non täyttänyt tehtävänsä tässä talossa, ovat hänenkin toiveensa\nrauenneet.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Sitten sai uusi ajatusten yhteys rouva Angelinin\nkysymään:\n\n\"Ja teille tulee taas perheen lisäys ensi kuussa? Se on siis\nyhdestoista, ja molempain keskosten kanssa olisi se kolmastoista.\nYksitoista lasta; tuo luku ei ole tasainen, te saatte kyllä täyden\ntusinan.\"\n\nHän unohti olevansa surutalossa, ja vieno hymyily väreili hänen\nhuulillaan, aivankuin tuollainen hedelmällisyys olisi riistänyt aseet\nhänen salaiselta kateudeltaan.\n\nMutta Marianne ei ollut samaa mieltä.\n\n\"Ei, kahdettatoista ei enään tule. Ajatelkaa sitäkin, että minä olen\nneljänkymmenen yhden vuotias. Minun aikani on jo laata, minä olen\nnäytelmäni näytellyt. Nyt on minun poikaini ja tyttärieni vuoro saada\nlapsia.\"\n\nConstance tunsi uuden raivon puuskauksen, joka poltti hänen\nkyyneleensä. Jos hän katsoi hieman sivullensa, voi hän nähdä tämän\nkymmenen elossa olevan lapsen äidin, joka pian synnyttäisi\nyhdennentoista ja esiintyi tässä kuolon majassa syli tulvillaan vielä\nsyntymätöntä elämää. Hän oli yhä vaan nuori ja hänessä kukoisti ilo,\nterveys ja ääretön toivo. Ja nyt kun Constance itse oli menettänyt\nainoan poikansa, istui tuo toinen aivan kuolinvuoteen läheisyydessä, tuo\nloppumattomain satojen jumalatar, ijankaikkisesta hedelmällisyydestä\ntulvillaan.\n\n\"Muuten unohdatte te\", sanoi Marianne hymyillen, \"että minä jo olen\nisoäiti. Katsokaa tuonne! Se on perääntymismerkki minulle...\"\n\nHän viittasi Charlotten palvelijattareen, joka käskyn mukaan toi tänne\npikku Berthen, jotta rouvan ei tarvitsisi tulla alas antamaan hänelle\nrintaa. Tyttö ei uskaltanut mennä kaikkein noitten surevain joukkoon,\nvaan jäi salongin ovelle. Mutta lapsi huitoili pienillä pulleilla\nkäsillään ja nauroi. Ja Charlotte, joka kuuli hänen tulleen, nousi\nnopeasti, kulki keveillä askelilla läpi salongin viedäkseen pienokaisen\nmukanaan saliin saamaan rintaa.\n\n\"Miten kaunis tuo lapsi on!\" sanoi rouva Angelin. \"Tuollaiset pikku\nolennot ovat kuin kukkia, he levittävät ympärilleen valoa ja terveyttä,\nmissä ikinä he näyttäytyvätkään.\"\n\nConstance oli kuin salaman iskun musertama. Puolipimeässä, jossa\nvahakynttiläin valot loistivat kuin tähdet, kuoleman ja raskaan ruusujen\ntuoksun turmelemassa ilmassa, oli lapsi kuin raikas tuulahdus keväästä\nja elämästä. Siinä oli uusi lisä hedelmällisten äitien voitoille: lapsen\nlapsi, Marianne hedelmällisenä lapsensa kautta. Marianne oli hymyillen\nsanonut olevansa isoäiti. Mutta hän tuli kaksi kertaa kauniimmaksi,\nkaksi kertaa majesteetillisemmaksi sen virran kautta, joka oli tulvinut\nhänestä ja joka leviäisi loppumattomiin asti. Ja kirveen isku kajahti\nvieläkin kolkommalta Constancen sydämessä; puu oli juuresta hakattu\npoikki, ainoa vesa leikattu, hänestä ei enään mitään nousisi idulle.\n\nVielä hetken seisoi hän yksinään tässä hävityksessä, tässä huoneessa,\njossa olivat hänen poikansa jäännökset. Sitten päätti hän mennä\nsalonkiin. Kaikki nousivat ylös tuon jääkylmän haamun edessä, he\nsuutelivat häntä ja heitä puistatti kosketus hänen jääkylmiin poskiinsa,\njoita ei mikään veri lämmittänyt. Kaikkein mielet valtasi syvä sääli,\nniin kauhistuttava oli Constancen tyyneys. He tavoittelivat\nlohduttelevia sanoja, mutta Constance esti heidät siitä pienellä,\njyrkällä huomautuksella.\n\n\"Kaikki on mennyttä\", sanoi hän. \"Entä sitten? Mikä on mennyttä, se on\nmennyttä.\"\n\nRouva Angelin itki, ja Angelinkin kuivaili kankeita, sumuisia\nsilmäparkojaan. Marianne ja Mathieu pitivät Constancen käsiä omissaan ja\nitkivät. Mutta Constance oli kivettynyt niinkuin ennenkin, hän ei voinut\nitkeä, hän ei huolinut lohdutuksesta ja puheli vaan yksitoikkoisesti:\n\n\"Se on mennyttä, ei kukaan voi antaa häntä minulle takaisin, eikö niin?\nMinun elämälläni ei enään ole mitään arvoa, kaikki on mennyttä,\nmennyttä!\"\n\nMutta hänen täytyi pysyä maltillisena, sillä vielä oli odotettavissa\npaljon vieraita. Mutta vielä oli hän saapa pistoksen sydämeensä.\nBeauchêne, joka Constancen sisään tullessa oli ruvennut uudestaan\nitkemään, ei nähnyt nyt itse kirjoittaa. Hänen kätensä vapisi, hänen\ntäytyi nousta ylös kirjoituspöydän äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja\nsanoi Blaiselle:\n\n\"Istu tuohon ja jatka!\"\n\nJa Constance näki Blaisen istahtavan poikansa kirjoituspöydän ääreen,\nottavan hänen poikansa paikan, kastavan kynänsä mustepulloon ja\nkirjoittavan samoin kuin hän oli niin usein nähnyt Mauricenkin\nkirjoittavan, aivan kuin Maurice itse. Tämä Blaise, Fromentin vanhin\npoika. Vainaja parka ei ollut vielä haudattu, ja jo tuli yksi\nFromenteista hänen paikalleen aivankuin mehukas kasvillisuus valloittaa\nlähellään olevan aution kentän. Ja Constance tunsi tämän elämän virran\nvieläkin uhkaavammaksi, sillä se lainehti hänen ympärillään ja tahtoi\nvaltaansa kaiken: isoäidit olivat vielä raskaina, miniät jo imettivät,\npojat valloittelivat hallitsijattomia kuningaskuntia. Ja hän oli\nyksinään, hänellä ei ollut muuta kuin kelvoton, turmeltunut miehensä, ja\ntuo puolihupsu Morange, joka tuolla käveli edestakaisin, oli täydellinen\nkuva hänen viheliäisyydestään, sillä Morangekin oli eroitettu ainoasta\ntyttärestään. Ei ääntäkään kuulunut tyhjästä, kylmästä tehtaasta;\ntehdaskin oli kuollut.\n\nKahden päivän perästä oli suuret hautajaiset. Tehtaan viisisataa\ntyömiestä oli mukana saattamassa vainajaa viimeiseen leposijaansa, ja\nkaikenlaista ylhäisöä oli muodostamassa surusaaton. Suurta huomiota\nherätti se, että eräs vanha työmies, Moineaud, tehtaan vanhin, kantoi\npaarivaatetta; sitä pidettiin hyvin liikuttavana, vaikka tuo kunnon mies\nlaahasi jalkoja perässään ja näytti tylsältä ja menehtyneeltä mustissa\nvaatteissaan. Kun tultiin haudalle, puhutteli Mathieutä eräs vanha\nnainen, joka oli tullut ulos eräästä surusaattueen vaunuista.\n\n\"Minä näen, ystäväni, että te ette tunne minua.\"\n\nMathieu teki liikkeen aivankuin olisi anteeksi pyytänyt. Se oli\nSérafine, yhä pitkä ja hoikka, mutta niin kuihtunut ja vanhentunut, että\nhän näytti satavuotiaalta, satujen vanhalta vallastaan eroitetulta\nkuningattarelta. Mathieu ei olisi koskaan voinut odottaakaan niin nopeaa\nrappeutumista; Sérafinen ylpeä, punahiuksinen kauneus oli näyttänyt\nvoivan uhoitella aikaa.\n\n\"Ah, ystäväni\", sanoi Sérafine, \"minä olen kuolleempi kuin tuo vainaja,\njoka nyt haudataan. Tulkaa jonakin päivänä minun luokseni kotiin\npakisemaan hieman. Te olette ainoa mies, ainoa uskottu, jolle voin\nkertoa kaikki.\"\n\nArkku laskettiin alas, nuorat kitisivät, ja sitten kuului kumea, pieni\nsysähdys, viimeinen. Beauchêne, joka nojautui erääsen sukulaiseensa,\nkatseli tätä sammunein katsein. Constance, jolla oli ollut kolkkoa\nrohkeutta seurata mukana, oli nyt aivan itkettynyt ja pyörtyi. Hän\nkannettiin pois, vietiin tyhjään kotiinsa, ikuisesti tyhjään kotiin,\njoka muistutti sellaisia loihdittuja maita, joissa ei mitään kasva. Maa\noli ottanut omansa takaisin.\n\nMutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja\nsynnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet,\nolivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja\nnyt oli heidän voittonsa täydellinen. Séguin oli pala palalta\nluovuttanut koko maatilan, ja Mathieu oli sen kuningas, kiitos siitä\nviisaille keinoille, joita hän oli sen valloituksessa käyttänyt. Se\nrikkaus, jota laiskuri oli halveksinut ja tuhlannut, joutui ahkeran\ntyömiehen käteen. Ainoastaan Lepailleurin pieni, viljelemätön osa oli\nsiellä todistamassa tästä ihmetyöstä, inhimillisestä työstä, joka oli\nsaanut nämä hiekkaiset ja saviset erämaat hedelmällisiksi ja joitten\nsadot tästälähin elättivät kokonaisen pienen, onnellisen kansan.\n\nJa Mathieun lopettaessa valloitustaan oli Mariannella onni näiden kahden\nvuoden kuluessa nähdä poikansa Blaisen tyttären syntyvän, ja hän itse\noli vielä raskaana, synnyttämässä vielä yhden lapsen maailmaan. Mahtavan\npuun oksat alkoivat jakautua tullakseen sitten loppumattomiin asti\nmonilukuisiksi, aivankuin kuninkaallinen tammi, joka varjollaan peittää\nsuuren alan maata. Lastenlapset, lastenlasten lapset, koko tuo polvesta\npolveen yhä laajeneva perhe alkoi pitkän jononsa. Ja varovaisella ja\nhellällä kädellään kokosi Marianne vielä ympärilleen nuo yksitoista\nensimäisestä pesäkunnasta, molemmista vanhemmista, kaksosista Blaisesta\nja Denisestä, jotka jo olivat yhdenkolmatta vuotiaita, viimeksi\nsyntyneesen, hentoon, tuskin vielä elävään olentoon asti, jonka ahnaat\nhuulet imivät hänestä melkein verenkin. He näyttivät pihamaalla\nvalloilleen päästetyiltä varsoilta, jotka eri tavalla laukkasivat\ntoistensa perässä. Marianne tiesi kyllä, että hän ei voi heitä aina\npitää ympärillään, mutta hän oli onnellinen, jos kaksi tai kolmekin\njäisi kotiin, ja hänen täytyi ehkä tyytyä siihen, että nuorimmat, jotka\neivät voineet saada paikkaa kotona, lähtisivät valloittamaan maata\nlähiseudulta. Maa-alueen laajentaminen oli välttämätöntä, vaikkakin\nBlaise oli asunut jo pari vuotta kaupungissa, konetehtaan luona, ja\nhänen veljensä olivat jo valloittamassa muita aloja. Koska heitä oli\nmonta, niin tulisivat he voimakkaiksi; maailma kuului heille. Heidän\nvanhempansakin olivat tunteneet itsensä jokaisen uuden lapsen syntyessä\nvoimakkaammiksi. Kukin lapsi oli lähentänyt heitä toisiinsa. Se, että he\nsuurista murheista huolimatta olivat aina voittaneet, se oli seuraus\nheidän rakkaudestaan, heidän työstään, heidän sydämensä ja tahtonsa\nainaisesta kehityksestä. Hedelmällisyys on suuri valloittaja, se\nsynnyttää rauhallisia sankareita, jotka panevat maan valtansa alle ja\nkansoittavat sen. Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua oli\nsynnyttänyt yhdennentoista lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Nicolas,\nsuuteli Mathieu vaimoaan kiihkeämmin kuin tavallista iloiten kaikkien\nsurujen ja murheitten voitosta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta\nja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kylvetty huomispäivää\nvarten.\n\nJa yhä vaan sama suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, laajeni maan\nja naisen kautta, voittaen kuoleman, luoden uusia elinehtoja jokaiselle\nuudelle lapselle, rakastaen, tahtoen, taistellen, tehden\nkärsimyksissäänkin työtä, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää ja\nyhä enemmän toivoa.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\n\n\n\nI\n\n\nSuuresta surusta huolimatta palasi elämä taas säännölliseen uraansa\nkonetehtaalle. Häntä kohdanneen hirmuisen iskun musertamana Beauchêne\npysytteli ensimäiset viikot kotonaan, hän oli kuin mennyttä miestä,\nilman intohimoja. Hän näytti parantaneen itsensä, hän ei enään\nvalehdellut, hän ei enään ollut ehtimiseen olevinaan matkoilla\nsaadakseen sammuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvavaa haluaan\ntörkeihin rakkausseikkailuihin. Hän oli uudestaan ryhtynyt töihin, hän\nhoiti yksityisasioitaan, meni joka aamu työpajoihin Blaisen kanssa, joka\noli hänen ahkerana ja tarmokkaana sijaisenaan ja joka yhä useammin sai\nvaikeimmat työt tehdäkseen. Mutta perheen ystäviä kummastutti ennen\nkaikkea se, että puolisot olivat lähestyneet toisiaan. Constance hoiteli\nhellästi miestään, ja Beauchêne oli alituisesti vaimonsa seurassa; he\nelivät mitä suurimmassa sovussa maailmalta suletussa, aivankuin mustiin\nverhotussa talossaan, jossa ainoastaan sukulaisia otettiin vastaan.\n\nMauricen kuoleman jälkeen oli Constance mielestään kuin verta vuotava ja\nhänestä tuntui siltä kuin joku ruumiin osa olisi leikattu pois. Hän\ntunsi jonkunlaista häpyä siitä, että häneltä muka oli sahattu joku jäsen\npois. Hänen suruunsa oli myöskin sekoittunut loukattua ylpeyttä siitä,\nettä hän ei enään ollut äiti, ett'ei hänen rinnallaan enään ollut\nkruununprinssiä, joka perisi valtakunnan. Ja hän oli itse\nyksipintaisesti tahtonut synnyttää ainoastaan tämän yhden pojan, jotta\npoika yksin saisi periä koko omaisuuden ja tulisi kaikkivaltiaaksi\nhallitsijaksi! Mutta häpeemätön kuolema oli varastanut häneltä pojan,\ntalo ja tehtaat tuntuivat kuuluvan Constancelle vähemmän kuin ennen ja\nvarsinkin nyt, kun Blaise oli muuttanut sinne vaimoineen ja lapsineen,\nvalloittavien Fromentien koko hedelmällisyyden kera. Constance ei voinut\nantaa itselleen anteeksi sitä, että hän oli ottanut heidät vastaan;\nhänessä paloi halu varjella itseään, herättää kuolleista poikansa,\nsynnyttää uuden pojan, joka valloittaisi takaisin omaisuutensa,\npaikkansa, kuninkaallisuutensa. Hän oli petetty ja ryöstetty äiti, eikä\nhän voisi tyydyttää hehkuvaa rakkauden janoaan, ell'ei hän uudestaan\ntule äidiksi. Sydämensä, ylpeytensä, kunnianhimonsa tähden täytyi\nhänellä olla lapsi. Se oli juuri sentähden kuin hän melkein tietämättään\noli lähestynyt miestään.\n\nJa uusi kuherruskuukausi alkoi tässä hiljaisessa talossa, jossa kaikki\nolivat mustiin puettuina. Constance oli ainoastaan vähän yli\nneljänkymmenen. Beauchêne, joka oli kuusi vuotta vanhempi, piti itseään\npohjaltaan oikein terveenä miehenä, joka muka kyllä voisi hankkia\nitselleen lukuisasti perillisiä. He nähtiin aina yhdessä. Kuusi\nkuukautta elivät he säännöllistä ja yksimielistä kotielämää. Mutta\ntoivottua lasta ei tullut. Vielä kului puolen vuotta, mutta nyt näytti\nsiltä kuin vanha sopu olisi rikkoutunut; kotirauhaa häiritsivät torat,\nvihanpurkaukset, ja Beauchêne alkoi taaskin käydä ulkona tuuleutumassa,\nniinkuin hän sanoi, ja Constance istui yksin kotona hermostuneena ja\nitketyin silmin.\n\nEräänä päivänä kun Mathieu oli käynyt tervehtimässä miniäänsä Charlottea\nja jäi puutarhaan leikkimään pikku Berthen kanssa, joka oli kiivennyt\nhänen polvilleen, näki hän hämmästyksekseen Constancen tulevan alas; hän\noli luultavasti nähnyt ikkunasta Mathieun. Hän vei Mathieun mukaansa\njollakin tekosyyllä ja piti häntä neljännestunnin luonaan voimatta\npuhua mitään. Äkkiä sanoi hän sitten:\n\n\"Rakas Mathieuni, antakaa anteeksi, että puhun asiasta, joka ei voi olla\nmuuta kuin kiusallista teille. Mieheni sai viisitoista vuotta sitten\nlapsen erään tehtaassa olleen työläisnaisen kanssa. Minä tiedän myös,\nettä te siihen aikaan teitte miehelleni palveluksen ja otitte tytön ja\nhänen lapsensa hoitoonne ... pojan, eikö niin?\"\n\nHän jäi odottamaan vastausta. Mutta Mathieu, joka oli hämmästyksissään\nnähdessään hänen niin hyvin tietävän kaikki eikä ymmärtänyt, miksi\nConstance näin monen vuoden kuluttua tiedustelee häneltä tuota ikävää\njuttua, teki ainoastaan hämmästystä osoittavan liikkeen.\n\n\"Oh\", sanoi Constance, \"minä en nuhtele teitä, minä olen vakuutettu\nsiitä, että te toimitte ainoastaan hyvässä tarkoituksessa ja\nystävällisistä syistä, että te pelkäsitte jonkinlaista häväistystä, joka\nolisi kohdannut minuakin. Muuten enhän minä tahdo luonnollisesti soimata\nniin vanhasta uskottomuudesta. Minä toivoisin vaan saavani selityksiä.\nMinä olen kauvan ollut käyttämättä hyväkseni niitä ilmiantoja, jotka\novat vieneet minun asian jälille. Mutta nyt en enään voi olla\najattelematta tätä, ja luonnollista on sentähden, että käännyn teidän\npuoleenne, sillä minä en siitä ole koskaan puhunut sanaakaan miehelleni,\nen tahdo häiritä kotirauhaa koettamalla saada häntä tunnustukseen. Mutta\nminä päätin ryhtyä asiaan sinä päivänä, jolloin kävin rouva Angelinin\nkanssa kätilön luona Miromesnilkadun varrella ja näin teidän yhdessä\ntuon tytön kanssa, jolla taaskin oli lapsi käsivarrella. Te olette siis\ntavannut tytön, te luultavasti tiedätte, minkälaiseksi hän on tullut,\nelääkö hänen ensimäinen lapsensa, ja jos elää, niin missä hän on ja mitä\nhän toimii.\"\n\nMathieu ei vastannut vielä. Constancen kuumeinen into teki hänen\nvarovaiseksi, sai hänen ajattelemaan syytä tähän merkilliseen\navomielisyyteen, jota tuolla ylpeällä ja harvapuheisella naisella\nharvoin oli. Mitähän lienee tapahtunut? Minkätähden koetti hän saada\nMathieultä selvityksiä, joitten tuloksista hän ei ollut varma. Ja kun\nConstance yhä katseli Mathieutä läpitunkevin silmäyksin, koetti tämä\netsiä joitakuita ystävällisiä asiasta pois johtavia sanoja.\n\n\"Te saatte minun hämmästymään. Muuten en minä tiedä mitään, mikä teitä\nhuvittaisi. Mitähän hyötyä olisi noitten vanhain asiain uusimisesta?\nUnohtakaa, mitä olette kuullut, te, joka aina olette niin viisas ja\nymmärtäväinen...\"\n\nMutta Constance keskeytti hänen puheensa, tarttui hänen käsiinsä, piti\nniitä omissaan ja pusersi lujasti.\n\n\"Minä vakuutan, ett'ei kenelläkään ole mitään peljättävää minun\npuoleltani, ei miehelläni, ei tuolla tytöllä eikä lapsella. Asia kiusaa\nminua muuten kauheasti, minä kärsin siitä, ett'en saa tietää mitään, ja\nminä luulen että rauhottuisin, jos saisin tietää kaikki. Minä kysyn tätä\nitse tähteni, oman rauhani tähden. Oh, jos minä kertoisin teille...!\"\n\nMathieu alkoi aavistaa jotakin, Constancen ei tarvinnut sanoa hänelle\nkaikkea. Sovinto puolisojen kesken oli jo kaikkein tiedossa, heti\nMauricen kuoleman jälkeen oli Mathieu ymmärtänyt, että heidän harras\ntoivomuksensa oli saada uusi poika. Vuosi oli kulunut ilman, että poikaa\noli kuulunut. Mathieu oli voinut seurata heidän yhä kasvavaa\npettymystään ja vihaansa ja hän ymmärsi, että nyt oli sopu loppu. Ja nyt\nsai Mathieu nähdä vanhentuneen vaimon mustasukkaisuuden, mitenkä tämä\nvaimo ei voinut olla ajattelematta lasta, jota hänen miehensä ei voinut\nnyt hankkia hänelle, vaan jonka hän on hankkinut tuolle tytölle.\nConstance tiesi, että Norine oli yhtä kaunis ja kukoistava kuin hän itse\noli kuiva ja keltainen ja ennen aikaansa kuihtunut, mutta loukatusta\nnaisellisesta turhamielisyydestä ei hän ollut lausunut sanaakaan,\nainoastaan äiti kärsi hänessä, se oli lasta, jota hän niin katkerasti\nkadehti kilpailijaltaan. Hän ei voinut poistaa sitä muististaan, se\ntuli aina kuin pilkkana, kuin loukkauksena hänen mieleensä joka kerta\nkuin hän havaitsi odottaneensa turhaan omaa lasta ja toivonsa joutuneen\nhäpeään. Kuukausi kuukaudelta alkoi hän yhä himokkaammin ajatella tuon\ntoisen lasta, hän tahtoi sen, hän ajatteli, missä lapsi lienee, mikä\nhänestä on tullut, onko hän terve ja isänsä näköinen.\n\n\"Minä vakuutan teille, rakas Mathieu\", sanoi hän, \"että te teette minulle\nhyvän palveluksen, jos vastaatte kysymyksiini. Elääkö hän? Sanokaa\nminulle vaan, elääkö hän. Mutta älkää koettakokaan pettää minua. Jos hän\nolisi kuollut, luulisin minä tulevani levollisemmaksi. Ja kuitenkaan en\nminä toivo hänelle mitään pahaa, sen tietää Jumala.\"\n\nMathieu tuli vihdoin liikutetuksi ja kertoi todenmukaisesti koko asian.\n\n\"Koska te pyydätte minulta noita tietoja oman rauhanne tähden ja kaikki\njää meidän keskemme, niin ett'ei se vaikuta pahaa teidän avioliittoonne,\nniin en minä luule siinä mitään pahaa olevan, vaikka puhunkin teille,\nmitä tiedän, ja siitä ei ole paljon puhumista. Minä olin itse läsnä, kun\npoika jätettiin löytölastenkotiin. Siitä asti ei lapsen äiti ole koskaan\ntiedustellut häntä eikä myöskään kuullut hänestä mitään. Minun ei\ntarvinne sanoakaan, että teidän miehennekään ei tiedä tuon lapsen\nkohtaloista mitään, eikä hän ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan\nsiitä. Elääkö poika vielä? Missä hän on? Niihin kysymyksiin en minä voi\nvastata. Siihen tarvitaan laajoja tiedusteluja. Mutta minun mielipiteeni\nmukaan on hyvin mahdollista, että hän on kuollut, sillä kuolevaisuus on\nsuuri sellaisten pikkulasten joukossa.\"\n\nConstance katseli terävästi Mathieutä.\n\n\"Puhuttehan te totta, ettehän vaan salaa mitään?\"\n\nKun Mathieu oli puolustanut itseään tuollaista epäluuloa vastaan, jatkoi\nConstance:\n\n\"Niin, minä uskon teitä. Te luulette siis, että hän on kuollut? Ah,\nkaikki nuo lapset kuolevat, vaikka on tuhansittain naisia, jotka\nolisivat onnellisia voidessaan pelastaa yhdenkin ja saada yhdenkin\nheistä? Mutta jos asian laita ei olekaan siten, on se kuitenkin\nselvitystä. Kiitos.\"\n\nSeuraavina kuukausina tapasi Mathieu useat kerrat Constancen yksinään,\nmutta hän ei koskaan palannut tähän asiaan. Hän näytti koettavan unohtaa\nkaikki. Mutta Mathieu aavisti kuitenkin, että sama ajatus yhä vaivasi\nhäntä, eikä ollut vaikea arvata, että puolisojen väliset suhteet olivat\ntulleet sitä huonommiksi mitä enemmän toivo lapsen saamisesta katosi,\nainoa seikka, joka oli lähentänyt heitä toisiinsa. Maailman silmissä\nolivat he vieläkin olevinaan hyviä ystäviä, mutta tosiasiat todistivat,\nettä eripuraisuus tuli joka viikko yhä suuremmaksi. Beauchêne oli\nmelkein tykkänään alkanut seurata taaskin vanhoja tapojaan. Constance\ntaisteli kaikesta huolimatta niitä vastaan, koetti pidätellä häntä\nkotona, eikä tahtonut antaa perään. Voisiko se olla mahdollista, että he\nolivat hedelmättömät niinkuin Angelinitkin? Täyttyisivätkö kaikki\nConstancen aavistukset? Tulisiko hänen kotinsa olemaan yhtä hirmuisen\ntyhjä kuin hänen ystävättärensäkin. Ajatus heidän voimattomuudestaan\nsaattoi Constancen vimmoihinsa. Itse ei hänessä ollut muka vikaa, mutta\nhänen miehensä oli elänyt niin kuluttavaa elämää ... ja nyt\nalkoivat alkooviriidat uudestaan, he syyttelivät toisiaan tästä\nhedelmättömyydestä, joka sai heidät epätoivoon.\n\nBeauchêne sanoi, että sellainen vika voidaan auttaa. Mutta keltä kysyä\nneuvoa? Kun hän mainitsi Boutanin nimen, vastusti Constance tätä ensin,\nsillä hän pelkäsi Boutanin riemuitsevan voitostaan, hänen, jolla oli\nomat mielipiteensä ja joita hän oli niin kauvan puolustanut. Sitten hän\nkuitenkin antoi myöten häveliäisyydestä, koska hän ei muka tahtonut\nantaa muitten lääkärien tarkastaa itseään kuin sen, joka hänet jo tunsi.\n\nBoutan oli sitä mieltä, että vika oli Constancessa. Hän oli usein\nnähnyt samanlaisia tapauksia. Ne olivat avioliitossa käytetyt\nehkäisykeinot, jotka turmelivat elimet ja saivat aikaan kroonillisia,\nsisällisiä häiriöitä. Tohtori epäili jotakin tällaista varsinkin sitten,\nkun hän oli hoitanut Constancea vatsanpohjatulehduksessa. Ja\nhedelmättömyyden täytyi olla parantamattomana seurauksena tästä.\n\nKun Boutan taaskin oli tarkastanut Constancen, vakaantui hän\nmielipiteessään, vaikkakaan hän ei voinut selvittää vakaumustaan muuten\nkuin hyvin mahdollisena hypoteesina, sillä nämät elämän lähteet ovat\nniin hämärät, että niitä on mahdotonta selvästi nähdä. Constancen täytyi\nnyt antautua erityisen käsittelyn alaiseksi kaksi kertaa viikossa, ja\ntuskallisessa jännityksessä odotti hän, mutta pettyi aina.\n\nVihdoin muutti Constance luottamuksensa tähän lääkäriin, jonka tiede ei\nvoinut tehdä häntä äidiksi. Hänen mielestään Boutan oli liiaksi\nvarovainen ja käytti liian lieviä keinoja. Ja hän päätti koettaa toista\nkeinoa, hän antautui rouva Bourdieun käsiin, joka oli luvannut varmasti\nparantaa hänet. Nyt alkoi uusi lääkitsemistapa, uusi odotus. Constance\nkävi useita kuukausia Miromesnilkadun varrella ja antautui tuskia\ntuottavan käsittelyn alaiseksi. Mutta tuloksia ei kuulunut, niin kauvan\nnarrattu luonto kieltäytyi tekemästä häntä uudestaan hedelmälliseksi,\nhän vaipui taaskin epätoivoonsa ja kärsi helvetintuskia ollen aina\ntoivon ja toivottomuuden välillä. Hän oli menettämäisillään järkensä,\nhän juoksi puoskaroitsijain luona, haki sanomalehdistä ilmoituksia jos\njonkinlaisista keinoista, osoitteita huijareista, jotka saivat hyviä\ntuloja hedelmättömistä äideistä, kun toiset heistä taas pettivät liian\nhedelmällisiä. Eräänä iltana meni hän rouva Rouchen luokse, joka paitsi\nerikoisalaansa -- kuolleina syntyneitä -- ylvästeli myöskin\npettämättömästä lääkkeestään kroonillista hedelmättömyyttä vastaan ja\njoka siis hankki ja tappoi lapsia aina kauppatuttavansa toivomuksen\nmukaan. Tämä häveliäs rouva, joka ei tahtonut antaa edes lääkärinsä\ntarkastaa itseään, kävi nyt puoskarien klinikoissa, pyysi ehtimiseen\ntarkastamaan itseään, ja olisi riisuutunut alastomaksi vaikka keskellä\ntoria, jos hän olisi ollut varma siitä, että hän jollakin merkillisellä\ntavalla voi tulla raskaaksi. Ja kun hän oli koettanut kaikkea,\nkylpypaikkoja ja hartaudenharjoituksia ja lahjoittanut vahakynttilöitä\npyhälle neitsyeelle, ei hän vieläkään tahtonut tunnustaa itseään\nvoitetuksi, vaan odotti yhä itsepintaisesti ihmeen tapahtuvaksi.\n\nKaksi vuotta oli Constance sillä tavalla taistellut; silloin syttyi\ntaaskin hänessä toivo. Hän oli saanut luottamusta Sérafineltä, joka oli\nlähennellyt sukulaisiaan ja oli nyt usein niin sairas, niin väsynyt ja\nvanhentunut, että hän mielukkaimmin jäi toisten luokse kuin istui\nyksinään kotonaan. Kun Constance oli kuullut hänen purevalla\nkatkeruudella kertoilevan tuon kuuluisan kirurgin Gauden leikkauksista,\noli hän tullut ajatelleeksi, että mies, joka voi tehdä sellaisia\nihmetöitä, kun on kysymyksessä lapsen syntymisen estäminen, voi myöskin\ntaikasormillaan saada lapset syntymään. Miksi ei hän voisi kysyä Gauden\nneuvoa? Mutta kun hän pyysi Sérafineä mukaansa tuon suuren leikkelijän\nluokse, kieltäytyi tämä vihaisesti ja sanoi, että hän repisi silmät\ntuolta naisten turmelijalta, jos hän vaan vielä kerrankin näkisi hänen.\nConstance näytti luopuvan ajatuksestaan, mutta hän odotti ainoastaan,\nettä saisi rohkeutta panna omin voimin tuumansa täytäntöön.\n\nEräänä päivänä, kun Sérafine tuli Beauchênelta, kohtasi hän Mathieun ja\npyysi tätä tulemaan kanssaan kotiinsa. Hän tunsi tarvetta ripittää\nitsensä Mathieulle, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli ollut hänen\nystävänsä.\n\n\"Ah, ystäväni, minä en enään kuulu eläväin ihmisten joukkoon, suokaa\nanteeksi, että minä olen näin menehtynyt\", sanoi hän viedessään Mathieun\nasuntoonsa Marignankadun varrella, jossa muinoin oli vallinnut niin\nylellinen loisteliaisuus.\n\nMathieu hämmästyi. Sérafine ei nähtävästi ottanut täällä enään vastaan\nsalaperäisiä vieraitaan, joita varten koko asunto näytti olleen\nsisustettu. Kaikkialla oli pölyä ja kylmää; se oli kuin kuoleman\nasuinsija.\n\n\"Istukaa, mihin teitä haluttaa\", jatkoi Sérafine. \"Minulla ei ole enään\nkotia, minun elämäni kuluu täällä taistelussa katumusta ja katkeruutta\nvastaan.\"\n\nHän riisui hattunsa, käsineensä ja huntunsa. Mathieu ihan kauhistui\nkatsellessaan häntä läheltä. Hän muisti Sérafinen muutamia vuosia\nsitten, viidenneljättä vuotiaana, punatukkaisena, ylpeänä kaunottarena,\njolla oli korkea vartalo, hiukset kuin päivänpaiste, kaula ja rinta\nloistavan valkeat. Mitenkä oli mahdollista, että hän oli voinut vanheta\nnoin nopeasti, hänhän oli pelkkä luuranko siitä kauniista naisesta,\njonka Mathieu oli tuntenut. Hän oli nyt satavuotias.\n\n\"Niin, te katselette minua, te ette voi uskoa tätä. Minä itsekin pelkään\nitseäni, kun katson kuvaani peilistä. Sentähden olenkin minä peittänyt\nkaikki peilit täällä, minua pöyristyttää ajatellessanikin näkeväni oman\nhaamuni.\"\n\nMathieu oli istunut matalalle tuolille, ja Sérafine tuli istumaan hänen\nviereensä sekä otti ystävällisesti Mathieun kädet laihain sormiensa\nväliin.\n\n\"Nythän te ette pelänne, että minä aikoisin vietellä teitä? Minä olen\nliiaksi vanha, ja nyt voin minä kertoa teille kaikki. Niin, tehän\ntunnette minun elämäkertani. Minä en ollut syntynyt äidiksi enkä\nvaimoksi. Minä en koskaan surrut miestäni, hän oli hullu ja vaarallinen\nihminen. Tultuani leskeksi oli minulla oikeus elää, miten minua halutti,\neikö niin? Minua ei voida syyttää mistään julkisen pahennuksen aikaan\nsaamisesta, minä olen säilyttänyt arvoni, minä olen tehnyt, mitä minua\non haluttanut, sulettujen ovien takana. Kaunis nainen, joka nauttii\ntäysin siemauksin rakkautta, sellainen minä olen tahtonut olla, siihen\npäämäärään pyrin kaikin voimin ja siihen tähtäsivät kaikki polttavat\nhimoni. Ja minä valehtelin teille silloin kuin sanoin olevani sairas\nvoidakseni jollakin tavalla selittää syyn leikkaukseen, jota minä olin\nalistuvaisesti odottavinani. Muuten ette te antanut minun pettää\nitseänne, se näkyi selvästi. Niin, minä tunnustan, että minä tyydytin\nhullun haluni saada itse määrätä huvitukseni, rakastaa milloin ja kuinka\npaljon hyvänsä tahdoin ilman että tyhmä pelko lapsen synnyttämisestä\nolisi minua estänyt. Ja minä annoin leikata itseni tullakseni\nerillaiseksi kuin muut ihmiset, sellaiseksi, joka ei ole luonnon laeista\nriippuvainen, yläpuolella muita olevaksi, jumalattareksi, joka on lakien\nulkopuolella. Ja vaikka minä olen tullut turmelluksi, tekisin saman\ntempun vielä huomennakin, minä en voisi vastustaa himoani saada vielä\nkerran esteettömästi nauttia täysin siemauksin.\"\n\nTämän yliluonnollisen huudahduksen päästettyään ojentautui hän ylpeästi\ntuolillaan. Hän kertoi nyt riemuhetkistään leikkauksen jälkeen, jolloin\nkaikki hänen intohimonsa olivat kiihtyneet, tulleet kymmenkertaisiksi.\nLuonto oli voitettu, hän voi vaaratta käyttää kuinka monta rakastajaa\ntahansa. Sitten oli rappeutuminen alkanut hitaasti, ennenaikainen\nvanhuus, jonka oireet tulivat näkyviin yksi kerrallaan. Hän ei enään\nollut nainen, ja näytti siltä, että samalla kertaa kuin hän oli\nmenettänyt sukupuolensa, oli hän myöskin menettänyt suloutensa naisena.\nKoska hän ei enään voinut olla puolisona eikä äitinä, ei hän tarvinnut\npuolisojen ja äitien valloittavaa kauneuttakaan. Hänen hiuksensa\nputoilivat pois, hänen hampaansa tulivat keltasiksi ja irtaantuivat. Hän\ntuli myös yhä likinäköisemmäksi ja tunsi sietämätöntä, melkein alituista\nsuhinaa korvissaan. Mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä tuo ennen\nkuulumaton laihtuminen: hän kuihtui, muuttui luuksi ja nahaksi, hänen\nkeltainen, ryppyinen ihonsa oli kova ja karkea kuin perkamentti.\n\n\"Ah, tässä, mikä näkyy, ei ole kaikki, ystäväni ... katsokaa tänne!\"\n\nJa molemmilla käsillään aukasi hän leninkinsä. Kaula ja rinta tulivat\npaljaiksi, siinä oli rauniot hänen turmeltuneesta kauneudestaan, joka\nmuinoin oli ollut niin huikaiseva, niin tuoksuava ja lämmin, ja nyt\nkurttuinen, kuiva kuin liiaksi kypsynyt hedelmä, joka putoaa puusta ja\nturmeltuu. Hän oli ainaiseksi mahdoton rakkauteen. Ja hänen molemmat\nkätensä vapisivat häpeästä ja kiukusta, kun hän taas pani kiinni\nleninkiään peittääkseen ennenaikuisen vanhuutensa kuin häpeällisen\nmätähaavan.\n\n\"Niin, ystäväni, mitä minä nyt teen? Minä en edes voi käyttää käsiäni,\nenkä tiedä mitä tekisin. Minulla on vaan yksi halu, halu saada nukkua\naina, ilman unennäköjä. Mutta heti kun nukun, näen mitä kauheimpia unia.\nMinä kulutan päiväni niinkuin yönikin muuttelemalla tuolilta tuolille,\nainaisessa vihan vimmassa, joka tekee elämäni sietämättömäksi. Eikä\ntässä vielä ole kaikki. Vanhuuteni, ruumiini raukenemisen, sen minä\nkyllä voisin kestää. Jos tuo Gaude olisi ainoastaan edistänyt ryppyjen\nsaantia, voisin minä antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa itseäni sillä,\nettä kaikesta täytyy maksaa. Mutta se tekee minun hulluksi, että hän on\ntappanut himoni, ainoan, mikä antoi elämälleni jotakin arvoa. Siinä on\ntapahtunut rikos, ja se on hirmuisempaa kuin kaikki kidutukset.\"\n\nSérafine oli noussut ylös ja käveli Mathieun edessä puhuen yhä\nrohkeammin, sellaisen kärsimyksen raatelemana, että hänen hävytön\nrippinsä tuntui melkein villiltä suuruudelta. Kaikessa tässä piilevä\njulma pilkka, pilkatun luonnon kosto, ajatus että hän oli murhannut\nnautinnon antaessaan leikellä naista, täytti hänen silmittömällä\nraivolla. Hän, hillitsemätön rakkauden bacchantinna, jolla ei ollut\nomaatuntoa eikä siveyttä, tällainenkö olisi hänen loppunsa? Hän oli\nkuulevinaan äänen, joka huusi hänelle: \"Ei lapsia, mutta ei myöskään\naistillista nautintoa!\" Ja tätä menetettyä autuutta rukoilee hän nyt\nikuisiksi ajoiksi laihtuneena olentona, joka kävelee tyytymättömänä\nedestakaisin tässä pienessä salongissa, jossa hän ennen on tyhjentänyt\npohjaan kuohuvia nautinnon maljoja.\n\nHän pysähtyi äkkiä Mathieun eteen.\n\n\"Minä menetän lopulta järkeni. Väitetään, että meitä on Pariisissa\nenemmän kuin kaksikymmentä tuhatta leikattua naista. Kaunis joukko! Minä\ntoivoisin tuntevani heidät kaikki, niin silloin ottasin minä heidät\nmukaani Gauden luokse, ja siitä syntyisi hauska keskustelu!\"\n\nSitten vaipui hän taaskin sohvaan Mathieun viereen.\n\n\"Oh, sitä Gaudea! Olenko minä kertonut teille, että Constance on\npyytänyt minua tulemaan mukanaan hänen luokseen siinä toivossa, että\nGaude saisi hänen synnyttämään lapsen? Constance parka, hän on\nvarmaankin yhtä hullu kuin minäkin, sillä niin hurjasti pitää hän kiinni\nsiitä ajatuksesta, että hänen pitää saada toinen poika Mauricen sijaan.\nHän on puhunut salaisuuksiaan minulle, hän kertoo minulle ennen\nkuulumattomia asioita, minä en koskaan ole ollut hurjemmissa\nseikkailuissa Pariisissa kuin hän, en edes hulluimpana aikanani. Äidiksi\ntulemisen himon täytyy todellakin olla yhtä voimakas ja kuluttava kuin\ntuo toinenkin himo, minun himoni. Mutta joka tapauksessa minä kärsin\nenemmän. Lapsi! Se voidaan aina korvata, otettakoon pieni koira. Mutta\nilman ruumiin tarpeitten tyydyttämistä ei voi elää. Se olen minä, joka\nkärsin pahimpia tuskia, minun kärsimykseni ovat ainoat, jotka todellakin\n_ovat_ jotakin!\"\n\nHän purskahti itkuun. Mathieu tarttui hänen käsiinsä ja koetti lohduttaa\nhäntä. Mutta hän oli itse liikutettu, sillä hän ei ollut koskaan ennen\nkuullut hätähuutoa, joka olisi tullut niin sydämen syvyydestä. Häntä\npöyristytti katsellessaan tätä epätoivoista olentoa, joka oli tahtonut\ntulla hedelmättömäksi ja jonka elämä oli sen kautta turmeltunut.\n\nHe olivat vielä syventyneinä keskusteluunsa, kun saapui odottamaton\nvieras. Se oli Constance, joka tuli suoraan Gauden luota. Hänellä ei\nkoskaan ollut tapana näyttäytyä Marignankadun varrella tähän aikaan\npäivästä. Mutta kirurgin sanat olivat sattuneet hänen sydämeensä, ja kun\nhän tuli ulos hänen luotaan tunsi hän sellaista tarvetta sydämensä\nkeventämiseen, että hän oli melkein mieletönnä kiirehtinyt tänne.\n\nJo oven suussa huudahti hän Mathieun läsnä oloa ihmettelemättä:\n\n\"Ah, rakas ystäväni, minä pelkäsin ett'en tapaa sinua. Tiedätkö, mitä\nhän sanoi minulle tuo sinun Gaudesi? 'Minulla ei ole varastossa lapsia.'\nJa sitten se viheliäinen vielä nauroi!\"\n\n\"Senhän minä sanoin sinulle jo edeltäpäin\", keskeytti Sérafine. \"Hän on\ntehnyt sinusta pilkkaa, siitä minä olen varma. Lapsia varastossa ... no\neipä todellakaan ... hänen toimenaanhan on niitten tappaminen!\"\n\nConstance oli vaipunut sohvaan samalle paikalle, jonka hänen kälynsä oli\njättänyt. Hän kertoi nyt koko käyntinsä Gauden luona, sanoi, että hän\nlopulta oli kuitenkin saanut Gauden tarkastamaan itseään. Ja hänen\nepätoivonsa oli tullut äärettömän suureksi, kun Gaude oli hyvin raa'asti\nsanonut, ett'ei hän koskaan voi saada lasta. Hän oli siis tuomittu.\nPuoskarit voivat siis ainoastaan viekotella häneltä rahaa ja ajaa hänen\npäänsä täyteen valheita.\n\n\"Kun minä tulin ulos hänen luotansa\", jatkoi Constance, \"luulin minä\npyörtyväni. Mutta hän teki joka tapauksessa oikein sanomalla minulle\npuhtaan totuuden. Nyt minä tiedän, mitä minun pitää tekemän; kaikki on\nmennyttä, ainaiseksi mennyttä!\"\n\nJa nyt oli hänen vuoronsa itkeä. Hän itki menetettyä äidiniloaan samassa\npaikassa, jossa Sérafine oli itkenyt menetettyä nautintoaan, ja Mathieu\nnäki heidän lepäävän toistensa sylissä, häveliään porvarinaisen ja\nporton, äidin ja rakastajattaren, saman epätoivon valtaamina.\n\nKun Constance jätti kälynsä pyysi hän saada nojata Mathieun käsivarteen.\nHän oli lähettänyt vaununsa kotiin, hänen oli vaikea hengittää, ja hän\ntahtoi mieluimmin kävellä. Mathieu ymmärsi heti, missä salaisessa\ntarkoituksessa Constance oli pyytänyt hänen seuraansa.\n\n\"Rakas Mathieuni\", sanoi hän äkkiä, kun he olivat tulleet autiolle\nsivukadulle, \"antakaa anteeksi, että minä palaan takaisin erääseen\nikävään asiaan, mutta minä kärsin liian paljon, tämä viimeinen isku oli\nminulle kuin surmanisku. Minun mieheni lasta, sitä lasta, joka hänellä\noli tuon tytön kanssa, en minä voi olla ajattelematta. Tahdotteko te\ntehdä minulle suuren palveluksen? Ruvetkaa tiedustelemaan häntä,\nhankkikaa tieto, elääkö lapsi, vai onko hän kuollut. Kun minä saan sen\ntietää, luulen rauhoittuvani.\"\n\nMathieu aikoi vastata, että vaikka tämä lapsi löytyisikin, ei se\nkuitenkaan voisi korvata sitä lasta, jota Constance ei voinut synnyttää\nja joka seikka saattoi hänet epätoivoon. Mathieu ymmärsi, mitenkä\nConstance kärsi siitä, että Blaise oli ottanut Mauricen paikan\nliikkeessä, ja varsinkin nyt, kun Beauchêne taaskin oli alkanut elää\nsiveetöntä elämäänsä ja antoi päivä päivältä yhä suuremman vallan\nBlaiselle. Ja tämä nuori aviopari oli vielä hedelmällinen, Charlotte oli\näsken saanut toisen lapsen, pojan, ja tässä oli siis valloittavan\nhedelmällisyyden uusi pesäpaikka, ja se uhkasi nyt sitäkin enemmän, kun\nConstance itse oli hedelmätön, kun hän ei koskaan voinut saada\nperillistä, kruununprinssiä, joka sulkisi tien vierailta valloittajilta!\nKäsittämättä tarkalleen Constancen tunteita arveli Mathieu, että tämä\ntahtoo tutkia häntä, nähdä, oliko Mathieu poikansa Blaisen selän takana\njohtamassa salaliittoa. Jos niin olisi ollut laita, olisi Mathieu ehkä\ntullut levottomaksi ja kieltäytynyt tiedusteluista. Tämä seikka sai\nhänen tekemään päätöksensä.\n\n\"Minä olen teidän palveluksessanne, jos te toivotte voivanne saada\nhieman rauhaa näistä tiedusteluista. Ja jos poika elää, niin tuonko minä\nhänen teidän luoksenne?\"\n\n\"Ei, ei, sitä minä en tahdo!\"\n\nSitten lisäsi hän avuttomalla äänellä:\n\n\"Minä en itsekään tiedä, mitä tahdon ... minä kärsin niin, että\ntahtoisin kuolla.\"\n\nConstancella ei todellakaan ollut mitään määrättyä suunnitelmaa.\nAjatteliko hän poikaa mahdollisesti perijäksi? Menisikö hän vihassaan\nvierasta valloittajaa vastaan niin pitkälle, että hän ottaisi äpärän\nsiipiensä suojaan? Jos lapsi ei ollutkaan hänen oma poikansa, niin\nolihan hän hänen miehensä poika. Ajatus, että valtakunta on\npelastettava, tehdas annettava oikeutetulle perilliselle, antoi hänelle\nehkä voimia asettua ennakkoluulojen ja taikauskon yläpuolelle. Mutta\nvielä oli kaikki hänen mietteensä hajanaisia, hänessä asui sellaisen\näidin halu, jolta on viety oma lapsi ja joka tahtoo anastaa sen sijaan\nvieraan lapsen.\n\n\"Kerronko minä Beauchênelle tiedusteluistani?\" kysyi Mathieu.\n\n\"Tehkää miten tahdotte. Mutta kyllä se sittenkin olisi parasta.\"\n\nSamana iltana rikkoi Constance välinsä miehensä kanssa. Hän ajoi\nmiehensä makuuhuoneesta. Koska hän näki miehensä kykenemättömäksi\njohtamaan liikettä eikä enään odottanut saavansa lasta hänen kanssaan,\nolisi hän voinut sylkeä hänelle vasten kasvoja kaiken sen halveksumisen,\nkaiken sen inhon, jota hän vuosikaudet oli tuntenut hänen hyväilyistään.\nAjatus päästä vapaaksi tuosta miehestä, ajatus, että tuo mies ei koskaan\nenään saisi koskea häneen, oli niin voimakas, että Constance soi\nitselleen hetken kostonhimoista nautintoa sanomalla miehelleen, mitenkä\ninhoittavalta tämä aina oli tuntunut hurjasteluista tuomine hajuineen.\nJa Beauchêne pelästyi, hän vietti yönsä poissa kotoa, sillä niin\npelottavalta tuntui hänestä Constance, tuo hento, mustaihoinen olento\nhuutaissaan, että hän ei enään huoli miehestään, että tämä sai\nmielellään palata takaisin likaansa, pysyä siellä niin kauvan kuin\nhalutti, hukuttaa itsensä tuohon likaisuuteen. Siinä oli taas\nvälttämätön, loogillinen seuraus heidän avioliitossa käyttämistään\nehkäisykeinoista: mies koettaa tyydyttää himojaan kodin ulkopuolella,\nhänen järkensä ja työkykynsä heikkonee vähitellen, ja hän vaipuu\nraakoihin nautintoihin; ainoan pojan kuoleman jälkeen katkeavat kaikki\nkotielämän siteet, äiti on hedelmätön, hän ajaa pois miehensä, jonka\nloppu on henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen. Mutta elämä kulkee\nsäännöllistä uraansa.\n\n\n\n\nII\n\n\nKun Mathieu tahtoi alkaa salaiset tiedustelunsa, oli hänen ensimäinen\najatuksensa -- ennenkuin hän kysyi Beauchênenkaan mieltä -- mennä heti\ntiedustelemaan löytölasten kodista. Jos lapsi oli kuollut, niinkuin hän\nluuli, niin asia päättyisi siihen. Onneksi muisti hän pienimmätkin\nyksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika\nvietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä,\njolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan. Kun laitoksen\njohtaja oli ottanut hänen vastaan ja hän oli maininnut tiedustelujensa\ntarkoituksen, sai hän ihmeekseen heti selvän ja varman vastauksen:\nAlexandre Honoré, joka oli annettu hoidettavaksi vaimo Loiseaun luokse\nRougemontiin, oli ollut samassa paikassa, kunnes täytti kaksitoista\nvuotta, ja oli kolme vuotta sitten annettu oppiin vaunujentekijä\nMontoirin luokse Saint-Pierressä, eräässä läheisessä kylässä. Poika siis\neli, hän oli nyt viidentoista vuotias; siinä kaikki, Mathieu ei voinut\nsaada lähempiä tietoja hänen terveydestään eikä luonteestaan.\n\nKun Mathieu tuli kadulle, muisti hän Couteauskan sanoneen kuulleensa\neräältä hoitajattarelta, että lapsi lähetetään Rougemontiin. Mathieu oli\naina ajatellut ottaneensa osaa niin monen äskensyntyneen kohtaloihin ja\nluuli olevansa pienten pariisilaislasten hautausmaalla. Sentähden\nhämmästyikin hän suuresti kuulleensa Alexandre Honorén pelastuneen\nmurhaajain käsistä, ja sentähden tuli hän samalla levottomaksi peläten\njotakin pahempaa onnettomuutta. Mutta koska lapsi eli ja hän tiesi,\nmissä se oli, alkoi hän epäröidä ja piti tarpeellisena ilmoittaa\nBeauchênelle asiasta, ennenkuin menee tiedusteluissaan pitemmälle. Tämä\nolikin arka asia, hänen mielestään ei ollut sopivata toimia lapsen isän\ntietämättä.\n\nEnnenkuin hän meni kotiinsa Chanteblediin lähti hän konetehtaasen, jossa\nhänellä olikin onni tavata isäntä, jonka Blaisen poissa olon takia\ntäytyi olla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli siis huonolla tuulella,\nhaukotteli ja ähkyi sekä oli melkein puolinukuksissa. Kello löi kolme,\nmutta hän väitti, ett'ei hän voi sulattaa ruokaa, koska ei päässyt\naamiaisen jälkeen kävelemään. Asian laita oli oikeastaan siten, että hän\nvälien säryttyä vaimonsa kanssa oli kaiket iltapäivät erään kahvilatytön\nseurassa, jolle hän oli vuokrannut asunnon.\n\n\"Niin\", huokasi hän venytellen itseään, \"minun vereni on sakeata. Minun\ntäytyy liikkua, muuten minä kuolen.\"\n\nMutta kun Mathieu sanoi käyntinsä tarkoituksen, silloin hän heräsi.\nEnsin ei hän tosin ymmärtänyt mitään, sillä asia tuntui hänestä niin\nomituiselta ja tyhmältä.\n\n\"Mitä te sanotte? Onko minun vaimoni puhunut teille tuosta pojasta? Onko\nhän saanut sellaisen ajatuksen päähänsä, että poikaa pitäisi etsiä?\"\n\nHänen paksut, verekkäät kasvonsa tulivat veltoiksi, hän oli niin\nkiukkuinen, että änkytti puhuessaan. Mutta kun hän sai kuulla, että\nConstance oli antanut Mathieulle varman ja määrätyn tehtävän, silloin\ntapahtui räjähdys.\n\n\"Vaimoni on hullu! Hän on tukkihullu, sanon minä! Onko koskaan ennen\nkuultu puhuttavankaan tuollaisesta päähänpistosta? Joka päivä minua\nkiusataan uudella hulluudella!\"\n\nMathieu lopetti hyvin tyynesti puheensa.\n\n\"Minä tulen nyt löytölastenkodista, jossa sain tietää, että poika elää.\nMinulla on hänen osoitteensa. Mitä minä nyt teen?\"\n\nMutta nyt oli mitta täysi. Beauchêne oli aivan vimmoissaan, hän teki\nliikkeitä nyrkeillään.\n\n\"No, tämäpä on hauskaa! Mikä tuhannen vietävä on hänen tarkoituksensa,\nkun hän tuolla lapsella kiusaa minua? Poikahan ei ole hänen, niin eikö\nhän voi antaa minun ja pojan olla rauhassa? Minun lasteni kanssa ei\nmuilla kuin minulla ole mitään tekemistä. Ja sitten minä kysyn, onko se\nsopivaista, että vaimoni antaa teidän juosta minun lapsieni perässä?\nEttehän te vaan aijo viedä poikaa vaimoni luokse, toivon minä? Mitä me\ntekisimme tuolla talonpoikaispojalla, jossa on ehkä kaikki paheet?\nVoitteko te kuvitella mielessännekään häntä meidän kodissamme? Vaimoni\non hullu, sanon minä, rutihullu!\"\n\nJa hän alkoi vimmoissaan kävellä edestakaisin. Sitten seisahtui hän\näkkiä.\n\n\"Rakas ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että sanotte vaimolleni\npojan kuolleen.\"\n\nMutta nyt hän kalpeni ja astui askeleen taaksepäin. Constance seisoi\noven luona ja oli kuullut kaikki. Jonkun aikaa oli Constance jo tuolla\ntavalla kävellyt hiljalleen konttoorihuoneustoissa, ilmaantui äkkiä\nmilloin missäkin, aivankuin olisi pitänyt salaista tarkastusta. Hän\nseisoi hetken äänetönnä, sitten kysyi hän edes katsomattakaan mieheensä:\n\n\"Hän elää, eikö niin?\"\n\nMathieu ei voinut sanoa muuta kuin totuuden. Hän vastasi pään\nnyökähdyksellä. Beauchêne teki epätoivoissaan viimeisen ponnistuksensa.\n\n\"Kas niin, rakas ystävä, ole nyt järkevä. Minä sanoin juuri äsken,\nett'emme edes tiedä, millainen tuo poika onkaan. Ethän sinä tahtone\nainoastaan huvin vuoksi turmella koko elämäämme.\"\n\nMutta Constance oli järkähtämättömän kylmä ja katseli miestään ankarin\nsilmäyksin. Sitten käänsi hän selkänsä miehelleen ja pyysi saada tietää\npojan sekä vaunujentekijän ja kylän nimen.\n\n\"Siis Alexandre Honoré, vaunujentekijä Montoirin luona Saint-Pierressä\nlähellä Rougemontia. No hyvä, ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että\njatkatte tiedustelujanne, hankkikaa minulle luotettavat tiedot pojan\ntavoista ja luonteesta. Olkaa varovainen, älkää mainitko nimiä. Minä\nkiitän jo etukäteen teitä siitä, mitä teette hyväkseni!\"\n\nJa hän meni pitemmittä selityksittä matkaansa, mainitsematta edes\nmiehelleen suunnitelmistaan; ehkä ei hän vielä itsekään ollut niistä\nselvillä. Beauchêne oli tyyntynyt vaimonsa musertavan halveksumisen\nedessä. Minkätähden häiritsisi hän itsekästä nautintoelämäänsä\nkoettelemalla vastustaa hullumaista vaimoaan? Hänenhän tarvitsi vaan\nottaa hattunsa ja lähteä tavallisiin huvituksiinsa. Hän kohotti\nolkapäitään.\n\n\"No niin, etsiköön hän vaan pojan, sellaista tyhmyyttä en minä ainakaan\nolisi tehnyt. Totelkaa häntä, rakas ystäväni, jatkakaa tiedustelujanne,\ntehkää hänelle mieliksi. Ehkä minä saan sitten olla rauhassa. Minä olen\ntodellakin saanut tarpeekseni ... hyvästi! Minä menen matkaani.\"\n\nMathieun ensi ajatus oli nyt kääntyä Couteauskan puoleen, jos hän vaan\nvoisi löytää tuon vaimon. Vaikeneminen kuului Couteauskan ammattiin, kun\nhänelle maksoi, vaikeni hän. Jo seuraavana päivänä aikoi hän mennä\nkuulustelemaan rouva Bourdieun luokse; mutta sitten tuli hän\najatelleeksi toista tietä, joka hänestä tuntui varmemmalta. Siitä asti\nkuin hän oli ostanut Chantebledin kokonaisuudessaan, ei hän ollut nähnyt\npitkiin aikoihin Séguinejä, mutta nyt oli hän erityisistä syistä taas\nsolminut siteet heidän kanssaan, ja ihmeekseen oli hän Valentinen luona\nnähnyt ennen eroitetun kamarineidin Célesten, joka muutamia kuukausia\nsitten oli päässyt armoihin. Hän päätti nyt Célesten kautta kääntyä\nsuoraan Couteauskan puoleen.\n\nOnnellinen kohtalo oli taas solminut välit Séguinien ja Fromentein\nvälillä. Ambroise, joka oli syntynyt kaksosten jälkeen ja oli pian\nyhdenkolmatta vuotias, oli kouluopintojensa jälkeen kahdeksantoista\nvuotiaana saanut paikan Séguinin sedän Thomas du Hordelin luona, joka\noli Pariisin rikkaimpia tukkukauppiaita. Tämä vanha mies, joka vielä\nnuoruuden innolla hoiti liikettään, oli alkanut suuresti pitää\nerinomaisen lahjakkaasta Ambroisesta, jolla oli oikea liikemiehen äly.\nUkolla oli ollut ainoastaan kaksi tytärtä, joista toinen oli kuollut\naikaiseen, ja toinen oli joutunut naimisiin erään hullumaisen miehen\nkanssa, joka ampui luodin otsaansa ja jätti jälkeensä lesken, myöskin\nmielenvikaisena. Tämä selittää sen hellän, isällisen huolen, jota Du\nHordel piti Ambroisesta, tuosta ihmelapsesta, kauniimmasta Fromentin\nlapsista, nuorukaisesta, jolla oli valkea iho, suuret, mustat silmät,\ntummat, luonnostaan kiharat hiukset ja täydellisesti komea vartalo.\nMutta ennen kaikkea viehätti häntä tuon nuoren miehen yritteliäisyys,\nse, että hän kuin leikillä vaan puhui neljää eri kieltä, näköjään aivan\nsuunnaton kyky, jolla hän joskus oli johtava kauppahuonetta, joka olisi\ntekemisissä kaikkein viiden maanosan kanssa. Aivan nuorena oli Ambroise\njo sisarustensa joukossa ollut rohkein, vastustamattomin valloittaja.\nToiset olivat ehkä parempia kuin hän, mutta hän oli kaikkivaltias. Hänen\nsydämellinen rakkautensa ja neronsa oli muutamain kuukausien kuluessa\nvalloittanut vanhan Du Hordelinkin, aivan kuin hän vastaisuudessa tulisi\nvalloittamaan kaikki, jotka hän luulisi tarvitsevan edistystään varten.\nHänen voimansa oli toiminnassa, keveässä suloudessa ja lujassa\ntyökyvyssään.\n\nSamaan aikaan lähentelivät Séguin ja hänen setänsä toisiaan. Setä ei\nollut kertaakaan tullut veljenpoikansa kotiin Antinkadun varrella siitä\nasti kuin elämä siellä oli käynyt niin eripuraiseksi. Muuten oli tämä\nnäennäinen ystävyys seurauksena eräästä häpeällisestä asiasta, joka\nkuitenkin saatiin salatuksi. Velkaisena ja Noran hylkäämänä, joka\nvainusi vararikkoa, oli Séguin joutunut vielä ahnaampien porttojen\nkäsiin, ja hän oli vihdoin kilpa-ajoissa tehnyt sen epähienon teon, jota\nkunnialliset ihmiset kutsuvat varkaudeksi. Du Hordel, jolle asiasta\nilmoitettiin, sekaantui heti siihen ja maksoi hirmuista häväistystä\nvälttääkseen, ja häneen vaikutti siihen määrään veljenpoikansa muinoin\nniin varakkaassa talossa vallitseva sekasorto, että hänelle tuli ankarat\nomantunnon vaivat; hän tunsi itsensä hieman vastuunalaiseksi siitä, mitä\nsiellä oli tapahtunut, siitä syystä, että itsekkäisyydessään ja jott'ei\nhänen rauhansa tulisi häirityksi, oli päättänyt pysyä sieltä poissa.\nMutta erittäinkin oli Andrée, hurmaava, lähes kahdeksantoista vuotias\ntyttö valloittanut väkirynnäköllä hänen sydämensä; yksistään Andrée\nolisi voinut pitää hänet siellä, sillä siihen määrin tuli hän\nmurheelliseksi nähdessään miten tätä tyttöä lyötiin laimiin. Isä eli\nenimmäkseen kodin ulkopuolella. Äiti, Valentine, oli äskettäin saanut\nkärsiä paljon, sillä lopullinen välien rikkoutuminen Santerren kanssa,\njoka oli kyllästynyt avioliiton ikävyyksiin saamatta nauttia sen etuja\nja joka nyt oli mennyt naimisiin vanhan, hyvin rikkaan naisen kanssa.\nTämä oli luonnollinen seuraus tuon viekkaan naisten valloittajan ja\npessimistin tavoista, hänen, joka teki kultaa ihmisten tyhmyydestä.\nValentine, joka oli neljänkymmenen kolmen vuotias ja pelkäsi, ett'ei\nhäntä enään kukaan rakastaisi, oli tullut vieläkin uskonnollisemmaksi ja\nhän näytti melkein heti löytäneen lohdutuksen hiljaisten, uskonnollisten\nmiesten seurassa. Nyt oli hänkin koko päivät poissa, hänen sanottiin\nolevan vanhan kreivi de Navarèden uskollinen auttaja, ja kreivi oli\nkatolilaisuutta levittävän yhdistyksen puheenjohtajana. Gaston, joka\nkolme kuukautta sitten oli päässyt Saint-Cyristä, oli nyt korkeammassa\nsotilaskoulussa Fointainebleaussa, ja hän oli siihen määrään innostunut\nsotilasuraan, että hän jo puheli jäämisestään poikamieheksi, koska\nupseerilla ei muka saa olla muunlaista rakkautta eikä muunlaista\npuolisoa kuin miekkansa. Lucie oli vihdoinkin yhdeksäntoista vuotiaana\nmuuttanut erääseen ursuliittein luostariin, jossa hän ottaisi nunnan\nhunnun ihastuneena siitä, että saa uhrata Jumalalle ruumiinsa ja elää\nhedelmättömänä sekä sukupuolettomana. Ja tässä suuressa, tyhjässä\ntalossa, jonka isä, äiti, veli ja sisar olivat jättäneet ei ollut\njälellä muita kuin lempeä ja rakastettava Andrée, ja hän oli niin\nyksinään ja niin onneton perheolojen tähden, että setä Du Hordel oli\nsäälivässä hellyydessään saanut päähänsä ajatuksen naittaa hänen ja\nAmbroisen.\n\nCélesten paluu kiirehti vaan asiaa. Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä\nkuin Valentinen oli täytynyt eroittaa tämän kolmannen kerran raskaana\nolevan kamarineitinsä, jonka nyt ei onnistunut salata ruumiinsa muotoa.\nNäinä kahdeksana vuotena oli Céleste koetellut kaikenlaisia epäiltäviä\nammatteja, joista hän ei puhellut. Muun muassa oli hän kerran ollut\nerään bordellin johtajattarena, jota hän piti yhdessä Couteauskan\nkanssa, joka imettäjäinsä keralla toi sinne nuoria, kauniita ja\nalistuvia talonpoikaistyttöjä Normandiasta. Mutta kun tämä liike oli\nvetänyt puoleensa poliisin huomion, oli Célesten täytynyt hypätä ulos\nikkunasta ja paeta. Sitten oli hänen elämässään puolentoista vuoden\naukko, jonka hän näytti viettäneen täydellisessä salaisuudessa. Vihdoin\nlöydettiin hän Rougemontista sairaana ja köyhänä; hän meni\nvaivaishuoneesen voidakseen elää, mutta parani vähitellen ja pääsi\ntaaskin arvoon kirkkoherran avulla; kirkkoherran oli Céleste\nvalloittanut erinomaisella jumalaapelkääväisyydellään. Siellä hän\nluultavasti laati suunnitelmansa päästä takaisin Séguinin palvelukseen;\nehkä oli hän saanut tietää, mitä Séguinin perheessä tapahtui,\nCouteauskan kautta, joka yhä seurusteli rouva Menouxin kanssa,\npuotirouvan, joka asui läheisyydessä. Seuraavana päivänä kuin Valentinen\nja Santerren välit olivat rikkoontuneet, oli Valentine vihansa vimmassa\najanut pois kaikki palvelijansa, ja silloin tuli hänen luokseen\nCéleste, joka nyt näytti niin katuvaiselta ja vakavalta, että se\nvaikutti suuresti Valentineen. Kun Valentine muistutti hänelle\nharha-askeleestaan, vakuutti hän itkien, että hän ei koskaan enään siten\ntee, sillä hän kävi nykyään ripillä ja herranehtoollisella, ja\nRougemontin kirkkoherra oli antanut hänelle todistuksen suuresta\nhurskaudesta ja siveellisistä tavoista. Tämä todistus vaikutti\nValentineen, joka ymmärsi, kuinka suureksi avuksi tämä tyttö voisi olla,\nsillä hän oli itse suuttunut kaikkiin taloushommiin. Céleste olikin\nsuunnitellut saavansa tätä tietä vallan käsiinsä. Kahden kuukauden\nkuluttua oli hän saanut Lucien tekemään päätöksen luostariin\nmenemisestään kiihoittamalla tytön muutenkin liiallisia\nhartaudenharjoituksia. Gaston näyttäytyi ainoastaan niinä päivinä,\njolloin hänellä oli vapautta, Andrée oli siis yksin kotona, ja hänen\nläsnä olonsa esti vielä sitä suurta ryöstöä, josta Céleste oli\nuneksinut. Kamarineidistä tuli siis se, joka innokkaimmin puuhasi neidin\navioliiton hyväksi.\n\nAmbroise oli muuten jo valloittanut Andréen, hän, joka valloitti kaikki.\nAndrée oli jo vuoden ajan tavannut Ambroisea setä Du Hordelin luona,\nennenkuin setä sai päähänsä naittaa heidät. Tyttö oli hyvin hiljainen,\npieni karitsa, joksi äitinsä häntä sanoi. Tämä kaunis, nuori mies, joka\noli niin hellä häntä kohtaan, oli aina hänen ajatuksissaan, hän oli\ntytön ainoana toivona, kun hylätty asemansa häntä liian paljon rasitti.\nHän tiesi, että perhesiteet olivat katkenneet, hän tunsi elävänsä\nhäpeällisissä ja epäilyttävissä olosuhteissa, jotka vahingoittivat\nhäntä. Kun hänen setänsä oli varovaisesti kysellyt hänen mielipiteitään\nAmbroisesta, oli hän heittäytynyt sedän syliin ja itkenyt kyyneleitä,\njotka paljastivat hänen tunteensa. Valentine ihmetteli alussa tuollaista\nehdotusta: Fromentin poikako? Fromentit olivat vieneet heiltä\nChantebledin, tahtoivatko he nyt vielä viedä heiltä tyttärenkin? Mutta\nhän ei voinut keksiä syytä kieltoonkaan, sillä järkkyihän talon\ntaloudellinen perustus. Hän ei muuten ollut koskaan pitänyt\nAndréestä, ja syytteli hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli\ntalonpoikaismaidollaan tehnyt tytön omakseen. Tuo pieni, hiljainen\nkaritsa ei voinut olla Séguinejä. Céleste oli puolustavinaan tyttöä,\nmutta ärsytti sillä sitä enemmän äitiä tytärtään vastaan ja herätti\näidissä halun päästä irti tyttärestään avioliiton avulla, niin että hän\nitse voisi sitten häiritsemättä omistaa elämänsä toisiin tarkoituksiin.\nDu Hordel puhui asiasta Mathieulle, joka suostui tuumaan, ja sitten oli\njälellä enään Séguinin suostumuksen hankkiminen, ennenkuin Fromentit\nvirallisesti pyysivät Andréen kättä pojalleen. Mutta helppoa ei ollut\ntavata Séguinia sopivassa mielentilassa. Kului viikkoja, täytyi\nrauhoitella Ambroisea, joka oli hyvin rakastunut ja aavisti luultavasti\nsitä kuningaskuntaa, jonka tuo hellä, vaatimaton morsian oli tuopa\nhiljaisuudessa mukanaan hameensa poimuissa.\n\nEräänä päivänä kun Mathieu kulki Antinkadun ohitse, sai hän päähänsä\nmennä sisään tiedustelemaan, oliko Séguin palannut Italiasta, jonne hän\naivan odottamatta oli matkustanut. Hän kohtasi Célesten yksinään ja\npäätti nyt käyttää tilaisuutta hyväkseen tiedustellakseen Couteauskaa.\nEnsin puheli hän hetken muista asioista, mutta kysyi sitten Célesten\nystävätärtä; hän väitti erään tuttavansa tarvitsevan hyvää imettäjää.\n\n\"Sopii mainiosti\", vastasi kamarineiti kohteliaasti, \"Sophie Couteau tuo\njuuri tänään kotiin rouva Menouxin lapsen. Kello on pian neljä, ja\nsiihen aikaan pitäisi hänen tulla. Tunnettehan te rouva Menouxin, kolmas\nmyymälä ensimäisellä kadulla, vasemmalla.\"\n\nHän pyysi anteeksi, ett'ei voi tulla saattamaan Mathieutä sinne.\n\n\"Minä olen yksin talossa. Herraa ei ole vielä kuulunut. Keskiviikkosin\non rouvalla johtokunnan kokous hoitolassaan, ja neiti Andrée on äsken\nmennyt ulos setänsä kanssa.\"\n\nMathieu lähti kiireesti rouva Menouxin luokse. Jo kaukaa näki hän tuon\nrouvan puotinsa ovella. Hän oli vuosien kuluessa yhä enemmän kutistunut,\nneljänkymmenen vuotiaana näytti hän pieneltä tytöltä, niin oli hän hento\nja laihtunut. Hiljainen työinto oli aivankuin kärventänyt hänet,\nkaksikymmentä vuotta oli hän uskollisesti myynyt kahdella soulla lankaa\nja kolmella soulla neuloja voimatta kuitenkaan säästää mitään, mutta\nihastuneena siitä, että voi joka kuukausi lisätä pienet ansionsa\nmiehensä palkkaan saadakseen hankituksi miehelleen hyvää ruokaa. Miehen\nluuvalo pakoittaa luultavasti hänen erkanemaan museosta; mitenkä he\nsilloin voisivat elää miehen pienellä eläkkeellä, ell'ei hän jatka\nkauppaansa? Ja sitten oli heillä vielä ollut onnettomuutta; heidän\nensimäinen lapsensa oli kuollut, ja toisen täytyi heidän nyt ottaa\nkotiin kasvatusäidin luota. Ja nyt seisoi rouva Menoux myymälänsä ovella\ntuskallisesti odotellen ja katsellen kadun kulmaan päin.\n\n\"Ei, rouva Couteau ei ole vielä tullut, mutta minä odotan hänen\nsaapuvaksi minä hetkenä tahansa. Olkaa hyvä ja käykää sisään...\"\n\nMathieu ei tahtonut istua siellä olevalle ainoalle tuolille, jolloin\nolisi sulkeutunut tie ostajilta. Lasiseinän takaa näkyi pimeä, pieni\nhuone, jossa puolisot asuivat, joka oli samalla kertaa keittiönä,\nruokasalina ja makuuhuoneena ja jonka ikkuna oli päin pientä, kosteata\npihamaata.\n\n\"Niinkuin näette, herrani, ei meillä ole juuri paljon tilaa. Mutta emme\ntästä maksakaan enempää kuin kahdeksansataa frankia, ja mistähän me\nvoisimme saada minkäänlaista myymälää siihen hintaan? Muuten on minulla\ntässä korttelissa ostajia, jotka ovat kaksikymmentä vuotta tehneet\nkauppoja minun kanssani. Minä puolestani en valita, minä en ota suurta\nsijaa, eikä mieheni tule kotiin, ennenkuin iltasin, ja silloin istuu hän\ntuolla nojatuolissa poltellen piippuaan, niin että hänellä on jotenkin\nsiedettävä olo. Minä hoitelen sitten vielä häntä niin hyvin kuin voin.\nMutta lapsen kanssa tulee elämä aivan mahdottomaksi.\"\n\nJa kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ensimäistä\npoikaansa Pierreä.\n\n\"Siitä on nyt kymmenen vuotta. Minä olen vielä näkevinäni rouva Couteaun\ntulevan tänne pienokaisen kanssa, niinkuin hän pian tulee toisen\nlapsenikin kanssa. He olivat paljon puhuneet Rougemontin raittiista\nilmasta ja lasten terveellisestä elämästä siellä sekä minun pikku\npoikani punaisista poskista, niin että minä annoin hänen jäädä sinne,\nkunnes hän oli täyttänyt viisi vuotta, ja minä olin ihan epätoivossa,\nkun en voinut saada häntä kotiin. Oi, miten paljon lahjoja ja rahaa minä\nannoin kasvatusäidille, sitä te ette voi aavistaakaan, se oli viedä\nminun häviöön. Ja parasta kaikesta oli, että minun täytyi ottaa hänen\nvihdoin kotiin, ja silloin oli hän niin laiha, kalpea ja pieni niinkuin\nei hän koskaan koko elämässään olisi saanut leivän palaakaan. Kaksi\nkuukautta tämän jälkeen kuoli hän minun syliini. Isä tuli sen jälkeen\nsairaaksi, ja ell'emme olisi niin paljon pitäneet toisistamme, luulen\nminä, että me molemmat olisimme hukuttaneet itsemme.\"\n\nHän meni taaskin myymälän oven eteen kyyneleet silmissä ja katseli\nkadulle, mutta sitten tuli hän takaisin näkemättä mitään.\n\n\"Voittehan arvata, mitenkä me ihastuimme, kun minä kaksi vuotta sitten\neli täytettyäni seitsemänneljättä, sain vieläkin pojan. Me olimme\nhulluina ilosta, aivankuin äsken naineet. Mutta millaista vaivaa ja\nrasitusta siitä oli! Meidän täytyi lähettää hänetkin maaseudulle, sillä\ntäällä me emme häntä voineet pitää. Vaikka me olimme vannoneet, että\nemme lähettäisi häntä Rougemontiin, mutta sitten päätimme me, että sen\npaikan me tunnemme eikä hänellä olisi pahempi olo siellä kuin\nmuuallakaan. Minä annoin siis hänen täysihoitoon rouva Vimeuxille, minä\nen tahtonut kuulla puhuttavankaan Loiseauskasta, joka oli antanut\nminulle takaisin Pierreni sellaisessa tilassa. Ja kun hän tuli kolmen\nvuotiaaksi, en minä tahtonut enään kuulustella kauniita sanoja ja\nlupauksia, vaan tahdoin hänen takaisin kotiin, vaikka minä en oikein\ntiedä, mitä hänellä täällä teen. Nyt olen minä jo tunnin odottanut\nhäntä, ja minä oikein pelkään, että jotakin on tapahtunut...\"\n\nHän ei voinut jäädä myymälään, hän asettui ovelle kaula eteenpäin\nojennettuna ja silmät kohden kadunkulmaa. Äkkiä huudahti hän:\n\n\"Ah, tuolla he ovat!\"\n\nKiirehtimättä ja happamen näköisenä tuli Couteauska sisään ja laski\nnukkuvan lapsen rouva Menouxin syliin.\n\n\"Hän on oikein raskas, tuo teidän Georges\", sanoi hän. \"Nyt ette voi\nsanoa, että saatte tämän takaisin pelkkänä luuna ja nahkana.\"\n\nIlosta vapisten oli äidin täytynyt istuutua pienokainen sylissään, hän\nsuuteli poikaa, tutki häntä, oli halukas näkemään, oliko lapsi terve ja\ntuleeko hän elämään. Pojalla oli paksut, hieman kalpeat kasvot ja hän\nnäytti hyvin vahvalta. Mutta kun äiti oli riisunut häneltä vaatteet\nlevottomuudesta vapisevilla käsillään, tuntui hänestä, että pojalla oli\nhoikat jalat ja käsivarret mutta liiaksi suuri vatsa.\n\n\"Ja siitä te olette tyytymätön!\" huudahti Couteauska. \"Toinen oli liian\nlaiha, ja tämä liian lihava. Äidit eivät ole koskaan tyytyväisiä.\"\n\nMathieu oli ensi silmäyksellä nähnyt, että tässä oli yksi niitä lapsia,\njoita säästäväisyydestä ruokitaan vedellä ja leivällä tai sopalla ja\njoilla luonnollisesti on huono vatsa. Hän muisti nyt kaikki, mitä hän\noli kuullut tuosta kauheasta Rougemontista, jossa huonolla hoidolla\nmurhattiin joukottain lapsia, avattiin ovet ja ikkunat auki, jotta\nkehdoissa makaavat pienokaiset sitä pikemmin tekisivät tilaa Pariisista\ntuotaville uusille lapsille. Mutta kaikki eivät kuitenkaan kuolleet, ja\ntässäkin oli yksi, joka oli tullut sieltä elävänä takaisin. Mutta vaikka\nne palasivatkin elävinä, toivat useimmat kuitenkin sieltä mukanaan\nkuoleman siemenen, ja siinä oli uusi hekatombiuhri yhteiskunnallisen\nitsekkyyden alttarilla.\n\n\"Ei, minä en jaksa enään, minun täytyy istua\", sanoi Couteauska ja\nistahti kapealle penkille tiskin taakse. \"Oh, millainen virka! Ja aina\nme otetaan epäystävällisesti vastaan, aivankuin olisimme sydämettömiä,\nrosvoavia velhoja!\"\n\nHänkin oli kuihtunut ja hänen parkitut kasvonsa näyttivät linnunnokalta.\nHänen silmänsä olivat kuitenkin yhtä vilkkaat kuin ennenkin, mutta\nniissä oli ilkeä, pahansuova ilme. Häntä ei luultavasti ollut onni\nseurannut, sillä hän valitteli yhä ammattiaan, vanhempain kitsautta,\nviranomaisten vaatimuksia, sitä sotaa, jota kaikkialla käytiin\nimettäjäin hankkijoita vastaan. Se oli viheliäistä virkaa, ja sen, joka\nvielä viidenviidettä vanhana jaksaisi olla siinä, sen täytyi olla meidän\nHerramme hylkäämä, vaikka hän ei olisi saanut soutakaan säästöön.\n\n\"Vaikka minä raataisin itseni kuoliaaksi, en minä sittenkään saisi muuta\npalkkaa kuin hävyttömyyksiä ja pienen maksun. Ajatelkaa, miten väärin se\non! Minä tuon teille poikanne takaisin paksuna ja hyötyisän näköisenä,\nmutta ette te ole sittenkään tyytyväinen. Tästä voi todellakin ikävystyä\nomantunnon vaatimusten mukaisena olemiseen.\"\n\nHänen ruikutustensa tarkoitus oli ehkä viekoitella rouva Menouxilta\nmahdollisimman suurta lahjaa. Lapsi heräsi horrosunestaan ja alkoi itkeä\ntäyttä kurkkua. Sille annettiin vähän lämmintä maitoa. Ja kun asiat oli\nselvitetty, muuttui Couteauska leppeämmäksi, sillä hän sai kymmenen\nfrankia juomarahoiksi.\n\nKun hänen piti ottaman jäähyväiset, osoitti rouva Menoux Mathieutä ja\nsanoi:\n\n\"Tuo herra odottaa teitä ... hänellä on teille asiaa.\"\n\nCouteauska tunsi erittäin hyvin Mathieun, vaikka hän ei ollut useaan\nvuoteen nähnyt häntä. Ja hän sanoi:\n\n\"Jos herra tahtoo sanoa, mistä on kysymys, niin olen minä tykkönään\nteidän palveluksessanne.\"\n\n\"Minä saatan teitä\", sanoi Mathieu. \"Saamme sitten matkalla puhua.\"\n\n\"Sitä parempi; minulla onkin vähän kiire.\"\n\nKun he tulivat kadulle, päätti Mathieu olla käyttämättä viekkautta.\nParasta oli sanoa asia Couteauskalle suoraan ja maksaa sitten hänelle,\njotta hän ei puhuisi siitä muille mitään. Couteauska ymmärsi jo ensi\nsanoista Mathieun. Hän muisti hyvin Norinen lapsen, vaikka hän oli\ntusinoittain vienyt lapsia löytölastenkotiin; mutta hän muisti nyt hyvin\nerityiset yksityisseikat, että Mathieu oli kyydinnyt häntä ja asiat,\njoista he olivat puhuneet. Hän oli muuten nähnyt saman lapsen viisi\npäivää tämän jälkeen Rougemontissa, jonne hänen hyvä ystävänsä\nsairaanhoitajatar oli vienyt sen täysihoitoon rouva Loiseaun luokse. Sen\njälkeen ei hän ollut ajatellut poikaa, hän luuli, että lapsi oli kuollut\nniinkuin niin monet muutkin. Ja kun hän nyt kuuli puhuttavan\nSaint-Pierren kylästä, vaunujentekijä Montoirista ja viidentoista\nvuotiaasta Alexandre Honorésta, niin näytti hän aivan hämmästyneeltä.\n\n\"Ei, te erehdytte varmaankin, herrani. Minä tunnen Montoirin\nSaint-Pierressä. Hänellä on todellakin luonaan eräs löytölastenkodin\nlapsi, joka on samanikäinen. Mutta hän on tullut rouva Cauchoisin luota\nja hän on pitkä ja punatukkainen ja nimeltään Richard. Hän vietiin\nlöytölastenkotiin muutamia päiviä aikaisemmin kuin tuo toinen. Minä\ntiedän, kuka hänen äitinsä on, hän on se englannitar, Amy, joka asui\nrouva Bourdieun luona ja on yksi hänen päävieraitaan. Tuo punatukkainen\npoika ei ole teidän Norinenne poika. Alexandre Honoré oli tumma\nverinen.\"\n\n\"No, sitten on vaunuintekijällä toinenkin oppipoika\", sanoi Mathieu.\n\"Minun tietoni ovat tarkat, ne ovat kotoisin virallisista lähteistä.\"\n\nCouteauska antoi heti myöten.\n\n\"Mahdollista on, että Montoirilla on kaksi oppipoikaa. Hänellä on hyvä\nliike, ja kun en minä ole käynyt moneen vuoteen Saint-Pierressä, en voi\nmitään varmuudella sanoa. Mitä te tahdotte minun tekemään?\"\n\nMathieu antoi hänelle toimeksi hankkia täydelliset tiedot pojasta, hänen\nterveydentilastaan, käytöksestään ja onko koulun opettaja ja hänen\nisäntänsä olleet aina tyytyväisiä häneen. Mutta ennen kaikkea piti\nCouteauskan tiedustella näitä asioita siten, ett'ei kukaan aavista\nmitään, ei poika eikä hänen tuttavansa.\n\n\"Se on hyvin helposti tehty, herrani. Minä ymmärrän varsin hyvin teitä,\nja parasta on, että minä suullisesti ilmoitan teille tiedustelujeni\ntulokset, ja sen minä teen neljäntoista päivän kuluttua, jolloin taaskin\nkäyn Pariisissa. Jos tahdotte, niin voitte neljäntoista päivän kuluttua\ntästä päivästä kello kaksi tavata minun Broquetten konttoorissa\nRoquépinekadun varrella. Siellä olen minä kuin lapsi talossa, eikä\nkukaan sivullinen voi meitä kuulla.\"\n\nMuutaman päivän kuluttua kun Mathieu oli tervehtimässä poikaansa\nBlaisea, sai Constance nähdä hänen. Hän huusi Mathieun luokseen ja teki\nniin suoria kysymyksiä, että Mathieun täytyi kertoa hänelle, kuinka\npitkälle hän oli tullut niissä tiedusteluissa, jotka Constance oli hänen\ntoimekseen antanut. Kun hän sai tietää, että Mathieu oli päättänyt\nkohdata Sophie Couteaun seuraavan viikon keskiviikkona, sanoi hän\npäättävällä äänellä:\n\n\"Tulkaa noutamaan minua. Minä tahdon itse kysellä asiasta tuolta\nnaiselta. Minun täytyy saada tietää totuus.\"\n\nBroquetten liike Roquépinekadun varrella oli viidentoista vuoden\nkuluttua aivan entisensä näköinen ainoastaan sillä eroituksella, että\nrouva Broquette oli kuollut ja hänen tyttärensä Hermine oli tullut hänen\nsijalleen. Ensin tuntui se melkoiselta tappiolta, että liikettä\nkoristava kilpi, tuo majesteetillinen, vaaleanverinen rouva oli poissa,\nmutta pian huomattiin, että pitkä, vähäverinen, romaaneja lukenut\nHermine, joka raukean näköisenä ja äitelän neitseellisenä oli kasvanut\nnoitten maitoa tihkuvien imettäjäin keskuudessa, oli kyllin arvokas\nedustamaan liikettä ja herätti luottamusta. Vaikka hän jo oli\nkolmenkymmenen vuotias, ei hän vieläkään ollut joutunut naimisiin;\nnäytti siltä kuin hän itse olisi tuntenut vastenmielisyyttä avioliittoa\nkohtaan nähtyään niin paljon korkearintaisia naisia kirkuvat penikat\nsylissä. Isä, herra Broquette, oli huolimatta kuudestakymmenestä\nviidestä ikävuodestaan yhä vieläkin liikkeen sieluna; hän piti yllä\nsisällistä poliisitarkastusta, opetti uusia imettäjiä kuin rekryyttejä,\npisti nenänsä ja sormensa kaikkialle, kulki ehtimiseen portaita ylös ja\nalas.\n\nCouteauska odotti porttikäytävässä Mathieutä. Kun hän sai nähdä\nConstancen, jota hän ei tuntenut, näytti hän kummastuneelta. Kuka tuo\nnainen oli, mitä hänellä oli tekemistä tämän asian suhteen? Mutta hän\nsammutti kuitenkin heti sen pienen uteliaisuuden, joka oli loistanut\nhänen silmistään. Ja sillä aikaa kuin Hermine istui konttoorissa ja\nantoi välinpitämättömän arvokkaan näköisenä imettäjälaumansa kulkea\nkahden herran ohitse, vei Couteauska molemmat vieraat ruokasaliin, joka\nsattumalta oli vapaa.\n\n\"Anteeksi, herrasväkeni, täällä ei ole nurkkaakaan tyhjänä, koko talo on\ntäpötäynnä väkeä.\"\n\nSitten silmäili hän tarkasti terävillä silmillään Mathieutä ja\nConstancea; hän katsoi edullisemmaksi odottaa, että häneltä\nkysyttäisiin, koska uusi henkilö oli otettu osalliseksi salaisuuteen.\n\n\"Voitte puhua vapaasti. Oletteko tiedustellut niitä seikkoja, joita minä\npyysin teitä tiedustelemaan?\"\n\n\"Olen, herrani. Olen tehnyt kaikki ja luullakseni hyvin.\"\n\n\"Sanokaa meille sitten tulos. Minä sanon teille vielä kerran, että te\nvoitte puhua vapaasti tämän naisen läsnä ollessa.\"\n\n\"No, minulla ei ole paljon kertomista. Te olitte aivan oikeassa,\nvaunujentekijä Montoirilla Saint-Pierressä oli kaksi oppipoikaa, ja\ntoinen niistä oli todellakin sen kauniin vaaleanverisen naisen poika.\nHän on ollut kaksi kuukautta siellä opissa, hän oli ennen koetellut\nkolmea, neljää muuta ammattia, ja sentähden en minä tuntenut häntä.\nMutta hän ei voi pysyä missään, ja nyt on hän kolme viikkoa sitten\nlähtenyt sieltäkin...\"\n\nConstance ei voinut olla levottomuudesta huudahtamatta.\n\n\"Onko hän lähtenyt sieltä?\"\n\n\"On, hän on mennyt karkuun, ja hän on aivan varmasti jättänyt ainiaaksi\nsen paikkakunnan, sillä hän vei mukanaan kolme sataa frankia, jotka\nolivat hänen isäntänsä Montoirin rahoja.\"\n\nHän lausui tämän terävällä äänellä aivankuin olisi tahtonut antaa\npuukonpiston. Vaikka hän ei ymmärtänyt Constancen äkillistä kalpenemista\nja ankaraa epätoivoa, näytti se kuitenkin tuottavan hänelle julmaa\nnautintoa.\n\n\"Oletteko varma, että nämät tietonne ovat tosia?\" sanoi Constance. \"Ne\novat ehkä kylän juoruja.\"\n\n\"Kylän juorujako? Ei, kun minä otan toimittaakseni jonkun asian, teen\nminä sen perusteellisesti. Minä olen puhutellut poliisia. Poliisit ovat\nnuuskineet koko paikkakunnan, ja aivan varmaa on, että Alexandre Honoré\nei jättänyt osoitettaan, kun hän läksi pois nuo kolme sataa frankia\ntaskussaan.\"\n\nSe oli salaman isku Constancelle. Tämä poika, jonka hän luuli\nlöytäneensä ja johonka hän perusti monet salaiset kostonsuunnitelmansa,\nhän irtaantui nyt hänestä ja katosi pimeyteen. Kohtalo vainosi häntä\nankarasti; tämä oli auttamaton tappio.\n\n\"Oletteko te kääntynyt ainoastaan poliisin puoleen?\" kysyi Constance\ntaas. \"Teidän tehtävänänne oli kysyä kaikilta ihmisiltä...\"\n\n\"Sen minä olen tehnytkin. Minä olen puhutellut koulunopettajaa ja toista\nisäntää, jota hän myöskin on palvellut. Kaikki ovat he sanoneet minulle,\nettä hän ei ollut hyvä poika; koulunopettaja muistelee häntä\nvalehtelijana ja tappelupukarina. Ja nyt hän on myöskin varas; se vielä\npuuttui. Minä en voi sanoa mitään muuta, sillä totuuttahan te tahdoitte\ntietää.\"\n\nJa hän antoi kielensä luistaa nähdessään, miten tuo toinen nainen kärsi.\nJa jokainen hänen syytöksensä oli kuin puukonpisto Constancen sydämeen;\nhänestä tuntui siltä kuin hänen miehensä lapsi olisi nyt, kun hän itse\noli hedelmätön, tullut hänen omaksi lihakseen ja verekseen. Lopulta ei\nhän enään tahtonut kuulla enempää.\n\n\"Kiitos. Poika ei ole enään Rougemontissa, ja sitä minä juuri tahdoin\ntietää.\"\n\nCouteauska kääntyi nyt Mathieun puoleen; hän tahtoi antaa Mathieulle\ntietoja niitten rahain edestä, joita hän oli saanut.\n\n\"Minä puhuttelin myös toista oppipoikaa, sen englannittaren pitkää,\npunatukkaista poikaa Richardia, josta minä olen teille puhunut. Hän on\nmyöskin sellainen, että minä en tahtoisi antaa hänelle herranehtoollista\nilman rippiä. Mutta hän ei tiedä, mihin toverinsa on mennyt. Poliisi\nluulee, että Alexandre on Pariisissa.\"\n\nMathieu kiitti ja antoi hänelle viidenkymmenen frankin setelin, joka\nteki hänen mykäksi ja alistuvaksi, \"äänettömäksi kuin hauta\", niinkuin\nhänellä oli aina tapa sanoa. Ja kun nyt tuli sisään kolme imettäjää,\njotka alkoivat levitellä ruokavarojaan pöydälle, ja kun samalla\nkeittiöstä kuului, kuinka vimmatusti herra Broquette hakkasi käsillään\nneljättä opettaakseen tätä pysymään erillään liasta, niin alkoi\nConstance kiirehtiä seuralaistaan lähtemään. Mutta ennenkuin hän nousi\nvaunuihinsa, seisahtui hän käytävälle ja näytti miettivän viimeksi\nkuulemiaan sanoja.\n\n\"Kuulittehan te, että se onneton poika on ehkä Pariisissa.\"\n\nHän vaikeni taaskin, näkyi miettivän, epäröivän, mutta lopulta teki hän\npäätöksensä ja lausui vavahtelevalla äänellä:\n\n\"Ja pojan äiti, te tiedätte, missä hän asuu. Ettekö te ole sanonut,\nystäväni, että te olette pitänyt vähän huolta hänestä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kuulkaa nyt sitten ... ja ennen kaikkea älkää hämmästykö, älkää\nsurkutelkokaan minua, sillä minä kärsin todellakin hirveästi. Minä\najattelen, että jos poika on Pariisissa, niin on hän ehkä äitinsä luona,\ntai tietää äiti, missä poika on. Ei, ei, älkää sanoko minulle, että se\non mahdotonta. Kaikki on mahdollista.\"\n\nKummastuneena siitä, että näki Constancen tuolla tavalla olevan\nmielikuvitustensa ohjaamana, vaikka hän muuten oli niin tyyni, ei\nMathieu tahtonut kiihoittaa häntä enempää, vaan lupasi tiedustella.\nMutta ei Constance vieläkään noussut vaunuihinsa, vaan katseli\nkatukäytävää. Ja kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katseli hän\nMathieutä alakuloisin ja rukoilevin katsein sekä lausui nöyrällä\näänellä:\n\n\"Tiedättekö, mitä meidän pitäisi tehdä? Antakaa minulle anteeksi. Te\nvoitte minulle tehdä palveluksen, jota minä en koskaan unohda. Jos minä\nsaisin tietää sen heti, niin se rauhoittaisi minua vähän... Niin,\nmennään heti sen tytön luokse. Oi, minä en luonnollisesti tule sisään,\nte menette sisään yksin, ja minä istun sillä aikaa vaunuissani kadun\nkulmassa. Ehkä saatte te tietää jotakin.\"\n\nSe oli hulluutta. Ensin tuumi Mathieu näyttää toteen, että se oli\nhulluutta. Mutta kun hän katseli Constancea, näki hän, että tällä oli\nhirmuiset tuskat, ja silloin suostui hän sanallakaan vastustamatta ja\nilmaisten vaan hyväntahtoisella viittauksella suostumuksensa.\n\nSe suuri huone, jossa Norine ja Cécile asuivat yhdessä, oli Grenellessä,\nFédérationkadun päässä lähellä Marskenttää. He olivat asuneet siinä\nlähes kuusi vuotta ja alussa oli heillä siellä ollut paljon kurjuutta ja\nmurheita. Mutta lapsi, joka oli heillä pelastettavana ja kasvatettavana,\noli pelastanut heidät itse. Norinen uinuva äidinsydän oli hereillä siitä\nasti kuin hän oli alkanut itse imettää pienokaistaan, ja omituista oli\nnähdä, että Cécilekin, joka oli epätoivoissaan siitä, että hänen itse\naina täytyi olla hedelmättömänä neitseenä, oli rakastunut poikaan ja\npiti tätä kuin omanaan. Lapsella oli kaksi äitiä, jotka eivät muuta\najatelleet kuin häntä. Vaikka Norine oli ensi kuukausina pitänyt\nsietämättömänä istumisen koko päivät pieniä kartonginpalasia liimaamassa\nja usein ajatellut pakoakin, oli kuitenkin kaksi pientä käsivartta,\njotka kietoutuivat hänen kaulansa ympäri, pidättäneet hänet kotona. Nyt\noli hän tyyni, ymmärtäväinen, työnhaluinen, ja hän oli tullut hyvin\ntaitavaksi tässä keveässä työssä, jota Cécile oli hänelle opettanut. Ja\nhe elivät yhdessä mitä suurimmassa sovussa ja ilossa, ilman miehistä\nseuraa, aivankuin luostarissa, ja aamusta iltaan istuivat he vastapäätä\ntoisiaan pienen pöydän ääressä, ja heidän välissään oli lapsi, heidän\nonnensa, heidän elämänsä.\n\nRouva Angelin oli tullut näitten sisarusten hyväksi ystäväksi. Yleisen\nköyhäinhoidon tarkastajana oli hän saanut osalleen erään korttelin\nGrenellessä, ja Norine oli niitten joukossa, joita hänen oli\ntarkastettava. Hän oli alkanut pitää noista \"kahdesta äidistä\", joiksi\nhän heitä kutsui, ja hän oli saanut toimeen, että lapsi sai kolme vuotta\npitää kuukautiset apurahansa kolmekymmentä frankia. Sitten oli hän\nhankkinut pojalle kouluapua puhumattakaan ainaisista lahjoista, joita\nhänellä oli mukanaan nimittäin erilaisia esineitä, liinavaatteita ja\nvieläpä melkoisia summia rahaakin, joita kaikkia hän kokosi\nihmisystävällisiltä ihmisiltä ja jakeli niille äideille, jotka parahiten\nansaitsivat apua. Hän tuli vieläkin väliin tervehtimään heitä, istui\nmielellään hetken tässä rauhallisessa työhuoneessa, jonka aurinkona oli\nlapsen nauru ja leikit. Siellä tunsi hän olevansa kaukana maailmasta,\nsiellä kärsi hän vähimmin omain toiveittensa raukenemisesta. Ja Norine\nsuuteli hänen kättään ja sanoi, että ilman häntä ei kumpikaan äiti voisi\nelää.\n\nKun Mathieu tuli, otettiin hän ilohuudolla vastaan. Hänkin oli yksi\nystävistä, pelastaja; sehän oli hän, joka oli vuokrannut ja kalustanut\ntämän suuren huoneen. Huone oli hyvin siisti ja kaunis, siinä oli\nvalkeat uutimet molemmissa suurissa ikkunoissa, joista iltapäivän\naurinko tulvi sisään. Norine ja Cécile istuivat pöytänsä ääressä työtä\ntekemässä; pienokainen, joka oli tullut kotiin koulusta, istui korkealla\ntuolilla heidän keskessänsä ja työskenteli vakavan näköisenä saksilla\nsiinä luulossa, että hän oli avuksi.\n\n\"Ah, oletteko se te! Miten hauskaa oli, että tulitte meitä tervehtimään!\nTäällä ei viiteen päivään ole käynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta me emme\nvalita, me viihdymme niin hyvin yksinäisyydessä. Irma halveksii meitä\npäästyään naimisiin postivirkamiehensä kanssa. Euphrasie ei pääse\nportaistaankaan alas. Victor asuu kaukana kaikessa kunniassa ja\nrehellisyydessä vaimonsa kanssa. Ja mitä tuohon lurjukseen Alfrediin\ntulee, niin ei hän tule koskaan muulloin tänne paitsi katsomaan, voisiko\ntäältä jotakin varastaa. Mamma oli muutamia päiviä sitten täällä ja\nkertoi, että pappa oli edellisenä iltana vähällä kuolla eräässä\ntehtaalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Mamma parka, hän on niin\nloppuun kulunut, että hän tuskin jaksaa enään kävellä.\"\n\nSillä aikaa kuin tytöt puhuivat yhteen ääneen katseli Mathieu Norinea,\njoka säännöllisessä ja rauhallisessa elämässään oli alkanut uudestaan\nkukoistaa ja muistutti nyt kuudenneljättä vanhana auringon kultaamaa\ntäysikypsää hedelmää. Cécilekin, joka yhä oli hento kuin pieni tyttö,\nnäytti terveemmältä kuin ennen.\n\nCécile huudahti äkkiä kauhistuksesta.\n\n\"Hän on loukannut itsensä!\"\n\nHän otti sakset pojalta, joka istui siinä veripisara sormessa ja\nnaureskeli.\n\n\"Herra Jumala\", huudahti Norine aivan kalpeana, \"minä luulin jo, että\nhän oli leikannut poikki koko kätensä.\"\n\nMathieu ajatteli, maksoiko hänen ollenkaan vaivaa puhua asiastaan. Mutta\nsitten arveli hän, että olisi hyvä ainakin valmistella Norinea, ja hän\nmenetteli varovasti eikä kertonut yhdellä kertaa koko totuutta. Kun hän\noli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika\neli.\n\nNorine katseli häntä hämmästyneenä.\n\n\"Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista,\nkun en tiennyt mitään siitä!\"\n\n\"Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää. Väitetäänpä\nmuuten, että hän on Pariisissakin, ja minä ajattelin, että hän\nmahdollisesti on käynyt täällä teitä tervehtimässä.\"\n\nNorine menetti nyt tykkänään mielenmalttinsa.\n\n\"Ettäkö hän olisi käynyt tervehtimässä minua! Ei, ei ollenkaan... Ja\nluuletteko te, että hän tulee? Ei, sitä minä en tahdo, minä tulisin\nsiitä aivan onnettomaksi. Viidentoista vuotias poika, joka tulee noin\nodottamattomasti, jota minä en tunne ja jota en rakasta! Ei, ei, estäkää\nhän tulemasta, minä en sitä salli, minä en sitä salli!\"\n\nJa hän oli sulaa kyyneleihin, hän syleili pienokaistaan, joka istui\nhänen vieressään, ja painoi häntä rintaansa vasten, aivankuin olisi\ntahtonut puolustaa häntä toiselta, tuolta tuntemattomalta, vieraalta,\njonka ylösnousemus uhkasi viedä osan hänen paikastaan.\n\n\"Ei, ei, minulla on vaan yksi lapsi, minä en pidä kenestäkään muusta\nniin paljon kuin hänestä, minä en tahdo nähdä sitä toiste, en koskaan,\nen koskaan!\"\n\nCécile nousi ylös hyvin liikutettuna ja koetti saada häntä järkiinsä.\nMutta jos hän kuitenkin tulisi, niin miten voisivat he ajaa hänen pois?\nCécile itsekin itki jo heidän onnensa menoa, vaikka häntä säälittikin\nhylätty poika. Mathieun täytyi rauhoittaa heitä ja sanoa, että hän piti\nAlexandre Honorén tuloa hyvin epävarmana. Sanomatta koko totuutta kertoi\nhän pojan katoamisesta ja huomautti, että poika tuskin tietääkään\näitinsä nimeä. Ja kun Mathieu poistui, olivat molemmat sisaret jo\nrauhoittuneet, he liimailivat taaskin kartonkejaan, hymyilivät pojalle\nja olivat antaneet hänelle taaskin sakset ukkojen leikkelemistä varten.\n\nConstance istui vaunuissaan kadunkulmassa ja katseli kärsimättömästi\nulos ikkunasta.\n\n\"No?\" kysyi hän vilkkaasti, kun Mathieu oli tullut hänen luokseen.\n\n\"Äiti ei tiedä mitään, hän ei ole nähnyt poikaa; sen minä tiesin jo\nedeltäpäin.\"\n\nConstancen pää kohosi kuin viimeistä iskua vastaan ottamaan, ja hänen\nkasvonsa vääristyivät.\n\n\"Olette oikeassa, sen voi tietää jo edeltäpäin. Mutta ihminen toivoo\naina.\"\n\nHän teki liikkeen aivankuin olisi ollut perin väsynyt.\n\n\"Nyt on kaikki mennyttä, kaikki toiveeni ovat murskana, viimeinen\nunelmani on rauennut.\"\n\nMathieu tarttui hänen käteensä ja odotti, että Constance mainitsisi\njonkun osoitteen, jotta hän saisi ilmoittaa sen ajurille. Mutta\nConstance oli aivan pyörällä päästään eikä näyttänyt itsekään tietävän,\nminne hän käskisi ajaa. Kun hän sitten kysyi Mathieultä, tahtoiko tämä\najaa jonnekin, vastasi Mathieu aikovansa Séguinille. Ja luultavasti\nyksinäisyyden pelosta sai Constance päähänsä käydä myöskin tervehtimässä\nValentineä, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt.\n\n\"Tulkaa vaunuihin, niin ajamme yhdessä Antinkadulle.\"\n\nVaunut vierivät pois, ja nyt syntyi kolkko hiljaisuus, sillä\nkummallakaan ei ollut sanaakaan sanottavana toisilleen. Kun he olivat\nsaapuneet perille, sanoi Constance katkeralla äänellä:\n\n\"Viekää tämä iloinen viesti minun miehelleni, sanokaa hänelle, että\nlapsi on kadonnut. Oi, kuinka suuri helpoitus se on hänelle!\"\n\nMathieu toivoi tapaavansa koko Séguinin perheen koossa. Kahdeksan päivää\nsitten oli Séguin vihdoinkin tullut takaisin, mistä, sitä ei kukaan\ntietänyt. Virallinen kosinta oli voinut tapahtua, sillä Séguin oli\nollut hyvin myöntyväinen, kun setä Du Hordel oli asiasta puhunut\nhänelle. Olipa heti määrätty hääpäiväkin, vaikka se oli lykätty\ntoukokuuhun, koska Fromentit silloin naittivat vanhimman tyttärensäkin\nRosen; noista Chantebledin kaksoishäistä oli tuleva hupaisa juhla.\nSulhasmiehenä sai Ambroise nyt käydä tervehtimässä morsiantaan joka\niltapäivä viiden aikaan. Juuri siitä syystä toivoi Mathieu koko perheen\nolevan koolla.\n\nMutta kun Constance kysyi Valentineä, ilmoitti palvelija, että rouva on\npoissa, ja kun Mathieu kysyi Séguiniä, sai hän sen vastauksen, että\ntämäkään ei ole kotona. Ketään muita ei ollut kotona kuin neiti Andrée\nja hänen sulhasensa. Molemmat vieraat läksivät siitä syystä heti sisään.\n\n\"Mitenkä teidät jätetään aivan yksin?\" huudahti Mathieu nähdessään\nnuorten istuvan vieretysten pienellä sohvalla suuressa salongissa\ntoisessa kerroksessa.\n\n\"Niin, me olemme aivan yksin koko talossa\", vastasi Andrée\nsydämellisesti hymyillen. \"Eikä meillä mitään sitä vastaan olekaan.\"\n\nHe olivat ihastuttavat istuissaan siinä toisiinsa nojaten, Andrée\nlempeänä ja sirona, Ambroise miehekkään kauniina. He istuivat siinä\nkäsikoukussa aivankuin olisivat aikoneet lähteä yhdessä pitkälle\nmatkalle.\n\n\"Céleste lienee ainakin kotona?\"\n\n\"Ei, ei Célestekään. Hän on kadonnut, me emme tiedä, missä hän on.\"\n\nHe nauroivat ja olivat iloisia kuin vapaat ja laulavat linnut metsän\nviileässä yksinäisyydessä.\n\n\"No mutta mitä te sitten teette täällä aivan yksinänne?\"\n\n\"Oh, eihän meillä ikävä ole, meillä on niin paljon tekemistä. Ennen\nkaikkea puhelemme me. Ja sitten katselemme me toisiamme. Ja siihen kuluu\naikaa, sillä koskaan ei saa tarpeekseen katselluksi!\"\n\nConstance ihaili noita nuoria, mutta hänen sydämensä vuoti verta. Ah,\nmiten paljon suloa, terveyttä ja toivoa! Hänen kotonaan oli\nhedelmättömyyden erämaantuuli polttanut ja hävittänyt kaikki, mutta\nnoitten Fromentien hedelmällinen suku näytti aina lisääntyvän ja\nlaajenevan. Sitte siinä oli taas uusi valloitus, kun nuo molemmat nuoret\nsaivat rakastaa toisiaan vapaasti ja olla kahdestaan tässä komeassa\ntalossa, jossa he pian olisivat haltijoina.\n\n\"Ettekö te myös naita vanhinta tytärtänne?\" kysyi Constance.\n\n\"Naitan\", vastasi Mathieu iloisesti, \"toukokuussa tulee Chantebledissä\nsuuri juhla! Ja teidän täytyy kaikkein tulla silloin sinne.\"\n\nNiin se on, monilukuiset ovat yhdessä vahvoja, elämä voittaa. Chantebled\noli valloitettu Séguinilta, Ambroise oli pian tuleva heidän taloonsa,\nkonetehdas oli puoleksi Blaisen käsissä.\n\n\"Me tulemme\", vastasi Constance vapisten. \"Ja seuratkoon hyvä onnenne\nteitä edeskinpäin, sitä minä toivon.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nIloissaan kaksoishäistä, joista oli tuleva kuin Chantebledin kunniakas\nvihkiäisjuhla, oli Rose saanut päähänsä koota sinne koko suvun kymmenen\npäivää ennen häitä. Aamulla tahtoi hän sulhasensa ja koko perheen\nseurassa mennä Janvillen rautatienasemalle noutamaan toista paria,\nAmbroisea ja Andréeta, jotka sitten riemusaatossa tuotaisiin kotiin,\nmissä aamiainen odottaisi. Siitä tulisi pääharjoitus sanoi Rose\nsuloisesti nauraen, silloin keskusteltaisiin ja laadittaisiin ohjelma\nsuurta päivää varten. Ja hän oli niin ihastunut tuumaansa ja odotti\nsiitä niin suurta iloa, että Mathieu ja Marianne suostuivat.\n\nRosen avioliitto oli kuin perheen onnen kruununa. Hän oli tyttäristä\nkauniin, hänellä oli tummat hiukset, kultainen hipiä, pyöreät ja\nkukoistavat kasvot, iloiset silmät ja suloinen suu. Hänen lempeytensä\noli aina yhtä tasaista, hänen naurunsa aina yhtä heläjävä; hän oli tämän\nsuuren, eloisan talon sielu, sen hyvä hengetär, sen voitonlaulu. Mutta\nhänen puolison valintansa oli ennen kaikkea todistanut, miten viisas ja\nhellä hän oli, hän, tuo aina iloluontoinen tyttö, joka lauloi aamusta\niltaan. Kahdeksan vuotta sitten oli Mathieu ottanut palvelukseensa erään\nlähellä asuvan maanviljelijän pojan, Frédéric Berthaudin, joka oli\nkunnollinen nuori mies ja suuresti huvitettu Chantebledin\nuudisviljelyksistä, sai täältä oppia ja oli muuten toimelias ja\nymmärtäväinen. Mutta hänellä ei ollut omaisuutta. Rose, joka oli\nkasvanut yhdessä hänen kanssaan, tiesi, että hän oli hänen isänsä paras\napumies, ja kun hän sotapalveluksen suoritettuaan oli palannut takaisin\nChanteblediin, oli Rose aivan yksinkertaisesti viekoitellut hänet\nkosimaan, sillä hän tunsi pojan rakkauden. Rose määräsi siis itse\nkohtalonsa, hän oli vakaasti päättänyt olla jättämättä vanhempiaan vaan\njäädä tänne maaseudulle, jossa hänen onnensa juuret olivat. Ei Mathieu\neikä Marianne hämmästyneet tätä päätöstä. Kyyneliin asti liikutettuina\nolivat he hyväksyneet tämän valinnan, joka suureksi osaksi oli viisas ja\nperustui rakkauteen heitä itseään kohtaan. Perhesiteet tulivat täten yhä\nvahvemmiksi, ilo kodissa kasvoi yhä suuremmaksi.\n\nKaikki oli siis päätetty. Oli sovittu siitä, että Ambroise lähtisi\nsunnuntaina kymmenen junalla Janvilleen yhdessä Andréen ja hänen\näitinsä, rouva Séguinin kanssa. Kahdeksan aikaan aamulla oli Rosella\npieni taistelu taisteltavana saadakseen koko perheen marssimaan\nrautatienasemalle kihlattuja vastaan ottamaan.\n\n\"Kas niin, lapseni, se on hullutusta\", sanoi Marianne hiljaa. \"Jonkunhan\ntäytyy jäädä kotiin. Minä pidän Nicolaksen kotona, viiden vuoden vanhain\nlasten ei tarvitse juoksennella maanteillä. Ja Gervaisin ja Clairen\npidän minä myöskin kotona. Toiset saat hyvin mielelläsi ottaa isäsi\nkanssa mukaan.\"\n\nMutta Rose piti puoliaan eikä tahtonut luopua aatteestaan, joka huvitti\nhäntä niin paljon.\n\n\"Ei, ei, mamma, sinun täytyy tulla mukaan, kaikkein täytyy tulla. Etkö\nsinä ymmärrä, että Ambroise ja Andrée ovat kuin satujen ruhtinaallinen\nparikunta naapurivaltakunnasta? Veljeni Ambroise on kihloissa\nulkomaalaisen prinsessan kanssa, ja hän tulee tänne näyttämään\nmorsiantaan. Jotta _meidän_ valtakunta tulisi arvokkaalla tavalla\nedustetuksi lähden minä ja Frédéric heitä vastaan koko hovin kanssa. Te\nolette hoviväkeä, ja teidän täytyy tulla mukaan. Ajattele, kuinka komea\nkulkue siitä tulee, kun me kaikki sitten lähdemme asemalta kotiin!\"\n\nMarianne ei voinut muuta kuin nauraa ja suostua.\n\n\"Tässä on marssisuunnitelma\", jatkoi Rose. \"Minä olen järjestänyt\nkaikki. Frédéric ja minä menemme polkupyörällä, se on nykyaikaista.\nMeidän seurassamme kulkee myöskin polkupyörillä minun hovineitini, minun\npikku siskoni, Louise, Madeleine ja Marguerite; siitä tulee vilkasta\nliikettä minun ympärilläni. Me voimme myöskin ottaa mukaamme Grégoiren,\nkolmentoista vuotiaan hovipojan, joka saa myöskin ajaa polkupyörällä ja\npäättää meidän ylhäisyyttemme kulkueen. Kaikki muu hoviväki pakataan\nsuuriin perhevaunuihin, joihin mahtuu kahdeksan. Sinä, hänen\nmajesteettinsa kuningatar, saat ottaa nuorimman pikku prinssisi\nNicolaksen polvillesi. Papalla ei ole valtakunnan päämiehenä muuta\nkannettavana kuin kuninkaallinen arvonsa; Gervais, nuori seitsentoista\nvuotias atleetti saa ajaa, ja hänen vieressään ajopukilla istuu Claire,\nkukoistava, viidentoista vuotias kuninkaallinen neiti. Mitä molempiin\nvanhimpiin tulee, noihin kuuluisiin kaksosiin, prinssi Blaiseen ja\nprinssi Denisiin, niin me käymme heitä noutamassa Janvillessä rouva\nDesvignesin luota, jossa he odottavat meitä.\"\n\nJa hän tanssi ja nauroi ja taputti käsiään.\n\n\"Siitä tulee suurenmoinen juhlakulkue, luulen minä!\"\n\nHänellä oli sellainen kiire, että hän antoi joukon lähteä aivan liian\naikaiseen, niin että Janvillessä oltiin jo kello puoli kymmenen. Mutta\nsiellä piti tavattaman muut perheen jäsenet.\n\nSe talo, jonne rouva Desvignes oli miehensä kuoleman jälkeen muuttanut\nja asunut siellä jo kaksitoista vuotta, omistaen aikansa yksinomaan\ntyttäriensä kasvatukseen, oli tien varrella ja ensimäinen kylään\ntullessa. Kahdeksan päivää aikaisemmin oli hänen vanhin tyttärensä\nCharlotte, Blaisen vaimo, tullut sinne molempain lastensa Berthen ja\nChristophen kanssa, jotka tarvitsivat raitista ilmaa, ja illalla oli\nBlaise itse saapunut heidän luokseen. Hän oli jättänyt tehtaan oman\nonnensa nojaan maanantaihin asti ja oli hyvin iloissaan saadessaan\nviettää sunnuntain yhdessä perheensä kanssa. Siitä oli suuri ilo\nnuoremmalle sisarelle Marthelle, kun iso sisar oli tullut asumaan\nmuutamiksi viikoiksi vanhaan pesäänsä ja tuonut mukanaan pienet\nlapsensa, joita varten oli tuotu kaksi kehtoa hänen vanhaan\ntyttöhuoneesensa. Leikittiin ja naurettiin kuin ennenkin, ja kiltti\nrouva Desvignes ei ajatellut muuta kuin täyttää suunnitelmansa ja\nnaittaa Marthenkin. Yhteen aikaan oli todellakin näyttänyt siltä kuin\nChanteblediin olisi saatu kaksien häiden asemasta kolmet. Denis, joka\nkäytyään läpitse opistonsa oli antautunut uusiin teknillisiin\ntutkimuksiin, oli tavannut melkein joka sunnuntai Marthen, joka oli\nsamanikäinen kuin Rosekin -- nuo toisistaan erkanemattomat --, ja tämä\nnuori tyttö, joka oli vaaleanverinen ja soma kuin Charlottekin, mutta\nkäytännöllisempi, oli erinomaisine luonnonlahjoineen tehnyt niin suuren\nvaikutuksen Denisiin, että hän oli päättänyt mennä naimisiin tytön\nkanssa, vaikka tällä ei ollut myötäjäisiäkään. Mutta he olivat molemmat\nniin tyynet ja viisaat, että eivät kiirehtineet; varsinkin Denis ei\ntahtonut sitoa nuoren naisen kohtaloa itseensä, ennenkuin hän voi\ntarjota tälle naiselle turvatun aseman. Ja sentähden olivat he omasta\nehdostaan lykänneet yhdistymisensä tuonnemmaksi ja hymyillen\nvastustaneet Rosen kiihkeitä kehoituksia, sillä Rose oli tullut aivan\nhaltioihinsa ajatellessaan kolminkertaisia häitä. Denis kävi kuitenkin\nyhä tervehtimässä rouva Desvignesin luona, joka otti hänen vastaan kuin\noman pojan. Tänään oli Denis lähtenyt Chantebledistä kello seitsemän\nvalloittaakseen Blaisen vuoteessaan, kuten hän sanoi; hän oli siis\nmyöskin tavattavana Janvillessä.\n\nJanvillen suuri kansanjuhla sattui juuri täksi sunnuntaiksi, toukokuun\ntoiseksi päiväksi. Suuri tori rautatienaseman edustalla oli täynnä\npuuhevosia, karuselleja, markkinakojuja ja ampumaratoja. Yöllä oli\nsadekuuro lakaissut taivaan pilvistä puhtaaksi, se oli kirkkaan sininen\nja siltä loisti sädehtivä aurinko, niin että päivä oli liian lämmin\ntähän vuodenaikaan verraten. Siellä oli myöskin jo kansaa, kaikki\npaikkakunnan tyhjäntoimittajat, joukottain lähiseudun lapsia ja\ntalonpoikia, jotka olivat tulleet katsomaan markkinain komeutta. Ja\ntämän väkijoukon keskitse täytyi Fromentin perheen raivata tiensä, ensin\npolkupyöräilijäin, sitten vaunujen, ja lopuksi sen hännän, joka oli\nliittynyt kulkueeseen kylän ulkosyrjästä.\n\n\"Me herätämme huomiota\", sanoi Rose hypäten alas polkupyörältään.\n\nSe olikin totta. Ensi vuosina oli koko Janville ollut kylmäkiskoinen\nFromenteja, tuota herrasväkeä kohtaan, joka oli tullut Jumala tiesi\nmistä, ja oli niin hävytön, että tahtoi viljellä viljaa siellä, missä\nennen oli ollut ainoastaan kiviä. Sitten oli Fromentein merkillinen ja\nihmeellinen voitto loukannut heidän itserakkauttaan ja kiihoittanut\nheidän vihaansa yhä enemmän. Mutta kaikki kuluu, menestystä ei voi\nvihata, ne, jotka tulevat rikkaiksi, ne ovat aina lopulta oikeassa. Ja\nnyt hymyili Janville hyväntahtoisesti tälle lapsirikkaalle perheelle,\njoka oli lisääntynyt heidän keskuudessaan, ja unohti, että jokainen\ntässä perheessä syntynyt lapsi oli aikanaan ollut häväistysjuttujen\naiheena kylässä. Mitenkä muuten olisi voinutkaan vastustaa tämän perheen\nraitista iloa, kun koko perhe, niinkuin tänä juhlapäivänäkin, tuli esiin\nkokonaisena laumana, joka otti haltuun kaikki tiet, kadut ja torit? Isä\nja äiti, yksitoista lasta, joista kuusi poikaa ja viisi tyttöä, ja sen\nlisäksi vielä kaksi lastenlasta eli yhteensä viisitoista. Molemmat\nvanhimmat, kaksoset, olivat neljänkolmatta vuoden vanhoja ja vielä niin\nyhdennäköiset, että ihmiset vieläkin sekoittivat heidät toisiinsa,\nvaikka he eivät enään olleetkaan niin täydellisesti yhdennäköiset kuin\nkehdossa ollessaan, sillä eroittaakseen heitä toisistaan täytyi silloin\navata heidän silmänsä; Blaisella oli nimittäin harmaat ja Denisillä\nmustat silmät. Nuorin lapsi, Nicolas, oli ainoastaan vuoden vanha, ja\nhän oli pieni, pikkuvanha vekkuli, jonka jyrkkä miesmäisyys näytti\nhuvittavalta. Vanhimpain lasten ja nuorimman välillä olivat nuo\nkahdeksan muuta kuin askeleet portaissa, aina kahden vuoden eroituksella\nijässä: Ambroise, vastustamaton sulhasmies, joka juuri oli alkanut\nvalloittajaretkensä; elämänhaluinen Rose, joka myöskin oli tulemassa\nvaimoksi ja äidiksi; Gervais, jolla oli tarmokas otsa ja jättiläismäiset\njäntereet ja josta oli tuleva järjellisen maanviljelyksen esitaistelija;\nhiljainen, työnhaluinen Claire, jolla ei ollut kauneutta, mutta oli\nluonteeltaan eheä ja innostunut taloustoimiin; Grégoire, vallaton\nkoulupoika, joka aina tiesi, mitä hän tahtoi, ja enimmäkseen kuleskeli\nseikkailuja etsimässä; vihdoin nuorimmat tyttäret, hyvänluonteinen,\nvahvarakenteinen Louise, hieno, uneksiva Madeleine ja Marguerite, jolla\noli kaikkein vähimmin kauneutta mutta hellin sydän. Ja kun nämät\nyksitoista tulivat yhteen riviin isän ja äidin taakse ja jonon\nlopettivat Berthe ja Christophe, toisen sukupolven ensimäiset vesat,\nniin oli siinä koko paljon väkeä. Ja niiltäkin, jotka happamen näköisinä\nkatselivat ihmeellistä muutosta Chantebledissä, oli hauskaa nähdä\nChantebledin asukkaat noin yhdessä ja täyttävän koko kylän. Sillä he\ntoivat mukanaan sellaisen terveyden, ilon ja voiman tuulahduksen, että\ntuntui siltä kuin maa itse tulvivassa elämänvimmassaan olisi\nsynnyttänyt heidät ikuiseksi tulevaisuuden toivoksi.\n\n\"Ne, joita on enemmän kuin meitä, astukoot esiin, että saamme laskea!\"\nsanoi Rose iloisesti.\n\n\"Olepas nyt hiljaa!\" sanoi Marianne, joka nyt oli tullut vaunuista ja\npannut Nicolaksen maahan. \"Sinähän saat ihmiset suuttumaan meihin!\"\n\n\"Suuttumaanko? Nehän ihailevat meitä. Miten hassua se on, mamma, ett'et\nsinä ole ylpeämpi itsestäsi ja meistä!\"\n\n\"Minä olen siihen määrin ylpeä, että pelkään nöyryyttäväni muita.\"\n\nKaikki nauroivat, Mathieukin oli ylpeä, vaikka hän pysyi hyväntahtoisen\ntyynenä ollessaan näin julkisesti \"pyhän joukkonsa\" keskuudessa, joksi\nhän leikillä kutsui poikiaan ja tyttäriään.\n\n\"Muuten on meillä nyt vaan ystäviä\", sanoi hän. \"Kaikki pitävät meistä.\"\n\n\"Kaikkiko!\" mutisi Rose. \"Katsokaahan Lepailleureja tuolla tombolan\nluona!\"\n\nLepailleurit olivat todellakin siellä, isä, äiti, Antonin ja Thérèse.\nJotta ei heidän tarvitsisi nähdä Fromenteja olivat he olevinaan hyvin\nhuvitettuja arpajaisista, joissa oli voittoina kauniita\nporsliiniesineitä. He muuten eivät enään tervehtineetkään Fromenteja,\nvoimattomassa vimmassaan toisten suuren menestyksen tähden olivat he\nkäyttäneet pientä riitaa hyväkseen ja luopuneet tuttavuudesta.\nLepailleur piti Chantebledin viljelemistä persoonallisena\nloukkauksenaan, sillä hän ei ollut unohtanut monia pilkkasanojaan noista\nnummimaista, joista ei muka koskaan pitänyt saada muuta kuin kiviä. Ja\nkun hän oli tarkasti katsellut porsliiniesineitä, teki hänen mielensä\nruveta hävyttömäksi, hän kääntyi sentähden ympäri ja katseli Fromentin\nperhettä, joka oli tullut liian aikaiseen ja käyskenteli väkijoukossa\nodotellen junan tuloa.\n\nMyllärin mieli oli tullut vieläkin vihaisemmaksi siitä syystä, että\nhänen poikansa Antonin oli kaksi kuukautta sitten palannut Janvilleen.\nTämä nuori mies, joka kerran oli lähtenyt valloittamaan Pariisia, oli\nneljä vuotta ollut kirjurin apulaisena asianajaja Rousseletin luona,\nmutta osottautunut olevan hidas ymmärrykseltään ja hyvin laiska. Hän ei\nollut edistynyt muualla kuin paheitten tiellä; ensin sortui hän\nkahvilain viettelyihin ja sitten vieri hän kaltevaa pintaa yhä alemmaksi\njuoppouteen, peliin ja irstasten naisten syliin. Hänen valloituksensa\nrajoittuivat niihin alhaisiin huvituksiin, joista hän kotonaan oli\nuneksinut ja joita hän nyt oli ahnaasti nauttinut. Kaikki hänen rahansa\nolivat kuluneet niihin ja kaikki ne rahat, jotka hän oli viekotellut\näidiltään, joka sokeasti uskoi häneen kuin itse meidän Herraamme.\nVihdoin murtui hänen terveytensä, hän tuli laihaksi ja keltaiseksi sekä\nmenetti hiuksensa kolmenkolmatta vanhana. Äiti pelästyi ja otti hänen\nkotiin, sanoi ihmisille, että poikansa teki liian paljon työtä, eikä hän\nvoi sallia tuon nuoren miehen raatavan itseään kuoliaaksi. Myöhemmin\nsaatiin tietää, että asianajaja Rousselet oli aivan yksinkertaisesti\najanut hänet pois. Mutta tämä viheliäinen palaaminen kotilieden ääreen\nsai Lepailleurin kuitenkin tyytymättömäksi, sillä hän alkoi ymmärtää,\nmitenkä asian oikea laita oli. Ja vaikka hän ei vielä julkisesti\nilmaissutkaan suuttumustaan, niin oli se siitä syystä, että hän oli\nliiaksi ylpeä myöntämään pettymystään ja epäluottamustaan Antoninin\nsuurenmoiseen tulevaisuuteen. Mutta seinien sisällä kosti hän tämän\nkaiken vaimolleen ja syyti tälle vasten silmiä joukottain haukkumasanoja\nvarsinkin siitä asti kuin hän oli huomannut vaimon lähettelevän rahaa\npojalle. Vaimo kuitenkin uhoitteli miestään, hän ihaili poikaansa\nniinkuin ennen pojan isää, uhrasi isän pojan tähden, sillä jälkimäisen\nsuurempi oppi sai hänet nyt vielä hämmästyneemmäksi. Perheessä vallitsi\nsiis epäsopu, se oli seurauksena juuri heidän halustaan tehdä pojastaan\nherrasmies, pariisilainen. Antonin puolestaan virnisteli kaikelle,\nkohotteli olkapäitään, käveli päivänpaisteessa inhoittavaa tautia\nsairastavana ja odotti aikaa, jolloin hän tulisi tarpeeksi vahvaksi\nvoidakseen palata takaisin paheittensa helmaan.\n\nKun Fromentit kulkivat ohitse, niin oli hauska nähdä Lepailleurein\nkeikuttavan päätään ja nielevän heidät katseillaan. Isä irvisti\npilkallisesti ja äiti heitti pöyhkeästi päätään. Poika seisoi siinä\nkädet taskuissa ja näytti paljaspäisenä ja köyryselkäisenä hyvin\nsurkuteltavalta sekä oman itsensä rauniolta. Kaikki kolme ajattelivat\nsanoa jotakin epämiellyttävää; samassa tarjoutui heille tilaisuus.\n\n\"Missä Thérèse on?\" huudahti Lepailleur äkkiä. \"Hän oli äsken tässä,\nmihin hän nyt on joutunut. Minä en salli hänen menevän pois luotani, kun\nkaikki nuo ihmiset tulevat...\"\n\nThérèse oli todellakin kadonnut. Hän oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta\nja oli kaunis kuin keruubi, hänen vallattomat hiuksensa olivat vaaleat\nja silmänsä mustat ja säteilevät. Mutta hän oli hirveän rajuluontoinen\nja itsepäinen, voi olla tuntikaudet kateissa ja harhaili silloin\nmetsissä etsimässä lintuja, kukkia ja hedelmiä. Ja siihen, että äiti nyt\npelästyi ja läksi etsimään tytärtään, kun Fromentit kulkivat ohitse, oli\nsyynä se, että hän oli edellisellä viikolla keksinyt erään hävyttömän\nseikan. Thérèse halusi polkupyörää varsinkin nyt kun hänen vanhempansa\nolivat sen jyrkästi kieltäneet ja sanoneet, että sellaiset koneet\nsopivat herrasväelle vaan ei kunnollisille tytöille. Eräänä iltapäivänä\nkun Thérèse tavallisuuden mukaan oli ulkona, tuli hänen äitinsä kotiin\ntorilta ja näki eräässä syrjäisessä kujassa tyttärensä pikku Grégoire\nFromentin kanssa, joka oli samanlainen huimapää kuin Thérèsekin ja\nkohtasi Thérèsen usein sellaisissa paikoissa, jotka ainoastaan lapset\ntunsivat. He nähtiin aina yhdessä metsissä ja joen rantamilla. Ja sinä\npäivänä oli Grégoire pannut Thérèsen istumaan polkupyörälleen, piteli\nhäntä tukevasti vyötäristä, juoksi vieressä ja opetti tyttöä ajamaan\npolkupyörällä. Tuo pieni lurjus antoi oikean oppitunnin pienelle\nlutkalleen, joka oli siihen hyvin ihastunut. Mutta sellainen lasten\nleikki voi päättyä sangen huonosti. Ja Thérèse olikin saanut muutamia\nkipenöitseviä korvapuusteja, kun hän illalla tuli kotiin.\n\n\"Mihin se kirotun penikka on mennyt?\" kirkui rouva Lepailleur. \"Häntä ei\nvoi hetkeksikään päästää silmistään, sillä heti hän karkaa!\"\n\nAntonin, joka oli mennyt katsomaan kojun taakse, tuli laahustaen\ntakaisin, kädet yhä taskuissa ja virnisteli:\n\n\"Katso tuonne, mamma. Siellä on jotenkin...\"\n\nJa kojun takana näki äiti Thérèsen ja Grégoiren taaskin yhdessä.\nGrégoire piteli toisella kädellään polkupyörää, jonka rakennetta hän\nluultavasti selitti tytölle; tyttö seisoi ihastuksesta henkeään\npidätellen ja katseli himoitsevin silmin konetta. Thérèse ei voinut\nvastustaa kiusausta, ja Grégoire nosti pienillä käsillään ja nauraen\nhänen polkupyörälle; silloin kuului äidin uhkaava ääni:\n\n\"Kirottu lutka, mitä sinulla siellä taas on tekeillä? Tuletko sieltä\nheti, tai minä annan sinulle, että sen vielä muistat!\"\n\nMathieu, joka myöskin oli huomannut lasten vehkeet, huusi ankaralla\näänellä Grégoirelle:\n\n\"Pane koneesi muitten viereen ja muista, että minä olen kieltänyt sinua!\nÄlä tee sitä toista kertaa!\"\n\nSe oli sodanjulistus. Lepailleur karjui hävyttömiä uhkauksia ja karkeita\nsanoja, jotka voittivat posetiivinkin äänen. Ja molemmat perheet\nerkanivat toisistaan ja sekaantuivat pyhäpukuisen kansan joukkoon.\n\n\"Herra Jumala, eikö se juna koskaan tule?\" sanoi Rose joka iloisessa\nkärsimättömyydessään kääntyi joka hetki ympäri ja katsoi torin syrjään\npienen asemarakennuksen tornikelloa. \"Vielä kymmenen minuuttia; mitä\nmeidän pitää tekemän?\"\n\nHän oli pysähtynyt erään miehen eteen, joka kadun kulmassa myi rapuja;\nsiinä oli kokonainen korillinen eläviä rapuja hänen jalkainsa juuressa.\nNe olivat varmaankin kotoisin Yeusen lähteistä, puolen peninkulman\npäästä; ne eivät olleet suuria, mutta hyvänmakuisia, Rose tunsi tuon\nlajin erittäin hyvin, sillä hän oli itse pyytänyt samanlaisia purosta.\nJa hänen päähänsä tuli uusi ajatus.\n\n\"Mamma, ostetaan koko korillinen... Ymmärräthän, tervetuliaisjuhlaksi,\nsiinä olisi meidän lahjamme sille kuninkaalliselle parille, jota me\nodotamme. Kukaan ei saa sanoa, ett'ei meidän majesteettimme tekisi\nparastaan, kun odotetaan naapurimajesteetteja. Minä keitän ne itse, kun\nsaavumme kotiin, ja saattepa nähdä, että ne maistuvat herkullisilta!\"\n\nHänen kanssaan laskettiin leikkiä, eivätkä vanhemmat voineet kieltää\ntätä huvia tuolta suurelta lapselta, joka onnellisuudessaan piti kaikkea\nleikkinä ja jonka mielestä elämä oli yhtä ainoata juhlaa. Hän tahtoi nyt\nitse laskea ravut, ja siitä tuli suuri puuha, sillä kun ne nipistivät\nhäntä, huusi hän ja päästi ne irti, ja kaatoi vihdoin koko korin ja\nravut alkoivat lähteä pakoon. Pojat ja tytöt ajamaan niitä takaa, tuli\nankara takaa-ajo, ja perheen vanhemmatkin jäsenet yhtyivät leikkiin. Ja\nhauskaa ja virkistävää oli kuulla heidän nauravan, nähdä heidän kaikesta\nsydämestään innostuvan tähän metsästykseen, sekä suurten että pienten,\nkoko tuon iloisen joukon, Janvillen kerääntyvän heidän ympärilleen ja\nottavan suurimmalla hyväntahtoisuudella osaa heidän huviinsa.\n\nMutta äkkiä kuului höyryveturin puuskutus etäältä.\n\n\"Oi, Jumalani, tuolla he tulevat!\" huusi Rose hämmästyneenä. \"Pian,\npian! Meiltä jää muuten vastaanotto!\"\n\nNyt tuli kiire, mies sai maksunsa, ja tuskin ennätettiin saada kansi\nkorin päälle ja se viedyksi vaunuihin. Ja sitten lähti koko perhe\njuoksemaan, täytti koko pienen asemarakennuksen ja asettui hyvään\njärjestykseen junasillalle.\n\n\"Ei, ei, ei niin\", sanoi Rose muutellen heidän seisontapaikkojaan. \"Te\nette seuraa arvojärjestystä. Kuningatar puolisonsa kuninkaan viereen,\nsitten prinssit pituutensa mukaan. Frédéric asettuu minun viereeni. Me\nolemme kihlatut. Ja minä luonnollisesti pidän tervehdyspuheen.\"\n\nJuna pysähtyi. Kun Ambroise ja Andrée tulivat vaunusta, hämmästyivät he\nensin nähdessään kaikki rivissä ja juhlallisen näköisinä odottavan\nheitä. Mutta kun Rose oli pitänyt heille pienen, komeilevan puheen ja\nsanonut morsianta pitkämatkaiseksi prinsessaksi, jota hän oli itse\ntullut tervehtimään isänsä valtakunnan rajalle, niin purskahtivat nuoret\nnauruun, yhdistyivät leikkiin vastaamalla samalla tavalla. Rautatien\nvirkamiehet seisoivat siinä suu ammollaan ja kuuntelivat. Tämä oli\nsanomattoman hauskaa, ja kaikki olivat ihastuksissaan oikein\nlapsellisena olemiseen.\n\nMutta nyt huudahti Marianne kummastuneena.\n\n\"Mitä? Eikö rouva Séguin ole mukana? Ja hän kun lupasi niin varmaan...\"\n\nAmbroisella ja Andréella ei todellakaan ollut muita kuin Céleste\nseurassaan. Céleste selitti asian:\n\n\"Rouva käski minun tuoda terveisiä ja sanoa, että hän on aivan\nepätoivoissaan. Vielä eilen toivoi hän saavansa olla mukana. Mutta eilen\nillalla tuli hänen vieraakseen herra Navaréde joka pitää tänään\nesitelmän laitoksessa, ja rouvan oli luonnollisesti mahdotonta jäädä\npois sitä kuulemasta. Hän käski sentähden minun saattamaan nuoret tänne,\nja nyt olen minä tehnyt tehtäväni, he ovat turvallisessa satamassa.\"\n\nOikeastaan ei kukaan kaivannut Valentinea, sillä hän oli aina\nmaaseudulla ollessaan pahalla päällä. Mathieu lausui kuitenkin muutamia\nkohteliaita sanoja:\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että meillä on hyvin ikävä ilman\nhäntä... Eespäin nyt!\"\n\nMutta Céleste puuttui puheesen:\n\n\"Anteeksi, herrani, minä en voi jäädä tänne. En, sillä rouva käski minun\nkaikin mokomin tulla takaisin, minun täytyy auttaa häntä pukeumisessa.\nJa muuten on hänen ikävä yksinään. Eikö kello kymmenen ja kymmenen\nminuuttia lähde juna Pariisiin? Sillä minä matkustan. Minä tulen\ntakaisin kello kahdeksan illalla noutamaan neitiä. Hyvästi siihen asti!\"\n\nHe jättivät kamarineidin pieneen, tyhjään odotussaliin ja menivät\ntorille, jossa vaunut ja polkupyörät odottelivat.\n\n\"Kas niin, nyt me olemme täysilukuiset\", sanoi Rose. \"Nyt alkaa\nvarsinainen juhla. Antakaa minun nyt järjestää juhlakulkue kotiin,\nisäimme linnaan.\"\n\n\"Minä pelkään, että sinun juhlakulkueesi tulee läpimäräksi\", sanoi\nMarianne. \"Tuolla sataa!\"\n\nÄsken niin kirkkaalle taivaalle oli noussut musta pilvi lännestäpäin, ja\nmyrskytuuli kiidätteli sitä. Se oli kuin jatkoa yölliseen myrskyyn.\n\n\"Satakoon! Siitä me emme välitä!\" vastasi tuo nuori tyttö ylpeästi.\n\"Tänne ei sade tohdi tulla, ennenkuin me olemme kotona.\"\n\nHän sijoitti leikillisen arvokkaana kaikki siihen arvojärjestykseen,\njonka hän kahdeksan päivää sitten oli keksinyt. Kulkue lähti liikkeelle,\nkulki läpi Janvillen, jossa kaikki akat katselivat sitä porteistaan\nhymyillen, tuli sitten valkealle maantielle, raivasi tiensä läpi\nhedelmällisten kenttäin ja sai liikkeelle leivosparvia, joitten iloinen\nlaulu täytti ilman. Se oli todellakin suurenmoista.\n\nRose ja Frédéric ajoivat etunenässä, alkoivat majesteetillisina\nhääkulkueen. Heidän jälessään tuli kolme morsiusneitiä, Louise,\nMadeleine ja Marguerite polkupyörillä, jotka olivat heidän suuruudelleen\nsopivia; he olivat ihastuttavia urheilulakeissaan, heidän hiuksensa\nliehuivat hajallaan ja he olivat kuin joutsenparvi, joka lentää lähellä\nmaata ja tuo hyviä uutisia. Mutta hovipoika Grégoire, joka aina oli kuin\ntuli tappuroissa, ei käyttäytynyt oikein hyvin, hän unohti väliin\nasemansa siihen määrään että tahtoi ajaa ruhtinaallisen parikunnan\nohitse, joka kulki etunenässä, ja tästä sai hän ankaria nuhteita, kunnes\nvihdoin oppi tuntemaan velvollisuutensa ja tyytyi vaatimattomaan\npaikkaansa rivissä. Mutta kun nuo kolme morsiusneitiä nyt alkoivat\nlaulaa Cendrillonin laulua hänen ollessaan matkalla prinssin linnaan,\nsuvaitsi ruhtinaallinen pari pitää tätä tilaisuuteen hyvin sopivana,\nvaikka se olikin etikettiä vastaan. Rose, Frédéric ja vieläpä\nGrégoirekin yhtyivät vihdoin lauluun.\n\nJonkun matkan päässä tulivat vanhat, täyteen ahdatut perhevaunut.\nJuhlamenojen ohjelman mukaan oli Gervais niitä ajamassa, ja hänen\nvieressään vasemmalla puolella istui Claire. Molemmat väkevät hevoset\njuoksivat tavallista, hyväntahtoista juoksuaan välittämättä ruoskasta,\njonka Gervais antoi iloisesti paukahdella heidän korviensa lähettyvillä\nottaakseen siten hänkin osaa musiikiin. Vaunujen kuudella istumasijalla\noli seitsemän henkilöä, joitten joukossa kolme lasta, mutta he\ntarvitsivat ainoastaan pienen tilan, sillä ne olivat niin pieniä. Ennen\nkaikkea kunnioitettiin kihlattuja, Ambroisea ja Andréeta, tällä\njuhlallisella vastaanotolla; he istuivat vastapäätä toisiaan. Sitten --\nmyöskin toisiaan vastapäätä -- maan korkeat hallitsijat, Mathieu ja\nMarianne, jolla jälkimmäisellä oli sylissään pikku Nicolas, nuorin\nprinssi, joka kirkui ihastuksesta kuin pieni aasi. Jälellä olevilla\nsijoilla istuivat korkean herrasväen lastenlapset, neiti Berthe ja herra\nChristophe, jotka vielä olivat liian nuoret kulkeakseen jalan näin\npitkää matkaa. Ja suurella komeudella vierivät vaunut eteenpäin, vaikka\nsateen pelosta oli jo vedetty verhoksi korkeat, valkeat liinauutimet,\nniin että vaunut etäänpää näyttivät myllärin kuormalta.\n\nVaunujen jälkeen tuli pieni joukko jalan: Blaise ja Denis, rouva\nDesvignes ja hänen molemmat tyttärensä, Charlotte ja Marthe. He olivat\nitsepäisesti kieltäytyneet ottamasta vaunuja, sillä heidän mielestään\noli hauskempaa kulkea jalan nuo kaksi kilometriä, Janvillen ja\nChantebledin välin. Jos tulisi sade, niin voisivathan he jonnekin päästä\nsuojaan. Rose oli muuten sanonut, että tämä oli erittäin hyvä, sillä\ntarvitsivathan he jalkaisin kulkevan seurueenkin, jotta juhlakulkue\nnäyttäisi oikein komealta; nämät viisi olivat suurena kansanjoukkona,\njoka saattoi hallitsijoitaan eläköötä huutaen. Taikka voivat he myös\nolla välttämättömänä sotilassaattueena, joka torjuisi kaikkein\nvihamielisten naapuriruhtinaitten hyökkäykset. Onnettomuudeksi ei rouva\nDesvignes voinut kävellä nopeasti, jotenka jälkijoukko jäi niin paljon\njälelle, että se pian näytti pieneltä, mitättömältä ryhmältä\netäisyydessä.\n\nMutta tästä ei Rose välittänyt; pettymykset tekivät hänen iloisuutensa\nvaan kaksinkertaisiksi. Tien ensimäisessä mutkassa kääntyi hän katsomaan\ntaakseen, ja kun hän näki jälkijoukkonsa enemmän kuin kolmensadan metrin\netäisyydessä, huudahti hän ihmetellen:\n\n\"Mutta katsohan, Frédéric, mikä ääretön joukko meitä on! Paljon tilaa\ntarvitsemme me! Ja se suurenee yhä, eikä koko kenttäkään sitten enään\nmeille riitä!\"\n\nJa kun morsiusneidit ja hovipoika alkoivat tehdä pilaa hänestä, sanoi\nhän:\n\n\"Ei, kuulkaahan nyt, teillä täytyy olla kunnioitusta tätä joukkoa\nkohtaan --! Laskekaa, niin saatte nähdä! Meitä on kuusi etujoukossa,\neikö niin? Vaunuissa on yhdeksän, se on yhteensä viisitoista. Lisätkää\ntähän jälkijoukko, jossa on viisi, niin siitä tulee yhteensä\nkaksikymmentä. Oletteko kuullut puhuttavankaan sellaisesta perheestä?\nKaniinit, jotka näkevät meidän kulkevan ohitsensa, ovat mykkänä\nhämmästyksestä ja nöyryytyksestään.\"\n\nJa sitten nauroi hän taas, ja kaikki alkoivat yhdessä laulaa\nCendrillonin laulua matkasta prinssin linnaan.\n\nYeusen sillalla alkoivat ensimäiset suuret sadepisarat tipahdella.\nMustansinervä pilvi kulki taivaalla huimaa vauhtia. Pisaroita alkoi\ntulla yhä tiheämmin ja yhä ne suurenivat, ja vihdoin syöksyi sade\ntaivaasta virtana, aivankuin ääretön sulku olisi siellä ylhäällä avattu.\nEteensä ei voinut nähdä kahdenkymmenenkään metrin päähän. Parissa\nminuutissa oli maantie muuttunut järveksi.\n\nJuhlasaattue joutui hirveään epäjärjestykseen. Vasta jälestäpäin\nsaatiin kuulla kerrottavan jälkijoukon kohtalosta; sade oli kohdannut\nsen erään talonpoikaistalon lähellä, ja levollisesti ja rauhallisesti\noli se mennyt sinne sisälle. Ne, jotka istuivat vaunuissa, vetivät\nverhot suojakseen ja pysäyttivät vaunut erään puun alle, jotta hevoset\neivät pelästyisi sadekuuroa. He huusivat polkupyöräilijöille, jotka yhä\njatkoivat matkaansa, että nämät pysähtyisivät eivätkä menisi sellaiseen\nsateesen, mutta veden kohina voitti heidän äänensä. Pikkutytöt ja\nhovipoika etsivät kuitenkin koneilleen ja itselleen suojaa korkean\npensaikon takana, mutta kihlatut jatkoivat vimmatulla vauhdilla\nmatkaansa.\n\nFrédéric, joka näistä kahdesta oli ymmärtäväisempi, sanoi:\n\n\"Tämä ei ole järjellistä. Pysähdytään niinkuin muutkin.\"\n\nMutta kiihoittunut Rose, joka ei näyttänyt välittävänkään sateesta,\nvastasi:\n\n\"Nythän me jo olemme läpimärät. Jos me pysähdymme, niin voimme vilustua.\nEteenpäin vaan! Kolmessa minuutissa olemme kotona, ja silloin saamme me\nnauraa niille muille hidastelijoille, kun he saapuvat neljännestuntia\nmyöhemmin...\"\n\nHe olivat kulkeneet Yeusen sillan ylitse, he lensivät rinnatusten\neteenpäin, vaikka tie oli jyrkkää viimeisen kilometrin matkalla\npoppelein välissä.\n\n\"Minä vakuutan sinulle, että me teemme tyhmästi\", sanoi Frédéric. \"Minä\nsaan vielä nuhteita ja syystä kyllä.\"\n\n\"Niin, mutta minulla on hauskaa!\" huudahti Rose. \"Tämä kylpy\npolkupyörällä on hupaista! Sinä voit pysähtyä, ellet rakasta minua niin\npaljon, että seuraisit mukanani!\"\n\nJa hän seurasi Rosea, ajoi aivan tyttönsä vieressä, koetti vähän suojata\nhäntä vinosti lankeavaa sadetta vastaan. Ja vimmattua vauhtia kulkivat\nhe, heidän kyynärpäänsä melkein koskivat toisiinsa, ja näytti siltä kuin\ntaivaasta syöksyvä vinha sade olisi ajanut heitä eteenpäin. Oli kuin\nukkosen siivet olisivat kannatelleet heitä. Juuri kuin he hyppäsivät\nkotinsa pihalle polkupyöriltään, taukosi sade äkkiä, ja taivas muuttui\ntaas siniseksi.\n\nRose nauroi sydämellisesti, hän oli kasvoiltaan hyvin punastunut ja\nhengästynyt sekä siihen määrään märkä, että vesi valui virtana hänen\nvaatteistaan, hiuksistaan ja käsistään; hän näytti lähteenhaltijalta,\njoka on kaatanut päälleen vesiastiansa.\n\n\"Kas niin, nyt on juhla täydellinen! Mutta me saavuimme joka tapauksessa\nensimmäisinä perille!\"\n\nJa Rose juoksi huoneesensa kampaamaan hiuksiaan ja muuttamaan pukuaan.\nMutta hän ei tahtonut muuttaa liinavaatteitaan, sillä hänellä oli niin\nkiire keittiöön saamaan vettä tulelle rapujen keittämistä varten. Hän\ntahtoi saada tämän tehdyksi, ennenkuin koko perhe saapuisi kotiin. Hän\nkulki edestakaisin, pani puita tuleen, täytti koko keittiön iloisella\ntoimeliaisuudellaan ja oli iloinen siitä, että sai näyttää taitavuuttaan\nemäntänä. Hänen sulhasensakin oli tullut sinne ja seurasi hänen toimiaan\nihailevin katsein.\n\nKun muut perheen jäsenet saapuivat, ne, jotka olivat olleet vaunuissa,\nja ne, jotka jalan olivat kulkeneet, syntyi vielä enemmän vilkkautta,\nsillä vanhemmat olivat hyvin suutuksissaan siitä syystä, että olivat\nsaaneet olla kovin levottomia tuosta kilpa-ajosta sateessa.\n\n\"Tuo oli hyvin järjetöntä, Rose\", sanoi Marianne. \"Olethan sinä ainakin\nmuuttanut liinavaatteesi?\"\n\n\"Olen kyllä ... missä ravut ovat?\"\n\nMathieu puolestaan torui Frédériciä.\n\n\"Te olisitte voineet taittaa niskanne; eikä ole juuri hyödyllistä saada\ntuollaista kylmää kylpyä kun on läpimärkä. Sinun olisi pitänyt estää\nRosea.\"\n\n\"Rose tahtoi välttämättömästi jatkaa matkaa, ja kun hän tahtoo jotakin,\nei minulla ole voimaa vastustaa.\"\n\nMutta nyt teki Rose iloisesti lopun nuhdesaarnasta.\n\n\"Kas niin, nuhteita on jo tullut tarpeeksi, minä käyttäydyin tyhmästi.\nEikö kukaan tahdo sanoa minulle yhtään kohteliaisuutta ruuan laittamisen\nsuhteen? Onko kukaan ennen huomannut rapujen tulevan noin hyviltä, kun\nne ovat tulella?\"\n\nAamiainen oli erinomaisen hauska. Koska heitä oli kymmenen ja he\ntahtoivat pitää juhla-aterian pääharjoituksen, niin oli pöytä katettu\nsuureen saliin, tavallisen ruokasalin viereen. Sen seinät olivat vielä\naivan paljaat, mutta koko aterian aikana puhuttiin vaan siitä, mitenkä\nse olisi koristeltava kukilla ja köynnöksillä. Jälkiruokaa syödessä\nannettiin tuoda saliin tikapuutkin, jotta seinille voitaisiin piirtää\nkoristussuunnitelma.\n\nRose, joka tähän asti oli ollut hyvin puhelias, oli äkkiä muuttunut\naivan harvasanaiseksi. Hän oli kuitenkin syönyt hyvällä ruokahalulla.\nMutta hänen kasvonsa olivat vahankalpeat ja hiukset vielä märät. Ja kun\nhän aikoi kiivetä tikapuita ylös, horjahti hän ja pyörtyi. Hän pantiin\nnojatuoliin, ja kaikki häärivät hänen ympärillään. Useita minuutteja oli\nhän tajuttomassa tilassa. Kun hän sitten tuli tajuntaansa, istui hän\nhetken äänetönnä eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Mathieu\nja Marianne olivat levottomia ja kyselivät häneltä paljon. Hän oli\nnähtävästi vilustunut, siinä oli kaunis seuraus järjettömästä\nkilpajuoksusta. Mutta tuo nuori tyttö tointui kuitenkin ja hymyili, ja\nhän sanoi, ett'ei hän mistään paikasta ole sairas, hän oli vaan äkkiä\ntuntenut ahdistusta rinnassaan, mutta nyt se oli ohitse ja hän hengitti\nhelpommin. Hän jaksoi taas nousta, hän lausui mielipiteensä salin\nkoristamisesta, kaikki rauhottuivat lopulta, ja iltapäivä kului\npiirustusten ja suunnitelmain tekemisessä. Kukaan ei syönyt paljon\npäivällistä, sillä siksi paljon oli rapuja syöty. Kello yhdeksän aikaan\nkun Céleste tuli noutamaan Andréeta, erosivat kaikki. Ambroise palasi\nsamana iltana Pariisiin. Blaisen ja Denisen piti matkustaa seuraavana\naamuna seitsemän junalla. Rose saattoi rouva Desvignesia ja hänen\ntyttäriään maantielle ja jätti iloisena heille hyvästit vielä pyörällä\npäästään ajatellessaan sitä iloista tapahtumaa, joka ensi kerralla\nkokoisi perheen.\n\nEi Mathieu eikä Marianne mennyt heti maata. He eivät puhuneet mitään,\nmutta heistä tuntui, että Rose oli niin omituinen ja hänen silmänsä\nkuumeesta loistavat. Hän oli taaskin ollut kaatumaisillaan tullessaan\nsisään ja vanhemmat saivat hänen käymään vuoteesensa, vaikka hän\nvalitteli vähän ainoastaan sitä, että hänen oli vaikea hengittää. Kun\nhän oli mennyt huoneesensa, joka oli vanhempain huoneen vieressä, jäivät\nvanhemmat odottamaan ja äiti meni sisään katsomaan, että hän peittäisi\nitsensä kunnollisesti ja nukkuisi rauhallisesti; isä istui lampun\nääressä ja odotteli levottoman näköisenä. Vihdoin nukkui Rose, ja\nvanhemmat jättivät hänen ovensa puoleksi auki ja puhelivat keskenään\nhiljaisella äänellä rauhoittaakseen toinen toistaan; eihän se lie ollut\nvaarallista, se kyllä menee ohitse, jos hän saa nukkua hyvin. Ja\nvanhemmatkin menivät nukkumaan, syntyi hiljaisuus, koko talo nukkui\nkukon ensi lauluun asti. Mutta kello neljän aikaan ennen päivän\nsarastusta heräsivät vanhemmat puoleksi tukahdettuun ääneen, joka huusi:\n\"Mamma! Mamma!\" He juoksivat vuoteestaan ja etsivät kynttilää. Rose oli\nsaanut uuden, ankaran kohtauksen. Muutaman minuutin kuluttua näytti hän\ntulleen paremmaksi, ja levottomuudestaan huolimatta eivät vanhemmat\ntahtoneet herättää ketään, vaan päättivät odottaa päivään asti. Suurinta\nlevottomuutta herätti se seikka, että Rosen kasvot olivat melkein\ntuntemattomat, turvonneet ja vääristyneet, aivankuin joku pimeyden voima\nolisi vaihtanut hänet, varastanut hänet yöllä vanhemmiltaan. Hän oli\nnukkunut väsyneen näköisenä, ja vanhemmat eivät olleet liikahtaneetkaan\npaikaltaan, jotta eivät häiritseisi hänen lepoaan, he valvoivat ja\nodottivat, kuuntelivat elämää, joka sitä mukaa heräsi heidän\nympärillään mitä valoisammaksi aamu tuli. Kello löi viisi, kuusi. Kun\nMathieu näki Denisen alhaalla pihalla, juoksi hänkin alas ja pyysi\npoikaansa menemään heti kun saapuu Pariisiin tohtori Boutanin luokse ja\nkehoittamaan Boutania hetkeäkään hukkaamatta tulemaan Chanteblediin. Ja\nkun poika oli mennyt, palasi hän Mariannen luokse, mutta ei vieläkään\nherättänyt muita. Silloin sai Rose kolmannen kohtauksen, ja se oli\nsalaman isku.\n\nRose oli noussut istumaan, huitoi käsillään ja ähkyi:\n\n\"Mamma! Mamma!\"\n\nElämä leimahti liekkiin viimeisen kerran, ja aivankuin uhotellakseen\nkuolemaa juoksi tyttö sängystään, tahtoi kävellä, pääsikin ikkunan\nääreen, johon nouseva aurinko lähetti kultaisia säteitään. Hetken nojasi\nhän ikkunaan, jalat paljaina, hiukset hajallaan, ja hiukset peittivät\nhänen paljaat hartiansa kuin kuninkaallinen mantteli. Ei koskaan ennen\nollut hän näyttänyt niin kauniilta, niin voimaa ja lempeä uhkuvalta.\n\n\"Ah, miten minä kärsin! Kaikki on mennyttä, minä kuolen!\"\n\nIsä syöksi esiin, äiti tuki häntä, kietoi molemmat kätensä hänen\nympärilleen aivankuin suojellakseen häntä lävistämättömällä haarniskalla\nkaikista vaaroista.\n\n\"Ole vaiti, onneton lapsi! Ei se mitään ole, pian se on ohitse. Tule\nmaata, minä pyydän! Vanha ystäväsi Boutan on matkalla tänne; huomenna\nolet sinä taaskin terve.\"\n\n\"En, en, minä kuolen, kaikki on mennyttä!\"\n\nJa hän kaatui heidän syliinsä, he ennättivät ainoastaan panna hänet\nmaata. Ja näytti siltä kuin salama olisi iskenyt alas, hän kuoli\nsanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä, muutamassa hetkessä\nveren tukkeutumisesta keuhkoissa.\n\nSiinä oli se sokea viikate, joka yhdellä iskulla niittää pois koko\nkevään. Se oli raakamaista, se oli niin odottamatonta, että vanhempain\nhämmästys oli alussa suurempi kuin heidän epätoivonsa. Mariannen ja\nMathieun huudoista säikähtyneinä hyökkäsivät kaikki sisään, melu täytti\nkoko talon, ja sitten se vaipui kuoleman hiljaisuuteen, aivankuin kaikki\ntyö ja elämä olisi loppunut. Kaikki olivat kauhistuksissaan, murtuneita.\nJa äkkiä, kun kaikki olivat kuin kivettyneinä, kuului Frédéricin\nparkaisu. Hän oli mieletön, hän tahtoi ottaa hengen itseltään, hän\nsanoi, että hän oli murhannut Rosen, sillä hänen olisi pitänyt estää\ntytön tulemasta kotiin rankkasateessa. Häntä täytyi pidellä kiinni,\nviedä pois Chantebledistä, jotta ei uutta onnettomuutta tapahtuisi.\nHänen äkkinäinen raivoutensa oli musertanut kaikkein sydämet, nyt\nvirtasivat kyyneleet, vanhempain ja sisarusten sydäntäsärkevä valitus\ntäytti koko Chantebledin, jossa nyt ensi kerran kuolema oli käynyt\nvieraana.\n\nSuuri Jumala, Rose tuossa kuolinvuoteellaan, valkeana, kylmänä,\nkuolleena! Hän, tuo kauniin, iloisin, rakastettavin! Hän, jota kaikki\nmuut ihailivat ja josta he ylpeilevät! Ja tämä kaikki pitkän elämän ja\npysyväisen onnen toivojen keskellä, kymmenen päivää ennen häitä, suuren\nja kauniin ilopäivän jälkeisenä yönä, sen päivän jälkeen, jolloin hän\noli niin iloisesti laskenut leikkiä ja nauranut! Kaikki olivat vieläkin\nnäkevinään hänen elämänhaluisena ja rakastettavana, lapsellisten\ntemppujen keksijänä, keskellä ruhtinaallista juhlakulkuettaan! Pian\npidettävät kaksoishäät olisivat olleet aivankuin perheen pitkällisen\nonnen ja ilon kukkaan puhkeaminen. Heillä oli tähänkin asti ollut\nsurunsa ja väliin oli itkettykin, mutta silloin oli aina liitytty\nlähemmäksi toisiaan ja lohduteltu toinen toistaan; vielä ei ollut ketään\npuuttunut illalla niistä hellistä, viimeisistä syleilyistä, jotka\nparantavat kaikesta. Ja nyt oli paras mennyt pois, kuolema oli tullut\nheille sanomaan, että kenenkään onni ei ole täydellinen ett'eivät\nvahvimmat ja onnellisimmatkaan koskaan saa nähdä kaikkein toiveittensa\ntoteutuvan. Elämä ei voi olla olemassa ilman kuolemaa. He saivat nyt\nosansa ihmiskunnan kurjuudesta, ja se oli sitä suurempi, mitä enemmän\nelämää he olivat varanneet itseään varten, he, jotka olivat luoneet niin\npaljon elääkseen samalla paljon. Kun kaikki nousee ihmisen ympärillä\nidulle ja kasvaa, kun hän on antanut hedelmällisyyden ilman esteitä\nvirrata, niin silloin saa hän hirmuisen muistutuksen siitä ikuisesta,\npimeästä kuilusta, johonka koko maailma on joutuva, ja tämän\nmuistutuksen saa hän sinä päivänä jolloin onnettomuus iskee hänen\nkimppuunsa, kaivaa ensimäisen haudan ja vie mukanaan rakastetun olennon.\nToiveet, jotka tuntuivat olevan äärettömän monet ja suuret, musertuvat\npirstaleiksi, ja ihminen jää hämmästyneenä ajattelemaan sitä,\nminkätähden kukaan ei saa elää ja rakastaa ijankaikkisesti.\n\nOi, miten hirmuisilta tuntuivat ne kaksi päivää, jotka seurasivat tätä!\nKoko talo oli kuin kuollut, ei kuulunut muuta ääntä kuin elukkain\nhengitys; koko yhteen kokoontunut perhe oli menehtynyt itkusta ja\ntuskallisesta odotuksesta niin kauvan kuin vainajaparka lepäsi tuolla\nkukkain alla. Illalla ennen hautausta tuotiin ruumis saliin, jossa\nkerran oli niin iloisina nautittu aamiaista ja keskusteltu, mitenkä sama\nsali olisi koristettava kaksoishäitten suurta juhlaa varten. Nyt siellä\nviimeistä yötä valvottiin ruumiin ääressä, siellä ei ollut lehtiä, ei\nköynnöksiä, ainoastaan neljä palavaa vahakynttilää ja joukko valkeita\nruusuja, jotka samana aamuna oli tuotu sinne. Ei isä eikä äiti tahtonut\ntänä viimeisenä yönä mennä levolle. He istuivat vieretysten lapsensa\nluona, jonka maa oli pian ottava takaisin. He olivat näkevinään Rosensa\naivan pienenä, kuudentoista kuukauden vanhana, heidän ensi aikoja\nasuessaan Chantebledin metsästyspaviljongissa, kun hän äsken oli\nvieroitettu ja he nousivat öisin vuoteestaan peittelemään häntä. He\nolivat näkevinään hänen sitten Pariisissa, mutta vielä aivan pienenä,\ntulevan laahustaen aamusin heidän luokseen ja tahtovan kiivetä heidän\nvuoteesensa, valloittaakseen heidät väkirynnäköllä ja nauraen\nihastuksesta. He olivat näkevinään hänen suurena ja täysikasvuisena,\npäivä päivältä kauniimpana, mitä enemmän Chantebled laajeni, aivankuin\nyhä hedelmällisemmäksi käynyt maa olisi antanut terveytensä ja mehunsa\nhänen kauneutensa lisäämiseksi. Ja nyt ei häntä enään ollut olemassa, ja\nkun he ajattelivat, ett'eivät koskaan enään saa nähdä häntä, etsivät\nheidän kätensä toisiaan, likistivät epätoivoisina toisiaan, ja heistä\ntuntui siltä kuin koko heidän elämänsä, kaikki heidän tulevat päivänsä\nolisivat vierähtäneet pimeyden kuiluun. Nyt oli aukko murrettu,\nseuraisiko heidän muu onnensa mukana? Heidän kymmenen muuta lastaan\nolivat tosin koossa, mustapukuisina ja kyyneleet silmissä nukkuvan\nsiskonsa ympärillä, mutta ei isä eikä äiti nähnyt heitä eikä heidän\nlukuaan laskenut. Ja tähän suureen, paljaaseen, vahakynttiläin himmeästi\nvalaisemaan huoneesen lähetti aamuaurinko säteensä, valaisi ruumiin\nääressä valvovia, koko perheen viimeistä hyvästijättöä.\n\nJa päivällä sitten kulki hautaussaatto eteenpäin valkeata tietä\npoppelein varjossa, samaa tietä, jota Rose oli ajanut pyörällään myrskyn\nsiivillä. Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat tulleet saapuville, koko\nseudun väestö tahtoi näyttää osanottoaan tämän surullisen\nkuolemantapauksen johdosta. Kaikki lähimmät saattoivat vainajaa\nkirkkomaalle, vieläpä äiti ja sisaretkin olivat sanoneet, että he eivät\ntahdo erota rakkaasta vainajasta, ennenkuin haudan reunalla. Tällä\nkertaa oli saattue todellakin suuri, mutta Mathieu ja Marianne eivät\ntunteneet ketään. Seuraavana päivänä muistelivat he nähneensä Morangen,\nmutta eivät olleet aivan varmat siitä, että se todellakin oli Morange,\ntuo äänetön herra, joka oli likistänyt heidän käsiään ja itkenyt.\nMathieu oli myöskin muistavinaan, että Constance oli kirkkomaalla tullut\nhänen luokseen ja sanonut muutamia sanoja riemuitsevan vahingonilon\nsalama silmissään.\n\nMitä hän oli sanonut? Sitä hän ei tiennyt. Luonnollisesti muutamia hyvin\nsopivia sanoja, aivankuin murheellisen sukulaisensa suru olisi ollut\nhänen omansa. Mutta Mathieu muisti suureksi tuskakseen toisia sanoja,\njoita hän oli lausunut sinä päivänä, jona hän oli luvannut tulla\nkaksoishäihin ja jolloin hän katkeralla äänellä oli toivonut, että\nChantebledin hyvä onni jatkuisi. Nyt he siis olivat muserretut, nuo\nonnelliset ja hedelmälliset Fromentit! Heidän hyvä onnensa oli ehkä\nainaiseksi lopussa! Ja ankara väristys puistatti Mathieun ruumista,\nhänen luottamuksensa tulevaisuuteen oli alkanut horjua, häntä peloitti,\nettä onni ja hedelmällisyys loppuvat ja virtaavat pois nyt avatusta\naukosta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nVuosi tämän jälkeen antoivat Ambroise ja Andrée kastaa ensimäisen\nlapsensa, pojan, joka sai nimekseen Léonce. He olivat antaneet vihkiä\nitsensä kuusi viikkoa Rosen kuoleman jälkeen kaikessa hiljaisuudessa. Ja\ntämä lapsen kaste oli ensimäinen tilaisuus, jolloin Mathieu ja Marianne\ntulivat muitten ihmisten joukkoon; he olivat vielä surupuvussa ja olivat\ntuskin vieläkään tointuneet saamastaan hirveästä iskusta. Muuten oli\nsovittu siitä, että kasteen jälkeen syötäisiin yksinkertainen aamiainen\nnuoren parin luona ja jokainen menisi sitten kotiinsa. Koko perhe ei\nollut voinut saapua tähän tilaisuuteen, ainoastaan isoisä ja isoäiti,\nmolemmat vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jälkimmäinen vaimonsa\nkanssa. Beauchêne, mieskummi, oli valinnut rouva Séguinin naiskummiksi,\nsillä Constance parkaa värisytti Mauricen kuoleman jälkeen ajatuskin\npieneen lapseen koskemisesta. Hän oli kuitenkin myöntynyt tulemaan\naamiaiselle, joihin ei Séguin voinut ottaa osaa. Ja sillä tavalla tuli\nheitä olemaan kuitenkin kymmenen, juuri riittävä määrä täyttämään\npienen ruokasalin siinä pienessä asunnossa, jonka nuoret olivat\nvuokranneet Boëtiekadun varrelta.\n\nSilloin oli hyvin kaunis aamupäivä. Mathieu ja Marianne, jotka eivät\nolleet tahtoneet edes tässä iloisessa tilaisuudessa esiintyä ilman\nsurupukua, tulivat vihdoinkin iloisemmiksi pienokaisen kehdon ääressä.\nAlkutalvesta oli uusi onnettomuus kohdannut perhettä. Blaisen pikku\nChristophe oli kuollut kurkkumätään. Mutta jonkinlaiseksi korvaukseksi\ntästä oli Charlotte taaskin raskaana jo neljättä kuukautta, ja ensi ajan\nsuru oli vaihtunut vapisevaan odotukseen. Tämä pieni asumus oli kuin\nAndréen vaaleanverisen sulon parfymeeraama, kuin päivänpaisteinen\nAmbroisen voitoniloisesta rakastettavaisuudesta; siinä oli kaunis\naviopari, he rakastivat toisiaan, ja käsi kädessä läksivät he\nvalloittamaan maailmaa. Aamiaista elähytti sitäpaitsi Beauchênen vahva\nruokahalu ja hänen raikuva naurunsa. Hän oli hyvin ihastunut naiskummiin\nValentineen, hän laski leikkiä, oli hänelle ylenmäärin kohtelias ja\nValentine oli tästä kovin mielissään. Vaikka Valentine oli\nneljänkymmenen viiden vuotias, näytti hän kuitenkin vielä nuorelta\ntytöltä. Ainoastaan Constance oli ja pysyi vakavana, hänen ohuet\nhuulensa vetäytyivät vaan harvoin pakolliseen hymyyn, mutta silloin\ntällöin peitti hirveän kärsimyksen varjo hänen kuivettuneet kasvonsa\nhänen katsoessaan ympärilleen tässä iloisessa pöydässä, jossa uusi\ntulevaisuuden toivo vastustamattomalla voimalla tahtoi tunkeutua esiin\nviimeisestä surusta huolimatta. Kello kymmenen aikaan nousi Blaise ylös.\nHän ei tahtonut antaa Beauchênen juoda enempää Chartreuseä.\n\n\"Hän on oikeassa, hyvät ystävät\", sanoi Beauchêne vihdoin\nmyöntyväisesti. \"Täällä teidän luonanne on hyvin hauskaa, mutta meidän\ntäytyy välttämättömästi mennä tehtaasen. Ja me otamme teiltä mukaamme\nDenisin, me tarvitsemme välttämättömästi hänen laveita tietojaan eräässä\nsuunnittelussa. Niin, sellaisia me olemme. Velvollisuus ennen kaikkea\nmuuta!\"\n\nConstancekin oli noussut.\n\n\"Vaunut ovat tuolla alhaalla; otatko sinä ne?\"\n\n\"En, me kävelemme, se selvittää ajatuksia.\"\n\nOli pilvessä, ja Ambroise, joka oli mennyt ikkunan ääreen, sanoi:\n\n\"Te kastutte.\"\n\n\"Äh, sade on ollut tulemaisillaan aamusta asti; me ennätämme kyllä\ntehtaasen.\"\n\nPäätettiin, että Constance ottaa Charlotten vaunuihinsa ja kyyditsee\nhänen pieneen sivurakennukseensa. Valentinellä ei ollut kiirettä;\nhänellä oli vaan pari askeletta Antinkadulle. Marianne ja Mathieu olivat\ntaipuneet Andréen helliin pyyntöihin ja päättäneet syödä täällä\npäivällistäkin sekä palata vasta illalla viimeisellä junalla\nChanteblediin. Se oli juhlan huippu, nuoret aviokumppanit olivat\nihastuksissaan, tanssivat ja taputtivat käsiään.\n\nMutta toisten lähtiessä sattui pieni seikka, jolle paljon naurettiin,\nsillä niin iloisia oltiin vielä runsaan aamiaisen vaikutuksesta.\nConstance kääntyi Denisin puoleen ja sanoi aivan tyyneesti:\n\n\"Blaise, ystäväni, anna minulle boani, minä olen varmaankin jättänyt sen\neteiseen.\"\n\nKaikki nauroivat hänen erehdystään, mutta hän ei itse ymmärtänyt naurun\nsyytä. Ja samalla levollisella äänellä kiitti hän sitten Denistä\nsaatuaan boan.\n\n\"Kiitos, Blaise, se oli kiltisti tehty.\"\n\nMutta nyt tapahtui kokonainen naururäjähdys, sillä niin hassulta näytti\nhänen varmuutensa. Mitä se on? Mitä he niin nauravat? Vihdoin alkoi hän\naavistaa erehdystään ja katseli tarkemmin tuota nuorta miestä.\n\n\"Niin oikein, sehän ei ollutkaan Blaise vaan Denis. Minä erehdyn aina\nheidän suhteensa, varsinkin kun he pitävät samanlaista partaa.\"\n\nLieventääkseen naurussa mahdollisesti ilmaantunutta loukkaavaisuutta\nmuistutti Marianne suvussa kerrottua kaskua, että kun pojat olivat\npienet ja makasivat yhdessä, herätti hän heidät voidakseen silmien\nväristä eroittaa heidät. Sitten olivat Beauchêne ja Valentine vielä\nhänelle avullisena Constancen rauhoittamisessa, he kertoilivat, mitenkä\nuskomattoman monta kertaa noitten kaksosten suhteen oli erehdytty, sillä\nerityisinä päivinä ja erityisessä valaistuksessa olivat he aivan\nsamannäköiset. Sitten erottiin mitä hauskimmalla mielellä, ja\njäähyväisiksi vaihdettiin suuteloja ja kädenpuristuksia.\n\nVaunuissa ei Constance sanonut monta sanaa Charlottelle, hän valitteli\nankaraa päänsärkyä, joka oli vielä pahentunut liian pitkän aamiaisen\naikana. Ja hän istui väsyneen näköisenä, silmät puoleksi ummessa ja\najatteli. Heti Rosen kuoleman jälkeen, ja kun vielä Christophekin oli\nmennyt pois ja siten repinyt Fromentien sydänhaavan yhä suuremmaksi, oli\nhän tuntenut aivankuin uuden toivon heräävän. Hän oli kuumeinen, veri\nnousi usein hänen päähänsä; olikohan se ehkä hänen hedelmällisyytensä,\nhänen äiteytensä, joka palasi takaisin? Eikö usein tapahdu niin, että\nlehtensä varistaneet puut kauniina syksypäivinä peittyvät uusiin lehtiin\nja kukkiin? Ja hurmaava ilo valtasi hänen mielensä. Gaude oli\nepäilemättä erehtynyt. Constance tunsi elämän sykkivän suonissaan, hän\nseurasi innokkaasti tätä veressään tapahtuvaa muutosta, tätä kuumuutta,\ntätä selittämätöntä levottomuutta, jota hän luuli uudeksi kevääksi.\nMutta sitten tuli hänelle ankarat kärsimykset, täytyi noutaa Boutan, ja\nsilloin tapahtui viimeinen onnettomuus, silloin sai hän viimeisen\nkirveeniskun: Boutan sanoi, että ennenaikainen vanhuus oli alkanut\nneljänkymmenen kuuden vuoden ijässä, ja vielä antoi hän ymmärtää, että\navioliitossa käytetyt ehkäisykeinot olivat luultavasti jouduttaneet\nsitä. Nyt oli siis elämän puu täydellisesti kuollut, mitään ei enään\nkasvaisi kuihtuneesta oksasta.\n\nKaksi kuukautta oli Constance ollut salaisesti raivoissaan siitä, että\nhän ei enään ollut nainen. Aamupäivällä ristiäisissä ja nyt vaunuissa\ntämän raskaan, nuoren rouvan vieressä oli hänen vielä salassa pidetty\nvanhuutensa myrkyttänyt hänen naurunsa, tehnyt hänen katkeraksi ja\nilkeäksi ja taipuvaiseksi millaisiin alentaviin tekoihin tahansa. Lapsi,\njonka hän oli menettänyt, lapsi, jota hän ei enään voinut saada, kauvan\nlevossa ja rauhassa tyydytetty, mutta nyt petetty ja turhaan riutuva\näidinrakkaus, kaikki tämä sai hänessä aikaan sairalloisen taipumuksen\npahuuteen, halun hirveään kostoon, jota hän ei tohtinut itsekään\najatella. Hän syytti koko maailmaa, onnea ja ihmisiä, jotka muka ovat\nliitossa musertaakseen hänet. Hänen oma miehensä oli kehnoin ja tyhmin\nkaikista pettureista, sillä hän petti vaimoansa antamalla joka päivä\naina uuden osan liikkeestä Blaisen haltuun, jonka vaimo heti synnytti\nuuden lapsen, kun oli menettänyt poikansa. Häntä suututti nähdä miestään\nnoin iloisena ja onnellisena saatuaan vapauden antautua raakojen\nhuvitustensa valtaan kodin ulkopuolella. Sillä Beauchêne oli vielä\nvoittajan näköinen ja sanoi itse, että hän oli entisensä kaltainen, ja\nse olikin totta, sillä vaikka entinen tarmokas isäntä oli muuttunut\nvanhaksi tyttöjen takaa ajajaksi, joka oli edistynyt hyvän matkaa tiellä\naivojen pehmenemiseen, oli hän kuitenkin yhä sama itsekäs sielu, joka\nkoetti nauttia elämästään niin paljon kuin suinkin. Hän vieri kaltevaa\npintaa eteenpäin, hän otti Blaisen pojakseen ainoastaan siitä\nihastuksesta, että oli tavannut ymmärtävän ja työnhaluisen nuoren\nmiehen, joka säästi häneltä ne huolet, jotka olivat hänen väsyneelle\nruumiilleen tulleet liian rasittaviksi, ja ansaitsi samalla tarpeeksi\nrahaa hänen huvejaan varten. Constance tiesi, että oli kysymyksessä\nehdotus liikekumppanuudesta, hänen miehensä oli varmaankin jo saanut\nsuuren summan tukkiakseen niitä salaisia aukkoja, jotka olivat syntyneet\nhänen tyhmäin yritystensä ja häpeällisten velkainsa tähden. Ja vaunujen\nvieriessä eteenpäin myrkytti hän silmät ummessa mieltään kaikilla näillä\najatuksilla. Hän olisi voinut karjua raivosta ja repiä silmät päästä\ntuolta naiselta, tuolta Charlottelta, rakastetulta vaimolta,\nhedelmälliseltä äidiltä, joka istui hänen rinnallaan.\n\nSitten tuli hän ajatelleeksi Denistä. Mitä hänellä oli tekemistä\ntehtaassa? Tulisiko hänkin varastamaan? Kuitenkin tiesi Constance, että\nvaikka Denisillä ei vielä ollutkaan mitään paikkaa oli hän kuitenkin\nkieltäytynyt rupeemasta veljensä avustajaksi, koska hänen mielestään ei\nsiellä ollut sijaa kahdelle. Muuten oli hänellä hyvin laveat tiedot\nmekaniikissa, hän tahtoi päästä jonkun suuren konetehtaan johtajaksi;\nhänen tietojensa tähden kysyttiin halukkaasti hänen neuvojaan, kun oli\nkysymyksessä piirustusten teko jotakin uutta maanviljelyskonetta varten.\nMutta häntä ei siis tarvinnut ottaa lukuun, hän oli täällä ainoastaan\ntilapäisenä vieraana, joka ehkä jo huomenna muuttaa Ranskan toiseen\npäähän. Mutta Blaisea ei Constance voinut olla ajattelematta, tuo ajatus\nkiusasi häntä aina, ja äkkiä tuli hänen mieleensä, että jos hän kiirehti\nkotiin, ennenkuin herrat olivat ennättäneet saapua perille, voisi hän\nehkä tavata Morangen yksinään konttoorissa ja saada häneltä tietoja\nmonesta asiasta. Hän, kassanhoitaja, tunsi ehkä yhtiövälikirjan, vaikka\nse olisikin vasta ehdotuksena. Ja hän innostui, paloi halusta päästä\nperille ja oli varma siitä, että saavuttaa Morangen luottamuksen, sillä\nhän luuli voivansa menetellä tuon miehen kanssa mielensä mukaan.\n\nKun vaunut kulkivat yli Jenan sillan, katsoi hän ikkunasta ulos.\n\n\"Jumalani, miten hitaasti me kulemme! Jos alkaisi sataa, lieventyisi\nehkä minun päänsärkynikin!\"\n\nHän ajatteli, että hyvän sadekuuron kautta hän saisi enemmän aikaa, ja\nse pakoittaisi herrat etsimään suojaa jossakin porttikäytävässä. Ja kun\nhe olivat tulleet tehtaalle, pysäytti hän vaunut kyyditsemättä edes\nseuraajaansa sivurakennukseen.\n\n\"Tehän annatte anteeksi, eikö niin? Teidän on tarvis vaan kulkea nurkan\nympäri.\"\n\nCharlotte hymyili, ja kun he olivat tulleet ulos vaunuista, piti hän\nhetken Constancen kättä kädessään.\n\n\"Tuhansia kiitoksia. Te olette liian kohtelias. Olkaa hyvä ja\nilmoittakaa miehelleni, että olette saattanut minun turvalliseen\nsatamaan, hän nimittäin tulee hyvin helposti levottomaksi siitä syystä,\nettä minä nyt taas olen tällaisessa tilassa.\"\n\nConstancenkin täytyi hymyillä ja luvata toimittaa asia.\n\n\"Hyvästi sitten ... ja kiitoksia.\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nSiitä oli jo kahdeksantoista vuotta kuin Morange oli kadottanut\nvaimonsa, ja hänen tyttärensä Reine oli ollut kuolleena yhdeksän vuotta.\nMutta hänestä itsestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Hän oli\nyhä mustiin puettu, eli yksinään, sulkeutui asuntoonsa, ei puhunut\nmuulloin kuin silloin kun se oli välttämätöntä. Mutta yhä oli hän sama\nvelvollisuuksilleen uskollinen työmies, turhamaisuuteen asti\nsäännöllinen ja huolellinen, hän istui kuin kiinni naulattuna samaan\nkonttoorituoliinsa, johon hän pian kolmekymmentä vuotta oli joka aamu\nistahtanut, sillä hänen molemmat vaimonsa, joiksi hän vaimoaan ja\ntytärtään kutsui, olivat vieneet muassaan hänen tarmonsa ja\nkunnianhimonsa, kaikki hänen unelmansa rikkaudesta ja loistosta. Hän,\njoka nyt oli yksin maailmassa, tahtoi mielukkaimmin kuolla vanhassa,\nhuomaamattomassa asemassaan, jossa ollen hän joka aamu alkoi yhä\nuudestaan yksitoikkoiset työnsä aivankuin karusellihevonen, joka\npyörittää pyöräänsä. Mutta ihmiset epäilivät, että hän asunnossaan\nGrenellen bulevardin varrella, jonka hän itsepintaisesti vuokrasi\nvuodesta vuoteen, vietti salaperäistä ja hupsun elämää. Palvelijatar oli\nsaanut määräyksen, ett'ei ketään saa päästää sisään, mutta mitään muuta\nei hän tiennyt. Ruokasalin ja salongin oli hän jättänyt palvelijattaren\nhuostaan, mutta ei sallinut hänen tulla makuuhuoneesen eikä Reinen\nkamariin; sinne ei päässyt kukaan muu kuin hän itse. Hän sulkeutui\nnäihin huoneisiin siivotakseen niitä, mutta kukaan ei tiennyt, miten hän\ntämän työn suoritti. Ne olivat kuin pelättäviä pyhättöjä, joitten\nainoana pappina hän itse oli. Palvelijatar oli turhaan yrittänyt silmätä\nnäihin huoneisiin; kun Morange niissä vietti vapaapäiviään, kuunteli\npalvelijatar turhaan oven takana; hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut\nmitään. Ei yksikään sielu olisi voinut sanoa, mitä pyhäinjäännöksiä\nnämät kappelit sisälsivät tai millä uskonnollisilla menoilla Morange\nniitä palveli. Toisena aiheena ihmettelyyn oli hänen kitsautensa, joka\nkasvoi yhä enemmän; hänen ainoat menonsa olivat kuusitoista sataa\nfrankia vuokraan, palvelijattaren palkka ja ne muutamat sout päivässä,\njotka kuluivat ruokaan ja joita palvelijattaren oli yhä vaikeampi saada\nkiristetyksi häneltä. Morangen palkka nousi nyt kahdeksaan tuhanteen\nfrankiin, eikä hän tarvinnut elantoonsa siitä puoltakaan. Mihinkä hänen\nsuuret säästönsä joutuivat? Mihinkä salaiseen paikkaan hän ne pani?\nMinkä salaisen himon tai minkä hullumaisen unelman toteuttamiseksi hän\nniitä säästi? Hän oli hyvin hiljainen, hyvin sorean näköinen, hänen\naivan valkea partansa oli erittäin hyvin hoidettu ja hän tuli\nkonttoriinsa hieno hymy huulilla ilman että mikään ilmaisi tuossa\nsäännöllisessä, turhantarkassa miehessä sisällistä häviötä, kaikkea sitä\ntuhkaa ja huonosti sammutettuja kekäleitä, jotka tulipalo oli jälkeensä\njättänyt.\n\nJonkinlainen suhde oli vähitellen muodostunut Constancen ja Morangen\nvälillä. Kun Constance oli nähnyt hänen tyttärensä kuoleman jälkeen\npalaavan murtuneena takaisin konttooriinsa, oli hän alkanut tuntea syvää\nsääliä tuota miesparkaa kohtaan, ja itsekään tietämättään oli tähän\nsääliin sekoittunut suuri määrä levottomuutta hänen oman itsensä\nsuhteen. Hänen oma Mauricensa oli elävä viisi vuotta kauvemmin, mutta\nConstance tunsi jo silloin tuskaa, hän ei voinut vapistuksetta kohdata\nMorangea; sillä hän oli se mies, joka oli menettänyt ainoan lapsensa.\nSuuri Jumala, oliko sellainen onnettomuus siis mahdollinen? Kun hän\nsitten itse oli saanut tutustua tähän hirmuiseen, parantumattomaan\nsuruun, oli hän lähestynyt onnettomuusveljeään ja kohdellut häntä\nsellaisella hyväntahtoisuudella, jollaista ei riittänyt kenellekään\nmuulle. Väliin kutsui Constance hänen iltasin luokseen, ja he puhelivat\nkeskenään olivatpa väliin äänettöminäkin ja yhdistivät ainoastaan\nyhteisen surunsa hiljaisuuteensa. Myöhemmin oli Constance käyttänyt tätä\nystävyyttä hyväkseen siten, että hän sen kautta onki tietoja liikkeen\nasioista, joista Beauchêne vältti keskustelua. Ja varsinkin siitä asti\nkuin hän oli alkanut epäillä miehensä hoitavan tehdasta huonosti,\ntekevän tyhmyyksiä ja saattavan itsensä velkaan, oli hän koettanut saada\nkassanhoitajan uskotukseen, vieläpä vakoilijakseenkin, joka auttaisi\nhäntä niin paljon kuin mahdollista johdon saamisessa omiin käsiinsä.\nSentähden oli hänellä niin kiire kotiin tänään, hän tahtoi olla yksinään\nMorangen kanssa ja viekoitella häneltä tietoja isännän poissa ollessa.\n\nHän ennätti tuskin riisua hattuaan ja käsineitään. Hän tapasi Morangen\nkonttoorissaan köyristyneenä kuten tavallista kassakirjain ylitse.\n\n\"Joko ristiäiset ovat päättyneet?\" kysyi Morange kummastuneena.\n\n\"Ovat. Tai toisin sanoen minä tulin kotiin, kun minulla oli niin hirveä\npäänsärky. Toiset jäivät vielä sinne. Kun me nyt olemme yksinämme, niin\najattelin minä, että minulle tekisi hyvää saada vähän puhella teidän\nkanssanne, ystäväni. Ah, minä en ole onnellinen!\"\n\nHän vaipui tuolille ja kyyneleet, jotka toisten onni oli synnyttänyt,\nolivat nyt tukehduttaa hänet. Morange pelästyi ja aikoi mennä noutamaan\nkamarineitiä sen tapauksen varalta, että Constance pyörtyisi. Mutta\nConstance esti sen.\n\n\"Minulla ei ole muita kuin te, ystäväni. Kaikki ihmiset hylkäävät minun,\nkaikki ihmiset ovat minua vastaan. Minä tiedän sen, ne saattavat minun\nvararikkoon, ne valmistavat minulle perikatoa, aivankuin minä en vielä\nolisi menettänyt kaikkea menettäissäni lapseni. Ja koska te olette\nainoa, joka minulla on jälellä, ja te ymmärrätte minun suruni te, joka\nolette kadottanut tyttärenne, niin täytyy teidän olla minun puolellani!\nSanokaa minulle totuus. Silloin voin minä ainakin puolustaa itseäni.\"\n\nKun Morange kuuli Constancen puhuvan tyttärestään, alkoi hänkin itkeä.\nJa nyt voi Constance tehdä kysymyksiä, Morange oli vastaava, sanova\nkaikki, sillä hänellä ei ollut voimia silloin, kun Constance muistutti\nheidän yhteisestä surustaan. Hän kertoi siis Constancelle, että Blaise\nja Beauchêne todellakin rupeisivat liikekumppaneiksi tai ainakin oli\njotakin sentapaista tekeillä. Beauchêne oli salaisiin menoihinsa ottanut\nkassasta melkoisia summia; kysymyksessä oli luultavasti joku\nkiristysjuttu, erään pienen tytön äiti uhkasi häntä kuritushuoneella.\nBeauchênen oli täytynyt uskoa salaisuutensa Blaiselle ja antanut hänelle\ntoimeksi hankkia jonkun lainanantajan; silloin oli tuo nuori mies\nlainannut itse hänelle rahat, jotka varmaankin olivat hänen isänsä,\nMathieu Fromentin, joka oli iloissaan siitä, että sai panna liikkeesen\nrahoja poikansa nimeen. Asian järjestämistä varten oli nyt päätetty\njakaa liikkeen varat kuuteen osaan ja antaa näistä yksi Blaiselle\nmaksuksi rahoistaan. Blaisesta oli siis tuleva liikkeen kuudennen osan\nomistaja, ell'ei Beauchêne määrätyn ajan kuluessa ostaisi tätä kuudetta\nosaa takaisin. Mutta suurin vaara oli siinä, että Beauchêne, sen sijaan\nettä koettaisi päästä velattomaksi, joutuisi kiusaukseen myydä muutkin\nosat, yhden kerrallaan, sillä hän oli todellakin kaltevalla pinnalla.\n\nConstance oli kuulustellut kalmankalpeana ja vapisten.\n\n\"Onko kauppakirja allekirjoitettu?\"\n\n\"Ei, ei vielä. Mutta paperit ovat valmiit, ne allekirjoitetaan minä\npäivänä tahansa. Se on muuten järjellistä ja aivan välttämätöntä asiain\njärjestämiseksi.\"\n\nMutta nähtävästi ei Constance ollut samaa mieltä, koko hänen sisäinen\nihmisensä nousi tätä vastaan, ja hän koetti keksiä esteitä ja sivuteitä\ntämän häpeän välttämiseksi.\n\n\"Jumalani, mitä minun pitää tekemän? Mihinkä minä nyt ryhtyisin?\"\n\nJa suutuksissaan siitä, ett'ei hän keksinyt mitään keinoa, että hän\nhuomasi itsensä voimattomaksi, pääsi häneltä huudahdus:\n\n\"Oh, sitä viheliäistä Blaisea!\"\n\nTuo hyväntahtoinen Morange tuli hyvin liikutetuksi. Hän ei ollut vielä\nymmärtänyt mitään. Hän koetti rauhoittaa Constancea, sanoi, että Blaise\noli kunnon mies, että hän tässä asiassa oli menetellyt moitteettomasti,\nkoettanut estää häväistystä, vieläpä osoittautunut olevansa hyvin omaa\netuaan katsomaton. Tyytyväisenä siitä, että oli saanut tietää, mitä\ntahtoi, ja haluten päästä pois, ennenkuin herrat saapuisivat, nousi hän\ntuoliltaan; kassanhoitajakin nousi ylös ja saattoi Constancea\ngalleriaan, jonka kautta hänen täytyi kulkea päästäkseen omiin\nhuoneisiinsa.\n\n\"Minä panen kunniasanani panttiin siitä, että tuolla nuorella miehellä\nei ole ollut mitään alhaisia tarkoituksia. Kaikki paperit käyvät minun\nkätteni kautta, kukaan muu ei tiedä asioita paremmin kuin minä. Ja jos\nminä olisin epäillyt jotakin salajuonta, niin olisin siitä ilmoittanut\nteille, joka olette ollut niin hyvä minua kohtaan.\"\n\nMutta Constance ei kuunnellut, vaan koetti päästä erilleen Morangesta.\nSamassa puhkesi kauvan odotettu sade, ja vesipisarat pieksivät\nraivokkaasti ikkunoita. Taivas oli tullut niin mustaksi, että oli\nmelkein pimeä, vaikka kello oli vasta tuskin neljääkään. Ja Constance\ntuli ajatelleeksi: tällaisessa rankkasateessa täytyy noitten kolmen\nherran ottaa vaunut. Hän kiirehti askeliaan, ja kassanhoitaja yhä\nseurasi häntä.\n\n\"Minä tahdon mainita teille yhden esimerkin\", jatkoi Morange. \"Kun oli\nkysymyksessä välikirjan laatiminen...\"\n\nÄkkiä vaikeni hän, huudahti käheällä äänellä, pysähdytti Constancen\ntuuppaamalla hänen kauhistuttavalla liikkeellä taaksepäin.\n\n\"Varokaa!\"\n\nSyvyyden kuilu oli ammollaan heidän edessään. Gallerian päässä,\nennenkuin tultiin käytävään, joka yhdisti konttoorihuoneuston\nasuinhuoneisiin, oli höyryn voimalla käypä hissi, josta laskettiin alas\nerityisiä koneosia alahuoneisiin. Muuten ei sitä käytetty joka päivä.\nSiinä oleva suuri luukku oli tavallisesti sulettuna, ja kun hissi oli\nkäynnissä, oli siellä aina erityinen vahti pitämässä vaaria, ett'ei\nkukaan olisi kulkenut tätä tietä ja pudonnut luukusta alas.\n\n\"Varokaa! Varokaa!\" huusi Morange uudestaan kauhusta aivan mieletönnä.\n\nHissin kori oli alhaalla, mittaamaton syvyys ammoitti heidän edessään.\nEi kaidepuita, ei mitään, mikä olisi voinut heitä varoittaa tai estää\ntekemästä kauhean kuperkeikan. Sade pieksi yhä ikkunoita, pimeys\nkäytävässä tuli täydelliseksi, niin että heidän täytyi kulkea\numpimähkään eivätkä nähneet muutamia kyynäriäkään eteensä. Askel vielä,\nja he olisivat vaipuneet syvyyteen. Se oli oikein ihme, että\nkassanhoitaja oli aavistanut tämän ammottavan kuilun olemassa oloa.\n\nConstance, joka ei vielä ymmärtänyt mitään, tahtoi päästä irti\nMorangesta, joka oli tarttunut häneen.\n\n\"No, ettekö te näe...?\" huudahti Morange.\n\nHän kumartui eteenpäin, pakoitti Constancenkin kumartumaan aukon ylitse.\nKuilu ulottui läpi kahden kerroksen aina alas kellarikerrokseen asti\naivankuin pimeyden kaivo. Sen pohjalla paloi lyhty, aivankuin se olisi\nvielä selvemmin tahtonut näyttää kuinka syvä, kuinka kauhea syvyys oli.\nHe vetäytyivät taaksepäin ja kalpenivat.\n\nMutta nyt suuttui Morange.\n\n\"Tämä on hulluutta! Mitä he tekevät? Miksi eivät he tottele\nohjesääntöjä? Täällä pitäisi aina olla yhden miehen, erityisen miehen,\njoka ei saa jättää paikkaansa, ennenkuin hissi on paikoillaan. Missä\nhän on? Mitä hän tekee?\"\n\nHän meni uudestaan aukon suulle ja huusi vimmatusti:\n\n\"Bonnard!\"\n\nEi kukaan vastannut, kuilu oli pohjaton, musta ja tyhjä. Tämä\näänettömyys sai hänen raivoon.\n\n\"Bonnard! Bonnard!\"\n\nEi vieläkään vastausta, ei äännähdystäkään, ainoastaan pimeyden kostea\nhengähdys nousi sieltä ylös kuin haudasta.\n\nSilloin teki hän päätöksen.\n\n\"Minä menen alas, sillä minun täytyy löytää Bonnard. Ajatelkaa, jos me\nolisimme pudonneet tuonne! Ei, tätä ei saa sallia. Hänen täytyy sulkea\nluukku tai tulla paikoilleen tänne. Mitä hän tekee? Missä hän lienee?\"\n\nMorange oli jo pienen matkan kulkenut alas kierreportaita, jotka veivät\nkaikkein kerrosten läpitse hissin vierestä; silloin huusi hän etäisyyden\nhieman vaimentamalla äänellä:\n\n\"Jumalan tähden, rouva, odottakaa minua, jääkää sinne ja varoittakaa,\njos joku tulee!\"\n\nConstance oli yksin. Sade pieksi yhä ikkunanruutuja, mutta sitä mukaa\ntuli ilma yhä valoisammaksi mitä enemmän tuuli ennätti hajoitella\npilviä. Äkkiä ilmaantui Blaise käytävän toiseen päähän ja tähän\nhämäryyteen. Hän oli äsken saapunut kotiin, hän jätti hetkeksi toiset\nmennäkseen alas tehtaasen pyytämään erästä tietoa, jota hän tarvitsi.\nHajamielisenä, mieli tykkänään työssä, joka nyt taas oli valloittanut\nhänen ajatuksensa, kulki hän vakavin askelin ja pää hieman kumarassa.\nKun Constance näki hänen, tunsi hän ainoastaan vihan kiehuvan\nsydämessään, ja se oli yhä kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän oli\näsken saanut kuulla välikirjasta, joka allekirjoitettaisiin ehkä jo\nhuomenna ja murskaisi hänen toiveensa. Blaise oli vihollinen, jonka\nConstance olisi sisällisen pakoituksen vaikutuksesta tahtonut ajaa\ntalostaan ja tuhota kuin petollisen ja valheellisen vallananastajan.\n\nHän lähestyi. Constance seisoi pimeässä varjossa seinän vieressä, niin\nettä Blaise ei voinut nähdä häntä. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä\nselvemmin näki Constance hänen harmaassa valaistuksessa. Ja äkkiä\nhämmästyi hän ja loistavan selväksi kävi hänelle se tosiasia, että\nBlaise kulki aukkoa kohden huomaamatta sitä, että hän syöksyisi siitä\nalas, ell'ei Constance häntä estäisi. Aivan äsken oli Constance itse\nniinkuin hänkin, tullut tuolta, hän olisi pudonnut alas, ell'ei ystävän\nkäsi olisi häntä pidättänyt, ja hän tunsi vieläkin hirveän vapistuksen\nruumiissaan, hän näki yhä tuon mustan, ammoittavan kidan ja siellä\npohjalla pienen lyhdyn. Ja hänen kauhistuksensa sai määrätyn muodon,\nmaa, joka katoaa jalkain alta, putoominen, huuto, ruumis verisenä\nriepuna.\n\nHän lähestyi. Mutta sellainen oli mahdotonta. Constance pidättäisi\nhänen, siihen tarvittiin vaan pieni käden liike. Kun Blaise saapuu hänen\nluokseen, niin silloin ennättää hän kyllä ojentaa kätensä. Mutta eräästä\nhänen sydämensä mustasta kolkasta kohosi selvä, kylmä ääni, joka lausui\nmuutamia lyhyitä sanoja, jotka hän kuuli aivankuin torvi olisi\ntoitottanut ne hänen korviinsa. Jos Blaise kuolee, niin ei hän koskaan\nsaisi tehdasta. Constancen, joka oli epätoivoissaan siitä, ett'ei voinut\nsitä estää, piti ainoastaan antaa kohtalon ratkaista asian. Ääni lausui\nuudestaan kimakan terävästi samat sanat. Sitten olisi kaikki hyvin.\nSitten olisi jälellä ainoastaan murskautunut, tieltä pois saatettu mies,\npimeä, veren tahraama kuilu; ja enempää ei Constance nähnyt, enempää ei\nhän ajatellut, ei välittänyt seurauksista. Mitä tapahtuisi huomenna?\nSitä ei hän tahtonut tietää, huomenna ei edes tapahtuisikaan mitään.\nAinoastaan tätä raakaa, välitöntä työtä vaati ääni hänen tekemään. Kun\nBlaise on kuollut, olisi kaikki mennyttä, hän ei voisi koskaan saada\ntehdasta.\n\nHän lähestyi. Kauhea, sisällinen taistelu raivosi Constancen sydämessä.\nKauvanko se kesti? Päiviäkö vai vuosia? Luultavasti tuskin kauvemmin\nkuin muutamia sekunteja. Hän oli itse yhä varmana siitä, että hän\npidättää Blaisen, että hän voittaa hirmuisen ajatuksensa, kun se hetki\non lähestynyt, jolloin hän voi tehdä pelastavan liikkeen. Mutta ajatus\nvoitti hänet itse, se muuttui fyysilliseksi tarpeeksi, janoksi, näläksi.\nHän janosi sitä, hän kärsi siitä, syntyi sellainen hiljaisuus, joka\nsiittää rikoksia, saa ihmisen ryöväämään ja murhaamaan ohitsekulkijan\nkadunkulmassa. Hänestä tuntui, että ell'ei hän saa tyydyttää haluansa,\nmaksaa se hänen oman henkensä. Palava halu, villi himo saada tappaa tuo\nmies valtasi hänet sitä enemmän, mitä lähemmäksi Blaise tuli. Hän näki\nnyt paremmin Blaisen, ja se kiihoitti häntä yhä enemmän. Blaisen otsa,\nhänen silmänsä, hänen suunsa kiusasivat sanomattomasti Constancea. Vielä\naskel, vielä yksi, ja Blaise olisi hänen edessään. Vielä askel ja\nConstance ojentaisi kätensä ja olisi valmis pidättämään häntä.\n\nHän lähestyi. Mitä nyt tapahtui? Kun Blaise oli Constancen luona ja niin\nhajamielisenä, että hän kosketti Constancea ilman että hän kuitenkaan\nhuomasi siinä ketään, muuttui Constance kiveksi. Hänen kätensä olivat\njääkylmät, hän ei voinut kohottaa niitä, ne olivat liian raskaat.\nJäätävä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli kuumeessa.\nKäskevä, sisällinen ääni esti hänen tahtomasta ja tekemästä mitään.\nBlaise kuolisi, hän ei saisi tehdasta. Constance oli jäykkänä, hän\npainautui seinää vastaan, hän ei hengittänyt eikä pidättänyt Blaisea.\nHän kuuli Blaisen keveän hengityksen, hän näki Blaisen profiilin ja\nsitten hänen niskansa. Hän oli kulkenut ohitse. Vielä askel, vielä yksi.\nJos Constance olisi huutanut varoitushuudon, olisi hän vielä viimeisessä\nsilmänräpäyksessä voinut muuttaa kohtalon. Hän luuli, että se olikin\nhänen tarkoituksensa, mutta hän puri hampaansa yhteen niin että ne\nolivat murtumaisillaan rikki. Vielä askel, ja maa katosi, ja sitten\nkuuli Constance kauhean huudon, tunsi ilmanlöyhähdyksen, kun Blaise\nputosi, ja sitten kumean jysähdyksen tuolta alhaalta pimeydestä.\n\nConstance ei liikahtanut. Hetken seisoi hän kivettyneenä, kuunteli,\nodotteli. Mutta syvyydestä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi vaan syvä\nhiljaisuus. Hän kuuli sateen pieksevän uudella vimmalla ikkunoita.\nSilloin pakeni hän, palasi salonkiinsa. Siellä tuli hän taas tajuunsa ja\ntutkisteli itseään. Oliko hän tahtonut tätä kauheaa onnettomuutta? Ei,\nhänen tahtonsa oli ollut kuin halvattuna, kykenemätön toimimaan. Kaikki\noli tapahtunut hänen ulkopuolellaan, hänen poissa ollessaan. Tämä ajatus\nrauhoitti häntä. Hän iski siihen kiinni, ajatteli sen yhä uudestaan.\nNiin, niin, niinhän se oli, hän oli ollut poissa. Hän näki koko\nelämänsä, jossa ei ollut harha-askelta eikä huonoa tekoa. Hän ei ollut\nkoskaan tehnyt syntiä, tähän päivään asti ei mikään tahallinen huono\nteko ollut hänen omallatunnollaan. Hän oli rehellinen nainen, hän oli\nkunnioitettava miehensä hurjasteluista huolimattakin. Aina poikansa\nkuolemasta asti oli hänen elämänsä ollut raskaan ristin kantamista. Ja\nainoastaan Mauricen muisto herätti hänet hetkeksi tunnottomasta\ntilastaan, niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; siinä oli syy\nhänen hulluuteensa, selitys rikokseen, jota hän itse turhaan itsestään\netsiskeli. Ja taas valtasivat houreet hänen: hänen oma poikansa oli\nkuollut, toinen isäntänä hänen sijallaan, koko tuo sairaalloinen halu\npitää ainoastaan yhden lapsen, koko tämä myrkyttävä, kiehuva raivo pojan\nkukistumisen johdosta valtaistuimelta ... oh, nämät seikat tekivät hänen\nteoistaan vastaamattomaksi, ajoivat hänen mielettömyyteen ja murhaan.\nOlivatko nämät tunteet jo vaikuttaneet hänen aivoihinsa? Yksi ainoa\nveriaalto on kylliksi pimittämään omantunnon. Mutta hän ajatteli\nitsepintaisesti olleensa sieltä poissa, hän nieli kyyneleensä ja pysyi\njääkylmänä. Ei minkäänlaisia omantunnon vaivoja kuulunut. Työ oli tehty,\nja se oli paras, mikä oli tapahtunut. Sen oli täytynyt tapahtua.\nConstance ei ollut tuupannut Blaisea, hän oli itsestään syöksynyt\nsyvyyteen. Ja vaikka hän ei olisi seisonutkaan siellä, olisi Blaise\nsittenkin pudonnut. Siis, koska hän ei ollut siellä, koska hänen\nsydämensä ja aivonsa eivät olleet mukana teossa, niin se ei kuulunut\nhäneen. Ja hän kuuli alituisesti saman vapauttavan, voitosta\nriemuitsevan äänen huutavan: Blaise oli kuollut, hän ei voi saada\ntehdasta.\n\nConstance seisoi keskellä salongin lattiata ja kuunteli. Miksi hän ei\nkuullut mitään? Mitenkä hitaita ihmiset ovat, kun eivät mene nostamaan\nhäntä ylös! Se melu, jota hän odotti, se yhä kasvava kauhistus, joka\nkuuluisi tehtaasta, raskaat askeleet, karkeat äänet, kaikki ne saivat\nhänen pidättämään henkeään ja vapisemaan pienimmästäkin äänestä. Mutta\nhiljaisuus oli loppumaton, hän kuuli ainoastaan äänettömyyttä. Minuutit\nkuluivat, ja Constance nautti salongin lempeästä hiljaisuudesta. Se oli\nkuin porvarillisen kunniallisuuden ja loisteliaan arvokkaisuuden\npesäpaikka, jossa Constance tunsi olevansa turvassa ja pelastettuna.\nHyvin tutut esineet, hajusuolapullo, jossa oli opaali, paperiveitsi,\njonka pää oli oksideeratusta hopeasta, rauhoittivat hänet tykkänään. Hän\nnäki ne, kummastui, tuli liikutetuksi nähdessään ne, aivankuin ne\nolisivat saaneet uuden merkityksen. Sitten pöyristytti häntä, hän\nhuomasi kätensä jääkylmiksi. Hän hieroi niitä hiljaan, hän tahtoi saada\nne lämpimiksi. Minkätähden tunsi hän itsensä niin väsyneeksi? Hänestä\ntuntui kuin hän olisi tullut pitkältä matkalta, että hän oli kärsinyt\njonkun onnettomuuden, että häntä oli lyöty, että hän oli aivan ruhjottu.\nJa kun väsymys yhä enemmän valtasi ja lamautti hänen, ei hän toivonut\nmitään, hän ainoastaan kummasteli itsekään tietämättään mitä. Kuitenkin\noli hän taas alkanut kuulustella, ja hän tuli siihen päätökseen, että\njos tämä kauhea hiljaisuus jatkuu, istahtaisi hän, sulkisi silmänsä ja\nnukkuisi. Ja hän luuli nyt hyvin kaukaa kuulevansa pientä melua, heikkoa\nkuin tuulahdus.\n\nMitä se oli? Ei vielä mitään! Ehkä oli hän vaan uneksinut kaikkia näitä\nkauheuksia, miehestä, joka lähestyi, ammoittavasta syvyydestä, hirveästä\nparkaisusta. Ehkä ei ollutkaan mitään tapahtunut, koska hän ei mitään\nkuullut. Mutta nyt kuuli hän taas tuon kaukaisen melun, ja nyt se\nlähestyi. Se ei ollut mikään kansanjoukko, luultavasti vaan yksinäinen\nmies, joka käveli kadulla. Mutta ei, ääni kuului tehtaasta, nyt sen\nkuuli aivan selvästi, ensin kapusi se portaita ylös, sitten lähestyi se\nkäytävää. Askeleet tulivat nopeammiksi, Constance kuuli läähättävää\nhengitystä, ja nyt ymmärsi hän, että kauhea hetki oli tullut. Ovi aukeni\nvimmatun nopeasti.\n\nMorange tuli sisään. Hän oli yksin, liikutettu, kuolonkalpea ja änkytti\npuhuessaan.\n\n\"Hän hengittää vielä, mutta pääkallo on murskana; hän on mennyttä.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Constance. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\nMorange katseli häntä suu ammollaan. Hän oli juossut tänne ylös\nsaadakseen Constancelta selityksen. Sillä hän ei itse ymmärtänyt\nvähääkään, mitenkä tämä onnettomuus oli saattanut tapahtua. Constancen\nnäennäinen tietämättömyys ja levollisuus lisäsi vielä Morangen\nhämminkiä.\n\n\"Mutta\", huudahti hän sitten, \"minähän jätin teidän hissin luokse.\"\n\n\"Aivan oikein. Te lähditte alas, ja minä tulin suoraan tänne.\"\n\n\"Mutta ennenkuin minä tulin alas\", jatkoi Morange epätoivon kiihkolla,\n\"pyysin minä teidän odottamaan minua siellä, vartioitsemaan aukkoa,\njotta kukaan ei putoisi siitä alas.\"\n\n\"Ei, te ette sanonut mitään, tai en ainakaan minä kuullut enkä\nymmärtänyt mitään.\"\n\nMorange katseli kauhistuksissaan Constancea suoraan silmiin. Tuo nainen\nvalehteli aivan varmaan. Vaikka hän olikin tyyni, kuuli Morange hänen\näänensä värähtelevän. Ja äkkiä muisti hän heidän keskustelunsa, ne\nkysymykset, joihin Constance oli pyytänyt vastausta, hänen vihansa sitä\nmiestä kohtaan, joka nyt oli löydetty verissään syvyyden pohjalta.\nJäädyttävässä kauhistuksessaan ei tuo mies parka voinut lausua kuin pari\nsanaa:\n\n\"No hyvä, rouvani, Blaise parka tuli, kun te olitte mennyt pois, ja\nmusersi pääkallonsa.\"\n\nConstance näytteli erinomaisen taitavasti osaansa, hän löi kätensä\nyhteen ja huusi kauhua ilmaisevalla äänellä:\n\n\"Jumalani! Mikä hirveä onnettomuus!\"\n\nMutta nyt täyttyi talo melusta. Salongin ovi oli auki, ja kuului\nlähestyviä askeleita, suriseva kansanjoukko tuli yhä lähemmäksi.\nPortailta kuului käskyjen jakamista, rintain läähätystä, raskas,\nvarovaisesti kannettu taakka lähestyi yhä.\n\n\"He kantavat hänen siis tänne!\" sanoi Constance kalveten, ja tämä\nepähuomiosta lähtenyt huuto olisi ollut kylliksi saattamaan\nkassanhoitajan varmuuteen. \"He kantavat hänen tänne!\"\n\nMutta se ei ollut Morange, joka vastasi, hän oli aivankuin kivettynyt\ntästä kirveeniskusta. Beauchêne näyttäytyi ovessa kalpeana, kasvot\nvääristyneinä, sillä niin kauhistunut hän oli tästä kuoleman\näkkinäisestä tervehdyksillä käynnistä.\n\n\"Rakas ystäväni, Morange on ehkä kertonut sinulle tästä hirveästä\ntapahtumasta, Denis oli onneksi saapuvilla. Ja juuri kuin me aijoimme\nkantaa onnettoman kotiinsa sivurakennukseen, vastusti Denis sitä ja\nsanoi, että me tappaisimme Charlotten, jos me veisimme sinne hänen\nkuolevan miehensä -- hänhän on raskaana. Silloin ei meillä ollut\nmuutakaan tekemistä kuin kantaa hänet tänne ylös.\"\n\nHän meni taaskin eteiseen ja siellä kuultiin hänen vapisevalla äänellä\nantavan komentosanoja.\n\n\"Hiljaa, hiljaa ... varokaa käsipuita...\" Tämä kamala kulkue tuli\nsalonkiin. Ruhjoutunut Blaise lepäsi paareilla, matrassi allaan.\nKalmankalpea Denis seurasi mukana ja kannatti tyynyä, jolla hänen\nveljensä pää lepäsi suletuin silmin ja verinaarmu otsassa; neljä miestä,\ntehtaan työmiehiä, kantoi paareja. Heidän karkeat jalkineensa\nturmelivat mattoa, hienoja huonekaluja sysättiin syrjään, jotta olisi\nsaatu sijaa tälle surulliselle taakalle.\n\nBeauchêne, joka yhä komensi liikkeitä, sai nyt päähänsä erään ajatuksen.\n\n\"Ei, ei, älkää laskeko häntä sinne. Viereisessä huoneessa on sänky,\nnostetaan hän varovasti matrassin kanssa ylös ja pannaan sitten kaikki\nsänkyyn.\"\n\nSe oli Mauricen huone, se oli sama sänky, jossa Maurice oli kuollut ja\njonka Constance äidillisestä kunnioituksesta poikansa muistoa kohtaan,\noli säilyttänyt koskematta: hän oli pyhittänyt koko huoneen poikansa\nmuistolle, ja se oli samassa kunnossa kuin Mauricen kuollessa. Mutta\nmitä hän nyt sanoisi? Mitenkä voisi hän estää tuon Blaisen kuolemasta\nsamassa sängyssä hänen itsensä murhaamana?\n\nTämä pyhyyden saastutus, jota kostava kohtalo vaati, täytti Constancen\nristiriitaisilla tunteilla, ne pieksivät häntä ja pakoittivat hänen\nolemaan ylhäällä, vaikka hän tunsi kaiken mustuvan silmissään ja lattian\npakenevan jalkainsa alta. Ja hän osoitti nyt ihmeteltävää voimaa ja\ntahdonlujuutta. Kun haavoitettu vietiin hänen ohitsensa, suoristui hänen\npieni, laiha ruumiinsa ja näytti kasvavan. Hän katseli Blaisea, hänen\nkeltaiset kasvonsa olivat melkein liikkumattomat, ainoastaan vasen\nsuupieli värähteli hieman. Mutta siinä olikin kaikki, sitten hillitsi\nhän taas ihmeteltävän hyvin itsensä, hän puhui ja teki ainoastaan mikä\noli välttämättömintä, ei tehnyt liian paljon, ja hän näytti ainoastaan\nolevan säikähtynyt onnettomuuden äkkinäisyydestä.\n\nMutta sisällä huoneessa oli Blaise autettu Mauricen sänkyyn, ja kantajat\npoistuivat. Heti onnettomuuden tapahduttua oli sanottu ukko\nMoineaudille, että hän ottaisi ajurin ja menisi kiireesti noutamaan\ntohtori Boutania sekä jonkun haavurin, jos hän tapaisi sellaisen\nmatkallaan.\n\n\"Minun mielestäni on hänen parempi maata täällä sängyssä kuin tuolla\nalhaalla\", sanoi Beauchêne koneellisesti seisoessaan vuoteen ääressä.\n\"Hän hengittää yhä vielä. Katsokaa, nyt esimerkiksi! Nyt se näkyi hyvin\nselvästi. Kuka tietää? Boutan voi ehkä pelastaa hänen.\"\n\nMutta Denis ei turhia haaveillut. Hän oli tarttunut veljensä kylmään\nkäteen, ja hän tunsi sen tulevan yhä veltommaksi. Vielä seisoi hän\nsilmänräpäyksen liikahtamatta ja kumartuneena sängyn ylitse, vielä oli\nhänessä se häipyvä toivo, että hänen syleilynsä veisi kuolevaan vähän\nhänen omasta sydänverestään. Eikö tämä veri ollut kaksoisveljeksillä\nyhteistä? Puoli hänestä itsestä oli nyt kuoleva. Tuolla alhaalla oli hän\nainoastaan huudahtanut kauhusta, vaan sen jälkeen ei hän ollut puhunut\nmitään. Mutta nyt alkoi hän äkkiä puhua:\n\n\"Meidän täytyy mennä Ambroisen luokse ilmoittamaan asiasta minun\nvanhemmilleni. Koska hän hengittää vielä, niin ennättävät he ehkä tänne\nvielä jäähyväisille.\"\n\n\"Tahdotko sinä, että minä menen heitä noutamaan?\" kysyi Beauchêne.\n\n\"Ei, kiitos, minä aijoin ensin pyytää teiltä sitä palvelusta, mutta\nsitten muutin mieltä, ei kukaan muu kuin minä voi puhua tästä hirveästä\nonnettomuudesta mammalle. Älkää puhuko myöskään mitään Charlottelle.\nSaammepa sitten nähdä, kun minä tulen takaisin. Ja odottakoon kuolema\nniin kauvan, että minä vielä kohtaisin veliparkani hengissä!\"\n\nHän kumartui, hän suuteli liikkumatonta Blaisea, joka vielä hengitti\nkeveästi. Sitten suuteli hän myös hehkuvalla kiihkolla hänen kättään ja\nlähti.\n\nConstance hankki itselleen tointa, hän huusi kamarineitiään, hän tahtoi\nhaaleaa vettä pestäkseen kuolevan verisen otsan. Takin ottamista hänen\npäältään ei voinut ajatella, tyydyttiin vaan lääkäriä odotellessa\npuhdistamaan häntä niin hyvin kuin voitiin. Ja näitten valmistusten\naikana alkoi Beauchêne taaskin puhua onnettomuuden tapauksesta, hän ei\nvoinut muuta ajatellakaan, hän oli aivan suunniltaan.\n\n\"Mitenkä tätä voi ymmärtää? Kohtalo on väliin hyvin oikullinen. Remmi\nliukuu paikaltaan tuolla alhaalla, kone ei voi nostaa hissiä, Bonnard\nsuuttuu ylhäällä ja huutaa, ja vihaisena siitä, ett'ei kukaan vastaa,\npäättää hän mennä alas. Sitten tulee Morange, hän suuttuu myöskin\nvuorostaan siitä, että on saanut turhaan huutaa Bonnardia saamatta\nvastausta. Ja vihdoin tulee Blaise ... ja putoo. Bonnard parka! Hän\nitkee, hän tahtoi tappaa itsensä nähtyään, mitä hän on saanut aikaan.\"\n\nMutta sitten keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi Constancelta:\n\n\"Mutta sano minulle, missä sinä olit? Morange sanoo, että hän oli\njättänyt sinun hissin luokse.\"\n\nConstance seisoi miehensä edessä ikkunan valossa. Hänen vasen\nsuupielensä värähteli vaan hieman.\n\n\"Minäkö? Minähän lähdin heti tänne. Sen tietää Morange aivan hyvin.\"\n\nMorangen oli täytynyt istua tuolille. Voimatta olla avuksikaan oli hän\nääneti ja odotti loppua. Mutta kun hän kuuli Constancen noin\nkylmäverisesti valehtelevan, katseli hän häntä. Sillä tuo nainen oli\nmurhaaja, sitä ei hän enään epäillytkään. Ja samassa hetkessä tunsi hän\ntarvetta sanoa sen, huutaa sen koko maailmalle.\n\n\"Mutta Morangehan sanoo, että hän oli pyytänyt sinun olemaan paikoillasi\neikä menemään minnekään\", jatkoi Beauchêne.\n\n\"Missään tapauksessa en minä ole kuullut sanaakaan siitä\", vastasi\nConstance kylmästi. \"Jos hän olisi pyytänyt minulta sellaista, niin\nkuinka minä silloin olisin voinut liikahtaakaan paikastani?\"\n\nJa hän kääntyi kassanhoitajaan sekä katsoi häntä rohkeasti silmiin.\n\n\"Ajatelkaa asiaa, Morange. Te juoksitte alas kuin hullu, ette sanonut\nminulle mitään, ja minä jatkoin matkaani.\"\n\nMorange pelästyi hänen teräksenkovaa katsettaan. Nyt palasi takaisin\nkoko hänen heikkoutensa, hänen lempeän ja taipuvan sydämensä arkuus.\nVoiko hän syyttää Constancea näin hirveästä rikoksesta. Hän oli\nnäkevinään syytöksensä sietämättömät seuraukset. Muuten hän tuskin\nitsekään tiesi, miten asian laita oli, hänen pehmeä pääparkansa oli\naivan pyörällä. Hän änkkäsi:\n\n\"Se voi olla mahdollista, minä vaan luulin sanoneeni sen teille. Niinhän\nse sitten lienee, koska se ei muuten voi olla.\"\n\nHän tuli taas äänettömäksi ja hänen liikkeensä ilmaisi sanomatonta\nväsymystä. Hän alistui olemaan kanssarikoksellinen. Kerran tunsi hän\nhalun nousta ylös ja mennä katsomaan, hengittikö Blaise vielä. Mutta hän\nei tohtinut. Huoneessa oli syntynyt täydellinen hiljaisuus.\n\nOi, mikä epätoivo, mikä tuska seurasi mukana niissä vaunuissa, joissa\nDenis toi tänne Mathieun ja Mariannen! Aluksi oli Denis ainoastaan\npuhunut heille hyvin ankarasta onnettomuudentapauksesta. Mutta sitä\nmukaan kuin vaunut olivat vierineet eteenpäin oli hän menettänyt\nkylmäverisyytensä, hän itki ja tunnusti kaikki vastatessaan heidän\nepätoivoisiin kysymyksiinsä. Ja kun he vihdoin saapuivat tehtaasen, niin\neivät he enään voineet epäilläkään, että heidän poikansa oli kuollut.\nKaikki työt oli siellä keskeytetty, he muistivat käyntiään täällä\nMauricen kuoleman jälkeen. Täällä vallitsi nyt sama äänettömyys, sama\nhaudan hiljaisuus. Koko meluisa elämä oli äkkiä vaiennut, koneet olivat\nkylmät ja mykät, työpajat pimeät ja autiot. Ei ääntäkään kuulunut, ei\nyhtään sielua näkynyt, ei ainoatakaan höyryn puhkausta, joka oli kuin\ntämän talon hengitys. Kun päällikkö oli kuollut, oli tehdaskin kuollut.\nHeidän kauhunsa lisääntyi tullessaan asuinrakennukseen ja nähdessään sen\nhiljaisena ja autiona, kaikki ovet avoinna kuin talossa, jonka asukkaat\nolivat aikoja sitten hylänneet. Eteisessä ei ollut ainoatakaan\npalvelijaa. Sama kalman näytelmä kohtasi heidät, mutta tällä kertaa\nlöytäisivät he oman poikansa samasta sängystä ja samasta huoneesta\njääkylmänä, kalpeana ja hengettömänä.\n\nBlaise oli juuri äsken kuollut. Boutan seisoi hänen päänaluksensa\nvieressä ja piti kiinni kuolleen kädestä, jonka viimeinen valtasuonen\ntykähdys kuoli. Ja kun hän näki Mathieun ja Mariannen tulevan sisään,\nvoi hän ainoastaan kuiskata suuret kyyneleet silmissään:\n\n\"Ystäväparkani, suudelkaa häntä, te voitte ehkä tuntea vielä vähän hänen\nviimeistä hengähdystään.\"\n\nJa surun murtamat vanhemmat hyökkäsivät vuoteen ääreen, suutelivat noita\nhuulia, joilta äsken oli lähtenyt elämän viimeinen värähtelevä\nleyhähdys, ja he itkivät, he nyyhkyttivät surunsa ilmoille. Heidän\nBlaisensa oli kuollut. Niinkuin Rose vuosi sitten, oli hänkin kuollut\näkkiä juhlapäivänä. Heidän huonosti parantunut sydänhaavansa, revittiin\ntaas auki. Heidän pitkällisessä onnessaan oli tämä toinen, hirveä\nmuistutus ihmiskunnan kurjuudesta, toinen kirveenisku, joka kohtasi tätä\njärkevää ja onnellista perhettä keskellä sen kukoistusaikaa. Ja heidän\npelkonsa lisääntyi, eivätkä he vieläkään olleet saaneet maksetuksi\nonnettomuudelle kertynyttä velkaansa? Aina siitä asti kuin heidän\nRosensa peitettiin kukkiin, olivat he tunteneet pelkoa siitä, että\nsaavat vielä nähdä onnen ja hedelmällisyyden loppuvan ja kuihtuvan, nyt\nkun aukko kerran oli murrettu. Ja tästä verisestä aukosta oli nyt heidän\nBlaisensa temmattu pois hirmuisella tavalla aivankuin kateellisen\nkohtalon vihan murskaamana. Ja huomenna tulisi ehkä jonkun muun lapsen\nvuoro.\n\nMathieu ja Marianne olivat kauvan polvillaan sängyn vieressä ja itkivät.\nConstance oli vähän etäämpänä äänetönnä, mutta osanottavaisen näköisenä.\nAivankuin vastustaakseen kuolemanpelkoaan oli Beauchêne istahtanut\nMauricen pienen kirjoituspöydän ääreen, jota pidettiin muistona\nsalongissa, ja koetti kirjoittaa työväelle ilmoitusta, että tehtaat\npidetään sulettuina hautajaisten jälkeiseen päivään asti. Hän koetti\nturhaan ajatella sanoja, mutta silloin äkkäsi hän Denisin, joka tuli\nruumishuoneesta itkettyään kaikki kyyneleensä ja suudeltuaan kaikesta\nsydämestään veljensä otsaa.\n\n\"Istukaa ja jatkakaa!\"\n\nConstancekin kuuli nämät sanat. Samat sanat oli hänen miehensä lausunut\nsilloin, kun Blaise istahti saman pöydän ääreen ja kun Maurice paran\nruumis vielä oli tuolla viereisessä huoneessa. Ja kun hän näki Denisin\nistahtavan tämän pöydän ääreen ja kirjoittavan, hätkähti hän kauhusta.\nEikö siinä nyt ollut kuolleista ylös noussut Blaise? Tänään viimeksi\nnoilla iloisilla aamiaisilla oli hän erehtynyt kaksoisten suhteen, ja\nnyt tuli Blaise takaisin, otti entisen paikkansa, ottaa vielä\ntehtaankin, vaikka hän oli tappanut hänen. Constance oli pettynyt, siitä\nei ollut apua, että hän oli kuollut, hän veisi sittenkin tehtaan. Hän\noli tappanut yhden Fromenteista, mutta paikalla ilmaantui uusi. Kun yksi\nkuoli, täytti toinen aukon. Ja hänen rikoksensa näytti nyt niin\nhyödyttömältä, niin tyhmältä, että hän jäi suu ammollaan seisomaan,\nhiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hän hikoili kauhusta sekä\nvetäytyi taaksepäin kuni kummituksen tieltä.\n\n\"Siinä on tiedonanto työväelle\", sanoi Beauchêne. \"Me naulaamme sen\nporttiin.\"\n\nConstance tahtoi olla urhoollinen, hän meni miehensä luokse ja sanoi:\n\n\"Tee se itse. Minkätähden vaivaat Blaisea tällaisessa tilaisuudessa?\"\n\nHän oli sanonut Blaisea, ja jäätävä kylmyys valtasi hänet taas. Hän oli\nkuulevinaan itsensä lausuvan siellä eteisessä: \"Blaise, minne minä olen\npannut boani?\" Ja Denis oli sitten tuonut hänelle sen. Mitä hyötyä oli\nBlaisen tappamisesta, koska oli Denis? Kun kuoleman viikate niittää pois\nyhden elämän sotilaista, astuu aina toinen riviin syntyneeseen tyhjään\npaikkaan.\n\nMutta vielä odotti häntä viimeinen tappio. Morangen kävellessä tylsän\nnäköisenä edestakaisin, tulivat Mathieu ja Marianne ulos.\n\n\"Minä menen alas\", sanoi Marianne värähtelevällä äänellä ja koettaen\nkuivata kyyneliään ja seisoa pystyssä. \"Minä tahdon puhutella\nCharlottea, valmistella häntä. Minä yksin keksin oikeat sanat, jotta hän\nei kuolisi, hän ja se lapsi, joka hänellä on sydämensä alla.\"\n\nMutta täynnä levottomuutta pidätteli Mathieu häntä koettaen säästää\nhäneltä tämän uuden koettelemuksen.\n\n\"Ei, minä pyydän. Denis saa mennä alas, tai menen minä itse.\"\n\nLeppeän yksipäisenä meni Marianne yhä portaita kohden.\n\n\"Minä vakuutan sinulle, että ainoastaan minä voin sanoa sen. Minulla on\nkyllä voimia siihen.\"\n\nMutta äkkiä horjahti Marianne ja pyörtyi. Hänet täytyi panna salongin\nsohvalle. Kun hän taas virkosi, oli hän kalpea, kasvot vääristyneet, ja\nhänelle tuli ankara oksennuskohtaus.\n\nKun Mathieu näki, että Constance soitti kamarineitiään lähettääkseen\ntämän noutamaan pientä kotiapteekkiansa, tunnusti hän asian oikean\nlaidan, josta puolisot eivät vielä olleet muille puhuneet.\n\n\"Hän on neljättä kuukautta raskaana, yhtä kauvan kuin Charlottekin.\nTässä ijässään, kolmenviidettä vanhana, on hän siitä hieman häpeissään,\nemmekä me ole asiasta puhuneet kenellekään. Ah, rakas, kunnon vaimoni,\nhän tahtoi säästää poikansa vaimolta liian ankaran iskun, kun hän ei nyt\nvaan itse murtuisi sen alle!\"\n\nSuuri Jumala, raskaana! Se oli surmanisku Constancelle. Siis, jos hän\nnyt tappaisi Denisinkin, tulisi uusi Froment, joka astuisi kuolleen\nsijaan! Ja yhä uusi ja uusi, loppumattomiin! Se oli voiman ja\nehtymättömän elämän myllerrystä, jota vastaan taistelu oli mahdotonta.\nJa hämmästyksissään siitä, että äsken murrettu aukko tuolla tavalla tuli\nkorjatuksi, tunsi hän oman hedelmällisyytensä viheliäisen\nvoimattomuuden. Hän oli voitettu, taikauskoinen kauhu valtasi hänet,\ntuntui siltä kuin tämän rajattoman hedelmällisyyden voitollinen virta\nolisi lakaissut pois hänen itsensä.\n\n\n\n\nV\n\n\nNeljätoista kuukautta tämän jälkeen oli Chantebledissä juhla. Denis,\njoka konetehtaalla oli tullut Blaisen jälkeläiseksi, nai Marthe\nDesvignesin. Ja tämä oli ensimäinen hymy perheen katkerassa surussa, ja\nse oli kuin kirkas, lempeä kevään aurinko ankaran talven jälkeen.\nMathieu ja Marianne tunsivat iloista ja hellää liikutusta elämän\nainaisesta kukkaan puhkeamisesta. Siitä oli jo enemmän kuin kaksi vuotta\nkuin Rose oli uinunut Janvillen pienessä kirkkomaassa, ja enemmän kuin\nvuosi siitä kuin Blaisekin oli sinne viety. Ja rakkaitten vainajain\nmuiston piti nyt myöskin olla läsnä juhlassa, tämän muiston piti tulla\nvainajille varatuille paikoille aivankuin he itse olisivat yhdessä\npäättäneet, että aika häitten pitoon oli tullut, niin että heidän\nkaipuunsa ei enään saisi himmentää kaikkein yhteistä onnea.\n\nDenisin tulo konetehtaasen oli tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Kun\nhän ei ollut tullut sinne heti suoritettuaan kolmivuotisen oppikurssin\nteknillisessä koulussa, niin oli se sentähden, että tämä paikka oli\nhänen veljellään. Mutta kaikki hänen opintonsa tekivät hänen veljensä\njälkeläiseksi, hänen piti vaan muuttaa sivurakennukseen, josta Charlotte\noli muuttanut pois kauhuissaan onnettomuudesta ja asettunut asumaan\nChanteblediin. Denisin tulon kautta liikkeesen voitiin nyt helposti\njärjestää Beauchênen rahalaina, joka maksettaisiin kuudennella osalla\ntehtaasta. Koska Fromentin perhe oli antanut rahat, niin astui toinen\nveli vaan toisen sijalle, allekirjoitti sen välikirjan, jonka toisen\npiti allekirjoittaa. Sen lisäksi sitoutui hän itsestään maksamaan\neläkettä Charlottelle, veljen leskelle. Kaikki tämä oli suoritettu\nkahdeksassa päivässä ilman riitoja; se oli loogillinen seuraus asiain\nkulusta. Constance ei edes ollut voinut keksiä mitään tekosyitä, sillä\nhänen miehensä sai hänen vaikenemaan sanomalla: \"No mitä minun sitten\npitäisi tekemän? Minulla täytyy olla joku apumies, ja se voi yhtä hyvin\nolla Denis kuin joku vieraskin, ja muuten ostan minä vuoden kuluessa\nhänen osansa takaisin, ja ajan hänen ulos portista, jos hän minua\nsuututtaa!\" Ja Constance vaikeni, jotta ei olisi tullut olleeksi hävytön\nmiehelleen, ja hän oli epätoivossaan tuntiessaan talon seinien pala\npalalta kukistuvan.\n\nNyt katsoi Denis ajan tulleeksi, että hän voi mennä naimisiin Marthensa\nkanssa. Tämä Charlotten nuorempi sisar, Rosen eroittamaton ystävä, oli\njo odottanut kolme vuotta ollen aina päivänpaisteisen hymyilevä ja\nhellän viisas. Yleistä kummastusta herätti se seikka, että niin hyvillä\ntulevaisuuden toiveilla varustettu nuori mies itsepintaisesti päätti\nmennä naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut soutakaan. Mutta Mathieu ja\nMarianne hymyilivät ja hyväksyivät tämän avioliiton, sillä he tunsivat\npoikansa hyvät periaatteet. Hän ei tahtonut rikasta tyttöä, joka olisi\nmaksanut hänelle enemmän kuin myötäjäiset, hän oli iloinen siitä, että\noli löytänyt kauniin, terveen, ymmärtäväisen ja käytännöllisen naisen,\njosta oli tuleva hänelle seuralainen ja apu, lohdutus kaikissa elämän\nvaiheissa. Hän ei valmistaisi miehelleen ikäviä hämmästyksiä, sillä\nDenis oli tutkinut häntä: hän oli rakastettava, viisas ja\nhyvänluontoinen, jotka luovat kodin pysyväisen onnen. Myöskin Denis oli\nhyvänluontoinen ja ymmärtäväinen, sanoivat ihmiset, ja Marthe tiesi sen,\nhän oli iloinen saadessaan kulkea läpi elämänsä tien tämän nuoren miehen\nrinnalla varmana siitä, että he vaeltaisivat yhdessä tässä elämässä,\nvakavin askelin maltillisen ja järjellisen rakkauden kirkkaassa\npäivänpaisteessa.\n\nPäivää ennen häitä tehtiin Chantebledissä suuria valmistuksia. Surun\nvuoksi oli vieraiksi kutsuttu ainoastaan Séguinit ja Beauchênet, jotka\nolivat sukulaisia. Aamiainen valmistettaisiin ainoastaan\nkahdellekymmenelle henkilölle. Mutta jokainen tahtoi olla hellällä\ntavalla kohtelias aivankuin solmiakseen perhesiteet vielä lujemmiksi.\nAamiaispöydästä puhuttiin paljon, mihin se pantaisiin ja miten se\nkoristettaisiin. Nämät ensimäiset heinäkuun päivät olivat aurinkoiset ja\nniin lämpimät, että heti päätettiin kattaa pöytä ulos puitten\nsiimekseen. Vanhan metsästyspaviljongin edustalle, jossa vanhemmat\nolivat ensin asuneet muuttaessaan Janvilleen, oli ihana paikka. Se oli\nkuin perheen pesäpaikka, se liesi jonka äärestä se sitten oli levinnyt\nyli koko seudun. Tämän paviljongin, joka jo oli ollut menemäisillään\nraunioiksi, oli Mathieu äsken antanut korjata ja laajentaa siinä\nmielessä, että hän vetäytyy sinne Mariannen kanssa ja pitää luonaan\nainoastaan Charlotten ja hänen poikansa. Hän aikoi nimittäin pian antaa\nmaanviljelyksen poikansa Gervaisin huostaan ja tunsi itsensä\nonnelliseksi, kun sai aikaiseen ruveta elämään patriarkana, kuninkaana,\njoka on luopunut kruunustaan, mutta jonka viisaita neuvoja vielä\ntoteltaisiin. Vanhan, villiytyneen puutarhan asemasta oli siellä nyt\ntuores nurmi, joita ihanat puut ympäröivät, jalavat ja pyökkipuut, jotka\nolivat kuin soreavartaloisia ja hyväntahtoisia ystäviä. Mathieu oli itse\nistuttanut nämät puut, hän oli nähnyt niitten kasvavan, ne olivat kuin\nhänen omaa lihaansa ja vertansa. Mutta hänen rakkain lapsensa oli\nvoimakas, pian kahdenkymmenen vuotias tammi keskellä nurmea, ja sen oli\nhän Mariannen avulla istuttanut silloin, kun hän laski perustuksen\nChantebledin maatilalle. Heidän työnsä oli itänyt, yhdessä tammen oksain\nkanssa oli se levinnyt yhä laajemmalle aivankuin heidän vaivainsa hiki\nja veri olisi joka kevät muodostunut kasvavaksi mahlavirraksi. Ja tämän\ntammen vieressä, joka siis kuului heidän voimakkaasen perheesensä, oli\nmyöskin suihkulähde, johon kanavoittu ylänkömaa antoi vetensä ja jonka\nheikko, kristallinkirkas ääni sai mielet iloisiksi.\n\nSiellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja\nMarianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi\nryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi\npolvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.\n\n\"Mitä siitä tulee, yllätyskö?\"\n\nCharlotte hymyili hieman hämillään.\n\n\"Niin, yllätys, saattepa nähdä.\"\n\nSitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja\nhääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei\nollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki\nperheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata\nkunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi\nsyntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.\n\nIloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita\nruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat\nmolemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja\npienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa\nruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan\nharakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise,\nMadeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai\nratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen\nkuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle\nmakaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan\nyhdenikäinen Guillaume.\n\n\"Setä ja veljenpoika\", sanoi Mathieu leikillisesti. \"Mutta setä on joka\ntapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi.\"\n\nMarianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen\nkäsissään.\n\n\"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat\npikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo\nkaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä\nsaamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on\nuudestaan herännyt.\"\n\nJa se olikin totta. Minkälainen suru olikaan ollut niinä ensimäisinä\naikoina, jolloin Charlotte jätti tehtaan ja pakeni Chanteblediin! Ollen\nniinkuin Mariannekin neljättä kuukautta raskaana, oli hän ollut\nkuolemaisillaan sen surullisen onnettomuuden johdosta, joka vei\nBlaiselta hengen. Hänen suurin lohdutuksensa oli nähdä, että hänen pikku\nBerthensä, joka Pariisissa oli heikonlainen, oli saanut poskillensa\npunaa Chantebledin raittiissa ilmassa. Hän oli muuten määritellyt\nelämänsä tehtävän, hän tahtoi vanheta täällä, tässä rauhaisessa,\nvieraanvaraisessa talossa, antautua kokonaan molemmille lapsilleen, ja\nhän oli onnellinen siitä avusta ja turvasta, jota hän sai helliltä\nappivanhemmiltaan. Hän oli aina ollut hieman itseensä sulkeutunut ja\nhaaveksiva, hänellä oli ainoastaan tarve rakastaa ja olla rakastettu.\nHän alkoi vähitellen elää uudestaan muutettuaan appivanhempainsa kanssa\ntuohon vanhaan paviljonkiin, jonka Mathieu oli varustanut heitä ja\nitseään sekä vaimoaan varten. Hän alkoi taas tehdä työtäkin, hän tahtoi\ntoimia jotakin, ja hän maalaili pienoiskuvia, joita eräs Pariisin\ntaidekauppias osti häneltä. Mutta kaikkein surujen lohdutuksena ja\nlääkkeenä oli ennen kaikkea hänen pieni Guillaumensa, hänen\nmiesvainajansa lahja, lapsi, joka oli kuin kuolleista herännyt isänsä.\nJa samoin oli Mariannen laita, kun hänen Benjamininsa syntyi, uusi\npoika, joka korvasi menetetyn ja täytti tyhjän sijan hänen sydämessään.\nMolempain äitien oli äärettömän hauskaa saada yhdessä imettää molempia\nlohduttajiaan. He unohtivat itsensä heidän tähtensä, näkivät heidän\nrinnatusten kasvavan, antoivat heille rintaa samana tuntina aivankuin\neivät olisi tahtoneet eroittaa heitä. Vaikka toinen äideistä oli melkein\nkaksi kertaa vanhempi kuin toinen, tuli heistä kuitenkin kuin\nsisarukset. Ja heidän suruunsa tuli valoa, he voivat nauraakin, kun\nheidän pienet enkelinsä nauroivat, ja liikuttavaa oli nähdä isoäidin ja\nminiän kumartuneina saman kehdon ylitse.\n\n\"Ole varovainen, kätke akvarellisi\", sanoi Mathieu. \"Tuolla tulevat\nGervais ja Claire.\"\n\nYhdeksäntoista vuotias Gervais oli jättiläinen, perheen suurikasvuisin\nja väkevin poika, jolla oli mustat, kiharat hiukset, kirkkaat silmät ja\nsuuripiirteiset, täyteläiset kasvot. Hän oli isän suosikki,\nhedelmällisen maan poika, jonka isä oli kasvattanut rakkauteen maatilaa\nja järkevää maanviljelystä kohtaan, niin että hän kerran voisi jatkaa\nalotettua viljelystyötä. Hän oli antanut pojalle jo osan töistä, hän\nodotti ainoastaan hänen naimistaan antaakseen sitten koko\nmaanviljelyksen hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pojalleen\navuksi Clairen, sittenkuin tämä olisi joutunut naimisiin kunnollisen ja\ntarmokkaan miehen kanssa, joka ottaisi osalleen osan tehtävistä. Kaksi\ntoisilleen sopivaa miestä ei ollut liiaksi niin suuren tilan hoitoon.\nAina siitä asti kuin Marianne oli taaskin alkanut imettää, hoiti\nseitsentoista vuotias Claire hänen toimiaan; hänkin oli kelpo tyttö, ei\nkaunis, mutta erinomaisen terve ja voimakas. Hän hoiti etupäässä\nsisätehtäviä ja kirjanpitoa, oli ankaran taloudellinen, josta syystä\nperheen muut tuhlaavammat jäsenet tekivät usein hänestä pilaa.\n\n\"Tähänkö se pöytä sitten pannaan?\" sanoi Gervais. \"Silloin täytyy minun\nantaa niittää tästä ruoho.\"\n\nClaire puolestaan ajatteli vieraitten lukumäärää ja aamiaispöydän\nrakentamista, joka oli hänen huolenaan. Ja kun Gervais oli kutsunut\nFrédéricin niittämään ruohoa, jatkoivat kaikki kolme keskustelua siitä,\nmitä olisi tehtävä.\n\nRosen kuoleman jälkeen ei ollut Frédéric, hänen sulhasensa, voinut\njättää taloa, hän oli taaskin ryhtynyt työskentelemään yhdessä Gervaisin\nkanssa, jonka tarmokkaaksi ja ymmärtäväiseksi toveriksi hän oli tullut.\nViimeisinä kuukausina olivat Mathieu ja Marianne huomanneet, että hän\noli hyvin paljon yhdessä Clairen kanssa aivankuin hän olisi tahtonut\nmenetettyään vanhemman sisaren saada korvausta nuoremmasta, joka tosin\nei ollut yhtä kaunis, mutta kunnon emännän alku. Ensin tämä seikka oli\nmurehduttanut heitä, sillä kuinka voivat he unohtaa rakkaan Rosen. Mutta\nsitten tulivat he liikutetuiksi ajatellessaan, että perhesiteet tulevat\nvahvemmiksi, jos Frédéric ei anna sydäntänsä muille, vaan he itse saavat\npitää hänen. Ja he ummistivat silmänsä, hymyilivät ja ajattelivat, että\nFrédéric oli juuri sellainen mies ja auttaja, jonka Gervais tarvitsi.\n\nMutta juuri kuin pöydän kattamiskysymys oli ratkaistu, alkoivat tammen\nalla hameet ja irralleen päästetyt hiukset liehua päivänpaisteessa.\n\n\"Kuulkaahan\", huusi Louise, \"ei ole yhtään ruusuja!\"\n\n\"Ei ole\", yhtyi puheesen Madeleine, \"ei ainoatakaan valkeaa ruusua!\"\n\n\"Ja me olemme etsineet kaikista ruusupensaista\", sanoi Marguerite. \"Ei\nainoatakaan valkeata ruusua, ainoastaan punaisia!\"\n\nKolmetoista, yksitoista ja yhdeksän vuotta. Vahvarakenteinen ja iloinen\nLouise näytti jo pieneltä naiselta. Hento, sievä Madeleine istui\ntuntikaudet uneksivana pianon ääressä. Marguerite, jolla oli liian iso\nnenä ja liian leveä suu, mutta komeat kultaiset hiukset, otti talvisin\nkäsiinsä palelevia lintuja lämmittääkseen niitä. Ja kaikki kolme, jotka\nolivat olleet keittiöpuutarhassa, jossa oli sekä kukkia että\nvihanneksia, tulivat juosten ja epätoivossa turhasta etsinnästään. Ei\nainoatakaan valkeaa ruusua häihin, se oli mitä suurinta kurjuutta! Mitä\nnyt morsiamelle annettaisiin? Mitä pantaisiin pöydälle?\n\nKolmen tytön jälessä tuli viidentoista vuotias Grégoire pilkallisen\nnäköisenä ja kädet taskuissa. Hän oli perheen kiusanhenki, aina valmis\nkeksimään ilkeitä juonia. Hänen terävä nenänsä ja ohuet huulensa\ntodistivat samalla kertaa tahdonlujuutta ja nopeaa ymmärrystä. Häntä\nnäytti huvittavan sisarten alakuloisuus, hän unohti omat asiansa ja\nhuusi kiusoittaakseen heitä:\n\n\"Minä tiedän, missä on valkeita ruusuja, ja ne ovatkin hyvin kauniita!\"\n\n\"Missä sitten?\" kysyi Mathieu.\n\n\"Myllyn luona. Siellä on kolme suurta ruusupensasta, jotka ovat aivan\ntäynnä valkeita ruusuja, ruusuja suuria kuin kaalinpäät.\"\n\nSitten punastui hän ja joutui hämilleen, kun isänsä katseli häntä\nankaran näköisenä ja sanoi:\n\n\"Mitä minä kuulen? Oletko sinä taaskin ollut myllyn luona? Minähän olen\nsen sinulta ankarasti kieltänyt. Ja sinun on taaskin täytynyt olla\nsiellä, kun tiedät, että siellä on valkeita ruusuja.\"\n\n\"En minä ole ollut, minä olen vaan katsonut muurin ylitse.\"\n\n\"Sinä olet ollut muurin päällä, sitä vielä puuttui. Sinä tahdot siis\nhankkia minulle ikävyyksiä Lepailleurein, noitten tyhmien ja ilkeäin\nihmisten puolelta. Sinulla on todellakin paholainen ruumiissasi.\"\n\nMutta sitä ei Grégoire sanonut, että hän oli siellä tavannut pienen,\nkolmentoista vuotiaan myllärin tyttären Thérèsen, tuon pikkusen\nvaaleanverisen tytön, joka näytti niin hauskalta punasine poskineen ja\njauhon tahraamine kasvoineen. Heidän leikkinsä olivat muuten vielä hyvin\nlapsellisia ja viattomia. Mutta siellä oli päärynäpuun alla ihana\npaikka, jossa voi puhella ja nauraa ja pitää oikein hauskaa.\n\n\"Kuuletko\", sanoi Mathieu, \"minä en salli sinun käydä siellä leikkimässä\nThérèsen kanssa. Se rakas lapsi on hyvin kiltti. Mutta se on talo, jonne\nsinä et saa mennä. Nyt he jo tappelevatkin keskenään, sen minä olen\nkuullut.\"\n\nSe oli totta. Kun Antonin oli luullut parantuneensa siitä inhoittavasta\ntaudista, josta Janvillen juorukellot olivat niin paljon puhuneet, oli\nhän alkanut ikävöidä Pariisiin, ja hän oli tehnyt kaikkensa päästäkseen\nsinne takaisin ja voidakseen alkaa uudestaan laiskan ja hurjastelevan\nelämänsä. Alussa oli Lepailleur tätä ankarasti vastustanut. Mutta mitä\ntekisi hän kotonakaan tuolla lurjuksella, jonka hän oli itse opettanut\nvihaamaan maata ja puolimädännyttä myllyä? Muuten oli äiti häntä\nvastaan; äiti ihaili vielä sokeasti poikaansa ja hänen suurta\nsivistystään ja oli aivan varma siitä, että poika tällä kertaa saa hyvän\npaikan. Ja isän oli täytynyt myöntyä; Antonin juhli nyt viimeisetkin\nvoimansa Pariisissa, jossa hän oli konttoristina eräällä kauppiaalla\nMailkadun varrella. Mutta kotiriidat tulivat pahaa pahemmiksi, varsinkin\nkun Lepailleur epäili vaimoaan siitä, että tämä varastelee voidakseen\nlähettää rahaa pojalleen. Yeusen sillalle voi väliin kuulla kirouksia ja\nkorvapuustien läimähdyksiä. Sielläkin oli tuhlattu voimaa ja turmeltu\nperheonni.\n\nMathieu jatkoi vihaisella äänellä:\n\n\"Noilla ihmisillä on kaikki, mitä he tarvitsevat ollakseen onnelliset!\nMitenkä kukaan voi olla niin tyhmä, että välttämättömästi tahtoo saada\nasiansa noin pahoinpäin. Heidän toivonsa, että heillä olisi ainoastaan\nyksi poika, jotta voisivat kerskailla tehneensä hänet herrasmieheksi, on\ntoteutunut kauniisti ja he ovat ihastuksissaan siitä nyt. Se on\nsamanlaista kuin hänen vihansa maahan, hänen tyhmä tapansa viljellä\nsitä, hänen itsepäisyytensä siinä, että antaa nummet, joita hän ei tahdo\nmyydä, olla viljelemättöminä; voiko tyhmempää ajatellakaan. Ja mylly\nsitten, jonka hän tyhmyydessään ja laiskuudessaan antaa mennä\nraunioiksi! Ennen oli hänellä ainakin yksi syy, hän sanoi, että kun\nviljaa tuskin viljelläänkään paikkakunnalla, ei talonpojilla ollut\nmitään jauhattamista. Mutta nyt on runsaasti viljaa; meidänkin tähtemme\nvoisi hän nyt hajoittaa vanhan myllynsä ja rakentaa sen sijaan\nkunnollisen höyrymyllyn. Ah, olisinpa minä hänen sijassansa, niin olisi\nsiellä nyt jo aivan uusi höyrymylly, ja se olisi yhdistettynä Janvillen\nrautatien asemaan haararadalla, joka ei tulisi kovinkaan kalliiksi.\"\n\nGrégoire kuunteli ja oli ihastuksissaan siitä, että tuuli oli kääntynyt\ntoisaalle, ja kun Marianne näki kolmen tyttärensä mielipahan siitä,\nett'ei ollut valkeita ruusuja, lohdutti hän heitä:\n\n\"Huomen aamulla poimimme me pöytään vähemmin punaiset ruusut, vaaleat,\nja siitä tulee oikein kaunista.\"\n\nSilloin rauhoittui Mathieukin ja sanoi iloisella äänellä:\n\n\"Poimikaa myös punaiset ruusut, kaikkein punaisimmat. Ne ovat elämän\nverta.\"\n\nMarianne ja Charlotte puhelivat vielä valmistuksista; silloin kuului\ntaaskin pienten jalkain askelia ruohostossa. Seitsenvuotias Nicolas tuli\ntaluttaen veljensä tytärtä Bertheä, pientä, kuuden vuotiasta naista. He\nsopivat erittäin hyvin yhteen. Tänään olivat he olleet talosilla sisällä\nhuoneessa Benjaminin ja Guillaumen kehdon ääressä; nämät molemmat pienet\npojat olivat olleet heidän lapsinaan. Mutta kun pienokaiset heräsivät,\nhuusivat he nälästä. Silloin olivat Nicolas ja Berthe pelästyneet ja\njuosseet noutamaan äitejä.\n\n\"Mamma!\" huusi Nicolas. \"Benjamin odottaa sinua. Hänen on jano.\"\n\n\"Mamma, mamma!\" sanoi Berthe. \"Guillaumen on jano, tule pian, hänen on\nkiire!\"\n\nMarianne ja Charlotte nauroivat. Huomiset häät oli saanut heidän\nunohtamaan pienet, rakkaat lemmikkinsä, ja he kiirehtivät sisään, sillä\nnyt olikin aika antaa pienokaisille rintaa.\n\nOi, millaiseksi helläksi ja sydämelliseksi juhlaksi muuttui huomispäivän\nhäät! Heitä oli pöydässä suuren tammen alla nurmella ainoastaan\nyksikolmatta henkeä, ja heidän ympärillään olivat suojaavat puut, niin\nettä he olivat kuin lehtimajassa. Koko perhe oli koossa, ensin kaikki\nChantebledissä asuvat, sitten Denis, jota saatiin harvemmin nähdä, sillä\nhänellä oli paljon työtä tehtaassa, sekä Ambroise ja hänen vaimonsa\nAndrée, joilla oli mukanaan pikku Léonce; hekin kävivät täällä harvoin,\nsillä Pariisin toimelias elämä kahlehti heitä. Oli iloista nähdä näitten\npesästään lentäneitten lintujen palaavan pesäänsä takaisin, nähdä heidät\nkokoontuvan täysilukuisina, vaikka elämä heidät aina hajoittaa. Muuten\nei siellä ollut muita kuin Beauchêne ja Constance, Séguin ja Valentine\nsekä luonnollisesti myöskin morsiamen äiti, rouva Desvignes. Kolme\npienokaista istui erityisen pöydän ääressä. Léonce, joka oli\nviidentoista kuukauden vanha ja oli äsken vieroitettu sekä molemmat\nrintalapset Benjamin ja Guillaume; ja jotta hekin voisivat olla mukana\njuhlassa, oli heidän kehtonsa sijoitettu erikoiseen paikkaan.\nTilaisuudessa oli siis läsnä kaksikymmentäneljä henkilöä eli kaksi\ntusinaa. Ruusuilla koristeltu pöytä tuoksuili viileässä varjossa ja\nkesän aurinko lähetti lehtien välistä sille runsaan kultasateen. Ihana\nheinäkuun taivas peitti koko seudun sinertävällä teltalla, joka ulottui\ntaivaanrannasta taivaanrantaan, ja Marthen valkea leninki, suurten ja\npienten tyttöjen vaaleat puvut ja nuoruuden ruusut poskilla olivat tämän\nvihannoivan, onnellisen sopukan kukkakoristeina. Syötiin mitä\nrattoisamman mielialan vallitessa ja juotiin morsiusparin ja kaikkein\nläsnä olevain malja.\n\nSillä aikaa kuin palvelijattaret korjasivat ruokia pöydältä, tahtoi\nSéguin, joka oli olevinaan huvitettu hevossiitoksesta, että Mathieu\nnäyttäisi hänelle tallinsa. Séguin ei ollut koko aamiaisten aikana\npuhunut muusta kuin hevosista, hän tahtoi ennen kaikkea nähdä muutamia\ntyöhevosia, joita isäntä oli kehunut hyvin väkeviksi. Ja hän kehoitti\nBeauchênen tulemaan mukaan. Constance ja Valentine, joilla ei ollut\nmuutakaan tekemistä, lähtivät heidän mukanaan ja jättivät muut puun\nalle.\n\nNavetta ja talli olivat oikealla puolella. Mutta sinne täytyi mennä\npihan kautta, josta näkyi koko maatila. Pihalle seisahduttiin äkkiä\nihailemaan, sillä niin suurelta näytti tämä täydelliseksi kehittynyt\nviljelys auringon valossa. He olivat nähneet tämän maan ainoastaan\npensaikkona, kuivaneena, hedelmättömänä, ja nyt saivat he nähdä sen\naaltoilevana viljamerenä. Tuolla ylhäällä, soisessa ylämaassa, oli\nsellainen hedelmällisyys vallalla sinne vuosisatojen kuluessa\nkokoontuneen ruokamullan vuoksi, ett'ei siellä vielä ollut tarvinnut\nkäyttää lanta-aineita. Oikealla ja vasemmalla olivat entiset\nhiekkanummet, mutta ne olivat nyt viheriät ja niitten hedelmällisyys\nlisääntyi ehtimiseen runsaasta kastelusta. Etäällä olevat metsätkin,\njotka olivat hyvästi hoidetut ja saivat tarpeeksi ilmaa\naukkopaikoistaan, näyttivät kuohuvan mahlasta aivankuin kymmenkertainen\nelämä niitten ympärillä olisi lisännyt niitten omaa elinvoimaa.\n\nSyntyi pitkällöinen hiljaisuus. Séguin sanoi ainoastaan kuivasti\nnauraen, ja hänen naurunsa oli hänen oman köyhtymisensä tähden muuttunut\nkatkeraksi:\n\n\"Te olette tehnyt hyvän kaupan. Tätä minä en olisi koskaan uskonut.\"\n\nSitten jatkoivat he matkaansa. Mutta tallissa ja navetassa tuntui\nelinvoima yhä suuremmalta. Täällä oli niin paljon kaikenlaisia\nkotieläimiä, että arkki tuli joka vuosi ahtaaksi, ja oli pakko laittaa\nuusia hakoja ja uusia rakennuksia. Täälläkin näkyivät ehtymättömän,\nvalloittavan hedelmällisyyden rikkaudet.\n\nTallissa ihaili Séguin suuresti väkeviä työhevosia. Sitten alkoi hän\npuhua hevossiitoksesta käyttäen paljon ammattitermejä, hän kertoili\neräästä ystävästään, joka erityisen ristisiitoksen avulla saavutti\nerinomaisia tuloksia. Ja viitaten siihen aineesen, josta heillä usein\noli ollut puhetta, sanoi hän:\n\n\"Niin, kun on kysymys eläimistä, hyväksyn minä sen periaatteen, että\n'lisääntykää ja täyttäkää maa'.\"\n\nValentine ja Constance olivat ääneti ja tunsivat vastenmielisyyttä koko\ntätä elämän mehukasta kuohumista vastaan; kun he sitten hitaasti\nkävelivät takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, alkoi Séguin\nmoittia nykyistä vuosisataa ja ryhtyi suorastaan puhumaan vanhoista\nperiaatteistaan. Ehkä joku salaperäinen, kateellinen viha pakoitti hänen\npanemaan vastalauseensa tätä elämän riemulaulua vastaan, joka\nkaikkialla kaikui hänen ympärillään. Kansan väheneminen, niin, se ei\ntapahtunut kylliksi nopeaan. Tuo Pariisi, joka tahtoi kuolla, vaati\ntähän tarkoitukseen todellakin riittävästi aikaa. Mutta hän huomasi\nkuitenkin muutamia hyviäkin merkkejä, sillä taantumus oli vallalla\nkaikkialla, tieteellisellä alalla, politiikassa vieläpä kirjallisuuden\nja taiteenkin alalla. Vapaus oli kuollut. Kansanvaltaisuus oli\nkiihoittanut kunnianhimoa, ja sytyttänyt luokkataistelun vallasta, ja\ntästä johtuisi yhteiskunnan pikainen perikato. Ainoastaan roskaväki,\nköyhät ja alempiarvoiset, hankkivat nyt enään lapsia maailmaan. Mitä\ntaas tuli valiojoukkoon, sivistyneisiin ja rikkaisiin, niin saivat he\nyhä harvemmin lapsia, niin että ennen lopullista häviötä voi toivoa\nolevan jotenkin siedettävän sivistyksen, jolloin löytyisi pieni, valittu\nseura, muutamia harvoja miehiä ja naisia, jotka ovat ennättäneet\nhienostumisen äärimmäiselle rajalle ja elävät ainoastaan hyvistä\ntuoksuista. Mutta itse oli hän varma siitä, ett'ei koskaan näe tätä\naikakautta, se tulee liian hitaasti.\n\n\"Jos ainakin kristinusko palaisi alkuperäiseen muotoonsa ja tuomitsisi\nnaisen saastaiseksi, perkeleelliseksi ja onnettomuutta tuottavaksi, niin\nsilloin voisi elää hurskasta elämää erämaissa ja silloin loppuisi\nmaailma paljoa pikemmin. Mutta varsinkin suututtaa minua poliitillinen\nkatoolilaisuus, joka saadakseen itse elää sallii avioliittoa ja\nkehoittaa ihmisiä sillä tavalla tuohon häpeälliseen rikokseen, lasten\nsiittämiseen. Ja vaikka minä itse olen tehnyt syntiä, vaikka minä itse\nolen saattanut onnettomia olentoja maailmaan, on minulla Jumalan kiitos\nkuitenkin se ihana usko, että lapseni sovittavat minun vikani jäämällä\nitse hedelmättömiksi. Gaston sanoo, ett'ei hän mene ikinä naimisiin,\nettä upseerilla ei saa olla muuta morsianta kuin miekkansa, ja Lucien\npuolesta olen minä rauhassa siitä asti kuin hän rupesi nunnaksi P.\nUrsulan luostariin. Minun sukuni on kuollut ja se on minun iloni.\"\n\nMathieu kuunteli hymyillen. Hän tunsi tuon kirjallisen pessimismin.\nEnnen olivat sellaiset puheet --sivistyksen taistelusta syntyväisyyttä\nvastaan, sivistyneitten verrattain pienestä hedelmällisyydestä --\nsaaneet hänen horjumaan. Mutta siitä asti kuin hän oli alkanut taistella\nomaistensa puolesta, oli itse työn ilo muuttunut hänen uskonnokseen ja\nvarmuudeksi siitä, että hän oli oikeassa. Ja nyt sanoikin hän vaan\nhieman ilkkuvalla äänellä:\n\n\"Entäs Andrée sitten ja hänen pieni Léoncensa?\"\n\n\"Äh, Andrée...!\" vastasi Séguin ja teki liikkeen aivankuin Andréeta ei\notettaisi lukuun, aivankuin hän ei olisi hänen tyttärensä.\n\nValentine seisahtui ja katseli pitkään miestään. Siitä asti kuin he\nolivat kumpikin eläneet omaa elämäänsä eikä heillä ollut mitään\nyhteistä, ei Valentine enään alistunut kärsimään hänen järjetöntä\nraakuuttaan ja hänen vanhaa mustasukkaisuuttaan. Ja heidän nykyisissä\nvaikeissa taloudellisissa oloissaan oli Valentinella keinoja, joilla hän\nvoi pitää miestään kurissa: miehensä pelko eräitten liikeasiainsa\nsuhteen.\n\n\"Niin\", myönsi Séguin, \"meillähän on kyllä Andrée, mutta tyttöjä ei\noteta lukuun.\"\n\nHe lähtivät taas liikkeelle. Beauchêne, joka tähän asti oli vaan\npuhkaillut ja pureksinut sikaariaan, varsinkin kun hänen omat surulliset\nasiansa vaativat jonkinlaista varovaisuutta, kun tästä seikasta oli\nkysymys, ei voinut enään olla ääneti, hän unohti kaikki ja alkoi puhua\nlapsellisella varmuudella:\n\n\"Minulla ei ole Séguinin mielipiteitä. Mutta hän lausuu joka tapauksessa\nhyvin sattuvia mielipiteitä. Ette voi aavistaakaan, miten tuo\nsyntyväisyyskysymys huvittaa minua. Minä voin sanoa tuntevani tämän\nkysymyksen perinpohjin. Selvää on, että Mathieu oli oikeassa, ei kellään\nole oikeutta saattaa lapsia maailmaan kuinka paljon tahansa, ell'ei voi\nniitä elättää. Jos köyhät kuolevat nälkään, niin on se heidän oma\nasiansa eikä meidän, sillä emmehän me hanki lapsia heidän vaimoilleen.\"\n\nJa hän nauraa hohotti sekä luki ulkoa vanhan, tavallisen esitelmänsä\ntästä kysymyksestä. Ainoastaan johtavilla kansanluokilla oli ymmärrystä\nolla pidättäväisiä. Mikään maa ei voi tuottaa elatusvaroja enempää kuin\nmäärätyn määrän, ja asukasluvun täytyy siis myöskin olla rajoitettu. Ja\nkaikki kurjuus oli seurauksena siitä, että köyhillä oli liian paljon\nlapsia. Syytetään omaisuuden epätasaista jakoa, mutta hulluutta on\ntoivoa sellaista pilventakaista yhteiskuntaa, jossa ei enään olisi\nisäntiä vaan ainoastaan veljiä, tasa-arvoisia työmiehiä, jotka\njakaisivat keskenään yhteisen onnen aivankuin nimipäiväkakun. Vika oli\naivan varmaan köyhäin ajattelemattomuudessa, mutta samalla hän raa'an\navomielisesti antoi työnantajille oikeuden käyttää hyväkseen tätä liian\nsuurta syntyväisyyttä, jotta saataisiin halvempaan hintaan työmiehiä.\n\nHänen puheensa viehätti häntä siihen määrään, että hän aivan unohti\npuhuvansa omista asioistaan.\n\n\"Ihmiset sanovat, ett'emme me ole isänmaan ystäviä siitä syystä, kun\nmeillä ei ole kokonaista laumaa nälkiintyneitä penikoita perässämme.\nMutta tuollainen puhe on yksinkertaista; jokainen palvelee omalla\ntavallaan isänmaataan. Köyhät antavat isänmaalle sotamiehiä, me taas\nrahaa, teollisuutemme ja kauppamme tuloksia. Muuten jokainenhan itse\nparahiten tietää, mikä hänelle parahiten sopii. Kaunis voitto olisi\nisänmaalle siitä, että me tekisimme itsemme varattomiksi hankkimalla\nlapsia, jotka estäisivät rikastumisemme ja hävittäisivät kuolemamme\njälkeen työmme hedelmät jakamalla ne! Nykyisten lakien ja tapojen\nollessa voimassa ei voi eheästä omaisuudesta puhuakaan, ell'ei ole\nainoastaan yksi poika. Niin, siinä juuri on ainoa viisas ja mahdollinen\ntie onneen!\"\n\nSyntyi tuskallinen hiljaisuus, kaikki olivat ääneti ja hämillään.\nBeauchêne ylvästeli, luuli saaneen muut uskomaan ajatuksiaan.\n\n\"Minä esimerkiksi...\"\n\nConstance keskeytti hänet. Hän oli ensin kulkenut pää kumarassa miehensä\nsaarnatessa, sillä hän tunsi häpeävänsä ja hänen tappionsa tuntui\nvieläkin musertavammalta. Nyt kohotti hän päänsä, ja hänen kasvojaan\npitkin vieri alas kaksi suurta kyyneltä.\n\n\"Alexandre!\"\n\n\"Mitä nyt, rakas ystäväni?\"\n\nBeauchêne ei vielä ymmärtänyt. Mutta kun hän näki Constancen itkevän,\njoutui hänkin hämilleen. Hän katsahti toisiin, mutta tahtoi kuitenkin\nsanoa viimeisen sanan.\n\n\"Niin kyllä, meidän poikaparkamme ... mutta yksityiset tapaukset eivät\nkumoa sääntöä, periaate on aina periaate.\"\n\nTaas syntyi painostava hiljaisuus; muuten oli seurue jo saapunut\nnurmelle, johon muut perheen jäsenet olivat jääneet. Mathieun mieleen\noli johtunut Morange, joka myöskin oli kutsuttu häihin, mutta joka oli\nkieltäytynyt, aivankuin olisi pelännyt toisten iloa; ehkä ei hän\ntahtonut senkään tähden matkustaa, että pelkäsi vieraitten tunkeutuvan\npyhättöönsä. Olisiko Morangekin pysynyt vanhoissa periaatteissaan,\nolisiko hänkin puolustanut yksilapsijärjestelmää, tuota inhoittavaa\nitsekästä ajatusta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja tyttären? Mathieu\noli näkevinään Morangen kalpeat kasvot ja pystyiset silmät, joista\nmielipuolisuus tirkisteli. Mutta tuo pöyristyttävä näkö katosi, nurmikko\nnäkyi taas iloisessa päivänpaisteessa ja puitten ympäröimänä muodosti se\nsellaisen terveyden, onnen ja riemuitsevan kauneuden taulun, että\nMathieu katkaisi kolkon äänettömyyden ja huudahti melkein itsekään sitä\ntahtomatta:\n\n\"Katsokaa, katsokaa! Eikö tuo ole virkistävää, eikö tuo ole ihanaa,\nkaikki nuo rakastavat naiset ja lapset keskellä vihannuutta! Tämä\npitäisi maalata, jotta ihmiset saisivat siitä oppia, miten elämä on\ntervettä ja ihanaa!\"\n\nSillä aikaa kuin Beauchênet ja Séguinit olivat tallissa, ei nurmikolla\noltu aikaa turhaan kulutettu. Ensin oli jaettu ruokalistat, joille\nCharlotte oli maalannut hienoja akvarelleja. Ja palvelijattarien\nkorjatessa ruokia pöydältä, oli Grégoirella ollut suuri onni, hän oli\nantanut morsiamelle suurista, ihanista valkeista ruusuista tehdyn\nkukkavihon, joka tähän asti oli ollut piilossa pensastossa. Hän oli\nluultavasti odottanut sitä, että isä poistuisi. Ne olivat myllyn\nruusuja, hän oli luultavasti ryöstänyt ruusut yhdessä Thérèsen kanssa\nsiellä olevista ruusupensaista. Marianne, joka ymmärsi, kuinka suuren\nrikoksen hän oli tehnyt, aikoi torua. Mutta todellakin olivat ne\nkomeita, valkeita ruusuja ja niinkuin Grégoire oli sanonutkin, suuria\nkuin kaalinpäät.\n\n\"Ne ovat liian kauniita\", sanoi poika sitten varmalla äänenpainolla,\n\"pappa ei sano niistä mitään.\"\n\nBenjamin ja Guillaume, jotka olivat heränneet, huusivat nälästä. Oli\naivankuin joku olisi sanonut, nyt on heidän vuoronsa. Koska toiset\nolivat syöneet aamiaista suuren pöydän ääressä niin hyvällä\nruokahalulla, niin oli aivan oikeuden mukaista, että ruokaa tarjoiltiin\nmyöskin pienen pöydän vieraille. Ja koska nyt oltiin perheen kesken,\nniin voi se tapahtua aivan luonnollisesti, häikäilemättä. Marianne\nistahti suuren tammen siimekseen, otti Benjaminin polvilleen, aukasi\nleninkinsä rinnan ja antoi pojan imeä; hänen oikealle puolelleen istahti\nCharlotte ja noudatti yhtä häikäilemättä hänen esimerkkiään. Vasemmalle\npuolen istahti Andrée pikku Léonce sylissään; poika oli tosin jo\nvieroitettu kahdeksan päivää sitten, mutta hän viihtyi niin hyvin\nlämpimällä rinnalla, josta hän tähän asti oli elänyt. Puhuttiin\nimettämisestä. Ambroise kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut\nvakuutettuna siitä, että hän ei voi imettää, että hänellä ei olisi\nmaitoa; jos Ambroise ei olisi kehoittanut, ei hän edes olisi\nyrittänytkään. Mutta maitoa oli ollut, ja hän oli aivan mainiosti\nimettänyt. Siihen vaadittiin vaan hyvää tahtoa.\n\n\"Se on totta\", sanoi Andrée nauraen. \"Minua imettäminen ihan\nkauhistutti, kaikki minun ystävättäreni sanoivat, että se on mahdotonta.\nEnsin tuntui se minusta vaikealta, mutta nyt minä olen niin iloinen\nsiitä, että tein sen!\"\n\nJa hän antoi Léoncelle perinpohjaisen suutelon. Nyt lausui morsian,\nMarthe, epähuomiosta muutamia sanoja, jotka herättivät yleisen riemun.\n\n\"Kuuletko sinä, mamma! Minä en ole niin voimakas kuin sisareni\nCharlotte, joka jo imettää kolmatta lastaan. Mutta se ei tee mitään,\nminä tulen kuitenkin imettämään.\"\n\nParhaan naurun aikana, joka tuli sitäkin iloisemmaksi, kun nähtiin,\nmiten Marthe punastui, tulivat Beauchênet ja Séguinit takaisin Mathieun\nkanssa. He pysähtyivät tuon kauniin näytelmän hurmaamina. Suurten\npuitten piirittäminä, patriarkallisen tammen alla, istui koko perhe\naivankuin saman maan synnyttämänä kuin puutkin, siinä istui perhe\nrehevässä ruohostossa iloitsevana, voimakkaana ja kauniina. Gervais ja\nClaire, jotka aina puuhailivat jotakin, olivat Frédéricille avuliaina\npalvelijattarien kiirehtimisessä, sillä he eivät näyttäneet koskaan\nsaavan ruokia pöydältä ja kahvia esille. Nuo kolme pikku tyttöä ja\nheidän hovipoikansa Grégoire keksivät uuden koristuksen kahvipöytää\nvarten, ja he olivat kaikki neljä peittyneinä kukkiin, veripunaisiin ja\nvaaleisiin ruusuihin. Muutamia askelia taampana keskustelivat keskenään\nvastanaineet, Denis ja Marthe, ja rouva Desvignes kuunteli ääneti heitä\nja hymyili sanomattoman lempeästi. Keskessä istui Marianne ja antoi\nrintaa kahdennelletoista lapselleen, hän oli vielä kukoistavan nuori,\nhymyili Benjaminille, joka imi ahnaasti, ja samoin hymyili hän tämän\nedelliselle lapselle, Nicolakselle, joka istui hänen toisella\npolvellaan, sillä poika tahtoi mustasukkaisena pitää tämän paikan\nitseään varten. Mariannen molempain poikain vaimot näyttivät olevan\nuusia painoksia hänestä itsestä, Andrée vasemmalla puolella leikitellen\nLéoncen ja Ambroisen kanssa, Charlotte oikealla puolen molempain\nlastensa kanssa, Guillaume rinnalla ja Berthe puoleksi hänen hameittensa\npeitossa. Usko elämään oli siellä puhjennut äärettömän onnen ja\nrikkauden kukkaan, siinä esiintyi iloisen hedelmällisyyden\njumalallisuus.\n\nSéguin kääntyi Marianneen ja sanoi leikillisesti:\n\n\"Tuo pieni herra on siis neljästoista, jota te imetätte?\"\n\nMarianne purskahti nauruun.\n\n\"Älkää tehkö pilaa! Minullahan on ollut kaksi kertaa keskoset. Minä olen\nimettänyt kahtatoista, se on oikea luku.\"\n\nBeauchêne, joka taas oli saanut takaisin varmuutensa, lausui:\n\n\"Siis tusinaa! Se on järjetöntä!\"\n\n\"Samaa mieltä olen minäkin\", sanoi Mathieu nauraen. \"Ell'ei se ole aivan\njärjetöntäkään, niin on se ainakin säännötöntä. Kun vaimoni ja minä\nolemme yksinämme, niin tunnustamme me toisillemme, että olemme menneet\nhieman liian pitkälle. Me emme kuitenkaan tahdo, että kaikkein pitäisi\nseurata meidän esimerkkiämme ... emme suinkaan! Mutta meidän aikanamme\nvoi aivan hyvin mennä kohtuuden rajain ulkopuolelle. Liian paljon on\ntuskin tarpeeksikaan. Niin, me olemme näyttäneet liiankin hyvää\nesimerkkiä, mutta maatamme voisi onnitella siitä, jos meidän hulluutemme\njoskus muuttuisi tarttuvaksi. Ainoastaan yhtä asiaa täytyy tässä pelätä,\nja se on sitä, että ihmiset ovat liian viisaita ja ajattelevia.\"\n\nMarianne kuunteli yhä hymyillen, mutta kyyneleet tulivat hänen\nsilmiinsä. Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä\nvielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki\nlapsensa kokoontuneina ympärilleen.\n\n\"Niin\", mutisi hän, \"niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on\nvaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä.\"\n\nTässä äidin muistutuksessa tuosta pienestä, rauhallisesta Janvillen\nhautausmaasta ja perhehaudasta, jossa kaikki lapset toivoivat kerran\nsaavansa vieretysten levätä, niin siinä ei ollut mitään peloittavaa, se\noli kuin suloinen lupaus hääilon vallitessa. Molempain vainajain rakas\nmuisto eli vielä, ja kaikki muuttuivat hellän vakaviksi keskellä\niloaankin, vaikka haava jo oli parantunutkin. Sillä eihän voinut\najatellakaan elämää ilman kuolemaa. Jokaisen täytyisi suorittaa elämänsä\ntyö, ja kun päivätyö on loppu, niin saa hän yhdistyä vanhempiin\nikuisessa unessa, joka tekee kaikki ihmiset veljiksi.\n\nMutta kun Mathieu kuuli Beauchênen ja Séguinin laskevan leikkiä, tuli\nkokonainen sanavirta hänen huulilleen, hän olisi tahtonut vastata, tehdä\npuolestaan pilkkaa heidän vääristä periaatteistaan, joita he\ntappioistaan huolimatta vieläkin rohkenivat puolustaa. Heidän pelkonsa\nsiitä, että maa tulisi liian tiheään asutuksi, että liian suuri paljous\nelämää saisi aikaan nälänhädän, eikö se ollut hullutusta? Piti\nainoastaan tehdä niinkuin hänkin oli tehnyt, piti hankkia välttämättömät\nelintarpeet joka kerta kuin hankittiin uusi lapsikin maailmaan; hänen\nteki mielensä näyttää Chanteblediä, omaa työalaansa, jossa vilja\nlainehti päivänpaisteessa sitä mukaa kuin lapsia syntyi. Hänen lapsiaan\nei ainakaan saisi syyttää siitä, että he syövät toisten osuuden, koska\njokainen heistä on syntynyt oma leipä mukanaan. Miljoonia uusia ihmisiä\nvoisi syntyä, maa oli suuri, enemmän kuin kaksi kolmatta osaa oli vielä\nviljelemättä, kylvämättä, siinä oli vielä ääretön hedelmällisyys,\njoka riittäisi äärettömän suurelle ihmiskunnalle. Ja eikö kaikki\nsivistys, kaikki edistykset olleet syntyneet kansanjoukkojen\npakoituksesta? Ainoastaan köyhien ajattelemattomuus oli pakoittanut\nvallankumoukselliset kansanainekset valloittamaan totuuden, oikeuden ja\nonnen. Ihmisvirta pusertaa joka päivä esiin enemmän hyvyyttä, enemmän\noikeutta, rikkauksien loogillisen jaon oikeudenmukaisten lakien mukaan,\njotka järjestävät yleisen työn. Ja jos oli totta, että sivistys on liian\nsuuren syntyväisyyden estäjä, niin tämä seikka juuri antaa aihetta\ntoivomaan lopullista tasapainoa kaukana tulevaisuudessa, jolloin\ntäydellisesti asutussa maassa elämä on tarpeeksi vakaantunut, jotta\nihmiset voivat elää jumalallisessa koskemattomuudessa. Mutta tämä koski\nvaan tulevaisuutta; nykyhetken velvollisuus oli luoda kansat uusiksi,\nsuurentaa alituisesti niitä ja odottaa ihmiskunnan veljesliiton\nsolmiamista. Siinä suhteessa oli hän itse ja Marianne antaneet hyvän\nesimerkin, he olivat antaneet esimerkin, mitenkä ajatusten tavoista,\nsiveydestä ja kauneudesta pitäisi muuttua.\n\nMathieu aukasi jo suunsa. Mutta äkkiä huomasi hän, miten tarpeetonta\nkeskustelu on tuon ihailtavan taulun ääressä, jossa äitiä ympäröitsevät\nkaikki hänen kukoistavat, voimakkaat lapsensa, ja hän itse vielä imettää\nyhtä heistä sen suuren tammen alla, jonka hän itse on istuttanut. Hän\ntyöskenteli yhä suuressa elämän tehtävässään, joka oli jatkamista ja\nluomista rajattomiin asti. Hän oli itse korkein kauneus.\n\nJa Mathieu voi keksiä ainoastaan yhden asian, joka oli hyödyllinen ja\ntyydyttävä, ja se oli se, että hän suuteli koko hääjoukon läsnä ollessa\nkelpo tavalla vaimoaan.\n\n\"Rakas vaimoni, sinä olet kaunein ja sinä olet myös paras. Jospa kaikki\ntekisivät niinkuin sinä!\"\n\nMarianne vastasi tunteellisesti hänen suuteloihinsa, ja nyt puhkesi\nilmoille iloisen naurun myrsky. He olivat kaksi sankaria, jotka olivat\nviettäneet elämänsä suuremmoisissa sankaritöissä, ja siitä saivat he\nkiittää uskoaan elämään, toimeliaisuuttaan ja kykyään rakastamaan. Ja\nvihdoinkin ymmärsi Constancekin tämän, hän ymmärsi hedelmällisyyden\nvalloittavan voiman, hän näki jo Fromentit herroina tehtaassa Denisin\nkautta, herroina Séguinin talossa Ambroisen kautta, herroina koko\npaikkakunnalla muitten lastensa kautta. Niin se on, monilukuiset\nvoittavat. Ja sen hellyyden hivuttamana, jota hän ei enään voisi saada\ntyydytetyksi, tappionsa katkeruuden runtelemana, mutta toivoen vielä\njotakin hirveätä kostoa, kääntyi hän poispäin salatakseen kahta suurta,\nkatkeraa kyyneltä, hän, joka muuten ei koskaan itkenyt.\n\nBenjamin ja Guillaume imivät yhä. Jos olisi naurettu vähemmän, niin\nolisi kuultu maidon lorina tuossa pienessä mahlan mahtavan virran\nputkessa, ja tämä mahla sai maan paisumaan ja korkeat puut vavahtelemaan\nheinäkuun auringon voimakkaassa paisteessa. Joka taholta kokosi\nhedelmällinen elämä joukottain siemeniä, se loi, siitti, elätti. Ja\nelämän ikuisen työn tähden juoksi ikuinen maitovirta läpi maailman.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA\n\n\n\n\nI\n\n\nEräänä sunnuntain aamuna istuivat Norine ja Cécile pyhäpäivästä\nhuolimatta kumpikin omalla puolellaan pientä yhteistä pöytäänsä ja he\nliimailivat kartonkejaan, sillä joulukiireet olivat jo alkaneet. Silloin\nsaapui eräs vieras, joka sai tytöt kalpenemaan hämmästyksestä ja\nkauhusta.\n\nTähän asti oli heidän elämänsä kulunut huomaamattomassa rauhassa, eikä\nheillä ollut muita huolia kuin miten saisivat tulonsa ja menonsa\nsopimaan yhteen ja säästetyksi vuokrarahat. Kahdeksan vuotta olivat he\nasuneet Fédérationkadun varrella, lähellä Marskenttää, suuressa,\nvaloisassa huoneessa, jonka somuudesta he kovin ylpeilivät. Norinen\npoika oli kasvanut molempain äitiensä turvissa ja molemmat he olivat\nyhtä hellät hänelle; vihdoin alkoi poika sekaantua äiti Norinen ja äiti\nCécilen suhteen, hän tuskin tiesi, kumpi heistä oli hänen äitinsä. Ja\nnämät äidit elivät ja tekivät työtä ainoastaan tätä poikaa varten.\nNorine oli vielä neljänkymmenen ijässä kaunis, hänen myöhään herännyt\näidinrakkautensa oli pelastanut hänet, ja Cécile näytti kolmenkymmenen\nvuotiaana vielä pieneltä tytöltä ja hän rakasti Norinen poikaa sillä\nintohimoisella hellyydellä, jota hän ei voinut uhrata omalle lapselleen.\n\nKello kymmenen aikaan naputettiin kaksi kertaa kovasti ovelle. Kun he\navasivat oven, tuli sisään lyhyenläntä, noin kahdeksantoista vuotias\nnuorukainen. Hän oli tummaverinen, kasvot leveät, leuat suuret ja silmät\nvaalean harmaat. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki ja päässä\nmusta lakki, joka paljosta käyttämisestä oli muuttunut ruskeanväriseksi.\n\n\"Anteeksi\", sanoi hän, \"asuvatko tässä sisaret Moineaud, jotka ovat\nkartongityöntekijöitä?\"\n\nNorine, joka seisoi siinä ja katseli häntä, tunsi äkkiä\nvastenmielisyyttä tuota poikaa kohtaan. Hänen sydäntänsä kouristi,\naivankuin häntä olisi uhattu. Hän oli varmaankin joskus ennen nähnyt nuo\nkasvot, mutta hän ei muistanut milloin. Tuntui siltä kuin joku vanha\nvaara olisi palannut takaisin uhkaavampana kuin ennen ja kuin koko hänen\nelämänsä olisi vaarassa.\n\n\"Kyllä he täällä asuvat\", vastasi hän.\n\nTuo nuori mies ei näyttänyt pitävän kiirettä, hän katseli ympärilleen\nhuoneessa. Hän oli luultavasti odottanut näkevänsä täällä suurempaa\nvarallisuutta, sillä hänen kasvoinsa ilme muuttui nyt hieman. Sitten\nsattui hänen katseensa pikku poikaan, joka oli lukemassa ja vilkaisi nyt\nvieraasen. Ja vieras päätti tarkastelunsa vilkaisemalla sivumennen\ntuohon toiseen naiseen, joka seisoi siinä pienenä ja hentona ja katseli\nlevottoman näköisenä tulijaa.\n\n\"Tämän huoneen pitikin olla neljännessä kerroksessa vasemmalla\", sanoi\nhän. \"Mutta minä pelkäsin kuitenkin eksyväni, sillä asiaani en minä voi\nsanoa kelle tahansa. Ei ole helppoa ilmaista sitä, ja minä olenkin sitä\npaljon ajatellut, ennenkuin päätin tulla tänne.\"\n\nHän venytteli sanojaan, katseli herkeämättä Norinea tultuaan\nvakuutetuksi siitä, että tuo toinen nainen oli liian nuori ollakseen se,\njota hän etsi. Se yhä kasvava tuska, josta vieras näki Norinen\nvavahtelevan, Norinen selvästi näkyvä muistinsa jännittäminen, sai\nvieraan yhä pitkittämään kidutustaan. Vihdoin teki hän päätöksensä:\n\n\"Minä olen se lapsi, joka annettiin täysihoitoon Rougemontiin, minun\nnimeni on Alexandre Honoré.\"\n\nHänen ei tarvinnut sanoa muuta. Norinen koko ruumis alkoi vavahdella,\nhän pani kätensä ristiin ja kalpeni. Suuri Jumala, Beauchêne! Hän oli\nniin Beauchênen näköinen -- petolinnun silmät, suuri leuka --että Norine\nihmetteli, ett'ei hän heti ensi näkemältä ollut huutanut hänen nimeään.\nJa Norinen polvet tulivat voimattomiksi, hänen täytyi istuutua.\n\n\"Te olette siis se, jota etsin\", sanoi Alexandre aivan levollisesti.\n\nKun Norine yhä vapisi voimatta lausua sanaakaan, ja kauhu ja epätoivo\nkuristivat häntä kurkusta, tunsi Alexandre tarvetta ruveta hieman\nlohduttelemaan.\n\n\"Älkää noin pelästykö, ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä\nmitään, minun tarkoitukseni ei ollut tuottaa teille ikävyyksiä. Mutta\nkun minä vihdoinkin sain tietää, missä te olette, tuntui minusta\nhauskalta tutustua teihin, sehän on aivan luonnollista. Minä ajattelin,\nettä teistäkin olisi hauskaa nähdä minut. Ja muuten ovat asiat siten,\nettä minä en ole juuri varoissakaan. Siitä on pian kolme vuotta, kun\nminä olin niin tyhmä, että palasin Pariisiin, jossa saan vaan kärsiä\nnälkää. Niinä päivinä, jolloin en ole saanut aamiaista, on minua\nhaluttanut etsiä vanhempiani, jotka ovat heittäneet minun kadulle, mutta\njotka eivät kuitenkaan liene niin kovasydämisiä, että kieltävät\npojaltaan ruoka-aterian.\"\n\nKyyneleet tulivat Norinen silmiin. Se oli kurjuuden huippu, että tuo\npoika oli tullut takaisin, tuo pelkoa herättävä heittiö, joka syytti\nhäntä ja sanoi olevansa nälissään. Suuttuneena siitä, ett'ei voinut\nviekoitella Norinelta muuta kuin kyyneleitä, kääntyi hän Cécileen:\n\n\"Minä tiedän, että te olette hänen sisarensa. Sanokaa hänelle, että hän\ntekee siinä tyhmästi, että noin pelkää. En minä aijo murhata häntä. On\nhauskaa nähdä, miten iloinen hän on, kun saa taas nähdä minun. Minähän\nen nosta mitään melua, minä en ole sanonut sanaakaan portinvartijalle\ntuolla alhaalla, sen voin vaikka vannoa.\"\n\nKun Cécile sanaakaan vastaamatta nousi ylös ja meni Norinen luokse,\nalkoi Alexandre taaskin katsella poikaa, joka myöskin pelästyi\nnähdessään molempain äitiensä surun.\n\n\"Vai niin, tuo poika on minun veljeni?\"\n\nÄkkiä asettui Norine hänen ja lapsen väliin. Hänestä tuntui kuin katto\nolisi ollut romahtamaisillaan alas. Hän ei tahtonut olla\nepäystävällinen, hän toivoi voivansa sanoa edes muutamia ystävällisiä\nsanoja. Mutta hän menetti kuitenkin tykkänään mielenmalttinsa, hän\njoutui aivan suunniltaan, koko hänen sydämensä kuohui uhkaa ja\nvihamielisyyttä.\n\n\"Minä en sitä ihmettelekään, että tulitte tänne ... mutta se on niin\nikävää ... enkä minä mitään sille voi! Näin monen vuoden kuluttua ... me\nemme tunne toisiamme, eikä meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. Ja\nmuuten, minä en ole rikas, sen te kyllä näette.\"\n\nAlexandre vilkasi vieläkin kerran huonetta.\n\n\"Minä näen sen. Ja minun isäni ... ettekö voi sanoa minulle hänen\nnimeään?\"\n\nNorine hämmästyi ja kalpeni vielä enemmän, kun Alexandre jatkoi\npuhettaan:\n\n\"Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa\nhänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää\nlastaan kadulle tällä tavalla.\"\n\nNorine näki äkkiä edessään koko menneisyyden, Beauchênen, tehtaan, ukko\nMoineaudin, joka äskettäin oli jättänyt tehtaan, kivulloisena,\njotavastoin hänen poikansa Victor työskenteli siellä vielä. Ja hän tuli\nvaistomaisesti varovaiseksi ajatellessaan, että jos hän lausuu\nBeauchênen nimen, joutuisi koko hänen onnellinen elämänsä karille\nniitten uusien olosuhteitten tähden, jotka silloin syntyisivät. Ja\nNorinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan\npäähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään\najatuksen.\n\n\"Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena.\"\n\nAlexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista\nmitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin\nvarmalla äänellä. Hän teki ainoastaan liikkeen, joka ilmaisi hänen\nsuuttumustaan siitä, että hänen toiveensa olivat rauenneet.\n\n\"Sitten saan minä kuolla nälkään!\"\n\nNorine toivoi ainoastaan, että hän lähtisi, että hän ei enään\nläsnäolollaan kiusaisi häntä, sillä hänen verta vuotava sydän parkansa\noli täynnä omantunnon vaivoja, sääliä ja kauhua. Hän aukasi laatikon,\notti sieltä kymmenen frankia, joita säästääkseen hän oli tarvinnut kolme\nkuukautta ja joilla hän oli aikonut ostaa joululahjan pojalleen. Hän\nantoi nämät rahat Alexandrelle ja sanoi:\n\n\"Kuulkaa, minä en voi tehdä mitään teidän hyväksenne. Meitä asuu kolme\ntässä huoneessa, ja tuskalla voimme me ansaita jokapäiväisen leipämme.\nMinua surettaa suuresti, kun kuulen teidän asianne olevan huonosti,\nmutta te ette saa luottaa meidän apuumme. Tehkää niinkuin mekin, tehkää\ntyötä.\"\n\nAlexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan\npaikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden\nollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan.\nKun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja\nhän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna\ntoimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen. Äiti, joka\njakoi osansa poikansa kanssa, oli täyttänyt velvollisuutensa, vaikka hän\nvaan olisikin antanut ainoastaan kymmenen frankia.\n\nKun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän:\n\n\"Ettekö tahdo suudella minua?\"\n\nNorine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut.\nHän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista\nsuuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa.\n\n\"Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta? Vaikka me olemme köyhiä,\nemmekä asu yhdessä, tiedämme me nyt kuitenkin, että vielä elämme. Ja\nminä käyn kaiketi joskus täällä tervehtimässä teitä.\"\n\nKun hän vihdoinkin oli mennyt, syntyi huoneessa pitkällinen äänettömyys;\nhän oli jättänyt jälkeensä tuskallisen mielialan. Norine oli vaipunut\ntuoliin aivankuin jonkun onnettomuuden runtelemana. Cécilenkin oli\ntäytynyt istuutua, sillä hän oli niin suunniltaan. Ja hän alkoikin ensin\npuhua.\n\n\"Sinä et kysynyt häneltä mitään, me emme tiedä mitään hänestä. Mistä hän\ntulee, mitä hän toimii, mitä hän tahtoo? Ja ennen kaikkea, miten on hän\nvoinut löytää sinun? Se olisi ollut hyvin hauska tietää.\"\n\n\"Minä en voi sitä nyt auttaa\", vastasi Norine, \"kun hän sanoi nimensä,\ntulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän,\ntunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet\noikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen\nuhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa\npäällemme.\"\n\nHän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada\nsanaa sanotuksi.\n\n\"Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta!\nJa minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän\nsuuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin\nsydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen! Tämä\nkaikki on niin rumaa, likaista ja kiusallista!\"\n\nKun pikku poika näki hänen itkevän, heittäysi hänkin pelästyneenä\näitinsä rinnoille ja itki. Ja Norine painoi häntä tulisesti rintaansa\nvasten.\n\n\"Poika parkani! Poika parkani! Kun sinä vaan et saisi kärsiä siitä, kun\nkärsimykset eivät vaan kohtaisi sinua! Oi, se olisi julma rangaistus!\nOn todellakin parasta elää siivosti, jos tahtoo päästä vapaaksi\nvastaisista ikävyyksistä!\"\n\nIllalla olivat molemmat sisaret rauhoittuneet hieman, ja he päättivät\nnyt kirjoittaa Mathieulle. Norine muisti, että Mathieu oli muutamia\nvuosia sitten käynyt hänen luonaan kysymässä, oliko Alexandre käynyt\ntervehtimässä heitä. Mathieu yksin tunsi asiat ja tiesi myös, mitä hän\nkulloinkin tiedustelee. Niin pian kuin Mathieu oli saanut kirjeen,\nkiirehti hän Fédérationkadun varrelle levottomana siitä, mitä tämä\nvaikuttaisi Beauchênen asioihin, jotka päivä päivältä tulivat yhä\nhuonommiksi. Kun Mathieu oli tehnyt Norinelle joukon kysymyksiä, arvasi\nhän, että Alexandre oli saanut Norinen osoitteen Couteauskalta, mutta\nhän ei vielä ymmärtänyt asiain oikeaa laitaa, sillä hänen\ntutkimuksissaan oli vielä paljon aukkoja. Muutamain kuukausien salaisten\ntiedustelujen jälkeen ja puhuteltuaan rouva Menouxia, Célesteä ja rouva\nCouteauta itseä, voi hän jotenkuten päästä selvyyteen. Syynä kaikkeen\noli varmaankin se tiedustelu, jonka Mathieu oli antanut Couteauskan\ntoimittaa Rougemontissa, ja kun tämä oli lähtenyt Saint-Pierren kylään\nsaamaan selvää pojasta, jonka piti olla vaunujentekijä Montoiren\noppipoikana. Couteauska oli lörpötellyt liian paljon varsinkin toiselle\noppipojalle, Richardille, joka myöskin oli löytölastenkodin lapsia ja\njolla oli niin huonot taipumukset, että hänkin oli karannut seitsemän\nkuukauden perästä ja niinkuin Alexandrekin varastanut mestariaan. Sitten\nkului useita vuosia ja heidän jäliltään eksyttiin. Mutta myöhempään\nolivat nämät molemmat nuoret heittiöt luultavasti kohdanneet toisensa\nPariisin kaduilla, ja nyt oli tuo pitkä, punatukkainen kertonut\npienelle, tummaveriselle, että hänen vanhempansa olivat etsineet häntä\nja maininnut ehkä hänen äidistään sekoittaen kertomukseensa tiesi mitä\nlörpötyksiä ja valheita. Mutta tämä ei riittänyt selittämään sitä, miten\nnuorukainen oli saanut Norinen osoitteen, hänen oli täytynyt saada se\nCouteauskalta, joka Célesten kautta tiesi yhtä ja toista, sillä\nBroquetten liikkeestä oli Mathieu saanut tietää, että eräs lyhyenläntä,\nlujaleukainen nuori mies oli käynyt kaksi kertaa siellä ja keskustellut\nimettäjäin hankkijain kanssa. Monet seikat olivat vielä selvittämättä,\nkaikki oli tapahtunut Pariisin loan pimeydessä ja liassa, ja sentähden\noli siihen epäterveellistä kajotakin. Mutta se seikka rauhoitti\nMathieutä, että vaikka nuorukainen löysi äitinsä, Norinen, ei kellään\nollut aavistustakaan isän, Beauchênen nimestä ja asemasta.\n\nKun Mathieu tapasi Norinen, pelästytti hän tytön niillä muutamilla\nselvityksillään, joita hän oli tilaisuudessa antamaan.\n\n\"Minä rukoilen, minä rukoilen teitä, älkää salliko hänen enään palata!\nKeksikää joku keino, estäkää hän tulemasta uudelleen ... hänen\nnäkemisensä on liian katkerata.\"\n\nMathieu ei voinut luonnollisesti tehdä mitään. Kaikki hänen\nponnistuksensa kävivät siihen suuntaan, että Alexandre ei löytäisi\nBeauchêneta. Kaikki se, mitä hän oli kuullut tuosta nuorukaisesta, oli\nniin karkeaa ja sietämätöntä, että hän päätti säästää Constancelta sen\nhäväistyksen, ett'ei hän joudu tuon kiristäjän käsiin. Hän oli\nnäkevinään Constancen kauhun tuon lapsen tähden, jota hän oli niin\ninnokkaasti tiedustellut, hän häpesi Constancen puolesta ja hän katsoi\nvälttämättömäksi haudata ainaiseksi tämän salaisuuden. Mutta tämä ei\ntapahtunut ilman pitkällistä sisäistä taistelua, sillä hänestä tuntui\nmyöskin kovalta hylätä tuo viheliäinen nuorukainen. Olikohan pelastus\nvielä mahdollinen? Sitä hän tuskin luuli. Sillä kukahan tahtoisi ja\nvoisi ottaa huostaansa tuon pojan ja kasvattaa hänestä työn avulla\nrehellisen ihmisen? Taaskin yksi ihminen mereen! Verta vuotavalla\nsydämellä lausui hän tuomionsa tuon pojan suhteen, sillä hän epäili,\nett'ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.\n\n\"Minun neuvoni on se\", sanoi hän Norinelle, \"että te pidätte\ntoistaiseksi hänen isänsä nimen salassa. Saammepa sitten nähdä. Nyt\nolisi siitä vaan ikävyyksiä kaikille ihmisille.\"\n\nNorine oli samaa mieltä:\n\n\"Oh, älkää pelätkö. Minä olen jo sanonut hänelle, että hänen isänsä on\nkuollut. Kaikki kohdistuisi minuun, ja minä tahtoisin niin mielelläni\nolla rauhassa pienessä nurkassani yhdessä poikani kanssa!\"\n\nMathieu näytti murheelliselta, hänen oli vaikeata päättää jättää\nnuorukainen kohtalonsa valtaan.\n\n\"Minä voisin kyllä hankkia hänelle jotakin tointa, jos hän vaan tahtoisi\ntehdä työtä. Vastaisuudessa voisin minä käyttää häntä työssä\nmaatilallanikin, kun minun ei vaan tarvitsisi pelätä, että hän turmelee\nminun väkeni. Minä ryhdyn kuulustelemaan, minä tunnen erään\nvaunujentekijän, joka varmaankin ottaisi hänen palvelukseensa, ja minä\nkirjoitan teille, kun olen vaan saanut häneltä vastauksen, niin että te\nvoitte sanoa, minne Alexandren on parasta kääntyä, kun hän taas palaa\ntänne.\"\n\n\"Kun hän palaa tänne!\" huudahti Norine epätoivoissaan. \"Te luulette\nsiis, että hän palaa takaisin? Oi, Jumalani, silloin on onneni\nmennyttä!\"\n\nAlexandre tuli todellakin takaisin. Mutta kun Norine antoi hänelle\nvaunujentekijän osoitteen, kohotti hän vaan olkapäätään ja virnisteli.\nHän tunsi Pariisin vaunujentekijät, he olivat kaikki nylkyreitä,\nlaiskureita, jotka antoivat köyhäparkain tehdä työtä puolestaan. Hän ei\nollut muuten päättänyt oppiaikaansa, hän kelpasi ainoastaan asioita\njuoksemaan, hän tahtoi mieluimmin saada paikan jossakin suuressa\nkauppaliikkeessä. Ja kun Mathieu oli hankkinut hänelle sellaisen paikan,\npysyi hän siinä ainoastaan neljätoista päivää ja katosi vihdoin vieden\nmukanaan ne mytyt, jotka hänen oli määrä kantaa ostajille. Sitten oli\nhänellä paikka erään leipurin luona, sitten muurarin, sitten hallissa,\nmutta missään ei hän pysynyt; hän väsytti suojelijansa ja jätti aina\njälkeensä ikäviä asioita tämän selviteltäväksi. Hänen pelastamisestaan\ntäytyi luopua. Kun hän taas ilmestyi repaleisena, kalpeana ja\nnälkiintyneenä, täytyi avunannon rajoittua siihen, että hän sai vähän\nrahaa, jolla voi ostaa itselleen leipää ja takin.\n\nNorine eli nyt kuolettavassa tuskassa. Viikkokaudet voi Alexandre olla\nkuin kuollut. Mutta siitä huolimatta hätkähti Norine pienimmästäkin\näänestä, jonka hän kuuli portailta. Hän tunsi aina, milloin Alexandre\noli läheisyydessä, ja kun hän sitten äkkiä tuli, tunsi Norine heti hänen\novelle naputuksesta ja alkoi vapista, aivankuin hän olisi tullut\npieksämään häntä. Alexandre oli huomannut, mitenkä Norine häntä pelkäsi,\nja hän käytti tätä hyväksensä sekä viekoitteli äidiltään kaikkea, mitä\ntällä oli laatikoissaan. Kun Norine oli antanut hänelle viisi frankia,\nsen almun, minkä Mathieu oli tätä tarkoitusta varten jättänyt, ei tuo\nnuorukainen tyytynyt siihen, vaan tahtoi itse tarkastella paikkoja.\nVäliin oli hän aivan kuin vimmattu, kun hän tuli, kertoi hän, että\npoliisi veisi hänen ennen iltaa, ell'ei hän saisi kymmentä frankia,\nuhkasi särkeä kaikki huonekalut ja myydä pienen kellon. Ja silloin\ntäytyi Cécilen astua väliin ja ajaa hänet ulos, sillä tuo tyttö oli\nhyvin rohkea, vaikka hän olikin pieni ja hento. Muutamain päiväin\nkuluttua palasi Alexandre uudestaan ja hänellä oli uudet vaatimukset,\nhän uhkasi kertoa kovalla äänellä portailta elämäkertansa, ell'ei\nhänelle annettaisi kymmentä frankia. Eräänä päivänä kun hänen äitinsä\nitki eikä hänellä ollut soutakaan, tahtoi poika ratkoa patjat ja väitti,\nettä Norine on niihin kätkenyt säästönsä. Molempain sisarusten elämä\nmuuttui helvetiksi.\n\nMutta onnettomuudeksi joutui Alexandre Féderationkadun varrella\ntuttavuuteen Alfredin, Norinen nuorimman veljen kanssa. Alfred oli\nsilloin kahdenkymmenen vuotias, kaksi vuotta nuorempi kuin\nsisarenpoikansa, joksi hän leikillisesti kutsui Alexandrea; toista\npahempaa rosvon alkua ei ollut kuin Alfred, tämä kalpea, parraton\nlurjus, jolla oli tirkistelevät silmät ja vino suu, tuo rikkaruoho, joka\noli saanut kasvaa villinä Pariisin liassa. Seitsenvuotiaana varasti hän\njo sisariltaan ja pieksi Cécileä lauvantain iltoina saadakseen hänen\npienistä, heikoista käsistään temmatuksi viikkopalkan. Akka Moineaud,\njoka oli väsynyt ja vanha eikä voinut pitää vaaria pojastaan, ei ollut\nsaanut tätä koskaan käymään koulua tai oppimaan jotakin ammattia, ja\npoika kiusasi häntä niin, että äiti itse vihdoinkin ajoi hänen kadulle\nsaadakseen olla rauhassa. Suuret veljet antoivat hänelle korvapuusteja,\nisä oli työssä aamusta iltaan, laimiin lyöty lapsi kasvoi kodin\nulkopuolella paheitten ja rikoksien helmassa, samanikäisten poikain ja\ntyttöjen suuressa joukossa, jotka turmelivat toinen toisensa. Hän oli\ntämän köyhän perheen rikkaruoho, lika, joka kaadetaan likavesijohtoon,\nturmeltunut hedelmä, joka turmelee muutkin.\n\nNiinkuin Alexandre eli hänkin ainoastaan siitä, mitä hän sattumalta sai\nkäsiinsä, ei tiedetty edes, missä hän vietti yönsäkään siitä ajasta\nalkaen, jolloin akka Moineaud oli kuollut sairashuoneesen loppuun\nkuluneena ja väsyneenä monen lapsen köyhyyteen synnyttämisestä. Hän oli\nainoastaan kuudenkymmenen vuotias, mutta hän oli jo köyryselkäinen kuin\nsatavuotias vanhus. Kaksi vuotta vanhemman Moineaudin jalka oli\nviidenkymmenen vuotisen orjantyön jälkeen tullut halvatuksi, ja hänen\noli täytynyt jättää tehdas, ja nyt hajoitettiin koko heidän pieni\nomaisuutensa kaikkiin ilmansuuntiin. Moineaudilla oli onneksi pieni\neläke, jonka sääliväinen Denis oli hankkinut hänelle. Mutta hän oli\ntullut uudestaan lapseksi, pitkä orjanelämä oli tylsistyttänyt hänen;\nhän joi pienet rahansa, hän ei voinut olla yksinään, hänen jalkansa\nolivat halvautuneet, ja kädet vapisivat niin, että hän oli aikaan\nsaamaisillaan tulipalon sytyttäessään piippuaan; hän oli sentähden\njoutunut molempain tytärtensä, Norinen ja Cécilen, luokse, sillä he\nolivat ainoat perheen jäsenistä, jotka olivat niin hyväsydämisiä, että\nottivat vastaan hänen. He olivat vuokranneet hänelle pienen kamarin oman\nhuoneensa yläpuolelta, viidennestä kerroksesta, he hoitivat häntä,\nhankkivat hänelle ruokaa hänen pienillä eläkerahoillaan ja panivat\nhyvin paljon omistaan lisäksi. Tästä oli seurauksena, niinkuin he\nleikillisesti sanoivat, että heillä nyt oli kaksi lasta, pieni ja vanha,\njoka oli suurena rasituksena kahdelle naiselle, jotka ansaitsivat neljä\nfrankia päivässä kartonkityöllään. Kohtalon ivaa oli se, ett'ei ukko\nMoineaud ollut löytänyt turvapaikkaa muitten kuin Norinen, sen tyttären\nluona, jonka hän kerran oli ajanut ulos ja jota hän oli kironnut huonon\nelämän tähden, tuon lutkan luona, joka oli häpäissyt hänen nimensä ja\njonka käsiä hän nyt suuteli, kun tämä sytytti hänen piippunsa, jotta hän\nitse ei polttaisi nenäänsä.\n\nMutta Moineaudin vanha, ränsistynyt pesä oli hävinnyt, koko perhe oli\nhajonnut, lentänyt eri suunnille. Ainoastaan Irmalla oli hyvä olla,\nsillä hän oli naimisissa postivirkamiehen kanssa; hän oli nyt hieno\nnainen eikä hän enään ollut tuttavuudessa sisarustensa kanssa. Victor\noli tehtaassa alkanut samaa elämää kuin isäkin, hän toimi samoissa\norjantöissä kuin isäkin ja ponnisteli yhtä tylsästi ja itsepintaisesti.\nHän oli naimisissa ja hänellä oli jo kuusi lasta, hänen vaimollaan oli\nedessä sama kohtalo kuin hänen äidilläänkin, ainaisia lapsivuoteita ja\nvoimia kuluttava työ taloudenhoidossa; molemmat tulisivat he päättämään\npäivänsä raajarikkoina ja heidän lapsensa tulisivat lisäämään\nnälkiintyneitten kirottua sukukuntaa. Euphrasieta kohtaan oli\nvälttämätön kohtalo vieläkin kovempi. Tämä leikattu naisparka ei ollut\nniin onnellinen, että olisi saanut kuolla. Hänen oli vähitellen täytynyt\nantautua kokonaan vuoteen omaksi, ja vuoteessaan makasi hän nyt\nliikkumattomana, voimatta kohottaa sormeaankaan, mutta hän eli\nkuitenkin, hän kuuli ja näki ja ymmärsi kaikki. Tästä avoimesta\nhaudastaan oli hän monet kuukaudet katsonut kotinsa häviötä. Hän oli\nkuollut kapine, jota miehensä haukkui ja rouva Joseph kidutti; hänen\nannettiin olla koko päivät ilman vettä, hänelle heiteltiin leivänsyrjiä\nkuin sairaalle elukalle, jonka alle ei edes muuteta uusia olkia. Omasta\npuolestaan oli hän alistuvainen, mutta pahinta oli se, että hänen kolme\nlastaan lyötiin laimiin ja he saivat viettää kaduilla päiviään. Bénard,\nhänen miehensä, oli ruvennut juomaan yhdessä rouva Josephin kanssa aina\nsiitä asti kuin koti oli tullut näin ikäväksi. Sitten tappelivat he,\najoivat ulos lapset, ja nämät palasivat takaisin repaleisina ja taskut\ntäynnä varastettuja tavaroita. Kaksi kertaa oli Bénard kateissa\nkahdeksan päivää. Kolmannella kerralla ei hän enään palannut takaisin.\nKun vuokra olisi ollut maksettava, lähti rouva Josephkin vuorostaan\nerään toisen miehen kanssa. Nyt oli mitta täysi. Euphrasien täytyi antaa\nkantaa itsensä la Salpetrièreen, ja kodittomat lapset joutuivat\nkatuojaan. Poikaa ei koskaan enään näkynyt; näytti siltä kuin joku\nlikaviemäri olisi niellyt hänen. Toinen kaksosista kuoli seuraavana\nvuonna sairashuoneessa. Toinen heistä, Toinette, laiha ja sairaalloinen\nvaaleanverinen tyttö, jolla oli silmät ja hampaat kuin sudella, asui\nsiltojen alla, kivilouhimoissa, oli jo kymmenen vanhana prostitueerattu\nja kuudentoista vuotiaana vanhentunut. Siinä oli taas Alfredin\nhistoriasta uusi ja vielä inhoittavampi painos: hylätty tyttö, jonka\nkatuelämä turmelee ja joka vihdoin joutuu rikoksien helmaan. He olivat\nkohdanneet toisensa, tämä eno ja sisarentytär, ja he elivät yhdessä\njossakin, ei kukaan tietänyt missä, ehkä Moulineauxin puolessa, sillä\nsiellä oli kalkkiuuneja.\n\nEräänä päivänä sattui, että Alexandre kohtasi Norinen luona Alfredin,\njoka tuli väliin sinne koettamaan viekoitella ukko Moineaudilta muutaman\nsoun. Molemmat nuoret rosvot lähtivät sieltä pois yhdessä ja tulivat\npian tuttaviksi. Tästä johtuivat he perustamaan kokonaisen rosvojoukon.\nAlexandre eli yhdessä Richardin kanssa, ja Alfred vei heidän Toinetten\nluokse. Heitä oli nyt neljä, ja Toinette rakastui Richardiin, nuoreen\njättiläiseen, jolle Alfred antoi tytön kuin hyvälle ystävälleen. Sitten\nsai Toinette joka ilta korvapuusteja uudelta herraltaan, jos hän ei\ntuonut mukanaan viittä frankia kotiin. Mutta Toinettesta maistuivat\nkorvapuustit hyviltä, vaikka hän muuten kovasta tyrkkäyksestäkin olisi\nollut valmis repimään ihmisiltä silmät päästä kuin vihainen kissa. Ja\nheidän historiansa oli nyt se vanha tavallinen: nuo kolme lurjusta\npakoittivat tämän vielä alaikäisen tytön kerjäämään, ja itse he olivat\nillalla väijymässä ja pelättivät myöhästyneet kävelijät antamaan\nitselleen almuja; kun tyttö tuli suuremmaksi, alkoi hän elämänsä\nprostitueerattuna, viekoitteli miehiä mukaansa lankun taakse ja jätti\nheidät sitten ystäväinsä käsiteltäväksi, ell'eivät he maksaneet; sitten\nalkoivat varkaudet, ensin pienet näpistelyt myymälöissä ja sen jälkeen\nvakavammat toimenpiteet edeltäpäin tehtyjen suunnitelmain mukaan. Joukko\nnukkui missä kulloinkin sattui, milloin inhoittavissa hotelleissa,\nmilloin rakentamattomilla tonteilla. Kesäsin kuleskelivat he päivät\nläpeensä metsissä, odotellen yötä, jolloin Pariisi joutui heidän\nryöstöretkiensä uhriksi. Heitä nähtiin halleissa, ihmistungoksessa\nbulevardeilla, epäilyttävissä kahviloissa, autioilla kaduilla,\nkaikkialla, missä he vainusivat jotakin voittavansa. Kokonainen lauma\nvillejä laskettuna irti keskellä sivistyksen keskipistettä, parvi\ntiikerinpoikasia, jotka retkeilivät metsissä ja tyydyttivät\nvuosituhansien takaa perimänsä vaiston ryöstää ja murhata!\n\nSellainen lapsi saa kiittää sattumaa elämästään, hän kasvaa ilman\nhoitoa, ja joutuu kadulle. Siellä syntyy pian yhteiskunnallisen\nturmeluksen inhoittava hapatusaine. Kaikki nuo katuojan lapset, jotka\nkerjäävät, varastavat ja harjoittavat haureutta, muodostavat sen\nlantakasan, josta rikos nousee idulle. He ovat hirmuisena ruton pesänä\nPariisin loan traagillisessa pimeässä kuilussa. Nämä ihmissiemenet,\njotka on heitetty kadulle, nousevat siksi kaiken pahuuden ja rikoksien\nlaihoksi, joka uhkaa särkeä yhteiskunnan kaikista liitoksistaan.\n\nKun Norine sai Alexandren ja Alfredin suukovusta vähän vihiä tämän\nrosvojoukon urotöistä, pelästyi hän niin, että pani varmuuslukon\noveensa. Ja pimeän tultua ei hän aukaissut ovea kenellekään, joka ei\nsanonut nimeään. Pian kaksi vuotta oli jo kestänyt hänen\nkidutusaikansa, hänen ainainen tuskallinen odotuksensa, että Alexandre\ntulee. Alexandre oli kahdenkymmenen vuotias, hän puhui käskevällä\näänellä, uhkasi Norinea julmalla kostolla, kun hänen täytyi lähteä\ntyhjin käsin. Eräänä päivänä tempasi hän, ilman että Cécile voi sitä\nestää, kaapin oven auki, otti sieltä joukon liinavaatteita, nenäliinoja,\npyyhinliinoja ja lakanoita myydäkseen ne. Eikä kumpikaan sisar tohtinut\njuosta hänen perässään portaille, he jäivät istumaan tuoleilleen\nmasentuneina ja itkien.\n\nTalvi tuli hyvin ankaraksi. Nämä molemmat ryöstetyt työläisnaiset\nolisivat saaneet kärsiä nälkää ja vilua pienen poikansa kanssa -- jolla\nkaikesta huolimatta piti kaikki olla hyvin -- ell'eivät he olisi saaneet\nsäännöllistä apua vanhalta ystävältään, rouva Angeliniltä. Hän oli yhä\nvaan yksi yleisen köyhäinhoidon tarkastusrouvista, hänen toimenaan oli\nvalvoa naimattomain äitien lapsia Grenellen korttelissa. Mutta hän ei\nollut pitkään aikaan voinut saada virastoilta mitään apua Norinelle. Se,\nettä hän kuitenkin joka kuukausi voi antaa Norinelle kaksikymmentä\nfrankia, se tuli siitä, että ihmisystävälliset henkilöt uskoivat almunsa\nhänen huostaansa, vielä melkoisen suuriakin summia, ja tämän tekivät he\nsiitä syystä, että tiesivät rouva Angelinin osaavan jakaa ne viisaasti\nköyhille, joitten kanssa hänen toimensa toi hänet aina yhteyteen. Rouva\nAngelinin viimeinen, suuri lohdutus yksinäisessä lapsettomassa\nelämässään oli se, että hän voi antaa apua köyhille äideille, joitten\npienet lapset hymyilivät hänelle nähdessään hänen tulevan kädet täynnä\nhyviä lahjoja.\n\nEräänä päivänä, jolloin tuuli ja satoi ankarasti, jäi rouva Angelin\nistumaan Norinen luokse. Kello oli tuskin kaksi, hän oli äskettäin\nalkanut kiertokulkunsa, ja polvillaan oli hänellä pieni laukku, jossa\nhänellä oli köyhille jaettavia kulta- ja hopearahoja. Ukko Moineaud\nistui vastapäätä häntä imien piippuaan, ja rouva Angelin puheli\nMoineaudille, mitenkä hän olisi mielellään tahtonut hankkia tälle\nvanhukselle kuukautisen apurahan.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"jos te tietäisitte, miten suuressa kurjuudessa\nköyhät ovat näinä talvikuukausina! Meidän on mahdotonta tehdä enemmän\nheidän hyväkseen, me emme voi antaa kaikille. Te olette niitten\njoukossa, joiden on hyvä olla. Mutta minä saan nähdä sellaisia, jotka\nelävät kuin koirat ja joilla ei ole hiiliä, millä lämmittää, eikä\nperunaakaan syötäväksi. Ja sellaisten kotien lapsiparat, he ovat\nsyöpäläisten vallassa, ilman jalkineita, ilman vaatteita, he kasvavat\nvankilaa ja mestauslavaa varten, ell'eivät sitä ennen kuole\nkeuhkotautiin!\"\n\nHäntä puistutti ja hän sulki silmänsä aivankuin olisi tahtonut päästä\nnäkemästä noita kurjuuden, häpeän ja rikoksien näytelmiä, joita hän\nehtimiseen näki kulkiessaan köyhäin äitien maailmassa. Hän palasi sieltä\ntakaisin kalpeana ja mykkänä, ei tohtinut kertoa kaikkea, kun hän oli\ntunkeutunut inhimillisen kurjuuden kuilun pohjaan asti. Väliin ajatteli\nhän, eikö joku kostava maanjäristys niele tätä Jumalan kiroomaa\nkaupunkia.\n\n\"Ah\", huokasi hän, \"he kärsivät niin hirveästi, että täytyy antaa\nanteeksi heidän hairahduksensa.\"\n\nMoineaud kuunteli tylsän näköisenä ja ymmärtämättä. Hän otti vaikeasti\npiipun suustaan, tämä liike vaati häneltä melkoista ponnistusta,\nhäneltä, joka viisikymmentä vuotta oli käsitellyt moukaria ja alasinta.\n\n\"Kunniallinen ja siveellinen elämä on pääasia\", sanoi hän värähtelevällä\näänellä. \"Työ palkitsee tekijänsä.\"\n\nMutta kun hän taas tahtoi panna piipun suuhunsa, ei hän voinutkaan sitä\ntehdä. Hänen raskaitten työkapineitten lamauttama kätensä vapisi liian\npaljon. Ja Norinen täytyi nousta auttamaan häntä.\n\n\"Isä parka!\" sanoi Cécile, joka ei ollut keskeyttänyt työtään, pahvin\nleikkelemistä. \"Mihin hänkin olisi joutunut, ell'emme me olisi ottaneet\nhäntä hoitoomme? Irma hattuineen ja silkkileninkeineen ei todellakaan\nolisi tahtonut häntä luokseen.\"\n\nNorinen pieni poika oli sillä välin asettunut rouva Angelinin eteen,\nsillä hän tiesi, että niinä päivinä kuin tuo kiltti rouva oli käynyt\nheidän luonaan, sai hän jälkiruokaa päivälliseksi. Hän hymyili, ja hänen\nkirkkaat silmänsä sädehtivät vallattomien, vaaleain suortuvain alta. Kun\nrouva Angelin näki, miten huvitettuna poika odotteli, että hän avaisi\nlaukkunsa, tuli hän liikutetuksi.\n\n\"Tule suutelemaan minua, pikku ystäväni!\"\n\nRouva Angelin ei tuntenut suloisempaa palkintoa kuin suutelot köyhäin\nkotien lapsilta, joille hän tullessaan toi aina vähän iloa. Ja kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä, kun pienokainen heittäytyi hänen kaulaansa, ja\nlapsen äidille sanoi hän:\n\n\"Älkää surko; on onnettomampiakin naisia kuin te. Minä tunnen erään,\njoka, jos hän saisi omakseen tämän pikku lemmikin, mielellään eläisi\nteidän köyhyydessänne, teidän kartonkityöllänne aamusta iltaan ja\nsuletussa elämässä tässä ainoassa huoneessa, jonka pienokainen täyttää\npäivänpaisteellaan. Ah, Jumalani, jos te tahtoisitte, jos te voisitte\nvaihtaa!\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja pelkäsi purskahtavansa itkuun. Se oli hänen\nparantumaton surunsa, ett'ei heillä ollut lasta. Nämät aviopuolisot\nvanhentuivat nyt katkerassa yksinäisyydessään. He asuivat kolmessa\npienessä huoneessa Lillekadun varrella, pihan puolella, ja elivät rouvan\npalkasta, köyhäinavusta ja niistä pienistä omaisuutensa pirstaleista,\njotka olivat saaneet pelastetuiksi. Ennen niin iloinen viuhkojen\nmaalaaja oli nyt täydellisesti sokea; hän oli kuin kuollut kapine, jonka\nhänen vaimonsa pani aamulla nojatuoliin ja löysi siitä illalla tultuaan\nkotiin ainaisilta kiertoretkiltään köyhäin kaupungin osissa. Hän ei\nvoinut syödä eikä panna maata ilman vaimonsa apua, hän oli vaimonsa\nlapsi, niinkuin hän itse lausui terävällä ivalla. Lapsiko? Rouva Angelin\noli siis vihdoinkin saanut lapsen, ja se oli hänen miehensä! Vanha,\nviidenkymmenen vuotias lapsiparka, joka näytti kahdeksankymmenen\nvuotiaalta, joka uneksi auringosta ikuisessa pimeässä yössään niinä\npitkinä hetkinä, jolloin hän istui yksinään. Eikä rouva Angelin\nkadehtinut tuota köyhää työläisnaista ainoastaan pienen pojan tähden,\nhän kadehti häntä myöskin ukon tähden, joka poltti piippua, tuon työn\ninvaliidin tähden, joka ainakin voi nähdä.\n\n\"Älä kiusaa rouva Angelinia\", sanoi Norine pojalleen, levottomana siitä,\nettä näki rouvan noin liikutettuna. \"Mene leikkimään!\"\n\nMathieun kautta tunsi Norine osaksi rouva Angelinin olosuhteet. Hän\ntunsi hyväntekijätärtään kohtaan sydämellistä kiitollisuutta, joka teki\nhänen kainoksi ja kunnioittavaksi joka kerta kuin hän näki rouva\nAngelinin tulevan aina mustiin puettuna, entisen kauneuden jälkiä\nkasvoillaan ja ennen aikaansa surusta vanhentuneena.\n\n\"Mene leikkimään, rakkaani. Sinä väsytät rouva Angelinin.\"\n\n\"Väsyttääkö ... ei, ei suinkaan!\" huudahti rouva Angelin ja hänen\nonnistui nyt voittaa mielenliikutuksensa. \"Hän päinvastoin ilahuttaa\nminua. Suutele minua, suutele minua vielä kerran, kiltti poikani!\"\n\nSitten tuli hänelle kiire, ja hän oli oma itsensä taas.\n\n\"Täällä minä istun näin kauvan, ja minulla kun on niin paljon\njuoksemista ennen iltaa! Niin, tässä on nyt tämä, minkä minä voin antaa\nteille...\"\n\nMutta juuri kuin hän otti kultarahaa pienestä laukustaan, lyötiin\nnyrkillä oveen. Norine muuttui kalmankalpeaksi; hän oli tuntenut\nAlexandren nyrkin iskun. Mitä hän nyt tekisi? Jos hän ei avaisi,\njatkaisi tuo rosvo jyskytystään ja panisi toimeen jonkun häväistyksen.\nHänen täytyi avata, eikä Alexandre ollut ollenkaan niin pelättävä kuin\nhän oli luullut. Hämmästyneenä siitä, että näki vieraan naisen täällä,\nei Alexandre lausunut sanaakaan, hän hiipi vaan sisään ja asettui seinän\nviereen. Rouva Angelin oli vaan vilkaissut tulijaan ja kääntynyt sitten\npoispäin; hän ymmärsi, että nuorukainen, joka otettiin tällä tavalla\nvastaan, oli ystävä tai sukulainen. Ja salaamatta ollenkaan asiataan\njatkoi hän:\n\n\"Tässä on kaksikymmentä frankia, minä en voi antaa enempää. Mutta minä\nlupaan, että koetan saada tämän summan kaksinkertaiseksi ensi kuussa. Se\non se kuukausi, jolloin vuokrat ovat maksettavat, ja minä olen siitä jo\nmuistuttanut ystäviäni, he antavat kyllä niin paljon kuin voivat. Mutta\ntokkohan sittenkään saan tarpeeksi kokoon, tarvitsijoita on niin\npaljon!\"\n\nHänellä oli yhä pieni laukkunsa avoimena polvillaan; Alexandre oli\nniellä sen leimuavilla silmillään, hän arvosteli ajatuksissaan köyhäin\naarteen suuruutta, kultaa ja hopeaa, vieläpä tummaa vaskeakin. Ollen yhä\näänetönnä näki hän rouva Angelinin sulkevan laukkunsa, kietovan pienen\nketjun ranteensa ympäri ja nousevan tuoliltaan.\n\n\"Me tapaamme siis toisemme ensi kuussa\", sanoi hän. \"Minä tulen aivan\nvarmaan viidentenä päivänä. Minä alan luultavasti teistä kiertokulkuni.\nMutta mahdollista on, että tulen hyvin myöhään, sillä silloin on minun\nmiesparkani nimipäivä. Niin, hyvästi nyt, olkaa hyvällä mielellä ja\ntehkää ahkerasti työtä!\"\n\nNorine ja Cécilekin olivat nousseet ylös saattaaksensa häntä ovelle.\nSiellä he vielä kiittelivät häntä, ja lapsi suuteli vielä kerran kilttiä\nrouvaa molemmille poskille. Sitten hengittivät molemmat pelästyneet\nsisaret helpommin. Kaikki meni erittäin rauhallisesti, Alexandre oli\njotenkin vaatimaton tällä kertaa, sillä kun Cécile oli käynyt\nvaihtamassa rahan, tyytyi hän ottamaan vaan yhden noista neljästä viiden\nfrankin setelistä, jotka Cécile toi mukanaan. Hän ei jäänyt pitkäksi\naikaa kiusaamaan heitä, kuten tavallista oli, hän meni heti matkaansa\nrahoineen vihellellen erästä renttulaulua.\n\nSeuraavan kuun viidentenä päivänä, eräänä lauvantaina, oli talven\nsateisin ja kylmin päivä. Tässä Fédérationkadun yksinäisessä osassa oli\nasumaton tontti, jonka lankku eroitti kadusta, ja vuosien kuluessa oli\ntämä lankku mädäntynyt kosteudesta. Siitä puuttui muutamia lautoja,\ntoisessa päässä oli aukko aitauksessa. Koko iltapäivän oli siellä\nsateesta huolimatta laiha, nuori tyttö, joka oli aina silmiin asti\npeitetty vanhalla, repaleisella saalilla, luultavasti kylmän tähden. Hän\nodotteli varmaankin jotakin onnellista tilaisuutta, almua joltakin\nsäälivältä ohitse kulkijalta; hän kulki lankun sivua kuin väijyvä\npetoeläin ja ehtimiseen olivat hänen laihat kasvonsa kääntyneet\nMarskenttää kohden.\n\nTunnit kuluivat, kello löi kolme, ja vaaleanharmaalla taivaalla ajelehti\nniin mustia pilviä, että ne näyttivät lakaisevan pois tytön, heittävän\nhänen pimeyteen kuin laivahylyn. Väliin katseli hän ylös ja näki\nkiiltävine silmineen, miten taivas pimeni, ja näytti siltä kuin hän\nolisi kiittänyt taivasta siitä, että tämä lähetti niin synkkiä varjoja\ntähän autioon sopukkaan. Juuri kuin taaskin alkoi sataa, lähestyi\nmustiin puettu nainen sateenvarjo suojanaan. Hän kulki nopeaan, vältti\nvesilätäköitä ja hänellä oli nähtävästi kiire.\n\nToinette tunsi luultavasti tulijan jo etäältä jostakin pettämättömästä\nmerkistä. Siellä tuli rouva Angelin, joka oli matkalla köyhäinsä luokse\npienen laukkunsa ketju ranteen ympärillä. Kun tyttö näki tämän ketjun\nkiiltävän, tuli hän aivan varmaksi asiastaan ja vihelsi heikosti. Heti\nalkoi kuulua huutoa ja valitusta eräästä pimeästä nurkasta tuolta\nasumattomalta tontilta, ja tyttö itse alkoi itkeä ja huutaa apua.\n\nRouva Angelin pysähtyi kummastuneena.\n\n\"Mitä on tapahtunut, lapseni?\"\n\n\"Oi, rouva, veljeni on pudonnut tuolla ja taittanut jalkansa.\"\n\n\"Pudonnutko? Mistä?\"\n\n\"Siellä on eräs suojus, jossa meillä on tapana nukkua, kun meillä ei ole\nkotoa, ja estääkseen sateen tunkeutumasta sisään kiipesi hän tikapuille\nja taittoi sitten jalkansa.\"\n\nTyttö nyyhki ja oli epätoivossa; kymmenen minuuttia oli hän seisonut jo\nsiinä, mutta kukaan ihminen ei tullut heitä auttamaan tässä rajuilmassa.\nSillä välin tulivat valitushuudot tuolla tonttimaalla äänekkäämmiksi ja\nvalittavammiksi.\n\nRouva Angelin näytti vielä vähän epäilevän.\n\n\"Sinun täytyy juosta noutamaan jotakin lääkäriä, tyttöparka. Minä en voi\nmitenkään auttaa.\"\n\n\"Kyllä te voitte, tulkaa mukaan! Minä en tiedä, missä lääkäri asuu.\nTulkaa, niin nostamme hänen ylös, minä en jaksa yksin, me voimme ainakin\nsaada hänen suojaan, niin ett'ei hänen päälleen sada.\"\n\nNyt suostui rouva Angelin, sillä tytön ääni tuntui niin rehelliseltä.\nHänen ainaiset käyntinsä rikoksien pesissä olivat tehneet hänen\nrohkeaksi. Hän pani sateenvarjonsa kiinni, tunkeutui sisään lankussa\nolevasta reijästä ja seurasi tyttöä joka juoksi hänen edellään\nrepaleisessa saalissaan, avopäin ja ketteränä kuin kissa.\n\n\"Antakaa minulle kätenne, rouva ... varokaa, tässä on vettä. Se on\ntuolla. Kuuletteko, kuinka hän valittelee, veliparkani? Kas niin, nyt me\nolemme perillä.\"\n\nSitten kävi kaikki salaman nopeudella. Nuo kolme rosvoa, jotka olivat\nolleet pimeässä piilossa, hyökkäsivät esiin, heittäytyivät rouva\nAngelinin päälle sellaisella raivolla, että hän kaatui. Mutta Alfred,\njoka oli arka, jätti rouvan kahden muun huostaan ja juoksi lankussa\nolevalle reijälle vartioitsemaan yhdessä Toinetten kanssa. Alexandre,\njoka piti käsillä mytyksi käärittyä nenäliinaansa, tunki sen rouva\nAngelinin suuhun tukehuttaakseen hänen huutonsa. Heidän aikomuksensa oli\nainoastaan pelottaa häntä ja juosta sitten matkoihinsa laukun kanssa.\nMutta nenäliina oli luultavasti irtaantunut, ja rouva Angelin päästi\nhirveän hätähuudon; samassa antoivat lankun aukossa olijat\nhälyytysmerkin, luultavasti lähestyi joku. Tästä täytyi tulla loppu.\nAlexandre solmi nenäliinan lujasti hänen kaulansa ympärille ja Richard\ntukahutti nyrkin iskuilla hänen huutonsa. Murharaivo valtasi heidät, he\nsolmivat nenäliinan yhä lujempaan, laahasivat naisen lokaan, kunnes hän\nei enään liikahtanut. Kun vihellys taaskin kuului, ottivat he laukun,\njättivät ruumiin siihen nenäliina kaulan ympärillä, ja kaikki neljä\nlähti juoksemaan Grenellen sillalle, jolta he heittivät laukun Seineen\najettuaan ensin vaskilantit ja keltaiset ja valkeat rahat taskuihinsa.\n\nKun Mathieu sai sanomalehdistä lukea murhan yksityiskohdista, valtasi\nkauhu hänen mielensä, ja hän kiirehti Fédérationkadun varrelle. Murhattu\ntunnettiin heti rouva Angeliniksi, murha, joka oli tehty asumattomalla\ntontilla, muutamia askelia siitä talosta, jossa molemmat sisaret\nasuivat, herätti hänessä hirveän aavistuksen. Hän tunsi heti\nepäluulojensa varmistuvan, kun hänen oli täytynyt kolme kertaa naputtaa\novea ja Cécile päästi hänen sisään vapisten koko ruumiiltaan. Norine oli\nsairas ja vuoteessaan, kalpea kuin kuollut. Hän purskahti itkuun, kertoi\nkauhun valtaamana Mathieulle koko jutun, rouva Angelinin käynnin,\nAlexandren äkkinäisen tulon, kuinka Alexandre oli nähnyt laukun ja\nkuullut lupauksen pikaisesta avusta, saanut tietää päivän ja hetken.\nMuuten ei hän voinut edes olla epätiedossakaan asian suhteen, nenäliina,\njoka oli ollut solmittuna uhrin kaulaan, oli hänen omansa, yksi niistä\nnenäliinoista, jotka Alexandre oli häneltä varastanut, merkitty hänen\nnimikirjaimillaan. Se oli ainoa johtolanka, ja se ilmaisi niin vähän,\nettä poliisin oli mahdotonta päästä oikeille jälille.\n\nMathieu istui sängyn vieressä jääkylmänä kauhusta. Suuri Jumala, rouva\nAngelin parka! Hän oli näkevinään tuon rouvan nuorena ja iloisena tuolla\nJanvillessä kiertelevän metsäpoluilla miehensä kanssa, istuvan Yeusen\npiilipuitten siimeksessä, joitten oksien alta heidän suutelonsa\nkuuluivat lintujen viserrykseltä. Hän näki hänen myöhempään julmasti\nrangaistuna sen periaatteensa takia, ett'ei hän tahdo lapsia ennenkuin\non tullut määrättyyn ikään, epätoivoissaan siitä yön pimeydestä, joka\noli peittänyt hänen miehensä silmät ja vienyt mukanaan sen vähäisen\nonnen, mikä heillä vielä oli jälellä. Ja äkkiä oli hän näkevinään\nsokeaparan sinä iltana, jolloin tämä oli odotellut vaimonsa kotiin tuloa\nsaadakseen ruokaa ja päästäkseen maata, tuon vanhan, äidittömän, orvoksi\njääneen lapsen, joka nyt istui yksin pimeydessään ilman muuta seuraa\nkuin murhatun vaimonsa verinen haamu. Sellaiset edellytykset\npäivänpaisteiseen elämään, sellainen kohtalo, ja sellainen kuolema!\n\n\"Me teimme siinä oikein\", mutisi Mathieu ajatellessaan Constancea, \"kun\nsalasimme tuolta viheliäiseltä hänen isänsä nimen. Miten hirveätä!\nMeidän täytyy kätkeä tämä salaisuus sydämemme syvimpään sopukkaan!\"\n\nNorine vavahteli.\n\n\"Älkää pelätkö! Minä kuolen mieluimmin kuin sanon hänelle sen.\"\n\nKuukausia ja vuosia kului, mutta selville ei saatu, kuka oli murhannut\npientä laukkua kantavan naisen. Vuosikausia vavahteli Norine kuullessaan\njonkun vähän kovemmin naputtavan ovelle. Mutta Alexandre ei näyttäytynyt\nenään, hän pelkäsi luultavasti Fédérationkatua, näytti siltä kuin\nPariisin pimeä, pohjattoman syvä valtameri olisi niellyt hänen.\n\n\n\n\nII\n\n\nNiinä kymmenenä vuotena, jotka nyt seurasivat, oli Fromentin perhe\nkomeassa kukassa Chantebledissä, joka yhä enemmin vaurastui. Sitä mukaan\nkuin pojat ja tyttäret kasvoivat, solmittiin uusia avioliittoja, uusia\nlapsia syntyi, tuleentui koko lupaava laiho, laajeni loppumattomiin tämä\nvalloituksiin voimakas suku.\n\nEnsin nai Gervais Caroline Boucherin, paikkakunnalla asuvan rikkaan\nmaanviljelijän tyttären, ilomielisen ja vahvarakenteisen vaaleanverisen\ntytön, jolla oli kauniit piirteet, kelpo naisen, joka oli luotu\nkomentamaan kokonaista palvelijalaumaa. Käytyään läpi erään pensioonin\nPariisissa oli hän niin viisas, ett'ei hävennyt maata, hän rakasti sitä\nyhtä paljon kuin ennenkin ja tahtoi siitä ammentaa elämänsä pysyväisen\nonnen. Hänen myötäjäisissään oli niittypalsta Lillebonnen puolessa, ja\ntämä lisäsi Chantebledin alueita kolmellakymmenellä hehtaarilla. Ja\nennen kaikkea toi hän mukanaan pesään iloisen mielensä, terveytensä ja\nkunnollisuutensa taloustoimissa.\n\nSitten toteentui Clairen kauvan aavistettu avioliitto Frédéric\nBerthaudin kanssa. Hääpäivänä kun palattiin pormestarin luota ja\nkulettiin sivu Janvillen pienen kirkkomaan, vuodatettiin liikutuksen\nkyyneleitä; Rosen muisto, jota Frédéric oli rakastanut ja jonka kanssa\nhänen piti mennä naimisiin, heräsi eloon kaikkein sydämissä. Mutta eikö\ntuo vanha rakkaus ollut yhä lujempi side, sillä se oli sittemmin\nkohdistunut nuorempaan sisareen kaikkein niitten vuosien kuluessa, joina\nFrédéric oli ollut talon työssä? Hänellä itsellä ei ollut mitään\nrikkautta, hänellä ei ollut muuta kuin luja uskollisuutensa, veljellinen\nystävyytensä, joka oli syntynyt Gervaisin ja hänen välilleen, kun he\nvieretysten olivat tehneet työtä kuin kaksi väsymätöntä saman auran\neteen iestettyä härkää. Frédéricin sydämenlaatua ei voinut epäillä;\nhänestä oli tullut välttämätön auttaja ja hänestä tulisi myös hyvä ja\nluotettava aviomies.\n\nNyt oli määrätty, kuka tulisi maatilan hoitajaksi. Mathieu oli\nviidenkymmenen viiden vuoden vanhana luopunut kruunusta Gervaisin, maan\npojan, hyväksi, joksi hän tätä leikillään kutsui, sillä Gervais oli\ntäällä ensi kerran nähnyt päivänvalon eikä ollut koskaan luopunut\nhänestä; hän oli ollut isänsä oikea käsi, hänen aivonsa, hänen\nsydämensä. Frédéric vuorostaan tulisi Gervaisin ajatukseksi ja voimaksi,\nhänen rakastavaksi auttajakseen yhteisessä työssä. He molemmat\njatkaisivat nyt isän työtä, täydentäisivät viljelysjärjestelmän,\nantaisivat Denisin rakentaa Beauchênen tehtaassa uusia koneita,\nottaisivat maasta esiin koko sen voimakkaan laihon, minkä se voi antaa.\nSamoin olivat molemmat vaimot jakaneet maailmansa; Claire oli\nvahvemmalle ja vilkasliikkeisemmälle Carolinelle luovuttanut suoranaisen\nperäänkatsonnan ja hoiti itse laajaa kirjanpitoa. Nämät molemmat\navioparit näyttivät olevan vasituisesti valitut saamaan aikaan\nmahdollisimman suuren työn ilman että tarvitsi pelätä mitään\nriitaisuuksia heidän välillään.\n\nMutta vaikka Mathieu oli luopunut toimeenpanevasta vallasta, oli hän\nkuitenkin vielä luova jumala, oraakeli, jota toteltiin ja jolta neuvoja\nkysyttiin. Vanhassa paviljongissa, joka oli muutettu ja rakennettu\ntilavaksi ja mukavaksi asunnoksi, asui hän hellässä sovussa Mariannensa\nkanssa; he olivat kuin kaksi valtakunnan perustajaa, jotka suurella\nkunnialla olivat vetäytyneet syrjään ja elivät nyt siitä ilosta, että\nsaivat nähdä lukuisan perheen puhkeavan kukkaan ympärillään. Ainoastaan\nDenis ja Ambroise olivat jättäneet pesänsä ja raivanneet itselleen uran\nPariisissa. Kolme, pian naimakuntoista tytärtä, Louise, Madeleine ja\nMarguerite olivat vielä kotona vanhempainsa luona, puhumattakaan\nnuorimmista pojista, Grégoiresta, Nicolaksesta ja Benjaminista. Kaikki\nnämät nuoret olivat kasvamassa, he olivat elämän ikkunan ääressä ja\nodottivat vaan, että heidän vuoronsa tulisi koetella siipiensä\nkantovoimaa. Siellä oli myöskin Blaisen leski Charlotte molempain\nlastensa, Berthen ja Guillaumen kanssa; he asuivat yläkerrassa, jossa\näidillä oli maalausatelieerinsä. Hän oli rikas nyt, sillä hänen\nosuutensa konetehtaasta kasvoi vuosi vuodelta, mutta hän maalaili yhä\ntauluja taidekauppiaalle, siitä sai hän taskurahoja, sanoi hän\niloisesti, rahasumman, jonka hän antaisi lapsilleen lahjaksi heidän\nhääpäivänään. Jo ajateltiin Berthen avioliittoa, hän olisi varmaankin\nensimäinen Mathieun ja Mariannen lapsenlapsista, joka menisi naimisiin,\nja he iloitsivat jo ajatellessaan tulevansa isoisän isäksi ja isoisän\näidiksi.\n\nNeljä vuotta tämän jälkeen lensi Grégoire pesästä. Siitä tuli kokonainen\nnäytelmä, jota vanhemmat muuten olivat jo tienneet odottaakin. Grégoire\noli aina ollut perheen kiusantekijä, pieni, lyhytkasvuinen nulikka,\njolla oli pilkalliset kasvot ja loistavat silmät. Lapsuutensa ajan oli\nhän enimmäkseen kierrellyt Janvillen metsissä, ja sitten oli hän hyvin\nkeskinkertaisella ahkeruudella lueskellut Pariisissa, josta hän oli\ntullut takaisin iloisena ja terveenä, mutta haluttomana mihinkään\nammattiin. Hän oli jo kahdenkymmenen neljän vuotias, mutta ei osannut\ntuskin mitään muuta kuin metsästää, kalastaa, ja ratsastella\nlähiseudulla; hän ei ollut tyhmempi eikä laiskempi kuin muutkaan, mutta\nhän tahtoi itsepintaisesti elää oman mielensä mukaan. Pahinta oli se,\nettä koko Janville oli viime kuukausina puhunut siitä, että hän oli\ntaaskin solminut vanhat ystävyyssiteet Thérèse Lepailleurin kanssa ja\nettä heidät oli tavattu iltasin siimeksissä paikoissa piilipuitten alla\nYeusen rannalla.\n\nEräänä aamuna otti Mathieu Grégoiren mukaansa mennäkseen katsomaan,\noliko Mareuilen puolessa viljalti peltopyitä. Kun he olivat tulleet\nylämaan metsään, sanoi Mathieu:\n\n\"Tiedätkö, poikani, minä en ole tyytyväinen sinuun. Minä en voi\nkäsittää, mitenkä sinä voit elää toimettomana täällä meidän kanssamme,\njotka kaikki teemme työtä. Minä odotan lokakuuhun, koska sinä olet\nluvannut siksi tehdä päätöksesi ja valita jonkun ammatin. Mutta mitä se\non kuin minulle kerrotaan sinun yhtymisistä Lepailleurin tyttären\nkanssa? Tahdotko sinä saattaa meille mitä suurimpia ikävyyksiä?\"\n\nGrégoire nauroi aivan huolettomasti.\n\n\"Kas niin, pappa, älä nyt toru poikaasi siitä, että hän on hyvässä\nystävyydessä kauniin tytön kanssa. Muistahan, että minä annoin hänelle\nensimäiset oppitunnit polkupyörällä ajossa kymmenen vuotta sitten. Ja\nmuistelehan niitä kauniita ruusuja, joita hän auttoi minun varastamaan\nDenisin häihin.\"\n\nHän oikein nautti tämän lapsellisen rakkauden muistoista, heidän\nretkeilyistään joen rannoilla, heidän marjakesteistään metsässä, jossa\noli hauskoja piilopaikkoja, joista kukaan muu ei tietänyt. Ja rakkaus\nnäytti taas leimahtaneen liekkiin, sillä hänen kasvonsa tulivat aivan\npunaisiksi, ja hänen silmänsä loistivat puhuessaan näistä vanhoista\nmuistoista.\n\n\"Mutta sitten vallitsi vuosikaudet verinen vihollisuus Thérèsen ja minun\nvälilläni sentähden, että minä eräänä iltana tullessamme kotiin\nVieux-Bourgin kansanjuhlasta tuuppasin hänen rapakkoon, niin että hän\nlikasi leninkinsä. Mutta keväällä me sovimme, kun sattumalta tapasimme\ntoisemme Monvalin metsikössä tuolla. Eihän se mikään rikos lie, vaikka\nme väliin puhelemmekin keskenämme, kun tapaamme toisemme?\"\n\nMathieu tuli vieläkin levottomammaksi siitä lämmöstä, jolla poika\npuolusteli itseään.\n\n\"Rikos, ei suinkaan, jos te vaan puhelette joutavanpäiväisiä. Mutta\nsanotaan, että teidät on nähty pimeän tultua pitävän toisianne\nvyötäisistä, ja joku väittää nähneensä teidän makaavan Yeusen rannan\nruohostossa ja tutkivan tähtiä.\"\n\nKun Grégoire nyt purskahti heleään, nuorekkaasen nauruun, jatkoi Mathieu\nvakavammalla äänellä:\n\n\"Kuulepas, poikaseni, minulla ei ole ollenkaan halua olla poikaini\npoliisina. Mutta sitä minä en tahdo, että sinä hankit meille ikävyyksiä\nnoitten Lepailleurein puolelta. Sinä tunnet asiat, he olisivat hyvin\niloissaan, jos voisivat saattaa meille ikävyyksiä. Älä anna sentähden\nheille mitään valittamisen syytä, anna heidän tyttärensä olla rauhassa.\"\n\n\"Oh, minä olen kyllä varuillani\", huudahti nuorukainen. \"Tyttö parka!\nHän on jo saanut korvapuusteja, sillä ihmiset ovat jo sanoneet hänen\nisälleen, että ovat nähneet hänen minun kanssani. Ja Lepailleur on\nvastannut, että hän heittää tyttärensä ennen jokeen kuin antaa minulle.\"\n\n\"Siinä näet! Voinko minä nyt luottaa siihen, että olet järkevä?\"\n\nHe kulkivat yli peltojen aina Mareuilin tielle. Oikealla oli peltopyyn\npoikasia, joitten lento oli vielä hieman epävakava. Niitä tulisi olemaan\nrunsaasti. Kulkiessaan samaa tietä hitaasti takaisin olivat he ääneti.\nMolemmat ajattelivat.\n\n\"Minä en tahdo, että sinä minua väärin ymmärrät\", alkoi Mathieu. \"Älä\nluule, että minä aijon estää sinun menemästä naimisiin mielesi mukaan ja\nettä minä välttämättömästi tahtoisin sinun ottamaan rikkaan tytön.\nMeidän Blaise parkamme meni naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut\nmyötäjäisiä. Samoin teki Denis puhumattakaan Clairesta, joka sai mennä\nnaimisiin Frédéricin kanssa, joka ei ollut juuri paljoa muuta kuin minun\nrenkini. Minä en siis halveksu Thérèseä. Hän on muuten hyvin sievä,\nluulen minä, yksi paikkakunnan kauniimmista tytöistä.\"\n\n\"Niin, eikö se olekin totta, isä?\" keskeytti Grégoire nopeasti. \"Ja jos\nsinä tietäisit, miten helläsydäminen ja kunnollinen hän sitten on! Hän\non kuin rehti mies. Eikä se auta, että he lyövät häntä, jos hän tahtoo\ntehdä jotakin, niin tekee hän sen, enkä edes minä voi estää sitä.\"\n\nMathieu tuskin kuulikaan hänen puhettaan.\n\n\"Ei, en minä heidän myllyään halveksu\", jatkoi hän mietteissään. \"Sen\nmiehen, joka ei tahdo tuolla myllyllä ansaita kokonaista omaisuutta,\nhänen täytyy olla niin itsepintaisen tyhmä kuin tuo Lepailleur. Siitä\nasti kuin maanviljelys taas meidän esimerkkimme kautta on päässyt arvoon\ntällä paikkakunnalla, olisi hän jo voinut koota kauniin pääoman, jos hän\nvaan olisi hävittänyt vanhanaikuisen vesimyllynsä, jonka hän nyt antaa\nitsestään mädätä. Minä tahtoisin sinne hyvän höyrykoneen ja sivuraiteen\nJanvillen asemalle.\"\n\nHän jatkoi aatteensa selvittelemistä, ja Grégoire kuunteli hymyillen\nsekä näytti ottavan asian leikiksi.\n\n\"Siis, isä\", sanoi hän vihdoin, \"koska sinä tahdot, että minä valitsen\njonkun ammatin, niin asia on selvä. Jos minä nain Thérèsen, niin minä\nrupean mylläriksi.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Mathieu hämmästyneenä, \"minä vaan tässä muuten\npakisen. Sinä olet luvannut olla järkevä, poikani. Minä sanon sinulle\nvielä kerran, että anna kaikkein meidän rauhan tähden Thérèse olla\nrauhassa, sillä meillä ei ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana\nLepailleurein puolelta.\"\n\nHe olivat saapuneet kotiin, ja keskustelu päättyi siihen. Illalla kertoi\nMathieu pojan tunnustuksen Mariannelle, joka tuli hyvin levottomaksi.\nMutta vielä kului kuukausi ilman vakavampia tapahtumia.\n\nMutta eräänä aamuna hämmästyi Marianne nähdessään Grégoiren huoneen\ntyhjänä. Hänellä oli tavallisesti tapana tulla aamusin tervehtimään\näitiään. Ehkä oli hän nyt noussut aikaiseen ylös ja mennyt kävelylle.\nMutta Mariannea pöyristytti vähän, kun muisti, miten liikutettuna\nGrégoire oli eilen illalla kaksi kertaa syleillyt häntä ennen\nmaatapanoa. Äkkiä huomasi hän kamiinilla itselleen osoitetun kirjeen,\njossa Grégoire pyysi häneltä anteeksi sitä, että oli hänelle saattanut\nsuuren surun, ja pyysi häntä pyytämään puolestaan anteeksi myös isältä;\nhän ei muuten antanut muita selityksiä kuin sanoi vaan, että hän oli\npakoitettu jättämään heidät joksikin ajaksi. Se oli kipeä isku tälle\ntähän asti niin yksimieliselle perheelle, tämä heidän vallattomimman\nlapsensa teko, sillä hän oli ensimäinen, joka särki perhesiteet\nhulluuden puuskassaan. He aavistivat luonnollisesti heti, että hän ei\nollut lähtenyt yksinään. Charlotte muisti, että hän oli kuullut\nGrégoiren menevän illalla alas, ennenkuin porttia oli ennätetty sulkea.\nHän oli varmaankin tavannut Thérèsen metsässä, ja olivat he lähteneet\nVieux-Bourgista, josta viimeinen juna menee Pariisiin kello kaksitoista\nja kaksikymmentäviisi. Ja niin asia todellakin oli; myöhempään\naamupäivällä saivat he tietää, että Lepailleur piti hirmuista meteliä\nThérèsen paon johdosta; hän oli heti ilmoittanut asian santarmeille ja\nvaatinut, että hänen tyttärensä ja tämän viettelijä tuotaisiin\nkäsiraudoissa takaisin. Hänkin oli tyttärensä huoneesta löytänyt\nkirjeen, rohkean kirjeen, jossa tytär sanoo, että koska isä on häntä\ntaaskin pidellyt pahoin edellisenä päivänä, oli hän ikävystynyt siihen\nja lähti vapaaehtoisesti pois vieden Grégoiren mukanaan, sillä\nkahdenkolmatta vuotias tyttö on kylliksi vanha tietämään, mitä hän\ntekee. Lepailleur oli vielä enimmän suuttunut siitä, että hän ei voinut\nnäyttää kenellekään tätä kirjettä, ei ainakaan vaimolleen, jonka kanssa\nhän oli riidassa Antoninin tähden ja joka nyt nauroi pilkallisesti ja\nväitti, että se oli isän syy, kun hän oli pakoittanut tuon lutkan,\nThérèsen, ottamaan tämän askeleen. Ja sitten pieksivät he toisiaan, ja\nkoko paikkakunta puhui kahdeksan päivää erään Chantebledin pojan paosta\nmyllärin tyttären kanssa, ja Mathieu ja Marianne olivat suuressa\ntuskassa, sillä tämä ikävä tapaus koski sanomattomasti heihin.\n\nViisi päivää myöhemmin, eräänä sunnuntaina, tuli asia vieläkin\npahemmaksi. Kun tiedusteluista ei ollut mitään hyötyä, lähti Lepailleur\naivan vimmoissaan Chanteblediin, mutta hän ei tullut sisälle, vaan jäi\nseisomaan tielle ja lateli suustaan virtanaan karkeita haukkumasanoja.\nMathieu ei ollut kotona, ja Mariannella oli mitä suurin vaikeus saada\nhillityksi Gervais ja Frédéric, jotka tahtoivat mennä häntä pieksemään.\nKun Mathieu iltasella tuli kotiin, suuttui hänkin suuresti.\n\n\"Tätä on mahdotonta kauemmin kestää\", sanoi hän vaimolleen, kun he\nmenivät maata. \"Huomenna menen minä itse puhumaan tuon miehen kanssa.\nAinoastaan sillä tavalla me selviämme tästä jutusta, että annamme\nnoitten onnettomain lasten mennä naimisiin. Me suostumme siihen, eikö\nniin? Ja hänelle on myöskin edullista suostuminen. Huomenna täytyy tämän\nasian tulla selvitetyksi.\"\n\nMaanantaina kello kahden aikaan lähti Mathieu myllylle. Mutta siellä\nodotti häntä uusi ennen aavistamaton yllätys. Vuosikaudet oli Lepailleur\nja hänen vaimonsa olleet kovassa riidassa Antoninin suhteen. Samalla\nkuin isä yhä enemmän suuttui pojan laiskuuden ja raakain hurjastelujen\ntähden Pariisissa, samalla oli äiti puolustanut poikaa sivistymättömän\nnaisen itsepintaisuudella, sillä hän uskoi sokeasti poikansa kauniita\nkirjeitä ja oli vakuutettu siitä, että jos poika ei edisty maailmassa,\nniin oli se siksi, että häneltä kiellettiin tarpeelliset rahat.\nLikaisesta saituudestaan huolimatta varasteli äiti nyt yhä talousrahoja\nja levitti kyntensä ja oli valmis puremaan, jos hän tavattiin itse\ntyössä aikoessaan lähettää pojalle kaksikymmentä frankia. Joka kerta\nsyntyi tappelu, niin että ihmiset luulivat tuon vanhan myllyn hajoavan.\nSitten tuli Antonin sairaaksi. Lepailleur sanoi heti, että jos hän tulee\nkotiin saastaine sairauksineen, niin heittää hän hänet jokeen ja myllyn\nrattaasen. Mutta Antonin ei tahtonutkaan tulla kotiin, hän inhosi\nmaaseutua ja pelkäsi, että isä alkaa häntä taluttaa nauhasta kuin\nkoiraa. Ja äiti oli hankkinut hänelle asunnon Batignollessa, jossa\npiirin lääkäri hoiteli häntä. Tätä kesti kolme kuukautta, äiti kävi\nhäntä tervehtimässä, joka neljästoista päivä. Torstaina oli hän viimeksi\nollut siellä, mutta sunnuntain iltana sai hän sähkösanoman, jossa häntä\nkutsuttiin pojan luokse. Ja maanantain aamuna, samana päivänä, jolloin\nMathieu tuli, oli hän matkustanut Pariisiin riideltyään hirveästi\nmiehensä kanssa, joka oli kysynyt, koska heidän kelvoton poikansa aikoi\nlaata kiskomasta heidän pieniä säästöjään voimatta tehdä edes niin\npaljon hyvää, että kääntäisi savikokkareen.\n\nLepailleur oli yksin myllyllä ja mitä pahimmalla päällä. Hän olisi\nvoinut särkeä vasaralla auransa, pirstoa kirveellä myllynrattaan, hän\noli aivan mieletönnä vihasta ja janosi kostoa. Kun hän näki Mathieun\ntulevan, tuli hän ihan raivoon, sillä hän luuli Mathieun tulleen\nilkkumaan hänelle.\n\n\"Kas niin, naapuri\", sanoi Mathieu ystävällisellä äänellä, \"koettakaamme\nnyt olla järkeviä, me molemmat. Minä käyn nyt teillä vieraana ... tehän\nolitte minun luonani eilen. Mutta pahoista sanoista ei koskaan ole ollut\nmitään hyötyä, ja koska onnettomuus nyt on tapahtunut, niin parasta on\nkorjata se niin pian kuin mahdollista. Koska te tahdotte, että me\npitäisimme häitä meidän pahoille lapsillemme?\"\n\nHämmästyneenä tuosta hyväntahtoisesta puhuttelutavasta ei Lepailleur\nosannut heti vastatakaan. Hän oli kiljunut kaikille ihmisille, että hän\nei tahdo avioliittoa vaan mieluimmin oikeusjutun, jotta saisi kaikki\nFromentit vankilaan. Mutta kun hän nyt lähemmin ajatteli asiaa, niin ei\ntainnut ollakaan hullummaksi saada tuon suuren maatilan omistajan poika\nvävykseen.\n\n\"Häitäkö!\" sanoi hän. \"Ei, parasta on, että heidän molempain kaulaan\nsidotaan kivi ja he upotetaan! Kirotut lurjukset, minä tahdon nähdä\nheidän sydänverensä!\"\n\nHän rauhoittui kuitenkin eikä näyttänyt ollenkaan vastustavan vakavaa\nkeskustelua. Samassa tuli eräs poika juosten Janvillestä.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Tässä on sähkösanoma herra Lepailleurille.\"\n\n\"Anna tänne.\"\n\nPoika oli jo lähtenyt, mutta mylläri vaan katseli sähkösanomaa avaamatta\nsitä. Hän näytti epäluuloiselta, sillä hän ei koskaan saanut sellaisia.\nMutta hänen täytyi vihdoinkin tehdä päätös ja lukea sähkösanoma. Siinä\noli ainoastaan kolme sanaa: \"Sinun poikasi kuollut.\" Tässä\nharvasanaisessa raa'assa tavassa, tässä nuijaniskussa, joka annettiin\narastelematta, tuntui äidin kylmäverinen raivo, hänen halunsa heti\nmusertaa kotona olevan miehensä, isän, jota hän syytti pojan kuolemasta\nniinkuin hän oli syyttänyt häntä tyttären paostakin. Lepailleur horjahti\niskusta, hämmästyneenä tuijotti hän siniseen paperiin, luki sen\nuudelleen ja ymmärsi vihdoin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja hän\nvannoi karkean valan.\n\n\"Mitä perkelettä tämä nyt taas on? Nyt on poika kuollut, kaikki menee\npäin helvettiä!\"\n\nSitten tulivat kyyneleet esiin. Hänen polvensa tutisivat, hän vaipui\ntuolille ja luki sähkösanoman kerta toisensa perästä: \"Sinun poikasi\nkuollut ... sinun poikasi kuollut...\" aivankuin hän olisi etsinyt\nsellaista, jota sähkösanomassa ei ollut. Ehkä oli hän kuollut jo ennen\nkuin äiti saapui sinne. Tai ehkä äiti oli saapunut vähää ennen kuin hän\nkuoli. Hän sanoi parikymmentä kertaa, että äiti oli lähtenyt kello\nkymmenen ja yhdentoista minuutin junalla, että hänen olisi pitänyt olla\nBatignollessa kello puoli yksi, ja koska hän oli lähettänyt sähkösanoman\nkello yksi ja kaksikymmentä minuuttia, niin oli hän pikemmin tavannut\npoikansa kuolleena.\n\n\"Tällainen kirottu sähkösanoma ei sano mitään, mutta kuitenkin tappaa se\nihmisen. Olisihan hän voinut lähettää edes jonkun tänne. Nyt täytyy\nminun mennä sinne. Niin, tämä vielä puuttui, tässä on todellakin liian\npaljon onnettomuuksia yhdelle ihmiselle!\"\n\nLepailleur lausui tämän niin katkeralla ja epätoivoisella äänellä, että\nsäälin tunne valtasi Mathieun. Hän oli äänetönnä odottanut; nyt tarjosi\nhän palvelustaan ja lupasi lähteä yhdessä Lepailleurin kanssa Pariisiin.\nMutta samassa vetäytyi hän taaksepäin, mylläri nousi ylös raivokkaana\nnähdessään hänen siellä, omassa kodissaan.\n\n\"Vai niin, se on totta, tehän olette täällä ... mitä te sanoitte, ettäkö\nme antaisimme nuo saatanan lapset mennä naimisiin? Niin, nyt te näette,\nettä minä olen valmis häiden viettoon! Minun poikani on kuollut, te\nvalitsette oikein sopivan päivän. Lähtekää heti tiehenne, taikka minä en\nvastaa teoistani!\"\n\nHän pui nyrkkiään, hän joutui aivan mielettömäksi Mathieun läsnäolosta\nnyt juuri, kun koko hänen elämänsä meni raunioiksi. Se oli hirmuista,\nettä tuo herrasmies, joka talonpojaksi muuttumalla oli hankkinut\nitselleen omaisuuden, oli nyt juuri hänen luonaan, kun hänen Antoninsa\noli kuollut, se ainoa poika, jonka hän oli tahtonut tehdä\nherrasmieheksi, jonka hän oli opettanut vihaamaan maata ja lähettänyt\nPariisiin turmeltumaan laiskuudessa ja paheissa. Hän oli vimmoissaan\nsiitä, että oli ollut väärässä, että maa, jota hän oli kutsunut vanhaksi\nja hedelmättömäksi rakastajattareksi, oli niin hellä, nuori ja\nhedelmällinen tuolle miehelle, joka ymmärsi sitä rakastaa. Lepailleur,\njoka oli tahtonut tyhmyydessään rajoittaa perheensä lukumäärää, oli nyt\nraunioitten keskessä, hänen poikansa oli kuollut häpeällisellä\nkuolemalla, hänen tyttärensä oli paennut hänen vastustajansa pojan\nkanssa, hän oli nyt yksin autiossa myllyssään, jota hän myöskin oli\nhalveksinut ja joka vanhuudestaan luhistui kokoon.\n\n\"Kuulkaa, mitä minä sanon! Vaikka Thérèse matelisi maassa minun jalkaini\njuuressa, en minä sittenkään koskaan antaisi häntä teidän pojallenne,\nsille ryövärille! Silloin pilkkaisi koko paikkakunta minua, ja te\nsöisitte puhtaaksi minunkin, niinkuin olette syönyt muutkin!\"\n\nHänellä oli luultavasti hämärä aavistus siitä, mikä häntä uhkasi. Kun\nAntonin nyt oli kuollut, saisi siis Grégoire myllyn, jos hän menisi\nnaimisiin Thérèsen kanssa. Ja hän saisi nummimaan myöskin, tuon pienen\nalueen, jonka Lepailleur niin ilkeällä vahingonilolla oli pidättänyt\nitselleen ja jonka Mathieu niin mielellään olisi tahtonut saada, ja\nGrégoire luovuttaisi sen varmaankin heti, kun hän pääsisi sen herraksi.\nSe ajatus, että Chantebled vieläkin voisi laajentaa aluettaan hänen\nomalla maallaan, sai hänen suunniltaan.\n\n\"Minä panetan teidän poikanne vankilaan, ja teidät itse heitän minä\nulos, ell'ette itse lähde... Lähtekää pois, kuuletteko!\"\n\nMathieu kalpeni, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin tuon hullun edestä.\nHän meni matkaansa ja lausui tyynellä äänellä:\n\n\"Te olette onneton ihminen. Minä annan teille anteeksi sentähden, että\nteillä nyt on suuri suru. Muuten olen minä levollinen, se mikä on\nviisasta, se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin.\"\n\nTaaskin kului kuukausi. Eräänä sateisen lokakuun aamuna löydettiin rouva\nLepailleur hirttäytyneenä myllyn tallista. Oli niitäkin ihmisiä\nJanvillessä, jotka sanoivat, että Lepailleur itse oli hirttänyt hänen.\nTosiasia ainakin oli, että rouva Lepailleur aina Antoninin kuolemasta\nasti oli ollut synkkämielinen. Toiselta puolen oli heidän perhe-elämänsä\nsietämätöntä, mies ja vaimo syyttivät aina toisiaan pojan kuolemasta ja\ntyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin kaksi samaan häkkiin\nsulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli\ntahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa.\nNiin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän\nheti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut,\nettä isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan. Ensi aika oli\nhänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa, jonka onnettomuudet olivat\nsaattaneet äärimmäiseen kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja\npäättäväinen tyttö. Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut\nisänsä suostumaan hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan\njärkevään asian ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri\nhelpotus Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei\nrohjennut näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret\nolivat asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä\nsitäkin, että vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja\nvaikka Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin\nkolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja\nMarianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta\nasemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.\n\nMutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen\ntoivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen appensa\nkanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin erään riidan\njälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen vannomaan, ett'ei\nhän koskaan appensa kuoleman jälkeen luovuttaisi Chantebledin väelle,\nveljilleen tai sisarilleen, nummimaata, jonka Lepailleur oli tähän asti\nitsepintaisesti pitänyt viljelemättä. Grégoire ei tehnyt tuota valaa,\nmutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän ole niin tyhmä, että antaisi pois\nparhaimman osan vaimonsa myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo\nnummet ja muuttaa ne kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan\nhedelmällisimmiksi pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut\nmuille, ja saataisiinpa nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä\nkuningaskuntaansa. Samoin oli myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän\nvaan aluksi paranteli, sillä hän ei tahtonut liian paljon loukata\nmyllärin vanhoja ennakkoluuloja; höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan\nrakentamisen Janvillen asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta\nkaikki nämä Mathieun aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja\ntarmokkaassa mielessään. Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja\nnuoruutensa tavoista ei hänellä ollut jälellä muuta kuin se rohkeus,\njolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin. Ja hänellä oli voimakas liittolainen\nvaalean verevässä Thérèsessään, ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina\nvanhassa, romantisessa, muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka\nhajoittamisaikaa he vaan odottivat korvatakseen sen uudella, komealla\nhöyrymyllyllä, jossa olisi jättiläismäiset kivet.\n\nTätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa jäähyväiset\nuseimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja Margueriten vuoro\nlentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin oman seudun miesten\nkanssa. Louise, joka oli ilomielinen, pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö\nja jolla oli suuret hymyilevät silmät meni naimisiin Janvillen notario\nMazaudin, pienen, tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka\nainoastaan silloin tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä\nsiitä, että oli joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa.\nMadeleine, hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat,\nmeni rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun\narkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla oli\nhuvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa\nsuorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista\nkolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä tähden\nrakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli\nleikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa hän\noli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka oli\nmuutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat joutuneet\nnaimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä\ntyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.\n\nMutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä syntynyt\ntoisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli kaikkivaltiaana\nkonetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme lasta, kaksi poikaa,\nLucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen. Valloitusretkellään\nylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella ollut aikaa hankkia\nLéoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä sisarta, Paulinen ja\nSophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo kaksi poikaa, Leon ja\nHenri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme lasta, yhden pojan,\nJosephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen. Grégoirellakin oli\nmyllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli Louisella\nkaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden kuukauden vanha\npoika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen lapsensa nimeksi\ntulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine, jos se olisi\ntyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko haaraantui,\nhaaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei ollut vielä\nkuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen seitsemän ja molemmat\nolivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa ilossa siitä, että\nnäkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin, valloittavan kaiken\nmaan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta puusta voi kasvaa kokonainen\nmetsä.\n\nMutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli\nyhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni tyttö,\nAngeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten lapsi. Tämä\npienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän oli\nsyntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että Charlotte,\njoka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut isoäidiksi, ei voinut\nolla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin,\nhän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin oli elänytkin\ntäytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan molemmat lapsensa.\nKuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt tyttärensä tyttärelle\nodotetun aviopuolison, Philippe Havardin, nuoren insinöörin, joka\näskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen valtion konetehtaasen\nlähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa Chantebledissä, ja koko\nperhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä kuin hän oli ylhäällä,\njuhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin kunniaksi.\n\n\"Niin\", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä,\n\"vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan\ntule tyhjyyttä!\"\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan!\" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. \"Me\nemme koskaan jää yksin!\"\n\nMutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas,\nnuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän oli\nelämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan hän\nvalitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen nuorukainen, jolla\noli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän pitänyt paljon\nkertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli erinomaisen rohkea\nja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta partioretkiltään,\nrakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi oli hänellä\nhyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen kapineensa olivat\naina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan. Myöhemmin kun hän oli\nkasvanut suuremmaksi, tuli hän miettiväiseksi, aivankuin olisi hän\nturhaan koettanut etsiä tilaisuutta, mitenkä voisi käyttää hyväkseen\nhaluansa uusien maanosien keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka\njärjestys. Koska hän oli yksi runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin\nei hän löytänyt tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä\nja sisarensa olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan,\neikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä\nja saada siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä\niloa kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla\nkohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse\npäätöksensä.\n\nNicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli\nkaikki Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä\nmikään oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli\näsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni,\nett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen luokseen\nmuutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen korkeammasta\nliike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän rikkaaksi, kun setä Du\nHordel oli kuollut ja jättänyt hänelle liikkeensä, jonka affääreitä sen\nuusi omistaja vuosi vuodelta laajensi, niin että ne ulottuivat kaikkiin\nmaihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea hengittää Ambroisen\nsuunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten maitten rikkaudet\nkokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville kutsumuksestaan,\nsisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin, vielä hedelmättömiin\nmaihin kyntämään, kansoittamaan ja kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.\n\nKahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä, joka oli\nhänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin kaikki\nlujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat. Hänen\ntäytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä\npäivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut\nmatkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon sankarilliseen\ntyöhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata? Hän tunsi Janvillessä\nerään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth Moreaun, jonka kukkiva\nterveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt häntä. Niinkuin Nicolas oli\ntyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen kolkkaan, jonne kohtalo oli\nhänen sulkenut, ja hän halusi päästä hengittämään ilmaa. Hän oli isätön\nja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni kauppa kylässä, oli ottanut hänen\nkasvatikseen, ja rakkaudesta kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti\nelänyt pimeässä myymälässä. Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt\nhänelle jälkeensä kymmenen tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa\noli myydä kaikki ja matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin\nelää. Nicolas ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana\nsellaista, jota he eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle.\nPäättävästi puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan\nkestävän liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa,\njossa he perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä\ninnostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.\n\nNyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti vanhemmilleen\naikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä lauhkeana mutta talven ensi\nkylmästä värähtelevänä syysiltana. Mathieu ja Marianne tunsivat\nsydämessään suurta ahdistusta, kun he alkoivat ymmärtää häntä. Tällä\nkertaa ei linnunpoikanen lentänyt vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa\npesäänsä toiseen puuhun yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren,\nainaiseksi, eikä ollut toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin.\nToiset lapsensa saisivat vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset\njäähyväiset. Heidän suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero,\njonka elämä heiltä vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän\nlihastaan, tämän liian lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui\nreunojensa ylitse, leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat,\nkuinka voisivat he kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa,\npoistui, sehän oli täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan\nulkopuolella on suuria, vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka\nkulkevat tuulen siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen\nyläpuolella on koko ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on\ntäytetty, kun koko maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden\nkaupunkina. Mutta huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista\noli Nicolaksella toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän\nrohkeasti ja innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen,\nhän lähti valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen,\nkoska isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa\nhäntä varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän\nsuurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen rikkauksia ja\nvoimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan löydetty Afrika\nhoukutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän Senegaliin, sitten\nlähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen viljelemättömän maan\nsydämeen, jonne hän uneksi perustavansa uuden Ranskan, suuren\nsiirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi vanhentuneen rodun ja antaisi\nsille osansa maata. Siellä tahtoi hän laajaperäisten viljelysten kautta\nluoda itselleen valtakunnan, perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden\nFromentein hallitsijasuvun, uuden Chantebledin, jonka auringon hehku\ntekisi kymmenen kertaa hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä\nkansoittaisivat. Ja hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että\nMathieun ja Mariannen lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa,\nvaikka heidän sydämensä vuoti verta.\n\n\"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne elämä\nsinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman suuressa\nilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä enemmän\nterveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me\nylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee\njuhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli\nkaiken maailman.\"\n\nMutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin\nheidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri\nsuru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja\nkun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta\nsynnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla\nurhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat\ntoiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä\nvielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen. Rohkeudella ja\ntyöllä tulisivat he loppuun suorittamaan valloituksensa!\n\nBenjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti.\nHän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis hienorakenteinen\npoika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat, sillä he luulivat hänen\nolevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he välttämättömästi pitää itseään\nvarten, hän oli niin rakastettava lempeine, kirkkaine silmineen ja\nkauniine kiharoine hiuksineen. Hän kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna\näitinsä polvilla.\n\n\"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä tulet\ntakaisin?\"\n\n\"En koskaan, pikku Benjaminini.\"\n\n\"Etkö koskaan, etkö koskaan ... oh, sehän on liian pitkä aika! Tule,\ntule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!\"\n\n\"En koskaan\", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, \"en\nkoskaan!\"\n\nJa hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin\noli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.\n\n\"Jää hyvästi, pikku veli ... hyvästi, hyvästi kaikki!\"\n\nSillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset\nonnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan kyynelistä\nsokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin olisi\npelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään ainoastaan\nBenjamin jälellä pesässä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nConstance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana\nloisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin\nmusertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.\n\nNäinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt eteenpäin\nkaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä kehitysasteellaan. Hän oli\ntullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut kotonaankaan, vaan niitten\nporttojen luona, jotka häntä kadulla metsästivät. Viimeiseksi piti hän\nnäistä parhaimpana erästä tätiä ja tämän sisarentytärtä, hän muutti\nasumaan heidän luokseen, heidän sylissään kulutti hän viimeiset\nelinvoimansa ollen vielä kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas,\nvaan samalla kuin viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä\nkuolemaansa. Ja hänen rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään\nhäntä tuoksi inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä\nrunsaammin hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät\näärettömiä summia, ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista\ntarvittiin taas rahaa. Hän oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan\nliikkeen voitosta, mutta liike itse oli kukoistavassa tilassa.\n\nJa tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun Beauchêne\noli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös menettänyt kaiken\nharrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti ponnisteleminen kodin\nhyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi voinut ottaa sen\nvastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän oli sentähden antanut\nliikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän siten vähitellen antoi\ntulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut ainoastaan kuudes osa,\nja Beauchêne oli pidättänyt itselleen oikeuden lunastaa tämän osan\nmäärätyn ajan kuluessa. Mutta kaukana siitä, että olisi lunastanut\nmäärättynä aikana osansa takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle\nnuorelle miehelle uuden osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei\nvoinut julkisesti tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen\nvuosi luovutti hän aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään\nollut edes kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta,\njoka tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä\nvaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut hänelle\ntämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa entiselle\nisännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka kuukausi jakoi kahtia\nantaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen puolen Constancelle.\n\nViime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että konetehdas\nkuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian kuin hän vaan\nsaisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei koskaan enään\nnäkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä, joka myönsi\nBeauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet niin kauvan kuin\nvälikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön toivo, usko\nihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi hänelle niin\npaljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten kahdentoista vuoden turha\nodotus ja alituisesti murskaantuneet toiveet eivät edes näyttäneet\nvähentäneen hänen varmaa uskoansa siihen, että hän vielä kerran pääsee\nvoitolle. Chantebledissä, nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli\nhän tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän\neli nyt jonkun odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin\ntodistaisi hänen hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut\ntarkalleen sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää,\nkunnes onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein\nperhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä\npojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä\nkammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt katkerasti\nsuri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen ylpeytensä nousi\nvimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä. Ja niin\nodotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä talossaan, joka oli käynyt\nhänelle liian suureksi nyt, kun hän oli yksinään. Hänen oli täytynyt\nrajoittaa elintapojaan, hän asui ainoastaan toisen kerroksen huoneissa\nvanhan palvelijattarensa kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko\npalvelijakunnastaan. Hän oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi\nalituisesti surrut Mauriceaan, mutta kulki aina pää pystyssä ja oli\nylpeän vähäpuheinen, ei koskaan valitellut, vaikka katkeruus kalvoi\nhänen terveyttään; hänellä oli sydänvika, niin että hän väliin ei\ntahtonut voida hengittääkään, mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha\npalvelijatar kerran meni noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä\ntulla pois ajetuksi talosta; Constance ei vastannut lääkärin\nkysymyksiin, hän ei sallinut tämän hoitaa itseään, hän oli varma\nkestävänsä niin kauvan kuin hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska\nhänellä oli, kun hänelle tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin\ntyhjässä talossaan, ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa\navukseen ketään, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun\nkohtaus oli ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän\najatteli itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä\ntulemasta isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment\nmissään tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan\nkuin hän eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.\n\nYksinäisyydessäänkin piti Constance liikettä silmällä, joka päivä otti\nhän selvän, mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoinen Morange, jonka hän oli\ntehnyt uskotukseen, antoi empimättä hänelle nämät tiedot joka ilta, kun\nhän konttoorityönsä jälkeen meni vähäksi aikaa pakisemaan hänen\nkanssaan. Hän oli Morangelta saanut tietää kaikki, vähittäin myydyistä\nosakkeista, että Denis oli hiljalleen tullut koko liikkeen haltijaksi,\nettä Beauchêne ja hän itse elivät tästä lähin uuden omistajan\narmeliaisuudesta. Constance oli järjestänyt vakoilunsa siten, että\nvanha kassanhoitaja vasten tahtoaankin hankki hänelle tietoja Denisistä\nja hänen yksityiselämästään, kaikesta, mitä he tekivät taikka sanoivat\nvaatimattomassa sivurakennuksessaan, jossa tämä nuori parikunta yhä asui\nosoittamatta mitään kiirettä muuttaa suureen, komeaan rakennukseen. He\neivät näyttäneet edes huomaavan, miten ahdasta heillä oli pienessä\nsivurakennuksessa, jota vastoin Constance asui yksinään avarassa\nisäntäväen rakennuksessa, johon hän melkein hukkui. Ja hän tuli\nraivoihinsa katsellessaan Denisin ja hänen perheensä huomaavaisuutta,\nsitä tyyneyttä, jolla he odottivat hänen kuolemaansa; Constance ei ollut\nkyennyt ärsyttämään heitä, hänen täytyi olla heille kiitollinen\nsuruttomasta elämästään ja suudella heidän lapsiaan, kun nämät toivat\nhänelle kukkia.\n\nNiin kului kuukausia ja vuosia, ja Morange tapasi Constancen melkein\njoka ilta samassa pienessä, hiljaisessa salongissa, puettuna samaan,\nmustaan leninkiin ja jäykistyneenä itsepintaisesta odotuksesta. Tuota\nkohtalon kostoa ei koskaan kuulunut, mutta silti ei hän näyttänyt olevan\nepätoivossa voiton suhteen. Päinvastoin, ja vaikka erityiset tapaukset\nehtimiseen todistivat hänen olleen väärässä, tuli hänen selkänsä yhä\nsuoremmaksi, hän uhoitteli kohtaloa ja häntä kannatti varmuus siitä,\nettä kohtalo lopuksi kuitenkin asettuu hänen puolelleen. Hän oli yhä\njärkähtämätön, hän yhä odotti ihmetyötä.\n\nAina iltasin kun Morange tuli, alkoi keskustelu samalla tavalla.\n\n\"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?\"\n\n\"Ei, ystäväni, ei mitään.\"\n\n\"No niin, pääasia on, että on terve. Silloin voi aina odottaa parempia\npäiviä.\"\n\n\"Oh, joka tapauksessa niitä voi odottaa.\"\n\nMutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi\nMorange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta\nilosta.\n\n\"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?\"\n\n\"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta.\"\n\n\"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette\nodottanut?\"\n\n\"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa\nodottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo.\"\n\nMorange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että näki\nhänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä olivat\neloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä noin\nnäiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta\nkivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas\npaino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun\nMorange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:\n\n\"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin\niloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta eräs\nhenkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada niistä\nvarmuus ... sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä salaisuuteni\nteille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon kaikki, ja\nsitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan teidän apuanne.\nOdottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana tulette te minun luokseni\npäivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta aikaa puhella keskenämme\nkenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani, jos tämä olisi totta, jos tämä\nolisi ihmetyö!\"\n\nKului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän näki,\nettä Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei kysynyt\nmitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista elämäänsä. Morange\noli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän; siitä oli nyt kolmekymmentä\nvuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja enemmän kuin kaksikymmentä\nvuotta siitä kuin hänen tyttärensä Reine oli seurannut äitiään, ja\nMorange itse jatkoi pikkumaisuuteen asti tarkkaa konttoorielämäänsä,\nvaikka kaikki hänen ympärillään oli luhistunut kokoon. Ei yksikään\nihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin hän, nähdessään sellaisia\nmurhenäytelmiä, kokenut sellaisia omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä\nvaan pienillä, tasaisilla askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti\npienissä, vaatimattomissa oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt\nkalu, jonka tuska oli säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli\nhänessä täytynyt syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän\nsai päähänsä mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut\npalvelijattarensa, hän osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle;\nei yksikään ihminen ollut kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan,\nepäiltiin, että se oli mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa\nkunnossa, ja isäntä oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan\nMorangea suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt\naivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse\npuolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin kuluneessa\ntakissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta. Hänen saituutensa\ntuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa pienimmällä\ntavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota hän osti joka\nneljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi vähemmin. Se\nherätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan, ett'ei ihmiset\nkysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen noin\nsäännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa, teki\nrahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä\nmahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.\n\nMutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri\nkertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun Denis\noli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla nojaavan\nniin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi pudonnut, ell'ei\nDenis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi hän viattoman\nnäköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään toisen kerran\ntempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan koneen luota juuri\nkuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli antamaisillaan hammasrattaitten\ntarttua kiinni itseensä. Hän hymyili taaskin ja tunnusti, että oli\ntehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle pyöriä. Häntä täytyi vartioida,\nsillä hän ei nähtävästi aina tiennyt, mitä teki. Monivuotisten\npalvelustensa tähden piti Denis häntä kuitenkin yhä ensimäisenä\nkassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei hän koskaan ollut hoitanut\nnäitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli itsepäisen tarkka, kun oli\nkysymyksessä saada selville joistakin sentimetreistä, jotka eivät\ntahtoneet sopia kirjanpitoon, ja ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti\nhän suurimmatkin yhteenlaskut. Järkähtämättömän tyyneen näköisenä\naivankuin mikään sisällinen myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi\nhän koneellista elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei\nsiitä tietänyt.\n\nMutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen. Vaikka\nhän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan tehnyt\nhänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää Denisin\npienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli nähnyt tämän\ntytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään, että oli löytänyt\nReinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense oli äsken täyttänyt\nyhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange tapasi hänen tuli hän\nliikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi yhä, mutta se oli\nhyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli mielikuvitusta, sillä nämät\nlapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet toistensa näköiset, toinen\noli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli melkein vaaleanverinen.\nHuolimatta suunnattomasta saituudestaan antoi hän kaikissa mahdollisissa\ntilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja makeisia. Ja tämä hellyys valtasi\nhänen siihen määrään, että Constance siitä loukkaantui. Constance\nantoikin hänen ymmärtää, että se, joka ei ole täydellisesti hänen\nkanssaan, on häntä vastaan. Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt\nHortensea salaisuudessa, ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen\nmielihartauttaan tyttöön. Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan\nConstancen kanssa pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä,\njoka aina oli taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen\nside, se vanha hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt,\nkanssarikoksellisuus, josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka\nyhdisti heidät. Morange oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli\nantanut kesyttää itsensä kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli\nhän muuten saanut tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän\noli ollut siinä niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä\näänettömillä askelillaan, kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä\nkaikki. Ja tämä hullu, joka tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän\nsynkän näyttämön harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa\nuhmaa siitä syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen\nsuudella Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli\nvähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.\n\nÄkkiä eräänä iltana pyysi Constance hänen jäämään päivällisille. Morange\naavisti, että nyt oli tullut hetki, jolloin hän saisi tietää\nsalaisuuden, ja nyt näki hän Constancen vavahtelevan innosta ja\nheittävän päätään kuin voitonvarma amatsooni. Ruokapöydässä ei Constance\nkosketellut tätä vakavaa asiaa, vaikka vanha palvelijatar oli jättänyt\nheidät yksin asetettuaan yhdellä kertaa koko vaatimattoman aterian\npöydälle. Hän puhui vaan tehtaasta, Denisistä ja Marthesta, jonka\nsuhteen hän teki huomautuksiaan, hän teki senkin virheen, että sanoi\nHortensen olevan huonosti kasvatetun, ruman ja sietämättömän.\nKassanhoitaja kuulusteli tätä arkamaisesti, ei tohtinut sanoa vastaan,\nvaikka koko hänen sisäinen ihmisensä kuohahteli.\n\n\"Saammepa nähdä, miten käy, kun jokainen tulee oikealle paikalleen\",\nsanoi hän lopulta.\n\nHän odotti, kunnes olivat palanneet takaisin pieneen salonkiin, hän ei\nsanonut mitään, ennenkuin he istuivat sulettujen ovien takana,\ntakkatulen ääressä, talvi-illan syvässä hiljaisuudessa.\n\n\"Ystäväni, niinkuin olen sanonut, tarvitsen minä pian teidän apuanne.\nTeidän pitää toimittaa tehtaasen eräs nuori mies, josta minä paljon\npidän. Teidän pitää ottaa hänet konttooriinnekin, jos tahdotte tehdä\nminulle sen palveluksen.\"\n\nMorange istui häntä vastapäätä toisella puolen kamiinia ja katseli\nkummastuneena häntä.\n\n\"Minä en ole määrääjä; kääntykää isännän puoleen, hän tekee varmaan\nkaikki, mitä te tahdotte.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo tulla Denisille kiitollisuuden velkaan. Eikä se\nsovi minun ohjelmaanikaan. Teidän pitää suositteleman tätä nuorta\nmiestä, teidän pitää ottaa hän apulaiseksenne, opettaa häntä ... onhan\nteillä valta hankkia paikka konttoristille? Muuten se on minun\njärkähtämätön tahtonikin.\"\n\nConstance puhui kuin itsevaltias hallitsijatar, ja Morange taivutti\nselkänsä; tämä mies ei ollut koskaan tottunut muuhun kuin tottelemaan,\nensin vaimoaan, sitten tytärtään ja vihdoin tätä vanhaa\nvaltaistuimeltaan syöstyä kuningatarta, joka sorti häntä siitä uhmasta\nhuolimatta, joka jo jonkun aikaa oli salaisesti kuohunut hänessä. Ja hän\nuskalsi nyt tehdä muutamia kysymyksiä.\n\n\"Luonnollisesti voin minä hankkia hänelle paikan. Kuka se nuori mies\non?\"\n\nConstance ei vastannut heti. Hän kumartui tulen puoleen, aivankuin olisi\ntahtonut kohentaa sitä, mutta todellisuudessa sentähden, että hän tahtoi\najatella. Mitä hyötyä siitä olisi, että heti sanoisi kaikki? Jonakin\npäivänä täytyisi hänen kuitenkin sanoa kaikki Morangelle, jos mieli\nsaada häntä kokonaan puolelleen. Mutta sillä ei ollut kiirettä, ja hän\nluuli menettelevänsä diplomaattisesti, kun hän ainoastaan valmisteli\nasiaa.\n\n\"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen tähden\nminulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä työssä --\noh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä vuotta -- Norine\nMoineaudin, ukko Moineaudin tyttären?\"\n\nMorange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään,\näkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli\nehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään kielensä\nvapaasti lausua:\n\n\"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!\"\n\nHämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli läpitunkevasti\nMorangea.\n\n\"Vai niin, te tiedätte...! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se\nsanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa kaikki,\nkuuletteko te!\"\n\nMitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui kauvan ja\npitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut tietää\nkaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli maksanut, jotta\ntyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva Bourdieun luona, pojan\nviemisen löytölastenkotiin ja sitten Rougemontiin, josta hän oli\nmyöhemmin lähtenyt karkuun varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi\nsenkin, että tämä nuori rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta\nelämää Pariisissa.\n\n\"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän\nkaiken?\" huudahti Constance kiivaasti.\n\nMorange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä ympäröivään\nilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan, kuka hänelle oli\nnämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.\n\n\"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta samassa\npaikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki.\"\n\nConstance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen.\nConstance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi\nkaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana\nvälikappaleenaan.\n\n\"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi... Niin, sen pojan olen minä\nvihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta\nsitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?\"\n\nMorange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi, että\nhän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta silloin oli\nhän sattumalta keksinyt pojan.\n\n\"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän aamuna,\njolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni Sérafine, joka\nei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa vuodessa, tuli kello\nkymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni. Hän on tullut niin\nomituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes kuulustellut hänen\njuttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta miehestä, jonka huono seura\noli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa. Mutta mitenkä minä hämmästyin,\nkun hän puheli suoraa kieltä ja mainitsi minulle, mitä hän sattumalta\noli keksinyt... Niin, kohtalo valvoo aina ja auttaa lopulta!\"\n\nSe olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine\nvajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen vanhuutensa\ntähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä nautintojaan oli hän\ntaaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut tekemisiin pahimman\nroskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan puhuttiin mitä merkillisimpiä\njuttuja. Erään tuttavansa naisen kautta oli hän antanut valita itsensä\njäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka tarkoituksena oli auttaa ja\nparantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he palasivat vankilasta. Hän oli\nottanut muutamia asuntoonsakin Marignankadun varrelle ja elänyt kuin\nmieletön heidän kanssaan ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien\nsulettuina. Eräänä iltana oli muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen\nAlexandren, joka jo oli kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen\nja oli äskettäin ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden\npäivät vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden\npuuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut\nRougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia\nyrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra.\nSérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon yhdennäköisyyden\nBeauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti, ja tämä yhtymys oli\nhuvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut hänen irti\ntylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta kuin\njokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää häntä,\nhän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä keksinnöstään,\nsillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi Constancen tiedustelut\nmuutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut kertomaan Constancelle\nasiasta.\n\n\"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään\", lausui Constance kertomuksensa\nlopulla. \"Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin\njoku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei halunne\nnykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on rikkonut, niin\nonhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen rikostaan!\nMuuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin vastaan minä\nhänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään muuta kuin sitä, mitä\nminä tahdon.\"\n\nVaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa, tunsi\nConstance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta\nAlexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen\nvalheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta\nvankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään\nnaisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen,\nmutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta nämät\nolivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina hän oli\nollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt mitä\npahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia niinä\nvuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Vankeusvuodet\nnäyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä lepoaikana, ne olivat\ntehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja hän oli nyt päättänyt olla\nenää heittäytymättä hunningolle. Kun hän oli saanut siistimmän puvun ja\nSérafine oli hänelle neuvonut hieman tapoja, oli hänestä tullut\njotakuinkin sievännäköinen nuori mies.\n\nMorange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli tuijottanut.\n\n\"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko hänellä\nedes jonkunlainen käsiala?\"\n\n\"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä. Sentähden\nminä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy höylätä häntä ja\nantaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai kahden perästä täytyy\nhänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen omistaja, se on minun tahtoni.\"\n\nNämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne\nherättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan\nhuolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja\njärkevästi.\n\n\"No niin, rakas rouvani, koska te tahdotte, että minun pitää teitä\nauttaa, niin täytyy teidän uskoa kaikki minulle ja sanoa, mihin\ntarkoitukseen te aijotte käyttää tuota nuorta miestä täällä. Ettehän te\nvaan toivone hänen kauttaan voivanne saada liikettä takaisin, ostaa\nkaikki osakkeet ja tulla vielä kerran yksinvaltiattareksi täällä?\"\n\nPettämättömällä logiikalla todisti Morange nyt tuon unelman\nmahdottomuuden, luetteli numeroita, mainitsi sen melkoisen\nkokonaissumman, joka olisi tarvittu Denisin osien lunastamiseen.\n\n\"Muuten en minä ymmärrä, minkätähden te mieluimmin otatte juuri tuon\nnuoren miehen ettekä jotakuta muuta. Hänellä ei ole minkäänlaisia\nlaillisia oikeuksia, senhän teidän pitäisi nähdä, rouvani! Hän ei voi\ntäällä olla muu kuin vieras, ja siinä tapauksessa tahdon minä\nmielukkaimmin sivistyneen ja rehellisen miehen, joka tuntee koneitten\nrakennusta.\"\n\nConstance oli taaskin alkanut kohennella tulta. Kun hän vihdoin katsoi\nylös sanoi hän matalalla, kiihkoisalla äänellä katsoen Morangea suoraan\nkasvoihin:\n\n\"Alexandre on mieheni poika, hän on siis myös perillinen. Vieras hän ei\nole, vaan tuo toinen, Denis, Fromentein poika, joka on varastanut\nomaisuutemme. Te raatelette sydäntäni, ystäväni, ja kaikki vereni vuotaa\nulos yhdessä sen kanssa, mitä te nyt pakoitatte minun sanomaan.\"\n\nSe oli hänen poroporvarillinen katsantokantansa, että perinnön piti\nennen joutua äpäräpojan kuin vieraan käsiin. Vaimona ja äitinä suri hän,\nsen hän tunnusti, mutta hän uhrasi itsensä ja hän ajaisi pois vieraan,\nvaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja eikö hänen miehensä poika\ntavallaan ollut hänen omansa, koska hän oli saman miehen poika, joka oli\nollut Constancen oman pojan, vainajan, isänä? Muuten tekisi Constance\näpärän pojakseen ja pakoittaisi tämän elämään häntä itseä varten.\n\n\"Tahdotteko te tietää, mihin minä aijon käyttää häntä tässä talossa?\nSitä en minä vielä itsekkään tiedä. Luonnollisesti en minä huomenna saa\nniitä satoja tuhansia frankeja, jotka tarvitaan. Mahdollista on,\nett'emme koskaan saa näitä rahoja. Mutta miksi emme voisi koettaa, miksi\nemme taistelisi? Ja vaikka me olemmekin voitetut, niin se on juuri\npahinta tuolle voittajalle. Sillä minä lupaan teille, että jos tämä\nnuori mies tahtoo totella minua, tulee hänestä se räjähdyskone, se miina\ntehtaan alle, joka vielä räjähyttää koko tehtaan ilmaan.\"\n\nHän teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut lakaista pois kaikki. Hänen\nsekamielisistä, vihaan perustuvista suunnitelmistaan oli tämä varmaankin\nviimeinen, jonka hän oli koettava saada toteutumaan, jos muut\nsuunnitelmat kukistuisivatkin. Morangea pöyristytti, kun hän kuuli\nConstancen sanovan kiivaalla äänellä:\n\n\"Kaksitoista vuotta olen minä odottanut, että kohtalo ryhtyisi käsiksi\nasiaan, ja nyt se on ryhtynyt! Minä tahdon mieluimmin uhrata henkeni\nkuin jättää tätä viimeistä mahdollisuutta käyttämättä hyväkseni!\"\n\nHän oli vannonut kukistavansa Denisin, kun kohtalo vaan häntä auttaisi,\nja vanha kassanhoitaja näki jo edessään onnettomuuden, viattomat lapset\nsaisivat kärsiä onnettomuudesta samalla kertaa kuin heidän isänsäkin,\njoka olisi väärin, ja tämä seikka täytti hänen hellän sydämensä uhmalla.\nAntaisiko hän tämän uuden onnettomuuden tapahtua ja olisiko hän\nkertomatta muille, mitä tiesi? Se toinen rikos, tuo ensimäinen,\nhirmuinen, josta he eivät keskenään puhelleet, muistui nyt varmaankin\nhänen mieleensä, sai tänä kauhun hetkenä hänen silmänsä kankeasti\ntuijottamaan, ja Constancen itsenkin valtasi kauhu nähdessään Morangen\nkatseen ja hän koetti omalla katseellaan kukistaa Morangen. Ja kun he\nherkeämättä tuijottivat toisiinsa, olivat he taaskin näkevinään tuon\nammoittavan kuilun tuolla käytävässä ja sieltä tuleva kylmä ilma\njäädytti heitä. Mutta tälläkin kertaa tuli Morange voitetuksi, hän ei\nsanonut enään mitään, tuo heikko raukka, hän alistui taaskin naisen\nlujan tahdon alaiseksi.\n\n\"Se on siis päätetty, ystäväni\", sanoi Constance leppeämmällä äänellä,\n\"te otatte Alexandren aluksi kirjoitusapulaiseksenne. Te saatte tutustua\nhäneen täällä, tässä huoneessa, jonakin iltapäivänä kello viisi kun on\ntullut pimeä, sillä minä en tahdo, että ihmiset saavat tietää minun\nvälittävän tämän nuorukaisen kohtalosta. Ylihuomenna, jos se sopii\nteille.\"\n\n\"Ylihuomenna, niinkuin tahdotte.\"\n\nSeuraavana päivänä oli Morange niin omituinen, että portinvartija\nilmoitti miehelleen epäilevänsä jotakin; heidän vuokralaistaan kohtaisi\nvarmaankin joku onnettomuus, sillä hän oli tullut alas sukkajalassa\nnoutamaan vettä, näyttänyt niin omituiselta ja puhellut itsekseen. Sinä\npäivänä tapahtui myös se ennen kuulumaton seikka, että hän tuli tuntia\nmyöhemmin konttooriinsa; ei kukaan tehtaassa voinut muistaa, että\nsellaista olisi ennen tapahtunut. Niinkuin hirmumyrskyn ajamana oli hän\nmennyt suoraan Grenellen sillalle, jossa Denis kerran oli pelastanut\nhänen veden viekoittelulta. Salaperäinen voima oli hänen vienyt samalle\npaikalle, ja siinä seisoi hän nyt nojaten samaan kaidepuuhun ja tuijotti\nalas virtaavaan veteen. Eilisestä olivat samat sanat hänen kielellään,\nsanat, joita hän ei voinut olla itsekseen ehtimiseen toistamatta:\n\"Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tulla täytetyksi huutamatta\nmaailmalle, mitä hän tiesi?\" Ne olivat varmaankin nämät sanat, joita hän\nei voinut saada mielestään ja jotka olivat saaneet hänen aamulla\nunohtamaan tohvelinsa ja tehneet hänen äsken niin pyörälle päästään,\nettä hän oli tullut liian myöhään konttoriinsa eikä ollut tahtonut\ntuntea taloakaan. Ja kun hän nyt taas oli kumartuneena tämän veden\nylitse, niin tuli se siitä, että hänellä oli tajuton halu tehdä loppu\nkaikesta ja päästä vapaaksi noista sanoista, jotka kiusasivat häntä.\nTuolla veden pohjassa vaikenisivat sanat, hän ei lausuilisi niitä enään,\nne eivät enään koettaisi pakoittaa häntä tekoon, johonka hänellä ei\nollut voimia. Vesi houkutteli niin lempeästi häntä luokseen, olisi niin\nihanaa päästä erilleen taisteluista, antautua kohtalonsa valtaan...\n\nMorange nojautui vielä syvemmälle ja tunsi jo virran kohinan tarttuvan\nitseensä. Silloin huusi nuori ja iloinen ääni hänen takanaan:\n\n\"Mitä te katselette, herra Morange? Onko siellä suuria kaloja?\"\n\nSe oli Hortense, joka kamarineidin seurassa oli menossa Anteuiliin\nleikkimään toveriensa kanssa. Ja kun kassanhoitaja hämmästyneenä kääntyi\nkatsomaan taakseen, jäi hän hetkeksi seisomaan vapisten ja kyyneleet\nsilmissä tämän pikku enkelin eteen, joka oli estänyt häntä tahtoessaan\nlähteä pitkälle matkalleen.\n\n\"Oletteko se te, lemmikkini! Ei, eihän siellä suuria kaloja ole. Minä\nluulen, että ne ovat pohjalla, sillä vesi on niin kylmää talvella.\nLähdettekö pois? Tehän olette hyvin hieno turkiksilla reunustetussa\ntakissanne!\"\n\nTyttö nauroi, hän kuunteli ihastuneena näitä lempeitä sanoja, ja vanhan\nystävän ääni vapisi mielihartaudesta.\n\n\"Minä olen niin iloinen, siellä leikitään teaatteria. On niin hauskaa\nolla iloinen!\"\n\nHän sanoi tämän aivan samalla tavalla kuin Reinekin oli sen sanonut, ja\nMorange olisi voinut langeta polvilleen ja suudella hänen jalkojaan,\naivankuin tyttö olisi ollut epäjumalan kuva.\n\n\"Ah, teidän täytyy olla aina iloinen. Te olette aivan liian kaunis, nyt\nminä suutelen teitä.\"\n\n\"Suudelkaa vaan, herra Morange. Tiedättekö, nukke, jonka annoitte\nminulle, on saanut nimekseen Margot, ett'ekä te voi aavistaakaan, miten\nkiltti ja tottelevainen se on. Tulkaa joskus tervehtimään sitä!\"\n\nMorange suuteli Hortensea, ja kalpeassa talvi-ilman valaistuksessa\nkatseli hän sitten tytön jälkeen sydän polttavana ja valmiina\nmarttyyriksi. Ei, sehän olisi liian halpamaista ... tuon tytön täytyy\nolla aina iloinen. Ja hitaasti lähti hän sillalta, sanat palasivat\ntakaisin hänen mieleensä ja nyt ne olivat terävät ja vaativat vastausta.\n\"Antaisiko hän tämän uuden rikoksen tapahtua ilmoittamatta, mitä hän\ntiesi?\" Ei, ei, se oli mahdotonta, hänen pitäisi toimia. Mutta kaikki\noli vielä kuin sumussa, miten hän puhuisi, miten hän toimisi? Ja kun hän\nsaapui konttooriin, rikkoi hän neljänkymmenen vuotiset tapansa\nrupeamalla kirjoittamaan pitkää kirjettä sen sijaan, että olisi\naloittanut heti yhteenlaskunsa. Tämä kirje, joka oli osoitettu\nMathieulle, kertoi koko jutun, Alexandren ilmaantumisen, Constancen\nsuunnitelmat ja sen palveluksen, jonka hän itse oli luvannut\nConstancelle. Kaikki tämä tuli hänen kynästään kuin rippi, jolla hän\nkevensi sydäntään, mutta hän ei maininnut itsellään olevan mitään osaa\ntässä oikeudenharjoitustyössä, joka tuntui liian raskaalta hänen\nhartioilleen. Sittenkuin Mathieu olisi saanut tiedon, olisi heitä kaksi,\nja silloin olisi heillä tahtoakin. Ja hän pyysi lopuksi Mathieun\nsaapumaan huomenna, ei ennen kello kuutta, sillä hän tahtoi oppia\ntuntemaan Alexandren, hän tahtoi nähdä, miten keskustelut päättyvät ja\nmitä Constance häneltä vaatii.\n\nYö ja seuraava päivä olivat hänelle hyvin vaikeat. Portinvartijatar\nkertoi myöhemmin, että neljännessä kerroksessa asuva vuokralainen oli\nkuullut Morangen koko yön kävelevän edestakaisin. Hän oli paukutellut\novia ja siirrellyt huonekaluja aivankuin olisi aikonut muuttaa. Hän\nluuli myös kuulleensa huutoja, nyyhkytyksiä ja hullun puhelua; tuntui\naivan siltä kuin hän olisi puhellut haamuille, palvellut vainajia\njollakin salaperäisellä tavalla. Ja päivän kuluessa nähtiin hänessä\nkonttoorissa levottomuutta herättäviä oireita. Vähintäin kymmenen kertaa\nmeni hän ilman minkäänlaista syytä alas, jäi seisomaan käynnissä olevain\nkoneitten luokse, meni sitten taas laskutöihinsä hämmästyneenä siitä,\nett'ei löytänyt sitä, jota hän niin tuskallisilla ponnistuksilla etsi.\nKello neljän aikaan kun tuli pimeä, havaitsivat hänen apulaisensa, että\nhän lopetti työnsä. Hän odotti ja katseli kelloa. Ja kun kello löi\nviisi, tarkisti hän vielä kerran erään yhteenlaskun; sitten nousi hän\nylös ja lähti jättäen kassakirjan auki aivankuin hän heti olisi aikonut\npalata takaisin jatkaakseen yhteenlaskuaan.\n\nMorange meni galleriaan, johon yhdistyi se käytävä, joka yhdisti tehtaat\nja asuinrakennuksen. Tähän aikaan oli koko laitos valaistu, sähkölamput\nlevittivät valoaan, niin että oli valoisa kuin kirkkaalla päivällä, ja\nseinät vavahtelivat koneitten käynnistä. Ennenkuin hän tuli käytävään,\näkkäsi hän äkkiä hissin, tuon hirveän syvyyden kuilun, johonka Blaise\noli syöksynyt neljätoista vuotta sitten. Tämän onnettomuuden jälkeen\noli aukko ympäröitty aitauksella, jossa oli veräjä, niin että kukaan ei\nvoinut pudota alas, ell'ei hän itse avannut veräjää heittäytyäkseen\nalas. Hissi oli alhaalla ja veräjä sulettuna, ja vastustamattoman voiman\nkulettamana meni Morange eteenpäin ja katsoi kauhistuneena syvyyteen.\nHän oli näkevinään koko murhenäytelmän, murskautuneen ruumiin tuolla\nalhaalla, hän tunsi saman kauhun jäätävän itseään kuin silloinkin. Miksi\nei hän tekisi loppua kaikesta, koska hän kärsi niin hirveästi, koska hän\nei voinut enään nukkuakaan ja koska hän oli luvannut molemmille\nvainajilleen tulevansa perässä? Viimeksi toissapäivänä oli hän\nnojatessaan sillan kaidepuuhun tuntenut melkein vastustamattoman halun\nsaada kuolla. Jos hän silloin olisi menettänyt tasapainonsa, olisi hän\nnyt vapaa ja hän saisi vihdoinkin maata haudan rauhassa molempain\nvaimojensa välissä. Äkkiä tuntui hänestä kuin kysymyksen ratkaisu olisi\nkuiskattu hänelle alhaalta syvyydestä; alkavassa hulluudessaan oli hän\nkuulevinaan äänen, Blaisen äänen huutavan syvyydestä: \"Tulkaa sen toisen\nkanssa! Tulkaa sen toisen kanssa!\" Hän hätkähti ja suoristi vartalonsa,\nvastaus hänen epäröimiseensä oli tullut äkkiä kuin salaman leimahdus. Se\noli ainoa ja viisas ratkaisu, se selvitti kaikki. Se tuntui hänestä niin\nyksinkertaiselta, että hän kummasteli, miksi hän oli saanut ajatella\nsitä niin kauvan. Tästä hetkestä asti sai tuo heikko ja hellämielinen\nmiesparka rautaisen tahdon, ylenluonnollisen rohkeuden, jota oli\nkannattamassa mitä selvin ajatuskyky ja hienoin viekkaus.\n\nEnsin valmisteli hän kaikki, lykkäsi puskurin eteen, jotta hissiä ei\nsaataisi ylös hänen poissa ollessaan, tarkasti myöskin, että\nkaidepuitten veräjän voi avata ja sulkea helposti. Hän käveli kevein\naskelin ja katseli varovasti ympärilleen; hän ei tahtonut, että joku\nolisi kuullut tai nähnyt häntä. Sitten sammutti hän kaikki kolme\nsähkölamppua, jotta galleria muuttui aivan pimeäksi. Alhaalta,\nammottavasta luukusta, tunki yhä ylös hälinä työpajoista. Nyt vasta kun\nkaikki oli valmista, kääntyi hän käytävään mennäkseen pieneen\nsalonkiin.\n\nConstance odotti häntä siellä yhdessä Alexandren kanssa. Hän oli antanut\nAlexandren tulla puolta tuntia aikaisemmin, hän tahtoi ripittää tätä\nnuorukaista, mutta ei antanut hänen vielä aavistaa, minkä aseman hän\naikoi hänelle tässä talossa. Hän piti tarpeettomana antautua heti tämän\npojan valtaan ja oli sentähden sanonut tahtovansa sukulaisensa,\nparoonitar de Lowiczin suosituksesta hankkia hänelle paikan. Mutta\nhillityllä innolla tarkasteli ja tutki hän poikaa ja oli ihastunut\nnähdessään tämän olevan vahva ja tarmokas, kasvot ankarat ja niissä pari\npeloittavaa silmää, jotka ennustivat kostajaa. Sittenkuin Constance\nolisi täydentänyt hänen kasvatuksensa, tulisi hänestä erittäin hyvä\nvälikappale. Alexandre ei ymmärtänyt varmasti mitään, mutta hän vainusi\njotakin, hän tunsi, että hänen kohtalonsa ratkaistiin, hän odotti\nsaalista kuin nuori susi, joka on olevinaan kesy voidakseen sitten\nlevossa ja rauhassa syödä koko lammaslauman.\n\nKun Morange tuli sisään, huomasi hän ainoastaan yhden asian, Alexandren\nyhtäläisyyden Beauchênen kanssa, tuon äärettömän suuren yhtäläisyyden,\njoka oli äsken niin suuresti vaikuttanut Constanceen ja saanut hänen\nkauhusta jäykistymään. Morangesta tuntui siltä kuin olisi hän\npäähänpistollaan tuominnut vanhan isäntänsä kuolemaan.\n\n\"Minä olen odottanut teitä, ystäväni; te tulette liian myöhään, te, joka\nmuuten olette niin täsmällinen.\"\n\n\"Minulla oli siellä pieni työ, jonka tahdoin saada loppuun.\"\n\nMutta Constance laski leikkiä, hän oli hyvällä päällä. Ja nyt meni hän\nheti asiaan.\n\n\"Tässä on herra, josta olen puhunut. Te saatte aluksi ottaa hänet\nhuostaanne ja antaa hänelle harjaannusta, vaikka hän ei alussa voisikaan\ntehdä muuta kuin käydä asioilla. Se on siis päätetty, eikö niin?\"\n\n\"Minä otan hänen huostaani, luottakaa minuun.\"\n\nConstance lähetti luotaan Alexandren sanoen, että tämä voi alkaa\nvirkansa seuraavana aamuna. Silloin tarjoutui Morange kohteliaasti\nnäyttämään hänelle konttooriansa ja vielä avoinna olevia työpajoja.\n\n\"Siten saa hän yleissilmäyksen huoneustoista ja voi huomenna aamulla\ntulla suoraan minun luokseni.\"\n\nConstance näytti aivan ihastuneelta kassanhoitajan kohteliaisuudesta.\n\n\"Se oli kaunis ajatus, ystäväni, tuhansia kiitoksia siitä. Hyvästi nyt,\nnuori herrani, me pidämme huolta teidän tulevaisuudestanne, jos te\nolette ymmärtäväinen itse.\"\n\nMutta nyt tuli hän aivan kankeaksi kauhusta, sillä nyt tapahtui aivan\nomituista ja mieletöntä... Morange oli antanut Alexandren mennä edellä\nja sitten kääntyi hän itse Constanceen sekä lausui matalalla,\ntutunomaisella äänellä, kasvot aivan lähellä Constancen kasvoja ja\nvirnistellen kuin hullu:\n\n\"Ha ha! Blaise on tuolla alhaalla syvyydessä! Hän puhuu, hän on puhunut\nminulle! Ha ha! Kuperikeikka! Tahdotko nähdä kuperikeikan? Sinä saat\nnähdä vielä yhden kuperikeikan, vielä yhden kuperikeikan!\"\n\nJa sitten katosi hän Alexandren kanssa. Constance oli kuulostellut häntä\nhämmästyneenä. Se oli niin odottamatonta, niin hullumaista, että hän ei\nollut aluksi ymmärtänyt mitään. Mutta sitten ... millainen salaman\nvälähdys! Morange oli puhunut tuosta murhasta, siitä, josta hän ei ollut\nmuulloin koskaan puhunut ja joka oli neljätoista vuotta ollut kuin\nhaudattuna, ja nyt heitti hän sen Constancelle vasten kasvoja hullun\ntavalla nauraen. Mistä tuli tuo katkeruus miesparkaan, mistä tuo hämärä\nuhkaus, jonka Constance tunsi häilyvän päänsä päällä kuin jääkylmän\nilmavedon tuolta syvyyden kuilusta? Hän tuli kalman kalpeaksi, hän sai\nhämärän aavistuksen jonkinlaisesta hirveästä kohtalon kostosta, saman\nkohtalon, jota hän vielä äsken luuli voivansa hallita. Niin se oli. Hän\noli olevinaan neljätoista vuotta sitten samassa salongissa, hän seisoi\nsiinä jäykistyneenä, kuunnellen kaikkia ääniä, jotka tulivat tehtaasta,\nodotellen putoamisen kumeata jysähdystä niin kuin hän neljätoista vuotta\nsitten, sinä iltana, oli odottanut kuullakseen sen toisen murskaantuvan.\n\nMorange näytti kuitenkin Alexandrelle tietä, kulki lyhyin, kevein\naskelin ja puheli hyväntahtoisesti hänen kanssaan.\n\n\"Pyydän anteeksi, että menen edellä, mutta minun täytyy näyttää teille\ntietä. Tällaisessa talossa on niin paljon sokkeloita, portaita, käytäviä\nja muita loppumattomiin. Nyt kääntyy käytävä vasemmalle, niinkuin\nnäette.\"\n\nKun he olivat tulleet galleriaan, oli siellä pilkkosen pimeä, ja Morange\nhuudahti aivan luonnolliselta tuntuvalla suuttuneella äänellä:\n\n\"Kas niin, koskaan ei täällä ole mitään järjestystä! He eivät ole\nsytyttäneet tulia, ja nappi on tuolla etäällä. Minä tiedän onneksi,\nmihin asetan jalkani, minä, joka olen kulkenut täällä neljäkymmentä\nvuotta. Olkaa varovainen, seuratkaa vaan minua!\"\n\nHän sanoi nyt Alexandrelle joka askeleen, mitenkä se oli astuttava, hän\nneuvoi kohteliaalla tavalla äänen ollenkaan värähtelemättä.\n\n\"Älkää päästäkö minun kättäni, kääntykää vasemmalle. Nyt menemme vaan\nsuoraan eteenpäin. Mutta odottakaa ... täällä on aitaus ja veräjä ...\nnyt olemme sillä kohdalla, kuuletteko, minä aukasen veräjän ...\nseuratkaa minua, minä näytän tietä.\"\n\nMorange otti vielä askeleen pimeyteen, tyhjään ilmaan. Ääntäkään\npäästämättä alkoi hän pudota. Alexandre, joka seurasi hänen\nkinterillään, jotta ei eksyisi, tunsi kauhukseen lattian katoovan\njalkainsa alta. Mutta hän ei voinut peräytyä, hän otti täyden askeleen,\nkiljahti ja putosi. Molemmat ruumiit olivat sitten siellä\nmurskautuneina. Morange hengitti vielä muutamia sekunteja. Mutta\nAlexandre makasi siinä pääkallo halenneena ja aivoainetta ympärillään\nsamalla paikalla, josta Blaise oli löydetty.\n\nNyt syntyi suuri hälinä kun löydettiin nuo molemmat ruumiit eikä voitu\nselittää onnettomuuden syytä. Morange vei salaisuutensa mukanaan\nhautaan, selityksen siihen julmaan oikeudenkäyttöön, jota hän oli\nharjoittanut, ehkä rangaistakseen siten Constancea, ehkä hyvittääkseen\nsen vanhan rikoksen, jolloin Denisiltä vietiin hänen kaksoisveljensä;\nnyt oli hän saanut korvauksen pienessä tyttäressään Hortensessa, jonka\npiti elää onnellisena Margotinsa, kauniin, tottelevaisen nukkensa\nkanssa. Morangella ei varmaan itsellä ollut mitään selvää käsitystä\nkorkeammasta, kostavasta oikeudesta, jonka hirmumyrsky vei mukanaan\nihmishenkiä. Hän ei ollut ymmärtänyt, vaan ainoastaan toiminut. Mutta\ntehtaassa oli ainoastaan yksi ajatus, kaikki sanoivat, että hän oli\nhullu, että hän yksin oli syynä onnettomuuteen, varsinkin kun ei muuten\nvoitu selittää lamppujen sammuttamista, veräjän aukasemista eikä\nkuperikeikkaa tuonne syvyyteen.\n\nEttä hän oli ollut mielipuoli, se tuli aivan selväksi seuraavina\npäivinä, kun hänen portinvartijattarensa kertoili hänen omituisesta\nkäytöksestään ja varsinkin kun poliisikomissarius tuli pitämään hänen\nasunnossaan tarkastusta. Hän oli hullu, hän oli rutihullu. Ensiksikin ei\nkukaan olisi voinut mielessäänkään kuvitella niin huonossa kunnossa\nolevaa asuntoa, keittiö näytti tallilta, salongissa olevat huonekalut\nolivat pölystä harmaat ja salissa olisi voinut luulla ryövärijoukon\nmellastelleen: huonekalut oli ladottu toistensa päälle ikkunain eteen,\nniin että siellä vallitsi nokimusta pimeys, ja minkätähden hän oli näin\ntehnyt, sitä ei kukaan voinut tietää. Ainoastaan Reinen huoneessa oli\nsiistiä ja puhdasta kuin pyhätössä, huonekalut olivat niin kiiltävät\nkuin olisi hän niitä hankannut joka päivä. Mutta kaikkein selvimmin tuli\nhänen mielipuolisuutensa näkyviin makuuhuoneen suhteen, joka oli\nmuutettu museoksi. Seinät olivat täynnä hänen vaimonsa ja tyttärensä\nvalokuvia. Ikkunaa vastapäätä olevalla pöydällä oli se pieni\ntabernaakeli, jota hän kerran oli näyttänyt Mathieulle; Valérien ja\nReinen valokuvat, molemmat kahdenkymmenen ijässä otetut, olivat\nkeskipisteenä, ja niitten ympärillä mahdottoman paljon muita valokuvia\nValériestä ja Reinestä lapsina, nuorina tyttöinä, naisina, kaikissa\nasemissa ja kaikenlaisissa puvuissa. Ja pöydällä oli kuin uhrialttarilla\nyli sata tuhatta frankia, korkea kasa kullassa, hopeassa ja vieläpä\nvaskessakin; siinä olivat kaikki rahat, jotka hän likaisessa\nsaituudessaan oli säästänyt vuosien kuluessa. Nyt vihdoinkin tiedettiin,\nmihin hänen säästönsä olivat joutuneet; hän oli antanut ne molemmille\nvaimoilleen, jotka yhä olivat olleet hänen tahtonaan, hänen rakkautenaan\nja hänen kunnianhimonaan. Omantunnon vaivassa siitä, että hän oli\nuneksuessaan tekevänsä heidät rikkaiksi tappanutkin heidät, lahjoitteli\nhän nyt heille näitä rahoja, jotka he niin mielellään olisivat tahtoneet\nsaada ja joita he hehkuvalla halulla olisivat käyttäneet hyväkseen. Hän\noli ansainnut ne ainoastaan heidän tähtensä, hän toi heille kaikki, ei\nottanut soutaakaan omia huvejaan varten, hän koetti innolla lepyttää ja\nilahuttaa heidän haamujaan. Koko kortteli puhui kauvan tuosta vanhasta,\nhullusta herrasta, joka oli ollut melkein nälkään kuolemaisillaan\nsellaisen pöydälle kootun aarteen, vaimonsa ja tyttärensä valokuvilla\nuhratun rahan ääressä.\n\nKun Mathieu kello kuuden aikaan tuli tehtaasen, sattui hän keskelle\nonnettomuudesta pelästyneitä ihmisiä. Jo aamulla oli Morangen kirje\nsaattanut hänet levottomaksi omituisen kertomuksensa tähden löydetystä\nAlexandresta, jonka Constance tahtoi tuoda taloon, ja vaikka kirje oli\nhyvin selvä ja ymmärrettävä, oli siinä kuitenkin aukkoja, jotka\npelästyttivät häntä. Hän oli lukenut sen kolmasti ja ruvennut aina\nlukiessaan tuskallisesti arvailemaan, sillä koko juttu tuntui hänestä\nhämärältä uhkaukselta. Ja kun hän nyt saapui yhtymäpaikkaan, tulikin hän\nnoitten kahden verisen ruumiin eteen, jotka Victor Moineaud oli äsken\nkantanut esiin ja asettanut vieretysten. Kauhusta jäykistyneenä kuunteli\nhän poikaansa Denistä, joka innokkaasti kertoili tapahtuneesta\nonnettomuudesta, mitenkä molemmat murskautuneet ruumiit oli löydetty\ntoistensa päältä, tuo vanha kassanhoitaja ja tuo nuori mies, jota ei\nkukaan tuntenut. Mathieu ymmärsi heti, että se oli Alexandre, mutta hän\nvaikeni, hän ei tahtonut antaa luottamustaan kenellekään, ei edes\npojalleen, sillä kaikki hänen hirveät otaksumisensa olivat vielä niin\nhäilyvät. Yhä kasvavalla levottomuudella kuunteli hän kerrottavan niistä\nmuutamista tosiasioista, jotka tunnettiin, gallerian lamppujen\nsammuttamisesta, aina suletusta aituuksen veräjästä, jonka ainoastaan\nvoi aukaista se, joka tunsi lukon salaisuudet. Kun Victor Moineaud nyt\nhuomautti, että vanhus oli varmaankin pudonnut ensin, koska nuorukaisen\ntoinen jalka oli hänen mahansa päällä, tuli Mathieu ajatelleeksi, mitä\noli tapahtunut neljätoista vuotta sitten, hän muisti, miten ukko\nMoineaud oli nostanut ylös Blaisen samasta paikasta, josta poika nyt toi\nMorangen ja Alexandren. Blaise! Uusi ajatus tuli hänen mieleensä, hirveä\nepäluulo häikäsi häntä siinä pimeydessä, jossa hänen epäluulonsa\nkoettivat löytää itselleen tietä. Hän antoi Denisin hoitaa asioita\ntäällä ja meni itse Constancen luokse.\n\nMutta kun Mathieun piti kääntyä käytävään, pysähtyi hän hissin luokse.\nSe oli tässä, kun Morange neljätoista vuotta sitten oli tavannut luukun\navonaisena ja rientänyt alas ilmoittamaan siitä, jotavastoin Constance\nväitti menneensä aivan levollisena omiin huoneisiinsa juuri kuin Blaise\ntuli pimeästä galleriasta ja syöksyi syvyyteen. Kaikki olivat vihdoin\npitäneet tätä selitystä oikeana, mutta Mathieu tunsi nyt, miten\nvalheellinen se oli, hän muisti katseita, sanoja, kysymyksiä, joihin ei\nvastattu, ja hän saavutti äkkiä varmuuden, varmuuden, joka syntyi\nkaikesta siitä, mitä hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, mutta mikä nyt\nsai hirveän merkityksen.\n\nConstance seisoi yhä keskellä pientä salonkiaan levottomana,\nliikkumattomana ja kalpeana kuin vaha. Sama odotus kuin neljätoista\nvuotta sitten oli alkanut ja hän oli niin tuskan ja jännityksen\nvaltaama, että jaksoi tuskin hengittää. Vielä ei hän ollut kuullut\nmitään tehtaasta, ei hälinää, ei ääntä, ei askeltakaan. Eikö tämä kauhea\npelko ollutkaan muuta kuin mielikuvitusta? Mutta Morange oli\npilkallisesti nauranut hänelle vasten kasvoja, ja hän oli ymmärtänyt.\nNyt ei hän enään kuullut tehdastyön paukkinaa ja melua, koneet olivat\npysähtyneet. Äkkiä lakkasi hänen sydämensä sykkimästä, sillä hän kuuli\njonkun lähestyvän. Ja sisään tuli Mathieu.\n\nConstance vetäytyi taaksepäin aivankuin olisi nähnyt kummituksen. Hän,\nMathieu, suuri Jumala! Minkätähden juuri hän? Mitenkä hän voi olla\ntäällä? Kaikista onnettomuuden sanansaattajista odotti hän vähimmin\nMathieutä. Jos hänen kuollut poikansa olisi tullut, niin ei Constance\nolisi niin paljon pelästynyt kuin nyt isän nähdessään.\n\nHän ei voinut lausua sanaakaan, ja Mathieu sanoi ainoastaan:\n\n\"He ovat pudonneet alas, he ovat kuolleet molemmat, kuolleet kuin\nBlaise.\"\n\nConstance ei vieläkään sanonut mitään, hän katseli Mathieutä, he\nseisoivat hetken ja katsoivat toisiaan silmiin. Ja Constancen katse\nsanoi Mathieulle kaikki, hän näki edessään koko murhan.\n\n\"Viheliäinen, kuinka syvälle te olette langennut! Ja kuinka paljon verta\non teidän omallatunnollanne!\"\n\nConstance koetti viimeisen kerran suoristaa vartaloaan, hän tahtoi vielä\nriemuita voitostaan, huutaa, että hän itse oli tehnyt nämät murhat ja\nmenetellyt siinä oikein. Mutta sitten kukisti Mathieu hänen rohkeutensa\nviimeisellä paljastuksellaan.\n\n\"Te ette siis tiedä, että tuo viheliäinen Alexandre oli yksi niistä,\njotka murhasivat rouva Angelinin, teidän ystävänne, sen naisparan, joka\nryöstettiin ja kuristettiin eräänä talvi-iltana. Minä olen säälistä\nsalannut sen teiltä. Hän olisi kuritushuoneessa, jos minä olisin\npuhunut. Ja jos minä puhuisin tänään, niin tulisitte tekin sinne.\"\n\nSe oli surmanisku. Constance ei lausunut sanaakaan, hän kaatui selälleen\nmatolle kuin poikki hakattu puu. Nyt oli tappio täydellinen, se kohtalo,\njota hän oli odottanut, kääntyi häntä itseä vastaan ja kaatoi hänen.\nHänen ajatuksensa, että pitää olla ainoastaan yksi lapsi, oli vähitellen\nturmellut hänet, ja nyt oli hän petetty, ryöstetty äiti, jonka\nlohduttamattoman äidinsydämen villeys oli ajanut murhaan. Ja hän makasi\nnyt siinä suorana, laihana ja kuihtuneena, sen hellyyden myrkyttämänä,\njota hän ei ollut saanut tyydyttää.\n\nMathieu soitti, vanha palvelijatar tuli sisään, auttoi häntä nostamaan\nConstancea sänkyyn ja riisui sitten vaatteet hänen yltään. Constance\nmakasi kuin kuollut, hän oli nähtävästi saanut tukehduskohtauksen, ja\nMathieu lähti ulos noutamaan Boutania, jonka hän onneksi tapasikin heti,\nsillä tohtori oli äsken tullut kotiin päivälliselle. Boutan, joka pian\noli seitsemänkymmenen kahden vuotias, oli laannut hoitamasta virkaansa,\nhän meni ainoastaan joskus hyvin vanhain potilaittensa luokse. Hän tutki\nsairaan ja teki epätoivoa osoittavan liikkeen, jolla oli niin suuri\nmerkitys, että Mathieu tuli yhä levottomammaksi ja koetti löytää\nBeauchênen, jotta edes hän olisi läsnä vaimonsa kuollessa. Kun hän kysyi\nvanhalta palvelijattarelta, kohotti tämä vaan olkapäitään, hän ei\ntietänyt, missä herra oli, herra ei sanonut koskaan, missä hän oleskeli.\nMutta lopulta pelästyi palvelijatarkin, hän teki nopean päätöksen,\nriensi noitten naisten, tädin ja sisarentyttären luokse, joitten\nosoitteen hän varsin hyvin tiesi, sillä hänen emäntänsä oli itse\nlähettänyt hänet sinne useat kerrat, kun hänen oli välttämätöntä puhua\nmiehensä kanssa; mutta siellä sanottiin palvelijattarelle, että naiset\nolivat eilen matkustaneet Nizzaan kahdeksaksi päiväksi yhdessä herran\nkanssa, ja kun hän ei tahtonut palata takaisin ilman jotakin perheen\njäsentä, sai hän päähänsä mennä herran sisaren, paroonitar de Lowiczin\nluokse, ja hänet toi hän mukanaan vaunuissaan melkein väkivallalla.\n\nBoutan oli turhaan tehnyt kaikki voitavansa. Kun Constance aukasi\nsilmänsä, katseli hän lääkäriä kankeasti, tunsi luultavasti hänen, mutta\nummisti taaskin silmänsä. Hän kieltäytyi itsepintaisesti vastaamasta.\nHän kuuli kyllä kaikki, hän ei voinut olla tiedotonna siitä että ihmisiä\noli hänen ympärillään ja että häntä koetettiin auttaa, mutta hän ei\ntahtonut tietää heidän huolenpidostaan, hän tahtoi olla kuollut eikä\nhalunnut osoittaa elonmerkkejä. Eivät auenneet enään hänen silmälautansa\neikä huulensa, hän oli jo tämän maailman ulkopuolella, voitettu\nkamppaili kuolonkamppaustaan mykkänä.\n\nSinä iltana oli Sérafine hyvin omituinen. Hän haisi eeteriltä, sillä nyt\noli hän alkanut juopotellakin. Kun hän sai kuulla onnettomuudesta,\nMorangen ja Alexandren kuolemasta, joka oli saanut aikaan sydäntaudin\nConstancella, virnisteli hän kuin mieletön ja sanoi pakollisesti\nnauraen:\n\n\"Oh, sepä oli hauskaa!\"\n\nHän istahti kuitenkin nojatuoliin riisumatta hattuaan ja käsineitään.\nSiinä istui hän ja katseli sairasta avoimin silmin, noilla ruskeilla,\nkullankimaltavilla silmillään, ainoilla, jotka hänessä vielä olivat\nelokkaat kauneuden täydellisen rappeutumisen jälkeen. Hän oli\nkuudenkymmenen kahden, mutta näytti satavuotiaalta, hänen julkeat\nkasvonsa olivat kuin sadekuuron rikki repimät, hänen päivänpaisteiset\nhiuksensa olivat sammuneet tuhkasateesta. Ja vielä keskiyön aikana istui\nhän paikallaan kuolevan vieressä, jota hän ei edes näyttänyt\nnäkevänkään, hän unohti itsensäkin kuin kuollut esine, hän ei tiennyt,\nmiksi hän oli tuotukaan tänne.\n\nEi Mathieu eikä Boutan ollut tahtonut lähteä pois, he olivat päättäneet\nvalvoa koko yön, jotta Constancen ei tarvitsisi jäädä yksin vanhan\npalvelijattarensa kanssa hänen miehensä ollessa Nizzassa tädin ja\nsisarentyttären kanssa. Keskiyön aikana kun he keskustelivat matalalla\näänellä, kuulivat he kummakseen Sérafinen äkkiä aukasevan suunsa kolmen\npitkän tunnin vaitiolon jälkeen.\n\n\"Tiedättekö, hän on kuollut.\"\n\nKuka oli kuollut? He ymmärsivät vihdoin, että hän puhui Gaudesta. Tämä\nkuuluisa kirurgi oli todellakin löydetty kuolleena työhuoneensa\nsohvalta, ja kuoleman syytä ei varmuudella tiedetty. Mitä omituisimpia\njuttuja kerrottiin siitä. Mathieu muisti Sérafinen hirveät\nmielikuvitukset sinä päivänä, jolloin hän oli vapaasti päästänyt\nkiukkunsa valloilleen siitä syystä, että oli leikkaajan veitsen kautta\nmenettänyt sukupuolensa: \"Oh, jos me jonakin iltana menisimme hänen\nluokseen, me kaikki, jotka hän on kuohinnut, ja jos me vuorostamme\nkuohitsemme hänet!\" Heitä oli tuhansia ja taas tuhansia, Sérafine oli\nnäkevinään heidät kaikki ympärillään ja takanaan, kokonainen sotajoukko\nhedelmättömistä naisista, jotka olisivat kiihkeillä huudoillaan saaneet\nvastaanottohuoneen seinät hajalleen. Kun Sérafine näki Mathieun\nkatselevan hämmästyneenä, jatkoi hän lyhyesti, hullun tavalla nauraen:\n\n\"Hän on kuollut, me olimme siellä kaikki.\"\n\nSe oli hullutusta, epäiltävää, mahdotonta, mutta oliko se sittenkin\ntotta vai valetta? Tuntui kuin jääkylmä tuuli olisi puhaltanut Mathieun\nohitse, tuulahdus siitä tuntemattomuudesta, jota ihminen ei tunne eikä\nsaa koskaan tuntea.\n\nBoutan kuiskasi Mathieun korvaan:\n\n\"Kahdeksan päivän perästä on hän tukkihullu ja sulettu hulluinhuoneen\nkoppiin.\"\n\nKahdeksan päivän perästä oli paroonitar de Lowicz puettu pakkoröijyyn.\nHän eristettiin, kukaan ei saanut käydä hänen luonaan, sillä hän puhui\nruokottomia sanoja ja teki siveettömiä liikkeitä.\n\nMathieu ja Boutan valvoivat Constancen luona päivänkoittoon asti. Hän ei\navannut silmiään eikä huuliaan. Kun aurinko nousi, kääntyi hän seinään\npäin ja kuoli.\n\n\n\n\nIV\n\n\nTaas kului vuosia, ja Mathieu oli jo kuudenkymmenen kahdeksan ja\nMarianne kuudenkymmenen viiden vanha, kun viimeinen taistelu,\ntuskallisin heidän elämässään oli lähellä saattaa heidät hautaan\nepätoivoisina ja ilman lohdutusta.\n\nMarianne oli eräänä iltana mennyt vuoteesensa surusta ja tuskasta\nsairaana. Hirveät eripuraisuudet olivat häirinneet rauhaa ja sopua\nperheen keskuudessa. Onneton riita oli syntynyt myllyn, jossa Grégoire\nhallitsi, ja Chantebledin välillä, jota hallitsivat Gervais ja Claire,\nja Ambroise, joka oli otettu välittäjäksi, oli konttooristaan Pariisissa\nvielä kiihdyttänyt liekkiä ja ratkaissut asian liikekannalta katsoen\nhuolimatta intohimoista, jotka se sai valloilleen. Se tapahtui juuri\npalattuaan kotiin keskustelusta Ambroisen kanssa, kun Mariannen oli\ntäytynyt mennä vuoteesensa sydän haavoitettuna ja pelokkaana\ntulevaisuuden suhteen. Ambroise oli hänen ottanut vastaan melkein\nraa'asti, hän palasi kotiin tuntien katkeruudekseen itsensä omien\nkiittämättömien poikainsa raatelemaksi, jotka riitelivät ja tappelivat\nkeskenään. Hän ei voinut nousta ylös, mutta hän pyysi, ett'ei Mathieu\npuhuisi asiasta mitään, hän ei tarvinnut lääkäriä, hän vakuutti, ett'ei\nhänellä ole tuskia, että hän ei ollut sairas. Hän hipui, sen hän tunsi,\nhän poistui joka päivä hieman kauemmaksi miehestään, hänen suuri surunsa\nvei hänet yhä loitommaksi. Oliko tämä mahdollista? Kaikki nämät\nrakastavat ja rakkaat lapset, jotka olivat hyväilyissä kasvaneet heidän\nsylissään, jotka olivat tulleet heidän voittonsa iloksi ja ylpeydeksi,\nkaikki nuo lapset, heidän rakkautensa hedelmät, tuo \"pyhä joukko\", joka\noli ympäröinyt heidät, oli nyt hajallaan, he raatelivat toisiaan\nitsepintaisella kiivaudella! Ne olivat siis oikeassa, jotka sanoivat,\nettä mitä enemmän perhe kasvaa, sitä suuremmaksi tulee kiittämättömyyden\nlaiho. Ja kuinka paljon totuutta olikin tuossa vanhassa sananlaskussa,\nettä ketään ei pidä sanoa onnelliseksi, ennenkuin hän on kuollut!\n\n\"Oh\", sanoi Mathieu istuessaan vuoteen ääressä ja pitäessään Mariannen\nkuumeista kättä omassaan, \"kun on saanut taistella näin paljon, kun on\nvoittanut näin monta voittoa, ja kuitenkin saa kärsiä haaksirikon\nviimeisen surun tähden, katkerimman kaikista. Sitä täytyy todellakin\ntaistella viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja onni voitetaan ainoastaan\nkärsimyksillä ja kyynelillä. Meidän täytyy uudelleen toivoa, meidän\ntäytyy taistella uusi taistelu ja voittaa ja elää!\"\n\nMarianne oli menettänyt kaikki voimansa, hän oli kuin tappion kärsinyt.\n\n\"Ei, minulla ei ole tarmoa, minä olen voitettu. Ulkonaiset haavat ovat\naina parantuneet. Mutta tämän haavan on tehnyt minun oma vereni, tämä on\nsisäistä verenvuotoa, joka tukehuttaa minut. Nyt viimeisenä päivänä\nnähdään, että meidän ilomme, meidän terveytemme, meidän voimamme on\nollut valhetta.\"\n\nMathieu kauhistui tätä uhkaavaa onnettomuutta, hän lähti ulos ja itki\nviereisessä huoneessa, hän luuli Mariannen kuolevan ja jäävänsä itse\nyksin.\n\nMyllyn ja maatilan välillä oli syntynyt tämä onneton riita Lepailleurin\nnummimaan johdosta, joka oli Chantebledin maitten välissä. Vanhaa,\nromantista, muurivihreää kasvavaa myllyä, jossa oli sammalta kasvava\nratas, ei ollut enään moniin vuosiin ollut olemassa. Grégoire oli tehnyt\ntäyttä totta isänsä aatteesta, hän oli hajottanut vanhan myllyn ja\nrakentanut sen sijaan suuren höyrymyllyn, joka oli sivuradalla\nyhteydessä Janvillen rautatienaseman kanssa. Itse oli hän hankkimassa\nitselleen kauniin omaisuuden siitä asti kuin hän oli saanut\njauhatettavakseen paikkakunnan viljan, ja hän oli melkoisesti\ntasaantunut, hän oli nyt vahvaruumiinen noin neljänkymmenen vuoden\nikäinen herra, ja hänen nuoruuden vilkkaudestaan ei ollut jälellä muuta\nkuin kiivas luonne, jonka purkauksia ei kukaan muu voinut lieventää\nkuin hänen hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen vaimonsa Thérèse. Monet\nkerrat oli hän ollut vähällä joutua riitaan appensa Lepailleurin kanssa,\njoka ylpeili seitsemästäkymmenestä vuodestaan. Vanha mylläri ei ollut\nvoinut estää uuden myllyn rakentamista, vaikka hän oli ennustanut siitä\nvarmaa perikatoa, mutta nyt teki hän pilkkaa ahkerasti työskentelevästä\nhöyrymyllystä julmistuneena siitä, että hän taaskin oli ollut väärässä.\nHän oli voitettu toisen kerran: ei siinä kyllin, että Chantebledin\nrunsaat sadot olivat saattaneet hänen ennustuksensa tuosta lutkasta,\nmaasta, häpeään, nyt alkoi myöskin hänen halveksimansa mylly uudestaan\nelää, siitä tuli jättiläinen, joka jauhoi suuria rikkauksia hänen\nvävylleen. Pahinta oli se, että hän tahtoi yhä itsepintaisesti elää\nnähdäkseen ainaisia tappioitaan ja tunnustamatta koskaan tulleensa\nvoitetuksi. Yksi ainoa ilo oli hänellä jälellä, se lupaus, jonka\nGrégoire oli antanut hänelle, että nimittäin nummimaata ei luovuteta, ja\ntämän lupauksen oli Grégoire myöskin pitänyt. Mutta sitäpaitse oli\nLepailleur houkutellut häneltä lupauksen, että tuota maata ei koskaan\nviljeltäisi. Tuon laihan nummimaan katseleminen, joka oli kuin\nhedelmättömyys itse mehukkaitten ja viheriöitseväin peltojen vieressä,\nilahutti häntä hänen kateellisuudessaan, ja se oli kuin\nvastalause ympärillä olevaa hedelmällisyyttä vastaan. Ja siellä\norjantappurapensaitten ja kivien keskessä nähtiin hän usein kävelevän\nkuin vanha kuningas tyytyväisenä tähän alastomuuteen, ja sieltä etsi hän\nluultavasti myöskin tekosyitä riitoihin, sillä se oli juuri hän, joka\nkerran tällaisella kävelyretkellään keksi sen, että Chantebled oli\nanastanut osan tuota nummimaata, ja tästä johtui se, että Fromentein\nperheen pitkällinen onni uhkasi muuttua.\n\nGrégoire oli liikeasiain suhteen hyvin ankara, hänen päähänsäkään ei\njuolahtanut, että hän luopuisi jostakin oikeudestaan. Kun appensa tuli\nja kertoi hänelle, että Chantebledin asukkaat olivat hävyttömästi kyllä\nkyntäneet enemmän kuin kolme hehtaaria hänen maataan luultavasti\ntarkoituksella jatkaa tätä kaunista rosvousta, tahtoi Grégoire heti\npäästä asiasta selville, sillä hän ei sallinut, että tultiin liian\nlähelle hänen oikeuksiaan. Onnettomuudeksi ei voitu löytää rajamerkkejä.\nMathieu voi sentähden väittää, että erehdys oli tapahtunut vasten tahtoa\ntaikka että rajan yli ei oltu menty. Mutta Lepailleur vakuutteli\nvihaisena päinvastoin, hän veti kepillä rajaviivan ja vannoi, että se\noli oikein, korkeintaan voisi se erota kymmenen sentimetriä oikeasta\nrajaviivasta. Ja eripuraisuus syntyi eräässä keskustelussa molempain\nveljien, Gervaisin ja Grégoiren välillä, jolloin jälkimäinen lausui\nanteeksi antamattomia sanoja. Seuraavana päivänä tuli riita julkiseksi,\nsillä Grégoire veti asian oikeuteen. Gervais vastasi tähän sillä\nuhkauksella, ett'ei hän lähetä jyvääkään jauhettavaksi myllyyn, ja tämä\noli vaarallinen vastaisku, sillä Chantebled oli ollut uuden höyrymyllyn\nparas käyttäjä. Asema tuli päivä päivältä yhä pahemmaksi, sovinto oli\npian aivan mahdoton varsinkin kun Ambroise, jota oli pyydetty\nsovittajaksi, ryhtyi liian kiivaasti asiaan ja saattoi molemmat\nriitapuolet tyytymättömiksi. Veljesviha laajeni, heitä oli nyt kolme\nveljeä sodassa toisiaan vastaan. Tulisiko koko perhe tämän hävitysraivon\nsaastuttamaksi elettyään niin monta vuotta terveellisessä, järjellisessä\nja hellässä sovussa?\n\nMathieu koetti luonnollisesti myöskin välittää. Mutta jo ensi sanat\nlausuttuaan tunsi hän, että jos hän epäonnistuisi, jos hänen isällistä\narvoaan ei tunnustettaisi, tulisi eripuraisuus täydelliseksi. Hän\nodotti; omasta puolestaan ei hän ollut luopunut taistelusta, mutta hän\nodotti sopivaa aikaa. Jokainen eripuraisuuden päivä lisäsi hänen\nlevottomuuttaan. Koko hänen työtään, koko hänen luomaansa pientä kansaa,\nsitä pientä valtakuntaa, jonka hän oli perustanut, uhkasi äkillinen\nperikato. Sellainen laitos voi elää ainoastaan rakkauden avulla, sama\nrakkaus, joka sen oli luonut, voi yksin tehdä sen pysyväiseksi, ja se\nkukistuu, niin pian kuin veljellisen yhteistunteen siteet katkeavat. Sen\nsijaan että jättäisi jälkeensä elämäntyönsä sen ollessa täydessä\nkukoistuksessa, näkisi hän sen nyt raastettuna, tahrattuna ja kuolleena,\nennenkuin hän itse olisi kuollut.\n\nEräänä iltana, synkkänä hämäränhetkenä syyskuun viimeisinä päivinä,\nantoi Marianne lykätä leposohvansa ikkunan ääreen; ainoastaan Charlotte\nhoiti häntä, hänen luonaan ei ollut tässä nyt liiankin suuressa\nasunnossa, joka oli tullut vanhan metsästyspaviljongin sijaan, ketään\nmuita kuin nuorin poikansa Benjamin. Siitä asti kuin sisällinen sota oli\nalkanut raivota perheessä, oli hän sulkenut ovensa, hän tahtoi avata ne\nainoastaan kaikille sovintoon suostuville lapsilleen, jos he jonakin\npäivänä tahtoisivat tulla sopimaan hänen luokseen. Mutta hän epäili\nsaavansa nauttia tätä ainoata lääkettä, joka olisi antanut hänelle uuden\nelämän. Kun Mathieu nyt istui hänen vieressään pitäen hänen kättään\nomassaan, eivät he alussa puhuneet mitään, he katselivat vaan avointa\nkenttää, maatilan alueita, jotka etäämpänä peittyivät sumuun, myllyä\ntuolla Yeusen rannalla korkeine savuavine piippuineen, ja Pariisia\ntaivaanrannan tuolla puolla, kellertävänpunaista valoa kuin äärettömän\nsuuren ahjon valo.\n\nHetket kuluivat. Mathieu oli iltapäivällä tehnyt pitkän kävelyretken\nMareuiliin ja Lillebonneen haihduttaakseen surujaan. Vihdoin lausui hän\nmatalalla äänellä aivankuin olisi puhunut itsekseen:\n\n\"Ei koskaan ole kyntö ollut niin helppoa kuin tänä vuonna. Tuolla\nylämaassa on maan laatu uuden viljelysjärjestyksen kautta yhä\nparantunut, ja myöskin näillä viertomailla on hiekkamaa tullut paljon\nvoimakkaammaksi sen uuden kastelutavan avulla, jonka Gervais on\nkeksinyt. Siitä asti kuin maatila on tullut hänen ja Clairen käsiin, on\nmaatilan arvo tullut melkein kaksinkertaiseksi. Siinä on ainainen\nkukoistus, työn voitolla ei ole rajojakaan.\"\n\n\"Mitä siitä on hyötyä, ell'ei rakkautta enään ole?\" mutisi Marianne.\n\n\"Sitten\", jatkoi Mathieu hetken vaiti oltuaan, \"menin minä Yeusen\nrannoille ja näin etäältä, että Grégoire on saanut uuden koneensa, jonka\nDenis on hänelle rakentanut. Sitä purettiin juuri pihalle vaunuista. Se\nantaa myllynkiville sellaisen nopeuden, että hyvästi kolmas osa voimasta\nsäästyy. Kun on tällaiset työkapineet, niin maa voi synnyttää kokonaisia\nviljameriä lukemattomille ihmisille, kaikki saavat leipää. Tuo kone\nenentää syvällä ja tasaisella hengityksellään yhä vaan rikkautta.\"\n\n\"Mitä siitä on hyötyä, jos ihmiset vihaavat toisiaan?\" sanoi Marianne\ntaaskin.\n\nSilloin vaikeni Mathieukin. Mutta maata mennessään sanoi hän vaimolleen,\nettä hän oli kävelyretkellään päättänyt lähteä seuraavana päivänä\nPariisiin; ja kun hän näki vaimonsa kummastelevan tätä, mainitsi hän\neräästä vanhasta saamisesta, jonka hän panisi uloshakuun. Oli mahdotonta\nsallia Mariannen makaavan ja kuolevan tuolla tavalla, hän tahtoi toimia,\ntehdä viimeisen koetuksen riidan sovittamiseksi.\n\nKun Mathieu kymmenen aikaan seuraavana päivänä saapui Pariisiin, antoi\nhän ajaa itsensä pohjoiselta rautatienasemalta suoraan Grenellen\nkonetehtaalle. Hän tahtoi ennen kaikkea tavata Denisin, joka ei tähän\nasti ollut ollenkaan ottanut riitaan osaa. Denis oli aikoja sitten, heti\nConstancen kuoltua muuttanut isoon rakennukseen vaimonsa ja kolmen\nlapsensa kanssa. Tämä muutto loistavaan palatsiin, josta isäntä\nhallitsi, oli kuin liikkeen täydellisen omistusoikeuden saavuttaminen.\nBeauchêne olisi voinut elää vielä ehkä montakin vuotta, mutta hän oli\nluopunut osuudestaan elinkautista eläkettä vastaan. Vihdoin eräänä\niltana saatiin tietää, että hän oli kuollut sydämenhalvaukseen noitten\nnaisten, tädin ja sisarentyttären luona syötyään liian vahvan aamiaisen.\nSe oli suvun viimeinen jäännös, joka siten lakaistiin likaviemäriin.\n\n\"Mistä nyt tuuli puhaltaa?\" huudahti Denis iloisesti nähtyään isänsä.\n\"Tuletko syömään aamiaista? Minä olen vielä kesäleski, vasta maanantaina\nmatkustan minä noutamaan Marthea ja lapsia Dieppestä, jossa heillä on\nollut ihana syyskuu.\"\n\nMutta hän tuli levottomaksi saatuaan tietää, että äiti on vaarallisesti\nsairaana.\n\n\"Mammako sairaana, ja vielä vaarallisestikin! Mitä sinä sanot? Minä\nluulin, että hän on vaan väsynyt, että hän on vaan lievästi\npahoinvointinen. Kas niin pappa, miten asiat ovat? Teillä on\nsalaisuuksia, teillä on ehkä joku suru?\"\n\nJa hän kuunteli sitten Mathieun täydellistä selontekoa. Hän tuli hyvin\nliikutetuksi, aivankuin olisi äkännyt jonkun uhkaavan vaaran. Ja\nvihaisella äänellä sanoi hän sitten:\n\n\"Kas niin, veljeni ovat saaneet kaunista aikaan riidallaan! Minä tiesin\nkyllä, että he eivät sopineet, minä olen kuullut yksityisseikkoja, jotka\novat suututtaneet minua, mutta en minä koskaan voinut luulla, että sinä\nja mamma otatte asian niin pahaksenne, että sulkeudutte huoneesenne\nkuolemaan. Tästä täytyy tulla toinen ääni kelloon. Minä puhun heti\nAmbroiselle asiasta. Mennään syömään aamiaista hänen luokseen, ja sitten\ntehdään tästä loppu!\"\n\nHänellä oli annettavana muutamia käskyjä, Mathieu meni pihalle\nodottamaan häntä. Niinä kymmenenä minuuttina, jonka ajan hän siinä\nkäveli edestakaisin, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä. Yli tämän\npihan oli hän kulkenut joka aamu ollessaan ensimäisenä piirustajana ja\ntullessaan Janvillestä kolmekymmentä souta taskussa aamiaista varten.\nTäällä oli nyt kaikki jotenkin entisensä kaltaista, suuri keskusrakennus\nkelloineen, työpajat, liiteri, pienoinen kaupunki harmaita rakennuksia,\njoitten yläpuolelle kohosi kaksi suurta, aina savuavaa savupiippua.\nHänen poikansa oli yhä laajentanut tätä työn kaupunkia rakennuksilla\nFédérationkadun ja Grenellen bulevardin puolelle. Sivukadun puolella oli\nyhä vielä se suuri herrasrakennus, josta Constance oli niin ylpeillyt,\njossa hän oli elänyt loistavasti kuin teollisuuden kuningatar pienessä,\nkeltaisessa salongissaan. Kahdeksan sataa työmiestä oli siinä työssä,\nmaa järisi ainaisesta kiireestä, liike oli tullut yhdeksi Pariisin\netevimmistä ja siinä tehtiin kaikki suuremmat maanviljelyskoneet. Ja\nhänen pojallaan oli ollut onni päästä vastustamattomaksi hallitsijaksi\nkoneteollisuuden alalla, hänen poikansa vaimo hallitsi tuolla pienessä,\nkeltaisessa salongissa kauniitten, terveitten lastensa kanssa.\n\nKun Mathieu liikutettuna silmäsi oikealla puolen olevaan\nsivurakennukseen, jossa hän oli asunut Mariannen kanssa ja jossa Gervais\noli syntynyt, meni vanha työmies hänen ohitsensa tervehtien häntä.\n\n\"Hyvää päivää, herra Froment!\"\n\nMathieu tunsi Victor Moineaudin, joka jo oli viidenkymmenen viiden\nvuoden vanha, ja vanhentuneempi ja työstä enemmän kulunut kuin hänen\nisänsä siihen aikaan, jolloin akka Moineaud oli tullut tarjoomaan\nhirviölle poikansa vielä liiaksi hentoa lihaa. Victor Moineaud oli\ntullut tehtaasen kuudentoista vanhana ja nyt oli hänkin ollut alasimen\nääressä lähes neljäkymmentä vuotta. Vääryyttä tekevä kohtalo uudistui,\nvetojuhdan oli yhä vedettävä raskasta kuormaansa, nyt oli pojan vuoro\nseurata isänsä jälkiä, tylsistyä ja tulla jauhetuksi muruiksi kurjuuden\nja vääryyden polkumyllyssä.\n\n\"Hyvää päivää, Victor! Oletteko terve ja hyvissä voimissa?\"\n\n\"Ah, herra Froment, minä en ole enään nuori. Minun täytyy ajatella\nitselleni luolaa jonnekin, kun se ei vaan ole omnibuksen alla!\"\n\nHän viittasi tällä ukko Moineaudin kuolemaan; eräs omnibus oli nimittäin\najanut ukon ylitse Grenellenkadulla, jolloin ukon molemmat jalat olivat\nkatkenneet ja pääkallo halennut.\n\n\"Muuten\", jatkoi hän, \"voi yhtä hyvin kuolla sillä tavalla kuin jollakin\nmuullakin. Siten se käy nopeamminkin. Isällä oli se onni, että Norine ja\nCécile pitivät hänestä huolta. Muussa tapauksessa ei omnibus olisi\najanut hänen ylitsensä, ei, hän olisi silloin saanut kuolla nälkään.\"\n\n\"Voivatko Norine ja Cécile hyvin?\" kysyi Mathieu.\n\n\"Voivat, herra Froment, ainakin minun tietääkseni ... ymmärrättehän,\nett'emme me tapaa toisiamme juuri usein. Koko joukosta ovat he ja minä\nainoastaan jälellä, sillä minä en ota lukuun Irmaa, hän on unohtanut\nmeidät siitä asti kuin tuli niin hienoksi. Euphrasie on kuollut, joka\nonkin hyvä, Alfred lurjus on hävinnyt, ja se tuntui oikein\nhelpoitukselta, sillä minä pelkäsin hänen joutuvan vielä\nkuritushuoneesen. Norinesta ja Cécilestä on aina hauska kuulla jotakin.\nNorine on vanhempi kuin minä, hän lienee pian kuudenkymmenen vuotias.\nMutta hän on aina ollut kunnon tyttö, ja hänellä lienee iloa pojastaan.\nMolemmat sisaret tekevät vielä työtä, Cécile elää, vaikka hän näyttää\nniin hennolta, että hänen luulisi voivan puhaltamalla tappaa. Heillä on\nhyvin hauskaa noilla kahdella äidillä ja yhdellä pojalla, josta he ovat\nkasvattaneet kunnon miehen.\"\n\nMathieu nyökäytti päätään. Sitten sanoi hän.\n\n\"Mutta teillä, Victor, on myöskin ollut poikia ja tyttöjä, joilla nyt\nvuorostaan lienee lapsia.\"\n\nVanha työmies viittasi etäisyyteen.\n\n\"Minulla on ollut kahdeksan elossa, yksi enemmän kuin isälläni. Ja\nkaikki ovat joutuneet maailmalle; täytyyhän sitä elää. Useimmilla heistä\nei ole liian lihava olo ... eipä vainkaan! Ja kysymys on vaan siitä,\nettä kun minä en enään jaksa tehdä työtä, niin ottaako joku minun\nlapsistani minun luoksensa, niinkuin Norine ja Cécile ottivat minun\nisäni. Mutta, Herra Jumala, eiväthän tuollaiset köyhät penikat voi juuri\nhyviksikään tulla, sitä ei voine kukaan vaatiakaan.\"\n\nHän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten matkaansa tehtaasen selkä\nväsyneenä, kädet heiluen ja kourat työn parkitsemina.\n\n\"Hyvästi, herra Froment.\"\n\n\"Hyvästi, Victor.\"\n\nKun Denis oli jakanut käskynsä, tuli hän isänsä luokse. Hän esitti, että\nmentäisiin jalan Antinkadulle ja tiellä ilmoitti hän, että he varmasti\ntapaavat Ambroisen yksin, sillä hänen vaimonsa ja neljä lastaan olivat\nvielä Dieppessä, jossa kälykset Andrée ja Marthe olivat viettäneet\nkesänsä yhdessä.\n\nAmbroisen omaisuus oli kymmenessä vuodessa tullut kymmenkertaiseksi. Hän\noli tuskin vielä neljänkymmenen viiden, mutta silti oli hän jo\nmääräävänä Pariisin markkinoilla. Kun hän setä Du Hordellin kuoleman\njälkeen oli tullut liikkeen ainoaksi omistajaksi, oli hän\ntoimeliaisuutensa kautta laajentanut sitä ja muuttanut sen koko maailman\nkonttooriksi, jonka kautta kaikki maapallon tavarat kulkivat. Hänen\ntoiminnallaan ei ollut rajoja, varsinkin siirtomaista koetti hän saada\nkaikki ne ihmeelliset rikkaudet, mitä niissä voi olla, ja tämän teki hän\nriemuitsevalla rohkeudella, niin varmalla katseella, että hänen\nrohkeimmatkin sotasuunnitelmansa aina johtivat voittoon. Tämän\näärettömän toimeliaan kauppiaan täytyi luonnollisesti niellä Séguinit,\njotka olivat toimettomia, saamattomia ja hedelmättömiä. Ja kun tämä\nperhe oli vararikossa, pesä hajoitettuna, niin oli hän ottanut siitä\noman osansa, talon Antinkadun varrelta. Séguin itse ei muuten ollut\nasunut siinä moniin vuosiin, hän oli saanut sen omituisen päähänpiston,\nettä asui klubilla sen jälkeen kuin hän oli saanut eron vaimostaan.\nKaksi lapsista oli poissa, Gaston, joka nyt oli majurina eräässä\nkaukaisessa paikassa, ja Lucie, joka oli nunnana ursuliittein\nluostarissa. Kun Valentine jäi yksin eikä enään voinut elää samalla\ntavalla kuin ennen, oli hänkin vuorostaan jättänyt talon ja vuokrannut\nitselleen asunnon Malesherben bulevardin varrelta, ja siellä eli hän nyt\njumalaapelkääväisenä, vanhana maailman naisena, oli puheenjohtajana\n\"Lastenseimessä\" ja yksinomaan tekemisissä muitten ihmisten lasten\nkanssa, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt hoitaa omiaan. Ambroisen oli\nainoastaan tarvinnut muuttaa tähän taloon, joka oli siihen määrään\nveloista kiinnitetty, että Séguinin kuoltua perilliset, Valentine,\nGaston ja Lucie, varmaankin jäisivät Ambroiselle velkaan.\n\nKuinka monta muistoa tuli mieleen täälläkin, tässä ruhtinaallisen\nkomeassa palatsissa, jonne Mathieu saapui Denisin kanssa! Täällä samoin\nkuin konetehtaallakin oli hän käynyt taloudellisen ahdinkonsa aikana,\njolloin hän köyhänä vuokralaisena oli tullut pyytämään katon\nkorjaamista, jotta sen läpitse ei sataisi niitten neljän lapsen päälle,\njotka hän rikoksellisessa ajattelemattomuudessaan oli hankkinut. Talo\noli yhä hyvin komea, Ambroise oli toimittanut siinä perinpohjaisia\nkorjauksia ja antanut sille loisteliaisemman näön kuin sillä ennen oli\nollut. Talvella kajahteli se juhlain äänistä tai hänen neljän lapsensa\nnaurusta. Eikä Mathieu nyt tullut tervehtimään laiskuri Séguinia,\nlaiskuuden apostolia, hän tuli tervehtimään omaa poikaansa Ambroisea,\njolla oli tarmokas, luova luonne, ja jonka elämä itse oli auttanut\nvoittoon ja pannut hallitsemaan voitetun taloa.\n\nAmbroise oli lähtenyt ulos, eikä hänen pitänyt palata, ennenkuin\naamiaiseksi. Mathieu ja Denis odottivat häntä, ja kun edellinen kulki\nläpi pienen eteisen ollen utelias näkemään uutta sisustusta, pidätti\nhänet siellä ihmeekseen eräs nainen, joka oli siellä istumassa ja\nodottelemassa ja jota hän ei heti ollut huomannut.\n\n\"Minä näen, että herra Froment ei tunne minua.\"\n\nMathieu teki kieltävän liikkeen. Nainen oli lihavahko, varmaankin yli\nkuudenkymmenen, mutta hyvin säilynyt, hymyilevä, ja pitkulaiset,\ntäyteläät kasvot kunnianarvoisten, valkeain hiusten ympäröimät. Hän\nnäytti varakkaalta, pyhäpukuiselta maalaisrouvalta.\n\n\"Céleste ... rouva Séguinin entinen kamarineiti!\"\n\nNyt tunsi Mathieu hänen hyvin ja hän koetti salata hämmästystään siitä,\nettä Célesten kohtalo oli ollut noin onnellinen. Hän oli luullut\nCélesten olevan jonkun likaviemärin pohjalla. Iloisena ja tyytyväisen\nnäköisenä puhui Céleste onnestaan.\n\n\"Oh, minulla on hyvä elämä. Minä muutin kotiseudulleni Rougemontiin, ja\nsiellä jouduin minä naimisiin erään entisen meriupseerin kanssa, jolla\non hyvä eläke lukuun ottamatta sitä omaisuutta, jonka hän peri\nensimäiseltä vaimoltaan. Ja kun hänellä on kaksi isoa poikaa, otin minä\nvapauden suositella nuorempaa herra Ambroiselle, jotta hän antaisi\npojalle paikan konttoorissaan, ja hän oli niin hyvä, että teki sen. Ja\nnyt kun minä ensikertaa käyn Pariisissa, otin minä tilaisuudesta vaarin\nja tulin kiittämään häntä.\"\n\nMutta Céleste ei kertonut siitä, miten hän oli päässyt naimisiin ent.\nmeriupseerin kanssa. Hän oli ensin tullut hänen palvelijattarekseen,\nsitten hänen rakastajattarekseen ja vihdoin hänen lailliseksi\nvaimokseen, kun mies oli kadottanut ensimäisen vaimonsa, jonka loppua\nCéleste oli kiirehtinyt. Mutta hän teki miehensä yleensä hyvin\nonnelliseksi, toimittipa pois hänen rasittavat poikansakin, ja kiitos\nsiitä niille hienoille tuttavuuksille, joita hänellä oli Pariisissa. Hän\nhymyili liikutettuna, kun ne muistot taas tulivat hänen mieleensä.\n\n\"Ette voi aavistaakaan, herra Froment, miten iloiseksi minä tulin\nnähdessäni teidän äsken menevän ohitseni. Ah, ei se ollut eilispäivänä\nkun minä sain nähdä teidät ensi kerran! Muistatteko te vielä Sophie\nCouteaun? Hän voi erittäin hyvin, hän myös, hän ja hänen miehensä ovat\nostaneet oman talon, ja siinä elävät he nyt levossa ja rauhassa\nvanhoista säästöistään. Hän ei ole enään nuori, mutta hän on haudannut\nmonta ja hän tulee vielä hautaamaan useampia. Rouva Menoux esimerkiksi,\nmuistattehan te rouva Menouxin? Siinä oli yksi, jolla ei koskaan ollut\nonnea! Hän menetti ainoan lapsensa ja hän menetti pitkän miehensä, jota\nhän jumaloitsi, ja sen jälkeen ei hän itse elänyt kauempaa kuin puolen\nvuotta. Minä ajattelin kerran ottaa hänet mukaani Rougemontiin, jossa\nilma on niin terveellinen. Siellä on meillä yhdeksänkymmenen vuotiaita!\nSophie Couteau esimerkiksi, hän tulee elämään niin kauvan kuin hän\ntahtoo. Niin, se on suloinen paikka, oikea paratiisi!\"\n\nMathieu oli näkevinään inhoittavan, verisen Rougemontin, jossa\nrauhallinen kirkkomaa oli keskellä tasaista kenttää ja se täynnä pieniä\npariisilaislapsia.\n\n\"Eikö teillä ole lapsia avioliitossanne?\" kysyi Mathieu, kun hän tahtoi\nsanoa jotakin, mutta ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.\n\nCéleste nauroi ja näytti hampaansa, jotka vielä olivat valkeat.\n\n\"Ei, herra Froment, nyt minä jo olen vanha. Ja muuten on sellaisia\ntekoja, joita ei toistamiseen tehdä. A propos, rouva Bourdieu, kätilö,\njonka te tunsitte, hän kuoli meidän luonamme, talossa, jossa hän on\nasunut hyvin kauvan. Hänellä oli parempi onni kuin sillä toisella, rouva\nRouchella, joka tosin oli erinomaisen hyvänluontoinen ja kiltti, mutta\nliiaksi palveluksiin taipuvainen. Te olette ehkä lukenut sanomalehdistä\nhäntä vastaan nostetusta oikeusjutusta, hän tuomittiin vankeuteen, hän\nja eräs lääkäri, joku Saraille, jostakin todellakin inhoittavasta\nteosta, jossa he yhdessä olivat olleet osallisina.\"\n\nRouva Rouche! Saraille! Niin, Mathieu oli lukenut oikeudenkäynnistä\nnoita molempia villipetoja vastaan, jotka luonnollisesti olivat\nvihdoinkin tutustuneet toisiinsa. Minkä kaiun herättivät nämät nimet\nmenneistä ajoista! Ne muistuttivat hänelle kahta muuta nimeä, Valérie\nMorangea ja Reine Morangea! Jo tehtaan pihalla oli hän ollut näkevinään\nMorangen haamun, tuon täsmällisen, vaatimattoman ja hellämielisen\nkassanhoitajan, jonka onnettomuus oli tehnyt hulluksi, aikansa\nhillitsemättömän nautinnonhimon uhrin, mitättömän raukan, joka oli\nsaanut julmasti kärsiä toisten rikoksista. Ja Mathieu oli myöskin\nnäkevinään Sérafinen haamun, kasvot tuskallisesti vääntyneinä\nhedelmättömästä himosta, jota hän ei voinut tyydyttää ja joka oli tullut\nhänen kuolemakseen.\n\n\"Niin, suokaa anteeksi, herra Froment, että minä olen viivyttänyt teitä.\nOli niin äärettömän hauskaa tavata taas teitä.\"\n\nMathieu katseli häntä vielä kerran ja sanoi anteeksiantavana kuin oikea\noptimisti:\n\n\"Niin, hyvää jatkoa sitten, koska te nyt olette tyytyväinen. Onni tietää\nkyllä, mitä se tekee.\"\n\nMutta Mathieu tunsi ahdistusta ajatellessaan luonnon vääryyksiä. Hän\najatteli Marianneaan, jota oli kohdannut suuri suru poikainsa\njumalattoman riidan tähden. Ja kun Ambroise nyt tuli kotiin ja suuteli\niloisesti häntä, otettuaan ensin vastaan Célesten kiitokset, valtasi\nsuuri tuska hänen mielensä tänä tärkeänä hetkenä, joka ratkaisisi koko\nperheen onnen.\n\nAsiasta suoriuduttiin kuitenkin pian. Denis, joka ensin oli tarjoutunut\nisänsä kanssa aamiaiselle, ryhtyi heti empimättä suoraan asiaan.\n\n\"Me emme ole täällä ainoastaan sen huvin vuoksi, että saamme olla\naamiaisella kanssasi. Mamma on sairas, tiedätkö siitä?\"\n\n\"Sairasko?\" sanoi Ambroise. \"Eihän toki vaarallisesti?\"\n\n\"On, hyvin vaarallisesti. Ja tiedätkö, että hän on sairas aina siitä\npäivästä asti, jolloin hän oli täällä puhumassa Grégoiren ja Gervaisin\nriidasta ja jolloin sinä lienet ollut melkein raaka häntä kohtaan.\"\n\n\"Minäkö raaka? Me puhuimme liikeasioista, minä vastasin hänelle ehkä\nkuin liikemies, jotenkin suoraan.\"\n\nHän kääntyi Mathieuhen päin, joka seisoi siinä odotellen ääneti ja\nkalpeana.\n\n\"Onko se totta, isä, että mamma on sairas ja sinä olet levoton?\"\n\nKun isä vastasi myöntävästi nyökäyttämällä päätään, tuli Ambroise yhtä\nliikutetuksi kuin Deniskin.\n\n\"Tämä juttuhan tulee aivan hullumaiseksi lopulta! Minun mielestäni on\nGrégoire oikeassa. Mutta siitä minä en nyt välitä, heidän täytyy\nsyleillä toisiaan, jos se voi säästää mamma paralta yhden ainoankin\nminuutin kärsimykset. Mutta miksi te olettekin sulkeutuneet huoneesenne,\nmiksi ette ole ilmoittaneet suruanne? Silloin olisivat he ajatelleet\nasiaa ja tulleet järkiinsä.\"\n\nÄkkiä syleili hän isäänsä sillä reippaalla päättäväisyydellä, joka oli\nhänen voimanaan liikemiehenä.\n\n\"Muuten olet sinä aina ymmärtävin, sinä tiedät ja näet jo edeltäpäin.\nVaikka Grégoirella olisikin täysi oikeus alkaa oikeudenkäynnin Gervaisia\nvastaan, olisi hän tyhmä, jos hän sen tekisi, sillä paljon korkeammalla\ntätä yksityistä etua on kaikkein yhteinen etu, perheen etu, joka on\nsiinä, että olemme sovinnossa, että vedämme yhtä köyttä, että meihin ei\ntohdita koskea, jos tahdomme olla voittamattomat. Tämä on siis hyvin\nyksinkertaista. Syödään nopeasti aamiainen ja lähdetään sitten junaan,\nDenis ja minä saatamme sinua Chanteblediin. Illaksi täytyy rauhan olla\nvalmis. Minä otan sen huolekseni.\"\n\nMathieu oli iloisesti vastannut hänen syleilyynsä ihastuneena siitä,\nettä hän vihdoinkin tunsi itsensä pojissaan. Ja sillä aikaa kuin pöytää\nkatettiin, menivät he kaikki katsomaan talvipuutarhaa, jonka Ambroise\noli antanut laajentaa talven juhlia varten. Häntä huvitti laittaa\npalatsinsa ruhtinaallisen komeaksi. Aamiaisen aikana pyysi hän anteeksi,\nettä otti heidät vastaan poikamiehen tavalla, vaikka ruoka olikin\nherkullista; Andréen ja lasten poissa ollessa piti hän keittäjän\nkotonaan, sillä hän inhosi ulkona syömistä.\n\n\"Minulla taas\", sanoi Denis, \"on koko talo sulettuna; kun Berthe ja koko\njoukko on Dieppessä, syön minä ravintolassa.\"\n\n\"Niin, sinä olet ymmärtäväinen mies, sinä\", vastasi Ambroise huolettoman\nsuorasanaisesti; \"minä sitä vastoin olen nautinnonhaluinen. Juokaa nyt\nkahvi yhtä menoa, niin sitten lähdemme matkaan.\"\n\nHe saapuivat kahden junalla Janvilleen. Heidän aikomuksensa oli ensin\nmennä Chanteblediin, jotta Ambroise ja Denis ennen kaikkea saisivat\npuhua Gervaisin kanssa, jolla oli taipuvaisempi tunne ja jonka he\nluulivat voivansa ensiksi taivuttaa sovintoon. Sitten piti heidän mennä\nGrégoiren luokse lukemaan hänelle lakia ja asettamaan hänelle ennen\nsovitut rauhanehdot. Mutta mitä enemmän he lähestyivät taloa, sitä\nvaikeammalta näytti heidän tehtävänsä. Asia ei suinkaan onnistuisi niin\nhyvin kuin he olivat luulleet. Ja he valmistautuivat ankaraan\ntaisteluun.\n\n\"Jos me heti menisimme tervehtimään mammaa\", ehdotti Denis. \"Hänen\nsyleilynsä antaisi meille rohkeutta.\"\n\nAmbroisen mielestä oli tämä hyvä ajatus.\n\n\"Niin, menkäämme hänen luokseen. Mamma antaa aina hyviä neuvoja. Hänellä\non ehkä joku suunnitelma valmiina.\"\n\nHe menivät toiseen kerrokseen, siihen suureen huoneesen, johon Marianne\noli sulkeutunut. Mutta siellä kohtasi heitä hämmästys, Marianne istui\nleposohvallaan ikkunan ääressä, hänen edessään istui Grégoire pitäen\nkiinni hänen molemmista käsistään, ja Gervais ja Claire seisoivat\ntoisella puolella hymyillen.\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti Ambroise kummastuneena. \"Asia on sovittu!\"\n\n\"Ja me kun olimme epätoivossa sen suhteen!\" sanoi Denis tehden\nhämmästystä osoittavan liikkeen.\n\nMathieu oli yhtä hämmästynyt kuin hekin, ja ihastuksissaan selitti hän\nnyt koko tuumansa nähdessään, mitenkä molempain veljien tulo herätti\nihmettelyä.\n\n\"Minä lähdin aamulla noutamaan heitä, ja nyt tulin tänne heidän kanssaan\nsovittaaksemme kaikki yleisessä syleilyssä.\"\n\nNyt syntyi iloinen nauru. Suuret veljet tulivat liian myöhään! Heidän\nviisauttaan ja diplomatiaansa ei oltu tarvittu. Heillä oli itsellä tästä\nhyvin hauskaa, heistä tuntui helpoitukselta, kun olivat voittaneet ilman\ntaistelua.\n\nMariannen silmät olivat kosteat, ja hän oli ylen onnellinen, niin\nonnellinen, että hän näytti aivan terveeltä, ja hän vastasi Mathieulle:\n\n\"Niinkuin näet, ystäväni, se on nyt tehty. Minä en vielä muuta tiedä.\nGrégoire tuli tänne, hän suuteli minua ja tahtoi, että minä heti\nlähettäisin kutsumaan Gervaisin ja Clairen. Sitten sanoi hän omasta\nalotteestaan heille, että he ovat hulluja kaikki kolme, kun saattoivat\nminun niin surulliseksi, ja että heidän pitäisi sopia. Sitten syleilivät\nhe toisiaan. Se on nyt tehty ... siitä on nyt suoriuduttu.\"\n\nGrégoire keskeytti iloisesti:\n\n\"Ei, odota hieman, minulla on aivan liian kaunis osa ollut näyteltäväni\nsinun kertomuksesi mukaan, minun täytyy itse sanoa totuuden. Se en ollut\nminä, joka alussa tahdoin sovintoa, se oli vaimoni, se oli Thérèse.\nHänellä on niin hyvä sydän, ja samalla on hän itsepäinen kuin muuli,\nniin että kun hän on päättänyt jotakin, on minun lopuksi kuitenkin pakko\nsuostua siihen. Eilen illalla riitelimme me, sillä hän oli saanut\ntietää, en tiedä millä tavalla, että mamma oli surusta sairaana, ja se\nsuretti häntä, hän koetti minun saada uskomaan, että koko meidän\nriitamme oli tyhmyyttä ja että se vahingoitti meitä kaikkia. Aamulla\nalkoi hän luonnollisesti taaskin saman virren, ja hän sai nyt minun\nuskomaan sen, varsinkin kun en ollut voinut nukkua vaan olin maannut ja\najatellut mamma parkaa, joka oli sairaana meidän tähtemme. Mutta nyt oli\nvielä jälellä saada ukko Lepailleur suostumaan tuumaan. Tämän otti\nsuorittaakseen Thérèse, ja hän on keksinyt jonkun keinon, josta oli\nseurauksena se, että ukko nyt luulee voittaneensa suuren voiton. Thérèse\non saanut hänen vihdoinkin suostumaan tuon onnettoman nummimaan\nmyymiseen teille, niin mielettömään hintaan, että hän voi toitottaa\nkaduilla ja kujilla voittoaan.\"\n\nGrégoire kääntyi sisaruksiin ja sanoi leikillisellä äänellä:\n\n\"Ja nyt pyydän minä teitä, Gervais ja Claire, että te annatte rosvota\nitseänne. On kysymys koko perheen rauhasta. Tehkää apelleni se viimeinen\nilo, että hän saa uskoa olleensa itse aina oikeassa ja että me emme\nkoskaan ole olleet muuta kuin hölmöjä!\"\n\n\"Mielellämme, hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo\", vastasi Gervais\nnauraen. \"Tuo maa-alue on muuten häpeäpilkkuna koko maatilalle, se on\nkuin kivinen ja ohdakkeinen mätähaava. Me olemme aina toivoneet\nsaavamme nähdä Chantebledin ilman tuota häpeäpilkkua ja laihon siinä\nhuojuvan päivänpaisteessa. Chantebledillä on varaa maksaa kunniastaan.\"\n\nKauppa tehtiin valmiiksi, mylly ottaisi taaskin kiviensä välissä\njauhaakseen uudella pellolla lisääntyneen Chantebledin viljan. Ja mamma\ntulisi terveeksi, ja se oli elämän iloinen voima, rakkauden tarve, joka\nperheelle tarpeellinen yhteistunne, joka oli herättänyt veljesrakkauden\npojissa, jotka olivat olleet siksi tuhmat, että olivat hetkeksi\nmenettäneet valtansa raatelemalla toisiaan.\n\nIlo siitä, että kaikki nyt olivat koossa -- neljä, suurta veljeä ja\nvanhin sisar Claire -- sopineina ja voittamattomina, lisääntyi vielä\nenemmän, kun Charlotte tuli paikalle kolmen muun tyttären, Louisen,\nMadeleinen ja Margueriten kanssa, jotka miestensä kanssa asuivat\npaikkakunnalla. Louise oli saanut tietää, että äiti oli sairaana, ja hän\noli ottanut molemmat sisarensa mukaansa, niin että he kaikki yhdessä\nsitten lähtisivät tiedustelemaan, miten äiti voi. Ja mikä iloinen nauru\nnyt syntyi, kun koko joukko tuli sisään!\n\n\"Koko pataljoona!\" huudahti Ambroise iloisesti. \"Perhe on täysilukuinen,\noikea ministerein kokous! Nyt sinä näet, mamma, että sinun täytyy tulla\nterveeksi, koko hovisi on jalkaisi juuressa ja kieltää yksimielisesti\nsinun saamasta edes päänsärkyä!\"\n\nMutta kun Benjaminkin nyt tuli sisään, tuli nauru kaksinkertaiseksi.\n\n\"Tule, poikani, tule sinäkin suutelemaan minua\", sanoi Marianne\nhellästi. \"Suuret laskevat leikkiä sinusta, koska olet pesäkunnan\nviimeinen. Jos minä sinua hemmoittelen, niin koskee se vaan meitä kahta,\neikö niin? Sano sinä heille, että olet ollut koko aamupäivän minun\nluonani ja että minä tahdoin, että sinä lähtisit kävelemään.\"\n\nBenjamin hymyili hiljaa ja hieman surullisen näköisenä.\n\n\"Minä olin tuolla alhaalla, mamma, minä näin heidän kaikkein tulevan\nylös, enkä minä tahtonut tulla tänne, ennenkuin sovinto oli saatu\naikaan.\"\n\nHän oli yhdenkolmatta, hänellä oli hienot, kauniit kasvot, suuret,\nruskeat silmät, pitkät, kiharat hiukset ja hieman kihara parta. Vaikka\nhän ei koskaan ollut sairas, väitti äiti, että hän oli heikko, ja\nhemmoitteli häntä paljon. Muuten jumaloivat kaikki häntä hänen hellän,\nsuloisen luonteensa tähden. Hän oli kasvanut jonkinlaisten unelmain\nvallassa, täynnä ikävöimistä, jota hän ei voinut selvittää, aina\nharrastaen jotakin tuntematonta, jotakin sellaista, jota hänellä ei\nollut. Ja vaikka vanhemmat näkivät, että hän ei pitänyt mistään\nammatista, eikä hänellä edes näyttänyt olevan halua mennä naimisiin,\neivät he siitä pahastuneet, he päinvastoin tekivät sellaisen salaisen\nsuunnitelman, että pitävät hänen itseään vasten, tämän kuopuksen, tämän\nelämän myöhäisen, hyvän ja kauniin lahjan. Olivathan he antaneet pois\nkaikki muut lapsensa. Eikö heille nyt annettaisi anteeksi tätä rakkauden\nitsekkäisyyttä, että he pitäisivät yhden itseään varten, yksinomaan\nitseään varten, tämän, joka ei menisi naimisiin, joka ei toimisi mitään,\njoka olisi tullut maailmaan ainoastaan sitä suloista tarkoitusta varten,\nettä hän rakastaisi heitä ja olisi itse rakastettu? Se oli heidän\nvanhuutensa unelma, se palkinto, jota he pyysivät elämältä.\n\n\"Kuulepas Benjamin\", sanoi Ambroise äkkiä, \"sinä joka olet huvitettu\nmeidän kunnon Nicolaksesta, tahdotko kuulla uutisia hänestä? Minä sain\ntoissapäivänä häneltä kirjeen. On oikein, että minä vähän kerron\nhänestä, sillä hän on ainoa tästä pesäkunnasta, joka ei voi olla täällä\nläsnä.\"\n\nBenjamin innostui heti.\n\n\"Vai niin, onko hän kirjoittanut? Mitä hän sanoo, mitä hän toimii nyt?\"\n\nBenjamin ei ollut koskaan voinut unohtaa Nicolaksen matkaa Senegaliin.\nHän ei ollut silloin vielä edes kahdentoista vuotias, ja siitä oli nyt\nkulunut pian yhdeksän vuotta; mutta hän oli aina näkevinään nuo\nikuisiksi ajoiksi otetut jäähyväiset, kun nuori lintupari oli lähtenyt\nlentoon pesästään äärettömään avaruuteen.\n\n\"Minulla on, niinkuin tiedätte\", alkoi Ambroise, \"liikeyhteyksiä\nNicolaksen kanssa. Oh, jos meillä siirtomaissamme olisi muutamia\nsellaisia sivistyneitä ja kunnon miehiä kuin hän, niin saisimme me pian\nkaikki ne aarteet, jotka nyt ovat hajallaan ja hyödyttöminä noissa\nkoskemattomissa maissa. Minä puolestani saan omaisuuteni\nkymmenkertaiseksi täyttämällä latoni niillä. Meidän Nicolas oli siis\nasettunut asumaan Senegaliin Lisbethinsä kanssa, juuri sellaisen vaimon\nkanssa, joka sopi hänelle. Muutamalla tuhannella frankilla, jotka heillä\noli, ryhtyivät he harjoittamaan kauppaa, ja se menestyi hyvin. Mutta\nminä ymmärsin hyvin, että työala siellä oli liian ahdas, että nuori pari\nuneksi vapaampaa toiminta-alaa, vielä koskemattomain maitten\nviljelemistä. Ja nyt ilmoittaa Nicolas minulle aivan äkkiä, että hän\nlähtee Sudaniin, Nigervirran laaksoon, joka on aivan äsken avattu\nuutisasukkaille. Hän ottaa mukaansa vaimonsa ja neljä lastaan, he\nlähtevät onneensa luottaen liikkeelle kuin valloittajat, kuin rohkeat\nerämaan kävijät haluten perustaa uutta maailmaa. Ensin minä vähän\nhämmästyin, sillä se on oikein hulluutta. Mutta hän on jokatapauksessa\nreipas, tuo meidän Nicolas, ja minä ihailen kunnon veljemme tarmoa ja\nlujaa itseensä luottamusta, koska hän menee tuolla tavalla\ntuntemattomaan maahan sillä tyynellä varmuudella, että hän panee sen\nvaltansa alle ja kansoittaa sen.\"\n\nSyntyi hiljaisuus; tuntui siltä kuin ilmanvirtaus olisi puhaltanut\nheidän ohitsensa tuosta salaperäisestä, ihmisjalan astumattomasta\nkaukaisesta maasta. Ja koko perhe seurasi ajatuksissaan poikaa, yhtä\nheidän omaisistaan, joka vetäytyi erämaihin kansoittaakseen ne.\n\n\"Oh\", mutisi Benjamin ja hänen kauniit silmänsä tuijottivat kankeasti\nkauvas etäisyyteen, \"miten onnellinen hän on, kun saa nähdä toisia\nvirtoja, toisia metsiä, toisia aurinkoja!\"\n\nMutta Marianne tunsi väristystä.\n\n\"Ei, ei, poikani, ei ole muita virtoja kuin Yeuse, ei muita metsiä kuin\nmeidän Lillebonnemetsät, ei muuta aurinkoa kuin meidän aurinkomme täällä\nChantebledissä. Tule vielä kerran suutelemaan minua, suudelkaamme vielä\nkerran toisiamme, ja sitten tulen minä terveeksi, emmekä me koskaan,\nemme koskaan erkane toisistamme!\"\n\nSe oli suuri päivä, voiton päivä, sillä perhe oli saanut ratkaisevan\nvoiton voittamalla eripuraisuuden. Nyt oli perhe voittamaton.\n\nHämärän hetkenä samana iltana istuivat Mathieu ja Marianne niinkuin\nedellisenäkin iltana käsi kädessä ikkunan ääressä, josta he näkivät\nalueittensa leviävän taivaanrantaan asti, missä Pariisin jättiläisahjo\nsyöksi keltaisenpunervaa valoaan ilmaan. Mutta tämä ilta ei ollut\nedellisten kaltainen, nyt olivat he ylen onnelliset, täynnä ääretöntä\ntoivoa!\n\n\"Tunnetko itsesi terveemmäksi nyt? Tunnetko voimain palaavan ja sydämen\nsykkivän rauhallisesti?\"\n\n\"Ah, ystäväni, minä tunnen itseni aivan terveeksi, suru oli ainoa\nsairauteni. Huomenna minä olen voimakas taas!\"\n\nMathieu vaipui syviin ajatuksiin katsellessaan valloituksiaan, kaikkea\ntätä maata, joka ulottui tuonne kauvas auringon laskuun. Ja taas\njohtuivat muistot mieleen, hän muisti aamun enemmän kuin neljäkymmentä\nvuotta sitten, jolloin hän oli jättänyt Mariannen ja lapset\nkolmellakymmenellä soulla vanhaan metsästyspaviljonkiin metsänlaidassa,\njonne he säästäväisyydestä olivat muuttaneet asumaan. Heillä oli\nvelkoja, he olivat jumalallisen iloiset ja suruttomat neljän aina\nnälkäisen lapsensa kanssa, tuon poika- ja tyttövirran kanssa, jonka he\nluottamuksessa elämään antoivat vapaasti pulputa esiin lähteestään.\nSitten muisti hän kotiin tulonsa eräänä iltana kuukausipalkkansa\nkolmesataa frankia taskussaan, ne laskelmat, joita hän sitten oli\ntehnyt kehnossa levottomuudessaan ja kaiken sen itsekkäisyyden\nsaastuttamana, jota hän oli hengittänyt Pariisissa. Beauchêne, jolla oli\nollut konetehdas ja pieni Mauricensa, ainoa poika, jota kasvatettiin\ntulevaksi teollisuusruhtinaaksi, oli ennustanut, että hän kuolisi\nvaimonsa ja lapsijoukkonsa kanssa kurjuuteen. Ja Séguinit, heidän\nsilloiset isäntänsä, olivat levitelleet miljoonansa hänen eteensä,\nkerskailleet komeasta palatsistaan, surkutelleet ja pilkanneet häntä,\nnuo ihmiset, jotka viisaudessaan olivat ymmärtäneet rajoittaa lastensa\nlukumäärän yhteen poikaan ja yhteen tyttöön. Vieläpä Morange parkakin\noli puhellut, miten hän hankkii kuninkaalliset myötäjäiset tyttärelleen\nReinelle, he olivat uneksineet kahdestatoista tuhannesta frankista ja\nhalveksivat sydämensä pohjasta lapsirikkaita perheitä, jotka muka olivat\nitse syypäät köyhyyteensä. Niin, vieläpä Lepailleuritkin, myllyn\nisäntäväki, epäilivät tuota herrasmiestä, joka oli heille velkaa\nkaksitoista frankia munista ja maidosta, ja he ajattelivat, tokko hän\nvoikaan maksaa velkaansa, koska hän on niin hullu, että hankkii\nitselleen noin paljon lapsia. Niin, se on totta, hän tunnusti\nrikollisuutensa, hän sanoi silloin, että hän ei koskaan saisi\nkonetehdasta, ei taloa ei myllyä eikä edes sellaista paikkaa, josta\nolisi kaksitoista tuhatta tuloja. Toisilla oli kaikkea, hänellä ei\nmitään. Nuo toiset, rikkaat, olivat siksi viisaat, ett'eivät hankkineet\nlapsia rasituksekseen, ja hän, köyhä, hankki lapsia elätettäväkseen\ntoisensa jälkeen lukumäärää laskematta. Se oli hulluutta. Ja vihdoin\ntuli hänen mieleensä suloinen muisto, rakkauden ja toivon kuuma virta,\njoka kaikkein näitten tyhmien ajatusten jälkeen oli ajanut hänet\nMariannen syliin ja saanut hänen hankkimaan vieläkin yhden lapsen\nmaailmaan.\n\nMutta neljänkymmenen vuoden kuluessa oli tämä hänen hulluutensa\nmuuttunut viisaudeksi. Hän oli voittanut jumalallisen suruttomuutensa\navulla, köyhä oli voittanut rikkaat; tarmokas kylväjä, joka täysin\nkourin oli kylvänyt kylvöään, oli saanut korjata runsaat sadot. Ja\ntänään oli hän saanut uuden vakuutuksen voitostaan. Beauchênen\nkonetehtaan oli hän saanut poikansa Denisin kautta, hän oli näkevinään\nsen edessään kuin työn kaupungin, jossa on jyskiviä koneita ja jossa\nmiljoonia taottiin. Séguinin talon oli hän myöskin saanut poikansa\nAmbroisen kautta ja vielä entistäänkin komeampana, koristettuna kaupan\ntuottamalla saaliilla kaikista maailman osista. Lepailleurin myllyn oli\nhän saanut poikansa Grégoiren kautta kymmenen kertaa kukoistavammassa\nkunnossa kuin ennen, ja onnen viimeinen lahja on se, että se itse\nkruunaa voittajan työn. Surullinen, verraton rangaistus oli vienyt pois\nMorangen säälittävän perheen, hulluuden ja veren hirmumyrsky oli vienyt\nsen muassaan. Ja muut yhteiskunnan loisolennot olivat kulkevinaan\nhänen ohitsensa ja tulivat lakaistuiksi lokaviemäriin: Sérafine,\nMoineaudit ... ja hän itse, Mathieu, oli ainoa, joka kykeni seisomaan\npaikallaan, hän ja Marianne, tässä Chantebledissä, jonka he olivat\nvalloittaneet Séguineiltä ja jossa heidän lapsensa Gervais ja Claire nyt\nhallitsivat ja jatkoivat heidän hallitsijasukuaan. Se oli heidän\nvaltakuntansa, pellot ulettuivat niin kauvaksi kuin voi nähdä illan\nauringon valossa, se oli heidän työnsä tulos tämä kaikki elämä, jonka he\nolivat luoneet tahdon lujuudellaan ja rakkauden ja toiminnan kyvyllään.\n\n\"Katsohan, katsohan\", sanoi Mathieu tehden suuremmoisen liikkeen,\n\"kaikki tämä on syntynyt meistä ja meidän täytyy rakastaa toisiamme ja\nolla yhä onnellisemmat, jotta kaikki tämä eläisi.\"\n\n\"Ah\", vastasi Marianne iloisesti, \"nyt se elää ikuisesti, koska me\nolemme sopineet ja voittaneet voiton.\"\n\nVoiton! Lukuisan perheen luonnollisen ja välttämättömän voiton!\nLukumääränsä tähden olivat he lopulta panneet kaikki valtansa alle,\nvalloittaneet kaikki. Hedelmällisyys oli kaikkivaltias, voittamaton\nvalloittaja. Ja tämä valloitus oli tapahtunut itsestään, he eivät olleet\nsuunnitelleet eivätkä järjestelleet sitä, se oli ainoastaan seuraus\nheidän pitkän elämäntyönsä täytetyistä velvollisuuksista. Ja käsi\nkädessä seisoivat he työnsä edessä kuin ihailtavat sankarit, ylpeinä\nsiitä, että olivat olleet hyvinä ja voimakkaina, synnyttäneet paljon\nlapsia, luoneet paljon, lahjoittaneet maailmalle paljon iloa, terveyttä\nja toivoa sen ikuisten taistelujen ja ikuisten kyynelten keskessä.\n\n\n\n\nV\n\n\nMathieu ja Marianne elivät vielä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ja\nMathieu oli yhdeksänkymmenen ja Marianne kahdeksankymmenen seitsemän\nvuoden vanha, kun heidän kolme vanhinta poikaansa, Denis, Ambroise ja\nGervais, jotka yhä olivat heidän rinnallaan, päättivät viettää heidän\ntimanttihäitään, heidän seitsemättäkymmentä hääpäiväänsä, juhlalla,\njolloin kaikki perheen jäsenet kokoontuisivat Chanteblediin.\n\nMutta se ei ollut helppo tehtävä. Kun he tekivät kaikista luettelon,\nhuomasivat he, että Mathieustä ja Mariannesta polveutui sata\nviisikymmentäkahdeksan lasta, lastenlasta, lastenlastenlasta lukuun\nottamatta muutamia pieniä neljännen polven äsken syntyneitä. Jos tähän\nvielä lisättiin kaikki miehet ja vaimot, jotka ulkopuolelta olivat\nnaimisen kautta tulleet perheen jäseniksi, niin nousi lukumäärä kolmeen\nsataan. Mistä saataisiin sellainen huone, johon voitaisiin rakentaa se\npatriarkaallinen aamiainen, jota he uneksivat? Juhlapäivä oli kesäkuun\ntoinen, ja kevät oli sinä vuonna verrattoman hempeä ja kaunis. He\npäättivät siis, että aamiainen syötäisiin ulkona, että pöytä\nasetettaisiin vanhan paviljongin edustalle, keskelle suurta nurmikkoa,\njonka komeat jalavat ja pyökkipuut muodostivat äärettömäksi\nlehtimajaksi. Siellä saataisiin olla rauhassa, hyväntahtoisen maan\nhelmassa, sen jättiläistammen suojassa, jonka molemmat vanhukset olivat\nistuttaneet ja joitten lukuisat jälkeläiset nyt juhlisivat heidän\nhedelmällisyytensä kunniaksi.\n\nJuhlaa valmisteltiin mitä iloisimman ja rakastettavimman mielialan\nvallitessa. Kaikki tahtoivat olla mukana, kaikki valmistautuivat\njuhlaan, valkeahapsisesta ukosta sellaisiin pikku poikiin asti, jotka\nvielä imivät peukaloaan. Korkea, sinervä taivas ja sädehtivä aurinko\notti osaa juhlaan, samoin koko maatila lirisevine lähteineen ja\nkukkivine kenttineen, jotka lupasivat runsasta satoa. Tuo mahdottoman\nsuuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli\nasetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat\npöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa.\nKunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla.\nOli päätetty olla eroittamatta muita parejakaan, sillä kaunista ja\nliikuttavaa olisi nähdä heidät istuvan vieretysten ikänsä mukaan\njärjestettyinä. Mitä nuoriin poikiin ja tyttöihin tuli, niin\nannettaisiin heidän sijoittua mielensä mukaan.\n\nAina aamusta asti oli vieraita virrannut, hajaantunut perhe kokoontui\nkaikista ilmansuunnista takaisin yhteiseen pesäänsä. Mutta kuolema oli\nvalitettavasti jo niittänyt viljaansa, monet eivät enään voineet tulla.\nVuosi vuodelta kasvoi niitten luku, jotka lepäsivät Janvillen pienessä,\nkukilla koristetussa hautausmaassa. Rosen ja Blaisen viereen, jotka\nolivat menneet ensiksi, olivat toiset asettuneet ikuiseen lepoonsa ja\nvieneet joka kerta mukanaan säikeen perheen sydämestä. Kaikkein ensin\noli Charlotte, joka kauvan oli ollut sairaalloinen, mennyt pois; sen\njälkeen oli Claire seurannut hänen esimerkkiään ja jättänyt miehensä\nFrédéricin hoitamaan taloa yhdessä Gervaisin kanssa, joka myöskin tuli\nleskeksi seuraavana vuonna. Sitten olivat vanhukset menettäneet poikansa\nGrégoiren, jonka leski Thérèse yhä hoiti myllyä lukuisain perillistensä\nkanssa. Sitten oli taas kuollut yksi heidän tyttäristään,\nhyvänluonteinen Marguerite, tohtori Chambonnetin vaimo, kuollut siitä\nsyystä, että oli ottanut luokseen kaksi köyhää, kurkkumätää sairastavaa\nlasta. Muita tappioita voitiin tuskin laskeakaan, vaimoja ja miehiä,\njotka naimisen kautta olivat tulleet perheen jäseniksi, ja varsinkin\nlapsia, kokonainen lauma lapsia, jotka kuolema oli korjannut ja jotka\ntekivät sureville vanhemmilleen sen turpeen, minkä alla lepäsivät,\npyhäksi paikaksi.\n\nMutta vaikka rakastetut vainajat nukkuivat syvässä hiljaisuudessaan, oli\nkuitenkin tänään iloista elämää Chantebledin teillä. Useampia syntyi\nkuin kuoli, kokonainen kukkaislaiho olentoja näkyi nousseen idulle\njokaisesta haudasta. He tulivat kaikilta tahoilta kuin joutsenet\nkeväällä, he tulivat tervehtimään vanhaa pesäänsä ja täyttivät sinervän\ntaivaan avaruuden jälleennäkemisen riemulla. Rautatienaseman edessä\nnousi ehtimiseen vaunuihin uusia parikuntia suurten lapsilaumainsa,\nehtimiseen kasvavain vaaleahiuksisten päitten virran kanssa.\nLumivalkeahiuksiset iso-isäin isät toivat sinne aivan pieniä lapsia,\njotka tuskin osasivat kävellä. Joukossa oli vanhoja, kauniita akkoja,\njoita kukoistavat, nuoret tytöt auttoivat vaunuista. Kaikki nämät olivat\nsukulaisia, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, appivanhempia, kälyjä, setiä,\ntätejä, serkkuja, oikea rykelmä sukulaisia aina neljänteen polveen. Yksi\nainoa perhe, yksi ainoa pieni kansa kokoontuneena samassa iloisessa\ntarkoituksessa, viettämään kunnianarvoisten vanhusten timanttihäitä.\nYksistään pariisilaiset, Denis ja Ambroise ynnä heidän jälkeläisensä\ntäyttivät yksitoista vaunua. Tulo oli kestänyt kaksi tuntia, ja piha oli\ntäynnä iloisia joukkoja, jotka puhelivat ja nauroivat kirkkaan kesäkuun\nauringon loistossa.\n\nMutta Mathieu ja Marianne eivät olleet vielä näyttäytyneet. Ambroise,\njoka oikeastaan oli juhlan järjestäjä, oli ottanut heiltä lupauksen,\nettä he pysyvät huoneessaan kuin hallitsijat, eivätkä näyttäydy\nkansalleen, ennenkuin hän tulee noutamaan heitä. Hän tahtoi, että he\ntulisivat juhlallisesti näyttämölle. Kun hän vihdoinkin teki päätöksen\nkoko kansan ollessa odottamassa, esti hänen veljensä Benjamin hänen\nkynnyksellä. Koko tämän joukon, koko tämän heimon keskuudessa, joka oli\nniin äärettömästi lisääntynyt, oli Benjamin ainoa hedelmätön. Vaikka hän\noli neljänkymmenen kolmen, oli hän vielä ilman vaimoa ja lapsia, hän oli\nei ainoastaan kodin iloa varten, hän oli isänsä toveri ja äitinsä\ninnokas ihailija, sillä molemmat olivat siksi hellän itsekkäät, että\nolivat pitäneet hänet itseään varten. Ensin eivät he olleet tahtoneet\nestää häntä menemästä naimisiin, mutta kun he näkivät, että hän itse oli\nepätiedossa ja menetettyään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, hylkäsi\nlopullisesti kaikki naimatarjoukset, oli tämä tuottanut vanhemmille\nsuurta, salaista iloa. Mutta myöhemmin oli siitä tullut heille\nomantunnon vaivoja, vaikka he olivatkin onnellisia saadessaan nauttia\nhänen läsnäolostaan kuin maahan haudatusta aarteesta, josta he\nvanhuudessaan riemuitsivat. Eikö heidän Benjamininsa kärsinyt siitä,\nettä hän oli noin vankeudessa heidän huvinsa vuoksi, neljän seinän\nvälissä? Hän oli aina ollut haaveilija, hänen kauniit silmänsä näyttivät\naina etsivän jotakin näköpiirin tuolta puolen, täydellisen onnen\nsalaperäistä maata. Ja nyt kun hän ei enään ollut nuori, lisääntyi hänen\nlevottomuutensa, oli kuin hän salaisuudessa olisi surrut sitä, ett'ei\nsaa kokea tuntematonta, ennenkuin menee hautaan hyödyttömänä ja onnea\nvailla.\n\nMutta Benjamin väistyi syrjään ja Ambroise toimitti asiansa. Mathieu ja\nMarianne astuivat ulos kukkivalle nurmikolle päivänpaisteesen. He\notettiin vastaan eläköön-huudoilla ja kättentaputuksilla, koko\nsuurilukuinen joukko huusi yhteen ääneen:\n\n\"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle ja\näidille!\"\n\nYhdeksänkymmenen vanhana oli Mathieu vielä hyvin suora ja sorea mustassa\ntakissaan, hän oli kuin sulhanen, paljain päin, ja hänen päätään\npeittivät tiheät, valkeat hiukset, jotka hän oli antanut kasvaa; ne\nolivat kuin uusi kevät tuolle vanhalle, voimakkaalle puulle. Hänen\nkasvonsa olivat ehkä kuivettuneet, menneet ryppyihin, vanhuuden\nkuluttamat, mutta hänellä oli vielä jälellä nuoruutensa silmät,\nhymyilevät, suuret ja kirkkaat silmänsä, jotka vielä todistivat, että\nhän oli ajatuksen ja toimen mies, luonnollinen, iloinen ja hyvä ihminen.\nJa kahdeksankymmenen seitsemän vuotias Marianne valkeassa\nmorsiuspuvussaan oli myöskin vielä hyvin suora ja kaunis. Kasvot olivat\ntulleet lempeimmiksi ja niitä ympäröitsi sädekehän tavoin silkinhienot,\nvalkeat hiukset; hän oli kuin yksi noita pyhiä marmorikuvia, joitten\npiirteet aika on kuluttanut voimatta kuitenkaan ryöstää niiltä tyyneen\nelämänvoiman leimaa, kuin joku hedelmällinen Cybele, joka oli löydetty\nvoimakkaine piirteineen särkymättä ja joka taas eli päivänpaisteessa,\nsuuret, mustat silmät hyväntahtoisen hellinä.\n\nKäsi kädessä, rinnatusten kuin hyvät aviopuolisot, jotka olivat tulleet\nhyvin kaukaa, sillä seitsemänkymmentä vuotta olivat he koskaan\nerkanematta kulkeneet toistensa vieressä, hymyilivät Mathieu ja Marianne\niloisesti, mutta silmät kosteina, kansalleen, tuolle lukuisalle\nperheelle, jonka heidän rakkautensa oli synnyttänyt ja joka yhä huusi\nheille:\n\n\"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle, ja\näidille!\"\n\nNyt oli heille annettava kukkavihko. Pieni, viisivuotias, vaaleaverinen\ntyttö, Rose, oli saanut tämän tehtäväkseen. Hänet oli valittu sentähden,\nettä hän oli vanhin neljännen polven lapsista. Hän oli Angelinen tytär,\njoka taas oli Berthen tytär ja tämä Charlotten ja Blaisen tytär. Ja kun\nvanhukset näkivät hänen astuvan esiin suurta kukkavihkoa kantaen,\nsuureni heidän liikutuksensa, vanhat muistot tulivat heidän mieleensä ja\nkyyneltensä välitse hymyillen sanoivat he:\n\n\"Ah, meidän pikku Rosemme! Meidän Blaisemme, meidän Charlottemme!\"\n\nHe elivät taas koko menneisyyden. Tämä tyttö oli saanut nimekseen Rose\nmuistoksi siitä toisesta, niin syvästi surrusta Rosesta, ensimäisestä,\njoka oli kuollut. Blaise oli sitten vuorostaan viety kirkkomaahan, ja\nhäntä oli sinne seurannut Charlotte. Berthe, heidän tyttärensä, oli\nmennyt naimisiin Philippe Havardin kanssa ja tullut Angelinen äidiksi,\njoka taas oli mennyt naimisiin Georges Delmasin kanssa ja tullut Rosen\näidiksi. Lapsen takana seisoivat Berthe ja Philippe Havard, Angeline ja\nGeorges Delmas. Näitä kaikkia ihmisiä edusti Rose, kuolleita ja eläviä,\npitkää, kukoistavaa sukupolvea, paljon iloa ja paljon surua, kokonaista\nvirtaa elämää, joka virtasi tuosta pienestä, vaaleanverisestä enkelistä,\njonka silmät olivat vaaleansiniset ja joista tulevaisuus säteili.\n\n\"Ah, meidän Rosemme, meidän Rosemme!\"\n\nMutta Rose oli astunut esiin kantaen molemmin käsin suurta\nkukkavihkoaan. Neljätoista päivää oli hän opetellut hyvin kaunista\nvärssyä. Viimeksi oli hän aamulla lukenut sen sujuvasti äidilleen. Mutta\nkun hän nyt oli kaikkein näitten ihmisten keskellä, tuli hän niin\nhaltioihinsa, ett'ei hän muistanut sanaakaan enään. Se ei häntä\nkuitenkaan häirinnyt. Hän oli pieni, rohkea, nuori nainen.\nKainostelematta antoi hän kukkavihkonsa, heittäytyi Mathieun ja\nMariannen syliin ja huusi kimakalla äänellään:\n\n\"Isoisä ja isoäiti, nyt on teidän hääpäivänne, ja minä toivotan teille\npaljon onnea!\"\n\nSe oli hyvin tehty. Toiset arvelivat, että se oli parempikin kuin\nvärssy. Nyt syntyi uusi nauru, uusia kättentaputuksia, uusia\neläköön-huutoja. Sitten istuttiin heti pöytään. Mathieu ja Marianne\nistuivat keskelle, suuren tammen alle. Heidän oikealla ja vasemmalla\npuolellaan istuivat heidän lapsensa puolisojensa kanssa ja sitten\nBenjamin yksinään. Sen jälkeen istuivat muut parikunnat ikänsä ja\nsukupolvensa mukaisessa järjestyksessä. Naimattomat ja lapset valitsivat\npaikkansa mielensä mukaan iloisen melun vallitessa.\n\nOi, mikä kunniakas hetki Mathieulle ja Mariannelle! He näkivät olevansa\nkeskipisteenä apoteoksessa, jota he eivät olleet uneksineetkaan. Elämä\noli aivankuin palkitakseen heitä siitä, että olivat siihen luottaneet,\ntahtonut jatkaa heidän elonpäiviään tavallisia rajoja ulommaksi, jotta\nhe omin silmin saisivat nähdä työnsä ihmeellisen kukoistuksen. Ja heidän\nonnellinen ja kiitollinen sukunsa juhli heidän kunniakseen rakkaassa\npaikassa. Nämät ympärillä olevat jalavat ja pyökkipuut olivat he itse\nistuttaneet, he olivat nähneet niitten kasvavan päivästä päivään, ne\nolivat kuin rauhallisimmat ja väkevimmät heidän lapsistaan. Varsinkin\ntämä jättiläistammi oli heidän poikansa; samana päivänä, jolloin he\nolivat perustaneet Chantebledin, olivat he yhdessä istuttaneet sen,\nMathieu oli kaivanut reijän, ja Marianne oli pidellyt nuorta taimea. Ja\nnyt kun tämä tammi varjosti heitä äärettömän laajalle leviävine\nlehtineen, oli se kuin koko perheen ylpeä tunnusmerkki. Niinkuin tammi\noli perhekin levinnyt äärettömiin, niinkuin tammi oli perhekin nyt\nyksistään kokonainen metsä, joka oli syntynyt yhdestä ainoasta rungosta,\neli samasta mahlasta, täynnä lauluja, päivänpaistetta ja raittiita\ntuulahduksia. Nojaten selkänsä tammen runkoon jakoivat Mathieu\nja Marianne keskenään sen kunnian, heidän kuninkaallinen\nmajesteetillisyytensä oli yhtä valtaava kuin tammenkin, he olivat\nsynnyttäneet yhtä monta olentoa kuin tammessa oli haaroja. Nuo kolme\nsataa vierasta heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan olivat\nainoastaan heidän itsensä jatkoa, samaa elämänpuuta, joka oli syntynyt\nheidän rakkaudestaan ja oli vielä kaikilla säikeillään kiinni heissä, ja\nkaikkialla, heidän ympärillään, tuli hedelmällisyyden virta heitä\nvastaan, mihin tahansa he katsoivatkin, näkivät he kättensä työn, maan,\njoka oli laajentunut ja tullut hedelmälliseksi sitä mukaan kuin he itse\nolivat lisääntyneet.\n\nJa kauniinta Mathieussä ja Mariannessa oli se, että he olivat\nrakastaneet toisiaan seitsemänkymmentä vuotta ja rakastivat vielä\ntänäänkin toisiaan niinkuin ensimäisenäkin päivänä. Seitsemänkymmentä\nvuotta olivat he kulkeneet vieretysten ilman eripuraisuutta, ilman\nuskottomuutta. He voivat tosin muistaa suuria murheita, mutta ne olivat\naina tulleet ulkoapäin. Jos he väliin olivat itkeneet, niin oli heitä\nlohduttanut se, että olivat saaneet itkeä yhdessä. Valkoisten hiustensa\nalla oli heillä vielä jälellä nuoruutensa usko, heidän sydämensä olivat\ntoisissaan, kumpikin oli antanut omansa eikä ollut ottanut sitä enään\ntakaisin. Heitä oli yhdistänyt katkeamaton rakkaudenside, oikea,\ntodellinen avioliitto, sellainen, joka antaa koko elämälle vakavuuden,\nsillä mitään muuta onnea ei ole kuin ikuinen onni. Ja jokainen uusi\nlapsi, joka heille oli syntynyt, oli yhä enemmän lähentänyt heitä\ntoisiinsa, se oli aina ollut uusi yhdysside heidän välillään, ja nyt\nolivat he yksi. Kyynelistä ja esteistä huolimatta olivat he aina\nvoittaneet, ja kiitos siitä heidän pitkäaikaiselle sovulleen, heidän\nyhteiselle uskollisuudelleen, heidän ainaiselle keväänraittiille\nhellyydelleen, joka oli tehnyt heidät voittamattomiksi. Ja nyt päättivät\nhe kuin sankarit, kuin onnen valloittajat, käsi kädessä, puhtaina kuin\nkristalli, valtaavina ja suurina, ja valtaavimmiksi ja suuremmiksi\ntulivat he vielä korkean vanhuutensa kautta, tämän pitkän elämän, joka\noli täynnä yhtä ainoata rakkautta.\n\nNyt alkoi vihdoinkin tarjoilu. Kaikki talon palvelijat olivat\nauttamassa; ei oltu tahdottu nähdä ainoitakaan vieraita kasvoja. Melkein\nkaikki olivat kasvaneet Chantebledissä, he melkein kuuluivat perheesen.\nSitten saisivat he oman pöytänsä ja saisivat vuorostaan viettää\ntimanttihäitä. Ja iloisen puhelun kaikuessa kannettiin esiin ensimäiset\nvadit.\n\nÄkkiä keskeytyi tarjoilu, vaikka se juuri vasta oli alkanutkin. Syvä\nhiljaisuus syntyi, jotakin odottamatonta oli tapahtunut. Keskelle\nnurmea, hevoskenkäpöydän molempain haarain välissä lähestyi nuori mies,\njota kukaan ei tuntenut. Hän hymyili iloisesti, meni suoraan päämaaliaan\nkohden eikä pysähtynyt, ennenkuin Mathieun ja Mariannen edessä. Sitten\nsanoi hän voimakkaalla äänellä:\n\n\"Hyvää päivää, isoisä! Hyvää päivää, isoäiti! Teidän pitää tuoda\nlautanen lisää, sillä minäkin tulen juhlimaan teidän kunniaksenne.\"\n\nLäsnäolijat istuivat hiljaan suuresti kummastellen. Kuka oli tämä nuori\nmies, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt? Hän ei luonnollisesti voi\nkuulua perheesen, sillä silloinhan tiedettäisiin hänen nimensä ja\ntunnettaisiin hänen kasvonsa. Mutta minkätähden hän sitten tervehti\nvanhuksia noilla kunnianarvoisilla nimillä isoisä ja isoäiti? Yhä\nkasvava kummastus kasvoi varsinkin hänen suuresta yhtäläisyydestään\nMathieun kanssa. Hän oli aivan varmaan joku Froment; hänellä oli suvun\nkirkkaat silmät ja korkea, suora otsa. Hän oli uusi painos Mathieustä\nnuoruutensa päivinä, sellaisena kuin hän oli kuvattu perheen keskuudessa\nkunnioituksella säilytetyssä valokuvassa, jolloin Mathieu oli ollut\nseitsemänkolmatta vuotias ja alkanut valloittaa Chantebledia.\n\nMathieu nousi vapisten, mutta Marianne hymyili, sillä hän oli ymmärtänyt\nasian ennenkuin muut.\n\n\"Kuka olet sinä, poikani, joka kutsut minua isoisäksi ja olet näköiseni\nkuin veljeni?\"\n\n\"Minä olen Dominique, teidän poikanne Nicolaksen vanhin poika. Isäni\nelää yhdessä äitini Lisbethin kanssa suuressa, vapaassa maassa, uudessa\nRanskassa.\"\n\n\"Miten vanha sinä olet?\"\n\n\"Minä tulen seitsemänkolmatta vanhaksi elokuussa, jolloin hyvän\njättiläisen Nigerin vesi palaa takaisin ja kostuttaa äärettömät\npeltomme.\"\n\n\"Sano meille, oletko naimisissa, onko sinulla lapsia?\"\n\n\"Minä olen ottanut vaimokseni erään ranskattaren, joka on syntynyt\nSenegalissa, ja meidän tiilitalossamme, jonka minä olen rakentanut,\nkasvaa jo neljä lasta Sudanin hehkuvan auringon alla.\"\n\n\"Sano meille vielä, onko sinulla veljiä, onko sinulla sisaria?\"\n\n\"Isälläni Nicolaksella on äitini Lisbethin kanssa ollut kahdeksantoista\nlasta, joista kaksi on kuollut. Meitä on nyt kuusitoista, yhdeksän\npoikaa ja seitsemän tytärtä.\"\n\nMathieu nauroi tyytyväisenä, kun hän kuuli, että hänen poikansa Nicolas\noli viidenkymmenen vanhana ankara työmies elämän palveluksessa ja että\nhän oli työskennellyt paremminkin kuin Mathieu itse. Hän katseli\nMariannea, joka myöskin nauroi ihastuksesta.\n\n\"Siis, poikani, koska sinä olet poikani Nicolaksen poika, niin tule\nsyleilemään meitä ja viettämään meidän timanttihäitämme. Me asetamme\nsinulle lautasen, sinä olet omassa kodissasi.\"\n\nDominique kulki pitkin askelin pitkin pöytää. Hän syleili ja suuteli\nmolempia vanhuksia, jotka olivat heikot iloisesta liikutuksesta ja\nhämmästyksestä tämän uuden lapsen tähden, joka sellaisena päivänä oli\nkuin taivaasta tullut heidän luokseen ja joka toi heille tietoja\ntoisesta perheestä, toisesta kansakunnasta, joka oli alkuaan heistä ja\njoka nyt lisääntyi kuumien maitten hehkussa.\n\nTästä hämmästyksestä saivat he kiittää Ambroisea, joka heti selitti sen\nteaatterinäytännön, jonka hän oli pannut toimeen. Kahdeksan päivää oli\nhän salannut Dominiquea talossaan. Sudanista oli Dominiquen lähettänyt\nisänsä sopimaan Ambroisen kanssa muutamista ulosvientikysymyksistä\nja ennen kaikkea tilaamaan Denisin konetehtaasta joukon\nmaanviljelyskoneita, jotka olisivat rakennettavat maan laadun\nvaatimusten mukaan siellä. Siis ainoastaan Denis tiesi salaisuuden. Ja\nkun kaikki vieraat näkivät Dominiquen vanhusten sylissä, kun he saivat\nkuulla jutun kokonaisuudessaan, niin silloin syntyi uusi meluavan ilon\npurkaus, ja he olivat vähällä tukahuttaa rakkailla syleilyillään\nsisarperheen lähettilään, Fromentein toisen hallitsijasuvun prinssin\nuuden Ranskan ihmeellisestä maasta.\n\nMathieu antoi määräyksen:\n\n\"Tuokaa hänelle lautanen meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän\nkahden eteen. Hän saa yksin istua meidän edessämme mahtavan valtakunnan\nlähettiläänä. Ajatelkaa, että hän paitsi isäänsä ja äitiänsä edustaa\nyhdeksää veljeä ja seitsemää sisarta ja sen lisäksi neljää omaa\nlastansa. Kas niin, poikani, istu ... ja nyt saa meille tarjota ruokaa!\"\n\nKoko hääaterian aikana vallitsi iloinen ja liikuttava mieliala suuren\ntammen siimeksessä. Suloinen viileys nousi ruohostosta, näytti siltä\nkuin luontokin olisi hyväilyillään tahtonut ottaa osaa juhlaan.\nEhtimiseen naurettiin, ja vanhuksetkin olivat kuin leikkivät lapset.\nValkeitten, mustain tai vaaleain hiusten alta loistivat kasvot. Ja mikä\nmainio ruokahalu! Millä iloisella hälinällä otettiin vastaan eri\nruokalajit! Hyvä viini pääsi myöskin kunniaansa, ja siten tahdottiin\nosoittaa kiitollisuutta elämälle, joka oli suonut molemmille\npatriarkoille sen ilon, että olivat saaneet nähdä kaikki kokoontuneina\nympärilleen näin juhlallisesta syystä. Jälkiruokain aikana pidettiin\npuheita ja kohotettiin uusia eläköönhuutoja. Mutta puhelun aikana\ntultiin ehtimiseen aterian alkuun. Lähettilään läsnäolo, kaikki, mitä\nhän ei vielä ollut sanonut, koko se satu, jonka hänen arveltiin voivan\nkertoa, se juuri jännitti pöytävieraitten uteliaisuutta. Ja niin pian\nkuin kahvia tarjoiltiin, risteili hänelle ehtimiseen kysymyksiä, ja\nhänen täytyi puhua.\n\n\"Niin, mitä minä sitten puhuisin?\" vastasi hän nauraen Ambroisen\nkysymykseen, joka tahtoi tietää, mitä hän piti Chantebledistä, jonka\npeltoja Ambroise oli aamun kuluessa näytellyt hänelle. \"Minä pelkään,\nett'en voi olla kohtelias maata enkä teidän työtänne kohtaan, jos puhun\nsuoraan. Maanviljelys täällä on taidetta, ihmeteltävää tahdonvoimaa,\ntiedon ja hyvän järjestyksen yhteisvaikutusta, jotta maasta voitaisiin\nsaada ne sadot, joita se vielä voi antaa. Te teette paljon työtä, te\nteette ihmeitä. Mutta Herra Jumala, miten teidän valtakuntanne on pieni!\nMiten te voitte elää täällä tuuppimatta kyynäspäillänne naapurejanne? Te\nolette pakkautuneet tänne suuriin kerroksiin, niin että jokainen ei voi\nsaada raitista ilmaa edes hengittääkseen. Ja teidän laveat peltonne, ne\neivät ole muuta kuin pieniä maapalstoja, joilla teidän harvalukuiset\nelukkanne näyttävät kuin eksyneiltä muurahaisilta. Oh, näkisittepä vaan\nminun mittaamattoman Nigerini, ne äärettömät alangot, joita sen vesi\nkostuttaa, meidän äärettömät kenttämme siellä kaukana, joilla ei ole\nmuuta rajaa kuin kaukainen taivaanranta!\"\n\nBenjamin oli kuunnellut häntä paikaltaan ja vavissut jännitetystä\nuteliaisuudesta. Aina siitä asti kuin tuo suurten vesien ja toisen\nauringon poika oli ollut heidän joukossansa, ei hän ollut kääntänyt\nsilmiään hänestä, ja hänen haaveileviin silmiinsä syttyi innon hehku.\nKun hän kuuli Dominiquen puhuvan, ei hän voinut vastustaa tuntematonta\nkutsumusta, hän jätti paikkansa, käveli ympäriinsä ja istui vihdoin\nDominiquen viereen.\n\n\"Niger, mittaamattomat alueet ... kerro meille niitten äärettömyydestä.\"\n\n\"Niger, se hyvä jättiläinen, on kaikkein meidän isä siellä. Minä olin\ntuskin kahdeksan vuotias, kun minun vanhempani jättivät Senegalin\nepäviisaan rohkeuden ja mielettömän toivon vallassa; he olivat saaneet\npäähänsä matkustaa Sudaniin kuin sen valloittajat. Monta päivämatkaa on\nyli kallioitten, viidakkojen ja virtojen Saint-Louisin ja meidän\nnykyisen maatilamme välillä Diennén tuolla puolella. Minä en muista\nensimäistä matkaani, minusta tuntuu, että olen syntynyt meidän hyvästä\nNigeristä itsestä ja hänen vetensä ihmeellisestä hedelmällisyydestä. Hän\non mittaamaton ja lempeä, hänellä on lukemattomia aaltoja, hän on meren\nkaltainen, hän on niin leveä, ett'ei yksikään silta ylety hänen\nylitsensä, ja hän ulottuu toisesta taivaanrannasta toiseen. Hänessä on\nsaaristoja, käsivarsia, jotka kasvavat ruohoa ja ovat laidunmaina,\nsuuria syvyyksiä, joissa kokonaisia sotajoukkoja jättiläiskaloja\nuiskentelee. Hänellä on myrskynsä, tulikuumat päivänsä, jolloin hänen\nvetensä on auringon polttavassa syleilyssä, hänellä on ihanat,\nruusunväriset, äärettömän hempeät tähtiyönsä. Ja hän on kantaisä,\nperustaja, hedelmöitsijä, hän on luonut Sudanin, lahjoittanut sille\nlukemattomia aarteita, hän on puolustanut sitä lähellä olevia erämaita\nvastaan ja muodostanut sen hedelmällisestä mudastaan. Joka vuosi,\nsäännöllisesti palaavilla ajoilla, nousee hän äyräittensä ylitse,\ntäyttää tulvallaan laakson kuin valtameri ja jättää sen sitten\nhedelmöitettynä äärettömän runsaskasvuiselle kasvillisuudelle. Niinkuin\nNiilikin on hänkin voittanut hiekan, hän on lukemattomien ihmispolvien\nisä, hän on se jumala, joka on luonut vielä tuntemattoman maailman, joka\non tulevaisuudessa tekevä vanhan Europan rikkaaksi. Ja Nigerlaakso,\nhyvän jättiläisen suunnaton tytär, oi, mikä äärettömyys, mikä vapaa\nlentopaikka on sen rajattomuudessa! Tasanko leviää, muuttaa\ntaivaanrannan taaksepäin kohtaamatta esteitä ja rajoja. Tasankoa ja yhä\ntasankoa, kenttiä, joitten jatkona on alituiseen toiset kentät, suoria\nvakoja niin kauvaksi kuin voi nähdä ja joitten päähän aura ei saavu\nmoneen kuukauteen. Sieltä saadaan elatusta suurelle kansalle silloin,\nkun siellä harjoitetaan maanviljelystä voiman ja tiedon avulla, sillä\ntämä valtakunta on vielä koskematon ja sellainen, joksi virta on sen\ntehnyt tuhansia vuosia sitten. Huomenna kuuluu tämä valtakunta sille\nmaanviljelijälle, joka on tohtinut valloittaa sen ja hankkia itselleen\nalueen niin suuren kuin hän voi uneksia ja työllään hallussaan pitää,\njota ei enään laskettaisi hehtaarittain vaan penikulmittain ja jossa\nikuiset laihot aaltoilisivat. Ja mikä ilo on hengittää yhdellä\nsiemauksella koko tuota avaruutta, mikä terveellinen ja hyvä olo, kun ei\nenään olla toistensa päälle tungettuina, kun tuntee itsensä vapaaksi,\nmahtavaksi, niin suuren maa-alueen herraksi kuin on tahtonut omakseen\nsaada sen auringon alla, joka loistaa kaikille!\"\n\nBenjamin ei väsynyt kuuntelemasta ja kysymästä.\n\n\"Mitenkä te olette olonne järjestäneet siellä? Miten te siellä elätte?\nMillaiset tavat ja työt teillä on?\"\n\nDominique nauroi, sillä hän tiesi hyvin, että hän saisi kaikki nuo\ntuntemattomat sukulaisensa hämmästymään, nuo sukulaiset, jotka uteliaina\npiirittivät häntä ja seurasivat hänen huultensa liikkeitä. Vieläpä\nlapsetkin kerääntyivät hänen ympärilleen, aivankuin hän olisi kertonut\nkaunista satua.\n\n\"Oh, me elämme tasavallassa, me olemme yhteiskunta, jonka jokaisen\njäsenen täytyy tehdä työtä yhteishyvän eteen. Perheessä on kaikkiin\nammatteihin kuuluvia työmiehiä. Isä on erittäin taitava muurari, sillä\nhän rakensi talot, kun me saavuimme sinne. Hän on laittanut itse\ntiilensäkin, sillä Diennén luona on hyvää savea. Meidän tilamme on siis\nnyt kuin pieni kylä, jokainen nainut lapsi saa oman talonsa. Muuten emme\nme ole ainoastaan maanviljelijöitä, me olemme myös kalastajia ja\nmetsästäjiä. Meillä on veneemme, Niger on äärettömän kalarikas, sieltä\nsaadaan ihmeen hyviä saaliita. Metsästys voisi myös elättää perheen,\nsillä metsässä on riistaa, peltokanoja, helmikanoja puhumattakaan\nflamingoista, pelikaaneista ja haikaroista ja tuhansista muista\neläimistä, jotka eivät kelpaa syötäväksi. Mustat leijonat käyvät väliin\nmeitä tervehtimässä, kotkat lentävät hitaasti päittemme päällä,\nvirtahevot kolmen ja neljän eläimen suuruisissa joukoissa leikkivät\nkömpelön viehättävinä hämärän aikana virrassa kuin kylpevät\nneekerilapset. Mutta me olemme etupäässä maanviljelijöitä, kenttien\nkuninkaita, kun Niger on vetäytynyt takaisin hedelmöittyään ne. Meidän\nalueellamme ei ole rajoja, se ulettuu niin kauvas kuin vaan voimme\ntyöskennellä. Näkisittepä vaan maata viljeleviä alkuasukkaita, he eivät\nedes kynnä, heidän alkuperäisinä työkaluinaan ovat kepit, joilla he\nraappivat maata ennenkuin kylvävät! Ei tarvita ajatusta, ei vaivannäköä,\nmaa on lihavaa, aurinko polttaa, sato on aina hyvä. Ja kun me käytämme\nauraa, kun me vähän huolehdimme maasta, joka paisuu elämästä, niin\nihmeen suuria satoja saamme me, liiankin paljon viljaa, joka särkisi\nteidän latonne! Kun me saamme maanviljelyskoneet, jotka olemme teiltä\ntilanneet, niin tarvitaan kokonaisia laivastoja kulettamaan sitä viljaa,\njota me emme tarvitse. Kun virta on vetäytynyt äyräittensä sisään,\nviljellään riisiä, josta väliin saadaan kaksikin satoa. Sitten\nviljellään hirssiä ja pistasia, ja niistä saadaan viljaa, kun voimme\nruveta suurviljelykseen. Meillä on äärettömän suuria puuvillaistutuksia.\nMe viljelemme myös maniokia ja indigoa, meillä on keittiöpuutarhoja,\njoissa kasvaa sipulia, ryytikasveja, kurbitseja ja kurkkuja. Minä en\npuhukaan villeistä kasveista, kummipuista, jota meillä on kokonaisia\nmetsiä, voipuusta, jauhopuusta, silkkipuusta, jotka kaikki kasvavat\nmeidän maallamme aivankuin orjantappurapensaat teidän maanteittenne\nvieressä. Sitäpaitsi me vielä harjoitamme karjanhoitoa, meillä on\nkarjalaumoja, jotka yhä suurenevat ja joitten lukumäärää me emme edes\ntunne. Meillä on vuohia ja pitkävillaisia lampaita tuhansittain, meidän\nhevosemme laukkaavat vapaasti suurissa aitauksissa, jotka ovat kuin\nsuuri kaupunki, meidän puhvelit valloittavat puolen penikulmaa rannasta,\nkun ne auringon laskiessa menevät juomaan Nigeristä. Mutta ennen kaikkea\nolemme me vapaita ihmisiä, iloisia ihmisiä, jotka teemme työtä siitä\nilosta, että saamme elää ilman kahleita, ja meidän palkkanamme on se\ntieto, että tekomme on suurenmoinen, ihana ja hyvä, koska me olemme\nluoneet uuden Ranskan, tulevaisuuden kaikkivaltiaan Ranskan.\"\n\nHän oli nyt päässyt vauhtiin, häneltä ei enään tarvinnut kysellä, hän\ntyhjensi kaiken suuren ja kauniin, jota hänen sydämensä oli täynnä. Hän\nkertoi Diennéstä, vanhasta pääkaupungista muistomerkkeineen ja\nasukkaineen, jotka johtavat alkunsa Egyptistä. Hän puhui neljästä muusta\nkeskipisteestä, Bammakusta, Niaminasta, Segusta ja Sansandingistä,\nsuurista kylistä, joista joskus tulisi suuria kaupunkeja. Hän kuvaili\nvarsinkin Timbuktua, tuota komeaa, niin kauvan tuntematonta, tarujen\nhämärässä ollutta kaupunkia kultineen, norsunluineen, kauniine\nnaisineen, joka heijastaa saavuttamattomine nautintoineen erämaan\nahnaasta hiekasta. Hän mainitsi Timbuktua Saharan ja Sudanin portiksi,\nrajakaupungiksi, jossa elämä loppuu, minne kameeli tulee lastattuna\naseilla, tavaroilla ja välttämättömällä suolalla, jossa Nigerin alukset\npurkavat kalliin norsunluunsa, kultansa, jota keräillään maan pinnalta,\nkameelikurjensulkansa, kumminsa, viljansa, kaikki tämän hedelmällisen\nlaakson rikkaudet. Hän kuvaili lopuksi Timbuktua meidän päivinämme,\nrappeutuneena ja köyhänä, tuota muinaisajan rikasta ja loistavaa\nkaupunkia, joka nyt tuntuu olevan raunioina ja kätkevän rappeutuneitten\nseinäinsä sisälle ne jäännökset aarteista, jotka sillä vielä on jälellä,\nmutta josta kerran vielä on tuleva kunniakas ja komea kaupunki kaiken\nrunsauden lähteen Sudanin ja Saharan, Europaan johtavan tien välissä. Ja\ntämä tapahtuu silloin, kun Ranska on avannut tien, yhdistänyt tämän\nuuden valtakunnan maakunnat, perustanut tämän äärettömän suuren, uuden\nRanskan, jonka rinnalla vanha emämaa on ainoastaan pieni pala aivoja,\naivoja, jotka ohjaavat kaikki.\n\n\"Se on unelmani\", huudahti hän, \"se on jättiläistyö, jonka tulevaisuus\non loppuun suorittava. Algeria yhdistettynä Timbuktun kanssa Saharan\nrautatiellä, sähkövetureilla, jotka vievät vanhan Europan yli\näärettömäin hiekka-aavikkojen! Timbuktu yhdistettynä Senegaliin Nigerin\nhöyrylaivoilla, toisilla rautateillä, jotka leikkelevät kaikkialla tätä\nmahtavaa valtakuntaa. Uusi, suunnaton Ranska kerran perustettuna on\nvalmis elättämään ne sata miljoonaa asukasta, jotka siellä joskus\nasuvat! Kaikkea tätä ei luonnollisesti voi tehdä yhtenä päivänä. Saharan\nrautatietä ei ole vielä rakennettu, siellä on 2,500 kilometriä paljasta\nerämaata, jota ei mikään yhtiö juuri mielellään tahdo ottaa haltuunsa,\nja siellä täytyy aluksi olla sivistystä, löydettävien kaivoksien yhä\nkasvavine tuotantoineen täytyy hankkia emämaalle tähän tarkoitukseen\nrahoja. Ja sitten asukkaat siellä ... ne ovat suurimmaksi osaksi\nhyvänluontoisia neekereitä, mutta muutamat heimot ovat verenhimoisia ja\nvarastelevia, ja uskonnollinen fanatismi kiihoittaa vielä heidän\nvilleyttään, mikä lisää meidän vaikeuksiamme ... tuo peloittava\nIslami-kysymys, joka saattaa meidät haaksirikkoon, ellei sitä ole saatu\nsitä ennen ratkaistuksi. Ainoastaan elämä, monien vuosien elämä, voi\nluoda uuden kansan, saada sen luonteen sopusointuun uuden maan kanssa,\nsulattaa yhteen sen eri ainekset, antaa sille normaaliset olot,\nsopusuhtaisen voiman. Mutta jo tänäkin päivänä on Ranska syntynyt tuolla\nkaukana, siellä on syntynyt rajaton valtakunta, ja se tarvitsee meidän\nvertamme, ja meidän täytyy uhrata se tämän Ranskan edestä, jotta se\nkansoittuisi, jotta se voisi saada esiin äärettömät rikkautensa maasta,\njotta siitä tulisi koko maailman suurin, vahvin ja mahtavin valtakunta.\"\n\nBenjamin hurmaantui, hän vavahteli, kun hän vihdoinkin näki tuon\nkaukaisen maan paljastuvan eteensä, ja hänen silmänsä peittyivät\nkyynelistä. Ah, sitä terveellistä, jaloa elämää, koko tuota työtä, tuota\nelämän päämäärää, jonka hän tähän asti oli nähnyt ainoastaan\nhajanaisissa unelmissaan! Hän kysyi:\n\n\"Onko siellä paljon ranskalaisia uudisasukasperheitä, samanlaisia kuin\nteidänkin?\"\n\nDominique purskahti nauruun.\n\n\"Ei, meidän vanhoilla asuinpaikoillamme Senegalissa on tosin muutamia\nuudisasukasperheitä, mutta Nigerin laaksossa, Diennén tuolla puolla,\nolemme me luullakseni ainoat. Me olemme tienraivaajia, hurjapäinen\netujoukko, sangviinisia hupsuja, jotka rohkenemme kaikkea. Ja se on\njossakin määrin ansiokastakin, sillä tavallisista viisaista ihmisistä\ntuntuu meidän elämämme kuin uhmaukselta tervettä järkeä vastaan.\nVoitteko ajatella ranskalaista perhettä, joka asuu villien keskuudessa\nja jolla ei ole muuta suojaa kuin pieni linnoitus lähiseudulla, ja\nsiellä yksi valkoinen upseeri komentaa tusinaa mustaa sotilasta ja on\nväliin itsekin pakoitettu ampumaan laukauksia? Voitteko ajatella\nsellaista ranskalaista uudisasuntoa maassa, jonka jonkun heimopäällikön\nuskonvimma voi panna tuleen minä hetkenä tahansa? Se on taivaasen asti\nhuutavaa hulluutta, mutta se juuri on meidän ihastuksemme, se juuri\ntekee meidät iloisiksi, terveiksi ja voitonylpeiksi. Me raivaamme tietä,\nme näytämme esimerkkiä. Me olemme vieneet mukanamme sinne vanhan,\nrakkaan Ranskamme, me olemme valloittaneet itsellemme tuosta\nviljelemättömästä maasta alueen, josta tulee maakunta, me olemme\nperustaneet kylän, joka sadan vuoden kuluttua on suuri kaupunki.\nSiirtomaissa ovat ranskalaiset kaikkein hedelmällisin rotu, vaikka he\nnäyttävät tulleen hedelmättömiksi omassa maassaan. Ja me lisäännymme me,\nme täytämme maan! Tulkaa siis sinne kaikki, koska te täällä olette liian\nahtaalle sullottuina, koska teillä ei ole tarpeeksi ilmaa ahtailla\nalueillanne ja teidän liian kuumissa, myrkytetyissä kaupungeissanne!\nSiellä on sijaa kaikille, uutta maata, raitista ilmaa, jota ei vielä\nkukaan ole hengittänyt, sellainen työ tehtävänä, joka tekee teidät\nkaikki sankareiksi, voimakkaiksi, elämänhaluisiksi ihmisiksi. Tulkaa\nminun kanssani, minä otan mukaani miehiä ja naisia, te saatte valloittaa\nitsellenne uusia maakuntia, te saatte perustaa uusia kaupunkeja suuren,\nsuunnattoman Ranskan kaikkivaltaa varten!\"\n\nHän oli niin reipas, niin kaunis, niin voimakas, että kaikki\npöytävieraat tervehtivät häntä vielä kerran hyvä-huudoilla. He eivät\nluonnollisesti seuraisi häntä, sillä kaikki nämät puolisot olivat jo\nrakentaneet pesänsä, ja kaikki nämät nuoret olivat kaikilla juurillaan\nliian vahvasti kiinni vanhassa maassa. Mutta kaunis satu oli se kaikille\nsuurille ja pienille lapsille, heissä tämä kertomus jo ehkä huomenna\nherättäisi halun kunniakkaisiin töihin kaukaisissa maissa. Siemenet\nolivat kylvetyt, niistä voisi kasvaa satumaisen suuri sato.\n\nJa Benjamin oli ainoa, joka keskellä innon purkauksia huudahti niin\nkovaan, että voitti muitten äänet:\n\n\"Minä, minä tahdon elää ... ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!\"\n\nMutta nyt sanoi Dominique lopuksi:\n\n\"Niin, isoisä, sitä minä en ole vielä sanonut, että isäni on antanut\nmaatilamme nimeksi Chantebled. Hän on usein kertonut meille, miten te\nkaukonäköisellä rohkeudella perustitte tänne maatilanne, miten koko\nmaailma teki teistä pilkkaa, kohotti olkapäitään ja sanoi, että te\nolitte hulluja. Minun isäni on saman pilkan esineenä, saman\nhalveksivaisen säälin esineenä, sillä ihmiset odottavat, että Niger\njonakin päivänä vie meidän kylämme, ell'ei joku kuleksiva neekeriheimo\nole sitä ennen tappanut ja syönyt meitä. Mutta minä olen aivan\nrauhallinen, me tulemme voittamaan niinkuin tekin olette voittaneet,\nsillä hulluus, joka ilmenee työhalussa, onkin jumalallista viisautta.\nSiellä syntyy uusi Fromentein valtakunta, uusi, ääretön Chantebled,\njossa te molemmat, isoisä ja isoäiti, olette patriarkkoja, joita\nkunnioitetaan kuin jumalia. Minä juon maljanne, isoisä, minä juon\nmaljanne tulevan troopillisen kansanne puolesta!\"\n\nMathieu oli noussut seisomaan ja hän sanoi kovalla äänellä, mutta\nsuuresti liikutettuna:\n\n\"Maljasi, poikani! Poikani Nicolaksen malja, hänen vaimonsa Lisbethin ja\nkaikkein niitten malja, jotka ovat syntyneet heidän rakkaudestaan!\nKaikkein jälkeläisten, nykyisten ja tulevaisten malja!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt vaati elämä Mathieultä ja Mariannelta viimeisen rohkeuden. Kuukausi\ntämän jälkeen, kun Dominique oli aikeissa palata Sudaniin, sanoi\nBenjamin eräänä iltana heille, kuinka suurta ja vastustamatonta\nkutsumusta hän tuntee noihin kaukaisiin maihin.\n\n\"Rakastettu isäni, jumaloittu äitini, antakaa minun matkustaa Dominiquen\nkanssa. Minä olen taistellut, minä inhoon itse itseäni siitä syystä,\nettä voin jättää teidät teidän ijällänne. Mutta minä kärsin liian\npaljon, minun sydämeni pakahtuu odotuksesta, ja minä kuolen\nhäpeällisestä työttömyydestä, ell'en saa matkustaa.\"\n\nHe kuuntelivat sydän murtuneena tätä puhetta. Nämät sanat eivät olleet\nodottamattomia, he olivat odottaneet niitä timanttihäistään asti. Ja he\nvapisivat, he tunsivat, ett'eivät voi kieltää, sillä he tiesivät\nmenetelleensä väärin siinä, että olivat pitäneet viimeistä lastaan\nkotona pesässään, vaikka muut olivat saaneet lähteä lentoon. Oi, tuota\nahnasta elämää, joka ei suonut heille tätä iloa, joka vaati\nheiltä heidän salatun aarteensakin, josta he mustasukkaisessa\nitsekkäisyydessään eivät olleet tahtoneet luopua ennenkuin haudan\nreunalla!\n\nSyntyi pitkällöinen hiljaisuus; vihdoin vastasi Mathieu tukahutetulla\näänellä:\n\n\"Poikani, minä en voi pidättää sinua täällä. Mene sitten sinne, minne\nelämä sinua kutsuu. Jos minä tietäisin, että kuolen illalla, pyytäisin\nsinua odottamaan huomiseen.\"\n\nJa Marianne sanoi lempeästi:\n\n\"Miksi emme voi kuolla heti? Silloin ei meillä olisi tätä viimeistä\nkärsimystä, ja sinä veisit vaan mukanasi meidän muistomme.\"\n\nVielä kerran olivat he näkevinään edessään Janvillen rauhallisen\nkirkkomaan, jossa heidän rakkaansa jo uinuivat ja jossa he itse pian\nsaisivat yhtyä heihin. Ei ollut katkeruutta tässä ajatuksessa, ja he\ntoivoivat tulevansa viedyiksi sinne samana päivänä, sillä he eivät\nvoineet ajatella elämää ilman toisiaan. Ja muuten eivätköhän he\njatkaneet elämää lastensa kautta, eivätköhän he olleet ijankaikkisesti\nyhdistetyt toisiinsa ja kuolemattomia jälkeläisissään?\n\n\"Rakas isäni, jumaloitu äitini\", sanoi Benjamin vielä, \"minä se kuolen\nhuomenna, ell'en saa matkustaa. Teidän kuolemanne odottaminen, suuri\nJumala, eikö se olisi samaa kuin sen toivominen? Teidän täytyy elää\nvielä kauvan, ja minä tahdon myös elää.\"\n\nTaas syntyi hiljaisuus, sitten sanoivat Mathieu ja Marianne yhteen\nääneen:\n\n\"Matkusta sitten, lapseni. Se on oikein, ihmisen täytyy elää.\"\n\nMutta suuri oli tuska viimeisenä päivänä, kun heidän täytyi eritä tästä\nviimeisestä lihasta, kaikesta, mikä heistä itsestä oli jälellä,\nantaakseen tämän viimeisen lahjansa elämälle! Nyt uudistui Nicolaksen\nhyvästijättö, taaskin lensi lapsi pesästä, meni avaruuteen\nhedelmöittääkseen tuntemattomia, kaukaisia maita.\n\n\"Ei koskaan enään!\" huudahti Mathieu itkien.\n\nJa Marianne toisti nyyhkyttäen sydämensä syvyydestä asti:\n\n\"Ei koskaan enään, ei koskaan enään!\"\n\nBenjaminin lähdön jälkeen tunsivat Mathieu ja Marianne taaskin sen\nsuuren ilon, sen pohjattoman rikkaan, tyynen vakaumuksen, että heidän\nelämänsä tehtävä oli täytetty. Heillä ei ollut enään mitään itseään\nvarten, ainoastaan sen onnen tunto, että olivat antaneet kaikki\nelämälle. Lapsia rakastavina ja hymyillen riemuitsivat nämät pian\nsatavuotiaat vanhukset heimonsa rehevästä kukoistuksesta. Yli merien oli\nmaito virrannut, Ranskan vanhasta maasta neitseellisen Afrikan\näärettömille kentille, tulevaisuuden nuoreen, jättiläissuureen Ranskaan.\nChantebled oli valloitettu isänmaan halveksitusta kolkasta, toinen\nChantebled loi itselleen kuningaskunnan kaukana, laajoissa erämaissa,\njotka elämän oli vielä tehtävä hedelmällisiksi. Se oli ihmiskunnan\nvaellusta, sen levenemistä yli maailman, sen kulkua äärettömyyttä\nkohden.\n\n(_Toisen osan loppu_.)\n\n\n\n"]