[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fF_KvXGaVLMl5QUhreCspB52IeZAxBaiXzUXjV3UJDio":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},523,"Talvi-iltain tarinoita 3","Topelius, Zacharias",1818,1898,"523-topelius-zacharias-talvi-iltain-tarinoita-3","523__Topelius_Zacharias__Talvi-iltain_tarinoita_3","Suomen herttuatar. Kulta-aave.","romaani",[],[],"fi",1850,1910,92012,600697,false,38533,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Short Stories","\"Talvi-iltain tarinoita 3\" by Zacharias Topelius is a collection of historical novellas published between 1880-1897.\n\nThis volume weaves romantic tales around pivotal moments in Finnish and Swedish history, from royal courts to provincial estates. Each story blends fictional characters with real historical events, following families marked by curses, young lovers caught in political turmoil, and encounters across social classes. Topelius crafts these narratives to bring history and geography alive, using romance and adventure to draw readers into the past while educating them about their cultural heritage. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Jäämaa, Ilmari",222,"Historiallinen teos sisältää kaksi laajaa kertomusta. ”Suomen herttuatar” kuvaa 1740-luvun Turun tapahtumia ja Eva Merthenin elämää pikkuvihan aikana. ”Kulta-aave” on 1800-luvulle sijoittuva kuvaus kahden kauppiassuvun välisestä kilpailusta, rakkaudesta ja salaperäisestä perinnöstä.","Z. Topeliuksen 'Talvi-iltain tarinoita 3' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 523. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TALVI-ILTAIN TARINOITA 3\n\nSuomen herttuatar. Kulta-aave.\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\nSuom. Ilmari Jäämaa\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nSUOMEN HERTTUATAR:\n\n  1. Päivälliset vanhaan hyvään aikaan.\n  2. Prinsessa Ruusunen.\n  3. Helenanpäivä Ruissalossa.\n  4. Loitsumäki.\n  5. Diakoni Elg.\n  6. Tanssiaiset ja tappio.\n  7. Sota.\n  8. Venäläiset tulevat!\n  9. Syysmarkkinat Turussa.\n 10. Ruususen syntymäpäivä.\n 11. Jaakko Keith.\n 12. Jyrkänteitä alas.\n 13. Lankeemus.\n 14. Nouseminen.\n 15. Herttuatar.\n 16. Rauha.\n 17. Katuja.\n 18. Jäähyväiset.\n 19. Seitsemänseitsemättä vuoden kuluttua.\n\nKULTA-AAVE:\n\n  1. Kaksi suurvaltaa.\n  2. Toiminimi Lauri Gråberg.\n  3. Rosvoluolan edustalla.\n  4. Kohtaaminen.\n  5. Serkukset.\n  6. Hannu Kristofer Halm ja sukuperintö.\n  7. Sten-lanko.\n  8. Kulta kummittelee.\n  9. Sotaa, havaintoja, unelmia.\n 10. Roderikin näky.\n 11. Sten Halmin elämäntarina.\n 12. Katuja.\n 13. Kapina rahaa vastaan.\n 14. Viimeinen katumustyö.\n 15. Halm Gråbergia vastaan.\n 16. Raha tahtoo meidät kokonaan.\n 17. Kun raha käy sotaa.\n 18. Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.\n 19. Syyrakin kirja.\n 20. Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.\n 21. Koettelemuksia.\n 22. Kapteeni Edvardson.\n 23. Eräs kuolema.\n 24. Halmin ja Gråbergin suvut.\n 25. Kulta-aave.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nSUOMEN HERTTUATAR.\n\n\n\n\nPÄIVÄLLISET VANHAAN HYVÄÄN AIKAAN.\n\n\nLeikattiin 1730:s vuosi Kristuksen syntymästä. Turun kaupunki hengähti\nisonvihan vaivoista. Pakolaiset olivat palanneet Ruotsista; vanha\nroomalaiskieli kaikui jälleen yliopiston oppisaleissa; piispa Lauri\nTammelin ja hänen tuomiokapitulinsa parantelivat kirkon vammoja;\npresidentti Samuel Åkerhjelm paikkaili hovioikeutta; kaarlelainen\nparoni Otto Reinhold Yxkull hallitsi lääniä, kun taas kaksi pormestaria\njohti Turun kaupunkia, Anders Lindhin oikeus- ja Erik Johan Tolpon\nvaltioasioissa.\n\nKaupungin kuudesta neuvosmiehestä oli kauppias Kaarle Merthen etevin,\nvaikka nuorimpia. Hän oli viisas ja toimelias, kunnianhimoinen ja\nrohkea, hyväpäinen ja lainopillisia tietoja saanut, siis hänessä oli\nniitä aineksia, joista puolueenjohtajia tehdään. Mutta puolueitten\naika ei ollut vielä tullut: lekoteltiin vain uuden vapauden\npäivänpaisteessa, vaurastuttiin, oltiin levollisia.\n\nKaupungin mahtavin mies ei ollut neuvosmiesten joukossa. Hän oli\nhovioikeudenkomisarius Hannu Wittfoot; hän polveutui Joakim\nWittfootista ja tämän vaimosta Margareta Bugenhagenista, Martti\nLutherin jälkeläisestä, jotka 1660-luvulla olivat muuttaneet Suomeen\nSaksasta tai, kuten toiset arvelevat, Hollannista. Tällä mahtavalla\nmiehellä, jota yleensä sanottiin vain \"Hannu sedäksi\" ja joka,\nmainitsemattakaan monia muita tuomiokirkolle annettuja lahjoja, oli\nuudistanut sen pääalttarin, hänellä oli kaunis veljentytär Margareta,\njoka viisitoistavuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan laamanni\nBjörkegrenin kanssa ja nyt, viidenkolmatta vuoden iässä, oli rikkain ja\nkaunein leski Turussa. Kuin mikäkin Turandot näytti hän päättäneen\nsäilyttää itsenäisyytensä ja antaa kaikkien kosijain helläin katseitten\nkilpistyä takaisin lujasta teräshaarniskasta.\n\nVuonna 1719, isonvihan synkkinä aikoina, oli Turkuun saapunut nuori,\nsaksalainen kauppias, Johan Reinhold Heldt, katsomaan, onko\nliikemiehellä mitään tekemistä tässä hävitetyssä maassa, missä kaikki\noli pirstaleina ja missä rauhallista ulkomaista kauppalaivaa melkein\npidettiin hyväntekijänä. Täällä ei ollutkaan ainoastaan \"jotain\"\ntehtävää, vaan kaikki, ja Heldt päätti asettua Turkuun.\n\nTätä nuorta saksalaista pidettiin rikkaana, eikä siihen paljoa\ntarvittukaan maassa, missä kaikki olivat köyhiä. Hän oli viisas ja\nuuttera, ja hänessä oli myöskin luontaista leipäneroa, joka on hänen\nmaanmiestensä ominaisena tunnusmerkkinä, missä vain on vähänkin\ntilaisuutta kauppaan. Muutamien vuosien kuluttua, kun kaupunki jo alkoi\ntoipua ja päästä liikkeelle, oli Heldt tehnyt ystävyysliiton neuvosmies\nMerthenin kanssa ja, osaksi hänen liiketoverinaan, osaksi hänen\nneuvostaan, rakennuttanut ensin sahan ja vesimyllyn, jossa tehtiin\nryynejäkin Aurajoen voimalla, ja sittemmin Suomen ensimmäisen\ntupakkatehtaan. Hänellä oli oma talo tuomiokirkon ja joen välillä, ja\nsiitä talosta kertoi tarina, että siinä oli pakanuuden aikana ollut\ntuomioistuin, jonka pöytä ja kaksitoista tuolia, kaikki puhtaasta\nhopeasta, muka olivat haudatut talon alle. Sitä aarretta koetti Heldt\nsaada käsiinsä taikavavan avulla, jota kuljeteltiin edestakaisin\npihalla, kunnes se osoitti paikan. Ja taikavapa löysikin talon alta\nneljä holvikellaria, mutta valitettavasti ei niissä ollut hopeatuoleja,\nvaan ainoastaan kaksi suurta ruukkua täynnä pakanallisten esi-isien\ntuhkaa.\n\nHeldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori\nmies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten\nmielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle\nhankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti\nsentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli\nneuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä\nkysymyksistä.\n\nOllen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin\nviisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat\nsydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden\nvaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski\nBjörkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa\nkäydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.\n\nOli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken\ntunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman\nihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi\naika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että\njokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen\ntuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut\nsiinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt\noli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen\nosakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän\ntuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?\n\nNeuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa\npäivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli\nhuhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan\ntuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes\npormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin\nsyystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja\npresidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa\noli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin,\nniin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa\nnöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin\nverran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä\ntyötä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee\nsemmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa\nlähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin\ntuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis\nnoilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden\nosoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.\n\nMerthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa,\nmihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli\nkaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello\nkahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei\nollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä,\nmutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä\nhovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.\n\nSiellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld,\nasessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot,\ntuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan\ntekijä, professori Daniel Juslenius -- Suomen ainoa lakitieteen\nprofessori Samuel Schultén -- Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring --\nmaamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen _rector magnificus_,\nprofessori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen\ntaikauskoisen väitöskirjan taikavavasta -- kuuluisa latinantaitaja,\nprofessori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja\nsiveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten\nohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat\nkauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin\nherroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska\nhänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden\ntoiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin\nperheen kaukainen sukulainen.\n\nKymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti\nlaamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei\nainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan\najoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta\npitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin\nylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä\nyksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.\n\nJuhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne\nkaupungin rummuttaja Mikael Kallio -- Kaarle XII:n aikainen invaliidi\nMikku -- oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu\njonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten\nkunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät\njäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan\npäällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat\nedelleen saliin.\n\nTervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen\nsääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille\nveljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja\nsittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä\nnähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten\nhuomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa;\nse oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen ... juoruta.\n\nPöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina\nkauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan\nmukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain\nsai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku\nForseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja\narvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi,\nettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin\nasetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili\nhirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon\nkadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki\nolivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai\nonni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen\nseisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki\nvieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä\nkesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.\n\nMerthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään\nsiltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta\nWittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla,\nkeltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla\nkengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija\nBergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta\nvahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan\nvillapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin\ntarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja\nsillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva\nvarsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen\nsuvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin\nsuunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen,\narvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton\nvirkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta\nemäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren\nannoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen\njälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä,\nhollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi\nkokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta,\njoiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti\nreunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja\näyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti\npuolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla ...\nja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.\n\nTähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun\nolutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen,\nnaiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka\ntäytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta\ntässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren\nhopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin\npyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä\nnousi, vieraat nousivat ... juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja\nviisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti\nvaltakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän\nja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan\nhyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi -- toivottaen heidän\nmajesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta,\nvaltakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi\nja pysyväiseksi menestykseksi...\n\nPuhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi\nharvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit\ntyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut\najatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan\nonnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen\nhairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu\nSuomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä\nvaltakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen -- tuntui kuin olisi\nherätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun.\nVähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen\nkiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen\nhallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen\nkunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin\nja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt\nseuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja\nkaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit\njuotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty\nhurrata eikä eläköötä huutaa ... ja Heldt näki lasinsa lävitse\nviehättävän naapurinsa hymyilevän.\n\nPäästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain\nkeskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin\nihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan\njuonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia\nvaltiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin\nlomassa. \"Hyödyn aikakausi\" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui\nHornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman\npiirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa.\nPitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät,\njoita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana.\nPolttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan\ntulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä\ntupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa\nsilkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa,\nettä saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten\nantimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan\nmeiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus\nvarmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä,\nlisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan\nkoko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi\nsallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä\ntuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden\npaikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan,\nitselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.\n\nPäivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen\nrinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642\ntarjoamasta \"enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua\nlukuunottamatta\". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen\ntorttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja\nrintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita,\nmanteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan\npitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa\nmukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän\nkättä. Herrat jäivät sitten istumaan \"tupaan\", joka ei silloin vielä\nollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät,\nkannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin\npitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin\nharvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa\nhopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun\nkatsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin\nkello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.\n\n\n\n\n2. PRINSESSA RUUSUNEN.\n\n\nNeuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet\nmakuukamarin turviin -- neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan\ntupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö -- ja siellä heitä kestittiin\nteevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman\nvalmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin\nhyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi\nsurvottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki\nhopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin\näsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden\nvaralle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli\ntäysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun\nteekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi\nkiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli\ntarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai\nviidennen haudeveden voiman.\n\nNaistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin\noikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin,\nolikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin\nedullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä\nihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista\ntaalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin\nlapsiakin.\n\nLapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja\nkulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen\nesiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä\npienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja\nnäytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta\njotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja\nsiinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta\nkäsivarrellaan.\n\nSisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva,\nLotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli\nkaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt\nrintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut\nnauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin\nhiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet\nolevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja\nhiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja\ntummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle\nnäytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään\nviehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli\nvilkas kuin kissanpoikanen.\n\nKolme vanhinta oli koulutettu niiauksen tapaisella liikkeellä\ntervehtimään ja suutelemaan kunnioitettujen tätien kättä. Kun se\nvelvollisuus oli kunnialla suoritettu, nosti kaunis rouva Björkegren\nEevan polvelleen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:\n\n-- Tiedätkö, että minä olen sinun kummisi?\n\n-- Tiedän, sanoi tyttö.\n\n-- No, sittenpä varmaan luulet, että minulla on jotakin hyvää hameeni\ntaskussa?\n\nTyttö ei vastannut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän näki kalliin\ntimanttineulan, joka kummilla oli rinnassa.\n\n-- Mitä tästä sanot? jatkoi laamanninleski, vetäen hameensa taskusta\nkappaleen päivällistorttua, joka oli kääritty hienoon hollantilaiseen\nnenäliinaan.\n\nEeva tempasi tortun, taittoi sen kolmeen osaan, hypähti alas, antoi\nhoukuttelevat palaset sisarilleen, pitämättä itse mitään, ja palasi\nsitten kumminsa luo leikkimään timanttineulalla.\n\n-- Eeva on liian hyväsydäminen, sanoi laamanninleski hymyillen. Tulipa\nhänestä muuten mitä tahansa, rikasta hänestä ei tule koskaan.\n\n-- Eevaa miellyttää enemmän sisar Björkegrenin rintaneula, huomautti\narvonimeä vailla oleva äiti Wechter, kauppiaanrouva, joka oli Annan\nkummi ja näki Eevan ehtineen torttuineen ennemmin kuin hän oli ehtinyt\nantaa suosikilleen samanluontoisen lahjan.\n\n-- Sisar Björkegren on opettanut hänet pitämään timanteista, puuttui\npuheeseen neuvosmiehenrouva Nidelberg, Lotta Merthenin kummi, syöttäen\nkalpealle lapselle rintasokerikyyhkystä.\n\n-- Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen\nharvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna,\njoka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia\njuoruja.\n\n-- Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi\nlaamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne\nvähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli\nne ryöstänyt Espanjan vesiltä.\n\nPyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli\ntaidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.\n\n-- Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti\nasessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.\n\n-- Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen\naiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava\nkunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva ...\nehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?\n\n-- Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien\nsormillaan. -- Isä ... setä Heldt ... maisteri Elg ... ja Iisakki...\n\n-- Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme\nliiaksi. Mitä sinä niin monella teet?\n\n-- Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua\nkelkassaan jokimäelle...\n\n-- No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas\ntyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena,\nnimittäin isäsi.\n\n-- Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar,\nettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva\nhymyillen.\n\n-- Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.\n\n-- Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi\nlaamanninleski.\n\n-- Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui\npuheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi\nhänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli\nvielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa\nkasvoi vasta Kustaan aikakaudella.\n\n-- Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä,\nuskotteko?\n\nSisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle\nrouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen\nisoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut\nkäsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka\noli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee\nperintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi\nollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli\nhänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.\n\n-- No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.\n\n-- Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi\nhoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla\nesiliinallaan.\n\n-- Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän\npitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin\nsiitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas\nnyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.\n\n-- Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin\nkäyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee\nhyvin rikkaaksi.\n\n-- No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala\nhänelle suo.\n\n-- Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen\nlaamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin;\nsellaistahan näkee joka päivä.\n\n-- Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt\nTurussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä\naikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen\nnähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin\nkukaan muu tässä maassa...\n\nRouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut\nainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen\ntulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.\n\n-- Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli\npienokaista.\n\n-- Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen\ntulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys...\n\n-- Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin\nymmärrettävästi hyvin liikutettuna.\n\n-- Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä\nnäy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma:\nkaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin\ntämä lapsi.\n\nSe ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan\nhenkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän\nja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien\nmiespolvien kasvavan perimään isiään -- sellainen yksinkertainen,\nluonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten\nkiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä\nnäkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen,\nkatselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin\nkorkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.\n\n-- Lupaa, Eeva -- sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna\n-- lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi\nhaudalla!\n\nPikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja\nmuistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä\nsarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän\nkiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä\nkummi häneltä pyytää.\n\n-- Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää\nvierastensa kiihtyneitä tunteita. -- Sinä jakelet todella\nkuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi\nsanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin\nsinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden\nesiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä.\nRupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.\n\n-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole\nsanottu.\n\n-- Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?\n\n-- Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa\nRuususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja\nonnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa;\nmutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä,\nennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai\nyhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin\nyhdeksännentoista.\n\nTyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat,\nja niitä Vapulla olikin suuri varasto.\n\n-- Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti\nlaamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään\nvärttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja\nhaltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää\nyhdeksäntoista vuotta. Se on ... katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä\nsyyskuuta 1723?\n\n-- Niin.\n\n-- Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.\n\n-- Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään\nvanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin\ntahtoo?\n\n-- Mitä Vappu sanoo?\n\n-- Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus\nkylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu.\nRakas lapsukaiseni!... Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen\npikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta\nvaaralta.\n\n-- Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä\nvärttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos\nisä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa,\nhyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen\ntuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar\nBjörkegren, hänen hyvä kumminsa...\n\nÄiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään,\nsuuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:\n\n-- Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään\nmerkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen\nannoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi.\nKunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei\nensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin,\nälä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin?\nHän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin\nrunsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?\n\n-- Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään\nesiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä\nsiistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita\nei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja\ntuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut\nkädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut\nniin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä\nesiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki\npuikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta\nkäänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan\njäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.\n\nNoin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään,\nistuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt\npitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän\nveti hiilihangon aika kolinalla päälleen.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.\n\nVastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään\nkummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.\n\n-- Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki\nAlanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni\notti tänne pannakseen hänet kouluun.\n\n-- Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25\n\n-- Pidä kiinni pikku rikkiviisas suusi!... Lapsi laskettelee\nsukkeluuksia, joita on varmaankin kuullut keittiössä, huomautti äiti\nanteeksi pyytäen.\n\n-- Hyvästi, sisar Merthen! Kiitoksia tästä päivästä, älä unohda\nmeitäkään!\n\nJa rouvat lähtivät nyt melkoista vähemmän kursastellen kuin\ntullessaan, mutta kuitenkin kymmenkunnan minuuttia jäähdyttäen\nhuonetta oven aukipitämisellä, koska ei aivan heti voitu sopia, oliko\nhovioikeudenneuvoksettaren vaiko laamanninlesken astuttava edeltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJottei lukija jäisi epätietoiseksi, mitä näistä Merthenin\nvaltioviisaista päivällisistä seurasi, lisättäköön heti, että viikon\nkuluttua Johan Reinhold Heldt pääsi ystävänsä neuvosmiehen seurassa\ntutustumaan Wittfootin perheeseen. Rakkaus kasvoi nopeasti, mutta\nhitaammin ankaran sedän suosio. Kerran aamupäivällä yllätti Hannu setä\nveljensätyttären hämillään ja vesissä silmin, ja säikähtynyt kosija oli\npaennut sydämensä valitun suureen mustapuiseen vaatekaappiin. Kun\nkaikki lohdutukset, järkiperusteet ja ankaruus vihdoin huomattiin\nturhaksi vaivaksi, päättyi tuo pieni Turun romaani niinkuin hyvän\nromaanin tulee päättyä, toisin sanoen niin, että tyranni suostui\nrakastavaisten onnelliseen avioliittoon. Heistä sitten polveutui\nseuraavalla vuosisadalla hyvin tunnettu Turun Heldtien suku.\n\n\n\n\n3. HELENANPÄIVÄ RUISSALOSSA.\n\n\nSe, joka kulkee Turusta suurta väylää saaristoon, niin että Ruissalo on\noikealla, kummastelee melkoisesti kuullessaan puhuttavan Ruissalon\nkauneudesta. Yksitoikkoinen, havumetsän tummentama ranta, jonka takaa\nvain sieltä täältä häämöttää ylistettyjen tammien vaaleampi vehreys,\nsiitäkö runoilijat ovat laulaneet ja senkö maine jo paljoa ennen\nChoraeuksen aikaa oli levinnyt kotiinpalaavien ylioppilasten mukana yli\nkoko Suomenmaan? Niin, se se on Ruissalo, mutta kainon kaunottaren\ntavoin peläten näyttää sulouttaan kaikille tien kulkijoille saari\nkätkee kauneimmat osansa syrjäisemmälle Pohjasalmen puolelle. Siellä\nnäkee monta tuollaista oikukkaan viehättävää lahtea, jota meri\nheittelee kuin sormisuukkosia rannoille; siellä tammien ja muiden\nlehtipuiden vihreys on voitolla, muodostaen sen vaalean, iloisen värin,\njoka hurmaa kaikkia kaupunkilaisia, eikä suinkaan vähimmin omaan\npiiriinsä suljettuja turkulaisia, luonnon ja vaihtelun koko\ntenhovoimalla.\n\nJos 31 päivänä heinäkuuta 1741 aamupuolella sattumalta lähestyi tätä\nsievää rantaa, ei saattanut olla huomaamatta eräitä tapahtumia, jotka\ntuossa siihen aikaan varsin yksinäisessä seudussa olivat sangen\ntavattomia. Monista, milloin keimailevista ja sievistä, milloin\nmuhkeista ja komeista huviloista, joita sataneljäkymmentä vuotta\nmyöhemmin vilkkui Ruissalon lehvien välitse, ei näet siihen aikaan\nollut merkkiäkään. Maaherran omistama Ruissalon kartano oli saarella\nainoa paikka, jota saattoi sanoa asutuksi rakennukseksi, mutta suurta\nkomeutta eivät senkään rappeutuneet puuhuoneet osoittaneet. Torpparien\ntai metsänvartijain turvekattoisia mökkejä sen sijaan kyllä näkyi\nsiellä täällä rannalla, ja ne kolme tai neljä vähän tilavampaa ja vähän\nsiistitympää \"kesätupaa\", jotka olivat kyhätyt kaupunkilaisten\nhuvitteluja varten, eivät ollenkaan näyttäneet liian ylpeiltä asumaan\nhyvässä sovussa vähemmän ylhäisten naapuriensa kanssa.\n\nErään tällaisen kesätuvan luona nähtiin nyt tavattomia varusteluja.\nTupa oli koristeltu oksilla ja lehvillä, joista oven yläpuolelle oli\ntehty suuri H-kirjain, ja jos katsahdettiin sisään, nähtiin, että\npuhtaaksi pestylle lattialle oli ripoteltu katajanhavuja ja suurelle\navoliedellekin oli pistetty koristeeksi aika kuusenkarahka.\nSuurenlainen sinikeltainen lippu liehui pitkässä tangossa tuvan\nedustalla keskellä nurmikkoa, ja sen ympärille oli asetettu H:n\nmuotoon kolme suurta pöytää lumivalkoisine liinoineen ja monine\npöytätarpeineen, joista osa oli hopeaa. Lihavahkot piiat näkyivät\nhelteestä läähättävinä häärivän pöytien ympärillä, ja heidän joukossaan\nhuomasi silloin tällöin solakan nuorukaisen milloin levottomasti\nkatselevan vaaleansinistä, autereen verhoamaa taivasta, milloin\nuutterasti puuhailevan kahden vähäisen mustan kapineen ääressä, jotka\nolivat asetetut pienelle kukkulalle vasemmalle tuvasta. Nuo hänen\nhuomionsa kohteet tunnettiin tarkemmin katsottaessa pariksi pikku\ntykiksi.\n\nKello alkoi lähestyä yhtätoista, kun hyörinä rannalla kävi\nvilkkaammaksi ja joukko miehiä ja poikia kokoontui tykkien luo. Syy oli\nhelppo arvata: etäällä salmessa tuli kaksi suurta venettä, täynnä\nkaupungin herrasväkeä. Kohta ne jo olivat pyssynkantomatkan päässä\nrannasta, ja poks! poks! pamahteli pikku tykeistä lyhyesti ja\nterävästi, saattaisipa sanoa poikamaisesti, kuten tavallisesti\nsellaiset kapineet pamahtelevat, varsinkin jos niihin pannaan luja\npanos ja putki ensin voidellaan talilla. Kaikki rannallaolijat\nhurrasivat lakkejansa ja liinojansa heilutellen, ja noiden meluisten,\nmutta sydämellisten tervehdysten kestäessä nousivat tulijat maalle.\n\nMyöhemmän ajan laatukuvamaalari olisi saanut runsaasti aineksia\nsiveltimelleen, jos hän nyt olisi voinut piirtää nämä kelpo\nturkulaiset, jotka iloisina ja tyytyväisinä nousivat vihreälle\nrannalle. Kummallinen jäykän komeuden ja maalaisen yksinkertaisuuden\nsekoitus oli näiden huvimatkailijain ominaisena piirteenä. He eivät\nolleet hoviväkeä eivätkä ylhäisaateliakaan, mutta ollen maan\npääkaupungin virkamiehiä, oppineita ja porvari-aristokraatteja, he\ntunsivat, mikä merkitys heillä oli määräävänä yhteiskuntaluokkana.\nKursailevaa kohteliaisuutta ei saatu laiminlyödä edes huvimatkallakaan.\nOli kursailtu veneisiin astuttaessa, eikä unohdettu kursailla maalle\nnoustessakaan, kursailtiin päivällisaterialla ja kursailtiin koko päivä\naamusta iltaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt ketään tunnustamasta\nmatkaa hauskaksi ja maalaisilmaa virkistäväksi. Seuraelämä liikkui\nsuuren painon alla, joka tottumuksesta oli tullut yhtä vähän\nrasittavaksi kuin ilman paino.\n\nHuvimatkalaiset olivat kokoontuneet entisen laamanninleski\nBjörkegrenin, nykyisen rouva Heldtin, kutsusta viettämään hänen uskotun\nystävänsä, nykyisen pormestarinrouvan Helena Merthenin nimipäivää.\nMerthen itse oli poissa Tukholmassa. Joko valtioviisaat päivälliset\ntaikka, mikä on todenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi oletus, kekseliäs\npää ja lainopilliset tiedot olivat tuon Turun maistraatin jäsenen\nnopeasti koroittaneet onnen astuimia ylös; sanalla sanoen,\nneuvosmiehestä tuli aikaa myöten pormestari ja pormestarista\narvossapidetty ja mahtava Turun kaupungin valtiopäivämies. Silloin\nvallassa olevat Hatut olivat äkkiä kutsuneet kokoon säädyt joulukuussa\n1740. Eikä ollutkaan vähempi kyseessä kuin sodan aloittaminen Venäjää\nvastaan silloisten valtiollisten selkkausten johdosta, ja siitä olivat\nvaltiopäivät lakkaamattomien juonien ja puolueriitojensa ohella\nkiistelleet kiistelemistään myöhäiseen kesään tuona vuonna 1741. Turun\nkaupunki, kuten suurin osa koko Suomea, oli Myssyjen puoluetta; siellä\nluotettiin lujasti oman valtiopäivämiehen taitoon ja toivottiin siitä\npaljon. Eipä ihme siis, että niin moni ylimmästä porvaristosta ja\nmuista isänmaanystävistä, jotka viettivät kesäänsä kaupungissa, ilolla\nyhtyivät kunnioittamaan tämän heidän valtiopäivämiehensä vaimoa,\npormestarinrouva Mertheniä, toimeenpanemalla yllätyksen hänen\nnimipäivänään.\n\nSe oli todellakin yllätys kunnon rouvalle. Hän oli muutamia päiviä\nollut Naantalissa ostelemassa palttinaa tyttäriensä myötäjäistarpeiksi,\njoiden aina tuli olla valmiina hyvin järjestetyssä talossa, ja kun hän\noli palannut sieltä, pyydettiin häntä osalliseksi pienelle venematkalle\nRuissaloon, missä hän suureksi hämmästyksekseen tapasi lukuisan seuran,\njoka otti hänet vastaan jo kerrotuin pauhuisin kunnianosoituksin.\n\n-- No, mutta rakas sisar Heldt, mitä hullutuksia teillä onkaan\nmielessänne? puhkesi hämmästynyt pormestarinrouva puhumaan, vaivalla\nkiivetessään ystävänsä rinnalla ylös kivistä rantaa, ympärillään\nnuorimmat lapsensa, joita nyt jo oli yhdeksän.\n\n-- Älä minua syytä -- sanoi ystävä nauraen ja tarjosi hänelle\nkäsivartensa -- ei se minun keksintöäni ole. Etkö sitten arvaa, sisar,\nketä meidän on kiittäminen niin onnellisesta päähänpistosta?\n\n-- Kenpä se sitten saattaisi olla? Ehkä rouva Wechter? Taikka sisar\nForselia? Mutta ei, kyllä sen sittenkin sinä, sisar Heldt, olet itse\nkeksinyt, eikä kukaan muu. Varjelkoon, miten paljon vaivaa olet nähnyt\nkuljettaessasi tänne niin paljon hopeita ja muuta, mitä kaikkea\ntarvitaan näin suurelle joukolle! Olihan kaksi isoa vaatekoria täynnä\nporsliinia ja laseja?\n\n-- No olkoonpa, että minä olenkin sen pannut toimeen; mutta yllätys,\nsisar... On vain yksi, joka osaa niin taitavasti pettää viisaimman\näidin koko Turussa.\n\n-- Mitä? Eihän se vain liene ollut Eeva...\n\n-- No, kas niin, älähän nyt ala siitä nuhdella kunnon lasta! Eeva se\njuuri toissapäivänä tuli minun luokseni ja sanoi: \"Nyt on äiti\nNaantalissa; ettekö, hyvä kummi, toimittaisi jotakin oikein hauskaa\nHelenanpäiväksi?\" Niin, Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, sanoin\nminä, sen minä kyllä teen varsin mielelläni. Siinä kuulit koko\nsalaisuuden, sisar. Mutta ole nyt hyvä ja ole mieliksi tyttärellesi!\nAnna on ollut parhaana apuna kaikissa puuhissa.\n\n-- Annako? Niin, sen kyllä uskon. Mutta Eeva ... hän ei muuta ajattele\nkuin huvituksia ja kujeita. Rakas sisar, mitähän' siitä lapsi raukasta\ntuleekaan?\n\n-- Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin.\nParas, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut\nvanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen\nmuista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta\ntäyttää kahdeksannentoista vuotensa ... että hän jo aikoja sitten on\nlopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona ... että hän puhuu saksaa\nmelkein yhtä hyvin kuin minun mieheni ... että hän on lukenut ranskaa\nja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla -- että hän on\nlukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa -- että hän voi valita maan\nparhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut\nkaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta,\njoka on puolihulluna... Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva\nvähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.\n\n-- Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja\nonnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut\nristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No,\nen puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä,\nsisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen ... olet\nhuviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan,\nsisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle\nkalleimpia pitsejä Raumalta... Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan\nsanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin\nsuuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä...\n\n-- Kiitos ylistelyistä -- sanoi iloinen ystävätär nauraen -- kun, kuten\nEevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär,\nsaanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan\nihan palavissasi, sisar... Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!\n\nSillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta\nkesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle\nonnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa\ntuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä\nkesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan\nkuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli\nviilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin\ntukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja\npuhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät\nsen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen\neloisuutta ja kauneutta.\n\n-- Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt,\njuoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.\n\n-- Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta\ntutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin\noman Turun.\n\n-- Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen\nvähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne,\nja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä\nvasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana\nmaa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta\npuhkesi katsojain huulilta.\n\n-- Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro\nraastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.\n\n-- Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi\nklassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.\n\n-- Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki\nOdysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.\n\n-- Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun\nkumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun\nmyöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut\nniin harvinaista kuin nykyjään.\n\nPitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen\nkaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri\nsinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren\ntekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon\nviisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen\njäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren\nylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.\n\n-- _Quid spectant_? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.\n\nYlioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja\nkateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta -- sillä hän se oli -- ja\nvastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu\nilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:\n\n-- _Domine professor_, Eeva Merthen se on.\n\nProfessori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi\ntuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen,\njonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa\nolla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli\ntekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta\nmuuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä\nja antoi lausuntonsa:\n\n-- _Mehercle, dryas!_ Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan\n_emanatio maniumia_, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on\nsukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain\nkauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja\nhunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska\nsuuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä\nasukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai\ngoottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner ... mutta\nmikä poikaa vaivaa?... _Alane! Alane!_\n\nNuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka\nnimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan\nhämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren\nkiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla\nverratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli\nkuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota\nhän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja\neräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan\nkummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa\ntarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut\npitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä\nvälinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi\nheti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä\nneuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän\nkangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain\npikajuoksijain voittamisesta.\n\nNuori, kummulla seisova tyttö ei tiennyt mitään siitä kaikesta puheesta\nja juoksusta, minkä hän oli aiheuttanut. Nuorteana ja keveänä kuin\nperhonen, joka äsken on lentänyt kultakotelostaan karviaismarjapensaan\nlehdelle, oli Eeva hehkuvan ihastuksen valtaamana hengittänyt kesän\ntuoksuja. Epämääräinen levottomuus, selittämätön, polttava kaipuu ajoi\nhänet vapaaseen, kesyttömään luontoon; heti maalle noustuaan hän oli\nrientänyt lapsuutensa leikkipaikalle, rannan kauniille kukkulalle, jota\noppineet kunnioittivat sukuhautakummun nimellä ja josta oli avara\nnäköala monen selän yli aina Rymättylän saaristoon asti. Siellä, käsi\nsilmillä suojana hiukan värehtivän vedenpinnan häikäisevää\nauringonvälkettä vastaan, hän katseli laineiden leikkiä ja kaukaa\ntaivaanrannasta kajastavia saaria; kuvaamaton, hämärä mitä huimimman\nilon tunne, johon samalla sekoittui mitä hellintä surumielisyyttä, oli\nvallannut hänen sielunsa; hymy leijaili hänen huulillaan kuin\nauringonloiste pilvien välistä, ja hänen leikillisen vallattomana\nrepiessään rikki puolikuihtunutta horsmaa näkyi hänen kaunisten,\ntummien, hehkuvien silmiensä sisimmässä kätkössä puoleksi puhjennut\nkyynel.\n\nEeva Merthen oli nyt kahdeksannellatoista vuodellaan aikansa kauneimpia\ntyttöjä. Pitkä ja solakka, varreltaan täyteläinen, oikea sulotar joka\nsuhteessa hän oli, ja ryhdissä huomasi jotain syntyperäistä\nkuninkaallista, jolla luonto välistä leimaa suosikkejaan hieromatta\nkauppoja suvun ja säädyn kanssa. Mistä oli peräisin tuo ylhäisyyden\npiirre noissa tosin kunnioitettavissa, mutta hyvin porvarillisissa ja\nyksinkertaisissa oloissa, joissa pikkukaupungin pormestarin tytär oli\nkasvanut? Kukaan ei osannut sitä selittää. Tosinhan huomautettiin,\nettei hän lainkaan ollut porvarillisen, suomalaisen äitinsä näköinen,\nvaan ennemmin ihannekuva isästään, vanhan böömiläisen, kuten\nkerrottiin, rappiolle joutuneen aatelissuvun jälkeläisestä, jonka\nesi-isät jo kolme tai neljä miespolvea sitten olivat juurtuneet Suomen\nmaaperään, menettämättä kumminkaan tummaverisyyttään tai luonteensa\ntulisuutta, jotka ovat etelämaalaisille ominaisia. Mutta miksipä sama\näidillinen luonto, joka kaikkialla jakelee ilmaiseksi lahjojaan, olisi\nvain Suomessa käyttämättä sitä oikeuttaan? Tässä tytössä oli sulouden\nleima jo syntymästä asti. Kasvot olivat säännöllisen soikeat, iho\nläpikuultava, nyt hieman päivettynyt, ja sen suloutta lisäsivät tummat\nhiukset, jotka silloisen tavan mukaan oli pantu sykeröön ja pyyhkäisty\ntaapäin -- muoti, joka paljastamalla säännöllisten kasvojen kauneuden\nyhtä paljon lisää tuota kauneutta kuin rumentaa muuten sieviä, mutta\nsäännöttömiä kasvonpiirteitä. Tuon jalon profiilin sopusointu oli\ntäydellinen, itämaisten, lämpimien silmien hehku oli vastustamaton. Jos\nEeva Merthen olisi elänyt valtaistuimen läheisyydessä, olisi hän\nmuuttanut valtakuntien kohtaloita, sillä hän oli luotu kiehtomaan ja\nvallitsemaan. Mutta kätkössä maailman syrjäisessä sopessa saattoi hän\ntehdä vain yhden onnelliseksi ja kaksikymmentä onnettomaksi.\n\nTarkasti katsottaessa 1700-luvun kuuluisimpien kaunotarten muotokuvia\nhuomataan niissä kaksi yhteistä, aluksi kyllä vähäpätöiseltä näyttävää,\nmutta kuitenkin siksi selvää piirrettä, että ne antavat kasvoille\nilmeen, johon sen ajan melkoisen veltostunut maku rajattomasti ihastui;\ntoinen oli hyvin pieni kirsikkasuu, jossa alahuuli oli tavallista\ntäyteläisempi; toinen taas hieno, tuskin huomattava velttous silmien\nalaluomissa, joten ne tulivat hieman raukean näköisiksi, mikä oli\nikäänkuin vastapainona pikku suun jonkun verran liian täsmälliselle\nnyrpistykselle ja ikäänkuin saattoi hellyyden sovittamaan sen, mitä\nylpeys oli rikkonut. Molemmat nuo pikku piirteet oli Eeva Merthenillä,\nkuten Aurora Königsmarkillakin -- ja molempia katselivat sekä narrit\nettä viisaat siksi kunnes sokaistuivat.\n\nNuoren tytön herätti unelmista kilpajuoksun töminä kunnaan juurelta, ja\nkun hän katsahti sinne päin, näki hän ylioppilas Iisakki Alanuksen\nsyöksyvän rinnettä ylös ensimmäisenä kolmesta. Ylös päästyään hän\nvoitonriemuisesti katsahti kilpaveljiinsä; mutta ehdittyään muutaman\naskelen päähän päämäärästään hän pysähtyi äkkiä, loi katseensa maahan\nja tunsi poskilleen kohoavan saman polttavan punan kuin äsken Scarinin\nhäntä puhutellessa.\n\n-- Anna anteeksi, änkytti hän, ja siihen loppui hänen aiottu ja\nmietitty puheensa.\n\n-- Mitä minun pitäisi sinulle antaa anteeksi? kysyi kaunis tyttö\nsointuvalla äänellään, jossa oli säälin ja naurun vivahdus.\n\nAlanus ei saanut vastatuksi. Jo jonkun aikaa oli hänelle aina käynyt\nniin, milloin hän puhui kasvatussisarelleen. Hän ei sitä itsekään\nkäsittänyt; hänen latinanoppilaansa oli lopettanut hänen oman\nlatinansa.\n\nHänen tappionsa tuli täydelliseksi, kun molemmat kilpailijat ehtivät\nesiin ja raastuvannotarius, jolle luonto oli lahjoittanut mitä\nsukkelimman kielen, huudahti:\n\n-- Kaunis, mutta julma Chloë, löydämmekö teidät vihdoinkin\nkuuntelemasta turturikyyhkyjen hellää kuherrusta myrttilehdossa?\nSanokaa, kuinka olette voinut olla niin kova, että olette meiltä muilta\npaimenpojilta ja -tytöiltä niin pitkäksi aikaa voinut ryöstää\nkadehdittavan onnen saada nähdä teidän olympialaisia silmäyksiänne?\n\n-- Neiti Eeva -- sanoi vähemmän tunteellinen ja käytännöllisempi\nkauppias -- arvoisa rouva äitinne ja me muut olemme jo kauan odottaneet\nteitä päivälliselle.\n\n-- Ah, antakaa anteeksi, sanoi Eeva välinpitämättömästi: minä en ole\nkuullut mitään turturikyyhkyjen kuherrusta, ennenkuin kuulin sihteerin\näänen. Minä katselin ulapalla näkyvää sotalaivaa. Se tulee tänne päin.\n\nKaukana näkyivät todellakin prikin solakat mastot ja valkoiset purjeet.\nVienossa länsituulessa se ohjasi kulkunsa Turkua kohti. Purjehtiva\npriki oli yleensä hyvin tavallinen näky, mutta juuri näinä päivinä oli\nmonella taholla liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja.\nMaltittomasti odotettiin uutisia Tukholmasta.\n\nHerrojen katsellessa merelle päin katosi äkkiä nuori tyttö. Keveästi\nkuin tuulen henkäys Ruissalon tammistossa hän oli kiitänyt rinnettä\nalas, ja puunrunkojen välitse vilkkui enää vain hänen liehuva hameensa.\nHän ei juossut, hän leijaili mätästen yli; hän oli jo lapsena tunnettu\nnopeimmaksi ikäisistään. Eikä sitä, kummallista kyllä, pidetty\nsopimattomana edes täysikasvuisellekaan tytölle. Se oli suuri onni ja\netu kesäiseen aikaan monissa leikeissä vapaan luonnon helmassa.\n\nKarkulaista hiljaa sadatellen riensi kaksi ihailijoista heti jäljestä.\nTurhaan. Notarius -- tai oikeammin osa hänestä, käherretty tekotukka\n-- jäi, kuten ennen muinoin Absalom, riippumaan puun oksaan. Kauppias,\nollen vähän kömpelömpi, kompastui tuulen kaatamaan puuhun, nyrjäytti\njalkansa ja palasi nilkuttaen muitten luo. Iisakki Alanus jäi kunnaalle\nja katseli synkkänä uutta kilpajuoksua.\n\n-- Pitääkö minun sitten iäti olla yhtä saamaton ja hänen iäti yhtä\nylpeä? sanoi hän katkeroituneena itsekseen. Enkö ole jo yhdenkolmatta\nvanha ja kuitenkin käyttäydyn yhä vielä kuin _secunda_-luokan poika...\nMinä en siedä, että hän halveksii minua. Toivoisin, että maailma\nkukistuisi päällemme, jotta minä saisin kannattaa sitä käsivarsillani\nja samalla suojella häntä...\n\nJuuri samana hetkenä kuului kaukaa mereltä tykinlaukauksen jyrisevä\nääni. Ylioppilas katsahti sinne päin; tuuli ajeli keveitä savupilviä\nlähenevän prikin keulan ohitse.\n\n-- Oliko tuo vastaus uhkarohkeaan toivomukseeni, sanoi Alanus\nmiettivästi ja lähti hitaasti palaamaan muun seuran luokse.\n\nSiellä oli sillä välin ryhdytty siihen, mikä on sisällysrikkainta\nkaikissa pohjolan seurahuveissa, aterioimiseen. Etelämaan lazaroni\netsii elämän nautintoa samoin kuin elatustakin appelsiinista ja\nsavukkeista. Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin\ntyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei\niloisuudesta tule mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu\nkuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta\ntakkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä.\nHeti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet,\nsukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää. Kaikki käy\nkuin jyrkkää myötämäkeä virtaava puro; kukapa säveltaituri on laatinut\nelähyttävämpää sävelmää kuin lautasten kalina ja lasien kilinä?\n\nÄsken kuvailimme päivällisiä kaupungissa. Ruissalossa täytyi\npäivällisten olla maalaisemmat ja vapaammat. Syötiin ulkona ja\ntietysti istuen; tarvittiin vielä kokonainen vuosisata, ennenkuin\nkahvelipäivälliset tulivat tavallisiksi. Ruokarukouksen luki nyt vain\npikku Wechter, virsi jätettiin kokonaan pois. Paitsi vasikanpaistia ja\nsuurta kunnioitusta herättävää uunipuuroa tarjottiin mansikoita ja\nkermaa, ja viimein kannettiin ympäri pöytää kannellista vatia, joka\nherätti vieraissa erikoista huomiota, koska sen sisällystä tarjoiltiin\neri ruokana aterian lopulla. Jokainen otti vadista pari lämmintä,\ntuoksuvaa hedelmää, kuori ne omin käsin, ylisteli niiden makua ja\nkyseli, millä keinoin sellaisia voisi hankkia. Mitä oli sitten vadissa?\nTuhassa paistettuja perunoita.\n\nYliopiston puutarhassa oli jo jonkun aikaa koetteeksi viljelty tätä\nharvinaista amerikkalaista juurikasvia, mutta ne perunat, joita tässä\ntarjoiltiin, oli pormestari lähettänyt Tukholmasta, ja useimmat\nvieraista näkivät niitä nyt ensi kerran. Tuumailtiin, tokkohan tuo\nkasvi yleisemmin voisi levitä maahan ja sietää näin pohjoista\nilmanalaa, mitä suuresti epäiltiin. Muutamat herrat näyttivät arvelevan\nmoisen ulkomaisen ylellisyystavaran epäilemättä tulevan liian\nkalliiksi, joten se ei koskaan voisi toivoa pääsevänsä köyhäin\npöydälle; paljoa suurempi syy olisi muka ruveta viljelemään\nsilkkimatoja.\n\nJokainen edistys tarvitsi vielä pitkän ajatusajan. Noin kolmenkymmenen\nvuoden kuluttua nähtiin ensimmäiset pienet perunamaatilkut\ntalonpoikaistalojen viljelysten joukossa siellä ja täällä\nEtelä-Suomessa; sotamiehet -- sanottiin sittemmin, syystäkö vai syyttä\n-- olivat muka tuoneet kotiin perunoita laukuissaan Pommerin sodasta.\nVielä 1800-luvun alulla olivat perunat melkein tuntemattomia maamme\npohjois-osissa, jotka yhä viljelivät naurispahojansa. Talousseura\nryhtyi silloin lähettelemään näitä juurikasveja kapoittain siemeniksi\nkaukaisimpiin seutuihin, ja vasta meidän vuosisatamme toisella\nvuosikymmenellä alkoivat ilmetä ne tulokset, joista nyt on kiittäminen\ntuota amerikkalaista \"ylellisyystavaraa\": kolmas osa maamme ravinnosta,\nkolmas osa sen kasvavasta väkiluvusta ja korvaamaton apu huonon\nrukiinsadon sattuessa.\n\nNeuvosmies Wechter rohkeni nyt esittää maljan Helenan ja kaikkien\nHelenain kunniaksi, niihin luettuna myöskin kunniavieraan vanhin tytär\nAnna Helena Merthen.\n\n-- _Tibi, Helena_, sinä Troian hävittäjä, joka huoaten ikävöit\nParistasi! puuttui puheeseen professori Scarin ja tyhjensi\nkipposellisen maitoa yhtä vakavan näköisenä kuin se olisi ollut\nkuolleitten alaanien ja hunnien hautausuurna, nyökäyttäen samalla\npäätään hämillään olevalle tytölle, joka posket hehkuvina talutettiin\nesiin lieden luota, missä hän juuri oli paistanut vohveleita lapsille.\n\n-- _Tibi, Paris!_ toisti Eeva Merthen kääntyen muumiomaisen\nprofessorikumminsa puoleen. Koko seura purskahti hillittömään nauruun.\nKorkeasti oppinut professori Scarin noudatti erittäin tarkkaa\nelantojärjestystä ja oli erittäin täsmällinen kaikessa, mihin hän\nryhtyi -- kävi joka päivä kävelemässä määrätyt askelensa määrättynä\nhetkenä -- ei koskaan syönyt muuta kuin määrättyjä ruokia -- eikä\nkoskaan juonut muuta kuin määrätyn maitoannoksen. Mutta kukapa olisi\nvoinut vastustaa semmoista ristitytärtä?\n\n-- _Tibi, Hebe_, jumalten juomanlaskija! vastasi professori ja tyhjensi\nihastuksissaan kokonaisen kipposen olutta, mitä hän ei ollut tehnyt\nkahteenkymmeneen vuoteen.\n\nAteria päättyi kello puoli kahden ajoissa, pantiin taas kädet ristiin,\npikku Wechter luki taas rukouksen, vieraat antoivat toisilleen leikillä\naimo ruokaläimäyksiä ja hajaantuivat, muutamat lepäämään lähimpien\npuiden alle, toiset nukkumaan päivällisuntaan kaksinkertaisissa\nvuoteissa, joita ajan yksinkertaiseen tapaan oli kesätuvan peräseinällä\nyövieraita varten.\n\nNuorilla oli kuitenkin jotakin salaperäistä tekeillä\nläheisessä ladossa. Kello kolmelta annettiin merkki äänekkäällä\ntorventoitotuksella, kaikki kokoontuivat nurmikolle, ia nyt nähtiin\npaimenpoikia ja -tyttöjä tulevan ladosta parittain. Kaikilla oli päässä\nliehuvilla nauhoilla koristetut leveälieriset olkihatut; muutamat\ntaluttivat ruusunkarvaisista nuorista vastahakoisia lampaita. Ne, jotka\neivät olleet saaneet käsiinsä yhtään nelijalkaista elukkaa, tyytyivät\nkaksijalkaisiin ja hallitsivat Merthenin pikku lapsia suitsista, jotka\nolivat palmikoidut leiniköistä ja päivänkukista. Astuessaan he\nlauloivat tuttua säveltä, jota vielä nytkin usein kuulee:\n\n    Lampaitaan paimentytöt ja -pojat paimentaa :.:\n    He kertoa lemmen voimasta voi. :.:\n\nRuiskaunokkiseppeleellä koristettu etummaisin paimentyttö, jonka\nleveiden hatunreunojen alta välkkyivät Eeva Merthenin ihanat silmät,\nhypähti kevyesti emännän eteen ja sanoi teeskennellyn vihan äänellä:\n\n-- Arvoisa rouva, millä oikeudella te ja kaikki nämä Minervan ja\nMerkuriuksen lempilapset olette uskaltaneet astua minun saarelleni.\nEttekö tiedä, että minä Amaryllis olen ainoa näiden seutujen ruhtinatar\nja hallitsen paimenpoikineni ja -tyttöineni rajattomasti Ruissalon\nsaarta?\n\nKun siihen ei tullut mitään vastausta, jatkoi paimenkuningatar:\n\n-- Helppo minun olisi muuttaa teidät kaikki sudenpenikoiksi,\nlohikäärmeiksi ja yököiksi; mutta minä olen suosiollisesti ottanut\nhuomioon jalon oluen, jota olette kaataneet minun maalleni, ja\nmiellyttävän paistinhajun, jolla olette virkistäneet ruohojen iloista\nhenkeä. Sentähden minä lupaan teille kaikille suosiollisen armoni ja\nanteeksiantoni, tuomiten teidät ainoastaan kuulemaan ylimmäisen\nhovisoittajani alamaista hyvitysrunoa ja sitten karkeloimaan\npaimentyttöjen lehtoon.\n\nAmaryllis ruhtinattaren viittauksesta astui hovisoittaja esiin, kädessä\nsuunnattoman suuri, tuohesta tehty paimentorvi, josta hän puhalsi pari\nalkutoitotusta, ja lausui sitten pitkän runon, jota arveltiin\nkirjallisuutta harrastavan maisteri Samuel Pryssin tekemäksi ja jossa\nrouva Helenaa verrattiin milloin Junoon, kaikkien jumalten ja\njumalattarien äitiin, milloin kuningatar Semiramiiseen tai Saaraan,\njoka lypsi herransa Abrahamin karjaa Kidronin niityillä. Näiden\nylistyslauseiden jälkeen tuli vihdoinkin loppusäkeistö, joka kuului:\n\n    Niin suuret avusi miks' ylistyst' ei saisi,\n    miks' en ma uljaasti myös virttäin soinnuttaisi\n    kanss' Amarylliin tuon, mi täällä saarella\n    lampaitaan kainnust on ain' Nooan ajoista!\n    Mut' jos ma virkkaa saan, nyt mitä päässäin pyörii,\n    niin paimenparvella, mi tuossa riemuin hyörii,\n    miel' yksi onpi vain: Hän, jalo Helena\n    Vuossadat eläköön kuin paratiisissa!\n    Ja elon iltana -- kun saapuu kuolo vieno\n    kuin kuutamoinen yö ylitse kukkatienoon --\n    niin suku taajana kuin metsä Ruissalon\n    nuo silmät sulkekoon suloiseen lepohon![1]\n\nTämän kaunopuheisen juhlarunon jälkeen kokoontuivat paimenpojat\nja -tytöt sekä kaksijalkaiset lampaat nurmikolle karkeloimaan. Kaikki\nasettuivat piiriin, ja suurimman piirin sisällä tanssi eri pari,\nvuorotellen valiten kumppaninsa kaikkien laulaessa:\n\n    Nuorukainen tanssiin ennättää\n    ja nostaa hattuansa,\n    hän suuria, pieniä tervehtää,\n    suloneitoja mieluisimmin.\n\n    Neitosia käteen tarttuen\n    hän lausuu luottavasti:\n    ja sin' oot mun ja min' oon sun\n    tään leikin loppuun asti.\n\nSanat \"neitosia\" ja \"poikia\" vaihdettiin tarpeen mukaan.\n\nTanssileikkien jälkeen oli vuorotellen juoksua ja kiikkumista,\npallosilla- ja panttisillaoloa. Nuorien taitavuus ja notkeus ihastutti\nvanhempia. Eipä saattanut ajatella kahta omituisempaa vastakohtaa kuin\njäykkä sovinnaisuus kotien seuraelämässä ja tämä hillitön vapaus\nvihreällä nurmikolla. Näytti siltä kuin olisi tunnettu tarvetta antaa\nkerrankin luonnon ja nuoruuden päästä oikeuksiinsa. Vanhatkin osasivat\nvielä olla lapsia ja lapsilla oli vapaus olla nuoria.\n\nSitten levättiin hetkinen makean juuston ja vaapukkahillon syömistä\nvarten, sillä tuo maalainen ja maukas virvoke, joka nykyjään on jäänyt\nkäytännöstä, oli silloin vielä yhtä yleinen kesäiseen aikaan kuin\nuudempana aikana jäätelöt. Seurasi sitten haukkasillaolo, tasapainossa\npysytteleminen tangon avulla, nuoran yli hyppiminen ja vihdoin\nruvettiin leskisille.\n\n-- Eeva! kuului hetkisen kuluttua rouva Merthenin ääni lehtimajasta.\n\nEevaa ei löytynyt mistään. Hänen oli nähty vievän päivällispöydästä\nherkkuja rummuttaja Mikulle venerantaan. Sitten hän oli mennyt metsään.\nHän saattoi olla huimempi kuin kukaan vallattomassa leikissä ja heti\nsen jälkeen hävitä joukosta yksinäisille retkilleen. Näytti kuin hän\nolisi etsinyt jotakin, etsinyt koko elämänsä ajan.\n\nTuo huomio ei ollut tervetullut, sillä mustia ukkospilviä nousi\ntaivaanrannalta. Sillaikaa kuin illallispöytä sateen pelosta katettiin\ntupaan, joutuivat vanhat herrat keskustelemaan politiikasta. Vapauden\naikana politikoitiin ankarasti, sillä silloinhan valtakunta oli\ntosiasioissa tasavalta ja siis jokainen kansalainen oli tai ainakin\nluuli olevansa valtiomies.\n\nKeskustelu koski Tukholman tapahtumia. Arvaeltiin, olikohan sihteeri\nGyllenstjerna ollut salaa liitossa Venäjän ministerin kanssa.\nKerrottiin, miten Arckenholtzia ja Mathesiusta oli syytetty siitä, että\nhe olivat antautuneet Myssyjen kätyreiksi salaisiin vehkeilyihin.\nMathesiuksen kohtalo herätti suurta osanottoa, sillä hän oli\nsuomalainen ja sitä paitsi, mikä oli enemmänarvoista, rehellinen mies,\njoka herkkäuskoisuudessaan oli joutunut viekkaiden ja paremmin itseään\nsalaavien valtiollisten juonittelijain aseeksi. Hattujen hallitusta ja\nsota-aikeita kaikki läsnäolevat kauppiaat, porvarit ja akateemiset\noppineet yksimielisesti tuomitsivat hyvin ankarasti. Virkamiehiä oli\nyhtä paljon kummallakin puolella.\n\n-- Mitä uutta valtiopäiviltä?\n\n-- Peruukkipölkkyjä salaisessa valiokunnassa ja hatuntekijöitä\nsalaisimmassa.\n\n-- Eikö Merthen ole salaisimmassa?\n\n-- Siinä on Örebron pormestari Salan, jonka pää paremmin sopii hattuun.\n\n-- Hyvät herrat -- virkkoi hovioikeudenneuvos Ahlström, niitä harvoja\nturkulaisia, jotka hyväksyivät hattujen valtiotaidon -- ei saa riistää\nkauhaa köyhältä, kun kerran puuroa sataa.\n\n-- Mitähän merkillistä puuroa nyt sataa? kysyi muuan Myssy\npisteliäästi.\n\n-- Ranskalaista, sanotaan. Seitsemänkolmatta tynnyriä kultaa.\n\n-- Ryynivelliä, veli Ahlström, ja sitä paitsi jo hyvällä vauhdilla\nsyötyä.\n\n-- No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti\ntuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja\nsanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.\n\n-- Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka\nkasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen\nsäännölliset, huulet vienossa hymyssä. -- Veli Ahlström ei tyydykään\nvähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja\nsillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä\nmeidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.\n\n-- Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin\nnykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena\npuhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole\nkoskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee\nsalaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin\nkanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta\nhyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse\npyydämme.\n\n-- Lupauksillako? Niin tietysti.\n\n-- Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä\nkielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä\nedemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin\naikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää.\nLuulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen\noodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä\nsieltä.\n\n-- Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet\nvaltaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään\nmaakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen\nHoratius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja\nupposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme\nolutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän\nhuonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään\naavistusta.\n\n-- Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat -- keskeytti neuvosmies Wechter,\nhyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 --\ntuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on\nnyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko\nkoivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole\nkolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän\nsodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista!\nHirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?\n\n-- Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän\nvarovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina,\nmilloin puhuu päänsä pölkylle.\n\n-- Mitä nyt? vastasi neuvosmies kiivaasti. Joko nyt ovat päät vaarassa?\nPois hatut päästä valtakunnan lain ja hallitusmuodon edessä! Vai sotaa?\nMitä sitten tulee teollisuudesta ja yleisestä vaurastumisesta? Jumala\nsiunatkoon vanhaa Hornia, siinäpä vasta oli miesten mies!\n\n-- Sinä, veli Wechter, voit lohduttaa mieltäsi suurella\nkangastilauksella, joka sotamiehiä varten tehdään, virkkoi Hassel,\nhyväntahtoisesti viitaten Wechterin uuteen verkatehtaaseen.\n\n-- Aivan niin! huomautti hovioikeudenneuvoskin. Suomen,[2] Hämeen,\nUudenmaan ja Karjalan maaherrat ovat kolme päivää sitten saaneet käskyn\nneuvotella sotajoukkojen kutsunta-ajoista. Luulenpa toki muutamia\nhousupareja kuluvan marsseilla. Mitä meriväkeen tulee, niin pahempia\nvaatteenkuluttajia ei voi toivoakaan, ja tiedäthän, veliseni, että\nsuuri laivasto on Aspön luona ollut jo toukokuun 11 päivästä asti.\n\n-- Suunsoittoa ja säikytystä! huudahti Wechter ja moni muu myssyläinen.\n-- Sehän pitäisi Merthenin tietää paremmin kuin kenenkään muun.\nEikä Merthen ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Ei, se\non vain tyhmää lorua. Sotamies tekee heinää ruodullaan, laivasto\ntervehtii kuninkaallista majesteettia ammunnalla hänen ylhäisenä\nnimipäivänään. Rauha meillä on, ja rauha pitää oleman; hiiteen kaikki\nsodantoitottajat!\n\nKoetettiin vakuuttautua siitä, että kaikki kävi valtiopäivillä toivon\nmukaan, ja Myssyjen mielipide oli todella koko maankin mielipide.\nMiksikä ei Merthen kirjoittanut turkulaisille valitsijoilleen?\nKuviteltiin sitä vain hyväksi merkiksi. Sitäpaitsi oli nyt pitkän aikaa\nollut merellä kovia itätuulia. Postinkuljetus yli Ahvenanmeren riippui\nkauneimmalla kesälläkin aina tuulista, ja maamme saattoi siis sinäkin\nvuodenaikana olla monta viikkoa tietämättömänä siitä, mitä Tukholmassa\noli päätetty sen onnesta tai onnettomuudesta.\n\nKaikessa rauhassa lähdettiin siis illalliselle. Pontak ja\nBraunschweigin mumma, silloin käytetty runsaasti höystetty juoma,\nelähyttivät iloisimmilleen politikoitsevien herrojen mielet. Harvat\nheistä pitivät lukua rajuilmasta, joka yhä synkempänä uhaten pimitti\ntaivaan Ruissalon tammien yläpuolella.\n\nKaikki rauhalliset tunteet, lukuunottamatta Hattuihin kohdistuvaa\nvihaa, olivat kehittyneet iloisimmilleen höyryävien kulhojen ääressä,\nja Wechter oli jo parisenkymmentä kertaa vakuuttanut vanuttavansa\nkaikki toitottajat mäsäksi suuressa verkatampissaan, kun hänen renkinsä\nsaapui kaupungista, hikisenä kiivaasta soudusta, ja antoi hänelle\nkirjeen.\n\n-- Kuka sinut lähetti?\n\n-- Kruunun sotalaiva saapui satamaan tunti takaperin ja lähetti sanan,\nettä asia on hyvin tärkeä.\n\nJuhlijat olivat nähneet sotaprikin ja arvasivat tulevan uutisia\nTukholmasta.\n\n-- Niin -- sanoi Wechter yhä iloisempana -- hyviä uutisia! Kirje näkyy\nolevan veli Mertheniltä.\n\nTunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka\nnyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin\npurjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli\npuhaltanut navakka lounastuuli.\n\nWechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui\nkasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta\nhikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.\n\n-- Äiti -- sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen --\nonko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?\n\nRanskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.\n\n-- Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon\nheidät. Amen.\n\nSamalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin\nmenestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen\nuunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini\nräiskähti lähinnä seisovien päälle.\n\n-- Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.\n\n-- Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja\nkuului:\n\n  Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.\n\n  Kunnioitettu Veli!\n\n  Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun,\n  kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun\n  Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että\n  Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla,\n  registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on\n  julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan.\n  Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan,\n  Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.\n\n                                        Kunnioitetun Veljen\n                                   kuuliainen ja nöyrä palvelija\n                                          _Carl Merthen_.\n\nLäsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo\noli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista\nvastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä\nkäteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan\nja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.\n\nSiinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus\notettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä\ntuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli\ntaaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen\nkilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli\nmenestyksestä?\n\nSeurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä\ntunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä\nlaseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi\nse, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan\nkaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko\nloistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei\nedes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen.\nNotariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa\nväkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan\nmielipidettä.\n\n-- Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys,\njolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon\nalla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.\n\n-- Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien\nkyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!\n\n-- He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.\n\n-- Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.\n\n-- Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]\n\n-- On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.\n\n-- Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt\ntilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!\n\n-- Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan\n_säätyjä_ vastaan?\n\n-- Valtakunnan _hampaitako_?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä\nvertaa koirankitaan.\n\nNäytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin\nluultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta;\nmutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö\nkaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä\njuomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.\n\n-- Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella\nmitä haluan.\n\n-- Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi\nmoni lasiin tarttuen.\n\n-- Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!\n\nSamassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja\nsalama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen.\nUkonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade\nalkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti\nyhtyi säätyjen sodanjulistukseen.\n\nKaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan.\nTaikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin\nleikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja\nsodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. \"Isoviha\nalkoi sekin ukkosilmalla\", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen\nmuisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden\nraunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen\nhovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:\n\n-- Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa\nkanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.\n\nTuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin\nveneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin\nkehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon\nrannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan,\nvanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin\nyli koko lattian.\n\n-- Missä Eeva on?\n\nPoissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas\nAlanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.\n\n\n\n\n4. LOITSUMÄKI.\n\n\nTe, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien\naaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme\nsaa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän\nrientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista\nja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat,\nukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja\nonnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten.\nSallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot\nvoimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat... Jo tarttuu se\ntaivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan,\narkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu\nsen lehtien alta loistava käärme...\n\nYksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä\nkesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen\nkalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden,\nettä se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana.\nNyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken\npunaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja\noli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla,\nja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi\nsipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa,\njotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.\n\nNoin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä\nharmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman\npieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät\nsangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva,\nlumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää.\nKummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja\nmutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn\nmanaukselta...\n\n-- ... Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet?\nEtkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut,\nsentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi,\nmyrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää,\njoka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut\nliikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi\nsinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana\naavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua,\nlohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta,\nkasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään\nmerillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?\n\n-- ... Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä\nsyntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit,\nkalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta.\nEnkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi\näitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja\nnuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit\nraon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?\n\n-- ... Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet!\nMinä mahtava manaan teitä... Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun\nneitsyt Maarian polvilta ... minun kädessäni te olette ... orjia te\nolette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja\nvieritän päällenne Kipuvuoren... Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö\nvieläkään tottele?\n\nNoiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja\nhänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes\nvihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi\netäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän\ntunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman\nsuunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon\ntuulenhenkäyksen...\n\n-- Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa\ntyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat ... ne eivät enää ole\npenikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun\nkaikki muu häviää!\n\nSamassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista\nvuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua\nhaukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika\nkatosivat majaan.\n\nLukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin\nrajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.\n\nKun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan\nvanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että\nRuissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut\nkäynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen\nentinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta\nja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt\naivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa\npistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt\nVapun asuntoa -- se oli toisella puolella saarta -- ja toivoi ehtivänsä\nsieltä takaisin illalliselle.\n\n-- Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt\nosoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin\nsaattoi.\n\n-- Aion kyllä, vastasi Eeva.\n\n-- Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.\n\nEeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki.\nAlussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi\nraivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle.\nLehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan\nviileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja\nsammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta\nturhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun\nvertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi\neikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa\nkatselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi\nmustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän\nenää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa\nhelman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli\nlöytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei\nollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin\nnäkyi ranta ja meri puiden välitse.\n\nRuissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi\nsilloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla,\nkun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin\nVapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka\nmuita vaeltajia pidätti sinne menemästä.\n\nIlma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea,\njonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli\npuhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä\nvuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja\nhelmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös\nvedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.\n\n-- Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?\n\nPoika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen\nakka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi,\nlähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen\nvaatteitaan.\n\n-- Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno\nolin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen\nmielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta\nse on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen\nkukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis?\nKun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.\n\nVappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen\nmiellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan\nja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan\nmummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.\n\n-- Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista\nvuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin\nHämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun\nhänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä\nmielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen,\nnokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai\nviikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä\nmerkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun\nkaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan,\nmitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta\naika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan.\nJumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian\npalata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä\nsoisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan\nkuin heinä viikatteen tieltä... Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat.\nEnkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä:\nensin ukkonen ... sitten rankkasade ... sitten sota ... sitten\nverta ... sitten tulta ... sitten nälkä ... sitten rutto ... niin,\nniin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja\nmaa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin\nhuippuun asti...\n\nSamalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että\nkipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä\nlieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen\nhäneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta\nsieltä kuului tuttu ääni huutavan:\n\n-- Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?\n\nSisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta\ntehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan\nkatumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun\nkekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä\nmieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn\nsänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle\nkorvaan:\n\n-- Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!\n\nPoika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen\neteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. --\nTiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja\nkuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko\nminä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni?\nDiakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia.\nJonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni\npoikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen\nlastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää\ntallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa\nnäille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten\nkumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on\nkuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää\ntulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan\nkristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.\n\nEeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha\nystävä asuu.\n\n-- Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole\nsiitä puhunut minulle!\n\n-- Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle\nkukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu,\nhieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui\nkatumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy\nnyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä\nkuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan\nja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista,\njolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.\n\n-- Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon\nsinusta.\n\n-- Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus\nraavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä\nsille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin\nluotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen\ntäytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun\nsilti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja\nolet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin\nsinusta unta kolmena yönä peräkkäin?\n\n-- Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista\nlahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten\nlopulta ala uskoa uniin.\n\n-- Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään\nusko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: \"Tämä on paha suku, sillä he\npyytävät merkkejä\". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa\n10:nnessä luvussa: \"Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät\nvalheen ja puhuvat turhia unia\". Minun luullakseni se on kyllin selvää.\nMutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä.\nAnkara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien\nvälillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy\nperintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä\nrangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä\nennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa\nhyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me\nolemme vajavaisia olentoja.\n\n-- Mitä näit sitten unessa, Vappu?\n\n-- Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän\nminä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.\n\n-- Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.\n\n-- Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät\naivan kuin sadun prinsessa.\n\n-- Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka\npäivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo\nmuutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko\nvuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän\nosti juuri palttinaa Naantalista.\n\n-- Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan... Muistanpa, että sinulla kerran\noli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?\n\n-- Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.\n\n-- Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että\nseitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko\nmetsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?\n\n-- Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä;\nisä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein\nhienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.\n\n-- Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia,\nneljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?\n\n-- Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi\nja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai\noikeat talvirukkaset.\n\n-- Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku\ntylleröinen?\n\n-- Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.\n\n-- Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit\nrippikoulunkin?\n\n-- Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.\n\n-- Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä ... on poikamies ...\neikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies;\nmikset ota _häntä_?\n\n-- Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.\n\n-- Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta\nkilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki\nparkaa?\n\n-- Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian\nhaaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty\nprofessoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.\n\n-- Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai\nonko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä\nkoetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja\ntiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.\n\nTylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen\nhymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen \"rakas lapsensa\" ymmärsi\nnuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen\nkallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen\nainoa uskottunsa.\n\n-- Säästä vitsasi -- sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli\nkaunis, vakava ilme -- minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin\ntulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin\nElgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin\nsuurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte\nottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni -- niin tässä\nolen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut\nJumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!\n\n-- No mikset sitten sano niin?\n\n-- Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä\nmaan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä,\nenkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla\nonnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan\nsinua taistelemaan sen puolesta...\n\n-- No, sano sitten! Mikset sano sitä?\n\n-- Sentähden ... sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan.\nAh, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti,\nmiksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin\nkauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä\net ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen,\nsinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan ... niin, mitä\nkaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä\nette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä\nauttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä\nmitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei\nkoskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli\nankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja\nse katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän\nsellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja\ntahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä!\nMinä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan\nminä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua,\nminussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin\nkaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut\nitseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta\ntäytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse\nsanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi!\n-- tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin\ntunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni\nheidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä\nonnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä\nminun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?\n\nVappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi\nvalkeaan ja sanoi:\n\n-- Sen olet perinyt isältäsi.\n\n-- Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?\n\n-- Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan\nolevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo\npäästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta\nkauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi,\npormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava,\nkunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet\nperinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan\näitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme\nveriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko\nnähnyt ketään unissasi ... ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?\n\nEeva oli vaiti.\n\n-- Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano\nminulle suoraan?\n\n-- Älä kysy sitä!\n\n-- No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri\nja ... nuori, kaunis mies...\n\n-- Tarkoitatko Regnier'tä?\n\n-- Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia\nulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä\nnuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava\ntuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo\namiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa\noli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä\nsanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.\n\n-- Vicomte hän on.\n\n-- Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?\n\n-- Ei minulla ole mitään vastaamista.\n\n-- Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle\nkauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on\nlaverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä,\nmutta sinä olet sanonut itseksesi; \"Regnier'ssä on hieman prinssiä,\nsiinä ehkä olisi mies mieleni mukainen\"... Olkoonpa niin. Mutta\nkuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan\ntakaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt\nkuulla, mitä unta olen nähnyt?\n\n-- Niin kerropas.\n\n-- Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin\ntuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot\nsoida, sinä putosit sylistäni ... putosit putoamistasi... Seuraavana\nhetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja...\n\n-- Minä olin kuollut, eikö niin?\n\n-- Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli\nhopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos\nolisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin,\nettä ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin\ntaaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti\nminun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti\nja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä\nvuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla\nylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima\nmyrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin\npelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se\nmerkinnee.\n\n-- Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun\nvetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä?\nMiksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa\nkummittelevat mielessäsi yön unissa?\n\nVappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko\nraukeni hiilloshehkuun.\n\n-- En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä\npalasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani\npikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun\npolvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla\nei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit\nkuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme\nsuuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin\nhelmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden\nvälkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa\njälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä ... tuossa on\nkauneus ... tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina\nhelmen pudotessa... Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä,\nkun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni... Mutta eipä maksa vaivaa\nkertoa tyhmiä unia lapsille?\n\nJa ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään\nkyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt\nentisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.\n\n-- Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti\noltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä\nunien ja ennustusten uskosta. -- Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt\npojan ... mikä hänen nimensä on?\n\n-- Sammu.\n\n-- Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on\nhyvin levoton minusta.\n\n-- Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista;\nsaattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku\nlapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta -- jatkoi Vappu\nmilloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen -- eiköhän\nse liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista\nolla?\n\n-- Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.\n\n-- Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse.\nKiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana\ntapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe.\nYhdeksästoista, yhdeksästoista ... jos voisin repiä maahan sen muurin,\nantaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja ... olin vähällä\nsanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei\nole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee\nkuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota\nElg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.\n\n-- Vappu ... älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin,\nettä minä en _voi_.\n\n-- Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi\nottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen\nlumota itseäsi.\n\n-- Lumotako? Ei, ole huoleti!\n\n-- Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka\nerottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota\nken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene\nnaimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!\n\nEeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin\nkuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin\nhyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa\nvastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden\niässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen\ntulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä\ntulevan syliin.\n\nJuuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä,\nrevityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja\nhavuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli\nsamoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein\nkulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.\n\n-- Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva\nteeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin\nettet sinä etsisi minua?\n\n-- Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin\nkävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.\n\n-- Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti\nkävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes\nvoileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä\npuhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme\ntakaisin. Hyvää yötä, Vappu... Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein\nrakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa!\nKyllä minä muistan sinun opetuksesi... Tiedäpäs, Iisakki, minä olen\nollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.\n\n-- Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi\nIisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.\n\nVappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien\njälkeläistä, noita-akaksi -- mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan\nollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli\nvalta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.\n\nYhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut\nvetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.\n\n-- Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin\npitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa\nylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen,\nukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle ... mene, mene! Juuri\nniin pitää käydä.\n\nVappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen\nlörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.\n\n-- Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä\nmuuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!... Yksi vain hänet pelastaa.\nMinun täytyy lähteä diakonin luo...\n\n\n\n\n5. DIAKONI ELG.\n\n\nÄsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua\nsynnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt\niloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja\nlaivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia,\nmitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat\nveneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat\ntorilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen\nomaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi\nvoitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin\nvihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat.\nPelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti\ntoista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan\nhuuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja\nonko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.\n\nMutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa,\nniin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka\nkoettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei\nollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä\nmullistuksesta -- he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita,\nsyrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä,\njotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka\nolivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä,\njotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta\nmaailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti\nnäyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri\nSinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri\npaluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä\nkuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin\nkaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin\nisänmaallinen tunnussana.\n\nUutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies\nMertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias\nihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun\nhattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli\nlauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta\nsattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana\ntoiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä\nmuuttua yleiseksi käsikähmäksi...\n\nSilloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen.\nEnnen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua\nvälinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana\nyhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi\nkirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen\nharmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja\nkirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä\ntaukosi, intohimot häpesivät ... korkeampi voima puhui tässä metallin\nkielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.\n\nSe soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi\nväkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä\noli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä\npapin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei\nollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan\nvaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä\ntie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti;\nainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin\nolisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti\nvallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava ... kirkas,\nsyvä, tyyni ... se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät\nsuoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus.\nHän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet\nhyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella\nja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään\nhävisi näkyvistä.\n\n-- Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli\nlaivarannassa.\n\n-- Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle\nSinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.\n\n-- Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät\nhäntä?\n\n-- Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi\nrajasuutari ylhäisen halveksivasti.\n\nLaivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi\npormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan\ndiakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt\nkauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.\n\n-- Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan.\nMyssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain\nitseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa,\nsaavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin\ntiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.\n\nKellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat\nhuutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka\nheidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli\npistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.\n\nKirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että\ndiakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.\n\nEivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi\nuseammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien\nmajoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista\nhätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita\nmahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat\nsaada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja,\nrauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut,\nei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä,\nmutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan\nvihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten\nsinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä\nhän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa\nvallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu\nkeskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä\nsydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen\nkuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi\ntoisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä\nusein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti\nmuuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa,\nhehkuvaksi ennustukseksi.\n\nHän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia\nyhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: \"Viimeisenä aikana on Herran\nhuoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja\nkaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa\nvannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa\nkansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki\nsota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella\nkulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain\nkanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi\npistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä\nketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä\nHerran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren...\"\n\nEsitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23\nvuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi,\nlaski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun\ntomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa\nuskossa ja lopetti -- mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta --\ntavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.\n\nAjan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin\nvaltavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta\nja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja\neripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä\nkatuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus,\nrauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli\nkaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan\nsuloisin lapsentarina -- tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian\nkauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle,\nmutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka\nruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli -- se ajatus ihastutti ja\nvaltasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan.\nAjan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä\nhetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä\nsen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa\nkulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja\npikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan\nrauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja\ntäyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.\n\nIltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan,\njossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen\nParaisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki\ntoinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo --\nVappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.\n\nKello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden\navulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa\nolevalle _Laimin_ (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa\nkaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli\naivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu\nkeltaisena ja pyöreänä \"Paraisten portin\" kohdalla. Laiturilla istui\nvanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton \"sisar\" Paulina\nElg -- sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen\nlienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä\nvuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet\norvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli\nsuinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt,\njottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen\ntulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan\nsanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan\nja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi -- sisar oli ollut hänen\näitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut\nnuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut\nmaalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei\nollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta\nveljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun\nhiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli\nnaimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä\nsentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää,\nmutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää\nveljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen\ntarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan\nhänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti,\nmitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana\nomistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja\nihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.\n\nKerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä\ninnostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään\nseitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta.\nMutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa\nsaaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä\nkauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus\nomaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista\nintohimoa... Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan,\njoka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti -- tai ainakin luuli\nrakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.\n\nPaulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille.\nYksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja\näidillistä huolenpitoa... Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein\nolento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin\nyhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli\ntukenut.\n\n-- Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on\nviileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin\npaljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.\n\n-- Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet\nkutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon,\nvastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa\nmuistutusta.\n\n-- Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi\nkieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.\n\n-- Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt\nsota.\n\n-- Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä\njumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja\njo taas alkaa verenvuodatus.\n\n-- Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi\ndiakoni, seuraten sisartaan tupaan. -- Kuinka lapset voivat?\n\n-- Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen\nvariksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat\nmakeasti.\n\n-- Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä,\nkuka siinä on?\n\n-- Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän\nhän tahtonee näin myöhään illalla?\n\n-- Pyydä häntä meille illalliselle!\n\nVappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta\nhuolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen\nsisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli\nsamalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.\n\nKun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean\nvalossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava\nöljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä\nvieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.\n\n-- No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet\nniin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti\nraukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että\npoikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako\njokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis\nkuulemaan.\n\n-- Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen\ntalon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin\ntapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.\n\n-- Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: \"minun ruokani ja\njuomani on isäni tahdon tekeminen\". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa\nvain sanottavanne; ei minua nukuta.\n\n-- Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti\nnyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta\nkuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka\nhänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa\nkurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle\nensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua\nyksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka\nolenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen\nkiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan\nlohdutuksekseni ja kehoituksekseni...\n\n-- Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut\nteille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin\nsanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi\npalvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin\nhän kohta ottaa koko käden...\n\n-- Voi arvoisa maisteri -- antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi,\nniinkuin ennen olen tottunut! -- niinhän minun laitani on kuin te\nsanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta\nei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia,\njoka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan\nvaltakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti,\njollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia\non sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli\npaha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui ... mutta\nnyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta\nseitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan\nprofeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät...\n\n-- Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen!\nkeskeytti diakoni ankarasti. -- Semmoiset parannusharjoitukset on\nperkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion\nsijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.\n\n-- Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten\nruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan\npahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani\nrautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli\nsilloin tuskin seitsemänkään iässä...\n\nAnkara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli\nkevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan\ntuli kasvoille huomattava kalpeus.\n\n-- Hän tuli minun luokseni -- jatkoi Vappu huomaten punastumisen -- hän\ntuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua\nleikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä\ntäyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen\npuolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran\nkummallisen juovan...\n\n-- Joko taas latelette ennustuksianne?\n\n-- Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti,\nsillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa!\nLyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt\ntiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin\njuovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt\nenkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän\ntarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin\nymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja\nkohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä\nminulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä\nomassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne\nmuille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää\nonnenlahjoista...\n\n-- No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole\nparempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä,\nettä Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta\nkohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa\nsanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien\neksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen\noikeudenmukaisuuteen?\n\n-- Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut\nkaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö\nHerra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään\nolit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.\n\n-- Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta\nvarokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän\nviisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.\n\n-- Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota\nkapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt\nloppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin\nalkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista ... niin,\nyhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä\najatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä\nluulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa\nkauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi,\nse minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä\ntuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova\nvielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla\nihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu\n_jokin_, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä\nsuo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta\nniin suuresti... Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka\nJumala otti minulta... Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä\nmerkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni ... kaikkein\nrakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se\npaino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä\nse on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta\nmeidän täytyy pelastaa hänet ... rakas, hyvä maisteri, lyökää minua,\npankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin,\nsaman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa\npikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta\nmerestä!\n\n-- Vappu -- sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään -- uskotteko minun\ntarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?\n\n-- Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut\nkurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle\nosoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta\ntyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla\nLoitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle\nkristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt\ntullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään\nteidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!\n\n-- Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa\nmyöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te\nitse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te\nheittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän\nsielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan\nsallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te\nkiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä\nteissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa,\nmitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä -- totuus,\nettä te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.\n\n-- No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä\nsiitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain\npelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä\nvanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku\nenkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne\nmihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa.\nMutta hän ... hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa\nsilmissään ... hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie ... hänet\ntäytyy teidän pelastaa, maisteri ... te, joka olette pelastanut niin\nmonta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!\n\n-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman\nkärsimättömästi.\n\nVappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen\nratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.\n\n-- Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta\nteeskennellen.\n\n-- En, oli lyhyt vastaus.\n\n-- Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen\njälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa\nsalaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken,\nmitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että\nhän rakastaa teitä...\n\nDiakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli\nvaiti.\n\n-- Hänen iässään -- jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta --\non ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään,\nja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä\nansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta\njos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa\ntunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan\nnöyräksi ja hyväksi!\n\nDiakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli\npoissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa.\nHän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä\nnoita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!\n\nVappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään,\ntarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:\n\n-- Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on\nainoa keino pelastaa kaksi sielua ... hänen sielunsa ja minun.\n\nMutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan.\nHän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi\nhänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden\nloisteen.\n\n-- Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa\nmiehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on\ninhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että\nnuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette,\nvoivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla\nsilmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin\nolitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte\nminulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin\nolette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää\nmuuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla\ntahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän\nrukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on\nantanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin\nhän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen\ntahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa\nomasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin\nhän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa\nmyöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä\nkaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä\nuudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu,\njoka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden\narvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te\ntaistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa\nJumalan sanaan!\n\nVappu lähti ... ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan\npääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun\nvalaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä\nkerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi\nitsekseen:\n\n-- Ei hän kieltäytynytkään!\n\n\n\n\n6. TANSSIAISET JA TAPPIO.\n\n\nTurku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit\npieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna\n1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen\ntilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli,\nvarsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn\nparantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen\nhyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita\nmuhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että,\nkuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa\ntai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai\njoutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia\nrevittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen\njäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki\ntasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli\nvähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei\nkuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea\ntuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä,\neikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli\nvielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen\nlähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen\nitäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen,\npäävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli\npresidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja\nsairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun\nverran seitsemättä tuhatta henkeä.\n\nElokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun\nasuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita\nviettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan\nylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan\nvähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä\nvaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja\nsiviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla\nmäärätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia\nvaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden,\nmikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset\npäälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet\nmääräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi\nmukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan\nolivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti\nvakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan\npäinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin.\nHattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen\nvarmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli\nkironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan\ntuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä\ntuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja\nmatkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot\npitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja\nsotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että\nmaaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä\nsilmille että korville.\n\nKello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt\nolleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja\npuheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka\nkatsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että\nkenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa,\noli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin\nsaapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan\nainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli\njoka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan\nsotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.\n\nKun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat\nillalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli\naatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan\nseuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan\neivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten\nmielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten\nja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa\narvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka\noli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla\npenkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen\njurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat\nsivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän.\nToisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain,\nhelakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta\nsyöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut\npanna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori\naatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin\nylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä\nitsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista\ntienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli\nsinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella,\nettä olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat\nkiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita,\nvaroen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää\nsovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui\nvapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti\ntasa-arvoisuuteen.\n\nMaaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen\ntarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan\nosa juuri vaihekaudessa, siirtymässä _la régencesta_ Pompadourin\naikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli\nTukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun\nmaahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko\nmiespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin\nnyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun\nrinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan\naikana -- lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon\nsilloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman\npukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki --\npitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran\nkummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten\nrinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen\nmyöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja\nvähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin\nosoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti\npitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota\nvastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli\nmelkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.\n\nSotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se\nparhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten\nnäytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties\nkäännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin,\nvähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista\nastui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia\nrouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu\nkohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa.\nSitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa\nomaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät\nkaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli\naivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä\nharvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen\nilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään\njuhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota\nosakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on\nviehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli\nsiis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti\nlevittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko\nmaan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin\nvanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus\nnäkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole\naavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.\n\nTanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita\nverrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden.\nKonvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen\nsaksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä\nehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin\nkaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin\npainettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista,\nettä se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä\ntiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin\nsuurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja\nkuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan\nomiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?\n\nToinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä\ntanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien\nkanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten\nsulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi\nheitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa,\nkeveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli\nsuloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui\nnuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar,\njoka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen\nerosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan\narvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.\n\nTuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti,\njonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman\nedustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston\nmiekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.\n\nKreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi\nloppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan\ntuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen\ntuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä\nensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien\nkummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin.\nHän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin\njuoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi\ntodellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä.\nHän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana\ntuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.\n\nKreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin\nvalitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar\nhurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä\nkuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:\n\n-- Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?\n\n-- Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko\nmaailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. -- Johonkin\non perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla\nabotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin\nRanskasta? Lähdin etsimään onneani.\n\n-- Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?\n\n-- Ei muuta ... kuin teidän läheisyytenne!\n\nEeva hymyili halveksivasti. -- Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta\nvoi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.\n\n-- Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.\n\n-- Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä\nvoita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin\nvalloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko\nse mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin\nlaivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään\nranskalaiselta.\n\nKreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen\nsilmistään loisti neroa ja tulta.\n\n-- Mademoiselle -- sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä --\nvaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin\nen ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne.\nSoturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.\n\n-- Kuollako? Ja minkä tähden?\n\n-- Kunnian ja muiston tähden?\n\n-- Kreivi -- jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan --\nen minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä\npelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin\nkuolemiseen.\n\n-- Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden\nkunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi\nrohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.\n\n-- Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja\nylevästi ... elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja\nsankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on\nkaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä\nkauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen\ntoiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun\nelämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita,\nyksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen\ntodistettava koko olemassaolollaan.\n\nTaaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan.\nMistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut\nmaailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain\npikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen\njoutilaan hetken?\n\n-- Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa\nKronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa\nhansikastaan vasempaan käteensä -- mitä vaaditte minulta?\n\n-- Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana\nsanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole\nranskalainen.\n\n-- Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?\n\n-- Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän Ludvig\nXV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisin\nSavoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.\n\n-- Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta\nsilloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti\nLagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja\nkohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli\nperäytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen\npoloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen\nväärin.\n\n-- Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole\nenää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette\nvoitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella.\nMinulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut\nsodassa haavoittumattomaksi.\n\n-- Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva\nMerthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja\n\"vapaaehtoisella joukollanne\" [5] helposti koko Venäjän armeijan\npakoon.\n\n-- Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä\nammun kuulan otsaani.\n\n-- Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se\nonkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.\n\nEversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää\nhäntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei\nsievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt\nhuomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen\nkeskustelu ranskalaisen kanssa.\n\n-- Minun nuorena ollessani -- kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka\nmies _ei_ ollut päässyt pormestariksi -- ei kukaan äiti olisi sallinut\ntyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän\najan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja\nsiveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?\n\n-- Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa\nTukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter,\njoka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.\n\n-- Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa,\nja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori\nSaara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty\npoloneesiin.\n\n-- Äiti! -- kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle -- Eevasta\npuhutaan pahaa.\n\n-- Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien\nkaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi.\nMene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos\nnähtäisiin minun häntä varoittavan.\n\nAnna meni Eevan luo ja sanoi:\n\n-- Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.\n\nEeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli\nsinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat\ntanssista.\n\n-- Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.\n\n-- Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä\nsallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi\nkohtaan.\n\n-- Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.\n\n-- Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?\n\n-- Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä\npidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä ... mutta anna minun nyt\ntanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.\n\nAnna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä\nmistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä\nhänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista\nuhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset\nseurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka\npaljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana _tapana_\nsellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi\nrankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri\naikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on\nluvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita\nStjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret\ntytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat\nvain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa\nseurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei\nmitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä\ntanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen\nsai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön\nei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän\nkärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö,\njoka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on\npitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi\nikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin\nliian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren\nihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä\nmaaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen\nhuomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.\n\nTarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun\nvaltiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi\nranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen\ntarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.\n\nNiiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten\npainettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki\narvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen\nsäkeistö:\n\n    Un coeur blessé d'une légère atteinte\n    pourroit vous exprimer ses desirs et sa crainte\n    et peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers.\n    Eve, -- je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]\n\nNimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin\nsadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea\nsamanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti,\nettä säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.\n\nToiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:\n\n    När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider,\n    Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]\n\nKehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi,\nettä joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei\nluullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän\nojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän\nei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta\nkatselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se\noli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän\npaperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut\ntottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle\nsivutuloja.\n\n-- Hän ei näy kainostelevan _billet-doux'ejansa_, tuo tyttö! virkkoi\nivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.\n\n-- Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli\njo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.\n\n-- Tuota ... mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen\ntyttö?... Perkelin vai Pertta... Hän nauttii rakkaudentunnustuksia\nniinkuin muut syövät ostereita.\n\nTuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo\nsävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin,\ntempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti\nLagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi,\nmissä tuo kohtaus tapahtui.\n\n-- Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni\ntämän kelpo herran kurittaminen.\n\n-- Hyvitystä! huudahti luutnantti.\n\n-- Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan\nkoulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.\n\nRiita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti\nasian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä\nkurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin -- upseerien mielestä\nlievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti -- erotettavaksi\nvuoden ajaksi yliopistosta.\n\nTanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta\nsyötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin\nhuiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen,\njoka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä\noivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa\noltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman\npuutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi.\nKustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas\nkunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi\nhankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin\ntanssiaisiin...\n\nSilloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.\n\nKaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherra\nYxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:\n\n-- Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme\npalkinnoksi sanomista, joita hän tuo!\n\nKaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja,\nsotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan\nnääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle\nkirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän.\nMikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin,\njotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen\ntietoa pikasanoman sisällyksestä.\n\nVihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull\nvanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen\nviserryksen vaiettua metsikössä.\n\n-- Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo _ei\nmitään_ sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan\nmerkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli _jotain_. -- Ei se ole\nmitään ... vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta\njoka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.\n\nSeuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka\nneuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta\njoukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän\nhovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin\nlyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka\nolivat pitkiä kuin aidanseipäät.\n\n-- Sanokaa toki Herran tähden -- huusivat tämän tungoksen takaa\npelokkaimmat rouvat -- marssivatko venäläiset jo Turkuun?\n\n-- Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän\nurhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. --\nSodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me\nolemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt\npienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja\nkenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin\nrajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto.\nToivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme\nuljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!\n\nMuutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet\njuoda.\n\n-- Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa\nolevat Myssyt.\n\n-- Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.\n\nMaaherra oli vaiti.\n\n-- Hän on kaatunut! huudahti joku.\n\n-- Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.\n\n-- Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.\n\n-- Vain vankina! kaikui taaskin.\n\n-- Rehellinen, uljas Wrangel!\n\n-- Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan.\nMahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt\nvihollisen selkään.\n\n-- Missä on pikaviestin tuoja?\n\nHänet oli jo lähetetty pois.\n\n-- Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?\n\n-- Kaikki on hukassa.\n\n-- Voi niitä kirottuja Hattuja!\n\n-- Hirteen maankavaltajat!\n\n-- Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!\n\n-- Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.\n\n-- Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?\n\n-- Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne\ntaistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen\npenikulman päässä sotatantereelta.\n\n-- Täällä ei komenna kukaan.\n\n-- Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!\n\n-- Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!\n\nMaaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi,\nja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet\nsanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän\nesimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja\nhetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli\nedestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.\n\nMutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa\nhuolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja\nkasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut\nvaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta,\nmuodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi.\nVenäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan;\nBuddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko\nSuomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä\nkavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton\nsota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!\n\nSuuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä\ntoiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli,\nettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri\nmielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan\npelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo\nennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin\nsienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti\nsokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä\nhaaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen\nkuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat\nja suuret voimat hävittävät itsensä.\n\n\n\n\n7. SOTA.\n\n\nKun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua\nyksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin\nvoimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin\njäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan\nja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä\nsallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä\nsen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on\nliian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille\nonnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä\nhinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme\nkanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen\nvaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta\nsiitä, mitä Ruotsi on menettänyt!\n\nNämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat\nnimekseen _Myssyt_, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He\npitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan\ntyön, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista -- erämaat\nmuuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi,\nköyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja\ntoivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat\nperustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan\nhorjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana,\njoka heidät oli koroittanut valtaan.\n\nRuotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut\nheitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha\nsankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta;\noli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi\nmenneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot\nhoukuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi\npaljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa,\nTanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota\nomituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta\nnimitettiin _Hatuiksi_, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana.\nHeidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen\nosana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He\nkäänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa\nsodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä\nvastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei\nvoinut olla kahta herraa.\n\nTuo politiikka oli Ruotsissa _perinnöllinen_: kaikki Vaasasuvun\nkuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat\nolleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös\n_kansallinen_: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään\nnälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten\nsaatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja\nseikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se\nymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan\nvoinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle\nMyssylleen Kaarle XIV:lle.\n\nSuomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että\nSuomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani\ntoimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen\nperustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan\nkansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet\nkannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita\nsyitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että\nSuomi oli \"verisenä kilpenä\" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka\noli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin\nhattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi\nkummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi\nkunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n\nviime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid\nHornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi\nyksityiset aatelistalot ja virastot.\n\nHatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on\nedessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat,\nsotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen\nja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli\nuudistettu elinvoima. \"Valtakunnan säädyt\", sanoi Tessin, \"ovat aina\nvalmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona\nistumista\". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä\najoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli\nvalmis.\n\nSe rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita\nsanotaan _edullisiksi olosuhteiksi_: Ranskan avustukseen, sotaan, jota\nVenäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen\nkoroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja\nsiihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että\nElisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia\nsaatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään\ntuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!\n\nValtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä\nkäyttivät kaikenlaisia syöttejä -- edullisia olosuhteita, raha-apuja,\nSinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta -- vetosivat jaloihin ja\nhalpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin --\nuskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita -- se\nkaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja\nsattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä\nkertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle\nvaliokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: \"_Ainoa\ntodenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen\nperikato tai menettäminen_.\"\n\nPoikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.\n\nTiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja\nvaltakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti\npois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin\nkorulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin\nuseinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä\ntapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain\njuhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen\ntakaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä\nenemmänkin. \"Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme\nvenäläiset merestä mereen.\"\n\nRuotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen.\nMutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen\nsuostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin,\njoita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen\njoukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta\nmarssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli\nBuddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla\n3.000 miestä.\n\nVenäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä\nelokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22\npäivänä Lappeenrannassa.\n\nWrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti\nlinnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900\nmiehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten\nsotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä\n2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta\npuolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään\nSaimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se\noli \"todenteon\" alku, mutta ei tuulentupien loppu.\n\nBuddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja\nhän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä\ntappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei\nhänellä ollut siipiä.\n\nSamana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua\nsodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt\npurjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia\njoukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua\nväkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään\nmuuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen\npaistettua varpusta.\n\nJa varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar\nUlrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi\nkeisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja,\njoka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän\ntuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea\nuuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan\nsynnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.\n\nToimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus\nja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa,\nniinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli\nsotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne\nmitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä\nliittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin\nystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran\nodotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja\nkuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin\nonneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että\nhänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään\nmasentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva\npäällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin\npuolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella,\nkukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat\nnäistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan\nriehuessa.\n\nKun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan\nsanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742\nsaksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän,\non väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi\ntahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman\nhallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella\nsuomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät\nvihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen\nvastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.\n\nOn myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle.\nKukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio,\nniinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä\nsattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti\nilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.\n\nKunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja\nsotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta\nHaminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.\n\nSenjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen\ntoisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen\npitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti -- peräytyminen\nmiesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja\nkummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta\npaikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten\npäällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston\nenemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin\nkaunistelemattomaan selitykseen: \"Jos antautuisimme taisteluun\nvihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me\nolisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on\nehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja\nsotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden.\"\n\nSuomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti\nheidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä\nRuotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä\n\"säilyttäytymistä\". Olihan se antanut käskyn, että maata on\nmiehuullisesti puolustettava.\n\nElokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä\nsaarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien.\nElokuun 17:ntenä Lacy teki \"kunniakkaan antautumistarjouksen\". 19:ntenä\nerotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock\nkutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742\ntäytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen\nantautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen\n16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä\nlaivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin\nruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja\nampumavarat oli jätettävä voittajalle.\n\nSuomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi\nsodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä\ntoukokuuta 1808.\n\nAntautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta\nkotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli \"säilytettävä\", sai\nkestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten\nluotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion\nkautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.\n\nSuomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka\nlinnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina,\nkeskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet\nrakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle\nlähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti\nkoko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän\nasti oikein punninnut. \"Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen\nhuonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen.\"\n\n\n\n\n8. VENÄLÄISET TULEVAT!\n\n\nVuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen\nviettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma\nlevitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi\nolikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen\nvaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin\ntuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen\ntoinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka\nvalloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin\nolivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun.\nPikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta\nuusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen\nsanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka\nkoettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai\nonnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja\nkiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja\ntorjui kaikki kysymykset lyhyesti: \"Mitä minä tiedän? Kysykää\nkenraaleilta!\"\n\nSodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista\nkirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät\nilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito\nmahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli\njoukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys\nvoitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: \"Vielä ei ole taisteltu,\nmutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen\nLewenhauptin ja Buddenbrockin!\"\n\nVuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että\npiirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli\nyksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä\noltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset.\nEi koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa\njuhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän\nasti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin\nvielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja -- Pietarin takaisin\nvalloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä\nsuloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.\n\nTuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta\nhyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta.\nKuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin\npuhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut,\nkävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat:\nsaammepahan nähdä!\n\nHuhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät,\nsanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä\narmeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle\nXII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla,\nmitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin\nkauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe\nkavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää\nsalaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!\n\nAlkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena\naikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota\nherroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että\nmaakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on\ntunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön,\nkunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka\nluovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista\nirtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta\npakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon\nsen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet\nrauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus\nTurussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä\nmistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät\nyhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!\n\nVihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti\ntaistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista.\nVenäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se\nräjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma,\nettä Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin\nkykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja\nkoko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja\nkaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot\nmenettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun\nyliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit\nlähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat;\n\"pelastakoon itsensä, ken taitaa\" oli yleinen tunnussana. Olipa\nkuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran\nhetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti\nsuojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä\nmaansa kanssa.\n\nKäsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee\nmeidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen\nloppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua,\ntuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi.\nVenäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että\ntsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän\nriveissään aikaan sivistymisen alun.\n\nVielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta\nasemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten\npäällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään\nsilmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!\n\nSunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä\n1742 vanhaa lukua -- mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna\n1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan -- nähtiin\nnuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse\nlinnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn\naavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata,\nettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna\nnäyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista\nliikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka\ntoisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä\nuhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä,\nkun joku kiireessä sulki tien toiselta.\n\nPäästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli\nsurumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan\nloistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä\ntavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja\nahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat\nsuuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja\nnäyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä\nsullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa\nvalmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain\npuoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen\nrakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin\nepävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet\nvihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin\nerohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella\nliikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä\nkapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua,\nmistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin\nmitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen\nsureekin isänmaataan.\n\nNuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.\n\n-- Ah -- sanoi hän itsekseen hellällä äänellä -- enpä olisi koskaan\nluullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi\neroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen\nrannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta,\nitsestäni, kaikesta!\n\nEeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello\nlöi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua\npuolipäiväsaarnaan.\n\nHän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta\nhökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi\nsortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin\noli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen\nyhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.\n\nVanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle,\ntoisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt\nhajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.\n\n-- Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin\nodottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän\nkerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. --\nEnkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne,\nvaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole\nantanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa,\novathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule?\nEikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta\nhävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin\nottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne,\nniin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte\nvihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!... Mitä?\nEikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja\nomiatuntoja ... ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet\nkirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö\nvieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?\n\nRaivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi\nsoraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen\nkuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin\npuhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.\n\n-- Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä.\nVihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa\nkopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin,\njopa he tulevat ... tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä\nkirkkaasti kuin äitimuorini rovio...\n\nJa hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen\nkäsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille\nkäsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut\nhäntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.\n\nRummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin\nvarmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut\npalvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella\npäänaluisella kurjassa vuoteessaan.\n\n-- Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.\n\n-- Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. --\nKyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.\n\n-- Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?\n\n-- Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten\nhän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.\n\n-- Mitä? Onko Reetta kuollut?\n\n-- Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko\nlevollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä\nrauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.\n\n-- Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja\nnyt te olette yksinänne, vanha Mikku!\n\n-- Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella\npalikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa\nNorjaan -- jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin\npyhimykselle -- ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden\nkanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi\nlähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin\nkai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan,\nEeva neiti.\n\n-- Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin\nja nyt ovat matkalla Turkuun?\n\n-- Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne\nsitten muuta tulisikaan kuin ryssä.\n\n-- Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka\nhuolehtii teistä vanhoilla päivillänne?\n\n-- Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni\nkuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan\nliikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.\n\n-- He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!\n\n-- Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla.\nMaaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me\nmaksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! -- Ja ukko teki\nkunniaa.\n\n-- Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen\najatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua\nlaahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut,\nunohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin\ntoivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. --\nTarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?\n\n-- Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta\nmaahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.\n\n-- Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me\nlähdemme Tukholmaan iltapäivällä.\n\n-- Lähteekö pormestarikin?\n\n-- Ei, isä aikoo jäädä tänne.\n\n-- Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan\nole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.\n\nEeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei\nveneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.\n\n-- Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen\nauringonlaskua.\n\n-- Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?\n\n-- Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän\nkarkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen.\nLähdettekö todellakin?\n\n-- Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.\n\n-- Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu\noman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?\n\n-- Kyllä muistan.\n\n-- Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se\non sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä\nei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä\npäivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä,\nmitä ilta tuo tullessaan.\n\nLähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen\nmahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde!\nlähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet\nkirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka\nliittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi\nlyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä,\nmissä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut\nylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.\n\nSeurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset\nolivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta\nsama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin\nsaattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus\noli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen\nKaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa\nHänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli\ntulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut\nkääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä\ntaistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi?\nVeisattiin 305:s virsi: \"Kun hätä kova käsiss' on\" -- ja tällä kertaa\neivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät\nainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli\nkuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui\nNainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet\nlaumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät\nvaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan\nkirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa.\nAluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei\nollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa.\nSitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota\nhän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti\nkappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. \"Herra,\nväkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen\nlaskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat\nja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa\nvalaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä... Jumala, me\nolemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän\naikanansa ja muinoin tehnyt olet... Vihollisemme eivät ole miekallaan\nmaata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan\nsinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä\nsinä mielistyit heihin... En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua\nauta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi\niankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän\nhäpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta\nvihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät\npilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja\nkasvojemme häpeä peittää meidät... Herää Herra, miksis nukut? Sielumme\non painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes\ntähden!\"\n\nSitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa\nhengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin\nvirkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta\nsitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta,\nja lopuksi 311:nteen virteen: \"Suo meille rauha, Herra, nyt ja\nelinaikanamme\" -- silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta;\neivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen\nsointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin\nnyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan\nonnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan\nlähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan\nmaailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.\n\nPuolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos\ntuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana\nodotellen ja huomasi Eevan.\n\n-- Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain\nolleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina;\nisäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.\n\n-- Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.\n\n-- Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka\nen itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole\nsuuren arvoinen, mutta sinä ... sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan\naikaa!\n\n-- Iisakki -- sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin\nsilmiinsä -- meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä,\nmiten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras,\nuskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit\nsinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi.\nKun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun\ntähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi\nyliopistosta... Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä\nsano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset\nole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?\n\nNuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:\n\n-- Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet\nminua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?\n\n-- Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino\nkuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin?\nEikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna\nyliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla\nkuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana.\nMiksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on\nsellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa\nkunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa\nnyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää\ntoiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia\nteitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä\nkäännytkin, tieteissä tai ... niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule\nsuureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle ... Iisakki! Sitten ... niin,\nsitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö\nminua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset,\njoita et vielä ole oppinut?\n\n-- Eeva ... anna minun kuolla puolestasi!\n\n-- Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä\nkorkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei\nsanaakaan siitä, mitä puhelimme!\n\nVanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja\nseisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka\nmiehen kaupunkia puolustamaan.\n\n-- No, Mikku -- huusi hänelle ohi rientävä Eeva -- miksi seisot siinä?\nRummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!\n\n-- Poissa! vastasi rummuttaja.\n\n-- No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!\n\n-- Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin\nolivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n\najoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.\n\nPormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia.\nRehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli\nkohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli\nnyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin\ntytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen\nisänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli\nkärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen\nmies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä\nlankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi\nvaltiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei\nhänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää.\nUusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan\nodottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista\nvalittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä\nei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki\nkaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari\nMerthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja\njäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen\nvaltiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä\nrouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään\nomaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.\n\nNyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin\nsullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon\nparasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin\nrattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää\nyht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina\nmuulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt\nottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa\npitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä\nperheensä lähdöstä.\n\nKaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden;\nviskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka\neivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä\nja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.\n\n-- Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa,\njoka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin\nantautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin\nalle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.\n\n-- Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperin\nViipurissa.\n\n-- Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan.\nHän jää tänne.\n\n-- Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan\npelättävänä?\n\n-- Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta.\nJos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on\npäämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.\n\nEikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa\ntuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat\nrukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä\nviimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän\nsuojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka\nodotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli\nmieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän\nantoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi\nlähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.\n\n-- Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi\nseurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää\nisää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat\nhänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on\nmuistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!\n\n-- Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi\nkeino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä ... lähtekää tekin.\nKaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!\n\n-- En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. Lähtekää\nHerran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.\n\n-- Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen,\nvaikkapa kuolisimmekin yhdessä.\n\n-- Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään\ntietä portaille.\n\n-- Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan\npalvelija.\n\n-- Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva\naavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä\nkiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten\nhänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi\nuskalsi vastustaa hänen neuvojaan.\n\n-- Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi\non kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään\nvastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui,\nettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet\njuoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu\nveneeseen makuuvaatemytyn päälle.\n\nIsä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin\njuuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa\nääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät\nlaitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin\nkukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona\nmenettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin\nmarkkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa\nvihollista.\n\nSilloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä\nmonen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi\nkaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin\nkatuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli\nkohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. \"Venäläiset\ntulevat! Venäläiset tulevat!\" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän\nnäytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta,\nmutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei\nollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten\nvenäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei\nenää voi kuvitella mielessään, mitä se huuto _silloin_ merkitsi, tuo\nepätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.\n\nVenäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän\npäällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen\npääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää\njäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden\nrakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.\n\nJuuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin\nportista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä\nsekasortoa.\n\nEeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan\nhalki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään.\nHeillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti\nlähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta\nmielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi\nveneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin\nMerthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä\nnoita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään\nuhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat\nsoutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa\npuolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta\nkaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki\nrakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti\njoka hetki olevan uppoamaisillaan...\n\nVähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita.\nSe oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota\nperheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he\nolisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja\nsiinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa\nEevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään\ntuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet\nveneen ja soutivat jo kaukana joella.\n\nPerheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja\nvapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle\nportilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti\npormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.\n\nSinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin\nkiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla\nvannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja\narvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä\nratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.\n\nSilloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi\nriveissä ... upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa\ntiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa\nkätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto\näkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.\n\nKohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan\ninvalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään\npäästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut\nkaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen\nomista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan\nvannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun\nrehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin\nhäpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun?\nMikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja\nhän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet\nhäntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.\n\n-- Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi\npormestari Mertheniltä.\n\n-- Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen\nvelvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa\ntilaisuuksissa.\n\n-- _Ach, was, der alte Bummler_,[9] nauroi eversti; hänhän on\nkeisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa\nhänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.\n\nMikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää\nhopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan\nkatsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan\nkäski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt\nasiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin\nkasvoja.\n\nEntä uskollisuudenvala?... Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.\n\n\n\n\n9. SYYSMARKKINAT TURUSSA.\n\n\nYhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy\nvarmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä.\nHeillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa,\njota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut\nmissään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan.\nPäinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden\nkiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä,\ntodellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle\npaljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.\n\nSyyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin\nsyystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen\nhuhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia\nkaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa\ntuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy;\ntoinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä\nkenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät\nTurkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat\njäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja\nlähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle.\nSuomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori,\ntohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä\nlempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo\nvihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä\nhallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole\ntapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja\nauliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät\npalasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön\ninhimillistä kohtelua.\n\nMutta -- jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi\nmelkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli\ntahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka\nolisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta\njäivät.\n\nVirta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä\nväkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja\nveneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara\noli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat,\neikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta\nvielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat\nmielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin\nrantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle;\nsentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.\n\nViisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen\nihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi,\nlähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva\nMerthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla\nLoitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se\nnäky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin\nasti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.\n\nVeneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta\nmatkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin,\nEeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin\ntavarat, mitä siinä oli.\n\nLaiturilla seisoi Paulina -- Paulina sisar -- joka oli aina valmis\nauttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä\nveneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan\nviidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun\ntunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona;\nmutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä\nkodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja\nlapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä\nääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä\ntilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä\npelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista -- hänelle, joka oli\nlumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli\nriistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos\nhänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi,\nkaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon\nveljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli\nollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys,\nkyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!\n\nSisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta --\nensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi\nhakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään,\nettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut\nhänen tavanneen diakonia -- ei mitään muuta kuin juhlallisen\njumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa\nsaarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt,\nunohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen\nvihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan,\nsuuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen\nrakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa:\n\n-- Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran\nsanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä\nturmeluksen aikana?\n\nEeva punastui hieman, sillä hurskas sisar oli lausunut\najatuksen, joka jo kauan oli ollut kätkeytyneenä kertojan omaan\nkahdeksantoistavuotiseen sydämeen -- ajatuksen, jota hän aina oli\nkoettanut karkoittaa, aina koettanut tukahduttaa, mutta joka aina oli\npalannut.\n\n-- Niin, sanoi hän hiljaa, hän on vain _liian_ hyvä meille.\n\nNuo sanat, joiden koko sisällystä Paulina ei ymmärtänyt, riittivät\ntäydellisesti lepyttämään ja valloittamaan hänen rakastavan sydämensä.\nJos veli olisi tällä hetkellä ollut ja sanonut hänelle: \"Paulina,\nsyleile tätä tyttöä kuin rakasta sisarta, sillä hänestä on tuleva minun\nvaimoni!\" ei Paulinalla olisi ollut rohkeutta vähääkään vastustella,\nhän olisi syleillyt kilpailijaansa vilpittömän hellästi ja sitten\nonnellisena lähtenyt pois kieltäytymään ja unohtumaan.\n\nMuutamia päiviä kului ennenkuin Eeva päätti palata kaupunkiin\nvieraanvaraisesta Laimista. Hän oli saanut kotoaan tiedon, että siellä\noli kaikki hyvin eikä ollut mitään pelättävänä. Hän oli myöskin\nomaisilleen ilmoittanut olevansa hyvässä turvassa, mutta ei missä. Hän\npelkäsi salaisesti, että Vappu etsi häntä, että tämä oli vartioiva\nhäntä taikauskon koko itsepintaisuudella, kunnes sallimuksen\nmerkkipäivä, tuo turmiollinen yhdeksästoista syntymäpäivä, olisi ohi,\nja Eeva oli liian ylpeä, liian itsenäinen antautuakseen vartioitavaksi\nkuin pieni lapsi. Hän päätti viipyä vielä sen päivän rauhallisessa\nturvapaikassaan Laimissa voidakseen sitten voitonriemuisena sanoa\nvanhalle taikauskoiselle ystävälleen: näetkös, eihän prinsessa Ruusunen\nhaavoittanutkaan sormeaan vaarallisella värttinällä!\n\nAika, kuolema ja kohtalo kulkevat nopeasti. Päivä lähestyi, se oli\nkoittava yhden yön jälkeen.\n\nEevasta oli tullut kasvatuslasten hyvä ystävä ja sisar Paulinan\nuskottu, sellainen uskottu kuin ylpeä sielu voi olla hurskaalle ja\nnöyrälle, kun molemmat kulkevat jaloa päämäärää kohti. Noiden kahden\nniin erilaisen naisen välillä oli hengenheimolaisuutta, joka liitti\nheidät toisiinsa. He olivat molemmat teeskentelemättömiä ja totuutta\nrakastavia: Paulina näki Eevan olemuksen kaikkine vikoineen niin\nselvänä kuin päivän valon, eikä Paulinalla kohta enää ollut mitään,\nmitä hän olisi salannut uudelta ystävältään. Poissaoleva veli oli vielä\nenemmän lujittanut heidän liittoaan. Eeva oli oppinut pitämään arvossa\ndiakonin uhrautuvaisuutta, Paulina ymmärtämään hänen profeetallista\nneroaan. Tuo mies, jonka molemmat puolet, niin sanoaksemme, kasvoivat\nkokonaisuudeksi näiltä eri näkökannoilta katsottuina, kävi uusista\nystävyksistä yhä suuremmaksi ja yhä rakastettavammaksi. Vihdoin olivat\naina avomielisen, aina itsensäkieltävän sisaren viimeiset estelyt\npoistuneet, ja hän oli uudelle uskotulleen ilmaissut, että ainoastaan\nse, joka ymmärtää pitää miestä niin suuressa arvossa kuin Eeva osaa, on\nansainnut tuon miehen omakseen.\n\nMitä Eeva oli vastannut tuohon hellän sydämen luottamukseen? Eeva ei\nollut salannut mitään, hän avasi kokonaan levottoman, janoavan, etsivän\nsielunsa; hän tunnusti, että hän hapuili tuntematonta päämäärää kohti,\nettei hän ymmärtänyt itseään, ei uskaltanut sitoa kohtaloaan kehenkään,\npeläten tekevänsä jaloimmankin miehen onnettomaksi, ja siihen oli\nPaulina luottavaisena vastannut, että kaikki on kyllä muuttuva hyväksi.\nHänen veljeään odotettiin joka päivä kotiin; Eeva ei saisi lähteä\nLaimista olematta hänen kihlattu morsiamensa.\n\nKun Eeva heräsi tämän keskustelun jälkeisenä aamuna, tunsi hän\nnukkuessaan itkeneensä. Päivän auringonvalossa hallitsevat nuorta,\nvilkasta sielua tuhannet kysymykset ja tuhannet toiveet, ylpeys\nuhmailee, epäilys väittää vastaan. Yön hiljaisuudessa saavat salaiset\näänet sielun syvimmässä kätkössä puhua, ja kun ne puhuvat, silloin\nsattuu, että uinuvan ummistuneet silmät ovat itkeneet.\n\nHän istui vuorella meren rannalla ja katseli ajatuksissaan ulapalle.\nVene lähestyi Laimia ja laski sen laituriin. Eeva tunsi Iisakki\nAlanuksen.\n\nHän tuli tuoden terveiset kotoa Turusta. Tyttären oleskelupaikka ei\nollut voinut kauan pysyä tuntemattomana, ja Iisakki toi nyt isältä\nankaran käskyn, että Eevan piti heti palata. Eikä mikään ollut\nluonnollisempaa. Kukapa isä olisikaan saattanut sellaisena aikana\nsallia tyttärensä oleskella poissa kotoa.\n\nEeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus.\nNuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.\n\nEi siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se\nvain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas\nsoutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu\noli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.\n\nKello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki\nRuissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen\nsotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki\ntien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:\n\n-- Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.\n\n-- Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.\n\n-- Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.\n\nNuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä\nantautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi\noikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet.\nLaivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä\noli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä\ntörmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene\nsaapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.\n\nHeidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin\npäällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui\nvälttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui\nneuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä\nvangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen\nja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit\nolivat ... niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van\nder Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava,\nsiispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön\npäämaja parhaillaan oli.\n\nSodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa\nkirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä\nkäskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan\nAhvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt\npelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta\nsalaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta,\njoksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.\n\nVankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä,\nvihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen --\nmiltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut\nkerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä\nsodassa harjoittaneet!\n\nEi, se on mahdotonta. Eeva kieltäytyi lähtemästä; ennen hän oli valmis\nkuolemaan.\n\n-- _Liebes Kind_, rakas lapsi! -- sanoi hyvänluontoinen hollantilainen\nolkapäitään kohauttaen -- tahdotteko mieluummin viettää yön minun\nlaivallani?\n\n-- Tuossa on tupa rannalla. Antakaa minun olla yötä siinä; asettakaa\nvartijat tuvan ympäri, ja päivän koittaessa olen minä valmis lähtemään\nPaimioon.\n\nVan der Brooken mietti silmänräpäyksen ja hyväksyi ehdotuksen.\nNaisvanki oli vietävä maihin vartioituna ja saatettava asumattomaan\ntupaan -- hänen vanhempiensa kesätupaan -- mutta Iisakki Alanuksen\nsoutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.\n\n-- Kapteeni -- sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat\njärjestettiin -- lainatkaa minulle pari pistooleistanne!\n\n-- _Was der Henker_, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin\nkummastuneena. Pistoolejako?\n\n-- Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut\nmaihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän\nantaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.\n\n-- Taikka paeta.\n\n-- Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.\n\nMoinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja\nisällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.\n\nEnnenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa,\njonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi\nmiestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät\nranta-aittaan.\n\nTupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa,\ntulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea\nautiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista\nkesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana\nLoitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän\ntulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan\nepävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka\ntietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän\najatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin\nomituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä\nolikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään\nkaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei\nvielä kukaan tiedä. _Jotakin_ oli muuttuva, mutta _mitä_? Jos Eeva\nMerthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena\nviisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä\nkirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut\nvapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan\nnaisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin\nhuomiotaan kiinnittänyt, -- sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat\ntoisinaan olla eniten taikauskoisia -- niin olisi hän niitä vastustanut\nja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta\nvoimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli\nsyntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa\nparhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi\nsitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei\n_uskonut uskovansa_ ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi\nkuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli\nmieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. -- Jospa nyt\nVappu -- ajatteli hän itsekseen -- tietäisi, että minä huomisaamuna\nherään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään\nyöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja\nkantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai\nonnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä\ntiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman\nääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua\nsieltäkin?\n\nPuut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet\ntummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit\neteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei\nollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut.\nPaastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa\nelämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa\npäätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.\n\n\n\n\n10. RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ.\n\n\nLähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria\nratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi\nheistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan\nvoimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin\nsäilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja\nsynkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi,\njaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla\nylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja\njoutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä\nrakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen\nmukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska\nja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun\nlohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies\nsuuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja\nomanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen\nmaan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina\ntorjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko\nKeith.\n\nSyyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen\nseudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien\nyli.\n\n-- Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin\nnuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. -- En tiedä,\nmistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin\nelävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin\nminulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo\nruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten\nolisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.\n\nSamana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen\nkukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.\n\n-- Lacy! -- sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika --\nminusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan.\nRatsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen\nkaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.\n\nKäsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.\n\n--Teidän ylhäisyytenne -- sanoi Lacy palattuaan -- heillä on mukanaan\nkolme rannikolta Turun luota otettua vankia.\n\nKeith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja\nmeriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla\nolevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.\n\n-- Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen\ntervehdykseen.\n\nAliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin\nhänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.\n\n-- Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van\nder Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn\nveneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan\nmeidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa\nheitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole\npoliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti\nminulle akan, joka myyskenteli sukkia.\n\n-- Tällä kertaa -- sanoi adjutantti hymyillen -- lähettää hän myöskin\noivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien\nkaupitsemisesta.\n\nKenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui\nsomasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen\nveren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen\nkahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.\n\nKeith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin\nkasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa\nvalta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan\naatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi\nhylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt\nvälinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti\nhäneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään\nkaunis vihollinen valloittanut -- ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen;\nvalkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen\nelinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi\nkädellään ja ratsasti ohitse.\n\nNuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.\n\n-- Kaunis neiti -- sanoi hän -- te olette väsyksissä rasituksesta;\nsuvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota\nmeidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen\nvieras tulee leiriimme?\n\n-- Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.\n\n-- Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä\nhyvinkin pelkoa herättävä?\n\n-- Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.\n\nVangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän\nsyyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden\nruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi\nvangit. \"Pormestarin tytärhän se on!\"\n\nKenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin\nliiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien\naikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä\nkansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin\nerikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan\npääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja\nsopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse\npäämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen\nerehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.\n\nJo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse\nsaapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt\nvangit odottelivat hänen uusia käskyjään.\n\n-- Mademoiselle -- sanoi hän Eeva Merthenille -- eräs sodan\nonnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei\naina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran\nkapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään,\nvaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi\nkelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja\nomaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille,\nettä jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena\nkuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita\nkaupunkia.\n\n-- Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva\nteeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön\nlaivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli\ntottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.\n\n-- Pistoolinsako?\n\n-- Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita\noli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla\nvarustettuna.\n\n-- Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.\n\nKenraali hymyili.\n\n-- Mademoiselle -- jatkoi hän -- jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa\nolisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt\ntarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää\nhuolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja\nte, nuori mies -- sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen\n-- ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi\nollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä\nhyvitystä?\n\n-- En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään\nhaihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset\npyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä!\nNiin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä -- ajaa koko\nvenäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen -- mutta\nsiitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.\n\nMerthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti\nruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme\nhopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän\nolisi vaikka uudelleen tehnyt.\n\nKenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy\nilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta\nneidin paluumatkasta kaupunkiin.\n\nKuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä\nhuomasi kenraalin komeat vaunut -- nuo vaunut, joita Keith aina\nkuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä\nhän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.\n\nEeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta ...\nkurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo\nuhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.\n\n-- Mademoiselle -- sanoi Lacy vakavasti -- hänen ylhäisyytensä\nkenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen\nkohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on\nystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.\n\nVavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä\noli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän\nolisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien\nalle.\n\nJa vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen\narmeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta;\najajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea\nlakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä\nratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston\nhusaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen,\nja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He\nolivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat\nratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä\nmelkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä,\nvartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille\nja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa\npuolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja\nsellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen\narmeijan etunenässä Turkuun?\n\nLähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö\npyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat\npapit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat\nkaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut\nhusaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta\navovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa,\nvaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se\nolisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit\nväistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan\nvierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä\nolisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa\nistujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli\nTurun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine,\nmusta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen\nsininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin\npuhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen\nlausutut mietteet.\n\n-- Ei tuo ole venakko!... Hän on samannäköinen kuin meidän... Hän on\nsamannäköinen... Mutta sehän ei ole mahdollista...\n\nEeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen --\nHeldtin äänen -- kuiskaavan vieressäistujalle:\n\n-- Veli Merthen ... Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!\n\nVaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei\nkuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto -- mikä riemusaatto! --\nkulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui,\nniinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset\npäälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet\nkaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä.\nYlipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista,\nehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat\nympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan.\nVaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan\nlähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja\nja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja\nkarjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän\ntynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa,\nSomeron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita\nhaluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista\nrihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin\ntupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta,\nellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista -- ellei vähän\nväliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten\nsotajoukkoa odotettiin tulevaksi.\n\nKun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään,\ntaajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi,\nja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin\nitse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi\nuskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta\noli tuleva se \"itsenäinen maa\", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä\n18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että\nvihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että\nKeith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään,\nvaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja:\n\"Herttuatar! Hän se on ... Suomen herttuatar!\"\n\nMutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin\nliiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea\nkaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta --\nuteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua\npanettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui\nhirvittäväksi ... häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus\nyleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen\nsijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan\nsovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä\nvihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan,\nmitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien,\nolisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen\nkaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä\nsyöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille -- sama huuto, joka oli\nmuutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka\nnyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: -- \"Venäläiset\ntulevat!\"\n\nKeithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan\nvaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva\nheräsi isänsä ja sisartensa sylissä... _He_ uskoivat häntä. Suuri oli\nheidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet\ntakaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut\nonnettomasta paosta?\n\nVappu luuli sen ymmärtävänsä.\n\n-- Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen\nasunto. Siellä hän olisi ollut turvassa...\n\nEeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista\nsyntymäpäivänsä jälkeen.\n\n-- Lapsi raukka -- huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa\nvieressä -- niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään\nvärttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!\n\n\n\n\n11. JAAKKO KEITH.\n\n\nKenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli\ntavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan\nääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa\nsitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella\npuolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he\ntäällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista.\nAstrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli\nvoitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot\npysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith\npiti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja\nse suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä\nhän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat\nvalloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti\nliittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen\ntahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan,\nniin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin\npelätyksi.\n\nSotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista,\nkaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla\nmoni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa\nniin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin\nusein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona\nomassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin\nvoitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan\nKeithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän\ntarvitsi -- todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.\n\nSe ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti\nilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän\nsai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia\npyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.\n\n-- No niin, hyvät herrat -- sanoi hän lähetystölle -- millä nyt aiotte\nkestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?\n\nKrenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen\nkalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain\naran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti\nkulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he\npaistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden\npienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään\nihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan\ntuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle\nSierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin\nettä se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että\nvalkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas\nhevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä,\njuoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan,\nminkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman\nriitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.\n\nTässä Ruotsia vastaan käydyssä sodassa oli tähän asti marsalkka De Lacy\nollut päänä ja hänen maanmiehensä Keith kätenä. Lacy palasi Pietariin,\nKeith sai haltuunsa maan siviilihallituksen sekä venäläisen sotaväen\nylipäällikkyyden, kunnes Balthasar von Campenhausen tuli maan\nkenraalikuvernööriksi.\n\nKeith asui Grubbin talossa vastapäätä Mertheniä. Sodassa hän eli\nyksinkertaisesti kuin sotamies, mutta nyt, ollen aatelinen ja\nvalloitetun maan vallitsija, hän esiintyi niin loisteliaasti ja\nkomeasti, ettei sen vertaista oltu nähty Juhana herttuan aikojen\njälkeen. Upseerit ja siviilivirkamiehet jotka lakkaamatta tunkeilivat\nhänen asunnossaan käskyjä odottamassa, saatettiin preobrazenskin\nkaartista valittujen kaksinkertaisten vartijarivien välitse sisään, ja\nheidät kävi kunkin vuoronsa jälkeen ilmoittamassa kenraalille neekeri\nDaydie, jonka Keithin vanhempi veli, Skotlannin lordimarsalkka oli\nlahjoittanut hänelle muistoksi. Kun veljekset jotka rakastivat toisiaan\nharvinaisen hellästi koko ikänsä erosivat Lontoossa 1740, antoi\nlordimarsalkka Daydien veljelleen, kun taas tämä vastalahjaksi\nlahjoitti hänelle nuoren tatarilaisen kalmukin ja kauniin turkkilaisen\nlapsen Emetullan, jonka Keith oli pelastanut Otshakovin raunioista.\n\nKuka sitten oli tuo Jaakko Keith, jonka sallimus oli heittänyt meidän\nkaukaisille rannoillemme samalla ruoskaksi ja huolenpitäjäksi --\ntuo mies, joka ensin antoi meille verisen iskun vasten silmiä\nLappeenrannassa, sitten otti maamme odottamattomana lahjana\nsotajoukolta, jonka olisi tullut sitä puolustaa, ja vihdoin hallitsi\nmaata niin, että jälkeentulevat suvut hänen muistoaan kunnioittivat ja\nhänen nimeään siunasivat?\n\nHän oli noita ritarillisia skotlantilaisia seikkailijoita, joiden nimi\non tunnettu Suomessa ja koko pohjolassa aina Eerik XIV:n, Kaarle IX:n\nja Kustaa II:n Aadolfin ajoista -- mies, josta sotainen kunnia oli\nkaikki kaikessa ja joka näytti saaneen isänmaan vain vaihtaakseen sen\nmihin muuhun maailmanrantaan hyvänsä, kun vain urotyöt ja kunnia häntä\nsinne kutsuvat. Ei se ammatti ollut yksistään skotlantilaisille\nominainen; Eurooppa oli nähnyt monen muunkin vaeltavan ritarin\npalvelevan palkasta vieraita ruhtinaita. Mutta kun espanjalaiset\npalkkasoturit himoitsivat kultaa, italialaiset vaihtoivat lippua\nniinkuin hevosia vaihdetaan, ranskalaiset pitivät sotaa leikkinä ja\nsaksalaiset vain asioimisena, eivät skotlantilaiset olleet merkittäviä\nkaikkina aikoina ainoastaan urhoollisuutensa vuoksi, missä suhteessa\nvain harvat olivat heidän vertaisiaan, vaan myöskin uskollisuutensa\ntähden, missä he voittivat kaikki. Skotlantilaisen isänmaana oli hänen\nsotalippunsa; hän saattoi vaihtaa sen toiseen, milloin tehty välipuhe\nloppui, mutta niin kauan kuin hän oli sen sitoma, pysyi hän sille\nuskollisena kuolemankin uhatessa. Lähinnä urhoollisuutta -- ja ehkäpä\nvielä enemmänkin -- oli juuri tuo usein koeteltu uskollisuus\nskotlantilaisten kunnianimenä Euroopan armeijoissa, se tuotti heille\nruhtinaitten suosion, suojeli heitä maan omien asukkaiden kateudelta ja\nvielä nykyjäänkin hankki kunnioitusta heidän tänne jääneille\njälkeläisilleen. Heihin saattoi luottaa. Heidän nähtiin voittavan,\neivätkä he kuitenkaan ylvästelleet, kärsivän tappioita, eivätkä he\nkuitenkaan joutuneet epätoivoon, kohoavan ylhäisiin virkoihin, eivätkä\nhe kuitenkaan käyneet kopeiksi. Aivan toisin kuin kaikki muut, jotka\ntavoittelevat onnea, olivat nuo skotlantilaiset niin vähän sen orjina,\nettä he päinvastoin näyttivät sitä hyljeksivän. Isänmaansa tavoista oli\nheillä perintönä ylpeys samoin kuin rohkeuskin, mutta muuten, kun\nlukee Skotlannin historiaa, joka on niin täynnä petosta ja\nlupaustenrikkomista, tekee melkein mieli pitää noita ulkomailla\ntaistelevia skotlantilaisia parempina ja luotettavampina kuin heidän\nkotonaolevia maanmiehiään.\n\nOli siis luonnollista, että Jaakko Keith oli yhtä ylpeä kuin\nurhoollinen ja uskollinenkin. Ajan ja maan tapojen mukaan hänellä\nolikin siihen syytä, sillä hän polveutui maansa korkeasukuisimmasta\naatelista; Skotlannin marsalkan arvo oli perinnöllinen hänen suvussaan.\nMutta hän oli nuorempi poika, syntynyt Inverugien linnassa 11. päivänä\nkesäkuuta 1696; siis hän oli jo ensi hetkestään asti määrätty tutkimaan\nlakitiedettä. Niistä opinnoista tempasivat hänet yhdeksäntoista vuoden\niässä sotilaan uralle valtaistuinriidat, joita syntyi kuningatar Annan\nkuoltua. Keithit olivat maasta karkoitettujen Stuartien puoltajia ja\npysyivät kaikissa onnettomuuksissa ja tappioissa heille uskollisina,\nvielä sittenkin, kun ei enää ollut mitään toivoa heidän voitolle\npääsemisestään. Keithin veljekset tarttuivat aseisiin Stuartien\nhyväksi 1715, joutuivat saman kohtalon omiksi kuin silloinen\nvallantavoittelijakin, lähtivät maanpakoon ja kadottivat tiluksensa.\nJaakko Keith etsi sotataidon koulua: oli vuosi 1717, Kaarle XII, joka\najatteli kaikkea muuta paitsi omaa valtakuntaansa, aikoi silloin\npurjehtia Skotlantiin koroittamaan Stuarteja valtaistuimelle. Keithistä\ntuli eversti Ruotsin ratsuväkeen, mutta sankarikuninkaan kuolema teki\ntyhjäksi koko suunnitelman. Sitten Keith tutki vuoden sotatieteitä\nPariisissa, meni sen jälkeen Espanjan ja vihdoin 1728 Venäjän\npalvelukseen, ja siinä toimessaan hän pahasti haavoittui Otshakovin\nluona 1737.\n\nSotaretkillä turkkilaisia ja puolalaisia vastaan Jaakko Keith saavutti\nsuuren sotilasmaineensa ja kauneimman kunniaseppeleensä onnettomien\nhävitettyjen maiden suojelijana. Vihollisen maan tuhoaminen \"mustalle\nmullalle\" oli siihen asti ollut venäläisten ja monien muidenkin tapana;\nLudvig XIV:n sotajoukot olivat koettaneet sitä taitoa Saksassa, Kaarle\nX Kustaa ja Kaarle XII olivat menetelleet samoin Puolassa, Pietari I\nVirossa ja Suomessa. Keith opetti venäläisille uusia tapoja, toimi\nvastoin jyrkkiä käskyjä, joiden mukaan kaikki oli hävitettävä tai\nsurmattava, joutui sentähden vihatuksi ja vedettiin edesvastuuseen,\nmutta ei peräytynyt, vaan loi vähitellen inhimillisen sodankäyntitavan.\nPaitsi sotaa annettiin hänen toimekseen järjestyksen ja oikeuden\ntoimeenpano kaukaisissa, laiminlyödyissä maakunnissa Aasian rajalla;\nhän oppi hallitsemisen vaikean taidon; hänestä tuli yhtä kuuluisa\njärjestelijä kuin sotapäällikkö ja ihmisystävä.\n\nTuo kokemus, tuo maine ja nuo periaatteet oli Keithillä hänen\ntullessaan Suomeen. Mitä hän täällä näki, ei suinkaan herättänyt\nmiehessä ja sankarissa yleviä ajatuksia Suomen kansakunnasta. Entinen\naika oli mennyt, uusi oli vasta koittamassa. Niin kauas kuin historian\nkatse taaksepäin saattaa tunkeutua, tunnetaan tuskin mitään aikaa,\njolloin Suomi olisi ollut niin köyhä kuin nyt, eikä ainoastaan etevistä\nsotilaista, valtio- ja tiedemiehistä, vaan, mikä oli vielä pahempi,\nmyöskin rohkeudesta, itsetunnosta, tahdonvoimasta, yksimielisyydestä ja\nisänmaanrakkaudesta. Se oli kuin kukkulaton ja vuorenhuippuja vailla\noleva maa, hedelmällinen, mutta alava. Se oli vuodattanut liiaksi\nvertaan ja tarvitsi nyt pitkän ajan, ennenkuin lihakset voimistuivat\nentiselleen ja tahto lujeni. Se tunsi olevansa kuin juuriltaan temmattu\nja tulevaisuutta vailla. Venäläinen se ei tahtonut olla, ruotsalainen\nse ei voinut enää olla, kun Ruotsi sen jo kahdesti oli hyljännyt. Mitä\noli jäljellä? Olla _suomalainen maa_... Mutta tuo ajatus, joka oli\nsukeltautunut esiin keisarinna Elisabetin julistuksen johdosta, oli\nvielä niin uusi, niin toivoton ja suuren enemmistön mielestä niin\nepäoikeutettu, että se ikäänkuin omasta räiskeestään sammui muutamain\nyksityisten huimapäiden valtiollisena päähänpistona.\n\nEikö siis ollut ainoatakaan miestä tai naista tässä maassa, joka olisi\nuskaltanut ajatella ylevästi synnyinseudustaan -- uskaltanut asettaa\nkunniakkaan päämäärän sen tulevaisuudelle ja todella toimia sen\nhyväksi? Ah, ne jotka oli, olivat nyt paenneet, he riitelivät,\nraastelivat ja kuluttivat voimiaan Tukholman valtiopäivillä, missä he\nniin vähän saivat aikaan, ja kyselivät toisiltaan, Hattujenko vai\nMyssyjenkö oli hallittava valtakuntaa. Myssyjen politiikka, jota,\njoitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, koko Suomi kannatti, oli\nperusajatukseltaan suurta ja viisasta valtiotaitoa: sisältäpäin kasvava\nvoima. Mutta semmoiseen politiikkaan tarvittiin suuri valtiomies,\nsemmoinen kuin Arvid Horn, joka saattoi katsoa kauas tulevaisuuteen.\nKaikkiin muihin nähden tuli Myssyjen tunnussanaksi: rauha mistä\nhinnasta tahansa, lepo mistä hinnasta tahansa, vaurastus mistä hinnasta\ntahansa, runsasta satoa, nopeaa väenlisäystä, ruumiillista\nhyvinvointia, kaikkea hyvää vatsalle, jotain vähäistä päänkin varalle,\nmutta ei mitään sydämelle. Horn oli nyt poissa, hyödyn äänen voitti\nkunnian ääni, mutta tuo korkeahattuinen kunniakin tahtoi tehdä itsensä\nhyödylliseksi maita voittamalla ja joutui epämieluisan hämmästyksen\nvaltaan huomatessaan venäläisten ottavan maan.\n\nNyt kuviteltakoon, että Jaakko Keith -- todella myös käytännöllinen\nmies, sillä kukapa voisi olla käytännöllisempi kuin kenraali voittoisan\narmeijan johtajana? -- mutta samalla ihanteen palvelija, haaveksija,\nseikkailija, joka saattoi hylätä kaikki ajalliset edut, kaikki elämän\nmukavuudet, jopa itse elämänkin houreen tähden, jota sanotaan kunniaksi\nja sankarimaineeksi -- kuviteltakoon, että tuo mies oli keskellä hyödyn\naikakauden muurahaiskekoa, johon hän oli lentänyt kuin kaukaa ammuttu\npommi, eikä nähnyt mitään muuta ympärillään kuin pelästyneitä, joka\ntaholle pakenevia muurahaisia. Mitä oli hänen ajateltava tästä\nkansasta?\n\nSotapäällikkö arvostelee kansaa sen taistelussa osoittaman rohkeuden\nmukaan, ja täällä oli juostu nopeammin pakoon kuin Venäjän armeija ehti\ntulla perässä. Luultavasti ei Keith ajatellut ylevämmin Suomen kansasta\nkuin kreivi Buxhövden ajatteli 1808 kehoittaessaan suomalaisia\nsotamiehiä myymään aseensa. Mutta Keith oli ollut inhimillinen raakoja\nturkkilais- ja puolalaislaumojakin kohtaan; miksei hän olisi kohdellut\nsuomalaisiakin lempeän voittajan tavoin? Hän piti mitä ankarinta kuria,\nkoetti kaikin tavoin lieventää sodan rasitusta, jakeli apua, edisti\nrauhallisia töitä, järjesti maan hallituksen ja julistutti ottavansa\nkahtena päivänä viikossa asunnossaan vastaan anomuskirjoja. Niin\nhartaasti hän koetti suostuttaa kansaa uuteen hallitukseen, että kun\nmoni oli tyytymätön apostolienpäiväin poistamiseen, joita ennen oli\nvietetty pyhinä, hän käski, että niitä jälleen oli juhlallisesti\nvietettävä.\n\nVähitellen palasi rauha mieliin, moni pakolaisista palasi jo syksyllä.\nOsa venäläisten sotajoukosta oli lähetetty takaisin Pietariin;\njäljellejääneiden joukossa oli monta nuorta upseeria, jotka tarvitsivat\njotakin vaihtelua pikkukaupungin yksitoikkoisuudessa. Turku ei voinut\ntarjota heille nähtäväksi edes oppinutta yliopistoaan, se kun oli\nenimmäkseen hajalla, ei mitään teattereja, konsertteja,\ntaideratsastajia eikä yleisiä tanssiaisia. Mitä oli tehtävä\najankuluksi? Kenraali Keith oli sotataitonsa ohessa saavuttanut\nkokemuksen, ettei armeija, jolla on ikävä, ainoastaan arvostele\nmoittien päälliköltään, tule tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi, vaan\nmyöskin helpommin täyttää sairashuoneet kuin armeija, jolla on kylliksi\nhuvia. Siispä hän talven tullessa antoi sotamiesten rakennella\nkelkkamäkiä, \"venäläisten vuoria\", ja toimitti monenlaisia\nkansanhuveja, mutta upseerit hän kutsui asuntoonsa tanssiaisiin eikä\nsuinkaan ollut pahoillaan, että he vuorostaan kutsuivat hänet\nsamanmoisiin huveihin raatihuoneelle.\n\nSoittoa oli yltäkyllin, kavaljeereja samoin; mistä saada naisia\ntanssiaisiin? Niin, mistä? Sitä ei ollut helppo keksiä, kun varsin moni\nkaupungin arvokkaimmista perheistä vielä oli pakosalla ja toisia\nhallitsivat ankarat äidit, jotka eivät sallineet tyttärilleen niin\nsopimatonta tuttavallisuutta. Merthenin perhe oli ensimmäinen, jonka\ntäytyi noudattaa kutsua, ja ensimmäinen, joka sai kokea kenraalin\nmieskohtaista suosiota. Kunnallispormestari on hallitsevan henkilön\noikea käsi ja tottelemaan velvollinen käskyläinen. Ei päivääkään\nkulunut, jona ei pormestari Merthenin olisi täytynyt käydä ylhäisen\nesimiehensä puheilla kuulemassa hänen käskyjään.\n\nYhtä vähän hän saattoi olla omassa talossaan ottamatta vastaan\nkenraalia, milloin Keith osoitti hänelle niin suurta kunniaa, että tuli\nviettämään sinne joutilaan hetken unohtaakseen sotaelämän vaivat ja\nvallan huolet.\n\nMerthenin perheen jälkeen taipuivat ensin muutamien virkamiesten\nperheet, sitten muutamat lähiseuduilla olevien herraskartanoiden\naatelisneitosista tulemaan kenraali Keithin ja hänen upseeriensa\ntanssiaisiin. Vähitellen suli jää muualtakin, ja uudenvuoden aikana oli\njo nuorison halu päässyt voitolle useimmissa Turun perheissä, jotka\ntahtoivat lukeutua sivistyneihin yhteiskuntaluokkiin. Se oli suuri ja\nnopea, mutta ei odottamaton muutos voitetun paikkakunnan tavoissa. Mitä\nkorkeammat muurit, sitä äkkijyrkemmin alas.\n\nTalvi 1742-1743 tuli loistoisimmaksi mitä Turussa oli nähty aina\nherttuan ajoista asti. Mutta nythän kaupungissa olikin herttuan\nvertainen -- ei pelkkä valloittaja, sotapäällikkö, sankari -- vaan\njalosukuinen ylimys, ruhtinas joka suhteessa, maailmanmies joka\nsanaltaan ja liikkeeltään. Tuo loistava henkilö näytti hallitsevan\nkaikkea ja kaikkia. Silloisen Turun veltto, väsynyt, hajalleen joutunut\nsukupolvi katseli häneen puoleksi peläten, puoleksi rukoillen, kuin\nsynnynnäiseen hallitsijaan, joka olisi voinut musertaa kaikki, mutta\ntahtoi mieluummin pysyttää pystyssä ja suojella sortuvaa yhteiskuntaa.\nKun yhä vielä pitää mielessään tuon ajan voimattomuuden, rikkinäisyyden\nja toivottomuuden, niin on helppo ymmärtää, miten Jaakko Keith saattoi\nhetkisen hallita Suomea, joka oli kadottanut uskonsa tulevaisuuteen --\nTurkua, joka oli menettänyt häväistyksensä tietoisuuden.\n\nSellaista aikaa ei ollut koskaan ennen ollut eikä ole -- toivokaamme\nniin -- koskaan vastedes oleva Suomessa. Vuodet 1714 ja 1809 tuottivat\ntappion ja maan valloituksen samoin kuin vuosi 1742, mutta niiden\npohjana oli kunnia. Sen muiston turvissa voi kärsiä paljon. Mutta\nsellaista aikaa, jolloin täytyy kestää samalla turmio ja häpeä --\ntäytyy olla toivottomana kaikesta ja tanssia maansa voittajain\nkanssa ... ei, aikaa semmoista ei ole koskaan enää tuleva!\n\n\n\n\n12. JYRKÄNTEITÄ ALAS.\n\n\nAina 1742:n syyskuusta asti katsoi venäläinen hallitus olevansa täällä\nSuomessa kuin kotonaan ja asettui tänne niinkuin asetutaan silloin, kun\nei enää aiota muuttaa pois. Oma koti järjestetään aina huolellisemmin\nkuin toisten: siis oli Suomea vaurastutettava eikä hävitettävä. Keith\noli oikea mies; hän ryhtyi työhönsä yhtä velvollisuudentuntoisena ja\ninhimillisenä kuin hän olisi ryhtynyt koroittamaan Moldauta tai\nBessarabiaa raunioista hyvinvointiin. Ei sen vähemmän eikä sen enemmän.\n\nMitä tämä maa liikutti häntä? Se oli hänen velvollisuutensa\ntoimikenttä, ja velvollisuutensa hän tahtoi täyttää; se oli kunnian\nkorjuuvainio; hän oli jo voittanut laakerinsa. Mitäpä muuta tekemistä\nhänellä oli tämän vieraan maan kanssa? Ei mitään.\n\nMutta olettakaamme, että Keithin kaltainen mies, harhaileva ja etsivä\nhenki, olisi tuntenut itsessään tyhjyyttä, jota ei velvollisuus eikä\nkunniakaan saattanut täyttää -- inhimillistä toisen olennon kaipuuta,\njoka olisi ymmärtänyt häntä ja jolle hän olisi voinut avata koko\nsielunsa -- olettakaamme, että tuo mies, joka niin yksinään ja\nkenenkään häntä ymmärtämättä kulki sotajoukkojensa keskellä, oli jo\nmonta vuotta ja monesta maasta turhaan etsinyt sellaista hänen oman\nhenkensä vertaista ja sukuista olentoa, joka olisi voinut täyttää\ntyhjyyden, tasoittaa kuilut, rauhoittaa levottoman sydämen sykinnän ja\ntehdä puolen kokonaiseksi -- olettakaamme, että tuo niin kauan etsitty\nja löytämättä jäänyt olento äkkiä salaman tavoin, kuin ilmestys tuli\nhänen tielleen, hänen vähimmin sitä odottaessaan -- mikä hämmästys,\nmikä uuden elämän virta, mikä odottamaton, mahtava voittajan ja\nvoitetun maan yhdistäjä!\n\nKeith perehtyi Merthenin taloon. Hän, niin monessa taistelussa\nkaraistunut sotilas, rakasti lapsia ja nuoria. Niitä oli tuossa talossa\nkoko joukko. Lapset eivät ajatelleet hyvää venäläisistä; ja kukapa\nmuukaan olisi ajatellut? Mutta kun Antti sai rummun ja Torsten sapelin,\nkun Maiju ja Silla pääsivät Pietarin konvehtien makuun ja nuorin\nprinsessa Gertrud ihastui kenraalin suureen kultakelloon, oli\npienokaisten mielestä tuiki tarpeetonta paeta ryssää ovien ja kaappien\ntaa. Viisitoistavuotias Kaarin ja seitsentoistavuotias Lottakin\nuskalsivat tulla keittiökamarista ihailemaan harvinaisia lahjoja,\njoilla kenraali toisinaan huvikseen hämmästytti vanhempia sisaria.\nVaikeampi oli neekeri Daydien, joka aina seurasi herraansa, päästä\ntutuksi talossa. Hänen jälkeensä juostiin pitkin katuja, piiat\nhuusivat, lapset pakenivat. Siihen oli Daydie kyllä tottunut. Hän vain\nnäytti irvistäen valkoisia hampaitaan, ja kolme kuukautta kului,\nennenkuin lapset ja palvelijat saatiin uskomaan, että tuo hirviö oli\nihminen.\n\nKeith oli nähnyt paljon ja hän kertoi hyvin; kielestä ei ollut mitään\nvaikeuksia, koska kaikki varttuneemmat ymmärsivät saksaa ja Eeva\nranskaakin. Ylhäinen vieras istui silloin keinutuolissa räiskyvän\ntakkavalkean ääressä salissa ja kertoi monista sotaretkiensä\nseikkailuista tai huvitti kuulijoitaan loistavasti kuvailemalla\nulkomaisia hoveja. Isä oli pelkkää korvaa ja kohteliaisuutta, mutta\ntyttäret arastelivat enemmän. Kainosta, kotiaskareihin mieltyneestä\nAnnasta, jonka koko maailmana olivat Turku, kirkko, keittiö ja\nlastenkamari, olivat nuo kertomukset aivan liian vieraita; usein hän\nhiipi pois jotakin askaretta toimittamaan, usein hän silmäili kenraalia\npeläten ja epäillen. Sitä tarkemmin kuunteli Eeva. Hänelle aukeni\nnoissa keskusteluissa uusi maailma; kansoja ja maita kulki hänen\nsisäisen silmänsä ohi, suuria ajatuksia välähteli salamain tavoin halki\nahtaan näköpiirin, joka siihen asti oli ympäröinyt häntä ja josta hän\ntiedottomasti oli kauan ikävöinyt pois avarammille aloille.\n\nMutta hän ei pysynyt vain ihmettelevänä tai ihailevana kuulijana, kuten\netevämmyytensä tunteva maailmanmies todennäköisesti oli odottanut. Eeva\noli liian itsenäinen, liian jalomielinen ja liian tarkkanäköinen\nottaakseen noin vain asiaa tarkemmin ajattelematta vastaan sen, mitä\nhän ei voinut hyväksyä. Hän ei salannut, että kenraalin kertomuksissa\noli paljonkin, mikä ei häntä miellyttänyt. Hän uskalsi vastustaa häntä;\nhän lausui alussa arasti, mutta vähitellen yhä varmemmin epäilyksensä\nja huomautuksensa -- selviä, yksinkertaisia, sattuvia arvosteluja,\nmilloin järjen, milloin sydämen vastalauseita kaikkea sitä vastaan,\nmikä hänestä tuossa uudessa ja satumaisessa elämässä näytti ontolta,\ntyhjältä, jopa hylättävältäkin.\n\nSilloin nähtiin toisinaan laajalti matkustaneen, paljon kokeneen\nsotilaan kummastuneena katselevan rohkeaa, nuorta tyttöä, joka häntä\nvastusti. Kenraali oli niin paljon ollut maailman kirjavassa vilinässä,\nettä jonkun verran sen kuonaa oli täytynyt tarttua hänen pohjaltaan\njaloon olemukseensa. Eevan vastustus kohtasi aina kuonaa, ei koskaan\nsydäntä. Jos häntä elähdytti suuri ajatus, jalo teko, silloin hän näki\nEevan loistavin silmin ja hengitystään pidättäen ikäänkuin imevän joka\nsanan hänen huuliltaan. Jos hän taas laajalti kuvaili loistavaa juhlaa\ntai keisarin suosiota, pysyi Eeva välinpitämättömänä; ja jos hän lausui\nkylmiä mietteitä, ilmaisi rauhallisten toimien halveksimista tai otti\nliian vapaita viittauksia ajan runsaasta kevytmielisten kaskujen\nvarastosta, silloin Eevan mieli leimahti liekkiin, ja hän uskalsi sanoa\nkenraalille, ettei se ole totta, ei oikein, ei suurta eikä ylevää.\nJokainen sellainen sana koski herkkää kieltä kertojan sisimmässä.\nLeikkiä laskien hän koetti poistaa sen tekemän vaikutuksen, mutta tunsi\nolevansa voitettu. Hänen sielunsa paras osa nousi kapinaan ja rupesi\nvastustajan puolelle. Kenraali oli joka kerta tullut Merthenin taloon\nviettämään joutohetken tuon viehättävän pikku tytön seurassa, ja joka\nkerta hän lähti sieltä kummastuksekseen huomaten löytäneensä voimakkaan\nsielun, joka oli hänen omansa vertainen. Aavistamattaan oli Eeva\nMerthen valloittanut Suomen valloittajan.\n\nHän oli yhdeksäntoistavuotias eikä tiennyt, että voitot saattavat olla\nkalliimpia kuin tappiot. Hän ei tiennyt, miten nopeasti hän menetti\nitsensä samalla kuin hän saavutti sankarin ihailun. Kaikki, mikä tähän\nasti oli ollut hänessä epäselvää, näytti yhtäkkiä kirkastuvan. Suuruus\nsai hänen mielessään muodon, muuttui Keithiksi. Kaikki, mitä elämässä\noli jaloa ja ylentävää, ylevämielistä, valtavasti kohottavaa,\ntulevaisuutta uhkuvaa ja maailmaa käsittävää, mitä kaikkea hän oli\nikävöinyt ja turhaan etsinyt ahtaasta näköpiiristään, se oli nyt hänen\nedessään, se oli Keith. Hän oli rakastanut historian sankareita, oli\nihaillut aikansa ihannetta, Savoijin Eugène prinssiä; hänkin muuttui\nKeithiksi. Keithin rinnalla näytti hänestä hänen oma ympäristönsä\näärettömän pieneltä ja merkityksettömältä; mitäpä ei saattaisi uhrata\nsellaisen miehen tähden!...\n\nKeithillä oli kyllin syytä olla tyytyväinen pormestarin ansioihin.\nMerthen oli viisas ja tarmokas, varovainen ja taitava, juuri sellainen\nmies, jota hallitus tarvitsi tuona tukalana aikana. Campenhausen oli\nsaapunut uutena vuotena ja ryhtynyt hoitamaan siviilihallitusta Suomen\nkenraalikuvernöörinä. Oli tarpeellista uudestaan järjestää virastot,\njotka olivat joutuneet hämmennyksiin monen virkamiehen paon ja toisten\nkuoleman tähden.\n\nSilloin Keith sanoi eräänä päivänä Merthenille:\n\n-- Tahdotteko saada korvausta?\n\n-- En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, vastasi pormestari.\n\n-- Te olette valtiopäivämiehenä kärsinyt tappion. Minä kysyn,\ntahdotteko korvausta siitä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, te olette suosiollanne antanut minulle kaiken\nkorvauksen, mitä olen saattanut toivoa tai haluta.\n\n-- En usko sitä. Niin taitavalla järjestelijällä kuin te olette on\noikeus toivoa vaikutusrikkaampaa toimialaa. Minä en tahtoisi, että\nluopuisitte siltä paikalta, missä nyt olette, jos minä johtaisin täällä\nhallitusta. Mutta Campenhausen tulkoon toimeen ilman teitä. Hän nyt\nparhaillaan järjestelee keisarillista Turun hovioikeutta. Tahdotteko\npäästä asessoriksi?\n\nMerthen oli hetkisen vaiti. Se oli ollut hänen salaisena\nkunnianhimonaan jo monta vuotta, ja talon raha-asiat olivat huonossa\nkunnossa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen käytettävänänne, millä paikalla\nvoitte huomata minusta olevan hyötyä, vastasi hän.\n\n-- Hyvä, te pääsette hovioikeuden asessoriksi. Teillä on lainopillisia\ntietoja, minä en tiedä ketään ansiokkaampaa.\n\nMerthenistä tuli asessori tammikuun lopulla 1743. Vappu oli sanonut,\nettei hänen nousemisensa lopu, ennenkuin hän pääsee hovioikeuden\npresidentiksi.\n\nMutta ennustajalla on, kuten tiedetään, kaksi mahdollisuutta. Hylätty\nvaltiopäivämies oli saanut loistavan hyvityksen, mutta uusi asessori ei\nollut saava siitä kauan nauttia. Hänen terveytensä oli jo jonkin aikaa\nollut horjuva, hän oli liiaksi ponnistanut voimiaan sodan aikana ja\nponnisteli arvattavasti vieläkin kyetäkseen hyvin hoitamaan uuden\nvirkansa, kääntyi vuoteen omaksi ja kuoli 31. päivänä maaliskuuta 1743,\niältään muutamia vuosia yli viidenkymmenen. On merkitty muistiin, että\nhänet haudattiin 5. päivänä huhtikuuta tuomiokirkkoon neljästi kaikkia\nkelloja soittamalla. Asessori Kaarle Mertheniltä jäi köyhä koti ja\nyhdeksän alaikäistä lasta, jotka hautausavuksi saivat kruunulta 600\nhopeataalaria eli asessorin palkan puolelta vuodelta.\n\nIsätön ja äiditön perhe jäi ilman tukea köyhyyteen. Sotaa kesti yhä,\nystävät olivat paenneet, jäätynyt ja saarrettu meri esti rikkaan\nsuojelijan, rouva Heldtin, joka oleskeli Tukholmassa, lähettämästä\nmitään apua. Ei edes köyhää, mutta uskollista Iisakki Alanusta voitu\ntavata mistään; hän oli hävinnyt Turusta samana päivänä, jolloin\nvenäläiset tulivat kaupunkiin. Yhdeksän yksinäistä, turvatonta\nsisarusta, mistä heidän oli etsittävä suojelusta?\n\nVappu, joka oli valvonut ja itkenyt heidän kanssaan, huolehtinut\nlapsista tuskallisimman koetuksen aikana, käärinyt vainajan ja ollut\nväsymätön hautajaispuuhissa, pyyhkäisi nyt kyynelensä pois aina käsillä\nolevalla esiliinan kulmalla, oikaisihe suoraksi ja sanoi päättävästi:\n\"Nyt se on tapahtuva!\"\n\n-- Mikä on tapahtuva? kysyi Eeva.\n\n-- Se ei koske sinuun. Ja vaikkapa koskisikin, niin anna nyt minun\nhoitaa asiat. Toissa sunnuntaina hautasin äitini. Hän suri vain sitä,\nettei saanut nähdä Turun palavan; minä surin sitä, ettei häntä haudattu\nkristillisellä tavalla. Samapa se, minä hautasin hänet Loitsumäkeen ja\nluin hänen sielunsa puolesta. Sammu on pakosalla, missä lieneekään.\nMinä olen nyt joutilas ja pidän kyllä teistä huolta.\n\nJa Vappu meni suoraa päätä diakoni Elgin luo. Elg oli jo viikon päivät\nollut matkoilla. \"Köyhien Eliaalla\" oli monta janoavaa sielua, ja hänen\nsisarellaan Paulinalla oli monta nälkäistä suuta ravittavana.\n\n-- Miksi on Jumala lähettänyt hänet pois juuri nyt, nurisi Vappu, juuri\nnyt, kun häntä kipeimmin olisi kaivattu?\n\n-- Jumala tietää parhaiten aikansa ja neuvonsa, vastasi hurskas sisar\nPaulina. Matias palaa ylihuomenna.\n\n-- Älkää silloin vastustelko minua! pyysi Vappu.\n\n-- En, vastasi Paulina. Hän kyllä arvasi asian. Vappu palasi kahden\npäivän kuluttua, ja diakoni oli juuri saapunut kotiin. Hänen mielensä\noli kuohuksissa; hän oli kuullut Merthenin kuolemasta.\n\n-- Tiedättehän, maisteri, mitenkä asiat ovat? sanoi Vappu.\n\n-- Kyllä, kyllä tiedän. Miten on lapsi parkojen laita?\n\n-- Tietäähän sen, miten on köyhien ja kurjien laita!\n\n-- Minä käyn heitä katsomassa.\n\n-- Ei siinä ole kylliksi, sanoi Vappu. He tarvitsevat isää.\n\n-- Minä rupean heille isän sijaiseksi. Ei heidän tarvitse puutetta\nkärsiä.\n\n-- Ei sekään riitä. Musta käy siellä kuin kotonaan joka päivä.\n\n-- Kuka? kysyi diakoni kummastuneena.\n\n-- Murjaani. Se peli alkoi jo isän eläessä ja jatkuu sitä vapaammin,\nkun isä on tuomiokirkon lattian alla. Missä mustalla on asiaa, siellä\non kiusaus vaanimassa. Mutta jollei oikea vartija sulje ovea kyllin\nlujasti, mitä siellä kukaan muu voi tehdä?\n\nDiakoni oli vaiti. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Merthenin talossa\neikä siis tiennyt, miten tuttavalliseksi seurustelu kenraali Keithin\nkanssa oli kehittynyt.\n\n-- No? kysyi Vappu.\n\n-- Minä en ymmärrä teitä.\n\n-- Ottakaa tyttö vaimoksenne!\n\nTaas oli diakoni Elg vaiti. Hän oli ihmisistä hiljaisimpia ja\nnöyrimpiä, mutta siitä hän ei pitänyt, että hänelle tahdottiin\ntyrkyttää vaimoa, vaikkapa tyttö olikin hänen nuoruutensa ajan valittu\nmorsian. Lyhyen mietinnän jälkeen onnistui hänen nyt kuten\nedelliselläkin kerralla Vapun ahdistaessa rauhoittaa kiihtyneet\ntunteensa, ja hän vastasi:\n\n-- Menkää; minä käyn heitä katsomassa tunnin kuluttua.\n\n-- Ja kositteko? kysyi Vappu rohkeasti. Hän oli nyt epätoivoisen\npäättävässä mielentilassa; hätä ei lue lakia.\n\n-- Menkää, menkää! Älkää koetelko enää kärsivällisyyttäni!\n\n-- Kyllä lähden. Mutta muistakaa, että jätän rakkaimman lapseni ja muut\nkahdeksan hänen kanssaan teidän omantuntonne varaan!\n\nVappu poistui, mutta hänen sijaansa astui sisään sisar Paulina. Hän\nnäki veljensä levottoman epäröinnin ja aavisti naisellisella\ntarkkanäköisyydellään sen syyn.\n\n-- Miksi olet niin murheellinen? kysyi hän lempeästi. Merthenin\nlapsetko ne niin mieltäsi painavat?\n\n-- Niin, vastasi veli. Ja tuon vaimon tunkeilevaisuus. Se on sitä\nvanhaa mielettömyyttä, tiedäthän. Minä jo toivoin päässeeni siitä\nvapaaksi.\n\n-- Etkö pahastu, jos minä sanon sinulle jotakin? jatkoi hellä sisar.\nSinä olet oppinut mies, Matias; niin, sinä olet paljon enemmän, olet\nJumalan mies, ja mitä minä olen muuta kuin sinun heikko, taitamaton\nsisaresi? Mutta jollet pahastu, niin minä sanon, ettei sinun kaltaisesi\nJumalan miehen pidä enää olla naimattomana. Ei ihmisten puheiden\ntähden, kun virkasi velvoittaa sinua ripittämään nuoria naisia tai\nottamaan kirkkoon vaimoja; mutta tiedäthän itse paremmin kuin minä,\nettä oppi-isämme, tohtori Martti Luther, oli itse nainut ja katsoi\navioliittoa oikeaksi ja hyväksi papeille. Ja vaikka nyt sisarparkasi\nhoitelee taloasi niin hyvin kuin osaa, niin saattaahan sekin aika\ntulla, jolloin hän ei enää kykene sitä tekemään, ja vanha poika,\nMatias, on raihnas olio maailmassa. Muistathan vanhan Staken, miten\nkurjana ja hylättynä hän virui kaikkine rahoineen, kun ei kukaan\nhoitanut häntä? Kissa joi hänen maitonsa, ja leipä homehtui kaappiin.\nJos minä nyt sairastuisin, miten luulisit minun saattavan kuolla\nlevollisena, kun sinä jäisit oman onnesi nojaan tähän pahaan maailmaan?\n\n-- Pidätkö sinäkin huolta huomisesta päivästä, Paulina? Etkö tiedä,\nmitä Herra on sanonut semmoisista huolista?\n\n-- Kyllä, kyllä tiedän. Mutta onhan Herra myöskin sanonut: miehen ei\nole hyvä olla yksinään. Jollet pahastu, Matias, niin minä luulen\ntuntevani sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi. Usein minä olen\nnähnyt sinun surevan ja ikäänkuin jotakin etsivän ... niin, kyllä minä\ntiedän, mitä aiot sanoa, että meidän ensin pitää etsiä Jumalan\nvaltakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; sitähän sinä teet joka päivä.\nMutta sen lomassa sinä ikäänkuin ikävöit jotakin muuta kuin sisaresi\nseuraa ... ja tiedänhän minä, että sinä pidät paljon pienistä lapsista.\nJumala ei ole tarkoituksetta ihmisen sydämeen pannut sitä kaipuuta.\nHanki itsellesi vaimo, Matias!\n\n-- Jumala on sanonut minulle: ei kukaan, joka rakastaa isää tai äitiä\ntai vaimoa tai lapsia enemmän kuin minua, ansaitse minun lapsenani\nolla.\n\n-- Enemmänkö? Kuka on sanonut enemmän? Mutta jos nyt vastoin\ntahtoasikin Jumalan itsensä asettama inhimillinen kaipuu tunkeutuu\nhänen ja sinun välillesi, niin palvelet huonosti Herraasi, jos annat\nsellaisten ajatusten häiritä ja tehdä itsesi levottomaksi. Lyhyesti\nsanoen: sinä olet rakastanut Eeva Mertheniä aina nuoruudestasi asti.\nMinä tunnustan, että se on maksanut minulle monta kyyneltä; minähän\npelkäsin, ettei hän olisi sinun arvoisesi. Mutta Jumala lähetti hänet\nminun luokseni syksyllä, kun sinä olit poissa sodan levottomuuksissa,\nja silloin opin minä paremmin tuntemaan häntä. Hänessä on tosin paljon\nmaailman turhuutta, mutta sen sinä kyllä puhdistaisit, sinä Jumalan\npohdin! Hän on suora ja jalomielinen niinkuin sinä, ja voi tulla\nnöyräksikin niinkuin sinä. Ei kukaan, ei edes sisar raukkasi ymmärrä\nsinua niinkuin hän sinua ymmärtää. Hänet sinun pitää ottaa, Matias; hän\non tekevä sinut onnelliseksi, ja sinä teet hänet Jumalan omaksi\nniinkuin itse olet.\n\n-- Ja jos minä menen naimisiin, jäätkö sinä kuitenkin minun luokseni,\nPaulina? kysyi veli liikutettuna ja puoleksi taipuen. Sisaren hellät\nneuvot olivat löytäneet liittolaisen hänen omasta sydämestään. Tuo\nnuoruudenrakkaus, jota vastaan hän oli taistellut niin monta vuotta --\ntuo mielettömyys, jota hän oli vihdoin jo ruvennut uskomaan kuolleeksi\nja tukahutetuksi -- se oli äkkiä jälleen noussut haudastaan, purkanut\npäätökset, joita hän oli luullut horjumattomiksi, ja kietonut hänet\nkahleihin, joista hän luuli jo ainiaaksi vapautuneensa.\n\n-- Minäkö? vastasi sisar salaten kyyneliään. Eihän nyt ole kysymys\nminun onnestani, vaan sinun. Onhan täällä Turussa jokin yksinäinen\nkamari vanhalle nais-pahalle, josta ei kellekään ole mitään hyötyä.\nMutta nyt on sinun aika mennä Merthenien luo. Vaihda matkavaatteesi ja\nlähde sitten, Matias, mene, sinä rakkahin, paras veli, mitä maan päällä\non -- mene Merthenien luo, pyydä Eevaa, hän on tuleva sinun omaksesi,\nhe kaikki ovat onnelliset saadessaan syleillä sinua, joka tulet kuin\ntaivaan enkeli heidän suureen murheeseensa. Ja sinustakin tulee\nonnellinen, Matias: niin, niin, sinun täytyy tulla onnelliseksi, ei\nkukaan sitä ansaitse paremmin kuin sinä. Mene, mene!...\n\nEnempää ei sisar Paulina kyennyt sanomaan. Silmäin patoa vastaan\nsyöksyvä kyyneltulva ei ollut enää pienoinen puro, vaan suuri, voimakas\nvirta. Ja ellei hän olisi heti rientänyt ulos, olisivat sulut\nmurtuneet, eikä hän sitä olisi mistään hinnasta tahtonut näyttää\nveljelleen. Se virta olisi voinut kerrassaan pyyhkäistä pois hänen\nveljensä uuden päätöksen...\n\nDiakoni Elg lähti todellakin kotoaan mielessään aikomus vihdoinkin\nlausua se ratkaiseva sana, jota hän oli kauan miettinyt. Mutta matkalla\nMerthenin taloon johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet taaskin\nepäilemään. Onko soveliasta ja lohdutuksentuojan arvon mukaista astua\nkosijana surutaloon, jonka perheen isä on niin äskettäin haudattu ja\njonka orpoja lapsia kaikkein vähimmin pitäisi häiritä moisilla\najatuksilla? Eikö se ole lohdutuksen myymistä, vaikka hyvän\nsielunpaimenen aina oli tarjottava sitä ilmaiseksi? Mitä lähemmä\nmatkansa määrää hän tuli, sitä halpamaisemmalta hänestä näytti oman\nsydämensä asiain sekoittaminen suruun, ja portille saavuttuaan hän oli\njo päättänyt siirtää mainitun kysymyksen tekemisen sopivampaan aikaan,\nmutta sen sijaan olla turvattomalle perheelle tukena kaikessa, missä\nhän suinkin voi.\n\nJa diakoni pysyi päätöksessään. Ei kukaan osannut niin lohduttaa\nmurheellisia kuin hän. Paljon itkeneet, surupukuiset tyttäret,\npalvelijat, yksinpä pienet lapsetkin, jotka leikkivät niin iloisesti\nkuin ei mitään olisi tapahtunut, kaikki ottivat hänet vastaan kuin\nrakkaan, vanhan ystävän, ja kaikille riitti häneltä lohdutuksen sanoja,\nrakkauden ja rauhan sanoja. Hän sai kuulla, että lähin huoli ei ollut\nsen vähäisempi kuin huoli perheen toimeentulosta. Talo oli myytävä\nniin pian kuin mahdollista; ensi tehtävä oli siis toisen asunnon\nhankkiminen. Uusi pormestari Roos oli ottanut selvitelläkseen Merthenin\nsekavan pesän; Elg tarjoutui lasten holhoojaksi. Siitä tuli outoja\nhuolia miehelle, josta sielujen menestys oli kaikkia ajallisia asioita\nkalliimpi. Viikkokausia kului; asunto vuokrattiin, perheen piti niinä\npäivinä muuttaa.\n\nEräänä aamuna seisoi vanha Vappu taas tuiman ja synkän näköisenä Elgin\nkynnyksellä.\n\n-- Nyt taikka ei koskaan! sanoi hän.\n\nDiakoni pyyhkäisi kädellään otsaansa.\n\n-- Niin, Vappu, nyt se on tapahtuva.\n\n-- Hetikö?\n\n-- Iltapäivällä.\n\n-- Miksi vasta iltapäivällä? Aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.\n\n-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa aamupäivällä.\n\n-- Eikö aikaa pelastaa lintu-raukka metsästäjän ansasta! Ostakaa aikaa,\nsanoo Paavali.\n\nDiakoni ei tahtonut kuulla enempää; hän oli kyllästynyt neuvoihin,\njotka tuntuivat miltei uhkauksilta.\n\nIltapäivällä hän meni Merthenien luo. Muutto oli täydessä käynnissä,\nlapset olivat jo poissa, ainoastaan Lotta, ja kaksi palvelijaa olivat\nparhaillaan viemässä pois viimeisiä tavaroita.\n\n-- Missä ovat lapset?\n\n-- Uudessa asunnossa.\n\n-- Entä Anna?\n\n-- Pikku sisartensa luona.\n\n-- Ja Eeva? -- Diakoni tunsi äänensä vapisevan.\n\n-- Eeva ja Kaarin eivät muuta meidän kanssamme. Asia on nimittäin niin,\nettä...\n\n-- Miten, mitä on tapahtunut?\n\n-- Kenraali pyysi heitä asumaan luokseen...\n\n-- Ja he ovat siis muuttaneet...\n\n-- Kenraali Keithin luo.\n\n\n\n\n13. LANKEEMUS.\n\n\nHän oli muuttanut Keithin luo. Viisitoistavuotias Kaarin oli hänen\nsuojelijanaan. Näennäisesti oli kunnia säilytettävä. Turhaan. Jonkin\najan kuluttua oli Kaarin taas muiden sisaruksiensa luona. Ja ihmiset\ntuomitsivat, eikä nyt enää syyttä, tuota loistavaa tähteä, joka oli\npudonnut niin syvälle sumuiselta taivaalta myrskyisenä aikana, jolloin\njoka päivä se, mitä vähimmin odotettiin, muuttui todellisuudeksi ja\nuskomattominkin asia varmuudeksi.\n\nSinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä\npuolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia\nvelvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen\nluonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään\ntunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä\noikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen\nihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten\nlahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi\nluonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet\nkatkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja\ntoimivien olentojen maailmaa.\n\nMutta jos henki nousee kapinaan?\n\nJos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä\nvaraan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa\nsen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei\nvoi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus\non vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen\nlopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta\nse ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.\n\nMe emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä,\njota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme\nvain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme\nhänen nousemisensa mahdollisuuden.\n\nKun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä\nuudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: \"Hän\non muuttanut kenraali Keithin luo!\" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei\nsaattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys.\nKukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti\nkäydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.\n\nTie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia\nastuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä\nmustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan.\nMitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen\notus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.\n\nDiakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti\naikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi\nsisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli\npieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän\nmiehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja\nparemmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys\noli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja\noivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa\nsilmissä näkyi merkkejä muuton huolista.\n\nDiakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt\nvoivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan\nhäviämisestä.\n\nVappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella.\nKuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisella\npalvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta?\nDiakoni haki hänet käsiinsä.\n\nVappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja\nvastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan:\n\n-- Antakaa minun kuolla!\n\n-- Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi\nsielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin\nkysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta\njättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.\n\nVappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin,\ntuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä\nmuutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet\nviimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat\nmuuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut\nmuumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin\näitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän\naamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!\n\n-- Oletteko te _nyt_ täällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti\ntuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut\naamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan\nsaarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet\nheitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte\nJumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!\n\n-- Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten.\nUskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin\nrukoilkaamme hänen puolestaan.\n\n-- Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti.\nMiksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan\nkäsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä ... mutta\nniinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa ... ja kun kaikki olisi saatu\npelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas:\nrukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan\nvälikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän\nkäsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa ... kuulkaahan,\nhänellä ei ole aikaa! ... ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun\nsielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä,\nkorvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin\nhiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle:\nrukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin\noppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään!\nLiian myöhään! Liian myöhään!\n\nJa raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada\nenää sanaakaan hänen suustaan.\n\nDiakoni Elg päätti palata seuraavana päivänä, toivoen silloin\ntapaavansa sairaan levollisempana. Mutta hänen oma sydämensä oli\nkauhusta lamaantunut. Hän meni Annan luo ja kysyi häneltä kahden\nkesken:\n\n-- Missä on Eeva?\n\nAnna saattoi vastata ainoastaan kyynelin.\n\nNyt vihdoinkin ymmärsi diakoni Elg arvoituksen, jota hän turhaan oli\nkoettanut selittää. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli\nsielunpaimenena ollessaan oppinut tutkimaan sydämiä ja ihmissielujen\nsalaisia kuiluja. Hänenhän olisi pitänyt olla ihmistuntija voidakseen\nmenestyksellä hoitaa virkaansa, eikä hän kuitenkaan ollut tunkeutunut\nkyllin syvälle noihin salaperäisiin onkaloihin. Hän itse oli synnin\nalalla lapsi, oli säilyttänyt niin suuressa määrin viattomuutensa, että\noli helppo pettää häntä, joten hän saattoi toivoa ja uskoa vielä\nsilloinkin, kun maallisinkin hänen kuulijoistaan heti olisi huomannut\nkaiken toivon menneen.\n\nMutta vaikka hän viattomuutensa puolesta olikin lapsi, oli hän\nrohkeudeltaan mies -- ei tosin kylliksi toiminnan mies poistamaan\nesteet ja sysäämään syrjään kaikki epäröimiset, senhän parhaiten\ntodisti hänen pitkä arvelemisensa, ennenkuin hän päätti totella\nsydämensä taipumusta -- mutta kuitenkin mies, joka tarvittaessa oli\nvalmis uskaltamaan mitä hyvänsä.\n\nNyt hän ei enää epäröinyt. Vappu oli nuhdellut häntä siitä, että hän\noli jättänyt alttiiksi sielun, jonka hän olisi voinut pelastaa; nyt hän\ntahtoi mistä hinnasta hyvänsä temmata nuoruutensa rakastetun\nsyvyydestä, johon tämä oli syöksynyt.\n\nHän meni päämajaan, kenraalin asuntoon. Hänen ylhäisyytensä ei ollut\nkotona; oli mahdotonta päästä sisään. Hän meni kenraalikuvernööri\nkreivi Campenhausenin luo. Tämä maan hyvää tarkoittava ja\nsuopeamielinen hallintomies oli kotona ja lausui olevansa iloissaan\nsiitä, että sai nähdä niin arvokkaan paimenen, joka ei hädän hetkenä\nollut hylännyt laumaansa. Mutta heti kun tuli puheeksi kenraali\nKeithille tehtävä valitus, selitti kreivi, ettei hänellä ollut\nvähintäkään sanomista kenraalin asioissa.\n\n-- Korvausvaatimusko se on?\n\n-- Niin, eräs vaatimus se on, vastasi diakoni, punastuen omaa\npuolinaista hätävalhettaan. Hänellä oli tullessaan ollut aikomuksena\nmullistaa maat ja taivaat; mutta liikaa oli hänestä kuitenkin paljastaa\ntuolle hymyilevälle hovimiehelle rakkaan henkilön maine, kun ei voinut\ntoivoa sillä edes mitään voittavan. Hän kumarsi ja lähti, mutta ei\nkotiin asuntoonsa, vaan uudestaan päämajaan, eikä häntä nytkään otettu\nvastaan. Siellä nähtiin hänen myöhään yöhön kuljeskelevan rauhattoman\nvarjon lailla tuntemattoman muurin edustalla, joka kätki huomaansa\nrakastetun vangin. Hän luuli, tuo mies, jo kestäneensä kaikki\nkoetukset, eikä aavistanut, että tuona hirmuisena yönä hänen oli vielä\nkestettävä katkerimmat taistelut, mitkä ihmissydäntä raatelevat:\nmustasukkaisuuden tuskat.\n\nSeuraavana aamuna meni diakoni Elg neljännen kerran päämajaan. Nyt\nhänet otettiin vastaan.\n\nKeith istui kylmänä, ylpeänä ja ylhäisenä suuren kirjoituspöydän\nääressä, jolle oli levitetty Ruotsin kartta. Siinä oli Keith\nsotapäällikkö, ylimys, maailmanmies. Hän tuli häirityksi kesken\nsuunnitelmiaan, joiden tarkoituksena oli valloittaa Ruotsi niinkuin\nSuomikin oli valloitettu.\n\nHänen edessään keskellä huonetta seisoi loukatun perheen puolustaja\nvähemmän kylmänä, vähemmän käskevänä, mutta jalosukuisen tavoin pää\npystyssä hänelläkin, vaikka hän olikin saanut valtansa toiselta\nherralta. Kaksi voimakasta miestä siinä taisteli heikosta naisesta --\nkaksi vastakkaista elämänkatsomusta taisteli kumpikin omien\noikeuksiensa puolesta.\n\nHeidän keskustelunsa saattaa helpommin arvata kuin kertoa. Elg ei\nrukoillut, hän vaati. Hän puhui holhoojana perheen ja pappina\nsiveellisen oikeuden puolesta. Merthenin paenneet, eksyneet tyttäret\noli annettava takaisin heidän sukulaisilleen. Rauhallisten kansalaisten\nkotirauhan rikkominen ja lasten ryöstäminen perheiltä soveltui\nsivistyneiden kansakuntien sodankäyntitapaan yhtä vähän kuin Venäjän\nhallituksen julistuksiin. Hän vetosi ylistellyn päällikön tunnettuun\njaloon ajatustapaan ja turvautui hänen oikeudentuntoonsa; mutta jos hän\noli siinä pettynyt, sanoi hän olevansa valmis viemään valituksensa\nvaikka keisarinna Elisabetin valtaistuimen eteen.\n\nKeith antoi hänen puhua loppuun asti ja pyysi saada nähdä hänen\nholhoojan valtakirjansa. Sitä ei ollut.\n\n-- Oletteko läheistä sukua Mertheneille?\n\n-- En. Kaukaista vain.\n\n-- Mitä koskevat sitten teihin heidän yksityisasiansa?\n\n-- Ne koskevat minuun saman oikeuden nojalla kuin jokaiseen\nkansalaiseen. Loukkaus yhtä vastaan on samalla loukkaus kaikkia\nvastaan.\n\n-- Tyhjiä lauseparsia!\n\nEllei diakoni Elg olisi ollut se mies, joka hän oli, olisi hän lyönyt\nvastustajaansa vasten kasvoja. Jos kenraali Keith olisi ollut toinen\nmies, olisi hän panettanut rohkean puhujan Turun linnan torniin.\nMolemmat hillitsivät itsensä.\n\nHe olivat kuitenkin kumpikin jalomielisiä miehiä. Keith oli liian\nritarillinen käyttääkseen väärin voimakkaamman oikeutta, ja ehkäpä\nsisällinen ääni pakotti hänet kunnioittamaan vastustajaansa.\n\n-- Arvoisa herra, sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, minä suostun\ntäyttämään toiveenne, mutta vain yhdellä ehdolla. Mademoiselle Eeva\nsaakoon itse päättää omasta ja sisarensa vapaudesta. Jos hän sanoo,\nettä hänet on tuotu tänne vastoin hänen tahtoaan, saavat molemmat\nsisaret heti palata kotiinsa. Mutta jos hän sanoo tulleensa vapaasta\ntahdosta tähän taloon, niin sitoudutte te olemaan vaatimatta sisaruksia\npois vastoin heidän tahtoaan. Suostutteko siihen?\n\nDiakoni mietti. Hänen ymmärryksensä vastasi: suostu; mitäpä hyötyisit\noikeudenkäynnistä? Hänen omatuntonsa vastasi: älä suostu; oikeutta ei\ntingitä! Ja Elg oli aina huomannut omantuntonsa parhaaksi neuvojaksi.\nHän vastasi kieltävästi.\n\n-- Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää, sanoi kenraali\nkylmästi.\n\nPuhelu päättyi. Matias Elg palasi keventämään huoliaan uskollisen\nsisaren helmaan. Jaakko Keith palasi karttojensa luo jatkamaan Ruotsin\nvalloituksen suunnittelemista.\n\nTähän aikaan ei tosiaankaan ollut vähempi kyseissä kuin Venäjän\narmeijan maihinnousu Ruotsiin. Rauhanhieronta oli aloitettu Turussa jo\nhelmikuussa tuona vuonna 1743. Ne sujuivat hitaasti ja sotkeutuivat\nriitoihin, joita Ruotsin valtiopäivillä oli perintöruhtinaan vaalista.\nKeisarinna Elisabetin toivomuksen jälkeen tehdystä vaalista oli\npalkkiona oleva menetetty Suomi. Oli valittu hänen sisarensa poika,\nHolsteinin herttua, josta sittemmin tuli Pietari III. Kun tämä onneton\nprinssi tuli Venäjän perintöruhtinaaksi, jakaantuivat Ruotsin säädyt\nkahteen puolueeseen: toiset kannattivat Lybeckin ruhtinaspiispaa,\ntoiset Ruotsin talonpoikaissäädyn valitsemaa Tanskan perintöruhtinasta.\nAina sen mukaan, kumpi näistä vallantavoittelijoista näytti pääsevän\nvoitonpuolelle, hieroivat rauhantekijät Turussa kauppiaitten tavoin\nkauppojaan. Suomesta lohkaistut suupalat olivat pohdinnan alaisina.\nRuotsin lähettiläät Cedercreutz ja von Nolcken eivät enää vaatineet\nPietaria; he tyytyivät Uudenkaupungin rauhassa sovittuun rajaan.\nVenäjän lähettiläät Rumanzoff ja Luberas vaativat koko Suomea,\ntaipuivat sitten lupaamaan takaisin Pohjanmaan, sitten vielä lisäksi\nPorin läänin, vihdoin oli raja vedettävä Hankoniemestä pohjoiseen päin\nja lopulta he lupasivat antaa Hämeenkin. Ja tämän viimeisen hinnan\njälkeen oli vielä varalla kaikkein viimeisin. Sellainen on kaiken\nrauhanhieronnan tinkimisen vara. Mutta valtiotaidon kunniaksi\nmyönnettäköön, että harvoin on hävyttömämmin kaupiteltu maita ja\nkansoja.\n\nPeloituksia käytettiin molemmin puolin rauhanteon jouduttamiseksi.\nRuotsalaiset valloittivat Ahvenanmaan, heidän saaristolaivansa saapui\nTurun saaristoon ja linjalaivasto asettui Hankoniemen kohdalle\nsulkeakseen Venäjän laivaston Suomenlahteen.\n\nKeithin täytyi jouduttaa rauhaa Tukholmassa. Hänellä oli muita huolia\najateltavana kuin sydämen asioita, varsinkin kun kapinanaikeita\nhuomattiin Turun seutuvilla.\n\nHän oli lähettänyt partiokunnan tarkastamaan Perniön seutua, ja se toi\nmukanaan vankina nuoren miehen, joka itsepintaisesti kieltäytyi\nvastaamasta kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Raportti kuului,\nettä nuorukainen oli vangittu hänen eräänä sunnuntaina koettaessaan\nkirkonmäellä yllyttää maalaisia kapinaan venäläistä hallitusta vastaan;\nhänen mukanaan oli ollut muutamia Helsingistä ruoduilleen päästettyjä\nsuomalaisia rakuunoita; hän oli puolustautunut hurjan lailla, mutta\ntalonpojat olivat jättäneet hänet pulaan; häneltä oli riistetty aseet\nja hänet oli tuotu Turkuun sotaoikeuteen saatettavaksi.\n\nKenraali Keith oli tottunut näkemään sellaisia vankeja, mutta tämä oli\nnyt ensimmäinen hänen valtaansa vastaan tehty kapina, joka oli hänen\nrangaistavanaan Suomessa Helsingissä tapahtuneen antautumisen jälkeen.\nHän käski tuoda vangin luokseen.\n\n-- Mikä nimesi? kysyi hän saksaksi.\n\nVanki ei vastannut. Ryysyisenä, verisenä, hurjistuneen näköisenä, kädet\nselän taa sidottuna ja vaatteet maantien loassa, hän katsoi uhmaten\ntuomariaan silmiin, mutta oli vaiti.\n\nKeithillä oli tarkka silmä ja Julius Caesarin kuuluisa taito tuntea\njokaiset kasvot niistä sadoista tuhansista, jotka hän vain kerrankin\noli nähnyt. Hän katsoi vankia tarkkaavasti ja sanoi taas hänelle:\n\n-- Sinä et ole talonpoika. Etkä sinä myöskään ole sotamies. Missä olen\nsinut ennen nähnyt?\n\nEi vastausta.\n\n-- Kutsukaa tänne tulkki!\n\nTulkki, eräs viipurilainen, joka osasi melskata puolet Euroopan\nkielistä, oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa eikä siis voinut\ntotella herransa käskyä.\n\n-- Daydie! sanoi kenraali; pyydä mademoisellea olemaan hyvä ja tulemaan\ntulkiksi.\n\nDaydie meni ja palasi heti Eeva Merthen seurassaan. Ensi kertaa Eeva\nnyt näyttäytyi kenraalin asunnossa. Hän oli muuttanut vaatetusta,\nkäytti mustaa atlaspukua, ja häntä seurasi vieras, ranskalainen\nkamarineiti. Hiukset oli pantu huolellisemmin sykeröön, silmät alas\nluotuina, kasvot kalpeat, ryhti oli ehkä enemmän prinsessan ryhti kuin\nennen, mutta arvokas ja levollinen.\n\n-- Olkaa hyvä, mademoiselle, ja tulkitkaa kysymykseni suomeksi tai\nruotsiksi. Vanki ei näy ymmärtävän puhettani. Minä tahtoisin tietää\nhänen nimensä ja ammattinsa.\n\nUuden tulkin pitkät, mustat silmäripset kohosivat kuin pilvet ja\npaljastivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa, jotka olivat hurmanneet ja\nlumonneet monen monta sydäntä. Mutta hän oli tuskin katsahtanut\nvankiin, ennenkuin hänen täytyi tarttua lähellä seisovan kamarineidin\nkäsivarteen pysyäkseen pystyssä, ja hänen huuliltaan kuului ainoastaan\nheikko huudahdus:\n\n-- Iisakki!\n\nVanki ei ollut vielä katsonut ympärilleen, mutta hän kuuli tuon hiljaa\nlausutun sanan ja tahtoi juosta ääntä kohden, mutta vartijat estivät\nhäntä. Hän koetti turhaan riuhtoa irti sidottuja käsiään, hänen\nkasvonsa hehkuivat, huulensa puristuivat yhteen, eikä hänkään voinut\nlausua muuta kuin yhden sanan:\n\n-- Eeva!\n\n-- Lacy -- sanoi kenraali adjutantilleen -- jättäkää minut yksin\nvankeineni. Ei tarvita vartijoita. Daydie jää tänne.\n\nLacy ja vartijat poistuivat.\n\n-- Mademoiselle -- jatkoi kenraali ranskaksi -- olkaa huoleti\nnuorukaisen suhteen. Minä tunnen hänet Paimion ajoilta. Hänenhän\nseurassaan minä teidät ensi kerran näin... Puhukaa hänelle!\n\n-- Iisakki -- sanoi Eeva Merthen, joka oli jo saanut takaisin\nmalttinsa, mutta ei rohkeuttaan -- kuinka on mahdollista, että näen\nsinut nyt tuollaisena? Mitä on tapahtunut?\n\n-- Ja kuinka on mahdollista, että minä näen sinut tuollaisena? Mitä on\ntapahtunut? toisti puolestaan nuorukainen koneentapaisesti ja\nhämmentyneellä äänellä.\n\n-- Sinulla on kyllä syytä kysyä, ja minä kerron sinulle kaikki, vastasi\nEeva. Mutta ei nyt, Iisakki. Minä pyydän, puhukaamme nyt ainoastaan\nsinusta. Mitä olet tehnyt, kun sinut on tuotu tänne hirveissä köysissä?\nJa sinustahan vuotaa verta! Mitä olet tehnyt?\n\n-- Ei nyt, toisti taaskin Iisakki Alanus, ja hänen harhaileva katseensa\nkiintyi epäilevästi milloin kenraaliin, milloin kasvatussisareen. -- Ei\nnyt; puhukaamme sinusta.\n\n-- Huomauttakaa vangille, että nyt on kysymys hänen hengestään,\nhuomautti Keith, tällä kertaa saksaksi. -- Hänet on vangittu ase\nkädessä ja juuri kapinaan yllyttämässä. Jos hänet vedetään\nsotaoikeuteen, niin hän tuskin voi välttää ammuttavaksi joutumista.\nHänen ainoa pelastuksensa on suora tunnustus.\n\nEeva aikoi puhua, ylioppilas esti sen. -- Minä ymmärrän saksaa, sanoi\nhän. En minä tarvitse tulkkia, en ainakaan sinua maamme vihollisten\ntulkiksi. Ellei mikään muu ole vaarassa kuin minun henkeni, ottakoot\nsen! Minä pelkäsin, että enempikin oli kyseissä. Mitä hän minusta\ntahtoo tietää, tuo mahtava herra? Minä aioin olla vaiti, aioin puoli\ntuntia takaperin. _Nyt_ saakoon hän tietää kaiken. Hän tietäköön, että\nminä inhoan hänen keisarinnaansa, etten koskaan ole ollut enkä\nvastakaan ole oleva semmoinen raukka, että vannoisin hänelle väärää\nuskollisuutta. Ja koska inhoan sitä korkeaa rouvaa, niin tietäköön tuo\nherra, että minä vihaan hänen palkattua palvelijaansa. Hän on sitonut\nminut kerran ennenkin...\n\n-- Päästihän hän sinut vapaaksi! keskeytti Eeva.\n\n-- Yhdentekevää, he sitoivat minut kerran ennen, ja hän tarjosi minulle\nhyvitystä. Minä olin jo silloin aikeissa sanoa hänelle: mereen sinut\nheittää pitäisi, skotlantilainen koira, joka myyt itsesi enimmän\ntarjoavalle.\n\n-- Iisakki, taivaan tähden, ole varovainen!\n\n-- Minä aioin jo silloin sanoa hänelle: luuletko sentähden saattavasi\nostaa muita, että myyt itsesi? Meidän välillämme on sota ja on oleva\nsota. Sentähden minä olen jättänyt kirjat ja tarttunut miekkaan.\nVaviskoot ne, jotka nyt sortavat meitä; minä en ole yksinäni.\n\n-- Mitä hän sanoo? kysyi Keith ranskaksi.\n\n-- Hän sanoo -- vastasi uusi tulkki kekseliäästi, kenties ensi kerran\nelämässään välttäen totuuden velvollisuuksien täyttämistä -- hän sanoo\nolevansa raivoissaan teitä kohtaan siitä, että minä olen täällä. Hän\nsanoo, että väärät tiedot ruotsalaisten maallenoususta olivat johtaneet\nhänet harhaan, että hän ajattelemattomuudessaan oli lähtenyt seuraamaan\nmuutamia levottomia tovereita ja että hän nyt katuu sitä\nmalttamattomuuttaan.\n\n-- Sano hänelle -- jatkoi Alanus, ymmärtämättä ranskaa -- että hän\ntekee viisaasti, jos heti ammuttaa minut; muuten ei hän ole hetkeäkään\nturvassa minun luodiltani. Sano hänelle, että nyt, kun olen nähnyt\nsinut täällä, täytyy toisen meistä kuolla.\n\n-- Hän sanoo toistamiseen, tulkitsi Eeva, että hän on teidän\nmieskohtainen vihollisenne eikä keisarinnan. Jos te jalomielisesti\nannatte anteeksi hänen erehdyksensä ja sallitte hänen paeta Ruotsiin\nheti, kun hänen haavansa paranee, niin hän sitoutuu pysymään siellä\nniin kauan kuin Venäjän hallitusta kestää Turussa. Ja minä lisään:\ntäyttäkää hänen pyyntönsä! Jättäkää hänet minun haltuuni, minä kyllä\nvastaan hänestä.\n\n-- Se on vaikea pyyntö, mademoiselle. Hänethän otettiin ase kädessä\nkiinni.\n\n-- Kenraali, olenko minä ennen mitään pyytänyt teiltä?\n\n-- Ette, mademoiselle. Minä lahjoitan hänet _teille_, koska hän on\n_minun_ mieskohtainen viholliseni.\n\n-- Mitä hän sanoo? kysyi Iisakki.\n\n-- Hän sanoo jättävänsä tämän asian sikseen, jottei hän saattaisi\nkaikkia kumppaneitasi onnettomiksi sinun kanssasi. Hän sanoo, että hän\nantaa sinulle anteeksi uskollisuutesi tähden ja sentähden, että sinä\nolet kunnon poika, kun olet tahtonut palvella sitä hallitusta, jota\npidät laillisena esivaltanasi.\n\n-- Sanooko hän todellakin niin? huudahti Iisakki kummastuen. Onpa siinä\nkoirassa kuitenkin jotakin hyvää.\n\n-- Daydie, sanoi kenraali, kutsu vartijat.\n\nVartijat tulivat.\n\n-- Päästäkää irti vanki!... Hän on nyt teidän, mademoiselle.\n\n-- Kiitän teitä; en minä vähempää odottanutkaan teidän\njalomielisyydeltänne. Mutta vanki on haavoittunut. Sallitteko minun\ntoimittaa hänelle hoitoa, ennenkuin hän lähtee? Ja tahdotteko myöskin\nhyväntahtoisesti lähettää hänelle passin?\n\n-- Te saatte käskeä. Toivonne täytetään.\n\nKun vanki päästettiin irti, pyörtyi hän uupumuksesta, ja hänet\nkannettiin tajuttomana pois. Muutamien tuntien kuluttua Iisakki Alanus\noli sidotuin haavoin, pestynä, puhtaisiin vaatteisiin puettuna ja\nvirkistävästä unesta vahvistuneena päämajan eli usein mainitun Grubbin\ntalon eräässä syrjähuoneessa. Hänen vammansa eivät olleet vaaralliset:\nkevyt sapelinisku oli sattunut päähän, ja keihäs oli viiltänyt naarmun\noikeaan käsivarteen. Hän oli nukkunut ja katseli nyt kummastellen\nympärilleen. Eeva istui hänen vuoteensa ääressä.\n\n-- Missä minä olen?\n\n-- Minun luonani niinkuin näet.\n\n-- Mutta minusta on kuin olisin ollut vankina ... kuin olisin nähnyt\nsinut sen skotlantilaisen palkkarengin päämajassa...\n\n-- Sinä olit vankina, mutta olet nyt vapaa. Kuinka saatoitkaan toimia\nniin varomattomasti? Kuinka sinulla oli sydäntä saattaa minut,\nsisaresi, ystäväsi, näkemään sinut sellaisessa tilassa.\n\n-- Niin, minä muistan, vastasi ylioppilas, ajatuksiaan kooten. Se\ntapahtui Perniössä. Minä olin tehnyt sopimuksen Iisakki Rossin ja\nkruununvouti Nikoletiuksen kanssa, ettemme enää kärsisi venäläisten\niestä. Meidän piti koota suomalaiset rakuunamme ja sotamiehemme, jotka\nolivat lähetetyt kotiin ruoduilleen. Avuksemme aioimme ottaa muutamia\ntuhansia talonpoikia, marssia Turkuun, ajaa venäläiset Ahvenanmereen ja\npuhdistaa koko maan odottaessamme Ruotsin laivastoa. Se olisi ollut\niloista polskaa, se olisi käynyt pikamarssissa, jolleivät kelvottomat\ntalonpojat olisi meitä pettäneet. Kukapa voisi luulla heitä samoiksi,\njoista ennen tehtiin kaarlelaisia! Nyt on kaikki pelkkää kurjuutta...\nEi maksa vaivaa taistella moisten vadinnuolijain puolesta.\n\n-- Iisakki, sinua ei tunne entiseksi ... sinä, kainoin, hiljaisin\nkirjatoukka, mikä on koskaan takonut päähänsä latinan kielioppia! Ole\nymmärtäväinen, älä syöksy varmaan turmioosi!\n\n-- Ja _sinäkö_ minulle niin puhut? huudahti ylioppilas hyvin\nkummastuneena. Kuka minua aina halveksi ujouteni tähden? Kuka kysyi\nminulta, pelkäänkö minä, kun venäläiset marssivat Turkuun? Kuka minulle\nsanoi kerran kulkiessamme kotiin kirkosta: mitä korkeammalla omena,\nsitä pitemmät portaat? Sinä se olit, sinä sen sanoit. Ja luuletko, että\nminä olisin voinut elää sinun halveksimanasi! Ja luuletko minun\nunohtaneen, mitä sinä samana päivänä sanoit, kun lähestyimme porttia\nemmekä enää saaneet ystävinä toisiamme puhutella. Tule suureksi\nmieheksi, sinä sanoit. Raivaa uusi ura ja sitten ... sitten voit tehdä\nkysymyksen, jota et vielä ole tehnyt! Niin, niin sinä sanoit. Etkö\nvieläkään ymmärrä, että nuo sanat ne ajoivat minut metsiin ja\nerämaihin ... elämästä ja kuolemasta taistelemaan kunnian ja isänmaan\npuolesta? Etkö vieläkään ymmärrä, että minä tahdoin laskea vapautetun\nmaamme sinun jalkaisi juureen, sinun, joka halveksit minua, ja sanoa:\noletko nyt tyytyväinen? Saanko nyt kysyä?\n\n-- Niin, kyllä ymmärrän. Tarkoituksesi oli jalo; poika parka, sinä\nolisit ansainnut paremman kohtalon. Mutta soturin kunniaan et sinä ole\nluotu. Elä tieteen hyväksi, taistele, että saavuttaisit kunnioitetun\nnimen meidän yliopistossamme ja koko Euroopassa! Se sinun urasi on,\nIisakki. Mikset voi tulla suureksi mieheksi, sellaiseksi kuin Ruotsin\nLinnaeus?\n\n-- Ja jos tulen suureksi ja palaan sinun luoksesi tekemään kysymyksen,\njoka polttaa sydänjuuriani, niin sinä ehkä taas sanot: ole\nymmärtäväinen äläkä syöksy varmaan turmioon!\n\n-- En, silloin en niin sano.\n\n-- Etkö? Etkö todellakaan? No, niinpä sano minulle: kysy nyt heti!\nEeva ... sinä et vielä tiedä, mitä minä _voin_ tehdä ansaitakseni\nsinut, mutta nyt ainakin tiedät, mitä minä _tahdon_ tehdä. Anna minun\nnyt kysyä ... nyt, nyt! ... ja minä olen kaikki esteet tieltäni\nraivaten kulkeva eteenpäin sillä uralla, jonka sinä olet osoittanut\nminulle, minä murran itselleni tien läpi vuorien, minä tulen suureksi\nmieheksi tai kuolen...\n\n-- Ei, ei -- sanoi Eeva Merthen, nopea pelon välähdys kauniissa\nsilmissään -- ei nyt! ei täällä! Sinun täytyy jo tänä päivänä paeta\nAhvenanmaalle tai Ruotsiin. Se on ainoa pelastuksesi ... se on\nvapauttamisesi ehto.\n\n-- Ehtoko? toisti ylioppilas. Kuka on pannut minulle semmoisen ehdon?\n\n-- Minä. Ei ollut mitään muuta keinoa.\n\n-- Ja sinäkö olet tarjonnut ehtoa? Kelle sitten? Keisarinnan\npalkkasoturilleko?\n\n-- Minä pyydän sinua, Iisakki, älä kysele! Lähde, ystäväni, veljeni,\nsydänsuruni ... lähde!\n\n-- En, ennenkuin tiedän, millä oikeudella sinä armahdat minua ja\nmääräät minulle ehtoja... Vanhurskas Jumala, _missä minä olen_?\nhuudahti Alanus äkkiä kauhistuen, ja hypähti ylös vuoteestaan.\n\n-- Sanoinhan minä, että olet minun luonani. Rauhoitu! Ei vähääkään\nmelua! Jätä järjettömät kysymykset! Henkesi on vaarassa.\n\nMutta Alanusta ei käynyt estäminen. Hän juoksi ikkunan luo, tempasi sen\nauki ja katseli kadulle. Hän tunsi lähimmät talot, näki tuomiokirkon ja\ntorin eteläisen kulmauksen, näki Merthenin talon ... mietiskeli\nmuutaman silmänräpäyksen sen talon asemaa, missä hän nyt oli, ja\nhuudahti sitten äänellä, joka melkein tukehtui nyyhkytyksistä:\n\n-- Venäläisten päämajassahan minä olen!\n\nEeva Merthen oli urheampi nainen kuin moni muu, mutta tässä loppui\nhäneltä rohkeus. Hän vaipui nojatuoliin ja kätki kasvonsa käsiinsä.\n\nSyntyi äänettömyys, jonka aikana Iisakki Alanus antoi kyyneltensä\nestämättä juosta ja epätoivonsa tulvehtia. Vähitellen hän näytti\nrauhoittuvan, mutta vain yhteen huokaukseen pusertaakseen koko tuskan,\njota kuolettavasti loukattu uskollinen sielu tuntee.\n\n-- Minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan... Minä olen\nihaillut sinua parhaana, korkeimpana, puhtaimpana, mitä maan päällä\non... Minä olen tuhannesti tahtonut antaa henkeni sinun tähtesi... Minä\nolisin surmannut sen, joka olisi uskaltanut sanoa ainoatakaan pahaa\nsanaa sinusta, ja ... nyt täytyy minun halveksia sinua!\n\nHän ei kyennyt sanomaan enempää. Hän syöksyi ulos.\n\nEi kukaan estänyt häntä.\n\nNojatuoliin jäi onneton, joka peitti kasvonsa ja jolta koko kulunut\nelämä näytti särkyvän pirstaleiksi. Syvempää lankeemusta ei ole kokenut\nkukaan nainen -- kukaan ylevämielinen, jalosti ajatteleva nainen.\n\n\n\n\n14. NOUSEMINEN.\n\n\nVoimakas saattaa tulla voitetuksi, vakava kompastua, puhdas tahraantua\nja luja langeta. Älä tuomitse heitä. Tänään minä, huomenna sinä. Nuo\nvoitetut saattavat kerran voittaa, nuo kompastuneet päästä jaloilleen,\nnuo tahraantuneet puhdistua ja langenneet jälleen nousta. Voitto tai\ntappio voivat riippua ulkonaisesta tuesta tai sisällisestä\ntahdonvoimasta, mutta ensi sijassa siitä, että langennut tuntee\nlankeemuksensa. Ilman nöyrtymystä ei ole mitään parannusta. Jos\nlankeemisesi tuntuu pehmoiselta, niin jäätkin siihen nousematta.\n\nMikä oli vienyt tuon tähän asti niin ihaillun ja puhtaan nuoren tytön,\njoka nyt tuli oikeutetun moitteen alaiseksi, vihollisen sotapäällikön\nasuntoon? Historia, jonka henkilöitä Eeva Merthen on, ei ole sitä\nmuistiin kirjoittanut; hänen oma aikansa, joka häntä soimasi, ei\nviitsinyt etsiä hänen vaikuttimiaan. Hän on ollut aina meidän päiviimme\nasti ratkaisemattomana arvoituksena jälkimaailmalle, ja jos se\ntuomitsee häntä lempeästi, niin tapahtuu se vain sentähden, että\nlankeemus oli hetken hairahdus, mutta nouseminen ulottui yli pitkän\nelämän.\n\nSäännöttömällä, sotkuisella ja vaikeasti ratkaistavalla\nprobleemillakin, jota sanotaan ihmissydämeksi, on matemaattinen\nkaavansa. Senkin arvoituksia saattaa, jos vain jotakuinkin tuntee\nluonteita, mielialoja ja ajan oloja, ellei juuri pitää numeroina, niin\nkuitenkin selvitellä hyvin varmaksi todennäköisyydeksi.\n\nAjatelkaamme, että on muutosten aika, melkein sellainen kuin kevät\nhuhtikuun alussa: vielä haihtumattoman entisyyden lumikinoksia\njäljellä, vielä syntymättömän kesän nurmea jo näkyvissä. Ajatelkaamme\nkotia, jossa on paljon rakkautta ja sen ohella vähän heikkoutta,\nvanhanaikaista yksinkertaisuutta ja samalla myöhemmän ajan\nkunnianhimoa. Ajatelkaamme nuorta henkilöä, yhtaikaa hellää ja\nrakastettavaa, uhmamielistä ja haaveksivaa. Ajatelkaamme lapsuuden\nimarteluja, nuoruuden ihailuja, harvinaista kauneutta, tavattomia\nhengenlahjoja, vilkasta mieltä ja vapautta janoavaa, itsenäistä\nluonnetta -- että kaikki se on suljettu pienten ja ahdasten\nporvarisolojen piiriin. Ajatelkaamme sellaisen kotkanpojan rinnassa\nolevaa tietoista tai puoleksi tiedotonta halua päästä kerran kohoamaan\nyli muurin, kohoamaan kohti aurinkoa. Ajatelkaamme sielua, joka kauan\netsii vertaistaan sitä löytämättä. Ajatelkaamme, että äkkiä tuo\nunelmain sankari, tuo kauan etsitty ja löytämättä jäänyt vertainen\nseisoo odottelevin sylin, sykkivän ja myrskyävän sydämen edessä, että\nsankarissa syntyy aivan samoja tunteita, että he kumpikin tuntevat\ntoisensa siksi, jota he molemmat ovat kaivanneet ja molemmat\ntarvitsevat, olemuksensa osaksi, äärettömän tyhjyyden täytteeksi, ja\nettä he samana hetkenä, jolloin he tuntevat toisensa, tuntevat molemmat\nitsensä kokonaisiksi. Ajatelkaamme vihdoin, että tuo tunne ja tuo\ntunteminen sattuvat omintakeettomalle ja heikommalle heistä kahdesta\nmurroskautena, jolloin perheen siteet näyttävät katkenneen, koti\nkukistuu raunioiksi eikä ole lähellä mitään tukea, joka pidättäisi jo\nvalmiiksi nostettua jalkaa ja alttiiksi annettua sydäntä velvollisuuden\nrajoissa -- ken uskaltaa, kun ottaa huomioon kaikki nuo olosuhteet,\nensiksi heittää kivellä Eeva Mertheniä, kun hänen ihailtu sankarinsa\nsanoi hänelle: tule! ja hän seurasi häntä?\n\nJos Eeva olisi ollut mies, olisi hän astunut Keithin uraa; jos Keith\nolisi ollut nainen, olisi hän toiminut Eevan tavoin. Mitä arvoa\nkapinallinen sydän antaa sellaisessa vaalissa tapojen kahleille ja\nihmisten tuomiolle?\n\nSe on lankeemisen painolaki, joka uudistuu monenmuotoisena suvusta\nsukuun. Äärellinen, katoava pyrintöperä asetetaan aina korkeampaa,\nääretöntä ylemmäksi. Mutta se ei jää rankaisematta. Tulee päivä,\njolloin niiden ulkonaisten siteitten, jotka vapaa ihminen katkoo ja\nheittää pois kuin kahleet, huomataankin olevan sisällinen laki,\nsielujen side, jolloin yhteiskunnan tapojen tuomio, jota hän\nhairahduksen hetkenä halveksii ja uhmaa, osoittautuukin olevan hänen\nomantuntonsa todistus. Silloin hänen silmänsä aukenevat, silloin hän\nseisoo erotettuna Jumalasta, jonka hän on unohtanut, ihmiskunnasta,\njota hän on halveksinut, sisäisestä vartijasta, jonka hän on luullut\nainiaan vaikenevan, mutta joka vain odottaa aikaansa puhuakseen ja\nrangaistakseen.\n\nSemmoisessa heräämisessä on valittavana vain joko nouseminen tai\nvaipuminen. Ihmishenki kapinoi: sen täytyy nöyrtyä tai paatua.\n\nPalaamme kertomukseen.\n\nEeva Merthen oli kulkenut kuin unissaan siihen hetkeen asti, jona hän\nnäki Iisakki Alanuksen. Kasvatusveli, joka rakasti häntä enemmän kuin\nveli, palautti hänen entisyytensä muistot, entisyyden, jonka hän oli\nhylännyt ja kieltänyt. Eeva oli turhaan tahtonut tehdä häntä\nsankariksi, jota etsi; mutta Iisakki oli jalo ja oikeudentuntoinen, ja\nEeva piti hänestä. Oli eräs keino sen hyvittämiseksi, mitä hän oli\nrikkonut _häntä_ vastaan. Eeva pelasti hänen henkensä, samapa se miten:\neikö siinä ollut kylliksi? Ei, siinä ei ollut kylliksi. Samana\nsilmänräpäyksenä, jolloin Iisakki huomasi, missä hän oli -- _hänen\nluonaan_, ja kuitenkin vihollisen päämajassa -- olivat kaikki siteet\nkatkenneet heidän väliltään, Eevan ja entisen elämän väliltä. Iisakki\nhalveksi häntä ja jätti hänet häpeän syvyyteen.\n\nTuona hirveänä hetkenä oli onneton Eeva yksin maailmassa. Hänellä ei\nollut enää mitään muuta jäljellä kuin herännyt, lahjomaton vartija,\njoka nyt alkoi puhua, ei mitään, ei edes sitä miestäkään, jota hän\nrakasti ja jonka hän oli luullut olevan hänelle kaikki kaikessa.\n\nHän ei itsekään tiennyt, miten kauan hän oli maannut nojatuolissa,\nkasvot kätkettyinä hienoihin, sormusten koristamiin käsiin. Hän ei\ntiennyt Kaarinin astuneen huoneen läpi ja luulleen hänen nukkuvan.\nMutta eipä hän tiennyt sitäkään, oliko hän itkenyt vai nukkunut. Hän\noli kuin kokonaan menehtynyt.\n\nSilloin ovi aukesi, Keith astui sisään. Eeva tunsi hänen askelensa,\nmutta ei liikahtanut.\n\n-- Ettekö voi hyvin? kysyi hän osaaottavaisesti.\n\nEeva ei vastannut.\n\nKeith irroitti hiljaa hänen toisen kätensä, otti sen omaansa ja\nistuutui hänen viereensä.\n\n-- Mademoiselle -- jatkoi hän ranskaksi hymyhuulin, minä olen\nvalloittanut kuningaskunnan enkä tahtoisi sitä enää menettää. Jos jokin\nvihollinen on hyökännyt valtakuntaani, tahtoisin vain tietää sen nimen,\njotta saisin vaatia sen taisteluun ja voittaa sen!\n\nEeva kääntyi poispäin, ja nyt hän tunsi itkevänsä. Hän rakasti tuota\nmiestä sanomattomasti ja hän häpesi sitä.\n\n-- Niin, jatkoi Keith leikillisesti, nyt näen, että vihollinen on\ntullut. Mutta olkoonpa se kuka tahansa, päänkivistys tai\nmustasukkaisuus, se on mennyttä miestä, ei se ole enää iltaa näkevä.\nLuuletteko, että minä antaisin sen riistää kalleimman omaisuuteni?\n\n-- Tiedän minäkin kalliin omaisuuden, jota en anna ystävän enkä\nvihollisen riistää itseltäni, vastasi Eeva, kasvot yhä poispäin\nkäännettyinä. Hänelle johtui eräs ajatus mieleen ja siitä hän sai\nrohkeutta. Hän ei enää itkenyt.\n\n-- No pyhän Patrikin nimessä, vastasi skotlantilainen, tahtoisinpa\nnähdä sen ryövärin, joka uskaltaa häiritä teitä. Onko kysymys kaunisten\nhiustenne kutrista?\n\n-- Ei, mylord. On kyseessä naisen kunnia.\n\nKenraali kävi vakavaksi. Vastaus ei ollut hänelle mieleen, mutta eipä\nhän nyt ensi kertaa kuullut rohkeata sanaa noilta kauniilta huulilta.\n\n-- Mitä nyt? kysyi hän. Kuka uskaltaa loukata teitä ja vielä toivoa\nelävänsä? Kuka uskaltaa loukata sitä, joka on Keithille kaikki\nkaikessa?\n\n-- Te itse, mylord.\n\nKeith nousi ylös, astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa. Hän\noli ylimys ajatustavoiltaan niinkuin syntyperältäänkin, mutta sotaelämä\noli opettanut häntä pitämään moisia asioita vähäpätöisinä.\n\n-- Mademoiselle -- sanoi hän puoleksi leikillä, puoleksi moittien --\nsotilas tarjoaa teille kaikki, mitä hänen vallassaan on, jakamattoman\nrakkautensa ja kunnioittavan uskollisuutensa. Kaikki teidän toiveenne\non hän kykynsä mukaan täyttävä. Enempää hän ei voi tarjota. Älkää\npyytäkö rauhallista pesää ilmoja samoilevalta haukalta, joka ei aamulla\ntiedä, mihin illalla istahtaa.\n\nEeva oli noussut seisomaan. Hän uskalsi jälleen kohottaa katseensa, hän\noli taaskin entinen ylpeä Eeva. Samana hetkenä, jona hän tunsi\nlankeemuksensa ja ymmärsi, ettei hän voinut elää nousematta siitä,\nsamana hetkenä hän oli pelastettu.\n\n-- Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa, mylord?\n\n-- Ei, minä pyydän, käykää istumaan, minulla on tuhansia asioita\nsanottavana. Minä en tahdo loukata teitä puhumalla teille teidän\nkauneudestanne tai omasta rakkaudestani. Mitäpä se hyödyttäisi? Sen\nkaiken tiedätte ennestään. Te ette ole niitä naisia, joita\nmiellytellään makeisilla, enkä minä ole kyllin nuori kilpaillakseni\nniiden kanssa, jotka tarjoavat niitä teille. Mutta sallikaa minun\nsanoa, mitä Jaakko Keith oli, ennenkuin hän näki teidät, ja mitä\nhänestä on tuleva, jos te edelleenkin olette niin jalomielinen, että\npidätte huolta hänen kasvatuksestaan. Voi, mademoiselle, minä olen\nteitä ennen tuntenut ainoastaan yhden naisen, jossa kaikki sukupuolenne\nrakastettavat ominaisuudet olisivat olleet yhtyneinä miehen lujaan\ntahtoon ja kuningattaren ylevyyteen. Se oli äitini, Mary Drummond, joka\npolveutui Perthin jaarleista, rohkeudestaan, uskollisuudestaan ja\nonnettomuudestaan kuulusta suvusta. Olin vielä lapsi, kun kadotin\nhänet, mutta häntä minun on kiittäminen siitä, että vielä voin\nkunnioittaa naista. Hovit, taistelutantereet ja suuret pääkaupungit,\njoissa olen viettänyt enimmän ajan elämästäni eivät ole sellaisia\npaikkoja, missä oppii tuntemaan naisen arvoa, Niin todellakin, olinhan\nkahdenkolmatta vuoden iässä kerran rakastunut Pariisissa... Mutta\nettehän te kuuntele?...\n\n-- Kyllä minä kuuntelen, mylord, kunnes palaatte siihen asiaan, josta\nmuistutin.\n\n-- Minä vakuutan, ettei hän ollut mikään kuninkaallinen prinsessa eikä\nedes noita satoja markiisittariakaan, joiden helmoja tallaa melkein\njoka askelella Pariisissa. Hän oli pieni ruskeaverinen porvaristyttö...\n\n-- Niinkuin minäkin, mylord!\n\n-- Ah, te laskette leikkiä, _votre altesse_, (teidän korkeutenne)!\nSanalla sanoen, hänen isällään oli suunnattoman tärkeä luottamustoimi,\nhän oli kuninkaan ensimmäinen tukankähertäjä. Mutta se ei lainkaan\nestänyt Susanna Cabet'ta näyttämästä minun silmissäni viehättävältä.\nMinua pyydettiin siihen aikaan valloittamaan Sisiliaa Espanjan\nkuninkaalle. Luuletteko minulla olleen aikaa kuunnella niin kunniakasta\ntarjousta. Ei, minä sepittelin romansseja Susannan jalkojen juuressa;\nminä olin niin hurmaantunut, että olisin voinut naida hänet.\n\n-- Todellakin!\n\n-- Niin, mitäpä hullutuksia ei olisikaan valmis tekemään kahdenkolmatta\niässä! Onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut panna rakkauttani niin\nkovalle koetukselle. Pariisissa eletään vain kutakin päivää varten\nkerrallaan. Ei kumpikaan meistä ajatellut tulevaisuutta, kun eräänä\npäivänä jouduimme riitaan pienestä sylikoirasta. Minä olin antanut\nhänelle mitä sievimmän pienen gascognalaiskoiran, joka tuskin oli\nrottaa suurempi, ja sillä oli siselöitty, hopeinen kaulavyö; minä\ntahdoin antaa sille nimen Bébé, mutta Susanna oli saanut päähänsä, että\nnimeksi oli pantava Jaakko. Ymmärrättehän, ettei se nimi minusta ollut\noikein sopiva... Susanna oli itsepäinen pikku hupsu, jolla\nkeikarimaisten _à la régence_ suortuviensa alla oli vain tavallinen,\npieni, tyhjä tytön pää. Sana syntyi sanasta, ja lopuksi tuli ero. Liian\nmyöhäistä oli lähteä Sisiliaa valloittamaan, purjehdin sen sijaan\nvaaralliselle retkelle Skotlantiin, mutta tuon mitättömän romaanin\nseuraukset olivat onneksi minulle, muuten en olisi sen kertomisella\nväsyttänyt teitä. Olin kyllästynyt tunteilla leikkimään ja pidin\nvastedes paremmin varani. Paitsi ruhtinatar Dolgorukia...\n\n-- Tietysti arvokkaampi rakkaus...\n\n-- Epäilenpä sitä. Dolgorukit olivat 1729 Venäjän mahtavin suku. Nuori\ntsaari Pietari II oli kihloissa sotamarsalkka Dolgorukin tyttären\nkanssa. Tuo kaikkivaltias mahtaja tarjosi minulle sisarensa tytärtä\npuolisoksi, ja tunnustan, että hetkisen ajattelin ottaa kyllä\ntarjouksen vastaan. Tyttö oli kaunis, nerokas ja kunnianhimoinen ...\nniinkuin te, mademoiselle.\n\n-- Ja ruhtinatar, mylord.\n\n-- Miksi ei? Liitto tuon mahtavan suvun kanssa ja keisarillisen perheen\nsukulaisuus olisivat avanneet minulle mitä loistavimman uran Venäjällä,\njos muuten kukaan kuolevainen voi edeltäpäin arvata tulevaisuuttaan\ntuossa maassa, missä tänään saattaa olla valtaistuimen portaalla ja\nhuomenna kenties jo nääntyä Siperian erämaissa. Minä ajattelin\ntodellakin tuota edullista liittoa, mutta kun eräänä päivänä menin\ntervehtimään ruhtinatarta, näin eteisessä nuoren orjatytön, jota\nraastettiin pois puoli alastomana ja jonka paljaat hartiat vuotivat\nverta hirveitten ruoskaniskujen jäljiltä. Kysyin, mitä tuo onneton oli\ntehnyt, ja sain kuulla hänen särkeneen kiinanposliinisen maljakon.\nHäntä oli rangaistu ruhtinattaren omasta käskystä ja, häpeä sanoa,\nosaksi hänen omalla kädelläänkin. Sen arvaatte, että minä käännyin heti\ntakaisin eteiskäytävästä, enkä siitä hetkestä asti enää nähnyt tuota\njulmaa naista. Ei siinä kylliksi, että on kauneutta, neroa ja\nkunnianhimoa: pitää myöskin olla sydän ... niinkuin teillä,\nmademoiselle.\n\n-- Joko olette päässyt loppuun, mylord?\n\n-- Joko teitä väsyttää kuulla? Ah, mademoiselle, kun olen kiusannut\nteitä näillä mielettömyyksieni ja kiusausteni muistoilla, niin olen\ntehnyt sen vain, jotta ymmärtäisitte, millä oikeudella te olette\nanastanut niin ainutlaatuisen ja kiistämättömän paikan sotilaan\nsydämessä. Jos olisin rakastanut teitä kahdenkymmenen vuoden\niässä, kukapa olisi silloin taannut, että olisin rakastanut teitä\nvielä kolmen- tai neljänkymmenen vanhana? Ja jos olisitte ollut\nylhäissukuinen nainen, jonkun kuninkaan tai keisarin sukulainen, kukapa\nolisi vakuuttanut minulle, ettei kaikkien noiden sukuperän, neron ja\nkauneuden avujen takana olisi piillyt julma sydän, joka kerran\nraatelisi oman sydämeni? Mutta minä en ole nuori, ettekä te ole\nruhtinatar. Te ette voi kätkeytyä minun näkyvistäni minkään\nnaamarin taa, ja minä, joka olen kokenut elämää, joka olen yksin\nmielettömyyksistänikin ottanut oppia, minä olen teissä löytänyt ainoan\nnaisen, jota milloinkaan olen todella rakastanut, paitsi äitiäni. Te\nolette minusta elämän korkein ja paras, lukuunottamatta kunniaa, eikä\nsekään voi kilpailla teidän kanssanne, sillä te olette ainoa nainen,\njoka olette minun arvoiseni. Uskotteko minua nyt, kun sanon teille,\netten minä enää voi elää ilman teitä, ettei mikään muu kuin kuolema voi\nmeitä erottaa toisistamme? Ja jos sen uskotte, mademoiselle ... jos\nsiinä on teille kylliksi, että Jaakko Keith antaa teille vastalahjaksi\nonnestaan miehen sanan, sotilaan kunnioituksen, koko jäljellä olevan\nelämänsä ja koko sydämensä ... niin älkää sitten pyytäkö mitään muuta,\nminä olen antanut teille kaikki, mitä _voin_ antaa.\n\nEeva nousi taaskin istuimelta. Jokainen sana oli mennyt hänen sielunsa\nlävitse kuin hehkuva nuoli. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli\nvoima, joka kavalsi hänet ja melkein vastustamattomasti pakotti\nheittäytymään tuon miehen syliin ja sanomaan: ei, ei, ei, siinä on\nkylliksi, en pyydä mitään muuta!... Mutta niin valtavana oli hänen\nmielessään vielä vaikutelma, jonka Iisakki Alanuksen tapaaminen oli\naiheuttanut, että hän antoi jo kohotettujen käsiensä vaipua alas,\ntukahutti kavaltavan sydämensä sanat, jotka nousivat hänen huulilleen,\nja vastasi:\n\n-- Kaikki, paitsi nimeänne, mylord!\n\n-- Niin, sanoi Keith ehkä ylhäisemmin kuin itse tiesi tai tahtoikaan.\nMinä olen tarjonnut teille kaikki, mitä _voin_ tarjota. Nimeni ei ole\nyksin minun omani, se on sukumme oma.\n\n-- Te olette oikeassa, vastasi Eeva Merthen, nyt yhtä ylpeänä kuin\nKeith itsekin. Nimi ei ole yksin meidän omamme. Häväisty nimi häpäisee\nsamalla kaikkia, joilla on sama nimi. Minä en tiedä siihen nähden,\nmylord, mitään erotusta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, jotka\ntahtovat kantaa nimeään kunnialla.\n\nKeithin alahuuli venyi ylähuulta pitemmälle. Se oli ominaista hänen\nsuvulleen niinkuin sen sanotaan olleen Habsburg-suvussakin.\n\n-- Mademoiselle -- sanoi hän koettaen hymyillä -- minä käsitän\ntunteenne, vaikka ne minusta olisivat kohtuuttomat kenen tahansa muun\ntuntemina kuin teidän. Te olette syntynyt kantamaan kruunua, ja jos\nluonnon sukuoikeus olisi tunnustettu, olisi mikä muu nimi hyvänsä kuin\nkuninkaallinen liian vähäinen teille. Meidän täytyy, oli miten oli,\ntaipua aikamme ennakkoluuloihin. Mitä hyödyttäisi tavoitella nimeä, kun\ntodella jo omistaa kaikki sen edut? Teidän kaltaisenne suuret sielut\novat kaikkea näennäistä korkeammalla.\n\n-- Minä pidän teidän sieluanne, mylord, yhtä ylevänä kuin omaani.\n\n-- Hyvä. Minä otan aateliskirjani teiltä niinkuin olisin saanut sen\nSkotlannin kuningattarelta. Mutta yhdessä suhteessa te olette vapaampi\nkuin minä. Isänne tosin sanoi minulle, että teidän sukunne polveutuu\nvanhasta böömiläisestä aatelissuvusta. Mutta teidän ei ole niinkuin\nminun vastattava aateluudestanne Skotlannin yhdeksän lordimarsalkan\nedessä suoraan alenevassa polvessa. Se on vastuu, jota teidän\nkannaltanne katsoen voi surkutella, mutta josta minä en pääse vapaaksi.\n\n-- No niin, mylord, enkä minä enää olisi teidän kaltaisenne miehen\narvoinen, jos vielä kiistelisin siitä. Suvaitkaa nyt myöskin kuulla\nminua yhtä hyväsydämisenä kuin olette kohdellut minua aina siitä asti,\nkun ensi kerran kohtasimme toisemme Paimiossa. Minä en ole koskaan\nelämässäni unohtava, että te olette kunnioittanut minua antamalla\nminulle suuren miehen rakkauden. Minä olen rakastanut teitä niinkuin\nsaattaa rakastaa vain suurta, jaloa, ylevää tässä elämässä ... ei,\nälkää keskeyttäkö, minä rakastan teitä vielä, en ole koskaan\nelinpäivinäni lakkaava teitä rakastamasta! Mutta teidän omanne voin\nminä olla ainoastaan puolisonanne. Ah ... hetkiseksi minä olen sen\nunohtanut ... olen mielettömänä, erheisenä luullut, että sille\nmiehelle, jota rakastaa, pitäisi uhrata kaikki ... maailman tuomio,\nomaisten kyynelet, jopa kunniankin vaatimukset ... mutta minä petyin,\nmylord, ja olen sitä katuva niin kauan kuin elän. Nyt minä sen\ntiedän ... älkää pahastuko, kasvatusveljeni on ollut omanatuntonani.\nMinä olen voinut kestää paljon, mutta hänen halveksimisensa on\nkukistanut minut. Minä en voi elää teidän rakastajattarenanne, mylord.\nJos te tai minä voimme kohota maailman tuomiota ylemmäksi, niin ette te\nvoi rakastaa minua enkä minä hengittää niin kauan kuin halveksin\nitseäni.\n\n-- Mitä? Sekö konna, jota armahdin!\n\n-- Te lahjoititte minulle hänen henkensä; lahjoittakaa vielä kerran\nminun tähteni hänelle anteeksianto! Sitten olisi minulla vielä pyyntö\nitseni puolesta. Minä en voi jäädä Turkuun, antakaa minulle lupa\nmatkustaa Ruotsiin! Alanus ei ole vielä lähtenyt, hän kyllä etsii\njonkun laivan ja vie minut johonkin, missä ei kukaan soimaa minua\nhairahduksestani eikä ... häpeästäni.\n\nPeloton sotilas, jonka rohkeus ei koskaan ollut lannistunut, jonka käsi\nei ollut koskaan vavissut kuoleman vaaroissa, tunsi ensi kerran\nkasvonsa kalpenevan. Hän katsoi rakastettunsa tummiin silmiin. Jos hän\nniissä olisi huomannut arkuuden vivahdustakaan, vähäisintäkään salaisen\nepäröimisen merkkiä tai edes silmän kätkössä kavaltavan kyynelen, josta\nhän olisi saanut aihetta toivoa, että tunteet kuitenkin viimein\nvoittaisivat kapinoivan tahdon, niin ei hän, voittoihin tottunut, olisi\nperäytynyt. Mutta ei, Eeva ei epäröinyt, hän ei itkenyt, ei hieronut\nkauppaa tunteittensa kanssa, hän seisoi siinä niin lujana, niin\nlevollisena, niin päättäväisenä kuin ainoastaan voimakas sielu voi\nseisoa, kun on edessä vaali, josta riippuu koko elämä. Keith ymmärsi,\nettä hänen vastauksensa oli lopullisesti ratkaiseva, ja hän oli\nvoitettu.\n\n-- Mademoiselle, sanoi hän, te ette lähde, te jäätte tänne. Enkö jo\nsanonut, että olen valloittanut kuningaskunnan enkä aio antaa minkään\nvihollisen riistää sitä itseltäni?\n\n-- Minä en ymmärrä teitä, mylord.\n\n-- Ja te luulette, että minä sallisin teidän lähteä, että minä\npalkitsisin teidät maanpaolla, köyhyydellä, katumuksella ja\nyksinäisyydellä kaikesta siitä auringonloistosta, jota jo olette\nlevittänyt ja yhä vielä olette levittävä minun yksinäiseen elämääni?\nLuuletteko todellakin, että minä voisin elää ilman teitä ja kuolla\nilman teitä? Mikä elämä keskellä sodan kauhuja! Mikä kuolema, kun ei\nainoakaan kyynel kostuttaisi sotilaan hautaa! Ei, mademoiselle,\nkunnia on ollut Keithin nuoruudenmorsian, kunnia on pysyvä hänen\nvalkyyrianansa viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta Eeva Merthen on\ntuleva hänen puolisokseen.\n\nYksi ainoa sana, vähäinen haihtuva sana, kuinka se voi niin äkkiä\nmuuttaa kaikki? Tuo keveä ihmishuulilta kuuluva äänenvärähdys, joka\nniin nopeasti syntyy ja nopeasti häviää -- tuo heikko hengähdys, joka\ntuskin saattaa liikuttaa haavan vapisevaa lehteäkään, kuinka se voi\nsärkeä sielut kuin salama ja jälleen yhdistää ne kuin kaksi\nyhteenjuoksevaa, aaltoilevaa virtaa? Kuinka yksi ainoa sana voi kaataa\nvoimakkaimmankin ja jälleen kohottaa heikoimman, katkoa kärjet ja\nmurtaa muurit, levittää hyytä tai kukoistusta ihmiselämän lyhyeen\nhetkeen, vieläpä kulkea vuosisatojen ja sukujen halki, luoden uudeksi\naikakausia?\n\nNiin oli todellakin. Yksi ainoa sana oli kaatanut ylpeän ruusun maahan\nkuin kuihtuva syksy; toinen sana oli sen jälleen kohottanut kuin\nkukkiva kevät. Silloin puhkesi voimakas tyttö kyyneliin. Hän oli\ntietämättään langennut syvälle, ja voimatta enää toivoakaan noussut\nlankeemuksestaan.\n\n\n\n\n15. HERTTUATAR.\n\n\nTuosta ajasta alkaen -- lopulta huhtikuuta 1743 -- esiintyi Eeva\nMerthen kenraali Keithin puolisona. Hän alkoi jokaisessa sopivassa\ntilaisuudessa olla viipurilaisen sijasta kenraalin tulkkina hänen\njokapäiväisissä vastaanotoissaan. Keithiä miellytti hänen seuransa\nkeskellä rasittavia toimia; kenraalin asiakkaat tapasivat hänessä\npuolustajan, joka tunsi maan ja harrasti sen menestystä. Milloin\ntuli virkamies virka-asioissaan, milloin porvari valittamaan\nmajoituksista, milloin talonpoika, jolta oli otettu viimeinen hevonen\nsotaväenkuljetukseen, milloin hädänalainen pyytämään apua, milloin\nvalittaja, joka oli kärsinyt väkivaltaa, oikeutta vaatimaan. Uusi\ntulkki ei ollut välinpitämätön puhetorvi niinkuin entinen; kohta\nhuomattiin, että hänellä oli vaikutusvaltaa ja että hän osasi sitä\nkäyttää. Vaikka Eeva Merthen kerran olikin tulkinnut liian vapaasti,\nkun hänen kasvatusveljensä oli vaarassa, oli hän nyt sitä tunnollisempi\nja tarkempi. Hän oli auttanut isäänsä virkakirjelmien laatimisessa,\ntunsi koko lailla 1734:n vuoden lakia ja ryhtyi nyt sitä tarkemmin\ntutkimaan. Kohta hän otti huolekseen monien anomuskirjeiden\ntarkastuksen, joita joka päivä tuli. Hän oli viisas ja tarkkaälyinen,\nhän tunsi osanottoa kaikkea tosi hätää kohtaan, mutta hän kykeni myös\nhuomaamaan kaikki kohtuuttomat valitukset. Ihmiset alkoivat pitää hyvin\nsuuressa arvossa hänen etevää ymmärrystään ja luottaa lujasti hänen\noikeudentuntoonsa. Eeva tuli ylipäällikön korvaksi, ja koska Keith oli\njoka päivä tekemisissä kenraalikuvernööri Campenhausenin kanssa, siten\nmyöskin koko maan vaikuttavimmaksi henkilöksi. Tuskin kului päivääkään,\nettei olisi huomattu jotakin selvää merkkiä tuon nuoren käden toimista,\njoka niin viisaasti, niin varovasti ja hyväätekevästi ryhtyi\nvaikuttamaan valloitetun maan hallitukseen.\n\nHuhu \"herttuattaresta\" levisi nopeasti, ja se otettiin vastaan\nilmeisesti epäillen. Aateliset ja porvarit, jotka jo alkoivat tyytyä\nuuteen hallitukseen, virkamiehet, joiden täytyi tottua siihen,\nMerthenin talon entiset seurusteluystävät, jotka kaikki ankarasti\nmoittivat harha-askelta, kaikki he olivat suutuksissaan ja\nkohauttelivat olkapäitään. Moni mietti, oliko enää otettava vastaan\nkenraalin kutsuja vai olisiko halveksimisen painolla kukistettava hänen\njulkea lemmittynsä.\n\nNuo yleisen mielipiteen kulkupuheet saapuivat kenraalinkin kuuluville,\nja hän päätti katkaista niiltä kärjen. Se oli hänelle itselleen nyt\nkunnia-asia. Hänen puolisonsa ei ollut suostunut jäämään väärän aseman\ntaakkaa kantamaan, ja kenraali oli luvannut poistaa häneltä jokaisen\nnöyryytyksen.\n\nVielä oli eräs solmu tuossa sotkeutuneessa langassa. Sotapäällikön\ntäytyy olla varovainen sodan parhaillaan kestäessä. Hänen arvonsa ja\nasemansa riippuvat siitä, mitä ranskalaiset sanovat _prestigeksi_ --\nennakkomielipiteestä, että hän on voittamaton. Voidakseen hallita ei\nhän itse saa näyttää hallitulta; voittaakseen ei hän itse saa näyttää\nvoitetulta. Ylpeä lordi ei voinut _tuohon_ aikaan alentua melkein\nnaurettavaan sulhasen asemaan. Mutta hän saattoi hakata Gordionin\nsolmun auki sotilasmiekallaan, tunnustaa nuoren naisen puolisokseen ja\npitää huolta, että häntä semmoisena kunnioitettiin. Eeva oli kyllä\nosoittautuva sen kunnian arvoiseksi.\n\nEpäilemättä se oli uutta tapojen uhmailua. Mutta Eeva Merthen oli\nkyllin viisas ja kieltäytyväinen odottaakseen. Hän oli saanut sotilaan\nlupauksen, ja se riitti hänelle. Olihan hän tuon miehen kihlattu,\nvaikkei vielä hänen vihitty vaimonsa, joksi hän oli tuleva sodan\npäätyttyä.\n\nKenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa,\nluoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä\ntulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan.\nMutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin\nlevollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti\nkuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa.\nYlevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään\npelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta\nasemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä\nsykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin\npysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin\nodotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa,\nmutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa\ntimanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.\n\nIsäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä.\n_Meine Gemahlin, ma femme, my wife_, aina sen mukaan, mitä kieltä hän\nmilloinkin käytti, sanalla sanoen _vaimoni_, mutta ei mitään esittelyä.\nHänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai\ntahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö\nsaattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.\n\nKenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti\nmuille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin\nkunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää\nmyladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret,\nettä heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä\ntahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään\nladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. \"Herttuatarta\" ei\nuskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.\n\nMerthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä\nmontakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista\nkaikista on eronnut -- ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä\nkuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä -- se oli kaikista vaikein\nratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja\nnykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean\ntehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta\npalannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea,\nmikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä\nnyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut\nvalita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja\nsovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä\nporvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus -- tai kuten he olivat\nhyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä -- oli koroittanut niin paljoa\nylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat\nsaaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa\ntyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva,\nmutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut\nihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet\nhänessä -- hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas\npikku pää -- sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa\nmuodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa\neivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden,\nepätoivon ja pimeyden läpi.\n\nEmännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali\nKeithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia\nkappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi\nromansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia\nsana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi\nseuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta\nHatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin\nvalloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa,\nTanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin\nperintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko\nSuomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä\nkokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat\nitse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu\npelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa,\nCedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken\nLuberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja\nmaista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen\ntoiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset:\nkansat saivat maksaa kummankin.\n\nIlta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen\nvoittonsa oli ollut täydellinen -- paitsi yhdellä taholla.\n\nTurussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva\nMerthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren,\njosta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut\nkaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut\nTukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä\nkummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja\nhemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt\nvoinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua\nKeithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa\nhieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta\nrouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä\ntaipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.\n\n-- Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle\nsovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on\nvastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen\naskelen kysymättä neuvoa minulta!\n\n-- Mutta -- väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut\nyhtä taipumaton -- sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut\nkahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.\n\n-- Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.\n\n-- Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö\nsinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen\nvaatekaappiisi?\n\n-- Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset\nsilloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin\nkutsuja.\n\nKaarin vei sen sanoman.\n\n-- No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän\ntäytyy mennä tervehtimään häntä.\n\nKenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä,\nja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella.\nVihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen,\nkullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine\nkäskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle.\nSyntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois\nsemmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa\nkäyntikortteja varten.\n\nRikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen\ntriumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja\nrintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli\nhimmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin\npuolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet\nloistollaan.\n\nSe oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa\nsurupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja,\nkultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli\nuhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin\nsuunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva\nkaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.\n\n-- Puolisoni -- sanoi kenraali saksaksi -- tahtoi osoittaa\nkunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.\n\n-- Kummi! -- sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin -- saanko\nolla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?\n\nEikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki\nne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua\nvelvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa\noli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne\nkaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa\nvastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan\nlumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja\nsamassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.\n\n-- Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.\n\nSiitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä\nharras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun\nporvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin\ntoivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut\nkotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.\n\nYksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden\ntieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa;\nja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan\nkäden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä\nvaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen\noli saanut osakseen sen häväistyksiä. \"Herttuatar\" oli ollut alussa\nhäväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.\n\nHarvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.\n\nHänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta\nGrubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin\nja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin\naika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen\nhänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen\nnimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä\nei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai\nraportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki\nhyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia\npiirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne\nvarat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän\nauttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin\nkoristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen\npelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili,\netteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti\nhankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka\npuolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen,\nmutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän\npaikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste\noli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta\nneuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.\n\nKohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla\nkanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa\nKorpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen\nja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka\noli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan\nRuotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De\nLacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka\ntoisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.\n\nEeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen\nlueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa.\nHän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua\nParatiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen\nKeithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin.\nSemmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on\notettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.\n\nSe oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin\nkuin on mahdollista ilman _gentle-flower'iansa_ (amaranttiansa); oli\nhirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja\ntutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan\ntulee, ei hän vielä ollut _gentle-flower'insa_ kunniaksi valloittanut\nTukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen\neskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin\nmainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja\npyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle\nvangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntä _toisena_\norjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja,\nylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttää\n_my gentle-flower'in_ alamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei\naie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin\nhaavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan\npystyneet häneen...\n\nEeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de\nRegnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi\nmaaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan\nyhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet\nKronstadtia valloittamaan.\n\n-- Tekö siinä olette, vicomte?\n\n-- Niinkuin näette. Entä te, madame?\n\n-- Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.\n\n-- Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.\n\n-- Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime\nmeritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä,\nhuomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.\n\n-- Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä\nmuistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle:\npalatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en\npyydä!... Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on\nkuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani\npäivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut\ntoivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista\ntehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin\nlaivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään\ntaisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame,\nkyllä olen odottanut ... ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä,\nlaimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä\nvaltiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan\nkäydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa ... olihan sellaisia\nesimerkkejä... _Monsieur_, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa\nminulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan,\nja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei\nollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia\nvapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali\nKeith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet\nankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma\nliitosta ... lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan ... miksi\nhänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?\n\n-- Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut\nurhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.\n\n-- Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut\nteille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin\nkuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle ...\neräs, joka ei niitä enää ole lausuva.\n\n-- Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena\nvelvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille\nanteeksiantamista. Ja te _ette_ sitäpaitsi ole onnistunutkaan.\n\n-- En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt.\nPolttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten\nlaivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai\nvihollisten luodit... Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen\nvankinsa.\n\n-- Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi\nminulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.\n\n-- Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu.\nTiedättehän, että...\n\n-- Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo\nmies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne\nminulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät\njättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä\nteidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte.\nMinä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän\nrasittavaksi kuin mahdollista.\n\n-- Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka\nmenetin -- lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin\nVenäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin -- antakaa minulle kirkas\npäivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen\nlaivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole\nluultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin\nensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa\nlähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa\nminua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta\nsanottavaa.\n\n-- Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.\n\n-- Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi\nranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.\n\nSe oli hyvin tähdätty nuoli -- syvä, kirvelevä, parantumaton pistos.\nEeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista\npuolisokseen...\n\n\n\n\n16. RAUHA.\n\n\nVuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina\nOuluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot\nFreudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He\nsaavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta,\nminkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.\n\nToukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin\npitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata\nja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik\nHolstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi.\nKesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja\nRuotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli\nsanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran,\nettä Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta,\nSavonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun\n20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan\nkruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi -- mistä olisi\nseurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina\nkartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf\nFredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan\nalkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja,\njoka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan,\nkuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut\nalueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit,\njoten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja\nsuojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.\n\nSemmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein\nluotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan -- mikä\noli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut\neripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta\ntappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin\nmenetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen\nsijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän\nvaltaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle\nannetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan\nanteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta\nvaltiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja\nilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka\nsaattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia,\nmissä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii\ntodellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja\nsuurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet\ninnostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet\njäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa,\nhajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta,\npetettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi\nylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta\nvaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut\ntavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi\nkasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta\nEuroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n\ntoimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi\nsittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n\nAadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen\npäästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa\nsyntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet\neivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma\nsuuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava\nhaamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen\nisänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja\noksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä,\nkukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia\nentisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä\ntulee!\n\nRuotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa\nheillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa\nsodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin\nmilloin toista, milloin toista -- tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta\nhuomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja\nvaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän\ntäytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia\ntietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt?\nNiinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt\nsäilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi\nmestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki\nkumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.\n\nSuomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti\npäässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei\nollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman\nLewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät\nviholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä\nvuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä\noli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu,\ntoivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu,\neikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä,\nliikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja\nnummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata\nnyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut\nluottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin\ntaistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä\nkohtaa tappion häpeä.\n\nSotaa sanottiin Suomessa \"Pikku vihaksi\" erotukseksi \"isosta\".\nPohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin \"rakuunavuosien\"\nnimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta,\npakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut,\nmutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä\nmainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti\nvalloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen\nvarallisuutta.\n\nVaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin\nedellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli\nkuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan\nsolmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset\nkertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton\nhelinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki\njuhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden\ntaloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain\nojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia\nja niiden alla kirjoitus: _Pax et Æternum fœdus_, \"rauha ja iäinen\nliitto\". Tulet paloivat koko yön. Aamulla -- sanoo kertoja -- oli taulu\nmuuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen\nsanasta Æternum, joten jäljellä oli: _Pax et ternum fœdus_, joka antoi\nlauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.\n\nTurun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä.\nVieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla\nliinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen,\nettä se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä\npaistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä\nkokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset\nsotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen\nsemmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä\nasetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu\npaistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.\n\nKansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä,\njoiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään\nkäydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona,\nmelkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä\nvalui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko\nlakeistaan ja astioistaan.\n\nSamaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon\noli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin,\nkertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen,\nhetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti\nsiihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan\nihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä\ninnokkaimmilla ilohuudoilla.\n\nTämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan\nruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja\nleikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan,\njättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä\ntietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin\nparhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu,\nettä kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon,\nsyntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut\nanastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen\nsäilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.\n\nTurussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka\ntaholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka\ntoivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä\nnähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua\nrantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille\nkaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta,\nmelkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla\noikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta\nja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi\nsäälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia\nryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin\nnäkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli\nentisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu\nupseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka\naskelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu\nluultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu;\nautiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä\nunohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet:\nsiellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut\nhäviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta,\nmuistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.\n\nHeti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään\npois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä\narmeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä\nmaassa oli loppunut _de jure_, mutta kesti yhä vielä _de facto_. Vielä\nviime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia\njoukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki\nkulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin,\neikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin\njuuri noina viimeisinä aikoina.\n\nLähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli\nkenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja\n11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus\noli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat\njoukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen\nja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän\nesittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa\nlukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo\nlailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se\nliike riitti peloittamaan Tanskaa, ja venäläisten joukot, joita\nvastatuulet estivät pääsemästä Skåneen, majoitettiin talveksi Tukholman\nlähimaakuntiin. Kenraali itse asui pääkaupungissa Venäjän lähettiläänä\nja sai runsaasti kunnianosoituksia sekä kuninkaalta että hovilta.\nUudeksivuodeksi 1744 hän sai kuninkaalta kalliin kultamiekan ja\nTukholmasta lähtiessään seuraavana kesänä juhannuksen aikaan\nperintöruhtinaan muotokuvan ja 2.000 dukaattia.\n\nHelmikuussa 1744, kun jäät olivat rakentaneet sillan Ahvenanmeren yli,\nkävi Eeva Merthen tervehtimässä puolisoaan Tukholmassa. Hänen maineensa\noli levinnyt ennen häntä; Ruotsin koko pääkaupunki paloi tuon Suomen\nsuojelusenkelin näkemisen uteliaisuudesta, naisen, jonka kauneudesta,\nviisaudesta ja jalomielisyydestä oli vuoden aikana niin paljon kuultu\npuhuttavan. Arvo ja seurustelusäännöt eivät sallineet, että pormestarin\ntytär olisi esitetty hovissa, missä valtaneuvoksen tytär, paljoa\nvähemmin henkilökohtaisia avuja saanut kreivitär Hessenstein, otti\nvastaan imartelevaa ylistystä; mutta mikään ei estänyt Tukholman\nylhäisiä piirejä käymästä tervehtimässä Venäjän lähettilästä ja\nhänen puolisoaan heidän asunnossaan. Keith ei kärsinyt vähintäkään\n_gentle-flower'nsa_ halveksimista. Moni puuteroitu aristokraatin pää\nkumartui tuon virka-arvoa vailla olevan herttuattaren edessä, joka\nnäytti syntyneen ylhäisyyteen ja kantoi vaarallista asemaansa arvokkaan\ntyynesti. Hän yhtä vähän etsi kuin pelkäsi tavattomain ominaisuuksiensa\nkunnioittamista; ainoastaan ihmisjoukkojen uteliaat katseet häntä\nkiusasivat, ja sentähden hän aina ajoi umpivaunuissa. Ihmisiä\ntungeskeli lakkaamatta hänen portillaan, haluten nähdä häntä kuin\nkuninkaallista henkilöä. Hän vältti näitä kunnianosoituksia, niihin kun\nolisi niin helposti saattanut sekaantua nöyryytyksiäkin. Saatiin\nkerran, ei tiedetä miten, tietää, että hän oli eräänä pyhänä tuleva\njumalanpalvelukseen Tukholman suureen kirkkoon. Hän toivoi pysyvänsä\ntuntemattomana syrjäisellä parvella. Turhaan. Kaikkien katseet\nkääntyivät parveen, ja töintuskin onnistui häntä saattavan adjutantin\nraivata tietä torille kokoontuneiden, uteliasten ihmisjoukkojen läpi\nvaunujen luo.\n\nEeva Merthen palasi Turkuun, jossa hänet otettiin vastaan melkein yhtä\nsuurilla kunnianosoituksilla kuin synnynnäinen herttuatar olisi otettu.\nTurku oli taas entinen, vanha Turku, lukuunottamatta sitä, mitä se oli\nkärsinyt ja oppinut sodassa; sen pakolaiset olivat palanneet, sen vanha\npiispa messusi taas tuomiokirkon pääalttarilta, sen yliopisto väitteli\nlatinankielellä, sen maaherra hallitsi, sen hovioikeus haki käsiinsä\ntomuiset pöytäkirjansa, sen palanneet virkamiehet riitelivät\nvastatulleiden kanssa, jotka venäläinen hallitus oli asettanut heidän\nsijaansa, ja sen porvarit kirjoittivat sodan maksettavat vastapainoksi\nsodan saataville. Herttuatar huomasi paljon olevan entisellään, mutta\npaljon olevan uuttakin. Hän ei saanut ainoastaan tunnustusta osakseen,\nvaan häntä ihailtiin; kaikki talot ja kaikki sydämet olivat hänelle\navoinna. Hän saattoi vielä kerran -- ja viimeisen kerran -- käyttää\nvaikutusvaltaansa synnyinkaupunkinsa hyödyksi.\n\nKeithin tehtävä Suomessa oli lopussa. Hän oli tunkeutunut tähän maahan\nvihollisena ja valloittajana; hän lähti täältä ystävänä ja suojelijana.\nVarakansleri Bestuschevin ja vanhan venäläisen puolueen kateus ja\njuonet odottivat häntä Pietarissa. Hän saapui sinne, pääsi keisarinnan\npuheille ja repi sotilaan avomielisellä ujostelemattomuudella rikki\nvehkeitten verkot. Hallitsijattaren suosio, kaksinkertainen palkka,\nkallisarvoinen kunniamiekka, Andreaan ritariston tähti, joka oli\nkorkein koko Venäjällä, ja vielä lisäksi maatila Liivinmaalla olivat\nkeisarillisen armon osoitukset, jotka Keith sai palattuaan\nsotaretkiltään Suomesta. Luultavasti hän ei niitä ottanut vastaan\nvälinpitämättömänä. Mutta kaikesta saattaa kuitenkin aavistaa hänen\npitäneen paljoa parempana kansan rakkautta. Hänen sotilaskunniansa ei\nriippunut keisarillisesta suosiosta, se pysyi sekä suosion että\nepäsuosion aikana hänen omaisuutenaan, mutta kansan rakkauden\nsaavuttaminen lempeydellä ja oikeudenmukaisuudella on enemmän kuin\nAndreaan ritarikunnan tähti, se on tammenlehti laakeriseppeleessä,\neikä mikään tosi sankari saata olla välinpitämätön tästä\nkunnianosoituksesta.\n\nOli kesä 1744. Keith oli purjehtinut Tukholmasta Pietariin, ja kohta\ntuli tietyksi, että hänen herttuattarensa seuraisi häntä. Kunnioitusta\nja kiitollisuutta, jota ei saatu osoittaa sotapäällikölle, tuhlailtiin\nnyt kaksinverroin hänen puolisolleen. Ylhäiset ja alhaiset osoittivat\nkilvan kiintymystään; missä hän vain näyttäytyi, tunkeutui ihmisiä\nhänen ympärilleen vielä kerran näkemään hänen lempeitä piirteitään,\nvielä kerran pudistamaan hänen hyväätekevää kättään tai saamaan\nviimeisen katseen noista kauniista silmistä, joita ei kukaan hänen\naikalaisistaan voinut kerran ne nähtyään unohtaa. Turussa ei ollut\nsanomalehteä, joka olisi voinut ilmoittaa kaikki runot ja puheet,\njoiden esineenä hän oli eronpäivinä; mutta kerrotaan maistraatin\nlähetystön kiittäneen häntä kaupungin nimessä kaikesta, mitä Keith ja\nhän olivat tehneet lievittääkseen sodan onnettomuuksia.\n\nJäähyväiskäynneillään joutui Eeva Merthen lopuksi rouva Heldtinkin luo.\nHän oli tuonut kalliin lahjan kullekin neljälle tyttärelle, ja vanhin\nheistä, kaksitoistavuotias Hedvig, koetti parhaillaan hämillään uutta\nkultaista rannerengastaan, kun äiti kysyi, muistiko Eeva vielä\nprinsessa Ruususta.\n\n-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Eeva.\n\n-- Se on totta. Mutta muistatko, että Vappu ennusti sinulle myöskin\npitkää ikää. Katsopas nyt Hedvigiä. Vappu on ennustanut hänen elävän\nsinua kauemmin.\n\n-- Siihen ei mitään ennustusta tarvita, Hedvig on yhdeksän vuotta\nnuorempi minua. Oli kerran aika, jolloin halusin kuolla nuorena. Nyt\njätän elämän mitan Jumalan tahdon määrättäväksi. Ei ole lainkaan\nkadehdittavaa elää kauemmin itseänsä ja kaikkea, mikä on ollut rakasta\nmaan päällä.\n\n-- Mutta jos on onnellinen ja rakastettu niinkuin sinä ja saa pitää\nkaikki viimeiseen asti... Sinulla, joka olet saanut kaikki, onko\nsinulla enää mitään toivoa täyttymättä, kun lähdet synnyinseuduiltasi?\n\n-- Ah, kummi, jos onni joskus täällä maan päällä olisi täydellinen,\nniin ei se enää mikään onni olisikaan. Onnellisinkaan ei olisi\nonnellinen, jollei hän voisi toivoa tulevansa vieläkin onnellisemmaksi.\n\n-- Hedvig, sanoi rouva Heldt, mene lasten kanssa ulos keinumaan!\n\nHedvig lähti katsoen pitkään ihailtua herttuatarta. Hän olisi\nmielellään tahtonut tietää, mitä vielä saattoi puuttua niin\nkadehdittavasta onnesta.\n\n-- Me olemme nyt yksin, virkkoi kummi hellästi. Jos sinulla vielä on\ntäyttymätöntä toivetta, niin usko se minulle! Minä lupasin äidillesi\nolla sinulle hänen sijassaan, kun hän on poissa.\n\nEeva oli vaiti.\n\nRouva Heldt alkoi lukea sormillaan.\n\n-- Ajatelkaamme, sanoi hän, mitä kaikkea hyvät ja ymmärtäväiset ihmiset\n-- muista en puhukaan -- pitävät toivottavana tässä elämässä. Ensin\nJumalan siunaus ja hyvä omatunto.\n\n-- Minä rukoilen niitä.\n\n-- Toiseksi terveys ... sitten nuoruus, kauneus, ymmärrys ... sitten\nrunsaasti leipää, niin että riittää jakaa muillekin... Rakkaus...\n\nEeva nyökäytti päätään.\n\n-- Missä olinkaan? Kahdeksanneksi siis niiden rakkaus, joita itse\nrakastaa, tunnettujen ja tuntemattomien satojen ja tuhansien kiintymys\nja kiitollisuus... Mitä muuta vielä?\n\n-- Kunnioitus.\n\n-- Kunnioitus, niin. Panettelu on vaiennut; ketä enemmän kunnioitetaan\nTurussa kuin sinua?\n\nKuului huokaus.\n\n-- Mitä? Huokaatko sinä? Onko kukaan ollut kyllin halpamainen\nloukatakseen sinua.\n\n-- Ei. Mutta älä luettele enää!\n\n-- Miksikä en? Kymmenenneksi ... valta tehdä hyvää. Nyt ei sormia enää\nriitä. Onko vielä mitään muuta? Toivoakseni et ota lukuunkaan\nturhamaista kunniaa. Mutta olen unohtanut jotakin, meidän on\naloitettava alusta. Hyvä sydän... Pitkä tulevaisuus... Myönnä,\nrakkahin, että olet prinsessa Ruusunen!\n\n-- Kummi, älkäämme puhuko sydämistä, jotka ovat täynnä puutetta, tai\ntulevaisuudesta, kun ei kukaan tiedä, elääkö hän enää huomenna. Minä\ntunnen, etten lainkaan ansaitse kaikkia niitä lahjoja, jotka Jumala on\nantanut minulle. Mutta jos teillä olisi kaikki, mitä nyt luettelitte,\nja vielä enemmänkin, ja kuitenkin olisi kolme, kokonaista kolme, jotka\novat olleet teille rakkaat ja ikäänkuin yhteen punotut entiseen\nelämäänne, ja jos kaikki nuo kolme inhoaisivat ja halveksisivat\nteitä ... voisitteko silloin olla onnellinen?\n\n-- Mutta Eeva, eihän se ole mahdollista? Väärinkäsitystä saattaa syntyä\nparastenkin ihmisten kesken ... muistathan, miten rikkonainen meidän\nvälimme kerran oli. Kaikella on aikansa, kaikki selvenee, kaikki tulee\nuudestaan hyväksi. Onko minulla enää vähäistäkään vihankaunaa sinua\nkohtaan?\n\nEeva ei tahtonut ilmaista sitä, minkä hän kyllä ymmärsi, että hänen\nkumminsa, rouva Heldt, oli pintapuolisia luonteita, jotka vähästä\nkiivastuvat ja vähästä jälleen leppyvät, kun taas syvällisemmät\nluonteet säilyttävät tunteensa kauan ja muuttavat vain lujien\nvastatodistusten johdosta vakaumuksensa. Hänen sydämensä oli kuitenkin\nniin täysi eron hetkenä, että muuan kuohulaine hänen sisimmästään\ntulvahti yli ystävättären, joka häntä rakasti, vaikkakaan ei ymmärtänyt\nhäntä. Hän jatkoi:\n\n-- En koskaan, kummi, ole unohtava hyvyyttä, jota olette osoittanut\nminua kohtaan. Milloin katsoitte vikojani, kun vielä olin lapsi?\nMilloin ette niitä antanut anteeksi, kun tulin täysikasvuiseksi? Enhän\nvoi pyytää, että kaikki osoittaisivat minulle samaa armoa. Minä olen\ntuntenut miehen, jossa oli kuninkaan sielu palvelijan nöyrässä\nhahmossa, suuren profeetan, jonka Herra lähetti turmeluksen aikana ja\njonka ääni on kuulumattomiin haihtunut päivän hälinään ... hän on\nrakastanut minua eikä nyt anna minulle anteeksi! Minä tunsin\nnuorukaisen, jolla oli sydän kullasta, uskollisimman, hellimmän ja\nparhaimman ihmisistä; hän olisi antanut henkensä minun puolestani, ja\nnyt hän halveksii minua!... Ja vihdoin oli minulla ystävä, uskottu\nystävä aina varhaisimman lapsuuteni ajoilta asti; hän rakasti minua\nenemmän kuin omia lapsiaan, niin, ollen rakkaudessaan lisäksi niin\nliioitteleva ja epäjumaloiva, että hän paitsi henkeänsä olisi minun\ntähteni antanut iäisen autuutensakin ... hänkin on hylännyt minut. Ja\nte pidätte minua aivan onnellisena, kysytte minulta, onko minulla enää\nmitään toivomista!\n\nRouva Heldt löi kummastuneena kätensä yhteen.\n\n-- Mitä kummia nyt lateletkaan? Eikö piispa todellakaan olisi ottanut\nsinua ripille? Hävetköön se vanha, höperö Fahlenius! Ole huoletta, minä\npuhun diakonille, hän kyllä sanoo piispalle totuuden, diakoni osaa\npuhua suunsa puhtaaksi... No, ja se toinen on ymmärtääkseni notarius\nSkogsman, joka aina juoksi jäljessäsi ja osasi niin hyvin liehakoida\nisääsi. Oikeinpa minua kummastuttaa, Eeva, että sinunlaisesi järkevä\nihminen huolii, mitä semmoinen tuulenpieksijä puhuu. Ketä tarkoitat\nkolmannella? Onko se Vappu?\n\n-- On.\n\n-- Vaimohan on ollut puolihullu tautinsa jälkeen. Mene hänen luokseen,\njos vihdoinkin tahdot nähdä hänet hyvänä jälleen. Minusta sinä osoitat\nhänelle liiankin suurta kunniaa.\n\n-- Hän ei tahdo nähdä minua. Hän sanoo ennemmin kuolevansa... Oletteko\nkuullut mitään Iisakki Alanuksesta?\n\n-- En siitä asti, kun hänet syksyllä vihittiin papiksi ja määrättiin\napulaiseksi kauas Pohjanmaalle.\n\n-- Iisakki parka!... Minun täytyy nyt ajatella lähtöä. Jääkää hyvästi\nkummi. Vielä kerran kiitos monien vuosien hyvyydestä. Muistatteko\nlupausta, jonka pyysitte minulta, kun olin seitsenvuotias?\n\n-- Mitä lupausta?\n\n-- Kun Vappu ennusti minulle pitkää ikää, pyysitte minua rukoilemaan\nhaudallanne seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Hedvig on nyt teitä\nlähempänä ja hän on elävä kauemmin kuin minä; mutta minä en tahdo\nkieltäytyä muistamasta teitä. Jos elän määrättyyn aikaan, niin\npolvistun yhdessä Hedvigin kanssa ja muistelen vielä kerran teitä.\nEläkää onnellisena! Jääkää hyvästi.\n\n-- Ei, sinun vertaistasi, Eeva, ei ole koko avaran maan päällä. Jää\nhyvästi!\n\n\n\n\n17. KATUJA.\n\n\nEeva Merthen lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin tapaamaan diakoni\nElgiä. Hän ei tahtonut astua tuon miehen eteen herttuattarena, vaan\nkatujana. Sisar Paulina otti hänet vastaan hämillään.\n\n-- Matias ei ole kotona, hän on sairaitten luona käymässä.\n\n-- Sallitteko minun odottaa?\n\n-- Olkaa hyvä, käykää istumaan.\n\n-- Minä matkustan huomenna mieheni luo Pietariin enkä voi ennen\nlähtöäni jättää kiittämättä diakonia ja teitä ystävyydestä, jota ennen\nosoititte hupsulle tyttö paralle.\n\nSisar Paulina punastui ja oli vaiti. Mitäpä hän olisi vastannut?\n\n-- Kuinka voivat rakkaat pikku ystävät Joosu ja Maiju? kysyi Eeva\noltuaan hetkisen vaiti.\n\n-- Kiitoksia kysymästä, he kasvavat niin, että vaatteet jäävät\npieniksi, ja he ovat alkaneet käydä koulua täti Pontinin luona.\n\n-- Olkaa hyvä, antakaa heille tämä pieni muisto minulta. Ei siinä ole\nmuuta kuin kaksi virsikirjaa... Mutta ettehän asukaan Laimissa tänä\nkesänä?\n\n-- Matiaalla on rippikoulu ja paljon muita toimia. Me muutamme vasta\nheinäkuun keskipaikoilla sinne.\n\n-- Muistan millainen Laimi oli sinä iltana, jolloin otitte vastaan\nsuuren joukon pakolaisia ja lohdutitte heitä, kuten kaikkia lohdutatte.\nMonen siunaus on jäänyt Laimin rannoille. Ajat vaihtuvat, me menemme\npois, ja teidän rauhallisessa turvapaikassanne on kerran asuva muita.\nMutta aallot vielä silloinkin loiskivat kuten ennen niemen kalliota\nvastaan -- tuuli humisee niinkuin ennen tummissa kuusissa, ja silloin\nkalastaja vanhus sanoo perää pitäessään pojalleen, joka purjeita\nhoitaa: tuossa on Laimi, siinä asui ennen Jumalan mies, jota kansa\nsanoi köyhien Eliaaksi.\n\n-- Ihmisten muisti on niin lyhyt, sanoi Paulina liikutettuna.\n\n-- Onneksi se on lyhyt, sillä muuten kokoisi se liian paljon\nkärsimyksiä. Mutta kun luemme toisesta maailmasta, että meidän työmme\nseuraavat meitä sinne, miksikä emme voi toivoa, että tulevat ajat\nsäilyttävät jonkun muiston kaikesta siitä parhaasta, jonka meidän\naikamme jättää niille perinnöksi? Kivi putoaa alas tyyneen mereen eikä\nsitä näy enää, mutta väreet laajenevat kauas ylt'ympäri sen paikan,\nmissä se painui vedenpinnan alle. Kun väreetkin tasoittuvat ja suuri,\nkirkas tyyneys leviää meren syvyyksien yli, silloin loppuu aika,\niankaikkisuus alkaa, mutta Jumala muistaa paikan, mihin kivi putosi.\n\n-- Niin, Jumala tietää, että me olemme hyödyttömiä palvelijoita.\n\n-- Usein, jatkoi Eeva, olen muistellut veljenne saarnaa sinä\nsunnuntaina, jolloin sota julistettiin. Jos hän olisi ylistänyt\nkuningasta tai valtakunnan hallitusta, olisi sittemmin pilkattu hänen\nsanojaan. Jos hän olisi ylistänyt sotaa, sanottaisiin häntä nyt\nvääräksi profeetaksi. Mutta hän ylisti ikuista kuningasta ja Hänen\nvaltakuntansa iäistä rauhaa: sitä ei kukaan voi pilkata tai unohtaa; se\nsana käy totuuden voimalla aikojen ja ajan vaiheiden halki. Kuulijain\njoukossa kirkossa oli ehkä silloin nuori ylioppilas, josta on tuleva\nteidän veljenne seuraaja ja joka on julistava hänen sanaansa vielä\nsyntymättömille sukukunnille. Tai siellä oli äiti, joka kirkosta kotiin\npalattuaan opetti nuo sanat lapsilleen, ja niin ne itivät tulevien\naikojen varalle. Yksi päivä kylvää siementä satoihin vuosiin; pian\nhäviävä mies heittää silmänräpäyksessä kuulumattomaksi haihtuvan sanan\nkauas tulevaisuuteen, jonka pituutta ei voida määrätä. On suurenmoista\nsillä tavoin puhua sukukunnille ja vuosisadoille. Jumalan voima on\npuhunut apostolien kautta ja puhuu vielä hänen lähettilästensä\nkielellä.\n\nVaikka sisar Paulina sydämensä yksinkertaisuudessa ei käsittänyt\nvuosisatojen mittapuuta, ymmärsi hän sitä paremmin, että nuori nainen,\njota hän oli kerran rakastanut ja kahdesti pelännyt, puhui kunnioittaen\nhänen veljestään, ja se kieli soinnahti aina. Hän tunsi leppyvänsä ja\najatteli itsekseen, eikö hänen pitäisi tarjota vieraalleen\nvirkistykseksi Laimin oivallista vaapukkahilloa, kun samassa diakoni\nElg astui huoneeseen.\n\nHän ei ollut muuttunut; pää oli ehkä vähän enemmän ajatuksiin\nsyventyneenä, otsa ehkä vähän uurteisempi, mutta kasvot eivät olleet\nkalpeammat kuin ennenkään, syvä, lempeä katse oli niin läpitunkeva kuin\nse olisi aina tahtonut tutkia sielujen syvyyksiä.\n\nHän ei ollut odottanut tätä vieraskäyntiä, jäi kummastuneena seisomaan\nja tervehti kylmästi.\n\n-- Rouva Keith tuli sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi sisar Paulina\nhiukan hapuillen ensi sanoja.\n\n-- Minulla ei ole kunnia tuntea ketään sen nimistä rouvaa, vastasi\ndiakoni ankarasti.\n\nEeva Merthen, peloton, oli kalvennut vastoin tahtoaan. Ennemmin hän\nolisi vielä kerran saapunut Turkuun vihollisarmeijan etunenässä kuin\nseisonut tuon miehen edessä. Hän oli nyt kuitenkin tullut häntä\ntapaamaan, hän oli päättänyt olla nöyrä, kärsiä kaikki moitteet, mutta\ntämä häväistys saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Hän hillitsi itsensä\ntarmokkaan tahtonsa koko voimalla ja sanoi:\n\n-- Ei edes maallinenkaan lapsi tuomitse ketään kuulematta. Minä olen\nteidän rippilapsenne ja vetoan siihen tuomioon, joka on maailman\ntuomiota ylempänä.\n\n-- Mene, Paulina! sanoi diakoni.\n\nPaulina poistui.\n\n-- Mitä on sitten kadotetulla rippilapsellani sanomista minulle? Jos\nsanottavana on jäähyväiset synnille, niin ole kolminkertaisesti\ntervetullut! Jos uhmaat jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan,\nniin mene ennemmin jonkun toisen luo! Mene hovi-imartelijain, mene\nihmisten palvelijain luo; niitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Se Herra,\njota minä palvelen, ei kärsi mitään synninpalvelusta.\n\n-- Se Herra, jota te palvelette, on sanonut vaimolle: missä ovat\nsyyttäjäsi? En minäkään sinua tuomitse.\n\n-- Niin, ja sitten hän on lisännyt: mene äläkä silleen syntiä tee!\n\n-- Tahdotteko kuulla minua? Tahdotteko vielä olla minulle sama kuin\nennen olitte?\n\n-- Minä tahdon olla omanatuntonasi. Puhu!\n\n-- Niinpä tietäkää, että minä olen ollut ylpeä ja minut on syvään\nnöyryytetty. Minä olen liikkunut unissani ja herännyt siitä. Olen\nluullut olevani viisas ja huomannutkin olevani mieletön. Kaikki synnit\novat asuneet epävakaisessa sydämessäni ja asuvat siellä vieläkin, enkä\nsaa mitään rauhaa. Jumala on runsaasti jakanut minulle lahjojaan,\nmaailma on minua milloin häväissyt, milloin ylistellyt, moni on pitänyt\nminua onnellisimpana kuolevaisista, ja onpa ollut hetkiä, jolloin\nitsekin olen uskonut olevani onnellisin. Mutta teidän edessänne seisoo\nköyhä, muserrettu nainen, verraten itseään siihen vaimoon, jolla ei\nyhtään syyttäjää ollut. Te ette voi tuomita sitä, jota teidän\nmestarinnekaan ei tuominnut.\n\n-- Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä\nolen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita\nitsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.\n\n-- Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan.\nKaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä,\nniin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut\nkuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.\n\n-- Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta\noletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en\ntahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs\nkuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa\nalamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan\nherttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin\nnäyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai\nrikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi?\nHeikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän\nminä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät\nhäpeää kunnianasi.\n\n-- Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän\nseisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut\nihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi\nkäskenyt häntä istumaan.\n\n-- Huomaa tarkoin -- jatkoi horjumaton tuomari -- etten minä moiti\nrikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora\nitseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?\n\n-- Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt.\nÄlkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja\ninhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin\ntottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos\nminut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut\nnuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja,\nniin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin\nsuurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen\nomansa.\n\n-- Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten\nvieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä on _suurta_?\nSe, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä on _pientä_? Se,\nmikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä on _kunniaa_? Se, mikä\ntaistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien\npuolesta! Mikä on _varjoa_? Se, mikä taistelee pitämättä lukua\npyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi,\nkoska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet\ntavoitellut koroitusta.\n\n-- Minä en tahdo kiistellä kanssanne käsityskannasta, joka on\nulkopuolella sielunpaimenen näköpiiriä, keskeytti katuja, sydämessään\nsuuri kiusaus kapinoimiseen. -- Minä en ole tavoitellut koroitusta,\nvaan koroitettua. Te saatatte kannaltanne halveksia sotilasta\nsilloinkin, kun hän puolustaa valtakuntaa maahan hyökkäävältä\nviholliselta, tai hänen sankarimainettaan, kun se on saavutettu koko\nelämän kestäneillä uhrauksilla. Mutta jos sanotte tyhjäksi varjoksi\nmyöskin valloitetun maan kohottamista lempeydellä ja oikeudella, niin\npyyhitte kokonaan pois historiasta inhimillisyyden, eikä se voi olla\nJumalan tarkoitus.\n\n-- Historia, sanoi Elg, on minusta vain ihmismaailmassa ilmennyt\nmaailmansuunnitelma, jonka tarkoituksena on Jumalan valtakunnan\nlevittäminen taistelussa synnin valtakuntaa vastaan. Minä en luule\npystyväni tutkimaan, mitä aseita tai mitä kohtaloita Jumala milloinkin\nnäkee hyväksi käyttää siihen tarkoitukseensa. Mutta palataksemme\nsinuun, mitä pyydät minulta? Tuletko minun luokseni entisenä\nrakastettuna rippilapsena vai tuletko minun luokseni Suomen\nherttuattarena?\n\n-- Minä tulen -- sanoi Eeva, unohtaen tunteitten kapinan, mutta\nvieläkin äänessä ylevyyden sävy ikäänkuin vastalauseena sitä\nhäväistystä vastaan, joka saattoi piillä arvonimessä -- minä tulen\nteidän luoksenne lähdön hetkenä tuomaan kiitokseni ja kaksi pyyntöä.\nKiitoksen sydämeni syvyydestä siitä kaikesta, mitä olette ollut minulle\nkoko entisessä elämässäni: opettaja, jota kunnioitin ja rakastin\nenemmän kuin ketään muuta, ainoa vilpitön ystävä, joka ette koskaan ole\narkaillut sanoa minulle monet vikani; se mies, joka minussa ensin\nherätti yleviä ajatuksia -- sanoisin: suuria ajatuksia, mutta te ette\nniitä niiksi tunnusta -- Jumalasta ja ihmiskunnasta, se mies, johon\nminä aina lapsuudestani asti ja ihaillen niinkuin lapsi olen katsonut\nkuin korkeimpaan ja jaloimpaan, mitä maan päällä silloin tunsin. Te\nopettajani, joka itse olette saanut oppinne iankaikkisesta totuudesta,\nte ette tiedä, minkä elämänaarteen sellainen esimerkki ja opetus kylvää\nlapsen tuntehikkaaseen sydämeen. Jollen ole ollut sen arvoinen -- ah,\ntiedän ja tunnustan surren, että olen vieläkin aivan liian arvoton\nsiihen -- niin antakaa minulle anteeksi! Jos olen eksynyt toisille\nteille kuin te olisitte tahtonut johtaa minut, ja siten ehkä tuottanut\nteille paljon surua, niin antakaa anteeksi! Ja jos vieläkin olen\ntahrainen teidän silmissänne, jotka ovat niin ankarat vain sentähden,\nettä ne loistavat Jumalan pyhästä rakkaudesta, niin antakaa anteeksi,\nantakaa anteeksi! Ajatelkaa, että juuri te itse olette istuttanut\nminuun jotakin oman henkenne ylevyydestä, ja vaikka olenkin hapuillut\nhämäriä päämääriä kohden, joita te ette voi hyväksyä, niin te kuitenkin\nensiksi opetitte minua halveksimaan alhaista ja etsimään korkeinta.\nÄlkää tuomitko minua, älkää kirotko minua! Kun nyt lähden isänmaastani\nja jätän kaikki, mikä minulle ennen oli rakasta, niin älkää antako\nminun lähteä se ajatus mielessä, että te halveksitte minua.\n\nHän puhui niin lämpimästi, hänen kauniit silmänsä katselivat diakonia\nniin rukoilevan kyynelloistoisesti, hän vetosi niin vastustamattomasti\nkavaltajaan, joka ei koskaan ollut oikein vaiennut ankaran\nparannuksensaarnaajan omassa sydämessä, että diakoni tarvitsi kaiken\nrohkeutensa kestääkseen kiusauksen. Hän kääntyi poispäin, ettei\nnäyttäisi heikkouttaan, ja vastasi hiljaisella äänellä:\n\n-- Rukoile Jumalaa antamaan sinulle anteeksi niinkuin minä annan\nanteeksi sinulle, onneton lapsi!\n\n-- Kiitos. Olette täyttänyt ensimmäisen pyyntöni? Osoittakaa minulle\ntie Jumalan anteeksiantoon!\n\n-- Mene Vapahtajasi luo. Älä enää täst'edes syntiä tee. Pura liittosi.\nLuovu rakkaudestasi, jota ei kirkko ole pyhittänyt. Älä enää palaa\nmiehen luo, jonka omana sinulla ei ole oikeutta olla. Jää kotimaahasi,\nja jos pelkäät Turkua, niin hankin minä sinulle turvapaikan jostakin\nkaukaisesta pappilasta.\n\n-- Minä olen valmis tottelemaan ensimmäistä neuvoanne. Toista en _voi_\ntotella. Se on mahdotonta.\n\n-- Tingitkö omantuntosi kanssa?\n\n-- Minä en tingi, minä tottelen. Mutta toisella tavoin kuin te\najattelette. Sallitteko minun mainita toisen ja viimeisen pyyntöni?\n\n-- Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki\nentiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan\nvaltakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.\n\n-- Eikö edes katumuksen, armon ja ... sovittamisen tietä?\n\n-- Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä,\nniin olet pelastettu.\n\n-- Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun,\nsaatatte minut sen loppuunkin.\n\n-- Puhu selvemmin!\n\nEeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli\njohtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja\nettä heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon\nsiunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen\ntunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä.\nMutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi\nrukoilevalla äänellä:\n\n-- Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith\nja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni\nanteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te\nrukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja\njoita ihmiset eivät enää voi erottaa.\n\nEeva odotti vastausta.\n\nMutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa\nvielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja\nparannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei\nhän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala\nihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä\nihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa\njuuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin -- naista, joka olisi\nvoinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan\nliittoaan toisen kanssa!\n\n-- Minä vihin sinut -- vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran,\nsisällisen taistelun -- mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se\ntapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet\njulkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.\n\nRukoilija nousi ylös. Hän oli saanut tyyneytensä takaisin ja selitti\nnöyrästi suostuvansa siihen vaatimukseen, mikäli sen täyttäminen\nriippui hänestä, mutta hänen täytyi totella herraansa ja puolisoaan.\n\n-- Ja minä sanon sinulle -- jatkoi diakoni harvinaisen kiivaasti, missä\nsynnin ihminen vielä kerran nousi kapinaan Jumalan miehen rinnassa --\nja minä sanon sinulle, että se Herra, jota sinun on ennen kaikkea\npalveltava ja toteltava, vaatii sinulta julkista todistusta. Pois se,\nettä pahennus saisi ylpeillä päivän valossa ja sovitus kätkeytyä\ntuntemattoman esiripun taa.\n\n-- Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle\njäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä\nmukaani teidän _kokonaista_ anteeksiantoanne?\n\n-- Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden\nkanssa, niin kaikki on eheätä!\n\n-- Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä\npalaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa\nminunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä\nja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!\n\n\n\n\n18. JÄÄHYVÄISET.\n\n\nSisar Paulina oli istunut sukankuteineen veljensä kamarin viereisessä\nhuoneessa. Ovi oli, ehkäpä sattumalta, vähän raollaan; hän saattoi\nluvattomasti kuuntelematta saada selvän osasta sisähuoneen keskustelua,\nja mitä sisar Paulina ei käsittänyt, sen hän kyllä arvasi. Kun heidän\nvieraansa oli lähtenyt, sanoi hän veljelleen:\n\n-- Matias, oletko pahoillasi?\n\n-- En ... olen. En tiedä. On toisinaan raskasta tehdä velvollisuutensa.\n\n-- Niin kyllä. Sinulla on monen sielun taakka kannettavana. Mutta sinä\nosaat sen myöskin keventää niinkuin Jumalan apostoli. Sinä et katso\nylhäisyyttä etkä rikkautta, vaan sanot kaikille totuuden. Kun maailma\nkumartaa epäjumaliansa ja sanoo mustaa valkoiseksi, silloin sinä\nosoitat Jumalan sanaa ja sanot: älä petä itseäsi, se on synti! Miksi\nolet pahoillasi, Matias? Tunsithan itsesi niin onnelliseksi eilen. Ja\nkaiken, minkä teet, sinä teet rakkaudesta. Ei kukaan saata rakastaa\neikä lohduttaa niinkuin sinä. Ei kukaan ansaitse niin hyvin kuin sinä\nolla onnellinen.\n\n-- Sinä olet sokea, Paulina. Älä vaivaa minua, sydämeni on levoton.\nMinä otin vastaan synnintunnustuksen naiselta, enkä minä ole häntä\nparempi. Huonompi olen minä; _hän_ ei mitään salannut.\n\n-- Kuulehan. Sinullapa on ihmeellinen lahja katsoa suoraan läpi\nihmisten. Minä ihmettelin aina, mikä minua veti Eeva Merthenin puoleen,\nvaikka minulla oli niin suuri syy pelätä ja inhota häntä. Mutta\nsentähden niin lienee ollut, että hän on niin lujasti totuudessa\nkiinni. Eikö ole kummallista, että juuri semmoiset viat, joita kaikki\nmuut koettavat kaikin tavoin salata, ne juuri hän julkisesti ilmaisee\nkaikille? Minusta tuntuu kuin hän olisi parempi mainettaan. Mitä sinä\narvelet?\n\n-- Mainettaanko? Etkö ole kuullut, miten kaikki häntä ylistävät?\n\n-- Et sinä, Matias. Luullakseni annoit hänen seisoa. Sinä et\nimarrellut, sinä, tuota mahtavaa herttuatarta. Et luullakseni maininnut\nsanaakaan siitä, mitä eilen tapahtui. Mutta eikö hän, kun kuulee sen,\nluule vaitioloasi halveksimisen merkiksi?\n\n-- Kyllä hän saa tietää sen Annalta. Omatunto ei lue sukulaisuutta.\n\n-- Ei, ei sinun omatuntosi. Sinä et koskaan katso henkilöä, sinä pidät\nkiinni Jumalan oikeudesta. Jos oikea kätesi sinua pahentaisi, voisit\nsinä kyllä hakata sen pois. Ja kun pidät kiinni Jumalan oikeudesta,\nniin tiedän, että pidät myöskin kiinni Jumalan armosta. Oletko aivan\nvarma, että olet ollut laupias myöskin Eeva Mertheniä kohtaan?\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Oh, en juuri mitään; semmoiset asiat sinä ymmärrät paremmin. Minä\nvain olin kuulevinani, ettet sinä suostunut vihkimään häntä.\n\n-- En suostunut vihkimään häntä salaa enkä muilla seuduin. Tahdoin,\nettä sen tulee tapahtua julkisesti Turussa. Etkö ymmärrä, että se on\nvälttämätöntä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?\n\n-- Tietysti. Sinulla oli kyllin syytä asettaa sellainen ehto. Minä vain\najattelin erästä sananlaskua, jota käytetään sodassa. Eihän maallinen\nviisaus ole muuta kuin hulluus Jumalan edessä.\n\n-- Mitä sananlaskua?\n\n-- Pakenevalle viholliselle pitää tehdä kultasillat.\n\n-- Toisin sanoen: pakeneva synti on verhottava kultavaipalla.\n\n-- Ei, seitsemänkymmentä tulkitsijaa sanoisi: pakenevan synnin\nparannuksen tietä on helpotettava eikä tehtävä sitä vaikeammaksi.\nSanopas, kumpiko on parempi: että vihkimys tapahtuu muualla kuin\nTurussa vai ettei vihitä ollenkaan?\n\nDiakoni Elg asteli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan\nkiehui ja kuohui; vanha kavaltaja nousi hänen sydämessään kuin kiljuva\nleijona, mutta myöskin David, Jumalan mies, nousi ja taisteli leijonan\nkanssa valtavan taistelun, jota ei mikään kuolevaisen silmä nähnyt. Kun\nleijona vihdoin oli maahan lyöty, pyyhkäisi diakoni hikipisaran\notsaltaan, nyökäytti päätään enkelinluontoiselle, käytännölliselle\nsisarelleen, otti kynän ja kirjoitti:\n\n  \"Eeva Merthenille.\n\n  Lähetä minulle sana, milloin tahansa ja missä tahansa minua\n  tarvitset. Jos Jumala tahtoo, niin minä tulen.\n\n                                                 M. E.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin,\nVapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä\noli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli\ntullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa\nmuumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt\nkoukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa\nrautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin\ntuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen\nentinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa,\njoka oli talonväen tuvan vieressä.\n\nHän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta,\njoka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja\nmenettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut\nrakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja\nkun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy\naina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.\n\n-- Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva\nMerthen hänelle oven takaa.\n\nKun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa\nvilloilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.\n\n-- Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä,\njatkoi Eeva rukoillen.\n\nEi vastausta.\n\n-- Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta\nrakkaudestasi.\n\nEi vastausta.\n\nHänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä\nihmiset sanovat onneksi -- kaiken paitsi puolisonsa rakkautta --\nnähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin\nlähteä niine hyvineen.\n\nMennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias\nElgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle,\ntuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.\n\nHänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään.\nEeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää\nsalattavana kuin muulloinkaan.\n\n-- Koskeeko se?... Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.\n\n-- Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.\n\nAnna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin\nsuloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä\nvierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.\n\n-- Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen\nensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi\nkyynelissä.\n\n-- Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta\nenhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta\nsanoa?\n\n-- Eikö siis mitään muuta?\n\n-- Sinustako?... Anna... älä käy minun jälkiäni!\n\n-- Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei\nolisi huomannut sisarensa pelästystä. -- Olihan hän täällä eilen koko\niltapuolen.\n\n-- Elgkö?\n\n-- Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä\ntoisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta\nkävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että\nElgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli,\nennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta,\nmutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen\npuolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se\non sanottu, sanoi sisar Paulina.\n\nEeva seisoi kummastuksesta vavisten.\n\n-- Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen\nvaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä,\nhurskas, uskollinen, nöyrä sisar -- sinä, joka yksin meistä kaikista\nosaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen\nvaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun\nsijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan ... ei,\nAnna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki\nhyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään\nsen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin,\nniin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta... Mutta kuinka hän ei\nsanonut sanaakaan minulle ... kuinka hän saattoi niin suuresti\nhalveksia minua!\n\n-- Lue uudestaan hänen kirjeensä!\n\nEeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: _milloin tahansa_ ja\n_missä tahansa_... Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän\n_on_ tuleva!\n\nOli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset\nolivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi --\nmiksikä hänet katsoi -- oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta\nseurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi\nviimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet\nlapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin...\n\nSeuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan\nKaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran\npuristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin\nhän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus\nseisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli\nnäkevänsä Vapun itkevän.\n\n-- Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.\n\nEeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen\nvarjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja\nnuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut\nkorvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut\nkaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.\n\nNe olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet\npuhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina\naikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin\nVapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei\nhäntä enää ollut.\n\nVaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen\nkyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille\nAurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin\nkoristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan.\nSyyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren\ntavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä\nraakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun\nsaatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.\n\nIkäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta\nrummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan\nsillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan\nristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi\nsanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen\nryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat\nuppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui\nMikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään.\nRummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta.\nJa Sammukin rohkeni nauraa -- tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli\nottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja\ntahtoi tehdä rummuttajan...\n\nAnkkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine\nkäsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua\njokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin,\nvyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa ... ei kuitenkaan enää tuo\nentinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! -- sillä heidän aikansa oli\nmennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi -- mutta he veivät mennessään\nTurusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet\nSuomesta ... tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt\nkuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti\nsen ... se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka\nlevisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa\nhiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia\ntunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä\nonnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.\n\nEeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin\nkerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista\nvuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain\nkirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään\nkummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien\nvuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa\nlupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin\nHeldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig\nHeldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä\nenemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.\n\n\n\n\n19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.\n\n\nKeithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän\nnuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi\nkuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän\npalveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset\nvieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä\nmyöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai\nloukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli\nloistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä\nyksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli\nhänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli\nhankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi\neri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän\nitse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin\nvehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen,\navomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja\nyleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia\nkoukkuilemisia.\n\nOli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva\nMerthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen\ntalossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla\nhuomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä\noli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen\nRuotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti\nkeisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen\nkaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan\nKeithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan\njulistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen\nkouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja\nkehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä\nsynnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka\nympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.\n\nTuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä,\njolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta\nelinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata\nsydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa,\nolivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith\nvirkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa\nkotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa\nmaanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä\nsivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka\npäivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät\npalvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen\nvoivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään\nheidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei\ntosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi \"ihmisiin\", mutta\nvihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää\nvähän koiraa parempana.\n\nEeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen\nturvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat\nhäntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä\nneuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi\nhäntä ylistellen.\n\nTurussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut\nmustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä\nkaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä\nsisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva\nMerthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi\nmielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.\n\nTodennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut\nkoti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli\npalannut Turkuun. Kaarinilla -- sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin\nsadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen\nanteliaisuuteen -- oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon\njalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto \"niin suuri kuin olisi\nhänellä ollut vuosisata elettävänä\".\n\nKaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti\nomaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla\npäivillä.\n\nVenäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja\nKeith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut\nlyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä\nvastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen\nenglantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin\npalveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä\nsuurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith\noli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen\njohtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän\ntoimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa\ntäyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta\nkohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.\n\nTuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen\nvoimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin\nkiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän\ntuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen\nuupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui\nhän jälleen puolisonsa hoidossa.\n\nHänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä\nkaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi\nterveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli\nkäynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka\npäivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki\nja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.\n\n-- Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt\nyksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.\n\n-- Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon\nhengittää sitä kuollessani.\n\n-- Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen\nrinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.\n\n-- Jos _gentle-flower'ini_ käskee, niin kaiketi minun täytynee totella,\nkuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta\nsatulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena\npalvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä\nvain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti\nnelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta\nvihollisesta...\n\n-- Ja voitossa, mylord!\n\n-- Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva _gentle-flower'istani_?\n\n-- Älä ajattele minua, mylord! Tai mieluummin: jos katsot minun\nansaitsevan palkinnon, niin palkitse minua sillä, että jäät eloon!\n\n-- Jos jään eloon, niin jään sinun avullasi ja sinua varten, _heart of\nmy soul!_ Vanhalle sotilaalle tulee toisinaan hupaisia päähänpistoja.\nMinusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt turhaan. Olen palvellut\nruhtinaita, laajentaakseni heidän valtaansa, ja kunniaa hankkiakseni\nkirjoituksen haudalleni. Mitä muuta? Mitä olen tehnyt? Olenko edes\nvoinut vapauttaa omaa maatani tai koroittaa valtaistuimelle sen\nlaillisen kuninkaan? Ei mikään kansa ole siunaava minua, kun kuolen,\nainoastaan sinä ehkä viivähdät vuodattaaksesi nopeaan haihtuvan\nkyynelen, kun kiväärinlaukausten savu on haihtunut sotamarsalkan\npaarien ympäriltä.\n\n-- Ja etkö pidä minään kaikkia onnettomia, joita olet lohduttanut,\nkaikkia sorrettuja, joita olet auttanut, kaikkia haavoja, jotka olet\nparantanut, ja kyyneleitä, jotka olet kuivannut pitkän elämäsi aikana?\nEi, mylord, et sinä ole elänyt ainoastaan ruhtinaita ja kunniaa varten,\nse on liian vähän; olet elänyt oikeutta varten, se on enemmän arvoista.\nSotamiehesi rakastavat sinua kuin isää; siinä ei ehkä vielä ole\nkylliksi niin suurelle sydämelle kuin sinun on; mutta Skotlannista\nMoskovaan, Bessarabiasta Suomeen kulkevat askelesi kuin pelastajan\njäljet yli veristen taistelutannerten.\n\nKeith oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten:\n\n-- Minä olen velkaa Suomelle.\n\n-- Mitä olisi, jota et olisi kuninkaallisesti maksanut sille maalle,\njota suojelit?\n\n-- Sinut, _my gentle-flower_, sinut, joka minulle kerran johtui mieleen\npoimia tuolta kaukaa metsästä. Minä aavistin heti, että olit enempi\nkuin ruhtinaskunta, mutta en ymmärtänyt silloin, niinkuin nyt ymmärrän,\nettä olit suurin voitto, minkä milloinkaan olen saavuttanut. Sotamies\non koditon, hänen elämänsä on elämää sotakentällä, hänen ammattinsa\nkuolema. Anna hänelle koti, niin hän tuntee elävänsä. Sinä seurasit\nminua sotakentille ja tulit minun kodikseni; kun näin sinut,\naloin elää. Juurettomana, kodittomana olen harhaillut maailmassa;\nsinusta löysin juureni ja kotini. Hoveissa ei voi elää kulumatta;\ntaistelutantereilla ei voi astua tahraantumatta. Sinä opetit minua\nuskomaan hyveeseen, jota epäilin, Jumalaan, jonka olin unohtanut; sinä\nolet ollut paras osa minun olemustani, sinä olet antanut minut takaisin\nitselleni. Ja kuinka olen maksanut velkani sinulle? Minä raastoin sinut\nmukaani kaiken sen keskeltä, mikä sinulle ennen oli rakasta; minä\nlaahasin sinua kanssani maasta maahan, ja kun ratsastin kaukana\nsinusta sotarivieni edessä, odottelit sinä yksinäsi ja hylättynä\nkärsivällisesti minun lyhykäistä käyntiäni jossakin syrjäisessä\nkaupungissa. Ei, _my good star_, se ei ole ollut _partie égale_.\nPalkita sinua, sanot! Minua melkein hävettää kysyä, onko sinulla vielä\nmitään toivetta, jonka täyttäminen on minun vallassani.\n\n-- Mylord, sinä et ole syntynyt pitämään kirjaa saamisista. Pidät kyllä\ntunnontarkasti muistissa ne, joilla katsot olevan saamista sinulta,\nmutta unohdat suurimmatkin omat saamisesi. Minä en huoli siitä\nkiistellä kanssasi; mutta kun kysyt, vastaan minä suoraan tavalla, jota\nsinulla on oikeus vaatia minulta: niin, minulla on vielä yksi toive, on\nyksi minulle tehty lupaus täyttämättä.\n\n-- Kuinka? Etkä sinä ole sanonut minulle sitä ennen! Olenko milloinkaan\njättänyt täyttämättä mitään toivettasi?\n\n-- Et, ja tiedät myöskin, etten minä ole väärin käyttänyt hyvyyttäsi.\nMutta on toiveita, joita ei nainen lausu kahta kertaa, jos hänellä on\nvähänkin ylpeyttä. Ellen olisi ylpeä, mylord, niin en ansaitsisi olla\nsinun puolisosi.\n\n-- Mitä nyt? Pyydätkö kruunua? Pyydä mitä hyvänsä paitsi kunniaani!\n\n-- Jos nyt vastaan, että olet antanut minulle kaikki paitsi sitä, mitä\nsinulla omasta mielestäsi ei ole oikeutta antaa?\n\nKeithin alahuuli venyi melkoista pitemmälle ylähuulta.\n\n-- Mutta mikset ole sanonut sitä ennen? Minä luulin sinun unohtaneen\nsen niinkuin se minulta on unohtunut. Eikö jo pitkän aikaa ole ollut\nkaikki selvillä? Voiko mikään maallinen side yhdistää meitä lähemmin\nkuin Jumala meidät on yhdistänyt jo kolmentoista vuoden ajan.\n\n-- Oi, kallis lordi, kaikkein rakkaimpani, sanoit minua vailla\nkulkeneesi kodittomana ja juurettomana maailmassa. Juurettomana,\nvaikkei kodittomana minäkin olisin kulkenut ilman sinua; sentähden\ntulin minä luoksesi, kysymättä miten. Mutta sinä olet mies ja sankari,\njoka itse raivaat tiesi; kun sanot: tämä on oikein, ja toinen sanoo: se\non väärin, niin toimit oman vakaumuksesi mukaan. Minä olen nainen,\nmylord; minä en säädä mitään lakia, minun täytyy totella olemassaolevia\nlakeja. Siinä on syy, miksi minä näinä kuluneina onnen ja omantunnon\nsoimausten vuosina olen voinut ylpeillä rakkaudestasi ja samalla hävetä\nitseäni.\n\n-- Ja tuota kaikkea et ole sanonut minulle ennen!\n\n-- Minä sanoin sen kerran ... ja olen odottanut.\n\n-- Hyvä. Huomennako siis?\n\n-- Etkö lähde heinäkuussa Stettiniin?\n\n-- Lähden. On tarkastettava Pommerin linnoja ja siellä olevia\nsotajoukkoja.\n\n-- Olisiko sinun mahdollista Stettinistä lyhyeksi aikaa pistäytyä\nTurkuun?\n\n-- Mahdotonta se on. Sota on todennäköisempi kuin rauha, ja joka hetki\nheinäkuussa on kallis.\n\n-- Miten käsket. Sallitko minun ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin\npitääksemme vihkiäiset Stettinissä?\n\n-- Mutta miksei huomenna?\n\n-- Se on sydämen asia. Kyllä saat tietää kaikki, mutta ... täytätkö\npyyntöni?\n\n-- Kuinka voisin kieltää sinulta mitään, vähimmin kaikista oikeutta?\nHyvä Jumala, sitä naista! Mikä odotus, eikä moitteen sanaakaan! _Nyt_\nymmärrän, mitä olet kärsinyt näinä kolmenatoista vuotena...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamien tuntien kuluttua tuosta keskustelusta lähti pikalähetti\nKarlsbadista niin suoraan kuin mahdollista Turkuun, toisin sanoen\nratsastaen Stralsundiin, sieltä pakettilaivalla Tukholmaan ja edelleen\ntoisella pakettilaivalla Suomen pääkaupunkiin. Syystä kyllä pidettiin\nsuunnattomana edistysaskelena, kun nuo pakettilaivat, jotka olivat\nriippuvaisia kaikista tuulista, alkoivat jollain tavoin säännöllisesti\nkulkea edestakaisin kahdesti kuukaudessa, matkustajia ja postia\nkuljettaen.\n\nEräänä päivänä heinäkuun keskipaikkeilla 1758 saapui\npurjelaivalla Stralsundiin Tukholmasta suomalainen pappi, joka\nheti varustautui lähtemään Stettiniin, mutta saatuaan kirjeen,\nmuutti matkasuunnitelmansa. Hän lähti sen sijaan Potsdamiin.\n\nSyynä siihen oli Fredrik II:n 23. päivänä kesäkuuta Keithille lähettämä\nkirje, joka oli kuten tavallisesti kirjoitettu ranskaksi ja kuului:\n\"Karlsbadin ilma tulee preussilaisille epäterveelliseksi. Koettakaa,\njos voitte, olla 10. päivänä heinäkuuta Potsdamissa!\"\n\nSeitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei\nollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan\npitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki\nliiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa\nensin Saksin ja sitten Itävallan.\n\nPotsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja\nvieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä;\nmahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin\nkomeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.\n\nDiakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi\nentisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa\nliinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä\nvuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.\n\nKaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt\nEevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli\nvanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja\npidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta\nenemmän _grande dame_ kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin\nherttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla\nkoristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän\ntapaista, kun hän sanoi:\n\n-- Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!\n\n-- Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.\n\nDiakoni nimitti häntä _madameksi_ eikä enää _sinuksi_.\n\n-- Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki ... Merthenin\ntalosta Grubbin taloon. Ja _te_ tulette _minun_ luokseni!\n\n-- Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt\nväärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa\nhuonetta.\n\n-- Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi...\nMutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän\nlepoa?\n\n-- Milloinka voin palvella teitä siinä toimituksessa, jota varten\nolette kutsunut minut?\n\n-- Kuten näette, olemme onnettomuudeksi suuren sodan alussa. Puolisoni\non virkatoimissaan ja kuninkaan seurassa kello kahdeksasta aamulla\nmyöhään yöhön saakka. Mutta huomisaamuna kello kuusi... Oletteko\nkuuluttanut meidät Turun tuomiokirkossa?\n\n-- Laillista ja kirkonkirjoihin merkittyä kuulutusta ei ole voinut\ntapahtua, kun ei ole ollut kaikkia todistuksia, mitä laki vaatii. Olen\nyksityisesti eräässä rukoustilaisuudessa ilmoittanut avioliittonne\nseurakunnalle pelastaakseni teidän maineenne synnyinseudulla.\n\n-- Kiitos siitä!... Sallittehan minun nyt kysellä rakkaasta Anna\nsisarestani, teidän vaimostanne, ja muista Turussa olevista\nsisaristani. Ettekö ole hyvä ja käy istumaan tänne minun kabinettiini?\n\nHe keskustelivat kauan kabinetissa ... Annasta, Merthenin sisaruksista,\nrouva Heldtistä, sisar Paulinasta ja muista ystävistä, jotka olivat\njääneet vanhaan, rakkaaseen Turkuun. Paljon oli muuttunut, moni oli\nmennyt manan majoille noina kahtenatoista vuotena, ja Vappu oli ollut\nniistä ensimmäinen... Kamaripalvelija sytytti lampun ja toi teetä\nhienoissa Saksin posliinista valmistetuissa kupeissa ... englantilaista\ntarjoilua, toista teetä kuin pormestarinrouva Merthen ennen muinoin\ntarjosi vierailleen Vapun ennustaessa prinsessa Ruususen vaiheita.\n\n-- Minulla oli kasvatusveli, sanoi vihdoin entinen herttuatar\nsuruisesti ja vitkastellen. -- Hän oli minulle hyvin rakas, ja minä\nolen tuottanut hänelle surua. Mitä on tullut Iisakki Alanuksesta?\n\n-- Ei kaikkea, mitä hänestä olisi voinut tulla, mutta nuhteeton\nsielunpaimen, vastasi diakoni. Hän on kappalaisena pienessä\nseurakunnassa Vaasan seuduilla.\n\n-- Naineenako?\n\n-- Hän on nainut edeltäjänsä lesken, kuudenkymmenen vuoden ikäisen.\n\n-- Ja onko hän antanut minulle anteeksi?\n\n-- Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.\n\nMaanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä\nsydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä.\nNyt olivat he _kaikki_ antaneet hänelle anteeksi.\n\nSeuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka\nkuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva\nMerthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä,\nyhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian _ei_ kantanut\nkumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik\nII:n sotamarsalkkana.\n\nDiakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän\ntoi runsaan lahjan.\n\nVuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias\nnainen, jota naapurit sanoivat \"Preussin Annaksi\" ja joka oli 1762\nseurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen.\nHän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä\nmuutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa\ntoimitetuissa aamuvihkiäisissä.\n\nEeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän\nehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama\nkuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli\nmukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia,\nsaksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan -- samoja venäläisiä\nvastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat\nunohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun.\nAinoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen\npuolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan\ntelttaan \"vanha Fritz\" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine\ntekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi\ntavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa\nkrenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, \"kun hän vain tulee\nkyllin pitkäksi\".\n\nKeith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan\nvaroittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa\nHochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla\n14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa\nliian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä\noli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin\nkanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja\nkiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän\npysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui\ntoinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet\nkartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta\nuskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui\nkohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen\njoukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin\nseuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain\nkroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan\nkanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin\nentisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen\nkroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: \"Isäni paras ystävä\nKeith!\"... Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti\nruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin\nkiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän\noli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen\narmeijastaan täydellisestä perikadosta.\n\nKeithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko\nKeithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:\n\n\"Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset\nmustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään\npäättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen,\nvarma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen\nluonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan\nvaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä\nlienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa\nkaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja\nrakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä\nylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita,\njoita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän\nharvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen,\nmitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan\nnainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen\nEeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan\nhyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen\nlahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti\"\n(rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon\nliian suureksi), \"mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta\nalkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen\nsivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen\nseurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän\nluokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä\ntervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith\njoutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla\nSchlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt.\"\n\n\"Keithin kuoltua -- jatkaa elämäkerran kirjoittaja -- Eeva Merthen\nkietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka\nvaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa\nollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä\noli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin\nkihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai\nainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan\ntuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. -- Eeva Merthen\nmeni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen)\nvon Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti\naina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen\nmaalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria\nsummia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo\nylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik\nosoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä\nkunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin\nja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta\npoltettiin.\"\n\nEeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: \"Hän eli\nvanhaksi\" -- 88 vuoden ikään -- \"kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä\nja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan\nviimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja\nilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva...\"\n\nHän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri\nmitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen\nleski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän\nmuistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar\nvon Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti\nitseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten\naatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai\nmuuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua\nostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli\nrappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä\npapereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.\n\nVarnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita\nKeith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen\nkasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva\nMerthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei\nmainita mitään lapsia. Nimi _Merthens_ tavataan ainakin Kuurinmaalla,\neikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään\npitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt\nlapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa,\nhopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa\nkumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi\nperinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen,\npresidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille\nvuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän\nluultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen\näidin haudan muistopatsaatta.\n\n\"Eva von Reichenbach, geborene Merthens\" kuoli Stralsundissa 15.\npäivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881\nvahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan\nsamaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan\netsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista\nvuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko\nKeithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit;\nhänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta\nvalkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine\nhengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn\nkuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole\nmitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei\nmikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto\non jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka\nhänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin\nkuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin\nnimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta\nsaattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta _tämä_\nkieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.\n\nMatias Elg sanoi: \"Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se\nylennetään.\"\n\nVappu sanoi: \"Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa\njälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus ... tuossa on kauneus ...\ntuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys ... tuossa on nero\"... Mitä\non enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden,\njoka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä\nmaailmassa etsii äärettömiä päämääriä -- palvelevan, uhrautuvan\nrakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi\nhävitä, sillä se on kuolematon.\n\n\n\n\n\n\nKULTA-AAVE\n\n\n\n\n1. KAKSI SUURVALTAA.\n\n\n    Se kuului ammattiin...\n\n1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun\nsaakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä\nsilloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi,\nTanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta\nlyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja\nmaanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui\nkaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen\nvielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan\nniin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden\ntuloksena alinomaa oli _minus_, kuin tavarain kuljetuksella satamasta\nsatamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen _plus'in_ salaisuus,\njoka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.\n\nAina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat\ntapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja\nsen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa\nkilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin\nsamantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja\nulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli\npatriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja\nplebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja,\npitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka\nkaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin\nniistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa,\nja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja\ntaistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan\npuuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä\nmarkkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista\nsodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja\nlankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun\ntäydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten\nkesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi\nkussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja\nliittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä\nvilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei\najan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi\nkuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein\nerotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta\nkansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin\nperheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen\nkilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän\nkäytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon\npaikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin\nkiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin \"Satanen\nmuistelmia Pohjanmaalta\" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä\npienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta.\nJokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön\naartehisto.\n\nEräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja\nkeskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat\njo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman\nkauppahuoneen mukaan, joita nimitämme _Halmiksi_ ja _Gråbergiksi_.\nMolemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin\nrikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n\nAadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin\nkunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg\nsäilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai\nkauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin\najan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä\nusein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa\nryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää\nranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta\nyhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat\nkeinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja\nnäkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen\nsaaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön\npartaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat\nonnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja\ntällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm\nkohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten\nkauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.\n\nNuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä\nkaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat\nsuojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän\nsuosiostaan -- ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä,\nseppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret\njoukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia,\njotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten \"kirjoissa\" tai olivat\nheille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin\nlähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti\nkaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja\nkun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin\nvalta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva\nHalmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti.\nKorkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka\ntosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista\nuutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden\nkuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin\nnoille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne\nvaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia\nvaltioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään.\nJos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin\nvenäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus\ntunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi\nvaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja\nWalter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha,\nkaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli\nvarsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin\netäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.\n\nVähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt\nGråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä,\nettä molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä\nvoimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat\npäämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset\nkonttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan\nkirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan.\nPojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista\nvihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan.\nOlivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten,\nettä eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat\nseurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti,\nkuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken,\nja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia\nmahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan\nja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin\nulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut.\nYhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei\njuolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi\nvoinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet\nkeskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi.\nUusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä\nhuolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta\ntarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että,\ninhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa\nkoskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien\nosakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan\nsuurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen,\nvähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun\nheikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten\nvoidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta\nerehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä\nmustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!\n\nPieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä\nvallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut\nkadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi\nodottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä\nosittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.\n\nKonsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies,\nsai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta\nkauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi\nsalaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei\nvielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty\nmahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n\najoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen,\nsaman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio\nosaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut\nneljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä\noli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo\nennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä\nsiksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja\njotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon.\nSitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä\nnaurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan\nvarakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että\nhän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin\nhaaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta\nhän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan -- että semmoisen miehen\npiti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen --\najatelkaa, englantilaisen! -- varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin\nrinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin\nEnglanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen\nvaltiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon\nkauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten\nottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue\noli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä\nolisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn\nkäydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona,\nniin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut\nkorkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille\neikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja\nsamalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin.\nHeidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä\nuuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä\npaikkakunnalla, _hänen_ kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä\nHirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla\nonnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota\nvain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa -- ja\nkuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla!\nTarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija,\nvehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että\nylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa,\njolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa\nparhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa\nvararikossaan.\n\nNaurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti\nasiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken\nylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden\narvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä\ntunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli,\nettä Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan\ntallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt\nlukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli\nkuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto,\nvaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan\nruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille\narvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä\nhinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli\narvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa\nGråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän\nkauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa\nHampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja\ntaaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se\noli veressä. Se oli sukuperintö...\n\nOnneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin\nkadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!\n\n\n\n\n2. TOIMINIMI LAURI GRÅBERG.\n\n\n    Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi...\n\nEräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg\n-- hän, joka _ei_ ollut päässyt kauppaneuvokseksi -- konttorissaan.\nHuone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä\nkylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut\nnykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli\nkirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja,\nkaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa\ntavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli\nmakuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei\nhajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja\nrapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota\nlaivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin\nsadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa\nkuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä\nsohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin\nmahdollista.\n\nGråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen\nvuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka\nhyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi\nsilitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta\nkaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita\noli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa,\nmutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin\ntalonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli\nsaapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin,\ntanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.\n\nHän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään,\nvastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen\nsisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.\n\nSyysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista.\nEnnenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin\nnoin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies;\nhänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli\nvalkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen,\nsilmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun\nvalppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui\nyltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan\nvaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan,\ntasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön\nkäskyjä.\n\n-- Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja\nkääntymättä tulijaan päin.\n\nKauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa\nkirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:\n\n-- Kuuluuko uutta Neptunista?\n\n-- Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.\n\n-- Suuriko?\n\n-- Luultavasti.\n\n-- Päässyt irti, toivon?\n\n-- Irti kyllä. Mastot menetetyt, kansilasti viskattu mereen.\n\n-- Hm... Vakuuttamaton!\n\n-- Se on minun periaatteeni. Kuusi laivaa korvaa seitsemännen.\n\n-- Bremenissäkö korjataan?\n\n-- Ehkäpä... Sain pojaltani kirjeen. Hän tahtoo keskeyttää opintonsa\nHelsingissä ja antautua kauppatoimiin.\n\nKapteeni napsautti sormillaan.\n\n-- Kas vain! Sepä vasta onni; se palkitsee täysin määrin Jupiterin\nhaaksirikon. Onpa Lauri Roderik kuitenkin kaikitenkin järkevä\nnuorukainen.\n\n-- Sano tuiki hullu. Kun kerran olen mukautunut hänen lukuintoonsa,\nolisi hänestä saanut tulla maisteri. Ei se olisi sen enempää maksanut,\nja tiedoista on hyötyä. Tiedän itsestäni, miltä maistuu maantieteen\nlukeminen vanhoilla päivillä.\n\n-- Älä puhu noin! Ovathan tietosi, veli Gråberg, paremmat kuin monen\nmaisterin. Oppi saa nuorten päät pyörälle. Maisteri kauppiaana!\nOlemmeko me tarvinneet latinaa, me?\n\n-- Emme. Mutta oppi tuottaa arvoa. Kuori heitetään mereen, sydän\npannaan talteen. Edvardson ... olemmehan vanhat ystävät. Veli, voinko\nluottaa sinuun?\n\nKapteeni pyyhkäisi hienoa hattuaan ja kysäisi:\n\n-- Olenko ennen loruillut?\n\n-- Edvardson ... poika on hullu. Kauppa on vain tekosyy. Hän tahtoo\nsentähden lopettaa lukunsa, että hän on rakastunut Liisu Halmiin.\n\n-- _Kauppaneuvoksenko_ veljentyttäreen! sanoi kapteeni korostaen\nivallisesti ensimmäistä sanaa.\n\nKonsuli Gråberg kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.\n\nKapteeni nakutteli viivoittimella pöydän laitaan.\n\n-- Poikien kujeita! Tänään Liisu, huomenna joku toinen.\n\n-- En usko. Itsepäisyyttä sanotaan perisynniksi. Jollei poika olisi\nsaanut lukea, hän olisi karannut Ruotsiin. Jollei hän saa Liisua,\nkarkaa hän hänen kanssaan Venäjälle. Veli Edvardson, olethan viisas\nmies ... mitä tulee minun vastata hänelle?\n\n-- Liisu Halm _tulopuoli_: käytännöllinen, kelpo tyttö ja tottunut\nkotiaskareihin...\n\n-- _Menopuoli_: herännäisnainen.\n\n-- _Tulopuoli_: kasvatettu kauppatoimiin, lukuunottamatta sitä vuotta,\njolloin hän oli Tukholmassa. Paistaa laivaleipää. Käy äitinsä kera\nmarkkinoilla. Ostelee talia ja pellavia. Kykenee kirjatoukasta tekemään\nkauppiaan.\n\n-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.\n\n-- _Tulopuoli_: ainoa lapsi. Perii ainakin kaksisataa tuhatta.\n\n-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.\n\n-- _Tulopuoli_: on perehtynyt kauppahuoneen liikeasioihin. On hyvissä\nväleissä tervanmyyjäin kanssa. Voi saattaa puolet Halmin & Kumppanin\nkauppaystävistä Gråbergin puolelle.\n\n-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.\n\nKapteeni sieppasi paperisakset, teki niillä sellaisen liikkeen kuin\nolisi jotakin leikannut ja vastasi:\n\n-- Enpä tiedä, mikä enemmän suututtaisi Hannu Halmia.\n\n-- Niinkö luulet, veli?\n\n-- Muuten, jos Lauri Roderik nyt saapuu kotiin, on pesä tyhjänä ja\nlintu on lentänyt pois. Rouva Margret Halm lähti tänä aamuna tyttärensä\nLiisun kanssa Tampereen markkinoille.\n\n-- Arvattavasti ostamaan pellavia langolleen ja itselleen.\n\n-- Luultavasti. Kauppatoiveet ovat hyvät.\n\n-- Eipä huonotkaan. Eilen lähetin Pellavoisen samoille asioille. Hän on\npäivänmatkan edellä -- lisäsi konsuli, huulilla liikemieshymy\nsellainen, joka osoittaa, että kilpailija on jäänyt viekkaudessa\nalakynteen.\n\nKapteeni oli vaiti hetkisen, tarttui ikäänkuin ajatuksissaan tyhjään\npaperiarkkiin ja leikkasi sen hitaasti kahtia.\n\n-- Se käy ihan kuin sen pitääkin, hän sanoi hampaittensa välistä. --\nOnko varma, että Liisu suostuu tulemaan Lauri Roderikille?\n\n-- Kuuden vuoden vanhana Liisu kynsi häneltä kasvot. Kymmenvuotiaana\nhän löi häntä kyynärpuulla päähän. Kahdentoista vuoden vanhana hän\nantoi Roderikin leskisillä oltaessa saavuttaa itsensä, ja kun hän tuli\nneljäntoista vuoden ikään, täytyi minun lähettää hänen tähtensä poika\npois kotoa. Nyt hän on kahdeksantoista ja ottaa Roderikin.\n\n-- Hyvä. Niinkuin nyt leikkelen tämän paperin palasiksi, niin on\nGråbergin kauppahuone paloitteleva Halmin kauppahuoneen ja ottava itse\nparhaan palan. Kutsukaa poika kotiin ja antakaa hänen naida.\n\n-- Edvardson, minä olen kristitty. Minusta ei saa sanoa, että himoitsen\ntoisen tavaroita. Niitä, Jumalan kiitos, en tarvitse. Mitä minä huolin\nHannu Halmista ja hänen uudesta arvostaan? Yhtä kunnon mies minä olen\nilmankin. Sinä, veli, katselet asiaa toisin silmin kuin minä, sentähden\nettä kannat vihankaunaa Halmin kauppahuonetta kohtaan.\n\n-- Ja jos kannankin -- jatkoi kapteeni koputtaen saksilla kovasti\npöytään -- jos seisonkin Gråbergin kauppahuoneen puolella lujana kuin\nmuuri, eikö minulla ole siihen syytä? Toinen ryöstää minulta\npäällikkyyteni kaiken laivaväen nähden, käräjöipi kanssani\nhaaksirikoista ja laskuista, saattaa minut melkein keppikerjäläiseksi\nja häpäisee minua oikeuden edessä. Toinen taas korjaa minut kuin lankun\nmerestä, tekee minut puolta suuremman laivan päälliköksi, ja kun tulen\nliian vanhaksi merillä kulkemaan, suo minulle kunnian palvella\nkonttorissaan. Miksi en voisi edistää Gråbergin kauppahuoneen asioita\nja olla silti yhtä hyvä kristitty? Neuvoni siis on, jos, veli, vain\notat kuullaksesi sitä, että Lauri Roderik otetaan liikekumppaniksi ja\nnai Liisu Halmin, mitä pikemmin sitä parempi.\n\n-- Minä ajattelen asiaa.\n\n-- Se, veli, on omassa vallassasi, mutta huomaa kuitenkin, että Hannu\nHalmin vanhinta poikaa, Juhania, odotetaan keväällä kotiin Englannista,\nja hänestä tulee vaarallinen kilpailija Roderikille. Isän mielestä se\nliitto olisi itsestään selvä.\n\n-- Liisun äiti, kälyni Margret Halm, saattaa olla asiasta samaa mieltä.\nEi, se ei käy päinsä, Edvardson!\n\n-- Margret-muori on kuljeksivainen markkinakoju. Tarjotkaa enemmän ja\nhän seuraa.\n\n-- Ei käy laatuun, sanon minä. Hannu Halmin veljentytär ja\nherännäisnainen! Ei. Ei käy.\n\nKapteeni puraisi paperisaksia kuin olisivat ne olleet purutupakkaa,\nsulki toisen silmänsä ja virkkoi:\n\n-- Veli, on eräs kohta, jonka olet jättänyt voittopuolelta huomioon\nottamatta ja joka on tärkein kaikista. Sten Halm...\n\n-- Mitä? Tuo vanha koronkiskuri!\n\n-- Juuri tuo kurja voitonpyytäjä kirstun pohjalla olevine miljoonineen.\nHän, joka kierreltyään ympäri maailmaa on jo parikymmentä vuotta\nelellyt kuin myyrä Isossakyrössä.\n\n-- Hänestä kerrotaan kummallisia juttuja. Häntä ei sanota oikein\nviisaaksi.\n\n-- Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme,\nveli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena\nkokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika\nja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi\nkäyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä\nkaikki.\n\n-- Hm... Miljoonanko?\n\n-- Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama\nmäärä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.\n\n-- On siinä vähän perää, veli.\n\n-- Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua.\nHannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin\nveljensä Sten on ... kuinka sanoisin? ... huikentelevainen mies...\nJollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi ... mikä ei koske\nLiisua...\n\n-- Edvardson ... meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen\nkristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee\nsaada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi\naikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä.\nHanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin\nvelkakirjan yli ristin.\n\n-- Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu\nHalmista tulee rouva Gråberg.\n\n-- Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin\nsilloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.\n\n-- Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa...\n\n-- Minun liikekumppanikseni.\n\n-- Onko muuta käskettävää, veli?\n\n-- Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!\n\n-- Hyvästi.\n\n\n\n\n3. ROSVOLUOLAN EDUSTALLA.\n\n\n    Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima...\n\nJokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen\npäin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa\nepäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja\nhiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja\nlaveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja\nLängelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos\nniin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat\njärvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on\nkoskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan\nvarjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on\nikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös,\nmilloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden\nseutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen\nkulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota\nleivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä\ntai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on\nkadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut\nmelkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.\n\nVarsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä\nOriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen\npohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä\nkohden, jossa kuuluisa \"paha virsta\" on, juuri yksinäisen, keskellä\nerämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten\non kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne;\nsuurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine\nhonkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.\n\nMelkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen\npaikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso\nkesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja\nkuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on\ntunnettu nimellä \"ryövärin ruoppi\" tai _rosvoluola_ ja se sijaitsee\noikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman\naskelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista\nlukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin\nkorkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta\nken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien\nvieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin\nrotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen\npohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista\nkesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin\nmajailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen\nhyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen\nrahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri\ntahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina,\ntakaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja\nlaaksoihin, joita lähtee \"ryövärin ruopista\" etemmäksi suureen metsään.\n\nEräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183-- raivosi noilla\nseuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen,\nettä jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa\nAntinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa\nei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on\nmerkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan,\nkärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä\nse läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.\n\nLuonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan\nkolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut\nkietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun.\nTuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin\nkaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää\ntakaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha,\npuoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin\nläheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän\nerämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä\nnäyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan,\nkuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden\nulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan,\nsiepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista\nvarastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.\n\nKankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden\nsen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun\npimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan\nympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että\nmatkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi\ntunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.\n\nSitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa\nilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista\nseutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä\nhelinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä\nkuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä\näänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan\nvaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta,\njonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin\ntodenmukaiseksi.\n\nKuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi --\nsillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut -- olisi\nvähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti\neteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin\nmaamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja\nmukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen,\nveti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa\nsaakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja\njoka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen\nkinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai\nsadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin\nkinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti\ntunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän\nitseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen,\nlammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi\npysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen\nsitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää\npitkää talviyötä erämaan kinoksissa.\n\nSiitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin\nRuhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin\nKallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain\nyltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta\nihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis\nkoki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen\ntilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken\ntoivon matkan jatkamisesta.\n\nEräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua\nmyrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli\nvähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin\npääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään\nkiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin,\nherkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain\niskeä tulta piippuunsa.\n\nReen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä\nse merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja\nluultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain\nrauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut\noikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:\n\n-- Iisakki -- mies, mikset aja?\n\nAjaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo\nsavuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen\nlähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:\n\n-- Sentähden että tie on suljettu.\n\n-- Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama\nhenkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan\nkuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.\n\n-- Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi\najaja samaan tapaan.\n\nUteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti\nreestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman\nsuureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi\nollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin\nsuuren, kylmästä punaisen nenän.\n\n-- Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä\nreen edessä olevaa valkoista lumivallia.\n\n-- Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.\n\n-- No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän\nmahtipontisesti.\n\nTuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa\nvastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi\nsyöttää sille leipää.\n\nPaksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa.\nKääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi\nhiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli\nkestikievariin.\n\n-- Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat\nvilusta ja pelosta.\n\n-- Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.\n\n-- Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.\n\n-- No, missä me sitten olemme?\n\n-- Rosvoluolan edustalla.\n\n-- Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä\ntalonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.\n\n-- Mitä väkeä siellä olisi!\n\nPaksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen\nkuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja\ntuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja\nhongat näyttivät kuuntelevan:\n\n-- Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko\nmeidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki,\nkäännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä\ntakaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on\ntallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu\nTampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan\nvertaa. No, mies, mikset käännä?\n\n-- Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja\nentiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin\nkiivastumaan. -- Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään\npäin.\n\nLakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki\nreen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset\ntoiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino\npelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.\n\n\n\n\n4. KOHTAAMINEN.\n\n\n    Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!\n\nSe, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle\npysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi\nkulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa\nmatkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen\naikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin\ntoinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta\nmiehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta\nkäskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.\n\n-- Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta\npuusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.\n\nIisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset,\nmutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin\npistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi\nvain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo\nvoisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.\n\nAimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar -- sillä sillä oli\ntodellakin nainen omistajana -- ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan\nsiitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin\nkäsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat\nnaiset aina olleet miehekkäämpänä puolena -- ja ellei hänen olisi\nhankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä\ntarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se\nolisikaan ensi kerta.\n\n-- Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon\ntalonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin\nhyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. -- Tuopa\nvain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän\nhämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti\nripeätä ravia halki korkeiden kinosten.\n\nKohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia\neikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten\noksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti.\nKyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen\npaikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien,\nalkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin\nvartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan\nkummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:\n\n-- Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!\n\nHuudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista\npitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa\npovea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti\nteki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska\nhetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon\nIisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti\ntasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.\n\n-- Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.\n\n-- Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta,\nkirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran\nnokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.\n\nJa niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla\nruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.\n\n-- Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi\nnaisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen\nkyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.\n\nMutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut\npaljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa\nurhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.\n\n-- Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. --\nVarokaa pistooliani, ja ... ja ... suu kiinni, Liisu! ... (kovemmalla\näänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa,\ntappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä\nmaantiellä!\n\n-- Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan\napua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen,\nkyytimiehelle.\n\n-- Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi\nmies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan\nmeitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan\nkarkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat\nKaivannon sillalla Kangasalla.\n\n-- Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin\nminulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan,\nnähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.\n\nIisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan\nvahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin\nlohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän\nkysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.\n\n-- Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti\npaljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee\nvarmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. --\nOnko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti\nedellämme markkinoille?\n\n-- Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasi\nIisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, joka\nViaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tulee\nvielä useampia jäljestä.\n\nKaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista\nkaranneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia\nvaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa\nyli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen\nmolemminpuolisen erehdyksen.\n\n-- Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia\nseurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.\n\nNiin odoteltiin _en garde_ puolisen tuntia kummallakin puolella;\nmolemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä\nvihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä\nkärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa,\nkiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi\nkuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.\n\n-- Mitä p--n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin\nkohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.\n\n-- Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä\nmarkkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.\n\n-- No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette\nliikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki,\nhuusi uudelleen turkkinuttuinen mies.\n\n-- Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia,\nsiitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin\nkuomireestä uudelleen.\n\n-- Minulla on kiire.\n\n-- Niin meilläkin.\n\n-- Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla\nvarustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin\npohjoispuolelle.\n\nMutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun\nhän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:\n\n-- Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!\n\n-- Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. --\nMinä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko\nsiinä kylliksi, vai mitä?\n\n-- Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?\n\n-- Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin\nvoisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. _Posito_,\nolettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen\nrokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii\naina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos\nvoisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen\nvirkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä\nja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.\n\n-- Roderik ... etkö tunne minua?\n\n-- Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä\nkelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän ... ja te olette\nvarmasti lukkari, herraseni.\n\n-- Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?\n\n-- Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa\nrosvoluolaan! Kuinka jaksatte?\n\n-- Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä\npäälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.\n\n-- Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti\nlevottomana siitä muistutuksesta. -- Enhän vain liene haavoittanut\nketään?\n\n-- Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi.\nPoikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia\nleikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas\nmatkalle.\n\n-- Ja te, täti, ajatte vain _yhdellä_ hevosella, _neljä_ henkeä\nvedettävänä ... te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka\nkolmeakymmentä.\n\n-- Kyyti maksaa rahaa.\n\n-- Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle?\nEikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?\n\n-- Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia\nostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella\nkehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman\nkuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy\nvuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä\nsiitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion\nsaavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.\n\n-- Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.\n\n-- Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla\nvarma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä\nsanonut minulle, miksi _sinä_ matkustat tämmöisellä kelillä ja\n_kahdella_ hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?\n\n-- Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta\nkauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne\npellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan\nkoronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin\nsairaana.\n\n-- Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane\nviime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan\nomaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!\n\n-- Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi\nsisarenpoika.\n\n-- Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä\nhänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi\nhenkensä... Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata\ntakaisin.\n\n-- Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!\n\n-- Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin\njättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun\ntehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen,\nettä Sten-langolla on ... no, se ei koske ketään, mitä hänellä on ...\nja, että joku tekopyhä ihminen voisi... minä palaan takasin. Iisakki,\nota herran molemmat hevoset ... valjasta ne minun kuomini eteen ...\nvaljasta meidän hevosemme herran reen eteen ... aja Tampereelle, myy\nminun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän\nhintani, Iisakki ... niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän\nkuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen\nohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä... Ota tavaroista hinta\nedeltäkäsin Petterson & Kumppanilta... Tarjoa viisi prosenttia ...\nkestitse talonpoikia ... älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia\nrommikannuja... Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme\nyhtä matkaa!\n\nMääräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas\nennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut\nvähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi\nreet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.\n\n\n\n\n5. SERKUKSET.\n\n\n    Ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.\n\nKun nuoren herra Gråbergin siten oli pakko myöten tai vastoin tahtoansa\nvaihtaa onnellinen riippumattomuutensa kunniaan, että pääsi urhoollisen\ntätinsä suojelijaksi, tyytyi hän kohtaloonsa, irroitti jalkapeitteen ja\nkohotti toisen päällyssaappaansa astuakseen rohkean askelen, jolla\nolisi päässyt kuomiin arvoisan muorin viereen. Mutta hämmästyipä hän\naimo lailla, kun miehekäs rouva työntäisi saappaan takaisin, pani\njalkapeitteen kiinni ja kysyi kiivaasti, mitä se merkitsi.\n\n-- Minä luulin -- vastasi nuorukainen viattomasti -- että reessä oli\nkylläksi leveyttä.\n\nRouva Margret Halm antoi tietää:\n\n-- Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori\ntyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä\nkuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!\n\nVastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori\nLauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.\nHänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä,\nkonsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa\nuskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä\nkotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut\nviaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa,\nmutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan\noli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin\naikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut\nmatkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg\ntahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten\nkävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt\nserkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että\nLiisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta,\njolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman\npunainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta\n-- mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle\npääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi\nrakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta,\nvoidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän\narvon mukaan.\n\nLauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen\nkäyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan\nhuolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä\nvillakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut\nkohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän,\nettä villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin\noli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän\nkeskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa\nselvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä,\njossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai\nentisestä pitkästä katkismuksesta.\n\n-- Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on\nkäynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava\nhoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies.\nNiin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron\ntoiselle kirjanpitäjälleni.\n\nRouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa,\ntoimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin\nvälillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa\nkaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan\nkahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä\nvanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa\nja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin\ntämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa,\nmutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata\nsiinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi\nmarkkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen\nkasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa\nLiisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän\nvain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä,\nettä Liisu oli tullut \"niin kelpo tytöksi\", ja asettui kuskilaudalle,\npäättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri\nkyytihevosen ja -- niinkuin ajatukset sukeutuivat -- antaa akan\nkirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen\naikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan,\nettä tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien\nnaisten silmiin.\n\nPanettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty\nvarastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on\nvain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut.\nIlman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin\ntilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä\nmuuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos -- \"naimapuuta\"\nesittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia -- oli\njo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain\nihastusta.\n\nSuuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista\nnäkyviin kolme yöperhosta. \"Täysihöyheninen\" ylioppilas, kahdenkymmenen\nvuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli\nvarustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla\nja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä\nlumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä\npurkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka\nvasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja\noikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään.\nToisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä\ntyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan\nliehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan\ntyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin\nmiellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen,\nmutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan\ntytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä\nniinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta\nmitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla\nkursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan\ntavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä\nasti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut\nkäsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin\nlaihaksi.\n\n-- Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin\nsen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.\n\nLauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento,\nvoisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen!\nJoutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita,\nsuolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän\nääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä\nuskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis\nvälinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä\nasuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin\näkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.\n\n-- Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen\nvanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen\nviisasten kiven ... hän tekee kultaa.\n\n-- Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.\n\n-- Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia:\ntiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni\nsoisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä\nkernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta\nvarten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä\niloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi\naarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen,\njoka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!\n\nLiisu vastasi:\n\n-- Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos\nminä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.\n\n-- Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.\n\n-- Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä\nvallattomasti. -- Ehkä hyviä markkinoita?\n\nLiisu katsoi häntä vakavasti silmiin.\n\n-- Sitä sanon onneksi -- hän vastasi -- että voi tehdä työtä itsensä ja\nmuiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään\nvelkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä\nkuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen\ntuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.\n\nYlioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää.\nHetkisen kuluttua hän kysyi:\n\n-- Onko totta, että komissaari näkee aaveita?\n\n-- Lorua! virkkoi täti.\n\nOli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen\ntarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi\nkillinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian\nkalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin\nrunsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli\nteevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa\nmatkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.\n\n\n\n\n6. HANNU KRISTOFER HALM JA SUKUPERINTÖ.\n\n\n    Silloin tuli kiusaaja...\n\n\n-- Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas\nuudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan\nkoko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka\npiteli kahvikuppia.\n\n-- Näkeekö Sten-lankoni aaveita -- vastasi rouva leppeämmin -- sitä en\ntiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista\non sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.\n\n-- Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan\nnäköisenä kuin suinkin kykeni. -- Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan\nHalm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun\ntaivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin.\nEhkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän\nkuulla iltatarinan.\n\n-- Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata\ntätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?\n\n-- Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin\nvakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin\nhyödyllistä!\n\n-- No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg,\nsamantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa\ntoisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia\njotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja\ntarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.\n\n-- Sitenkö kuin komissaari?\n\n-- Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.\n\n-- No, kuinka hänen kävi?\n\n-- Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi\nonnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin\nsuolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää\nnelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista\nnelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä\nmonta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään\npahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun\nmuunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä\npaperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan\npaljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten\netua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina\nkekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria... Liisu, kaada kuppiini.\nkahvia, se tekee rinnalle hyvää.\n\nLiisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.\n\n-- No niin -- jatkoi Margret-rouva -- penikulman päässä kaupungista,\nToismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten\nhän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta\nkaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin\nsanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli\nHannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia\nPommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan\nkanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa\nMarseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi\nlaivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän\nkuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut\nvakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli\nköyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä\ntorpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli\nvelasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei\nhänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken\nikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien\nmakuun. Silloin tuli kiusaaja...\n\n-- Kyllä ymmärrän...\n\n-- Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin\nnoita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja\nmatkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä\nmoni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa\npitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas\nkaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti.\nVuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas\njaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla\nahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat\nvanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti\nappi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa\ntammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.\n\n-- Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs\nliikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä\nliikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.\n\n-- Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen\nmahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen\nappivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään\npäästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin,\ntoisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut\nnähdä eikä koskea.\n\n-- Kuinka se oli mahdollista?\n\n-- Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin\nminä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa,\nJumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin\nkuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen\nkäsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni\nkuparirahoista ... mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto\nKristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä\nhelläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu\nKristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen,\nettä hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi.\nMinä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn\nkanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta!\nMeidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki\nkultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä\nkultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut,\npitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet\nkelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä\nniitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja\neikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita\ntai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä\nhyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!...\nKatso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!\n\n-- Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin\nmakuuhuoneessa?\n\n-- Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä\nja olkia olemme kaikki, \"ihmis-parka, aivan arka\" niinkuin\nvirsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa\nenempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä\nedelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään\nmuuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin\ntoisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän\ntunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä\npettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen\naina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä\nväleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa.\nMargret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun\npiti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa?\nMutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään,\nolisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja... Ei, hän sanoi ja\ntarttui lujasta käsivarteeni -- ei tulta! ei tulta!... Kuitenkin\ntapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja\nminä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä,\njoka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän\nastui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja\nkultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi\nunohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin\näkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina,\nhän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin\nkultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä,\nvaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen\nmukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi\nkultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan\nkäärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme\nme tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja\nluuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä\nsanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä ... no, minä en\nsano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä.\nToismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen... Liisu, anna minulle\nsiniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on\nvaras?\n\nVaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän\nkuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta,\njoka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi\nkertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan\nsiniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä\nvoineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin\nvakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään\nyhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön\nkomissaarista Hannu Halmista.\n\nMargret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän\nepäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään.\nSen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät\nperintönä isältä pojalle -- toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto\nKristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä,\nsellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan\ntoista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään\nkauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen\nhän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä\nja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn\nomaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin\ntuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan\nkuin...\n\nMargret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut\nenemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista\nperhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli\nkotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti,\npaennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman\nvuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa\nrikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon\nIsostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain\nasianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.\n\n-- Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut\nkerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista\nsaamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain\ntalonpoikaisämmille...\n\n-- Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen\njutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen\nniinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät\ntyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä\nkerrotaan eräästä hopealastista.\n\n-- Siitä minä en ole kuullut mitään.\n\n-- Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko\nmaailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja\nSten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta,\nvakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan\nniin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin\nylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla\nharmaata kiveä ja hiekkaa... Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea\naamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen\njälkeensä!\n\nLauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi\nsaamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa\njo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen\ntoiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin\npyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen\noikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti\nkovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen\nlujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille\nkohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen\nvapaana niinkuin oli sen alkanutkin.\n\n\n\n\n7. STEN-LANKO.\n\n\n    Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.\n\nMyöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana\naamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik\nGråbergin kovalta vuoteelta:\n\n-- Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja\neroamme toisistamme vasta Lapualla.\n\nNuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi.\nYösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta\nkillingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla\nteillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia\nvierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat\nsiellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei\nLiisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä.\nSeuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta\nturvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän\ntahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.\n\n-- Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.\n\n-- Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos\nkomissaari on sairaana.\n\nMargret-rouva mietti.\n\n-- Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja\nlääkkeitä noutamaan.\n\nLauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun\nmatkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön\nkuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo\nennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen,\nmutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret\nvyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot\nvärittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä\nvilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa,\nettä olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan,\nsilmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus\non tullut sananparreksi.\n\nJos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi\nainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä\npelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän,\nmatalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen\nkohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos\nmieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian\nsyvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat\nkatselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän\nsyrjästä.\n\n-- Tuolla -- sanoi kyytimies osoittaen pimeään -- asuu\n\"kultakomisarjus\". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin\nja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.\n\n-- Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut\nkuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.\n\n-- Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on\neräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei\nlukkaria olisi...\n\n-- Onko lukkari taitava lääkitsijä?\n\n-- En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari,\nja kohta on komisarjus taas sairas.\n\nKello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon\npihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten\nympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi\nrakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia\nikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja\nherraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa\nkuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan\nmatkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen\npuoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen\nvähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi\nsitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran\nikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään\nluulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.\n\n-- Tässäkö komissaari asuu?\n\n-- Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa,\nvastasi kyytimies.\n\nIkkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja\nepämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi\nkuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla\nruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä \"Skytt\" tai\n\"Snälla\" ja suomalaisilla \"Musti\", jos se on musta, ja \"Ranssi\", jos\nsillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan\nvastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen\nvartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä.\nToistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi,\nsillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä\nhaukunta pilvisestä talvi-illasta.\n\n-- Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän\nasunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin\nsiinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen\nkanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan\nmajoille.\n\nNiin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea.\nKolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen\nasia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta\nsorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan.\nNuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin\nraudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut\napua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta\neikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin\nluotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet\nkestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan\nikkunanluukun vieressä.\n\nTuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea\naukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin\nampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä\nnuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä\nkoettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän\ntarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta\nrosvoluolan ottelun jälkeen.\n\n-- Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. -- Häpeä\nammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja\nodotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.\n\n-- Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä\nhuolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin: _vankin_\nsukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei\näitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin\nrahan ... ja sentähden ... nyt saatte kuulla, täti... Herra\nkomissaari... Olkaa hyvä, avatkaa!... Minä olen kruununvouti Stigell\nLaukaasta ... minulla on vähäinen asia ... huomenna aion huutaa talon\nVaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos,\nherra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä...\n\n-- Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!\n\n-- Perh ... sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö\nkuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi... Aivan oikein!\n\nSuljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää\nkurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi:\n\n-- Kuka olette, herra, kun ahdistatte rauhallisia ihmisiä keskellä\nyötä?\n\n-- Nöyrin palvelijanne! Älkää pahastuko; minulla on kiire, ei ollut\nmuuta keinoa. Nimeni sanoin jo: kruununvouti Stigell. Kuusituhatta\nriksiä. Täydellinen takaus. Korkoa ja provisionia mielin määrin.\n\n-- No, miksikä käännytte köyhän miehen puoleen, jonka täytyy katsoa,\nmiten saa jokapäiväisen leipänsä? Huonot ajat, huonot ajat ... ajakaa\nmajuri N:n luo Tottesundiin. Mistä minä ottaisin kuusituhatta riksiä?\nMoisia kuvitteluja!\n\n-- Ettekö te, herra, lainaisi minulle tämän vuoden veroa ...\nkahtakymmentä riksiä rehellisen muotoni takausta vastaan?\n\n-- No, Herra armahda tuota vanhaa visukinttua, hänhän voisi ostaa\nvaikka kokonaisen kaupungin! huudahti Margret-rouva, voimatta enää\nhillitä närkästystään, ja väänsihen ylös reestä.\n\n-- Vaiti, täti! Jos sanotte vain sanankin, niin vannoo hän, että olette\nnaiseksi pukeutunut mies. Nyt minä kidutan ukkoa... Herra komissaari,\nte vilustutte, kun olette noin ohuissa vaatteissa, ette sisässä ettekä\nulkona niinkuin arvoituksessa sanotaan. Asessorin rouva, joka on minun\nkanssani matkalla Vaasaan, on valmis panemaan koko omaisuutensa\ntakuuseen. Mutta se ei näytä olevan mahdollista ... kyytimies, käännä\nhevonen!\n\n-- Ilma on muuttunut leudoksi, virkkoi yömyssyinen leppeämmin. Saamme\nvihreän joulun, ja mitä sanoo sananparsi? Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä.\nMutta palataksemme asiaan, niin koetanhan minä, köyhä mies, katsoa,\nmitä voin haalia kokoon. Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka\nviimeisellä rovolla.\n\n-- No, silläpä vain ei ole häveliäisyyttä nimeksikään! mörisi\nMargret-rouva, ollen jotenkin samanlaisessa tilassa kuin olutpullo,\njoka on pantu kuuman uunin eteen lämpiämään.\n\n-- Hetkinen vain, täti; kohta aukeaa ovi!... No, herra komissaari, jos\ntahdotte meitä auttaa lainalla, jatkoi ylioppilas kärsimättömämmin kuin\njuuri olisi sopinut siinä osassa, minkä hän oli ottanut näytelläkseen\n-- niin olkaa hyvä, avatkaa meille ovi! Nyt olemme jo seisoneet\ntuntikauden pihalla emmekä voi osoittaa teille sellaista vääryyttä,\nettemme ottaisi vastaan yksinkertaista illallista...\n\nTuon valtioviisaan erehdyksen vaikutus näkyi paikalla.\n\n-- Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä\nnimismies... En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan\nkruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä\nasessorinrouva, suokaa anteeksi ... oletteko todellakin rouvasihminen?\nEhkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään ... kivenheiton\npäähän ... rehellistä väkeä, hyvä yösija ... ja huokeata, hyvin\nhuokeata!\n\nMutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen\nlähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja\npäästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:\n\n-- Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte\nomaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla\npihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta\nsen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!\n\nLuultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut\nainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen\nvieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti\nmietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut\nitseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla;\nhän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle,\nloistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit\nkyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman\nkielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla\nperimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen\nsukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa\nullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä\nhävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn\nsuuttumuksesta punastumaan!\n\nMargret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja\nlujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.\n\n\n\n\n8. KULTA KUMMITTELEE.\n\n\n    Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?\n\nHetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin\nmiksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon\nluukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta\nkuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat\nolivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi\naukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan\nnäkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.\n\nJos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa\nterveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun\nsuoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin,\nsyleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti\nLiisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat\nsaaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä\nolivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei\njuuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies\npiti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään\nillalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino\nluottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä,\nettä vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla.\nMutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä\nyksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.\n\nRappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen\nvastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi\nkuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta,\nvalkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot\nirvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli\ntappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä,\nmaalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja\ntauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko\nnainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa\nolivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon\nainoat asukkaat.\n\nMatkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen\nkehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka\ntänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet\nriisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään\nhuoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa\nparemmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut\nkirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat,\nettä se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa\nasuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään\npäästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi\nkuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli\nsentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.\n\n-- Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko.\nTavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja\nhakkaan itse polttopuuni.\n\nKuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nosti\nhänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille.\nMargret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan \"hävetkää vähän!\"\nMutta hän oli vaiti.\n\n-- Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin\nihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.\n\n-- En itse tietääkseni, vastasi komissaari. -- Toisin sanoen, kun en\nota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko\ntämä nuori mies sinun poikasi, käly?\n\n-- Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa\nanteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan,\nherättääkseen siten talonväkeä.\n\n-- Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan ... tunsin isän ja äidin\nvarsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi.\nOlipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle\nmuuten niin käy.\n\n-- Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi\nylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä\nvaihtuivat.\n\nHän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan\nkoronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään\nhänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan\nohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.\n\n-- Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada\nensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.\n\n-- Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi\nvanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. -- Sanokaa\nkernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten\nvierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly,\nkaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on\nliikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa\nminulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista\nystävistäni.\n\n-- Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva\nvastaamaan. -- Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme\nmennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte\nyksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla\nkotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä\nterveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan\nkadonneena.\n\n-- Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni\nolisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit\nvoivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn\nhyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on\nkumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita ...\njollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen\ntarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies,\ntoimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet\nitse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole.\nLiisu sen tietää... Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta;\nmitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka\nilta totia?\n\nLauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin,\nmutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena\nvuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.\n\n-- Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä\nminulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi\nolla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta\nmaalaistalosta voisi löytyä.\n\nNiin sanoen hän meni hymyillen ulos.\n\nLauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi\ntaas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.\n\n-- Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin\nOulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän\ntarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?\n\nLiisu vastasi lyhyesti:\n\n-- Saammehan nähdä.\n\n-- Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä\nkatajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä\nsaat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja\nruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan\nIsossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan\nkuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan\npitää elää.\n\nLiisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.\n\n-- Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun\npitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja\nnurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman\nnähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä\non oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan\ntulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.\n\n-- Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on\nmiljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.\n\n-- Niin -- vastasi Liisu pahastuneena -- minä tunnen siitä jotakin,\njoka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa,\nettä useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat,\nmutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu\nviimeksimainittuihin.\n\n-- Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen\nviekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen\nsielunsa. Liisu ... uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä\nhuoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.\n\n-- Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu\nlevottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani.\nJa missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.\n\n-- Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle\nkultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri,\nole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään\nfilosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele\nhäntä! Tunnemmehan taikaesineen.\n\n-- Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti\nMargret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa\nhöllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon.\n-- Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä\ntahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee\nSten-lanko...\n\nKomissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä\nkyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne\nkirjoituspöydälle.\n\n-- Juokaa! hän sanoi.\n\nLauri Roderik alentui suu valmiina virnistykseen, maistelemaan epäiltyä\njuomaa ja huomasi ihmeekseen sen olevan hienoa, vaniljalla höystettyä,\nlämmitettyä portviiniä. Suloinen lämpö levisi hänen kylmänkankeihin\njäseniinsä, ja hän sanoi vain olevansa pahoillaan siitä, ettei isäntä\njuonut vierastensa maljaa.\n\n-- Vesi on minun juomani, sanoi vanhus ivallisesti hymyillen samalla\ntavoin kuin hän jo kerran ennenkin oli nuorta ylioppilasta pilkannut ja\nkiusoitellut. -- Viini on todellakin parempaa kuin nyt enää tapaa\nmyytävänä. Olen ostanut sen eräältä Lissabonin kauppahuoneelta, joka\nmuinoin oli asioissa kanssamme.\n\n-- Torlades & Kumppanilta, huomautti Margret-rouva, mielihyvin\nmaistellen lämmittävää juomaa. -- Sille kauppahuoneelle olemme myyneet\npaljon tervaa ja ostaneet siltä paljon suolaa.\n\n-- Sentähden on enolla varaa jalostuttaa tervaa ja suolaa, vastasi\nLauri Roderik. Myöntäkää kuitenkin, eno, että toisinaan herkuttelette!\nKuinka olisi mahdollista olla moisten viinien omistaja niitä\nmaistamatta.\n\n-- Sinun iälläsi se olisi luultavasti mahdotonta, vastasi komissaari.\nMutta kun tulee vanhaksi niinkuin minä ja kenties vähän ahneeksikin,\nsilloin ilahduttaa harvinaisen tavaran omistaminen enemmän kuin sen\nkäyttäminen. Minun mielestäni ovat kellarissani olevat pullot\nnuorukaisten tapaisia: niissä on tulta ja elämää, niille suodaan\nanteeksi, vaikka ne kuohuvatkin.\n\nLauri Roderik tunsi tulleensa nolatuksi. Tämä on ilveilyä, hän ajatteli\nja pyöritteli kultarahaa liivinsä taskussa. Kultarahat olivat silloin\nharvinaisia, mutta toisinaan kuitenkin nähtiin liikkeessä venäläisiä\npuoli-imperiaaleja, ja sattumalta hän oli tuonut mukanaan sellaisen\nHelsingistä.\n\nMitähän, jos hän paljastaisi teeskentelijän? Kiusaus tuli niin\nsuureksi, ettei suuttunut nuorukainen sitä saattanut enää vastustaa.\n\n-- Oikeista viineistä -- hän sanoi -- muistuvat mieleeni oikeat ja\nväärät rahat. Lapualla on jo kauan koetettu tehdä Ruotsin seteleitä,\nmutta kuka saattaisi uskoa, että nyt on myöskin alettu mukailla Venäjän\nkultarahaa?\n\n-- Mitä? Sitä et saa ketään uskomaan, puuttui puheeseen Margret-rouva.\n\n-- Mutta sen vakuutan... Tänään puolenpäivän ajoissa vaihdoin\nviidenkymmenen ruplan setelin, ja katsokaa, mitä minulle annettiin!\nTuskin on mahdollista erottaa ääntä oikeasta.\n\nNiin sanoen pudotti hän puoli-imperiaalin kirjoituspöydälle aivan\nkomissaarin silmäin eteen.\n\nVaikutus näkyi silmänräpäyksessä ja oli kauhistuttava. Vanhus vetäytyi\ntakaperin, hänen kasvonpiirteensä vääntyivät, hän puri huulensa yhteen,\nhänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin, silmät\nkatsoa tuijottivat sanomattoman kauhistuneina kultarahaa, ja tuskasta\nhuudahtaen hän syöksyi sisempään huoneeseen.\n\n\n\n\n9. SOTAA, HAVAINTOJA, UNELMIA.\n\n\n    Imperiaali ilvehti lakkaamatta hänen silmissään.\n\nPelästyneenä siitä pikaisesta ja odottamattomasta seurauksesta, mikä\nhänen ilkeällä pilallaan oli, katseli nuori ylioppilas hämmästyneenä\nvanhuksen jälkeen. Liisu tarttui lujasti hänen käsivarteensa ja virkkoi\naivan toisin kuin olisi odottanut siitä äänettömästä levollisuudesta,\nmitä hän siihen asti oli osoittanut, hyvin liikutettuna:\n\n-- Sanoinhan sen sinulle! Sinä olet sydämetön ihminen. Mitä pahaa\nvanhus on sinulle tehnyt, kun niin julmasti pilkkaat hänen\nonnettomuuttaan?\n\n-- Mutta enhän mitenkään osannut kuvitella mielessäni...\n\n-- Etkö kuullut kertomusta Hannu Kristofer Halmista? Ja kuitenkin\nsaatat noin kevytmielisesti leikkiä kauheitten voimien kanssa, jotka\nasuvat ihmisessä, kun hän on luopunut Jumalasta! Niin, ilvehdi sinä\nvain, naura kuvitteluille, mitkä kuitenkin ovat niin kauhistavaa\ntotuutta niille, joita ne ahdistavat! Ainoana puolustuksena on se,\nettet tiennyt, mitä teit. Mutta minä sanon sinulle, että tuo onneton\nvanhus on sata kertaa parempi kuin sinä, joka et elämässäsi vielä ole\nkestänyt yhtään koetusta; sillä, jos _hän_ hairahtuukin, jos _hän_ ei\nolekaan voinut päästä vapaaksi onnettoman elämänsä seurauksista, niin\nhän ainakin _etsii_ totuutta, jota _sinä_ et tee... Hyvää yötä, äiti;\nen nyt voi jättää häntä yksikseen. Matami Widström pitää kyllä huolen\nillallisesta ja yösijasta.\n\nJa Liisu katosi samasta ovesta, josta komissaari oli mennyt ennen\nhäntä.\n\n-- Mitä hän sanoo? kysyi Lauri Roderik hyvin kummastuneena sekä\nhiljainen serkkunsa puhetavasta että tapahtumasta, jonka todistajana\nhän vast'ikään oli ollut.\n\n-- Hän sanoo -- vastasi Margret-rouva melkein yhtä säikähtyneenä\nja vastoin tapaansa ihmeteltävän sävyisästi -- hän sanoo, että\nSten-lanko ... niin, olen kuullut kerrottavan jotakin sentapaista,\nmutta en ikinä olisi saattanut uskoa sen siten kulkevan perintönä...\nHuh, se on liian mieletöntä ... onhan hän aivan appi-vainaja itse!\nJumala meitä varjelkoon, minä en koskaan voi niitä silmiä unohtaa...\nIhminen on vajavainen olento ... huh ... nyt saan taas ähkyni takaisin.\n\n-- Mihin Liisu meni?\n\n-- Mihinkö hän meni? Tietysti hänen luokseen. Hän tuntee asiat, hänhän\noli täällä viime talvena. Miten houkkamainen olinkaan, kun käännyin\ntakaisin Tampereen tieltä! Syy on sinun. Kuka sinulle sanoi, että\nSten-lanko oli kuoleman kielissä?\n\n-- Eräs mies, joka tuli pohjoisesta päin ja sanoi tuntevansa minut,\nmutta minä en tuntenut häntä.\n\n-- Lyhytkasvuinen, vanhanpuoleinen mies, yllä valkea lammasnahkanuttu,\npunainen vyö ja ruskea nahkalakki?\n\n-- Niin, aivan sellainen. Me jouduimme pakinoihin, kun hän syötti\nhevosiaan kestikievarissa muutaman penikulman päässä Ruhalasta.\n\nMargret-rouva unohti Sten-langon, Liisun, ähkynsä ja ihmisen\nvajavaisuuden, hypähti kuin raketti pystyyn ja astui niin uhkaavasti\nsisarensa pojan eteen, että poika huomasi parhaaksi peräytyä vanhan\nkirjoituspöydän taakse.\n\n-- Sehän oli Pellavoinen! hän kiljaisi.\n\n-- Olisiko mahdollista?\n\n-- Voi sitä kavalaa käärmettä! Voi sitä hävytöntä petturia! Eikö hän\narvannutkin, että minä seurasin häntä kintereillä! Eikö hän tiennytkin,\nettä meidän piti tavata toisemme ja että sinä olit moinen tyhmä narri,\njolle hän saattoi valehdella pitkän jutun, minkä sinä sitten kertoisit\nminulle! Ja siinä hän on onnistunut, aivan täydellisesti se konna on\nonnistunut! Nytkös hän nauraa pellavamarkkinoilla, kun me hänen\nhyväkseen olemme ajaneet kaksikymmentä penikulmaa tänne Isoonkyröön,\npuolihullun miehen luo, joka aikoo elää Metusalemin ikäiseksi!... Lauri\nRoderik, ellen olisi sinun oma tätisi, niin totisesti taputtelisin\nsinut sinikirjavaksi niin varmasti kuin ennen olen kellekään pojalle\nantanut selkään, sillä sinä olet syypää kaikkeen. Seiso siinä ja häpeä!\nMutta sen sanon sinulle, älä koskaan pyri kauppiaaksi! Olisipa sekin\njotakin! Isäsi, hän ymmärtää hieman asioita, se minun täytyy myöntää,\nvaikka hän nyt petkutti minulta pellavani, mutta sinut peijaisivat\nlybeckiläiset syömään heiniä kuin makeisia.\n\nTietämätöntä on, miten kauan Margret-rouva olisi sillä tavoin, enemmän\nsuoramielisesti kuin tädillisen hellästi antanut kiukkunsa tulvehtia,\nellei kuivanynseä henkilö, jota nimitettiin matami Widströmiksi ja joka\nnähtävästi lähinnä komissaaria oli talossa hallitsevana suurvaltana,\nolisi astunut huoneeseen, levittänyt ruokaliinaa kirjoituspöydälle ja\nalkanut siihen kantaa illallista. Margret-rouva, joka ei voinut\nPellavoista unohtaa, sai aikaa rauhoittaa kiihtyneitä tunteitaan, kun\nhänen sisarenpoikansa aloitti suurvallan kanssa seuraavan keskustelun:\n\n-- Miten komissaari jaksaa?\n\n-- Huonosti.\n\n-- Onko hän usein sairaana?\n\n-- Harvoin.\n\n-- Meistä on teille paljon vaivaa.\n\nEi mitään vastausta.\n\nYhtä vähän kuin talon kurja ulkomuoto esti illallisen runsautta, esti\nPellavoinen tai tuo keskinäinen sota Margret-rouvaa ylistämästä\ntuoretta ruisleipää tai Lauri Roderikia tuhoamasta viiden kananpojan\ntulevaisuutta yhtä monena kovaksikeitettynä munana. Hän uskalsi vielä\nkerran koettaa saada puhumaan mykkää sfinksiä, joka vartioi talon\nsalaisuuksia.\n\n-- Oivallisia munia! Mitä kääresylttyyn tulee, niin tuskinpa olen\nnähnyt sen vertaista ja ... tunnenpa suuria maatiloja, jotka\nkadehtisivat ... mikä on kartanon nimi?\n\n-- Yrjölä.\n\n-- Jotka kadehtisivat Yrjölän viilipyttyjä. Täällä lienee hyvä karja?\n\nEi mitään vastausta.\n\n-- Komissaari asuu varsin yksin täällä maalla. Teillä ei aina ole hyvät\npäivät yksin hoitaessanne näin suurta taloa ja vanhaa, kivulloista\nisäntää. Otaksuttavasti ei komissaari kitsaile palkkaa maksaessaan.\n\nEi vastausta.\n\n-- Niin, täällä maailmassa kuulee varsin paljon parjausta. Juurikuin\nihminen silti olisi ahne, vaikka hän kokoaa itselleen pienen\nomaisuuden, tai olisi koronkiskoja, vaikka hän lainaa rahoja laillista\nkorkoa vastaan! Olenpa varma, että komissaari testamentissaan on\nmuistanut pitäjän köyhiä.\n\nEmännöitsijä vastasi vain katseella, josta näkyi, että kaikki enemmät\nkyselemiset olivat turhaa vaivaa. Ruoka korjattiin pöydältä, makuusija\ntehtiin samaan huoneeseen, ja nuorukainen, luullen sen mukavuuden\nkoskevan naispuolisia matkatoverejaan, levitti turkkinsa erääseen\nnurkkaan itselleen yösijaksi. Mutta emännöitsijä esti häntä siitä.\n\n-- Te tuossa! -- hän sanoi osoittaen vuodetta -- ja rouva tuolla\nsisällä!\n\n-- Onko täällä siis useampia huoneita?\n\n-- Matami Widströmillä -- virkkoi Margret-rouva -- on muuta tehtävää\nkuin vastata tyhmiin kysymyksiin. Hyvää yötä. Toivon sinun heräävän\nviisaampana.\n\nHän katosi samaan sisempään huoneeseen, mihin komissaari oli poistunut\nja minkä raolleenjääneestä ovesta näkyi paljoa miellyttävämpi kamari\nkuin se, jossa matkustajamme tähän asti olivat olleet.\n\nLauri Roderik Gråberg oli kohta yksin, sytytti sikarinsa ja käänteli\nerään kirjoituspöydällä olevan, ahkerasta lukemisesta kuluneen kirjan\nlehtiä. Siinä oli pääomien ja korkojen laskelmia yhdestä killingistä\nsataantuhanteen riksiin, yhdestä kuuteen prosenttiin eri pitkiksi\najoiksi, yhdestä päivästä vuoteen. Moinen kirjasto, ainoa, jonka hän\nsaattoi huomata, näytti hänestä omistajan luonteelle yhtä kuvaavalta\nkuin se olisi ollut ikävä vähemmän huolelliselle säästäjälle. Hän\nheitti vihkosen ylenkatseellisesti syrjään, mutta silloin putosi sen\nsisältä irrallinen lehti. Siihen oli värikirjaimin painettu\nlatinalainen neitsyt Maarian rukous.\n\nKuinka tuo lehti oli eksynyt koronlaskukirjaan, oli Lauri Roderikin\nmielestä turhaa tutkia. Hän tarkasti huoneen. Paitsi lipastoa ja kahta\nlukittua kaappia ei siinä ollut mitään salaperäistä, ei edes\nsukuperintöä, vanhaa, messinkikiskoista, tammista kassa-arkkua.\nPöytälaatikoissa oli ongenkoukkuja, hauenuistimia, viiloja,\nkeränpohjia, rikkitikkuja, taulaa, tulirauta, piitä sekä monta muuta\nkappaletta, joita Movitzin huutokauppapöytäkirjan mukaan \"ei voi\nihmisjärjellä arvostella\". Maalaamaton puujakkara oli uunin luona,\npuu- ja tuohivarasto, ja rikkinäisellä, vanhoin sanomalehdin paikatulla\nseinäpaperilla riippui tomun ja kärpästen lian tähden melkein\ntuntematon taulu, missä oli kuvattuna liittovaltain sotajoukkojen tulo\nPariisiin 1814. Kaikki oli muuten rappeutunutta, huonosti hoidettua ja\nikävää. Se oli enemmän kuin köyhyyttä, oli kyynillistä kurjuutta.\nSuurempaa siivottomuutta ei saattanut ajatella. Ja moisen huoneen\nasukas vielä oli omaavinaan filosofin maailmanviisautta.\n\nSuuttuneena ja uupuneena heittäytyi nuorukainen vuoteelleen.\nKummallisia vastakohtia! Se oli niin puhdas ja huolellisesti tehty kuin\nkonsanaan vieraanvaraisessa pappilassa.\n\nMistä lieneekään johtunut, päivän tapahtumistako vai kääresyltystäkö ja\nviidestä kovaksikeitetystä munasta -- uni pakeni nuoren ylioppilaan\nväsyneistä silmistä. Lapsuudenmuistelmat kodista ja koulusta\nsekaantuivat uudempiin vilkkaamman elämän muistoihin, jota hän jo kaksi\nvuotta oli viettänyt yliopistokaupungissa. Hän oli ollut hillitsemätön,\nvallaton koulupoika, jonka hyvä pää sai korvata sen, mitä ahkeruudesta\npuuttui, ujostelematon, elämästä iloitseva ylioppilas, joka olematta\njuoppo kuitenkin ymmärsi nauttia elämästä ja olematta laiska tutki\nainoastaan sitä, mikä häntä huvitti, sangen vähän edistyen todellisissa\ntiedoissa. Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin\nmoni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän\nkysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija,\njoka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden\nääretöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.\n\nMutta siinä kuplassa oli kuitenkin pohja; Lauri Roderik Gråbergissa oli\nluontaista oikeudentuntoa ja tuota vielä epäselvää myötätuntoa kaikkea\njaloa ja ylevää kohtaan, joka harvoin haihtuu turmeltumattoman\nnuorukaisen rinnasta. Miksi olisi hän muuten niin suuresti halveksinut\nvanhaa koronkiskuria ja sitä, että hän teeskenteli jalompia tunteita.\nMiksi olisivat yksin nuo kauppaharrastuksetkin, joiden keskellä hän oli\nkasvanut ja jotka saivat hänen käytännöllisen tätinsä kulkemaan\nmarkkinamatkoillaan, tuntuneet hänestä niin vastenmielisen vähäisiltä?\nMiksikä oli hän halveksinut serkkuaan aina siihen asti, kunnes hänen\nlausumansa odottamaton sana sai hänet säpsähtämään? Se sana koski häntä\nitseään, se oli asettanut hänet alemmaksi miestä, jota hän suuresti\nhalveksi: \"_hän_ etsii ainakin totuutta, mitä _sinä_ et tee\". Mikä on\ntotuus? Mikä on tuo elämän päämäärä, minkä pelkkä etsiminen jo\nkoroittaa miehen niin korkealle, että hän kurjuutensa syvyydessäkin on\nylempänä voimakasta, joka halveksii hänen heikkouttaan.\n\nEnsi kerran elämässään Lauri Roderik kysyi siten itseltään. Hän tunsi,\nettä tuo kysymys oli joskus vaativa vastauksen, mutta sillä kertaa hän\noli liian väsynyt ja kevytmielinen voidakseen kauemmin miettiä niin\nvakavia asioita. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. Hän koetti\ntavallista keinoa, rupesi ajattelemaan mitä joutavimpia ja ikävimpiä\nmuistoja, professori X:n nukuttavia luentoja, menojensa tiliä,\nlaiskoja kyytihevosia, suurta Kallenaution kangasta, Margret-tädin\nperintökeinotteluja ja rouva C:n ruokasäilykköpäivällisiä, joista oli\nlaulettu helkkyvällä kuusimitalla:\n\n    Tack för potates och fläsk och tack för fläsk och potates![12]\n\nKaikki nuo asiat ynnä nuoruus ja väsymys saivat vihdoin Lauri Roderikin\nvaipumaan nukkumisen ja valveillaolon suloiseen välitilaan, jolloin\najatuksen siivet uupuvat ja kuvittelut hajaantuvat ruusunväriseksi\nhämäräksi. Kynttilä paloi vähitellen loppuun, kunnes se itsestään\nsammui. Joulukuun yön pimeys, jota suljetut ikkunaluukut vielä\nenensivät, verhosi kaikki huoneen esineet läpinäkymättömään huntuun.\n\nLauri Roderik ei kuitenkaan nukkunut niin sikeästi, että se olisi\nestänyt erään mielikuvan yhä edelleen kummittelemasta hänen\nmuistossaan, nimittäin puoli-imperiaalin, jolla sinä iltana oli ollut\nniin kummallinen vaikutus. Se ilvehti alinomaa hänen silmissään milloin\npienenä ja ohuena kuin peliraha, milloin suurena ja loistavana kuin\ntäysikuu. Se ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, se helisi hänen\nkorvissaan, pyöri hänen käsissään, hyppeli edestakaisin milloin\npeitteellä, milloin vuoteen laidalla ja toisinaan lattialla, tehden\npunaisia ympyröitä kuin nopeasti pyörivässä liikkeessä oleva, hehkuva\ntikku, tai loistavia juovia kuin öinen nopea tähdenlento. Se kävi yhä\ntungettelevaisemmaksi, yhä tuskastuttavammaksi; vihdoin se ryömi ihan\nhänen päälleen. Siihen uni loppui; Lauri Roderik nousi istumaan,\npäästäkseen varmuuteen siitä, että oli uneksinut.\n\nHämmentyneenä hän katsoa tuijotti pimeyteen kauan tietämättä, mitä\nhänen piti uskoa. Sillä aivan silmäinsä edessä hän näki vastakkaisella\nseinällä jotakin, joka oli ihan tuon onnettoman kultarahan näköinen --\npienen, pyöreän ja loistavan pisteen, joka tosin pysyi paikallaan,\nmutta värähteli omituisesti. Paikka, sen asukkaat, uni, pimeys, kaikki\nyhdessä tekivät kummallisen kammottavaksi tuon loistavan läikän, jonka\noikeata laatua hän ei saattanut käsittää.\n\nMutta kun valopilkku yhä vain pysyi paikallaan ja muuttumattomana,\nrohkaisi Lauri Roderik mielensä, nousi ja meni seinän luo, jossa ilmiö\nnäkyi. Silloin hän huomasi hieman keventynein sydämin, ettei\nkummitteleva imperiaali ollutkaan muuta kuin hieno valojuova, joka tuli\nsisemmän huoneen oven avaimen reiästä ja kohtasi vastapäätä olevaa\nseinää. Siihen selitykseen olisi ehkä monikin hänen sijassaan tyytynyt\nja muusta huolimatta palannut jatkamaan häiriintynyttä untaan. Mutta\nLauri Roderik tunsi varsin hyvin tätinsä oivallisen unenlahjan ja\ntäsmälliset elämäntavat, niin ettei häntä voinut olla jonkin verran\nihmetyttämättä tulen loistaminen niin myöhään hänen makuuhuoneestaan.\n\n-- Muori nukkuu, hän arveli itsekseen. -- Kuka sitten näin myöhään\nyöllä polttaa kynttilää? Tokkohan komissaari itse?\n\nVanhuksessa oli kaiken viheliäisyydenkin ohella jotakin, jota Lauri\nRoderik ei ollut voinut oikein selittää. Hänen oli tutkittava, mitä\nkynttilän valo merkitsi. Muuta keinoa ei ollut, hän aukaisi hiljaa\nsisemmän huoneen oven. Ihmeekseen hän huomasi senkin huoneen olevan\nyhtä pimeän kuin omansakin. Epätietoisena hän pysähtyi kuuntelemaan ja\npäätti tutusta, säännöllisestä murinasta, että Margret-rouva nautti\nhäiritsemättömässä levossa unen hyvyyksiä.\n\nOdotuksessaan pettyneenä Lauri Roderik oli juuri jättää sikseen kaikki\nenemmät tutkimiset, kun hän uudelleen huomasi saman hienon valojuovan\nloistavan eräästä ovea vastapäätä olevasta kohdasta ja, kuten hän\noikein arvasi, vielä sisemmän oven avaimenreiästä.\n\n-- Tuolta siis! hän ajatteli ja hiipi hiljaa varpaisillaan ajamaan\ntakaa kummittelevaa valoa, joka jo niin kauan oli tehnyt pilaa hänen\nuteliaisuudestaan.\n\n\n\n\n10. LAURI RODERIKIN NÄKY.\n\n\n    Kesken syntynyt on parempi kuin hän.\n\nSe, jolla on edessään ratkaisematon sielutieteellinen arvoitus ja jota\nsen lisäksi vielä kiihoittavat nuoren tytön vertailemiset, ei liian\nankarasti tuominne uteliaisuutta, mitä ei muissa olosuhteissa sopisi\nsuuresti kiitellä. Lauri Roderik Gråberg avasi enempää epäröimättä\noven, josta pääsi seuraavaan huoneeseen Margret-rouvan makuukamarista.\nSaranat lienevät olleet hyvin voidellut, sillä sekin ovi avautui, kuten\nulkopuolinenkin, ihan äänettä. Kirkas valo loisti sieltä vastaan.\nHeijastuspeilillä varustettu lamppu oli asetettu niin, että sen tuli\noli aivan kumpaisenkin oven avaimenreiän kohdalla, joten valonsäde\nsaattoi tunkeutua aina kolmanteen huoneeseen asti.\n\nLauri Roderik pysähtyi hiljaa oven luo, ja se, mitä hän näki, kun hänen\nsilmänsä ehtivät tottua lampun valoon, ei suinkaan ollut omiaan\nvähentämään hänen kummastustaan. Hän oli tullut jokseenkin suureen\nhuoneeseen, jonka erinomaisen komea sisustus oli kokonaan\nkallisarvoisista puulajeista valmistettu ja jonka lattia oli peitetty\npersialaisella matolla. Kuitenkin oli tuo huone vain puoleksi valaistu,\nsillä lamppu paloi vielä sen takana olevassa pienessä kammiossa, ja\nkuten kaikki asteittain kohosi arvossa tuossa salaperäisessä asunnossa,\nniin olisikin tuo sisin kammio rikkautensa puolesta kelvannut vaikkapa\nruhtinaan makuukamariksi. Sieltä näkyi punaiset, silkkiripsuiset\nsamettiverhot, helmiäiskoristeinen kirjoituspöytä, korkea, hopeainen\nlamppu ja kaksi sangen hienotekoista marmorista rintakuvaa, jotka\nesittivät keisari Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Lauri Roderik\nhuomasi, että vaikka kaikki olikin niin ylellistä, ei noissa huoneissa\nnäkynyt merkkiäkään kullasta tai kultauksesta, eikä edes muutakaan\nkeltaista.\n\nKorkeanojaisessa tuolissa kirjoituspöydän ääressä istui komissaari Sten\nHalm. Hän oli kalpea ja sairaan näköinen kuin olisi hän juuri toipunut\nvaikeasta mielenliikutuksesta. Kumartuneena hänen ylitseen seisoi Liisu\nHalm, kostutellen hänen otsaansa ja ohimoitaan hyvänhajuisella vedellä,\njosta levisi tuoksu molempiin huoneisiin. Väräjävä lampunvalo, jota\nsiltä puolen himmensi läpikuultava, Napoleonin hautaa St. Helenan\nsaarella kuvaava varjostin, kietoi koko ryhmän melkein salaperäiseen\nvalaistukseen, ja nuori ylioppilas huomasi siinä ensi kerran kauniin\nserkkunsa kasvonpiirteissä hienon ja sielukkaan ilmeen, aivan\ntoisenlaisen kuin miltä hänen kasvonsa olivat hänestä ennen näyttäneet\nhänen ollessaan paksuissa matkatamineissa äitinsä rinnalla, jonka\nluonto näytti vartavasten luoneen seisomaan markkinakojussa.\n\n-- Onko vointisi nyt parempi, setä? kysyi tyttö hellästi, sovitellen\npehmeää silkkityynyä vanhuksen taapäin nojautuvan pään alle.\n\n-- Se on jo ohitse, vastasi ukko; minä olen nyt enää vain uuvuksissa,\nPaha henki poistui luotani, kun hyvä enkeli tuli minua lohduttamaan.\nLue minulle jotakin, Liisu!\n\n-- Mitä minä luen, setä?\n\n-- Raamatussa on merkki, lapseni. Avaa se kohta ja lue!\n\n-- Saarnaajakirjan kuudes luku, niinkö?\n\n-- Niin, se juuri; lue!\n\n-- \"Se on paha, jonka minä näin auringon alla, ja on yhteinen\nihmisissä: se jolle Jumala on antanut rikkautta, tavaraa ja kunniaa ja\njolta ei mitään puutu kaikesta siitä, mitä hän himoitsee, hänelle ei\nJumala kuitenkaan anna sitä voimaa, että hän sitä nauttia taitaa, mutta\ntoinen sen nauttii; se on turhuus ja paha vaiva. Jos hän sata lasta\nsiittäisi ja hänellä olisi niin pitkä ikä, että hän monta vuotta\neläisi, eikä hänen sielunsa voisi tulla tavarasta täytetyksi ja hän\njäisi ilman hautaa, hänestä sanon minä: kesken syntynyt on parempi\nhäntä. Sillä hän tulee turhaan menoon...\"\n\n-- Lue edelleen!\n\n-- \"Sillä hän tulee turhaan menoon ja menee pois pimeyteen, ja hänen\nnimensä pimeydellä peitetään. Sillä, joka ei ole aurinkoa nähnyt eikä\ntuntenut, on parempi lepo kuin tällä. Vaikka hän eläisi kaksi tuhatta\najastaikaa, niin ei hän sittenkään siihen tyytyisi. Eikö kaikki tule\nyhteen paikkaan?\"\n\nSiihen tyttö pysähtyi taas. Hän ei voinut jatkaa, kyynelet\ntukahduttivat äänen. Vanhus katseli häntä surumielin.\n\n-- Hänkin! sanoi hän itsekseen. -- Se alkaa tuntua vähän liian\nraskaalta!\n\n-- Mitä itket, lapseni? hän jatkoi oltuaan vähän aikaa vaiti. --\nLuuletko, että nuo sanat putoilevat tulisina hiilinä vanhan, itaran\nkoronkiskurin sydämeen? Ja kuitenkin olen valinnut juuri ne ja muut\nsamanlaiset paikat Sanasta; ne ovat minun jokapäiväistä ravintoani, ne\nruoskivat minua kuin vitsat ja lääkitsevät kuitenkin kuin kallis\npalssami. Pyyhi pois kyynelesi ja kuule. Tahdotko, että kerron jotakin\nelämäni tarinasta?\n\nLiisu oli vaiti. Lauri Roderikia alkoi hävettää siinä salaa\nkuunteleminen ja hän oli sentähden jo astua esiin, mutta hänelle johtui\nsilloin mieleen, että häneltä siten jäisi kuulematta selitys\narvoitukseen, jonka hän innosta hehkuen halusi ratkaista, ja siksi\npysyi hän toisten huomaamatta paikoillaan.\n\n-- Sinä olet vaiti? vanhus jatkoi. -- Sinä et ole koskaan kysellyt\nentistä elämääni, ja parasta olisikin sinulle, ettet koskaan saisi\nkuulla, miten syvälle ihminen voi langeta. Mutta minä en voi kestää\najatusta, että sinäkin halveksisit minua niinkuin muut. Inhoa minua,\nlapseni, minä en ansaitse parempaa. Mutta älä halveksi minua, Liisu;\nälä halveksi minua! Hyvä Jumala, täytyyhän minulla olla edes yksi\nihmissydän, joka ymmärtää myöskin sen, mitä olen kärsinyt, eikä vain\nmitä olen rikkonut.\n\n-- Jos sydämenne keventäminen tuottaa teille helpotusta, setä, niin\nkuuntelen mielelläni, vastasi Liisu nöyrästi.\n\n-- Niin, lapseni, minä ajattelen mielessäni sinua rippi-isäkseni.\nRakkaus ei ajattele mistään pahaa; sinä olet puhdas lähde, johon minä\nvuodatan syntiset kyyneleni. Mutta älä halveksi minua! Kaikki, kaikki\nmuut halveksikoot, mutta älä sinä, älä sinä! Istu tähän jakkaralle\njalkojeni juureen äläkä katso minuun; silloin en voisi kertoa; se\nmurtaisi minut kokonaan... Kas niin, niin juuri. Kuule nyt pahantekijän\nsynnintunnustus!\n\nKomissaari kertoi hitaasti ja usein vaieten välillä:\n\n-- Isäni, sinun isoisäsi oli maailman viisaita, eikä kuitenkaan pahoja,\nvaan nuorena luonteeltaan pikemmin hyväsydäminen. Mutta koska hän\nviisaudellaan ja säästäväisyydellään kohosi köyhästä varakkaaksi,\nmuuttui hänen sydämensä kopeaksi eikä hän luullut kaikesta\nmenestyksestään olevansa kiitollisuudenvelassa kellekään muulle kuin\nitselleen. Silloin Jumala lähetti hänelle onnettomuuksia parannukseksi,\nja hän köyhtyi kerjäläistäkin köyhemmäksi, mutta siitä hän ei\nkuitenkaan parantunut, vaan pikemmin paheni. Silloin tuli kerran\nkiusaaja hänen luokseen ja sanoi: kaiken sen, mitä olet menettänyt, ja\npaljoa enemmänkin saatan minä antaa sinulle, sano vain, mitä haluat.\nIsäni vastasi: minä pyydän kultaa. Etkö muuta? sanoi kiusaaja\nylenkatseellisesti. Sinä saat kyllä, mitä haluat, mutta ainoastaan\nyhdellä ehdolla. Isäni sanoi: millä ehdolla? Kiusaaja sanoi: lupaa,\nettä annat minulle tulinpa minä milloin tahansa, sen, joka lähinnä\nkultaa on sinusta rakkain. Isääni kauhistutti; mutta kun hän tunsi\npolttavan halun saada takaisin menetetyn omaisuutensa eikä hänen\nmielestään ollut mikään niin rakasta kuin kulta, lupasi hän kiusaajalle\nsen, mitä se pyysi. Siitä hetkestä alkaen muuttui onni, ja isäni\nvaurastui muutamassa vuodessa rutiköyhästä niin rikkaaksi, ettei sen\nvertaista ennen oltu kuultu pohjan seutuvilla.\n\nJonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan,\njoka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt.\nSilloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan\nollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta\nkuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä\nkoskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa\nolla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja\npuhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät\nläsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin\npois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja\npyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli\nasettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt\nniitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle,\nettä se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri\nsilloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille.\nMutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen\nesikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä\nalkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja\nkaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta\nkun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja,\ntulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä\nkaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä\nkoskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen\nsuurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa.\nMutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu\npäässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi\nkauhuksemme.\n\n-- Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten\nristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.\n\n-- Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko\nsielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin,\noli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei\nsietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa\njohonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko\nlukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että\nkaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?\n\n-- Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen\nkullaksi.\n\n-- Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan\nkuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin,\npappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos\nhän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti\nystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti\nnäytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto,\njoka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin\npiti -- yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä\nolivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla\nhän mieluimmin ajeli talvi-iltoina -- kaikkialla täytyi hänen pelätä\nsamaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki\nesikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä\nkauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään\nparannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka\nkaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian\nlujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden\nvetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä\nyhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän\nvihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta,\njotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen\näkkiarvaamatta tuotiin valoa.\n\nSiinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä.\nMuutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:\n\n-- Ymmärrätkö nyt minua?\n\n-- Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat\nolla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan\nkatsoen.\n\n-- Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä\nkiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen,\njoka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen\nlapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava -- se lapsi olin\nminä!\n\n\n\n\nII. STEN HALMIN ELÄMÄNTARINA.\n\n\n    Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon...\n\nLiikuttavan tunnustuksensa lopetettuaan vanhus istui pitkän hetken\nääneti, silmät puoleksi ummessa, eikä hänen pelästyneellä kuulijallaan\nollut rohkeutta häiritä häntä. Pöytäkello löi kammiossa kaksi; sen\nyksitoikkoinen raksutus vain kuului äänettömässä hiljaisuudessa. Lauri\nRoderik oli pysynyt toisten huomaamatta paikoillaan ja mukavuuden\nvuoksi istahtanut mahonkiseen nojatuoliin. Eikä hän oikein tiennyt,\nmitä ajatella salaperäisestä kertomuksesta. Luonnollisimmalta näytti\nhänestä uskoa, että luullut näyt ja pahanhengen kiusaukset olivat vain\nsairaalloisen hermostumisen synnyttämiä, mikä oli aiheuttanut\npinttyneitä mielikuvia, joille kuvitusvoima sitten loi näkyväisen\nmuodon ja jotka, niinkuin näytti, olivat saattaneet kaksi onnetonta,\nisän ja pojan, hulluuden partaalle. Mutta toiselta puolen, kun hän\nkuuli vanhuksen niin varmasti puhuvan noista kummallisista tapahtumista\nja muuten selvästi ja terävästi arvostelevan niitä, täytyi hänen\nmielessään myöntää, että nuo onnettomat näyt, pidettiinpä niitä sitten\nmuuten minä tahansa, olivat ainakin omaan surkuteltavaan uhriinsa\nnähden täyttä ja hirvittävää todellisuutta.\n\nVanhus pyyhkäisi vihdoin kädellään otsaansa ikäänkuin siten\nselvittääkseen sekavia ajatuksiaan, ja jatkoi sitten kertomustaan\nseuraavasti:\n\n-- Ennen isäni kuolemaa olin jo monta vuotta ollut ulkomaanmatkoilla ja\noppinut kauppatiedettä eräässä kuuluisassa konttorissa Marseille'issa.\nMinä en silloin vielä tiennyt isäni raskasmielisyyden oikeata syytä;\nsen kuulin vasta monta vuotta myöhemmin. Hänen kummallisen\nmielenlaatunsa luulin vain aiheutuvan liikemiehen huolista, ne kun ovat\ntavallisia semmoisillakin, joilla niihin on hyvin vähän syytä, enkä voi\nsanoa hänen kuolemansa juuri suuresti surettaneen mieltäni, sillä hän\noli kova ja minun mielestäni aivan liian säästäväinen isä. Minä olin\nperinyt erään rikkaan tädin omaisuuden ja olin ottanut täysi-ikäiseksi\ntultuani perinnön heti haltuuni sen tekosyyn nojalla, että muka\nrupeaisin kauppakumppaniksi tuohon ranskalaiseen kauppahuoneeseen,\nmutta oikeastaan vain päästäkseni Pariisiin, jossa lyhyessä ajassa\ntuhlasin tuon melkoisen suuren perinnön vetoihin ja naisiin.\n\n-- Tämä tapahtui vuonna 1793, keskellä kuuluisaa hirmuvallan aikaa,\njolloin Ranskan jalointa verta vuosi virtanaan giljotiinissa, jolloin\nmielettömintä Jumalan pilkkaamista katsottiin hyvän kasvatuksen ja\nennakkoluulottoman ajatustavan merkiksi. Älä luulekaan, että silti\nvähemmän huviteltiin, vaikka joka päivä oltiin mestauslavan ääressä!\nPäinvastoin, mitä vähemmän kukin saattoi toivoa elävänsä enää\nseuraavana päivänä, sitä hurjemmin tahdottiin nauttia haihtuvasta\nhetkestä. Kotoa lähtiessäni ei minulla ollut minkäänlaista uskoa, en\nollut edes rahankaan palvelija, ja sitä helpommin sentähden jouduin\najan erheitten saaliiksi. Sydämeni paatui jokapäiväisestä veren ja\nonnettomuuksien näkemisestä; niin, lapseni, minustakin tuli yksi niitä,\njotka elämänohjeekseen ottavat hirmuisen opin: \"syökäämme ja juokaamme\nja riemuitkaamme, sillä huomenna täytyy meidän kuolla\".\n\nMutta hillittömästi ja mielettömästi opetellessani sitä viisautta,\nsattuikin rikkauteni, jota olin luullut suunnattoman suureksi, äkkiä\nloppumaan, ja minun täytyi öiseen aikaan paeta kaikista hurmaavista\nhuveista, iloisista seuroista ja kevytmielisten impien parista,\npäästäkseni joutumasta monien katkeroittuneitten velkamiesteni käsiin.\n\nMinä pakenin tietämättä mihin. Olin väsynyt elämään, mutta haudan\ntuolla puolen oleva \"suuri tuntematon\" peloitti minua ja pakotti minut\nelämään. Juuri silloin varusti Ranskan tasavalta yht'aikaa kolmetoista\narmeijaa. Aamun koittaessa olin eräässä kaupungissa, josta joukko\nvapaaehtoisia juuri lähti marseljeesia laulaen matkalle Pichegrun\nosastoon. Tein nopean päätöksen, rupesin tasavallan palvelukseen ja\ntaistelin lähes kaksitoista veristä vuotta ensin Pichegrun, sitten\nBonaparten joukossa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Egyptissä,\nkunnes Austerlitzin taistelussa sain sapeliniskun päähäni ja sitten\nmajurina eron vuoden 1806:n alussa. Noina kahtenatoista vuotena opin\nsuuren Napoleonin koulussa tuntemaan epäjumalan, jonka hyväksi elin ja\ntaistelin, nimittäin kunnian; enkä minä ollut sen ainoa palvelija; koko\nRanskan armeija, voittojensa innostamana, palveli samaa Molokia, joka\nhehkuvaan kitaansa nieli tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Oi, se oli\nkuitenkin kaunis epäjumala, pystypäinen ja ryhdiltään jalo! Vieläkin\nlämpenee sydämeni sitä ajatellessani; vahinko, vahinko vain, että se\noli niin verenhimoinen ja itsekäs! Se, jota sittemmin palvelin, oli\nalhaisempi hirviö, mutta, jos mahdollista, vielä itsekkäämpi ja\nhengelle tuhoisampi.\n\nSitten syntyi taas vaitiolo, jonka jälkeen vanhus jatkoi:\n\n-- Miksikä peittelisin sinulta totuutta -- vaikket voikaan käsittää\nsitä täydellisesti? Eroni jälkeen kuljeskelin muutamia vuosia milloin\nmissäkin pienen eläkkeeni varassa, ja minusta tuli, vähemmän\ntaipumuksesta kuin työn puutteen tähden, peluri. Pelaaminen ei ollut\nveristä työtä, mutta, sen saat uskoa, se teurasti sieluja paljoa\njulmemmin kuin miekka. Onni kääntyi ja vihdoin menetin pelissä nutunkin\nyltäni. Silloin muistuivat rikkaat sukulaiseni mieleeni, ja minä\npalasin kotiseuduille. Äitini ja nuorempi veljeni olivat jatkaneet\nkauppaamme, he maksoivat minulle isän perinnön, ja minä koetin\nrahoillani hyötyä samalla alalla. Mutta minä olin liian ylpeä tekemään\nkauppaa tervalla ja lankuilla, minä keinottelin miljoonia, pelasin\nonnen rulettia ja jouduin tappiolle. Olethan ehkä kuullut puhuttavan\neräästä hopealastista ja upotetusta laivasta?...\n\nLiisu oli vaiti. Hän ei uskaltanut tunnustaa, ettei tuo onneton juttu\nollut hänelle tuntematon.\n\n-- Näetkö! vanhus jatkoi surumielisesti. -- Saattaa palvella kerran\nkunniaa ja sitten vaipua alemma taitamattoman talonpojankin\nyksinkertaista käsitystä rehellisyydestä ja omastatunnosta. Kun se\ntapahtui, olin jo syvällä toisen epäjumalani, rahan, vallassa. Minä en\nollut tuntenut koskaan sitä epäjumalaa ennenkuin pelipöydässä, mutta\nsiitä se ojensi kyntensä ja vei minut kuin kohtalo vastustamattomasti\nmukaansa. Epäonnistuneitten kauppayritysteni jälkeen lähdin matkoille\nja kuljeskelin neljä vuotta ympäri maita ammattipelurina. Minä olin\ntullut varovaisemmaksi, tein laskuni tarkemmin ja voitin enemmän --\nvoitin paljon! Minä palvelin sattumaa, laskeuduin yksinäisessä\nhuoneessani polvilleni ja rukoilin onnetarta ... voi ihmiskurjuutta,\nminä en uskonut Jumalaan, mutta, kuten kaikki jumalankieltäjät, onnen\nja onnettomuuden enteihin, kehnoimpiin taikoihin, mitä taikausko\nmilloinkaan on keksinyt; ennen kaikkea uskoin minä pelin onneen ja\nepäonneen. Minä tein pistemerkkejä, kirjoitin muistiin, minä näin unia\nja uskoin vihdoin löytäneeni voittotaidon avaimen. Ja kuitenkin se\npetti minut taaskin, se viekas epäjumala, jota palvelin. Yhtenä ainoana\nyönä menetin Krakaussa koko edellisen vuoden voiton ja olin siinä,\nviimeinen kultakolikko kädessäni, valmiina lopettamaan kurjan elämäni\nWeichselin aalloissa, joka mustana ja synkkänä virtasi pelihuoneen\nikkunain alitse.\n\nKun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen,\ntuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan\njuutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä\nnäyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa\nvetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän\nääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin,\nkun hän vain seisoi minun vieressäni. -- Mihin nyt? hän kysyi\nvälinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. -- Te olette\nmenettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä\nvoittaa. -- Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki\npelin mahdollisuudet, ja kuitenkin... -- Kuitenkin olette unohtanut\nerään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä\npäämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua\nsitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena\nsiitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan\nansaitse saada särkeä pankkia. -- Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja\nmitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? -- Ei mitään muuta kuin\nkarkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi\nrakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä\nsuoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen,\nettä olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan\nsitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? -- Voin, huudahdin\ninnokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain\nminulle keinot! -- Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että\nse melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan,\nhän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka\nkolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. -- Mutta -- vastustin\nalakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan --\nminulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. -- Siinä on\nkylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!\n\nKuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen\nkultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle\nuudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä\nkolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat\nne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo\nneljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan\npanna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli\npanos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta\nkymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi.\nKrakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut\npakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti\nranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja --\nmenettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin\nhyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen\nsotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja\nsai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla\nnuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri\nkielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minun _täytyy_\nvoittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui\nmieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti\nmenetti kaikki ... sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta\nminä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin\nenemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta\nsilloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan\nkolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin\nvoittaneeni lähelle miljoonan...\n\nSellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada\npois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun\nasti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen\nvoittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten\nvirrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin\npahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin\nnuoren pelurin kasvonpiirteet -- ystäväni ja pelastajani pojan, jota\nolisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen\nkauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille\nkasvoilleen -- kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä\nnäin ... voi kauhua! ... minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän\nkultaverhon, joka vainosi isääni -- joka teki hänet niin sanomattoman\nonnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet...\n\n\n\n\n12. KATUJA.\n\n\n    Ymmärrätkö nyt minua?\n\nKomissaari -- tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä,\nmajuri -- katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin\nnäkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään;\nsuuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu\npisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka\nhän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella.\nVanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja\nvähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.\n\n-- Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon\nodottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin.\nTurhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät\nnäyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen\nseinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen\nnuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan\npään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa\ntainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan\nisäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin\ntalteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi.\nMutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin\ntahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000\nkultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta\nsamantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä\npanetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.\n\nRauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää\npelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään\nhenkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen\nKrakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky.\nVihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen\ninnokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja\ntaistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa;\nensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut\ntunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat\nminut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja\nkuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton\non piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin\notsikkoon: \"_Suuren Tyhjyyden portti_\".\n\nSillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta,\nrauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä\naamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta\nkirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun\nkuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä,\nmillä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä\nmiten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen\nsävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän\npolttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli\nteeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti\nkulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi\nheidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi.\nSuuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan.\nKunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon\nuskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta\nerakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen\nollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten\nminä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat\nahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon\npartaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten\nminut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli\nkatunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen,\nluvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja\nomistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt\nlupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon\naurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana\nja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.\n\n-- Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä\nsaarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa\nsiemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon\nvaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. -- Kunnioitettava\nisä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua,\nepäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan,\naaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa\nvanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei\nyhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan\ntyöntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan\nhyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen\ntien. -- Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista,\njoita varten tähän asti olet elänyt. -- Sen olen jo tehnyt, vastasin\nminä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. -- Se on\nhyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee\ntyöskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi\nkärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin\nkoronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin\nhalpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan\ntiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin\neikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi\ntehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.\n\nSiinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman\nepäröiden:\n\n-- Ymmärrätkö nyt minua?\n\nLiisu rohkaisihen ja sanoi:\n\n-- En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta\njuuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?\n\n-- Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien\nmunkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten\ntunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita\nauringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen\nikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo\non huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta\nitsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai\nyhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.\n\n-- Mutta -- väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä\nrohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä\nhänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta -- entä jos jokin lasi on\ntahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka\neksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani\nmääräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista\nhurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja\nkokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette,\nsetä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän ... kääntynyt katoliseen\nuskoon?\n\n-- Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen\nkirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. -- Tosin katsovat katoliset\nminua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä\naloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen,\nkreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä\nolen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota\nei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin\nRaamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille\nisille, että niin teen, ja he vastasivat: _propter conscientiam fiat_,\ntapahtukoon niin omantunnon tähden.\n\nJo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan\nepäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on\nniin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta\nhengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi\naivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla\nkun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli\nherännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä,\nsemmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman\nhiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia.\nMutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jos _sitä_ ahdisteltiin, ei hän\nvoinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin\nhänen setänsä olisi odottanutkaan.\n\n-- Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä\ntarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan\nminkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse\ntoimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita\nkatolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän\nminä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne\ndominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran\npyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden\nvalon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole\nautuudeksi, vaan turmioksi.\n\nMajuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.\n\n-- Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti;\nminä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin\nmuut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut\nniiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta;\nkolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut\nihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen\nkäyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt\ntulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain\nturmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden\nmukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut\nympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi\nja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti\nalistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun\nsieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki\ntyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten\nsilmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut\nomantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen\ntuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa!\nSitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni?\nMiksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento,\njonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala,\njoka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen\nkäärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa\nsaavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen\nolennon riistää sitä itseltäni!\n\nLiisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja\nvakaumuksen horjumattomalla lujuudella.\n\n-- Jos -- hän sanoi -- meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen\nrauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten\nJumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan\nvertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä?\nJa miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa,\nvaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla\nvoittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon\nteille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut\npelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette\nsovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne\nkanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan\ntähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on\nsormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko\nteidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte\nkuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi\njärkyttää!\n\n-- Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. -- Pois\nsilmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden!\nMene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla\nole tapa sääliä!... Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä\nkäsken!... Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja\nkurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?... Jos\ntuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään\ntaas palasi ... jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle\ntässä toivottomassa taistelussa?... Sinun täytyy jäädä tänne luokseni,\ntyttö!... Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni...\nVoi ... enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä\nsaadakseni iäisen rauhan?\n\n-- Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.\n\n\n\n\n13. KAPINA RAHAA VASTAAN.\n\n\n    Missä velkakirjat?\n\nTuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki\nrikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään\nkuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi\njännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet\ntunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin\nhermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut\nnuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti\nkuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja\nmajurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri\nRoderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen\nvuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen\nhiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja\nkummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.\n\n-- Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.\n\n-- Onko tunnustus lopussa? -- kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet\npois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.\n\n-- En tiedä, mitä olet kuullut -- vastasi Liisu suruisesti -- enkä\nmyöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta\njos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa\nainakin, ettet petä häntä.\n\n-- Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu ... en minä ole\nniin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä\nkurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä\npaljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää\nhalveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?\n\n-- Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nHe erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas\nniin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut\nhäiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen\njoulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten\npuoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki.\nHuone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän\nvalossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän\nodottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä\nmielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta\nääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä\njonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli\ntaas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä.\nHän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut\nkurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.\n\n-- Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili\ntuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on\nkaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma\ntakuu kuin puhtaat rahat.\n\n-- En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo\netukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä\ntarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?\n\n-- Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos\nnyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä\nelän sitten vaimoineni ja lapsineni.\n\n-- Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.\n\n-- Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja\nauttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän\nvelkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon\nvelkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.\n\n-- Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen\nrutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä\nsitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?\n\n-- Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista\nsaatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen\npitäjäläinen tietäisi, että olette ... no, minä en huoli sanoa, mikä\nolette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!\n\n-- Mene tiehesi, en minä voi auttaa.\n\n-- Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. -- Ettekö voi auttaa?\nSittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri\nja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes\noikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut\nturmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy\nminun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja\nsentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää,\nja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää,\nettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun\nennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella\nhäntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä\nmyöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen\nminä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette,\nettä piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin\nja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä,\ntahdotteko antaa lykkäystä.\n\n-- Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan\npaljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. -- Ulos paikalla, ja ken\nuskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän\njoutuu tekemisiin!\n\nNiitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että\nHalm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun\nveljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi\ntarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei\nollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja\nihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se\nennustanut mitään hyvää talon isännälle.\n\nPohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin\npolveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta\nhyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi.\nKomissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka\npian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä\nääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja\ntahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he\noikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja\n\"hyväntekiäiset\"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää\nkauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin;\nmoinen liike oli nyt loppuva.\n\nLauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan \"köyhän\nmiehen\" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua\nsuunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki\nsaisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja\nkellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että\nhän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän\nkurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.\n\n-- Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.\n\n-- Sinulta, Mannu -- komissaari vastasi -- vouti ryösti viime talvena\nsaamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.\n\n-- On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti\nnauraen.\n\n-- Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on\nsinulla taaskin yhtä monta.\n\n-- Lukkari antoi minulle etukäteen.\n\n-- Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan\nsaanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä\nleipiä.\n\n-- Siitä saan kiittää lukkaria.\n\n-- Niin, niin -- kuului monta ääntä -- lukkari on toinen mies.\nKomissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut,\nryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä.\nTänne velkakirjat!\n\n-- Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.\n\n-- Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja\ntunkeutui etemmä huoneeseen.\n\nKomissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja\ntempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska\nkädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä\ntuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä\nlukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee\noikeuksiansa loukatun.\n\nLeikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää\nvalkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta.\nHän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain\npuolelle.\n\n-- Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään.\n-- Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän!\nEikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole\nkaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä\nolisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä\npanisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä\nteidät...\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi\nseisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää\nroikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen\ntervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta\nkauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen\nniin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen\nkirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin\nMargret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä\nniin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja\nnaurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.\n\n\n\n\n14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.\n\n\n    Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?\n\nMutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus\nherätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen,\nja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos\ntaittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa\notteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana.\nMuuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen\nryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin\nja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut\ntasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen\nkoettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli\nsaavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään\nsotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat\njoutuneet tappiolle.\n\nTuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä\näänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa\nkohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa,\nrangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi\nainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari\nsekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita\nsateli häneen. Sitten hän huusi:\n\n-- Seis, minä tuon velkakirjat!\n\nHätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä\nkuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja\nkomissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä\npanttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin\nepävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.\n\nMutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle\nsuuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa\nkädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja\nonnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan\nnäköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin\nmonen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää\nsamanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha,\nmuinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai\nmuinaistutkijassa.\n\n-- Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas\nvartalonsa tuli täyteen pituuteensa. -- Tässä on Mannun velkakirja\nviidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?\n\n-- Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se\nlappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka\nkorkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.\n\n-- Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta\nkahdestakymmenestä riksistä.\n\n-- Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti\njoukosta.\n\n-- Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä\nviidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.\n\n-- Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään\nenempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.\n\nUkko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois\nkädestään.\n\n-- Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista\nriksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä\nAatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä\nkahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista.\nTässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä...\n\nJa sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi\nsangen suuristakin summista.\n\n-- Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo\nonnettomuudenpaperit.\n\n-- Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme\nkunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden\nmukaan on tuleva, huusivat velalliset.\n\n-- Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen\nikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään\ntaistelivat.\n\nUunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit\ntuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui\nuhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes\nviimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti\noli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa\nkuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita\nonnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa,\nkellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä\nharmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista\nnimistä.\n\n-- Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja\nvielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. --\nMenkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.\n\nJoukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan\nsanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki\npysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni\nluuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan\nkäräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky\nsyöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä\njokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat\nnähneensä niiden palavan.\n\nKun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui\nlujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan\nollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:\n\n-- Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?\n\nTyttö oli vaiti.\n\n-- Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta\nriksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?\n\n-- Ette, vastasi Liisu hiljaa.\n\n-- Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on\npuhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne\nköyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä\nsinulla on, vaivaisille...\n\n-- Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!\n\nLiisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi\nkuitenkin hänen tarkoituksensa.\n\n-- Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. -- Eikö\nvieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden\nkatumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset,\nvalvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu\nköyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä\nminun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin\npohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?\n\n-- Voi, setä-parka! -- vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa\n-- kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole\nJumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin\nolette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota\nKristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!\n\nVanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja\nhämmentäneen hänen sielunsa.\n\n-- Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?\n\nÄkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti\nrikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin\npuolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä\nhuonetta tuleen.\n\n-- Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?...\n\nPian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka\ntaas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.\n\n-- Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun\ntaloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin\nollut talo, niin olen antanut sen köyhille ... jos on ketään köyhempää\nkuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos\nsukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja\nkaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi.\nMinulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta\nse ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.\n\nMargret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi\nemännöitsijän puoleen.\n\n-- Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla\npitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen\nkanssaan. Minä luulen, että _meidän_ on parasta ottaa hänet huostaamme.\nKootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit\nkyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa;\nmuun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat\nsievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami\nWidström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa;\nälkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin\nesineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin\ntalon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi\nleipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua\nmuutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan\nkunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita\nmattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan\nsinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun.\nKas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.\n\nTuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna\nemännöitsijän kalpeille kasvoille.\n\n-- Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka\ntäällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset\nkomentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan\non hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo\nmyöhään illalla ampuen ja jyryten ... tehdään hänet sairaaksi\nilkeäjuonisilla tempuilla ... annetaan hänen tapella varkaitten\nkanssa ... saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla\npuheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen\nlaitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva,\nmikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain\ntahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille,\nrouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä\nniukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää\nne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei\noikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu\nomaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa\nliedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena\nantanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai\nkokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut\nsanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin... Joka velkakirjan,\njonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla\nmaksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän\nleväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta\nhän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan,\nettä hän on terve taas viikkokauden kuluttua!\n\nMargret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä\nmiehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin\nsattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän\nensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.\n\n-- Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan\ntorventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.\n\nMutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.\n\n-- Martta Widström -- sanoi komissaari aivan odottamatta -- tee\nniinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies ... ei minulla ole mitään,\nmillä eläisin ... tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni\narmahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu...\nEikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?\n\n\n\n\n15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.\n\n\n    Meidän täytyy päästä 200.000:teen.\n\nTuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat,\nHalmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana\njokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa\nmelkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten\nsilmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle.\nKumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman\nvoimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui\nottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset\naimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen\nynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja\npotaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja\nteollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri.\nToimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut\nkäsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat\nsuunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt\nkauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa;\nkumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa\nLybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa\nsuoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä\nyhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten\nsai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he\nmolemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä\nHalm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin\nmielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi\nkummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat\nsamoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat\nkauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he\nsensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut\nkilpailijat.\n\nSähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli\nriippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje\nviipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se\nennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan.\nMoinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka\nsynkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan\njoulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen\nammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä,\näsken tulleen postin lähetykset edessään.\n\nHalm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha,\nmutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin,\nsäännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja\nkunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta\nSaksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja\noli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin\nGråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin,\nhauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen\nmatkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään\nkaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän\nsulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin\nkadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja\ntoistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut\nneljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin\noli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin\näidin paranemista.\n\nHalmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi\nkirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä\nääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja\nnuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut\ntervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin\ntärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli\nyllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin\nlääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä\nvasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun\nisäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:\n\n-- Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä\nkillinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa\ntakaperin.\n\n-- Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. --\nSato oli huono, sadetta tuli paljon.\n\n-- Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi\nantaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit\nnousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja\nmeillä vain kaksi.\n\n-- Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon,\non meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni\nRiiassa, huomautti kirjanpitäjä.\n\n-- Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia\nAleksandriaan.\n\n-- Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.\n\n-- Stenman ... hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva\nansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin\nkirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.\n\nStenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.\n\n-- Lähettäkää Tervola!\n\nIsäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia\nsilmänräpäyksiä ja sanoi:\n\n-- Tervola!\n\nNuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.\n\n-- Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?\n\n-- Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.\n\n-- Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat\nPietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään\npellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?\n\n-- Kyllä, herra kauppaneuvos.\n\n-- Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin\nkuluttua. Tervola ... minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan\nnähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton\nposti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet\nole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen\npaluumatkalla tänne.\n\n-- Minä olen ensi lauantaina Riiassa.\n\n-- Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä...\nSinullahan on köyhä äiti?\n\n-- On, herra kauppaneuvos.\n\n-- Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan\nsinuun.\n\nNuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa\nja sanoi itsekseen:\n\n-- Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.\n\nKonttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän\nrapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi\ntaas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:\n\n-- Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?\n\nKirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:\n\n-- 138.654:32.\n\n-- Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa\n172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan\ntuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman ... meidän\ntäytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että\nGråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.\n\n-- Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin\npakkastiaisessa.\n\n-- Luuletko Tervolan pääsevän perille?\n\n-- Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin\nPietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen\nmatka Riikaan.\n\n-- Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy\nmuistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta\nkaksi prosenttia apurahakassaan.\n\nTaaskin äänettömyys.\n\n-- Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.\n\nStenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.\n\n-- Hän toi mukanaan Sten-veljen ... hulluna.\n\n-- Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha \"konttorikoni\" ei pitänyt\nkauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)\n\n-- Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.\n\n-- Hm -- täydensi Stenman -- Liisu on aivan sopiva Juhanille.\n\n-- Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa\nStenin perinnön.\n\n-- Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo\nmäärättykin, kelle se jää.\n\nKonttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni\nEdvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja\nkirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että\nkummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen\nilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse\njalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut\nStenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen\nsalakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen\nhämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli\nvain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta\nEdvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.\n\n-- Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.\n\nKapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin\nseitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun\nhattunsa silkkihuopaa.\n\n-- Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.\n\n-- Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä\ntuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra\nkapteeni?\n\n-- Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa.\nKenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on\ntulessa?\n\n-- Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin\nsydän kauppa-asioiden takana.\n\n-- Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta\nsanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä\nlähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.\n\n-- Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos\npuolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen\nonnettomuus!\n\n-- Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi\nkapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää,\nsillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä\najatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että\nmeidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille\nettä myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja\nkauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät\nkauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat\nmiettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa,\nmiten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella\nX-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi\nkaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi.\nKonsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus\nja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra\nkauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin\nehdotuksen laatijaksi.\n\nHannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.\n\n-- Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!...\nHerra kapteeni ... minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta\nmitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut... Mutta te\nolette kuitenkin oikeassa ... etu olisi summaton ... tulen\nvahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä\npitäjästä ... koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään\nasutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle... Kaupungin satamatulli...\n\n-- Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja\nkauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää\nmahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme\nTurun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on\nluiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin\ntakaisin entiseen mitättömyyteensä.\n\n-- Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa\nse, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä... Huomenna...\n\n-- Jo tänään, herra kauppaneuvos. _Time is money_, aika on rahaa.\n\n-- Olkoon menneeksi... Voi onnetonta kaupunkia!... Mutta sehän on\nsuurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.\n\nKirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.\n\n-- Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia...\n\nKapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti\njäähyväiset.\n\n\n\n\n16. GRÅBERG HALMIA VASTAAN.\n\n    Raha tahtoo meidät kokonaan.\n\nKaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden\njohdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne\nkiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka\nkoettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki,\ntoiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi\nyleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.\n\nNeljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni\nEdvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat\nsilmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja\ntarttuessaan paperisaksiin.\n\n-- No, Edvardson?\n\n-- Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu,\nmikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat\nsinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei\nonnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että\nmolempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on\npannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista\nhyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna\nHalmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin\ntulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä\nuskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia.\nPäättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en\nluullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on\nkunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein\nkuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin...\nSe naula veti.\n\n-- Edvardson!... Oletpa, veli, itse oveluus.\n\n-- Kiitos kohteliaisuudesta ... ainoastaan hutilus Gråbergin\nkauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään\nmielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.\n\n-- Odotas vähän. Margret Halm on palannut.\n\n-- Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien\nkesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää\nhyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi\ntapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan\nlihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?\n\n-- Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari\non hullu?\n\n-- Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan\nheillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos\nsamalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään,\nMargret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.\n\n-- Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja\numpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo\njotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo\nlähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa\ntyöskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä\non nyt tehtävä?\n\n-- Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä\nkotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis\nnyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja\ntyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin\nsyntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen\npalveluksessa.\n\n-- Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman\nHalmille.\n\n-- Ja luuletko, veli, tytön, luuletko Margretin suotta olleen\nIsossakyrössä!... Jääkää hyvästi... Ei, vielä yksi asia. Halmin\nkirjanpitäjä Tervola tuli minua ovessa vastaan matkapukuisena.\nVarmaankin on suurehko liikeyritys kysymyksessä ... todennäköisesti\nkilpailua; rahdit nousevat. Eipä haittaisi, jos heti paikalla\nlähetettäisiin Nilsson etelään päin edeltäkäsin tilaamaan hevoset...\n\nKapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut\nantautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä\nsuinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten\netujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja\nkavaluuksien -- joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten\nmenestyksessä -- mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin\nrehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen\ntoisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla\nkauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla.\nMutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita\nei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin\nkilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran\nsiveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan.\nOikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja\nkauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla\nhänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä\nitseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka\nolisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin\nsaattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton,\ntoiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä\nkohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta\nkiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat\nkauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää\n-- mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei\ntullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste\nilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain\nliian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta.\nJos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei\nainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja\nsaatiin kulkea taitamattoman nimellä.\n\nSamaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen\nmestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä\netujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana\nrientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa\nnaapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai\nLauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan\npelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli\nlähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla\nlohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä.\nHän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen\npelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin;\nsamoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli\nlumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia,\njakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi.\nKerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun _hän_\npelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas\nhyväksymisensä Liisulle, kun näki _hänen_ antavan vilusta ja\nväsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli\ntoisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa;\nsielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja\nitsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.\n\nSe ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien\nmerimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan\nkaikilta ansaittua kiitosta.\n\n-- Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.\n\nSerkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin\nsaattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin\nulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan\nyhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.\n\nHevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui\nhitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.\n\nKun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä\nserkultaan, miten komissaari voi.\n\n-- Paremmin, vastasi Liisu.\n\n-- Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka\ntiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän\nsalaa teki paljon hyvää?\n\n-- Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä\nmielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään:\nrehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja,\njoka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että\nhän pettää itseään -- että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt\nihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa,\naivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen.\nKumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja\nomantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.\n\n-- Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä\nhalveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä,\nkun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei\nniin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen\nJumalan edessä.\n\n-- Oi, jospa se olisi vilpitön! En toivoisi mitään sen hartaammin.\nMutta niin on nyt kerran, että Jumala tahtoo meidät kokonaan. Pidätä\nitsellesi pieninkin rahtunen vanhaa syntiolemusta, niin se pieni\nrahtunen tekee kaiken parannuksen mitättömäksi. Sinä sanoit oikein, ja\nsamoinhan sanoi kiusaajakin sedälleni, että raha tahtoo meidät\nkokonaan, jos mielimme päästä sen suosioon. Mutta jos raha tahtoo koko\nsydämemme, kuinka tyytyisi Jumala vain puoleen? Ja jollei raha tunnusta\nmuuta kuin rahaa, kuinka tunnustaisi Jumala meissä mitään muuta kuin\noman kuvansa, joka on uusi ihminen kokonaan?\n\n-- Jumala tietää parhaiten, että me olemme heikkoja. Hän ei voi koskaan\nvaatia meiltä täydellisyyttä.\n\n-- Ei, mutta hän tahtoo joka päivä luoda meidät uusiksi Pyhän Henkensä\nkautta. Viisaasti on järjestetty se, että säilytämme aarteemme\nsaviastiassa, jottei voima olisi meiltä, vaan Jumalalta.\n\n-- Sinä olet ajatellut niitä asioita enemmän kuin minä. Jos se nyt\ntodellakin on \"totuutta\", kuten sanot ... mikä on sinun mielestäsi\nsitten _totuus_?\n\n-- Ilvehditkö taas, kun taitamattomalta tyttö-paralta kysyt, mitä koko\nihmiskunta on tavaillut tuhansia vuosia, saamatta siitä omin voimin\nselvää?\n\n-- En, minä kysyin sitä vain sentähden, että sinä sanoit _hänen\netsivän_ totuutta, jota _minä_ muka en etsi. Minä tahtoisin mielelläni\ntietää, mikä se on, jonka pelkkä etsiminenkin tekee pahantekijän\nparemmaksi sitä, joka ei etsi, vastasi nuorukainen vakavammin kuin\nhänen serkkunsa olisi hänestä uskonut.\n\n-- No niin, jos tyydyt siihen, mitä jokainen talonpoikaistyttö voisi\nvastata, kun hän on käynyt kunnollisen rippikoulun, niin vastaan minä,\nettä totuus on Jumalan sana elämään sovitettuna.\n\n-- Olkoon niin, älkäämme enää kiistelkö niin korkeista asioista. Mutta\nsano, oliko siinä tapauksessa inhimillistä, oliko armeliasta, että niin\nankarana murskasit sen ainoan, mikä onnettomalle sedällesi soi edes\nvähän omantunnon rauhaa -- nuo hyvät työt, jotka sinä tuomitset?\n\n-- _Saatoinko_ tehdä toisin valehtelematta? Sinä olet oppinut mies,\nsinä, Lauri Roderik, ja jollet olekaan oppinut, niin tiedät kuitenkin\npaljon enemmän kuin minä maallisia asioita. Mutta minä sanon, että\nvaikka jollakin meistä olisi koko maailman viisaus ja enemmän kuin\nkeisarin valta, ja vaikka hän olisi enemmän kunnioitettu ja\nonnellisempi kuin kukaan kuolevaisista ja vaikka hän vapaaehtoisesti\nlaskeutuisi suuruutensa korkeudesta, antaisi viime roponsa\narmeliaisuuslaitokselle, tulisi köyhäksi, taitamattomaksi,\nvoimattomaksi, halveksituksi ja onnettomaksi, tai vaikkapa hän antaisi\nhenkensäkin ja kaikki, mitä hänellä on rakasta maailmassa, ja tekisi\ntyötä, paastoaisi, kärsisi kuolemaansa asti enemmän kuin pyhät\nmarttyyrit ovat ennen häntä kärsineet totuuden tähden -- ja tulisi\nsitten kaikkine kärsimyksineen ja tekoineen taivaan portille ja\nkysyisi: olenko tehnyt kylliksi? olenko uhrannut tarpeeksi? niin\nikuinen ääni vastaisi hänelle: et, et ole tehnyt kylliksi, siten ei\ntule koskaan, ei koskaan kylliksi! Ei yhdenkään ihmisen uhri ole niin\nsuuri, ei mikään kärsiminen, eivät mitkään teot niin täysin riittävät,\nettä kukaan niillä voisi ostaa edes tuumankaan verran autuutta. Sen voi\nainoastaan Kristus antaa meille, ja Hän antaa sen ilmaiseksi.\n\nLiisu oli puhunut melkein vapisevin äänin, posket innostuksesta\nhehkuvina. Mutta nuorukainen ei katsellut häntä ... hän tuijotti ääneti\nharmaaseen iltahämärään, ja uusia ajatuksia ja tunteita alkoi nousta\nhänen sydämensä sumusta.\n\n\n\n\n17. KUN RAHA KÄY SOTAA.\n\n\n    Maailman valtiaskin voi tavata voittajansa.\n\nNimitämme kilpailevista kaupungeista X-kyläksi sen, joka paloi, ja\nY-kyläksi sen, joka entisellään jatkoi toimintaansa Halmin ja Gråbergin\ntoiminimien loistavan hallituksen aikana.\n\nX-kylän palo oli tuhoisa, mutta ei perinpohjaista häviötä tuottava.\nRikkaimmat ja parhaiten rakennetut korttelit myymälöineen olivat\nporona, mutta vielä oli noiden raunioiden ohessa kolmas osa onnetonta\nkaupunkia jäljellä; suurin osa kellareja ja satama-aittoja oli säilynyt\ntulen hävitykseltä. Kapteeni Edvardson oli joltista menestystä\nsaavuttaen ensi hämmennyksen aikana selitellyt kauppiaille, mitä etuja\nolisi kaupungin muuttamisesta; mutta muutamissa päivissä saivat\npalovahingonkärsineet uutta rohkeutta ja hylkäsivät kaikki siinä\ntarkoituksessa tehdyt ehdotukset. Polttava kysymys, olisiko kaupunki\nrakennettava uudelleen, vai tulisiko sen kadota Suomenmaan kartasta,\noli päivän tunnussanana kaikkien huulilla. Ensi kerran pitkistä\najoista jäivät pienet yksityisetujen kiistat syrjään yhteisen\ntaistelukysymyksen tieltä; välinpitämättömimmissäkin heräsi rakkaus\nkotilieteen; jotkut vain saattoivat tyytyä jättämään hävitetyn paikan,\nmissä heidän kehtonsa oli ollut. Vihamiehet sopivat, vihat unohtuivat,\nkatkeroituneet kilpaveljet syleilivät toisiaan, vakaasti vannoen\npuolustavansa kaupunkiaan viimeiseen veripisaraan asti, ja ainoastaan\nkaksi tai kolme nuorta kauppahuonetta selitti olevansa halukkaita\nmuuttamaan.\n\nMuutaman penikulman päässä palopaikasta, onnellisessa Y-kylässä, mistä\nkertomuksemme alkoi, katseltiin asiaa toiselta kannalta. Sielläkin\nkarkoitti tuo suuri asia syrjään pienet harrastukset; mielipiteet\nolivat erilaiset; muutamat pelkäsivät joutuvansa tulokkaitten rinnalla\nvarjoon ja vastustivat kaupunkien yhdistämistä, mutta suuri enemmistö\nuneksi kotikaupungistaan tulevan mahtavan kauppakaupungin ja kannatti\nkaikin voimin Halmin ja Gråbergin suunnitelmia, jotka tarkoittivat\nkaupungin suuruutta.\n\nMolemmat kilvoittelevat kauppahuoneet tekivät siinä asiassa yhteiseksi\nhyödyksi rauhan ja liiton, kuitenkin kumpikin ääneti itsekseen päättäen\nkaikissa muissa asioissa jatkaa kilpailua omaksi edukseen. Kumpikin\ntoi mukanaan taisteluun joukon liittolaisia, ja tuo pääoman ja\nvaikutusvallan yhdistynyt voima tuli niin suureksi, että se kukisti\nkaiken vastarinnan.\n\nPormestarit ja neuvosmiehet olivat liittolaisten kätyrejä.\nPorvaristo kutsuttiin kokoon, ja yksin mielin päätettiin kehoittaa\npalovahingonkärsineitä miehissä muuttamaan ja tarjottiin heille siinä\ntapauksessa laaja, siihen asti vielä asumaton ala kaupungin maata,\nvapautus maksuista ensi vuosina ynnä muita melkoisen suuria etuja.\nKorkeimmassa paikassa oli jo asiaa valmistettu; sanottiin olevan\nvaltiolle edullisempaa luoda _yksi_ suuri ja kukoistava tapulikaupunki\nkuin pysyttää olemassa _kahta_ pientä, jotka ehkäisivät toinen toisensa\nedistymistä eivätkä koskaan voisi vaurastua. Näyttihän sellainen\nkansantalous varsin oikeutetulta: puuttui vain niiden suostumus, joiden\nolisi pitänyt muuttaa.\n\nSiinäpä olikin pulma, jonka selvitteleminen ei ollut helppoa. Raha\nlähti taisteluun järeällä tykistöllään, ja missä se ei vaikuttanut,\nkevein kenttäkanuunin. Halm ja Gråberg latasivat tykit, Edvardson oli\ntaitava ampuja. Hän, viekas herra, matkusteli edestakaisin kaupunkien\nväliä, jakeli missä lupauksia, missä rahaa ja kaikkialla hyviä neuvoja,\nlähetti palaneeseen kaupunkiin kätyrinsä -- ne kaksi kauppiasta,\njotka olivat vähemmistön johtajina ja siten pelastuivat vararikosta --\nja sai kannatusta ja suurta ylistystä palon aikana osoittamastaan\ntoimeliaasta avusta. Rakennustarpeita alkoi tulla suuret määrät\npalovahingonkärsineitä varten: hän osti ne kalliista hinnasta, osti\nkaikki tiilet ja valmiit hirret, mitä oli likitienoilla; hän tarjosi\nomassa kaupungissaan työansiota kaikille kirvesmiehille, sepille ja\nkäsityöläisille, jotka olivat valmiita rakentamaan palaneita taloja\nuudelleen. Kaikki se maksoi sievät summat, mutta mitäpä siitä? Raha\nkävi sotaa, hävitti vihollisen aluetta, matki roomalaisia ja kylvi\nsuolaa hävinneen kaupungin raunioille merkiksi siitä, ettei sen pitänyt\nkoskaan enää uudelleen sorasta kohota. Ja raha on mahtava sotaherra; se\nlähettelee kaikkialle vakoojiaan ja tähystelijöitään, kaivaa miinoja\nvihollisen heikkoihin kohtiin, ampuu muurit rikki ja valloittaa\nväkirynnäköllä vallit: missäpä se ei voittaisi?\n\nMissä? Toisinaan sattuu kuitenkin, että se ajetaan pakosalle; sattuu,\nettä raha nousee rahaa vastaan ja voimakkaampi voittaa; mutta välistä\nsattuu raha myöskin kohtaamaan inhimillisiä tunteita, joita se ei pidä\nminkään arvoisina, tai lahjomattoman vakaumuksen, jota se ei ole\nmuistanut ottaa huomioon, ja silloin voi tuo maailman valtiaskin tavata\nvoittajansa. Sellainen harvinainen tapaus sattui todellakin tuossa\ntaistelussa, jota käytiin kaupungin olemassaolosta.\n\nPalaneessakin kaupungissa oli rahamiehiä, jotka unohtivat kaikki\nkeskinäiset riitansa ja kilpailunsa, yhtyivät liittoon ja syöksivät\nyhteisiä rahavoimia taisteluun mahtavaa ahdistajaa vastaan. Ylt'ympäri\nmaaseuduilla käytiin kaikkien ihmeeksi kuin jonkinlaista huutokauppaa\ntyövoimista ja rakennusaineista, joiden hinnat kohosivat ennen\nkuulumattomasti siitä, että kumpikin puolue oli kilvan huutajana. Mutta\njuuri sille olikin Edvardson laskelmansa perustanut: vaikkapa hänen\nisänniltään menikin korkeitten hintojen tähden melkoisia summia, niin\nolihan siten uudelleen rakenteleminenkin kuolemaan tuomitussa\nkaupungissa vaikeampaa; vähävaraisten ei ollut ajattelemistakaan ruveta\nrakennuspuuhiin, he nurisivat äänekkäästi ja alkoivat taipua sen\nvähemmistön yllytyksiin, joka puolusti pois muuttamista. Voitto jäi\ntaistelussa rahan puolelle, mutta pian tapahtui käänne.\n\nKoti- ja synnyinseudun rakkaus kasvoi sitä voimakkaammaksi mitä\nankarammin oli taisteltava suuren palon aiheuttamia luonnollisia tai\nteennäisiä vaikeuksia vastaan. Joukko palaneen kaupungin asukkaita,\nköyhiä ja rikkaita, yhtyi lujaan liittoon, vannoen vastustavansa\npoismuuttamista. He hankkivat pääomia, auttoivat varattomia, lähettivät\nostelijoita etäisemmille seuduille, pitivät kokouksia, kehoittivat\npontevasti jokaista rupeamaan puolelleen ja toimittivat edustajan\npyytämään hallitukselta korottomia lainoja kaupungin uudelleen\nrakentamista varten. He selittivät vakaumuksen lämmöllä, ettei\nharvaanasuttu maa suinkaan tarvitse muutamia suuria kaupunkeja, joiden\nvälillä on laajoja erämaita, vaan sopiviin kohtiin perustettuja\npienempiä tapulipaikkoja, jotka suojelevat monopolikaupasta ja joista\nmaalaisilla on vara valita edullisin. Vielä ei ollut tullut\nsanomalehtien aika avata taistelutannerta sellaisille asioille: pienet\n\"aviisit\", joita toimitettiin Turussa ja Helsingissä ja jotka\nmaaseudulle saapuivat ainoastaan kerran tai korkeintaan kahdesti\nviikossa, säästivät ahdasta tilaansa oppineille tutkielmille,\nhiippakuntain uutisille tai rakkausnovelleille, joten niissä tuskin oli\nriviäkään palaneesta kaupungista tai sen epävarmasta tulevaisuudesta.\nSuullinen sana kävi, niin hyvin kuin saattoi, sotaa sen puolesta, mitä\nkatsottiin oikeaksi tai hyödylliseksi; se sotkeutui huhuihin tai\nintoili mieskohtaisen vastenmielisyyden orjana, mutta vihdoin syntyi\nsiitä yleinen mielipide, joka vastusti rahan valtaa. Kaikki\nlukuunotettuna oli tuo mielipide, olipa se sitten vastustava tai\npuolustava, suureksi onneksi kahdelle kaupungille, jotka siihen asti\nolivat raadelleet itseään ja toisiaan pienten mieskohtaisten asiain\ntähden. Ne olivat saaneet yleisen päämäärän, jonka puolesta kannatti\ntaistella; se yhdisti hajaantuneet tahdot, vahvisti niitä ja nuorensi\nne: ahdistaja tunsi voimiensa kasvavan, ahdistettu tunsi elämisen\nrohkeutta.\n\nNoin neljä viikkoa palon jälkeen oli taistelu ja jännitys kaupunkien\nvälillä yltynyt ylimmilleen. Ratkaisu oli ennen kaikkea maan\nhallituksen vallassa, joka ei tosin mahtisanalla kuten entiseen aikaan\nvoinut suorastaan pakottaa toisen kaupungin asukkaita muuttamaan\ntoiseen, mutta siitä huolimatta saattoi päästä saman tarkoituksen\nperille kieltämällä X-kylältä apunsa, lakkauttamalla sen tullikamarin,\nsäästämällä postimestarin palkan ja ennen kaikkea viivyttelemällä uutta\nkaupungin järjestelyä äärettömän kauan. Se, mikä meidän aikoinamme\nnäyttää mahdottomalta, oli silloisen epäluotettavan ja mieskohtaisesta\nvaikutusvallasta riippuvan valtiotaidon tähden sekä mahdollista että\nmonen mielestä hyvin todenmukaistakin. Mahtavilla liittolaisilla\nHalmilla ja Gråbergilla oli puolellaan kumpaisenkin kaupungin\npormestari sekä myöskin maaherra ja -- mikä oli vielä tärkeämpää --\nmaaherran rouva, joka taas oli läheistä sukua eräälle silloin\nkaikkivoivalle hallitusta johtavalle miehelle. Kaikki käyttöjouset\npantiin toimimaan, kaikki rattaat voideltiin -- alhaisimmissa piireissä\nhelisevillä, ylemmissä vakuuttavilla perusteilla, sillä, moitittakoonpa\nSuomen virkamiehiä mistä tahansa, lahjoja he eivät ota eivätkä ottaneet\nsilloinkaan. Kaiken sen pohjana oli kuitenkin syvimmällä kauppakysymys,\ntoisin sanoen rahakysymys; vielä kerran oli siis raha voittava tuossa\nverettömässä, mutta itsepintaisessa taistelussa. Halm ja Gråberg\nuskoivat niin lujasti rahan voittavan, että he, niin liittolaisia kuin\nolivatkin, jo alkoivat salaisen keskinäisen sotansa Y-kylän kaupungin\nparhaimmista varastopaikoista, joiden uskottiin tulevan kahta\narvokkaammiksi X-kylän muuton johdosta.\n\nTaitavat sotapäälliköt eivät koskaan, vaikka olisivat kuinka varmat\nvoitosta, jätä tukematta vahvaa asemaansa uudella puolustus- tai\nhyökkäysvarustuksella, jos vain on mahdollista. Sellainen keino, jolla\noli valtava vaikutus X-kylän kaupunkiin, oli vielä käyttämättä.\nKummankin kaupungin satamat olivat nimittäin koko länsirannikon\nkohtalon alaisia: ne mataloituivat aikojen kuluessa kaikkea uudelleen\nmuodostavasta maankohoamisesta, joka niillä seuduin alentaa merenpinnan\nkeskikorkeuden neljä jalkaa vuosisadassa. Jos nyt Y-kylän onnistuisi\nnäyttää, että sillä oli parempi satama kuin X-kylällä, niin olisihan se\nmelkein vastustamaton syy muuttamiseen. Eikö voitaisi luontoa pakottaa\ntuomaan ilmi tuota pätevää syytä? Niin, voitaisiinpa niinkin, jos\npuhdistettaisiin ennen käytännössä ollut, mutta sittemmin mataloitunut\nmukavampi kulkuväylä. Se maksoi rahaa ja oli siis, sekin, rahan\ntykistöä; mutta toivottiin, että saataisiin rahat kuoletuslainana\nviideksikymmeneksi vuodeksi. Voitto olisi tuleva sinä hetkenä eläville;\njälkeentulevaiset saisivat maksaa.\n\nPorvaristo kutsuttiin kokoon. Se hämmästyi kustannusehdotusta, mutta\nnäytti tottelevaisesti tyytyvän mahtavien viisaaseen ennustukseen.\nKaikki oli jo käydä toivon mukaan, kun odottamaton vastustaja ilmestyi.\n\nKonsuli Lauri Gråbergilla oli vanha, lapseton setä, entinen raatimies\nja kalakauppias Rufus Gråberg, omituinen olio, jota harvoin enää\nnähtiin muualla kuin kalastuspaikoissa, missä hän asiantuntijana antoi\nhyviä neuvoja kalojen suolaamisessa ja astioihin panemisessa. Pieni,\nlaiha ja rattoisa ukko vinoine tekotukkineen, sarkatakin alaisine\npunaisine villapaitoineen ja monine sananlaskuineen, oli kaikkien\nkesken tunnettu sukkelasta päästään ja ivallisuudestaan. Kaupungin\nasioista hän oli pitkät ajat ollut niin välinpitämätön, että herätti\nyleistä kummastusta, kun hän vastustajain johtajana esiintyi omaa\nveljensäpoikaa vastaan.\n\n-- Minä olen kuullut sanottavan -- hän alkoi -- ettei hyttysen ääni\ntaivaaseen ulotu, mutta sanotaanpa myöskin: ei niin pientä ääntä, missä\nei vähän mieltä. Nyt tahdotte puhdistaa Virran salmen houkutellaksenne\nnaapureja tänne, ja kun he tulevat, tahdotte antaa heidän maksaa. Mutta\nei märkä maa vettä kaipaa; heillä on kylliksi maksamista omassa\nvahingossaan; miksikä me maksattaisimme heillä omat etumme? Te\narvelette, että hyvään kaivoon sopii kyllä kaksikin sammakkoa, mutta\nminä sanon teille: vieraan väen tänne kokoaminen on sama kuin kalastaja\npanisi lapsensa perkaamaan -- kalan perkaa, kaksi syö. Antakaa X-kylän\nolla rauhassa, oma pata kullakin on hyvä tulella, vaikka vettä\nkiehukoon.\n\nPieni, harmaapäinen ukko seisoi siinä rohkeana ja tuimana nuorempien\nkeskellä, joista moni oli hautonut mielessään samaa ajatusta,\nrohkenematta kuitenkaan lausua sitä. Siitä syntyi kapina leirissä,\nmielipiteet hajaantuivat: vastapuolue oli saanut puhemiehen. Edvardson\noli poissa jossakin myyränteillään; pormestari oli joutunut riitaan\nkaupungin kanssa palkkaeduista; Lauri Gråberg ei uskaltanut loukata\nlapsetonta setää -- jonka epäiltiin aikovan määrätä melkoisen suuret\nvaransa yleisiin laitoksiin. Hannu Herman Halmilla ei ollut sellaista\nvaikenemisen syytä. Hän kuvaili, mitä etuja kaupungilla olisi sataman\nparantamisesta ja kauppalaivaston suurentamisesta, mutta hän ei puhunut\nniin voimakkaasti kuin tavallisesti, hän oli hajamielinen, hän ajatteli\njotakin muuta. Itsepäinen ukko vastasi hänelle sananparsillaan: ei\nsanoista siltaa saa, puita siihen tarvitaan, ja se ei ole vielä\nlinnulla kuvussa, mikä nokassa. Päätöstä ei saatu toimeen; raha joutui\ntappiolle etuvartiokahakassa, ratkaiseva taistelu oli jäljellä, ja se\ntaisteltaisiin hallituksen keskipisteessä.\n\n-- Rufus-vanhus on kuitenkin älykäs mies, kuului kuiskauksia voitolle\npääsevän vastapuolueen kesken. -- Häneen voi sovittaa erään hänen omia\nsananparsiaan:\n\nVanhaa koiraa ei pidä halveksia, se voi purra luuhun asti.\n\n\n\n\n18. MOLEMMISSA KONTTOREISSA.\n\n\n    Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.\n\n-- Mitä uutta? kysyi konsuli Gråberg kapteeni Edvardsonilta, joka astui\nkonttoriin kellon lyödessä yhtätoista ennen puoltapäivää.\n\nKapteeni pyyhkäisi hattuaan, pani sen varovaisesti vaarnaan ja vastasi:\n\n-- Kirkasta mastossa, räntää kannella. Kävihän eilen hullusti\nporvariston kokouksessa?\n\n-- Kävi. Sointiteeri oli poissa. Olithan, veli, X-kylässä?\n\n-- Olin. Ja maaherran luona. He lyöttäytyvät yhteen kuin muurahaiset\ntuhkakasaan. Ei pirukaan voi pitää heitä aisoissa. Minä olen jo\nmenettänyt 80.000 rakennustarpeihin ja tiiliin, niinkuin käskit, veli;\nminä olen tilannut heidän parhaat työmiehensä; Millberg ja Andersson\novat juosseet saappaansa puhki meidän asioillamme, ja kuitenkin käy\nkaikki päinmäntyyn. Miten onkaan? Ceder ja Alrot ovat alkaneet tehdä\nkivijalkaa uusiin taloihinsa! Luulenpa, että uusi järjestely nuo herrat\nkyllä opettaa, _jos_ se tulee ajoissa. Mutta sitä ei tule, veli\nGråberg; maaherran rouva on meidän puolellamme; minä kuulin sen\nvarmalta taholta, mitäpä silloin lukua pikku herroista?\n\n-- Naisten suosio on kuin huhtikuun lumi!\n\n-- Aivan niin, jos suosio koskee miestä. Mutta nyt koskeekin ystävyys\nsattumalta toista naista. Armollinen rouva ei voi koskaan unohtaa, että\nhänen lastensa köyhä kotiopettajatar koroitettiin upporikkaan\nkauppaneuvos Halmin rouvaksi. Se on armollisen rouvan tekoa, ainakin\nhän niin uskoo, ja kukapa ei olisi niin heikko, että pitäisi\nnukeistaan? Siis: Halm kuiskaa sanasen rouvalleen, pikku rouva kuiskaa\nsanasen armolliselle rouvalle, armollinen rouva kuiskaa saman enolleen,\nministerille. X-kylä on hukassa; sen tulevaisuus ei ole senkään\narvoinen kuin lyijykynä...\n\nNiin sanoen katkaisi kapteeni ikäänkuin ajatuksissaan yhden kuudesta\nlyijykynästä, jotka aina olivat rivissä hänen isäntänsä\nkirjoituspöydällä.\n\n-- Mutta -- huomautti Gråberg sulkakynää pureskellen -- tässä torin\nvarrella asuvan pikku rouvan mieleen voisi jolloinkin juolahtaa\nkuiskata sananen meistä.\n\n-- Olet oikeassa, veli, kapteeni vastasi. Siihenpä juuri tarvitsemmekin\nmutkan, ja minä luulen löytäneeni sen. Kohta tiedän, mitä tarvitsen,\nkomissaari Sten Halmista. Se koskee suvun kunniaa. Olkaa huoletta;\nkauppaneuvoksettarelle ei juolahda mieleen kuiskata yhtään ainoaa sanaa\nGråbergin kauppahuoneen asioista.\n\n-- Veli Edvardson!... Oletpa itse oveluus, veli!... Tiedätkö, veli,\nettä Lauri Roderik taaskin muutti mielensä ja lähti yliopistoon?\n\n-- Mitä poikain kujeita se on? Enkö nähnyt hänen ja tytön toimivan ihan\nkuin pitikin X-kylän palossa? Minä luulin nuorten jo olevan kihloissa.\n\n-- Minä en ymmärrä, mikä pojassa on. Milloin konttoriin, milloin\nulkomaanmatkoille, milloin taas yliopistoon. Ei ole varsin kehuttavasti\ntuhannen markan velkakirjasi laita, veli hyvä. Minä päästin hänet. Kun\nhän kerran alkoi, niin jäähdyttäköön nyt intoaan maisterinarvolla.\n\n-- Veli Gråberg ... anna anteeksi, minun periaatteeni on, ettei\nliikemies koskaan saa olla kunnianhimoinen. Maisteriko? Kaikkia vielä!\nHalm tallasi kauppaneuvoksen valtakirjan jalkoihinsa, mutta nyt, kun\nhän on ehtinyt tarkemmin miettiä asiaa, ei hän sitä myisi kokonaisesta\nlaivastakaan. Meidän puolestamme kernaasti. Jokainen kunnianhimo on\nhuono kauppa... Lauri Roderik itsensä pilalle lukeneeksi maisteriksi!\nEikö hän ole puhunut tytöstä?\n\n-- Ei sanaakaan.\n\n-- Hän osaa siis olla vaiti; onhan sitten jotakin toivoa. Kun osaa olla\nvaiti kahdenkymmenen ikäisenä, osaa kyllä hoitaa liikeasioita\nneljänkymmenen vanhana. Hänestä voi vielä tulla kauppias.\n\nKonsuli Gråberg huokasi. Hän ei luottanut siihen lohdutukseen, vaan\npelkäsi, ettei hänen ainoa poikansa koskaan tulisi isänsä paikalle\nkonttoriin. Mutta tulisihan hänestä maisteri; se oli kuitenkin edes\nvähäinen lohdutus oppimattomalle isälle, jonka oli täytynyt lukea\nmaantiedettä vanhoilla päivillään, saadakseen selville, mille maailman\nkulmalle hän lähetteli laivojaan.\n\nSamaan aikaan oli kauppaneuvos Halm konttorissaan silmäillyt postissa\ntulleita tietoja ja sanoi kirjanpitäjä Stenmanille:\n\n-- Otava on Lontoossa. Nopea matka, kymmenen päivää. Kingslaw & Pojat\nilmoittaa Odessan rahtien olevan kalliimpia kuin miesmuistiin.\nEdestakaisin yli 60.000. Tervola teki tehtävänsä kuin mies.\n\n-- Tervolan olisi pitänyt olla täällä jo kaksi viikkoa takaperin,\nvastasi Stenman kääntämättä silmiään konttokirjastaan.\n\nIsäntä oli vaiti. Nuori kirjanpitäjä oli toimittanut asiansa ja\ntoimittanut sen hyvin; miten hänen sitten kävi, se oli tosin sivuasia.\nMutta vankallekaan pohjalle päässyt kauppias ei ole vapaa\ninhimillisistä heikkouksista, ja Halm tunsi rinnassaan jotakin\nisällisen hyväntahtoisuuden tapaista tuota ripeää, kunnon nuorukaista\nkohtaan. Olihan Tervola hänen koroittamansa...\n\nPuolen tunnin kuluttua, joka ääneti käytettiin lähetettävien kirjeiden\nhyväksi, sanoi Halm Stenmanille:\n\n-- Meillä on tänään ristiäiset.\n\n-- Toivotan onnea, vastasi kirjanpitäjä kuivasti.\n\n-- Stenman ... minä olen saanut huonoja sanomia Juhanista. Hän pelaa...\n\nStenman pudisti päätään, pani nuuskaa ja kirjoitti yhä edelleen.\n\n-- Nyt saan jo kolmannen kerran maksaa hänen velkansa. Se ei käy\npäinsä, Stenman. Minä käsken hänen heti palata kotiin Ruotsin kautta.\n\n-- Keskellä talveako?\n\n-- Niin, keskellä talvea. Pohjanmeri ja Ahvenanmeri eivät ole mitään\nLontoon pelihuoneiden rinnalla. Jos kadottaisin hänet... Jumala\nrankaisee meitä, Stenman!... Silloin on minulla jäljellä vain äsken\nsyntynyt poika, joka kastetaan tänään. Stenman, meidän täytyy tehdä\njotakin köyhäin hyväksi; ei meillä ole siunausta lapsistamme, jollemme\ntee mitään muiden hyväksi. Kirjoita 500 merimieshuoneelle leskiä ja\norpoja varten. Mutta se ei riitä, Stenman; me perustamme Y-kylään\nsäästöpankin tämän päivän muistoksi. Minä annan 1.000 pohjarahastoksi.\n\n-- Määräsittehän, patruuna, kaksi prosenttia Otavan Odessan matkan\ntuloista kauppiaitten apukassaan. Tehnee 1.000 tai 1.200.\n\n-- Se on totta, sitä en muistanutkaan. Mutta samapa se; se lintu ei ole\nvielä kynitty. Kirjoita 500 merimieshuoneelle ja 1.000 säästöpankille.\nOnni on häilyväinen, täytyy tehdä jotakin hyvää. Täytyy jättää muisto\njälkeensä... Jos kuolen, Stenman, on testamentissani määräys sinulle.\n\n-- Se on suotta. Te elätte kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä.\n\n-- En saa rauhaa ajatellessani Juhania. No, niin... Porvaristo teki\ntenän eilen; Rufus-ukko lateli sukkeluuksiaan. Minusta se on\nsamantekevää; minä alan kyllästyä koko sotkuun. Gråberg on ostanut\nuuden varastopaikan sataman luota. Edvardson kylvää rahoja kuin hietaa.\nSe on hänen keksintönsä, Stenman.\n\n-- Johan sanoin teille, patruuna, ettei siinä miehessä ole yhtään\nsuoraa paikkaa. Toiminimi tietää, mitä hän on miehiään. Minerva tuotti\naikoinaan hyvin, mutta mitä siitä tuli? Merilainoja siitä tuli,\nkäräjänkäyntejä siitä tuli. Toiminimi ei luullakseni kiittänyt\nEdvardsonia. Ja moisen miehen kanssa ryhdytte uudelleen asioihin,\npatruuna!\n\n-- Liikeasioissa, Stenman, täytyy katsoa eteensä, mutta täytyy myöskin\nosata unohtaa. Gråberg ei saata unohtaa; sentähden hän onkin vain\npikkukauppias ja sinä pysyykin... Nyt lähden veljeni Stenin luo. Hänet\non kutsuttu kummiksi.\n\n-- Komissaariko? kysyi Stenman hyvin kummastuneena ja unohti panna\nhyppysissään olevan nuuskan nenäänsä.\n\n-- Kummastuttaako se sinua? Onhan hän vanhin veljeni.\n\n-- Antakaa anteeksi -- Stenman vastasi hämillään -- minä luulin, että\nhän on hullu.\n\n-- Omituinen hän on, mutta ei hullu. Margret pitää häntä häkissä. Minun\nvelvollisuuteni on valvoa, miten hän tulee toimeen vanhoilla\npäivillään.\n\nKauppaneuvos otti hatun, kepin, turkkitakin ja oli kohta tiessään.\nVanha kirjanpitäjä katsoi hänen jälkeensä, alkoi vuolla uutta\nsulkakynää ja jupisi itsekseen:\n\n-- Isä oli viisain kaikista, kunnes tuli hulluksi... Sten oli\nuskaliain, kunnes hänkin tuli hulluksi... Otto Kristofer oli tyhmin ja\nhyväluontoisin; hänellä säilyikin se rahtunen ymmärrystä, mikä hänellä\noli... Hannu Herman on paras kaikista; tuleeko hänkin nyt hulluksi?...\nJuhani tulee Sten Halmiin; hän menettää järkensä.\n\nHuono kauppa ... saldona kaikesta haaksirikko, haaksirikko!\n\n\n\n\n19. SYYRAKIN KIRJA.\n\n\n    Älä ryhdy moneen asiaan.\n\nRouva Margret Halm harjoitti, niinkuin tiedämme, omin päin kauppaa ja\nasui omassa hyvin rakennetussa talossaan Kauppiaankadun varrella.\nKirjanpitäjä seisoi kauppapöydän takana puodissa, punnitsi kahvia,\nsokeria, inkivääriä ja pohjanahkaa, mittasi purutupakkaa ja Lybeckin\nkarttuunia, tyrkytteli terva-ukkojen vaimoille punaisia silkkihuiveja\nja ilahdutti lasten mieltä veskunoilla ja Venäjän prenikoilla. Myymälän\ntakana oli puotikamari, joka aina haisi bresiljalta ja jossa Liisu\ntoimitteli konttoristin tehtäviä, milloin häntä ei tarvittu myymälässä\napuna. Puotikamarin takana oli Margret-rouvan yksityinen työhuone,\njonne hän vei parhaimmat liiketuttavansa, ja sen takana taas erittäin\nhuolellisesti siistitty sali ja aution näköinen, yhtä siisti\nvierashuone pitkine sohvineen ja kullattuine peilinkehyksiä koristavine\naarnikotkineen sekä vihdoin tilava keittiö ynnä väentupa renkejä ja\nostajia varten pihan toisella puolen. Rakennuksen yläkerrassa oli ajan\ntavan mukaan kaksi suurta huonetta, joista oli yksi kummallakin puolen\navaraa ullakkoa ja jotka alkujaan olivat aiotut vierashuoneiksi, mutta\njoista sittemmin pohjoispuolella olevassa asui komissaari Halm ja\neteläpuolella olevassa hänen veljensä tytär, Liisu Halm, niinä harvoina\nhetkinä, jotka hän saattoi käyttää omiin toimiinsa. Portaat ja eteiset,\njoihin oli sirotettu katajan havuja, olivat erittäin puhtaat, koko talo\ntodisti säästäväisyyttä, järjestystä ja vankkaa varallisuutta. Eikä\nmuita ylellisyyden merkkejä ollut kuin vierashuone, jota lämmitettiin\nkahdesti vuodessa välttämättömiä kahvipitoja varten, mutta joka muun\najan oli autiona, kylmänä ja kolkkona kuin naulassa riippuva\nparaadiunivormu.\n\nKapteeni Edvardson oli Margret-rouvan luona tiedustelemassa, kun\nkauppaneuvos Halm tuli kälynsä luo, joka parhaillaan kutoi sukkaa.\nHerrat tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmästi, senjälkeen\nkapteeni otti hattunsa, siveli sen nukkaa keltaisilla hansikkaillaan,\nsuuteli emännän suurta kättä ja pyysi saada pysyä edelleenkin\nhänen suosiossaan. Margret-rouva löi vastineeksi häntä keveästi\nvillasukallaan ja virkahti, että he kyllä pysyisivät hyvinä ystävinä,\njos vain Edvardson lakkaisi houkuttelemasta hänen tervatalonpoikiaan\nGråbergin puolelle. Mitä X-kylään tuli, arveli Margret-rouva, että se,\njoka oli pistänyt lusikkansa toisen keittoon, saisi syyttää itseään,\njos polttaisi näppinsä. -- Hyvästi, serkku; käykää katsomassa... Ja\nHannu-lanko, kas, sepä oli hauskaa! Saanko tarjota lasin piparmintulla\nhöystettyä viiniä?\n\nHannu-lanko ei suvainnut huolia piparmintusta; hän silitteli\nMargret-rouvan erinomaisen valkoista ja erinomaisen laiskaa kissaa ja\nsanoi, ettei hän luottanut kutsumuskorttiin, vaan lähti itse kuulemaan,\ntahtoisiko käly kantaa hänen pienen poikansa kasteelle. Sitäpaitsi\nkoski käynti Sten-veljeä, joka myöskin oli kutsuttu, jos vain terveys\nsallisi hänen tulla.\n\nMargret-rouva kiitti kunniasta ja sanoi kyllä tulevansa ja ottavansa\nLiisunkin mukaan, koska lanko oli kunnioittanut häntä lähettämällä\nkutsukortin, mutta ukolle saattaisi lähettää ristiäiskonvehdit\nullakkohuoneeseen; hänen oli viisainta istua kuin orava häkissään.\n\n-- Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän\nasuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa\nhäntä sukulaiseksesi?\n\n-- Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei\nStenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet\ntänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia\nhoureita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta!\nIhminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän\nmaailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu;\nBelialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me\nmuutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko\nliudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden\narvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta?\nTässä ei auta mikään _cremortartari_ (viinikivi). Minä otin Pokkisen\nAnnan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei\nkäy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai\nsäännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto\nKristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa\nvieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti\njoskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen\nluokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa;\nminä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut\nkoskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän\nparemmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä\npaholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta,\nkeltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot\nvääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä\nsietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista\nsitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu\nsitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me\nluulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja\nminä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä,\nvoimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu\nolisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän\nsaattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta\npaitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes\nkuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja\nminua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet\nensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en\npäästänytkään.\n\n-- Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret,\nettä sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se\npäivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän\nkuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa\nnojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin\nvaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä\narvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?\n\n-- Minä olen sitä mieltä -- vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen\nveitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra,\nmutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen -- minä olen sitä mieltä, että\nkoska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse\nasiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin;\nmitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa\nnähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu\nparanna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa\npesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa,\nja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme,\nlanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika... Liisu!\n\nLiisu tuli puotikamarista.\n\n-- Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä\ntervehtimässä häntä?\n\n-- Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko\nrahoista!\n\n-- Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan,\nLiisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.\n\nMuutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären\nkanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja\nviilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto\nKristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli,\nvaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan\nkolmeenkymmeneen vuoteen.\n\nHannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen\nsilmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun\nveljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli\nollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo -- veljensä, joka\noli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.\n\n-- Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.\n\nVanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.\n\n-- Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä Otto\nKristofer vai Hannu Herman?\n\n-- Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä\nmaailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla\nsinulle hyödyksi.\n\n-- Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän\nlevollisena. -- Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi\ntuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan\nveljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa\nnuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä.\nMinä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti\ntehty.\n\n-- Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?\n\n-- Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin\ntyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä.\nSilloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla\ntekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei\nmitään muuta.\n\n-- Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään\nmukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää,\nvirkistävää viiniä?\n\n-- Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten\nnäet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä\nteen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin\nongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa?\nVai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.\n\nRikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.\n\n-- Minä lähetän sinulle teräslankaa. Minä myyn häkkisi ja\nongenkoukkusi.\n\n-- Niin, tee se, Hannu; se on kiltisti tehty, se. Mutta älä ota niistä\nvarsin paljon. Älä leiki rahojen kanssa, Hannu! Minä voisin kertoa\nsinulle jotakin, mutta se on hyvin surullinen juttu. On kauheata,\ntiedätkös, leikkiä rahojen kanssa.\n\nLiisu kiiruhti keskeyttämään vaarallisen puheenaineen ja muistutti,\nettei hän ollut vielä sinä päivänä lukenut mitään sedälleen.\n\n-- Niin, lue, lapseni, lue jotakin! Hannu voi myös kuulla. Eikö\nniin, Hannu? Jumalan sana karkoittaa pahat ajatukset. Mihinkä\npysähdyimmekään?\n\n-- Syyrakin kirjan 11:nnen luvun 10:nteen värssyyn.\n\n-- Aivan niin. Lue siitä, lapseni. Näetkös, Hannu, minä en ole niin\nköyhä kuin luulet. Joka päivä laskeutuu enkeli taivaasta ja koskee\nkuivunutta, ruttoista sydämeni lammikkoa. Silloin alkaa juosta lähde\nkurjasta, vettäkaipaavasta rapakosta, ja se on se kirkas, syvä\nvesilähde, josta juoksee iankaikkinen elämä. Niin, minä olen rikas,\nHannu; en kuitenkaan itsestäni, vaan Hänen täydellisyydestään, joka on\nkaikkena meissä kaikissa. Lue, lapsi, lue!\n\nLiisu luki:\n\n\"Poikani, älä sekaannu moneen asiaan, sillä jos ryhdyt moninaisiin, et\nsiitä paljoa voita. Jos vielä kovinkin pyydät, et sitä kuitenkaan saa;\nja vaikka kiirehtisitkin, et kuitenkaan paikastasi pääse.\n\n\"Moni pyytää ja etsii rikkautta, mutta ei muuta kuin viivyttää sillä\nitseänsä. Moni taas on hiljainen, tarvitsee toisten apua, on heikko\nja köyhä. Häntä katsoo Jumala armollisesti ja auttaa häntä\nviheliäisyydestä ja saattaa hänet niin kunniaan, että moni häntä\nihmettelee.\n\n\"Kaikki tulee Jumalalta, onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema, köyhyys\nja rikkaus. Jumalisille antaa Jumala pysyväiset rikkaudet ja mitä Hän\nsuo, se aina menestyy. Moni on saita ja säästää, ja rikastuu sen kautta\nja luulee kylliksi koonneensa itsellensä ja sanoo: nyt tahdon elää\nhyvin, syödä ja juoda tavarastani; eikä hän tiedä, että hetki on\ntullut, jona hänen pitää jättää kaikki muille ja kuolla.\n\n\"Pysy Jumalan sanassa ja harjoittele sitä, ja pysy toimessasi. Äläkä\nhuoli siitä, miten jumalattomat tavaraa pyytävät: turvaa sinä Jumalaan\nja pysy virassasi; sillä Herran on helppoa tehdä köyhä rikkaaksi.\nHerran siunaus on hurskaan palkka ja kohta antaa hän siunauksensa\nkukoistaa. Älä sano: mitä se auttaa minua ja mitä hyötyä minulla nyt on\nsiitä? Äläkä myöskään sano: minulla on kylliksi; kuinka voi minulta\nmitään puuttua?... Sentähden älä kiitä ketään ennen loppuansa;\nlapsistansa mies tunnetaan...\"\n\nLiisu keskeytti lukunsa. Hänen nuorempi setänsä, Hannu, voimakas mies,\noli kalvennut, ja suuria hikipisaroita nousi hänen otsalleen. Hän\nkohosi istuimeltaan lähteäkseen.\n\n-- Sten-veli, hän sanoi, minä pyytäisin sinulta jotakin.\n\n-- Mitähän se olisi, Hannu-veli?\n\n-- Nuorin poikani kastetaan tänään. Minä pyytäisin sinua ja Margretia\nja Liisua tulemaan kummeiksi.\n\nKomissaari oli vaiti hetkisen ja vastasi:\n\n-- Minä olen lukenut jostakin miehestä, joka kutsuttiin pitoihin, ja\nhän tuli ilman juhlavaatteita. Se mies viskattiin synkimpään pimeyteen.\n\n-- Sinulle ei käy niin, Sten-veli. Ristiäiset ovat kello kolme\niltapäivällä; ennen kello kahta on ihan sopiva musta puku valmiina\nsinua varten. Se on Otto Kristoferin puku, ja hän oli aivan sinun\nmittaisesi; minä ostin sen Margretilta.\n\n-- Minä tulen.\n\n-- Ei, setä, ei! huudahti Liisu pelästyneenä siitä, mitä saattaisi\nseurata, kun setä esiintyisi sellaisessa tilaisuudessa monien\ntuntemattomien ihmisten parissa.\n\n-- Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. -- Minä kestän nyt kaikki.\nKoko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän\nsukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa\nveljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?\n\n-- Mutta olettehan katolilainen, setä!\n\n-- En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa\nerottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?\n\n-- Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.\n\n-- Hyvästi.\n\n\n\n\n20. LAPSEN PUUMERKKI.\n\n\n    Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.\n\nKauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa\ntuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän\nsivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen\nvanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel\naskelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä\nLontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä\nsurettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm\noli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän\nhyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut\npelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan\nkotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja\ntunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.\n\nEräs lohdutus oli vielä -- pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt\nkorvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä\ntähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran\ntuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi\nsaada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armo\n_ostettava_ mistä hinnasta hyvänsä -- runsailla lahjoituksilla, leskien\nesirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella ... ja\nvihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi\nristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan,\nmilloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut\nvelkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten\neikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen\nmaailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin\noli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan\nmaailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet\nmihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa\nkuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen\nelämään.\n\nTavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen\nristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo,\njoka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei\noltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään\nseurapiiriin kuuluvia vieraita.\n\nEi oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä\nystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja\nsentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia\nkutsumatta sadoittain vieraita.\n\nTalon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta\nvierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen\npoikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili\nsiunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä\nilmaiseksi.\n\nKaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin,\nkäsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan\nnimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa\ntunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat\nlaulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen\nhyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli\nsiinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä\ntuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi\nkerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei\njohtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta\nsataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli\nkastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin\nlinnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.\n\nNuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena.\nMitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin\nrikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä\nköyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni\npoika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä\nkoristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi,\nhoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti -- ei kukaan\nvoi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen\nelämänsä ... ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen\nhankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt\ntänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo -- sulje rakkauden\nkyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii\ntoisen olennon onnen tähden -- kuvaile hänen tulevaisuutensa\nvaloisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa --\nmutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa\nnähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!\n\nKummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt\noli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia --\nkauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa.\nIhmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän\nja laihan kumaraisen herran.\n\n-- Kuka hän on? kuiskailtiin.\n\n-- Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.\n\n-- Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen\nterävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli\nhopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.\n\n-- Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat\ntoisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.\n\n-- Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.\n\nTorninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi.\nNeljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren\nsylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa,\npikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä;\nsalin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun\nauringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti\nsanoihin \"lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?\" --\nkun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi\näskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.\n\nSamassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm\nvain oli vaipunut maahan.\n\nHämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt\nkannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä\nkuin ennen: Sten Halm se on ... se hopealastistaan kuuluisa.\n\n-- Niin -- huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi\nhän tallannut kärpäsen kuoliaaksi -- hän on kauppaneuvoksen veli.\n\nLiisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi\nvakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja\navoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua\nhäiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä\nkastan sinut, Sten Otto Herman...\n\nToimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan.\nIsäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti\nsairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin\nasumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut\nolla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat\ntyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan\nsuun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena.\nKen ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen\nmuinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui\nkahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja\npalasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää\nja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen\npahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?... Mutta komissaari oli\ntaas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha\nuskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä\nsellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja\nvieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä ... mutta\nliian tuhlaavaisen komea ... millaisia mattoja, peilejä, tauluja,\nuutimia ... mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy\nlankeemuksen edellä... Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia\nrypäleitä, sokerileivoksia ... hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi\nhuolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen\nterveydeksi samppanjaa.\n\n-- No, Gråberg! -- sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului\nporvariston vähemmistöpuolueeseen -- oletko kuullut, veli, päivän\nsuurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena\nvaltioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana\nkahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin\nkallio.\n\n-- Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.\n\n-- Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni,\nvastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla\nystävyyssuhteissa naisten välityksellä ... asetellaan miinoja\nkilpaveljen räjäyttämiseksi ... ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja\nkilpaveli nauraa.\n\n-- Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi\nlihava herra hymyillen.\n\nIsäntä, aina kohtelias ja ystävällinen, ei näyttänyt huomaavan puhetta,\njoka mausti hänen makeisiaan. Eivätkä huomanneet sitä ne neljä pientä,\nsievää tyttöäkään lennellessään valkoisiin, sievästi silitettyihin\nhameihin puettuina kuin perhoset vierasten ja tarjottimien välillä.\nEikä kuullut sitä onneksi emäntäkään muista huoneista eristetyssä\nmakuukamarissaan. Hän puristi äskensyntynyttä sydäntään vasten\nikäänkuin suojellakseen sitä kaikelta pahalta panettelulta, kaikilta\ntämän kavalan maailman vaaroilta ja kiusauksilta.\n\nSitä paremmin huomasi sen rouva Margret Halm ja pahastui siitä sitä\nenemmän. Kun vieraat teen juotuaan lähtivät matkaansa, tarttui hän\nlankoansa kauppaneuvosta mustan hännystakin nappiin ja sanoi:\n\n-- Hannu-lanko, miksi kutsuitkaan Stenin ristiäisiin?\n\n-- Sentähden, että hän on veljeni, vastasi Hannu Halm.\n\n-- Sanohan muuta! Juuri samoja sanoja kuulin kuiskailtavan ylt'ympäri\nsalia. No, en minä sano mitään pahaa Sten-langosta; olemmehan kaikki\nheikkoja ihmisiä; mutta miksipä kaivellaan menneentalvista lunta? Se on\nsukuvika, Hannu. Ja hän itse, raukka, hänen olisi ollut parempi syödä\nmakeisensa omassa rauhallisessa ullakkokamarissaan.\n\n-- Pyörtymystä, Margret!\n\n-- Pyörtymystäkö? Kaikkeapa uskottelet minulle! Etkö nähnyt, miten\naurinko loisti kuin kulta pojan pään ympärillä, kun hänet vein\nkastettavaksi ja kun pappi laski kätensä veteen, ammentaakseen vettä\nlapsen päähän? Liisu on osannut varsin taitavasti totuttaa Sten-langon\nkärsimään kaikkea keltaista, mutta ei aurinkoa, joka saa itse kullankin\nvaalenemaan. Etkö enää muista, mitä äitisi kertoi Sten Halmin\nkasteesta, kun isäsi näki kultaverhon hänen päässään ja tuli sinä\nhetkenä hulluksi?\n\nKauppaneuvos tarttui lujasti hänen käsivarteensa.\n\n-- Margret ... älä saata minua mielettömäksi! Älä riistä minulta sitä\nvähäistä järkeä, jonka niin hyvin tarvitsen! Mitä taikauskoista lorua\nse on? Anna minun pitää pieni poikaseni ... kohta, kohta ei minulla\nehkä olekaan muuta...\n\nJa tuo muutoin niin tyyni, selväajatuksinen liikemies heittäytyi\nväsyneenä tuolille ja peitti kädellään silmänsä salatakseen\nkyyneleitään.\n\nMargret-rouvan hyvä sydän heltyi.\n\n-- Ei, Hannu -- hän sanoi lohduttaen -- älä välitä siitä joutavasta\njutusta; kuinka Jumalan kirkas päivä voisi vahingoittaa lasta? Eikö\npäivä ole paistanut muille rakkaille lapsille, Annalle ja Lotalle ja\nMargretille ja Lillille, kun pappi kastoi heidät? Eikä heistä\nkuitenkaan ole tullut petoja. Ja mitä koskee meihin ihmisten loruilu.\nJospa nyt Stenin kutsuminen ei juuri ollutkaan viisasta, niin oli sen\nsijaan hyvin tehty, ettet halveksinut kurjaa ihmisparkaa, joka on\nveljesi. Sen Jumala kerran palkitsee sinulle, Hannu-lanko! Jää hyvästi\nja kiitoksia kestityksestä! Minä menen katsomaan, miten Sten kotona\nvoi.\n\nKauppaneuvos istui yksin, vanhin pikku tyttäristään polvellaan, kun\nStenman-vanhus astui sisään ja ilmoitti jonkun tahtovan puhutella\nhäntä.\n\n-- Huomenna, Stenman; minä olen väsynyt.\n\n-- Se on Tervola.\n\n-- Vai niin! Käske hänen tulla!\n\nKauniiseen saliin, jossa palvelija parhaillaan sammutteli\nkynttiläkruunua, astui horjuen nuori mies kalpeana kuin varjo.\n\n-- Mitä? Sinäkö se olet Tervola? Ja noinko laiha ja kalpea? Käy\nistumaan! Oletko sairas?\n\n-- En oikein tervekään, herra kauppaneuvos! vastasi nuorukainen ja\nvaipui samassa tuolille. -- Minä olen viipynyt kauan... Minä olin\nsairaana Viipurissa.\n\n-- Poika-parka! Sinä toimitit asiasi kuin mies... Mutta sait kokea\nkovaa?\n\n-- Hevoset oli tilattu muita varten viidentoista penikulman matkalla...\nMinun täytyi matkustaa viisi yötä peräkkäin ... oli kylmä ... lienen\nvilustunut ... tulin sairaaksi paluumatkalla... Lupasittehan, herra\nkauppaneuvos, muistaa vanhaa äitiäni...\n\nHän ei jaksanut puhua enempää. Verivirta syöksähti hänen suustaan.\n\n-- Se vielä puuttui! sanoi isäntä hiljaa. -- Otavan rahti tulee\nkalliiksi. Äiti kadottaa poikansa, ja minä olen murhannut parhaan\npalvelijani.\n\n\n\n\n21. KOETTELEMUKSIA.\n\n\n    Älä koskaan anna sieluasi rahalle!\n\nPäivät kuluivat, tuli kevättalvi, kevät ja vihdoin kesä.\n\nNaapurikaupunki X-kylä sai uuden järjestelynsä ja alkoi kuin nuori\nkoivu palolla kasvaa tuhasta. Rooma ei ollut vielä kylvänyt suolaansa\nKarthagon raunioille. Hämähäkin verkot oli tuuli hajoitellut,\nkultaverkon särkenyt; raha oli jäänyt tappiolle vieläkin kerran aikojen\nkilpakahakassa. Mutta on monta taistelua, joissa voitettukin voittaa.\nKumpikin kaupunki kohottautui uudelleen kilpailemaan; rohkeus kasvoi,\nveistämöissä työskenneltiin, kauppa kukoisti. Ulkomaiset kauppapaikat\neivät aina olleet edullisia maan vientikaupalle, mutta sitä\nedullisempia rahtiliikkeelle. Tyhmä kauppabalanssi, joka vuosittain oli\njulkaistuna maamme virallisessa lehdessä, -- osoitti aina tappiota ja\ntappiota, vaikka kuinka olisi koeteltu asetella numeroita, mutta se ei\nestänyt kauppalaivastoa ja samalla rantakaupunkeja nopeasti kasvamasta.\nValtiotalouden hoitajat jännittivät tarkkanäköisyyttään saadakseen\nselville, miten moinen maa, joka lakkaamatta maksaa rahoja muualle\nmelkein kahta vertaa enemmän kuin se kokoaa, ei joudu verohylyksi eikä\nulkomaisten vekselien valtaan, vaan sen varallisuus ja pääomat ennemmin\nalinomaa kasvavat. Sen arvoituksen selitys oli silloin rahtiliike, joka\ntuotti maahan salassa säännöstelemättömiä miljoonia. Mitkään\nsopimattomat tullisäännöt eivät olleet saaneet tukituksi tuota\nmaailmanmarkkinain kullan tulvivaa lähdettä. Myöhempinä aikoina, kun\nhöyry on tullut Suomen purjelaivain vaaralliseksi kilpailijaksi, on\nvain tarvittu jättää kauppalaivasto ilman tehokasta kannatusta, niin\nmiljoonatulvat ovat menneet kuiviin. Sitä koetetaan nyt korvata\npuutavarain viennillä ... niin kauan kuin kirves löytää metsää\nhaaskatakseen.\n\nHalmin ja Gråbergin kauppahuoneet tekivät hyviä kauppoja, Halm &\nKumppani -- kumppanina oli Stenman -- vakuutti laivansa, menetti yhden\nja sai vahingon palkituksi. Gråberg menetti myöskin yhden mutta korvasi\nvahingon säästämällä kuuden muun laivan vakuutusmaksun. Kumpaakin\nrikasta toiminimeä uhkasi uusi kilvoittelija: yhtiö. Pienempien\npääomain omistajat alkoivat naapurikaupungin esimerkin mukaan liittyä\nyhteen ja rakentaa laivoja. Mitä mahtavat silloin tekivät? He rupesivat\nyhtiön jäseniksi kumpikin ja saivat kilvoittelun kärjen katkaistuksi.\nY-kylässä oli siis kolme suurvaltaa: kaksi yksinvaltaa ja yksi\ntasavalta.\n\nKapteeni Edvardson piti huolta siitä, että komissaari Halmin\naikaisemmat vaiheet tulivat yleisesti tunnetuiksi, ja häpeä tuli siitä\nkoko perheen osaksi. Kateus selitteli väärin, panettelu mustensi\nkauppaneuvoksen ja hänen onnettoman veljensä välistä suhdetta.\nMargret-rouva matkusti Isoonkyröön ottamaan haltuunsa Yrjölän\nkallisarvoisen pesän. Komissaarin toivon mukaan myytiin se\nhuutokaupalla, mutta siitä maksettiin huonosti, vain noin 18.000\nriksiä. Summa jaettiin, samoin komissaarin määräyksen mukaan, tasan\nIsonkyrön köyhille ja hänen synnyinkaupungilleen. Hän tahtoi olla\nköyhä, ja hänestä tulikin köyhä, mutta uskottiinko sitä? Ei, olihan\nvielä jäljellä kassakirstu, jonka sinettejä hän ei antanut murtaa ennen\nkuolemaansa, ja siinähän tietysti täytyi olla summattomia aarteita.\n\nSallimus johti sillä välin niin, että myrkyllinen juoruilu, joka\nkaikkialla oli liikkeellä Halmin perheestä, sai oikeutetumman aiheen\nryhtyä tekemisiin Gråbergin asiain kanssa. Konsuli Lauri Gråbergin\nsetä, tuo pienikasvuinen kalakauppias ja sananparsien saivartelija\nRufus Gråberg oli aikaisin keväällä ajanut heikolle jäälle ja hukkunut.\nPerunkirjoituksessa huomattiin vastoin luuloa, että koko omaisuus oli\nvain 22.000 riksiä, ja se oli testamentissa määrätty vanhalle\nvarattomalle leskelle, rouva Hallbergille, joka oli kaukainen\nsukulainen ja oli jo kolmekymmentä vuotta hoitanut vainajan taloutta.\nLauri Gråberg ehdotti, että rouva Hallberg muuttaisi hänen luokseen ja\nluopuisi omaisuudestaan; muuten uhkasi hän tehdä valituksen\ntestamentista. Rouva Hallberg ei suostunut siihen. Lauri Gråbergin\nlaiselle miehelle ei 22.000 riksiä ollut enempää kuin yksi ainoa hänen\nlaivansa saattoi tuottaa muutamassa kuukaudessa, mutta kapteeni\nEdvardson keksi mitättömän muodollisuuden, jota Rufus Gråberg ei ollut\nhuomannut kutsuessaan todistajia, ja testamentista tehtiin valitus.\n\nTuskin oli juoruilu saanut siitä aiheesta äimän pistelläkseen Gråbergin\nkauppahuonetta, ennenkuin se sai vielä pahemmasta aiheesta paksun\nnaskalin Halmin varalle. Juhani Halm palasi Englannista niinkuin\nvalitettavasti monenkin rikkaan miehen poika on palannut kullan,\nmaailman ja nuoruuden yhdistyneistä kiusauksista. Eikä enää hänen\nrikoksensakaan pysynyt salassa: vekseliasia oli Lontoosta levinnyt\nGråbergin kirjeenvaihtajien kautta. Turhaan onneton isä koetti pitää\nhunningolle joutunutta poikaansa poissa ihmisten näkyvistä.\nPikkukaupungilla on silmät joka nurkassa ja sopessa: nuori Juhani hiipi\nöisin salaa ulos, ja päivällä löydettiin hänet aina kaupungin\npahimmista kapakoista juomasta niiden irstaimpien renttujen kanssa.\nVihdoin isä lähetti hänet ankaran tarkastuksen alaisena kauas\nsisämaahan, missä hän sitten pysyi odottelemassa isänsä kuolemaa,\njolloin hän toivoi saavansa oikeutensa voimaan.\n\nIkäänkuin se koettelemus ei olisi vielä sattunut kyllin syvälle\nsydämeen, tuli uusi kesän saapuessa. Halmin nuori, rehellinen ja\ntavattoman taitava kirjanpitäjä Tervola joutui kiihkeän keuhkotaudin\nuhriksi, jonka hän sai kiireisellä talvimatkallaan viitenä unettomana\nyönä Riikaan pyrkiessään. Niinä neljänä kuukautena, jotka kuluivat\nTervolan palaamisesta, tunsi Halm rakastavansa häntä enemmän kuin\npoikaansa, joka niin huonosti oli palkinnut hänen rakkautensa. Kaikin\nmahdollisin keinoin koetettiin pidättää murhanenkeliä, mutta missä\nrakkaus on voimattomana, hymyili kuolema ivallisesti rahalle. Kun\nOtavan varustaja seisoi kalvenneen uhrinsa vieressä ja näki yksinäisen\näidin itkien polvistuneena poikansa vuoteen ääreen, silloin -- niin,\n_vasta silloin_ Hannu Herman Halm tunsi, että kaikki hänen kultansa oli\nvain kourallinen tomua.\n\n-- Tästä lähin -- hän sanoi itkevälle leskelle -- olen minä teidän\npoikanne.\n\n-- Minä kiitän teitä -- äiti vastasi aavistamatta, mikä oas piili hänen\nviattomissa sanoissaan -- minä tarvitsen niin vähän. Antakaa minulle\nhauta poikani viereen!\n\nHannu Halm palasi konttoriinsa, neuvoi Stenmanille, mitä sinä päivänä\noli tehtävä, ja meni omaistensa luo. Ensi kerran hänen vaimonsa silloin\nnäkikin hänen tulevan luokseen konttoriaikana. Pienet tytöt tanssivat\nihastuksissaan hänen ympärillään ja näyttelivät hänelle nukkejaan. Hän\nhyväili heitä, tunsi mielensä levollisemmaksi ja otti kätkyestä\npienokaisen syliinsä.\n\n-- Sinä, hän sanoi, sinä, josta minulla on ollut vain iloa eikä vielä\nmitään surua -- saanko nähdä sinusta tulevan paremman ihmisen kuin\nisäsi? Oi, poikani, pikku Sten, älä sekaannu moneen asiaan ... tai jos\nse tulee osaksesi, älä koskaan anna sieluasi rahalle!\n\nHänen puolisonsa ymmärsi hänet; vaimo ymmärtää kaikki sydämellään.\n\n-- Ei -- hän sanoi ja kiersi kätensä hänen kaulaansa -- meidän pikku\nStenimme oppii rakastamaan Jumalaa ennen kaikkea ja lähimmäisiänsä\nniinkuin itseänsä. Hän ei koskaan tuota sinulle murhetta.\n\n\n\n\n22. KAPTEENI EDVARDSON.\n\n\n    Hän oli itse oveluus.\n\nKonsuli Lauri Gråbergin oli liikeasiain karttumisen tähden täytynyt\nottaa ensimmäinen kirjanpitäjä Södergren konttoriinsa ja hän sanoi\ntälle, kun postitunti lähestyi:\n\n-- Missä Edvardson viipyy?\n\nHän, tuiki säännöllinen mies, ei tullutkaan tapansa mukaan konttoriin\nyhdentoista lyönnillä.\n\n-- Kapteeni Edvardson purjehti satamanedustalle kello seitsemältä tänä\naamuna, vastasi kirjanpitäjä.\n\n-- Miksi juuri tänään, kun tuulee niin kovasti?\n\n-- Kauppaneuvoksen _Argo_ palasi toissapäivänä. Laivamiehet päästetään\npois palveluksesta, ja kapteeni Edvardson tahtoi hyvissä ajoin\npuhutella perämiestä ja parhaita matruuseja. Meidän _Solidelle_ otetaan\nväki tulevalla viikolla.\n\n-- Sitäkö varten siis? Mutta tuuleehan niin, ettei pystyssä pysy. Minä\nen näe viirisalkoa pakkahuoneen nurkalla.\n\n-- Sen kaatoi tuuli tunti sitten.\n\n-- Ja Edvardson on satamanedustalla moisessa myrskyssä!\n\n-- Vanha merimies, herra konsuli.\n\nGråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin\nkoskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava\nkaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada\nhaltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä\nsuolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla\nyksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä\nvarten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin --\nkäskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.\n\n-- Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg\nkäyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. --\nSödergren, kutsu tänne poikani!\n\nLauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli\nkonttoriin.\n\n-- Osaatko englannin kieltä?\n\n-- Hieman..\n\nUlkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa\nranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.\n\n-- Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.\n\n-- Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän\nenglannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.\n\n-- Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. -- Kulutat rahoja jo\nkolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi\nkirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?\n\n-- Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.\n\n-- Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena.\n-- Etkö siis maisteriksi?\n\nOli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat\nmaisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli\nyhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi\nliikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.\n\n-- Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.\n\n-- Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan.\nMinun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?\n\n-- Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla\nei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata\ntaipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton,\nmutta sangen kunnioitettava.\n\n-- Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua\nkaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia\nkerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri\nRoderik ... jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi\nmieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät\nsitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta?\nPoikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!... Ainoastaan kaksikymmentä\nminuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!\n\n-- Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle\nkauppahuoneelle?\n\n-- Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen\nkauppias.\n\n-- No hyvä, kirjoittakaa, isä: _Hawkes & Sons, Liverpool. Salt!\nSalt!_... Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.\n\n-- Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?\n\n-- _Salt_ on hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta\nlaitoksesta, _sananlennätin-nimisestä_, jota käytetään Englannissa. Sen\nmuodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne\ntoistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on\naina vain muutamia sanoja.\n\n-- Oh ... älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta\nkirjeestä?\n\n-- Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.\n\n-- Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitsee _pian_ tai\n_nopeasti_?[13]\n\n-- _Quick ja prompt_.\n\n-- Hm... Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä.\nMutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla.\nKirjoita!\n\nTuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin\nherättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin\nkauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo\nsilloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta\nsaattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton\nsuomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri\nGråberg.\n\nPuolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä,\nsatamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka\npuuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan\nmilloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä,\nmilloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien\nväkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja,\nalas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut\ntäynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin\nakanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa\npaikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt\nsyrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa\nolevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin\nsaattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta\nvihureilta.\n\nHalmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana\nsatamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta\njotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea\ntuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta\nmereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli\ntähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa,\nmilloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen\nselkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut\njäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus,\nkuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen\nyläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.\n\nTuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla\nolevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia.\nHänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello\nseitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen ... ei, sellaista\nhamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa\nmoisia puuskia alahangan puolelta.\n\n-- Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan\nasti?\n\n-- Oli jäätävä.\n\nKonsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin\nrauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian\nolevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että\nhäntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla\npoissa niin tärkeää postia lähetettäessä.\n\nIlta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa\nvihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi\nedestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä\nkerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.\n\n-- Missä on kapteeni Edvardson?\n\n-- Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello\nkymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella\noli hänellä laivapoikapahanen.\n\n-- Sellaisessa myrskyssä!\n\n-- Vanha merimies.\n\nOn taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan\nsatamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar\nkulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa\nKallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut\nongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan\ntäyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit,\nmitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin,\ntoimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta\nkauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli\nuponnut _omassa_ toimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja\njuuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita\nmerimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein\npulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta\npäätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä\nulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:\n\n-- Jospa nyt olisi Edvardson täällä! _Hän_ oli itse oveluus! Hänen\nolisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.\n\n\n\n\n23. ERÄS KUOLEMA.\n\n\n    Totuus, joka vapauttaa meidät.\n\nMeiltä hävisi komissaari Sten Halm näkyvistä silloin, kun häneen teki\nniin musertavan vaikutuksen auringon kulta, joka loisti lapsen pään\nympärillä ristiäisissä hänen veljensä kauppaneuvoksen luona. Hänelle,\naikoinaan varsin kuuluisalle miehelle, oli luonto lahjoittanut\nraudanlujan ruumiin, joka siihen asti oli kestänyt kaikki elämän ja sen\nintohimojen kovat kolaukset, paitsi taikauskoista kuvittelua, joka kävi\nperintönä hänen suvussaan. Ristiäisissä hän oli saanut lievän\nhalvauksen; hän toipui tosin vähitellen veljensätyttären hellästä\nhoidosta, mutta kauan ruostuneena ollut rauta oli murtunut ja liukui\nliukumistaan viettävää rataa pitkin kohti sulatusuunia, jossa lujinkin\nteräs kerran häviää ajasta. Sten Halm sai kuitenkin kokea sen suuren\nonnen, että hän yhä enemmän kirkastui, yhä enemmän pehmeni lähellä\nloppuaan. Itsepäinen mies taipui vihdoin vastoin tahtoansa, mutta yhä\npäättävämmin uskolla saavutettavaan vapahduksen ilmaiseen armoon,\nuskolla, jota hänen kärsivällinen hoitajansa joka päivä rakensi\nmuuriksi itsevanhurskautta vastaan ja samalla lujaksi suojaksi hirveän\nkulta-aaveen torjumista varten. Liisu Halm oli käytännöllinen\nkristillisyydessään niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei tyytynyt\nyksinomaan uskonlauseihin, jotka kyllä ovat hyvin tärkeitä\najattelevalle ihmishengelle, mutta joita alinomaa on sovitettava\nmaalliseen elämään, jotta ne vaikuttaisivat elämän voimina sydämen ja\ntoiminnan alalla ja siellä loisivat kaikki uudeksi. Hän vetosi alinomaa\nsetänsä omiin kokemuksiin, joita hän oli tehnyt enemmän kuin\nkaksikymmentä vuotta kestäneen kummallisen ja tekopyhän katumuksensa\naikana. Eihän hän voinut kieltää, että luuloteltu rauha ja sovinto,\njoita dominikaanit olivat kuvailleet hyvien töiden, köyhyyden ja\nmaailmanpilkan hedelmiksi, olivatkin olleet vain apuatuottamatonta\nsovintoa, petollista rauhaa, eivätkä edes olleet voineet suojella häntä\nkullan loistolta tai auringonsäteiden heijastusilmiöltä. Sillä tavoin\nei koskaan tulisi kylliksi; sadan vuoden kieltäytymiset tai hyvättyöt\neivät voisi sovittaa ainoatakaan rikosta tai ainoatakaan verivelkaa.\nSiitä ei taivaassa eikä maassa olisi mitään muuta vapahdusta kuin\nKristuksen sovitus uskolla omistettuna, ilman ihmisen omaa ansiota;\nmutta jos hän kerran sillä tavoin ehdottomasti antautuisi Jumalan\narmoon Kristuksessa, silloin seuraisivat jokapäiväisen parannuksen\nohella hyvättyöt uutta ihmistä, silloin löytäisi hän rauhan, jota hän\netsi ja tuo \"kristillisyys yleensä\", josta hän niin suuresti ylpeili,\nolisi silloin lopultakin hänelle sama kuin luterilainen, iankaikkisen\ntotuuden sanoihin perustuva kristillisyys.\n\nLiisu Halm oli nöyrä, oppimaton, yhdeksäntoistavuotias tyttö; hän ei\nollut saanut sen korkeampaa sivistystä kuin moni muukaan kauppiaantytär\nsiihen aikaan, eikä hän osannut esittää käsitystään uskonasioista\nyhtenäisenä esityksenä. Mutta hänellä oli hyvä luonnollinen ymmärrys,\nselvä arvostelukyky ja tottumusta ajattelemaan ja puhumaan\nhengellisistä asioista, jonka hän oli saavuttanut senaikaisissa\nuskonnollisissa kokouksissa Tukholmassa ja Suomessa, tahtomatta ns.\nherännäisten tavoin ankarasti ja suvaitsemattomasti tuomita muita\nteitä, joiden avulla Jumalan rakkaus voi janoovan sielun johdattaa\nelämän lähteelle. Ainoastaan Raamatun sanaan hän turvautui kuin kallion\nkyljessä olevaan rautarenkaaseen; siitä hän ei sietänyt mitään\ntinkimistä, siitä ei hiljainen, nöyrä, lempeä tyttö sallinut horjuttaa\nitseään tuumankaan vertaa oikealle eikä vasemmalle. Ja siinä olikin\nhänen vahvuutensa -- lapsen käsi ja urhon kilpi, neidon kainous ja\nmaailman voittajan voima.\n\nKomissaari Halm tunsi tuon lujan uskon ja nöyrän rakkauden voiman,\nkuten nuori ylioppilas ja liikeasioihin syventynyt kauppaneuvos olivat\ntunteneet sen, kuten jokainen horjuva vakaumus, jokainen juurtumaton\nepäilys elämässä lopultakin saa tuntea saman voiman. Kova kuori murtui\npumpulivasaran iskuista, vaskivuori suli kuin jääharkko kevätauringon\nlämmöstä. Sten Halm ei enää pitänyt luuloteltua köyhyyttään ansiona;\nhän ei pitänyt enää katumuksenharjoituksiaan eikä hyviätekojaan\ntaivaanvaltakunnan portin avaimena; hän nöyrtyi ja alistui ehdottomasti\npelastuksen armoon, hän antautui _kokonaan_, niinkuin sekä totinen\nJumala että epäjumalat vaativat antautumaan; hän otti vastaan kaikki\nilmaiseksi ja löysi rauhan.\n\nKevään tullen riutuivat hänen voimansa päivä päivältä. Liisu\nHalm ei enää lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan; komissaari ei voinut\ntulla toimeen hänettä: hän oli niitä rauhanenkelejä, joista on\nkirjoitettu, että ne saattavat sieluja iäisiin majoihin. Eräänä\nkesäkuun iltana istuivat Margret Halm ja Hannu Herman Halm hänen\nkanssaan kuolemaisillaan olevan sairaan luona. Aurinko paistoi\nmailleenmennessään ullakkokamarin ikkunasta vuoteelle ja verhosi kaikki\nesineet huoneessa sädehtivällä kultaloisteella. Liisu aikoi laskea alas\nvarjostimen.\n\n-- Ei -- sanoi vanhus -- anna minun katsella aurinkoa! Näetkös, se\ntulee minun luokseni viimeisenä hetkenäni muistuttamaan minua\nmielettömyydestäni ja todistamaan anteeksisaamisesta. Miksikä pelkäisin\naurinkoa? Mitä liikuttaa minua enää kulta, joka oli minun himoni ja\ntuli turmiokseni? Se on kaikki, kaikki maan tomua... Mutta katsokaa,\nnoin paistaa Jumalan rakkaus kurjimmallekin syntiselle!... Ei mitään\nansiota, pelkkää ansaitsemattomuutta, kaikki armoa!... Nosta päätäni,\nlapsi, jotta vielä kerran saan nähdä auringon ... kiittää ja ylistää...\n\nNe olivat hänen viimeiset sanansa. Sten Halm, kevytmielinen\nnuorukainen, itsekäs mies, hillitsemätön tuhlari, petturi, peluri,\nmurhamies, koronkiskuri, kunnian jumaloitsija, kullanpalvelija\nja -uhri, häpeän tahraama karkuri, pettynyt ja muita pettävä katuja,\nJumalan, vertaistensa ja oman itsensä kauhistus, eniten turmeltunut ja\nepätoivoisin ihmislapsista -- hänkin oli saanut armon armahtavalta\nJumalaltaan, hänkin saattoi kuolla rauhassa, ylistys huulillaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummallisen, jonkin aikaa sangen salaperäisen miehen elämäntarina\nloppuu tähän. Vastoin paikkakunnan tapaa saattoivat häntä hautaan\nainoastaan lähimmät sukulaiset ja hänen entinen emännöitsijänsä, matami\nWidström, joka oli niin suuresti miellyttänyt Margret-rouvaa\nluultavasti samanmoisen rohkeuden ja muuten yhtäläisen luonteen tähden,\nettä hän otti hänet luokseen pitämään huolta tervatalonpojista.\n\nHuhu komissaari-vanhuksen suunnattomista rikkauksista pysyi yhä\npysymistään vastoin vanhuksen luuloteltua köyhyyttä, jolla hän muka oli\nvain tahtonut pettää maailmaa. Margret-rouva ja hänen lankonsa,\nkauppaneuvos, uskoivat myöskin sineteillä lukitussa kassakirstussa\nolevan kalliita arvopapereita. Liisu Halm ja emännöitsijä vain olivat\ntoista mieltä.\n\nJa he olivat oikeassa. Kun tuon aikoinaan varsin rikassisältöisen,\nmessinkikiskoilla lujitetun tammiarkun sinetit murrettiin, huomattiin\nsen aarteina olevan katolilaisia legendoja, pyhäinjäännöksiä ja\nrukouskirjoja, arvottomia kuitteja, vaillinaisia lentokirjasia Napoleon\nI:n ajalta ja ahkerasta lukemisesta kulunut Paracelsuksen\n\"Kullantekemisen taito\".\n\nLiisu oli osannut liiankin oikeaan siinä epäluulossa, minkä hän kerran\nilmaisi serkulleen. Sten Halm palveli kahta herraa, kun hän luuli\npalvelevansa vain yhtä. Hän ei vielä pitkän katumuksensa aikana ollut\nvoinut irtautua hirveästä epäjumalastaan, josta hän oli vannonut\nluopuvansa, mutta joka yhä hallitsi häntä hänen sielunsa syvimmistä\nkätköistä.\n\nVihdoinkin hän oli vapaa. Hän oli lopultakin löytänyt totuuden, joka\nhajoittaa kaikki harhaluulot ja murtaa kaikki kahleet -- totuuden, joka\nvapauttaa meidät.\n\n\n\n\n24. HALMIN JA GRÅBERGIN SUVUT.\n\n    Se oli rahan luonnollinen kuolema...\n\nOn nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista,\njotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän\nkohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto\non ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin\ntässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon)\nkasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot\nitsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa\ntunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.\n\nHannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita,\nsamoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet\nja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan\njaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi\nyhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän\nomanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi.\nHän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas,\nhän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli\ntuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai\ntodellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni\nhuonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri\nvaratakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto\nHerman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi\npoika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa\nseurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista\nvitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa\nolosuhteissa.\n\nKauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko\nyhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat\nonnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen\nvirkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa\nriitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat\nkeskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän\neli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä\nStenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla\nsulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän\nsanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin\nkauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia\nlahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki\nkunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että\nmikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin\nvainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua\nhäiritsemässä.\n\nKonsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi\njonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton\nystävä väsyi \"kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen\".\nEräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja\nkaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto\nvakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat,\nsuolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää\nlaivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti\nkauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat\nlaivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta\nhulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin\nhaaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti\nkapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan\nvaltameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja\nGråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli\nurkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann\noli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt\nsummattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden\nkarata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman\nroistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä\nhän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan\nHammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten\nkukistui yksi Y-kylän suurvalloista.\n\nSamaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen\nkäräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta.\nPerinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi\nominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka\ntodellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet,\nsiinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas.\nVihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin\nkauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin\npäin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa\nsahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati\nitselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun\nmetsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen\nmajesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit,\nnimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi\nvielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin,\nmistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa\nmetsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten\nkanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella.\nSiitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä\nenää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen\naaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri\nGråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan\nneljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi,\ntukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen\nvuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: \"Kirppu metsään juoksi, ei\nsitä sadalla hevosella takaisin saada.\"\n\nToistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli\nkaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta,\nminkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana\npelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka\ntaistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan\nsuuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi\nkohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.\n\nEräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat\ntunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin\ntoiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin\nhuutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat\nsaivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin\noli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja\nrakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta\nkaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri\nGråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut\nkultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi,\nettä ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole\ntavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvat _sen_\nsuurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään,\nmikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen\nhistoria todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien\nkäsissä nähdään joka päivä _jotakin_, usein _paljonkin_ muuttuvan\n_tyhjäksi_.\n\nLauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä,\nmikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa.\nLauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi\nja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut\nhuolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja\nkevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän\npään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen\nvanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli\nLauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän\nelämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tulla\n_vast'edes_ toimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti\naina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin,\netenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen\nkerran hämmästyttävän isäänsä sillä \"vakaalla\" päätöksellä, että hän\nrupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa,\ntuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi.\nMutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri\nRoderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten\nvalmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä\nkäynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen\nkutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä\nhuolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko\nvalita, ja hänestä tuli -- lasinpuhaltaja.\n\nRouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti.\nLauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä,\nsaadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti\nvihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin\nsanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa.\nMetsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta,\nsiitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua\nMetsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota\nisälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.\n\nNuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja\nkorpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin,\nkävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu\npiti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja\nja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva\nkutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs\najatus.\n\n-- Lauri Roderik -- hän sanoi sisarensa pojalle -- sinä olet ihmistynyt\nkelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene\nnaimisiin?\n\n-- Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!\n\n-- Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta\nkättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse\nkehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat\nhopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.\n\n-- Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.\n\n-- Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki\nole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin\nvielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?\n\n-- Kaksituhatta ruplaa.\n\n-- Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa\nneljässä vuodessa.\n\n-- Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.\n\n-- Hm... Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa\ntoinenkin keino.\n\n-- Minä en tiedä muuta.\n\n-- Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.\n\n-- Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani.\nMinä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.\n\n-- Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi\nsiitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on\nkai niin -- lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa\nsukalla hartioihin -- asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä,\nnuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään\nneitiin ... joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa ... joka on\nelätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella\nneljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä\nuudessa silkkihameessa... Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden\nkävelet allapäin, nuori herraseni.\n\n-- Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin\nehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!... Mutta jos nyt\nkirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän\nvikanne, täti.\n\n-- Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän\nkykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin ... ja sinut lisäksi,\nsuurtuhlari!\n\nLauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli\nvielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen\njärkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan\nkasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman\ntäyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet\nensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa,\nihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine\nkirjanpitoineen miellyttävä tyttö.\n\n-- Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu\nsiitä sanoo?\n\n-- Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa\n12.315:10, vastasi Liisu.\n\n-- No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui\nsisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että\nlasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. -- Siinä kuulet!\n12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä\nkarhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon\nteitä!\n\nSiten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset\nolivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon\narkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon\nkuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti\nhänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun\nnimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu\nEnglannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä\nmorsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon\nkylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi\nkaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia,\ntylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä\nsarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja\nuskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä\npalatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.\n\nNe olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden\nkesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet\nHalmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä,\nMargret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi\nvälittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan\nsiinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa\nJuliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin\nja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.\n\n-- Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he\nsiinä katselivat äskenvihittyjä.\n\nEntiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta,\nmolemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen\nkättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.\n\nStenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana\nnurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.\n\n-- Kukapa sitä olisi uskonut? sanoi hän puoleksi hymyillä virnistellen\nja puoleksi itkien itsekseen. -- Halm & Gråberg! No, jos Herramme ei\nhyväksy _sitä_ toiminimeä, niin en tahdo enää kirjoittaa ainoatakaan\nsaldoa.\n\n\n\n\n25. KULTA-AAVE.\n\n\n    Minä piirrän sinuun puumerkin.\n\nNeljännen luomispäivän ensimmäinen aurinko katseli äskensyntynyttä\nmaata, näki vuoren tomun ja jätti sille loistonsa välkkeen. Tomusta\nmuodostui kulta, ja kulta oli hyvää, niinkuin kaikki, mitä Jumala on\ntehnyt.\n\nVähän aikaa ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen kuljeskeli käärme\nparatiisin suljettujen porttien ulkopuolella ja löysi hiekasta kullan.\nSe katseli sitä käärmeensilmillään, huomasi sen sopivaksi omiin\ntarkoituksiinsa ja sanoi:\n\n-- Kulta, sinun pitää ruveta minun palvelijakseni.\n\n-- Minä palvelen luojaani, vastasi kulta. Minä olen hänen tekemänsä.\n\n-- Vaimo ja omena olivat myös Jumalan tekoa, sanoi käärme. Minulle on\nannettu valta käyttää kaikkea luotua kiusauksena, jotta ihminen saisi\nvapaasti valita joko minun valtakuntani tai hänen, jonka nimeä en saa\nsanoa.\n\n-- Mitä minun tulee tehdä? kulta kysyi.\n\n-- Sinun tulee palvella kahta herraa. Sinä saat säilyttää auringon\nviattoman valon heijastuksen, mutta samalla minun silmieni\nkäärmeenloiston välkkeen. Mene, tee tehtäväsi. Minä piirrän sinuun\npuumerkkini, josta sinut tunnetaan.\n\nJa käärme piirsi kultaan itsekkään hengen puumerkin: _Minun_. Hän tiesi\nkyllä, että ikuisen rakkauden sinetti merkitsee itsensäkieltämistä:\n_Sinun_.\n\nKaksi poikaa, Kain ja Aabel, leikki virran rannalla ja he näkivät\nloistavan kiven, joka heitä miellytti. Kumpikin huudahti: _minun!_ ja\nojensi yht'aikaa kätensä ottamaan kultakappaletta. Mutta Kain oli\nvoimakkaampi ja sysäsi veljensä syrjään. Se oli ensimmäinen taistelu\nveljesten välillä, ja se koski sitä, mikä on _minun_.\n\nIhmishenki on syntyisin valosta ja rakastaa kaikkea loistavaa. Kulta\nloisti ihmisten silmissä kuin aurinko, kuin käärmeen silmät, ja sitä\nkäytettiin kauniiksi koristuksiksi. Se koristi Faaraon otsaa, Sodoman\nportteja, Tamarin hiuskiharoita, Braman pagodia, Isiksen temppelejä ja\nkultaista vasikkaa. Herra sanoi kullalle:\n\n-- Miksi palvelet hirmuvaltiaita, herjaajia, porttoja ja epäjumalia?\n\nKulta vastasi:\n\n-- Minä tahdon myöskin palvella sinua, Herra, ja sinun hurskaitasi.\n\nJa sitten se seppelöitsi Deboran kypäriä, Davidin päätä ja Salomonin\ntemppeliä aina kaikkein pyhimpään asti.\n\nKulta palveli palvelemistaan kahta herraa, koristeli lapsen kehtoa,\nAkilleen kilpeä ja makkabealaisten miekkoja.\n\n-- Ei siinä kylliksi, käärme sanoi, mene sulatusastiaan ja tule\nrahaksi!\n\nKulta meni upokkaaseen, ja siitä tuli kaiken sen arvon mitta, josta\nihmiset sanovat: _minun_. Siten muuttui se jonkinverran toiseksi kuin\nse itsestään oli, oli olevinaan omaisuutta, ja nimenä sillä oli raha.\nSiihen saakka oli se huikaissut silmiä; tällöin se sai vallan sielun\npajassa, mielikuvituksessa. Kun ajatuksen seppä lähti ulos, kun hänen\nmoukarinsa, tahto, lepäsi ja hänen äitinsä, tunne, puhalsi\nhiilloshehkuun, tulivat unten vallattomat kääpiöt pajaan ja takoivat\nahjon kuonaa. Siitä alkaen kulta rupesi kummittelemaan.\n\nKulta kävi läpi aikojen, kansojen ja maiden, kulki auringonloistoineen\nja käärmeenvälkkeineen, palveli aina kahta herraa ja kantoi otsassaan\nsanaa _minun_. Se kummitteli kummassakin hahmossaan koristuksina ja\nrahoina, ihmisten silmissä; se johti argonautit etsimään kultaista\ntaljaa, se hävitti Troian ja Jerusalemin, se kokosi rikkauksiaan\nRoomaan, eivätkä Caesarit havainneet, että se haisi kansan kyyneliltä.\nSe johti raakalaiset kultaiseen kaupunkiin, ohjasi viikinkien\nsotapurret etelän kultamaihin, lähti Kolumbuksen matkaan etsimään\nIndiata, Ferdinand Cortezin kanssa valloittamaan Mexikoa ja Cookin\nkanssa purjehtimaan maapallon ympäri. Se toimitti suuria Jumalan\nvaltakunnan levittämiseksi kaukaisiin maanosiin, se asutti erämaita,\noli suurten löytöjen ja hyödyllisten keksintöjen synnyttäjä, järjesti\nkaupan ja yhdisti kansoja. Mutta kaiken sen takaa kummitteli yhä vain\nkäärmeen katse.\n\nKullan auringonloiste verhosi välkkeellään kaiken ansion, sekä\nrehellisen että petollisen. Miksei valtiomies, joka laati viisaita\nlakeja, olisi nähnyt maataan kullanloisteisena? Miksikä ei tehtailija,\njoka antoi monen monelle työmiehelle leivän, olisi kehrännyt\nkultalankoja kangaspuissansa. Ja päivätyöläinen, joka työskenteli\nvaimonsa ja lastensa hyväksi, miksei hän, alkaessaan viikon työn, olisi\nlaskenut, miten paljon hänellä on saamista viikon lopussa ja samalla\nnähnyt auransa, kirveensä, sahansa loistavan kullasta? Mutta taaskin --\nja siinä sekaantui käärmeen katse auringonpaisteeseen -- miksei soturi,\njoka lähti valloittamaan vieraita maita, olisi kuvitellut sieltä kaukaa\ntapaavansa vuorittain kultaa? Miksei koronkiskuri lähettäessään\npaperilappunsa ja mustat piirtonsa ryöstöretkelle, olisi ihastunein\nmielin ajatellut niiden kultaista satoa? Miksikä ei peluri olisi\nuneksinut voittonumeroa tai onnellista korttia?\n\nViisas istui yksinään lamppunsa ääressä ja tutki yön hetkinä olevaisen\näärimmäistä alkuperää. Aave tuli hänen luokseen, piti kättään lampun\nedessä ja näytti varjosta loistavat kasvonsa.\n\n-- Minä ymmärrän, sanoi tutkija, sinä olet kaiken alku, elämänneste,\nviisasten kivi!\n\nJa hän etsi sitä kiveä upokkaastaan, kunnes hänen silmänsä sokenivat,\nhänen kätensä herposi ja hänen elämänsä lamppu sammui.\n\nSilloin käärme hymyili, kun hän vielä kerran niinkuin tiedonpuun luona\nsai petetyksi tutkivan ihmishengen. Mutta Herra sanoi kullalle:\n\n-- Mitä teet? Ryöstäthän jaloimmat pyrinnöt, mitkä panin ihmiseen.\n\n-- Herra! vastasi, kulta, etkö näe minun hyödyllisiä tekojani?\nEnkö ole ahkeruuden synnyttäjä, keksintökyvyn kannustaja? Enkö paina\nsormusta onnellisen morsiamen sormeen? Enkö helise miellyttävästi\nköyhän säästölaatikossa? Enkö ole perustanut lukemattomia\narmeliaisuuslaitoksia ja levittänyt pyhää sanaasi ympäri maailmaa?\nHerra, etkö näe, että minä teen parannusta kirkoissa? Eivätkö niiden\nalttarit säteile minun loistostani? Enkö ole Poikasi ja hänen äitinsä\nkuvan pukimena? Enkö loista kuin sädekehä pyhimysten kanssa?\n\nHerra tiesi kyllä sen kaiken, mutta hän antoi aikojen tulla täytetyksi.\nKulta kulki yhä karttuvin voimin eteenpäin maailmassa.\n\n-- Ei siinä kyllin -- sanoi käärme -- että sinulla on otsassasi:\n_minun_. Piirrä sen viereen: _enemmän!_\n\nKulta kirjoitti otsaansa: _enemmän_, yhä _enemmän!_ Se oli jo\nennättänyt meidän aikaamme, sitä alkoi kertyä niin suunnattomia\njoukkoja, ettei sitä koskaan ennen ollut niin kasaantunut, ja se otti\npaperin avukseen. Niinkuin se itse oli rahana toista kuin se oikeastaan\noli, niin oli silloin paperi olevinaan kultaa. Se tapa oli mukava;\npaperi painoi niin vähän, sopi pieneen tilaan, ja siten mitätön, pieni\npaperipala, jonka tuuli saattoi puhaltaa pois tai kipinä polttaa, oli\narvokkaampi kuin kultaläjät. Mutta sen muutoksen avulla oli kulta\ntunkeutunut vielä syvemmälle mielikuvituksen pajaan, ja entistä\nhurjemmin alkoivat kääpiöt takoa sen kuonaa. Silloin ei kummitellut\nenää yksinomaan kulta, vaan sen valtuutetutkin, setelit, vekselit,\nobligatsionit ja sadankinlaiset osakkeet. Kaikki nuo lumpuista luodut\npaperipalat näyttivät silloin omistajan kädessä kullatuilta; niiden\narvo nousi ja väheni, ne muuttuivat lumpuiksi, mitä ne ennen olivat\nolleetkin, mutta ilmestyivät taas toisenmuotoisina ja hurmasivat\nmaailmaa. Ja noista tyhjistä, hauraista lumppukummituksista, jotka\nsanoivat olevansa kultaa, nähtiin ihmisten riitelevän. Kulta oli\nmaailman hallitsija: se kävi sotaa kapinoitsijoitansa, jalompia\ntunteita, yleviä, omanvoitonpyytämättömiä tarkoitusperiä vastaan, sai\nvoittoja ja kärsi tappioita, mutta kohotti aina uudelleen mahtavan\nvaltikkansa. Se oli kauan hurmannut naisia ja ukkoja; se oli\nkauan pitänyt puukkoa ryövärin kädessä ja heittänyt messinkiä\nrahanväärentäjän sulatusuuniin. Se oli myynyt maita ja ostanut\nviattomuutta. Nyt se alkoi tunkeutua nuorukaisen kunniantoiveihin ja\ntulevaisuudenunelmiin ja käydä postimerkeillä kauppaa lastenkamarissa.\nSe tuli Molokiksi, jonka palavaan kitaan uusi pakanuus heitti lapsensa\nepäjumalain riemuitessa.\n\nToiselle kullan palvelijalle toisensa jälkeen sanoi Herra: tänä yönä\notetaan sinulta sielusi! Ja niin tapahtui, mutta poika unohti isänsä\nkohtalon. Köyhä sanoi aina: _minun!_ Rikas sanoi lakkaamatta:\n_enemmän!_\n\nSilloin kohosi äkkiä kullan ja lumppujen palvelijain suunnattomasta,\nhimoitsevasta joukosta kuin kupla merestä ääni, joka nousi kapinaan\nkultaa vastaan ja sanoi: _omaisuus on varkautta!_\n\nMitä? Varkauttako? Ensi kertaa vapisi kulta ja sanoi:\n\n-- Nyt olen hukassa, minä en voi palvella _kolmea_ herraa.\n\n-- Älä pelkää, lohdutti käärme, se ääni on minun palvelijoitteni ääni.\nSe sanoo vain: _sinun_ omaisuutesi on varkautta, _minun_ on laillinen!\n\nKulta kulki eteenpäin kohti tuntemattomia tulevia päiviä, eikä tiennyt,\nettä toinen korkeampi maailman voima oli kauan työskennellyt sielujen\npajassa. Monta vuosisataa oli _rakkauden_ henki hävittäen hionut kullan\nitsekästä kirjoitusta _Minun_, piirtääkseen sen sijaan uhrautuvaisen\npuumerkkinsä _Sinun_, ja joka vuosisadalta uursi viila yhä syvempään,\nmutta sitä ei huomattu: kultaverho varjosi suuren S-kirjaimen, joka\nvieläkin näyttää suurten joukkojen silmissä muuttumattomalta M:ltä.\nKäärme näki sen, mutta mitkään sen kiemurtelemiset eivät saaneet\nkulumaan pois uutta kirjainta, joka yhä selveni toisen alla. Käärme\ntietää sen _nyt_ ja on raivoissaan, mitä kauemmin kuluu, sitä enemmän.\n\nOn vielä syntymättömille suvuille koittava päivä, jolloin _minun_-sanan\nsijasta kirjoitetaan _sinun_ ja jolloin _enemmän_ samalla kertaa\nmuuttuu sanaksi _ei mitään_. Silloin Herra ottaa kullalta\nauringonloiston ja käärmeenkiillon ja sanoo: muutu tomuksi, mikä\noletkin!\n\nKulta on vastaava: käärme näki minut.\n\nHerra on sanova käärmeelle: anna minulle takaisin ne monet tuhannet ja\nmiljoonat sielut, jotka olet minulta ryöstänyt kulta-aaveellasi!\n\nKäärme on sanova: sinä sallit sen tapahtua.\n\nHerra tietää tarkoituksensa ja halveksii viekkautta, joka tahtoo\nsyyttää häntä pahan alkuperästä. Kun hän luo uuden maailman ja uuden\nihmisen, ei siellä ole auringon eikä käärmeen kultaa: kaikki on silloin\noleva yhtä valoa, yhden herran hallitsemaa, yhtä valtakuntaa. Ja sen\nnimi on _Rakkaus_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Alkukielellä, sen ajan omituisella kirjoitustavalla kirjoitettuina,\nolivat säkeet seuraavat:\n\n    Så höga dygders pracht man måste billigt prijsa;\n    hvi skall jag ejmed macht uppstämma ock min vijsa\n    i Amaryllis chor, som allt på Runsals\n    ö sin får har vallat här alltsedan Noachs sjö!\n    Men om jag säija får hvad nu mit sinne tränger,\n    then ganska, herdeflock, som lustigt här omsvänger,\n    en samfält tanka har: thet är Helenas prijs;\n    hon lef i hundra åhr, som i ett paradijs!\n    Och sist i ålders dar, när sachtlig döden stundar,\n    lijksom en månljus natt far öfver rosenlundar,\n    en slächt av barnbarnsbarn, så tät som Runsals skog,\n    lyck' hennes ögon till i en behaglig ro!\n\n[2] Tähän aikaan tarkoitettiin yhä vielä hyvin monesti Suomella vain\nmaan lounaisosaa, Varsinais-Suomea.\n\n[3] Tarkoittaa erästä silloin hyvin tunnettua Dalinin satua.\n\n[4] Ruotsissa sanaleikki: riksens ständer, riksens tänder, jota ei saa\nsuomessa näkyviin.\n\n[5] \"Lagercrantzin vapaaehtoiseksi joukoksi\" sanottiin nuoria\naatelismiehiä, jotka valtiopäivillä saivat aikaan melua\nritarihuoneessa.\n\n[6] Sydän haavoitettu jos ilmi tois\n    kaipuunsa, pelkonsa, eri tuntehet vois\n    kaikk' kuvata eteen silmäinne kaunoisten!\n    Eeva, -- teit' lemmin ma liiaksi teistä laulaaksen'!\n\n[7] Kauniina, ylväänä kun ruusu tuoksuu, hymyy,\n    Ei huomaa se kuink' kyy kateena ruohoon lymyy.\n\n[8] Kaikki päivämäärät vanhan luvun mukaan.\n\n[9] Oh, mitä, vanha rähjä.\n\n[10] Senaikuiset suomalaiset tunsivat sen asian paremmin, koska he sitä\npitivät tärkeämpänä kuin saksalainen elämäkerran kirjoittaja näyttää\npitäneen. Luultavasti on V. von Ense tullut siihen johtopäätökseen\nsiitä syystä, että Eeva Merthen oli liian ylpeä pitääkseen ylpeän\nskotlantilaisen suvun, varsinkaan lordimarsalkan nimeä, ja mieluummin\nsäilytti omansa. Avioliitto oli morganaattinen.\n\n[11] Af grå berg, ruotsissa sanaleikki, samaten kuin seuraavissa\nlauseissa _Sten_ ja sten (kivi) sanoissa.\n\n[12] Kiitos perunoista ja sianlihasta ja kiitos sianlihasta ja\nperunoista.\n\n[13] Alkukielellä kvickt ja prompt. Suom. muist.\n\n\n\n"]