[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-GRyqIQQb0bZL9rl96hnAMBHohk6EMsWXKCxJT1GbyE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},525,"Talvi-iltain tarinoita 4","Topelius, Zacharias",1818,1898,"525-topelius-zacharias-talvi-iltain-tarinoita-4","525__Topelius_Zacharias__Talvi-iltain_tarinoita_4","Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut.","novelli",[],[],"fi",1882,1911,76569,496410,false,38598,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Short Stories","\"Talvi-iltain tarinoita 4\" by Zacharias Topelius is a collection of historical novellas published between 1880-1897. These tales weave fictional characters and romantic storylines around real historical events in Finnish and Swedish history, spanning from the 1700s through the 1800s. From royal courts and manor houses to steamship journeys and merchant rivalries, Topelius blends romance with historical education. Each story brings different eras to life—featuring kings, aristocrats, and ordinary people navigating love, duty, and destiny against backdrops of war, intrigue, and social change. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Jäämaa, Ilmari",252,"Kokoelma sisältää kaksi historiallista pienoisromaania, jotka sijoittuvat Suomen historian eri vaiheisiin. Nuoruuden unelmia kuvaa 1600-luvun alun poliittisia jännitteitä ja Tammisaaren saaristoa, kun taas Vernan ruusut on 1700-luvulle sijoittuva romanttinen kertomus täynnä salaisuuksia ja kartanoelämää.","Z. Topeliuksen 'Talvi-iltain tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 525. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TALVI-ILTAIN TARINOITA 4\n\nNuoruuden unelmia. Vernan ruusut.\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\nSuom. Ilmari Jäämaa\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nNUORUUDEN UNELMIA:\n\n     Johdanto.\n  1. Myrsky saaristossa\n  2. Tämän kertomuksen ajasta ja ruskeasta miehestä.\n  3. Tammisaaren matkasta ja kruunun laivasta.\n  4. Tähtienselittäjä.\n  5. Syksyisestä auringonsäteestä.\n  6. Taivaanlaen vaarallinen kohta.\n  7. Yö ja aamu Kymenkartanossa.\n  8. Helsingin valtiopäivät.\n  9  Talvi-ilta salolla.\n 10. Salaliitto.\n 11. Vanhan ja uuden uskon taistelu ihmissydämistä.\n 12. Neiti Kirsti Flemingin kirje äidilleen rouva Anna Gyllenbögelille\n     (omaa sukuaan Horn).\n 13. Herra Eevert Kaarlenpojan hautaaminen Turun tuomiokirkkoon.\n 14. Kun kuningas oli isänsä poika.\n 15. Juhannuspäivä Trollbölessä.\n 16. Viimeinen luku nuoruuden unelmista.\n\nVERNAN RUUSUT.\n\n  1. Tanssiaisten jälkeisenä aamuna.\n  2. Kaksi ritaria ratsastaa metsässä.\n  3. Ritarien tulo lumottuun linnaan.\n  4. Linnassa asuu lumottu prinsessa.\n  5. Lumotun linnan lohikäärme palaa ja ahdistaa Jaakko-ritaria.\n  6. Pyhän Yrjänän taistelu lohikäärmettä vastaan.\n  7. Jättiläinen palaa, velho mukanaan.\n  8. Pyhän Yrjänän taistelu jättiläistä vastaan.\n  9. Lohikäärme tunnustaa velholle osan lumotun linnan salaisuuksia.\n 10. Velhon kiusaus.\n 11. Salmelan talossa.\n 12. Arvoituksia ja selityksiä.\n 13. Kaipiaisissa.\n 14. Jaakko ratsastaa lähetin toimissa.\n 15. Kysymyksiä ja pako.\n 16. Uusi maailma.\n 17. Vaihtuneet osat.\n 18. Pikku Yrjö.\n 19. Yöjärvi ja Salmela.\n 20. Aachenin ruusutarhassa.\n 21. Satinin lipas.\n 22. Viimeinen luku Vernan ruusuista.\n\n\n\n\n\n\nNUORUUDEN UNELMIA\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nKorkealla vuorella, joka kohoaa meren rannalta istui Historian hengetär\nkatsellen maailmaa laajalti näkevin silmin. Oli talvi, aamurusko\nkultasi kaakossa pilviä; kalpea, värähtelevä kimaltelu kulki yli\nItämeren aaltojen. Purppurana punersi lumi sen valossa, honkien latvat\nkirkastuivat, kultaisena kiilsi kaukaisen kirkontornin huippu, mutta\nlaaksossa hohti torpan pieni ikkuna ihan kuin tulessa.\n\nVuorella istuva olento ei katsellut aamun koittoa. Hänen silmäyksensä\noli tunkeutunut läpi öisen pimeyden ja ihmissydämen salaisten kätköjen.\nHän saattoi nähdä yli koko pyörivän maapallon ja niinpä hän voi mielin\nmäärin luoda katseensa milloin sen valoisaan, milloin sen pimeään\npuoleen. Hän oli väsynyt katselemaan kansain lakkaamatonta taistelua\nsen maatilkkusen herruudesta, missä he asuivat. Hänen silmänsä\nnäyttivät veripunaisilta, kun hän katseli Balkanin selänteitä, ja\nlumena ne kimaltelivat, kun hän ne Afganistanin vuorten huipuilta\nkäänsi koilliseen nähdäkseen siellä jäihin jäätyneen höyrylaivan\nkaukana tuolla maailman äärimmäisissä sopukoissa Behringin salmen\nsuulla. Äänetönnä, ajatuksissaan hän painoi katseensa alas ja kosketti\nteräksisellä piirtimellään jalkainsa juuressa kasvavaa hienon lumen\nverhoamaa vuorisammalta. Vuoren kylki tuli näkyviin; siitä kenties\nlöytyisi jokin unohduksiin jäänyt, kiveen uurrettu kirjoitus\nmuinaisilta ajoilta. Mutta ei, semmoista hän ei siitä löytänyt.\nMuinaisen jättiläisen jalka oli painanut vuoreen jäljen, mutta\nihmiskäden merkkiä ei näkynyt tuossa alastomassa, yksitoikkoisessa,\nharmaassa paaterossa.\n\nSilloinpa hän huomasi hiekkaisella penkereellä, vähän alempana vuoren\nrinteellä, lapsen, joka pihlajan varvulla piirteli kuvia\nvastasataneeseen, valkoiseen lumeen.\n\n-- Mitä teet? kysyi hän.\n\nLapsi vastasi:\n\n-- Piirtelen satuja lumeen.\n\n-- Niinkö? kysäisi vuorella istuva korkea olento. -- Satuja viitsit\nkirjoitella? Ensimmäinen tuulihan ne puhaltaa pois, ensimmäinen petohan\nne polkee näkymättömiin, ja ensimmäinen kevään aurinkoinenhan sulattaa\nne maan pinnalta olemattomiin!\n\n-- Niin, sanoi lapsi, semmoinen on minun mielityötäni. Taitoni opin\naallolta, joka piirtelee juovia rannan hietaan, pilveltä, joka rakentaa\nlinnoja ilmaan, kellastuneelta lehdeltä, joka uurtaa hankeen hienon\njäljen.\n\n-- Ja kaikkea tuota teet saadaksesi vain tuokion leikitellä? kysyi taas\nHistoria.\n\nLapsi nosti kummastellen silmänsä:\n\n-- En tiedä. Sen tiedän vain, että aalto, pilvi ja lehti ovat kaikkina\naikoina tehneet samoin, ja kaikkien aikain työ on ainaista työtä.\nKirjoitatko _sinä_ enempää?\n\nSilloin korkea Historia naurahti ja vastasi:\n\n-- Enempää en saata minäkään kirjoittaa. Minä tunnen sinut hyvin. Sinä\nolet Satu, joka aina alusta saakka istuit jalkaini juuressa ja opetit\nminua kirjoittamaan. Minä piirtelen marmoriin niinkuin sinä lumeen, ja\nniinpä kirjoittelemme iät kaiket.\n\nJa Satu kirjoitteli lumeen, jota tuuli puhalteli pois, jota ilves\ntallasi, kevään aurinko sulatti. Seuraavana päivänä ei sitä kirjoitusta\nenää ollut, mutta silloin Satu piirteli uusia sanoja uuteen lumeen.\n\n\n\n\n1. MYRSKY SAARISTOSSA.\n\n\nKaksi vanhaa kalastajaa seisoi Tofön kallioisella rannalla Tammisaaren\nsaaristossa ripustellen nuottaansa kuivamaan koetettuaan turhaan saada\napajaa vedetyksi yhä yltyvässä myrskyssä. Lumen- ja sateensekainen sumu\nläheni mereltä, kietoi verhoonsa saaren ja kierteli tiheinä\nvillahaituvina ylös honkain latvoihin. Tuuli oli idässä, hiukan etelän\npuolella. Se oli tullut Inkerinmaan autioilta soilta, kiihtynyt Nevan\nusvien uhosta ja sieltä rientänyt ulommas Suomenlahdelle; siellä oli\nsillä tannerta temmeltää; siellä se pääsi valtatielleen. Liitot se löi\nmeren sumujen ja sadepilvien kanssa, joita kiiti kaukaa Volgan\nvarsilta, pieksi Suursaaren kallioita vasten lukemattomia lakkapäitä ja\noli rajuimmilleen yltynyt tultuaan Uudenmaan saaristoon. Sumun\nhälvetessä silloin tällöin näkyi kaikkialla niin kauas kuin silmä\nkantoi salakareja valkovaahtoisina, ja torneina tyrskyili meri kaikkia\nkallioniemiä vasten, joita ulkoni rannasta tuulen puolelle.\n\nMiehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä,\nkuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin.\nÄäneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa\npalaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä\nrannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli\nkaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen\njohonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan\nirroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje\nlepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut\nkorjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.\n\n-- Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti,\nvarjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.\n\n-- Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta,\npuolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella\ntuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat\npettäneet!\n\nRiian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä\nSuomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.\n\n-- Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi\nollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.\n\n-- Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun\nmeidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene\nvesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.\n\nMies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan\nminuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä\nankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen\neikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.\n\nKari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo\nveneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon\njoutunutta alusta.\n\nTuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi\nhaaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan\nvalkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut\nsurmansa aalloissa.\n\nJäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain\nmökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän\ntakkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa\noli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita\nmerikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran\nselville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat\nmatkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin\npuolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan\nsanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin\nohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä\nJussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut\nsalakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa\nsaaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat\nperäti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.\n\nMerimiehet ovat kaikkialla ja aina samaa laatua: heidän elämänsä on\nkuin keinuva aalto. Niinpä nämäkin kolme Riian matruusia. Vaatteet\nkuivattuaan ja täytettyään vatsansa lämpöisessä tuvassa he oikaisivat\nuupuneet jäsenensä olkisille vuoteille ja nukkuivat, huolehtimatta\nuusista kohtaloista ja ajattelematta enää äskeistä haaksirikkoa tai\nedellisen yön ponnistuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa kun tofölaiset parhaan kykynsä mukaan osoittivat\nvieraanvaraisuutta haaksirikkoisille, oli talon isäntä, Niilo\nAntinpoika, jo edellä mainitun nuottamiehensä Simon kanssa lähtenyt\nrannalle tuottavampaan ja heidän käsityksensä mukaan aivan luvalliseen\ntoimeen, nimittäin korjaamaan särkyneestä laivasta mitä mahdollista oli\nkorjata, ja pitämään tuota saalista omanaan. Rantaoikeus, joka meidän\naikoinamme on saanut varsin pahan maineen, oli silloin vielä kaikkien\nrannikkolaisten mielestä laillinen elinkeino. Ja joskaan ei Suomessa\njuuri rukoiltu virolaisten tapaan \"Herraa Jumalaa siunaamaan rantaa\",\nniin on varsin luultavaa, että arvoisa Niilo Antinpoika apulaisineen\noli ainakin yhtä harras ryöstäessään haaksirikkoisten omaisuutta kuin\näsken pelastaessaan heidän henkensä.\n\nEipä Tofön kaunisniminen Agneta emäntä -- saaristossa käytetään\ntuommoisia herrasnimiä -- olisi ollut nainen eikä uusmaalainenkaan,\nellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen vielä\nvalveilla olevia vieraitaan. Eräs niistä, pitkä, laiha ja\nvanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskea nuttu ja ruskeat alusvaatteet,\nistui äänetönnä takan ääressä, ikäänkuin hän ei koskaan olisi voinut\nsaada tarpeekseen kuivaa ja lämmintä. Miehen viisaat, terävät silmät\nsillä välin lakkaamatta vilkuivat levottomasti sinne tänne.\nToinen matkustajista oli vinovartaloinen kuusitoista- tai\nkahdeksantoistavuotias poika. Hänen mustasta tukastaan, kiiluvista\nsilmistään ja koukkunenästään emäntä päätteli vieraansa olevan\nvarmaankin mustalaisen, ja hänellä oli sitä suurempi syy siihen, kun\npojan pitkistä sormista ja melkein linnunomaisesta, sipsuttavasta\nkäynnistä oli aihetta otaksua hänessä olevan muutamia epäiltäviä\ntaipumuksia himoitsemaan lähimmäisen irtainta tavaraa. Mutta koska tuo\nmustalaispoika nähtävästi oli vain kolmannen miehen palvelija ja\nparast'aikaa puhdisteli tämän kannuksilla varustettuja ratsusaappaita,\npäätti Agneta muori ennen kaikkea pitää silmällä mainittua kolmatta\nmiestä, joka hänestä näytti etevimmältä kaikista ja jolla lisäksi oli\nsekin ansio, että osasi puhua ruotsia.\n\n-- Oletko sinä tästä maasta kotoisin, koska osaat ihmisten kieltä, vai?\nkysyi muori viattomasti.\n\nNäin puhuteltu vieras, vankkaruumiinen, harteva, noin viidenkymmenen\nvuoden ikäinen mies, jolla oli senaikuinen ratsumiehen puku yllä ja\nalinomainen leikillisyys kasvoilla, oli vast'ikään miehen tavoin\nmellastanut naurisvadissa ja oikaisihe nyt mukavaan asentoon penkille,\nvetäen huotrasta pitkän miekkansa ja pyyhkien sitä. Tuo kunnianarvoinen\nsoturi ei vastannut emännän koukuttelevaan kysymykseen, vaan pyyhkäisi\nvaltavia viiksiään ja kysyi vuorostaan:\n\n-- Onko talossa olutta?\n\n-- Mistä sitä köyhä olutta otti mikkelin aikaan? Suolavettä on ja\nriittämiin; suvaitaanko enemmän sitä lajia, vai? vastasi eukko, jota ei\nmiellyttänyt tuo tuttavallinen ääni.\n\n-- Muori hoi! -- jatkoi sotilas haukotellen -- tunnetteko miltä Riian\nmarkat kilahtelevat?\n\nJa samassa hän helisytti täyteläistä nahkakukkaroa, joka oli pistetty\nmiekkavyöhön.\n\nAgneta muori ei ollut aivan kuuro noin sointuvalle puheelle. Hän\nkatseli vuoroin kannuksia, vuoroin kukkaroa ja viittasi puheessaan\nsiihen suuntaan, että kaupungista muka saisi olutta. Talossa hän ei\nsanonut sillä kertaa olevan muuta kuin erästä kalalientä, jota\ntoisinaan säilytettiin herkkuna.\n\nSotilas suvaitsi nauraa ja käski puolankielellä palvelijansa mennä\nkatsomaan, olisiko joku oluttynnyri saatu laivasta pelastetuksi.\n\nRotta ei olisi nopeammin pujahtanut loukkoonsa kuin mustalaiseksi\nluultu palvelija kiirehti täyttämään herransa käskyä. Mutta tuskin\npoika oli mennyt, kun sotilas muutti asentoaan kääntäen selkänsä\nruskeatakkiselle miehelle, iski tuttavallisesti silmää Agneta muorille\nja sanoi mehevän puheliaasti, mikä oli kokonaan toisenlaista kuin hänen\näskeinen harvapuheisuutensa:\n\n-- Jos tahdotte koiraa, muori, niin ottakaa silloin tuo poika. Jos\nkissaa mielitte, niin on hän kissakin, ja jos kettua, niin ette\nsellaista repoa saa muualta mistään. Silakkana minut paistakoot, ellei\nSam poika hajuaistillaan tajua kaikkea, mitä sanotte, ja vaikkapa te\nolisitte rehellisin ihminen, mikä ikinä on hameissa käynyt, niin hän\nosaa huomenna kertoa semmoista, mikä veisi teidät suoraa päätä hirteen.\nSillä pahuksella on nenässään kaikki maailman kielet. Minä en saata\nolla häntä vailla, mutta jos ukkonne napsauttaa häneltä niskat nurin,\nniin hän tekee kunnon työn.\n\n-- Herra varjelkoon! -- huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen.\n-- Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia\nmurjaaneja tuotte maahan.\n\n-- Majoitusmestari, jos suvaitsette -- vastasi sotilas oikoen leveitä\nhartioitaan -- ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta\nystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari\nPärttylinpojasta?\n\n-- Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella\nja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta\nvastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa\nmakkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren\nsyvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen\nMarttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä\nratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan\nseipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä\nvuotta.\n\n-- Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?\n\n-- Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen\nolleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän\npuhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita\nvain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei\nkunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä\nvähemmän!\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi\nsotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.\n\n-- No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin\nsemmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari\nPärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai\nkeihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi\nteidän kanssanne ... vähän tähän tapaan...\n\nNäin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan\ntammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä\nTofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin\npallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.\n\n-- Älähän nyt, älähän nyt -- pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä\nperäytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy\npaholainen omaansa korjanneen.\n\n-- Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta\nollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua!\nKummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan;\npunaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin\nnyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille\nsalavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta\nsitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut.\nMutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa\nja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on\narmollisen herran armonjulistus -- minulla niinkuin monella muullakin\nkunnon miehellä -- enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne\nenempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani,\nniinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä\nkatkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä\nkoskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken\nminä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi\nkirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte\npanna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran\nkeskipäivälläkin.\n\nUlkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman\nvikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla\nkantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää\nhäneltä hänen saalistaan.\n\n-- Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen\nkalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen -- Sam, päivä päivältä\nhavaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt\nisänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna\nsinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä\nole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste,\nhoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain\nTammisaareen.\n\n\n\n\n2. TÄMÄN KERTOMUKSEN AJASTA JA RUSKEASTA MIEHESTÄ.\n\n\nUrhoollisen majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan ja hänen\nseuralaistensa nauttiessa kalastajan tuvassa Tofön saarella lepoa, joka\nheille olikin tarpeen, lienee syytä tutustuttaa tämän merkillisen\nkertomuksen lukijaa siihen aikaan, jossa tapaukset liikkuvat ja jota\nhän kenties ei tunne. -- Suotakoon se hänelle anteeksi.\n\nRiikalainen kuunari särkyi pirstaleiksi Suomen saariston kallioihin\nmyrskyisenä lokakuun päivänä armon vuonna 1615. Aika oli synkkää ja\nkummallista, ei juuri sentähden, että sinä vuonna olisi ollut mitään\nsuuria valtiollisia tapahtumia, vaan pikemmin sentähden, että entiset\naikakaudet vaikuttivat yhä vielä, kun taas vastaiset suuret muutokset\nikäänkuin loivat varjon silloiseen aikaan ja saattoivat senaikuisen\nihmispolven aavistamaan jotakin mahtavaa, mikä oli tulossa, jotakin\nsuurta ja uutta, mikä oli nousemassa taivaan rantaan. Lähinnä\nedellisiltä ajoilta kertovat meille kokonaisen vuosisadan aikakirjat\nVaasan suvun kuningasten teoista ja keskinäisistä hallitusriidoista.\nMutta satu ja aikakirjat ovat ensimmäisiä aamunsäteitä aikain yössä ja\nvalaisevat sen vuoksi vain vuorten huippuja, jättäen varjoon laaksot ja\nhedelmälliset tasangot. Vähitellen, valon yhä korkeammalle kohotessa,\nhuomaa tupia laaksoissa ja viljavainioita tasangoilla. Kuninkaitten\ntakaa kuuluu kansankin liikettä, ja kuuluupa kansasta muutakin kuin\nettä se vain lähettää valtiosäätyjänsä herrainpäiville ja\nsotajoukkojansa taistelutanterille: tässä kansassa on miljoonia eläviä\nolentoja, ja heillä on kaikilla inhimillinen sydän, intohimot, surut ja\nilot, ja kaikki vaativat oikeutta saada elää, jopa, mikäli heidän\nvallassaan on, elää onnellisinakin. Kertomuksemme aika oli juuri\nsellainen, jolloin pohjaton kuilu aukeni kuningasten, aatelin ja\npappien jalkain alle, heidän, jotka siihen saakka olivat olleet kaikki\nkaikessa, sanalla sanoen, jolloin Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf -- isän\najatus ja pojan teko -- alkoivat Ruotsissa ja Suomessa saattaa\nyhteiskuntaa uudelle kannalle. Emme käy mittaamaan tätä vaillinaista\nalkua nykyajan mitalla; emme kummastele, jos huomaammekin siinä paljon\nkeskiajan karkeutta. Kansalainen piili vielä säädyn puhemiehen takana,\nja vapaus rakenteli etuoikeuksista rintavarustuksia itselleen. Kuinka\npaljon ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja! Mikä alituinen ja verinen\nottelu kukistuvan vanhan ja esiin rynnistävän uuden välillä!\n\nKoko 16:s vuosisata oli ainoastaan 17:nnen esikartano. Vuoroin räikeitä\nvalon välähdyksiä, vuoroin synkkää pimeyttä. Ja mustaksi yöksi nämä\nvarjot tummenivat Kustaa II:n Aadolfin hallituksen alussa. Valtakuntaa\nnäännytti kolmen sodan taakka, ja kansaa, joka tuota taakkaa kantoi,\nvoudit kettivät ja aatelisherrat rääkkäsivät; kansa vuoti verta ja näki\nnälkää, mutta yhä se odotti aikaansa. Joka kerta kun uusi kuningas\nnousi valtaistuimelle, toivottiin parempia päiviä, ja kuinka usein se\ntoivo petti! Mutta kun nousi hallitsemaan seitsentoistavuotias Kustaa\nII Aadolf, yhtä kaunis ja lempeä kuin voimakas ja jalokin, silloin\nsyttyi sammunut toivo jälleen, syttyi hohtavampana kuin koskaan ennen;\nsilloin kaikki nuo väsyneet katseet kääntyivät häntä kohti, koko tuo\nusein rauennut odotus; huoliinsa harmaantunut aika kirkastui jälleen\nnuoruuden kauneudesta, ja tämän kuninkaan koko hallituksesta tuli\nmyrskyinen, vaihteleva, rauhaton, mutta sittenkin toivon väreissä\nloistava nuoruuden unelma.\n\nSuomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan\nja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi\ntaistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin\npuolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin\ntappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa\nmaata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää\nkansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana\nkuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin\nmissäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi,\njoissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista\nhallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti\nsaapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid\nStålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi.\nKaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat\nolivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt,\nkun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit\nmonelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka\nolivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka\nsuorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.\n\nLieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän\nmielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista,\nmutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas\nmajoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja\nsaanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle.\nSeuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras\nliikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin\noudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla:\n_benedicite_.\n\nSotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli\nunissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:\n\n-- Souda suojaan, pikipöksy!\n\n-- On aika jo meidän ryhtyä työhön, jatkoi ruskeanuttuinen tyynesti,\nvetäen sivulle karkean hurstin kapean ikkuna-aukon edestä. Talviseen\naikaan se suljettiin vetoluukulla. Lasiruudut olivat silloin vielä\nliian kallista korutavaraa kalastajain mökkeihin.\n\n-- Mistä tuulee? kysyi Iivari Pärttylinpoika, vastahakoisesti nousten\nja koettaen saada selville, minne kohtalo tällä kertaa oli viskannut\nhänet harharetkillään. Keskustelu kävi puolankielellä.\n\n-- Tuulet vievät meidät siihen maahan, jota jumalat ovat päättäneet\nrangaista, vastasi matkatoveri Genserikin sanoilla.\n\nSotilas mietti hetken ja karkoittaakseen kaikki unet silmistään otti\nkelpo kulauksen oluthaarikasta, jonka hän kyllä oli muistanut varustaa\nvuoteensa viereen kaikkien yön vaivojen varalta, sekä vastasi sen\njälkeen vakaasti näin:\n\n-- Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin,\nja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska\nolette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja\nmonta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari\nPärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa.\nOlen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista\nsaatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt\nvain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen\nvoimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen\nasti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee\nrahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte\nrakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne\nvallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan\ntakaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen\nkäpälä ensin ja kynnet sitten -- ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te\nteitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen\nmantereelle -- sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita\nvain -- tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.\n\nPater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme\nkatolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia\nsalalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin\nrinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista\nsanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen\nase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi:\n\n-- Kuningas tarkoittaa aikeillaan ainoastaan Suomenmaan parasta, ja\nminullahan ei saata olla muita aikomuksia kuin kuninkaalla. Kertokaa\nminulle mieluummin jotakin näistä rannikoista ja kansasta, jonka\nkeskelle myrsky on meidät heittänyt. Te luullakseni tunnette olot\ntäällä?\n\n-- Hiukan sentään, kunnianarvoinen isä, koskapa olen näillä tienoin\nsyntynyt, ja siitä saattaa olla hyötyä teille, vaikka vaarallista se on\nminun kaulalleni. Kyllähän maa mukiin menee, ja on siinä sekä vettä\nettä mallasta juoda kuivan kulkun. Kansa näissä rantamaissa on\ntalttunut ja malttunut herrain palveluksessa, mutta osaa se muristakin,\njos sille kalikkaa näyttää. Kelpo ratsumiehiä saatte täältä pestata,\näkeää väkeä, mutta jos hevoskauppoihin käytte, niin katsokaa vain,\netteivät petkuta teitä. Jos ei ole pattia, niin on kupulatauti. Parasta\non, kun ostatte varsan ja opetatte sen itse. Herraskartanoita täällä on\ntarpeeksi, ja viisitoista vuotta takaperin merkitsi se samaa kuin että\nkuninkaan puoluelaisia oli tarpeeksi, mutta nyt on toinen puol käynyt\nhaarniskaan ja sotisopaan herttuan sikiöiden puolesta. Raaseporin Sten\nherra oli ennen vanhaan tuima mies...\n\n-- Leijonhufvudien sukuhan oli ennen meidän puolellamme?\n\n-- Ennen, niin. Raasepori on rasvainen pala; muurit siellä on paksut ja\nhärät turkasen lihavia. Sten herralla on nyt toisia toimia; hän ei\njuuri muuta ajattele kuin Tammisaaren kaupungin tullia ja pitää sen\npuolta, jolta hän saa rauhassa ruoskia talonpoikiaan.\n\n-- Eikö täällä ole ensinkään muita pappeja kuin niitä, jotka ovat\njoutuneet Lutherin harhaopin saastutukseen?\n\n-- Pappejako? Hui, hai! Juhana kuninkaan aikana oli meillä pappeja,\njotka osasivat tehdä ristinmerkin alttarin edessä ja puhua\nasianmukaisella kunnioituksella Neitsyt Mariasta ja pyhistä miehistä.\nTunsin minä nuorena miehenä Olavi mestarin, joka saattoi ripittää\nkunnon sotamiestä kolme kertaa puolesta markasta ja antaa hänelle\nsynninpäästön siitä, että ripitettävä oli halkonut jommoisenkin joukon\nharhauskoisia pääkalloja. Mutta toisinpa nyt ukset ulvahtelevat Upsalan\nplakaatin jälkeen, ja kellä uskon meiningit toisin päin käyvät, se saa\nrukousnauhaansa näpelehtää housuntaskussa. Turun vanha Eerik piispa ei\nuskalla hiiskua sanaakaan liturgiasta, ja lieneekö Naantalin\nluostarista enää sukkapuikkojakaan jäljellä... Mutta, nytpä johtuu\nmieleeni jotakin. Kerrotaanhan, että Tammisaareen on viime vuosina\ntullut kirkkoherraksi muuan oppinut herra, Sigfrid mestari.[2] Hän ei\nsuinkaan liene Kaarlo herttuan herttaisimpia ystäviä, koska hänen\noppineet jäsenensä ovat olleet ojennettuina piinapenkissäkin herttuan\nkäskystä, ja sanotaanpa sitä paitsi Sigfrid mestarin harrastavan\ntähdistäennustamista. Älköön minun jalkani jalustimeen käykö, ellei\nsiinä miehessä syki katolilainen sydän luterilaisen messupaidan alla!\n\n-- Sepä hyvä. Sigfrid mestari saa asettaa horoskooppimme. Te tiedätte,\nmiten meidän on menetteleminen. Minä olen Wittenhergistä lääketieteen\ntohtori, jolla on suuriruhtinaan passi ja joka hakee palvelusta Ruotsin\nsotaväessä. Tulkkini on hevoskauppias.\n\n-- Ymmärrän. Te parannatte kerettiläisiä, minä hevosia. Teillä on\nreseptit piilossa tuon ruskean nutun alla. Mutta olkaa varuillanne:\ntyötä saatte ja kovaa. Kun Jumala loi ensimmäisen suomalaisen, niin hän\notti siihen tarpeeseen härän pään ja karhun kämmenet. Onko teillä\namulettia, joka suojelee noidan töiltä?\n\n-- Jos _te_, Iivari, pelkäätte, niin annan teille palasen pyhän\nHenrikin luuta: se suojelee sekä miekalta että noituudelta. Ja\nylipäänsä minä luotan teihin, urhoollinen Iivari! Hupsupa olisittekin,\njos hylkäisitte kuukausipalkan, sata Unkarin kultarahaa, ja kuninkaan\ntallimestarin viran, puhumattakaan sielunne autuudesta. Niin, niin,\nIivari, onpa teissä ollut hurjaa poikaa nuoruuden päivinä; nuo\nluterilaiset ne lähettävät teidät ensinnä hirteen ja sitten ... kyllä\ntiedätte minne. Meidän kirkkomme yksistään voi antaa teille\nsynninpäästön.\n\n-- No ihan niin, kunnianarvoinen isä. Niinhän minäkin itsekseni\narvelen, kun teidän kultaiset kolikkonne joskus hyppysiäni polttavat.\nIivari, sanon minä, Pärttylinpoika! On tässä moni muu parempikin mies\npitänyt Sigismund kuninkaan puolta, ja vaikka minä mieluummin\nratsastaisin lippukunnan eturivissä herttuan sikiöitä vastaan kuin näin\nvarkain hiivin maahan, niin pitäähän minun ottaa lukuun ja laskuihin\nse, että pyhät miehet ja naiset ovat meidän puolellamme. Äitini oli\nnuoruudessaan nunnanopissa Naantalissa, mutta silloin oli siellä asiat\njo niin ja näin, joten muori vainaja pyörähti ympäri ja otti hunnun\nsijaan isäni. Kyllähän eukko katui sitä sittemmin ja näki unissaan\npyhän Birgitta rouvan, joka hänelle puhui ja sanoi: tulkoon pojastasi\npappi! Mutta katsokaas, kunnianarvoinen isä, se oli vastoin luontoani\nse, ja senpä vuoksi minä näin omalla tavallani palvelen pyhiä miehiä ja\nnaisia. Jos se on päin mäntyyn, niin te saatte vastata siitä, mutta\nmenetelkää varovasti tässä maassa, kun valtaan pääsette! Nurin päin on\nminulla olot ja elot ja nurin päin kilpi myös. Jumala paratkoon, mutta\nveri, nähkääs, on aina vettä sakeampaa.\n\n-- Olkaa huoleti ja katsokaa, onko vene jo vesillä!\n\nSam pojan kiharainen pää pilkisti samassa ovesta, ja hän ilmoitti, että\nkaikki on valmiina. Hän ei muistanut kertoa, mitä kaikkea hän itse oli\njo ennättänyt toimittaa sinä aamuna. Kissa oli nimittäin tullut\nhäntäänsä lyhemmäksi, täysi vesisaavi oli kumossa, takkaan oli ajettu\nlastuja niin paljon, että liekki leimahteli ulos savupiipusta, ja\nlopuksi oli Sam pitänyt salaisen talonkatselmuksen ja löytänyt\nlukitsemattomasta kaapista talon ainoan viilipytyn, jonka hän\narvattavasti paikalla oli vetänyt nahkaansa. Samilla oli aivan päteviä\nsyitä jouduttaa lähtöä, ennenkuin noista kepposista oli raportti\nannettu; mutta koska niistä jo toinen puoli, nimittäin vesisaavi ja\nnokivalkea, oli sitä laatua, ettei emäntä saattanut olla niitä\nhuomaamatta, niin oli Sam, kahden etevämmän vieraan astuessa\nmakuuhuoneesta, ilmi sodassa talonväen kanssa. Majoitusmestari tuli\njuuri sinä arveluttavana hetkenä, jolloin Agneta muori, merimiesten\nsuureksi huviksi, ahdisti pahantekijää luudalla. Pian oli kumminkin Sam\nnykäissyt luudan irti varresta ja piti sitä nyt kilpenä edessään\nvihollista vastaan. Sotilaan mahtava ääni asetti melun, ja sitten alkoi\nSamille sangen epäedullinen tutkimus, jonka päätökseksi tilattiin\nkoivurieskaa, jota ilomielin hankittiin ja käytettiin siihen\nhyödylliseen toimeen, mihin luonto näkyy määränneen mainitun antimensa.\n\nNäin oli kotirauha jälleen palautettu. Maan tavan mukainen suuruspala\nhaukattiin hätäisesti ja talon vieraanvaraisuus korvattiin nahkaisesta\nkukkarosta. Kun ei muuta pelastettua tavaraa tiedusteltukaan kuin\noluttynnyriä, niin on luultavaa, että toföläisten ihmisrakkaus oli\nsillä kertaa ollut varsin tuottavaa. Myrsky oli tällöin tyyntynyt ja\ntaivas kirkas, joten isäntä ja vieraat piankin istuivat hyvinä ystävinä\nisossa nuottaveneessä, matkalla Tammisaaren kaupunkiin.\n\n\n\n\n3. TAMMISAAREN-MATKASTA JA KRUUNUN LAIVASTA.\n\n\nSiitä miehestä, joka saisi markan jokaiselta järveltä, mitä Suomessa\non, tulisi varmaankin varakas, mutta se, joka saisi markan jok'ainoalta\nsaarelta, luodolta ja kalliolta, olisi varmaankin miljoonamies.\nTammisaaren saaristo on Ahvenanmaan saaristoon verrattuna kuin palanen\ntähtikarttaa Linnunradan rinnalla tai kuin immen helminauha\nkuningattaren jalokivien rinnalla. Mutta vaikka tätä saaristoa tuskin\nsaattaa sanoa toiseksikaan järjestyksessä, niin pujahtelee kumminkin\npursi täällä niin lukemattomien metsäisten saarten ja harmaitten\nkallionienten ohitse, niin lukemattomia kapeita salmia ja lehtojen\nreunailemia lahtia myöten, ettei mikään muinaisajan rakennusmestari\nolisi voinut keksiä taidokkaampia harhakäytäviä labyrinttiinsä.\nNykyaikoina ovat topografit karkeilla siveltimillä vedelleet salaisia\nmittausopillisia kuvioita vuorten kylkiin viitoiksi sotalaivoille,\njotka kulkevat näillä eksyttävillä vesillä. Meidän kertomuksemme aikaan\nsitä vastoin oli harvoin meriviittoja, tuskin kareillakaan mitään\nmerkkejä. Mutta sittenkin löysi niillä seuduin syntyneen kalastajan\nvene, silloin kuten nytkin, helposti suorimman ja turvallisimman\nväylän. Mies näyttää ohjaavan venettään suoraa päätä vuoren seinämää\nkohti, mutta äkkiä aukenee uusi sola, uusi tuulenpuuska kallistaa\nvenettä ja uusi merenselkä levittäytyy hänen eteensä kimaltelevine\naaltoineen. Ulkosaaristossa kestävät ainoastaan havupuut meren ankaria\ntuulia, mutta lähempänä mannerta yhtyy tammi, lehmus, vaahtera, saarni\nja jalava muitten lehtipuitten joukkoon. Tuntuu kuin tulisi veden\nvihaisen väen luota lempeihin lahdelmiin, missä sisäjärven armaat\naallottaret karkeloivat lumpeitten keskellä. Jylhä, harmaakivinen\nkovuus katoaa rantamaan luonteesta, ja sen sijaan lempeämpien värien\nrunsaus hivelee silmää.\n\nTätä luonnon näyttämön äkillistä muutosta eivät saattaneet olla\nhuomaamatta muukalaiset, jotka nyt ensi kertaa olivat laskemaisillaan\nmaihin Suomen rannoille. Lehtimetsät olivat juuri siihen vuodenaikaan\npukeutuneet kirjavaan morsiuspukuun, joka on aivan liikuttavan kaunis,\nsillä se on kesän jäähyväishymyilyä ja näyttää ennustavan uutta ja\ntuntematonta kevättä, vaikka sen kuihtuneet lehvät kuitenkin tietävät\npitkää, jäistä talvea. Iivari Pärttylinpoika huomautti sitä hyväksi\nenteeksi, että metsät ovat koristuneet lipuilla heidän tullessaan, ja\nsiihen liitti Simo, että Tammisaaressa saadaan muka nähdä vähän\nenemmänkin, nimittäin humalistoja. Samassa vene kääntyi erään niemen\nnenitse, ja muuan tavaton esine veti heidän huomionsa puoleensa.\nMantereen puolella Hvitsandin luotoa oli iso kolmimasto, ja merimiesten\ntarkka silmä tunsi siinä heti Ruotsin sotalaivan. Toföläisten veneen\npiti kulkea tämän harvinaisen ja mahtavan vieraan ohitse, joka\nluultavasti oli eilen tullut sinne suojaan myrskyltä, Kaikki katselivat\nuteliaasti jättiläisen korkealle nousevaa peräkeulaa, tykeillä\ntäytettyä kylkeä, suunnatonta köysien paljoutta ja kaikkia noita\nmärssykoreja, ulkonemia ja koristuksia, joista siihen aikaan\nespanjalaista ja hollantilaista mallia seuraten kruunun linjalaivat\nsaivat niin eriskummallisen muodon. Vaikka peräpeilin kolme kullattua\nkruunua eivät olisikaan selvästi osoittaneet laivan arvoa ja nimeä,\nolisi sittenkin ollut varma, että Tammisaaren satamalla oli ollut\nkunnia vastaanottaa eräs Ruotsin sotalaivaston parhaista aluksista.\n\n-- Tuo on _Kolme kruunua_; minä olen nähnyt sen pahuksen ennen\nTallinnassa, huudahti majoitusmestari, jossa tämä odottamaton näky oli\nsynnyttänyt epämieluisan hämmästyksen sen tehtävän vuoksi, mihin hän\noli ryhtynyt. -- Ei se turhan tähden ole merelle lähtenyt näin\nsyksyllä; niin, kunhan ei vain olisi monien upseerien joukossa tuolla\nperäkannella joku kuninkaallinen henkilö.\n\n-- Prinsessa siellä on hovineitosineen, sen minä näen, huusi ilosta\nkäsiään taputellen Sam, jonka terävä silmä saattoi erottaa kärpäsenkin\nkirkontornin huipusta.\n\n-- Ole aloillasi, nulikka! kuiskasi majoitusmestari tehden uhkaavan\nliikkeen. -- Käykää te, pater, veneen pohjalle, ja te, ukko -- lisäsi\nhän ruotsiksi Tofön miehelle -- lainatkaa minulle kalanuttuanne; tuuli\non kylmä.\n\nNäitten varovaisuustoimenpiteitten jälkeen jatkettiin matkaa ja\nkuljettiin Samin suureksi mielipahaksi niin loitolla kuin mahdollista\nsotalaivan tykeistä; mutta koska sataman suu oli kapea, ei välimatka\nsittenkään ollut enempää kuin sata tai sataviisikymmentä kyynärää. Se\ntoivo, että he olisivat päässeet huomaamatta tuon ylhäisen Hvitsandin\nsyvillä vesillä olevan vieraan ohitse, raukesi äkkiä, sillä laivasta\nannettiin torvella merkki ja veneen käskettiin pysähtyä. Kun ei sitä\nmerkkiä toteltu, lähti laivan kyljestä vene nuolen nopeudella\nliikkeelle.\n\nTofön veneen käskettiin kruunun nimessä odottaa toista purtta, joka\nheti oli lähtevä sotalaivasta, ja sen jälkeen hiljakseen purjehtia\nedellä perässä tulevan veneen oppaana tuossa kivisessä väylässä, joka\nvie kaupungin satamaan. Käskyä täytyi totella. Neljännestunnin kuluttua\nnäkyi muutamia miehiä ja naisia astuvan laivasta lähtövalmiiseen\npurteen; opas lähti liikkeelle, laivavene seurasi, ja kumpikin saapui\nonnellisesti kaupungin sataman laituriin.\n\nTammisaari, joka siihen aikaan oli noin sadan vuoden vanha, oli\nasettunut kauniille ja edulliselle paikalle syvälle pistävän Pohjan\nlahden suulle, mutta Raaseporin herrat ja kruunun hyväntahtoiset\nkauppasäännöt olivat pitäneet huolta siitä, että Tammisaari tuskin\nvieläkään oli muuta kuin keskinkertainen kauppala. Sen pienet alukset\nkävivät Tallinnassa ja Tukholmassa, ja kaupunki oli alinomaisessa\nriidassa mahtavain Leijonhufvudien kanssa, jotka näinä aikoina pitivät\nTammisaarta jonkinlaisena sienenä, joka muka oli luotu puserreltavaksi\nja usein tyhjän kreivillisen raha-arkun täyttäjäksi. Vuonna 1614 oli\nkaupunki saanut kylän läänityksenä kuninkaalta, joka armollisen\nsuosiollisesti myös kielsi Tukholman kaupustelijoita luvattomasti\nkalastelemasta kaupungin vesillä, ja samoin kiellettiin Turun ja\nTallinnan tavaranostajia harjoittamasta maakauppaa kaupungin\nläheisyydessä. Mutta mitäpä tästä hyötyä herui, koska kuninkaallinen\nkirjoitus samaan aikaan kehoitti pormestaria ja raatia hankkimaan\nkaupunkiin, jossa oli neljäkymmentäneljä perhekuntaa, räätäleitä,\nsuutareita, nahkureita, seppiä, sorvareita, leipureita, teurastajia ja\nmuita senkaltaisia kaupungin menestykselle välttämättömiä kansalaisia.\nJo silloin unohduksiin joutuneen linnan jäännökset kohosivat kaupunkia\nkorkeammalle linnanmäellä. Vähäinen, mitätön puukirkko, joka pian\ntoisen Leijonhufvudin anteliaisuudesta oli sijaansa saava arvokkaamman\nkivikirkon, näkyi mäen rinteellä kohoten tuskin sanottavasti\nkorkeammalle matalia, malkakattoisia puutaloja. Mutta noiden matalain\nhuoneitten välissä kaupungin seitsemäntoista kadun varrella levittäytyi\nniin monta kaunista puutarhaa ja upeata humalistoa, että niiden\nvaihtelevat värit kirkkaana syyspäivänä soivat tälle mitättömälle\nseudulle erittäin ystävällisen ja rauhallisen näön.\n\nOli sunnuntai, noin kello kahdentoista aikaan päivällä, kun veneet\nlaskivat kaupungin laituriin, missä ei ollut yhtään ihmistä.\nTammisaarelaiset, jotka eivät tienneet, että niin ylhäisiä vieraita oli\ntullut Ruotsin laivastosta, olivat vielä miehissä koolla kirkonmäellä\nkeskellä kaupunkia. Siellä oli kirkkoherralla tapana lukea tärkeitä\nkuulutuksia ja myöskin ilmoittaa valtiollisia uutisia kokoontuneelle\nihmisjoukolle jumalanpalveluksen jälkeen. Kaikeksi onneksi eivät\nkuninkaallisessa laivaveneessä olevat vieraat sen enempää välittäneet\nluotseistaan, vaan annettuaan Tofön veneen perämiehelle muutaman\nhopeataalarin, menivät kaupunkiin ja majoittuivat asumaan Rechardt\nBögmanin luo, joka oli kaupungin etevimpiä porvareita ja jonka talossa\nylhäiset matkustajat tavallisesti asuivat. Sillä välin kuin toföläiset\nhankkivat vierailleen asunnon eräässä pienemmässä porvaristalossa,\nlähti Iivari Pärttylinpoika kahden seuralaisensa kera kirkolle\ntarkastelemaan maastoa, kuten varovainen sotapäällikkö konsanaankin, ja\ntutkimaan mielialaa, ennenkuin he ryhtyvät mihinkään tehokkaampaan\ntoimeen.\n\nMestari Sigfrid Aronus Forsius, Tammisaaren kirkkoherra viidenkymmenen\njyvätynnyrin palkkoineen, oli kumminkin tähän aikaan jo mennyt kotiinsa\nyksinkertaiselle aterialle, mutta kirkkoväestä oli osa vielä jäänyt\nkirkonmäelle, ja nyt täällä vilkkaasti keskusteltiin äskeisistä\ntapahtumista. Siihen aikaan ei vielä ollut kieleviä sanomalehtiä\npanemassa maailmaa liikkeelle, ja päivän uutisista saatiin kuulla\nkirkossa tai kirkolla sunnuntaisin. Tänään oli kirkkoherra lukenut\nkuninkaallisen julistuksen, jossa niiden seutujen kansaa käskettiin\nvaromaan uskosta luopuneen Puolan kuninkaan valheellisia tarjouksia ja\npetollisia lupauksia ja jokaista rehellistä alamaista kehoitettiin\njärkähtämättömään uskollisuuteen oikeata kuningasta ja esivaltaa\nkohtaan. Vastikään oli myös saatu kuulla, että kuningas, joka suurella\nsotavoimalla oli itse lähtenyt sotaan moskovalaisia vastaan, par'aikaa\noli piirittämässä Pihkovan kaupunkia, ja että kautta maan kuuluisa\nsuomalainen sankari Evert Horn oli saanut siinä piirityksessä surmansa\nyhdessä Lindved Hästeskon kanssa. Kun lisäksi vielä lähemmältäkin\ntaholta kerrottiin semmoista, että pelätty ja vihattu Raaseporin Sten\nkreivi oli viime viikolla panettanut kaksi arvossa pidettyä talonpoikaa\nrautoihin ja heitättänyt heidät linnan vankikomeroihin ja että hän\naikoi lähettää huovinsa Tammisaareen ottamaan uutta laitonta heinä- ja\nhumalaveroa kaupungilta, joka jo muutoinkin oli köyhtynyt, niin saattaa\nkäsittää, miten kiihkeässä mielentilassa kaupungin porvarit samoin kuin\nsuuri joukko läheisten, tiheästi asuttujen seutujen maalaisia\nkeskustelivat kaikista näistä uutisista.\n\nVaikka Iivari Pärttylinpoika ja hänen seuralaisensa eivät\nsaattaneetkaan olla aivan tyynellä mielin kuultuaan, mitä\nkuninkaallinen julistus sisälsi, näytti toisaalta kansan mieliala tällä\nhetkellä edulliselta heidän aikeilleen. Puhelias majoitusmestari oli\npian puuttunut pakinoihin yhden ja toisen kanssa ja saanut tietää, että\nkansan mieli oli kuohuksissa vihasta, ei tosin kuningasta, vaan sitä\nenemmän Sten kreiviä kohtaan. Lausuttiin uhkaavia sanoja; lausuttiinpa\nääneen, että Raasepori, vanha sudenluola, on hajoitettava maan tasalle,\nja jotkut rohkeimmat ehdottivat, että pitäisi heti lähteä sinne\nkurittamaan Sten herraa ja vapauttamaan vangit.\n\nJos moisia sanoja olisi puhuttu jossakin kokouksessa Pohjanmaalla, sen\ntarmokkaan ja vapautta rakastavan kansan keskuudessa, niin ei siellä\nsanasta olisi ollut pitkä matka tekoihin, mutta Uudenmaan mies oli\nollut liian kauan herrain palveluksessa eikä sen vuoksi heti kyennyt\nrikkomaan perittyjä tapoja vastaan. Muutamat tahtoivat, monet\nepäilivät, kaikki huutaa melusivat yht'aikaa, kunnes kuninkaallisen\nsotalaivan tulosta levinnyt huhu teki lopun kansanjoukon kapinallisista\najatuksista. Toföltä tulleilla vierailla ei ollut tilaisuutta heittää\nnuottaansa tähän apajaan. Majoitusmestari oli tosin uskaltanut\nhiiskahtaa Sigismundin onnellisesta hallituksesta, jolloin kansaa muka\neivät mitkään herrat rasittaneet, mutta pianpa hän sai syytä katua\nhätiköintiään.\n\n-- Kuka tässä Sigismundista puhuu? kysyä tiuskaisi vanha talonpoika\nTenholasta. -- Kuusi oli minulla poikaa: kaksi vei Suitian Klaus, kaksi\nvei Arvid herra, kaksi vei Aksel Kurki, ja sille tielleen he jäivät\njoka mies, ken Liivinmaalle, ken Turkuun, ken Viipuriin. Korpin ruokaa\nheistä tuli, ei kristitty pappi heidän haudallaan siunausta lukenut, ja\nminä olen nyt yksin talossani. Mutta vaikka minulla olisi vieläkin\nkuusi poikaa, niin sanoisin armolliselle nuorelle kuninkaalle näin: ota\nheidät ja aja maasta jok'ainoa kissakin, joka nauahtaa Sigismundille,\nsillä ei ennen rauhaa maahan tule.\n\n-- Ja minulla oli neljä soreaa tytärtä, puuttui puheeseen vanha vaimo\nKarjaan pitäjästä. -- Kaksi joutui puolalaisten ratsumiesten saaliiksi,\nniitä kun silloin majaili meidän kylässämme; surua siitä seurasi ja\nkurjuutta. Kolmannen vietteli Pentti herran vouti Brödtorpin\nkartanossa, ja tyttö hirtettiin; neljäs pääsi pakoon Hämeeseen ja\nsäilyi, koska oli vielä lapsi. Kuka tässä sellaisia aikoja kehuu?\n\n-- Meille pani Sigismund pappeja, joitten piti opettaa meille\nkatkismusta takaperin, arveli muuan inkoolainen eukko. -- Pappi messusi\nlatinaksi ja tahtoi ihmisiä salaripille, ennenkuin Herran ehtoolliselle\npäästi, ja joi sitten suihinsa viinin, niin ettei meikäläinen kristitty\nparka saanut maistaakaan.\n\n-- Mutta Juhana kuninkaan aikana oli meillä hyvät päivät; silloin\nmyytiin paljon humaloita Tukholmaan, väitti eräs porvari.\n\n-- Niin myytiin! Entäs kun Kaarle kuningas hirtätti kolme voutia yhtenä\npäivänä, Jumalan siunattu mies! kuului toinen ääni väkijoukosta.\n\n-- Malttakaas, kun Kustaa kuningas vain saa rauhan solmituksi ryssän ja\nPuolan kanssa, niin hän tekee kyllä saman tempun herroille; tekee aivan\nsaman tempun; kyllä hänessä on siihen miestä! huudahti joku Sten herran\nalamaisista.\n\n-- Niin, kyllä hänessä on siihen miestä, toisti parikymmentä ääntä yhtä\nhaavaa.\n\nLujaa luottamusta ja kamalaa kostonhalua oli tässä kansantunteen\npurkauksessa. Miespolven kestänyt sorto ja rasitukset pyrkivät\nilmoille.\n\n-- Eläköön Kustaa kuningas! huusi silloin joku, ja pian toisti sata\nääntä samat sanat. Olihan tämä ainakin taistelukintaan heitto\naatelille, kun ei miehissä ollut rohkeutta eikä päättäväisyyttä itse\nhankkia oikeutta.\n\n-- Mutta kuka se olikaan, joka tässä Sigismundia ylisteli? kysyi joku.\n\n-- Se oli Kyyhkyn Olavi, joka on palvellut paavilaisten puolella,\nvastasi toinen.\n\n-- Eipäs ollutkaan, hän on saanut turvakirjan ja tehnyt valan\nkuninkaalle, huomautti kolmas.\n\n-- Joku se vain oli. Pistetäänpäs mies mereen, oikein supi suomalaiseen\nsuolaveteen!\n\nKatseltiin joka haaralle, mutta syyllinen oli kadonnut. Väkijoukko\nalkoi hajaantua; maalaiset alkoivat tehdä kotiinlähtöä, kaupunkilaiset\nlähtivät töllistelemään Rechardt Bögmanin talossa olevia korkeita\nvieraita. Silloin äkkiä kuului ääni huutavan kenenkään tietämättä\nmistä: _Sigismundus vivat!_ Eläköön Sigismund! Kaikki katsahtivat\ntoisiinsa, ja heti sen jälkeen joutuivat nuo tyynet suomalaiset\nluonteet tavattomaan raivoon. Huutaen \"puolalaisia! puolalaisia!\"\nsyöksyi osa sinne, toinen tänne maankavaltajaa etsimään, mutta sepä oli\nturhaa työtä. Sam poika, ymmärrettyään ihmisten keskusteluista sen\nverran, että puhe oli molemmista kilpailevista kuninkaista, oli\nkiivennyt kirkontorniin ja sen luukusta huutanut nuo kavaltajan sanat.\nPian hän oli jälleen maassa ja pistää sujautti, kunnoton, palavan\ntaulanpalasen erään maalaisukon lähellä seisovan hevosen korvaan. Eläin\ntunsi kovan kivun korvassaan ja syöksyi hurjistuneena rattaineen\nväkijoukkoon. Siitä syntyneen melun ja hälinän aikana osasi pahantekijä\npian korjata itsensä turvaan.\n\n\n\n\n4. TÄHTIENSELITTÄJÄ.\n\n\nMiehekäs majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen ruskea\nseuralaisensa pitivät kaiken sen jälkeen, mitä olivat nähneet ja\nkuulleet kirkonmäellä, viisaimpana pysyä majapaikassaan pimeään saakka.\nIsäntäväeltään heidän onnistui saada tietää, mitä kuninkaallisen\nlaivaveneen soutajat olivat jutelleet. Kolmessa Kruunussa, kuten he\nkertoivat, ei ollut tällä erää sen vähäisempi henkilö kuin kuninkaan\nnuorempi veli, neljätoistavuotias Kaarle Filip, Södermanlannin\nherttua, joka oli hartaitten pyyntöjen jälkeen saanut äidiltään,\nleskikuningattarelta, luvan päästä ensimmäiselle tavallista pitemmälle\nmerimatkalleen laivastossa, joka vei sotaväkeä Tukholmasta ja Turusta\nNarvaan. Kova myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan Hankoniemen\nkohdalla, ja koska tuuli oli aivan vastainen ja Kolmella Kruunulla\nmatkusti myös muutamia ylhäisiä Turusta tulevia naisia, jotka olivat\nmerikipeinä, niin oli herttua tahtonut poiketa satamaan ja päästää\nnaiset maihin Tammisaaren kohdalla.\n\nPater Padilla yhdisti nämä kuulumiset niihin tietoihin, jotka hän\nvast'ikään oli saanut niillä seuduin vallitsevasta mielialasta, ja\nhuomasi, ettei aika eikä paikkakaan ollut sopiva hänen aikeilleen. Hän\npäätti hakea jo seuraavana päivänä toisia toiminta-aloja, mutta sitä\nennen hän tahtoi kumminkin saada varmat tiedot siitä, sykkikö, niinkuin\nhänen tulkkinsa oli arvellut, katolilainen sydän oppineen ja maankuulun\nSigfrid Aronuksen luterilaisen messupaidan alla.\n\nPimeän tultua pater ohjasikin seuralaisineen askelensa oppineen miehen\nluo, jätettyään tällä kertaa kotia Sam pojan, jonka viimeisistä\nurotöistä heillä, pojan onneksi, ei sentään ollut mitään tietoa.\n\nMajoitusmestari tiesi, missä pappila on, ja niinpä he, hetken\nkuljettuaan kapeita, pimeitä ja likaisia poikkikatuja, lähenivät\nlinnanmäen kukkulalla, vähän matkan päässä raunioista sijaitsevaa\nvähäistä, matalaa ja yksinkertaista taloa. Päivänvalossa olisi heillä\ntäältä ollut mitä viehättävin näköala kaupunkiin, merenlahteen ja\nläheiseen saaristoon päin. Pimeästä ja matalasta eteisestä he astuivat\nyhtä matalaan asuintupaan, ja tämä asuintupa yhdessä lukuhuoneen kera,\njoka samalla oli makuukammionakin, oli Tammisaaren silloisen\nkirkkoherran köyhä asunto, monien tieteellisten tutkimusten tyyssija ja\nniiden monien merkillisten ennustusten syntymäpaikka, joiden oli määrä\npäästä seuraavan vuoden almanakkaan. Loimottava valkea paloi\nrappeutuneessa, nokisessa takassa, jossa valmistettiin illallista, ja\nmajoitusmestari oli valmis lyömään vetoa, ettei siinä ollut sen\nsuurempia herkkuja kuin kaurapuuroa. Kaikki tuossa asunnossa, järeistä\npuupenkeistä alkaen aina pieniin ikkunoihin saakka, joihin särkyneiden\nruutujen sijaan oli pantu öljyttyä paperia, osoitti suurta köyhyyttä ja\nteki sotilaan otaksumisen varsin todenmukaiseksi. Vain suuri,\ntaidokkaasti tehty seinäkello, jonka taulusta astui joka lyömällä esiin\nviikatteella ja hietalasilla varustettu Aikaa kuvaava ukko, tiesi\nkuuluisan suuretieteen tutkijan kotia.\n\nTakan ääressä seisoi noin viisikymmenvuotias, halpapukuinen\nvaimoihminen, hämmennellen puuropataa. Hän ei kääntynyt vieraihin\npäinkään, ei edes odotellut kysymystäkään, vaan virkkoi äreästi:\n\n-- Tulkaa huomenna; Sigfrid mestarilla ei ole aikaa.\n\n-- Sanokaa Sigfrid mestarille, että täällä on matkustavaisia, jotka\nhaluavat puhella hänen kanssaan, ja joutukaa! vastasi majoitusmestari\ntapansa mukaan röyhkeästi.\n\nVaimo jatkoi yhä edelleen tehtäväänsä, viitsimättä katsahtaakaan\ntulleisiin, ja toisti:\n\n-- Hänellä ei ole aikaa, johan minä sen sanoin. Menkää tiehenne, hän ei\nole kotona.\n\nPuhujan äänessä oli jotakin ylpeää, joten majoitusmestarikin alensi\näänensä ja kohteliaammin ilmoitti erään oppineen saksalaisen tohtorin\nhaluavan tiedustella kuuluisalta Sigfrid Forsiukselta kaikenlaisia\ntärkeitä asioita.\n\nSilloin vaimo kääntyi, katseli vieraita tuokion älykkäillä, tutkivilla\nsilmillään ja vastasi lempeämmin, että koska ilta on kirkas, oli _hänen\nmiehensä_ lähtenyt taivaan tähtiä tarkastamaan ulos kedolle. Vaimo ei\nsanonut tahtovansa pyytää heitä odottamaan, sillä miehellä oli usein\ntapana viipyä ulkona myöhään yöhön saakka.\n\nPater Padilla käski tulkkinsa ilmoittaa hänenkin jonkun verran\nharjoitelleen tähtien tutkimista ja pitävän itseään onnellisena, jos\nsaisi juuri taivasalla kysyä neuvoa sellaiselta mainehikkaalta\ntiedemieheltä kuin Sigfrid mestari on.\n\nNämä sanat eivät saattaneet olla vaikuttamatta vaimoon, joka oli niin\nhuomattavan painokkaasti puhunut _miehestään_ ja kaikesta köyhyydestään\nhuolimatta tunsi olevansa ylpeä hänestä. Hän sytytti lyhdyn, pyysi\nvieraita mukaansa ja saattoi heidät pihan poikki aukealle ylängölle\nraunioitten luo. Myrsky oli kirkastanut lokakuun taivaan; se kaareili\nnyt pilvetönnä, tumman sinisenä ja korkeana tähtien tuikkivassa\nvalossa. Ilma oli lauhkea, eikä kuu ollut vielä noussut taivaan\nrannasta. Ei mikään, eivät edes matalat rauniotkaan estäneet avaraa\nnäköalaa; kaikessa, mikä siinä hiljaisen illan helmassa uinui, oli\näärettömän avaruuden ja Kaikkivaltiaan majesteettisuuden leima. Pimeä\nmaa näytti vaipuneen äänettömään rukoukseen Iankaikkisen kirkkaan\nistuimen juureen ja hukuttaneen vähäiset taistelunsa, turhat\najatuksensa ja häilyvät laskunsa maailmankaikkeuden mitättömään\nsyvyyteen. Vain ihmisten sydämissä oli kaikesta siitä huolimatta\nvähäinen itsekkäitten atoomien tomumaailma.\n\nEmäntä kulki lyhty kädessä edellä, ja molemmat miehet seurasivat häntä,\nkunnes kivien ja soran välitse saavuttiin mäen korkeimmalla huipulla\nolevalle vähäiselle aukealle.\n\nSiellä, tähtitaivaan himmeässä valossa, oli mies puoleksi makaavassa\nasennossa, peskiin kääriytyneenä, tukien selkäänsä kallion lohkareeseen\nja nojaten poskeaan vasempaan käteen. Oikeassa kädessä hänellä oli\nteräksinen piirrin, jolla hän tuon tuostakin pisteli merkkejä isoon\npergamenttilehteen, kaiketikin tähtikarttaan, jonka kuviot ja\nasennelmat hän tiesi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut vaivata silmiään\npimeässä. Hän ei huomannut tulleita, jotka äänettöminä pysähtyivät\nvähän matkan päähän hänestä ja katselivat häntä, katselivatpa niin\nkauan, että maltiton sotilas lopulta rykäisi ja siten ilmoitti heidän\nläsnäolonsa. Lyhdyn valo sattui silloin tähtientutkijaan, ja vieraat\nnäkivät kookkaan, joskin vuosien ja vaivojen koukistaman\nharmaapartaisen miehen. Hän näytti olevan lähes seitsenkymmenvuotias,\nellei jo ollut päässytkin siihen määrään. Valo herätti hänet\najatuksistaan, ja hän virkkoi tyytymättömänä.\n\n-- Sinäkö siellä, Anna? Sanoinhan minä, ettei minua saa häiritä.\n\n-- Täällä on muuan tohtori Saksanmaalta. Hän lähtee huomenna matkaan ja\ntahtoisi puhua sinun kanssasi, mestari, vastasi vaimo nöyrästi.\n\nSigfrid mestari kohosi istualleen, ojensi kylmän kätensä muukalaiselle\nja kysyi saksaksi, millä tavoin hän voisi olla vieraalle hyödyksi.\n\nPater Padilla oli ennakolta varustanut vastauksen. Hän johdatti\nkeskustelun heti kohta tieteelliselle alalle, missä muut kuuntelevat\neivät voineet heitä seurata, ja ilmoitti latinan kielellä olevansa\nlääkäri ja sanoi olevansa sangen epätietoinen siitä, olisiko\ntunnustettava tähdillä olevan mitään vaikutusta kulkutauteihin.\n\nSigfrid mestari vastasi samalla kielellä tuon tunnetun lauselman:\n_stella inclinant, non necessitant_ (tähdet tuovat taipumusta, vaan\neivät pakkoa), ja sen jälkeen hän rupesi, tavattoman vilkkaasti niin\nvanhaksi mieheksi, sovittelemaan tätä lauselmaa liikkeellä oleviin\nkulkutauteihin, mutta samassa kirkastui koko seutu, ja suuri tulipallo\nlensi poikki taivaan läntisestä taivaanrannasta kulkien pitkänä,\nsäihkyvänä kaarena kaakkoista ilmaa kohti. Valo tuli niin odottamatta,\nniin äkkiä ja voimakkaana, että se leimahtaessaan ikäänkuin sieppasi\nneljän läsnäolijan kasvonpiirteet ja loi niistä valokuvan, eikä se kuva\njäänyt vanhalta tutkivakatseiselta vaimolta huomaamatta. Hän näki\nsaksalaisen herran silmissä jotakin outoa, joka saattoi hänet\nkuiskaisemaan Sigfrid mestarille suomeksi:\n\n-- Kavahda tuota miestä!\n\nMutta tuona silmänräpäyksenä oli ihminen viisaan vanhuksen silmissä\npelkkä tomujyvänen vain. Otettuaan tarkan vaarin meteorin kulusta ja\nmerkittyään sen radan kartalle hän suoristi kookkaan vartalonsa, ojensi\noikean kätensä taivaanrantaa kohti, missä valo vielä näytti viivähtävän\nluoden hopealoistetta merestä nousevaan usmaan, ja lausui\njuhlallisesti:\n\n-- Katso Jumalan taivaan kirjoitusta! Mikä minä olen, Herra, kun rupean\ntutkistelemaan Sinun salaisuuksiasi tahi Sinun mittojasi mittelemään!\nMissä olin minä silloin, kun kointähdet Sinun ylistystäsi veisasivat?\nHerra Jumala, Sinä olet kuningas, ihanasti koristettu: valo on sinun\nvaatteesi, pyhyys sinun asuinsijasi kaunistus. Sinä puhut ja kutsut\nmaailmaa, Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle auringon kierroksesta\ntoiseen. Mutta he eivät kuule ääntäsi, Herra, he eivät ymmärrä kättäsi,\njoka kirjoittaa tähtiin. Usein olet Sinä heitä kurittanut; mitä se on\nauttanut? Tee parannus, kansani, ennenkuin Jumalasi kasvot kääntyvät\nsinusta pois ja sinä jalkasi loukkaat pimeihin vuoriin!\n\nNiin lausuttuaan hurskas mestari pani kätensä ristiin ja seisoi\nhetkisen rukoukseen vaipuneena. Sitten hän palasi jälleen äsken\nkatkenneeseen puheeseen, joka koski pyrstötähtiä ja virvatulia, jatkaen\naivan samasta kohdasta, mihin oli pysähtynyt.\n\n-- Kolmanneksi -- niin hän puhui -- tämä meteorituli palaessaan ja joka\npäivä koko avaruuden liikunnosta joutuessaan maan ja ilman ympärille\nkokoaa ja vetää itseensä ilmasta luonnolliset nesteet, jotka ovat sinne\nnousseet sateen ja kasteen synnyttämistä varten, hävittää ne ja\nkuumentaa ilman. Siitä taas tulee kuivuus ja kovat poudat, jotka maan\nkasvulle ja ihmisille ovat vahingolliset. Siksipä siitä seuraa\nkatovuodet ja nälkä ja kalliit ajat. Edelleen siitä seuraa, että\npyrstötähtien _vapores_, ollen myrkylliset osaksi itsestään, osaksi\nmaan omasta myrkystä, minkä se hamasta ensimmäisestä kirouksesta on\nperinyt, siittävät itsestään vahingollisia eläimiä ja syöpäläisiä,\nmyrkyttävät itsellänsä ilman, niinkuin pieni myrkkypisara, kaadettuna\nkoko aamilliseen viiniä, myrkyttää viinin kokonansa. Sen vuoksi\nkaikkinaiset eläimet, joiden on ilmasta elätettävä itsensä ja jotka\nvetämällä itseensä ja poistamalla hengittävät ulos kuumaa ilmaa ja\nvetävät sisään kylmää kaiken elämän virvoitukseksi, tulevat\nsaastutetuiksi, ja siitä tulevat kaikenlaiset taudit ihmisiin ja\neläimiin, niinkuin rutto ja polttotauti, rintatauti tai muut yleiset\nkulkutaudit, jotka liikkuvat samaan aikaan monessa maassa, niinkuin\nrintatauti _anno_ 1580.[3]\n\nLuultavasti olisi oppinut ja hurskas mies tällä tavoin unohtaen ajan\nkulun pitänyt kahdelle kärsivälliselle kuulijalleen esitelmänsä\nsenaikuisen luonnontieteen alalta aina aamunkoittoon asti, ellei kolmas\nkuulija olisi pannut sitä vastaan vastalausetta äänekkäällä\nkuorsaamisellaan. Anna emäntä herätti jotenkin tuimasti nuotiolle\nnukkuneen sotilaan, ilmoitti, että lyhdyn kynttilä on loppumaisillaan\nja ettei hän puolestaan aio seisoa enää tässä sumussa yskää ja nuhaa\nsaamassa. Sakea mereltä noussut usma, joka peitti tähtitaivaan ja jonka\ntietysti meteori oli saanut aikaan, teki sen, että hänen sanansa\notettiin kuuleviin korviin -- muussa tapauksessa niillä tuskin olisi\nollut mitään vaikutusta. Ja niinpä he lähtivät neljän astumaan\nasuinhuoneelle päin, silloin tällöin kompastellen kiviin.\n\nOn neroja niin monipuolisia, voimakkaita ja selkeitä, että he ovat yhtä\nperehtyneitä aineellisen elämän kirjaviin pyrkimyksiin ja ponnistuksiin\nkuin hengen ja aatteiden yliaistillisiin maailmoihin. Mestari Sigfrid\nAronus Forsius, Suomenmaan ensimmäinen kuuluisa tiedemies, jota\nMessenius aikoinaan sanoi \"meidän verrattomaksi matemaatikoksemme\",\nnäyttää tarkemmin tunteneen tähtien kulut kuin ne ilmiöt, jotka lähinnä\nvaikuttivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja vaikka hän tarkasteli\nluonnon merkkejä ja ennusteli valtakuntain häviötä, niin ei ole\nluultavaa, että hänellä oli vähintäkään aavistusta siitä, millainen\nhänen musta takkinsa oli ja minkä verran oli aitassa jyviä tai kuinka\npaljon oli tuloja Tammisaaren kirkkoherranvirasta. Sellaisissa tieteen\nulkopuolella olevissa asioissa hän oli lapsi, joka tarvitsee\nhoitajatarta, ja semmoinen oli hänellä vaimossaan Annassa, jota\nkiittämätön jälkimaailma niin vähän tuntee, ettei enää varmaan tiedä\nhänen nimeänsäkään. Hän kulki kenenkään huomaamatta tietään hävinneenä\nmiehensä loistoon, ja hänet tunsi ainoastaan Hän, joka tutkii kaikki\nsydämet; mutta ilman tuota vaimoa ei monta kovaa kokeneella miehellä\nvarmaankaan olisi ollut palvelijaa, joka olisi häntä hoitanut, eikä\nolkipielusta, johon hän olisi saanut nojata harmaan päänsä.\n\nKun Sigfrid mestari vaimonsa harmiksi vielä myöhään illalla toi\nsaksalaisen tohtorin lukukammioonsa selittääkseen hänelle taivaan\ntunnusmerkkejä, jotka muka tiesivät, että pian on syttyvä suuri,\nyleinen ja pitkällinen sota Euroopan sydämessä, ei Anna emäntä\nuskaltanut vastustella. Hän päätti mielessään, ettei tuo seurustelu\nkestä kauan. Hän toimitti pois Iivari Pärttylinpojan -- joka siitä\nolikin erittäin hyvillään -- luvaten itse saattaa muukalaisen hänen\nasuntoonsa, ja istahti sen jälkeen sukankutimineen niin lähelle kamarin\nhataraa ovea, että hän helposti kuuli joka ainoan sanan, mitä sisässä\npuhuttiin. Eipä hän olisi ollut niin oppineen miehen vaimo, ellei hän\nolisi ymmärtänyt latinaa, milloin sitä piti ymmärtää.\n\nMolemmat miehet olivat noin tunnin ajan olleet syventyneinä\nkeskustelemaan astrologiasta, kun Sigfrid mestari epäämättömänä\ntodistuksena tähtien vaikutuksesta sattui mainitsemaan vuoden 1605:n\nKerkholman tappion, jonka hän oli ennustanut.\n\n-- Niin -- huomautti tohtori -- kaikki taivaan vallat ovat ilmeisesti\ntuominneet tyrannillisen ja petollisen Kaarle herttuan sekä hänen\nsikiönsä häpeälliseen häviöön. Itse hän ei pitkää aikaa saanut nauttia\nlaillista kuningastaan vastaan nostamansa kapinan hedelmistä. Hänen\npoikansa, herttua Kustaa Aadolf, on saanut kuritusta tanskalaisten\nkädestä, hänen sukunsa on syösty Venäjän valtaistuimelta, ja ennen\npitkää on laillinen kuningassuku jälleen hallitseva Ruotsin\nvaltakuntaa.\n\nMestari Sigfrid vastasi kummastuneena, mutta tyynenä, ettei hän\nviiteentoista vuoteen ole tiennyt muista Ruotsin herttuoista kuin\nKaarle Filipistä ja Juhanasta, Itägöötanmaan herttuasta. Ja koskei\narvoisa vieras näyttänyt varsin hyvin tuntevan ikivanhan Ruotsin\nvaltakunnan kuninkaankaarta ja oikeusoloja, niin otti Sigfrid mestari\nselittääkseen, että tässä valtakunnassa oli kunnioitettu hallitsijana\nankaraa, oikeudenmukaista ja valtioviisasta _Carolus_ nimistä\nkuningasta, joka oli yhdeksäs sen niminen kuningas Johannes Magnuksen\nvaltakunnanhistorian mukaan, ja sen jälkeen nuorta kuningasta _Gustavus\nAdolphusta_, toiseksi nimitettyä, jonka Jumala oli monella jalolla\nlahjalla siunannut ja jolle Herra taivaan ja maan hallitsija suokoon\npitkää ikää ja onnellisen hallituskauden. Mitä taasen tähtien\nvaikutukseen tulee, ei Sigfrid mestari tahtonut olla mainitsematta,\nettä kaiken tähtitiedon verraton mestari, hänen oma suuri opettajansa\nTyko Brahe, jonka sielulle Jumala taivaissa iloa antakoon, jo _anno\nmundi_ 1572 oli Cassiopean tähtisikerössä ilmaantuneista erikoisista\nmerkeistä havainnut, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka\ntaivasten Herra oli edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansain\npelastajaksi, varsinkin siitä ahdistuksesta, jonka painostamana puhdas\nevankelinen oppi vielä oli monessakin paikoin sekä Saksassa että\nmuissakin maissa. Siitäpä syystä, ja koskei Sigfrid mestari muuta\nvoinut käsittää kuin että tähdet sillä olivat tarkoittaneet nuorta ja\nsiunattua herraa _Gustavus Adolphusta_, joka tosin ei ollut syntynyt\nSuomessa, mutta kumminkin Suomen suuriruhtinaana ollen oli ikäänkuin\n_providentia divinasta_ tullut tämän maan alkuperäiseksi asukkaaksi ja\nsen oikeaksi kansalaiseksi, niin oli siitä jokaiselle selvää, että\ntaivaan voimat ja vallat erikoisesti _cura et favore_ pitivät huolta\njuuri tästä kuningassuvusta ja olivat ikäänkuin _praedestinoineet_ sen\nmitä suurimpiin ja mainehikkaimpiin toimiin _pro salute gentium_ toisin\nsanoen: kaikkien kansain kristilliseksi onneksi ja menestykseksi.\n\n-- Sanotaanpa kuuluisan Tyko mestarin myöhemmin arvelleen, että tähtien\ntarkoittama sankari on syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin\n_conjunctionin_ aikana, ja semmoisella hetkellähän juuri syntyi nuori\nVladislaus, Puolan prinssi. Ja hän se nähtävästi on koko maailmassa\njälleen paneva voimaan oikean kristinuskon, puuttui puheeseen tohtori\nrohkea hymy huulillaan.\n\n-- Erehdytpä, korkeasti oppinut _confrater_, vastasi Sigfrid mestari\nkylmästi. -- Tyko Brahe ei ole ikinä mitään semmoista sanonut. Ja jos\nhän olisikin sanonut, niin ei se olisi tarkoittanut Vladislaus\nprinssiä, joka on syntynyt Saturnuksen vaikutuksen alla, ja vaikkapa\nvihdoin kaikki olisikin, kuten sinä arvelet, niin ei Vladislaus prinssi\nvoisi oikeata kristinuskoa palauttaa, koska hän itse tunnustaa\npimitettyä ja hyljättävää paavin oppia.\n\nNyt oli kajottu arkaan kohtaan, ja siinä Sigfrid mestarin mielipiteet\nvarsin vähässä määrin näyttivät vastaavan Iivari Pärttylinpojan\ntoiveita. Tohtori ei kumminkaan vielä tahtonut päästää voittoa\nkäsistänsä.\n\n-- Kunnianarvoinen mestari -- virkkoi hän kunnioittavalla äänellä -- ei\nsovi minun väitellä kanssasi semmoisista asioista, jotka sinä tunnet\nparemmin kuin kukaan muu nyt elossa olevista ihmisistä. Olen kuullut\npohjan perillä tekemistäsi vaivalloisista matkoista. Ihmetellen olen\nlukenut sinun monet _prognosticasi, physicasi_, joka käsittelee luonnon\nsalaisuuksien selvittelemistä, olen lukenut mainiot kirjoitelmasi\npyrstötähdistä ja muut kirjoituksesi, jotka ovat levinneet kaikkiin\nmaailman ääriin ja joita kaikki oppineet ylistävät. Mutta eräs seikka\non sittenkin kummastuttanut minua: nimittäin se, kuinka sinun\nkaltaisesi mies on saanut osakseen niin suurta kiittämättömyyttä,\nkuinka mies, joka on tehnyt maalleen ja tieteelle niin suuria\npalveluksia, on paikakseen saanut vääriä syytöksiä, vankeutta ja\nkaikenlaista vaivaa, aina kidutuspenkkiin asti -- niin, suo anteeksi,\nkunnianarvoinen herra, kuinka sellainen mies, jota Euroopan ruhtinasten\npitäisi kilvan pyrkiä koroittamaan korkeimmille kunniasijoille ja\nkutsumaan neuvoshuoneeseensa, nyt asuu tässä matalassa majassa,\nsyrjäisessä maakunnassa, nauttimatta vähääkään mukavuutta vanhoilla\npäivillään. Tiedän kyllä hyvin, että viisas mies pitää vähäarvoisena\nmaailman kunniaa, suosiota ja rikkautta; mutta ajattele, suuri mestari,\nmikä voitto olisi koko maailman tieteelle ja omille tutkimuksillesi,\njos saisit tarpeeksi apukeinoja voidaksesi menestyksellä tutkia luonnon\nlakeja! Etkö ole milloinkaan ajatellut senkaltaista onnellista tilaa,\nkunnianarvoisa herra?\n\n-- Nuorena ollessani joskus ajattelin sitä -- vastasi Sigfrid mestari\ntahtomattaan huoaten -- mutta minä olen jo aikoja sitten oppinut\ntyytymään vähäisempään osaan. En halua syyttää entisyyttä enkä\nnykyisyyttä, sillä kaikkihan tapahtuu Jumalan tahdosta, kaikkihan\nparhaaksemme kääntyy.\n\n-- Mutta jos sinun vielä olisi mahdollista onnellisemmassa asemassa\ntyöskennellä Jumalan kunniaksi ja ihmiskunnan hyväksi? Jos olisi\nolemassa ruhtinas, kyllin viisas ja jalomielinen oikein arvostelemaan\nansioitasi, ja hän tarjoaisi sinulle ... mitä parhaimmilla\ntutkimuskoneilla varustetun tähtitornin? Mitähän jos sinä, niinkuin\nCopernicus tahi Tyko Brahe, sen avulla voisit hämmästyttää maailmaa\ntekemällä suuria keksintöjä, eiköhän se olisi Jumalan sallimusta ja\neiköhän se runsaasti palkitsisi entiset puutteesi ja kieltäymyksesi?\n\n-- Älä, älä puhu siitä; se on jo myöhäistä, en tahdo sellaista\najatella! huudahti vanhus liikutettuna noista tulevaisuudentoivoista,\njotka olivat räikeänä vastakohtana hänen nykyiselle köyhyydelleen ja\nniille vaillinaisille, enimmäkseen omatekoisille kolmioille, harpeille\nja kaukoputkille, jotka olivat koko hänen tieteellinen kalustonsa.\n\n-- _Se on mahdollista eikä liian myöhäistä_, virkkoi vieras, pannen\npainoa joka sanalle. -- Minä tunnen ruhtinaan, joka saattaa tarjota\nsinulle tuon kaiken eikä pyydä sinulta sen sijaan muuta kuin\nkiitollisuuttasi ja muutamia vähäpätöisiä palveluksia, jotka helposti\nsaatat hänelle tehdä tässä maassa nauttimasi vaikutusvallan avulla.\n\n-- Voi tähtiäni! Voi rakkaita tähtiäni! huudahti Sigfrid mestari,\nkiinnittäen huomiota ainoastaan ensimmäisiin sanoihin. -- Tiedätkö,\nmuukalainen, että minua on kielletty selittämästä taivaan merkkejäkin?\nMinulla on niin paljon vastustajia. Pahansuovasti he tulkitsevat\n_prognosticani_, he tahtovat kieltää minua lukemasta Luojan kirjoitusta\ntaivaan kannelta. Niin, sen kyllä huomaat, minä olen köyhä ja hylätty;\nsalassa kuin pahantekijä täytyy minun tutkistella luonnon suurta kirjaa\nja vaieta, vaikka niin monet seikat ovat sydäntäni polttamassa. Ei\nkukaan usko minua! Mitä varten minä olen elänyt? Mitä kaikkea\nvoisinkaan lukea avaruudesta kunnollisella flandrilaisella kiikarilla,\nmutta minulla, kuten näet, on tässä tuskin putken pahaista, tuskin\nkompassia ja sekstanttia, joka mihinkään kelpaisi. Tuonne mäelle olen\nitse pystyttänyt tangon meridianin merkiksi. Kurjaa, eikö niin? Ja sinä\nsanot ... sinä sanot...\n\n-- Minä sanon ... yritti vieras toistamaan sanojaan, mutta hänet\nkeskeytti Anna emännän ääni oven takaa:\n\n-- Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi\nsielullensa vahingon?\n\n-- Mitä tahdot, vaimo? kysyi vanhus tyytymättömänä avaten oven.\n\n-- Luen tässä raamattua; se on aina hyvä olemassa, kun kiusaus\nahdistaa. Muuten on taivas jo taas seljennyt. En ole moneen vuoteen\nnähnyt Merkuriusta niin ihmeellisen kirkkaana.\n\nSigfrid mestari astui pienoisen ikkunan luo.\n\n-- Niin on. Anna tänne peskini! Minun täytyy lähteä ulos. Tule huomenna\njälleen, korkeasti oppinut _confrater!_ Nyt en saa laiminlyödä\nplaneettien yhtymistä. Olisipa minulla nyt flandrilainen kiikari! Voi\ntähtiäni, voi rakkaita tähtiäni!\n\n\n\n\n5. SYKSYISESTÄ AURINGONSÄTEESTÄ.\n\n\nValvottuaan yön ylhäisimmässä seurassa, mitä maailma voi tarjota,\nnimittäin tähtien kanssa, Sigfrid mestari nukkui seuraavana aamuna\nvielä kello kahdeksan ajoissa. Hänen uskollinen vaimonsa, joka oli\nvalvonut hänen kanssaan, oli parahiksi ennättänyt lakaista tuvan,\nruokkia talon ainoan lehmän ja panna padan tulelle aamiaisen\nkeittämistä varten, kun samassa tuli odottamattomia vieraita taloon.\nKoreassa puvussa oleva herraspalvelija tuli kysymään, saattaako\nkorkea-arvoinen kirkkoherra ottaa vastaan muutamia matkustavaisia,\njotka tahtoisivat tulla hänen luokseen. Anna emäntä, arvaten palvelijan\npuvusta, ettei semmoisia matkustajia sovi lähettää pois, käski heidän\nastua sisään sanoen itse menevänsä makuukammioon miestään herättämään.\nHeti sen jälkeen palvelija avasi oven nuorelle neidolle, jota\nseurasi upseeri ja pieni kasvavassa iässä oleva naispalvelija.\nNuori sotilas esitti emännälle Kirsti Flemingin, Itägöötanmaan\nherttuattaren hovineidon, ja itsensä Neriken rakuunain ratsumestarina\nSilfversparrena. He olivat tätä kautta matkalla Suitian kartanoon\neivätkä tahtoneet lähteä Tammisaaresta osoittamatta kunnioitustaan sen\nkuuluisalle kirkkoherralle. Nuori neiti lisäsi siihen ystävällisesti,\nettä hänellä ja hänen äidillään on aikoinaan ollut kunnia tutustua\nSigfrid mestariin Tukholmassa, mutta hänen äitinsä on nyt uuvuksissa\nvaivalloisen merimatkan jälkeen, joten hänen on täytynyt jäädä\nlepäämään heidän majapaikkaansa.\n\nAnna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien\nsanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä\nensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään\npappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan\nhälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka\nastuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo\nkaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut\nonnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin\nsuurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat,\nkasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut\nriittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste,\nvoimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan\nveitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut\nhänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä\nhänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös\nja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli\ntotuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta\njäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo\nnuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai\nkenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli\nkuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät\nkahtakymmentä vuotta.\n\n-- Mestari Sigfrid -- sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti\nhuoneeseen tulevaa -- olen teille kiitollisuudenvelassa niistä\nhyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle\nTukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä\nasioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin\nvähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena\nkunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän\noppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne \"Sielusta\" ja sen,\nmitä opetitte minulle unien merkityksestä?\n\n-- Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän\nopetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan,\npuuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.\n\n-- Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin\nkuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia\nsemmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä\nsanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?\n\n-- Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien\nheltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. --\nOsa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä,\nkuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen\nliikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat\nvuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian\nsuuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka\njotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta\nkokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä\nusmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista\nasuinsijaa.\n\n-- No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä\nolin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te\nistuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä\ntaivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te\nolitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne\ntutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä\nviisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt\nuuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto,\njoka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla\nonnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän\nsäteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut\nnuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin.\nEi, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan\nmarmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli\nvanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti\nnuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan\nminä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te\nsuutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin\ntaivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni\nminulle, hyvä mestari!\n\nNäytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut\nunelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita:\nhänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta;\nensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten\nläpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin\nhän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien\nkuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin\njoukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja\nhäneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi\nolevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen\nuskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän\nitsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut\nhänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa,\nja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten\nuniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se\nuuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:\n\n-- Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan\npäinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa\nnähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala\njoskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva,\nniinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin\nkävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle,\njonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on\nluultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa\nkaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi\nnuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden\nsuosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana.\nMutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan\njotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.\n\n-- Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen\nkaino omia ansioitaan luettelemaan -- puuttui ratsumestari puheeseen --\nniin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole\ntoista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla\nkerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja\nkuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat\nsotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin\nsaisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.\n\nEllei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia\ntaivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita\nsanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen\nvälähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin\npunastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta\npuolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi\nnärkästyneenä:\n\n-- Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua\nsoimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa,\nniin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta,\nuskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista,\njoissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein\nkaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.\n\n-- Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi\njälleen Silfversparre ivallisen totisena.\n\n-- Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari\nviattomasti. -- Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee\nvihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta.\nMuuten -- jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi\ntimanttisormuksensa ratsumestaria kohti -- muuten on kallis safiirikivi\nhyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen\ntyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin\nkullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen\nahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan\ntunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa.\nTätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen\najan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka\nsitä suussaan pitää, saattaa ennustella.\n\n-- Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?\n\n-- Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen\nhuoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien\nmelkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa\nsen ryhmyisille oksille.\n\n-- Sanoitte jotakin safiirista, alkoi Kirsti neiti hyvitellen,\nsuljettuaan tarkasti oven kiinni. -- Niin viisas mies kuin te ei\ntarvitse safiirikiviä osatakseen ennustaa tulevia asioita. Te näette ne\ntähdistä ja ... käsistä.\n\n-- Tähdet ovat olleet olemassa hamasta maailman alusta ja noudattavat\njärkähtämättömiä lakeja, mutta juovat ja piirrot neitojen käsissä ovat\ntyynen veden pinnalla karehtivia väreitä, jotka ensi tuulenhenkäys\npuhaltaa pois.\n\n-- Oh, mestari, kyllä te tiedätte paremmin kuin minä, että ihmiskäden\njuovat noudattavat samoja lakeja kuin tähdetkin. Olettehan itse sanonut\nminulle, ettei Jumalan edessä ole mikään suurta eikä mikään pientä.\nMutta koska pidätte enemmän tähdistä, niin kas tässä on horoskooppini,\njonka itse kirjoititte paperille minua varten Tukholmassa. Te ette\ntahtonut selittää sitä silloin, koska olin niin nuori, mutta nyt olen\nkahta vuotta vanhempi. Se on velkakirja, teidän on lunastettava se.\n\n-- Jättäkää nyt se, rakkahin neiti! Ei ole ihmisen hyvä tietää\ntulevaisuuttaan.\n\n-- Mutta ennustittehan te hovineitosille Örebrossa! Sitä ette saata\nkieltää.\n\n-- Jos niin teinkin, tapahtui se heidän ylenpalttisen uteliaisuutensa\ntähden. Istuessani Örebron linnan tornissa minä sain monta makupalaa\nnaisväeltä, he kun mielellään kyselivät minulta siitä, ketä he eniten\nrakastavat. Semmoista ei teidän tarvitse tiedustella; hän tulee, kun\nJumala tahtoo.\n\nKirsti neidin silmä iski tulta.\n\n-- Minä en mielitiettyä tiedustele, vastasi hän ylpeästi. Tahdon\ntietää, mitä kaikki nuo ihmeelliset viivat ja numerot merkitsevät. Ei,\nmestari, oma syynne se on. Te olette antanut minulle arvoituksen\narvattavaksi, tässä se on, minä pyydän teitä selittämään sen. Sanokaa\nminulle, mikä tähti elämääni vallitsee!\n\nMahdotonta oli olla ottamatta tuota kellastunutta, eläinradan merkkejä\ntäyteen piirrettyä paperilippua, kun sitä tarjosi hieno, pehmoinen\nimmen käsi. Mestari tarkasteli lippua huolellisesti ja sanoi epäröiden:\n\n-- Älkää kyselkö minulta enää!\n\n-- Ja te luulette naisen säilyttävän sellaista paperia vuosikausia\ntahtomatta kuulla sen selitystä. Haluatteko siis, että pidän taitoanne\nvain pilantekona?\n\n-- Niin paljon voin sanoa -- jatkoi merkkienselittäjä -- että teidän\nsyntymähetkenänne on ollut merkillisiä merkkejä taivaalla. Te olette\nsyntynyt jalopeuran tähdistön vaikuttaessa. Se ei ihmetyttäne ketään\nsellaista, joka on teidän sukuanne.\n\n-- Ei suinkaan, mestari.\n\n-- Jalopeura antaa yleviä ajatuksia, mutta ei pitkää ikää. Vain\nharvalle se antaa ikää viisikymmentä vuotta.\n\n-- Mitä sanottekaan, viisikymmentä vuotta! Siinä on kaksinverroin\nenemmän kuin olen toivonut eläväni. Entä mitä muuta siinä on?\n\n-- Mars hallitsee erään _firmamentumilla_, taivaanlaella, olevan mustan\nkohdan edellä ja sen jälkeen, eikä se ole kaukana. Siinä kohdassa, on\nJupiter niin lähellä teidän tähteänne, että se on miltei kummallista.\nHyvä neiti, varokaa! Kun planeettien kuningas vallitsee taivasta, on se\nkaikille vaarallinen. Sen, joka ei antaudu sen valtaan, se tavallisesti\nsammuttaa tai murskaa.\n\n-- Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.\n\n-- Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti\naina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta\nkunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai\npikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset\nselittävät niitä jälkeläisiksi...\n\n-- Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni.\nMinulla on joku vihollinen...\n\n-- Sitä en ole sanonut.\n\n-- Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy\nvankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta\nlopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?\n\n-- Minä tarkoitin -- vastasi Sigfrid mestari -- että Jumala hallitsee\nkaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen\nrinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja\nkiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa.\nVain hänessä on kaiken lepo.\n\n-- Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota\nuudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä\npäinvastoin?\n\n-- Se ei ole mikään satu, hyvä neiti. Jumalan sanaa lähinnä se on\nkaikesta varmasta varminta. Enkö ole kertonut teille viisaasta\npuolalaisesta Copernicuksesta? Mutta jätetään se. Te tahdoitte, että\nminä ennustaisin kädestänne. Minä en sano muuta siitä kuin että se on\nhyvän ihmisen käsi. Jumala siunatkoon teitä. Teissä on kotkaa jos on\nkyyhkyäkin. Te voitte antaa elämänne totuuden puolesta, jollette anna\nsitä sille, jota rakastatte.\n\nJa niin sanoen mestari nosti nuoren oppilaansa käden kuihtuneille\nhuulilleen.\n\nKirstineiti punastui, otti timanttisormuksen sormestaan ja painoi sen\nmestarin kurttuisen nimettömän sormen nenään.\n\n-- Ottakaa tämä vähäpätöiseksi muistoksi kiitolliselta oppilaaltanne,\nsanoi hän sydämellisesti. Minä olen muistava teidän varoituksianne, ja\nvast'edes, tultuani ymmärtäväisemmäksi, ajattelen olevani kihloissa\nitse viisauden kanssa. Jumalan haltuun! Jääkää hyvästi!\n\nVieraat lähtivät pois. Silloin vasta saattoi Anna emäntä kysyä, mitä jo\nkauan oli halunnut.\n\n-- Tiedätkö -- sanoi hän -- mistä hinnasta sinulle eilen tarjottiin\nkunniaa ja rikkautta?\n\n-- En tiedä, vastasi mestari Sigfrid. Ellei minua kutsuttu palvelemaan\nmeidän omaa armollista kuningastamme, niin tuo tarjous tuli kai Tanskan\nkuninkaalta tai joltakin Saksanmaan evankeliselta ruhtinaalta.\n\n-- Erehdyt, vastasi hänen vaimonsa tyynesti. -- Kunniata ja rikkautta\ntarjottiin sinulle sillä ehdolla, että palvelisit Sigismundia ja paavin\noppia.\n\n-- Voi tähtiäni! Voi nuoruuteni unelmia! huokasi vanha mestari, ja\nkirkas kyynel vierähti hänen laihtuneelle, kellastuneelle poskelleen.\n\n\n\n\n6. TAIVAANLAEN VAARALLINEN KOHTA.\n\n\nNoin kolme kuukautta Tammisaaressa-käynnin jälkeen, kylmänä\ntalvipäivänä tammikuussa 1616, tapaamme jälleen neiti Kirsti Flemingin\nja hänen äitinsä, maaherra Lauri Hermaninpoika Flemingin lesken,\nvapaasukuisen rouva Anna Hornin, joka oli toisissa naimisissa Tönne\nYrjänänpoika Gyllenbögelin kanssa. Ylhäiset naiset olivat tehneet\nvuodenaikaan nähden hyvinkin pitkän ja vaivalloisen matkan Pernajan\nkartanoon itäiselle Uudellemaalle läsnäolollaan kunnioittaakseen\nKäkisalmen maaherran Hannu Stålhandsken ja vapaasukuisen neiti Elina\nWildemanin häitä. Viimeksimainittu oli kuuluisan amiraali Henrik\nTönnenpoika Wildemanin tytär ja Kirstin lapsuudenystävä. Wildemanit\nolivat Hornien kautta sukua Flemingeille, ja matkustajamme olivat\nviettäneet vastanaineitten kanssa niin hauskat joulupyhät kuin noina\nrauhattomina aikoina oli mahdollista. Kymen kuninkaankartanoon ei ollut\npitkälti Pernajasta, ja koska Kirsti neidin orpana, uljas eversti ja\nsittemmin maamarsalkka Henrik Fleming, Lajusten herra, saatuaan\nlyhyeksi ajaksi virkavapautta Venäjän kanssa käynnissä olevista\nrauhanneuvotteluista, oli halunnut keskustella Anna rouvan kanssa\ntärkeistä perheasioista, niin oli päätetty yhtyä Kymenkartanossa.\n\nYlpeä ja valtava Kymi, entinen rajajoki, joka leveässä uomassaan kantaa\nmonien satojen järvien vedet Suomenlahteen, jakaantuu ennen laskuansa\nkahteen päähaaraan, joista itäisempi vuorostaan taas haaraantuu\nkahdesti. Näistäkin itäisempi on se, jonka varrella Kymen\nkuninkaankartano vielä tänäkin päivänä sijaitsee, lähellä avaria,\nnykyjään jo tarpeettomia linnoitusvaruksia. Tämä kartano oli jonkin\naikaa Sturein suvulla, mutta meidän kertomuksemme aikana oli se kruunun\nhevoskartanona ja ratsuväen katselmuspaikkana. On olemassa Kustaa II:n\nAadolfin omakätinen kirje, joka käskee silloista voutia Antti\nNiilonpoikaa pitämään huolta, että Kymenkartanon hevosilla on hyvät\nlaidunmaat. Sillä erää majaili siinä kaksisataa vasta varustettua\naateliston ratsumiestä Matti Olavinpojan päällikkyyden alaisina,\nvalmiina kohdakkoin lähtemään armeijaan Venäjälle. Pihalla vilisi siis\nnoita nuoria sotilaita, jotka taluttivat hevosiaan tilavista talleista\njuomaan alas koskelle, jota eivät tammikuunkaan pakkaset olleet saaneet\nkahlehdituksi. Muuan matala, mutta pitkä yksikerroksinen puurakennus,\njoka usein oli suonut majaa ylhäisille vieraille, tarjosi kuitenkin\ntälläkin kertaa tarpeeksi tilaa Henrik Flemingin ja hänen\nmatkallaolevien sukulaistensa kohtaamista varten.\n\nKello oli kymmenen aamulla, ja yhä viipyi odotettu vieras. Kirsti\nFleming meni kosken partaalle ja mietteihinsä vaipuneena katseli sen\npauhaavia aaltoja, jotka lumisia rantoja vasten näyttivät melkein\nmustilta. Hän oli syntynyt Louhisaaren kartanossa, ihanan\nmerenlahdelman rannalla Suomen lounaiskulmassa, ja oli siis aina\nlapsuudestaan saakka ollut aaltojen ystävä ja oppinut niitä\nrakastamaan. Mutta nuo mustat vedet näyttivät hänestä synkiltä; ne\nkuohuivat ja elämöivät vielä silloinkin, kun koko luonto oli talviseen\nuneensa vaipunut; ne olivat vapaita ja valtavia ja uhmaisia vesiä,\nmutta ne eivät aikaansa tienneet; ne olivat kummituksia kesän ajoilta,\nniillä ei ollut enää oikeutta elää. Kirsti neidin mielessä synnytti tuo\nylivoimainen uhma pikemmin ahdistusta kuin rohkeutta, ja siksipä hän\nloi katseensa iloisempaan kuvaan, kosken toisella rannalla liikkuviin\nratsumiesryhmiin, mutta samassa lähestyi häntä asuinhuoneelta päin\nkiireisin askelin hänen pikku Maiju palvelijattarensa ja toi hänelle\nsanoman, että hänen oli heti riennettävä takaisin kartanoon.\n\n-- Tuliko hän?\n\n-- Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Kuningas.\n\nKirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka\nkeveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.\n\nHän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin\nkyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin;\ntiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta\neipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon\nja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle\nIX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi\nvoutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää\nja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on\nkuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä\nkyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa,\njossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä\npetoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin\noikeutettua.\n\nKymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia\npoikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi\nhevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja\nkamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse\nselon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon\ntilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki\npuutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet\nasetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran\nkatselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä,\npistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja\nsaappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli\nherraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina\nheinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan\nmonta puolustusta \"ajan tilan\" tähden, niinkuin siihen aikaan\nmielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle,\nettä heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan\nja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen\nkajahti äänekkäänä huuto: _eläköön kuningas!_ ja tämä huuto uudistui\nkahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: _Jumala\nvarjelkoon teitä, pojat!_ Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo\nlapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa\ntutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti\nvarustetut ratsumiehet yllä suomalaisten \"moukanryysyt\"[4] laihain,\nmitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä\nterästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista\nvuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia,\nsilloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina\nBreitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva\nLützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että\nkaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden\nkätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi\nsaattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa,\nniin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana,\ntoiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen\ntunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät\nkivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut\nainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi\ntuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista\nratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he\neivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he\nistuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että\nmoisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät\nniinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.\n\nHän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:\n\n-- Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku.\nHarjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan\npuutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki\nlyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja,\npukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin\nmahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen...\nStålhandske!\n\nNuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.\n\n-- Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut\npelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme.\nStålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse\nlinnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi,\nMatti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä\non, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata\nampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.\n\nTalven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja\npurppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen\npuoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken,\npihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien.\nKuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta\nmäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan,\nja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi\nnyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä\nkansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla,\nmiehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias;\nhänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät\nvaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin\nkauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän\nkauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki\najatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli\npäättynyt ja palasi taloon.\n\nMonien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming\nMaiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan\npurppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä\nkirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon\nihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan,\nmutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien\nkatseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana\ntaloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne\nmatkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.\n\nHeidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan\nkuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät\nillallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia\nkorkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle,\nja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka\nateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan\nkiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut\nennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen\nmatkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä\ntottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi\npöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla\nsuomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat,\nmutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle\nmiellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut\nsaanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä\ntuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle\njotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.\n\nNuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin\nherttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin\nleikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin\ntapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman\nhovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna\nrouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä\nyhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden\nläheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista,\njoitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi\nkohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan\nvaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli\noleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle\ntyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole\nmerkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi\nleskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein\nsydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota\nei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen\nraolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä\nodottamassa.\n\n-- Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas,\njolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.\n\n-- Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.\n\n\"Majesteetti\" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa\ntilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain\nvanhaan tapaan yksinkertaisemmin \"armollinen herra\".\n\n-- Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä\ntunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään\nsemmoista?\n\n-- Enpä tiedä... Kenties.\n\n-- Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?\n\n-- Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.\n\n-- Mitä sitten _naisen_ pitäisi tehdä?\n\n-- Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.\n\nKuningas katseli häntä leikillisesti.\n\n-- Tiedättekö, ettei monikaan teidän iässänne ajattelisi teidän\ntavallanne. Te puhutte kuin mies, mies kolmenkymmenen iässä; mutta\ntunnenhan minä Flemingien luonteen. Te ette pelkää, te. Turun linnan\npalossa 1614 näin, kuinka te yhä vain seisoitte tornissa, sillä te\ntahdoitte pelastaa pienen tytön tulen liekeistä. Isänne sukulainen\nKlaus Fleming ei myöskään muusta tiennyt kuin velvollisuudestaan, ja\nsiksipä tuli hänestä kuningas vainajan verivihollinen, ja kuitenkin oli\nkumpikin samanlaista rautaista, lujaa luonnetta, ja he olisivat yksissä\nneuvoin perustaneet suuren valtakunnan. Onneksi _me_ olemme ystäviä, ja\nsiksipä saatan kysyä teiltä suoraan: eivätkö sydämen oikeutetut\nvaatimukset ole korkeimmat kaikista velvollisuuksista?\n\n-- En tiedä, mitä tarkoitatte sydämen oikeutetuilla vaatimuksilla,\narmollinen herra. Mutta jos minä olisin kuningas, niin...\n\n-- Jatkakaa!... Jos olisitte kuningas, niin...\n\n-- Niin en milloinkaan uskollisuuttani rikkoisi. Sanani olisi kuninkaan\nsana, ja valani olisi minulle valtikkaani kalliimpi, vastasi Kirsti\nneiti hiljaisella äänellä, mutta niin rohkeasti ja lujasti kuin ainakin\nFleming.\n\nKuninkaan kummasteleva katse synkistyi.\n\n-- Puhukaa selvemmin! sanoi hän.\n\n-- Minä en milloinkaan hylkäisi naista, jonka omaksi olen sydämeni\nantanut ja jonka sydämen olen omakseni saanut. Ja jos minulle\nsanottaisiin valtakunnan onnen vaativan sanani rikkomista, niin\nvastaisin, että uskollisuudessa on valtakuntain menestys eikä\nuskottomuudessa.\n\n-- Vai niin! Sitäkö tarkoitittekin? huudahti kuningas, ja hänen\nkatseensa kirkastui äkkiä, niin että se melkein säikäytti Kirsti\nneitiä. -- Jopa tosiaankin luulin teidän joutuneen _toiselle_ alalle,\nja minähän en tahtoisi _teitä_ vihollisekseni, vaikka saisin linnan\nVenäjällä. Te olisitte peloittavampi kuin kokonainen armeija.\n\n-- Pyydän armoa, jos olin liian suora. Minä olen ylpeä siitä kunniasta,\nettä olen _hänen_ ystävänsä, hänen, jonka nimeä alamainen\nkunnioitukseni estää minua mainitsemasta. Mikä sydän hänellä onkaan,\narmollinen herra ... niin ylevä, niin jalo, niin lemmekäs ja niin\nkärsivällinen! Toista vuotta jo on kauhea epätietoisuus kalvanut häntä.\nHän itkee harvoin, hän ei valita milloinkaan, mutta hän rukoilee\npaljon. Minä tiedän, mitä tuskia hän kärsii. Eikö ole mahdollistakaan\nlopettaa tuota epätietoisuutta?\n\nKuningas käveli lattialla edestakaisin, pysähtyi viimein ja sanoi:\n\n-- Sanotteko näin itsestänne, vai onko joku pyytänyt teitä sitä\nsanomaan?\n\n-- Ei kukaan, ja vähimmin kaikista hän! Jos olen pahoin tehnyt, niin\nolen yksinäni syypää.\n\nJälleen kirkastui kuninkaan synkkä otsa, ja hän jatkoi entiseen\nleikilliseen tapaansa.\n\n-- Älkää nyt, liian vilpitön viholliseni; ei siinä ole mitään\nmoitittavaa, että noin rakastettavasti sanoo kuninkaalle totuuden.\nKernaammin kuulen nuhteita teiltä kuin opettajaltani, vanhalta\nSkytteltä. Olin jo luulla eräänä hetkenä teitä petturiksi, ja petturi\nkenties olettekin sydämen asioissa, mutta siinähän olette omalla\nalallanne, kuten naiset ainakin. Ja koska olette liian hyvä\nluterilainen, kenties vähän liian nuorikin, ollaksenne rippi-isänäni,\nniin puhukaamme nyt mieluummin teistä itsestänne. En näe täällä\nharppuanne. Jäikö se Tukholmaan?\n\n-- Se on Louhisaaressa, armollinen herra.\n\n-- Vahinko! Minä muistan vielä, kuinka minä kerran kevätiltana tulin\nsynkkänä ja allapäin neuvoshuoneesta. Kaikki oli käynyt vastoin\ntoivoamme. Kovanonnen sanomia oli tullut Liivinmaalta, valitusvirsiä\nTaalainmaasta, maksettavia oli viljalti ja maksukeinoja puuttui.\nSynkkämielisenä kuin Saul astuin herttuattaren huoneeseen, mutta\nsiellähän olikin Davidini. Teidän kielisoittimenne sulatti sydämeni.\nVast'ikään olin mielestäni ollut köyhä ja heikko; sinä hetkenä tunsin\nolevani rikas ja voimakas. Minä ajattelin muinaisia bardeja, jotka\nisillemme lauloivat ja tekivät heistä jaloja sankareita sodassa. Teidän\npehmoinen kätenne näytti minusta leikkivän kielillä saaden aikaan saman\nihmeellisen vahvistavan vaikutuksen, ja niin tuntui minusta kuin te\nolisitte Ruotsin ja Suomen valkyyria, jonka on astuttava kuninkaan\nedellä taistelussa. Usein olen sitä ajatellut. Viimeksi ajattelin sitä\nturhaan rynnätessäni Pihkovan lujia muureja vastaan. Sotilas ei saa\najatella sitä, mikä säilän tempaa hänen kädestään ja riistää rohkeuden\nhänen rinnastaan. Mutta on hetkiä, jolloin käsi on uupunut, jolloin\nrohkeus horjuu, mikä onkin inhimillistä, ja silloin on hyvä kuulla\nvoiton laulua. Teissä on jotakin voiton ajatusten tapaista; te tulette\nsukuunne.\n\nKirsti neiti ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut? Äänetönnä\nhän istui, katsoen alas; vain vähäinen, melkein huomaamaton ylähuulen\nvavahtelu tiesi myrskyä, joka hänen sydämessään riehui. Se, joka tuntee\nsyviä virtoja, tietää kyllä, että pinnan vähäinen kare useinkin\nmerkitsee voimakasta virtaa.\n\nKotvasen kuluttua sanoi kuningas:\n\n-- Pyytäkää minulta jotakin armonosoitusta!\n\nKirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän\nkymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti\nylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle\nhymyillen ja sanoi:\n\n-- No niin?\n\n-- Kirjettä!\n\n-- Ettekö itsellenne mitään?\n\n-- Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.\n\n-- Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?\n\n-- Kirjettä! Kirjettä vain!\n\nKuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät,\nloistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas\nyritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.\n\n-- Jo on aika, sanoi Anna rouva.\n\n-- Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä\nsydämessä.\n\n\n\n\n7. YÖ JA AAMU KYMENKARTANOSSA.\n\n\nKuningas Kustaa II Aadolf oli nuoresta pitäen tottunut ankaraan työhön,\nja se, mitä ei päivällä ehditty tehdä, tehtiin usein yöllä. Aikakirjat\neivät kumminkaan kerro hänen viettäneen tätä yötä Kymenkartanossa\nhallitustoimissa. Hänen uutteran sielunsa kykyä, tahtoa ja ajatuksen\nvoimaa oli kuukausimäärin tarvittu toiselta puolen ankarassa,\nvieraalla maalla käydyssä sodassa ja toiselta puolen sisällisessä\nvaltakunnan hallinnossa monen ahdingon ja eripuraisuuden taakan alla.\nRuumis ja sielu olivat olleet yhtä kovassa ponnistuksessa; harvoin oli\npäivä ollut levollinen tai yö ilman murheita. Kun ihminen on\nyksikolmattavuotias, kantaa hän kylläkin iloisesti tuommoisen taakan,\nsillä silloin levittäytyy hänen eteensä toivojen rajaton maailma; elämä\nnäyttää loppumattoman pitkältä ja menetetty päivä mitättömän lyhyeltä.\nNuoruuden rohkeuden salaisuus on siinä, että me alinomaa saatamme\nheittää hetken huolet äärettömän tulevaisuuden helmaan, joka on\nedessämme ja joka saattaa korvata kaiken, koska siinä ei ole mikään\nmahdotonta.\n\nMutta jotakin on mahdotonta lujimmallekin työntekijälle,\ntotisimmallekin valtiomiehelle, etevimmällekin ajattelijalle,\nja se on -- yhdenkolmatta vuoden iässä luopua kaikista elämän\nonnen vaatimuksista. Onni pukeutuu vain erilaisiin muotoihin\nnuoruudenunelmissa. Tavallisesti se astuu nuorukaisen silmäin eteen\nensinnä naisen muodossa, sittemmin laakeriseppelein kruunatun kunnian\nhahmossa. Suuret henget eivät ole tästä poikkeuksena hekään, sillä\ntodellinen suuruus on inhimillistä suuruutta eikä mikään marmorikuva.\nKuningas Kustaa Aadolfinkin ensimmäisenä nuoruuden ihanteena oli\nollut nainen, mutta tuo nainen oli erottamattomasti yhdistetty voiton\nja sankarimaineen unelmaan. Tunnettua on, ja itsekin hän siitä\nkirjoittaa, että hän teki ensimmäiset urotyönsä Ebba Brahen kunniaksi\nritarillisella romantiikallaan, mikä oli hänelle ominainen. Ja kunnia\nkuitenkin vähitellen voitti tuon unelman, joka oli ihanin ja puhtain\nhänen nuoruutensa unelmista. Sen naisen, josta olisi saattanut kerran\ntulla suuren kuninkaan ansiokas puoliso, täytyi vihdoin astua syrjään,\neivätkä tähän olleet niin suuresti syynä esteet, vastustus ja\nhovivehkeet kuin erilläänolo, pitkä välimatka, sota ja voitonajatukset.\nMitä ylemmäksi nuoressa sankarissa kuningas kohosi sitä taamma poistui\nEbba Brahe, hänen suortuviensa morsiushuntu hälveni kuin aamuiset usvat\nnousevan auringon edestä, hänen hahmonsa kalpeni kalpenemistaan, ja\nvihdoin oli siitä jäljellä enää vain kaukainen rakas muisto. Tunnettua\non, että kuninkaan ja hänen lapsuutensa ystävän ja nuoruutensa\nmorsiamen välinen kirjeenvaihto lakkasi syksyllä vuonna 1614. Sen\njälkeen kuninkaallisen nuorukaisen tunteet hakivat jotakin päämäärää\nitselleen, löytämättä mitään -- tai ainakaan kyllin arvokasta. Ja juuri\nnäinä aikoina hän esiintyy kertomuksessamme.\n\nJos hän samoihin aikoihin olisi löytänyt jonkun arvoisensa päämäärän\ntunteilleen, niin se olisi epäilemättä ollut mitä lähimmässä yhteydessä\nkunnian ja voittojen kanssa. Se olisi ollut nainen, kylliksi luja ja\nylevämielinen voidakseen innostaa häntä suuriin sankaritekoihin. Tuon\nnaisen olisi pitänyt vetää vertoja hänelle nerokkuudessa ja voimassa,\njoskaan ei syntyperän ylhäisyydessä; mutta hänessä olisi täytynyt\nmyöskin olla samaa ritarillista romantiikkaa, jonka äsken sanoimme\nolleen kuninkaan luonteen huomattavimpia piirteitä, ja hänen olisi\nnaisena pitänyt käsittää tuo kunnian ja sankaritöitten rakkaus vielä\ninnostuneempana ja paljoa haaveellisemmin kuin kuningas itse,\nvoidakseen valtavasti häneen vaikuttaa. Historia ei tiedä hänen\nlöytäneen sellaista naista. _Jos_ hän siis kuitenkin sellaisen löysi,\nniin oli heidän kohtauksensa vain lyhyt hetkinen, jonka jälkeen he\neivät enää koskaan tavanneet toisiaan. On tosiaankin olemassa jokunen\nviittaus siihen, että niin on käynyt.\n\nKirsti Fleming vietti unettoman yön Kymenkartanossa. Kun nuori ja\nritarillinen ruhtinas astuu valtaistuimelle, niin silloin tuhannet\nimmet odottavat häneltä kaikkea ja haaveillen häntä ihailevat. Mutta\nKirstin kiintymys oli paljoa syvempää laatua: se oli alkanut jo\nlapsuuden päivinä saaden aivan päinvastaisia vaikutelmia vihasta, jota\nFlemingin suku kantoi Kaarle IX:tä vastaan, tämän epäsuosio kun\nkaikessa ankaruudessaan oli kohdannut Kirsti neidin isää ja setää.\nVoimakkaissa sieluissa saattaa viha muuttua rakkaudeksi samasta\nluonnonpakosta, joka yön muuttaa aamuksi. Turussa, Tukholmassa,\nÖrebrossa oli nuori Louhisaaren neiti oppinut pitämään arvossa nuoren\nruhtinaan yleviä ominaisuuksia, mutta aina hän oli seisonut Ebba Brahen\nkorkean varren varjossa ja seisonut siinä niin kokonaan kateutta\ntuntematta, niin omista tunteistaan tietämättä, kuin koskaan\npysyttäydytään varjossa rakasta ystävää ihailemassa. Ja nyt, hetkessä,\nkuin taikavoimasta, aukeni hirveä kuilu siihen, missä siihen saakka oli\nuhkunut kukkeuttaan tuon hehkuvan sielun viaton, puhdas ja uhrautuva\nuskollisuus kahta jaloa ja ylevämielistä henkilöä kohtaan, joita Kirsti\nFleming oli tottunut pitämään eroamattomina ja joiden liiton puolesta\nhän jo kauan oli lähettänyt palavia rukouksia Luojan luo -- ja nuo\nkaksi olivat kuningas ja hänen kihlattu morsiamensa. Nyt olivat nuo\nkaksi erotetut -- ainaiseksi erotetut, eikä siihen eroon ollut syynä\nkuningattaren kovuus eikä valtakunnan valtiotaito, vaan paljoa enemmän\njokin aivan odottamaton kuninkaan tunteiden muutos. Ja kuka oli heidät\nerottanut? Kuka? Hän itse, hän, joka olisi antanut henkensä nähdäkseen\nheidät onnellisina Ruotsin valtaistuimella! Voi, hän ei tiennyt,\nkokematon tyttö, kuinka aika, etäisyys, urotyöt ja nuorukaisen veri\nanastavat valtaansa sankarinkin sydämen! Yön hiljaisuudessa hän satoja\nkertoja toisti itsekseen kysymyksen: kuka on heidät erottanut? -- ja\njoka kerta leimahtivat hänen muistoonsa tulisin piirtein kuninkaan\nsanat ja katse sellaisina kuin ne olivat olleet tänä onnettomana\niltana. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli hänet väärin\nkäsittänyt, että se, mikä häntä kauhisti, oli ollut pelkkää pilantekoa,\noikkua, joka jo huomenna on unohdettu; mutta hän ei _voinut_ tulla\nsiitä vakuutetuksi: hän oli nainen, ja hän oli älykäs nainen, joka ei\nsaattanut silmät ja korvat ummessa pettää itseään.\n\nMinkä rikoksen hän siis oli tehnyt, poloinen, kun näin oli tullut\npettäneeksi ystävänsä? Milloin ja missä hän oli vastoin tahtoaan\nsaavuttanut tuon kuninkaallisen suosion, jota hänen täytyi pitää\nystävyyden pettämisenä? Hän ei voinut muistaa muuta kuin tuon turmion\nhetken, jolloin hän oppi loihtimaan niin ihania säveleitä harppunsa\nkielistä. Niin, tuon harpun hän murskaa palasiksi, hän ei enää ikinä\nkosketa sen kieliä. Hän lankeaa Ebba Brahen jalkoihin ja sanoo hänelle:\nen minä, en minä ole ryöstänyt sinulta hänen sydäntään! Ja sitten hän\nmatkustaa kauas, kauas Puolaan, Espanjaan, Amerikkaan, minne hyvänsä,\npäästäkseen vain enää näkemästä tuota ihailtua sankaria, joka saattoi\nolla niin uskoton ja -- hän ei voinut kieltää sitä -- niin vaarallinen\nhänen rauhalleen!\n\nNiin, vaarallinen kuitenkin, voi kuinka vaarallinen! Hän pani\nliikkeelle koko lujan tahtonsa voiman, mutta hän ei sittenkään voinut\nunohtaa valkyyriaa, joka oli taistelussa kulkeva Ruotsin ja Suomen\nkuninkaan edellä. Mikä intohimoinen viehätys tuossa ainoassa sanassa!\nNiin, hän tunsi, vaikka hän kuinka taisteli sitä vastaan -- hän tunsi\nsyntyneensä kuningattareksi, mutta ei Margareta Leijonhufvudin\nkaltaiseksi, ei Katarina Stenbockin eikä Gunilla Bjelken laiseksi --\nkuinka monta aatelisneitiä olikaan jo noussut Ruotsin valtaistuimelle!\nHän tunsi olevansa syntynyt joksikin muuksi; hän tunsi itsessään\nunionin Margaretan voimaa ja Katarina Jagellonican rohkeutta kieltäytyä\nkaikesta. Voi julkeita unelmia! Hän karkoitti ne pois kuin Macbethin\nnoidat, ne palasivat jälleen, ja uudelleen hän ajoi ne pois. Vihdoin ei\nunelmain kuningattaresta ollut jäljellä muuta kuin itkevä tyttö, joka\nkyynelillään kasteli päänaluisensa.\n\nKello kuuden aikaan aamulla, kun vielä oli pimeä, kuului pihalta ääniä,\nhevosten korskuntaa, kulkusten helinää. Kuningas oli lähtemässä\nedelleen Helsinkiin päin. Kirsti huokasi helpotuksesta: hänen ei siis\ntarvitse nähdä kuningasta nyt, ja hän on pitävä huolta siitä, ettei hän\nnäe häntä milloinkaan.\n\nKynttilä sytytettiin, ja seuraavassa tuokiossa istui äiti hänen\nvuoteensa vieressä. Anna rouvakin oli perinyt esi-isiltään, Kankaisten\nHorneilta, ylevän mielen, mutta lisäksi myös sydämen lempeää tunnetta\npaljoa enemmän kuin jyrkältä ja taipumattomalta Flemingin suvulta oli\ntotuttu odottamaan. Luultavaa on sen vuoksi, että Kirsti Flemingissä\nyhtyivät parhaat puolet noista molemmista suvuista, jotka ovat antaneet\nSuomelle ja Ruotsille monta sankaria ja suurta valtiomiestä.\n\nÄidin tutkiva katse huomasi heti tyttären itkeneen ja viettäneen\nlevottoman yön.\n\n-- Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.\n\n-- En oikein hyvin, vastasi tytär.\n\n-- Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?\n\n-- Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui\nharpustani.\n\n-- Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?\n\n-- Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan\nliian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa;\nsen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.\n\n-- Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta\nheille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut\nliitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta\nvaltakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta\nsen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti\nikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle\nvaltaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?\n\n-- Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!\n\n-- Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut\nsuora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi\nmitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät\nsinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit\ntietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua\nilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla,\nvuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi.\nOlisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta\nmuista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen\nillalla?\n\nTytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.\n\n-- Lapseni -- sanoi Anna rouva tyynesti tarttuen Kirstin käteen --\nminun mielestäni ei ole varsinaista syytä olla rauhaton noiden hetken\nkohteliaisuuksien tähden, joita ruhtinas välistä jakelee ilman mitään\ntarkoitusta läheisyydessään oleville nuorille ja jotka hän luultavasti\njo huomenna on unohtanut. Kuninkaan sanoissa ei ole mitään, mikä\nvoisi loukata oikeutettua itsetuntoa, ja jos on ketään, jolla on\noikeutta valittaa kuninkaan sinua kohtaan osoittamaa suosiollista\nkohteliaisuutta, niin lähinnä voi valittaa neiti Brahe. On selvän\nselvää, että hän nyt saattaa pitää itseään vapaana liitostaan; hänen\nsydämensä kärsii siitä, sitä en epäile, mutta minä onnittelen hänen\nymmärrystään. Kuninkaan iässä on liiallista odottaa ikuista\nuskollisuutta, varsinkin hänen ollessaan sotaretkillä kaukaisissa\nmaissa. Uskon mielelläni, että kuninkaan kiintymys neiti Braheen on\nollut todellinen ja vilpitön; sitä tyhjemmän sijan se on jälkeensä\njättänyt. Suokoon Jumala, että ruhtinaallista sukua oleva asemansa\narvoinen puoliso piankin täyttäisi sen tyhjyyden, mutta kunnes\nse on tapahtunut, korvaavat todellisten tunteitten puutteen\niltapuhteen lemmityiset, joutavat pakinat pikkuisten, ihastuneitten,\nherkkäuskoisien hovineitosten kanssa ja sotilaan avosydämiset\npilapuheet. Mitä sinuun tulee, lapseni, tiedän sinut viisaaksi ja\nälykkääksi tytöksi, joka et vähällä pidä kultana kaikkea mikä kiiltää;\nmutta sinussa on taipumusta näkemään kaikki asiat suuressa\nmittakaavassa ja sen lisäksi taipumusta haaveilemiseen, ja senpätähden\nnuori, ritarillinen kuningas saattaa olla vaarallisempi sinulle kuin\nsinä hänelle. Siksi lienee parasta, ettet aivan pian näe jälleen\nruhtinasta, jolle luonto on lahjoittanut niin runsaasti loistavia\nominaisuuksia.\n\n-- En tahdo nähdä häntä milloinkaan enää, äiti ... en milloinkaan!\n\n-- Pelkäät siis omasta puolestasi?\n\n-- Niin, niin, en tahdo nähdä häntä milloinkaan!\n\n-- No niin, pannaanpa sitten tämä \"milloinkaan\" merkitsemään vuotta tai\nkahta. Sinulla on nyt jonkin aikaa lomaa herttuattaren palveluksesta,\nja se vapaus saadaan pidennetyksi. Henrik on tuonut kirjeen Klaus\nveljeltäsi. Hän toivoo pääsevänsä jonkin viikon perästä Helsinkiin. Me\npalaamme nyt Pernajaan. Sieltä lähdettyämme on Klaus tekevä meille\nsaman palveluksen kuin Silfversparre tulomatkallamme ja saattava meidät\njälleen Louhisaareen. Miten sinua miellyttää Silfversparre?\n\n-- Niinkuin riu'un päässä oleva viirikukko. Minua väsyttää tuo\nloppumaton pyöriminen samassa paikassa.\n\n-- Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies,\nja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt\nsinuun, sen tiedät.\n\n-- Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.\n\n-- Emme sitten puhu siitä sen enempää... Långström, käskekää valjastaa\nhevoset!\n\nTässä älykkään äidin ja vilpittömän tyttären keskustelussa, tyttären,\njonka sydän oli niin avoin kuin kirkas lähteensilmä, oli äiti kuitenkin\nsalannut jotakin, jota hänen mielestään ei ollut hyvä mainita.\nEnnenkuin Kirsti neiti oli noussut vuoteeltaan, oli Anna rouva löytänyt\nhänen yöpöydältään sinetillä suljetun käärön, johon tunnetulla\nkäsialalla oli kirjoitettu osoitteeksi: vapaasukuiselle neidille\n_Christina Flemingille_. Millä tavoin käärö oli tullut huoneeseen,\njossa sekä äiti että tytär asuivat, pysyi salaisuutena, ja Anna rouva\nolikin niin varovainen, ettei hän ruvennut asiaa liian tarkoin\ntiedustelemaan. Nyt keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän avasi\narveluitta käärön. Hän oli ensin luullut löytävänsä siitä kirjeen, mikä\nKirstin, Ebba Brahen ystävän, olisi ollut salaa toimitettava tälle;\nmutta kirjeen asemesta hän löysikin kymmenen kuninkaan omalla\nrohkealla, vaikka vähän vaikealukuisella käsialalla kirjoitettua\nsäkeistöä.\n\nVerhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon\nkuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman,\nluki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua.\nSeuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta.\nRunoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo\n\n    _toisessa_ säkeistössä:\n\n        Aina toivoin, ett' voisin juur'\n        Ylitse voittaa sun kovuutesi\n        Uskollisuudell' mink' Luoja suur'\n        Loi sydämeeni ja mieleheni,\n            Siis miksis nyt\n        Oot palvelukseni hyljännyt\n        Ja mun ulossulkenut muistostasi?\n\n    _kolmannessa_ säkeistössä:\n\n        Onpi luonto juur monell' lahjalla\n        Sun varustanut runsahasti,\n        Joit' joka päivä voi katsella,\n        Ja moni kiittää sun avujasi.\n            Mutt' tuska tuo,\n        Jonk' kovuutes minuhun luo.\n        Ei mahda lisät' kiitostasi.\n\n    _Neljännessä_ säkeistössä:\n\n        Ei oo löytty niin kovaa kiveä,\n        Ettei se vihdoin heltyä halaa\n        Tai voisi vastaan seisoa,\n        Kun ves' ja teräs voimans' valaa.\n            Niin myöskin mä\n        En milloinkaan tahdo levähtää,\n        Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.\n\nRunonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan\nhellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää\nhänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo\nnäet _seitsemännessä_ säkeistössä:\n\n        Nyt jään minä yksinäisyyteen\n        Ja tahdon yksin valitella,\n        Enk' katsoa kehenkään neitoseen,\n        Kosk' heit' en voi mä miellytellä.\n            Mutt' mitäs on\n        Sull' siit' myös apua, armoton,\n        Ett' mä en enää voi iloin' olla?\n\nHän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään\nhänen lempeyttään, mutta \"kyll' lujast'\" rankaisemaan hänen kovuuttaan,\nminkä jälkeen viimeinen,\n\n_kymmenes_ säkeistö kuuluu näin:\n\n        Lintu oksalla istuvainen,\n        Ja elävätkin metsäss' kyllä,\n        Jos surun' he tuta voisit vainen,\n        Mun kanssan' tahtois itkeskellä.\n            Ja kaiku kanss'\n        Mun huuton' lisäis äänelläns'\n        Tääll' vuorten ja laaksojen väliss'.\n\n                    Finis.\n\nAnna rouvalle eivät senaikuiset lemmenlaulut olleet niin outoja, että\nhän olisi pitänyt koko tuota hellää valitusta täytenä totena. Mutta jos\nhän vielä olisikin ollut epätietoinen siitä, kuka se julmuri oli, jonka\nkovuutta runoilija niin hellästi valitti, niin haihtui kaikki epäilys,\nkun hän liitti yhteen kunkin säkeistön muita huomattavammin merkityt\nalkukirjaimet ja hämmästyksekseen sai niistä nimen\n\n        CHRISTINA F.\n\n-- Kirsti on oikeassa, virkkoi Anna rouva itsekseen. -- Hänen ei ole\nhyvä nähdä kuningasta enää.\n\nSen jälkeen hän kätki kuninkaan lemmenrunon huolellisesti\nperhepaperiensa joukkoon, josta se sitten jäljennöksenä on tullut\njälkimaailman tietoon.\n\n\n\n\n\n8. HELSINGIN VALTIOPÄIVÄT.\n\n\nKoko sinä aikana, joka oli kulunut Tammisaaressa-käynnistä saakka,\nolivat uljas majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen\nsalaperäinen seuralaisensa yhtä uutterasti kuin uskaliaastikin\njatkaneet salahankkeitaan Sigismundin puolueen eduksi Etelä- ja\nLounais-Suomessa. He olivat saaneet suojaa ja kannatusta muutamissa\naatelisherrain kartanoissa, joissa Sigismundin kukistetut liittolaiset,\nuskaltamatta tosin nousta julkiseen vastarintaan, hiljaisuudessa\nkuitenkin odottelivat jotakin heille edullista käännettä silloisessa\nhallituksessa. Sellaisiin taloihin otettiin Puolan salalähettejä\nvastaan illan pimeässä; siellä he pitivät salaisia neuvotteluja ja\nlähtivät sieltä muitten puolueystäväin luokse mukanaan kirjeitä ja\nilmoituksia. Toisinaan he myöskin levähtivät syrjäisissä kylissä,\nottivat kuullakseen kansan valituksia kovista ajoista ja kiskomisesta,\nikäänkuin olisivat olleet tuohon toimeen erikoisesti valtuutettuja, ja\nviittailivat siihen suuntaan, että parempi aika pian koittaa, kunhan\nvain kaikki reippaat talonpojat päättävät olla tottelematta laittomia\nkäskyjä, tulkoot ne mistä hyvänsä, ja puolustavat vanhaa vapauttaan ja\njos tarvis vaatii panevat väkivallan väkivaltaa vastaan. Hätä olikin\nuseissa paikoin niin suuri, että moisia uskotteluja mielellään\nkuunneltiin. Vouteja kohtaan alettiin olla ilmeisesti kovakorvaisia,\nrästiluettelot kasvoivat, osa muutamien kylien talonpojista jätti\ntalonsa ja tilansa ja lyöttäytyi yhteen siirtyäkseen Venäjälle tai\npurjehtiakseen Riikaan ja Puolaan. Missä kansaa kokoontui kirkolle tai\nkäräjille, siellä oli melkein aina jokin huono ruotsinkielinen tai\nvielä huonompi suomenkielinen painettu julistus, milloin naulattuna\nkirkon ovelle, milloin käräjätuvan seinään, jopa itse nimismiehenkin\ntalon nurkkiin, ja kaikissa niissä oli sama sisällys: vertailu\nsilloisen jumalattoman ja laittoman hallituksen ja laillisen kuninkaan\nlempeyden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Turhaa oli repiä pois noita\npetollisia papereita, turhaa oli vainota niiden kyhääjiä tai lukea\nankaria julistuksia niiden hävittämiseksi; jos yhden repi, niin\nseuraavana aamuna oli kolme sen sijassa; näytti kuin ne olisivat\nkasvaneet maasta, eikä kukaan tiennyt miten ja milloin..\n\nNiinkuin nuijasota on ainoa sisällinen sota, mitä Suomessa milloinkaan\non käyty, niin ovat senaikuiset puolalaisten salahankkeetkin laatuaan\nharvinaisimpia ilmauksia tässä maassa. Salaliitot eivät saa alaa\nsemmoisessa kansassa, joka ei rakasta piilopolkuja ja joka\nluonnostaankin on aina kammonnut pettureita. Se kannatus, mikä\nSigismundin puoluelaisilla vielä oli noissa osissa maata, johtui juuri\nsiitä laillisesta kruununperimisoikeudesta, johon Vaasan suvun vanhempi\nhaara vetosi -- sillä kansa oli jo kauan aikaa sitten unohtanut, että\nkuninkaitakin oli pantu viralta pois, ja sen oli vaikea käsittää, miten\nherttuat tai valtiopäivät julkesivat moisen oikeuden anastaa. Mutta\ntoiselta puolen kuningas Kaarle IX:n hallitus, joka valvoi kansan\netuja, ja silloisen nuoren kuninkaan lempeys olivat jo antaneet\nnuorempain Vaasain valtaistuimelle lujan tuen kansan sydämessä, vaikka\nsen oikeudesta olikin eri mieliä. Laillisen oikeuden oli hälventänyt\nlujempi voima, henkilökohtainen rakkaus. Ellei silloin hädästä olisi\ntullut liittolaista Sigismund kuninkaalle, niin turhaanpa hänen\nlähettinsä olisivat saaneet kolkuttaa kansan ovia.\n\nEtelä-Suomessa oleva vähälukuinen ja vähäväkinen Sigismundin puolue\nodotti kiihkeästi, että jokin tavallista tuntuvampi vastoinkäyminen\nkohtaisi kuninkaan aseita, jotta se silloin saisi julkisesti\nnostaa kapinanlipun. Tämän toivon rauettua tyhjiin kääntyivät\nsigismundilaisten epätoivoiset katseet Puolan hidastelevaan\nkuninkaaseen, ja yhtä turhaan he toivoivat, että hän hyökkäisi suurella\nsotavoimalla Liivinmaahan antaakseen siten suomalaisille ystävilleen\ntilaisuutta ryhtyä toimiin. Silloinpa heille tuli vastenmielinen tieto,\nettä kuningas Narvan kaupungista lähettämällään kirjelmällä oli\nkutsunut Suomen säädyt kokoon valtiopäiville Helsinkiin ja tahtoi olla\ntäällä itse saapuvilla. Tyytymättömäin ainoana toivona oli silloin,\nettä säädyt eivät myöntäisi varoja sodankäymiseen, joten ilmeinen\neripuraisuus syntyisi kuninkaan ja säätyjen kesken.\n\nSäädyt oli kutsuttu kokoon 15:nneksi päiväksi tammikuuta 1616,\nmutta kuningas saapui Helsinkiin vasta 19:ntenä. Suomen nykyinen\npääkaupunki oli siihen aikaan ainoastaan pelkkä nimi ja vähäpätöinen\nkauppakaupunki, joka sijaitsi puolen penikulman päässä koilliseen\nnykyiseltä paikaltaan, pienen Vantaanjoen varrella, joka siinä\nmuodostaa jyrkän kosken, nimeltä Helsingin koski (Helsingefors). Tuon\nseudun ruotsalaisen väestön arvellaan olevan peräisin siitä sotaisten\nhelsinglantilaisten siirtokunnasta, jonka Eerik Pyhä toi mukanaan\nristiretkelle Suomeen. Kolmekolmatta vuotta meidän kertomuksemme\ntapausten jälkeen, Kristiinan hallitessa, v. 1639, siirrettiin Helsinki\nuuteen paikkaansa, syvän ja avaran merenlahden rannalle, johon Augustin\nEhrensvärdin nero pystytti Viaporin muurit peloittavaksi,\nläpitunkemattomaksi, joskaan ei aina varsin hyvin suljetuksi portiksi.\n\nValtiopäivät -- maakuntakokoukset -- eivät olleet tähän aikaan\nharvinaisia valtakunnan eri maakunnissa, mutta 1616:n vuoden\nvaltiopäivät olivat kuitenkin erittäin merkilliset sekä valtakunnalle\nettä Suomenmaalle. Sinne kokoontui kansa niin sanoaksemme\nmiekka kädessä ja kilpi toisessa, se kokoontui Ruotsin vallan\nulkovarustuksille torjumaan ulkonaista väkivaltaa ja sisällistä\neripuraisuutta. Tänne, kuninkaan ja valtiokansleri Axel Oxenstjernan\nläsnäollessa, kokoontuivat Suomenmaan neljä valtiosäätyä ja sotaväen\nedustajat -- tosin ainoastaan maakuntansa puolesta, mutta sillä kertaa\nkansan ja valtakunnan etunenässä -- samalla kertaa myöntämään varoja\nsodankäyntiin, suojelemaan valtakunnan itsenäisyyttä, vastustamaan\nPuolan vaasalaisten pyrkimystä valtaistuimelle ja juhlallisesti\nvakuuttamaan uskollisuuttaan nuoremmalle Vaasan suvun haaralle. Ajan\nvaarallisuus ja Suomenmaan asema, se kun oli toiminnan tukikohtana\nkumpaisessakin, sekä Venäjää että Puolaa vastaan käytävässä sodassa,\ntekivät tuon kansantahdon ilmaisun äärettömän tärkeäksi. Ilman näitä\nvaltiopäiviä Ruotsin valta ei luultavasti olisi levinnyt tuolle\npuolen Nevaa, täyttänyt Iivari Laajasylin, Eerik Emundinpojan ja\nTorkel Knuutinpojan tulevaisuudentoiveita eikä perustanut sitä\nRuotsin suurvalta-asemaa, joka sortumisensakin jälkeen on luonut\nkunnianloistetta tuleviin aikoihin. Ilman noita valtiopäiviä ei Venäjän\nvalta kaiketikaan olisi tullut suljetuksi kokonaisen vuosisadan ajaksi\nItämeren yhteydestä; Kustaa II Aadolf olisi tuntenut kätensä\nsidotuiksi; Saksanmaan ja omantunnon vapaus olisivat turhaan odotelleet\npelastajaa Pohjolasta. Ja vihdoin, ilman noita valtiopäiviä puuttuisi\nSuomelta eräs sen kunniakkaimpia muistoja, nimittäin kuva\nvertavuotavasta, mutta pelottomasta kansasta, joka hädän hetkenä\nyksimielisesti vannoo uhraavansa kaiken kuninkaan ja isänmaan puolesta.\nNuo vähäpätöisessä kauppalassa pidetyt valtiopäivät, ne ne vihkivät\nHelsingin maan tulevaksi pääkaupungiksi.\n\nKaikki, mitä maan kaikissa säädyissä silloin oli loistavinta ja\nkunnollisinta, tulvi tällöin sinne sydäntalvella pitkien matkojen\npäästä, raivaamattomia teitä myöten ja mitä puutteellisimmilla\nkulkuneuvoilla. Muutamassa vaillinaisessa luettelossa on lueteltuina\nkolmesataa kolmekymmentä kahdeksan läsnäolevaa valtiopäivämiestä,\nenimmäkseen mainehikasta aatelia -- nimet Boije, De la Gardie, Kurki,\nFleming, Horn, Stålarm, Fincke, Ruuth, Munck, Karpalainen, Stjernkors,\nSlang ym. -- iäkäs piispa Eerik Sorolainen kahdenkymmenen papin\nseurassa, edusmiehiä kymmenestä kaupungista ja kahdestakymmenestä\nkihlakunnasta sekä, viidentenä säätynä, kymmenen upseeria. Useat toivat\nperheensä mukanaan, ja sitä paitsi tuli koko joukko muita matkustajia\ntai tilaisuuteen saapunutta maakansaa sekä, lukuunottamatta kuninkaan\nseuruetta, vähäinen sotamiesjoukko kuninkaan vartijoina. Pieni kaupunki\nvähäisine, mataline, kentällä kummallakin puolen koskea sijaitsevine\npuutaloineen sekä lähimmät kylät olivat täpö täynnä väkeä. Pormestari\nKasper Reijerillä näkyy olleen kunnia ottaa taloonsa kuningas ja\ntoimittaa oluet, viinit ja herkkutavarat kuninkaan pöytään. Ja paljon\nmahtoi ollakin vieraita kuninkaan pöydässä, ainakin vielä säilössä\nolevista tileistä päättäen, sillä keittiökirjuri Hannu Pietarinpoika\nsai vastaanottaa suuria määriä öljyä, kaprisia, öljymarjoja ja\nsitruunoita Turun porvarilta Hannu Wollelta, joka oli kuninkaallinen\nhovihankkija Suomessa. Muut valtiopäivämiehet suurimmaksi osaksi\naterioivat hyvin yksinkertaisesti huonon ajan tähden; mutta kuninkaan\noli täällä, kaukaisessa maaseudussa ja niin lähellä valtakunnan rajaa\nesiinnyttävä komeasti vaikuttaakseen suureen yleisöön. Ei pitänyt\nSigismundin saada Varsovaan sellaisia tietoja, että hänen kilpailijansa\noli torpparin tavoin esiintynyt valtakuntansa äärillä.\n\nNiin täydellisesti on nyt vanha Helsinki hävinnyt näkymättömiin, ettei\nedes tiedetä, millä paikalla Ruotsin ja Suomen kuningas 22:sena p:nä\ntammikuuta 1616 avasi säätyjen kokouksen. Mutta sinä talvipäivänä sai\nSuomi kuulla sellaista valtiotaitoa, jommoista se ei milloinkaan sitä\nennen ollut kuullut. Kustaa II:lla Aadolfilla oli jo nuoresta pitäen\nsitä neron, sydämen ja puhetaidon voimaa, mikä sai mielipiteen\nvakuutetuksi ja liikutti sydäntä. Hän puhui suoraan kuin nuorukainen ja\narvokkaasti kuin kuningas, perinpohjaisesti, selvästi ja miehekkäästi\nvaltakunnan silloisesta tilasta, kuinka tarpeellista on vastustaa\nPuolan ylivoimaa eripuraisuuden heikontamassa Venäjän maassa, kuinka\nSigismund oli rikkonut Ruotsin valtakunnalle tekemänsä valan, kuinka\nvälttämätöntä oli julistaa hänet kruununsa menettäneeksi; hän puhui\nvehkeistä ja salahankkeista, joilla sama erotettu kuningas yhä edelleen\nhäiritsi valtakunnan rauhaa, ja tuosta kummallisesta seikasta, että oli\njouduttu sotaan Venäjää vastaan, jota oli aiottu auttaa Puolan\nahdistaessa. Hän varoitti suomalaisia viekoituksista, jotka tahtoivat\nsaattaa heidät Puolan ja paavin orjiksi; muistutti, että he olivat\nvannoneet uskollisuutta hänen herra isävainajalleen ja hänelle\nitselleen, sekä lupasi, jos he tahtoisivat siinä uskollisuudessaan yhä\nedelleen pysyä ja nyt miesten tavoin auttaa kuningastaan, hänkin\npuolestaan pitää huolta siitä, että he saisivat rauhaa ja lepoa ja\nparemmat olot, johon kaikkivaltias Jumala armonsa suokoon. Lopuksi\nsanoi kuningas pyytävänsä säätyjen vastausta asioihin, jotka hän oli\nsäädyille esittävä, \"toivottaen kaikille yhteisesti ja kullekin\nerittäin hyvää päivää ja pysyen armossa ja lemmessä suosiollisena\".\n\nValtiopäiväkysymykset koskivat turvakeinoja, joihin oli Sigismundin\nsotahankkeihin nähden ryhdyttävä, maan puolustamista venäläisiä vastaan\nja sotaan tarvittavia varoja. Aseissa oleva kansa toimii enemmän kuin\npuhuu. Säätyjen keskustelut eivät kestäneet muuta kuin kymmenen päivää\nja niitä pidettiin milloin yhteisesti, milloin erikseen yksinkertaiseen\ntapaan, sillä valtiopäiväjärjestystä ei ollut vielä säädetty, ja jo\nhelmikuun 2:sena p:nä antoivat säädyt vastauksensa. Ne eivät koskaan\nantaisi viekoitella itseään rikkomaan uskollisuuttaan kuningastaan ja\nisänmaataan kohtaan, vaan vastustaisivat miehinä Sigismund kuningasta,\njoka oli aikonut maahan jälleen tuoda paavilaista epäjumalanpalvelusta;\nne eivät sallisi kapinallisten julistusten levittämistä, ja ellei\nSigismund ottaisi suostuakseen kohtuulliseen rauhaan, niin ne\ntaistelisivat häntä vastaan henkeään, elämäänsä, onneaan ja voimaansa\nsäästämättä. Säädyt toivoivat Jumalan siunausta vast'ikään Venäjän\nkanssa alkaneisiin rauhanneuvotteluihin, mutta jos se olisi\nvihamielisissä aikeissaan niin paatunut, ettei hyväksyisi mitään\nkohtuullisia rauhanehtoja, niin ne lupaisivat, minkä suinkin jaksavat,\nvastustaa sitäkin, säästämättä vertaan ja varojaan. Ne kiittivät\nkuningasta uudesta kyytiasetuksesta, joka niiden mielestä oli\nhyödyllinen, jos sitä noudatetaan, ja pyysivät, että kuninkaallinen\nmajesteetti velvoittaisi maaherroja ja nimismiehiä valvomaan lain ja\noikeuden noudattamista maassa. Lopuksi säädyt myönsivät suuren\nsotaveron, ja kaikista näistä päätöksistään nuo \"Helsinkiin\nkokoontuneet Ruotsin valtakunnan neuvosto ja Suomen suuriruhtinaanmaan\nsäädyt\" kirjoittivat pitkän kirjeen kaikille Ruotsin valtakunnan\nsäädyille. Ne olivat täällä valtakunnan rajalla miesmuistiin kärsineet\nsotaa, veroja ja linnaleiriä; ne eivät olleet rauhankaan aikana saaneet\nolla turvassa taloissaan; mutta ne tahtoivat kuitenkin, vaikka\nviimeinen vuodentulo oli ollut varsin niukka, varainsa mukaan auttaa\nkuningastaan, kiittäen häntä, kun siihen tyytyy. Ja vaikk'eivät ne\nepäilleet, etteivät hyvät herrat ja Ruotsin miehet suostuisi\nsamanlaiseen avunantoon ja tulisi suomalaisten avuksi, tahtoivat ne\nkumminkin muistuttaa näille mitä uskollista apua Suomen kansa oli\nheille aina antanut ja vielä vastakin mielellään antaa kaiken kykynsä\nmukaan, siihen luottaen, ettei heidän, niin kauan kuin he ovat\nyksimielisiä, tarvitse mitään vihollisia pelätä.\n\nTähän kirjoitukseen tuli sitten vastaus Ruotsin kokoontuneilta\nvaltiosäädyiltä eri maakunnista, ja siinä vastauksessa ilmaistiin sama\nmiehekäs alttius ja luvattiin, ettei milloinkaan unohdettaisi sitä\nuskollista apua, jota Suomenmaan säädyt olivat aina niille valtakunnan\nhädässä antaneet.\n\nNuo sanat, jotka ovat saaneet tekojen voimallisen ja kalliin\nvahvistuksen, kaikuvat vielä vuosisatainkin jälkeen kaikilta Itämeren\npohjoisilta rannoilta. Noitten sanain takana seisoi miehiä, joilla oli\nrinnassa uhrautuva sydän ja kädessä paljastettu miekka; noitten sanojen\ntakana seisoivat vapaat, yksimieliset, urhoolliset kansat, jotka\nantoivat varttuneet poikansa kuolemaan isänmaan takia ja elättääkseen\nheitä useinkin ojensivat heille viimeisen leipäpalasen, jonka olivat\nsäästäneet nälkää näkeville lapsilleen. Noitten sanojen takana seisoi\naikakausi, jossa asui palava usko ja kaikesta kieltäytyvä rohkeus.\nToiset aikakaudet, mielipiteiltään toisenlaiset, eivät kumminkaan saata\nliikutuksetta lukea noita yksinkertaisia sanoja. Kuolemaa halveksiva\nvoima hehkuu niistä ja samalla -- mikä rakkaus! Kun kansa kuuli nuoren\nkuninkaansa puhuvan, kävi hänen nuoresta rohkeudestaan tuulahdus\nniittenkin sydänten läpi, jotka vuosien pitkään jo olivat jäätyneet;\nharmaantunutkin sotilas tunsi verensä lämpiävän, hän vainusi tulevia\nvoittoja -- hän uneksi vielä kerran nuoruutensa unelmaa.\n\nEnemmän kuin kaksisataa ja kuusikymmentä vuotta on siitä kulunut, eikä\nnyt enää tunneta sitä paikkaakaan, missä isänmaan sydän kerran sykki\nniin suurta miehuutta ja niin yleviä tunteita. Vantaanjoen suun\nvarsilla olevat kentät ovat nyt täynnä maataloja ja peltoja; ei edes\nisonlaista kylääkään mataline rakennuksineen ole sillä rannalla, jossa\nSuomen pääkaupungin kehto oli. Koski käyttää nyt myllyjä ja\npesulaitoksia, kyntäjän aura kääntää esiin muinaisten kotoisten liesien\ntiilisoraa. Vaikka seutu onkin hedelmällinen eikä mitenkään yksinäinen,\non siinä kumminkin, kenties metsän puutteen tähden, jotakin\nyksitoikkoista, melkein kaipauksenomaista. Ja kun vaeltaja nyt\ntalvipäivänä astuu kinoksia, joita meren myrskyt ovat ajaneet\noikullisiksi aalloiksi kedoille, niin näyttää tuo tasanko, joka muinoin\noli täynnä eloa ja vilkkautta, palautuneen Suomen korpien yksinäiseen\nhiljaisuuteen.\n\nPuheenaolevana aikana näytti kenttä toisenlaiselta. Suuri kansanpaljous\noli kaupungista levinnyt sen ympäristöille.\n\nJok'ainoa torppa, jok'ainoa talo, jok'ainoa riihi ja sauna oli täynnä\nväkeä, paikoin nuotiolla majailevia sotamiehiäkin. Ja vaikka tosin ei\nnähty nykyaikaista vilkasta torikauppaa, ei sieltä kuitenkaan puuttunut\nkeinottelijoita, jotka käyttivät hyväkseen noin tavatonta tilaisuutta\nansaitakseen jotakin silloisina huonoina aikoina. Siellä oli\npieniä väliaikaisia lautakojuja, joissa myytiin ruokatavaroita,\nnahkaa, palttinaa ja olutta. Ei sieltä puuttunut saksalaisia\nsilmänkääntäjiäkään, joiden temput olivat sitä laatua, että ne\nnykyaikoina tuskin huvittaisivat alhaisintakaan joukkoa. Eräältä\nsuunnalta kuului säkkipillin soittoa; siellä näkyi muuan Herkules\nnyrkin iskulla lyövän kuoliaaksi härän, jota hän sitä ennen oli vetänyt\nsarvista perässään. Eräs toinen mies söi muka rautanauloja, pisti\nmiekan rintaansa ja veti sen jälleen ulos veripunaisena puolukan\nmehusta. Muuan vinovartaloinen, kiilusilmäinen poika ihmetytti yleisöä\nsuuresti, hän kun oli erinomaisen taitava heittämään kuperkeikkaa\nilmassa ja hävyttömän notkea hyppäämään hämmästyneitten maalaismuijien\nniskaan hajareisin. Silloin tällöin hän taas vaati jonkun\nrenkikuhnuksen voittosille ja ykskaks kamppasi hänet kumoon.\n\nAamulla kerran valtiopäiväin alkaessa oli yleistä mielenkarvautta\nherättänyt se seikka, että useita Sigismund kuninkaan julistuksia oli\nlöydetty naulattuina kaupungin talojen portinpieliin, ja mikä vielä\npahempaa, samanlainen kapinallinen julistus oli ollut naulattuna\npormestari Reijerinkin talon seinään, ja siinä talossa itse kuningas\nasui. Moinen julkeus oli aiheuttanut ankaria etsiskelyjä, jotka\nkuitenkin olivat turhia. Ratsastavia patrulleja oli lähetetty monelle\nsuunnalle, kaupungin ääriinkin, missä lautakojut harjoittivat\nmarkkinoitaan. Sattuipa silloin äskenmainittu vinovartaloinen,\nuhkamielisen ylpeä poika vaatimaan voittosille pienen rumpalin, joka\nkaikessa viattomuudessaan oli nauranut hänen vehkeilleen. Mutta sillä\nkertaa Sam (lukija on kaiketikin jo heti tuntenut hänet siksi, jonka\nkanssa teimme tuttavuutta Tofön saarella) oli iskenyt kirveensä kiveen.\nRumpalipoikaa näet ei ollutkaan hyvä kampata, päinvastoin hän heitti\nSamin hankeen, lumitti hänet kantapäästä kiireeseen ja alkoi sitten,\nväkijoukon suureksi huviksi, rumpupalikoillaan lujasti paukutella\nmarssia vastustajansa selkään. Siinä mylläkässä meni Sam pojan nuttu\nauki, muuan paperi putosi maahan, ja tuuli lähti lennättelemään sitä\npitkin hankea. Se saatiin kiinni, luettiin ja huomattiin erääksi\nSigismundin julistukseksi.\n\nNytkös väkijoukko huutamaan: ottakaa kiinni petturi! hirteen hänet!\ntappakaa se lurjus! Mutta harvoinpa rehellisen suomalaisen sydämen\nomistajalla sentään on käsi niin heti alttiina toimeen. Ennenkuin vielä\nsanasta oli ehditty työhön, oli Sam riuhtaissut itsensä irti\nvihollisestaan ja vikkelänä kuin orava tunkeutunut väkijoukon läpi,\nmilloin raivaten tietä kyynärpäillään, milloin potkien taaksepäin\njaloillaan. Nyt alkoi ajo. Pakolainen, turhaan yritettyään päästä\nvaltamaantielle lännen puolelle, kääntyä kiepsahti toisaalle ja alkoi\nnyt painaltaa kosken yli vievälle sillalle. Mutta sillan toisesta\npäästä tulikin häntä vastaan patrulli, ja kirkuva väkijoukko oli jo\nennättänyt toiseen päähän. Sam poika ei suuria kuhnaillut eikä siihen\nolisi ollut aikaakaan. Silmänräpäyksessä hän heittäytyi kaidepuiden yli\nja oli kadonnut. Pianpa kumminkin nähtiin hänen kulkevan avovedessä\nkoskea alas ja katoavan jään alle, joka peitti joen suuta kovimman\nvirran alapuolella.\n\nTakaa-ajajat pysähtyivät hämmästyneinä sillalle; kaikkien silmät\nseurasivat rohkeata kavaltajaa, joka kosken kuohuissa heittelehtien\nniin pian oli saanut ansaitun palkkansa, ja rumpalipoika oli kaikkien\nmielestä tehnyt isänmaalleen kunnon työn.\n\n\n\n\n9. TALVI-ILTA SALOLLA.\n\n\nIllalla kerran helmikuun keskipaikoilla v. 1616 kulki melkoinen jono\nmatkustajia hidasta kulkua halki lumikinoksien sillä toisinaan autiolla\ntiellä, joka siihen aikaan vei Helsingistä pohjoisen Uudenmaan kautta\nTurkuun. Nykyaikoina mennä vilistelevät rautatiejunat näillä seuduin\nmatalan hietaharjun poikki, mutta kertomuksemme aikaan ei oltu totuttu\nsenkaltaiseen mukavuuteen, sillä maan kaikki tiet olivat epäkunnossa,\nmikä oli luonnollisena seurauksena järjestyksen ja kyvyn puutteesta.\nTalonpoika-paroilla ei ollut väkeä eikä hevosia panna tietä korjaamaan,\nvaikka haluakin olisi ollut, ja tällöin oli sitä paitsi kova pyry\navaralta ajanut kaikille poluille miehenkorkuisia kinoksia.\n\nMatkueessa oli kolme rekeä, kaksi hevosta edessä kullakin;\nkeskimmäiseen rekeen oli kyhätty jonkinlainen kuomi hurstista. Neljä\nratsumiestä, jotka olivat aseissa rauhattomien aikojen tähden, oli\nsaattoväkenä. Kaksi ratsasti edellä tietä polkemassa, kaksi seurasi\njäljessä suojelemassa matkuetta takaapäin uhkaavilta vaaroilta, kaikki\naivan lumessa ja samoin kuin hevosetkin peräti uuvuksissa matkan\nvaivoista. Tämmöistä vaivalloista ja hidasta kulkua kesti jonkun aikaa,\nmutta pian kävi aivan mahdottomaksi päästä eteenpäin. Pyryilma raivosi\nraivoamistaan, ja joka askelelta, joka eteenpäin päästiin, tuli yhä\nisompia lumivuoria vastaan. Ratsumiehet astuivat maahan, ajajat\ntallasivat lunta, kaikki koettivat käsivoimin helpottaa hevosten työtä.\nSiitä ei ollut apua; reet pysyivät paikoillaan. Neuvoteltiin, mitä\nolisi tehtävä. Naisihminen kurottautui ulos katetusta reestä ja kysyi,\nonko mitään taloa likitienoilla. Ritari, jonka yllä oli luminen\nturkkivaippa, juoksi viimeisestä reestä ensimmäisen reen luo, jonka\najuri oli oppaana, ja toisti saman kysymyksen. Ajuri vastasi, että\nlähimpään taloon on penikulman matka, mutta jos poikettaisiin\nläheiselle järvelle ja ajettaisiin jäätä myöten toiselle rannalle, niin\nsaavuttaisiin yksinäiseen uudistaloon. Ritari päätti valita tämän tien,\njoka olikin ainoa mahdollinen, ja silloin oli vain ura raivattava alas\njäälle.\n\nMaantien ja järven välillä oli vähäinen harju, jossa kasvoi tiheää\nkuusimetsää. Puitten oksilla oli paksulta lunta, jota joukoittain\nputosi matkustajain päälle täyttäen reet. Hevoset riisuttiin;\nlukuunottamatta kahta naismatkustajaa astuivat kaikki maahan, minkä\njälkeen miehet työnsivät rekiä. Kun näin sanomattomien ponnistusten\nperästä oli päästy harjulle ja metsän läpi, oli toisella puolen\njärvelle viettävä kallionrinne. Siinä oli vuorostaan laskettava\nluisurataa, joka muunlaisten asianhaarain vallitessa olisi ollut\nvaarallinenkin, mutta sillä kertaa esti lumen paljous liiallisen\nnopeuden, ja niinpä matkue pääsi parin viattoman kuperkeikan jälkeen\nonnellisesti jäälle.\n\nLumi oli siellä tasaisempaa, hevoset valjastettiin uudelleen ja niin\njatkettiin matkaa. Hitaasti kulku kyllä kävi, mutta eteenpäin kumminkin\npäästiin, kunnes vähän matkan päässä toisesta rannasta kohdattiin\nkohovettä. Jokainen pohjolan asukas tietää, mimmoista on kohovedessä\nkulku; epätietoisena matkustaja kysyy itseltään, onko veden alla luja\njää vai eikö; kenties on siinä kova virta ja siis sulaa vettä. Mutta\nmatkustajamme, jotka olivat vaivojen ja vaarojen karaisemat, ajoivat\narvelematta eteenpäin, valmiina kääntymään, jos vesi tulisi liian\nsyväksi etumaisten ratsumiesten hevosille ja heidän täytyisi uimalla\npelastautua. Yhä syvempään kohoveteen tultiin, sitä virtasi jo rekiin,\nantaen kylmää kylpyä niissä istujille, ja se ulottui korkeammalle\nratsumiesten kannuksia. Reet melkein uivat vedessä. Ritari Klaus\nFleming -- hän oli matkamies -- ratsasti keskimmäisen reen ääreen ja\nkysyi, onko hänen Kirsti sisarensa peloissaan ja tahtooko hän palata.\nKirsti neiti vastasi siten, että vaihtoi paikkaa toisen ratsastajan\nkanssa, joka kulki edellä, nousi hänen hevosensa selkään ja kulki\netumaisena. Melkein uimalla ja veden varassa liukuen saavuttiin vihdoin\nläpimärkinä rannalle.\n\nJärvi olikin vain ison Lohjanselän lahti. Tämä selkä tekee lukemattomia\nmutkaisia lahdelmia syviin laaksoihin pohjoispuolelle Etelä-Suomen\nmaanselännettä, joka erottaa sisemmät ylänkömaat rannikosta ja siitä\nsyystä on saanut nimekseen Salpausselkä. Koko tienoo on viehättävän\nkaunis, täynnä metsäisiä mäkiä, rinteitä, vesikuvastimia, kallioita,\nsaaria; ihaillen ovatkin sitä matkustajat nimittäneet \"Uudenmaan\nSveitsiksi\". Vuorissa on runsaasti malmeja ja harvinaisia kivilajeja;\nkasvientutkija löytää sieltä kaiken, mikä on upeinta ja harvinaisinta\nSuomenmaan kasvistossa. Hedelmällisillä vuorten rinteillä näkee nyt\nhyvinvoipia kyliä, taloja, karjalaumoja ja peltoja. Siellä on Suomen\nainoa vaskikaivos; siellä eli myöhempinä aikoina Adlercreutzin esi-isä,\nmatalan majan mies, josta sittemmin polveutui jalo jälkeläinen,\nisänmaan mies rautakoura. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa\noli vielä harvassa viljelyksiä näillä autioilla saloilla, ja sielläkin,\nminne viljelys oli päässyt juurtumaan, sielläkin sota, sotaväennostot,\nverot ja voutien kiskomiset tekivät jälleen talot ja tilat autioiksi.\nLuonto oli vielä kesyttömän kauniina, ihmiskäsi oli siihen tuskin\nkoskenut; vuorten ja ikihonkain vallassa olivat kaikki hymyilevät\nlahdelmat, kaikki monisopukkaisen järven iloiset vuolteet. Ja tällä\nkertaa pohjolan talvisten valtain vimmastuneina raivotessa yli synkkäin\nsalojen ja kinosaaltojen peittämän järven jään tuo kaunis seutu näytti\nparemmin soveltuvan kontioiden pesäpaikaksi kuin eksyneiden\nmatkamiesten vieraanvaraiseksi leposijaksi.\n\nMutta vuorten ja kuusten välitse pilkotti valo, sellainen loimottavan\ntakkavalkean ystävällinen valo, jonka varsin mielellään näkee kylmän\nkourima ja uupunut matkamies pimeinä talvi-iltoina. Tuolla\nyksinäisellä, ystävällisellä majapaikalla täytyi olla ainakin _yksi_\nlasiruutu, josta sen kotilieden valo löysi tiensä, ja se lasiruutu\ntiesi varallisuutta, se lasiruutu lupasi virvoitusta; ei tultaisi siis\naivan tyhjään kotiin. Hyvää toivoen suuntasivat siis matkamiehet\nväsyneet askelensa valoa kohti. Me lähdemme sinne edeltäpäin ja\nsilmäilemme uudistaloa.\n\nTuo äskettäin rakennettu, kaunis talo, nimeltään Ahtiala -- muistona\npakanuudenaikuisesta merenhaltijasta -- oli pohjoisella Uudellamaalla,\nLohjan pitäjän takalistolla. Talossa oli isonlainen asuinhuone,\nnavetta, talli, aitta, sauna, kaivo. Siinä osassa maata käytettiin\nvielä savupirttejä ja niissä aimo takkoja, joitten alaosa oli harmaasta\nkivestä ja yläosa tiilestä; savu poistui katossa olevan lakeisen eli\nräppänän kautta. Mutta Ahtialan tuvassa oli vanhan takan ohella\nuudemmanaikuinen savupiippukin, pirteissä tavallisten seinäaukkojen\nja räppänäin asemesta oli takan vastaiseen, järven puoleiseen\nseinään tehty vähäinen ikkuna, jossa oli neljä pientä lasiruutua.\nJäreätekoinen seinäkello, iso, vihreä kaappi, muutamat pöydänjalkoja\nkoristavat leikkaukset, vieläpä kolme neljä tuoliakin somisteltuine\nselkämyksineen, osoittivat lavitsain ja kaksinkertaisten, seinään\nkiinnitettyjen vuoteitten ohella niillä seuduin harvinaista komeutta.\nKaikki näytti sievältä, kaikki todisti varakkuutta ja ahkeruutta; mutta\nvarallisuuden päivät olivat olleet ja menneet.\n\nHämärissä samana iltana oli Ahtialan Tahvo, lähes\nkahdeksankymmenvuotias ukko, istunut takkavalkean ääressä nuottaa\nkutomassa. Hänen Jooseppi poikansa oli veistellyt reen jalasta, emäntä\nrohtinut pellavia ja hänen kaksi lapsenlastaan, neljä- ja\nkuusitoistavuotiaat tytöt, olivat kartanneet villoja. Tämä samainen\npäivä oli ollut kova päivä Ahtialan uudistalolle. Aamupuoleen oli\nvoudin palvelija tullut vaatimaan jotakin lukemattomista veroista ja\narmotta pannut ryöstöön toisen hevosen ja toisen lehmän, jotka hän oli\njättänyt jäljelle edellisellä kerralla käydessään. Jo syksyllä oli\nmuuan seutujen halki kulkeva ratsuväenosasto teurastanut ja syönyt\ntalon lampaat. Useampia nälkäisiä vieraita oli vielä tulossa.\n\nAhtialan väki oli rauhallisen takkavalkean ääressä haastellut siitä\nasiasta, mikä sitä lähinnä koski: kovista ajoista. Emäntä oli huoaten\nkaivannut kahta reipasta poikaansa; missähän olivatkaan kaukana Venäjän\nsydänmailla. Toinen oli otettu sotamieheksi viime keväänä, toinen\nvuotta aikaisemmin. Lienevätkö hengissäkään enää, oli eukko lopuksi\nhuoannut ajatellessaan peloittavien venäläisten julmuutta. Ukko oli\nhäntä lohduttanut vakuuttaen, että kumpikin poika vastaa kuuttakin\nmokomaa petoa, mikä kyllä nähtiin, kun Jaakko herra ja Eevertti herra\nviisi vuotta sitten ottivat valtaansa Suuren Novgorodin eikä heillä\nollut kuin pivollinen Ruotsin ja Suomen poikia sitä oikeata lajia.\nRyssää ukko sanoi itsekin katsoneensa silmästä silmään jo entisen\nKustaa kuninkaan hallitessa ja Juutin miestä Eerikki kuninkaan aikaan.\nJumala olkoon kuningasparan sielulle armollinen, hullusti hänen\naikanaan maalla kävi, mutta merellä sitä paremmin. Vanhana\nvantturaisena hän nyt istuu, Tahvo ukko, nuotta pahasensa ääressä,\nmutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun Niilo Schenkin johdolla\npalveli jousimiehenä \"Troilus\" laivassa. Muistipa ukko vielä Buckowin\nankaran päivän, vaikka siitä jo olikin kuudettakymmentä ajastaikaa;\nTanskan amiraalilaiva \"Jägmästaren\" laski takaa \"Troiluksen\" kimppuun;\nnäytti siltä kuin Goliat olisi nostanut keihäänsä pientä Taavetti\npoikaa vastaan. Mutta kas, Herralla Jumalalla oli silläkin kertaa\nsuurempi voima kuin raudalla ja vaskella ja ruudilla. Hän, joka nyt\nkankein sormin tässä lankaa pujotteli, hän oli ollut \"Troilus\" laivan\nkannella noiden seitsemänkymmenen suomalaisen joukossa, jotka\noivallisilla teräsjousilla tiputtelivat juutilaisia mastoista ja\nmärssyistä niinkuin rakeet tuhojansa tekevät ruisvainiolla mätäkuussa.\nJa semmoinen oli sitten sen leikin loppu, että Tanskan amiraali Herlevi\nTrolle, joka teräksensinisine haarniskoineen oli seisonut \"Jägmästaren\"\nlaivan peräkeulassa, suistui kannelle kuin merikotka, sillä hyvin oli\nlaukaistu Schenkki herran luoti, ja \"Jägmästaren\" kiitti onneaan, kun\nennätti lyödä poikki valtausköytensä ja pötkiä pakoon. Niin, kyllä\nJuutin mies sentään toista oli kuin kalmukki. Juutin mies tiesi kyllä\nmaksavansa kalavelkoja, kun viime sodassa poltti Tahvon tuvan\nHankoniemellä, mutta ei siitä saata muuta sanoa kuin että se on tuima\npoika merellä, ja kun semmoisetkin miehet saadaan aisoissa pysymään,\nniin totisesti pojat ryssän selän pehmittävät.\n\nNäin oli haasteltu illalla takkavalkean ääressä. Poika oli vastannut,\nettä hänen kyllä on vaikea hakata kaskea yksin, kun pojat ovat poissa\nja tytöt liian hentoja metsätöihin. Mutta kyllähän sekin vielä laatuun\nkävisi, jos olisi oikeutta maassa; silloin ei vouti saisi kahdesti\nkiskoa samaa veroa. Jos tulisi rauha maahan, niin ennättäisi\nkuningaskin hirtättää vouteja, ja silloin kai koittaisi parempi aika.\nJa siihen oli vanhus vastannut: kolmasti on Herra tupani tyhjästä\nrakentanut ja viisikymmentä vuotta antanut minulle viljaa\nkanervakankaasta. Miksei siis Hän, joka on väkevämpi kaikkia\nkuninkaita, vieläkin apuansa antaisi oikeaan aikaan?\n\nSamassa lensi ovi auki, ja seitsemän aseellista, lumenpeittämää miestä\ntulla kopisteli tupaan. He sanoivat olevansa kuninkaan väkeä ja\nvaativat ilmaiseksi ruokaa, yösijaa ja aamulla hevosia päästäkseen\nmatkaansa jatkamaan. Huoaten toi emäntä talon vähät ruokavarat ja\nvastustelematta valmisti illallisen kutsumattomille vieraille. Syötyään\nkyllikseen he tahtoivat olutta, ja kun ei sitä ollut, he rupesivat\nherjaamaan talonväkeä ja omin valloin tarkastamaan kaappeja ja\nkellareita. Kaikkea sitä oli talonväki sietänyt sanaakaan sanomatta,\nmutta kun vieraista kaksi alkoi tehdä törkeätä pilaa talon tyttäristä,\nsilloin ei Jooseppi enää voinut hillitä itseään, vaan kaasi lujalla\nnyrkillään pahantekijät maahan. Nytpä syntyi rauhallisessa tuvassa\ntuollainen väkivaltainen ja toisinaan verinenkin kahakka, jotka siihen\naikaan olivat hyvinkin tavallisia, kun pitkämielinen kansa viimeinkin\nnousi laitonta mielivaltaa vastaan. Kovan ottelun jälkeen oli ylivoima\nvihdoin voittanut Joosepin; hänet saatiin maahan ja sidottiin. Vanha\nisä oli turhaan koettanut vapisevalla kädellään jännittää kovin jo\nruostunutta joustaan; emäntä oli saanut käteensä korennon ja puolusti\nnyt sillä tuvan nurkkaan paenneita tyttäriään raivoisana kuin emäkarhu.\nAuttajaa ei ollut, mihin turvata: mistäpä sen olisi saanutkaan\npenikulman takaa tuiskussa ja pimeässä! Ja kun vaimo näki miehensä\nsidottuna, appensa voimattomana ja tyttärensä turvattomana, järkähti\nhänen luottamuksensa sinä epätoivon hetkenä, ja hän huudahti:\n\n-- Missä, isä, on nyt se auttaja, jota avuksesi huudat? Missä on se\nväkevä Jumala, johon uskot?\n\n-- Kirjoitettu on -- sanoi vanhus heittäen pois jousen: -- koska\nvanhurskaat huutavat, niin Herra auttaa heitä kaikesta heidän\nhädästään. Herra, kuinka kauan tahdot nähdä vääryyttä maan päällä?\nHeräjä voimassasi, äläkä salli meidän poljetuiksi tulla!\n\n-- Mitä tuo vanha hupakko höpisee tuolla nurkassa? ärjäisi eräs\npahantekijöistä, yhä vielä hurjana tappelusta, ja läheni uhaten\nvanhusta. -- Mikä on mielestäsi parempi: uunissako paistua vai avantoon\nupota?\n\n-- Älä kajoa minuun! huudahti vanhus, ikäänkuin olisi saanut\nennustushengen. -- Katso, kostaja seisoo ovella, ja se miekka on\nhiottu, joka on masentava sinun ylpeytesi!\n\nTuskin hän oli sanonut nuo sanat, kun aukeni ovi, ja tupaan astui\nluminen mies ja pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä nähdessään hävityksen,\njoka tuvassa vallitsi. Takassa loimottava valkea valaisi turvatonta\nvanhusta ja roistoa, joka läheni häntä paljastetuin miekoin. Ei kukaan\nhuomannut tullutta, mutta oitis kun tämän terävä silmä oli älynnyt,\nmiten asiat olivat, lensi hänenkin miekkansa tupestaan, ja heti sen\njälkeen kaatui roisto veriinsä poikkilyödyin käsivarsin vanhuksen\njalkain juureen.\n\n-- Mitä, konnat! huudahti ritari, puvusta tuntien roistot Simo\nLaurinpojan keihäsmiehiksi, jotka oli sijoitettu Raaseporin lääniin.\n-- Näinkö te tottelette kuninkaallisen majesteetin ankaraa käskyä,\njonka mukaan teidän tulee liikkua hellävaroen? Te ja teidän kaltaisenne\nolette syynä siihen, että maa köyhtyy köyhtymistään ja kansa vaivaa\nkuningasta alinomaisilla valituksilla. Aseet alas! Minä pidän tässä\nsotaoikeutta, niin että kuumenevat korvanne. Pekka -- lisäsi hän sisään\ntulevalle ratsumiehelle -- vie tuo mies paikalla talliin ja katso,\nherääkö hän vielä henkiin!\n\nSamassapa kiljaisi talon emäntä ja heittäytyi nuoren ratsumiehen\nkaulaan. Se Jumala, jota hän oli epäillyt, oli vastannut hänelle ja\nnöyryyttänyt hänet niin odottamattomalla avulla, yllättävällä ilolla,\nettä ainoastaan kaikkien auttajain auttaja sellaisen voi hankkia\näidinsydämelle. Hänen vanhin sotaan lähtenyt poikansa oli palannut.\nNuorukainen seisoi hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt\nvanhempiensa muuttaneen näille seuduille. Vitkaillen hän täytti\npäällikkönsä käskyn.\n\n-- Tahtoisinpa tietää, kuka tässä moiseksi herraksi rupeaa\nkuninkaallisen majesteetin ja kruunun väkeä kohtaan, virkkoi\nkeihäsmiesten johtaja, ja hänen äänensä olisi ollut uhkaavakin, ellei\nse olisi ilmaissut vastenmielistä hämmästystä.\n\n-- Ohoh, kylläpä tunnen sinut, pitkäkoipinen, liiviläinen susi; kyllä\ntiedän, missä olet oppinut tällä tavoin kohtelemaan ihmisiä.\nRehellisessä taistelussa sinä tappelet jotenkin hyvin, mutta kotona\nsinua on orjanruoska kasvattanut. Rintamaan, kersantti Rolf Müller!\nPäällikkösi puhuttelee sinua.\n\nJa kuninkaan kamariherra, eversti Klaus Hermaninpoika Fleming,\nLouhisaaren herra, heitti yltään lumisen kaapunsa ja astui takkavalkean\nvaloon ylpein ryhdin, kuten sotilas konsanaankin. Kasvultaan hän oli\nkeskikokoinen, mutta hartiakas ja tanakka. Ikää hänellä ei ollut kuin\nviisikolmatta vuotta, mutta jo aikaisin hän oli kypsynyt kaikenlaisissa\nvaaroissa; häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen\ntarmokkaat kasvonpiirteensä ja terävä katseensa tiesivät tulevaa\nsotaherraa, joka kerran oli hävittävä vihollisen sotajoukkoja ja\nlaivastoja.\n\nKersantti ja hänen väkensä jupisivat jotakin sentapaista, että heitä\nmuka oli ensin hätyytetty, mutta he katsoivat kuitenkin parhaaksi\ntotella. Heidän käskettiin riisua aseensa ja heidät lähetettiin yöksi\ntallin ylisille, jolloin eräs otti hoiviinsa pahasti haavoitetun\ntoverinsa. Sitten vasta päästettiin neiti Kirsti Fleming kamarineitinsä\nja pienen Maiju palvelijattarensa kanssa sisään levähtämään ja\nlämmittelemään loimottavan takkavalkean ääreen.\n\n-- Parasta olisi ollut, jos olisit pysynyt tämän yön äidin kanssa\nSuitiassa, virkkoi Klaus Fleming.\n\n-- Minulla on eräs toimi tehtävänä, vastasi sisar. Mutta mitä\nmerkitsevät nuo veripilkut ja epäjärjestys?\n\n-- Sota-ajan tapoja, vastasi veli karkeasti myhähtäen. -- Pekka, päästä\nköysistä tuo mies! Mitä? Onko hän sinun isäsi? No, sen ilon minä\nmielelläni suon sinulle, kelpo poika! Kiitä poikaasi, mies; kelpo\nsotamies hän on. Ja sinä, ukko, puhu, mitä täällä on tapahtunut, mutta\nälä valehtelekaan itseäsi syyttömäksi. Olette olleet röyhkeitä\nsotamiehiä kohtaan ja saatte syyttää itseänne, jos he hurjistuvat.\n\nVanhus ojentautui, teki kunniaa sotamiehen tavoin ja vastasi:\n\n-- Tallimiehenä palvelin Kustaa kuningasta, jousimiehenä Eerikkiä ja\nkeihäsmiehenä Juhana kuningasta. Vanhaksi tultuani, kun en enää kyennyt\nkentälle, palvelin seitsemän vuotta Suitian Klaus herraa ja opetin\nnuorta Juhana herraa ratsastamaan. Olen taistellut maalla ja merellä\nkolmekymmentä ajastaikaa ja tunnen huovit niinkuin talonpojatkin.\nValheita en ole puhunut ikinä kellekään, saatikka sitten Flemingille,\njoka sitä paitsi on pelastanut minulle ne moniaat päivät, jotka minun\nvielä on suotu elää. Riidan syy oli tällainen.\n\nJa ukko kertoi tapauksen.\n\n-- No, kalpani nimessä, huudahti ritari, sinä puhut kuin kelpo sotamies\nainakin, ja nuo vintiöt kyllä saavat ansaitun palkkansa. Eikö kukaan\nole muistanut niitä kolmeakymmentä vuottasi, jotka olet ollut kuninkaan\npalveluksessa?\n\n-- Nuori Juhana herra, jota opetin ratsastamaan, antoi minulle torpan\nHankoniemellä. Sen poltti Kaarle herttuan väki kerran ja Juutin mies\ntoistamiseen. Sitten muutin poikineni tänne salolle ja rakensin\nkolmannen kerran tupani. Jumala antaa poutaa ja sadetta, hallavuosia ja\nhyviä vuosia. Kun yhtenä vuonna käy huonosti, niin nähdään nälkää\nkotvan aikaa ja aloitetaan alusta taas.\n\nKlaus Fleming kääntyi sisarensa puoleen. -- Olen kuullut puhuttavan --\nsanoi hän -- salaisesta voimasta, jolla kansa nääntymättä kestää kovia\ntaakkoja. Aina olen luullut sen voiman olleen rautaisissa käsivarsissa\nja sotisovan alla. Mutta nytpä tiedän: _täällä_ se voima on, ja sen\nnimi on kärsivällisyys.\n\nJa illasta, joka oli alkanut niin raskaasti Ahtialan uudistalossa, tuli\nilon ilta kaikille sen asujamille.\n\n\n\n\n10. SALALIITTO.\n\n\nSigismund kuninkaan Suomessa olevan puolueen jäännökseltä oli rohkeus\nmasentunut, kun sanoma tuli Helsingin valtiopäivistä. Kaikki\naatelismiehet, joilla vielä oli vähänkin tilaa ja taloa, vetäytyivät\nyhä kauemmas niistä harvoista itsepäisistä, jotka rohkenivat yhä\nsalahankkein toimia viraltapannun kuninkaan hyväksi, ja nuo moniaat\nolivat enimmäkseen vain epätoivoisia onnenpyörän ääressä pelaajia,\nseikkailijoita, jotka olivat valmiita uskaltamaan mitä hyvänsä, koska\nhe jo olivat menettäneet kaiken; he olivat senlaatuista väkeä, jota\nvallankumoukset ja sisälliset sodat aina heittelevät merihylkynä\ntulevaisuuden rannoille. Mutta olipa siellä täällä joku harvinainen\npoikkeuskin.\n\nKurjalan kartanossa Lammin pitäjässä Hämeessä asui urhoollisen Iivari\nTavastin leski, Kaarina Stenintytär Fincke, niitä naisia, joitten\nrakkaus ei tiedä rajoja eikä viha sovitusta. Elämänsä edellisellä ja\nkauniimmalla puoliskolla hän oli uhrannut kaikki rakkaudelleen, joka\nhänet kiinnitti pelottomaan ja nuhteettomaan ritariin; jälkimmäisellä,\nkolkolla ja yksinäisellä elämänsä puoliskolla hän oli ottanut\ntäyttääkseen kalliin velvollisuuden, miehensä kunnian palauttamisen.\nEräänä päivänä helmikuussa tuona samana vuonna 1616 hän kutsui luokseen\nnuoremman poikansa, vaaleakiharaisen Pentin, jonka lempeiltä ja\nkauniilta kasvoilta hän luki kaikki rakkautensa päivien onnelliset\nmuistot, vihasta ei varjoakaan, ja lausui hänelle:\n\n-- Poikani, sinä olet kahdeksantoistavuotias, kätesi on luja,\nsydämesi uskollinen, ja minä olen kasvatuttanut sinut kaikissa\nritarillisissa harjoituksissa. Sinun on aika kostaa isäsi puolesta.\n\nNuorukainen oli vaiti. Äiti jatkoi:\n\n-- Minä tiedän, mitä mietit. Vanhempi veljesi Sten Iivarinpoika on\nsuvun pää ja lain ja maan tavan mukaan isäsi perillinen. Mutta Sten on\nnuoresta pitäen tuottanut minulle surua ja murhetta rajun ja levottoman\nluonteensa takia, muun muassa viime talvena, silloin kun hän tappoi\nkornetti Bosinin tässä Kurjalan kartanossa. Sten palvelee uutta\nkuningassukua; hän on isänsä uskoton poika. Sinä yksin olet kutsuttu\npalauttamaan isäsi kunnian.\n\n-- Äiti -- vastasi poika sävyisästi -- anna miekka minullekin\npalvellakseni kuningas Kustaa Aadolfia. Hän on lempeä ja urhoollinen.\nMiksi vihaat häntä? Itsehän rukoilit Kaarle herttuaa, että hän antaisi\nsinun pitää Kurjalan! Hän ja hänen poikansa ovat antaneet meille\njälleen kotimme ja tilamme. Miksi vihaat uutta kuningassukua?\n\n-- Jumala ei ole antanut minulle tyttäriä, vaan niiden sijaan kaksi\npoikaa, joista toisella on suden, toisella kyyhkysen sydän rinnassa,\nhuokasi äiti. Etkö ymmärrä, että jos olisin tahtonut verisesti ja\nkuolemalla kostaa nuorelle Kustaa Aadolfille, niin olisin usuttanut\nhänen kimppuunsa vanhemman veljesi, joka olisi raadellut hänet\nkappaleiksi. Mutta se ei ole tarkoitukseni, en tahdo hänelle mitään\npahaa, tahdon vain temmata kruunun hänen päästään ja laskea sen\nlaillisen kuninkaan Sigismundin jalkain juureen. Koko sukusi aina\nSteniin asti on palvellut laillista kuninkaanvaltaa, ja se, se yksin\nvoi nostaa jälleen arvoon isäsi muiston. Niin kauan kuin Kaarle\nherttuan jälkeläiset kantavat valtikkaa, olen minä kapinoitsijan leski\nja sinä maankavaltajan poika. Nyt on jo seitsemättätoista vuotta siitä,\nkun isäsi ja isäsi isä otettiin vangiksi Viipurin linnassa, ja minkä\npalkan he saivat silloin, he, jotka uskollisesti olivat palvelleet\nkuningasta ja isänmaata? Kaarle herttua oli tuomarina omassa asiassaan;\nhän pani nuo urhoolliset käsivarret häpeällisiin kahleisiin, hän\nkuljetutti nuo uskolliset miehet Viipurin tullin ulkopuolelle,\nheidän päänsä putosivat pyövelin kirveen iskusta, ja ne pantiin\nrautaseipäitten nenään linnan ulkopuolelle. Voi, minkälainen näky se\noli! Ja minä ... minä jäin yksin kahden hennon lapsen kanssa; heidän\ntähtensä täytyi minun langeta verikoiran jalkoihin ja armona kerjätä\ntakaisin laillista omaisuuttamme! Sen tein minä, poikani, ja katso,\nminä elän vielä! Mutta minä elän saattaakseni kerran vielä pestä pois\nveritahrat isiesi muistosta; minä elän saattaakseni sanoa sinua\nrehellisen miehen pojaksi, ja sitä päivää minä odotan, jolloin isäsi ja\nisäsi isän viattomuus julistetaan koko valtakunnassa. Ymmärrätkö minua\nnyt?\n\n-- Ymmärrän, vastasi nuorukainen, ymmärrän sinun oikeutetut toiveesi ja\nantaisinpa henkenikin, kunhan vain sinä saisit nähdä tuon ikävöimäsi\npäivän. Mutta sitä en ymmärrä, miten vallankumous voi tehdä sen\nmahdolliseksi! Koko valtakunta on uuden kuningassuvun puolella, Suomen\nsäädyt uudistavat Helsingissä uskollisuudenvalansa, eikä maassa enää\nyksikään käsi kohoa puolustamaan Sigismundin asiaa. Mitä me, me kaksi,\nvoimme saada aikaan koko valtakuntaa vastaan? Lähetä minut Kustaa\nAadolfin luo; minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja lupaan palvella\nhänen sukuansa kuolinpäivääni asti, kun hän vain kuninkaansanalla\nperuuttaa isäni ja isäni isän väärän tuomion!\n\n-- Sinä olet lapsi, Pentti, ja puhut lapsen lailla. Kuningasko\njulistaisi vääriksi isänsä tuomiot!\n\n-- Mutta tuomiohan on kumottu, koska olemme saaneet tiluksemme\ntakaisin.\n\n-- Armosta ne olemme saaneet! Nainen saattaa pyytää armoa; mies hakee\noikeutta. Olemme saaneet äidinperinnön, mutta saamatta on vielä\nisänperintö, kaunis Hämeessä sijaitseva Vesunnan kartano ja sen\nkolmekymmentä kalaista järveä ja sen laajat laidunmaat. Se on kerran\noleva perintösi isän puolelta, Pentti. Emmekä me ole niin aivan\nyksinämme kuin luulet. Vielä on urheita miehiä, jotka tahtovat jotakin\nuskaltaa oikean asian puolesta. Ole mies, poikani, ja ota miehenä\nvastaan äitisi luottamus! Tänä yönä kokoontuu Sigismund kuninkaan\npuoluelaisia tänne Kurjalaan keskustelemaan tehokkaista toimista,\njoihin on ryhdyttävä ensi keväänä kuninkaan avulla, ja sinä olet\nvalittu tämän yleisen kapinan johtajaksi.\n\n-- Minäkö? huudahti nuorukainen todella hämmästyneenä.\n\n-- Sinä, vastasi äiti tyynesti. Mitä sinulta iästä ja kokemuksesta\npuuttuu, sen korvaa nimesi. Pohjoinen Uusimaa ja eteläinen Häme ovat\nmonesti ennenkin seuranneet isäsi ja isäsi isän lippua. Ja ne nousevat\nvieläkin kerran kapinaan, kun Tavastin nimeä kantava mies käy niitä\njohtamaan, ja siitä pidetään kyllä huolta, että sinä saat avuksesi\nsotataitoisia miehiä.\n\n-- Säästä minua, äiti! Tahdotko vielä kerran tuottaa maahan kaikki\nsisällisen sodan kauhut?\n\n-- Ja mikä sinun mielestäsi sitten tämä tila on, missä nyt olemme\nkaksikymmentä vuotta eläneet? puhkesi Kaarina rouva jälleen puhumaan,\ntietämättään sekoittaen yhteen omat etunsa sekä yleisen hyvän, mikä on\nniin tavallista puolueriidoissa, että itse älykäs Kaarle IX:kin\nusein joutui siihen erehdykseen. -- Laiton hallitsija -- silloinhan on\naina sisällinen sota. Tehkäämme siitä viimeinkin loppu. Sinun ei\ntarvitse taistella ainoastaan yksissä neuvoin talonpoikain kanssa.\nLukuunottamatta Horneja ja valitettavasti nykyjään myös Flemingejä,\nmaassa tuskin on ainoatakaan aatelissukua, jossa ei olisi Sigismund\nkuninkaan salaisia puoluelaisia. Kuultuaan aseittemme ensimmäisen\nmenestyksen he riisuvat naamarinsa. Stjernkorsit, Spåret, Slangit,\nMunckit, Lindelöfit, Boijet, Kurjet ja monet muut tulevat puolellemme.\nRohkaise mielesi, kyyhkyssydän! Tänään vaadin vain kuulijaa, huomenna\nkenties sotilasta. Ensin äly, sitten miekanisku.\n\nNuori Pentti Iivarinpoika huokasi ja ajatteli itsekseen, ettei\ntämänpäiväinen äly voisi tehdä sen parempaa kuin estää huomiset\nmiekaniskut, mutta hän tunsi äitinsä. Toivosta, joka naisen sydämessä\non asunut vuosikausia, muodostuu vihdoin vastustamaton varmuus.\nPoika päätti senvuoksi olla noudattavinaan äitinsä tahtoa, mutta sen\nohella koettaa kaikkea, mikä vain ei ollut ristiriidassa pojan\nvelvollisuuksien kanssa, pelastaakseen äitinsä sekä isänmaansa uusista\nonnettomuuksista.\n\nIlta tuli. Kurjalan kartano oli yksinäisellä paikalla metsän sisässä,\npienen järven rannalla. Se oli siis omiaan senlaatuisten kokousten\npitoon, joissa tahdottiin olla rauhassa kutsumattomilta nuuskijoilta.\nTiedettiin kuitenkin, että voudit ja nimismiehet panivat tähän aikaan\nkaikki vainukoiransa liikkeelle puolalaisten julistusten johdosta.\nTalosta lähetettiin pois ne palvelijat ja lampuodit, joita ei pidetty\noikein luotettavina; vartijoita pantiin tienhaaroihin ja tunnussanat\njaettiin aivan kuin sodassa.\n\nKello yhdeksän aikaan alkoi tulla rekiä, ja saapujat vaihtoivat\ntunnussanoja vartijain kanssa. Vieraat pyydettiin sisään, jossa kelpo\nillallinen oli katettu pöytään tarjoamaan virvoitusta matkan\nrasituksista, ja he käyttivätkin sitä tarjousta hyväkseen niin\nperinpohjaisesti, ettei olisi luullut heidän tulollaan olleenkaan muuta\ntarkoitusta.\n\nAstuessaan poikineen kello kymmenen tienoissa kokoussaliin Kaarina\nrouva näki kummakseen alun kolmattakymmentä miestä, jotka äänekkäästi\npuhelivat keskenään ja joiden hupaiseen mielialaan talon oivallinen\nkotiolut nähtävästi oli suuresti vaikuttanut. Kuusi tai kahdeksan\nmiestä puhui yhtä haavaa aivan erilaisista asioista, ikäänkuin kaikkien\nvakoilijain uhalla, mitä liikkui puolen penikulman päässä, joku\njäniksistä, toinen susista, kolmas hevosista, neljäs nopanheitosta,\nviides siitä, miten skotlantilaisilla on tapana paistaa omenoita\noluessa, kuudes kehui löylyttäneensä kyytimiestään, seitsemäs puhui\nsimaisista seikkailuistaan, kahdeksas paleltuneista korvistaan. Melkein\nkaikkien puku oli huolimattomassa kunnossa osoittaen parempaa\ntottumusta hurjaan sotilaselämään kuin herrastapoihin, ja harvat heistä\nhuolivat edes antaa emännälle tilaa, kun hän astui saliin. Turhaan\nKaarina rouvan synkistynyt katse etsi samansäätyisiä naapureita, joita\nhän oli kokoukseen odottanut. Niitä oli siellä ainoastaan yksi, lyhyt\nvanha herra, jolla oli suuria syyliä poskissa ja vyöllä aimo miekka,\nmelkein yhtä pitkä kuin hän itsekin. Sinä hetkenä hän oli kyyristyneenä\nisossa takassa palavan tulen ääreen.\n\n-- Pärttyli Iivarinpoika -- sanoi Kaarina rouva tuolle herralle eikä\nollut huomaavinaankaan muitten vieraitten epäkohteliaisuutta -- ottakaa\npuhuaksenne, olkaa hyvä, ja selittäkää näille kunnioitettaville\nsotilaille ja kelpo kansalaisille, mitä varten nyt on kokoonnuttu, ja\nolkaa läsnäolijoista vanhimpana samalla puheenjohtajana.\n\nPärttyli Iivarinpoika Teet, Järpilän herra, oli niitä haaksirikkoisia\nkuningasmielisiä, jotka mielellään palvelevat laillista kuningasta\nsillä ehdolla, etteivät joutuisi huonoihin väleihin laittomankaan\nkanssa. Hän oli niin kauan vuoroin soutanut, vuoroin huovannut, että\noli lopulta loukannut kumpaistakin kuningasta. Par'aikaa hän oli\nsuuresti suutuksissaan Kustaa Aadolfille, joka edellisenä kesänä oli\nantanut hänen Järpilänsä ja muut talonsa läänitykseksi Henrik Hornille\nsallien kuitenkin Teetin hallita niitä kuolemaansa asti, ja se kiukku\noli tuonut vanhan herran kokoukseen, mutta nytpä hän jo toivoi jälleen\nolevansa onnellisesti kotonaan Järpilässä. Hän ei ollut kuulevinaan\nKaarina rouvan sanoja; rouva kävi hänen käteensä ja toisti sanansa.\n\n-- Niin, niin -- vastasi takan ääressä lämmittelevä viluinen herra --\naika kylmä on tänä iltana, tiet huonoja, oikea koiranilma. Suokaa\nanteeksi, olen käynyt niin huonokuuloiseksi viime aikoina. Mitä\nkäskette, armollinen rouva?\n\nKaarina rouva uudisti sanansa kolmannen kerran.\n\n-- Ottaako pahakseni? Mitä joutavia, mitä joutavia! Sotilaita ja\nkonnamaisia... Niinhän sanoitte? Niin, niin, mitäpä sitä muuta tähän\naikaan kuulee? Suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne jalkojani\nlämmittelen! Luuvalo, armollinen rouva, luuvalo! Niin, kun ihminen on\nsodassa saanut kestää yhtä ja toista niinkuin minäkin, niin kylläpä\ntuntuu vanhoilla päivillä, kylläpä tuntuu.\n\nKaarina rouva toivoi sydämensä pohjasta, että jok'ainoasta tuon vanhan\nketun syylästä kasvaisi luuvaloa suitsuttava vuori, mutta huomaten\nmahdottomaksi asettaa häntä salaliiton etunenään hän pyysi itse\nsananvuoroa ja kehoitti kunnioitettavia vieraitaan keskuudestaan\nvalitsemaan kokouksen puheenjohtajan.\n\nMelu hiljeni hiukan, vieraat katselivat toisiaan; he nähtävästi eivät\nolleet ensinkään varustautuneet puheenjohtajan vaaliin. Useimmat olivat\nkaiketi luulleet puheenjohtajan hankitun jo ennakolta.\n\nKaarina rouvan kehoitusta seurasi neuvoton hiljaisuus, kunnes viimein\nkuului ääni pitkän tammipöydän äärimmäisestä päästä, missä muuan\nvanhanpuoleinen ratsukaapuinen mies oli ahkerasti työskennellyt\nsianliikkiön ja oluthaarikan kimpussa.\n\n-- Jos minun tässä sallitaan puhua suuni puhtaaksi -- virkkoi hän\nmielissään pyyhkien viiksiään ja suippopartaansa pöytäliinaan -- niin\non tässä meidän joukossamme semmoinen mies, joka osaa puheillaan pistää\npussiin minkä piispan hyvänsä, vieläpä koko arvoisan konsistorinkin;\nmutta koska hän osaa kaikki maailman kielet paitsi meidän kieltämme,\nniin kelvannen minä kenties puheenjohtajaksi hänen sijaansa, koskapa\nkerran olen hänen vähäpätöinen tulkkinsa. Muuten olen minä Iivari\nPärttylinpoika, majoitusmestari ja nöyrin palvelijanne, armollinen\nrouva. Kosk'ei Pärttyli Iivarinpoika suvaitse puhua muuta kuin\ntyhmyyksiä, niin koettaa Iivari Pärttylinpoika sen sijaan puhua niin\nviisaasti kuin osaa, lisäsi majoitusmestari nauraen omalle\nsukkeluudelleen.\n\n-- Puhukaa! sanoi Kaarina rouva, jota ei tämä kokouksen alku ensinkään\ntyydyttänyt.\n\n-- No, koska minulla on lupa puhua, niin sanon suoraan, että tämmöistä\nkinkkua kuin tämä Kurjalan kinkku ja tämmöistä olutta kuin tämä\nKurjalan olut saa turhaan hakea Hämeenmaasta ja Uudeltamaalta, ellei\nSuitiassa niiden vertaista ole. Minun käydessäni siellä syksyllä\nkertoivat Juhana kuninkaan aina juoneen Suitian olutta mieluummin kuin\nmitään muuta ja tilanneen sitä joka vuosi laivanlastillisen omaa\nkuninkaallista kurkkuaan varten.\n\n-- Asiaan! keskeytti Kaarina rouva.\n\n-- Asiaan juuri olin tulemaisillanikin, armollinen rouva. Koska nyt\nJuhana kuningas oli sellainen viisas ja kuuluisa kuningas, että ymmärsi\npitää arvossa Suomen olutta ja suomalaista verta sitäpaitsi, niin\narvelen minä, Iivari Pärttylinpoika, ja kaikki nämä kelpo suomalaiset\ntässä, kestäkööt sitten satulassa tai olkoot kestämättä, kun\njouluhumalat päässä humisee, että meidän pitää auttaa Sigismund\nkuningas jälleen valtaan ja voimaan. Kas niin, sen pituinen se ja ilman\nmetkuja. Ketä nyt haluttaa tämä sormikoukku?\n\nSitä puhetta seurasi meluisa keskustelu, jossa muutamat huomauttivat,\nettei aika ole varsin sopiva, koska Helsingin valtiopäivätkin ovat\nosoittaneet uskottomuutta puheena olevaa hyvää asiaa kohtaan. Toiset\ntaas kumosivat tuon väitteen vakuuttaen, ettei valtiopäiväin mieltä\nihan varmaan tiedetä, ennenkuin päätös ilmoitetaan. Mahdollistahan on,\netteivät valtiopäivät lopuksi myönnä mitään varoja sodankäymiseen, ja\nsilloin on kuningas seisova neuvotonna kuin koulupoika koko maan\nedessä. Tämä vakuutus rauhoitti jälleen epäröiviä, ja sitten ruvettiin\nkeskustelemaan milloinka ja mitenkä yleinen kapina maassa olisi saatava\ntoimeen.\n\n-- Suu kiinni! ärjäisi majoitusmestari lyöden nyrkkinsä pöytään, niin\nettä vielä jäljellä olevat tinalautaset helähtivät. -- Suu kiinni! hän\nitse puhuu!\n\nSyrjäisestä sopesta astui esiin sama ruskeanuttuinen mies, jonka näimme\nensi kerran Tofön saarella, ja piti kokoontuneille innokkaan puheen\nsaksankielellä. Hän luetteli, mitä kaikkea vääryyttä hallitus oli\ntehnyt, hän kuvasi kansan suuren rasituksen ja esitti elävästi, kuinka\nonnelliset olot maassa olisi, jos laillinen kuningas pääsisi jälleen\nvaltaistuimelle. Sen jälkeen hän sangen taitavasti suunnitteli yleisen\nkapinan, joka olisi pantava alkuun huhtikuun ensi päivinä, koska\nsilloin ei kuninkaan väki vielä saattanut odottaa apua Ruotsin\npuolelta. Huhtikuun lopulla tulisi aivan varmaan puolalainen laivasto\nHankoniemeen, joka jo silloin on jäistä paljas. Silloin laillisen\nkuninkaan uskolliset ystävät runsaasti palkittaisiin, mutta hänen\nvihollisensa hävitettäisiin julmasti koko maasta.\n\nMajoitusmestari tulkitsi tämän pitkän puheen lyhyesti seuraavaan\ntapaan:\n\n-- Hän sanoo, että meitä nyt kohdellaan aivan kuin koiria, mutta annas\nkun Sigismund saa valtikan kouraansa, niin sitten meitä pidetään kuin\npiispaa pappilassa. Ja senpä vuoksi me panemme pillit soimaan viiden\nkuuden viikon perästä, kun olemme saaneet kaikki järjestykseen, ja\nsitten tulee Puolan mies ja tekee puhdasta. Mutta -- lisäsi hän silmää\niskien -- kyllä täällä sitten puolalaisesta huoli pidetään, ettei mies\nliian pitkälle potki, pidetään, niin totta kuin minä olen Iivari\nPärttylinpoika. Ja sillä hyvä.\n\n-- Ennenkuin me kaulamme alttiiksi panemme, pitää meillä olla rahaa,\npaljon rahaa, ei tule muutoin mitään, vastasi muuan entinen vouti, joka\nuuden hallituksen ajalla oli vilpin harjoittamisesta pantu viralta\npois, vaikka mies olisi hyvin ansainnut hirsipuunkin.\n\nVaihdettuaan muutamia sanoja ruskean miehen kanssa majoitusmestari\nilmoitti, että rahaa saataisiin kuin roskaa, jahka vain kaikki olisi\npantu alkuun. Vouti oli itsepäinen eikä luopunut vaatimuksestaan ja sai\nmuitakin puolelleen.\n\nSitten syntyi kiivas sanasota, kaikki huusivat kilvan, ei kukaan\nottanut korviinsakaan, mitä toinen selitti. Majoitusmestarin mahtava\nnyrkki oli vähänväliä moukaroinut tammipöytää ilman mitään tulosta, kun\nhän samassa äkkiä tunsi jonkun nykäisevän häntä nutusta ja huomasi\ntakanaan hyvin tunnetut kiilusilmät ja irvinaaman. Siinähän seisoi tuo\nHelsingissä hukkunut Sam poika, jonka surkea loppu oli, totta puhuen,\ntuottanut majoitusmestarille enemmän iloa kuin surua.\n\n-- Mitä, lurjus? Etkö sinä olekaan meren pohjassa? Vahinko, vahinko;\nsinusta olisi tullut hyvää kiiskinruokaa.\n\nSam kertoi itseensätyytyväisenä irvistellen, kuinka sukkelasti hän oli\npetkuttanut takaa-ajajiaan Vantaan sillalla. Hän näet oli kavunnut\npiiloon sillan alle ja heittänyt takkinsa koskeen oman itsensä\nasemesta. Nyt -- lisäsi hän pahanilkisesti myhäillen -- oli hänellä\nsentään muutakin kerrottavaa. Joukko Hannu Munckin ratsumiehiä oli\ntänään levähtänyt Hämeenlinnassa. Sam oli ollut piilossa tallin\nylisillä ja kuullut ratsumiesten haastelevan keskenään, että he ensi\nyönä Lammin seuduilla pääsevät runsaalle saaliille. Samin lähtiessä\nkarkuun olivat miehet vielä paikoillaan hevosiaan sukimassa, mutta\npianhan he saattavat olla täällä.\n\n-- Hirteen pääset, jos valehtelet, ja kultarahan saat, jos olet puhunut\ntotta! kuiskasi majoitusmestari, vaihtoi puolankielellä muutamia sanoja\nruskean miehen kanssa, ja pian olivat kaikki kolme pihalla.\n\nMutta majoitusmestari, valjastettuaan hevosen ja ollen jo valmiina\nlähtemään seuralaisineen Kurjalasta, arveli kuitenkin, ettei ollut\noikein kunnon miehen tapaista jättää ystävänsä pulaan ja pälkähäsen.\nSen vuoksi hän läheni salin ikkunaa, särki ruudun ja huusi jylisevällä\näänellä:\n\n-- Piru merrassa!\n\nNuo sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Sigismundit ja Kustaa\nAadolfit, Suomenmaan kohtalot ja riidanalaiset sotakassat, kaikki oli\ntuossa tuokiossa unohdettu. Kaikki syöksyivät hurjaa vauhtia ulos,\nhakivat hevosensa ja ajoivat kiireesti tiehensä. Vanhan känsäkkään\nherran kuulo oli nyt peräti tarkka, eikä luuvalo ensinkään estänyt\nhäntä olemasta nopeimpia pakenemaan.\n\nKaarina rouva sai huonot kiitokset vieraanvaraisuudestaan ja vielä\nhuonommat siitä palveluksesta, jonka hän oli tahtonut tehdä Sigismund\nkuninkaalle. Äänettömänä ja halveksien hän katseli pakenevia. Nuori\nPentti herra yksin tunsi mielensä keventyneen, ja syystäkin.\n\nKun majoitusmestari oli seuralaisineen päässyt puolen penikulman päähän\nKurjalasta eikä vielä näkynyt eikä kuulunut Hannu Munckin ratsastajia,\ntunsi hän itsensä niin rauhoittuneeksi, että saattoi tarkemmin\nkuulustella Sam pojalta, mimmoista saalista ratsumiehet olivat\ntoivoneet saavansa Lammilta.\n\n-- Sanoinko minä Lammilta? kysyi poika typerästi.\n\n-- Mitä, sinä sen riivattu! huudahti hänen isäntänsä suuttuneena. --\nLammilta, niin juuri sanoit.\n\n-- Niin, mutta olkien keskellä siellä heinäparvella kuuli niin\nhuonosti. Kunhan ne vain eivät olisi puhuneet Hattulasta.\n\n-- Ja moisten hirtehisten käsissä on sitten valtakunnan kohtalo! huusi\nmajoitusmestari vimmoissaan ja kohotti ruoskanvarren surmaavaan iskuun\nkohti Samia, joka seisoi kannaksilla.\n\nMutta Sam tiesi kyllä, mitä tuleman piti, ja oli sen vuoksi jo ajoissa\nvierähtänyt lumihankeen. Isku kohtasi ilmaa, ja Sam poika olisi\ntempaissut Suomen Sigismundin käsistä, ellei sallimus ja tapausten\nvälttämätön kulku olisi tehnyt sitä jo ennen tarvitsematta siihen\nvallattoman pojan vehkeitä.\n\n\n\n\n11. VANHAN JA UUDEN USKON TAISTELU IHMISSYDÄMISTÄ.\n\n\nYhä ahtaammaksi kävi Sigismundin läheteille Suomessa olo. Heitä\najettiin talosta taloon. Voudit ja nimismiehet eivät heitä ahdistaneet\nniin paljon kuin itse kansa, joka jo oli kyllästynyt sisällisiin\nriitoihin ja tahtoi päästä rauhaan alinomaisilta yllytyksiltä. Jonkin\najan kuluttua ei enää kukaan uskaltanut ottaa vastaan lähettejä eikä\nsuojella heitä päivisin, päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa öiseen\naikaan. Heidän ainoa toivonsa oli päästä salaa Ahvenanmaalle,\njosta kenties keväällä avoveden aikana saisivat laivan Riikaan.\nMajoitusmestari sanoi suoraan, ettei hän, rehellinen mies kun on, enää\nviitsi sillä tavoin hiipiä ja haapia maita mantereita eikä pistää\nkaulaa paulaan, ei, vaikka nuora olisi silkasta kullasta kierretty.\n\n-- Älä epäile, poikani; pyhimykset kyllä antavat apunsa, kehoitteli\npater Padilla, joka nurisematta oli kestänyt kaikki rasitukset, mitkä\nheitä olivat kohdanneet heidän öisillä harharetkillään. -- Kaikki pyhät\nmarttyyrit ovat kruununsa ansainneet taistelemalla uskottomia vastaan,\nja kirjoitettu on: _leones et viperas calcabis_.\n\n-- Kunnianarvoisa isä -- vastasi sotilas maltittomasti -- minä\npuolestani en huoli marttyyrin kruunusta ensinkään, sillä minä olen\nkokonaan mahdoton sitä saamaan; sen kunnian suon teille itsellenne\nvallan mielelläni, ja myyskennelkööt vain oikeauskoiset muutaman sadan\nvuoden perästä teidän pyhiä luitanne ja saakoot viisikymmentä markkaa\njoka mukulasta ja parannelkoot niillä luuvaloa ja hammastautia. Minä\nolen tyytyväinen, kun saan täällä maan päällä syödä vatsani kutakuinkin\ntäyteen ainakin kerran päivässä ja pääsen sitten teidän sekä\npyhimysten esirukouksien avulla Pyhän Pietarin tallimestariksi\nparatiisiin, sillä niin minusta vain näyttää, etten minä tässä\nmaailmassa siitä virasta suurta iloa saa. Minä arvelen, että täällä\novat apajat lopussa. Jos tahdotte omin päin koettaa, niin toivon teille\nkaikkea onnea ja iloa, minkä kaulapaula saattaa tuoda. Te osaatte jo\nsuomea. Mitä te tulkilla enää teette?\n\n-- Viime yritys vielä, poikani, ja se Turussa!\n\n-- Oletteko mieletön? Turussako? Ettekö tiedä, että kuningas ... tuota\nnoin ... herttua Kustaa Aadolf itse on siellä?\n\n-- Juuri sen vuoksi, poikani!\n\n-- Kuulkaas nyt, pater, olenhan teille kerran ennenkin sanonut, että\npysyisitte kiinni järkisyissä. Olen kyllä suostunut hiipimään täällä\nkoiran tavoin teidän ja Sigismundin tähden, mutta jos teillä on\nmielessänne konnankoukkuja tuota kunnon nuorta miestä Gustavus Adolphus\nRexiä vastaan, niinkuin häntä ymmärtämättömät nimittävät, niin minä\npuran kontrahdin. Jokos nyt meidän ainoa autuaaksi tekevä kirkkomme on\nmennyt niin pitkälle? Hyi saakeli!\n\n-- Puhutko, poikani, taas kuin tyhmä mies, joka pelkää omaa varjoansa?\nJalopeuran luolan suulta meitä juuri vähimmän osataan hakea. Jääköön\ntuo nuori mies Gustavus taivaan tuomittavaksi, minä katson vain\ntarpeelliseksi puhua muutamia sanoja kahden kesken vanhan Eerik piispan\nkanssa, koetellakseni, vieläkö hengen miekka pystyy hänen paatuneeseen\nomaantuntoonsa.\n\n-- No olkoon menneeksi sitten, kunnianarvoisa isä; minä lähden\nkanssanne vielä kerran _peijoonien_ ja _lipevien_ luo, niinkuin äsken\nsuvaitsitte lausua. Saattaa olla järkeäkin siinä, mitä Turusta\nsanoitte, ja siellä on minulla muutama vanha ystävä, joitten luona\nsaamme turvaa ja suojaa päiväksi tai pariksi.\n\nNäin keskusteltiin metsässä lauhkeana maaliskuun päivänä Turkuun vievän\ntien varrella. Vähän aikaa keskustelun jälkeen siirrymme me tuohon\ntuttuun seutuun, Suomenmaan silloiseen pääkaupunkiin, ja melkein yhtä\nvanhaan piispantaloon lähelle tuomiokirkkoa.\n\nPiispa _Ericus Erici_, liikanimeltään Sorolainen, oli tähän aikaan\narvoisa vanhus, kahdeksannellakymmenellä. Neljänäkymmentä ajastaikaa\nhän oli ohjaillut Suomen kirkon laivaa, voimatta tosin suojella sitä\nkokonaan kaikilta naarmuilta ja vuodoilta, mutta kumminkin johdattaen\nsen jotakuinkin eheänä ajan tyrskyjen, kuningasten oikkujen, suosion ja\nepäsuosion, liturgiamelujen, paavilaisten harhaoppien ja kankean\noikeaoppisuuden keskitse. Nyt hän oli kapitulareineen palannut\nHelsingin valtiopäiviltä ja istui iltapäivällä huoneessaan,\nkirjoitellen uutta suomalaista postillaa, jonka hän aikoi painattaa.\nSilloin tultiin ilmoittamaan jonkun muukalaisen matkustajan pyrkivän\nhänen puheilleen. Sitä ei vanhalla piispalla ollut tapana kieltää\nmilloinkaan, hän kun oli jokaisen puhuteltavissa, ja niinpä seisoi pian\nhänen edessään sama salaperäinen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan\npater Padillan nimellä.\n\nKunnianarvoisa pater puhui tietysti latinaa ja oli olevinaan\nmatkustavainen _protestanttinen_ lääkäri, joka ei sanonut saattavansa\nlähteä Turusta ennenkuin oli käynyt ilmaisemassa erinomaisen\nkunnioituksensa niin kuuluisalle miehelle kuin piispalle, semminkään,\nkoska hän, lääkäri, oli vähän tutkistellut jumaluusoppia ja olisi\nkiitollinen, jos piispa poistaisi hänen epäilyksensä muutamiin\nAugsburgin uskontunnustuksen opinkappaleihin nähden. Se oli hurskaan\nylipaimenen arkaan kohtaan kajoamista, ja niinpä piispa ryhtyikin\nasianmukaisesti kumoamaan vieraansa epäilyksiä. Mutta kun lääkäri,\nvastoin otaksumista, näkyi tuntevan erittäin hyvin sekä Raamatun että\nkirkkoisät, niin ei tuo kumoaminen ollut niinkään helppoa, ja oikeinpa\npiispa hämmästyi, kun huomasi olevansa vähällä joutua alakynteen. Siinä\noli jo liikaa mitä maltillisimmallekin luterilaiselle piispalle, ja\nlopulta hän piti oikeutettuna kummastuneena kysyä:\n\n-- _Quid Saulus inter prophetas_? Oletko juutalainen?\n\n-- Mitäpä minä muuta olisin kuin yksinkertainen, taitamaton Cornelius,\njoka kuuntelee Pietarin opetuksia? Kunnianarvoisa isä, näyttäkää\nRaamatun ja kirkkoisien avulla, että minä olen harhateillä, niin olen\nkoko maailmalle julistava, miten oppinut olette.\n\nNiissä sanoissa piili eräänlaista pilkkaa.\n\n-- Mitä minulta tahdot? kysyi hän. Sinä et ole se, miksi tekeydyt. Kuka\nolet?\n\n-- Kukako olen? vastasi muukalainen jättäen teeskentelemisensä ja\nylpeästi nousten tähänastisesta nöyrästä asennostaan. -- Sen sanon\nheti. Minä olen pyhä yhteinen katolinen kirkko, joka vielä, ennenkuin\nsinun päiväsi päättyvät, tahtoo suuren armeliaisuutensa tähden tulla\nsinun, uskonsakieltäneen poikansa luo ja viimeisen kerran tarjota\nsinulle synninpäästöä sillä ehdolla, että kokonaan antaudut sen\nvaltaan. Minä tunnen elämäsi, toimesi seurakunnan paimenena ja\nhorjuvaisuutesi. Minä tiedän, että sinä yhtä horjuvaisen kuninkaan\naikana kerran olit taivaan aseena, jolla oikea usko jälleen pantiin\nvoimaan näissä pimitetyissä pohjan maissa, mutta samanpa kuninkaan\nkeralla sinä uudestaan uskostasi luovuit ja teit itsesi vikapääksi\nsyntiin, jota ei anteeksi anneta, nimittäin syntiin Pyhää Henkeä\nvastaan. Sinä olet palvellut, sen tiedän, kahta herraa, ja tämän\nmaailman ruhtinas on sinut pettänyt, joten olet häneltä saanut osaksi\nvuoroin kiitosta, vuoroin kiittämättömyyttä. Sinä olet, sen tiedän,\nollut syytettynä ja ajaksi erotettunakin ylimmäisen paimenen virasta,\nja tiedänpä vielä, mitä sinä et tiedä, nimittäin, että olet yhtä\nlähellä ajallista kuin iankaikkistakin kadotustasi, sillä hän, jota\nsanotaan kuninkaaksesi ja yliherraksesi -- vaikka kirkon kutsumuksena\non hallita ruhtinaita eikä totella heitä -- aikoo nyt ottaa sinulta\nitäisen osan hiippakuntaasi ja odottaa vain soveliasta syytä antaakseen\nsinulle viransijaisen. Tämän kaiken minä tiedän, ja siksipä on Rooman\npyhä isä lähettänyt minut tänne vielä kerran, ja viimeisen kerran,\navaamaan armon ovea sinulle, uskosi hylänneelle piispalle, ja kysymään,\ntahdotko tunnustaa syntisi ja saada synninpäästön niillä ehdoilla,\njotka minä määrään. Kas tässä käskykirje, joka minulla on paavin\nlähettiläänä! Sen huomaat kyllä oikeaksi.\n\nJa hän ojensi piispalle pergamentin riippuvine sinetteineen.\n\nEerik piispa oli tunnettu sävyisäksi, lempeäksi ja maallisissa\nasioissa toisinaan heikoksi mieheksi. Mutta hänessä, kuten monessa\nsamankaltaisessa kovien aikojen miehessä, oli tuon hurskaan sävyisyyden\nperustana luja usko ja vakaumus, mikä tuli ilmi, kun oli kysymys hänen\nhengellisestä virastaan ja sielujen autuudesta. Hän kuunteli\nmuukalaisen innokasta puhetta levollisesti, mutta hänen katseensa\nloisti, vaipunut pää kohosi, ja luja ja selvä oli hänen äänensä, kun\nhän vastasi:\n\n-- Eksynyt veljeni! Minun ei tarvitse lukea kirjettäsi; puheesi sanoi\nminulle, mitä minun tarvitsee tietää. Sinä olet tullut tänne kuin susi\nlammasten vaatteissa ryöstämään paimenta laumalta, kun et saanut laumaa\npaimenelta, mikä olisi ollut sinusta mieluisampaa. Sillä mitäpä Rooman\npyhä isä välittää pian poistuvan ukon sielusta? Mieluummin hän haluaisi\nnähdä nyt, kuten muinaisinakin aikoina, Turun piispain lankeavan hänen\nistuimensa juureen ja tarjoavan hänelle pietarinrahaa muka\nlunastukseksi sieluista, joita ei kumminkaan hän ole lunastanut, vaan\nkaikkien Mestari. Sinä sanot tulevasi katolisen kirkon nimessä, ja sinä\nsolvaat kirkkoasi, sillä ne kirkkoisät ja pyhät miehet, joita kirkko\npitää niin suuressa kunniassa, eivät tulleet milloinkaan Jumalan\nseurakuntaan valepuvussa tai salanimin. Jumalan totuus astuu ihmisten\neteen selkeänä ja peittelemättömänä kuin auringonloiste leviää yli\nvuorten ja laaksojen, ja niin astui oppi-isämme Martti Lutherkin\npaavienne ja keisarienne eteen, jotka tahtoivat hänet tuhota. Kuule\nminua, turhaan sinä olet tullut tähän maahan, joka pysyy lujana Jumalan\npuhtaassa sanassa ja on valmis verellään vahvistamaan uskonsa. Kuule\nminua, yhtä turhaan olet tullut minunkin luokseni, joka en tunnusta\nmuuta omantuntoni tuomaria kuin Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Mene\ntarjoilemaan ihmisoppiasi ja omantunnonkahleitasi niille, joilta te\npidätätte pyhän sanan, meidän kaikkien kurittajan! Minä annan sinulle\nanteeksi ja rukoilen Jumalan Henkeä valaisemaan sinua mitä Hänen\nvaltakuntaansa tulee.\n\n-- No niin -- vastasi vieras muuttaen äänensä -- olen puhunut sinulle\nRooman pyhän isän lähettiläänä, ja sinä olet minun varoitukseni\nhylännyt. On minulla muutakin sanottavaa sinulle, ja sitä sinä kenties\nkuuntelet mieluummin. Sinulla oli poika...\n\nEerik piispa loi häneen kysyvän katseen.\n\n-- Sinulla oli poika, jonka lähetit opintoja harjoittamaan\nWittenbergiin. Siitä on nyt jo kolmattakymmentä vuotta. Tämä poikasi\noli niin onnellinen, että hän itse sen ajan kerettiläisyyden pääpesässä\nlöysi ystävän, joka armahti hänen sieluaan ja saattoi hänet takaisin\noikeauskoisen katolisen kirkon helmaan.\n\n-- Jumala lähetti minulle sen koettelemuksen, huokasi piispa.\n\n-- Tuo poika matkusti jonkun ajan perästä Roomaan ja päätti siellä\nopintonsa eräässä etevimmistä kollegioista. Hän oli lahjakas, ja\nuuttera hän oli. Hänen onnistui saavuttaa pyhän isän luottamus, ja hän\nsai pian korkeita hengellisiä virkoja. Vihdoin...\n\n-- Vihdoin kutsuttiin hänet pois miehuutensa iän alussa -- keskeytti\nEerik piispa värisevin äänin -- kutsuttiin sinne, missä ei kysytä muuta\nhengellistä virkaa eikä arvoa kuin Hänen ansiotansa, joka kuoli\nsyntisten takia.\n\n-- Sinä erehdyt, jatkoi vieras, hänkin lempeämmin. -- Hän ei kuollut,\nhän muutti vain nimensä.\n\n-- Kuinka? Elääkö hän? Mutta sehän ei ole mahdollista: minulla on\nvarmat tiedot hänen kuolemastaan.\n\n-- Lienevätkö ne olleet niin varmoja?\n\n-- Niin sanottiin. Jos tuo on vain uusi juoni, niin turhaan raastat\nvanhan miehen sydäntä.\n\n-- Ne, jotka sinulle sen sanoman toivat, pettivät sinua joko tahallaan\ntai tietämättään. Poikasi katosi maailmasta hautautuen luostariin.\nSiellä hän kuritti ruumistaan katumustöillä, joita ei itse pyhä\nFranciscus Assisilainenkaan olisi hävennyt, mutta rauhatonta sieluaan\nhän ei voinut saada vaikenemaan. Oliko se taivaista kutsumusta vai\noliko se pelkkää hehkuvaa kunnianhimoa? Hän ei tiennyt sitä itsekään.\nKolme vuotta harjoitettuaan ankaria katumustöitä hän astui jälleen\nmaailmaan, hänet lähetettiin vaikuttamaan kirkon eduksi Saksanmaalle,\nPuolaan ja vihdoin Pohjoismaihin ... paavin lähettiläänä...\n\nEerik piispa nousi seisaalleen, mutta vaipui taas takaisin tuolilleen.\n\n-- Sinä se olet! huudahti hän äidinkielellään, suomeksi. Pojan mukana\npalasivat nuoruuden muistot.\n\n-- Niin, minä se olen, vastasi vieras samalla kielellä ja samojen\nmuistojen vallassa.\n\n-- Voi Absalomia, voi poikaani Absalomia! Suokoon Jumala, että voisin\nedestäsi kuolla! vaikeroi vanhus, muistaen miten David kuningas suri\nkapinoitsevaa lempipoikaansa. -- Suokoon Jumala, että voisin lunastaa\ntakaisin sielusi.\n\nMuukalainen oli vaiti. Hän lienee taistellut ankaraa sisällistä\ntaistelua, ja hetkeksi pääsi hänen sydämensä voitolle, tuo ihmissydän,\njonka hän jo kauan sitten luuli tukahduttaneensa paastoilla ja\nkatumustöillä, jopa niin kokonaan hävittäneensä, että hän sen jälkeen\noli hengetön olento kirkon palveluksessa: _perinde ac cadaver_, kuten\njulma vala kuului.\n\nNyt hän heittäytyi äkkiä intohimoisen kiihkoisena vanhuksen jalkoihin\nja huudahti, suomeksi jälleen:\n\n-- Isä, siunaa minua! Unohda menneisyys! Ajattele tulevaisuutta! Minä\nen saa rauhaa ilman sinun siunaustasi. Katso, elomme on varjoa, sanamme\nhaihtuu. Joudu, isä, ennenkuin jälleen voitan oman itseni ja jälleen\nnousen sinua vastaan. Isä, siunaa minua nyt, nyt juuri, nyt juuri...!\n\nJos hän olisi sanonut vain tuon liikuttavan rukouksen ensi sanat, niin\nolisi isä luultavasti joutunut samanlaisten kuohuvien tunteiden valtaan\nkuin hän itsekin ja täyttänyt hänen pyyntönsä. Mutta hän oli sanonut\nliian paljon, hän oli itse koskettanut esirippua, joka peitti heidän\nvälillään olevan kuilun, ja niinpä isä ennätti muistaa olevansa piispa.\n\n-- Tule -- sanoi Eerik piispa verkkaan -- tule syliini kuin\ntuhlaajapoika. Tule ilman ehtoja ja välipuheita, kokonasi, sieluinesi,\nsemmoisena kuin kerran olet astuva taivaallisen isäsi eteen, ja minä\nolen siunaava sinua!\n\nVoi, hänkin oli sanonut liian paljon, hänkin antoi sanan kuolettaa\npalavan hengen. Poika tuli entiselleen.\n\nHän, paavin lähettiläs, pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin\nkarkoittaakseen ihanan, mutta eksyttävän unen, nousi vitkalleen ja\nlausui väräjävin äänin:\n\n-- Et siis tahdo ottaa minua vastaan _semmoisena kuin olen_?\n\n-- Kyllä, semmoisena kuin olet; takanasi tuhlaajapojan elämä,\nsydämessäsi katumus, edessäsi uusi elämä ja yläpuolellasi isäisi\nJumala.\n\n-- _Reverende domine episcope_ -- vastasi muukalainen ruveten jälleen\npuhumaan yleiskieltä -- sinäpä sen sanoit, ja minä kiitän sinua, että\njälleen muistutit mieleeni, kuka _sinä_ olet ja kuka _minä_ olen.\nKirjoitettu on: _propter me demittas patrem et matrem_. Niinpä olen\nminä jälleen oikeauskoinen katolinen kirkko, joka julistaa sinut\ntuhlaajapojakseen ja kysyy sinulta vielä hautasi partaalla, tahdotko\nluopua ravasta, jota olet syönyt, ja palata isäsi huoneeseen?\n\n-- Ja minä -- vastasi Eerik piispa, hänkin latinaksi, ja hänen otsansa\nkohosi ylevänä -- minä olen Jumalan evankelinen kirkko, joka ei\ntunnusta ihmisoppeja, vaan ainoastaan Jumalan ilmoitetun sanan, ja nyt\nkysyn minä sinulta, Gabriel Eerikinpoika, joka olet kieltänyt\niankaikkisen totuuden, tahdotko luopua paavilaisesta harhaopista ja\ntunnustaa sitä uskoa, jota Kristus ja hänen apostolinsa ovat\nsaarnanneet maailmalle?\n\n-- Mitenkä? Oletko unohtanut, vanhus, että kuusitoista vuosisataa puhuu\nsinulle _minun_ kirkkoni uskossa!\n\n-- Erehdyt. Kahdentoista sadan ajastajan pimeys ei ole voinut sammuttaa\nsanan ja apostolisen ajan valoa, jonka Jumala jälleen viritti yöstä\npalvelijansa Martti Lutherin avulla sata vuotta takaperin.\n\n-- Etkö tiedä, luopiopiispa, että lukemattomat pyhimykset ja marttyyrit\novat verellään vahvistaneet sen totuuden, jota sinä julkeasti uskallat\nylenkatsoa!\n\n-- Niin, sanoo profeetta Jeremias, aina vaatteittesi liepeissäkin on\nvanhurskasten verta, ja sinä sanot vielä: minä olen viaton!\n\n-- Meille on annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta sitoa ja\npäästää, ja minä sidon sinut Pyhän Pietarin seuraajan nimessä.\n\n-- Herra sanoo Hesekiel profeetan suulla: Ne sielut, jotka te\nvangitsette, olen minä vapaiksi päästävä. Ja niin olen rikki repivä\nteidän päänalusenne ja pelastava kansani teidän käsistänne, niin\nettette sillenne enää heihin rupea. Ja te saatte kuulla, että minä olen\nHerra.\n\n-- Kylliksi. Me näemme toisemme viimeisenä päivänä. Silloin sanotaan:\n_Unus evehitur, alter manet. Respice finem._ Minä pesen käteni.\n\n-- Ja minä pesen sieluni elävässä vesilähteessä. Mene, babylonialaisen\nporton onneton kumartaja, pese kätesi hänen saastaisessa veressään!\nMinä käyn edeltäsi rukoilemaan puolestasi.\n\n-- Isä ... ei...! En tarvitse sinun esirukouksiasi. Hyvästi!\n\n-- Ja kuitenkin minä rukoilen. Herra valistakoon sinua. Jää hyvästi!\n\nOvi aukeni ja sulkeutui jälleen. Se oli ajan uksi, joka iäksi erotti\nisän ja pojan toisistaan. Sen oven takana oli iäisyys.\n\nEerik piispa vaipui voimatonna nojatuoliinsa postillansa ääreen, jolla\nhän aikoi lohduttaa niin monia sieluja. Itse hän tunsi olevansa\nmurtunut mies. Piispa oli voittanut, isä oli kukistettu.\n\n\n\n\n12. NEITI KIRSTI FLEMINGIN KIRJE ÄIDILLEEN ROUVA ANNA GYLLENBÖGELILLE\n(OMAA SUKUAAN HORN).\n\n\nStrömsholm 28. p. maaliskuuta 1616.\n\nArmas, rakas Äiti rouva! Nöyrä ja lemmellinen tervehdys, ynnä toivomus,\nettä Jumala Kaikkivaltias pitäisi rakasta Äiti rouvaa hyvissä voimissa,\nmitä minäkin joka päivä rukoilen, meille kaikille iloksi ja\nmielihyväksi näissä ajan vastuksissa.\n\nVaikka minä Kuninkaallisen Majesteetin pikalähetin mukana, joka palasi\nTukholmasta Turkuun, jo lähetin sen hyvän sanoman, että minä olen\nonnellisesti kestänyt tuon Ahvenanmeren retken vaarat, tahdon kumminkin\nnyt, koska on tilaisuus, toisen lähetin matkustaessa Turkuun,\nkertoa Teille, rakas Äiti rouva, vähän enemmän siitä, mitä tällä\nvaivalloisella matkalla sekä myöskin minun tänne Strömsholmiin tuloni\njälkeen on tapahtunut. Minun täytyy sanoa, etten minä ilman sydämen\nahdistusta ajatellut levottomuuttanne, r. Äiti rouva, jota tunsitte\nminun tähteni, sillä tehän, r. Äiti rouva, ensi alussa olitte niin\nkokonaan tätä matkaa vastaan ja monella rakkaalla neuvolla tahdoitte\nsaada minut siitä luopumaan, kuten, ainakin senkaltaisesta, joka ei ole\nsopivaa eikä tarpeellistakaan. Mutta sittenkun Te, r. Äiti rouva,\nolitte uutterista pyynnöistäni taipunut ja määrännyt vanhan, uskollisen\npalvelijanne Långströmin minulle suojelukseksi, olin minä omasta\npuolestani hyvillä mielin ja lähdin matkalle Turusta tämän kuun 10 p:nä\nkello 6 aamulla. Koska se oli perjantai, niin varoittivat minua\nmuutamat, ettei minun pitäisi lähteä, vaan odottaa lauantaita, se kun\nolisi onnellisempi päivä, mutta siitä minä en huolinut, vaan väitin,\nettä kaikki päivät ovat yhtä onnellisia, kun vain ihminen vilpittömästi\nuskoo itsensä Jumalan huomaan ja huostaan.\n\nMe kuljimme neljässä reessä jäällä, pikalähetti edellä ja minä perässä\nMaijun ja Långströmin kanssa, mutta meidän edellämme kulki kaksi\nhiihtomiestä, jotka tutkivat jäätä, voisiko se kantaa meitä. Sinä\npäivänä me tulimme onnellisesti Föglöhön, mutta seuraava päivä ei\nmennyt yhtä onnellisesti, sillä tultuamme puolitiehen Eckerön ja Föglön\nväliä me kohtasimme meren jäässä ison railon, jossa vesi pauhasi kuin\nkoskessa, ja koskei meillä ollut venettä, niin meidän täytyi palata.\nMeidän tullessamme takaisin Föglöhön oli siellä kolme muuta\nmatkustajaa, jotka myöskin pyrkivät Ahvenanmaalle, nimittäin\neräs saksalainen tohtori ja hänen tulkkinsa, jolla oli mukana\nmustalaispoika. Koska silloin oli sunnuntaipäivä, olisimme mielellämme\nmenneet kirkkoon, ellei pikalähetillä olisi ollut niin ylenpalttinen\nkiire, ettei hän voinut odottaa. Me jatkoimme matkaa ja olimme\npalkanneet neljä miestä, jotka lykkäsivät edellään venhettä; sillä\npääsimme railon poikki ja saatoimme auttaa muitakin sen ylitse, sillä\nsuuri joukko ihmisiä oli tullut saarilta, matkalla kirkkoon, ja sitä\noli varsin hupaisa nähdä kirkkaassa päivänpaisteessa iljankojäällä.\n\nPitkälti oli vielä Ahvenanmaan mantereelle, kun rupesi pilveilemään ja\nmyrsky pyryilmoineen yllätti meidät. Taidatte vielä muistaa, r. Äiti,\nkuinka Klaus veljellä oli tapana minulle sanoa: sinä olet kaiketikin\nlumikuninkaan ristitytär, koska harvoin on pyryttämättä minun ollessani\nmatkalla. Tulikin niin hirveä pyry ja pimeä, ettemme voineet löytää\ntietä ja vietimme yön paljaalla luodolla. En tiedä, olisimmeko siellä\nkuoliaaksi paleltuneet, mutta tohtorin tulkki, vanha, iloinen sotilas,\nkeksi keinoja kaikkeen. Hän löysi veden ajamia puita, teki aimo tulen,\nlämmitti meille olutta, jota hänellä oli mukanaan, ja käänsi reet sillä\ntavoin, että saimme niistä suojaa. Niin kului yö jotenkin hyvin, paitsi\nettä mustalaispoika teki kiusaa ja lakkaamatta sysäsi hiiliä niin\nlähelle Maijua, että hame kärventyi ja sukkiin paloi reiät, minkä hän\nsanoi olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.\n\nToisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli\nsangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut\nvalkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää,\nsillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi\ntaata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään\nasti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei\nkanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä\nkun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme\nkärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi,\nellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita\nnähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä\ntarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan\nmaasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt\nselville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut\nvakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen\nmielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen\nhoukutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka\novat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa\nitseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.\n\nJää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä\nmatkalle jälleen, ja sanoimme \"_valet_\" tohtorille ja soturille,\njoitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti\nreippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla\nhuvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin,\nsanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.\n\nMe lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja\nkallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme\nulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli\nonneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili.\nSe, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää,\nettä meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä\nkohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä\neikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen\npeittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia\nvärejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan\nKaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut\nkaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää\nkuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja\nkahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten\nminä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni\niloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme\nhuomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja\nMaijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta\nkoskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua\nkauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.\n\nTukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r.\nsukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja\noli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en\nmalttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin\nperille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina\nkuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen\neikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla\nilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa,\nkuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon\nenkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä\nkoettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös\nlausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin\nvihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja\nkuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka\nKaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi\nottaa vanha Kustaa kuningas.\n\nMinä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä\nkoettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen\nasiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän\noli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta\nhiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä\nkatsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät\nviheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja\nniistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha.\nKun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste\nhänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos,\nkyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten\njälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole\nainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi,\nvaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.\n\nVaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta\nhänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä\nhän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää,\nja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken,\nmikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta\nheti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina\ntulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä\niloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta\nkuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko\nvainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista\nsotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai\nsiitä, mikä lähinnä oli mielessämme.\n\nNiin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin\nmieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että\nhän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja\nkuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä.\nSiihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se\nmuka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi\nolla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin,\n_jos_ se on tarpeen.\n\nMinä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että\nsaisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa\nkoko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta\nminua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen,\nmikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin,\nettä sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta,\nniin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä\nhänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä\ntaidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.\n\nNäin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen\nesteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas\npuhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte,\nenkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat\nposkensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin\nodottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa.\nHän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin\nlopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä\nmuuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.\n\nMinä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin\ntehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään\ntorjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun\nmuuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli\nkirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä\nkätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä\nminä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa\nkäteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista\ntoisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja\ntoisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä\nkukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia\noikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä\nlukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista\nmuodostui _Christina F._, ja toisen, joista tuli _Fleming_.\n\nEn tiedä, kuinka kauan hän lienee tavaillutkaan näitä papereita. Hän ei\nnäkynyt ymmärtävän niitä tai ei saattanut lukea niitä itkulta, tai hän\nepäili siinä piilevän jotakin vilppiä. Mutta käsiala oli hänelle\nhyvinkin tuttu, hän ei saattanut epäillä enää. Silloin hän heitti\npaperit luotaan ja katsoi minuun sellaisin silmin, etten minä\nmilloinkaan olisi voinut luulla hänen saattavan siten katsoa minuun,\njuuri kuin olisin ollut hänen verivihollisensa. Mutta minä sanoin\nhänelle kyyneleitä vuodattaen, etten minä ole siihen syypää, etten\nmilloinkaan ole etsinyt kuninkaan suosiota, mikä olisi minulle suuri\nsydämen suru, ellen minä tietäisi, että se menee pian ohitse. Minä\nlupasin hänelle, etten milloinkaan tapaisi kuningasta, ennenkuin hän jo\non avioliittoon vihitty, ja pyysin Ebbalta anteeksi, että olin\nviattomana syynä noihin runoihin, pyytäen myöskin häntä muistamaan\nminun uskollista esirukoustani ja sitä rehellistä aikomusta, joka minun\nmatkallani oli. Te tiedätte, r. Äiti rouva, että Ebballa on kultainen\nsydän, ja kun hän oli vähän toipunut ensimmäisestä kiihkeydestään,\nsanoi hän kyllä ymmärtävänsä, että asia saattaa olla niinkuin minä olin\nsanonut. Mutta hän ei sillä kertaa sanonut voivansa enempää puhua; hän\ntahtoi ajatella asiaa huomiseen saakka.\n\nMinä heittäydyin vuoteelleni ja itkin. Mutta en ollut vielä maannut\npitkääkään aikaa, kun Ebba jo tuli takaisin, lankesi kaulaani, sanoen\nnyt hyvin tietävänsä, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä; hän\npyysi minulta anteeksi, että oli ollut niin kiivas minua kohtaan eikä\nheti tahtonut uskoa. Sitten me kauan aikaa puhelimme rakkaasti\nkeskenämme hamaan päivän koittoon asti. Hän sanoi minulle kaikki, mitä\nhänen sydämellään oli, ja Te, r. Äiti rouva, kyllä ymmärrätte, mitä se\noli, mutta minä en nyt siitä kirjoita, koska se on hänen asiansa eikä\nminun. Sitä minä vain en voi jättää sanomatta, että sen yön jälkeen on\nEbballa ollut enemmän mielen rauhaa kuin moneen aikaan sitä ennen,\nkoska hän nyt varmaan tietää sen, mikä ennen oli epävarmaa ja kalvoi\nkuin käärme hänen sydäntään. Ruotsin kuningatar hänestä ei tule, mutta\nsen sijaan hänestä tulee nöyrä, rohkeamielinen nainen, joka on\nsovinnossa Jumalansa kanssa.\n\nÄlä siis, r. Äiti rouva, toru itsepäistä tytärtäsi siitä, että hän niin\ntuhman rohkeasti lähti merten jäille tämän asian tähden, josta vihdoin\nkumminkin lienee ollut jotakin hyötyä. Kaarina kuningatar toivottaa\narmollisesti kaikkea hyvää ja myöskin Ebba vakuuttaa sinulle\nkunnioitustaan. Jumala hoivatkoon r. Äiti rouvaa pitkään ikään ja\nonneen,\n             toivoo armaan, rakkaan Äiti rouvan aina kuuliainen\n                            tytär ja nöyrä palvelija\n                              _Christina Fleming_.\n\nP. S. Långström pyytää nöyrästi mainita, että Kimo on hyvässä kengässä\nnyt iljanteiden aikana. Minä olen myöskin saanut juuri kuulla sen\nhuhun, että Birkholt on kuninkaan puolesta kosinut erästä Brandenburgin\nprinsessaa. Suokoon Jumala sen olevan totta. Voi hyvin, vergiss mein\nnicht.\n\n                                                      _C. F._\n\n\n\n\n13. HERRA EEVERT KAARLENPOJAN HAUTAAMINEN TURUN TUOMIOKIRKKOON.\n\n\nKirkkaana iltapäivänä kerran huhtikuun lopulla samana vuonna 1616\ntungeskeli suuri joukko ihmisiä Turun tuomiokirkon isolla ovella. Muuan\nvaaleaverinen nuorukainen, joka vanhanaikaisesta viitastaan ja\nhatustaan oli helppo tuntea nuoreksi herrasluokkaan kuuluvaksi\nmaalaisaatelismieheksi, läheni joukossa seisovaa kookasta vanhusta ja\nkysyi, miksi kansaa oli siihen kokoontunut.\n\nUkko vastasi:\n\n-- Herra Eevert Kaarlenpojan ruumis sanotaan tänään tuotavan\nKankaisista tuomiokirkkoon, ja tässä nyt odotellaan surusaattoa. Jumala\nsiunatkoon Eevert herraa! Kunnon mies hän oli niinkuin hänen\nisävainajansakin, ja kunnon miehenä hän kuolikin kuninkaan ja isänmaan\npuolesta.\n\n-- Niin, sanoi nuorukainen, koko maa suree Eevert Hornia. Tunsitteko\nhänet?\n\n-- Isän minä tunsin hyvin; minä palvelin hänen väessään Liivinmaalla.\nEevert herralla oli sukkelampi pää, niin sanotaan, eikä kuulu hullumpi\nmieheksi olevan hänen nuorempi veljensäkään, Kustaa herra. Sankarin\nverta on Horneissa ja Flemingeissä; minä olen tosin enemmän Flemingien\nväkeä, mutta kunnia sille, kelle kunnia tulee. Ja hyvää tekee vanhan\nsotamiehen kuulla, että nuoret miehet tulevat kelpo isiinsä.\n\n-- Jos olette ollut Flemingin väkeä, niin kai palvelitte vanhaa Klaus\nherraakin? kysyi nuorukainen, jonka mielenkiinto silminnähtävästi oli\nherännyt, ihastuneena vuosien köyristämään, mutta yhä vielä\nuljasvartaloiseen sotilaaseen.\n\n-- Vähän häntäkin, nuori herra; mutta enemmän sentään hänen hevosiaan.\nOlin jo liian vanha palvelemaan talonpoikaissodassa. Sensijaan minä\nopetin nuorta Juhana herraa ratsastamaan, sitä, kyllähän tiedätte,\njonka viaton veri vuoti hiekkaan täällä Turun ulkopuolella. Se oli\njulma teko se, herra, mutta Jumalahan yksin tuomitsee ihmisten\naivoitukset.\n\n-- Tunsitteko herra Arvid Tönnenpoikaa, ja hänen Tavastien sukua olevaa\npoikaansa Iivaria? kyseli edelleen nuorukainen, jonka mieltä nuo\nmuistot olivat liikuttaneet.\n\n-- Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei\nole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he\nsaivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli\nkannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet\nviattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.\n\n-- Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut,\non jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen\nisänsä surmaajan poika -- tekeekö hän oikein vai väärin?\n\n-- Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata\nkenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika\nTavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä\npalvelleelta.\n\n-- Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut\ntänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on\nkunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.\n\n-- No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että\nluulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian\nja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten\nmittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa\nkostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.\nMutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia.\nMeille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa\nvihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten\nsyyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa\nrauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja\ntarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen\nisänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.\n\n-- Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. -- Te tiedätte\nminun nimeni; sanokaahan minulle omanne.\n\n-- Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on\nvaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan\nsilmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja\nuutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?\n\n-- En milloinkaan.\n\n-- Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen\nolleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai\nhän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän\nmentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio\non minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.\n\nNuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät\npäästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä,\npaloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten\npilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin\nauringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä,\nsillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista,\njoissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen\nvuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin\nkuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää,\nylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan\nmajesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa\ntäytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan\nistuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä\nilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli\nmeidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit\nolivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet\npyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet\nne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on\nlöydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei\nollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen\njalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä\nkulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja\nsiunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi\ntai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä,\njoita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.\n\nKirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui\naatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet\nhankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä\noli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä\nkivilattialla.\n\n-- Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra\nseurakumppaniltaan.\n\n-- Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina\nkuningattaren, haudalla.\n\n-- Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?\n\n-- Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan\ntässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut\nLiuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo\nlailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan\nentisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla,\njoka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin\nrukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja\nalhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin,\nStenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle.\nMuistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle\nherttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan,\nkuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet\nsiunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä... Niin, paljon olisi\nsiitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina\nrouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen,\nminä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä\nsain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri\ntulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä\nsain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä,\nniinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain\nSigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta,\njoka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut\ntoiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma\nkatoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy\niankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan\nrouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän\nsai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla\nkuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi\nmaita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori\nAake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen\nhuimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se\nkoko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.\n\n-- Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla\nlähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.\n\n-- Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna,\nylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä,\nilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.\n\nTahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui\nkaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli\nnäkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa\nHornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä\nTurkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa\nsotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin\nasianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun\ntuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki\nsotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan\nollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin\nkuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi\nSuomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko,\nsitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä\nEevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa,\njoka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin\nKankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa\npappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine,\nloistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja\nkaksi airutta kulki viimeisenä.\n\nKansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.\n\nHautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen\nmainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa\npiti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu\nmustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten\ntaistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren \"Jumala ompi\nlinnamme\", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät\nkyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas\nvainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.\n\nKoko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei\nkumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille\noli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli\naikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt\nhamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään\nsaakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa\nollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa\nmarmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet\ntulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei\nenää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen\njalon sankarin lepokammiota.\n\nKuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle,\nja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen\nryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä\ntodistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi\nkolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.\n\n\n\n\n14. KUN KUNINGAS OLI ISÄNSÄ POIKA.\n\n\nSeuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä\nkuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista\nvalituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että\ntalonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia\nElfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat\nvoutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja\nepäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin\npitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai\nkäskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä\nse vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan\nsuuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan\nsuuntaan.\n\n-- Armollinen herra -- virkkoi hän -- te tiedätte kyllä, että Sigismund\nkuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja\nuseissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet\nilmeistä vastarintaa voudeille.\n\n-- Sen kyllä tiedän, Jumala paratkoon -- vastasi kuningas tuimasti --\neikä se suinkaan tuota teille erinomaista kunniaa.\n\n-- Minun on Ahvenanmaalla onnistunut saada kiinni eräs näistä\nläheteistä, ja hänet tuotiin eilen illalla tänne linnaan. Mitä on\nmiehelle tehtävä?\n\n-- Tutkikaa ensin ja hirttäkää sitten!\n\n-- Olen tutkistellut häntä, ja nuoran hän on ansainnutkin, mutta hän\nnäkyy valitettavasti olleen vain varsinaisen hirtehisen kätyrinä, ja\ntuo pääroisto on päässyt karkuun. Tämä kiinnisaatu mies puhuu puuta\nheinää, mutta on itsepäisesti ilmaisematta sitä, mikä olisi tärkeintä\ntietää. Käytänkö kidutusta?\n\n-- Tuotakoon mies tänne!\n\nMaaherra antoi käskyn, ja pian kuljetettiin sisään vartiain keskellä\nvanhanpuoleinen ratsumiehen puvussa oleva, raskaisiin rautoihin\nkahlehdittu mies. Kuningas oli luullut saavansa nähdä hiipivän,\nkierosilmäisen konnan, mutta sen sijaan hän näkikin herkulesmaisen\nmiehen, jonka kasvoista kuvastui ujostelemattomuus ja hilpeys. Ja kun\nkruunut ovat kysymyksessä, niin sattuu joskus, että kuningas itse\ntutkistelee.\n\n-- Nimesi?\n\n-- Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari kuninkaallisen majesteetin\npalveluksessa siihen aikaan, kun Klaus Fleming herra tässä maassa\nhallitsi, mutta sittemmin armon saanut monen muun kelpo pojan keralla\nsilloin, kun teidän majesteettinne nousi valtaistuimelle.\n\n-- Vai niin? Ja minun armoani sinä olet käyttänyt salaa vehkeilläksesi\nminun hallitustani vastaan. Sinä olet täällä ajanut puolalaisten asiaa\nyllytellen kansaa ja levitellen kavaltavia julistuksia maassa?\n\n-- Sallikaa, majesteetti: tämän asian laita on aina sen mukaan, millä\nsilmin sitä katselee. Köyhällä miehellä ei ole varaa pitää muuta kuin\nyksi Jumala, yksi kuningas ja yhtä nuttua. Minä olen kruunun koira; kun\nminulle sanotaan \"ota kiinni\", niin en siinä sen enempää viisastele.\n\n-- No niin. Koirana sinut hirtetäänkin. Kuka oli päämiehesi\nsalavehkeissä?\n\n-- Niin, siinäpä sitä juuri ollaankin, majesteetti. Eilen vielä olisi\nvaikka kielen saanut nykäistä suustani, enkä olisi hänen nimeään\nilmaissut, mutta viime yönä minä makasin linnan tornissa, ja kylmä\nsiellä oli niin että puistatti; siinäpä minulla oli aikaa miettiä ja\ntuumailla. Iivari, sanoin minä, Pärttylinpoika, mitä helkkunan kiitosta\nsinä siitä olet saanut, ettäs olet ollut Sigismundin juoksukoirana?\nRosvon lailla olet salaa samoillut maata ristiin ja rastiin ja kovaa\nkokenut, ja mitä sinä olet siitä hyötynyt? Hui, hai! Tyhjää vatsan\ntäydeltä ja tyhjää kukkaron täydeltä. Sata kultakolikkoa sinun piti\nsaada kuukaudessa etkä ole saanut viittäkymmentä puoleen vuoteen. Ja\ntallimestari sinusta piti tulla Varsovaan, eikä sinulla ole niin\nhevoskonia; jalkaisin vain olet saanut juosta hölkytellä soita ja\nrämeitä. Hirsipuun sinä palkaksesi saat, Iivari Pärttylinpoika. E-hei,\nkyllä on sentään parempi, että palvelet Kustaata, jos hän tarvitsee\nvanhaa poikaa, joka on ruutia haistellut viisikolmatta vuotta; sillä\nkatsokaas, mitä siihen suureen kunniaan tulee, että minustakin tulisi\npyhimys, en minä huoli koko komennosta, kiitos vain, kyllä minä sen\nkunnian suon niille, joille se paremmin sopii.\n\n-- Pysy asiassa, mies! Kuka oli päämiehesi?\n\n-- Vai niin, luvallanne, koska te, majesteetti, olette niin armollinen\nja kysytte, niin kyllä minä rehellisesti vastaankin. Enkö minä ollut\nhänelle uskollinen kuin kahva miekalle? Enkö minä olisi sata kertaa\nvoinut pelastaa nahkani ja jättää hänet kiikkiin, kun kuljeskeltiin\nmaita mantereita ja kanervissa ryömittiin nimismiesten talojen ohitse?\nMutta pakanan tavalla hän vain minun uskollisuuteni palkitsi, senkin\nkettu. Tiedättekös, majesteetti, millä tavoin minä jouduin kiinni\nAhvenanmaalla? Tämmöinen oli seikka. Kaikki oli jo valmistettu, me\nolimme palkanneet jaalan, jolla meidän piti lähteä Riikaan; jaala\nolikin jo valmiina redillä, ja me olimme juuri lähtemässä sinne\nveneellä. Olimme jo veneessä, niin tuossapa muistinkin, että minulta\noli jäänyt taloon pikku oluttynnyri, ja semmoinen juoma kyllä on\ntarpeen merellä kevätkylmillä, ja minä noutamaan purakkoani. Mutta\nsinnepä hitto lennätti pitkäkoipisen nimismiehen, joka oli saanut vihiä\nmeistä; minä pakoon, hän perässä. Rannalle tultuamme minä huusin: vene\nhohoi! ja kyllä me kaikki kolme olisimme vallan hyvin ennättäneet\npäästä pakoon, mutta älähän vain! Vene oli laskenut rannasta, heti kun\noli huomattu, että piru oli merrassa, ja niin ne pettivät minut,\npakanat, pettivät ja jättivät. No, vähät minä siitä, että Sam poika,\nryökäle, näytti minulle päälle päätteeksi pitkäänenää, sillä hän oli\nvähää ennen saanut selkäänsä, mutta se pappi -- jaa-a, majesteetti,\nkyllä hän siitä hyvästä vielä saa matona kiemurrella kiirastulessa. Vai\nniin, mikäkö hänen nimensä? Olkoon menneeksi; pater Padilla hänen\nnimensä oli Varsovassa, ja sanottiin hänen olevan Sigismundin\nrippi-isä. En minä sitä niin tarkoin tiedä, mutta Roomasta hän vain\ntuli, se on varma; siitä oli hänellä kirjeitä todisteina.\n\nKuningas virkkoi muutamia sanoja de la Gardielle latinaksi.\n\n-- Meille on tapahtunut se kunnia, että paavi on usuttanut kimppuumme\nparhaimman vainukoiransa. Tuo Padilla on saattanut böömiläiset\nepätoivoon ja säikäyttänyt kaikki Saksanmaan protestantit. Rasvaisen\npalan teidän nimismiehenne päästi käsistään. Se seikka, että paavi\njuuri hänet lähetti meitä kääntämään, todistaa, että verkon langat\nkäyvät Roomasta saakka yli koko Euroopan. Tuo mies, hänen kätyrinsä, on\nsyötti vain, joka ei asioita sen syvemmältä ymmärrä, mutta kenties hän\ntietää jotakin, mistä saattaa olla hyötyä. Antakaa hänen vielä olla\nhirttämättä, vartioikaa häntä hyvin ja antakaa hänen puhua minkä\nhaluttaa. Ja sinä -- lisäsi kuningas kääntyen vangin puoleen -- marssi\ntakaisin torniin, ja sano, etteivät anna sinun palella siellä. Henkesi\nriippuu siitä, puhutko totta.\n\n-- Jos minä olisin tahtonut valheella vapautua, niin olisin kai\nparempaakin keksinyt enkä olisi seisonut tässä tämmöisissä\nrannerenkaissa, vastasi vanki astuessaan vartiainsa välissä ulos, eikä\nollutkaan miehen rohkea puhe vastenmielistä hänen ankaralle\ntuomarilleen. -- Kyllähän minä olen käynyt monen lurjuksen koulua,\nmutta Iivari Pärttylinpoikapa onkin ollut liian tuhma oppiakseen heidän\ntemppujaan. Jos, majesteetti, tahdotte osoittaa armoanne vanhalle\nsoturille, joka on taistellut isäänne vastaan, niin pankaa kuusi miestä\nriviin ja niille kelpo musketit kouraan ja käskekää niiden tähdätä\ntarkasti Iivari Pärttylinpojan leveään rintaan. Nuorasta en minä ole\nmilloinkaan oikein pitänyt.\n\nViimeiset sanat eivät enää tulleet majesteetin korviin. Hän oli jo\nsaanut tarpeekseen vangin lörpötyksistä.\n\n-- Onko teillä muuta ilmoitettavaa? kysyi kuningas de la Gardielta.\n\n-- Muuan nuori mies, joka sanoo olevansa Pentti Iivarinpoika Tavast,\nKurjalan herroja, pyrkii teidän palvelukseenne, armollinen herra,\naateliseen lippukuntaan.\n\n-- Iivarinpoika, Kurjalan herrojako? Kyllikseni olen jo saanut hänen\nveljestäänkin, Stenistä. Hurjaa verta tuo Tavastien veri.\n\n-- Tämä nuori mies näyttää vähän kesymmältä, vastasi maaherra\nhymyillen. Hänen sukunsa on tämän maan vanhimpia, ja Tavasteilla on\npaljon vaikutusvaltaa.\n\n-- Enkö minä ole koettanut poistaa sitäkin verivelkaa? sanoi kuningas\nvastenmielisesti. Tuokaa sisään hänet!\n\nPentti Iivarinpoika astui sisään. Hänen poskensa olivat valkoiset kuin\nlumi, ja kuningas ymmärsi väärin syyn nuorukaisen kalpeuteen.\n\n-- Kuinka? sanoi hän tuimasti. Sotamieheksikö aiot ja kalpenet sen\nkuninkaan edessä, joka on johtava sinut taisteluun?\n\nNuori mies ei voinut vastata sanaakaan.\n\n-- Mene! jatkoi kuningas yhtä tuimasti. -- Minun sotamiesteni täytyy\nuskaltaa katsoa itse perkelettäkin silmästä silmään. Miehiä minä\ntarvitsen enkä lellipoikia.\n\n-- Suvaitkaa kuulla minua, änkytti nuori maalaisherra, joka kumminkin,\nkun häntä pelkuruudesta syytettiin, tunsi tarpeeksi paljon Tavastien\nverta kuohuvan suonissaan.\n\n-- Mitä sinulla on sanomista minulle?\n\n-- Jos kalpeakin lienen -- jatkoi Pentti, jossa suuttumus jo alkoi\npäästä voitolle luontaisesta kainoudesta -- jos kalpeakin lienen, niin\nälkää minua halveksiko sentähden, että muistan isiäni.\n\n-- Ymmärrän. Isäsi ja isäsi isä ovat kuolleet kavaltajan kuoleman. Jos\nheitä muistelet, miksi olet tullut tänne? Miks'et odota Kurjalassa\nensimmäistä täällä syntyvää melskettä, joka on pelastava maan minun\nhirmuvallastani ja julistava esi-isäsi pyhimyksiksi?\n\n-- Suvaitkaa vielä kerran kuulla minua, majesteetti! nuorukainen\npuhkesi uudelleen sanomaan, posket suuttumuksesta hohtavina. -- Minun\nesi-isäni saivat kavaltajan kuoleman, vaikka olisivat ansainneet\ntoisenlaisen palkan laillista hallitsijaansa kohtaan osoittamastaan\nuskollisuudesta -- ja siinäpä syy, miksi minä seison tässä. On\nniitäkin, jotka sanovat, ettei minun, isieni pojan, sovi kohdata teitä,\nmajesteetti, muulla tavoin kuin vihollisena ja paljas miekka kädessä\ntaistelutantereella. Jos tietäisin, mitä nuo veriset haamut ajattelevat\nsiitä, niin olisin tullut tänne keveämmin mielin. Mutta, majesteetti,\nminä tulen uskollisena alamaisena, koska teillä ei ole mitään osaa\nsiinä, mikä on tapahtunut, ja minä pyydän nöyrimmästi saada tarjota\nvähäpätöisen palvelukseni teille, jottei ainoastaan isieni muisto\nminussa puhdistuisi, mitä he eivät tarvitse, vaan jotta myöskin te,\nmajesteetti, minun uskollisuuteni tähden antaisitte heille takaisin\nkunnian, koska heille ei enää voi henkeä antaa takaisin.\n\nKuningas Kustaa Aadolf oli sekä luontaisen lempeytensä johtamana että\nviisaana valtiomiehenäkin koettanut poistaa isänsä verisiä jälkiä,\nmutta kovin herkästi koski häneen vähinkin, mikä loukkasi hänen isänsä\nmuistoa. Nuorukaisen sanat eivät häntä miellyttäneet; hän oli\nennestäänkin jo ärsytetty; nyt hän kuohahti.\n\n-- Tuomiolleko sinä käyt kuninkaasi kanssa, mieletön poika?\nKuninkaallesiko tahdot opettaa, mikä muka on oikeata ja mikä väärää?\nMene, kiitä nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi, etten anna sinulle\nselvempää tietoa alamaisen velvollisuuksista! Minä olen jo saanut\nkyllikseni teistä, hurjat Tavastit. Isäni, jota te solvaatte, antoi\nsulasta armosta teille takaisin Kurjalan kartanon, jonka omistamisen\noikeuden olitte menettäneet. Varokaa, etten minä ota hänen lahjaansa\ntakaisin.\n\nHetkiä oli, jolloin lempeä Kustaa Aadolf muistutti rautaista isäänsä;\nharvinaisia ne olivat, mutta tämä oli niitä hetkiä. Nuorukainen, joka\njo oli notkistamaisillaan polvensa ankaran valtiaan edessä, peräytyi,\npuolittain masentuneena, puolittain vihan vallassa. Linnan pihalla hän\nvasta toipui, ja loukattu ylpeys sai hänet purskahtamaan itkuun.\n\n-- Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän\nhuolii _minun_ isieni tuomiosta, kun asia koskee _hänen_ isänsä\nverivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan\nsamanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan\npalvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai\nsieltä.\n\n-- Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein\nihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo\nseisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.\n\n-- Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti\nnuorukainen kiivaasti.\n\n-- Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta\nkodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen\nkerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut\nepätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään\nolen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut\ntutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä\nturvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita\nmuukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta\ntakaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?\n\n-- Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta\nsaatuja sotavankeja.\n\n-- Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten\nvankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?\n\n-- Siihen kai, että heidät vaihdetaan pois, kun rauha tulee.\n\n-- Mutta ennenkuin rauha tulee, saattaa puolet heistä kuolla vieraalla\nmaalla. Katsokaa, niin vähän merkitsee maallisiin asioihin luottaminen.\nMutta pankaa te turvanne parempaan, niin oikeus on lähellänne silloin\nkuin sitä vähimmin ajattelette.\n\nSamassa tuli adjutantti Pentti Iivarinpojan luo, tuoden käskyn, että\nnuori herra palaisi maaherran luo, jolla on jotakin sanomista hänelle.\nNuorukainen meni, ja vanha Tahvo jäi katselemaan vieraan maan vankeja.\nHetken perästä Pentti herra palasi iloisempana.\n\n-- No, mitäs minä sanoinkaan? virkkoi vanha Tahvo hymyillen. -- Joko on\noikeus lähellä? Aikaisinhan se tulikin.\n\n-- Maaherra on meille sukua äitini puolelta ja sanoo lepyttäneensä\nkuninkaan vihan. Vähään aikaan en saa vielä tulla kuninkaan näkyviin,\nmutta juhannuksen maissa, niin hän arvelee, minä pääsen varmaan\naateliseen lippukuntaan.\n\n-- Niin, sen minä kyllä uskon meidän nuoresta herrastamme ja\nkuninkaastamme. Äkkipikainen hän on, aivan sukuunsa, mutta hän katuu\npian ja silloin hän on lempeä kuin päivänpaiste. Jumala olkoon\nkiitetty, kun antaa senkaltaisia ruhtinaita! Nyt on oikeus pääsevä\nvaltaan ja vääryys väistyvä. Mutta kaikessa luottakaamme ainoastaan\nHerraan Jumalaan.\n\n\n\n\n15. JUHANNUSPÄIVÄ TROLLBÖLESSÄ.\n\n\nVuodet ja päivät kuluvat, kohtalot vaihtuvat, maat muuttuvat, kansoja\nkaatuu, kansoja nousee, kukoistus kuihtuu, ja se, mikä on kuihtunut,\ntekee jälleen kukkaa, salaiset voimat, alinomaa toimivat ja kumminkin\nalinomaa hämmästyttävät, vaihtavat luonnon ja elämän kätketyt pääomat\naina uusiin olemassaolon muotoihin. Me näemme joka päivä, kuinka ukot\nvanhenevat, lapset kasvavat, syksyt pimenevät, keväät kirkastuvat\nvaloisiksi, emmekä saata kylliksi kummastella, ettei toinen ole\ntoisensa kaltainen. Mutta luonnossa ja ihmiselämässä ilmaantuu väliin\nniin hämmästyttäviä vaihteluja, että kaikki näyttää muuttuneen yhdellä\nainoalla viittauksella ja että senkin, jonka katseen tottumus on\ntylsistyttänyt, täytyy havaita vaikuttamassa olleen käden, joka\nnäkymättömänä vallitsee koko maailmanjärjestystä. Tällaisista vaiheista\njuuri on sanottu, että \"ajan käärme luo nahkansa ja aikakirjoissa on\nkuunkäänteitä\".\n\nNiin oli laita Suomessa vuonna 1617. Arojen hirvittävä lohikäärme oli\njo kauan aikaa kiemuroineen sortavana, murtavana kahleena ahdistanut\nmaata. Tällöin aukeni yksi sen mutkista, maa sai hengittää, ja käärmeen\nluoma nahka virui kuin mikä harjanne ikään Inkerinmaan äärettömillä\nrämeillä. Tuota ei vielä selvään käsitetty, mutta jo tuntui\nhelpommalta, niinkuin rotkoon paenneesta pakolaisesta tuntuu hänen\njälleen päästessään oikaisemaan itsensä ja saadessaan hengittää Jumalan\nilmaa.\n\nKevät oli ollut myöhäinen ja kylmä, lumi oli pysynyt tavattoman kauan\nmäkien pohjoisilla rinteillä; aikaisimmat muuttolinnut olivat\npaleltuneet kuoliaiksi, ja kaikki, mikä oli sulanut tahi yrittänyt\nkukoistaa päivän paistaessa, oli jälleen jäätynyt ja lakastunut kylminä\nöinä. Vasta kesäkuun keskipalkoilla tuli lämmin tuuli. Mistä? Niin, sen\ntiesi ainoastaan Hän, joka tietää tuulien tiet. Ei tullut keväinen ilma\netelästä eikä lännestä, ylitse jääkylmän meren, joka imi itseensä\nkaiken lämmön rannikoistaan; eikä tullut se idän sumuisilta soilta,\nLapista sitäkin vähemmän: siellä oli vielä kaikki lumen vallassa. Se\ntuli, niinkuin kaikki hyvä, ylhäältä, siitä voimasta, joka\nhenkäyksellään muuttaa erämaat yrttitarhoiksi. Viikossa oli kaikki\nmuuttunut ja ihmetyö tehty. Muutama päivä vain, niin talvi oli poissa\nja suvi tullut. Keväimen hento, surkastunut lapsi kasvoi äkkiä\nkukoistavaksi nuorukaiseksi, repi Kullervon lailla kapalonsa\nkätkyessään ja heitti ne riemuiten kesän vihannoiville kedoille.\n\nVain Pohjolan maat yksin saavat nähdä ja tuta tuommoisia Luojan\n\"tulkoon\" sanoja. Mikä armas vihreys kentillä! Mikä tuoksu metsissä!\nMikä viserrys joka oksalla! Mikä hekuma hengitettävänä, mikä\nvavahteleva elämä kaikissa kimaltelevissa aalloissa, jok'ainoassa\nmättäässä, jossa liikkuu miljoonittain eläviä olentoja riemuiten\nuudesta olemassaolostaan!\n\n_Trollböle_ oli nimeltään muuan pieni, pitkälle mereen pistävän Suomen\nmantereen eteläisimmän kärjen Hankoniemen itäisellä rannalla oleva\ntalo. Kansantarut, joista talokin on nimensä saanut, ovat aiheutuneet\nkoko paikkakunnan luonteesta.[6] Niemen keskitse kulkeva autiovuorinen\nharjanne, jonka rotkoissa asuu tonttuja ja aaveita, kohoaa aivan talon\ntakana. Vuorten välissä on kolme pientä ja salaperäistä lampea, jotka\novat omansa metsän sinipiikojen kuvastimiksi. Lampien liika vesi\npurkautuu pienenä, viehättävänä jokena, joka jyrkkäin äyräittensä\nvälitse kiemurtelee mereen, käyttäen uutteraa myllyä ja muodostaen\nlaskupaikassaan mieluisia kisakenttiä kuteville kaloille. Mutta kun\njoen kierteitä seuraten astutaan rosoisilta vuorilta alas talon luo\nharjun rinteelle, niin aukeaa äkkiä eteen huikaiseva näky: Pohjanlahti\nja vastaisella rannalla oleva vähäinen Tammisaaren kaupunki valkoisine\nkirkkoineen ja punaisine taloineen.\n\nTotta kyllä, ettei tämän kertomuksen aikaan vielä ollut, niinkuin nyt,\nrautatietä suorine penkereineen ja höyryävine vetureineen talon\nalapuolella, lähempänä meren rantaa, mutta sen sijaan kohosi salo\nkorkeana Hankoniemen vuorilla ja hiekkakankailla. Trollböle, joka\nnykyjään on köyhä ja unohduksissa, oli silloin varakas talo, joka kaasi\nkaskea ja teki matkoja Tallinnaan, siten hankkien sivutuloja. Tänään\noli kaikki juhlallisesti järjestetty: talon vanhin poika vietti häitään\nvanhan Ahtialan Tahvon pojantyttären kanssa, saman Tahvon, joka ennen\noli asunut Hankoniemellä, missä nuoret olivat usein yhdessä olleet\npuolukkametsässä.\n\nOli juhannuspäivä, kello yhden paikkeilla iltapuoleen. Talossa\nei ollut ketään, sillä kaikki olivat lehvillä ja kukkasilla\nkoristetussa kaupungin kirkossa, jossa nuori pariskunta vihittiin.\nViisitoistavuotias paimentyttö istui yksinään vuoren rinteellä, talon\nlehmiä kaiten. Ei ollut koskaan, niin tyttö arveli ja ajatteli, lahti\nollut niin välkkyvän kirkas, metsä ei ollut milloinkaan ennen tuoksunut\nniin suloiselta, kimalaiset eivät olleet vielä milloinkaan ennen niin\nahkerasti hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa.\nUuteen elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli\nhäikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat\nnäyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä\nheräsi halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan,\nellei tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun\nsynnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt\njuhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli morsiustyttönä?\nSiksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen:\n\n    Ja neitonen lähti kankahallen,\n    kanervaisellen.\n    Katos sinne mun kenkäni silkkinen,\n    soma sulkkuinen.\n    Ken luullut ois, ken?\n    Nyt paljahin jaloin ma juoksentelen,\n    te-le-len!\n\n    Käy metsänhaltia kankahallen,\n    käy laahustaen.\n    No löysitkö kenkäni silkkisen sen,\n    soman sulkkuisen?\n    Kukas muu, ken, ken?\n    Tuhat tonttusta saihan purtiloks' sen,\n    sen-sen!\n\nLaulaessaan nousi tyttönen vuorelle, nähdäkseen, joko hääjoukko on\ntulossa kirkolta. Ei ketään näkynyt, hän tunsi olevansa yksin, vuori ja\nmetsä olivat hänen ainoat uskottunsa. Hän laskeutui ensin lampien\nrannalle, sieltä joelle, astui paljain jaloin virtaan ja katseli\nhuvikseen, miten kirkas vesi solisten vieri kivien välitse. Sitten hän\nsitoi lumpeenlehdistä seppelen, kietoi sen mustille hiuksilleen ja\nkatseli kuvaansa vedestä. Yksinäisyys, seppele ja odotettavissa oleva\nhääväki saattoivat hänet ajattelemaan sitä päivää, jolloin hän itse oli\nseisova papin edessä morsiamena. Hän nousi jälleen vuorelle, pysähtyi\nvanhan, sammaleisen hongan viereen, taputti sitä rakkaasti ja lauloi\nnyt toista säveltä, sen mielialan valtaamana, missä monen monet\nPohjolan lauluista kaikkina aikoina ovat syntyneet:\n\n    On morsiona niin hienona ma, korut on puvussain\n    kuin rikkahimpain,\n    ja pappi se sanovi aamen.\n    Mut' honkapa vain\n    on sulhasenain,\n    hän ottavi mun,\n    oman rakastetun,\n    ja nyt sanoo kallio: amen.\n\n-- Kovinpa olet saanut vanhan sulhasen, virkkoi muuan ylhäinen\naatelisneiti, joka äkkiä tuli esiin palvelustyttöineen ja oli kuullut\npaimentytön laulun.\n\n-- Kyllä tämä on yhtä hyvä kuin joku toinenkin; se ei karkaa pois, se,\nvastasi tyttö ja taputti jälleen leikillään uskollista ystäväänsä.\n\n-- Oletko kuullut, milloin luullaan sotaväen tulevan tänne\nHankoniemestä?\n\n-- Mitä sanottekaan? Sotaväenkö? Mitä se täällä tekee, kun se saa\ntapella muuallakin?\n\n-- Etkös sitten tiedä, että nyt on rauha maassa, ja nyt palaa sotaväki\nsodasta kotia? Etkö ole kuullut kirkossa rauhankuulutusta?\n\n-- Mitä sanottekaan? Onko rauha maassa? Nyt käy tallipässi äkäiseksi,\nsillä se ei siedä sotaväkeä, ja härkä joutuu aivan suunniltaan, kun se\nvainuaa huoveja. Mutta kas, tuollahan ne tulevat; heleijaa! -- Ja\nhiukset hajallaan tyttö juoksi vuorelta alas hääväkeä katsomaan.\nSamassa hän muisti oman arkisen pukunsa, joka sangen vähän soveltui\ntuohon juhlalliseen tilaisuuteen, hillitsi juoksunsa ja pujahti\nsaunaan, jonka akkunan aukosta hän näki sekä tien että talon.\n\nHääjoukko lähestyi: etumaisina kulki jalkaisin kaksi soittoniekkaa,\njoista toinen pinnisti kummallisia säveleitä isosta mutkikkaasta\nvaskitorvesta, toinen paukutti rumpua minkä jaksoi -- viuluja ei siihen\naikaan vielä maassa tunnettu. Näiden jäljessä ajoi kaksi puhemiestä,\nsitten seurasi kuusi sulhaspoikaa ratsain ja kuusi morsiustyttöä\nrattailla. Sitten tuli morsiuspari, sen jälkeen kirkkoherra, Sigfrid\nmestari, ajaen morsiamen iso-isän rinnalla, sitten morsiusparin\nvanhemmat ja viimeisinä muut vieraat. Hamasta pakanuuden ajasta saakka\npyhänä pidetyllä tammella oli myös asianmukainen osansa juhlasaatossa.\nKaikilla nuorilla pojilla ja tytöillä oli tammen oksia kädessä,\nmorsiamen päässä oli tammenlehvistä ja ruiskukista sidottu seppele;\nmorsiusparin sekä useain muittenkin hevosten valjaat olivat koristetut\nkedon kukkasilla, ja kaikki se teki saattojoukon näöltään iloiseksi ja\neloisaksi.\n\nHääväen tultua taloon saatettiin nuorikot juhlakulussa tupaan, joka oli\njuhlallisesti koristettu ryijyillä, lehvillä ja kukkasilla. Ensin\nlaulettiin virsi, jonka jälkeen Sigfrid mestari piti kauniin ja\nopettavaisen tervehdyspuheen. Vasta sitten asettuivat asianomaiset\nkunniasijoilleen, ja sen jälkeen kävi kiertämään tuliaismalja, hopeinen\npikari Kustaa kuninkaan ajoilta, täynnä vahvasti maustettua olutta.\nNuorikkojen oli juotava kaikkien malja, ja isolle pöydälle pantu\ntinalautanen muistutti, vieraita panemaan siihen roponsa sodassa\nkaatuneiden köyhäin sotamiesten leskille ja lapsille. Paljon ei siihen\nkerääntynyt; vaskirahat todistivat, että aika itsekin oli\nvaivaishoitolainen, mutta kunnia-asiahan oli panna jotakin kilahtamaan,\nja alinomaa lautanen kilahtelikin. Sen jälkeen vieraat hajaantuivat.\nOsa jäi oluen ääreen tupaan; toiset menivät yksinäiselle eteläpuolella\nolevalle Tonttuvuorelle, jonka juurella oli pyhä lähde. Siellä oli\ntapana uhrata rahoja, neuloja, nappeja, aivan kuten pakanuudenkin\naikoina. Varovainen sulhanen oli jo edellisenä iltana uhrannut siellä\nsuojelushengille hopearahan, ja kun nyt morsian vanhan tavan mukaan\nuhrasi samaan lähteeseen hopeisen rintaneulan, niin arveltiin, että\nluonnonvoimat oli lepytetty.\n\nMutta muutamien mielestä ei siinä vielä ollut tarpeeksi. Eräs vanha\neukko piti välttämättömänä lepyttää neitsyt Maariaakin. Hän astui\nesiin, niiata naksautti, kastoi lähteeseen yhdeksästä erilaisesta\nkukasta sidotun vihdan, pirskoitti morsiamen päälle _pyhää vettä_ ja\nkulki sitten yhdeksän kertaa nuoren morsiamen ympäri, verkalleen\nlausuen seuraavat loitsusanat:\n\n    Meni neitsyt Maaria metsähän,\n    käärmettä päähän polki;\n    morsiamelle nyt mitähän\n    minä pyytäisin julki?\n    Kuus' seikkaa on tarpeen, ei muuta mitään:\n    täys säkki, lapsia paljon ja pitkä ikä,\n    hyvä terveys, rakkaus ja sitten,\n    että pääsee luo enkelitten.\n\nSen jälkeen piti morsiamen kiinnittää kukat rintaansa ja panna ne yöksi\npäänsä alle. Tietymätöntä on, mitä arvoisa Sigfrid mestari olisi\nsanonut tuosta katolisen ajan jäännöksestä, jos hän olisi ollut läsnä\npyhällä lähteellä. Silloin astui muitten joukosta esiin muuan\nvanhanpuoleinen, harteva mies, joka varsin kekseliäästi oli koettanut\nsalata ratsupukunsa puutteita juhlanmukaisilla kukkasilla ja tammen\nlehvillä.\n\n-- Kas vain! sanoi hän ja iski silmää kuin konsanaankin vanhalle\ntuttavalle. -- Kuinkahan lie nyt katkismuksen laita? Mitähän sanonevat\npiispa ja konsistori siitä, että niin puhdasuskoinen ihminen kuin Tofön\nAgneta muori tuommoista taikauskoa istuttaa kansaan kaikkeen?\n\nSiitäkös Agneta muori suutahti, eikä jäänyt mies vastausta vaille.\n\n-- No, mutta sen minä sanon, vastasi hän, ihmeitä tässä maailmassa\nnäkee! Ensi kertaa, totta tosiaankin, semmoinen vanha olutratti kuin\nIivari Pärttylinpoika päästää oluthaarikan käsistään, ennenkuin\nviimeinenkin tippa on juotu. Ja ihmeeksi kai käy piispan ja\nkonsistorinkin, kun saavat tietää, että sellainen pääpaavilainen kuin\nsamainen Iivari Pärttylinpoika, joka äsken oli paavin opissa korviaan\nmyöten, nyt on moista kyytiä tullut paremmaksi kristityksi kuin muut\nihmiset. Mutta piiskuri se sittenkin enimmin kummastelee, kun on\nkadottanut niin hyvin ansaitsemansa saaliin, jolle hän jo monta vuotta\non varustellut paulaa kaulaan. Ja nyt hän rupeaa tässä saarnailemaan,\nmokoma!\n\n-- No, hyi häpeä, kukas nyt noin pahaksi panee niin vähästä! vastasi\nkuluneen nutun verhoama mies niin hyväntahtoisen röyhkeästi kuin\nmiehekkään majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan aina oli tapana. --\nMuistatteko vielä, kun sieppasin teitä molemmin käsin kaulasta ja\nsuikkasin suuta aivan Pohjanpitäjän kirkonmäellä? No, onhan siitä jo\naikaa. Jos olette mieheenne ikävystynyt, niin nykäiskää vain minua;\nminä olen ollut hyvissä väleissä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun\nkanssa siitä saakka, kun seisoin Kustaan edessä silmää räpäyttämättä.\nKuningas, tietäkääs, arveli, että minä olen mies, minä, ja minä älysin\nmyös, että hänestä saattaa tulla kelpo sotilas aikaa voittaen, jahka\nhän vain saa paremmin oppia hevosten hoitamista. Sen olen minä sanonut\nhänelle ja jätettyäni Sigismundit oman onnensa nojaan on minusta nyt\ntullut kuninkaallisen majesteetin uskollinen hevosenkengittäjä ja\nensimmäinen mies katsastuksissa. Mutta kas semmoiset seikat käyvät yli\nteidän ymmärryksenne, te hailinhapattajat! Yksi asia minua kaduttaa, se\nnimittäin, etten teettänyt kelvollista nuoraa Sam pahukselle. Pater, no\nniin, siinä olisi ollut aika makea pala paholaiselle. Mutta mitä siihen\ntulee, että minä muka olen jättänyt oluthaarikan puolilleen, niin se on\nsulaa sotilaan solvausta. Puolilleen se kyllä jäi, koska minä odottelen\nsaavani nähdä aatelisen lippukunnan kulkevan tästä ohitse. Mutta\nsanokaa, luulettekos, että oluesta ennättää tulla loppu, ennenkuin minä\njoudun tupaan takaisin?\n\nAgneta oli kärsivällisesti odotellut tämän pitkän puheen loppua toivoen\nsaavansa vastata hänkin pari kolme kovaa sanaa, mutta muorin toivo\nraukesi tyhjiin. Kolme, neljä lippukuntaa etelästä päin tulevaa\nratsuväkeä läheni verkalleen, toitotellen torvillaan iloista\ntervehdystä. Heidät oli laskettu maalle Hankoniemen satamaan, siellä\nkun oli hevoslaiturikin, jommoista ei ollut Tammisaaressa. Sotilaat\nolivat enimmäkseen nuorta väkeä, joka kumminkin oli jo saanut kestää\nmonet tuimat ottelut. Iloisina he nyt palasivat kotimaahansa. He olivat\nkoristaneet korkeat hattunsa lehvillä ja pistäneet kukkia muskettiensa\nsuuhun, niinkuin olisivat hekin olleet häävieraita. Tuo iloinen näky\nherättikin ystävällisen mielialan katsojissa, joista moni muutoin\nkatseli sotaväen tuloa epäilevin silmin, ja syystäkin. Nyt\ntervehdittiin joukkoa iloisin, innokkain huudoin.\n\nRatsumiehiä ei kumminkaan oltu käsketty häihin, sillä siellähän eivät\nolisi mitkään aitat riittäneet heidän hyvälle ruoka- ja juomahalulleen,\nja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet\nkutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat\nkaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi\nkomentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen\npysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa\nKirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä\nennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan,\nTurun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen\npalvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä\nyksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna\nvuoren rinteellä maantien varrella.\n\nKlaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle\nluonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten\nhilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin\näkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten\nsaanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan\nitsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin\npidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon,\njakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle\nnuorisolle ja tasasi veljellisesti -- oikeammin sanoen sedällisesti --\nheidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään\nolivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä\nja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua\nlaahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko\nensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän\nensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs\nkengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin\nkissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt...\n\n-- No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan\npartasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka\nmuulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä\nkertaa vain enensi hauskuutta. -- Millähän tevanoilla sinä lienetkään\nratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen\nsotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo\nhaihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että\nluulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa\nyltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa\nlöylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on\npalvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen\nhevosestaan.\n\n-- No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund\nkuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki\nvarmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. -- Mutta kuka\nnykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka\nvasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut\nkaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat\nparemmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset\nsanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi,\nniin että pöly kävi.\n\n-- Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin\nkeikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka\noli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso\njalustimista suoriutui. -- Kyllä minä olin istunut satulassa jo\nkaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä\nkeppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni\nopettamaan Kustaata.\n\nSamassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen\nluottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.\n\n-- Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka\nannoitte Turun linnanpihalla!\n\n-- Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti\nvanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.\n\n-- Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa\nlippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta\nsiitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja\noman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta\nsotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas\nnyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni\ntähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.\n\n-- Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti\ntoisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin\nkuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas\nkulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.\n\n\n\n\n16. VIIMEINEN LUKU NUORUUDEN UNELMISTA.\n\n\nNuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen\nmiehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat\nlakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä\nja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka\neivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi.\nHänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen\nohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän\nosasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta\nsamoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan.\nSuuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä\njättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.\n\nHe istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen\nmaille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja\nitsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli\nsiitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:\n\n-- Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja\nvarttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin\nsotiin, kenties muilla taistelutantereilla.\n\n-- Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa Eevert\nHornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavat\nkunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua Eevert\nHornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.\n\n-- De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas\nkohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.\n\n-- Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.\n\n-- Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?\n\n-- Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti\nvaltakuntansa velhonaisen tähden.\n\n-- Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä\nlohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.\n\n-- Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On\nprinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.\n\n-- Oletko sinä mustasukkainen?\n\nKirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän\nvastasi:\n\n-- Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.\n\n-- No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen.\nMutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää\nole lapsi.\n\n-- Oletko varma siitä?\n\n-- Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva\nseuraavasta lemmenliitostaan.\n\n-- Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija,\nnousi ylös.\n\n-- Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi,\nKirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa\nolet syntynyt kuningattareksi. Mutta -- lisäsi hän myhähtäen kauniin\nmyhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan -- sinähän\nolet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi\nkadehtia.\n\nJa hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa\netunenässä ja ratsasti pois.\n\nKirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja\npalautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki\noli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena\nitselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava\nhuomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien\ntuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen\nkohtalo: uhrata oma itsensä.\n\nSilloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin.\nVanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin\nvaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä\nistumaan.\n\n-- Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.\n\n-- Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni\najatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon\nheräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.\n\n-- Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko,\nettä kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.\n\n-- Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.\n\n-- Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne\naina toteen?\n\n-- Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman\nluvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää,\nJumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa\nennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.\n\n-- Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette\nnuorempi minua?\n\n-- En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin\nkohti lähdettään.\n\n-- Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi\n-- te voitte uneksia.\n\n-- Kaikki ihmiset voivat uneksia.\n\n-- Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin\nkuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta\npuhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt\nsydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.\n\nSigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.\n\n-- Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja\nvastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat\nsamalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat\nmyyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista.\nSielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä\nodottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja\nsilloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe.\nSiinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta\nmaasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia\nvuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö\nyksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?\n\n-- Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan,\nja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle,\nmitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?\n\n-- Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien\naikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther\nmaailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista\nenää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle\npahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain\nJumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla\nsilmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on\nilmestyvä lopun edellä.\n\n-- Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin\naikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?\n\n-- Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä\nmerkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä,\nniin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa.\nEikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen\ntaistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon\nilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa\nja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa.\nKummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat\nsenkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on\nollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin\nettä ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat\nmukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen\nsuuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä\nsenkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi\nnousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus,\nsynninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain\nlähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä\ntulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia\nvaivoja vastaan. Ja tämä on minun _sententiam_, minun tyhmän\nymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä\nSuomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta\nsuurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on\ntuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka\non maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut\nvalitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun\nnuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen\ntekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva\nnuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika,\nmutta sen jälkeen sanoo Herra: \"Minä tahdon saattaa kultaa vasken\nsijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien\nsijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää\nsinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta\nsinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis\nkiitokseksi sanottaman.\"\n\n-- Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin\nkahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne\nmitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta,\nihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän\neteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko\nluodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista\ntieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä\navaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte\nhiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille\nja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu\naavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä\nhämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa\nyhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan\nmies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa.\nTeidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan\nHerra Jumala.\n\n-- Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari\najatuksissaan. -- \"Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan\nlankeat ja kumarrat minua.\" Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä\nnäistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä\nmajassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka\nminä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä\nsilloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?\n\n-- Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille\nennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi\nkieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?\n\n-- Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi\nja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren\nhuipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon\nnousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka\njälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää\ntuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan\nedessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä\nolen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien\naikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat\ntuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen\nmatkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja\nmuistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä\nkulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on\nkirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän\neli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien\nvaikutukseen.\n\n-- Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun\nmaatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat\nvanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli\nensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle\nja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden\nlähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata\nhedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin\nalun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa\nvuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti\nkiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan\nvähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on\nsaanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa\nvalmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta\nkunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.\n\n-- Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta\nmilloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut\nkuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte\neteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt\nvanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa\nelämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen;\nylistäkäämme Jumalaa!\n\nJa niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi\nvanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle,\nrannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa\nmeren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta;\nhäälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu\nkutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen\näyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon\ntuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän.\nLuminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa\nunelmaa.\n\n\n\n\n\n\nVERNAN RUUSUT\n\n\n\n\n1. TANSSIAISTEN JÄLKEISENÄ AAMUNA.\n\n\nNiillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain\nsattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella\najan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva\nhurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi,\ntapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä,\nunohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas\nKustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein\npakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan\nkruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä\nyksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut\njäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys,\nkruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia\nettä runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi\nhorjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa\nilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä\nsen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan\ntiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja\nkansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen\nmaihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin\nmuuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä\nukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei\nenää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan\nvaltaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut\nniskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat\nrohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko\nloisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän\nkirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain\npiirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen\naikakirjoihin.\n\nRuotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä\nsuonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi\njälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja\nja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä\ntaisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit;\nmissään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä\nisänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan\nmenestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken\nrohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. \"Sodassa -- sanoo Yrjö Kaarle von\nDöbeln -- ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti\ntaistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa\nitse onni avuksi.\" Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä\nDöbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei\nollut nero sodan alalla.\n\nPieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan\netuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea.\nSinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se\nRuotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana\nhetkenä marssia Haminaa vastaan -- osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia,\nvermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon\nkomppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut\nleiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja\nenin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa\nehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.\n\nJohonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä\nviikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä.\nMiksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet\nvihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut\nsievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista\naatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti\nvailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei\npidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?\n\nSotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä\ntanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että\nverinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien\nrannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia\ntuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.\n\nViime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla\n(syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoa\n_cour_; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa\noli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana.\nKello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia,\nneitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti\nsaattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan\nkursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä,\nsäilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin\nkeskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille\nvieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen;\npäällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon\nälykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että\nsota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan\nosaksi.\n\n-- Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi\niloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden\nviehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan\nritariston tähteä. -- Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan\nnäkemään koko maailma jalkain juuressa.\n\n-- Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin\nteidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on\ntekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa.\nJotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta\nvai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin\nDonin kasakka!\n\n-- Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen\nsuoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen\nPorrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän\narmonne?\n\n-- No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys\ntuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan\nkäydä vanhaksi...\n\n-- Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut\nsulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun\novat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.\n\n-- Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät\nhiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat\nhiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria -- sisareni tytärtä\nCecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti\nsadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta\nsadannelle-ensimmäiselle.\n\n-- Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona\nistuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?\n\n-- Juuri häntä. _Luutnantti_ Rosia, jos suvaitsette. Minä luen\nansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään,\nminkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä\nuusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona\nhuhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew\nkuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä\nmuistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen\nhansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?\n\n-- Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin\nerään kerran keuhkokuumeesta. Se oli ... malttakaas ... toisissa\nraatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa\ntuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti\nhuimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan\nsyöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista.\nMutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?\n\n-- Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen,\nmutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta ...\nymmärrättehän?\n\n-- Ah ... Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston\nkolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen\nrouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä\npaikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta\nvienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi,\nolisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa\nkäyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin\narmeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä\nei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua ... tuolta\niloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut\nkaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii\ntodellakin kuin sotajumala.\n\n-- Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan\nCecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet,\nken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on\nhäviävä, tohtori ... ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te\nkelpo keittiöstä, eikö totta?\n\n-- Kelpo keittiö, armollinen rouva, on lääkintätaidon ensi sääntöjä.\n\n-- No niin, tiedättehän, että on monenlaisia multasieniä, puolikypsiä,\nkypsiä ja liian kypsiä. Te tietysti pidätte puolikypsistä tehtyä\npiirakkaa parempana kuin liian kypsistä tehtyä?\n\n-- Sallitteko? -- Ja tohtori otti panoksen nuuskaa kultarasiastaan,\njonka hän oli saanut Kustaa III:lta. -- Kypsiä, mutta _fraiche'eja_\nniiden pitää olla ... tsih! Nyt aivastin sen vakuudeksi.\n\n-- Älkäämme puhuko enää siitä. Minua huvittaa tämän nuorukaisen\nsuojeleminen. Hän on rakastettava ja (_hiljaisella äänellä_) hänestä\nvoi olla meille hyötyäkin. Tiedättehän, Platen vehkeilee, Siegroth\nvehkeilee, kaikki riippuu sodan uhkapelistä. Me tarvitsemme nuorta\nmiestä, jolla on sekä älyä että sydäntä ja joka voi mennä tuleen meidän\nedestämme. Hän ei saa olla sukulaisuussuhteissa minkään vanhan perheen\nkanssa, vaan hänen täytyy olla nousukas, jonka on meitä kiittäminen\nkaikesta. Tohtori ... minä luotan teihin. Minä olen ajatellut\nCecileä... Mutta puhettamme kuunnellaan. (_Ääneen_.) Olette oikeassa,\nminusta on gavotti parempi kuin menuetti ... varsinkin kun ollaan\nnuoria. Luutnantti Ros!\n\nNuori luutnantti jätti velvollisuutensa tuntevana sadannen-ensimmäisen\nlemmittynsä ja lähestyi kumartaen kaikkivaltiasta hallitsijatarta.\n\n-- Tohtori Ekströmer ja minä olemme tulleet erimielisiksi hyvin\nsyvällisestä ja vakavasta asiasta eilisten tanssiaisten johdosta.\nTahdotteko olla hyvä ja ratkaista meidän riitamme?\n\n-- Liian suuri kunnia minulle, teidän armonne! Olen koettava parastani.\n\n-- Me väittelimme lääkintätaidosta. Ankara tohtori sanoi minun voivan\ntulla toimeen ilman hänen neuvojaan ainoastaan sillä ehdolla, että\nlakkaan tanssimasta. Ja minä vastasin, ettei moinen taito, joka kieltää\ntanssimasta, voi olla muuta kuin inhoittavaa puoskaroimista. Mitä\nsanotte siitä, hyvä luutnantti?\n\n-- Johtuu mieleeni pieni komparuno, mutta ilmoitan jo edeltäkäsin,\netten minä ole sen tekijä.\n\n-- Antakaa kuulua!\n\n    -- Määrätkää mulle latinaks':\n    ain' nuorten kanssa ilakoida,\n    rakastaa, laulaa, karkeloida,\n    niin jään mä teille potilaaks'.\n\n    Mut reseptit, nuo annetut,\n    jos multa liekin sammuttaisi,\n    niin herra tohtor' oppinut\n    myös oitis matkapassin saisi!\n\n-- No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen\njärjen arvostelu lääkintätaidosta?\n\n-- Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.\n\n-- Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla\nriitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten\nvoittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanut _toista_\ntaistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin\nurhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti... Stegenbergin\nhaava on luultavasti jo parantunut?\n\n-- Toivottavasti.\n\n-- Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä\ntässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on\nvielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.\n\n-- Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut\nalttiiksi henkeäni?\n\n-- Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä\nherra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.\n\n-- Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.\n\n-- Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko,\narmollinen rouva, koetella minua?\n\n-- Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?\n\n-- Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja\nsanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni;\nminut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita\nrekryyttejä.\n\n-- Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.\n\n-- Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme\novat palvelustoimissa.\n\n-- Hyvä luutnantti -- virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen\nkauniista silmistään -- minä toivotan teille onnea matkalle ja\ntervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin\nhyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä\nvelvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille\nanteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää\nhenkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää\nantautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen\nsijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen,\ntappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun\nprinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi\nritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin...\n\n-- Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.\n\n-- Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä\nehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja\npysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.\n\n-- Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi\ntohtori.\n\n-- Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta ...\nkolmea vuotta ... koko elämääni?\n\n-- Hiljaa! Ei koskaan pidä luvata enempää kuin mahdollisesti jollakin\ntavoin saattaa toivoa voivansa pitää. Hyväksyttekö ehdotukseni? Muuten\nsaa hansikkaan kilpaveljenne, joka sen paremmin ansaitseekin, koska hän\non vuodattanut verta sitä valloittaessaan.\n\n-- Enpä ollenkaan ansaitsisi kaikkea hyvyyttä, jota te, armollinen\nrouva, osoitatte poloiselle sotilaalle, ellen ihastuneena suostuisi\nehdotukseenne ja ottaisi vastaan sitä kunniaa, että pääsen teidän\narmonne ritariksi. Valitettavasti on hyvin vähän toivoa löytää meidän\nmetsistämme lumottuja linnoja; mutta jos se huvittaa teidän armoanne,\nniin saanhan koettaa onneani.\n\n-- Päätetty siis. Tohtori Ekströmer on todistajana. _Au revoir_, tuleva\nPyhä Yrjänä-ritarini!\n\n-- Jääkää hyvästi, teidän armonne! Jääkää hyvästi, herra tohtori!\n\nNuorukainen lähti suudeltuaan kenraalitarta kädelle ja syvään\nkumarrettuaan, ja miettiväisenä katseli hänen suojelijattarensa hänen\npoistumistaan. Sitten vaativat muut vieraat hetkiseksi hänen seuraansa,\nkunnes tohtori Ekströmer otti hattunsa ja virkkoi leikillisesti:\n\n-- Te, armollinen rouva, olette sfinski, kun annatte ihailijanne\narvattavaksi ratkaisemattomia arvoituksia.\n\n-- Ratkaisemattomia arvoituksiako? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Uusi ritarinne ei voi koskaan täyttää lupaustaan. Se on vastoin\nluonnon järjestystä.\n\n-- Kolmen viikon uskollisuusko? Ja te, joka sanotte tuon olevan vastoin\nluonnon järjestystä, te tahdotte, että naisraukan pitäisi panna koko\nelämänsä onni niin huonon kortin varaan!\n\n-- Minä olen poikamies, armollinen rouva!\n\n-- Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!\n\n-- Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä\nYrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän\nrakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen\nrouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää\nhänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian,\nmitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.\n\n-- Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näyttelee\nLeporellon osaa.\n\n-- Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu.\nKornetti Perpetuus -- minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni -- on\noivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia\nlemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.\n\n-- Tohtori ... teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin\ntottunut leikkimään ihmissydämillä.\n\n-- Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.\n\n-- Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos\nolisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin\nhyvä ateria teille ... olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki\nnuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät\ntyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan\ntodellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä\nvuottani varten!\n\n-- Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja\nmonet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin\nkorkeintaan viisikolmatta.\n\n-- Ja _sitä_ te sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!\n\n-- Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva,\npyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa\njalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei\ntosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin\nelää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne\nnuoreksi.\n\n-- Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja\nleikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä\nruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan\nkieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä\nkuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri\nnuorena?... Mutta antakaa anteeksi!... Herra majuri ... madame ... joko\ntodellakin aiotte lähteä?...\n\nJa kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista\nvieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen\nkeskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.\n\nTohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman\nivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:\n\n-- Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut\nRosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat\nnaiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille,\nkauniille miehille ... aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa\ntyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää;\ntietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää.\nIhmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla\nkuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes\nsiinäkään aina ole ollut kylliksi.\n\n\n\n\n2. KAKSI RITARIA RATSASTAA METSÄSSÄ.\n\n\nNiiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja\nPäijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin\nselänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia\nhiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä,\nlehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella,\njotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena\nrajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä\nniidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja\nvesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut\nmaata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista,\nhedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu.\nMelkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista\nmahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni\nkuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on\nkalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut\npois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan\nrakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä\nkukistelleet.\n\nNäillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa\nmetsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi\nkukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa\n1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin\ntiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman\nkauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten\nlähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan.\nHe pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat\npolkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet.\nMutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että\nheidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle\ntuntemattomaan saloon.\n\nSiihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa\nmiellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle\nalttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään\nmetsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta\nkosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta\njälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä\nkoivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen\nvälkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen\nvälistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän\nkosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso\nlentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä\nriippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui\nsyrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat\ntoisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.\n\n-- Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen\nratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt\nviittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. --\nRatsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö\nkuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.\n\nToinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven\nvaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä\nauringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin\nrakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla,\nhämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat\njonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta\ntehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa\nratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän\nkankipalmikon kanssa.\n\n-- Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä\non, mutta ei koskea.\n\n-- Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja\nhienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. -- Etkö näe,\nmiten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä\nja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on\nsinun syysi, Jaakko.\n\n-- Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta\npikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen\nkamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä\nopetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele\nhavupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan\npaljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt,\nettä me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa\nauringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.\n\n-- Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on\nnälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen.\nSaan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten\nhupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.\n\n-- Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa,\nvanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule\nlehmänkelloa tuolta järven rannalta?\n\n-- Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin\nmaja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.\n\n-- Juo vettä ojasta!\n\n-- Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja\nviilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman\npiirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja\nlammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat,\nryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit,\nvapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko,\nkunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin\nsiivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten\ntoiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni -- tai\noikeammin tytöistäni, Jaakko -- sillä legioona niitä on, niin etten\ntiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah -- pitkä\nhaukotus keskeytti puheen -- heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni.\nSen helmassa olisin valmis laulamaan:\n\n    Teille sylin', myriaadit!\n    Sulle suukkon', koko maa!\n\n-- Joutavia loruat!\n\n-- Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä\nhevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi\nminut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin\nkummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän\nminut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon\ntervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden\nvastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä\nraskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle\nensimmäisen univormun. Ja kuitenkin -- voitko uskoakaan? -- oli minulla\nvielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia\nloistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein\nnäyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären\nsydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo\ntuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta\nratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan\nrakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut\najavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa.\nNiin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan\npolitiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin\nSuomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo\nmännynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin,\nJaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja\nonnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista\nlehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin\nkaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi...\n\n-- Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinen\nLidner.\n\n-- Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää\nkolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään\nkoskaan syntyisi \"Spastaran kuolemaa\". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä\nalan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut\nhyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on\nmajesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä,\nkunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä\nvielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista\nkurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja\njoka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet\nhalpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi\nennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt\nonneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen\ntanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja\nvehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen\nnyt kuningasmielinen _par dépit_, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse\ntaistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi\nensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle\nrehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa\nhyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä\ntein sen myöskin huvikseni.\n\n-- Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?\n\n-- Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin\ntuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni\nniinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla\non tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä\nolen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa\nkasva siinä. Ja se on kurjaa.\n\n-- Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa,\ntämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen\nkarkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi\narvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.\n\n-- Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. --\nSinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet,\noikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna.\nKas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä\naina teen. Tuhat ... tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan\nläheltä!\n\nTodellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa\nparinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä\nkosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä,\naidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli\nnäkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta\nvain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei\nedes paimentakaan ollut karjassa.\n\n-- Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias\nYrjö. -- Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman\nesimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin,\neespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta.\nMe lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta\nennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin\nhansikkaan.\n\nJos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes\nherraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai\nhuomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa,\nkapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään\ntölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.\n\n-- Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. -- Linna\nnäkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän\ntoimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? \"Nouse\npois makoamasta!\"\n\n-- Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta\nkuulehan!... Metsä puhuu.\n\nKova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset\nhirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.\n\nRatsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti,\nsillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että\nheidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä,\nmelkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen\nvälitse eteenpäin.\n\n\n\n\n3. RITARIEN TULO LUMOTTUUN LINNAAN.\n\n\nTällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa\nkorkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät\nhe edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen\nja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi\njärven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa\nyksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto,\njoka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli\naateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi\ntalonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun\nkuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli\nkolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen\npikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta,\njotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä\nvain kuului karheaa haukuntaa -- semmoiselta se näytti tuo yksinäinen\nasunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo\nasuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne\nyksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei\ntarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä\nnäkynyt ketään elävää olentoa.\n\nKun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät\nrinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena\npiirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan\nympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka\nyläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen\nyli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein\nlävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri\näskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen\nkesäyöhön.\n\nMaltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan\nturhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen\nportin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä\nauki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin\nvaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.\n\nYrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran\nrautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen\ntyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis\nlumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.\n\nPuutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia,\nulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja\nja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi\nollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita.\nHoitaja -- mies tai nainen -- näkyi erittäin rakastavan noita\nmiellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia,\nettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista\nuneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne\nedustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista\nvesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne\nolivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi\nollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin\npitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.\n\nVaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan,\nehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.\n\n-- Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan,\nniinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja\njano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun\nen tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman\npuhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.\n\n-- Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut!\nhuomautti vähemmän haaveksiva ystävä. -- Ellei koira haukkuisi, voisi\ntaloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään\nnukkumaan jonkin katoksen alle.\n\n-- Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti\ntodellisuuteen. -- Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut\nnäitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä\nalinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt\npuutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin\ntutkistella tätä lumottua linnaa.\n\nPuhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi\nhurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan\nollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna -- ellei hän\nsattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja\nlaudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia\nuurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle,\nmutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin\nnurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa\neteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon\nkeskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi\nsen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään\nsamalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.\n\n-- No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin\nverkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?\n\n-- Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki\njohonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.\n\n-- Nouse parvekkeelle!\n\n-- Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi\nnäkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää\nhuoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.\n\n-- Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna,\ntäytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.\n\n-- Jaakko, ruudut rusottavat... Siellä on joku... Lapsi se on... Nyt\nloistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää... Minä erehdyin,\nJaakko!\n\n-- Emännöitsijäkö se on?\n\n-- Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.\n\n-- Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien\npäistikkaa alas.\n\n-- Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta\nja viehkeää.\n\n-- Yrjö ... pidä lujasti kiinni kaiteesta!\n\n-- Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä\ntahtoisin osata rukoilla... Jumala sinua siunatkoon!... Nyt kohottaa\nhän silmänsä ... rukous on lopussa ... hän tulee tännepäin...\n\nSamassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean\njalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.\n\nJaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka\nluulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa\nvuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään\nkivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva\nsilmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.\n\n-- Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No\njopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi\nnoutamaan satulastaan siteitä.\n\nMutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti\nveren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui\nesiin nuori tyttö -- ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä\nkeijukainen -- vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin\nmuutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien\ntakana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava,\nenemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja\ntummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat,\nkoristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja\nohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa\noli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman\nkäden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä\naamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen,\nettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli\nhäirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.\n\nTuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden\nläsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata\naamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät\nkukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua,\njoka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla\nluonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti\npuhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle ... niinkuin olisi\numppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi\nihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä\nhymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta\ntoiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä\njonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin\nruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo\npurolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka\nsiihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli\npuhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.\n\nTyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään\nkuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja\nkummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut\nJaakon huolelliset sitomispuuhat.\n\nNuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli\ntavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.\n\n-- Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti -- sanoi hän kohteliaasti\nkumartaen -- että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla,\nmutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani\nolen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja\nkumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.\n\n-- Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka\non pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen\ntoisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin\nosaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt\nsuorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.\n\n-- Ehkä -- jatkoi Yrjö -- uskallan, armollinen neiti, toivoa\nanteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä\nvirkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme\ntarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta\nvarten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me\neksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää\npaikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen\nkeskelle.\n\nNyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö\nojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta\noli vaiti.\n\nYrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti\nkummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että\nhänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista\nkohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa.\nSentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän\npuhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä\nkoskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä\nvetäytyikin pois.\n\nSatoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta\nnähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli\naivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani\ntuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren,\nkääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen\nsilkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään\nvoinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei\nvavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt\nhänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää\nhoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein\nosoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.\n\nKun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön\nmieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä\nsiis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi\nkiitollisuutensa ranskaksi -- turhaan; saksaksi -- turhaan; hän haki\nmuististaan muutamia englantilaisiakin sanoja -- yhtä turha vaiva.\nEpätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia,\njotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa -- ei sekään\nauttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden\navaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa\nponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta,\njolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla,\nja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen\ntuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin\nvälinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä\nilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi\nkaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli\nkysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?\n\nKun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä,\nnäytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta\noli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.\n\n-- Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.\n\n-- Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle\njollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä\nmuuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.\n\n-- Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta\najatellutkaan kuin hyvää aamiaista.\n\n\n\n\n4. LINNASSA ASUU LUMOTTU PRINSESSA.\n\n\nKoska kerran olemme satujen maailmassa, pitäisi meidän nyt löytää\nsalainen vuorenluola tai ainakin korkea torni, jossa mustasukkainen\njättiläinen oli säilyttänyt tuota lumotun linnan ihmeen ihanaa vankia.\nMutta mitään semmoista vankilaa ei ollut. Puutarhan puoleisesta ovesta\ntultiin portaille, joita myöten päästiin suljetun alakerran kautta\nkolmeen yläkerran huoneeseen; niistä oli eräs pihan, toinen puutarhan\npuolella ja kolmas lukittu.\n\nAamuaurinko paistoi pihan puoleisesta ikkunasta, levittäen punervaa\nvaloa kahteen sievään, valoisaan, miellyttävään huoneeseen, joissa\nkoristuksina oli kukkivia ruukkukasveja, kaksi linnunhäkkiä, orava\nsamoin häkkiin suljettuna, kultakaloja lasisäiliössä, kitara seinällä\nja muutamia hienoja kukkaismaalauksia. Tyttönen otti vieraansa vastaan\nniin lempeästi ja viattomasti hymyillen, että Loviisan tanssiaisten\nsankarilta haihtuivat kerrassaan kaikki tyhjät korulauseet, joita hänen\nasemassaan oleva nuorukainen tavallisesti aina pitää varalla moisia\ntilaisuuksia varten. Hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sellaista\nhymyä. Siinä oli päivänpaistetta, mutta ei nimeksikään hehkua eikä\nviehättävää keimailua; se oli kuin puhdas, tyyni ja vilpoinen\nauringonsäde lähteen kuvastinpinnalla. Tyttönen säteili lapsellista\nsuloa, pyytäessään kädenviittauksella Yrjöä istuutumaan pieneen,\nvaaleanpunaisella silkillä päällystettyyn sohvaan. Tuskin Yrjö ehti\ntotella kehoitusta, kun tyttönen jo asettui pienelle jakkaralle hänen\njalkainsa juureen ja katseli häneen kysyvin silmäyksin -- katsoen\nlakkaamatta, mutta ei virkkanut sanaakaan.\n\nNuori Yrjö Ros ei yleensä helposti hämmentynyt. Hän oli hieman\nhuikentelevainen, seikkailuja rakastava, huveja ja vaihtelua\nlakkaamatta etsivä ratsuväen luutnantti, jolla ei ollut mitään\njuurensijaa omassa suvussaan ja joka sentähden kernaasti katseli elämää\nkevyeltä kannalta, paitsi milloin hän sitä vaihteen vuoksi piti\nraskaana, ja jonka hänen monet tähänastiset tanssiaislemmittynsä olivat\ntehneet jotenkin rohkeapuheiseksi naisseurassa. Hänellä oli paras ja\najattelemattomin sydän, mitä ajatella saattaa, ellei hän joskus --\nmyöskin vaihteen vuoksi -- ruvennut elämää mietiskelemään, eikä hän\nvielä koskaan ollut joutunut semmoiseen pulaan, ettei hän olisi\nripeällä päätöksellä tai rohkealla sanalla siitä selvinnyt. Mutta nyt\nhän oli hämillään. Tuo kohtaaminen, tuo vastaanotto ja tuo kummallinen\nvaitiolo sotki kokonaan hänen naisritari-taitonsa. Jos hän olisi ollut\ntoisella mielellä, olisi kohtaus ollut hänestä naurettava; mutta nyt\nhän ei edes uskaltanut nauraakaan. Ainiaan puhelias nuori luutnantti,\njoka oli varsin tottunut pitämään sydäntä tai korusanoja huulillaan, ei\nnyt löytänyt sopivaa sanaa. Hän oli vaiti, ja hetkinen kului.\n\nKun hän näin vähän aikaa ääneti katseli tyttöä ja tyttö puolestaan\nhäntä, tunsi hän silmänsä kostuvan kyynelistä. Aivan uusi tunne\ntulvahti hänen herkkätuntoiseen sydämeensä. Äskeinen metsässä hänen\nmielensä vallannut ajatus, että hän oli aivan yksin elämässä, ettei\nhänellä ollut koskaan ollutkaan omaisia, ei äitiä eikä sisarta, ei\nkoskaan oikeata ystävää, johon hän olisi voinut liittyä koko sieluineen\n-- ei ketään paitsi tuo uskollinen, kömpelö Jaakko, joka niin paljon\nerosi hänestä sekä luonteeltaan että iältään -- se ajatus nyt äkkiä\nherätti hänessä vastustamattoman ikävän ja täytti, hänen katsellessaan\nnuorta tyttöä, hänen silmänsä kyynelillä. Aivan uusi, ennen\naavistamaton tunne valtasi hänen sielunsa, puhdas, pyhä ja viaton,\njonka edestä ansaitsi elää ja saattoi iloiten kuolla. Hän ei kauemmin\nvoinut olla vaiti, hänen täytyi lausua ilmi tuo yli äyräittensä\ntulvehtiva tunteensa, vaikkapa sitä varten olisi pitänyt katkoa kaikki\nsalonkielämän sovinnaisuuden siteet. Hän otti tyttöä kiinni kädestä ja\nkummastui itsekin, kun kuuli ensikerran puhuvansa oikeata luonnon\nkieltä.\n\n-- Miksi katselet minua? kysyi hän.\n\nVaikka henki olisi mennyt, ei hän olisi tyttöä nyt voinut sanoa muuksi\nkuin _sinuksi_.\n\nKun tyttö ei vastannut, jatkoi Yrjö melkein uneksien:\n\n-- Minä en tiedä, ken sinä olet, etkä sinä tunne minua. Minä tulen\nsuoraan metsästä kuin saalista etsivä haukka: kuka takaa sinulle, etten\nole ryöväri, joka tahdon ryöstää sinulta rauhasi? Minä löydän sinut\ntäältä kuin niityn kukan, ja ken on sinulle sanonut, etten minä tallaa\nsinua. Sinä tervehdit minua ääneti, sinä sidot ääneti haavani, yksin,\nturvattomana ja ääneti otat minut vastaan etkä pelkää minua. Miksi\nuskot minua? Ja miksi uskon minä sinua, vaikka olet kuin suljettu\nkirja? Minun käytökseni saattaa olla petosta, sinun teeskentelyä: miksi\nuskomme toisiamme? Enhän minä tiedä edes nimeäsikään, ja vähänpä nimi\nmerkitsee, mutta minusta tuntuu kuin kauan jo olisimme toisemme\ntunteneet. Miksi et vastaa?\n\nTyttö yhä vain katseli häntä tarkkaavasti. Yrjö huomasi nyt hänen\nkatsovan vain hänen huuliaan. Väristys kiiti läpi koko hänen ruumiinsa;\nhän tuskin uskalsi ajatella loppuun ajatusta, joka hänen mieleensä\njuolahti.\n\n-- Hyvä Jumala, huudahti hän, onko mahdollista, että niin armas olento\nvoisi olla tuomittu ikuisesti äänettömäksi? Tuntematon, kaunis lapsi,\nsano edes yksi sana, joka poistaa erehdykseni! Älä anna minun herjaten\nsyyttää Luojaa siitä, että hän on kauneimpaan mestariteokseensa\njättänyt niin suuren puutteen! Sano vain yksi ainoa pieni sana, mitä\nvähäisin sana, ja se tekee minut onnelliseksi, se ilmoittaa minulle,\nettä _sinä kuulet_!\n\nYhä vain vastaamatta tyttö katseli häntä, mutta levottomuutta,\nmelkeinpä suuttumusta kuvastui nyt hänen vilkkaista kasvoistaan.\nPienet, valkoiset kädet liikkuivat nopeasti ja maltittomasti samaan\ntapaan kuin niiden merkkipuhe, joilta luonto on jo syntyessä riistänyt\nsekä kuulon että puhelahjan. Paremmin kasvojen ilmeestä kuin noista\nkäsittämättömistä kädenliikkeistä Yrjö alkoi tajuta tytön nuhtelevan\nhäntä samasta, mistä hän äsken oli moittinut tyttöä: mikset vastaa?\nMikset puhu minulle sillä kielellä, jota minä ymmärrän?\n\nYrjön katse osui sattumalta kitaraan. Mitä kitaralla tehtiin, ellei\nkukaan saata kuulla sen säveliä? Ellei tyttönen ollut saanut osakseen\ntäydellisen kuurouden suurta onnettomuutta, niin totta hänen täytyi\ntuntea soiton suloinen taito. Olihan koko hänen olemuksensa pelkkää\nmusiikkia. Hän otti kitaran seinältä ja ojensi sen melkein vapisevin\nkäsin tytölle. Enemmän katsein kuin sanoin virkkoi hän hänelle: soita!\n\nTyttönen hymyili huomattavasti hämillään ja alkoi kosketella soittimen\nkieliä. Heti kyllä huomasi, ettei hänen kätensä ollut tottumaton; Yrjö\nolikin tuntevinaan Haydnin tutun sävellyksen: itävaltalaisen\nkansanlaulun. Mutta millaisia säveliä! Kitara oli niin epävireessä kuin\nei siitä olisi koskaan lähtenyt puhdasta ääntä; kaikki kielet rämisivät\ntoisiinsa nähden korviasärkevän epäsointuisesti.\n\nYrjön mieli heltyi taaskin kyyneliin asti. Hän otti kitaran, viritti\nsen huolellisesti ja lauloi hieman muutellen toista säkeistöä, erään\nnoista Kustaa Filip Creutzin hempeistä lauluista, jotka silloin,\nsovitettuina jo ammoin unohtuneihin säveliin, lämmittivät monen monta\nsydäntä:\n\n    Kun katsees' kohtaa Dafnen mistä,\n    ei jätetyks' se häntä saa,\n    sen näky mielen lumoaa,\n    ja kun hän poistuu näkyvistä,\n    sun syömes' hänet kuvastaa.\n\n    Jos autuutta maa mitään luonee,\n    niin paljon hyvää, kaunista\n    sun aisteis' uutten keralla\n    autuuden sisällöks' se suonee.\n    Et, Dafne, tiedä onnestasi\n\nYrjö pani pois kitaran. Miten toivoen ja miten peläten hän laulun\naikana koetti lukea tytön kasvoista pienintäkin merkkiä, joka olisi\nosoittanut hänen kuulleen laulun ja ymmärtäneen sen helposti tajuttavan\najatuksen! Sitä vivahdusta ei ilmennyt, siitä merkistä ei näkynyt\njälkeäkään. Tyttönen oli niinkuin ennenkin katsellut hänen huuliaan ja\nkäsiään, oli tarkasti ottanut huomioon hänen kasvojensa vaihtelevat\nilmeet, niin että ne samana silmänräpäyksenä jo kuvastuivat hänessä\nitsessään, mutta _kuullut_, voi, kuullut hän ei ollut! Onneton totuus\noli selvinnyt lieventämättömän tuskallisena Yrjölle.\n\n-- Hyvä Jumala -- sanoi hän hiljaa itsekseen kuin olisi kuitenkin\npelännyt tytön kuulevan -- tämä onneton lapsi on kuuro ... on kukka,\nvaan ei lintu ... tuoksu, vaan ei sävel. Ei koskaan ole taiteilija\nluonut väreiltään ja muodoltaan kauniimpaa kuvaa mutta ääni on poissa.\nNiin nuori, niin kaunis, niin viehättävän suloinen, viaton ja hyvä,\nmutta _ainiaaksi mykkä!_\n\nNäin ajatellessaan Yrjö ei enää kauemmin voinut hillitä tuskallista\nhämmästystään. Hän suuteli hienoa, valkoista kättä, käänsi päänsä pois\npäin ja itki.\n\nMissäpä olisi kieltä kaunopuheisempaa kuin kyynelten kieli? Nuori tyttö\ntajusi sen heti. Vastaamatta niinkuin ennen ainoastaan heijastamalla\nhänen omia tunteitaan nousi hän sanomattoman viehättävästi hymyillen\nylös, otti Yrjöä kiinni käsivarresta, käänsi hänet itseensä päin,\nkatsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta selvällä\näänellä yhden ainoan sanan:\n\n-- _Veli_.\n\nYrjö säpsähti niinkuin suksimies, kun hän Lapin autioilla taipaleilla\nyössä ja myrskyssä hiihtäessään kaukana ihmisasunnoista äkkiä aivan\nläheltä kuulee ihmisäänen huutavan nimeään.\n\n-- Sano se vielä kerran! huudahti nuorukainen ilosta hurmaantuneena. --\nSano vielä kerran tuo yksi ainoa sana, joka tuo sinut jälleen onneen ja\nelämään ja tuomitsee onnettoman ajatukseni seitsenkertaiseksi\nvalheeksi! Sano, sano se sama sana, kuinka se olikaan? Sano!\n\n-- _Veli!_ sanoi tyttö uudestaan voitonriemuisin ilmein, kuin olisi hän\ntahtonut sanoa: näetkös, tiesinhän minä, että sinä tuomitsit minua\nväärin!\n\nYrjö huomasi, että tyttö lausui vokaalit hyvin puhtaasti, mutta\nkonsonantit epäselvästi. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut pienen\nlapsen äänen ja lausumatavan. Taaskin jäi hän kummallisen epäröimisen\nvaltaan.\n\nLapsi, tyttö riemastui kuvaamattomasti, huomatessaan, miten suuria\nhänen yksi viaton sanansa vaikutti. Hän riensi piironkinsa luo ja otti\nesiin pienet kalleutensa. Milloin tuli näkyviin taulu, milloin lasten\nkuvakirja; sitten kuvitettu kasvioppi, pienillä timanteilla koristettu\nsormus, ruusun muotoinen neula. Yrjö oli siksi hienotuntoinen, ettei\nvoinut olla osoittamatta mieltymystään, ja se näytti tekevän talon\nnuoren emännän hyvin onnelliseksi. Mutta lakkaamatta palasivat samat\nepäilevät kysymykset nuorukaisen sieluun: kuuleeko hän puheeni?\nymmärtääkö hän minua? puhuuko hän? onko hän mykkä? Mutta lausuihan hän\nkuitenkin yhden sanan...\n\nSitten ojensi tyttö hänelle kalleuden, joka näytti olevan hänestä\nrakkain, sillä hän piteli sitä melkein hartain mielin. Se oli hienoissa\nkultavitjoissa riippuva medaljongi, missä oli nuoren, viehättävän,\nkaksikymmentä vuotta takaperin muodissa olleeseen pukuun puetun naisen\nkuva. Oliko se äidin kuva? Kasvonpiirteet olivat etelämaalaiset, silmät\ntummat, elämää, tulta ja voimakkaita intohimoja säihkyvät. Oliko siinä\nedes rahtuistakaan sen lempeän lapsen näköä, joka hänelle kuvaa ojensi?\nNiin, todella oli yhtäläisyyttä, mutta se oli samankaltaista kuin saman\nmaiseman yhtäläisyys, kun sitä ensin katsotaan vaaleanpunaisen, sitten\ntummanpunaisen lasin lävitse. Piirteet olivat samat, mutta koko\nvaikutelma erilainen. Yrjö katseli kuvaa kauan ja huomattavasti hyvin\nkiintyneenä.\n\nSillä voitti hän yhä suuremmassa määrin tyttösen suosiota. Hän katsoi\nmilloin kuvaa, milloin Yrjöä, otti häntä taas kiinni kädestä ja sanoi\nyhden ainoan sanan:\n\n-- _Äiti_.\n\nSiis oli se kuitenkin hänen äitinsä. Mutta mitenkä olivat selitettävät\nnuo kummalliset, yksinäiset, lapselliset ja lapsellisesti lausutut\nsanat? Vielä yksi koetus, ajatteli Yrjö. Koska hän kerran osaa lausua\näidin ja veljen nimet, niin pitäisihän hänen osata lausua omansakin.\n\nHän suuteli medaljongia ja antoi sen takaisin.\n\n-- Sano minulle -- virkkoi hän olennossaan nuorukaisen haaveksivaa\nihastusta ja niin ilmeikkäin liikkein kuin suinkin muisti -- sano\nminulle, mikä sitten _sinun_ nimesi on? Kaikki, mitä luonnossa on,\nsaatan mainita nimeltään, kaikki kasvit, kivet ja eläimet, puutarhasi\nkukat ja metsäsi linnut. Sinun nimeäsi vain en vielä tiedä, sinun, joka\nolet minusta kaunein ja rakkain kaikista. Jos sanon sinua ensimmäiseksi\nja ainoaksi rakkaudekseni, niin se on totta; sinä olet se. Katsos, minä\nsäilytän sinun ruususi, minä säilytän sen niin kauan kuin elän. Jos nyt\nsanon sinua metsien ruusuksi ja salojen kauneimmaksi helmeksi, niin\ntiedän sanoneeni totta, sillä se sinä olet, minä tunnen sen niinkuin\nolisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Jos sanon sinua hienoimmaksi,\nkeveimmäksi kuvaksi, minkä sivellin koskaan on luonut kankaalle tai\ntaltta veistänyt marmoriin, niin siinäkin lausun vain osan sinun\nolemuksestasi, sillä sellainen sinä olet, minä tiedän sen. Sinä olet\nminulle niin tuttu kuin olisimme kasvaneet samasta juuresta, ja\nkuitenkin olet sinä minusta arvoitus, jonka avainta en löydä, jonka\nolemus häilyy silmieni edessä aamun hämärässä. Rakas, suloinen lapsi,\nkaikki se muuttuu paremmaksi, kun saan tietää nimesi, sillä silloin on\nminulla sana, joka käsittää sinun koko olemuksesi. Sentähden, sano\nminulle nimesi ... ymmärrätkö? _Nimesi_, oma armas nimesi!...\n\nTyttö katsahti häneen suurin, loistavin silmin, nyökäytti sitten\npäätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja vastasi:\n\n-- _Verna_.\n\n-- Verna! toisti Yrjö uneksien.\n\nHän tunsi olevansa onnellinen, eikä kysynyt enää. Aamurusko valaisi\npienen, sievän huoneen, jossa eräs silloisen siveettömän ja\nkevytmielisen ajan salonkisankareista seisoi ensi kerran kummastuksen\nvaltaamana puhtaan ja viattoman olennon edessä. Ei kumpikaan heistä\nhuomannut, että pohjoisen taivaan loistaessa purppurassa etelä äkkiä\npeittyi mustaan pilveen. Ei kumpikaan huomannut lähestyvän myrskyn\nkohinaa honkien latvoissa...\n\n\n\n\n5. LUMOTUN LINNAN LOHIKÄÄRME PALAA JA AHDISTAA JAAKKO-RITARIA.\n\n\nNuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista\nritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen\ntehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää\nlumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa\nvapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi\nensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai\nmuita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän\nkuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista\nmiehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin,\nettä lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.\n\nKornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi\njättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan.\nKiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset\nkatoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa\ntyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen\nasunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille\nkumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse -- mikä\non hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta\nsaamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien\ntavalla -- sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien\nkoskaan käyttäneen nenäliinaa -- ja sillä välin hän aina katsahti\nhalukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden\ntakana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän\nkatsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei\npitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin\nviehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen,\njoka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua\nja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui\nkohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.\n\nIlkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain\nritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija\nkauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen\nvatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän\noli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet\nulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa,\nvaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään\nsuunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin\ntaivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt\nainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa,\njoka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä\nedessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka\nterävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta\nkahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa\nhänen ritarilliset seikkailunsa.\n\nKauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki\nviimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena\nhänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko\nritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen\nympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja\nRamströmiä sitomaan rosvoa.\n\nTuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta\npuuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun\nhampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut\noikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame,\njoka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas\nalushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki\nparhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat\nkäsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät\nsuinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli\nlähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.\n\nMartti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen\nkarjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti\nkietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä\noikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla.\nRamström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä\nlyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut,\nmustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista\nkiirettä.\n\n-- Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. -- Pidä kiinni\nrosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä\nvoi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni\nsanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat\ntulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen,\nRebekka, tulenhan minä... Mimmoinen herran ilma ... eihän tuolla akalla\ntoki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä...\n\nTämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti\nkyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta\nhänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki\nmuutkin oli ihan likomärkä.\n\nUkkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät\nristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä\nkuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei\nsaanut jätetyksi laukkia yksikseen.\n\nJaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä,\ntarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään\nsolvaistavan.\n\n-- Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä\ntyhmyyksiä tämä on?... Päästätkö irti ohjakset, lurjus?... Herra\narmahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni...\nPiruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan...\n\nNäiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana\nloppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi\nkertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä,\npotkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja\najoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi\nepäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä\nurhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni\nja pannuksi ulkopuolelta salpaan.\n\nJaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin\nnyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden\nkuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi\nyhtä tyly vastaanotto osaksi.\n\nVoitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää\nsuutaan kiinni.\n\n-- Jyskytä vain, konna! huusi hän. -- Nimismieheen ei täältä ole\npitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta,\nrautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä\naikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto!\nNiin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos\nolisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman\ntakia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on\nkarannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan ... varastelette\nhevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta\nruskean ruunan ... te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan ... te\nlypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette\nvarastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona?\nSisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu.\nHeidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs\nriihestä, sanoin minä. Mutta -- ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle\ntaholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa -- missä on toisen\nhevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?\n\n-- Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan\ntoivoen eksyttävänsä talon poliisia. -- Missä teidän silmänne olivat,\nkun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni\noljilla?\n\n-- Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki.\nVanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta\ntoiselta maankiertäjältä... Ramström, te vanha päretikku, minä sanon,\nettä ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät.\nOttakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan\nruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.\n\n\n\n\n6. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU LOHIKÄÄRMETTÄ VASTAAN.\n\n\nJätimme Yrjö Rosin iloiseen ihmettelyyn, minkä synnytti se, että nuori\ntyttö sanoi nimensä. Vähän latinaa muisti Yrjö vielä koulun ajoilta,\nsillä huonoksi sitä kruunun miestä katsottiin, joka, vaikka olikin\nmiekan kantaja, ei osannut taivuttaa _mensa_-sanaa tuolla\nklassillisella kielellä. Yrjö muisti _verna_-sanan, jota käytettiin\nsekä miehistä että naisista ja merkitsi: _kotimainen, kotona syntynyt_,\ntavallisesti: _kotona syntynyt orja_. Mutta muisti hän toisenkin\n_verna_-sanan, lempeämmän, jota käytetään vain hennommasta\nsukupuolesta, ja se merkitsi: _keväinen, keväänomainen_, esimerkiksi\n_aura verna_, kevättuulahdus; Yrjöstä tuntui kummalliselta, ettei vielä\nkellekään oppineelle professorille ollut vanhain roomalaisten\ntomukantisten kirjojen keskellä johtunut mieleen antaa tyttärelleen\nnoita kahta nimeä, jotka samalla olivat niin perin klassillisia ja\nkauniita merkitykseltään ja soinnukkaita kaiultaan. Yrjö oli heti\nhalukas sovittamaan nuoreen tyttöön viimeksimainitun merkityksen.\nMitään keväisempää olentoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt\nihmislasten keskuudessa. Mutta kun hän taas muisti teljetyt portit,\ntämän yksinäisen asunnon, jossa nuorta tyttöä vartioitiin kuin vankia,\najatteli tytön turvattomuutta ja täydellistä riippuvaisuutta toisten\nhuolenpidosta -- silloin johtui hänen mieleensä painostavana, että\nkohtalon tai ihmisten julma iva oli pannut hänen nimeensä tuon\nkaksinaisen merkityksen: kevään lapsi ja kotikasvuinen, ainiaaksi\nkotiin sidottu orja.\n\nEhkäpä sekin ajatus osaltaan lisäsi hänen ihastustaan. Hän unohti\nentisen epäröimisensä ja puhutteli tyttöä niinkuin muuten elämässä\ntuttavallisin sanoin puhellaan kauan tunnetulle ja rakastetulle\nolennolle, joka voi korvin kuulla sanat ja jonka huulilla on valmiina\nvastaus.\n\n-- Verna! toisti hän. Miten voikaan tämä nimi olla samalla niin iloinen\nja surullinen! Minä tunnen, että se täydelleen ilmaisee olemuksesi\noikean perustuksen, vaikka sen merkitys vielä onkin minulle arvoituksen\nkaltainen. Verna ... nyt kun tiedän nimesi, voin sanoa, että rakastin\nsinua heti ensi hetkestä asti, kun sinut näin, ja paljoa ennemminkin,\nsillä sinua minä olen kauan etsinyt koskaan löytämättä. Tiesinhän\nkerran sinut kohtaavani, mutta minä en tuntenut sinua, minä etsin sinua\njokaisen nuoren ja viehättävän tytön haahmosta, monen monesti luulin\nsinut löytäneeni, mutta aina tunsin pettyneeni. Ah, ei ketään, ketään\nollut sinun kaltaistasi; ei ketään, joka olisi täyttänyt koko sieluni;\nei kellään ollut sellaista viattomuuden tuoksua sielunsa näkymättömissä\nsiivissä -- kaikki, kaikki ne olivat maan tomuolentoja, haihtuvia\nunelmia, jotka hälveten hävisivät, kun tahdoin tarttua niihin ja\nrakastaa niitä. Sinä yksin olet sellainen, jollaiseksi aina olen\nkuvitellut mielessäni elämän puhtaimman ja parhaimman, ja nyt löysin\nsinut, nyt ei kukaan ole enää erottava sinua minusta, nyt olet sinä\nminun omani, suloisin unelmani, nyt täytyy sinun olla minun omani,\nminun ainiaaksi!\n\nHänen lausuessaan viimeisiä sanojaan, pimitti ukkospilven musta varjo\nikkunat ja huoneen, mutta Yrjö ei sitä huomannut.\n\n-- Verna! jatkoi hän. Joka kerta kun lausun nimesi, tunnen kuin jonkin\nparemman ja jalomman elämän tuulahduksen sielussani. Ah, minä en\nansaitse, että sinä minua noin katselet, en ansaitse hengittää samaa\nilmaa kuin sinä. Älä pidä minua parempana kuin olen. Ei, älä ojenna\nminulle viatonta kättäsi, se tahrautuu minun kättäni koskettaessaan!\nMinä olen eräs niitä monia, jotka ovat hurjasti elämöineet maailman\niloissa. Kaikenlaiset synnit ja mielettömyydet ovat riehuneet\nsielussani; minä tunnen olevani niin saastainen ja hylätty kuin\nseisoisin enkelin silmäin edessä. Mutta älä hylkää minua, älä sysää\nminua pois luotasi! Katso, rakastanhan minä sinua kuitenkin; anna minun\nrakastaa, opeta minut hyväksi ja puhtaaksi niinkuin sinä olet! En minä\npyydä sinulta vastarakkautta -- en vielä; kuinka sinä voisitkaan minua\nrakastaa? Mutta anna minun toivoa, että sinä kerran vastedes voit! Se\ntoivo on antava minulle elämänrohkeutta...\n\nSamassa välähti suuri, keltainen salama, valaisten kirkkaalla\nleimauksellaan huoneen; tyttönen säpsähti. Yrjö sitä tuskin huomasikaan\nja toisti:\n\n-- Ei vielä, Verna, ei vielä! Mutta kerran kuitenkin...\n\nOn kieli, jota ei tarvitse huulin ilmaista tai korvin kuulla. Tyttönen\ntajusi samassa hetkessä Yrjön puheen, ja hänen vastauksensa oli\nkaunopuheinen. Hän katsoi Yrjöön kuvaamattomin katsein. Sitten hän pani\nkätensä ristiin rinnalleen, taivutti päänsä ja punehtui kovin.\n\nÄkkiä tunkeutui auringonsäde pilvien lomitse ja valaisi harvinaisen\nkirkkaaksi tytön nuoren vartalon. Jos on totta, että rakkaus on\nyhdistetty korkeimmasta ilosta ja syvimmästä surusta, niin oli siinä\nYrjön edessä ne molemmat. Verna, jonka katseessa oli tuo sanomaton\nsulous, se oli kevään Verna, toivon Verna, joka autuutensa\ntäydellisyydessä sisällytti koko sielunsa kauneuden yhteen ainoaan\naurinkoiseen katseeseen. Se Verna sitä vastoin, joka antoi päänsä\npainua ja pani kätensä ristiin rinnalleen melkein itämaisen\nalentuvasti, se oli orjatar Verna, vanki Verna, surun Verna, joka\nonnettomuutensa kuilussa nöyrästi ja itsensäkieltävästi loi katseensa\nmaahan vapaan ja ylvään nuorukaisen edessä, minkä kunnian ja onnen\nosallisuuteen hän mielestään oli liian halpa. Mikä kummallinen\nvastakohta yhdessä ainoassa lyhyessä silmänräpäyksessä auringon ja\nsalaman välillä!\n\nTuo vaikutelma valtasi Yrjön niin kokonaan, että hän vaikeni. Ääneti ja\nunohtaen sen tunteensa, joka äsken oli tehnyt hänet arvottomaksi edes\nkoskemaankaan rakastetun kättä, kohotti hän nyt saman käden hehkuville\nhuulilleen; mutta heti hän taas päästi käden. Entinen tunne palasi ja\nviilsi hänen sieluaan, kuin olisi hän rikkonut korkeamman maailman\nolentoa vastaan. Kuinka hän uskalsi langennut, synnin saastuttama,\nkohottaa silmänsä viattomuuden majesteettiin?\n\nMiksi ovatkaan mainen autuus ja kauneus vain nopeaan haihtuva hetkinen?\nEnnenkuin Yrjön tunteet ehtivät puhjeta sanoiksi, tärisytti taloa\nvaltava jyräys, huone pimeni, salama toisensa jälkeen repäisi\ntaivaankannen kahtia, myrskynpuuska murskasi pensaita ja aitoja ja\nrankkasade syöksi rätisten katolle ja puutarhaan. Molemmat nuoret\nheräsivät säpsähtäen ruusuisista unelmistaan. He menivät ikkunan luo.\nLaakso, mäet, metsä, ruusutarha, koko tuo äsken niin loistava ja\nrauhallinen näköala, pohjolan kesäinen, tyyni maisema, kaikki oli\nyht'äkkiä muuttunut synkän kauniiksi pimeyden ja tulen tauluksi.\nKoivujen vihreät suortuvat häilyivät tuulessa kuin kostottaren hiukset;\nmäen korkein honka oli latvasta juureen asti salaman halkaisema, ja\npieni soliseva puronen pauhasi kuin tuhoava tulva läpi hävitetyn\nlaakson.\n\nVerna viittasi levottomasti puutarhan muuria kohden. Yrjö katsahti\nsinne päin ja huomasi, että neljä henkeä lähestyi taloa, kolme\njalkaisin ja yksi ratsain. Ne ne juuri kohta sen jälkeen tylysti\nherättivät Jaakko-ritarin.\n\nVarsin suureksi kunniaksi ei ollut nuorelle ritarille, että hän tällöin\nvasta muisti uskollista aseveljeään ja hevosia, jotka olivat ulkona\nankarassa rajuilmassa. Rakuuna ja hänen hevosensa ovat eroamattomat,\neikä Yrjölläkään ollut tapana pettää kumppanejaan hädässä; mutta\nkaksikymmenvuotiaana saattaa helposti yhden ainoan katseen tähden\nunohtaa kalleimmatkin velvollisuutensa. Nuorukaisen ensimmäisenä\nluonnollisena ajatuksena oli mennä alas avaamaan suljettua porttia.\nMutta heti kuin Verna arvasi sen aikomuksen, koetti hän pidättää häntä\nja vilkkain liikkein ilmaista, että vaara uhkasi, jos hänet vain\nhuomattaisiin.\n\nYrjö ei sinä hetkenä olisi mistään hinnasta tuottanut niin\nrakastettavalle olennolle pienintäkään surua. Verna oli vanki, hänen\nvartijansa tulivat; ehkäpä hän tarvitsi suojelusta. Hän päätti viipyä\nja koettaa keksiä hänen mahdollisen tai perusteettoman pelkonsa syytä.\n\nSillä välin tapahtui edellä kerrottu, vähemmän vaarallinen kuin\nnaurettava temmellys riihessä, ja sitten alkoi kauhistuttavaksi aiottu\nsudenajo, jota Rebekka johti.\n\nEnsin avattiin alakerran ovet ja ikkunaluukut. Siihen meni vähän aikaa,\njolloin inkvisiittorit luultavasti tutkivat, oliko talon irtaimisto\nkoskematta; ehkäpä heistä myöskin oli tarpeen muuttaa ylleen kuivat\nvaatteet. Ihastuksekseen Yrjö huomasi, että Verna _kuunteli_ portaille\nvievällä ovella, ja yhtä suureksi ilokseen hän ymmärsi, että Verna\nehdottomasti oli _kuullut_ vaaran lähestyvän tuon lohikäärmeen\nmuodossa. Mikä ratkaisematon arvoitus tuo tyttö olikaan? Olikohan hänen\nmykkyytensä lopultakin vain pakollista teeskentelyä?\n\nAlhaalla astelevan amatsonin askelet olivat kuitenkin niin raskaat,\nettä koko huone niistä hieman tärisi. Nyt ne askelet kuuluivat\nportailta, jysähdellen niinkuin kivikuvan raskas astunta sen kulkiessa\nDon Juanin pitoihin. Hetki lähestyi, sadun hirmuinen lohikäärme oli\n\"haistava kristityn verta\" ja astuva sisään syödä ahmaisemaan vaeltavan\nritarin kaikkinensa.\n\nAsema näytti Yrjöstä niin hullunkuriselta, että hänen tavallinen\niloisuutensa heti palasi. Hän oli tuntemattomana ja kenenkään\ntietämättä lumotun prinsessan rauhoitetussa huoneessa. Mitenkä\nprinsessa oli torjuva uhkaavan vaaran? Verna oli luonnonlapsi; olikohan\nhän myöskin käyttävä luonnonlapsen vaistoa ja koettava pelastua\nviekkauden avulla? Olikohan Verna kätkevä hänet uutimien taa ja itse\nasettuva vuoteeseen, pettääkseen vartijansa teeskennellyllä,\nviattomalta näyttävällä unella? Yrjö, _omaan_ tähänastiseen\nkokemukseensa nojautuen, oli aivan varma siitä, että niin oli käyvä, ja\nsentähden hän jo kokosi hattunsa, viittansa ja hansikkaansa, jotteivät\nne kavalat todistajat, jotka jo olivat saattaneet ilmi varsin monta\nvaaralliseen pulaan joutunutta sydämenvarasta, nyt ilmaisisi hänenkin\nsalaista tunkeutumistaan tähän niin huolellisesti vartioituun\nvankitorniin.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä hän jo kuitenkin mielessään pyysi sydämensä\nvaltiaalta nöyrästi anteeksi noita äskeisiä ajatuksiaan. Niin, nuori\ntyttönen oli todellakin luonnonlapsi; mutta hän ei noudattanut villin\nvaistoa; hän oli vanki, mutta hän halveksi viekkaudella pelastumista.\nHänen koko olemuksensa oli kirkkautta, viattomuutta ja totuutta: hän ei\n_voinut_ valehdella. Hän pysähtyi, kädet taaskin ristissä rinnalla,\nkalpeana ja liikkumattomana keskelle huonetta.\n\nYrjö vetäytyi odotellen syrjään uunin edessä olevan varjostimen taa.\n\nRebekka astui sisään ja pysähtyi kynnykselle. Suuret, nenään kiinni\npuristetut silmälasit näyttivät välkkyväin lohikäärmeen silmien tavoin\ntähystelevän ympäri huonetta. Hiekkaa oli kynnyksellä; kuka oli tullut\nhuoneeseen jalkojaan pyyhkimättä? Lattiamatto oli vedetty poimuun;\nmistä se poimu? Kitara oli otettu alas seinältä; kuka oli sitä\nsoittanut?\n\nYrjö seisoi piilossa ja katseli vieläkin hymyillen amatsonin liikkeitä.\nTällä näytti olevan ikää vähän yli kuudenkymmenen vuoden, ja\npukimikseen oli hän ottanut ruskean liivihameen ja sitonut punaisen\ntykkimyssyn harmahtavaan päähänsä. Merkkipuhe alkoi ja sukkelaan se\nkävi tottunein käsin. Onneksi näytti tällä lohikäärmeellä olevan\npuhelias kielikin, joka tunsi toimimisen tarvetta ja sentähden\ntuontuostakin tulkitsi merkkikieltä.\n\n-- Vai niin. Aikaisin ylös nousit ... olit puutarhassa ... pelästyit\nrajuilmaa... Mitä ujellat, lapsiparka?... Älä ukkosta pelkää, hupsu, on\nniitä pahempiakin pelättäviä... Pelkää Jumalaa ja pidä omatuntosi\npuhtaana, se on parempi kuin itkeä tillittää taivaan salamoita...\nVai niin?... Sinä et ole nähnyt ketään rosvoa ... et tiedä mitään\nvarkaista ... ja kuitenkin on talo täynnä karkulaisia... Olisipa\nkapteeni nyt ollut kotona; nyt olisi hän saanut kyllikseen ampua\nmuutakin kuin maalattua kangasta... Mitä nyt? Oletko kuitenkin nähnyt\nmiehen?... Miehen, niinkö?... Onko hän täällä?... Tässä huoneessako?\n\nPelätty hetki oli tullut. Suuttunut nainen purskui tulta. Hän tarttui\nVernaa lujasti kiinni käsivarteen.\n\n-- Hyvä, hyvä! kirkui hän. Koeta vain kesyttää ilveksen pentuja. Sulje\nne telkien taa! Näännytä niitä nälällä! Hakkaa niiltä kynnet ja kisko\nhampaat niiden suusta -- kuitenkin ne sinua purevat, kun kerran tulevat\ntäysikasvuisiksi. Enkö sitä ole aina sanonut? Omena ei putoa kauas\npuusta. Äitisi oli ... mutta mitäpä minun tarvitsee sanoa, mikä äitisi\noli? Sinä uskottomimman naisen kavala tytär, elä niinkuin hän, tule\nsiksi, miksi hänkin tuli, ja kuole niinkuin hän kuoli! Mutta älä syytä\nminua! Minä olen tehnyt, mitä olen tainnut, nyt en voi enempää. Minä en\njaksa ... viidentoista vuoden vaivat ... kaikki turhaa!\n\nNiin sanoen päästi raivoava nainen tytön käden... Yrjö astui askelen\neteenpäin estääkseen mieskohtaista rääkkäystä, mutta hän pettyi.\nRaivotar muuttui muodoltaan, heittäytyi sohvalle, kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja alkoi nyyhkiä ääneensä.\n\nNuorukainen ei ollut välinpitämättömänä kuunnellut tuota yksinpuhetta,\njoka varsin pian karkoitti hymyn hänen huuliltaan. Hän oli jo monesti\ntahtonut keskeyttää nuoren tytön kiduttavan tutkimisen, mutta hän\nodotti aivan viime hetkeen asti jotakin juonta ja oli uteliaisuudesta\naivan menehtyä odotellessaan kuulevansa, missä arvoituksen avain oli.\nMutta juonta ei tullut, totuus lausuttiin ilmi, ja seuraus oli varsin\nodottamaton. Yrjö tunsi melkein samaa kuin vaeltaja, joka astuessaan\nviehättävässä puutarhassa äkkiä näkee edessään mullassa murhatun lapsen\npienoisen, pyöreän käsivarren.\n\nHän katseli tyttöä. Verna orjatar siinä seisoi hänen edessään. Ei\npienintäkään ääntä, ei liikahdusta, ei ainoatakaan kyyneltä, mutta\nmenehdyttävä pelko kasvoissa.\n\nRaivottaren nyyhkivä katumus ei kestänyt kauan. Ennenkuin nuorukainen\nehti estää, hypähti eukko äkkiä ylös, avasi puutarhan puolella olevan\nsuljetun huoneen oven, työnsi Vernan edellään sinne ja kiersi oven\njälleen lukkoon. Mutta samassa Yrjö astui esiin suuttumuksesta hehkuen.\n\n-- Mitä uskallattekaan tehdä, vanha noita? huusi hän. Ettekö häpeä\nloukatessanne ja rääkätessänne viatonta lasta, jonka ainoa rikos on se,\nettä hän päästi eksyneet matkustajat suojaan rajuilman ajaksi?\n\nTietysti Yrjö-herra odotti saavansa sanan sanasta, mutta pettyi\ntaaskin. Tuo raivostunut ja nyyhkyttävä lohikäärme, joka äsken vielä\noli näyttänyt pystyvän muitta mutkitta tarttumaan rakuunaa kauluksesta,\nkuten hän puolta tuntia aikaisemmin oli riihessä tehnytkin, hän seisoi\nnyt hievahtamatta ja saamatta sanaakaan suustaan, katsoen häntä niin\npitkään ja hämmästyneenä, että hän näytti ihmiseltä, joka on\nmenettämäisillään järkensä nähdessään odottamattoman aaveen keskellä\npäivää.\n\n-- Minua ilahduttaa -- Yrjö jatkoi vähän tyynemmin -- että näytätte\nhäpeävän käytöstänne. Kiitokseksi siitä ilmoitan teille, etten ole\nryöväri enkä rosvo, vaan kannan yhtä kunniallista miekkaa kuin kuka muu\nkunnon mies hyvänsä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun\npalveluksessa. Mutta mikä vankila tuo on, johon rohkenette sulkea\nneitinne? Tiedätteköhän te, matami Ragata tai Barbara tai mikä teidän\nnimenne on, etten minä lainkaan aio antaa palvelijain kohdella\nhävyttömästi isäntäväkeään, ja luvallanne tai vastoin tahtoanne aion\nkerrassaan lopettaa nenäkkäisyytenne.\n\nNiin sanoen hän äkkiä tempasi Rebekan kädestä avaimen ja avasi\nsivuhuoneen oven, eikä äsken niin mahdikas vanginvartija edes ehtinyt\nyrittääkään sitä estää. Mikä näky! Kun päivänvalo tulvahti sisään\navatusta ovesta, näki Yrjö pienen huoneen, joka oli mustaksi verhottu\nlattiasta kattoon saakka ja jonka ainoa ikkuna oli huolellisesti\npeitetty sisäpuolelta suljetuin luukuin, niin ettei siitä päässyt\nainoatakaan valonsädettä sisään. Huonekalustona oli vain pienoinen\nikkunan edessä oleva pöytä, ja sillä pöydällä oli vesiruukku. Huonoja,\nvanhoja olkia oli hajallaan lattialla. Verna oli heittäytynyt oljille,\nkasvot lattiaa vasten.\n\n-- Mitä tämä on? huudahti nuorukainen kiivaasti. Mikä hornan henki on\nkeksinyt moisen kidutustavan? Eihän tuo ole vankila, vaan ilmeinen\nhauta. Tule, Verna! Tule, onneton lapsi, vapauteen ja valoon! Et\nhetkeäkään enää saa viipyä tässä hirveässä luolassa. Älä pelkää, nyt\nolet vapaa; tahtoisinpa nähdä sen konnan, joka enää uskaltaa loukata\ntai rääkätä sinua.\n\nPuoliväkisin hän nosti tytön olkivuoteelta. Pelästyneenä ja\ntahdottomana Verna antoi taluttaa itseään. Vasta sitten, kun hän\njälleen pääsi valoisaan makuuhuoneeseen ja huomasi Yrjön päättävän\nkatseen, rohkaisi hänkin mielensä, hiipi aivan hänen viereensä ja\ntarttui hänen käsivarteensa.\n\nVeri kuohui nuoren sotilaan suonissa, ja hän puhutteli jälleen\nvanginvartijaa vihasta vapisevin äänin:\n\n-- Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, kurja noita? Miten uskallat sinä\nkohdella näin nuorta, näin kaunista, näin onnetonta olentoa julmemmin\nkuin suurinta pahantekijää? Jos on niinkuin pelkään, ettei hänelle ole\nannettu kuulon lahjaa, niin silloinhan aurinko ja valo on hänen\nsielunsa ilo, mistä hän elää. Ja sen olet sinä, inhoittava, harkinnut\nniin julmasti, etten sille tavalle voi nimeäkään keksiä. Hänet, joka\nenemmän kuin muut tarvitsee lohduttavaa hoitelua, hänet sinä jätät\nyksin ja avuttomaksi, ja kun hän ikävöi valoa ja elämää, suljet sinä\nhänet synkkään pimeyteen. Vastaa, mikä on tarkoituksesi? Kuka on\nsinulle antanut sen oikeuden?\n\nRebekka tuijotti tuijottamistaan suuttuneeseen nuorukaiseen silmiään\nräpäyttämättä. Hän tuskin kuuli, mitä Yrjö sanoi; jokin aivan toinen\nasia näytti kokonaan vallanneen hänen ajatuksensa. Vihdoin hän lausui\näänellä, joka koetti osoittaa uhkamielisyyttä, mutta vastoin eukon\ntahtoa ilmaisi selvää neuvottomuutta:\n\n-- Kuka te olette, herra? Mikä on teidän nimenne?\n\n-- Kukako minä olen? toisti Yrjö halveksivasti. Minä olen mies, joka\nlennätän hävyttömiä, vanhoja noitia ulos ovesta vähän kiireemmin kuin\novat tulleet. Minä olen mies, joka käytän miekkaa kuninkaan\npalveluksessa, mutta on minulla hätätilassa ratsuruoskakin,\nopettaakseni nenäkkäille henkilöille kunnioitusta. Sitä paitsi olen\nmies, joka en siedä vääryyttä enkä väkivaltaa.[7] Upseeri, jos tietää\ntahdotte.\n\n-- Mutta nimenne? jatkoi Rebekka yhä enemmän hämmentyneenä.\n\n-- Minä olen jo sanonut nuorelle neidillenne nimeni. Mutta tosiaankin,\nhän ei ole sitä ehkä kuullut. Minä olen luutnantti Ros, ja tuolla\nalhaalla oleva kumppanini on kornetti Peura, jos suvaitsette. Ja nyt\nkohteliaisuus kohteliaisuudesta, hyvä matami! Mikä on tämän talon nimi\nja kuka on teidän isäntänne?\n\n-- Ros? ... Ros? vastasi vanha eukko äreästi. -- Joka kolmas mies on\ntähän aikaan Ros. Mutta se ei ole totta, teidän nimenne ei ole Ros,\nherra. Se olisi liian kummallista, jos teidän nimenne olisi Ros.\n\nYrjö, josta nauru ei koskaan ollut kaukana, tunsi jo nytkähdyksiä\ntummissa viiksissään, mitkä eivät vielä olleet täysin sotaisiksi\nkehittyneet.\n\n-- Mitä nyt, rupeatteko riitelemään nimestäni? Ettekö kuule, että minä\nkysyn, kenenkä talossa minulla nyt on kunnia olla? Eikö kysymykseni ole\nmielestänne kyllin kohtelias?\n\nSilloin alkoi taas näkyä vähäisiä raivon merkkejä ruskeahameisessa\nlohikäärmeessä.\n\n-- Olkaapa ruusu tai vaikka lehmänkielo, mutta minä neuvon teitä,\nherra, korjaamaan luunne niin nopeaan kuin vain hevoskoninne kavioista\nlähtee. Kylläpä olette saanut aikaan kelpo mellakan. Kiittäkää ikuista\nonneanne, ettei kapteeni ole kotona; minä en takaisi äyriäkään\njaloistanne enkä käsistänne, jos hän nyt olisi portilla tulossa.\n\n-- Kapteeniko? No, mimmoinen se kapteeni on miehiään, joka niin\nkunnollisesti ottaa vastaan oman toimialansa miehiä?\n\n-- Samantekevää. Niin paljon saatan sanoa, ettei täällä ole\nviiteentoista vuoteen käynyt vierasta ihmistä, ja jos te tahdotte olla\nensimmäinen, niin siitä ei tule mitään. Joko lähdette, herra, vai mitä?\n\nJa Rebekka astui, ryhmyiset kädet uhkaavasti ojennettuina, aivan hänen\neteensä. Yrjö alkoi nauraa hohottaa.\n\n-- Kas niin, mummo hyvä, teidän onnenne on, että saatte ärsytetyksi\njääkarhunkin nauramaan. Älkää nyt seisoko siinä kuin kalkkuna, vaan\nmenkää toimittamaan meille jotakin syömistä! Käskekää kornetin taluttaa\nhevoset talliin; toivoakseni on teillä vähän kauroja seimissä. Hyvästi\nnyt, mummoseni, toimikaa liukkaasti! Mutta ei mitään liikoja puuhia,\nminä kyllä tyydyn siihen, mitä talossa sattuu olemaan valmiina.\n\nSen sanottuaan hän tarttui murisevaa lohikäärmettä kiinni hartioista,\nkun sen kynnet vielä arvaamattomien tunteiden vaikutuksesta pysyivät\npiilossa, käänsi hänet äkkiä ympäri ja työntäisi ulos ovesta.\n\n\n\n\n7. JÄTTILÄINEN PALAA, VELHO MUKANAAN.\n\n\nOlisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa\njättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta\nselkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden\naseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin\nkohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää\nhautakiven ystävyyden uhrauksille.\n\nHetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen\nritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan\ntietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei -- mikä olisi\npahin kaikista -- uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa.\nJaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden\nliekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä,\netteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli\nhänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun\noven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui\ntoistamiseen.\n\nUkonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä\nvieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja\nsadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä\nolleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät\nhenkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn\njälkeen.\n\nJaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa\nvedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen\nMartti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista\nratsua. Se henkilö oli -- sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan\n-- lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä\nsyystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita\nihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin\nsyksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta\nkaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät\nviikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja\nluotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin\nterävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen\nihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja\nkauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä\nliivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja\nkolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja\nhartioilla sadevaippa.\n\nSellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin\npitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea\njättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin.\nJättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta,\nnykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja -- söi hänet suihinsa,\najattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta\nritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin\nJaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.\n\nAivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana\nseisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei\npitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan\nvirkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään.\nSillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä\n-- johon aina kului hyvä hetki -- ja suutahtaa, mihin meni vieläkin\npitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen\nhurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin\nrauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi\njättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä\nniin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä\nkaatua kellahtanut.\n\nTarinain mukaan, kuten tunnettua, ovat jättiläiset olemassa vain\nkaatuakseen vaeltavain ritarien miekkaan. Mutta tämä tekotukkainen\njättiläinen ei näyttänyt niin käsittäneen tarkoitustaan, sillä hän\nkallistui ripeästi sivulle, ettei isku häntä tavannut, tempasi\nvyöstään pitkän pistoolin ja laukaisi sen hyvin välinpitämättömästi\nJaakko-ritaria kohden, tuskin kyynäränkään päässä hänen vasemmasta\nkorvastaan.\n\nSiihen aikana ei tunnettu nalleja eikä sytytysneulapatruunia, vaan\nkäytettiin ainoastaan varsin epäluotettavia piilukkoja; ilman tuota\nuudenaikaisten aseiden puutetta ei urhoollisella Jaakko-ritarilla enää\nolisi ollut suuriakaan toimitettavana tässä maailmassa. Saattoipa vielä\nvaikka vannoakin, ettei tuo jättiläinen koskaan ollut liikkeellä\npitämättä teräviä piikiviä pistooleissaan; mutta sateen ansiosta oli\nsytykeruuti kastunut, eikä pistooli siis lauennut.\n\nJaakko oli haistellut ruutia Pommerin sodassa. Hän ei kovinkaan\nsäikähtänyt, astui vuorostaan pari askelta taapäin, sivalsi sapelinsa\nja hyökkäsi rajusti pitkän, mustan miehen kimppuun.\n\nHänkin samassa silmänräpäyksessä paljasti suuren miekkansa ja torjui\ntaitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman\nvoimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska\nhänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon\nrinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen\njälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään\nruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja...\n\nMutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa\nnähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun\nhyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta\ntaikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea\nromanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin\nennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko\nepätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi\ntilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken\ntullen pelastavana enkelinä.\n\nTämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin\ntällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan\nhaltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen\nvähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:\n\n-- Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha\nhäränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo,\nkuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin\nviisi... Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta\nrehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja\nSuursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta\ntuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä\naamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua\npoikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta\nmajesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen\nkyydin ja päivärahat, mieluimmin _in natura_. Ja te, hyvä Pumponius,\noletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo\nkapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes\nvähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä\nsanookaan Livius? _Insuperabilis Alpium transitus_, jonka minä\nkääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.\n\nSe henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa\nvaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä,\noli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä\npitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka\nvedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla\nsanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori\nEkströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään\ntuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä\nniin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun\nnappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius\nmolempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi,\npidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää\nvastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli\nlentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen\naivan alttiina kohotetun miekan iskulle.\n\nTohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.\n\n-- Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen\nnähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette,\nsahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne\nmakkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen\nmiehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi\ntyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että\nlääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole\nmitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt\nsitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?\n\nSe naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten\njotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi\nkäsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.\n\nTohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies,\nvoidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.\n\n-- Kuulkaas -- hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu --\nkuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius -- kuka lempo jaksaa\nmuistaa niin mutkikasta nimeä? -- minä vain tahdoin sanoa, hyvä\nPultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne\nryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne\nkunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni?\nKertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen\nnäin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä,\nsillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni;\ntoinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän\nonneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan\nrauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun\nparansin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? _Molestia et\nvoluptate vita mixta_, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin\nmärässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!\n\nNäin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi\nripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä\nviipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen\nja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon\nvainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.\n\nPortailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström\nkumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä\nsyvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha\npalvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän\npoistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka\nhänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen,\nkokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä\ntulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta\npainolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui\nkuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.\n\n\n\n\n8. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU JÄTTILÄISTÄ VASTAAN.\n\n\nKun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin\ntohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla\nhänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan,\naavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen\nvieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin\nniin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka\njuuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos\novesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme\nporrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan\netuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä\ntohtorikin.\n\nSiinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi\ntoisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho,\nlohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen\noli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta\nvartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä\nihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna\noli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut\nhäntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo\nkatseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa\ntunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.\n\nJättiläinen astui sisään.\n\nOta toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki,\nmitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen -- ja toisaalta kaikki pimeä,\nkatkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa\nja kostossa -- sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun\ntaivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo\nolisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei\ntarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka\nkerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.\n\nJättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna.\nKummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei\nmitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen\nkasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän\nkangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin\nvalkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.\n\nVerna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei\npaennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin\nhuomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä\nliikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme\nhänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin\nolisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli\ntuleva.\n\nTämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta\nportailla kömpivän tohtorin äänestä.\n\n-- Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut\nportaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille. _Posito_\n-- uh, vielä neljä astuinta! -- olettakaamme, sanon minä, että jonakin\npäivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa\nkorkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa\nyläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita\nkoetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin\npääsette? _Perdu_, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte\nkunniakkaan elämänne _asphyxiaan_.\n\nNäitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen\nnapsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen\npistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.\n\nYrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen\nmerkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä.\nHän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti,\nmutta kylmästi kumartaen:\n\n-- Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle.\nNimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen\nrakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän\nvieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni\npitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän\nemännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun\nsanoa, on pistooli tarpeeton.\n\nSilloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön\nhurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:\n\n-- Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne\nviettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.\n\n-- Hyvä herra -- vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin -- en\ntiedä, mikä...\n\nHän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta\nepäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti\nsenjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut\nhelisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen\nmiekkansa.\n\nYrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa.\nVerna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta\nkaatui samassa tunnotonna lattialle.\n\nJuuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa\nRebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.\n\n-- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan\nmiekan kärjestä.\n\n-- Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. --\nMitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te\ntänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne\ntuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.\n\nMutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin\nyhä hurjemmaksi.\n\n-- Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että\neilen ... ei, toissapäivänä ... ei, kaksikymmentä vuotta sitten... Ja\nnyt hän taas tulee viett... Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!...\n\nJa kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut,\nkapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain\nhädintuskin sai vältetyksi.\n\n-- Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön!\nkuiskasi tohtori.\n\n-- Jättäisinkö hänet, tuon tytön ... en koskaan!\n\n-- Minä suojelen häntä.\n\n-- Mies tappaa hänet...\n\n-- Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella\nhullua vastaan?\n\nNämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin\nahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi\ntaistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi\nreippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä\nkerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.\n\nKapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat\nkiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan\nkahvaa.\n\n-- Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti\npakenevaa nuorukaista.\n\nTohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti\nhäntä.\n\n-- Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa\nennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän\nkyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä\nen ole häntä pitkään aikaan nähnyt.\n\nSitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan\nhänen korvaansa:\n\n-- Sundhagen on kuollut.\n\nJättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.\n\n-- Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.\n\n-- Mutta hän oli täällä... Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.\n\n-- Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta\ntakaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa\nvastaan.\n\n-- Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. -- Minä\nolin kuitenkin...\n\n-- Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla\npaneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa.\nSitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa\nainakin kolme päivää, kapteeni.\n\nNiin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta\nalakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa\noli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin\nhorjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta\nvalittavasti:\n\n-- Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä...\n\nTohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka\nkatse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen\nkohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen\npaenneen puutarhan kautta.\n\n-- Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu ... niin, ei ole\nepäilemistäkään, että mies sairastaa _monomania_ tautia, vieläpä hyvin\npitkällekin kehittynyttä ... ja lapsi itse kuuromykkä ... hm ...\nlapsiraukka!\n\nEkströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka\naina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi\nitkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova\nvälttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan\npahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden\nnoista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin\nlapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen,\nainoan sanansa:\n\n-- _Veli!_\n\nTohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut\nhänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko\ntieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.\n\n-- Velikö? hän toisti. -- Häh? Kuinka se oli?\n\n-- _Verna_, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin\nkummastuksen.\n\n-- Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi...\n\nAhaa, sekin oli siis vain _monomaniaa_. Mutta kun ajattelen, että voi\nmyöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään\njonkin tolkuttoman sanan... Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi\nminulle antaa joitakin viittauksia.\n\n\n\n\n9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |\n\n\nJos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma\nsoveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan\nkertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori\nEkströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena\nja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa\naamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta\nmunakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia\nmuurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä -- silloinpa kaikki\nikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista,\nvarmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin\nmoista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät\nystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet\nniin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien\naamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat\ntaaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota\nheille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.\n\nTohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki.\nTyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun\nsekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan\nmääräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä,\nnykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin\nfilosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan\npuoleen, avasi suunsa ja sanoi:\n\n-- Nukkuuko sairas?\n\n-- Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.\n\n-- Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin\nmenee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?\n\n-- Neiti on hiljaa.\n\n-- Kuulkaas, hyvä matami -- ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan\n-- luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen.\nMutta ehkäpä olenkin erehtynyt?\n\nRebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti\nnähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä\nsilmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?\n\nTohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa\ntempuissa.\n\n-- Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä\nmatami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt\nHalmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!\n\nRebekka oli vaiti.\n\n-- Mitä kananpoikiin tulee ... lempo vie, lihavampia ei tarjota\nTukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin?\nTerveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan\nhovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat\nhankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman\ntavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne ...\nniin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.\n\n-- Yöjärvi.\n\n-- Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että\nvälistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon\nminun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen\nääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta?\nSurkuttelen teitä, kunnon ystäväni... Teidän isäntänne ei aina näytä\nolevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena\nkärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?\n\n-- Onnettomuudetko? Mahdollisesti.\n\n-- Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei\nsitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata.\nMissä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo ... ja se, mitä tapahtui\nkaksikymmentä vuotta takaperin...\n\n-- En tiedä.\n\n-- Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo\nkananpoikaset ... minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä\nylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä\nkaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen,\nmutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille\nantanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.\n\nRebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki\nse sittenkin oli.\n\n-- Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.\n\n-- Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt\nuutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä\nhuomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah,\nminä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin\nviittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että\nhänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon ... ja kanainkasvatuksen\nopettaja.\n\n-- Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta\nolisi. Niin pääsisin minä...\n\n-- Mistä pääsisitte?\n\n-- En mistään.\n\n-- Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi\nkuuromykkä...\n\n-- Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?\n\n-- Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?\n\n-- En minä sitä ole sanonut.\n\n-- Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?\n\n-- En minä sitäkään ole sanonut.\n\n-- Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.\n\n-- Eipähän, eipä ole.\n\n-- Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu\neikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias\ntietämään sen.\n\n-- Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?\n\n-- No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy\nkuurona eikä siis voi oppia puhumaan.\n\n-- No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen\nenempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.\n\n-- Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?\n\n-- Ettekö kuullut hänen puhuvan?\n\n-- Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.\n\n-- Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta\nkylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!\n\n-- Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen\nherkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja\nharrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk\netsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan\ntytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi ... ymmärrättehän ...\nvähän hämärästi taudin nimeämisestä... hän ei tahtonut ilmaista kuin\npuolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen\ntyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei\nlääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän\nsiihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi\ntiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin\nmuu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä\nlähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän\nkananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa\nretustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö _ei ole_\nkuuromykkä?\n\n-- Siihen voitte luottaa, herra.\n\n-- Hm ... tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa\niässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä\non nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te\nhyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se\nminkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika\non. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja _miten_ hän on\nsellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?\n\n-- Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa\nkuntoon _sen kohdan_, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun\nsanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten\ntakana voi kieli pysyä lukittuna.\n\n-- Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan,\nniin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on\nkuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta,\nniin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.\n\n-- Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen\nlausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen\nlapsen puhuvan.\n\n-- Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.\n\n-- No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?\n\n-- En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä\nTurun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista\ntapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.\n\n-- No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana\nkirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein\nkorvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti\nlapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi _mamma_ -- sillä hänellä _oli_\näiti -- mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan\nsanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on\nsellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli\npuhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta\nyhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän\nolettekin poikamies, herra...\n\n-- Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten...\n\n-- Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: _veli_ -- sillä hänellä _oli_\nveli -- ja _Verna_, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme,\nettä hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä,\njolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän\noli niin kaunis ja kultainen, -- ja Rebekka pyyhkäisi silmiään\nesiliinansa nurkalla -- että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja\nkaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi\nsaattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä...\n\n-- No? Sitten äkkiä...\n\n-- Hän sairastui.\n\nTohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan\nkummalliselta.\n\n-- Tuhkarokkoonko? hän kysyi.\n\n-- Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan\noppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi\nunohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle\nhänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla\nhänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan,\nmitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu\ntäytyi meidän selittää hänelle merkeillä.\n\n-- Hm, hm ... tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus,\nmikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti\ntulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.\n\n-- Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja\nsentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei\nsäästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne\nhän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi\nja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli,\ntyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa...\n\n-- Hm ... tauti oli siis...\n\n-- Niin, tauti oli _isorokko_.\n\n\n\n\n10. VELHON KIUSAUS.\n\n\nNiiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää\nvelhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun\nsen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli\n-- puhuaksemme entiseen tapaan -- jättiläisen luolasta. Rebekka\nkiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.\n\nEpäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata\nlääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia,\nnosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia\nvastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät\nkorkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli\njäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on\nvarsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat\nniin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi\nkovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee\nlukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori\npäätti mitä tarkimmin \"tutkia sairasta\", saadakseen varmemman\nvakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen\nmahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun\ntohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen\nmakuuhuoneeseensa.\n\nKapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan\npuoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa\nhämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi\npaksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin\nnäöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen\nainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen\nkuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja\nrinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan\nlienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään\ntuntea.\n\n-- Teitä kummastuttaa, että _hän_ on minun huoneessani, sanoi kapteeni,\nhuomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. -- Niin, eikö se ole omituista?\nMutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin.\nMinä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.\n\n-- Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo\novat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne\njälleen.\n\n-- Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan\nvain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.\n\n-- Epäilemättä -- kuului vastaus -- sairastaa hän kovaa ja pitkällistä\nkuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden\nsyistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai\nkuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; _cedamus\nnaturae_, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on\npoissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan,\nvika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan\ntukkeutumisesta ... paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut\nseitsemän vuotta kuurona korvapuustista ... hän sai sen luutnantti\nHammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun ... niin, silloin\nkoetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan...\n\n-- En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. --\nMinä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai\nteeskennelty.\n\n-- Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni,\nvoitteko te kuvitellakaan?...\n\n-- Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään\npitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta\näskettäin ... eräänä yönä ... minä en saanut unta ... silloin huomasin\njotakin.\n\n-- Mitä te huomasitte?\n\n-- Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin\nkuuntelemaan?\n\n-- Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.\n\n-- Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa\nteille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin\nitsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän _saattaisi_\nolla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä\nitsekseni ... viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta\ntyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.\n\n-- Voi peijakas, mimmoinen veitikka!\n\n-- Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin\nsanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa\ntytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien\nennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet.\nTohtori ... tahdotteko ottaa tyttäreni?\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Tahdotteko tyttäreni?\n\n-- Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin\nimarteleva... Minä en tiedä, kuinka...\n\n-- Verna on viisas tyttö ... vain _liian_ viisas minulle ... mutta ei\nteille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä ... uskokaa\nsanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa\nlapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa\nhänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.\n\n-- Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.\n\n-- Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko\n_minun_ tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?\n\n-- Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi\nminulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani\nniin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta\nsallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette\nmuutamien tuntien vahvistavaa unta.\n\n-- Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo...\nSanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!\n\nSen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan.\nTohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa,\njonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä\nja lausui:\n\n-- Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi\nminä aivastin.\n\n-- Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis\npäätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. -- Jos tarkoin\npunnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan\nsitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä\nkenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti\nsitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle\nvielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä\nSuomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat\nmikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat,\ntalikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan\nparannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi\nottamasta tuota nuorta naikkosta.\n\n-- Mutta -- jatkoi hän taas -- miksi häntä niin halukkaasti\ntarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?...\nTeeskentelyäkö?... Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto.\nTyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos\nse on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena\nvuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.\n\n-- Mutta -- ja uusi epäilys syntyi -- enkö omin silmin nähnyt hellää\nkohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan?\nTietysti ... täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut\nvaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin... Ai, ai, pidä tarkoin\nvarasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se\npysyy kuin myski... Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden\nkuluttua.\n\nNämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen\ntottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä\nportaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä\nepäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin\nelämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala\nsilmien eteen? -- Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. -- Varo!\nmuistutti toinen. -- Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus!\nvirkkoi väliin kolmas. -- Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan\ntaudintapausta? kysyi neljäs porras. -- Oh, joka päivähän sitä näkee,\nhuomautti viides. -- Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti\nvastaan kuudes. -- Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. --\nKaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas\nepäilevästi kahdeksas. -- Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs\nrikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle,\ntuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. -- Olisipa siinä\nsukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat\nlaudat hänen jalkainsa alla...\n\n-- Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla\ntuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.\n\n\n\n\n11. SALMELAN TALOSSA.\n\n\nOnnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään\nkaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä\nsekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu\nauringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi\nkokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin\nkoko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden\nsisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät\najatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen\nlappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla\nkiitäessään:\n\n    Sinut nähtyäin\n    tuhat mietettä\n    joka hetkenä\n    liikkuu mielessäin,\n    sittenkin yks' vain:\n    oisit armahain!\n\nÄlä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta\nlyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon\nvaltamerestä -- ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja\nitsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko\ntekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on\njälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät\nkahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-,\nkuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama\nnouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen\nelämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen\nkaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton.\nKahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen,\nmitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa\navulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua\nilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen\nvalloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta\nja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on\naina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun\nensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta\nkohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin\nse ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan\nlentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä\nsäilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana\njälleen.\n\nKetään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli\nonnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut\npakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven\nkartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: _Vernaan_.\nEnnen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli\nkoditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä\netsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei\nniinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja\ntulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä\nniinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea\nensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä\ntanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian\nhoukuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin\nolevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä,\nmutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen\nkiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen\nsalaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä\nkaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti\nsylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään\nvasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti\ntaistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen\nhahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten\nsortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä\nalkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla:\nVernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.\n\n-- Jaakko -- hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti\nja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven\npuutarhanmuurin ulkopuolella -- mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö\nmeidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa\nyötä?\n\nJaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei\nlainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran\npääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut\nsuinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä\nsisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän\nsiis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi\nvastannut:\n\n-- Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.\n\n-- Mars! komensi Yrjö.\n\nSotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön\nunelmien valtakunnasta todellisuuteen.\n\nAuringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla.\nNälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä\nvirkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen\nkirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin\nkaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka\nkaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan\nvievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen\nmetsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen\nystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen\nsuuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas\nSalmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven\nrannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla -- jolla\non monta kaimaa täällä Suomessa -- siellä oli Yrjö nelivuotiaasta\nkymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut\nsatulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli\nkuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut\nmännynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata\npaitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi\nkesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra\npakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän\noli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle,\nmutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja\naseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui\nherrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän\nei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä\nhävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa\npalvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä\nmääräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei\nvanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus,\nettä nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja\nkummastella.\n\nAina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen\nmaantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo\nlakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan\nkaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla\noksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän\nnokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona,\nmissä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän\nnäkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään\nampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan\nviehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon\ntaakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa\nkorkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän\nusein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi\nhän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa\nkaikista rakkauden houreista.\n\nHän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja\npalvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli\nentisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen,\niho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen,\nmutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen,\nviidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan\nmuutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön\nkaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan\nkolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä\nhoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun\nSalmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan\nkummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti\nja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti,\nettä ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta\nhyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään\nmuita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias\nSalmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia\nhampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko\nlapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä\nvuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus),\nMatias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet\npolvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa\nmyöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras,\nyhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka\nennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana\nistui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla.\nAinoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä\npaikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin\ntunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä\nuunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata\npois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet\nainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran\nelonaikaan asti.\n\nJos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli\nherättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa,\nniin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut\npaikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka\nliikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan\nviereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään\nharvinaista Artjärvellä.\n\n-- Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi\nkätensä vanhalle isännälle. -- Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain\nolette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan\nvieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta\njäljellä nälkäiselle pojalle?\n\nEmännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.\n\n-- Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa\nkohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.\n\nYrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein\nkatsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.\n\n-- Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi\nkättä lapsuudenystävilleen. -- Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee\nviimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori\nkuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta ... ei Helka ... ei Ilta... Hitto\nvieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko,\nmiten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko,\nkun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa\nkuin sammakon.\n\nVanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen\nsuomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin\nkursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen\nja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut\nesitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan\nrauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin\noikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän\nsuoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää\nsammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja\nkokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.\n\nIltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti\nvielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin\npoikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida\nharjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään!\nTarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi,\nole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita\nPeltosen mäestä? -- Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään\nsaada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä\nkäskyssä kiellettyihin asioihin.\n\nToisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg\nsai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa\nsotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen\niltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen\nja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö\ntunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun\nhän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta,\njoka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.\n\nIlta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno\nYrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen\nvaltiopäivämiehelle piipun täyden \"viiden sinisen veljeksen\" lehtiä,\njotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin\nulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja\nkirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan\nkoivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet\nvalkoisia siipiään illan rauhassa.\n\n-- Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi\nYrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli\ntapahtunut.\n\n-- On, kuului lyhyt vastaus.\n\n-- Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten\nkasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.\n\n-- Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä,\njoka katkaisi kaikki kyselemiset.\n\nMutta Yrjö oli puheliaalla tuulellaan. Hän oli kestinnyt Salmelan\nemäntää kaikella, mitä tämä vain halusi kuulla hänestä, ja vähän\nenemmälläkin. Hän oli uudistanut kaikki vanhat tuttavuudet ja tehnyt\nuusiakin ystävyysliittoja. Hän oli puhellut Posti-vanhuksen kanssa,\ntämän sitoessa nuotankiveksiä, kaarlelaisten sotatavoista ja varsinkin\nsiitä heidän kuuluisasta taidostaan, että he urheasti rynnäten\nvihollista vastaan ratsastivat kumoon sekä miehet että hevoset. Hän oli\nhoukutellut Illan ja Helkan taaskin näyttämään välkkyviä hampaitaan\nheidän nauraessaan oikeaa raikasta tytönnaurua, vieläpä oli hän\nkoettanut, eikö talon juoksijahepo suuttunut rakuunan istuutuessa\nsatulaan. Nyt hän oli päättänyt etsiä avaimen, jolla saisi auki\nvaltiopäivämiesvanhuksenkin tarkoin suljetun puhearkun ja jatkoi\nniinkuin ei olisi huomannutkaan ynseää vastausta:\n\n-- Sairas herrako, sanotte? Vanha asessori Barkenfeltko? Hänen sanotaan\nmuuttaneen johonkin maalle.\n\n-- Ei.\n\n-- Tuomas-taatto -- sanoi luutnantti hetkisen vaiti oltuaan,\nvaihtaakseen puheenaihetta -- älkää pahastuko, että yhä kyselen. Minä\nolen ollut kuin tämän talon lapsi; tunnenhan koko sukunne, paitsi\nvanhinta poikaanne, joka minun lapsuuteni aikana oli poissa ulkomailla.\nVieläkö hän elää? Muistaakseni hänen nimensä oli Tuomas niinkuin\nteidänkin.\n\nJaakko iski merkitsevästi silmää luutnantilleen, ja kun Yrjö ei\nnäyttänyt tajuavan tarkoitusta, huomautti kornetti hevosten päässeen\näsken kylvettyyn ohrapeltoon.\n\n-- Ilta! huusi valtiopäivämies.\n\nKaksi reipasta tyttöä totteli kutsumusta lähtien oitis karkoittamaan\nmurtovarkaita. Yrjö nousi. Hänen oli yhtä mahdotonta pysyä sitä\nnähdessään toimettomana kuin kalalokki voi välinpitämättömästi katsella\nsalakan hypintää vedenkalvossa.\n\nSalmela laski töykeästi hymyillen kätensä Yrjön olkapäälle.\n\n-- Tässä talossa eivät tyttäret tarvitse mitään apulaisia ... eivätkä\nmitään koruja.\n\n-- Onpa tuo oiva raudikko, tuo tuossa, virkkoi luutnantti lähdöstä\nestettynä. -- Minä sen hinnaksi arvaisin kahdeksankymmentä riksiä hyvää\nrahaa. Ettekö myy sitä kruunulle?\n\n-- Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi\npaperilappuja.\n\n-- Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?\n\n-- Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi\nvaltiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen\nsyntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni\nmakasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä\nerämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen\nikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa\npolttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui\nvastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia,\nkruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla\npahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa.\nJumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin\naatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.\n\n-- Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen\nlämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen\nvapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota\nsanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.\n\n-- Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli\nlyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. -- Kyllä ymmärrän; herroille se ei\nollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää\nkultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen\naikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut\nhyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta\nvallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja\nvihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse\nhallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan\nmielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos\njonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain\nhallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa\ntalonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven\nkapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.\n\n-- Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen\nmetsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä\nkääntyivät toiselle suunnalle.\n\n-- Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on\nenemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti\nautiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.\n\n-- Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?\n\n-- En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo\nhaudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli\näkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se\nolikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa... Yrjö ... minä\nen ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti,\nniinkuin olen tottunut...\n\n-- Kiitoksia siitä, isä Tuomas!\n\n-- No niin, Yrjö, johtuupa mieleeni jotakin. Onko sinulla puhtaat\npaperit Anjalan asiassa?\n\n-- Minut koroitettiin aivan äskettäin, vastasi luutnantti vältellen.\n\n-- Hyvä, uskomme siis, että täällä on selvää se, mikä muilla tahoilla\non sumuista. Niinpä sanon sinulle, että jos marsseillasi tapaat\nkapteeni Mörkin, niin kannusta hevostasi äläkä katsahda taaksesi. Älä\nmene puolta penikulmaa lähemmäksi sitä miestä. Asialla on omat syynsä.\n\n-- Onko hän ollut sekaantuneena Anjalan juttuun.\n\n-- Ehkä, ehkä ei. Se on hengenrikos, selvittä todistuksitta. Nimismies\nKallio on vaanimassa, ja täytyy varoa lausumasta mitään; luullakseni\nhän ei ole löytänyt mitään; mutta en minä antaisi nälkäistä\nhevoskoniakaan Yöjärven talosta. Milloinka palaat?\n\n-- Jo tänä iltana. Palvelukseni vaatii minua joutumaan Loviisaan.\n\n-- Huomenna on sunnuntai. Etkö tahdo kuulla meidän uutta pappiamme,\nYrjö? Hän osaa opettaa niin nuorille kuin vanhoillekin kaksi\nhyödyllistä asiaa: pelkäämään Jumalaa ja kunnioittamaan kuningasta.\n\n-- _Teidän_ sitä ei enää tarvitse oppia, isä Tuomas. Minä olen\nkoulupoika. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä varten minä elän.\n\n-- Sinun iässäsi on ihminen kuin heinäsirkka, Yrjö. Mutta ei ole aina\nkesää metsäisillä rinteillä. Tulee koota syksyksi hyvä omatunto ja\nrehellinen elämäntyö. Sinä olet sotilas, minä talonpoika. Sinä panet\naidat minä kylvän pellon. Pane maan ympäri luja aita, että peltomies\nsaa rauhassa kylvää!\n\n\n\n\n12. ARVOITUKSIA JA SELITYKSIÄ.\n\n\nJo samana iltana Yrjö Ros ratsasti Jaakon ja kahden rakuunan seurassa\ntietä, joka Artjärveltä johtaa etelää kohti Laptreskiin ja Loviisaan\npäin. Heti, kun hän ehti kääntää selkänsä Salmelan talolle ja kylälle,\nalkoi Vernan hahmo liihotella kasteessa hänen edellään kuusien ja\nkoivikkojen yläpuolella, alinomaa osoittaen vasempaan päin erämaita\nkohti. Nuori sotilas ratsasti hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja\nääneti; hän oli tehnyt päätöksensä, mutta sotasuunnitelma ei vielä\nollut valmiina. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut siitä\nmiehestä, joka sadussa esitti jättiläisen osaa, ei suonut hänelle\nmitään valitsemisen varaa. Hänen täytyi pelastaa Verna tuon hirviön\nvallasta; miten, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta seuraavan aamun\nauringon piti nähdä joko Verna vapautettuna tai Yrjö kuolleena.\n\nAjatuksissaan hän pisti kätensä rintataskuun katsellakseen Vernan\nruusua, joka hänellä oli lompakossaan. Silloin hän löysi karkean,\nkeltaisen paperilipun, joka oli pantu taskuun. Hän aukaisi sen ja luki:\n\n\"Ratsasta Vilppulaan, joen rannalle, neljänsadan askelen päähän\npohjoiseen lautasta. Suuri punaisenruskea kivi, hevosen muotoinen; sen\nvieressä pienempi kivi, harmaa, valkeapilkkuinen. Vieritä paikoiltaan\npienempi kivi. Se maksaa kyllä vaivan.\"\n\nEi mitään nimeä alla.\n\nMitenkä paperi oli joutunut Yrjön univormun taskuun? Hän ojensi sen\nääneti Jaakolle, joka sen välinpitämättömästi luettuaan pisti poveensa,\nsanoen:\n\n-- Se koskee nimismies Kalliota.\n\nJaakolla oli jotakin muuta mielessä vastoin hänen hiljaista tapaansa.\n\n-- Mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä hevosesta, joka taittoi jalkansa\nkaksikymmentä vuotta takaperin? alkoi kornetti ikäänkuin itsekseen\nääneensä puhuen.\n\n-- Mistä hevosesta? kysyi Yrjö.\n\n-- Tuomaasta. Nuoremmasta Tuomaasta. Hänestä, jonka piti periä Salmelan\ntalo.\n\n-- Sitä minä en ole koskaan kuullut. Mitä hänestä?\n\n-- Tuomas oli vikurivarsa. Hänen piti saada kaikki, päästä\nvaltiopäivämieheksi niinkuin isänsäkin, vieläpä tulla suuremmaksikin\nmieheksi. Kun hän joutui kahdeksantoista ikään, piti hänen naida rikas\nViljamaan Hetta Orimattilasta. Silloin isä antoi hänelle\nSalmenaitauksen tilan. Siitä hän otti nimen Sundhagen. Mihinkä\nruotsalainen upseeri olisi päässytkään suomalaisine nimineen?\n\n-- Niin, mitenkä suomalainen nimi Peura kelpasi pappi Peuroniukselle?\nMutta Sundhagen? Missä minä olenkaan kuullut sen nimen? Sundhagen?...\nEikö juuri se Yöjärven hullu kapteeni sanonut minulle: te ette ole Ros,\nvaan Sundhagen?...\n\n-- Tuomas oli minun ikäiseni. Ennen sinun aikaasi. Kaunis mies,\nhuikentelevainen, uhkarohkea; tahtoi päästä eteenpäin maailmassa. Sen\nsijaan, että hän olisi naimisilla hankkinut Viljamaan talon, karkasi\nhän Porvooseen ja otti pestin merimieheksi. Hänessä oli auttamattomasti\nsellainen taipumus, että hän tahtoi nähdä vähän maailmaa. Eno\nraivostui. Antoi tilan Matille. Hetta meni sitten Kekälän Rietrikille,\njoka ajoi Villikanjärvellä heikkoon jäähän, jättäen Hetan ja yksitoista\nlasta jälkeensä.\n\n-- Yksitoistako vain? Minä luulin niitä olleen kaksitoista. Mutta\nmitenkä kävi sitten Tuomaan?\n\n-- Hänellä oli hyvä pää niinkuin isälläänkin. Luki meritiedettä, tuli\nkapteeniksi. Rupesi sotalaivaan palvelukseen. Joutui huonoon seuraan.\nAlkoi remuta. Hänen täytyi erota palveluksesta. Kuljeksi ympäri\nmaailmaa. Hukkui, hirtettiin tai kuoli vaivaishuoneessa, ei kukaan\ntarkoin tiedä. Mitä sinun tarvitsi penkoa vanhoja ruuhkia? Eihän kukaan\nsano sille, jolta on käsi murskautunut myllynrattaassa: mihin olet\nunohtanut toisen rukkasesi?\n\nYrjö pysäytti äkkiä hevosensa. Oli juuri tultu kapean metsäpolun\nkohdalle, joka johti Yöjärven saloille ja jolta ratsastajat olivat\nlauantaiaamuna tulleet maantielle.\n\n-- Jaakko -- keskeytti Yrjö puheen -- lähdetkö kanssani?\n\n-- Mitä nyt? _Tuonneko_ sinä ratsastat?\n\n-- Niin. Kello on nyt kymmenen. Aikaa on meillä kaksitoista tuntia.\nKello yhden aikaan olemme Yöjärvellä. Kello neljäksi tai viideksi\nehdimme takaisin Artjärvelle ja jätämme Vernan enosi huostaan. Kello\nkuusi lähdemme taas matkaan ja kello kymmenen huomenna aamupäivällä\nannamme raportin Loviisassa.\n\n-- Hm, mutisi Jaakko. Hyvin aprikoitu. Ei säästä miehiä eikä hevosia.\nMitä hyötyä siitäkin olisi?\n\n-- Olethan kuullut kapteeni Mörkin ansiot. Jollen minä pelasta Vernaa,\nniin se peto hänet surmaa. Tahdotko olla mukana kunnon työssä?\n\n-- Laki tietää toisen nimen moisille teoille. Laki sanoo sitä\nkotirauhan rikkomiseksi, murtovarkaudeksi, naisenryöstöksi. Ehkäpä\nmuuksikin, en minä niin tarkkaan tunne lakia.\n\n-- Mahdollista. Minä pelastan hänet.\n\n-- Kuulehan nyt, Yrjö, todista, että hän tahtoo tappaa tytön! _Ellet_\nvoi todistaa sitä, sanotaan: sisäänmurto, ryöväys; henkensä\nmenettäköön.\n\n-- Vai niin? Intätkö vastaan? Pelkäätkö kaulaasi? Mene lemmolle, mies,\nja vie rakuunat kanssasi! Minä lähden yksin Yöjärvelle.\n\n-- Minusta _meidän_ tiemme käy etelään päin.\n\n-- Sinun tiesi, mutta ei minun. Minä olen sinun esimiehesi, minä\nratsastan Elimäelle ja käsken: mars Loviisaan!\n\n-- Kapinoimista, luutnantti. Patti tulkoon hevoseeni, jos se rohkenee\nnostaa jalkaansa toiselle tielle kuin sinun ratsusi. Olenko koskaan\nluopunut sinusta, Yrjö?\n\n-- Kas vain moista uppiniskaista veitikkaa! Totta on, että kun olin\nneljän vuoden vanha, löysit minut yksinäni itkemästä Helsingin kadulta.\n\n-- Sinä et tiennyt mitään asuntoa, et mitään nimeä muuta kuin omasi.\nSellainen pikku raukka! Äidistäsi tiesit ainoastaan sen, että hän itki\nusein.\n\n-- Sitten otit sinä minut haltuusi kuin oman poikasi, veit minut\nSalmelaan ja niin edespäin. Mutta nyt olen minä sinun esimiehesi ja\nkomennan: mars Loviisaan! Olisipa tuhat tulimmaista, jos en saisi sinua\ntottelemaan.\n\n-- Yrjö, se on poikain kujeita se. Käännä pois hevosesi, niin minä\nkyllä tottelen sinua kuin koira.\n\n-- Jaakko, kunnon poika, sinä olet kelpo rakuuna ja tunnet\npalvelusohjeitten joka kohdan, mutta sydämen asioissa olet kuitenkin\noikea rintalapsi. Anna minun mennä, anna minun kaatua, jos on\nkaaduttava. Olenpahan silloin tehnyt jotakin hyvää hyödyttömällä\nelämälläni.\n\n-- Sinun kaatua? Loruja! Sinä olet syntynyt kenraaliksi, eikä sinulla\nole oikeutta karata palveluksesta. Jaakko Peura on syntynyt sukimaan\nhevosia.\n\n-- Etkö siis tottele käskyä?\n\n-- Siitä ei puhettakaan, sanoi mylläri rehellisyydestä.\n\n-- Mars! komensi luutnantti, ja kaikki ratsastivat metsätielle.\n\nEtäälle he eivät ehtineet, kun jo kaksi ratsastajaa Elimäeltä päin tuli\nvastaan. Epävarmoja olivat ajajat, yö oli pimeä ja metsät täynnä\nmolemmista sotajoukoista karanneita luopioita. Kummallakin puolen\nratsastajat pysähtyivät ja virittivät pistoolinsa.\n\n-- Tunnussana! huusi suuremman joukon päällikkö.\n\n-- Kustaa! vastasi tuttu ääni heikompivoimaiselta puolelta.\n\n-- Tie auki! kajahti taas nuoren luutnantin ääni, ja hänen väkensä sai\nkäskyn päästää tulijat ohitse.\n\nVastaantulijat lähestyivät sormi pistoolin liipasimessa. Toinen oli\nsininuttuinen herrasrenki, toinen muodoton olento, jolla oli yllä\ntarkasti kiinni pantu päällysnuttu, jalassa huopasaappaat, satulassa\ntyyny ja pieni, sievätekoinen pullontuppi riippumassa satulannastasta.\n\n-- Lurjus! kuului Jaakon käheä ääni iltahämärästä. Kornetilla oli\nmonien hyvien ominaisuuksien ohella myöskin se paha puoli, ettei hän\naivan helposti voinut unohtaa loukkauksia. Hän oli tuntenut miehen,\njoka oli ollut hänen vastustajanaan Yöjärven kahakassa, kierosuisen\nMartin.\n\n-- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö yht'aikaa, yhtä hämmästyneenä.\n\n-- Hammastauti minut periköön, ellei siinä ole kuin olekin Yrjö Ros. Ja\nte, hyvä herra, hätyytätte rauhallisia matkustajia kuin kasakka!\nKäännös oikeaan, mars, tämä tie viepi _noli me tangere'en_, joka minun\nlatinassani merkitsee: älä loiki sinne, Wetterblom!\n\n-- Seis, pojat! komensi luutnantti. Minulla on vähän puhumista\ntohtorille.\n\n-- No, mitä nyt? alkoi ilomielinen tohtori, kun he olivat ratsastaneet\nniin etäälle muista, ettei puhetta kuulunut -- Verna voi hyvin ja\npyytää päästä kaikesta sotilaallisesta kunnioituksesta. Yöjärvi on\nvarustettuna, parvekkeen ovi on hyvin teljetty, ja sankkiruuti on\nehtinyt kuivua.\n\n-- Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?\n\n-- Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt\njo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua\nväärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä,\nnuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin\npitkää miekka vastaan.\n\n-- Naurakaa te vain, tohtori! Niin, minä aion todellakin pelastaa\nonnettoman tytön. Jaakolla on eno Artjärvellä; tyttö viedään sinne\nturvaan.\n\n-- Vai niin, vai on Petroniuksella eno. Siinä oli todellakin enemmän\nymmärrystä kuin hänestä luulin. Mutta, nuori herraseni, mitenkä on oman\njärkesi laita? Onpa se merkillinen paikka tuo Yöjärvi. Hyvät ateriat,\nhuono yö-rauha. Ilma on niin hourupäisyyden kyllästyttämä, että jos\nkuka hyvänsä järjeltään tavallinen ihminen sitä hengittää edes kaksi\ntuntia niin hän jo ehdottomasti tuntee itsensä hupsuksi. Olettakaamme,\nettä onnellisesti selviät kaikista kuivista pistooleista, kaikista\nhullun miehen lyömämiekoista, vapautat isän tyttärensä huolehtimiselta\nja pakenet hänen kerallaan eno Pomponiuksen luo: mitä luulet Kaulbarsin\nsiitä sanovan? Ja jos käännyt Armfeltin puoleen, jolla kyllä on ollut\nlemmenseikkailunsa, niin muista, että me täällä emme ole vihollisen\nalueella. Kansa nurisee, täytyy pitää yllä sotakuria. Siis poikaseni,\ntänään seikkailuja, huomenna sotaoikeus. Ei itse kuningaskaan silloin\nvoisi auttaa sinua, ja minä saisin vain kunnian todistaa, että henki on\nmestauksessasi kunnolleen lähtenyt.\n\n-- Siitä minä vähät huolin.\n\n-- Kuulepas tuota! Ja uskallanko kysyä, kuka sinulle, hyvä herra, antaa\nluvan pelastaa toisen miehen morsiamen?\n\n-- Morsiamenko? Kukapa menisi kihloihin kuuromykän lapsen kanssa?\n\n-- Kukako? Esimerkiksi eräs, joka toivoo saavansa tytön parannetuksi.\nDiagnoosi antaa kyllä syytä sellaiseen toivoon.\n\n-- Olisitteko todellakin? virkahti Yrjö hämmästyneenä.\n\n-- No lempo, tahdotko kuulla sen uudestaan? Yrjö, minä en huoli vaatia\nsinua kaksintaisteluun, paransinhan minä sinut keuhkokuumeesta, ja\nlääkärit ovat sellaisten potilastensa ystäviä, jotka ottavat\nkuullakseen järkisyitä. Mutta niin paljon sanon minä sinulle, että asia\npäätettiin tänä aamuna. Jos minä nimittäin saan tytön kuulemaan ja\npuhumaan, mikä on mahdollisuutena kahdessa tapauksessa kolmesta.\nYmmärrätkö nyt, minkätähden olen kuluttanut kallista aikaani siellä\nhuuhkajan pesässä, jossa ihminen todellakin tarvitsee kunnollista\nkananpoikapaistia ja oikeata portviiniä, jos hänen mieli saada\nsäilytetyksi se rahtunen tervettä järkeä, joka hänellä onneksi vielä on\nvarastossa. Vai onko mielestäsi vielä liian aikaista minun kerrankin\npäästä naineeksi mieheksi?\n\nYrjö kannusti hevostaan ja tempasi samassa niin kiivaasti ohjaksia,\nettä hevonen nousi pystyyn.\n\n-- No, jatkoi tohtori, ratsasta nyt matkoihisi; mikset lähde jo?\nMaljasi, urhoollinen luutnantti!\n\nNiin sanoen avasi tohtori hienon pullokotelon, täytti kaksi hiottua\nlasia ja ojensi ystävälleen toisen varjeluslääkkeeksi yökylmää vastaan.\n\nVeri kiehui nuoressa sotilaassa, mutta hän ei voinut olla huomaamatta\nasemaansa naurettavaksi, ja naurulle hän oli hyvin arka. Vastaamatta ja\njuomatta hän pyörsi ympäri hevosensa, komensi joukkonsa seuraamaan ja\nratsasti täyttä laukkaa takaisin maantielle.\n\nTohtori Ekströmer, vaikka olikin taitava ratsastaja, ei tuntenut halua\npoiketa mukavista tavoistaan rakkauden hullutuksien tähden. Hän jatkoi\nlevollisesti matkaansa Laptreskiin päin ja saapui sinne puolen yön\naikaan. Hän pysähtyi hyvään kestikievariin ja lepäsi rauhassa matkan\nvaivoista.\n\nSeuraavana aamuna kello kuusi Yrjö seisoi hänen vuoteensa vieressä.\nRakuunat olivat havainneet parhaaksi levähtää samassa kylässä.\n\n-- Tohtori -- sanoi Yrjö, tällä kertaa jo melkoista levollisempana --\nälkää panko pahaksenne eilisiltaista kiivauttani. Te olette aina\nosoittanut minulle ystävyyttä, ja uskokaa, en minä ole kiittämätön.\n\n-- Sinäkö se oletkin, yökuljeksija? No, iloista nähdä, että olet\nparantunut hupsuudestasi. Mitä sanookaan Tibullus: _fova consilia nox_,\naina on viisainta nukkua asian selvikkeeksi. Käy istumaan, poikaseni,\ntutki tuolla seinällä olevia maaherran mielenkiintoisia tiedonantoja\nsillä aikaa, kun minä puen ylleni arvokkaamman hahmon. Matkapulloni on\ntuossa nokisen uunin vieressä. Kaada siitä itsellesi se lasi, josta et\neilen huolinut; moista viiniä juovat vain kuninkaat ja hullut. Minä en\nsuinkaan jättänyt täyttämättä pulloani Yöjärvellä.\n\n-- Te mainitsitte eilen -- jatkoi Yrjö, kun tohtorin vitkallinen\npukeutuminen päättyi -- te lausuitte pari sanaa likeisestä liitosta,\nminkä olitte solminut yöjärveläisten kanssa. Sopisikohan teidän antaa\nminulle joitakin tietoja siitä perheestä.\n\n-- Olemmeko taas siinä asiassa? Annapas, kun koettelen suontasi!\n\nYrjö ojensi hänelle hymyillen kätensä, ja tohtori huomasi suonen\ntykinnän tyydyttäväksi.\n\n-- Hyvä, hän sanoi, ja lupaatko, kun uudestaan satuloit hevosesi, olla\neksymättä noihin kelvottomiin Elimäen katajikkoihin?\n\n-- Kello kymmenen tänään aamupäivällä pitää minun antaa raportti\nmatkastani kenraali Kaulbarsille.\n\n-- Hitto, silloinpa meillä ei olekaan pitkää aikaa loruilla. Minä\nkoetan puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Näitkö ehkä siellä\nmarakatin, Rebekka-nimisen?\n\n-- Olihan minulla se kunnia.\n\n-- Minä olen tottunut seurustelemaan kaikenlaisten hirviöiden kanssa.\nOlipa siinä vähän vaivaa; mutta kun ensiksi oli kyseissä tytön\nparantaminen ja sitten naiminen, niin tipahteli vähitellen salaisuus\ntoisensa perästä esiin kuin herneet haljenneista paloista. Kapteeni\nMörk ... se on tulevan appeni nimi...\n\n-- Niin, sen tiedän. Jatkakaa!\n\n-- Hän palveli Ruotsissa, mutta muutti sitten Suomeen\nkaksintaistelujensa tähden, kuten luultiin. Henki enemmän tai vähemmän\non mitätön asia moisten herrojen mielestä. Jollakin ulkomaanmatkalla\nhän nai italialaisen oopperalaulajattaren Teresia Balbi'n. Voithan\narvata jutun jatkon. Sillä naisella oli ollut monta ihailijaa.\nTarvitaanko muuta, jotta Desdemona ja Othello olisivat valmiit?\n\n-- Oliko hän mustasukkainen?\n\n-- No, niinkuin afrikkalainen. Hän oli mustasukkainen sekä eläville\nettä elottomille. Rouva rakasti kukkia ja soittoa. Mörk ei kärsinyt,\nettä hän olisi rakastanut mitään muuta kuin yksin häntä, murskasi\nkitaran ja viskasi kukka-astiat ulos ikkunasta. Yöjärvi rakennettiin\nautioon metsään, jotta siellä olisi ollut helpompi vartioida rouvaa. Ei\nkukaan saanut nähdä häntä, ei kukaan käydä häntä tervehtimässä. Moinen\ntietysti ärsyttää naista. Muista se, Yrjö, kun nait!\n\n-- Tappoiko hän vaimonsa?\n\n-- Maltahan; niin hullu hän ei ollut tieten tahtoen. Kunniattomalla\nhirmuvallalla on aina seurauksensa; sen voi laskea kuin kuuluisi se\nmatematiikkaan. Kielletty hedelmä houkuttelee... Kuvittelehan\nmielessäsi etelämaalaista naista, joka on kokoonpantu vain ruusuista ja\ntulesta! No niin, vähän aikaa hän sieti sitä kärsien, mutta sitten hän\nalkoi vihata. Varo, Yrjö, naista, joka vihaa!\n\n-- Tuliko vaimo uskottomaksi?\n\n-- Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti\nmiestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani\nrautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa\neteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö ... tyhmää on naida\nollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.\n\n-- Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?\n\n-- Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti\nja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side;\nvoisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että\nAnckarströmillä oli kaksi lasta.\n\n-- Anckarströmilläkö?\n\n-- Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen\nsanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä\ntiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen\npuolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku\npolveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia,\nvuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi\nlasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän\nvuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään\nsamannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli\nTukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen...\n\n-- Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?\n\n-- Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla\nkohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut\nsignoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä\nei voinut kärsiä pikku Yrjöä...\n\n-- Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?\n\n-- Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin\nkuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon...\n\n-- Rakenteliko sulkuja puroon?\n\n-- Ja läiskytteli vettä ylöskäärityin paidanhihoin. Silloin tulee isä\nsinne ja näkee punaisen merkin pojan oikeassa käsivarressa.\n\n-- Punaisen merkinkö oikean kyynärpään alapuolella?\n\n-- Mahdollista kyllä; ei mikään ole tavallisempaa kuin moiset\nihopilkut; minä kerron toiste, mitenkä ne syntyvät. Kapteeni oli kerran\njoutunut riitaan Sundhagenin kanssa joissakin naamiaisissa ennen pojan\nsyntymistä; tietysti mustasukkaisuudesta. Miekat olivat paljastuneet,\nSundhagen saanut naarmun käsivarteensa, ja naiset olivat sitoneet sen.\nVoitpa arvata, miten kapteeni hurjistui, kun hän näki verisen naarmun\npojan käsivarressa. Ellei Rebekka olisi sattumalta ollut puutarhassa,\nei poika olisi päässyt elävänä purosta.\n\n-- Ja Rebekan onnistui silloin saada kapteeni taipumaan, niin että hän\nlähetti pojan pois kaljupäisen miehen kanssa?\n\n-- Aivan oikein, vanhan Ramströmin kanssa. Kuka sen on sinulle sanonut!\n\n-- Jatkakaa! kuiskasi Yrjö melkein kuulumattomasti.\n\n-- Sinä olet kalpea, poikaseni, olet ratsastanut liian tuimasti ja\nvalvonut kuin huuhkaja. No niin, kertoakseni edelleen, signora joutui\naivan suunniltaan, kun hän kuuli pojan pois viedyksi, kirosi kauniin\näänensä, joka hänelle ensin oli hankkinut hirmuvaltiaan rakkauden, ja\nrukoili raivoissaan, että hänen tyttärensä tulisi mykäksi, päästäkseen\nkerran kokemasta samaa kuin hänen äitinsä. Verna oli jo silloin puhunut\nmuutamia sanoja, mutta hän sairastui sitten isoonrokkoon, menetti\nkuulonsa ja lakkasi puhumasta.\n\nYrjö oli vaiti. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmänsä kätköistä\nsalaa lattialle.\n\n-- Siitä päivästä asti -- tohtori jatkoi -- oli viimeinenkin onnen\npilkahdus kadonnut tuosta onnettomasta talosta. Jonkin ajan kuluttua\nsai kapteeni kuulla tai muuten kuvitteli mielessään Sundhagenin\nnäyttäytyneen Yöjärven tienoilla. Eräänä syysyönä, kun mustasukkainen\nmies tapansa mukaan vartioi ase kädessä talon edustalla -- hän ei enää\nkoskaan nukkunut öisin -- hän näki viittaan kääriytyneen olennon\nhiipivän puutarhan lehdettömien pensasten takana. Hän luuli tuntevansa\nsen Sundhageniksi...\n\n-- Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.\n\n-- Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi\njoskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla\nsanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan\nSundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.\n\nYrjö kääntyi poispäin.\n\n-- Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista!\nAsia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata\nihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä\nsenjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa.\nHän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti\noppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa... Ramström opetti häntä\nkoskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut ... mutta hän ei ollut\npettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä\ntietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen\npyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan\nkasvatuksen arvoitus... Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu?\nKatsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa\nkämmenilleen!\n\nYrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän\nkätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.\n\n-- Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon\ntavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. -- Kukapa olisi luullut\narmollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen\ntyttöön?... Yrjö ... reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies!\nJoutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin\nkihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka\nhermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa\nastiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan\nmoisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista,\nvärveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä!\nJoutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden\nsuuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun\npuolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet\nkurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu\npeltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta\npäänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle\npojalle, kun se alkaa saada hampaita.\n\nJos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja\nsyleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi\nsiinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen\nvielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:\n\n-- Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen\nolinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te.\nTehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen\ntaas sama kuin kolme päivää takaperin ... rikkaampi tai köyhempi, miten\nasiaa katsoo ... mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois\nelämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi... Missä hevoseni,\nJaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.\n\nTohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.\n\n-- Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. -- Onpa\noikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria\nmiehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.\n\n\n\n\n13. KAIPIAISISSA.\n\n\nKesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa\nomistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin\nväentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa,\nkenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli\nonnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin\nhansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että\nhän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan,\nvoittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei\nvielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli\nsuosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä\nedelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja\ntäydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen\nluokseen, saadakseen palkintonsa -- jos hän sitä silloin enää halusi.\nSiihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa\nhänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun\nystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.\n\n-- Minä luotan teihin, urhoollinen ritari -- oli silloin kenraalitar\nvastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen -- ja\ntodistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi.\nTeidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia,\njotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää\nhäneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän\nsodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa.\nSentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen\nluotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta\nkunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä\ntoivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä\nvoittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää\npäällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?\n\n-- Lupaan, armollinen rouva -- oli Yrjö vastannut -- minä olen ylpeä\ntästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen\nkäytettävissänne.\n\nKenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli\nkunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he\nolivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan\ntoisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää\nitsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä\nkunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.\n\nSota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina\nliekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin\ntäällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta,\nratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä\nkesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa\nPorvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes\nkuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen\nsaaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon\nmiehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja\nsillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka\nedellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa\nIII:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei\nollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen.\nKun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin\nsyliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin\nmantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin\nhäntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä\nkavallus oli rikkonut.\n\nValtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan,\nrunoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö\nja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin\nhänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä\nsyy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä\nepäillä hänen rohkeuttaan.\n\nSuuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että\nsillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai\nkuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän\ntorjumaan uutta rynnäkköä.\n\nMutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin\nja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän\nvuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien\npaloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon\nkesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta\netemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan\ntaakse Kymen yli Lappeenrantaan.\n\nJotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä\n1789 vuoden sodassa.\n\nKymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen\neteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden\nvedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman\nkaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin\nalas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja\nmuodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava,\njoskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten\ntyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa\nja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään\nmelkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan\npeittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän\nkertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot\nsopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle\nmentäessä.\n\nLähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä,\nmurtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät\nmeidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen\npoikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua\nja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi\nmarssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen\nrantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen\ntekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä\npaikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki,\nAnjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa,\nsekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni\nsuuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa\nkohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä\nkohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen\nsuuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.\n\nKesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä\nkesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan.\nJuhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin\nvihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy\nitäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on\ntaaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan\njärviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta\nLounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille.\nTämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt\nviivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein\ntasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka\nkummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.\n\nSiitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon\ntaakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa\ntietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin\nkankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan\nvälillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä\nvastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija -- joka\noli enimmäkseen Ruotsin joukkoja -- oli kuten tavallisesti hajallaan\nvartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin\nkahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö\neteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman\ntaa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin\nvihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta\n\"sotilaspoika\" laulaa:\n\n    Utilla eestä Kustavin\n    mun ukkon uupui verihin.\n\nMutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää\nhyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi\nyksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti\nonnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen\njoukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin\nKouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän\njoen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken\nHaminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston,\njäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana\nvuodenaikana.\n\nYrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta\nvihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas\netelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin\nuhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä\nheinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin,\nettä puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin\njohdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa\ntietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen.\nSe tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.\n\nHeinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin\nitäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla.\nMutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he\nolivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet\ntykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt\nhetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja\nalkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset,\noikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina\nvihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.\n\nSe oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön\ntie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat\nhyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin\njuosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin\njoukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä\nmaahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi\nvuorostaan hyökätä.\n\nYrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla\nottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään.\nPuolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän\nitse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi:\n\n-- Tästä ei tule mitään. Frisendorfia ei kuulu. Itägötiläisiä ahdistaa\nliian ylivoimainen joukko. Ratsastakaa oikealle sivustalle ja käskekää\nperäytymään.\n\n--- Teidän ylhäisyytenne -- sanoi ajutantti kunniaa tehden -- antakaa\nminulle kaksikymmentä rakuunaa tykistön suojelusväestä, niin minä kyllä\ntoimitan itägötiläisille hengähdysvuoroa.\n\n-- Ottakaa ne! sanoi Kaulbars, joka hetki tähystellen kiikarillaan\nmetsää kohti oikealle päin, mistä ikävöidyn avun piti saapua\nratkaisemaan taistelun.\n\nYrjö hyökkäsi ahdistavan vihollisen kimppuun kaksinekymmenine\nrakuunoineen. Luoti haavoitti hänen kolmannen hevosensa jalan, hänen\nnahkahaarniskansa repäisi painetti auki, neljä rakuunaa syöksyi\nsatulasta, mutta itägötiläiset saivat aikaa hengähtää ja alkoivat\ntaaskin marssia eteenpäin.\n\n-- Hyvä tulee! huudahti hän takaisin ratsastaessaan ja jo kaukaa\ntervehtien päällikköä.\n\n-- Lempo siitä tulee, herra! huusi päällikkö suutuksissaan hänelle\nvastaukseksi. -- Puoli tykistöämme on kelvottomana eikä Friesendorfia\nkuulu.\n\n-- Tuo kaksitoistanaulainen on menettänyt pyöränsä; sen voi korjata!\nvastasi ajutantti, sai muutamia miehiä avukseen ja pani rikkiammutun\npyörän sijaan uuden, lujan, toisista kelvottomiksi ammutuista vaunuista\nottamansa pyörän. Kohta kuului vaienneen kanuunan ääni jälleen\niloisesti yhtyvän leikkiin, ja sen ensimmäinen kuula lakaisi pois\nkokonaisen plutoonan vihollisten jalkaväkeä, joka yritti marssia esiin.\n\n-- Hyvä tulee! virkkoi Yrjö taaskin päällikön rinnalla seisten. --\nVihollinen peräytyy!\n\n-- Herra -- vastasi päällikkö nuoren sotilaan rohkeuden liikuttamana --\nteissä olisi miestä yksinännekin ryntäämään vihollisen varustuksiin.\nMutta kohtapa olettekin yksinänne. Vasemmalla sivustalla olevat\nhelsingeläiset eivät kauempaa kestä, eikä Friesendorfia vieläkään\nkuulu. Ratsastakaa tuonne alas ja käskekää peräytymään!\n\n-- Ei peräydytä, teidän ylhäisyytenne! huudahti ajutantti iloisesti,\nmikä hänen sanoistaan poisti tottelemattomuuden julkeuden. -- Vielähän\ntuossa on kaksikymmentä tykistön suojelusväen rakuunaa käytettävänä;\nantakaa ne minulle, niin minä kyllä vastaan helsingeläisistä.\n\n-- Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja\nsuuttumuksen tuntein.\n\nHän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi\näkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime\nhetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti\nkiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua\navuntuloon asti.\n\nYrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa\npainosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut,\njuoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan\nja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun\npohjoisrinteelle.\n\nKaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen\nesikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:\n\n-- Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia\njohtamaan.\n\nEtäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä\nkiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset\npitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui\npuoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta\nratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia\npistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin\nalkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen\nväsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina,\nverisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat\nruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne\njärjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.\n\n-- Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta\nrakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.\n\n-- Kaatunut, vastasi joku.\n\n-- Haavoittunut, virkkoi toinen.\n\n-- Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi\nkolmas rakuuna käsi otsalla.\n\nKenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin\nvaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita\neikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla\nkello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät\nmarssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään\nonnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen\npääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat\nmenettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä\nsitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka\nmetsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.\n\nArvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion\nmuistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut\ntorjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen\nmiehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä\nviivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle\npuolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän\nsai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi\nhänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar\nKaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan\ntuulesta temmattu.\n\nKaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi\nhäntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että\nhauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli.\nSiellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun\nvoimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi\nhänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa\nvartta Ummeljoelle.\n\nKustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti\npaljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt\nvihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin\nalueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa\nhän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson\nmarssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua\nruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan\nvihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija\npakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.\n\nEversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja\nhoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin\nsotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas,\nja Klingspor -- sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin\noli sangen turmiollinen Suomelle -- pääsivät kenraalimajureiksi,\nviimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut\npelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.\n\nKaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole\nselvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta\napua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista\ntuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin\nhäneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli,\njossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti\nhänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas\nitsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa\naikaisemmin?\n\n\n\n\n14. JAAKKO RATSASTAA LÄHETIN TOIMISSA.\n\n\nKun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti\nhän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa\nUudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos\nvihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen\nuusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän\nkunniassa eikä tappiossa.\n\nHeinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun\nvoitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat\nitägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt\nmarssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja\nlaulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat\ntaistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa\nsilmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina,\nlikaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä,\ntoiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein,\näänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa\nkylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan,\nvaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei\nkenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän\nleimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä\naseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta\nkaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä\nperäytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.\n\nTuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen\nesikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen\nsuojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa.\nHeiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän\nteki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti\nlaskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi:\n\n-- Entä luutnantti Ros?\n\n-- Kaatunut, kuului yhtä yksitoikkoinen vastaus.\n\n-- Ehkä pahasti haavoittunut? Sanotaan monen haavoittuneen makaavan\nkankaalla.\n\nSitä ei kenraali kiireisen peräytymisen aikana ollut ehtinyt ajatella.\nHän oli sellaisella mielellä kuin voitettu päällikkö ainakin, eikä\nkornetin tungettelevaisuus suinkaan tehnyt häntä iloisemmaksi. Mutta\nKaulbarsilla oli inhimillisiä tunteita; hän muisti ajutantin iloisen\nrohkeuden ja vastasi sotilaan tapaan kiroten:\n\n-- No, kornetti, mitä tulimmaista minun sitten pitää tekemän?\n\nJaakko nosti taas käden kunniantekoon ja vastasi:\n\n-- Pitäisi saada lähetti hautaamaan kuolleita ja auttamaan\nhaavoitettuja.\n\n-- Ratsastakaa! sanoi kenraali vähän mietittyään. -- Ottakaa mukaanne\ntorvensoittaja ja välskäri.\n\n-- Määräys?\n\n-- Tässä on. Ja kenraali kirjoitti, käyttäen nojanaan satulan kaarta,\nkäskyn lyijykynällä.\n\nJaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine\nsiteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa\nKaipiaisiin päin.\n\nHaavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä.\nSiellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku,\nolkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken\nkulkenut.\n\nMutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita.\nSilloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen\nlippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat\neivät osanneet lukea.\n\nHe tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna\njoukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli\nitse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä\noli mukanaan tulkkikin.\n\nMichelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti\nlähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali\nKaulbars voi.\n\n-- Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti\ntopakasti.\n\n-- Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle\neilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja\nillalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies\nrakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen\nvarustuksemme.\n\n-- Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen\nhän mutisi: Yrjö!\n\n-- Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni\nLubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte\nsitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.\n\nKenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti\nsaatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna\nsallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien\nja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet\nkorjaamaan lähinnä makaavia.\n\nLeveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista\nhöyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo\nraivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia,\nmutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut\nlämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten\nverestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä\npäivänä -- hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita,\nhaavoitettuja -- kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja\nkaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina\nhyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja\nvuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät\nilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä\nsoisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä\nnauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.\n\nKuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät,\nyhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua;\nvenäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat\nvuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille.\nSillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta\nnääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä\nBäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin.\nHeidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti\nkanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä\nmakasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi\nojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet,\ntoisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä\nruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun\nvaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua.\nKaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin\nettä etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun\nkornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle,\nmissä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää\nvenäläisten varustuksia.\n\nKaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille,\noli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta,\nkun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät\nhiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli\nkalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen\nviimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli\nviimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata\nnoitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää\nkoskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen\nsuomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen\nJaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä\nvastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi\ntäytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki\nkäsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua\nunivormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä,\nse jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta\nnoita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin\nlöytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää\nerottaa ystävää vihollisesta.\n\n-- Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana!\nkäski malttamattomana venäläinen aliupseeri.\n\nVäsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet\njälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä\ntoisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi,\nhän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään\nalapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi\nhänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan,\nhengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä\ntaakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua\nhaudatuksi, ylös elävien ilmoille.\n\nSiellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun\nmiehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti;\nkymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti\nheittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli\nhäväissyt.\n\nJaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona\narveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri\nkutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.\n\nVeri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset,\nnuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa.\nMutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen\nystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.\n\n-- Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja\nnaurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes\najatellakaan.\n\n-- Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen\nsuonistaan syöksyi sydämeen. -- Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän\nkenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.\n\nSitä ei voitu häneltä kieltää. Mutta sen sijaan, että hän, niinkuin\nympärillä seisovat odottivat, olisi heti osoittanut maanmiehelleen\nviimeisen palveluksen, hankki hän talonpoikaisrattaat ja vei haudasta\nsaamansa saaliin kylätietä syrjäiseen metsätorppaan Valkealaan,\npenikulman päähän taistelukentältä. Välskäri Bäck ja torvensoittaja\nseurasivat velvollisuutensa mukaisesti kornettia.\n\n-- Nyt -- sanoi Jaakko jurosti nauraen, kun kuollut oli pantu vuoteelle\nja torpparin vaimo oli huolellisesti pessyt ruumiin puhtaaksi -- nyt\nolemme pettäneet ryssät. He olivat haudata hänet, ja kas, nyt he eivät\nedes saa viedä häntä vankinaan Viipuriin! Hän on heille liian viisas,\nhän on pettänyt heidät kuin mies, tuo kunnon poika.\n\n-- Mitä tarkoitatte, kornetti? kysyi välskäri, alkaen luulla, että\nhänen kumppaninsa oli surun ja ponnistuksen johdosta menettänyt\njärkensä.\n\n-- Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että Yrjö tahallaan tekeytyi\nkuolleeksi, pettääkseen vihollisen.\n\n-- Sitä minä epäilen, sanoi välskäri säälivästi.\n\n-- Kylläpä kuuluu, hyvä Bäck, miten vähän te tunnette Yrjö Rosia. Hän\noli seitsemän- tai kahdeksanvuotias poikanulikka, kun hän kerran sai\nosakseen sen harvinaisen ilon, että pääsi Salmelan kanssa nuotalle\nPyhäjärvelle. Tiellä hän sai lasipalasen paljaaseen jalkaansa, mutta\nluuletteko hänen palanneen kotiin? Ei, puolen päivää hän astui lasipala\njalassa, eikä antanut sitä kenenkään huomata, jottei häntä olisi\nlähetetty pois kotiin. Se poika sietää jotakin; ei hän kuollut ole, hän\non vain olevinaan kuollut. Mutta jopa on aika sitoa hänen haavansa.\n\n-- Se on tuskin tarpeen. Eiväthän ne vuodakaan enää.\n\n-- Mitä te sanotte, Bäck? Eivätkö vuoda? Sepä kummallista; täytyyhän\nniiden vuotaa. Tutkikaamme tarkemmin. Sapelinhaava vasemmassa\nkäsivarressa. Se on joutava naarmu. Painetinpistos vasemmassa\nolkapäässä. Se on luiskahtanut syrjään olkaimesta. Ei kissakaan kuolisi\nmoisesta piirrosta. Ei, hän luulee vielä olevansa vihollisen kynsissä\nja on olevinaan kuollut. Mutta miksi hän oli niin verinen, kun pää ja\nrinta ovat ihan vahingoittumattomat?\n\n-- Veri on juossut tuosta vasemmasta korvasta. Hän on saanut\nkuolettavan iskun jostakin tylsästä aseesta, luultavasti pyssynperästä.\nAivot ovat musertuneet, kaikki on lopussa.\n\n-- Menkää metsään pyssynperinenne! tiuskasi kornetti kiivastuen ja\nkuitenkin vavisten. -- Paitsi pientä korvanjuuressa olevaa naarmua, ei\npäässä ole haavan merkkiäkään. Luuletteko puhaltamalla saatavan\nkuoliaaksi niin ripeätä poikaa? Minä olen nähnyt hänen putoavan\nkahdentoista jalan korkeudelta kivikkoon, ja neljännestunnin kuluttua\nhän jo lateli koreuksia neitoselle.\n\n-- Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri\nkummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.\n\n-- Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta!\nOletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö\nolisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!\n\nVastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan.\nHän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen\nsydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja\nsormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä\ntuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan\ntulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun\ntorpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen\npellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin\nhienon hienoa sumua.\n\n-- Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.\n\n-- No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen\nsanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.\n\nOikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin\nsattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli\nlausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma\nmusteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin\nValkealan torpan lattialaudoille.\n\n\n\n\n15. KYSYMYKSIÄ JA PAKO.\n\n\nSillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset\nParkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin\nilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut\nKaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta\npalata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin\nhenkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä,\nprinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.\n\nViimeksi mainittu, joka on tunnettu nimellä Ekströmer, oli\ntuontuostakin käynyt Yöjärvellä, saadakseen varman tiedon niiden\npyrintöjen menestymisestä, joiden avulla hän koetti saada ennalleen\nlinnan onnettoman prinsessan kuulon ja puhelahjan. Kokeneena lääkärinä\nhän oli, paitsi korvataudin suoranaista käsittelyä puhdistavin ja\nvirkistävin lääkkein määrännyt vahvistavia kylpyjä, huolellisen\nravintojärjestyksen, lepoa, valoa, vapautta ja melkein äänetöntä\nhiljaisuutta sairaan lähistöön. Hurja kapteeni oli odottamattoman\ntaipuvasti tyytynyt näihin toimenpiteisiin. Päästyään kerran siitä\nsietämättömästä epäilyksestä, että Vernan mykkyys muka olisi ollut vain\nteeskenneltyä, oli hänen lastaan kohtaan tuntema rakkautensa, mikä side\nyksin liitti hänet elämään, jälleen herännyt yhtä liioiteltuna kuin\nennen hänen mustasukkainen epäilyksensä. Nyt kadehti hän Rebekkaa,\npalvelijoita ja kaikkea, mikä oli hänen isällisten huoltensa esineen\nympärillä. Hän olisi saattanut ampua jokaisen varomattoman, joka\nuskalsi Vernan lähistöllä saada aikaan vähintäkään melua tai edes\nlausua sanankaan muuten kuin kuiskaamalla. Verna oli saava osakseen\nainoastaan hymyilevää hyvyyttä ja äänetöntä ystävyyttä; kaikki hänen\ntoiveensa oli täytettävä, paitsi yhtä ainoata: hän ei saanut poistua\ntalosta eikä saanut vastaanottaa vieraita. Mahdollisimman huolellisesti\nhoidettiin Vernan lemmikkejä, ruusuja. Ramström, joka muitten\nvirkojensa ohella myöskin oli taitava puutarhuri, lähetettiin\nvalloittamaan Yöjärvelle kaikki, mitä Suomessa tai Tukholmassa oli\ntällä kukkaviljelyksen alalla harvinaisinta ja kalleinta. Yksin\nPietaristakin saapui -- ei tiedetty, miten -- ruusujen lukuisan suvun\nkomeimpia lajeja. Puutarha kasvihuoneineen oli kauniimmassa puvussa\nkuin milloinkaan ennen, ja Verna olisi elänyt nuoren elämänsä\nhuolettominta, onnellisinta aikaa, jos hän olisi voinut poistaa\nmielestään erään kesäkuun aamun muiston, joka oli tullut hänen\nolemassaolonsa käännekohdaksi.\n\nKesä oli epävakainen, vuoroittain sateinen, kirkas ja lämmin. Kaikki\nkauniit aamut ja suloiset illat Verna vietti puutarhassa yksin\nruusujensa seurassa, päässä pehmeä silkkihuivi suojelemassa korvia\ntuulelta. Hienot, etelämaiset ruusulajit olivat jo ammoin lakanneet\nkukkimasta, mutta pohjoisempi _centifolia_ kasvoi yhä suuria,\ntummanpunaisia kukkia, vieläpä umppujakin, levittäen tuoksuaan yli koko\npuutarhan. Luonnollinen myötätunto veti nuorta tyttöä umppujen puoleen,\nvielä kehittymättömän, toivorikkaan, paljon lupaavan kukkalapsen\npuoleen, joka oli niin kaunis viattomuudessaan, niin hurmaava\nonnellisessa ikuisen kesän uskossa. Nämä umput olisivat, jos vain\nvuodenaika niiden antaisi elää ja kukoistaa, vielä näkevät alkavan\nsyksyn, mutta sitä ne eivät tienneet, sitä ne eivät ajatelleet. Ne\nolivat lapsia, ne uskoivat loputtomaan tulevaisuuteen; mitäpä niihin\nkoski lähestyvä syksy?\n\nRuusujen tuoksu on kuuron soittoa. Hengittäessään tuota kauneuden ja\nnuoruuden ihanaa tuoksua tunsi Verna luonnon suuren sopusoinnun\ntulvivan näkymättömistä porteista hänen suljettuun sieluunsa. Silmä\ntuli hänen korvakseen ja tuoksut säveliksi. Hän puhui noille\nluonnonlapsille kuulumattomin sanoin, ja ne vastasivat hänelle\näänettömin lauluin. Hän sanoi heille rakastavansa heitä, ja he\nvakuuttivat myöskin rakastavansa häntä. Mitäpä muuta hän tarvitsi? Eikö\nhän ollut onnellinen ja rikas kuin nuo rakastetut kukanumput? Eikö\nkaikki ollut kuin ennen? Eikö orjatar Verna taas ollut muuttunut kevään\nVernaksi?\n\nEi, ei kaikki ollut niinkuin ennen; jotakin oli muuttunut sen\nihmeellisen kauniin ja kuitenkin hirveän aamun jälkeen, jolloin vieras\nensi kerran tuli kuin tuntematon lintu Vernan ruusupuistoon. Hän oli\nennenkin nähnyt huulien liikkuvan ja ihmiskasvoissa huomannut eri\nilmeitä, mutta ei koskaan siten kuin sinä aamuna. Niissä huulissa ja\nniissä kasvoissa oli jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Miksei hän\nkoettanut kuten muut selittää ajatuksiaan merkkipuheen avulla? Mikä\nkummastutti vierasta, kun Verna ei ymmärtänyt häntä? Näkyihän\nkyyneleitäkin hänen silmissään, niinkuin olisi hänet jokin rakas toive\npettänyt. Miksi vierasta se näytti surettavan, ettei Verna osannut\nliikuttaa huuliaan niinkuin hän? Mitä hän odotti? Mitä hän kaipasi?\nEihän kukaan muu ollut ennen odottanut eikä kaivannut mitään häneltä.\nPuuttuiko häneltä sitten mitään? Ja jos niin olikin, _mitä_ häneltä\nsitten puuttui?\n\nHän vaipui syviin ajatuksiin. Tuo tuntematon _jokin_ teki hänet\nlevottomaksi. Hän koetti miettiä, missä hän oli toisenlainen kuin muut.\nOlihan hän luotu samanlaiseksi kuin hekin. Saattoihan hän liikkua,\nnähdä, tuntea, itkeä ja nauraa niinkuin muutkin ihmiset. Eikä hän ollut\naivan ilman tietojakaan. Tuhattaituri Ramström, joka rakasti musiikkia\nja puhalsi huilua, oli opettanut hänet soittamaan kitaraa. Rebekka oli\nopettanut hänet lukemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä yksinkertaisesta\nsyystä, ettei hän sitä osannut itsekään. Isä, joka ei uskonut mihinkään\nuskontoon, oli antanut hänelle Fantin uudet yleisen historian luennot,\nRousseaun _Emilen_, muutamia matkakertomuksia ja -- Lidnerin runoelman\n\"Viimeinen tuomio\". Ne olivat käsittämättömiä arvoituksia kuuromykälle\nlapselle. Mutta Rebekka oli antanut hänelle Raamatun; sitä hän luki\nmieluimmin ja ymmärsikin siitä milloin jonkin kertomuksen, milloin\njonkin kohdan, jossa puhuttiin Jumalan äärettömästä rakkaudesta.\n_Puhumisen_ taidon hän luuli ymmärtävänsä, sehän oli vain huulien\nliikuttamista erikoisella tavalla tai merkkien tekemistä käsillä.\nKoira, linnut, puut, ruusut, puro, ukkospilvi, kaikki nekin osasivat\npuhua; sen hän arvasi niiden liikkeistä, ja hän ymmärsi niiden kielen.\nMutta _ääni, laulu, sävel_, mitähän niillä tarkoitettiin? Olikohan\nsekin jotakin, jota hän saattoi nähdä, haistaa tai ottaa käteensä? Hän\npäätti kysyä.\n\nEräänä päivänä Rebekka tapasi hänet miettimästä Raamattunsa ensimmäistä\nsivua, ja hänen hämmästyksekseen kysyi tyttö:\n\n-- Mitä merkitsee se, että Jumala _sanoi_: tulkoon valkeus? Liikuttiko\nJumala huuliaan vai tekikö hän merkkejä käsillään?\n\n-- Jumala _ajatteli_ -- Rebekka vastasi nopeasti -- ja se oli sama kuin\nJumala _sanoi_.\n\n-- Onko sitten _ajatteleminen_ samaa kuin sanominen? Kuinka sinä\nymmärrät minun ajatukseni, ellen minä niitä merkeillä ilmaise.\n\nRebekka ei osannut vastata.\n\n-- Tässä on kolmannessa luvussa -- Verna jatkoi -- että ihmiset\n_kuulivat_ Jumalan _äänen_ käyskentelevän puutarhassa. Näkivätkö he\näänen ja saattoiko ääni astuskella? Oliko ääni eläin?\n\n-- He näkivät puutarhan puiden kumartavan Luojalleen ja ymmärsivät\nsilloin, että se oli Jumalan ääni, vastasi Rebekka hämillään,\nkeksimättä äkkiä selvempää selitystä.\n\nVernasta se oli hyvin uskottavaa, mutta hän pudisti tyytymättömänä\nmustakiharaista pikku päätään.\n\n-- Jotakin sinä salaat minulta, hän sanoi. Miksi teet merkkejä minulle,\nmutta et isälle? Kaikki muut ymmärtävät sinua, kun liikutat huuliasi,\nmutta minua he eivät ymmärrä ilman käsien apua. Eräs ei ymmärtänyt\nkäsieni liikkeitäkään.\n\n-- Isäsi lähtee pois ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi\nRebekka, päästäkseen vaarallisesta puheenaiheesta.\n\nKapteeni oli viime päivinä saanut jonkin huolettavan tiedon. Hän ei\nuskaltanut maata öisin, hän poltti koko joukon papereita ja näytti\nvalmistautuvan pitkänlaiselle matkalle. Hän odotti maltittomasti\ntohtori Ekströmeriä, mutta häntä ei kuulunut.\n\nKun Verna astui isänsä huoneeseen, oli isä lataamassa pistoolejaan, ja\nkun se näytti pelästyttävän Vernaa, kätki hän kiireesti aseet vyöhönsä.\n\n-- Ei se mitään ole, selitti hän, ainahan täytyy olla aseita ryövärien\nvaralta mukana. Lapsi ... rakastatko minua?\n\nOrjatar Verna seisoi kädet ristissä ja maahan katsoen pelättävän miehen\nedessä, jonka näkeminen ei ollut koskaan voinut herättää hänessä muita\ntunteita kuin vavistusta.\n\n-- Lapsi, rakastatko minua? kysyi hän toistamiseen kiivaasti, liikkein,\njoissa oli hänen luonteensa hurjuutta.\n\nMutta epäilemättä hän muisti samassa, miten tohtori ankarasti oli\nmäärännyt, että sairaan piti saada osakseen lempeää levollisuutta,\nsillä hän hillitsi mielensä ja pyysi viitaten häntä istuutumaan\nviereensä sohvalle -- jota kunniaa hän ei ollut koskaan ennen\nosoittanut ainoalle lapselleen.\n\n-- Voi sattua, että minä lähden pois joksikin ajaksi, hän jatkoi tehden\nmerkkejä niin lempeästi kuin saattoi. -- Minä tahtoisin mieluimmin\nviedä sinut kanssani, mutta sinun pitää hoitaa terveyttäsi. Älä\najattele Ekströmeriä; minä kyllä lupasin sinut hänelle, mutta\nainoastaan kannustaakseni häntä tekemään sinut terveeksi. Semmoisia\novat lääkärit ja semmoisia ovat kaikki ihmiset; maksutta he eivät\nkoskaan tee hyvää työtä. Sinä et saa rakastaa ketään muuta kuin\nminua ... ymmärrätkö? Et koskaan ketään muuta kuin minua ... isääsi,\nsuojelijaasi, joka on sinulle kaikki kaikessa!\n\nJa taaskin hurjistuivat mustan miehen kasvot, mutta jälleen hän\nhillitsi itsensä ja jatkoi, tytön istuessa vastaamatta ja vavisten\nhänen vieressään.\n\n-- Tarvitsenhan minä rahtusen rakkautta, yhden ainoan olennon, joka\nrakastaa minua valehtelematta. Älä vastaa, että onhan minulla Kaaro!\nNiin, Kaaro ei petä minua, mutta suo minulle vähän enemmän kuin on\nkoiran rakkaus! Sinun pitää rakastaa minua, sinun, ei minulla ole\nketään muuta. Jos sinä et rakasta minua, lapsi, niin minä surmaan\nsinut ... sinut ja itseni! Miksikä et rakastaisi minua? Vai rakastatko\nhäntä ... häntä ... Sundhagenia? Vastaa, rakastatko häntä?\n\nLausuessaan tuon vihatun nimen, joka häneltä tuli päässeeksi vastoin\nhänen tahtoaan, kapteeni hypähti kaikista hyvistä päätöksistään\nhuolimatta pystyyn vihan vimmassa, otti lujasti kiinni tyttärensä\nmolemmista käsistä ja katsoa tuijotti häneen mustilla, palavilla\nsilmillään kuin tahtoen tulisoihduin valaista hänen sielunsa salattuja\nsyvyyksiä. Mutta nähdessään hänen kauhusta kalpenevan hän muisti vielä\nkerran lääkärin määräykset, löi otsaansa, soitti rajusti ja käski\nsisään tulevan Rebekan viedä pois tytön.\n\n-- Joko nyt taas tuossa pahoine tuulinenne peloitatte lasta? torui\nemännöitsijä äreästi. Katsokaa tuota raukkaa, onhan hän enemmän kuollut\nkuin elävä. Mitä tohtori nyt sanoo? Mitäpä auttaa aamusta iltaan\nlaastaroiminen ja lääkitseminen, varpaillaan astuminen kissan tavoin ja\nonnettomalle lapselle mieliksi oleminen, kun hänen oma isänsä repii\nrikki kaikki, mitä muut vaivoin ovat saaneet rakennetuksi! Te olette\nsairas, kapteeni, käykää nyt heti paikalla nukkumaan. Ja moista\nkurjuutta pitää tässä kärsiä vuodesta vuoteen!\n\n-- Ymmärränkö minä tuommoisia arkoja höpelöitä! vastasi kapteeni\nhuomattavasti hämillään. -- Mene tiehesi!\n\n-- Niin, kyllä minä menen; mutta jos ette ole järjellisemmin, niin\nmenenkin kokonaan. En minä kauemmin kestä tämmöistä elämää.\n\nJättiläinen, joka oli jälleen muuttunut lapseksi, heittäytyi mitään\nvastaamatta väsyneenä sohvalle. Rebekka koetti kaikin mahdollisin\ntavoin rauhoittaa suojattiaan, vei hänet puutarhaan, näytti hänelle\näsken puhjenneen ruusun ja antoi hänen juoda vettä purosta. Verna pysyi\nhiljaisena, mutta oli väsynyt ja ajatuksiin vaipunut. Hänen tilassaan\noli odotettavissa taudinkäänne, jota ei kukaan osannut edeltäkäsin\narvata.\n\nSeuraavana aamuna oli kapteeni poissa. Ei ollut lainkaan tavatonta,\nettä hän ratsasti pois öiseen aikaan, mutta tällä kertaa huomasi\nRebekan tottunut silmä, että myöskin matkalaukku sekä muutamia alus- ja\npitovaatteita, joita hänen isäntänsä ei muuten ottanut yöllisille\nretkilleen, oli poissa.\n\nPuolenpäivän aikoina selvisi tuo nopea lähtö odottamattomalla tavalla.\nJoukko ratsumiehiä lähestyi taloa ja asetti vartijoita kaikille\nporteille. Huomattiin, että joukossa oli nimismies Kallio, muassaan\naliupseeri ynnä kuusi henkirakuunaa, jotka piirittivät Yöjärven.\n\nKruunun mahtava käskynhaltija vaati sisäänpääsyä kuninkaan nimessä, ja\nvastaansanomatta häntä toteltiinkin. Tarkka tutkimus toimitettiin\nkaikissa huoneissa, nurkissa ja piilopaikoissa, ja kun talon herraa ei\nlöydetty, otettiin ensin takavarikkoon kaikki hänen paperinsa, ja\nsitten nimismies ryhtyi majoittamaan väkeään taloon epämääräiseksi\najaksi odottamaan isännän palaamista.\n\nTuona pulmallisena hetkenä saapui tohtori Ekströmer palvelijoineen\nratsastaen mukavaa tasakäyntiä pitkin rannan kapeata polkua.\n\nPortilla Rebekka otti hänet vastaan helpotuksesta huoahtaen.\n\n-- Kuinka täällä jaksetaan? huusi tohtori hänelle jo kaukaa.\nToivoakseni nuori äänetön ystäväni voi hyvin ja hänen oivallinen isänsä\non kohtalaisen hullu, minkä enempää ei ole kohtuullista odottaakaan.\nTahdotteko olla niin rakastettava, että tuotte tuopin sokerijuomaanne,\nmutta hyvin kylmänä; onpa tämä oikein janoa tuottava tie, minä esitän\nsen kollegium medicumille pettämättömänä keinona huonoa ruoansulatusta\nvastaan. Mutta mitä näenkään? Sodanjumalan poika tämän hulluuden\nrauhoitetun majan ovella. Eihän vain urhoollinen Pyhä Yrjänä ritarini\nliene uudestaan ryhtynyt ryntäämään tähän lumottuun linnaan?\n\nRebekka kiirehti pelastamaan hänet nopeasti siitä erehdyksestä ja\nkertoi uhkuvassa puhetulvassa kapteenin lähdön ja kruunun lähettilästen\nepäilyttävän tulon. Tohtori unohti sokerijuomansa, hänen oppinut\notsansa vetäytyi yhtä synkkiin ryppyihin kuin jalansahauksen edellä, ja\nhän lähti suoraan kruunun nimismiehen luo saamaan tarpeellisia tietoja.\nVastaus poisti kaikki epäilykset siitä, mikä oli ylhäisen kruunun\nYöjärvelle tulon tarkoituksena. Kapteeni Mörkiä syytettiin salaisista\nvehkeilyistä ja edellisen vuoden salaliiton osallisuudesta. Hänen oli\nonnistunut päästä pakoon, häntä ajettiin parhaillaan takaa ja\ntahdottiin vartioida taloa, koska hän ehkä uskaltaisi palata sinne.\n\n-- No -- huudahti tohtori -- niin hulluksi minä häntä en kuitenkaan\nluullut! Mutta kuinka on saatu vihiä moisesta konnuudesta? Minä luulin\nAnjalan asian jo olevan menneen talven lunta.\n\n-- Minä sain osoituksen kornetti Peuralta, joka tuli päämajaan hakemaan\nlääkäriä eräälle haavoittuneelle. Joen rannalla oleva kivi oli hänen ja\nvihollisen välisen salaisen kirjeenvaihdon piilopaikkana. Minä\nratsastin Vilppulaan, löysin kiven ja sen alta majuri Klickille\nosoitetun kirjeen, tiedättehän, hänelle, joka pakeni Venäjän puolelle.\nYöt ovat nyt pimeitä, me vartioimme paikkaa ja saimme kiinni erään\nveitikan, joka souti Venäjän puolelta sinne hakemaan kirjettä. Kirje\noli kapteeni Mörkiltä.\n\n-- Hm ... vai niin, vai niin. Mutta kukapa olisi Pumponiuksesta\nuskonut, että hän on niin viekas veitikka, moisesta sarvikuonosta?\nOnnittelen häntä ja teitä, hyvä nimismies, virkaylennys on kyseessä. Te\npuhuitte jotakin haavoittuneesta. Eihän se liene vain ollut luutnantti\nRos. Missä Petronius näyttää puupäätään, sieltä on harvoin se reipas\npoikakaan kaukana.\n\n-- Sitä minä en tiedä. Rosko? Minä muistelen kuulleeni, että eräs Ros\non kaatunut Kaipiaisissa.\n\n-- Hänkö, lempo soikoon! huudahti tohtori, osoittaen niin paljon\ninhimillistä osanottavaisuutta kuin sodan jokapäiväisiltä verisanomilta\nvielä oli jäänyt jäljelle. -- Sanokaa joku Grönros tahi Rosengren.\nSemmoista kanuunanruokaa on meillä yltä kyllä Ruotsin armeijassa. Mutta\nRosko? Menkää männikköön! Jo neljä viikkoa on pyhä Yrjänä-ritarini\nollut seikkailuilla. Eikä mitään päiväilmoitusta... Hm, siinä nyt ovat\nseuraukset siitä hänen majesteettinsa armollisesta tavasta, että hän\nilmoittaa yleisölle pelkkiä voittoja. Mutta Rosista, kun on puhe ...\ntäällä on nuori neito, joka ei ole salaisissa tekemisissä minkään muun\nvihollisen kuin rokon jälkijoukkojen kanssa. Minä pyydän, ettei häntä\nhäirittäisi.\n\n-- Olen käskettävissänne, herra tohtori, vastasi kruunun innokas\nasiamies, kumartaen niin vaikutusvaltaiselle henkilölle kuin hän tiesi\ntohtori Ekströmerin olevan, henkilölle, joka oli saanut kultarasian\nkuninkaalta.\n\nTohtori meni sairaansa luo ja löysi hänet siinä tilassa, mikä oli\nseurannut isän käytöstä. Hän oli väsynyt, välinpitämätön ja tunteeton,\nsanalla sanoen, tilassa, mikä voi saattaa lääkärin epätoivoon.\n\n-- Matami! huusi tohtori.\n\nRebekka tuli.\n\n-- Minun mieleeni johtuu jotakin. Oletteko ilmoittanut tytölle, mitä\nhäneltä puuttuu? Tietääkö hän olevansa kuuro ja mykkä?\n\n-- Jumala varjelkoon, kuinka minä olisin sitä hänelle sanonut! Sehän\nhänellä on ollut lohdutuksena, ettei hän ole sitä tiennyt. Sentähden\nhäntä juuri on pidetty erillään muista ihmisistä.\n\n-- Mutta nyt tahdon minä, että hänen pitää saada tietää se.\n\n-- Mitä ihmeitä? Tahdotteko, tohtori, tehdä lapsiraukan kahta vertaa\nonnettomammaksi kuin hän jo on?\n\n-- Myönnän kyllä, että vaara on tarjona, jos se _ei_ meille onnistu.\nMutta onko meillä sitten valinnan varaa? Te ette sitä ymmärrä, mutta\nkoetan selittää sen niin tarkkaan, että kananpoikasiennekin pitäisi\nse käsittää. Parannuskeino on valmistettu, tyttö on tullut\ntunteellisemmaksi ulkoa päin tulevia vaikutelmia kohtaan. Minä toivoin,\nettä kaikki kävisi itsestään, että vaikutelmat leviäisivät muista\nhermosäikeistä kuulohermoon. Ettekö ole huomannut hänen alkavan\naavistaa puutteellisuuttaan?\n\n-- Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä hän on aavistanut ja viimeksi eilen.\n\n-- Hyvä. Nyt on tullut käännekohta, jota emme ole voineet edeltäpäin\narvata. Koko tuo heikko hämähäkin verkko, jota sanotaan hermostoksi, on\nnyt ikäänkuin rampautunut, ja jos sitä jatkuu, saattaa tyttö vähitellen\ntulla aivan tylsämieliseksi. Meidän täytyy keksiä keino, joka varovasti\nelvyttää häntä ja samalla kääntää aivojen toiminnan suoraan\nkuulohermoon -- vai niin, se kaikki on ehkä latinaa teidän\nkananpoikasillenne. Samapa se, potilaan tulee tietää, ettei hän\nkuule ... se herättää hänet... ja se, että hän on jälleen saava\nkuulonsa, se luo häneen rohkeutta. Tänään on jo liian myöhäistä.\nHuomisaamuna varhain menemme Vernan kanssa puutarhaan, ja silloin sen\npitää tapahtua, käyköön sitten syteen tai saveen.\n\n\n\n\n16. UUSI MAAILMA.\n\n\nPohjoismaalainen, joka ei kauneimman kesän ajalla tiedä yöstä, näkee\nvasta elokuussa sen näyn, mikä etelämaissa nähdään joka päivä: pimeätä\nja vehreyttä. Vasta siihen aikaan, jolloin kesä jo alkaa kuihtua\nsyksyksi, on pohjoismaalaisen suotu nähdä luonnon kukoistuksen joka\nilta kuolevan ja joka aamu jälleen heräävän uuteen nuoruuteen.\nToukokuinen herääminen on kuin uusi aikakausi, jota on kauan edeltäpäin\nvalmistettu ja joka pysyy kauan jälkeenpäinkin vuoden valoisana aikana.\nElokuinen ylösnousemus on silmänräpäyksen kestävä ja haihtuva, nopeasti\ntuleva ja nopeasti katoava, mutta kuten edellinenkin sielua ja ruumista\nvirvoittava.\n\nSellaisena kauniina ja elähdyttävänä elokuun aamuna noin kello\nseitsemän tienoissa istui tohtori Ekströmer nuorine potilaineen\nvihreällä penkillä ruusupensasten luona, ja Rebekka, uskaltamatta\njättää Vernaa näkyvistään, silitteli rautaharavalla hiekkakäytävää\nhänen lähellään. Aamun hiljainen länsituuli hengähteli pensaissa ja\npuissa; etäämpää puistosta kuului Ramströmin huilun ääni, kun hän\nkoetti kaikin tavoin nauttia vapaudestaan isännän poissaollessa.\n\nVerna oli nukkunut levottomasti, hän oli väsynyt ja heikko, mutta\naamuilma ja ruusujen suloinen tuoksu olivat synnyttäneet hänen\nsilmiinsä loiston ja kasvoilleen punan, mitä ei edellisenä päivänä\nnäkynyt. Tohtori katseli häntä melkein isällisen hellästi. Hän oli\ntunnustanut Yrjölle, että lääkäri tulee niiden sairaiden ystäväksi,\njotka ottavat järkisyitä kuullakseen, ja sitä paremmaksi ystäväksi,\nmitä kovempaa taistelua voitto on vaatinut. Mutta tuskinpa hän aavisti\nja tuskin tahtoi tunnustaa itselleenkään, että niin rikas viattomuus ja\nsamalla suuri onnettomuus oli tällä kertaa odottamattomalla tavalla\nmuuttanut hänen oman itsekkään poikamiehensydämensä. Lääkärin kohtalona\non, että hän vähitellen kovettuu kaikkien hellien tunteitten\nvaikutuksia vastaan; se on hänelle elinehto, muutenhan hän ei kestäisi\nlakkaamatonta ihmiskurjuuden näkemistä. Mutta hänessäkin vaati\nkärsimyksen suunnattomuus toisinaan sydämen osanottavan hellyyden\nliikkeelle. Ekströmer kerskui olevansa itsekäs periaatteen kannalta;\nsiinä hän pettyi, sillä hän oli itsekäs vain ammattinsa ja tottumuksen\ntähden. Tuona hetkenä hän kummakseen tunsi melkein pelkäävänsä.\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen hän otti taskustaan leikkikalun, jota nuoret\nsiihen aikaan käyttivät, jonkinlaisen huuliharpun, jonka hieno\nteräsvieteri antoi kuuroillekin kuuluvan äänen, kun sen pani\nhampaittensa väliin ja näpäytti sitä. Hän koetti soitinta ikäänkuin\nleikillä, kuivasi sen huolellisesti ja antoi Vernalle. Verna teki\nhymyillen saman kokeen, kalpeni ja alkoi vavista.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Rebekka merkkikielellä, ollen tällöin kuten\naina muulloinkin tohtorin tulkkina.\n\n-- En tiedä, vastasi tyttö. Tuntui niin kummalliselta päässäni.\n\n-- Enkö ole aika pöllöpää? mutisi tohtori tyytymättömänä ja otti pois\nsoittimen. -- Tämähän on oikea karttu; ei, ei mitään hevoslääkitystä!\n\nHän alkoi kysellä ja laskea leikkiä Vernan ruusuista. Hän tahtoi tietää\nniiden sukulaisuussuhteita, ken oli niiden äiti, mitkä olivat\nsisaruksia tai serkuksia, olivatko kukkalapset aina olleet\ntottelevaisia, olivatko ne tarvinneet vitsaa, olivatko ne saaneet käydä\nkoulua ja oppia _laulamaan_.\n\nHän oli hyvin arvannut viimeisen sanan vaikutuksen, sillä Verna\nvakuutti uudelleen vilkastuneena hänelle eloisin liikkein, että ruusut\nosasivat laulaa oivallisesti ja todistukseksi pyysi hän tohtoria\n_haistamaan_ yhtä niistä.\n\nKunnon tohtori tuli liikutetuksi melkein kyyneliin asti. Hän vei Vernan\ntuulelta suojassa olevaan paikkaan, otti -- taaskin ikäänkuin leikillä\n-- tiheän, pehmeän silkkihuivin, joka jo oli enemmän kuin seitsemän\nviikkoa ollut yöt päivät sidottuna tytön korvien suojaksi, ja tarkkasi\njännittyneenä hänen kasvojaan, joissa jokainen tunne silmänräpäyksessä\nkuvastui.\n\nEnsi vaikutelma oli kylmän tunne. Se katosi, jättäen sijaa\nuteliaisuudelle, ilolle, ihmettelemiselle ja vihdoin hartaudelle.\n\n-- Minä _näen_ Jumalan äänen, hän sanoi merkkejä tehden ristissä käsin,\nniinkuin hänellä oli tapana, kun hän ajatteli hiljaista aamurukoustaan.\n\n-- Mitenkä sinä sen näet? kysyi Rebekka tohtorin käskystä.\n\n-- Minä näen sen \"käyskentelevän puutarhassa\". Puut ja ruusut\nkumartavat sille.\n\n-- Pane kiinni silmäsi!\n\nVerna sulki silmänsä, ja uusi kauhun sekainen ihmettely kuvastui hänen\neloisista kasvoistaan.\n\n-- Minä näen sen kuitenkin! vastasi hän.\n\n-- Ei, sinä _kuulet_ sen! selitti Rebekka nyyhkien, kun Verna pitkän ja\nkummastuneen vaitiolon jälkeen avasi silmänsä.\n\n-- Kuulkaas nyt, hyvä matami -- kuiskasi tohtori Ekströmer, joka oli\nainiaan käytännöllinen, vaikka hän tällä kertaa tunsikin tavatonta\npehmeyttä sydämessään -- olkaa hyvä ja jättäkää tillittämiset!\nMahdollisesti on toissapäiväinen tapaus jouduttanut paranemista eikä\nkeskeyttänyt sitä, niinkuin pelkäsin. Onpa hyvin luultavaa, että tyttö\nkuulee Ramströmin huilunkin äänen tuolta etempää ja siis myös teidän\nhyvin sopimattomat nyyhkytyksenne. Mutta älkäämme hätäilkö. Sanokaa\nhänelle, että hän jälleen sulkisi silmänsä ja sitten sanoisi meille,\nvieläkö hän _näkee_ äänen.\n\nVerna totteli, ja tohtori sulki hyväillen hänen molemmat korvansa\nkäsillään. Silloin ei Verna sanonut enää _näkevänsä_ mitään.\n\nTodistus oli vastustamaton. Se oli suurin voitto, minkä tohtori\nEkströmer koskaan oli saavuttanut, voitto, josta Upsalan ja Turun\noppineet tiedekunnat syystä kyllä saattoivat kadehtia häntä. Mutta\nhuolimatta puhjeta äänekkääseen riemuun, kuten sydän ja ammattiylpeys\nhäntä houkuttelivat tekemään, hän tyytyi viisaasti syleilemään\nonnetonta, jonka hän oli pelastanut, ja painamaan isällisen suutelon\nhänen puhtaalle otsalleen. Käskevä viittaus vaati Rebekan olemaan\nvaiti. Ei minkään karkean sanan, ei minkään epäsointuisen nyyhkytyksen\npitänyt tuona merkitsevänä hetkenä loukata erittäin hienotuntoisia\nhermoja, jotka aina hennon lapsuuden päivistä lukien ensi kertaa\nhavaitsivat äänen värähdyksiä ja jotka vähäinenkin varomattomuus\nsaattoi nopeasti jälleen lamauttaa. Pyhä hiljaisuus -- pyhä sentähden,\nettä silloin oli säilytettävä Kaikkivaltiaan armon tekemä ihme -- oli\nvielä jonkin aikaa ympäröivä pelastettua lasta, kunnes kuulohermo\nasteittain ja vähitellen oppi ponnistuksetta tajuamaan uudet\nvaikutelmat. Huivi sidottiin jälleen mitä huolellisimmin äsken\nauenneiden äänen porttien eteen; vähän aikaa takaperin vielä niin\nkovaosainen tyttö, joka ei aavistanut, että hän oli päässyt ihmiskunnan\nyhteyteen, vietiin hellästi ja huolehtien takaisin huoneeseensa, ja\nmitä ankarimpia käskyjä annettiin hänen hoitamisestaan, koska tohtorin\nvielä samana päivänä täytyi palata kenttäpalvelukseen.\n\nTohtori Ekströmer oli vapaa-ajattelija, hän kuten muutkin; hänen\naikakautensa uskoi ihmisyyteen, mutta hän tunsi toisinaan halua uskoa\nsitäpaitsi Jumalaan.\n\n-- Tiedättekö mitä? hän sanoi Rebekalle, kun hän oli hyvän päivällisen\nsyötyään valmis nousemaan satulaan. Jumala ei todellakaan varsin\ntarkoin valitse välikappaleitaan, kun hän tahtoo tehdä hyvän työn.\nOlisinpa antanut kultarasiani, jos ensimmäiset äänet, jotka tyttö\nkuuli, olisivat olleet äidin sanoja, leivosen liverrystä tai uskollisen\nsulhon iloista ihastusta; ja nyt hän ensiksi kuuli Ramström-vanhuksen\nviheliäisen huilun äännähdyksiä ja teidän nyyhkytyksenne, jotka eivät\nsuinkaan musiikkia olleet. Myöntäkää, että se oli vahinko. Mutta niinpä\nonkin sen sijaan koko tyttö hieno romanssi. Se on harvinaista meidän\npäivinämme, kun naispaimenet ovat lakanneet lampaita kaitsemasta. Jos\nmieli saada meidän aikanamme säilymään edes vähänkään todellista\nluontoa, niin täytyy joutua suljetuksi viideksitoista vuodeksi\nkammioonsa, lohikäärmeen ollessa vartijana ja jättiläisen kurinpitäjänä\nja velhon vihdoin tullessa pelastajaksi. Niin, jos olisi siitäkään\napua... Ai, tuhat tulimmaista, nythän _minä_ olenkin voittanut Cecile\nAlmsköldin hansikkaan! Nöyrimmät kiitokset; jos on tarkoitus käden\nseurata hansikkaan mukana, luovun minä kaikesta... Jääkää hyvästi,\nmatami, pitäkää hyvää huolta tytöstä! Yrjö-raukka ... hän on kaikki\nmenettänyt ... ehkäpä henkensäkin!\n\nJa tohtori ratsasti pois hyräillen iloista laulua, haihduttaakseen\nviimeiset hansikasten ja ihmiskohtaloiden ajatukset.\n\nPäiviä kului. Vartijat siirrettiin pois talosta, kun oli saatu varma\ntieto, että kapteeni Mörkin oli onnistunut paeta Venäjän puolelle.\nRebekka jäi yksin hoidettavansa, Ramströmin ja palvelijain kanssa. Sade\nja myrsky ennustivat syksyä. Kuusien varjot kävivät pitemmiksi ja\ntihenivät, metsien polkuja astui yhä harvemmin matkamiehen jalka tai\ntallasi ratsun kavio. Yöjärven kartano muuttui hiljaiseksi ja\nyksinäiseksi.\n\nMutta hiljaisuus ja yksinäisyys oli se äidillinen yö, josta Vernan uusi\nmaailma oli kirkastuva päiväksi. Odottamaton ja ihmeellinen menestys,\njoka oli seurannut tohtori Ekströmerin parannustapaa, oli saattanut\nRebekan kunnioittamaan lääkintätaitoa. Eipä kissa olisi voinut\nuskollisemmin vartioida hiirenkoloa kuin Rebekka vartioi haltuunsa\nuskottua aarretta. Määräyksiä noudatettiin tarkoin. Joka päivä\npäästettiin siteet korvilta vähäksi aikaa, kunakin päivänä\nneljännestuntia kauemmaksi kuin edellisenä. Ei mitään sanoja,\nainoastaan hiljaista musiikkia. Ramström kutsuttiin paikalle, hän\nviritti ääneti kitaran ja soittaa näpäytteli vienon sävelmän, antaen\nVernan soittaa jäljestä. Hän kummastui suuresti huomatessaan kielillä\nolevan toisenkin ominaisuuden kuin ainoastaan väräjämisen; hänen ilonsa\noli vielä suurempi, kun hän käsitti sävelen. Oli kuin olisi ruusujen\näänetön soitto, kauan haudassa ollut, mutta kauan aavistettu äkkiä\nnoussut salatusta syvyydestä. Kitara opetti hänelle, mitä hän siihen\nasti ei ollut ymmärtänyt, ettei voinut nähdä eikä haistaa ääntä, että\nse oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi\naikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän\nkuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon\nraksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista\nääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se\nkutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna\nkuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiin _puhumiseksi_.\nTalon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita\nrikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin oli\n_sanomista_.\n\nMuutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side\nkorvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt\nhän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen\nelämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo\nuusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron\nsolisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka\nmuuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä\ntyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti\npirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt,\nmistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen\nkuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne\nnäyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä,\nettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin\nsuojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.\n\nMutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä\nsaman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät\nluonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan\npäinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron\nsolinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden\nruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut\nvarsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä\noli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput\ntaaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä\npuhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!\n\n_Puhuminen!_ Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha,\npuhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä\nvaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen\nsanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen\nkatsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli: _äiti!_ Hän pelästyi\nomien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.\n\nMutta Vernan ymmärryksen kehitys oli sanattoman äänettömyyden aikana,\nmissä hän oli elänyt, ehtinyt paljoa pitemmälle kuin kaksivuotisen\nlapsen. Hän oli ajatellut paljon, miettinyt paljon, mutta omalla\ntavallaan, epäselvin ja haaveellisin kuvitteluin muodostaen monia\nsellaisia käsitteitä, jotka hänen ikäisilleen muuten jo kauan ovat\nolleet tunnettuja ja selviä. Kun siis Rebekka rupesi tohtorin\nmääräyksen mukaan viikon kuluttua puhumaan hänelle, samalla merkein\nselittäen sanat, käsitti Verna ihmeen nopeasti sanain merkityksen.\nAinoastaan abstraktiset käsitteet, joita ei millään merkeillä voitu\nsaada tajuttaviksi, pysyivät vielä kauan hänelle arvoituksena. Niitä\nhänen täytyi arvata tunnettujen käsitteiden vaillinaisesta\nsamankaltaisuudesta. _Jumalaa_ hän oli lapsuudestaan asti merkinnyt\nhyvin korkealla ja suurella, _rakkautta_ avoimella sylillä,\n_iankaikkisuutta_ ympyrällä, _aikaa_ matkimalla kellon heilurin\nliikettä, _vapautta_ linnun lennolla jne. Helpompi oli Vernan ollut\nnimittää niitä harvoja henkilöitä, jotka olivat hänen jokapäiväisenä\nseuranaan. Silmäkarvojen rypistys merkitsi isää, käden laskeminen\npäälaelle kaljupäistä Ramströmiä; poskelle pantu etusormi merkitsi\nRebekkaa, jota tuossa hänen esiinpistävässä osassaan koristi suuri\nsyylä; irvistys osoitti kierosuista Marttia; lypsynkaltainen liike\nRiikka-karjakkoa ja hampaiden näyttäminen koiraa.\n\nKoko tuo lapsellinen ja osittain nerokaskin merkkijärjestelmä oli\ntällöin vaihdettava sanoiksi. Koulu ei enää ollut mikään kuuromykkien\nkoulu, sillä siinähän oli uutena ja runsaana apukeinona kuulo. Koulu ei\nmyöskään ollut raakalaisten lähetyskoulu, sillä siinähän oli valmiina\nvarasto ennen kehittyneitä korkeitakin käsitteitä. Verna oli kuin\nvanki, joka lapsuudestaan asti oli kasvanut ahtaassa, yksinäisessä\nvankilassa ja nyt ensi kertaa oikoi kangistuneita jäseniään vapaassa\nluonnossa, kirjavassa ihmiselämässä.\n\nVielä oli pitkä, vaivalloinen tie kuullusta sanasta ja ymmärretystä\nkäsitteestä sanaan, jonka hän itse saattoi lausua. Käsite oli ollut\nkauan edeltäkäsin valmisteltu, mutta samalla tavoin ei ollut\nharjaantunut teknillinen huulten ja kielen ääntensynnyttämiskyky. Oli\nsiis vielä jäljellä, joskaan ei aivan koko sitä harjoitusten ja\njoellusten asteikkoa, mikä kaksivuotiaan lapsen on suoritettava, niin\nkuitenkin harvinaisen lapsellinen joukko epäonnistuneita kokeita, joita\nvarsinkin konsonanttiäänet aiheuttivat. Verna häpesi taitamattomuuttaan\nja aloitti yksin, Rebekan ääntä matkien, ensimmäiset harjoituksensa\nuuden, vaikean ääniasteikon alalla. Kitara opetti hänelle tahdin;\nmusikaalinen korva saattoi hänet aavistamaan, ettei hänen opettajansa\npuhe ollut täysin kelvollinen kauniin, sivistyneen puheen esikuva. Hän\noli opinhaluinen ja kiitollinen, mutta voi, miksi ei ollut täällä tuo\nihmeellisen viehättävä vieras, joka kerran oli itkenyt, kun hän ei\nymmärtänyt häntä?\n\n\n\n\n17. VAIHTUNEET OSAT.\n\n\nVähimmin ihmeellistä siitä kaikesta, mitä tapahtui Yöjärvellä,\nei suinkaan ollut Rebekan muuttuminen. Hän kasvatti lapsen\ntäysikasvuiseksi tytöksi, mutta se lapsi kasvatti yhtä paljon häntä\nitseään. Vanha, kiivas, töykeä ja toisinaan raivoava lohikäärme,\njommoisena ensin opimme tuntemaan kapteeni Mörkin vastahakoisen kätyrin\nja hänen onnettoman tyttärensä vartijan, oli muuttanut luonnettaan.\nNäytti siltä kuin tapaukset olisivat isku iskulta takoneet tuon kovan,\nterävän raudan pehmeäksi teräsvieteriksi, joka kyllä vielä joskus\nsaattoi palautua jäykkään, taipumattomaan kovuuteensa, mutta mieluimmin\nnotkeasti taipui turvattoman olennon ympärille suojellen häntä. Hän oli\nottanut vastaan onnettomuuden, kurjuuden lapsen ja rakastanut sitä jo\nsilloin, rakastanut sitä suuttumuksen purkauksissakin. Sitten muodostui\nhänen nähtävissään tuo vankiparka Jumalan ihmeeksi, ennen\ntuntemattomaan kukoistukseen; orjatar Verna muuttui päivä päivältä\nkevään Vernaksi, ja entisestä lohikäärmeestä tuli hänelle kuuliainen\npalvelija.\n\nAurinko paistoi kirkkaasti ja lempeä syystuuli kahisi kellastuneissa\nlehdissä, kun nuo kaksi, oppilas ja opettaja, taas olivat eräänä\npäivänä syyskuun keskipalkoilla yksinäisessä puutarhassa. Rebekka oli\npoiminut puista omenia ja päärynöitä; Verna, ollen tällä kertaa\nhuivitta, oli koonnut osan niistä hedelmistä, jotka olivat karisseet\nmaahan. Tuon tuostakin hän keskeytti työnsä, kuunnellakseen ympäriltään\nkuuluvia luonnon ääniä. Hän ei saattanut päästä siitä ajatuksesta, että\nruusut kuitenkin kerran puhuisivat, kunhan kevät saapuisi. Miksi oli\nniin pitkälti kevääseen?\n\n-- Lapsi -- sanoi Rebekka, yhä samalla merkkien avulla selittäen\nsanansa ja lausuen _lapsi_ sanan kuin olisi se ollut: teidän\nkuninkaallinen korkeutenne! -- ymmärrätkö nyt, mitä sinulta tähän asti\npuuttui? Ymmärrätkö nyt, että kuulet?\n\n-- Ymmärrän, ilmoitti Verna merkein, kyllä sen nyt ymmärrän. Nyt\ntiedän, minkätähden hän itki.\n\n-- Ajatteletko vielä sitä nuorta miestä, joka oli täällä ruusujen\naikaan?\n\n-- Ruusujen aikaanko? Ajattelen.\n\n-- Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin,\npuhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole\nkoskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.\n\n-- Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle\nmitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin\nhyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.\n\n-- Katsoitko hänen huuliaan?\n\n-- Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä\nsinä et koskaan ole sanonut!\n\n-- Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä\naamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen\nverivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.\n\n--- Hän palaa kyllä.\n\nRebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja\nhuomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.\n\n-- Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.\n\nHeidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä -- mikä silloin jo\noli hyvin harvinaista -- ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua\nmyöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui,\noli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta\nhuomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli\nsiteissä.\n\nHe pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko\nkapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi\nkohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu\nkieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.\n\nRebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi\njalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa\nsävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi\nhämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli\nsiteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen\nkumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän\naikonut sanoa joko \"hyvää päivää\" tai \"häpeä toki!\"\n\n-- Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha,\nsievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. -- Luutnantti tahtoi tulla\ntänne; minun täytyi laahautua mukana.\n\nJos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin,\nhän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän\nolisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi\nepäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla\nnuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan\nhämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan\nmukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.\n\n-- Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli\nviety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään\nvierashuonetta.\n\nJa Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli\nvain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi\nkuukautta takaperin -- kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas,\nkädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta,\njoka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok.\nKaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.\n\nMaattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan\nhuoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen\ntällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta\npäivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren\nsydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan\nsydämessä.\n\nVerna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin\nsylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet\nhänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa\nkalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä\nkädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat\nsanat:\n\n\"Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin.\nRakas sisar, minä olen veljesi.\"\n\nHän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut.\nYrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.\n\nVerna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea,\nhän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän\nkatsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät\nymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti\ntoisiaan.\n\nKohta Vernan kädet kuitenkin olivat vilkkaassa liikkeessä. Hän kysyi\nmerkkikielellään Yrjöltä, miksei hän puhunut, ja kertoi ilosta\nsäteilevin silmin, että hän saattoi kuulla puhetta. Merkit olivat\nYrjöstä käsittämättömät, mutta hän arvasi niissä olevan kysymyksen.\nVastauksen sijasta hän osoitti sidottua päätään ja korviaan. Verna oli\ntottunut selittämään merkkejä, hän ymmärsi surullisen totuuden, ja\nsilloin hänen silmänsä vettyivät, -- hän itki samoja myötätunnon\nkyyneleitä suuren onnettomuuden johdosta kuin nuorukainen kerran oli\nitkenyt tytön kovan kohtalon tähden.\n\nMutta hän ei itkenyt kauan. Uusi ajatus syntyi hänen vilkkaassa\nsielussaan. Hän pyyhki kyynelensä, hänen kasvonsa säteilivät hellyyttä,\nhän otti kiinni hänen kädestään ja lausui sanan, joka kerran oli\nsyvästi liikuttanut häntä:\n\n-- _Veli!_\n\nYrjö luki sen hänen huuliltaan ja nyökäytti hellästi päätään ikäänkuin\nsanoen: niin, niin, sinä olet oikeassa, minä olen veljesi.\n\nVerna näki sen ilahduttavan häntä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän\ntahtoi sanoa vielä enemmän. Kun ei Yrjö käsittänyt mitään hänen\nmerkkejään, täytyi hänen kainosti ja epäröiden turvautua uuteen\npuhetaitoonsa, kiersi käsivartensa Yrjön kaulaan, nojasi päätään hänen\nolkapäähänsä, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi:\n\n-- _Minä rakastan sinua!_\n\nNe olivat ensimmäiset sanat, lapsenjoellusta lukuunottamatta, mitkä\nVerna oli lausunut kellekään kuolevaiselle olennolle. Tohtori\nEkströmerin toive oli toteutunut aavistamattomalla tavalla. Surun ja\nonnettomuuden lapsi ei ollut saanut _kuulla_ ensimmäisiä sanoja\nrakkailta huulilta, mutta hän oli _puhunut_ ne sydämensä ystävälle.\n\nJotakin oli tuossa kohtauksessa ja jotakin tuossa viattomassa\ntunnustuksessa, joka palautti Yrjön muistiin hetken, jolloin he ensi\nkerran tapasivat toisensa ukonilmalla. Yrjö ymmärsi hänet niinkuin hän\nsilloin oli käsittänyt Yrjön. Yrjö näki huulten liikkeen, mutta hänen\nmieleensä ei johtunut, että Verna olisi puhunut. Hän luuli mykän\ntunnustavan sydämensä salaisuuden kuurolle, ja siinä oli hänestä\nkylliksi.\n\nVernalle se ei riittänyt. Voidakseen puolestaan rakastaa häntä, täytyi\nYrjön tietää, ettei Verna enää ollutkaan entinen surkuteltava,\nkovaosainen olento, joka saattoi vaatia vain sääliä. Yrjön piti tietää,\nettä Verna oli tai ainakin oli tuleva hänen vertaisekseen, jolle hän\nsaattoi uskoa kaikki, ja joka puolestaan saattoi olla yhtä\nluottavainen. Mutta kuinka hänen piti se ilmoittaa?\n\nHän otti kitaran ja soitti sävellyksen. Yrjö katseli sitä mielihyvin,\nmutta kummastumatta. Olihan Verna ennenkin jo soittanut, eikä Yrjö nyt\nkuullut, että kitara oli vireissä.\n\nKun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen\nlaulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.\n\nVernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön\nmolempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään\nsellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut\nsiihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä.\nKoettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:\n\n-- Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat\nhangoittelivat vastaan). Minä ... tahto ... sinä ... rakastaa ...\nminua... Minä ... tahto ... sinä ... suojella ... minua... Minä\ntahto ... sinä ... tulla ... terve... Jumala ... tehdä sinut ...\nterve... Sinä onnellinen ... Verna onnellinen.\n\nKaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä\nolisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden\najatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista!\nHän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä\nkeijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena\nhän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa\nsen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen\nihmiskunnan yhteyteen.\n\nTämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että\npäivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut\npaastota Yöjärvellä.\n\nVernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari\näreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen\nei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran\nlääkärinhoidon alaisena.\n\nYrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn\nlohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään\nalapuolella olevaa punaista naarmua.\n\n-- Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys\npuoleksi parantuneesta haavasta.\n\n-- Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.\n\nHän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.\n\nVaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja\npiirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein\nhän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla,\njoka taaskin muistutti lohikäärmettä.\n\n-- Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se\non, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? -- Ja\nsenjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein\ntukahdutti hänet suuteloillaan.\n\nJaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.\n\n-- Kuulkaahan nyt, matami -- murisi hän ollen siinä\nanteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko\nvuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin\npahaa -- mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin\nsopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on\nhaavoittunut?\n\n-- Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää\nkiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet\njälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas,\nmiten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä\nlevolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen;\npanisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa\nyksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle,\ntässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna\nmuuttaa minun luokseni. Niin ... käy siihen sohvalle, rakkahin poikani!\nKyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori\nEkströmeriä.\n\n-- Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule\nsanaakaan.\n\n-- Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän\nkuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä\nJumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla\nkannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!\n\n-- Mutta _hän_ ei kuule enää! selitti Verna merkein.\n\n-- Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No, _se_ menee\nohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!\n\n-- Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää,\nvirkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista\nvaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.\n\n-- Menkää te ja käyttäkää suutanne johonkin hyödyllisempään kuin täällä\nseisomiseen ja murisemiseen. Alhaalla on pöytä katettuna, teidän\nmiehenne saavat puuroa keittiössä. Minä toimitan kanakeittoa tänne ylös\nYrjölle.\n\nTämän hyväntahtoisen huolenpidon esine antoi kohdella itseään kuin\nlasta. Hän oli uupunut ja heikko, mutta onnellinen hymy osoitti, miten\nkiitollinen hän oli siitä, että hän ensi kerran elämässään oli löytänyt\nkodin, sisaren ja luotettavan, hellästi hoitelevan naisen käden. Jaakko\ntunsi saaneensa kaksi kilpailijaa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen\nhuonoa tuultaan.\n\nIllalla saapui tohtori Ekströmer ja löysi yhden sairaan sijasta kaksi.\nHänen tutkimustensa päätöksen saamme kohta kuulla.\n\n\n\n\n18. PIKKU YRJÖ.\n\n\nMitä tyttöön tulee -- oppinut tohtori lausui seuraavana aamuna\ntuttavallisesti keskustellessaan Rebekan kanssa -- olen minä\ntyytyväinen teidän hoitoonne. Minä toivotan teille onnea, hyvä matami.\nLähinnä kananpoikasianne ette ole koskaan onnistunut niin hyvin kuin\nnyt embryoiden kasvattamisessa ihmisiksi. Verna kuulee nyt, ja on hyvin\nuskottavaa, että hän on vastedeskin kuuleva, ja puhetaito kehittyy\nharjoittamisesta. Ymmärrättehän, ettei kieli, joka on ollut vaiti\nviisitoista vuotta, voi tuossa paikassa päästä niin kadehdittavan\nsukkelaksi kuin teidän oma kielenne. Mutta se edistyy, minä tavuutin\nhänellä muutamia säkeitä Kellgrenistä. Vielä on viiden, kuuden viikon\naikana suojeltava korvia tuulelta ja kovilta rämiseviltä ääniltä;\nsitten saatatte koetella häntä siten, että hänen kuultensa riitelette\nRamströmin kanssa, ja jos Verna kestää sen, voitte huoletta laukaista\nkanuunan tuolla puutarhan muurin ulkopuolella. Oletan nimittäin, ettei\nteidän hyvin kunnioitettava ja hajamielinen isäntänne rupea niin\nhulluksi, että palaa tänne Yöjärvelle. Oletteko kuullut mitään hänestä?\n\n-- Hän on kirjoittanut Ramströmille ja käskenyt hänen viedä Verna\nPietariin heti, kun hän paranee.\n\n-- Onko hän kirjoittanut? Hm... Ehkä jätämme matkan toistaiseksi.\nOnneksi on nyt sota, ja mieltäni oikein pahoittaa, että isäntäänne on\nhovioikeudessa syytetty rumista asioista. Yöjärven kartano on vaarassa.\n\n-- Täytyykö meidän muuttaa? kysyi Rebekka hämmästyen.\n\n-- Olkaa toistaiseksi huoletta; sotkuisia vyyhtejä ei niin pian\nselvitellä. Mitä sitten Yrjö Rosiin tulee... Mutta on aivan hullua,\nettä niin iloisen ja viisaan pojan pitää olla ... niin, antakaa\nanteeksi ... niin huimahullun yökummituksen poika kuin teidän\nkapteeninne on! Oletteko siitä aivan varma?\n\n-- Niin sanotaan.\n\n-- Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on\ntäydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä\nsanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö\nolikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat\ntulimmaista, miten monimutkainen.\n\n-- Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja\nhuoneessa, jossa on ollut vetoa.\n\n-- Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan\npäässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta\nsiellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen\nlaukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.\n\n-- Mitä sanottekaan, tohtori!\n\n-- Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi ... mutta sehän oli pikkuasia.\nKanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat\nihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan\nmiestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta\nvälistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan\nvähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää ... kahdentoista,\nkuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se\nsilloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan\narvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi\nkun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä...\n\n-- Ja olisiko Yrjö...\n\n-- Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani.\nEiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut\nkolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti\nsen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin\nolisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa\nkaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä\nrahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona\ntai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten\nsiirtyisi pojalle.\n\nRebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis,\niloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja\njoka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli\nvoittanut elämälle toisen lempilapsensa!\n\nHyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.\n\n-- Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt\nkaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström\nPommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero\n14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja\nsitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja\nperuutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von\nDöbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella.\nOlkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän\nYrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan\nohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen\ntallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa\npoikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut\nmistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se\nruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi\nmurrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt,\nniin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun\nturvautui viisaihin akkoihin ... siinä näette, mihin _ne_ kelpaavat.\nMutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt\naloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja\nlepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta!\nTyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua\nhäneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi... Ah, muistanpa, Vernahan\nonkin hänen sisarensa!\n\nRebekka huokasi.\n\n-- Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin\nymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven\nsairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta.\nTe olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella\ntavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin.\nTe valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän\nkananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin\ntäytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen\npuolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa\nsentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja\nvaikertelevilla puhkauksillanne.\n\n-- Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.\n\n-- Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko\nYrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän\nrakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko\nsaada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?\n\n-- Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?\n\n-- No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla\nsokkosilla?\n\n-- Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.\n\n-- Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee,\nja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi\nlasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän\nolla sisarukset.\n\n-- Niin se oli ... ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen\nsisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin\nlaulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.\n\n-- Baletiksi. Jatkakaa!\n\n-- Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä\nolin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla,\nmutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan\naikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui\neteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi\nkaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia\nsanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa\nminun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.\n\n-- Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.\n\n-- No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen\nhuoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat\ntulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva\nTeresialle vieraaksi pikku tyttö. No, sanoin minä rouva Bredströmille,\njoka sisaruksia hoiteli, enpä minä nyt vain olisi emäntäni sijassa.\nMikset? hän sanoi. Sentähden, että kapteeni on odotellut poikaa, sanoin\nminä, ja hän saattaa vaikka surmata sekä äidin että lapsen. Eikö muuta?\nsanoi rouva Bredström...\n\n-- Puhukaa lyhemmin, jos saan pyytää.\n\n-- Ken tahtoo jotakin tietää, olkoon kärsivällinen. Eikö muuta? sanoi\nrouva Bredström; voimmehan vaihtaa. Tuossa viereisessä huoneessa parkuu\naika poika. Poikako vai tyttö on samantekevää Sundhagenien mielestä, se\nei koske ketäkään, molemmat äidit ovat niin sairaita, etteivät tiedä,\nvaikka koko Tukholma uppoaisi mereen.\n\n-- Ja vaihdoitteko te?\n\n-- Vaihdoimme. Täytyyhän vähän oikoilla Herramme hammaspyöriä. Olisiko\nollut parempi, jos kapteeni olisi heittänyt tytön virtaan?\n\n-- Hm... Ja pojalla oli punainen naarmu oikean kyynärpään alla?\n\n-- Oli. Alussa oli poika äitinsä näköinen, mutta kolmen tai neljän\nvanhana hän alkoi muuttua isänsä näköiseksi, ja se samannäköisyys\nlisääntyi vuosi vuodelta. Sitä ei kapteeni voinut kuolemakseenkaan\nkärsiä. Hän vihasi pikku Yrjöä.\n\n-- Mitä tytöstä tuli?\n\n-- Mistä minä sen tiedän? Hänet ristittiin Helkaksi, Sundhagen joutui\nhunningolle, hänen vaimonsa kuoli. Ainahan joku saattoi armahtaa lasta.\nKahden vuoden kuluttua syntyi Verna. Niin se oli, nyt tiedätte kaikki.\nSaatte vastata omantuntonne mukaan siitä, että nyt tuli sanotuksi, mitä\nolisi ollut jätettävä sanomatta.\n\n-- Olkaa toistaiseksi myöskin puhumatta siitä kellekään muulle. Älkääkä\nminua syyttäkö siitä, että itse tahdoitte olla viisaampi Herraa. Oliko\nviisasta jättää noin maailman varaan isäntänne oikea lapsi ja ottaa\ntoinen, joka tuotti epäsopua taloon? Oliko viisasta kaiken tämän\njohdosta jättää pikku Yrjö Helsingin kaduille?\n\n-- Isä olisi tappanut hänet.\n\n-- Niin, teidän vaihtonne tähden. Kaksi oikeata sisarusta olisi\nkesyttänyt isän ja ollut äidilleen lohdutukseksi ja tueksi. Menkää\nmetsään ämmämäisine parannuskeinoinenne! Hullu isä, kuoliaaksi ammuttu\näiti, kaksi orpoa lasta, selkkauksia, petosta, rikos, huolia ja\nonnettomuutta, siinä teidän viisautenne, joka ryhtyi parantamaan Luojan\ntöitä! Kasvattakaa te kananpoikasia, sitä te kyllä osaatte, mutta\nvarokaa ryhtymästä muuttamaan ihmiskohtaloita!\n\nJa tohtori meni suuttuneena sairastensa luo, vanhan emännöitsijän alla\npäin ja murtuneena lähtiessä valmistamaan kanasoppaa pikku Yrjölleen.\n\nMaasotaa käytiin elo- ja syyskuussa 1789 samanlaisin heikoin,\nhajanaisin, tuloksettomin rajamarssein kuin ennenkin. Elokuun 24:ntenä\nhyökkäsi amiraali Ehrensvärdin johtamaa rantalaivastoa vastaan paljoa\nvoimakkaampi vihollisen laivasto Ruotsinsalmessa. Ensi hyökkäys\ntorjuttiin voitokkaasti. Ehrensvärd tahtoi vihollisen päävoiman\ntullessa peräytyä vallattuine saaliineen, mutta kuningas, joka oli\nKotkan rannikolta katsellut voittoa, käski hänen ryhtyä taisteluun\npäävoimaakin vastaan. Siitä seurasi tappio, ja Ehrensvärd oli\nonnellinen, kun 25:ntenä elokuuta sai pelastetuksi Svartholmaan edes\nvähäisen jäännöksen voitetusta laivastostaan.\n\nKoko lokakuun pysyivät taistelevat armeijat aloillaan leirissään ja\nasettuivat sitten talvimajoihin. Tohtori Ekströmerin onnistui silloin\nsaada virkavapautta, jotta hän saattoi omistautua kokonaan hoitelemaan\nYöjärvellä olevia sairaitaan. Jaakko ja hänen rakuunansa olivat jo\nkauan olleet palveluksessa.\n\nKaksikymmenvuotiaan nuoruudenvoimat taistelivat kovaa taistelua\ntykinkuulan seurauksia vastaan. Kalpea syysaurinko katseli\nikkunaruuduista murtunutta nuorukaista, joka päivä päivältä, viikko\nviikolta vähääkään paranematta päinvastoin tuli yhä voimattomammaksi ja\njonka sairas pää kävi yhä raskaammaksi. Häntä hoidettiin Vernan\nhuoneessa, hän ei enää puhunut, vaan kuihtui kuihtumistaan\ntiedottomana. Kaiken tuossa pienessä, viehättävässä asunnossa täytyi\nolla äänetöntä, hiljaista; ei saanut kuulua matoilla astelemista, ei\nsateen rapisemista ikkunoissa, ei hengissä säilyneen kärpäsen\nsurisemista uutimissa. Se oli melkein toivotonta, mutta ei hyödytöntä\nhiljaisuutta, sillä noissa kärsivällisyyttä koettelevissa huolissa\nkehittyi Vernan uusi, kukoistava nuoruus ikäänkuin ulkona olevan\nkuihtumisen ja sisäisen hävityksen uhalla. Tuosta lapsen umpusta kasvoi\nnopeasti hyvä, rakastava ja uhrautuva nainen. Hän yksin toivoi\nsilloinkin, kun lääkäri alkoi olla epätoivoissaan. Hän oli levollinen\nja iloinen kuin syksyn auringonsäde, keväinen ja lämmin kuin hänen\nruusunsa heinäkuussa. Odotellen onnellista päivää, jolloin hän saisi\nilahduttaa rakastettua veljeään olemalla hänen vertaisensa, käytti hän\njokaisen sairaanhoitajavirkansa vapaahetken laiminlyödyn puhetaidon\nharjoittamiseen, kirjoituksen oppimiseen ja niiden tietojen\nhankkimiseen, joita hänellä ei vielä ollut. Tohtori Ekströmer oli hänen\ntaitavana opettajanaan, hänellä olikin nyt kylliksi aikaa, hän oli\nalkanut tuntea yhä isällisempää ystävyyttä tuota viatonta lasta kohtaan\nja vietti suloisimmat hetkensä kotiopettajana talon alakerran salissa,\nmissä vapaasti uskallettiin puhua ääneen ja vielä voitiin laskea\nleikkiä. Ainoa kohta, joka tohtoria huoletti, oli se, että hänen\noppilaansa jäi varsin tietämättömäksi oppineiden kielestä. Luvunlasku,\nhistoria ja maantiede olivat valitettavasti ensi aluksi\nvälttämättömimmät; Ciceron, Liviuksen ja Tibulluksen täytyi\ntoistaiseksi pysyä Yöjärven alueen ulkopuolella.\n\nOli ehditty marraskuun ensi päiviin, kun Rebekka eräänä aamuna pani\ntapansa mukaan kylmää käärettä pikku Yrjön lyijynraskaan pään ympäri ja\nviittasi tohtoria tulemaan lähemmäksi vuodetta. Hän meni paikalle ja\nhuomasi kummastuksekseen terävän kohokkeen ihossa vasemman korvan\ntakana. Hän tutki varovaisesti tuota kummallista esinettä, ja kahden\nminuutin kuluttua hän oli vetänyt esiin pienen, teräväreunaisen\nraudansälön, joka oli kohonnut päästä. Hän katseli erittäin tarkasti\nvuorotellen paikkaa ja raudanpalasta, hänen kummastuksensa kasvoi hetki\nhetkeltä. Rebekka oli huomaavinaan hänen hämmästyvän.\n\n-- Mikä on? hän kuiskasi.\n\n-- Mikäkö on? tohtori toisti ajatuksissaan ihan tavallisella äänellään.\n-- Kutsukaa Verna tänne!\n\n-- Kuoleeko hän?\n\n-- Mitä vielä! Kutsukaa tyttö tänne!\n\nVerna tuli ja odotti niinkuin Rebekkakin henkeään pidätellen\nhämmästyneenä sanomaa, että kaikki toivo oli lopussa.\n\n-- Lapsi -- sanoi tohtori Ekströmer irvistäen, minkä tarkoituksena oli\nsalata hänen liikutuksensa, mutta mikä ei kuitenkaan voinut estää hyvin\ntavattoman ja lääkärin ammatille perin sopimattoman kyynelen\nvierähtämistä hänen silmänsä kätköstä -- lapsi, syleile veljeäsi! Hän\non pelastunut!\n\n\n\n\n19. YÖJÄRVI JA SALMELA.\n\n\nTohtori Ekströmeristä oli nuoren sotilaan päästä ilmestynyt raudansälö\nniin merkillinen, että hän kirjoitti siitä syväoppisen kirjoituksen\nRuotsin lääkäriseuralle. Hän luuli taudin luonteen johdosta voivansa\nolettaa sillä olevan kaksinaisen syyn: toisena tykinkuulan aiheuttaman\ntärähdysvamman, kuula kun kulkien läheltä haavoittuneen vasenta korvaa\noli vaikuttanut suurten aivojen halvautumisen, toisena samaan aikaan\ntapahtuneen kranaatinräjähdyksen, josta hieno sälö oli tunkeutunut\npienten aivojen vasempaan osaan ja siellä vaikuttanut tulehduksen, mikä\nesti paranemisen ja olisi varmasti tuottanut kuoleman, ellei luonnon\noma voimakas vastavaikutus olisi sitä poistanut ja lopulta tunkenut\nsitä esiin ihon läpi. Ehkä on meidän tässä lisääminen, etteivät muut\nhaavalääkärit pitäneet tätä selitystä täysin tyydyttävänä, ja ankarat\narvostelut tuottivat kunnon lääkärille paljon päänvaivaa. Herrat\nvirkaveljet olettivat, osoittaen mielipiteissään sellaista\nitsepäisyyttä, mikä vain monissa syväoppisissa riidoissa on tullut\nmaailmankuuluksi, koko tykinkuulan pelkäksi tarinaksi ja kranaatin\nsälön ainoaksi hengenvaaralliseksi vammaksi, josta herra tohtori oli\nvalitettavasti niin kauan ollut tietämätön. Ja siitä tekivät\nvastustajat sen loukkaavan johtopäätöksen, että herra tohtorin hoito\nolisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuottanut kuoleman, ellei\näidillinen luonto olisi pelastanut sairasta _huolimatta_ lääkärin\nmenettelystä.\n\nMitenkä tämä asia oikeastaan oli, ratkaiskoot oppineet. Se vain on\nvarma, että raudansälön poistamisen onnelliset seuraukset alkoivat\nnäkyä nopeammin kuin lääkärikään uskalsi toivoa. Jo samana päivänä oli\nhaavoitetun tila huomattavasti parempi, hän saattoi jo puhua;\nvähemmässä kuin viikossa hän sai takaisin kuulonsa, lukuunottamatta,\nettä vasen korva pysyi vähän huonokuuloisena. Kohta katosi kiusallinen\npainostus päästä, ja marraskuun lopulla oli haavoitettu niin\nparantunut, että hän tahtoi ilmoittautua palvelukseen. Se rohkea päätös\nraukesi tohtorin jyrkän kiellon tähden; mutta koska oli aikaisin tullut\nrekikeli ja Ekströmerin täytyi palata palvelukseensa kenttäsairaalaan,\npäätettiin, että Yrjö Ros virkistyksekseen seuraisi häntä Artjärvelle.\n\nNuo syksyiset, pimeät marraskuun päivät olivat onnellisia ja valoisia\npäiviä Yöjärven kartanossa. Toinen sen lemmikeistä elpyi lakastuksesta\nuuteen elinvoimaan; toinen kehittyi päivä päivältä yhä enemmän ruusujen\nsiskoksi. Molemmat äsken vielä äänettömyyteen ja merkkipuheen varaan\ntuomitut nuoret saivat sen kaivatun ilon, että saattoivat vapaina\nolentoina puhella keskenään. Verna ei väsynyt loistelemasta oudolla\npuhetaidollaan; Yrjö sai ainakin osaksi takaisin entisen iloisuutensa,\nkun uusi puhuja ei voinut olla hullunkurisesti hairahtumatta sanojen\nmerkityksessä ja lausumisessa. Se puheliaisuus sai yksin Rebekankin\nliukkaan kielen vaikenemaan, ja kun tohtori säesti latinallaan ja\nRamström huilullaan, tuntui Yöjärven äsken vielä äänetön hiljaisuus\nmuuttuneen meluavan lapsijoukon melskeiseksi hälinäksi.\n\nNe onnelliset, jotka eivät koskaan ole olleet ilman kuuloa ja\npuhelahjaa, miten vähän he aavistavat _niiden_ kohtaloa, joilta\nsallimus on sulkenut ympäröivään maailmaan johtavat sielun portit ja\njuoksevat virrat! Yksinäisinä, mykkinä kulkevat nuo surun lapset\nelämässään kuin muukalaiset maan päällä. Heidän ympärillään vallitsee\niäinen äänettömyys; välinpitämättöminä tai hämmästyneinä he vaeltavat\nvarjojen maailmassa, ja ihmiset käyvät heidän ohitsensa salaperäisinä,\nkäsittämättöminä, tunnottomina. He sulkeutuvat omaan itseensä, heillä\nei ole muuta valittavana, mutta kaipaava sielu levittää sylinsä elämää\nkohden ja luo itselleen haavemaailman, kuvitellessaan kaikkea, mitä he\nkohtaavat, mutta eivät ymmärrä, aavistavat, mutta eivät käsitä. Näkö-,\nhaju-, maku- ja tunto-aisti ovat uskomattoman tarkat; ne ovat kuin\nhyönteisten tuntosarvet, joiden avulla mykät haparoiden kulkevat\nmaailmassa, mutta äänestä, sävelistä, puheesta ei heillä ole mitään\nkokemusta. Franzén on onnitellut kuuroa siitä, että hän välttää\nmaailmassa monen monet hyödyttömät sanat, paljon herjausta, panettelua\nja hulluutta. Mutta ah, runoilija on unohtanut, että soiton maailman\nkieli, vieläpä enemmänkin, äidin, lapsen suloinen ääni, sanomattoman\nvaihteleva, ilmeikäs tunneasteikko, joka on rakkaan olennon hellässä\npuhuttelussa, ne eivät koskaan värise kuuron suljetussa korvassa.\nAinoastaan pylväänsä päässä seisova hindulainen pyhimys uskaltaa\nylistää sitä köyhää onnea, että hän on erotettu muista aivan yksikseen.\nRikkaampaa ja inhimillisempää on se onni, että saattaa olla osallisena\ntoisten suruissa ja iloissa, rikkainta kaikista, että voi uhrata\nitsensä sen puolesta, minkä tietää olevan parasta maailmassa.\n\nKun taas tuo raudankova, horjumaton muuri häviää pois, oltuaan niin\nkauan erottamassa hänen ja muiden olemassaoloa, hänessä olevaa\naavistusten äänetöntä maailmaa pauhuisesta, ulkoisesta elämästä, joka\nsiihen asti on tuntemattomana kohissut hänen ohitseen sopusointuisine\nja epäsointuisine äänineen -- mikä herääminen! Vapaana hän lähtee\nvankilastaan ihmetellen miten hän on voinut elää niin kauan sen\nummehtuneessa ilmassa. Vielä kerran hän avaa sylinsä, jota on niin\nkauan halveksittu; maailma kiertää käsivartensa hänen kaulaansa,\nihmiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän pitää onneaan liian\nsuurena, niinkuin se olisi kaikki kaikessa, vaikka se onkin vain osa\nhänen kansalaisoikeuksistaan, mitkä hänelle ihmiskunnassa kuuluvat. Hän\non kerjäläinen, joka lähti ravittuna armeliaan pöydän äärestä\ntaipaleelle, mutta oli viluissaan, löysi tieltä nutun ja piti itseään\nrikkaana.\n\nSemmoinen oli uuden tulevaisuuden esirippu, mikä vedettiin pois kahden\nnuoren silmäin edestä Yöjärven kartanossa. Erotus oli, että orjatar\nVerna, joka oli muuttunut kevään Vernaksi, oli luonnon lapsi ja uskoi\nelämään, mutta Yrjö Ros ei enää uskonut siihen. Keskellä leikkivää\npilaa hän vaipui toisinaan syviin ajatuksiin. Hän tunsi, ettei hän enää\nollut entisen lainen, mutta hän ei tiennyt, minkätähden hän oli\nmuuttunut.\n\nHuomaavainen lääkäri ei ollut hyvillään noista hajamielisistä\najatuksista. Sairaan aivot olivat olleet liian kipeät voidakseen heti\npäästä säännölliseen toimintaan; täytyi koettaa saada jotakin vaihtelua\nmetsätalon yksitoikkoiseen elämään.\n\nHerrat lähtivät Artjärvelle, Yrjön lapsuuden kotiin Salmelaan. Oli\nkylmä ja kirkas joulukuinen sunnuntaipäivä. Ihmiset olivat juuri\ntulleet kirkosta ja hajaantuivat parhaillaan kukin omalle taholleen,\nmuutamat ajaen tai astuen pitkin tietä, toiset kiitäen suksilla järvien\njäätä. Päivällispöytä oli taaskin katettuna tuvassa; matkustavaisia\npyydettiin istuutumaan ruoalle. Yrjö sai esittää lääkärinsä.\n\nHän oli maininnut läsnäolijoista kunkin tutulta nimeltään, kunnes\nhuomasi tuntemattoman, näöltään hyvin vanhan miehen, puoleksi herran,\npuoleksi talonpojan, hyvin kalpein, kuoppaisin silmin, horjuvin askelin\nja kuihtuneena käyvän sille paikalle, missä kaarlelainen Posti oli\nennen ollut itseoikeutettuna vieraana.\n\n-- Missä Posti on? kysyi Yrjö.\n\n-- Siellä, missä taistelun vaunut särjetään ja kaikki verinen sota\ntulessa poltetaan, vastasi valtiopäivämies. Hän lähti kolme viikkoa\nsitten tapaamaan Kaarle-kuningasta taivaan valtakuntaan.\n\n-- Tehkäämme kiväärillä kunniaa! huokasi Yrjö. Viimeiset\nKaarle-kuninkaan aikaiset rivit marssivat talvimajoihin.\n\n-- Posti oli jo kauan valmiina lähtemään. Uusi aika oli hänestä liian\npehmeä. Hän ei enää löytänyt yhtään rakuunaa, joka olisi jaksanut\nnostaa hevosensa kivimuurin yli niinkuin hän nuorena ollessaan. Mutta\n-- isäntä jatkoi tyynesti -- hänen sijallaan istuu toinen, jota sinä,\nYrjö, et tuntene. Hän on vanhin poikani Sundhagen.\n\n-- Sundhagen! huudahtivat Yrjö ja tohtori Ekströmer yht'aikaa.\n\n-- Tuomas Sundhagen, kuninkaallisen sotalaivaston entinen\nkapteeniluutnantti. Hän on asunut jo kaksi vuotta talossa, vaikka\nerityiset asianhaarat ja tauti ovat estäneet häntä ennen näyttäytymästä\nmeidän muiden seurassa.\n\n-- Hupaista tutustua teihin, hyvät herrat, uusi vieras sanoi vapisevin\näänin. Se ääni kuului kuin rauniosta, mutta gentlemannin rauniosta.\n\n-- Tuomas on kärsinyt paljon palveluksessa, jatkoi isä ikäänkuin\nlieventääkseen tuon elävän kummituksen synnyttämää vaikutusta. --\nKatsele häntä tarkemmin, Yrjö. Hän oli kerran samanlainen kuin sinä nyt\nolet. Äiti sanoo sinun olevan sellainen kuin Tuomas oli kolmekymmentä\nvuotta takaperin.\n\nYrjöä värisytti ja hän kääntyi valtiopäivämiehen puoleen kysyen uutisia\nsodasta.\n\n-- Mitäpä siitä kuuluisi, vastasi vanhus. Kuningasten kuningas\nhallitsee maalla ja merellä. Kuolleet haudataan, haavoitetut paranevat,\nsotamies lepää, talonpoika pui eloansa, laivoja pannaan kuntoon\nRuotsinsalmen tappion jälkeen, ruutia tehdään, kanuunoita porataan\nhankkimaan tulevana vuonna uusia kuolleita ja haavoitettuja. Minä tulin\neilen Anjalasta. Siellä puhuttiin kapteeni Mörkistä.\n\n-- Mitä hänestä?\n\n-- Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona\nmiehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla\nMörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä\nkosken alapuolelta.\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää\npetti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat\navonaisesta virrasta Muhniemen luota.\n\n-- Kapteeni Mörkkö se oli?\n\n-- Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän\nturvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.\n\nYrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden\nonneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut\nvastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän\noli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä\nitsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut\nhenkensä.\n\nTalonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta\ntuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut\ntaloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet\nkivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta\nnäyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten\ntiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai\nkylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja\nvanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen\ntekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo\nkuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden\ntiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten\nparissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja\nvalitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla,\nsuoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella,\nriianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan\ntakana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan\nkärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.\n\n-- No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. -- Enpä toki\nluule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai\nsydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin\nloihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit\nomaksesi?\n\n-- En -- vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään -- minä olisin\nkysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla\nullakkokamarissa. Hän ei ole terve.\n\n-- Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?\n\n-- Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.\n\n-- Etkö sinä sitten olekaan talon tytär ... Matias Salmelan tytär?\n\n-- Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään\nvaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.\n\n-- Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeni\nMörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?\n\n-- Minuako? Ah... Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi\nvuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt\nsaada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet\nkuoliaaksi.\n\n-- Maltahan ... minä alan ymmärtää. Helka ... niin se oli. Isoisäsi\notti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi\non?\n\n-- Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen\nlapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin\nluona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä\nrohtoja!\n\n-- Minä koetan huomenna. _Consilia fovet nox_ ... se merkitsee, että\nsinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri\nmyötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia,\nsenjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja\npuolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä,\njota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.\n\nTyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi\nnauraen.\n\nTohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan\nkanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli\nilmaistava ja mitä salattava?\n\nEkströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta\nhän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt\ntutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua\nsynnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.\n\nMatkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone,\nniin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista -- noista\nkahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta\ntullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta.\nKapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt\nilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta\nja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien\nluonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa\nhaltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä\npelättiin olevan menetetyn kruunulle?\n\n-- Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisi\nEkströmer itsekseen.\n\n-- Yrjö -- tohtori sanoi seuraavana aamuna -- minä olen miettinyt\nasiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut.\nMinä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä\nvilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi\nYrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven.\nMinä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.\n\nYrjön sydän kapinoitsi, mutta hänen ystävänsä oli oikeassa.\n\n-- Tiedätkö -- tohtori jatkoi -- että Helka on Sundhagenin tytär? Siitä\nsinulle selviää kapteeni Mörkiä vastaan tehty salainen ilmianto.\nSundhagen oli keksinyt piilopaikan kiven alta, ja Helka pisti ilmiannon\nsinun taskuusi.\n\n-- Mikä halpamielisyys!\n\n-- Sano hätäkeino, sillä isänmaallisuudesta meidän ei sopine olettaa\npaperin joutuneen sinun taskuusi. Sundhagenilla oli omat syynsä,\nmiksikä hän toivoi saavansa kapteenin pois tieltään; hän ei uskaltanut\ntulla ulos ovesta sinun vanhain ystäviesi, pitkien pistoolien, pelosta.\nMutta Sundhagenista puhuttaessa muistuu mieleeni, että hän on pyytänyt\nlääkärin hoitoa. Sinun sanotaan olevan saman näköinen kuin hän oli\nnuorena. Tahdotko käydä katsomassa häntä?\n\n-- Säästä minua näkemästä häntä! Minä en ole koskaan nähnyt miestä,\njoka olisi minua enemmän inhottanut kuin hän.\n\n-- Hm... Nauti järkevästi viinistä, rakkaudesta ja korteista, niin saat\nolla varma, ettet tule hänen kaltaisekseen vanhetessasi.\n\nItsekseen tohtori ajatteli: Onpa tämä juonikas poika, ja juonikkaita\novat isätkin. Toinen tahtoi syöstä miekkansa poikaan, ja toista ei\npoika voi kärsiä. Ei, nyt lakkaan jo etsimästä isiä Yrjö Rosille.\n\nHetkisen kuluttua tohtori Ekströmer oli kapteeniluutnantti Sundhagenin\nhuoneessa. Tuo mies, joka ennen muinoin oli ollut komea ja ihmeen\nkaunis, makasi keltaisen kalpeana, riutuneena ja läähättäen\nvuoteellaan. Hänen eilinen, ensimmäinen käyntinsä ulkona kylmässä\njoulukuun ilmassa oli vaikuttanut kuin kuolettava myrkky. Tohtori tutki\nhänen valtimoaan ja huomasi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia\nelettävänä.\n\n-- Olkaa hyvä, käykää istumaan! sairas sanoi kohteliaasti hymyillen. --\nAntakaa anteeksi, vaikka kajuuttani on kehnonlainen ... ei yhtään\nnojasohvaa ... ei edes tupakkaa piipun täyttä... Olisin hyvin iloinen,\njos voisin tarjota lasin oikeata madeiraa. Mitä sanotte terveydestäni,\ntohtori? Vähän rappiolla tänään ... alus vuotaa, mutta sen reiät kyllä\ntukkeamme. Ei niin vähästä pidä jättää hylyksi vanhaa risteilijää.\nMinä tunnen itseni ihan kuin uudelleen rikatuksi sen jälkeen kuin ...\nniin, tiedättehän, että kapteeni Mörk on joutunut haaksirikkoon.\nSurkuteltavaa se on ... hyviä miekkailijoita ei nykyjään enää ole\nmonta... Vähän mustasukkainen ... kukapa ei ole mustasukkainen, kun\nkuljettaa niin kaunista prikiä kuin hänen vaimonsa?... Vakuutanpa.\nteille, että hän lauloi kuin satakieli ... teidän olisi pitänyt kuulla\nhäntä Iphigeneiana! Ruskeatukkainen ... mimmoiset latvapurjeet! Hänen\nsisarensa Antonia ... minun vaimoni ... oli vähän vaaleampi ...\nVestrisin oppilas ... tanssi kuin merenneito. Näittekö hänet ehkä?...\nMuistatteko hänet ehkä \"Rakastuneesta Arlequinista\"? Semmoinen\nKolombine ... oo, tohtori, tekin olisitte laskenut lippunne...\n\n-- Älkää puhuko niin paljoa, se rasittaa teitä.\n\n-- Pyydän anteeksi, ei vähintäkään... Koska kapteeni on kuollut, aion\nminä lähteä jälleen palvelukseen. Ehkä olen vähän liian vanha\nkuljettamaan lippulaivaa, mutta meillähän on nyt sota, minä kyllä osaan\njärjestää taistelulinjan... Ehrensvärdillä olisi vähän oppimista\nminulta ... ei sovi tuhmasti kääntää pitkää sivua kahtakymmentä vastaan\nniinkuin Ruotsinsalmessa... Jospa minä olisin saanut ampua Nassaun\nprinssiä pitkin laivaa ja sitten vallata sen... Mutta se kyllä\nkorjataan.... Tervetuloa ensi kerralla rekattiin! Tohtori, me osoitamme\nteille kunniaa!... Ja sitten täysin purjein vihollista vastaan ...\ntyrskyjä tuolla edessä ... kanuunat kuntoon ... hyökkäysmerkki...\n\nViimeisiä sanoja tuskin kuului. Merimies, joka oli hurjasti elämöinyt\nelämän merellä, vaipui uneen, josta hän oli heräävä vasta toisella\nrannalla. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat palanneet hänen\nammattiinsa.\n\n-- Olipa tuossa vanhassa rentustelijassa kuitenkin kipinä rohkeutta,\ntohtori Ekströmer ajatteli pois lähtiessään..\n\n\n\n\n20. AACHENIN RUUSUTARHASSA.\n\n\nMeidän ei ole sallittu edelleen seurata kuningas Kustaa III:ta sodan\nvaihteleville harharetkille vuonna 1790 -- ei ottaa osaa taistelevien\nsotajoukkojen lakkaamattomiin yrityksiin, kun ne koettivat syöstä\ntoinen toistaan Kymenjokeen -- ei Viipurinlahdessa tapahtuneeseen\nvaromattomuuteen ja urotyöhön -- ei Ruotsinsalmen toiseen\nmeritaisteluun, joka kääntyi voitoksi Ruotsin laivastolle -- eikä edes\nVärälän rauhaankaan, joka päätti voittelun Ruotsin voittamatta tai\nmenettämättä maata, mutta levittäen asekunnian loistoa, joka paransi\nmonta haavaa ja peitti monta erehdystä. Jättiläismäinen Venäjän kotka\nei ollut ilman odottamatonta ponnistusta saanut torjutuksi luotaan\nlaihtunutta Ruotsin leijonaa, joka oli vielä kerran uskaltanut käydä\nsen saaliin kimppuun. Leijona huomasi saaneensa hieman naarmuja ja\nkäpäliään pakottavan; mutta iloiten ja kummastuneena se näki vielä\nvoivansa voittaa. Molemmat taistelijat ehtivät silloin kääntää\nkatseensa paljon suurempaan ja peloittavampaan paloon, joka leimusi\nlounaan puolella ja uhkasi liekkeihinsä kietoa koko Euroopan. Vallaton\npoika Ranska, jonka itsevaltiaat olivat tähän asti toivoneet saavansa\npidetyksi kurissa kohtuullisilla löylytyksillä, alkoi käyttäytyä kuin\naika mies, joka itse hallitsee omaa taloansa, pyrkiipä vielä\npuhdistelemaan muittenkin taloja. Jo ennen sodan loppua Kustaa ja\nKatariina ajattelivat liiton mahdollisuutta.\n\nEi ollut vielä täyttä kahta vuotta kulunut viimeksi kuvailluista\ntapahtumista, kun kesällä 1791 tapaamme muutamia kertomuksemme\ntunnettuja henkilöitä siihen aikaan hyvin suositussa kylpypaikassa\nAachenissa. Tuo kaupunki, jossa Kaarle Suuri syntyi ja jossa hänen\nhautansakin on, oli viime aikoina tullut kuuluisaksi rikinpitoisista\nlähteistään, mutta oli samalla saksalaisen ja hollantilaisen\nkukkaviljelyksen keskus. Ei missään, ellei ehkä Leidenissä ja\nAmsterdamissa, ollut tavattavana suurempaa ja komeampaa tulppaani- ja\nliljakokoelmaa; ei missään, ellei Persiassa tai Provencessa, rikkaampaa\nja ihanampaa ruusujen paljoutta. Suuri kasvitieteellinen puutarha oli\nkuin oikea kukkakaupunki; se oli jaettu tarkasti erotettuihin\nkortteleihin ja esikaupunkeihin, joissa suosituimmat kukkasuvut\nyksinvaltiaina hallitsivat kukin aluettaan. Missä hyvänsä kuljettiin\nnoiden hurmaavien kukkakuningaskuntien välillä, tuli vastaan voimakas,\nmelkein huumaava tuoksu -- olisipa sanottu kansallisuus, jos\nkansallisuuksien aika jo olisi ollut silloin tullut -- lähimpien\nvaltakuntien asukkaista. Ainoastaan tulppaanit ja kuusi vuotta sitä\nennen Eurooppaan tuodut daaliat olivat koreina ja tyhminä siitä\nomituiset, että ne eivät kyenneet henkimään elämänsä tarkoitusta\nympäröivään kesäilmaan.\n\nOli keveitten pilvien viilentämä heinäkuun päivä, noin kello kahdeksan\najoissa aamulla. Ratsuväenupseeri, jolla oli yllä Aachenissa tuntematon\nunivormu, lähestyi ruusujen valtakuntaa taluttaen käsivarresta nuorta\nnaista. He tulivat kylpemästä ja istahtivat sievälle, vihreäksi\nmaalatulle penkille käytävän viereen. Nuori nainen sanoi saattajalleen:\n\n-- Täällä minä tahtoisin asua.\n\n-- Niin, miksi ei? vastasi upseeri leikillisesti. -- On kaksi keinoa.\nMe joko muutamme Yöjärven tänne tai tämän kukkatarhan Yöjärvelle. Mutta\nasukaamme täällä aina heinäkuussa.\n\n-- Onko täällä lunta talvella?\n\n-- Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.\n\n-- Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni\naina olevani rikas. Voitko _sinä_ kuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?\n\n-- _Kuullako_ tuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.\n\n-- En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan\nkuule hiljaista musiikkia?\n\n-- Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat\nsiitä saada päänkivistystä.\n\n-- Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta\nselvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen\npuhuvan?\n\n-- Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on\nnähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava,\njoka vielä voit _nähdä_ Jumalan _äänen_ käyskentelevän puutarhassa.\n\n-- Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi\non näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minä\n_tunnen_, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä\ntai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään\naistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan\nvastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi,\nvaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä\nnaurat minulle?\n\n-- Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi.\nSinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena,\njolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin\nkanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit\nvapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne\nvakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää\nsemmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo...\n\n-- Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.\n\n-- Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun\nveljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt\noikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani.\nEkströmer on sinun holhoojasi, enkä minä ... mielelläni muuta nimeä.\n\nNuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää\nmyöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen.\nSiinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin\nUudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso,\nsittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä\nylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta\nvanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin\nhänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän\nkainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin\nhelposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi\nkasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.\n\n-- Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin\nkylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo\nkaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. -- Sallikaa minun esitellä\nkenraalitar Kaulbars ... neiti Almsköld, joka on äsken saapunut\nAacheniin ... neiti Anckarström ... luutnantti Ros!\n\n-- Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi\nkenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin\nhyvin tunsi.\n\nHän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena;\ntohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei\ntarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin\noli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten\nhallitsijattaresta.\n\n-- Mitä luutnanttiin tulee -- kenraalitar jatkoi -- niin muistelen,\nettä olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.\n\n-- Armollinen rouva -- Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti\nkukistuneen ylhäisyyden kättä -- älkää pitäkö minua niin\nkiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette\nosoittanut minulle!\n\n-- Hyvä luutnantti -- kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin\nneljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin -- jos kukaan on\nmaksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen\nvapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi\nkoko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta\nkuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta\nole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?\n\n-- Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin\npuolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin\nruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali\nvoi?\n\n-- Niinkuin saattaa voida, kun _ei_ ole tullut mestatuksi. Tiedättehän,\nettä kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka\ntäytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa\nja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se\non hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.\n\n-- Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti\nheti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. -- Siis aivan kuin\nRooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar,\ntilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta\nherkkuani.\n\n-- Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää\nnäytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa ... kuinka\nonkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään\nvapauttanut lumottua prinsessaa?\n\n-- Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää\nkunnioitustaan.\n\n-- Mitä? Neitikö olisi?... Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun\nhansikkaasi.\n\nNuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin\nmenuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen,\njos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren\nkunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui\ntoista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä\nkohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa --\ntanssiaislemmitty ja luonnonlapsi -- katsahtivat nopeasti toisiinsa\nensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.\n\n-- Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette,\nluutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton\ntäyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.\n\n-- Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka\non vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut\nneiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on\ntullut tohtori Ekströmerin osaksi.\n\n-- Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.\n\n-- Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa -- kun\ntaitava lääkäri avaa vankilan portit -- kun hän sanoo sille\nrakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos\nmaailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden\nmukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset -- niin eikö hän ole se, joka on\npurkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin,\nmitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?\n\nSyntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen\nhuulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen\nviuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden\ntappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten\ntäydellinen maailmannainen ainakin.\n\n-- Luutnantti puhuu arvoituksia -- hän sanoi seuranaiselleen -- hän saa\ntoiste paremmin selittää ajatuksensa. Kas siinä on, hyvä vapaaherratar,\nmeillekin esikuva. Miksi olisi sotapäälliköille ja lääkäreille yksin\nsuotu se onnekas etuus, että saavat pelastaa viattomia vankeja? Emmekö\nme kaikki voi korjata vääryyttä tai lohduttaa onnetonta? Onnen päivinä\nminä olin usein tyytymätön itseeni, minusta ei ollut kylliksi siinä,\nettä vietin kolme neljättäosaa ajastani vain sitä varten, jotta\nviimeisen neljänneksen voisin loistaa hoviseurassa tai tanssiaisissa.\nNyt on minulla mies, joka tarvitsee minua; minä olen perustanut pienen\nkoulun Linköpingiin, minua ilahduttaa oppilasteni edistys, minulla on\njotakin elämisen arvoista, minä olen onnellisempi nyt kuin ennen\nmenestyksen päivinä... Mutta jopa on meidän aika lähteä\nyksinkertaiselle aamiaisellemme. Jääkää hyvästi, neiti, jääkää hyvästi,\nluutnantti Ros! Jos äidillisen ystävän kunnioitus ja iäinen\nkiitollisuus voi tuottaa teille jotakin tyydytystä, niin ... käykää\nkatsomassa minuakin! Muistoissani, sekä iloisissa että suruisissa,\nolette te aina pysyvä urhoollisena ja uskollisena ritarinani pyhänä\nYrjänänä.\n\n\n\n\n21. SATININ LIPAS.\n\n\nYrjö Rosilla oli taaskin virkavapautta, ja hän oli eräänä päivänä\nmaaliskuun lopulla 1792 Yöjärven metsässä. Ei mikään metsästyslaki\nollut vielä rauhoittanut ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa, ja nuori\nluutnantti astuskeli Jaakko Peuroniuksen seurassa pyssy olalla\nmetsässä, milloin ampuen kuhertavan teeren, milloin tarkastellen\nRamströmin ketunsaksia. Ramström taisi kaikkea, ja aikaa hänellä\nmyöskin oli kaikkeen; hän tarvitsi vielä pari repoa, voidakseen tarjota\nVernalle täydellisen ketunnahkaturkin talveksi.\n\nMetsästäjät astuskelivat sulavia kinoksia myöten järvelle päin ja\nhuomasivat äkkiä jäällä reen sekä tunsivat vanhan ystävän, tohtori\nEkströmerin, joka oli leukaan asti kääriytynyt harmaaseen\nsudennahkapeitteeseen. Tohtori ei ollut pitkään aikaan päässyt\ntervehtimään entisiä sairaitaan, ja kohtaaminen tuli sydämelliseksi.\n\n-- Mistäpä löytäisi pyhän Yrjänän, ellei lohikäärmeitä vastaan\ntaistelemasta! tohtori huudahti iloisesti. Mitä sanookaan Virgilius:\n_juvat praeda_ etcetera. Tavaton lauserakenne, jonka oppinut Adlerbeth\nkääntää näin:\n\n    Hyötyvi ryöstöistään joka päivä ja saalista nauttii.\n\n... Ja kas tässä Sanchokin! Hyvää päivää, Perpetuus, aina _perpetuum\nmobilena_. harhailevan ritarimme jäljissä! Käsitätkö, rakas Yrjö, että\nminä olen vaivannut kallista henkilöäni kelirikon aikana tänne aina\nTurusta asti, ainoastaan tavatakseni sinut? Kun ei sinua ollut\nHelsingin eskadroonassa, sanoin itsekseni: Ekströmer, mätä eväslaukkusi\ntäyteen kylmiä kyljyksiä; vielä on sinun kestettävä vuorokauden vaivat\nYöjärvelle asti. Mutta niinpä minä olenkin ahdettu täyteen uutisia,\nmustia ja valkoisia, puh! Hanki minulle ensin syötäväksi kelpaava\naamiainen! Toivottavasti on lohikäärme vielä elossa ... nehän ovat\ntavallisesti sitkeähenkisiä ... eikä minulla todellakaan ole mitään\nmuistuttamista niissä kananpoikasissa, tiedäthän... niissä, jotka ovat\nsyötetyt pomeranssinkuorilla.\n\n-- Eskadroona, mars! komensi Yrjö. Suomukset ja kynnet ovat pudonneet\nYöjärven lohikäärmeeltä. Rebekka on oleva hyvillään kuin kotikissa\nteidät nähdessään.\n\n-- Niinkö? Ajat muuttuvat, mutta minä olen liian nälkäinen lausuakseni\nsen klassillisella latinankielellä. Voiko prinsessa hyvin?\n\n-- Niinkuin hänen ruusunsa kasvihuoneessa.\n\n-- Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!\n\nKohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen\npantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä\ntärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt\ntapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään\nhevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen\njättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen\nsen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:\n\n-- Kuningasta on ammuttu.\n\n-- Mitä! huudahti Yrjö hämmästyen.\n\n-- Kuningasta on ammuttu vasempaan kylkeen maaliskuun 16. päivänä\noopperan naamiohuveissa. Hän elää vielä ... onpa joillakuilla toivoa\nhaavan paranemisestakin, mutta minä uskallan sitä epäillä. Kaksi\nluotia, raehauleja ja nauloja, eikä kaikkia saada poiskaan. Ei saa olla\nperhonen, vaan hevonen tai Kaipiaisten rakuuna, kestääkseen kaiken\ntuon.\n\n-- Onneton kuningas ... niin loistava, niin jalomielinen ... niin\nrakastettu ja niin vihattu!\n\n-- Yrjö, minä muistelen sinun kerran lorunneen vähän sivu suustasi\nniinkuin kaikki muutkin.\n\n-- Oh, kukapa ei ole puhunut tyhmyyksiä? Ja nyt minä iloiten antaisin\nhenkeni Kustaa-kuninkaan edestä.\n\n-- Kunnon poika, sen minä kyllä uskon. Nuo kuulat tekivät mustan reiän\nRuotsin valtakuntaan. Kenenkä luulet ne ampuneen?\n\n-- Kenenkö? Kelvottoman konnan, jonka nimi saastuttaa ihmiskuntaa!\n\n-- Hänen nimensä on Jaakko Juhana Anckarström. Yrjö hypähti kalveten\npystyyn ja katsoi, että viereiseen huoneeseen vievä ovi oli tarkoin\nkiinni.\n\n-- Tarpeetonta -- lisäsi tohtori tyynesti -- se on jo yleisesti\ntunnettu asia; minä kerron sitten sinulle koko tapauksen. Kiitä nyt\nonneasi, poika, että tottelit neuvoani ja pidit nimen, jonka olet\nlöytänyt maantieltä. Mitä tyttöön tulee...\n\n-- Vernaan!\n\n-- Tietysti hän ei voi pitää niin veristä ja häväistyä nimeä.\nYksinkertaisinta olisi, että hän vaihtaisi sen niin pian kuin\nmahdollista menemällä naimisiin.\n\n-- Te olette oikeassa. Hänen pitää vaihtaa nimensä, mutta miten? Me\nmyymme Yöjärven, me matkustamme ulkomaille, asetumme Saksaan tai\nSveitsiin ottaen toisen nimen...\n\n-- Mekö? Yhäkö me? Ja mistä sinä, hyvä herraseni, olet saanut oikeuden\nmäärätä, mitä _meidän_ pitää tekemän? Jos kukaan muu kuin tyttö voi\nsanoa _me_, niin se luullakseni on holhooja. Ja hänen ajatuksensa on,\nettä Vernan pitää vaihtaa nimensä miehen nimeen.\n\n-- Tohtori ... tahdotteko te sitten tehdä minut ihan mielettömäksi?\nTäytyykö minun tunnustaa teille, mitä teidän jo ammoin olisi pitänyt\naavistaa, että se, mikä minulle ei ole kolmeen vuoteen antanut rauhaa\nöin eikä päivin ... mikä ei minulle ole koskaan suova vähääkään rauhaa\nja mikä tähän asti on enemmän kuin mikään päähän tunkeutunut raudansälö\nestänyt minua täydellisesti paranemasta ... on juuri se, etten minä voi\nVernalle antaa _omaa_ nimeäni. Ettekö sitten ymmärrä, että veli ja\nsisar, jotka ovat toinen toiselleen kaikki kaikessa eivätkä kuitenkaan\nvoi koskaan olla muuta kuin veli ja sisar, että he ovat tuomitut koko\nelämäkseen väärään asemaan? Kellekä minä antaisin Vernan? Kellekä hän\nantaisi itsensä? Teillekö ehkä, tohtori? Älkää pettykö! Te olette\nkunnioitettu mies, te olette meidän rehellinen ystävämme, ja jos\nkiitollisuus koskaan voisi vaihtua rakkauteen, sanoisin minä vielä\nkerran teille: ottakaa hänet! Mutta se on mahdotonta. Verna on kuoleva\nnaimattomana niinkuin minäkin. Pois hänen täytyy päästä tästä maasta,\nmissä hänen nimensä on häväistys. Ja minä seuraan häntä. Minä olen\nlöytänyt toisen tarkoituksen elämälleni kuin sodan uhkapelin.\n\n-- Vai niin. Kukapa olisi moista uskonut tanssiaissankarista Yrjö\nRosista? No, lähde vain, minulla on taskussa virkaerosi.\n\n-- Mitä sanotte? Joko nyt? Minä odotin sitä vasta ensi avovedellä\nTukholmasta.\n\n-- Minä sain sen Helsingistä everstiltäsi. Se tuli saman lähetin\nmukana, joka toi sanoman kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä.\nLuultavasti oli sinun erokirjasi viimeisiä papereja, joihin hän\nkirjoitti nimensä. Ja vaikka Kaipiainen teki Kustaa III:n tylyksi\nKaulbarsia kohtaan, niin osoitti hän enemmän oikeutta sinulle. Se on\nminun mieleistäni, erehdyksensä tunnustaminen on kuninkaallista. Sinut\non erotessasi koroitettu ratsumestariksi, jota paitsi sinulle on\nannettu miekkaritariston risti ja sata taalaria vuodessa haavasakkoa.\nKruunulla ei ole varaa tuhlata suuria eläkkeitä.\n\n-- Oi, jospa voisin osoittaa kuninkaalle kiitollisuuttani vielä kerran\nvuodattamalla vertani hänen puolestaan!\n\n-- Ehkäpä jätämme sen tekemättä. Mutta palataksemme Vernaan... Enkö\nsanonut, että minulla on sekä mustia että valkoisia uutisia?\n\n-- Johan noita olen kuullut kyllin kumpiakin.\n\n-- Vielä on jotakin jäljellä Satinin lippaassa. Muistathan kuuluisan\nvaeltavan juutalaisen. Kun hän oli levitellyt näkyviin kaikki, ja hänen\nlippaansa luultiin jo tuiki tyhjenneen, niin huomattiin kuitenkin vielä\njotakin merkillisen hienoa ja harvinaista kuin sokeria pohjalla.\nKutsupas tänne Rebekka! Kutsu Verna myöskin! Minä tyhjennän Satinin\nlippaan, vaikkapa minun pitäisikin näytellä teille Sevillan parturia.\nTunnethan sen kevytmielisen kappaleen, koko maailmahan sen tuntee.\nHolhoojahan siinä pahoin petettiin.\n\n-- Mitä vielä saattaisi olla jäljellä? Yöjärveäkö koskevaa? Meidän on\nkiittäminen teitä kaikesta -- hengestämme, terveydestämme,\ntulevaisuudestamme. Onko teidän myöskin onnistunut pelastaa\nvaltionkavaltajan omaisuus? Tepä olettekin meitä pettänyt, tohtori,\nniin, häpeällisesti olette te pettänyt meitä pelkillä hyvillätöillä.\n\n-- Häh? Joko nyt taas olet siinä _me_'inesi? No, mitä Yöjärveen tulee,\nniin et olekaan ihan väärässä. Minä todistin virkavalallani, että muuan\nhenkilö olisi eläissään tarvinnut lukkoseppää, lyhyesti sanoen, että\njokin ruuvi oli irrallaan hänen päässään, ja minun täytyy kuninkaan\nkunniaksi tunnustaa, hallitkoonpa hän nyt tänä hetkenä Tukholman\nlinnassa tai olkoon jo mennyt levolle Riddarholman kirkkoon, että hän\ntässä asiassa menetteli kuin viisas kuningas. Verna saa pitää Yöjärven\nirtaimistoineen ja puhtaine rahoineen, joita, niinkuin tiedät, on\nkuudenkymmenen tuhannen riksin paikkeilla. Minä neuvon Vernaa myymään\nYöjärven Salmelalle, joka lähettää tänne jonkun pojistaan viljelemään\nsaloja. Täällä on jotakin tehtävänä, sanoo Salmela. Maanlaatu on täällä\nparasta, mitä maassa on, ja ihmiset tekevät tästä yrttitarhan, vaikka\nhullut kapteenit eivät siihen pystyneet. Kun Yöjärvelle kerran saadaan\ntiet ja aurat, niin on täällä oleva jotakin muutakin kuin kananpoikien\nkasvattila.\n\n-- Näettehän, tohtori! Enkö jo sanonut, että te olette olevinanne niin\nviaton ja kuitenkin teette meidän hyväksemme kaikki?\n\n-- Minäkö? Niinkö sinä luulet, poikaseni? No niin, minä olen lääkäri ja\nolen nähnyt, mitä meidän viisautemme saa aikaan. Me olemme\ntoimittavinamme kaikki niin älykkäästi tieteen sääntöjen mukaan, että\nsairaan pitäisi olla pähkähullu, jollei hän ottaisi parantuakseen\nterveeksi kuin talvinen uusikuu. Mutta kas, juuri silloin sattuu, että\npotilas kuolee käsiimme. Toisen kerran sanomme: tässä ei ole mitään\ntekemistä, ottakaa arkunmitta! Mutta äläpäs! Silloin on sairas kyllin\nhävytön virotakseen jälleen. No, sitä kaikkea pitäisi minun terveen\njärkeni mukaan ja tieteen kunniaksi sanoa vain pelkäksi sattumaksi.\nMutta minä en voi siihen mitään, että minä keksin meidän elämämme\nlautapelissä viisaamman mestarin käden kuin omamme onkaan. Niin on\nkaiken laita, niin Yöjärven ja koko liudan. Kuka käski sinun löytää\nnimen kadulta?... Mutta missä ovat naiset? Vai niin, he odottavat\npuheillepääsyä. Kutsukaa Ramströmkin!\n\nVerna, Rebekka ja Ramström astuivat sisään.\n\n-- Kuulkaahan nyt, Ramström -- alkoi tohtori miettivästi nakuttaen\nrasiaansa pöytään -- mikä poika se oli, jonka jätitte yksikseen\nHelsingin kaduille noin kaksikymmentä vuotta takaperin? Totuus esiin,\nvanha synnintekijä!\n\n-- Se tapahtui kapteenin käskystä, vastasi Ramström vitkastellen. Pikku\nYrjö se oli, hänen oma poikansa. Olkaa niin armollinen ja kysykää\nRebekalta, hän se minulle pojan antoi.\n\n-- Vai niin? Ja mitä tuli sitten pojasta? Tiedättekö mitään hänestä?\n\n-- Mitäpä minä tietäisin? Luultavasti kunnon kristityt ihmiset\nkorjasivat hänet.\n\n-- Siinäkö on kaikki, mitä tiedätte? -- Ja tohtori näytti siltä kuin\nolisi ollut ryhtymäisillään sahaamaan jalkaa.\n\n-- Toisin sanoen, minä en tiedä mitään ... minä luulen...\n\n-- Mitä luulette? -- Jalkasaha oli jo täydessä työssä.\n\n-- Minä luulen, että armollinen herra luutnantti on pikku Yrjö.\n\n-- Sanokaa, että tiedätte sen, taikka minä lähetän hakemaan nimismies\nKalliota! -- Sahasta näytti jo tippuvan verta.\n\n-- Niin, kyllä minä sen tiedän, puhkui hovimestari.\n\n-- Hyvä, siinä on ensimmäinen koukku. Huomatkaa nyt tarkoin, Ramström,\nettä tämä luutnantti -- pyydän anteeksi, ratsumestari Ros -- on sama\nhenkilö kuin kapteeni Mörkin pikku poika Yrjö! Jos asia tulee\noikeuteen, täytyy teidän valalla vahvistaa sananne.\n\n-- Jos käskette, armollinen tohtori...\n\n-- Vaiti, mies! Minä en käske mitään, minä tahdon vain tietää totuuden.\nKirjoita muistiin hänen todistuksensa, Yrjö! Nyt tulemme toiseen\nkoukkuun. Miksi kapteeni Mörk vihasi poikaansa? Miksi hän lähetti pois\nlapsensa?\n\n-- Mitenkä minä sen tietäisin.\n\n-- Vai niin, kieroiletteko? Rebekka, käskekää Martin satuloida hevonen\nja ratsastaa noutamaan nimismies Kalliota!\n\n-- Ei, armahtakaa, armollinen herra tohtori, minä tunnustan kaikki!\nKapteeni ei kärsinyt pikku Yrjöä sentähden, että Yrjö oli seinällä\nriippuvan kuvan näköinen niinkuin marja on toisen näköinen.\n\n-- Tuokaa tänne se muotokuva!\n\nRikkiammuttu taulu haettiin esiin, ja tohtori jatkoi:\n\n-- Nyt on teidän vuoronne, Rebekka. Ketä kuvasi tuo maalitaulu, kun se\nvielä oli siinä kunnossa, että kuvan saattoi tuntea.\n\n-- Kapteeni Sundhagenia, vastasi emännöitsijä vuorostaan vitkastellen.\n\n-- Te tarkoitatte kapteeniluutnantti Tuomas Sundhagenia, joka palveli\nsotalaivastossa, eikö niin?\n\n-- Niin, häntä sanottiin kapteeniksi.\n\n-- No, vastatkaa minulle, minkätähden oli pikku Yrjö tuon upseerin\nnäköinen niinkuin marja on toisen kaltainen? Sattumuksestako?\n\nRebekka oli vaiti. Jalkasaha pantiin taaskin käyntiin.\n\n-- Olkaa vaiti, milloin on vaiti oltava, mutta puhukaa, milloin on\npuhuttava. Ettekö käsitä, että niin tavaton samannäköisyys saattaa\nhäpeään rehellisen vaimon muiston?\n\n-- Ja jos olen vaiti, mitä se teitä koskee? Rebekka kysyi\nuhkamielisesti, melkoinen määrä entistä lohikäärmettä käytöksessä. --\nHerra, älkää kohennelko sammuneen tulen hiiliä! Kaikkihan on jo\ntuhkana; mitä teitä liikuttaa se, miten tuli on palanut ... ja mitä\nkuluttanut? Kuka on teidät pannut kuolleitten tuomariksi?\n\n-- Minä, sanoi Yrjö hyvin kalpeana.\n\n-- Hiljaa sinä siinä! Te saatte mennä, Ramström; mikä nyt seuraa, ei\nkoske teitä.\n\nRamström mennä hölkytti matkoihinsa sangen uteliaana, mutta paljon\nkeventynein sydämin. Verna oli edelleen äänetönnä ja hämmästyneenä\nkuulijana.\n\n-- Matami Rebekka Lönnfors tai mikä teidän nimenne on -- jatkoi\ntohtori, yhä pitäen jalkasahaa täydessä käynnissä -- minä kysyn teiltä,\nminkätähden pikku Yrjö oli kapteeniluutnantti Sundhagenin näköinen\nniinkuin marja on toisen näköinen?\n\n-- Se olisi voinut olla sanomatta. Mutta koska te sen kerran\ntiedätte... Yrjö oli hänen poikansa.\n\nKynä putosi Yrjön vapisevasta kädestä.\n\n-- Ei siinä kyllin, jatkoi taipumaton tuomari. -- Teidän täytyy\ntunnustaa kaikki.\n\n-- Minkä minä sille voin, että rouva Bredström vaihtoi lapset?\n\n-- Kirjoita se muistiin, Yrjö! Mitä nyt? Etkö voi kirjoittaa?\nPoikaparka, kyllä ymmärrän ... hän menettää hullun isän ja saa ... no\nniin, vanhan rahjuksen sijaan! Mutta ota huomioon, että samalla menetät\nnimen, joka... Anna minulle kynä, minä jatkan. On välttämätöntä, ettei\nyhtään solmua jää tähän sotkeutuneeseen vyyhteen. Jatkakaa, matami\nLönnfors!\n\nOlipa olemassa jotakin, joka rupesi Yöjärven lohikäärmeestäkin\ntuntumaan liian raskaalta. Katsahtaessaan tuohon ennen muinoin niin\nrakastettuun pikku poikaan, jolla oli kieltämätön oikeus kuulla täysi\ntotuus, oli Rebekan, vaikka ihan vastoin tahtoaan, pakko kerrata\ntunnustus, jonka hän kerran ennen oli kertonut tohtori Ekströmerin\nhoukutuksesta. Se kirjoitettiin tarkasti muistiin niinkuin\nkihlakunnanoikeuden pöytäkirja.\n\n-- Verna on nyt saanut sisaren, huomautti käytännöllinen tohtori,\nkun kaikki oli valmiina. -- Helkan kyllä olisi viisainta pysyä\nSundhagenina ... ei ole aina hyötyä nimen vaihdosta ... mutta mitä\nteemme hänen isänperinnöllään? Katsotaanpas; jos hän pysyy\nSundhagenina, niin hän perii nykyisen isoisänsä. On vain ratkaistava,\ntuleeko hänelle siitä voittoa vai tappiota. Minä uskon tämän\npulmallisen asian ystävällemme valtiopäivämiehelle. Hän sen\nratkaiskoon. Minun mielipiteeni on, että Helka pitäköön entisen\nnimensä. Mutta mitä tekee Yrjö Ros?\n\n-- Säästäkää minua, tohtori! Antakaa minunkin pitää rehellinen nimeni!\n\n-- Kas vain sitä! Hän on jo kyllästynyt Satinin arkkuun. Niinkuin ei\nsiinä enää olisikaan pohjalla sokerijyvästä! Mutta eikö ystäväni\nPetronius tallustele tuolla salissa? Matami Lönnfors, kuulustelu on\nlopussa, pyytäkää häntä suomaan meille hupaisan seuransa huvia! Ja\nsinä, Yrjö, varustaudu suurta liikettä varten!\n\nJaakko astui sisään hyvin levollisena ja huomaamatta, mitä merkkejä\nhänen märistä saappaistaan jäi kirkkaaksi hangatulle lattialle.\n\n-- Tiedätköhän, hyvä Pontonius, että täällä tapahtuu aivan kuin äsken\nperustetuissa kodeissa? Verna on saanut pikku sisaren.\n\n-- Nimeni on Peuronius, veljeni, papin, mukaan, jos te, tohtori, nyt\ntahtoisitte vihdoinkin lakata sitä väärentelemästä, Jaakko vastasi\npahastuneena.\n\n-- Kuinka se olikaan? Minä olen tullut vähän kuuroksi viime aikoina.\nPimpeloniusko? Niin oikein, kyllä minä sen nyt muistan. Niinkuin\nsanoin, Verna on saanut sisaren ja ... tules tänne, lapsi ... ihan\nYrjön eteen! Tee kunniaa! Syli auki ... koko maailma syliin ja minä\nmyöskin!... Verna on saanut sisaren ja ... _kadottanut veljen!_\n\nLukija, oletko nähnyt tiheän sumun jonakin kevätaamuna peittävän\nnäkyvistäsi järven, rannan, vuoret, pellot, kylän, kirkon ja äsken\nlehteen puhjenneet tuoksuvat metsät? Läpinäkymätön verho kattaa\nnäköalan, unestaan selviytymätön maisema on usmaisena, käsittämättömänä\nedessäsi. Sumu laskeutuu alas niityn kukkiin asti, kaikki on harmaata,\nkosteata, sameaa kuin pilvisenä syyspäivänä. Silloin tulee tuulen\nhenki, raikas puhallus lakaisee pois sumun, esirippu nousee, maisema\nkirkastuu, aurinko kultaa välkkyvän järven, vuorten huiput, kirkon\nikkunat, peltojen laihot ja kukkuloiden ensimmäiset, kasteiset\nvuokot... Näköala laajenee kauas lämmintä kesää ja hymyilevää\ntulevaisuutta kohti...\n\nNoiden kasteisten silmien ja kevätajatuksista iloisten sydämien\njoukossa oli vain yksi tyytymätön, Jaakko Peura latinaksi Peuronius,\njoka ei voinut unohtaa, että tohtori Ekströmer oli häntä tuona\njuhlallisena hetkenä sanonut Pimpeloniukseksi.\n\n\n\n\n22. VIIMEINEN LUKU VERNAN RUUSUISTA.\n\n\nKolmen kuukauden kuluttua oli Yöjärvi kaikkine kolkkoine muistoineen\nmyyty Artjärven Salmelan lisätaloksi, ja siitä ryhdyttiin tekemään\nviljelyksen ja uutteruuden kotia. Ken nyt kulkee tuossa ennen\npoluttomassa metsäseudussa, johon nuo kaksi vaeltavaa ritaria\nkerran eksyivät, ei enää löydä lumottuja linnoja jättiläisineen,\nlohikäärmeineen ja vangittuine prinsessoineen; hän saa kulkea tasaisia\nteitä viljavien vainioiden, hauskannäköisten talojen ja laitumella\nkäyskentelevien karjalaumojen ohi. Yöjärvestä ei ole nimeäkään\njäljellä. Jos nyt ken tahtoo etsiä sen entistä paikkaa, vetäköön\nmelkein suoran viivan Artjärven ja Elimäen kirkkojen välille ja siltä\netsiköön mustavetisen järven, jonka rannalla on jyrkkä vuori, vuoren\njuurella kapea laaksonpolveke ja jäännökset ennen muinoin kivimuurilla\nympäröidystä puutarhasta, missä nyt ainoastaan pellavan sievät kukat\novat Vernan entisten ruusujen perillisinä. Talon nykyisestä nimestä\nottakoon utelias matkamies itse selvän. Toiset ajat, toiset nimet.\n\nVanhan hyvän tavan mukaan on vielä lisättävä muutamia sanoja\nlumotun linnan eri määrissä merkillisistä asukkaista ja heidän\ntuttavuuksistaan. Emännöitsijä Rebekka Lönnfors muutti Loviisan\nkaupunkiin ja saavutti suurta kunnioitusta ruoanvalmistajana\njuhlatilaisuuksissa, joissa ei koskaan kyllästytty ylistelemään hänen\nkuuluisaa taitoaan, varsinkaan kananpoikasvalmisteitaan. Hovimestari\nRamström, joka kelpasi miksi hyvänsä, paitsi viinikellarin avaimen\nvartijaksi, pääsi puutarhuriksi Anjalan kartanoon, jossa hän opetti\ntalon metsäkoiria, teki kelpo punssia, antoi huilunsoitonopetusta ja\ntoisinaan joutohetkinään alentui niin paljon, että talonpoikaishäissä\nsaatiin ihmetellä hänen soittotaitoaan. Kierosuinen Martti meni\navioliittoon Riika-karjakon kanssa. Kahlekoira Kaaro joutui mitä\nkunniakkaimman taistelun jälkeen eräänä tammikuun iltana susien\nsaaliiksi.\n\nValtiopäivämies Salmela ja hänen vaimonsa Briitta viettivät kolmen\nvuoden kuluttua rauhanteosta kultahäitään. Samana onnellisena päivänä\njoutui hänen pojantyttärensä Ilta kihloihin talon nuoren rengin kanssa,\nmutta Helka, joka oli käynyt herrasneitien koulua ja kohonnut\nkamarineitsyen arvoon, ei tyytynyt kehenkään vähäarvoisempaan mieheen\nkuin nimismies Kallioon. Se liitto olisi saattanut helposti aiheuttaa\nsotkuisen oikeudenkäynnin Yöjärven perinnön tähden, elleivät ne, jotka\ntiesivät totuuden, ja ennen muita Rebekka, olisi pitäneet suutaan\nsyystä kiinni. Nuori rouva Kallio ei saanut koskaan tietää oikeaa\nsyntyperäänsä, mutta hänen rahallisen vahinkonsa korvasi se perintö,\nminkä oikeastaan olisi pitänyt joutua Salmelalta ratsumestari Rosin\nosaksi.\n\nJaakko Peura epäili kauan, mihinkä hänen pitäisi ryhtyä onnettomine\nnimineen, jota lääkintätaito oli niin häpeällisesti solvaissut, mutta\npäätti vihdoin olla huolimatta ihmisten panetteluista, otti\nkuudenkymmenen iässä eron sotapalveluksesta, saaden samalla luutnantin\narvon ja kolmenkymmenen plootun eläkkeen sekä eli sitten kaksikymmentä\nrauhallista vuotta Salmelassa opettaen hevosia, tehden sudenkuoppia,\nviilaten hauenkoukkuja ja kutoen nuottaa. Rakasta Yrjöään ukko saattoi\nyhtä vähän unohtaa kuin Yrjökään häntä, ja suuri juhla oli silloin\nSalmelassa, kun Yrjö toisinaan tuli siellä käymään perheineen ja Jaakko\nsai opettaa kahta vanhinta poikaa istumaan suorina satulassa, jolloin\njalustimet varta vasten vedettiin ylös, jotta poikasien varpaat saivat\ntukea. Mutta Yrjön luo muuttamiseen, jota tämä ehdotti, ei Jaakon\nrehellinen häränpää taipunut. Tohtori Ekströmerhän oli Yrjön\njokapäiväinen vieras, ja Pimpeloniukseksi tai vielä pahemmaksikin\nristiminen oli enemmän kuin mies saattoi sietää. Ennemmin Jaakko Peura\nluopui koko latinalaisesta turhamaisuudesta ja pysyi kunnon\ntalonpoikana luutnantinarvoineen.\n\nTohtori Ekströmeriä ei holhoojahallitus eikä Kustaa IV Aadolf suosineet\nniin suuresti kuin entinen kuningas. Ainakaan ei tullut uutta\nkultarasiaa, vaikka kyllä professorin arvo, kultamitali uutteruudesta\nja vihdoin Kaarle XIII:n ritariston tähti, koskapa tohtori oli päässyt\nkorkeaan arvoon vapaamuurarien seurassa. Hän palveli ylisotalääkärinä\n1808 vuoden sodan alussa, mutta lentolasarettien mukana marssiminen\nviisiäkymmeniä penikulmia kävi mukavuuteen tottuneelle vanhukselle\nvihdoin liian raskaaksi; hän haki toisen viran ja muutti Tukholmaan\nsodan vastuksista. Siellä hän eli vielä kymmenen vuotta iloisena ja\npuheliaana vanhanapoikana, taskut aina yhtä täynnä makeisia kuin\nsanainen arkku klassillista latinaa.\n\nNuorta ystäväänsä Yrjöä sopi hänen usein käydä katsomassa hänen\nasuessaan Turussa. Silloin häneltä pyydettiin varsin omituisia\nlääketieteellisiä neuvoja. Yrjö Ros oli nuoruuden innostuksen\nvaltaamana luullut löytäneensä sen elämäntehtävän, jota hän oli kauan\nturhaan etsinyt ja joka oli kangastanut hänen mielessään aina tuosta\nmuistettavasta vuoden 1789 kesäkuun aamusta asti, jolloin hän tuli\nYöjärven kartanoon. Hän oli Saksan-matkallaan käynyt kuuluisassa\nkuuromykkäin opetuslaitoksessa, jonka Samuel Heinicke oli perustanut\nLeipzigiin. Näiden onnettomien saattaminen Jumalan yhteyteen, jota he\neivät tunteneet, ja ihmiskunnan yhteyteen, josta heidät oli sysätty\npois, näytti nuoresta miehestä niin jalolta, niin korkealta pyrinnöltä,\nettä se saattoi täyttää pitkänkin ihmisiän. Nämä kasvattamattomat\nraukat, nämä eläimen ja ihmisen välillä olevat olennot, joiden rinnassa\nkuitenkin ihmissydän saattoi sykkiä niin lämpimästi ja joiden\nkuolemattomissa sieluissa kuitenkin asui sama kehityksen ja\ntäydellisentymisen halu kuin kenessä muussa hyvänsä -- oi, jospa hän\nvoisi pelastaa ne kuin haaksirikkoiset pirstaleet elämän rantaan ja\ntulla heille, kuten hänen ystävänsä Ekströmer kerran oli tullut\nVernalle, vapauttajaksi, eloon herättäjäksi, lohduttajaksi,\nihmisystäväksi!\n\nYrjö Ros uskoi tämän aikeen nuorelle vaimolleen, ja Verna hyväksyi sen\nihastuneena. Heillä oli varoja, he lähtivät Leipzigiin, missä\nopetettiin kuuromykkiä puhumaan, mutta Pariisissa, jossa heille\nopetettiin merkkipuhetta, hallitsivat tähän aikaan Marat ja\nRobespierre. Palattuaan kotimaahan nuori pari asettui Turkuun ja\nperusti sinne Suomen ensimmäisen äänettömän koulun. Kenties tuo\nvähäinen alku on unohdettu, niinkuin sirkkalehdet unohtuvat, kun kasvi\nsuureksi ylenee. Kukapa silloin enää muistaa ensimmäistä rakkautta,\njoka kylvi siemenen, ensimmäistä kättä, joka kasvia kasteli,\nensimmäistä hellää katsetta, joka ilostui itämisestä? Se oli\npuutteellinen, kuten alku aina on, mutta sillä oli tulevaisuus, se tuli\naikaa myöten suureksi ja siunausta tuottavaksi työksi. Nyt kun satoja\nonnettomia mykkiä lapsia kasvatetaan lempeässä hoidossa ajatteleviksi\nihmisiksi -- nyt kun he ovat saaneet takaisin Jumalansa ja\nihmisoikeutensa -- nyt on heille käynyt, vaikkei puhumisessa, niin\nkuitenkin ajattelemisessa, samaten kuin tämän kertomuksen mykälle\nlapselle: orjatar Vernasta on tullut kevään Verna.\n\nYrjö sai siviiliviran, joka oli hänen ammattinsa maailman silmissä ja\njätti hänelle osan iltapäivästä uusien suojattiensa varalle. Vernasta\ntuli tuon ihmeellisen ja vaikean ajatustenvaihtamistaidon ensimmäinen\nopettaja. Mutta kun Ekströmer oli jonkin aikaa ja useimmissa\ntapauksissa turhaan tehnyt samanlaisia kokeita kuin se, joka oli niin\nmerkillisesti onnistunut Vernan kuuloon nähden, hylättiin saksalaiset\npuheharjoitukset ja ruvettiin käyttämään ranskalaisten merkkikieltä.\nKumpi näistä opetustavoista on edullisempi kuuromykille, lienee vielä\nnytkin ratkaisematta.\n\nTurussa olevassa pienessä talossa oli puutarha, missä ruusut\nmenestyivät melkein yhtä hyvin kuin Aachenissa. Salmelan kuuromykkä\nSikku tuli heidän puutarhurikseen, sillä hänen oli onnistunut\nomistaa sama kuuluisa taito, mikä Ramströmillä oli ruusutarhojen\nkasvattamisessa. Eri huone oli talossa varattu talviasunnoksi arimmille\nruusulajeille. Sentähden olikin jo ensimmäisellä kevätauringolla paljon\nkaunista vaalittavana ja ensimmäisillä mehiläisillä paljon kokoamista\nVernan ruusutarhassa. Verna ei lakannut koskaan rakastamasta\nlapsuutensa ystäviä, ruusuja; hän ymmärsi vielä niiden äänetöntä\nkieltä, hän opetti kasvattejaan jo lapsuudesta pitäen kukkamaailman\nystäviksi, kuten hän itse oli ollut. Ja oli liikuttavaa nähdä,\nmiten pian koulun mykät lapset oppivat yhtä uskollisesti kuin\nVerna rakastamaan hänen lemmikeitään. Ei mikään voinut olla\nyksinkertaisempaa. Kaiken, mitä silmä näki, mitä kieli maistoi ja tunto\ntunsi, oppivat he tajuamaan omalla tavallaan. Hajuaistinta ei käynyt\nsamalla mitalla arvosteleminen, se teki heihin saman salaperäisen\nvaikutuksen kuin ääni kuulevaan. Mykät lapset hengittivät mykkien\nruusujen tuoksua ja luulivat kuulevansa niiden laulavan.\n\nVerna oli kuvitellut kaikki aistimet pohjaltaan vain yhdeksi ainoaksi.\nJa mitäpä ne ovatkaan muuta kuin ikkunoita ja portteja, jotka\nsijaitsevat eri puolilla tätä samaa ihmeellistä palatsia, johon Jumala\nkaikkivaltias on pannut ihmishengen asumaan sen maallisen olemassaolon\naikana. Kaksi suurta kristalli-ikkunaa katselee taivasta kohden, kaksi\navointa usta kuuntelee maan ääniä; eräästä avonaisesta ikkunasta virtaa\nsisään kukkien tuoksua, toisesta mieltymystä tai vastenmielisyyttä\nsiitä uudistuksesta, jonka on ylläpidettävä palatsia, ja sitten on tämä\nihmeellinen rakennus vielä joka puolelta täynnä pikku ampuma-aukkoja,\njotka ottavat vastaan tai ilmaisevat ulkomaailman vaikutelmia. Sulje\njokin ikkuna, niin joutuu heti se olemuksen puoli varjoon; avaa portti,\nniin aukenee maailma oitis sille suunnalle. Mutta henki, joka asuu\ntässä heikkorakenteisessa, kauniissa palatsissa, on yht'aikaa sen herra\nja siitä riippuva vuokralainen. Hän voi muuttaa pois milloin tahtoo,\nmutta ei koskaan tulla takaisin; hän voi hävittää palatsin, mutta ei\nsitä jälleen rakentaa. Anna valon tulvia hänelle kaikista ikkunoista ja\nilman kaikista porteista, niin hän on täyttävä tuon komean, katoavan\nlinnan iankaikkisuuden ajatuksilla -- hän on hallitseva maailmaa ja\nlukeva tähdet, mutta kuitenkin vain nöyrästi kunnioittaen\nlaskeutuakseen polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Mikä\näärettömyyden esikartano kerran on uusien ja täydellisempien aistimien\navulla avartuva janoavan ihmishengen eteen! Valmista häntä siihen,\nirroita jo täällä hänen kahleensa, jotta hän siellä sitten heräisi\nvapauteen kypsyneenä, niin hän on jo täällä ihastuneena ja ihmetellen\n\"näkevä Jumalan äänen käyskentelevän yrttitarhassa\".\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Jaalaksi sanotaan Viipurin läänin rantamaissa omituisesti\ntaklattuja pikakulkuisia pieniä aluksia.\n\n[2] Muutamat oppineet sanovat tämän kuuluisan miehen tulleen vasta\nvuonna 1617 Tammisaaren kirkkoherraksi. Tämä olkoon mainittu\ntodistukseksi siitä, kuinka vähässä arvossa oppineet pitävät kaikkia\nvanhoja kertomuksia.\n\n[3] Sigfrid mestarin omat sanat 1607 vuoden pyrstötähdestä, suomeksi\nkäännettyinä.\n\n[4] \"Bondepaltor\", kuten Jaakko De la Gardie sanoi vuonna 1625.\n\n[5] Olen tahallani suomentanut nämä säkeistöt vanhaan katkonaiseen\nkieliasuun ja koettanut alkutekstin mukaan tehdä loppusointu- ja\nrunomittavikojakin antaakseni näistä suuren kuninkaan pikkuisista\nrunosynneistä jonkinlaisen jäljennöksen.\n\nAlkukielellä nämä 1600-luvulle ja kuninkaalle ominaista säännötöntä\nkirjoitustapaa noudattavat säkeistöt kuuluivat seuraavasti:\n\n    2. Hoppet hafver jag stadigdt hafft,\n       Tin hårdhet till att öfvervinna\n       Med trofasthet, som Gudh har skapt\n       Utij mitt hiärta och mitt sinne.\n           Hvi vill tu då\n       Min trogna tiänst såledess försmå\n       Och mig sluta utur ditt minne?\n\n    3. Rickeligh med mongha dygder tigh\n       Naturen högdt haffver begåffvat.\n       Som dageligh låta see sigh\n       Och mången på tig haffver låffvat,\n           Alen then last,\n       Ther med tu migh plågar så fast,\n       Hafver aldrigh ingen behagatt.\n\n    4. Ingen sten ähr funnen så hårdh,\n       Som sigh icke låter beveka\n       Eller alldeles nöta bortt\n       Aff stål eller af vatnet veka.\n           Allt så och jagh\n       I ingen sijann skal hafva fördragh,\n       Min hugh skall stadigdt på tig leka.\n\n    7. Jagh vill bliffva i ensamheett,\n       Min sorgh vill jagh alen beklaga\n       Och fly all jungfruss kiärlighet.\n       Efter jagh them eij kan behaga.\n           Men hvad båtar\n       Thet tigh att tu migh såledess har\n       Förtagit all min lust och glädie?\n\n   10. Fugelen uppå grönan qviste.\n       Diuren uti marcken villa\n       Skulle, hvar de min sorgh viste,\n       Migh hiälpa tårar att förspilla.\n           Echo mitt rop\n       Förmehrar medh sitt ljudh en stor hop\n       Emellan tässa bärgh och dalar.\n\n                   Finis.\n\n[6] Trollböle on suomeksi Tonttula tai Loihtula. Suoment. muist.\n\n[7] Lukija tuntee tässä vaeltavain ritarien mielilauseet ja\nperiaatteet. Armollinen rouva ei ollut syyttä sanonut nuorta sankaria\nPyhäksi Yrjänäksi.\n\n\n\n"]