[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvRXyMN2uFmltA87GAzslI4n8KA74gluTJHpFTs00kpc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},527,"Salliman oikkuja","Alkio, Santeri",1862,1930,"527-alkio-santeri-salliman-oikkuja","527__Alkio_Santeri__Salliman_oikkuja",null,"romaani",[],[],"fi",1921,16672,102938,false,50711,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Salliman oikkuja\" by Santeri Alkio is a novel written in the early 20th century. The story centers around the struggles of a rural family as they face an unexpected disaster, depicted through the experiences of Heistrokin Liisa and her family. The novel explores themes of hardship, community support, and the resilience of the human spirit in the face of adversity.  At the start of the narrative, we meet Heistrokin Liisa as she braves the cold on a journey and becomes aware of a fire in her village. Initially consumed by fear for her home and children, Liisa's despair is eased when she learns the fire threatens a neighbor's dilapidated dwelling instead of her own. As the fire unfolds, the community gathers to witness the event, displaying a mix of indifference and morbid curiosity regarding the loss of the neighbor's home. The opening sets a tone of desperation interlaced with hints of dark humor and a critique of social attitudes towards misfortune, compelling the reader to consider the dynamics of village life in the face of disaster. (This is an automatically generated summary.)",[],267,"Realistinen kuvaus maaseudun köyhälistön elämästä ja raskaista koettelemuksista. Tarina alkaa tulipalosta, joka suistaa perheen äkilliseen ahdinkoon, ja seuraa heidän selviytymistaisteluaan luonnonvoimien ja kohtalon oikkujen keskellä.","Santeri Alkion 'Salliman oikkuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 527.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALLIMAN OIKKUJA\n\nKirj.\n\nSanteri Alkio\n\n\n\nHelsinki,\nEdistysseurojen Kustannus,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja\nvarpaita tahtoo koperoon vetää... Jalatkin nuljahtelevat tilaltaan\ntuossa roustikossa. Mikä liekin, kun ei lunta tule enempää, vaikka\nmarraskuu on jo puolivälissä... Kengänpaulakin retajaa irrallaan.\"\n\nHeistrokin Liisa laski kannettavansa viereensä maantielle ja rupesi\nsitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaa jatkaa ja\nitsekseen pakista:\n\n\"Nuo pellavatkin ovat raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat ne\nleivätkin... Hyvä se on se Juntan emäntä, kun aina mulle antaa\nkehruunsa, vaikka kyllä olis akkoja likempänäkin. Ei kehruulla paljoa\nkostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt vain työtä piisaisi talven\nyli, niin Jumalan avulla taas elettäisiin kesään... Jumalan kiitos, ei\nmeillä vielä kuitenkaan ole niin kovaa kuin Nurkanperässä -- millä\nelänevätkään talvensa yli, kun niitä lapsiakin on niin paljo. Mutta\nmitä? Tulipalohan tuolla ruskottaa meidän mäeltä! Ja meillä ei ole kuin\nmukulat kotona. Voi herra Jumala!\"\n\nHän kiljahti sydäntä särkevällä epätoivon äänellä ja hyökkäsi\njuoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran, niin että luuli\nrintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet pakotukseen, mutta\nsitten se ikään kuin hiljakseen alkoi puutua, jonka ohessa voima tuntui\npakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan ensinkään, vaan\ntarvitsi luonnottomasti ponnistaa saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes\nhitaaseen liikkeeseen.\n\n\"Varmaan se on kotona ja lapset kun siellä ovat kahden kahdestansa.\nHerra...\"\n\nLiisa-raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa\npaloa kohti, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen henkäys sai kipeän\nvalitusäänen.\n\n\"Oih!\"\n\nSiihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti käppyrään\nruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoi\nlähteä, vaikka vieläkin tuntui. Olisi saattanut kuolla ennenkuin\npaikalleen jäädä.\n\nMutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle\npitäisi tuollainen onnettomuus sattua?\n\n\"Oi herra, kun se oliskin muiden tupa, joka palaa!\" hän ääneensä\nhuudahti. Olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalansijaa,\nettä viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän\npidättyi katselemaan.\n\n\"Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta.\"\n\nToivo elähtyi rinnassa yhä ja jalkoihin palasi uusia voimia.\n\nAlkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei\neroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus,\nkun pelon- ja toivontunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa\nteroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden,\nettä oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan ilosanoman, että se olisi\njonkun muun?\n\nRakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä,\nainoastaan kammottava punainen hohde taivaalla.\n\nKun olisikin huutoja eroittanut selvään .. olisi saanut tietää, ettei\nse oma koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään.\n\nJalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo\nkylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin\nruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.\n\n\"Herra Jumala, nyt en enää jaksa\", hän huokasi ja seisahtui. Ja kun\nkerran seisahtui, niin omituinen painava puuttumus taas laskeusi\njalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa.\n\nTiellä hän seisoi tietämättä mitä piti tehdä. Kylästä kuului rattaiden\npärinää ja epäselviä huutoja.\n\n\"Heistro...\" Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa,\njohon tuo vastaus huudettiin.\n\n\"Oo-o-i!\"\n\nLiisan huuto oli epätoivon parahdus. Samassa jonkullainen hermottomuus\nkohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynärpäihin.\nKipua ei nyt joutanut huomaamaan ... sydän oli toisaalla ja tuntokin\nsiellä.\n\n\"Voi lapsiani!\"\n\nTodellisuuden tieto sai hänet voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän\njo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti\nsiinä Pekkolaisen, joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohti. Ei\njoutanut Liisa mitään puhumaan kun sivuutti.\n\n\"Sinullapa kiirettä on\", virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Entä jos ... omanne palais teidänkin, niin...\" Liisa yhä vain riensi\neteenpäin.\n\n\"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä kenelt' tahansa, ei se niin suuri\nvahinko ole.\"\n\n\"Nurkanperä? Meidän tupahan siellä palaa?\" Liisa seisahti.\n\n\"Te-eidän\", veti Pekkolainen pitkään. \"Nurkanperän Matin mökki se on!\nKorkeintaan kymmenen markan arvosta olis polttopuita tullut siitä\nmökistä, ei mitään muuta.\"\n\n\"Todellako?\" Liisa kiljasi jo ennenkuin Pekkolainen ehti lopettaakaan.\nHän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota\nhän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut,\noli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.\n\n\"Katso itse ... voot!\"\n\nPekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään\npalopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä näkyi.\n\n\"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä\nole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa\", toimitti Pekkolainen.\n\nLiisa sai heti selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa\nseisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän mäenrinteessä\nNurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen\npakkautunut tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen ohella\nsieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava kiitollisuuden\ntunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:\n\n\"Jeesukselle kiitos olkoon!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla,\nenimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutustoimiin\nruveta moni, koska vahinko oli niin pieni, -- vanha, ränstynyt, läjään\njo muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli siinä miesten mukava polttaa\nja lämmitellä, seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä\nkylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi\njoutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on\nsurkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka\npaloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä enemmän huviksensa\ntekevän kuin tarkoituksella saada tulenvoima hillityksi. Kun ruiskusta\nvesi loppui, niin komensivat noituen joutilaita veden hakuun ja saivat\nsiten aikaan, että ainakin näennäinen sammutustoimi oli aina vireillä.\nMuutamilla naapurimökkien miehillä oli nähtävästi tositarkoitus saada\njotain pelastetuksi, sillä nokisina ja märkinä koettivat he purkaa\npalavaa rakennusta.\n\nKatsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tulee varsin\nvähäinen.\n\nPekkolainen seisoi eräässä ryhmässä kädet selän takana ja suussansa\nmälliä mämmelsi toisesta poskesta toiseen. Muuan nuori mies tuli\nsiihen, asettui seisomaan Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi.\n\n\"Ei tuossa suuri vahinko tullut\", sanoi ja antoi suunsa muodostua\nymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen.\nTämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vain suu\nhymyssä tuleen, ikäänkuin osoitaaksensa, että hän sen seikan tietää\njuuri paikalleen, mutta ei viitsi semmmoisille miehille juttelemaankaan\nruveta.\n\n\"Korkeintaan 40 markan vahinko tuvassa ja irtainta ei lie ollut\npaljoa\", lausui joku, jolla vakavuudesta päättäen näytti olevan\ntarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.\n\n\"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!\" ärjäsi Pekkolainen\nkiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi summaa vaadittu, ja katseli\nvoimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että useimmat\nmuuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäsemisen\nvaikutuksesta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja\ntavallisuutensa mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän\nkertoa:\n\n\"Äsken kun tänne kävelin, Heistrokin Liisa kauheasti ähkyen ja puhkuen\nlaukkasi kylästä päin, ettei eteensä nähnyt. Hän luuli että heidän\ntupansa palaa. Ämmällä oli sille hätä. Mutta kun sanoin, että\nNurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa\nkiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan! Siinä minä jo sanoin että\nkorkeintaan kymmenen markan polttopuut ... ettei sen sammuttamiseen\nmitään niin ankaraa rottomia ole. Eikä akalla enää ollut kiirettä, kun\nkuuli ja näki ettei oma mökki palanut. Tuskin olis huolinut vaikka\nkaikki muut mökit olisivat palaneet, hä häh.\"\n\nPekkolainen katseli suoraan tuleen.\n\n\"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylällä koottu\", hän vielä jatkoi\nja rykäsi päälle.\n\n\"Joo\", sanoi äskeinen nuori mies, \"pian se on ollut tuommoinen koija.\"\n\n\"Mutta väärin te puhutte miehet\", rupesi joku vastustelemaan, \"ei sitä\ntule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan\npäiväistä komeilemista tuollainen puhe!\"\n\n\"Voi velikulta, mitähän sinäkin\", rupesi Pekkolainen vastustajaa\nkukistamaan.\n\n\"Ymmärrän ainakin yhtä paljon kuin tekin.\"\n\n\"Mitä sinä...!\"\n\n\"Kyllähän se niin on\", sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa\nkeskitietä, \"ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olis ollut\nMatin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt.\"\n\n\"Eei\", yhtyi Pekkolainen: \"läjään olis mennyt tuota päätä kuin tyhjä\nsäkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle.\"\n\nSe oli niin hauskasti sanottu, että sitä täytyi purskahtaa koko joukon\nnauramaan.\n\n\"Mutta se siinä nyt on paha\", puhui äskeinen isäntä, \"mihin Matti-parka\nsaa talvikortteerin joukkoineen\".\n\nJoku myönsi sen olevan tosin ikävän seikan; mutta hyvin suuri osa\njatkoi kaakotusta ja ilvettä.\n\n\"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä\nhäärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa\", nauroi\nmuuan.\n\nPekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas\nyltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä\nraikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.\n\nErään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta. Hän\nvirkkoi:\n\n\"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi\nleikitsee.\"\n\nIsku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin\nrinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi\nvanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä\netteivät pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.\nNuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan\nlaskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä sujuvasti. Marketa pakeni\npois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä piesten. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna\nvaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä\nsylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa\nvalitellen kolmivuotias Tuppu, lakittoniin päin.\n\n\"Voi, voi, voi\", valitti viisivuotias Liinu piehtaroiden äidin\nvieressä.\n\n\"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö ... minä oikein kuolen!\"\nhuudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.\n\nYmpärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla\npuheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.\n\n\"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia\nsyntis-raukkoja\", huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinan\nnurkalla silmäkuoppiaan.\n\n\"Niin\", liitti siihen eräs naapurimökin vaimo. \"Älä nyt Sanna-parka\nanna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi. Pitää aina\najatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee.\"\n\nLapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi,\nettä asia niin oli kuin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa, sitä hän\nmyös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin raskaalta, että\nluonto tahtoi kapinaan nousta.\n\n\"Hoh ... Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään us-ko!\"\nHeistrokin Liisa hohkasi, viimeisen sanan lopputavun kiljahtaen itkuun\npillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli\nkylästä tullessaan oman tupansa palavan.\n\n\"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa\", sanoi joku.\n\n\"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan,\nniinkuin minä\", itki Heistrokin Liisa.\n\n\"Niin no, mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut, eihän\nsulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja\ntietää\", selitti äskeinen vaimo. Heistrokin Liisa oikein kiukustui.\n\n\"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!\" hän huusi vimmatusti. Mutta\nsamassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut\nkäänsivät huomionsa sinnepäin.\n\n\"Soo lastani, so ... soo... Voi rakas taivaallinen Isä! Mitä minä olen\ntehnyt niin paljon kauheampaa syntiä, kuin muut, ettäs näin rankaiset?\nmitä, mitähän?\" Ja hän itki niin katkerasti.\n\n\"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen\nkotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan, mutta me...\"\n\n\"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella\nkertaa, ei se kaikille yht'aikaa tapahdu\", sanoi joku.\n\n\"Niinhän se on\", alkoi sanoa Helpon Tiina, \"mutta siihenkös se katsoo\nihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä, niin nurkumaan sitä tulee, kun\nvahinko omalle kohdalle sattuu. Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan.\"\n\n\"Jopahan\", myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa muistutti:\n\n\"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kun\nitselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toisiaan\nauttamaan.\"\n\n\"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?\" kysyi\nNurkanporän Sanna.\n\n\"Et olekaan juuri... Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vain\nyksin paloi.\"\n\n\"Älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin\nhuomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani.\" Sanna huiskutti\nMiinaa käsivarrellaan ja koetti korjata paremmin Tupun päähän\nhuiviriekaletta, joka siinä kihnatessa oli luisunut.\n\n\"Tuppu-parkani.\"\n\nHuolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana, kun tunsi että Tupun oli\nniin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun\nvaikutuksesta hänkin.\n\n\"Voi hyvä armias Isä! ... tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee\npahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan. Vaikka kuollahan tässä täytyykin\nmeidän kaikkien ... ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan\nkattoa, jonka alle päänsä kallistaisi.\" Hän painoi Tuppua helmaansa ja\nitki.\n\n\"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden\ntulee, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen\", sanoi joku toisesta\nkylästä oleva vaimo.\n\n\"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?\"\n\n\"Herran tähden, mitä sinä puhut\", huudahti sama emäntä, \"eiväthän\nihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa! Vaikka meille\ntulisitte, jos ette likempää sijaa saa.\"\n\nPuhe loppui siihen muutamaksi hetkeksi, sillä likellä asuvat eivät\nmielellään ruvenneet puhumaan asiasta. Useimmat tunsivat, että jos\njotain sanoisi, niin olisi välttämätöntä kutsua kotiinsa, ja siihen ei\nollut halua.\n\n\"Heistrokin Liisaa, kuinka pyyhkäsi pois, kun ruvettiin puhumaan\nyösijan annosta\", ihmetteli Korvisen emäntä. \"Hyvät ihmiset, kuinka on\ntyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli\noman tupansa palavan. Voi sitä ihmisluontoa. Olis nyt luullut\nkaksinkäsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus\ntapahtui.\"\n\n\"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan\", säesti\nHelpon Tiina.\n\n\"Tule meille Sanna lastesi kansia\", jatkoi hän. \"On siellä ainakin\nlämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu\nlinnulle, jota linnulla itselläkin.\"\n\n\"Kiitoksia Tiina.\"\n\nSanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä\nhuone oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden\ntunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutuspuuhissa hyörivät,\nvaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohi mennyt.\n\n\"Siinä se oli koti\", sanoi Sanna ajatuksissaan.\n\nYksi toisensa perään lähtivät akat pois -- kotiinsa.\n\n\"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?\" kysyi Sanna tytöltään.\n\n\"En minä ole ainakaan nähnyt.\"\n\n\"Ei kattoa pään päällä ... ei ainoatakaan leipää!...\"\n\nSiinä yksinään istui kivellä, kyynärpää polven ja poski käden nojassa,\nNurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset\nsammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina\nkokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia,\njo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä,\nennenkuin kokonaan paloivat.\n\nTuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut.\nMiehen sydämellä oli raskas taakka. Puutetta oli heillä ollut ennenkin,\nmutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään ... se oli tullut\njokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja\nkotoista tuossa vanhassa mökissä.\n\nMutta nyt?\n\nTuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan,\nmihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat -- viides äidin\nsylissä -- ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa\nollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän\nelättämisestään edesvastuussa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.\n\nNyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt,\nosa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi\nmuistoksi tästä hirmuisesta yöstä.\n\nEi ollut leivänpalaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta\nvarasta, jolla tyydyttää omaa ja lasten nälkäisiä vatsoja aamulla. Niin\naamulla! Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö entisen\nkodin raunioilla kylmässä pakkasessa ... kuolla siinä kaikin ja kadota\nkodin kanssa yht'aikaa?\n\nEihän siitä elämisestä enää puhettakaan. Työtä ei saa kuin silloin\ntällöin. Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon. Entinenkin oli\nhäärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneeseensa tällaista\njoukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi\nriittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea vuorokausi ja talo,\nkoskaan lakkaamatta kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin väsyy ... ja\nkuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta rinnasta. Hän oikasi\nlyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi Aukusti-nimiseen\nseitsenvuotiseen poikaan, joka oli ottanut vapaaksi heitetyn ruiskun\nsuihkupillin käsiinsä koettaaksensa, muka hänkin, vettä tuleen ohjata.\nHuviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat muutkin tässä... Ei\nsieltä tullut vettä, kun ei kukaan painellut.\n\n\"Sinä siinä!\"\n\nMuuan nuorekas mies tempasi äkäsisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi\nynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella. Pillin pitelijä käänsi\nvesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti ja\nsatutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kun kylmä vesi ilkeästi\nniskasta valui pitkin ruumista.\n\n\"Hä-hä-hä-hääh!...\" nauroivat painajat ja suihkunohjaaja.\n\nJulmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja\npukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa\npitelijänsä kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan hyvän\nkulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen tämän samalla\ntoisten huviksi kovasti äkältelemään.\n\n\"... ei saata antaa edes lasten olla rauhassa ... oikein täytyy\nylenmäärin suuttua\", puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun\noli miehen kumoon survaissut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja\nalkoi vetäytyä poispäin.\n\nPoika tuli isänsä luo itkien:\n\n\"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä...\"\n\n\"Suus kiinni! Jaska on rikas ja röyhkiä... Mutta ei sitä köyhääkään\nsentään tappaa saa\", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä\nluonnosta ... ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi.\n\nJaska oli hirmuinen, kun ylös nousi ... hän haukkui ja kirosi.\n\nIhmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpaisenkin riitapuolen asiaa\nruvettiin puolustelemaan. Mattia se kovasti masensi, kun vielä muutkin\nrupesivat tuon konnan työtä puolustamaan ... eivät edes häpeä.\n\nJaska pakkasi Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut tappelumiehiä ...\npakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja katui jo\näskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä polttavan, niin\nMatti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.\n\n\"Polttaako vielä?\" kyseli isä.\n\n\"Ei se enää niin...\"\n\nJaska pauhasi:\n\n\"... kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset\nsammuttamaan ovat tulleet, muutama kerjäläinen, mutta odota!\"\n\n\"Ei se sinulta vahinko ollut, varsin sinä sen pojan päälle vettä\npanit\", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat useat muutkin\nvastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa väittivät\ntapahtuneen.\n\n\"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kun juttukin! Kerranko sitä\ntehdään sellaista leikkiä.\"\n\nMatti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.\n\n\"Polttaako vielä?\" hän pojalta kysyi.\n\n\"Se taas poltaa\", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.\n\nVähitellen ihmiset siirtyiliväät palopaikalta lämpöisiin koteihinsa\nrauhallisin tuntein. Muutamia joutilaampia enää siinä hehkuvan\nhiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkui sinne\ntänne, nähtävästi ilman mitään tarkoitusta. Liikkui vain ja unohti että\nyö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat,\nkysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen vastannut. Eihän tästä\nmihinkään sopinut liikkua ennenkuin tuli sammuu Se oli jonkullaisena\nvaistomaisena tietoisuutena.\n\nMatin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään.\nKun sitä koetti tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut\nkuullessa kumppaninsa valituksia. Lohdutusta eivät he uskaltaneet\ntoisiltaan toivoakaan.\n\nMutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin\nkaunalla ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:\n\n\"Minnekähän me tästä nyt?\" Ei tullut kysymystään pitemmälle\njatkaneeksi.\n\n\"Voi hyvä Jumala!\"\n\nVaimo alkoi itkeä.\n\nLapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.\n\nMatti tunsi että häneltäkin pyrki itku, mutta koetti rohkaista\nitseänsä.\n\n\"Tuota ... ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla ... jonnekin\ntäytyy mennä suojaa pyytämään.\" Matin ääni tahtoi sortua.\n\nSanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä\nenää näkynytkään. Ei ketään naapureita, ei valkeatakaan heidän\ntuvistaan. Heistrokissakin jo maattiin.\n\n\"Ei Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso\ntupa ja vähä väkeä\", virkkoi Sanna.\n\n\"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan ... eihän\nne mielellään. Mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja\nkuolla?\"\n\n\"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole\nmailmassa muita!\" valitti Sanna.\n\n\"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen\nlämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut\",\narveli muuan poikanen, joka seiseli siinä.\n\nSe tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan. Tekee hyvää\nvähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.\n\n\"Kai ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään\nmenee. Enköhän mene Heistrokkiin?\" kysyi Matti vaimoltansa.\n\n\"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?\" tuli Liinu sanomaan ja\nAukusti perässä.\n\n\"Täytyyhän sitä jonnekin ... koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon\nTiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole\ntottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin\npitkä.\"\n\nMatti lähti. Päässä risteili monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän\ntuntui raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista\nvarallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä\ntoiseen kituuttamaan. Mutta tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole\nkotiakaan ja, Jumala ties' koska enää sellaisen saa.\n\n\"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!\"\n\n\"Toisten mökkiläisten perheet saavat rauhallisesti nyt nukkua\nkodeissaan ja minun yksin... Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa\nminulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?\"\n\nJa Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen oikkuja vastaan.\n\nHänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen\noli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.\n\n\"Kymmenen markan!\"\n\nOlisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman\ntunnottoman.\n\nJo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti\nvielä, kun Pekkolaista ajatteli.\n\nHeistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan\nalle ja koputti lasiin.\n\n\"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun...\"\n\nHän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Vielä pari kertaa hän\nsormenpäillä koetti ikkunaan.\n\n\"Voi hävyttömiä!\" hän ääneensä virkkoi, niin että sisään varmaankin\nkuului. \"Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vain yhtään halua\nauttaa kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla.\"\n\nKohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi\nhartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa\nantanut.\n\n\"Voi sentään\", hän sanoi, \"entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa ...\nei yhtään.\"\n\n\"Ei ne ajattele sitä\", sanoi Sanna. \"Minä sanoin Matille, että mennään\nTiinan luo, kyllä se antaa.\"\n\n\"No Jumala armahda, mihinkä sitä mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan\nnavetasta olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle\npanna.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nUni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat\njokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, joka lähes yhteen jaksoon äänteli.\n\n\"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton\", virkkoi Matti yöllä, \"saaneeko\nTiinakaan unenrauhaa\".\n\nTiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Se koski Sannan tunteisiin,\nsillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen\nitkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia\nollut.\n\nTuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekijäänsä rasitettavan.\n\n\"Mitäs tähän nyt tehdään\", hän vähän ajan kuluttua huokasi. \"Kun aamu\nedes joutuisi ja lopettaisi tämän yön.\"\n\nTiinakin taas kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi\nitseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti\nettä sekin häiritsisi Tiinaa.\n\nEhtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen\njohtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaiseksi. Se oli\nmieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut. Nyt sekin toivelma haihtui.\nEhkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä\nedelleen, joka päivä...\n\nYlös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa\nsietämättömäksi. Ei ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut\npukemisenkaan vaivaa.\n\nTiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi\nMatti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.\n\n\"Mitä sinä nyt?\" kysyi Sanna.\n\n\"Kirvestä vain etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi\nnoutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli.\"\n\nVaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli\nvähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen, otti oven haasta ja\nmeni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.\n\nTiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä\nvarten nousta.\n\n\"Kyllähän niitä puita olis ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut\nyösydännä mennä\", sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli\nsiinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vivahdusta.\n\n\"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes\nkävelemään aikansa kuluksi\", koetti Sanna puolustaa.\n\n\"Jopahan... Kyllä se surkea tapaus oli teille.\"\n\n\"Oli se.\"\n\nSannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä\ntuntui niin unelias olevan.\n\nTuppu ja Liinukin toisinaan unissaan itkivät, kun kaikellaiset möröt ja\npainajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan\nkuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Kun lapset huomasivat että äiti\noli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat\npian, kun äiti vakuutti, ettei enää näe pahaa unta. Aukustikin\ntoisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolln rasvalla\nvoideltu.\n\nMiinaa ei äiti uskaltanut ollenkaan käsiltään pois panna. Pelotti että\npahemmin sitten ehtii huutamaan, ennenkuin tyystytetyksi saa ja yhä\nenemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.\n\nRahia vasten Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään\nraatsinut vetää silloin kun Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä\nkirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi, josko olisi\njotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.\n\nSilmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas\ntehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei enää\nyhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä\npitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla usein pyyhki,\nrupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään\ntunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja\nvalkeata takkaan tehnyt, ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta\nlaannut.\n\nJos vielä tulevat kipeiksi silmätkin ja rupeavat oikein pakottamaan,\nniin sitten on ainakin hukka käsissä.\n\nTämä vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne\nrupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa.\nOnnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin\nmonta, eikä yhtään joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään\ntoivoa herättänyt.\n\nVihdoin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo\nmonesti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet\nhirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin\nryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Sitä hän\najatteli ja yhä levottomammin odotti aamua. Kello löi 4.\n\nTiina oli ollut hetkisen unessa, mutta kuuli kuitenkin.\n\n\"Neljäkö se löi?\" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein varma.\n\n\"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti nousee?\"\n\n\"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan\nviidenkin aikana\", puhui Tiina unisella äänellä.\n\n\"Mitähän teidän on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen\nihminen ja muutenkin.\"\n\nTiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:\n\n\"Haluttaisiko Sannan jo nousta?\"\n\n\"Niin, ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan,\nhäiriinnytte vielä pahemmin. Meistä on teillä niin paljon vaivaa.\"\n\n\"Nouse vain ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö.\nKyllähän minä tämän yhden yön aina jaksan. Puuvärkkiä on loukossa ja\ntuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä... Minä\nvielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin.\"\n\n\"Jollei teidän mielenne siitä vain pahastu, niin kyllä minä... Tuntuu\nniin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita\najatuksia vain päässä liikkuu, kaikellaisia...\"\n\nSanna koetti laskea Miinan oljille. Nousi ja teki tulen takkaan. Pani\npataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan\naamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna.\nHuolista osa unohtui tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän\npitemmältä sai rauhaa eikä häirinnyt.\n\nSanna istuutui takan ääreen. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet\nhelmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.\n\n... Jospa saisikin tässä talven yli olla... Mutta kun Tiina jo äsken\nsanoi, että \"kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää.\" Ei taida olla\nturvaa pitemmälle, eikä lupaa olla.\n\nJos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes joulun taakse?\nOlisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut.\n\nMutta eihän sitäkään raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivaantuisi.\n\n\"Hyvä Jumala, mihin tässä joutuu!\"\n\nMatti tuli, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille\ntakanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin\nharvaksensa savuja vedellen.\n\nVaimo katsahti mieheensä, tokko edes vähän iloisemmalta jo näyttäisi?\nSamaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa, Sannaan loi.\nVarmaankin pettivät kumpaisenkin toiveet, koska ei mitään puhetta\nsyntynyt. Äänetönnä vain kumpainenkin tuleen katseli.\n\nMatti silmäili pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi kappaletta.\nKohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa. Sisällä vavahti niin\nomituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi pelännyt\njostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja katsahti Mattiin\nsyitä tutkien.\n\n\"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?\" kysyi Matti.\n\n\"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli\npelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enää mitään\npelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa.\"\n\nMies oli vähän aikaa vaiti. Jonkunlaisella tyytymättömyyden\nvivahduksella hän sitten sanoi:\n\n\"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että...\"\n\n\"Eihän lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että\nvillikissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt\npärevalkioissa etsimään ja valkia oli ottanut sängynolkiin.\"\n\n\"Olisi Liinu heti mennyi edes Heistrokkiin huutamaan.\"\n\n\"Kunpa oliskin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna,\nraukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla\naikanansa, etteivät sinne palaneet.\"\n\nVähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:\n\n\"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun eivät koskaan pidä\ntotteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin\nlähteissäni, että älkää vain sillä aikaa menkö kylään, taikka annan\nraippoja.\"\n\n\"Olisit voinut itsekin pysyä kotona.\"\n\n\"Olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi, kun\nsiunaaman ajaksi vain menin Pertun-Mikkoon.\" Sanna alkoi itkeä. Matin\nteki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä hänen\nselkäänsä. Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä\nkylänjuoksusta.\n\nMuistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa kylänjuoksusta\nnuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina siitä että akka\njoutilaana vain kaiket talvet juoksentelee, eikä mitään käsityötä\nyritä. Vihaksi oli pistänyt, kun ihmiset sekautuivat heidän asioihinsa.\nKiukuissaan hän tästä tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin\nsopi. Mutta ei asia sillä ollut parantunut. Sen johdosta oli vain aina\nsyntynyt kotiriita, jossa Sanna voitti. Mattiin sen johdosta oli\nvakautunut ajatus, että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.\n\nNuorempana Matti oli tuuminut, että saisi akka oppia, eihän ole niin\nkummaa naisten töihin harjaantua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun\nvielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään\nja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan,\nsekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kuin niitä\ntavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja\njuuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.\n\nSen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein\ntoimellisia ja kykeneviä olleet kumpainenkaan. Mutta vähitellen tottui\nolettamaan kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse millään\ntoiseksi muuttaa.\n\nParasta siis olla nurkumatta, tyytyä. Tälle suunnalle Matin ajatukset\ntaas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään\nakallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten\nvälttynyt.\n\n\"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?\" Matti vähän ajan kuluttua\nalkoi kysellä.\n\n\"En ymmärrä.\"\n\nTuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpaisellakaan ollut\nmitään ehdotusta.\n\nTiinakin nousi ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja Matillekin.\nNiin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä kertaa, niin\nhyvälle, ettei milloinkaan ennen, kuten itse Tiinalle kertoivat.\n\nLapset heräsivät miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa pahnain\npäällä vehkeillä niin kauan kun äiti käski pukemaan ja korjasi oljet\npois.\n\nMutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Siitä ilmoitettiin\nalussa vain niinkuin totutusta tavasta, eikä erityistä kiirettä\nosoiteltu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät\noikein todellista leivänikävää saapumasta. Kunnes mökin vähäpätöiset\nuutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui myöskin nälkä. Pienemmät\nrupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei\nnyt enää asettuisi muusta kuin leivästä.\n\nJa kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin\nsydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Sitä kävi pitkäksi\nodottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä,\nTiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa\nitsellä. Käski olla siivosti, kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä\nsaavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä\nannettaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.\n\nHyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla,\nmissä sisälle pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita,\njauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella\nantaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.\n\nKyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti\nuskalsi jo vähin toivoa, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta\nkäymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui niin että sitä tuskin\nmuisti ensinkään, kun koko pussillisen ruokavaroja vaimolle käteen toi.\nTämä rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei\nhän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät.\nOli luullut ihmisiä tylymmiksi kuin he todella olivat.\n\nToisen ilahtunut mieli vaikutti toiseen ja muodosti sointuvaa\ntyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.\n\nLapset tulivat kotiin iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä\njonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun\nvaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne ne vasta tosiriemua\ntuottivat.\n\nTiinakin rauhottui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi\nhätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa\nsyöttämään. Sitä hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä\nhänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.\n\nYöllä häntä oli oikein kiukuttannt toisinaan kun ei ollenkaan tahtonut\nunen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä\npitemmälle. Ovathan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kuin hänkin,\nköyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.\n\nIkävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen\nhuokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli\nnyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli huokimisenkin\nvaikuttavan.\n\nMutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja\nkun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan\npienimmistäkin vallattomuuksista, johtui mieleen ajatus, että antaa\nheidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kun jaksaa sietää.\n\nSe samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta\nkyläläisten osanottavaisuus siinäkin suhteessa rohkaisi. Illan tullessa\njo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei\nTiina tässä salli olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa.\n\n\"Minnekähän sitä nyt lähtisi pyytämään kortteeria talven yli?\" hän\nalkoi päivitellä.\n\nAkat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.\n\nJo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi\nhiukan ruuvia. Pyöräytti pari ympärystää, ruuvasi taas ja alkoi\nharvaksensa sanella:\n\n\"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä, taitaapa sitä tilaa olla.\"\n\nTiina puhui niinkuin se, joka tietää toista ilahuttavansa lupauksella,\njoka samalla tuottaa itselle jonkunlaista uhrausta.\n\nSanna oli levottomalla mielellä odottanut. Kohta Tiinan lopetettua\nsanoi ilahtunein mielin:\n\n\"Kyllähän se olis kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt\nvielä ... jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne.\"\n\nMatti otti vastaan Tiinan lupauksen ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen,\njohon kannattaa suostua.\n\n\"Noo, jos Tiinan vain sopii\", lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua,\n\"niin kyllä me nyt olisimme tässä... Tuota, en minä sitä nyt\najattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina.\nTottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii\nasettua ja silmänsä saa.\"\n\n\"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse\npolttaa\", lausui Sanna.\n\n\"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!\"\n\nTiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua\nolemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa\ntarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan\nluvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enää\nmurheissansakaan olevan. Huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät,\neivät edes oikein kiittäneet.\n\nSe haihdutti säälintunnetta Tiinasta. Maksamisestakin puhui Matti ...\npyh! Siinä olis kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä\nelättämään tarvitsisi ruveta.\n\n\"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he\nkäskeneet yöksi kotiinsa, kun paljaan taivaan alle jäimme\", rupesi\nSanna sanomaan samassa, kun Tiinan ajatukset epäedullisille aloille\nliikkuivat.\n\n\"Niin ... noo, mitähän se nyt sitten... Kukapas sitä ihmisille\nmaailmassa apuansa tarjoo jos eivät ihmiset\", puheli Tiina selvästi\ntuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.\n\n\"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niinkuin Jumalan sallimasta leski ja\nyksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa\", liitti Matti\nakkansa kiitoksiin.\n\nTiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä\nrauhoittumaan ennenkuin tuli sanotuksi:\n\n\"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman\ntilan.\"\n\n\"No niin\", äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä\nonnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vain ajatteli ja ymmärsi.\n\nMatti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai eräässä talossa\nhalkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan. Sitten\noli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi erääsen\ntaloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa, jolloin\nei kukaan tarvinnut.\n\nNoin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi\nliikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat ympäri\nkyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni sen mukaan kuin ihmisten liikutus\npalon johdosta haihtui. Vaan tämä se oli ainoana elinkeinona. Mitään\nmuuta ei saanut, kun ei talokkailla ollut työtä antaa.\n\nKerta päivässä kävi Matti hakemassa puita. Loput päiviä hän istuskeli\ntakalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa, joihin kuvitteli\nsoveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa, kun mielten\ntyytymättömyys ei enää voinut kätkössä pysyä.\n\nEräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: \"Tuossa kaiket päivät istuu ja\nitseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään yritä.\"\n\nEi Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen\noli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.\n\n\"Mitä minä, kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä voi\ntyötä saada!\"\n\n\"Tekisit jotain puusta.\"\n\n\"Puusta\", matki Matti, \"millä minä teen, kun kaikki työkalut paloivat!\nEnhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan niistä\nnaperroksista saisi.\"\n\n\"Aina jotain, mutta kun ei mitään yritä.\"\n\n\"Hmm\", mumisi Matti.\n\n\"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle\", jatkoi akka.\n\n\"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niinkuin\nkehrätäkin. Kehruuta aina saa, saapa Tiinakin.\"\n\n\"Miten minä kehrään, kun ei ole rukkia!\" tiuskasi akka, \"ja kuten näet,\ntämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa.\"\n\n\"Eihän tuo enää niin kipeä ole.\"\n\n\"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä\nmitään työtä saisi. Ja mitä saa, niin toisten vaatteiden korjaukseen se\naika menee.\"\n\nTiinankin jo täytyi sekautua asiaan.\n\n\"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankutusta\".\n\n\"Mitäs, kun tuo aina härnää\", puolusteli Matti.\n\n\"Härnää\", matki akka, katsoi syrjittäin Mattiin eikä jatkanut puhetta\nsen pitemmälle.\n\nMatin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä yritti\njotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan, että\nhänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin ... minkä\nhän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet!\n\nToisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei sen ajatuksen\njohdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti\nmahdottomalta. Siihen se aina päättyi että jos jotain oikein hyvää\nansiota ilmestyisi, niin...\n\nSe häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa. Ei\nnäyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.\n\nItse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mielummin niitä\npaloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa\nkerjätä, eikä sitä juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa olisi ollut\npyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut. Eikä siinä ruokaa paljoa\npalanut.\n\nYhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään\ntullut, eikä ole yhtään edes kuollut. Rikkailta niitäkin vain kuolee ja\nvähemmän niille näyttää niitä tulevankin... Joutaisi olla\nPekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten\ntaitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen\nhissukseen...\n\n... Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät\nvanhaksi tulevat, niin eivät heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää.\nVaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten\nkirottavaksi ja lasten vuorostaan käy samoin, kun vanhenevat... Kun\ntalolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin itse rupeavat\nsyytingille, rauhassa syömään ja lepäämään.\n\nMatti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli,\nhakemaan leivänpalan. Silakankin sieltä löysi. Takkakivellä istuen hän\nrupesi jyrsimään, joi vettä päälle, kaivoi piipunperät suuhunsa ja\nrupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten, takanperään katselemaan...\n\nSanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat\nkylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia\nasioitaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJoku oli kehoittanut Maitia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan\naineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuumaan erittäinkin kun asiassa\nneuvoa kyseltyä, useimmat eivät sitä vastustaneet, vaan arvelivat:\n\"Taitaisipa käydä päisin.\"\n\nMutta sitten kun aikoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset\npelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin\ntule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä\nystävyyden vuoksi. Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen\nystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään.\n\nMattia rupesi arveluttamaan.\n\n\"Jos olisit edes puolen manttaalin isäntä\", sanoi kerrankin eräs\nmökkiläis-naapuri, \"ja sinulla olisi sitten vielä joitain kunnan\nluottamusvirkoja, niin saisitpas tottavie vaikka kaksikerroksisen\ntuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota pyytäisit. Mutta nyt\nse on toista, kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä\ntarvitsisit kipeästi, niin eivät vain monetkaan tuo. Eivät ne sinun\nystävyydestäsi välitä.\"\n\nMatti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että\nolisi parhainta koettaa, \"eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan\", niin\npäätti yrittää. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli,\nettä edes jonkunlaisia säippänöitä tuotaisiin. \"Täytyy tässä ruveta\nyrittämään, ei auta\", hän saneli.\n\nMuutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä\najokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa;\nmuitakin talkoisiin pyytäjiä oli jo kulkenut, niin että epäilivät josko\nniihin kaikkiin voi joulunalla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja\ntäytyi itsekin hirsiä ostaa, kun rakennuspuita tarvitsi, kuten itse\nkertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat \"auttaa\".\n\nKävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska\nPekkolainen oli rikas ... ja saattaisi häntä joskus tarvita.\nHampaankolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä,\nainakin toistaiseksi.\n\nLupasi Pekkolainen tuoda.\n\n\"Huono jo olikin se sun tupasi\", sanoi sitten vielä, lämmitellessään\ntakkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niinkuin Mattia kiusatakseen.\n\n\"Huonohan se oli\", myönsi Matti, \"mutta olisihan siinä vielä mennyt\".\n\n\"Parempi on kun saat uuden\", jatkoi Pekkolainen ja keikisteli,\nsaadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.\n\n\"Niin ... jos saan.\"\n\n\"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä\nkirvesvarteen.\"\n\n\"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?\"\n\nMatti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.\n\n\"Ei meillä nyt\", Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui\ntotisemmaksi, \"ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään\nköyhemmäs tilas kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole\nmistään tuloja.\" Pekkolainen näytteli surkeata naamaa. Mutta Matti,\nikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:\n\n\"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat,\nkun ei saa työtä?\"\n\n\"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa.\"\n\n\"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään\nanna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?\"\n\n\"Mene muualle, jos et omassa kylässä saa.\"\n\n\"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä\nniissäkin joutilaina.\"\n\n\"Joutilaina\", matki Pekkolainen, \"ovat vain niin komeiksi paisuneet\ntähän aikaan, etteivät viitsi tehdä kohtuus palkoilla\".\n\n\"No antakaa vain halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä\nkuudenkymmenen pennin palkasta sylen!\"\n\n\"Ei meidän nyt tarvita halkoja.\"\n\n\"Jotain muuta sitten.\"\n\n\"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään\ntyötä.\"\n\n\"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja,\nkun ette anna työtä?\"\n\n\"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin.\"\n\n\"Niillä on kaikilla tekijöitä.\"\n\n\"Älä nyt kovin.\"\n\n\"No kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä\nole, ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat\nparemmin kuin talolliset ... kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas\nkuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa.\"\n\nMatti lähti.\n\n\"Kakaroista olet sinäkin ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää...!\"\nilkkui Pekkolainen Matin perään. Se nosti Matin kiukkua. Sakea veri oli\nruvennut aaltoilemaan. Porstuanovella hän kirosi, löi jalkaa lattiaan\nja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja\ntappaa paikalle ... muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran!\nMutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä\nPekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää\nminnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta purren, suoraapäätä\nkotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli\nNurkanperän Matti.\n\n\"Yksi, kaksi, kolme...\" Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne\nloppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän\ntarpeesta. \"Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei\ntultu. Karpiseen vain mentiin päätänsä täyttämään.\"\n\n\"Eipä tullut paljoa puuvärkkiä\", virkkoi muuan mökin mies, joka tuli\nMatin luo.\n\n\"Ei niitä paljoa.\"\n\n\"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen\nkanssa samalle päivälle.\"\n\n\"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone.\"\n\n\"Ei ne välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen\ntarkoituksessa, pääasiallisesti vain suolensa tähden.\"\n\nMattikin hymähti.\n\n\"Lienevät nyt saaneet kyliänsä Karpisessa\", hän sanoi.\n\n\"Sen tietääkin. Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin\nja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät.\"\n\n\"Hm ... ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja\", huokasi Matti. \"Mutta\nsitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka\nminä hänen kanssansa riitelin.\"\n\n\"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähänpistos ... arveli\nehkä että muutkin tuovat.\"\n\nKumpainenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi uskomaan kävellessään, että\nkyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten\nmuisti että viina oli jo melkein loppunut. Se oli harmillista, kun\nvelaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinkin.\n\nHän meni toisinaan ääneensä puhuen, toisinaan ajatellen ja väliin\najatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi\nhän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneen virkkoi:\n\n\"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki,\njoita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVähiin supistui kyläläisten hirsien veto Matille. Kun aikansa\nviivyttelivät ja \"ehtiihän tuonne vastakin\" hokivat, niin rupesivat\nvihdoin ajattelemaan: \"Vähänpä näkyvät muutkin vieneen, ei ne siitä\npaljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy\ntulevan.\" Lopuksi, kun vielä tyyneemmin ehtivät parempia liikutuksiansa\nkuolettaa, päättivät kukin itsessään: olkoon sinään. Kukapa niitä\nkaikkia kerjäläisiä voi täyttää!\n\nTällä tavalla rauhoitettiin omattunnot.\n\nNurkanperäisten elämä kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan\npuuhastakaan mitään tulevan ja leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.\n\nKoetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa\nesimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään, että hänelle\nannettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot\narvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puolustivat,\nmutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin,\nja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen\nasia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: \"Mahdat mennä vaivais-apua\npyytämään hoitokunnalta.\" Toiset käskivät lähteä pitäjälle apua\nkerjäämään, niin jokainen vähän liiostaa.\n\nNäillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.\n\nIsännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja\nuskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna.\n\nMutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta\ntullessa niin iloinen mieli kuin otaksuttiin.\n\nYksin hän käveli ... ei tahtonut muiden seuraa.\n\n\"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja --\nkerjuulle...\"\n\nSe oli ajatus, joka koski niin kipeästi, että muodostui ääneensä\nlausutuiksi sanoiksi.\n\nSanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hylkäisi avun\npyyntöä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa\nrakentamaan. Mutta kun Matti tuli ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin\nSannan kiukku kuohahti ja hän huudahti:\n\n\"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän\nkäskemättäänkin!\" Äänenväreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.\n\n\"Eivätpä näkyneet tietävän. Vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä.\"\n\nSannasta tuntui jo paremmalta:\n\n\"Paljonko luvattiin sieltä?\" hän kysyi.\n\n\"Ei luvattu mitään, käskettiin vain mennä sinne.\"\n\nVähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan\nhän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa paloapua. Siitä oli jo\niloinnut edeltäkäsin ja nuhdellut itseänsä, että ennen oli niin syvän\nmurheen alaiseksi antaunut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä.\nMaksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille myös. Ei\ntullut akkaparka ajatelleeksi, kun tuota toivoansa kasvatteli, että\nedeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi\npääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua\nantamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on\nelämä. Nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet\nheltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa\nkiukkuansa kunnallishallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hän muuta\nymmärtänyt kuin sen, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä kuin hyvän\ntahdon puute.\n\nSamana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli\nsananharkkaa jo ennenkin ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä\nennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi\nisäntävaltaansa näyttää.\n\nMatti ei ollut kotona, kun se tapahtui.\n\nLasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut\nSannalle:\n\n\"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! ... ovat kuin päättömät\nlampaat.\"\n\nSannan kävi aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä muistutettavan, kun\nmuutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei\nalinomainen nälkä kurrasi.\n\nVimmatusti hän sieppasi puuloukosta kepin ja alkoi silla hutkia poikia.\n\n\"Senkin riivatut!\"\n\nPojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin. Pihalle\nyrittivät, mutta äiti oli ovessa edessä.\n\nTiinan täytyi sekautua asiaan.\n\n\"Johan sinä nyt hulluna olet... Vaivaiseksihan ne tuolla tavalla\npiekset... Äläs sinä riivattu ... anna tänne se puu!\" Tiina tavotteli\npuuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara.\nMelkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan\ntappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun ja heitti loukkoon.\n\n\"Muutama hullu ... lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään\nkristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vain kasvattaa ... kun\nvihoissaan lyö mielipuolen tavalla\", torui Tiina henkäyksissään.\n\n\"Kun tekin aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta.\"\n\n\"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?\" kysyi Tiina. \"Kyllä\nlapsia kurittaa saakin ja näitä sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et\nvain hoksaa kohtuutta, lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla\ntavalla, niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä.\"\n\n\"Mitä teidän siihen tulee!\"\n\n\"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!\"\n\nNäin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennenkuin Tiina\nsanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä\nmökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille,\naivan paikalla!\n\nKun riidan ensi kohaus oli ohi, niin Sanna jo oli vähällä ruveta\nkatumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut\nniin, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että\nvastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä\npuoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojelijana aluksi ja\nlopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen mä&rään,\nettä saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.\n\nSannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama\nriiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan omaksi vahingokseen. Ei\njoutanut enää muistelemaan taivasalle joutumista, kun Tiina hänen\nmielestään niin ylpeästi isännyydestään kerskui ... tuollaisen mökin\nisännyydestä! Vieläpä kuin mökkikin!...\n\nSiten hän ensin ajatteli ja myöhemmin jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi\nvielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, jos ei hänen Mattiansa olisi\nollut. \"Mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään, aivan\nihan varmaan!\"\n\n\"Voi nyt yhdeksäntoista!\" huusi Tiina, \"minä olen jo viisitoista vuotta\nvetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä\nkoskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Jopahan! ... hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja\npolttanut!\"\n\nTuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi\nkuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.\n\nNyt Sanna mustui kasvoilta ja samaa laatua oli puhekin, jota suusta\ntulvasi.\n\nKovin akat riitelivät. Mitä vain sylki hävyttömämpää ja toista\nloukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle\nhuudettiin katkerana sappena.\n\nMatti tuli kotiin juuri kun akkain kiukku vielä viimeisiänsä\nsäkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.\n\nIloisempi tavallistaan oli Matin naama, kun pihalla tuli. Vaan tupaan\nastuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli, että akat riitelivät.\n\n\"Mikä nyt on tullut?\" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa. Mutta kun\nMatti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpainenkin\nselvittämään omaa puoltansa riidassa. Niin alkoivat uudestaan riidellä,\nsillä kumpainenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti\npyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän\naikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen hirsillä.\n\nOli niin uutta, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että akat alkoivat\npystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli kylässä\ntavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että\nhänellekin sellainen toimi olisi varsin sovelias. Oli jo ajatellut\nsitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä\nrakennetaan ja ruveta hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli hän jo\nkauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja\nhevoskonin väliä.\n\nMatti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen\nhymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kun itse rupesi Matin puuhasta\noikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos\nheidän nyt noin hyvin kävisi. Teki mielensä sanoa Tiinalle jotain,\nmutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan valtaa.\n\nKun rupesi näyttämään siltä, että akat olivat rauhan tehneet, rupesi\nMatti kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes huomiseen vielä olla.\n\nTaas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän\njuuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut.\n\nSannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten\npuhumatta. Ei enää tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta. Ajatteli\nvain että ei köyhä saisi koskaan suuttua.\n\nMatti alkoi hyvittellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.\n\nTiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi\nyösijan ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä \"parempiin\npaikkoihin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri, ei\nkukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia\njoutilaita tupia, joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.\n\nMatilla oli taas hätä kädessä, semminkin kun Tiina oli kokonaan\ntaipumaton enää pitennystä myöntämään.\n\nKun mies oli aikansa juossut, tuli hän suutuksissaan kotiin -- Tiinan\nkotiin, vei akkansa pihalle saadakseen siellä kahteen kynteen nuhdella\nhäntä eilisestä riitelemisestä.\n\nSannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä\ntarvinnut lisätä. Mutta ei mies sitä ymmärtänyt. Ymmärsi vain, että\nakan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivasalla ollaan ja käski\nSannan itse mennä hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä\nsaamaan koko joukon taivasalle.\n\nSanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, Matilla\noli nähtävästi asiassa oikeus. Kyllä hän koetti sanoa, että joskus\nihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun oikein kiusaantuu.\nMutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vain.\n\nKaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea kuinka vaivaista on, kun ei ihminen\nsaa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä olisi\nollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa-aatamia, niin paremmin masentuisi\nrikasten armoille... Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan anteeksi\nanna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa. Köyhillä on pakko aina heti\nunohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa jälkeenpäin\nmuistella, jos vähänkin armoa toivoo.\n\nMatti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt pakko.\nEpäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen\nmahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.\n\nKaupat tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi,\nhevoskalul 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä\nluvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.\n\nMutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa\nhirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi melu. Ne, jotka olivat jo\nvieneet puita, kirosivat ja noituivat.\n\n\"Kun hyväntahtoiset ihmiset sillä tavalla auttoivat, että olisi saanut\nmökin päällensä, eikä viitsinyt vähää lisäksi hankkia, kun rupesi\nlaiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!\"\n\nToiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat\nkuinka he juuri olivat aikoneet viedä, mutta onneksi eivät ehtineet.\nKehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa. Muutamat\njo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa\nviemänsä puut Nurkanperän läjältä.\n\nIhan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha.\n\nSitten levisi tieto, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään\nkarkoittanut. Ja kun ei ollut enää missään sijaa saanut, niin oli\npäättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja\nkeräämään, ainakin kesään asti.\n\n\"Vai hevosella kerjuulle!\" naurettiin. \"Noo, kyllä se on helppo\nelinkeino, kulkea vain hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet.\nKun Nurkanperänkin selskaapi levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen\ntoiseen taloon, niin kyllä vain sillä tavalla kokoon tulee. Katsotaan\nvain eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!\"\n\nTosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten\nsanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja\nuskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä\noikein laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että\nMattia vetää ahneus kerjuulle.\n\nJa he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enää antaisi Nurkanperän\nlapsille niin mitään.\n\n\"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!...\"\n\nSillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli\nhän matkaa varten. Sai jostain jo ulospalvelleen lautakopsan, josta\nkorjaamalla tuli vielä kalu.\n\nMatkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä\nniukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä,\nkuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat\nilveälleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua.\n\nKadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse\ntodellisuudessa toivoivat, että kun sitä vain matkaan pääsee ja kaupan\nalkuun, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin ... kuka tietää\nminkälaiseksi muuttuukaan.\n\nEi jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin\nauliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.\n\n\"Nuoria olette vielä\", sanottiin siellä, \"jaksatte kyllä työtä tehdä ja\nleipänne ansaita. Niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita\nvaivaishoidon niskoilla.\"\n\nSanna koetti hämillään selvittää, ettei saa työtä ja he eivät olleet\noikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, palovahingon\npalkkioksi vain.\n\n\"Olisitte vakuuttaneet\", sanottiin, \"ei vaivaishoidosta sovi sellaisia\nvahingoita korvata\". Joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja niin sai\nSanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3 ohria,\nkiitti ja meni.\n\nNiitä ei ehditty matkaan lähdön kiireessä enää jauhattamaan. Matti otti\nne mukaansa iltahämärässä, kun meni kauppamieheltä itsellensä\nkauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli\nmyös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti\ntavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, ja\njyvät. \"Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee.\"\n\nKauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten\nkäypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat\nhän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.\n\nKauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kun\ntavarain hintaa yhteen laskettiin, nousikin se 25 penniä yli Matin\nvarain. Nyt rupesi Matti pyytämään helpottaa. Mutta kauppiaan ei\nkannattanut ... helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli,\nettä sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle\nmiehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin\njotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli\nitsekseen, että \"pussiporvarit\" muutenkin nylkevät, niin että saa\nmonesti niille myydä alle ostohinnan. Vielä näille nyt kenkkäämään\nruveta! Kun sille oppivat, niin varmaankin joka kerta saman tempun\nuudistavat.\n\nTavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15\npenniä takaisinkin.\n\nKaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli\netukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Eivät hänen velkansa\nyleensä suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu\nvelaksi antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Oli\nviisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.\n\nJoka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan\npuhuneet ja osoittaneet suurta valppautta, kaikella tavalla koetelleet,\njosko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli\ntunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta\nolivat jääneet.\n\nNyt ne kilvassa juoksivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen\nkäteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo\nmennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän\ntavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:\n\n\"Tuota ... eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä\nseitsemääkymmentäviittä penniä? Olisin tässä tarvinnut\", sanoi muuankin\ntalon isäntä.\n\n\"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla ole, velikulta. Odota nyt\nsiksi kun tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon.\"\n\n\"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?\"\n\n\"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua.\"\n\n\"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?\"\n\n\"Sainhan minä 6 kappaa yhteensä, mutta...\"\n\n\"On vain niin ilkeätä\", pahotteli isäntä, \"kun se on niin kauaksi\njäänyt, unohtuukin pian.\"\n\n\"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä maksan kun\njaksan, mutta en minä nyt jaksa.\"\n\nKatseltiin hetkinen ilmaan, kun ei tuntunut olevan mitään sanomista.\nPahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan\nruveta ... olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut\nvieraitamiehiäkään, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää.\nParempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikäänkuin narrailemalla.\n\n\"Etkö tulisi siitä työhön kahdeksi päiväksi?\"\n\n\"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä\naikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä.\"\n\n\"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta\ntule toinen kerta hätäsi kanssa!\"\n\nIsäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana vannoen ettei\nhän enää anna tuollaisille. Ajatteli, ettei siitä nyt juuri häviö tule.\nTunsi sen johdosta itsensä onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti.\nVelkojiansa karkuun hän muuten arveli Matin tositeolla menevänkin,\nhäntä ja muita.\n\nMatti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui mielessään\nkitupiikiksi. --\n\nMuutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja röyhkeämmin. Haukkuivat\ntaitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin kertoa\nsopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:\n\n\"Jäi minunkin siltä saatavaa... Kävin vaitelemassakin, mutta parempi\nolis ollut, kun olis vienyt.\"\n\nJos satuttiin kysymään: \"Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?\" niin\nuseinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka\nsalamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan, annettiin uteliaiden\nkyselijäin vain arvaella, että lienee ollut joku kymmen.\n\nTämä asia antoi Matin kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa\nmahtailemisen aihetta.\n\nMatti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa\noli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa\nhalveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen,\n\"pitäiskö minun nyt rahaksi muuttua!\" Nauroi päälle ja alkoi morkata\nihmisiä nylkijöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan viitsisi toki\njalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa perimään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEräänä päivänä oltiin valmiit lähtemään.\n\nHiirakko seisoi vakavana huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin\nlaiskasti päätänsä katsomaan, kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä\nkummastutti hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti\nja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa\nkohtaloa ... mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla\nreellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemänhenkisen perheen ainoa\nkoti?...\n\nNiin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista... Se ehkä vain huoli\nomia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan\naikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin\ntodisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa\npiti.\n\n\"Tpruu hiirakko!\" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään\nkuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. \"Isä, eikös näin\npidetä ohjaksista kun ajetaan?\"\n\n\"Mitä sinä, mutta minä... Katsos noin sitä pitää ... noin! Eikö niin,\nisä?\" Hernmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi\nliikahtamaan.\n\n\"Noo siinä ... olkaa siivolla!\"\n\nIsä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta. Tuppu ja Liinu\nkäärittiin reenperään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle\nja itselleenkin tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista\nkamaa, jota matkalle katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. perheen\nkoko omaisuus.\n\nHemmua ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta\nhe anastivat oikeuden istua kaidepuilla, saadakseen katsella maailmaa\nja nauttia hevosella ajamisen riennista. Matti vihdoin itse istui\npoikittain reenpohjaan ja hiirakko sai lähteä.\n\nHeistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihanpoikitse.\n\n\"Joko siinä nyt lähdetään?\" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi\ntahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.\n\n\"Jo\", vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen,\nhän huusi:\n\n\"Hyvästi nyt, Anna!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nEi saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle ... oli\nmielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen kun\nei ollut paloyönä huoneeseensa laskenut.\n\nAkat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi\nmuuttuivat kumpainenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkkaneet\ntoisilleen.\n\n\"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi\", huokasi\nvihdoin Heistrokin Liisa.\n\n\"Niin on, niin on, kova on tässä maailmassa köyhän kohtalo\", liitti\ntoinen.\n\n\"Kova se on, jumala paratkoon, noidenkin.\"\n\n\"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että on oma\nsyykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään aina oma syy...\nKun olis raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei\nolisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei\nkortteeria, niin kovaa se on, kun lapsiakin on niin monta ja pieniä.\"\n\n\"Niin, hyvä ihminen, sanos muuta. Sinä iltana kun se palo tapahtui...\"\nHeistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.\n\n\"Hyi kun on kylmäkin\", keskeytti Anna. Menivät tupaan, lämpimälle\ntakkakivelle istumaan ja keskustelemaan.\n\nMutta koditon joukko ajoi pois, ohitse entisten kodin raunioitten,\nmissä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.\n\nItketti Sannaa. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja miettiväinen\nhän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät. Vilkasta keskustelua\nhe väliinsä pitivät. Se tuotti heille iloa, mikä vanhemmille syvää\nmurhetta. Lapset tuskin olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan\nkotiin. Tuppu ja Liinukin tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin\nolisivat itsensä onnelliseksi tunteneet, jos olisivat saaneet olla\nsiinä, missä Hemmu ja Aukusti. Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa\nvalittivat ahdistavan ja puhuivat äidillekin siitä. Äiti ei ottanut\nhuomatakseen. Hän oli omiin ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut\nmuistelemaan entisiä nuoruuden aikoja, jolloin piikana palveli missä\nmilloinkin ja ainoana suruna oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat\nja haukkuivat. Muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän\nkiukusta ja itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä. Eivät ne syyt\nainakaan tällä kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet ... muisti\nmiten oli silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että\nkun sen saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Nuo ajat nyt\nmuistuivat niin onnellisilta.\n\nTuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä,\nmutta vähitellen rupesi tykkäämään ... ja siitä koitui avioliitto.\nRuunuhäätkin pidettiin.\n\nTässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä\nläpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan\npuuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja\ntoivoi häittensä verrattomassa humussa. Väkeä oli ollut niin paljon ...\nrikkaitakin ... ja kaikki olivat niin hyvin viihtyneet. Hän ja Matti\nolivat isäntänä ja emäntänä olleet... Kaikkeen oli heiltä määräystä\nodotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.\n\nJa säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin\ntupa.\n\nSiitä oli ainoastaan 10 vuotta.\n\nNyt on jo näin ... edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä\nvuosia.\n\n\"Herra Jumala armahda!\" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakotti\nääneen huokaamaan. Matti kyllä kuuli, mutta ei se hänen huomiotansa\nherättänyt. Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä surullisilla aloilla ja\nvaimon huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta nousevalta.\n\nPojat kaiteilta katsahtivat äitiin.\n\n\"Mitä äiti siunaa?\" kysyi Aukusti.\n\n\"Ei mitään.\" Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.\n\nPoikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat että äidin nyt on\nkovin paha olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin mihin vain tulivat. Kun kylmä\nsäälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä\nikävän luonteen. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon\npihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kapistivat, Liinu ja Tuppu\nperässä, sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennenkuin äiti ehtikään,\nolivat lapset jo takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen\nkohmettuneita jäseniänsä sulailivat.\n\nÄiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti\npäästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat sulattelemaan\nitseänsä teuhaamisella.\n\nIhmiset aina katselivat äänettöminä ja vakavina tulokasten käytöstä. Ei\nvakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista\nyleisemmin kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset\nrepaleiset kerjäläiset.\n\nVasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen muistutus\näännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan, eikä\nsiihen paljoa aikaa tarvittukaan.\n\n\"Anna olla rauhassa, poika!\" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat\ntähän pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat\nvaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän\nkärsimättömyydestä, kuin kalun vahingoittumisen pelosta. Jospa hitaasti\nlaskivatkin luotansa kielletyn kapineen, silmät jo samassa kiintyivät\njohonkuhun toiseen esineeseen ja kädet unohtuivat sitä käpälöimään...\n\nMutta sitä vain eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet siten\nhuvitella. Asianmukaisempaa oli nähdä heidän myrryisinä ja sorrettuina\npaikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista\nasioista muistuttaa siisteihin vaatteisiin puettuja lapsia, kuin mistä\nnäitä muistutettiin. Mutta ... syntihän olisi ollut antaa kerjäläisen\nsuun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!\n\n\"Eivätpä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!\" Uudistettu\nmuistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä lausuttu. Silloin\näiti sekautui hätäytyneenä asiaan:\n\n\"Panetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin\ntottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon kiertää, että...\"\n\nPojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.\n\n\"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?\" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi\nvielä tuvan palosta y.m.\n\nKun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi\nkyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.\n\nAkat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä rääsypankkojansa penkoamaan.\nMieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.\n\nMatin kauppapuuhat kävivät semminkin ensi alussa hyvin huonosti, niin\nettä pelotti jo konkurssi. Mutta vähitellen siihen harjautui, kunnes\npakko ja toimessaolo opetti uusia keinoja.\n\nJonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavarat olivat\nloppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle, joka suuremmassa määrässä\ntätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi\nvähensi sekin säästöä kun yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä\nhiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.\n\n\"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen\", tapasi Matti sanoa, kun Sanna\nrahaa pyysi maitotilkan ostoon.\n\n\"Hyvä ihminen\", vastusteli Sanna, \"miten nuo toimeen tulevat kuivalla\nleivällä ja silakoilla... Joskus edes tarvitsevat maitotilkan,\nlapsiraukat ... ei niillä muutenkaan ole herkulliset olot...\" Sanna\nheltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.\n\nPojat olivat oppineet hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen -- useinkin jo\nennen jyrsitty -- ja siihen kellastunut silakka päälle, oli tavallisin\nannos mitä saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin\ntottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että\nkerjäläinen jotain muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui,\nniin leipäpalasta antaessaan käski mennä toiseen paikkaan piimää\npyytämään...\n\nMutta ei silti nälkää tarvinnut nähdä. Äidillä, kun hän pienempäin\nkanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat\ntuoreempia ruokia, niinkuin perunain- ja puuronjätteitä. Pojat kun sen\nhuomasivat, pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset\neivät silloin antaneetkaan. Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon\nvatsoja täyttää! Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen\njuoksentelemaan, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.\n\nMatti oli aina, niin kauan kun kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri\njoukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan, pyyteli vain paikottain\npalovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.\n\nÄiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita,\njoissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski pojat toisaalle.\nOli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon\nkulkea. Siispä, kun parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa,\nkunnes kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia\npaikkoja löytää. Monesti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä\npojat jo olivat käyneet. Niissä toisinaan emännät alkoivat haukkua.\nSanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun\ntahtovat oikein talot kuiviin syödä ... eivät yhtään häpeä mokomat, kun\nkulkevat moneen kertaan, sama joukko...\n\nSilloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain\ntäällä käyneen ja ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle vaatinut.\nKun hän masennettuna kääntyi pois, niin jotkut emännät ovensuuhun\nleivänpalasen veivät, motkottaen:\n\n\"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla. Jos ei niille anna,\nniin sitten pitkin maailmaa mölöttävät, että siellä ja siellä oltiin\nniin kovia. Tuos on, ota!\"\n\nPaha oli ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta\nolisi myrsky noussut kerjäläisten ylpeydestä. Sen oli hän kohta, tämän\nmatkan alussa, karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa\nvastaan, niin pääsee vähemmällä haukkumisella. Mutta karvaalta maistui\nsellainen leipä, jo nälän vei sen paljas näkeminenkin. Katkerat\nkyyneleet vuosivat, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen\nportailta alas, Tupun ja Liinun hameen helmasta kiinni pitäessä, ja\nMiinaa kantaen toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä\nmahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään\npyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armeliaita ihmisiä asui.\nOnnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä. Eivät\nsentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa\ntäytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti\ntaistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassaolijain\nkatseita.\n\nKun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armeliaita ihmisiä\nlöysi, jotka esim. istumaan käskivät, niin siihen jäi lepäämään. Ja kun\nihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo\nmainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon naapurin\nemäntä... Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat\ntoisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa\npitämään. --\n\n\"Ettekö ole saaneet työtä?\" kyselivät muutamat.\n\n\"Eihän sitä saanut\", koetettiin vakuuttaa.\n\n\"Eipä tainnut olla haluakaan\", jatkettiin toiselta puolen.\n\n\"Hyvät ihmiset! Luuletteko että sitä vain noin huvikseen näin\nkuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivähänkin kulkea meidän teitä,\nniin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi.\" Puhuessa alkoi ääni\nvärähdellä, kumpi sitä vain sanomaan sattui, Matti tahi Sanna, ja\nkyselijän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään.\n\nYösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin\noli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset\nolivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään\nkerjäläisten kestikievari ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä\ntoisissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein\njoka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin\nmuillakaan.\n\nTällä tavalla meni monesti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin\nmyöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yönselkään\njäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän heltyi.\n\nTapasivat he helliviäkin ihmisiä. Se piti vireillä jonkunlaista\nriutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein\npettivätkin, niin eleli toivo.\n\nEräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaaseen\ntaloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.\n\nKun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka on monta!\" hän huudahti, lapsia tarkoittaen.\n\nSanna huomasi että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.\n\n\"Monta niitä on. Ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea, niin\nse on niin katkeraa, että...\"\n\nÄiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja\nvilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja\npiteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi.\nSuuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei\nsiitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten\nräytyneet.\n\nSäälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin\nrukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan\nhyörinään takan ympärillä.\n\n\"Mistä te olette?\" kysyi emäntä.\n\nSanna mainitsi kotipaikkansa.\n\nMatti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.\n\n\"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltaneet lähteä näin\nkylmällä talvella, kun ette ole kotiin jääneet?\" jatkoi emäntä\nSannalle.\n\n\"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä,\nniin täytyi lähteä.\"\n\n\"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuo lapset?\"\n\n\"Terveinä ne ovat, jokseenkin.\"\n\n\"Tuo pieninkin?\"\n\n\"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä\nsairastaisivat, on muutenkin niiden kanssa tekemistä.\"\n\n\"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet,\nnyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin, kahden vuoden vanhana.\"\n\nMuistot elpyivät emännän mielessä ja pakottivat itkemään, samalla kun\nhän tunsi sydämessään kateutta köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli\nnoin viljalta.\n\n\"Niinhän se on aina!\" sanoi Sanna, \"että rikkailta, jotka kyllä halusta\nantaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niiltä\nne kuolevat. Köyhillä elävät, eivät kuole vaikka annetaisiinkin. Ei\nJumala huoli antipaloista.\"\n\n\"Ja niin kun minä olen koettanut hoitaa ... niinkuin silmäterääni ...\nja kuolevat ne vain\", itki emäntä.\n\n\"Ei siihen hoito auta\", vakuutti Sanna, \"mitäpä nämät, niinkuin\nmeidänkin mukulat, hoidon hyvyydestä eläisivät, kun pyryssä ja\npakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää. Ei, kyllä se niin on, kuinka\nse sallitaan!\"\n\n\"Niinhän sen täytyy olla. Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuo\nlapset saavat lämmitellä\", käski emäntä toista palvelijaa.\n\nSannan sydämessä alkoi liikkua.\n\nKun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä\nvalkea oli ensimäinen, joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty\nlämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä\nja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa\nmökissä, niin tuntui selittämättömältä tämän emännän hyväntahtoisuus.\nOlisi voinut Sanna emäntää syleillä ulkokultailemetta. Useammiten oli\nhän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkausi,\nniin sanottiin aivan orjailematta:\n\n\"Älkäähän nyt koko takkaa vallatko!\"\n\nSiihenkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei enää kaikin ajoin\nloukkautunutkaan. Pojat tuskin ollenkaan pahoittelivat. He olivat\ntottuneet kohtaamaan ihmisiä yleensä yrmyisinä ja vastaamaan siihen\nhärkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin hiukan toisellaisen\nvaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen vaatia itselleen\nedes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia kun syyttömästi\nkolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä suhteessa eivät\ntunteet lamautuneet ... ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?\n\nMikä merkillinen tunne saattoi tämän emännän näin sääliväisesti\nkohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi\nelämäntoivoa säilyttää? Jumalan sallimaksi hän sitä kuvitteli.\n\nOnhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä\nelämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät\nettä Jumala on aina läsnä apunsa kanssa, kun hätä on suurin.\n\nSanna tunsi hataran uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi.\nKielsi Mattiakin kylään menemästä ennenkuin itsensä lämmittelisi hyvin\nja heitti hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut\ntapahtunut pitkään aikaan.\n\nMatti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin\nvaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämärämmässä muodossa. Kumpaisenkin\najatukset pakkausivat sanoiksi tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille\ntuomaan.\n\nEmännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli\nsaanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki\nhyvää hänellekin. Jonkunlainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan\nruokaa _pöydälle_ ja käskemään joukon syömään.\n\nEi hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat sen\nkautta vähenisivät talosta. Jos sellainen ajatus olisikin mieleen\njohtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.\n\nKun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat\nhe olla talossa, vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei\ntarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaatteita sai vain rauhassa\nkorjailla sillä aikaa kun Matti ja pojat kiersivät.\n\nSeuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät, toivottivat he Jumalan\nsiunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja\nkyynelet herahtivat äidin silmiin.\n\nHiirakko sai vain hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kaunis ja\nkiire ei painanut. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin\nennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustusvoimaa,\nettä milloin vain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti\nkintereillä seurasi vastakohta. Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas\nsamalla mitalla tuon myötäkäymisen jälkeen, jota tuossa siunatussa\ntalossa kohdattiin, niin ... ajatteli Sanna ja taikamainen pelko sai\nhänet valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen, jota äskeisiä kohtauksia\nmuistellessa muuten olisi saattanut tuntea.\n\nMatti istui vakavana, kaiteella ja katseli ympäristöä. Pitkän vaitiolon\nperästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:\n\n\"Ei ruvennut tämä lumppujen keräyskään kannattamaan, ettei ...\nettei ... olisi tarvinnut kerjätä.\"\n\nSanna äännähti jotain ilmoittaaksensa, että hän oli kuullut puheen.\n\nVähän ajan kuluttua Matti taas jatkoi:\n\n\"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa,\nettä saisi perheensä elätetyksi, kun parhaassa iässään pitää\nkerjuulla...\" Jonkunlainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä,\nsamassa kun lujasti sivalsi raipalla hiirakkoa, joka kuitenkaan ei\npaljoa aristellut. Matti rupesi ajattelemaan, että kun tällainen\nkovaonninen kerjäläinen jaksaisi olla vastoinkäymisestään yhtä\nvälinpitämätön kuin kulunut hevoskoni, niin sitten se elämä menisi\njotenkin.\n\nMies alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä\nihmisten pahuutta moittia, -- ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKeväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä\nrakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla\nmarkalla nuijatorille, sillä sen voimat eivät enää riittäneet\nhiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi asunnoksi erään talon ränstyneen\npihatuvan.\n\nElämäntoivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön.\nJotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä\nvaroilla. Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kun\nMatti sai ensi kerran palkkansa.\n\n\"Loppui se kitu meiltäkin\", sanoi hän laskiessa rahojaan, joita oli 42\nmarkkaa. Semmoista rahasummaa ei hänellä ollut kädessä ollut häittensä\njälkeen.\n\n\"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaateita lapsillekin, kun on millä\nostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa\", tuumaili\nSanna.\n\n\"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle\nlaitettu?\" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä\nsaanut uuden nutun.\n\n\"Ja saanko minä äiti karttuunihameen?\" tutkaili hyväillen Liinu.\n\n\"Saatte, jos isä antaa rahaa\", sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla\noli yleinen riemu.\n\nHyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.\nKahvia vehnäsen kanssa juotiin, keitettiin puuroa riisiryyneistä ja\nsyötiin.\n\nPäivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu kuin viime\ntalvisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.\n\n\"Kun nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies,\njoka jouluun kokoaisin tuvan hinnan\", sanoi Matti, kun ryynipuuroa\nposkeensa pisteli. Sanna otti puheeseen kiini, ruvettiin tekemään\nlaskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on\njoulunaikana jonkunlainen mökin hinta säästössä.\n\nMatti päätteli että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan\nperheellensä, kun ikään vain niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse\npysyvänsä rautatien työssä niin kauan kun sitä vain riittää.\n\nYhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon\ntuonnempana kokolailla ... mutta nyt ei vielä kovin paljoa. Täytyyhän\nsaada hetkisen elää vähän vapaammin, kun oli niin kauan saatu kärsiä\npuutetta.\n\nKiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin, kun puhuttiin näistä\nasioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä\nrikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut\nkohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Hän oli tuntevinaan\nmielessään rauhoittavaa lepoa siitä että Jumala oli antanut anteeksi.\n\nToisinaan, kun mieli oli kiitollisena ja sen johdosta viime talviset\najat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus\nja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta sellaista kurjuutta\nnäkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin\nepäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen\ntukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkunlaisena\nsavuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.\n\n\"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!\" hän ajatteli ja toisinaan\ntuskallisella äänellä virkkoi. \"Kasvavathan lapsetkin isommiksi aina,\nettä rupeavat kelpaamaan ihmisille ja sittenhän sitä menotkin\nvähenevät.\"\n\nToivo päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan\nrauhoitti. Se oli varmaan tiedossa joskus tulevaisuudessa tapahtuvana.\nKun vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi, niin se vaivutti\njonkunlaisen rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.\n\nKun kesä kului pitemmälle, ikävyyden kohtaukset harvenivat. Säästöjä\ntosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina jokseenkin\ntarkoin loppuun siksi kunnes uutta rahaa saatiin. Mutta se ei\nerityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko\nvuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä\nolivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet\nkieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä nyt kun siihen oli\ntilaisuutta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa asemalle. Työmiehet,\njotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä\nollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa\ntyömiesten pois menoa varten, ainoastaan vauhtia hiukan hiljentää.\n\nJuna jarrutti aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään\nkuin ori, jolla on vimmattu halu eteenpäin.\n\nRuokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi\nmiesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaununreunalle alas\nhyppäämistä varten.\n\n\"Piii pii piii...\" kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan\npaikkaa.\n\n\"Hop! Hoi, tulkaa pois!\" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat\ntoisille, jotka vielä kuhnailivat.\n\n\"Pii...\" vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.\n\nOli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien\nruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin\nkiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisauttamaan, että siitä\njäseniänsä loukkaamatta voisi alas astua.\n\n\"Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?\"\n\nHuuto kuului hiukan etäämmältä ja oli niin hätäinen, että se sai kaikki\nmiehet sinne päin juoksemaan.\n\n\"Mitä siellä on tapahtunut?\" kyselivät jo matkanpäästä.\n\n\"Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle.\"\n\nJa vahvoihin työmiehiin vaikutti sanoma kuten sähkö, yhteen ääneen\nrupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokoontuivat tiheään ryhmään\nMatin ympärille.\n\n\"Kuollut!... Kuollutko on?\"\n\nMatti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polvenalta\nniin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiinni pitivät. Kasvot\nolivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.\n\nMiehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä\npidättäen katselivat hirveätä näkyä.\n\n\"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?\" virkkoi joku vihdoin ja\nrupesi hiljaa Mattia liikuttamaan.\n\n\"Kuollut, kuollut!\" huusivat useammat. \"Meidän täytyy kiiruhtaa viemään\nhäntä tuohon likimäiseen taloon\", sanoi vihdoin joku. Puuhaan\nryhdyttiin, hankittiin jonkunlainen lava, jonka päälle Matti\nvarovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.\n\nSannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai\nnukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin\nvuoteensyrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja\noli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.\n\n\"Joko Matti tuli?\" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä.\n\n\"Ei se vielä... Minä täällä vain.\" Se oli outo, vieras miehen ääni, ja\nSanna nousi ylös.\n\n\"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?\"\n\nMickelson rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä\nsanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän\nperemmäksi, katselemaan ikkunasta.\n\n\"Tuota ... kyllä hän tulee heti.\"\n\nMutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän\nsaanut oikein selvää mitä hänen piti siitä ajatteleman.\n\n\"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?\"\n\nMickelson istui penkille, kynsäsi korvantaustaa ja näytti kokonaan\nneuvottomalta.\n\n\"Tuota ... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta\nehkäpä se siitä paranee.\"\n\nMickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.\n\nSanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.\n\n\"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?\"\n\nMickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi\nvaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain\nkuitenkin täytyi sanoa.\n\n\"Älkää nyt kovin surko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä.\"\n\n\"Eihän vain ole kuollut? Kuollutko hän on?\"\n\n\"Eei, mitäs te nyt niin, ei hän kuollut ole, mutta ... kyllähän Jumala\nteistä huolen pitää.\"\n\nMickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan vaimo joutui. Hän\nharmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,\nniin että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.\nSiitä johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,\nvaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.\nNyt tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,\nkun kertoi hätäilevälle vaimolle: \"Kyllähän Jumala teistä huolen\npitää.\" Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisesti\nitsessään, että se oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi\nlohduttaa epätoivoista vaimoa.\n\n\"Mutta missä Matti on, Mickelsoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! Hän\non kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!...\"\n\n\"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on\nsiellä talossa rautatieaseman lähellä.\"\n\n\"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää...\"\n\nPihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne\njo saapuivat tupaan, Aukusti eellimäisenä.\n\n\"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin alle!\"\n\n\"Voo-o-i!\"\n\nÄidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä\näkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana eteenpäin kyyryyn ja kädet\nrupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi\nja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei\ntahdolla ollut mitään valtaa. Äärettömän tuskan pusertamina ne\ntuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään\nääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja\nhämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista\nväännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi\nitsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään\nlohdutusta tuollaiseen tuskaan.\n\n\"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin...\"\n\nMickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.\n\n\"Voi lapseni, raukkani! Herra!...\"\n\nSannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia\najatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.\n\n\"Pysykää kotona te Miinan kanssa, älkää tulko!\" Tämä osoitti että\ntuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni\nohjaamaan. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden\njuostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää\nmitenkään olisi voinut näkyä.\n\n\"Pysykää lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee\", varoitti Mickelson\nlapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.\n\nAsemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja\nsurkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.\n\nEi hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuspaikalta\nvietiin, saatiin hänet tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle\ntyö-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin,\nettä takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi\nsairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat\nhyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsy lasten tähden\nniin pitkään matkaan ei ollut helppoa.\n\nOdotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle\njäähyväisiä, -- kenties viimeisen kerran. --\n\nHeikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikuttaa\neikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä\nvalitus sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.\n\nVaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna\nSannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon\nturvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä aiheutti.\n\nVeturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se\nseisahtui. Matti kuuli ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna\nalkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vain muodostui ... sanoja ei\nsiitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä\nkuulemaan mitä hän sanoisi.\n\n\"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa...\"\n\nSannan hytkytys kasvoi.\n\n\"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi\".\n\n\"Sen vuode täytyy nyt nostaa vaunuun\", tuli junanjohtaja sanomaan.\n\nLapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot värähtelivät ja\nsisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.\n\nMiehiä tarttui vuoteeseen ja nostivat sen vaunuun.\n\n\"Älkää nyt kovin surko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys\noli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee\", sanoi Mickelson\nSannalle, vaunuun mennessään.\n\nJuna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.\n\n\"Surkea tapaus\", sanoivat he toisilleen, \"jos tuosta paraneekin, niin\nei hänestä muuta tule kuin kotikuntansa ruotivaivainen.\"\n\nSanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki\nparahdellen.\n\n\"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee\", sanoi joku.\nToinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi\nitse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kun häntä\nhuomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat\nmyötätuntoisuuttaan pitemmällekin, joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun\näiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä\npuhuivat he Sannalle osanotolla ja lohduttaen.\n\nSanna tunsi tämän johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläiselämä ja\nsen tuskallisimmat varjopuolet tunkeutuivat mieleen vastustamattomalla\nvoimalla.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi, kun\ntoivo ja pelko sydämessä taistelivat.\n\n\"Vai niin.\" Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:\n\"Mitä teillä nyt olisi sanottavaa?\" Insinöri katseli ystävällisesti\nSannaa, nojasi toista kyynärpäätään pöydänreunaan ja hiveli käsiään.\n\nSanna notkisti polviaan, kun insinörille puhumaan rupesi.\n\n\"Se minun mieheni ... kun sen niin huonosti kävi.\"\n\n\"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli\nikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle\npuhua?\"\n\nInsinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että\nhän osasi ruveta selvittämään.\n\n\"Niin ... minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat,\nettä valtio antaa aina palkintoa, kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu.\nNiin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä että saako sitä.\nMe olemme niin kovin köyhässä tilassa, kun on viisi lasta, eikä\nkotoakaan...\"\n\n\"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään\nkorvausta, koska se ei tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä\ntapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli\nvain rautatieonnettomuus.\"\n\n\"Eikö siitä annettaisi edes vähän?\"\n\n\"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä, jos joku huolettomuudessaan\nitsensä junan-alle heittää.\"\n\n\"Mutta ei Matti huolettomuudessaan... Toiset miehet sanoivat, että jos\njuna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä,\nniin ei Matti olisi joutunut junan alle.\"\n\n\"Kuulkaapa, se on koneenkuljettajan syy. Ja entäpä, jos eivät miehet\nvaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä\npontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen.\"\n\n\"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttamaan, mutta...\"\n\n\"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään\nsen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne\nparanemaan?\"\n\n\"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin\non poikki.\"\n\nInsinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen\npolven päällä.\n\n\"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin,\nvaltio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?\"\n\n\"Eihän minulla muuta...\"\n\nHyvästellen lähti hän pois, toiveiden turhiin rauettua.\n\nEi hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat kankeassa tilassa. Kyllä\nihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen\nkorvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut sitä\noikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut\ninsinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei oltu tehty\nsopimusta junankuljettajain kanssa sen seisauttamisesta.\n\nNiin, siinäpä se. Onnettomuudella on aina syynsä! --\n\nMuutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai\ntoisinaan tietoja Matistakin, mutta eivät ne lohdullisia olleet. \"Jos\nparaneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee\", sanottiin. Ensin Sanna\nihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan:\n\"Kuolema taitaisi parempi olla.\"\n\nPäivät pääksytysten hän itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat\nkäydä verisiksi ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän\ntapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa,\njolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta\ntutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun havahtui, tuntui se raskaasta\nunesta heräämiseltä, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa\nitsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia\noikeastaan mieltä painoi ... lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei\najatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.\n\n\"Herra armahda! ... kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen ...\nihmisten kirottavaksi!...\" Se hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Ei\nollut edes yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut\nlohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta koko\nperheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ja kohtaloansa valittaa.\nMutta tämä tieto kukkuroitsi hänen mittansa ylitsevuotavaksi. Jos\nolisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua... Mutta ihmiset eivät\ntässä enää voi lohduttaa... Ne vain hämmästyneinä rupeavat kurjuutta\nvoivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niinkuin niiden tapa on,\nkun köyhille lapsia tulee.\n\nKun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vain\nkatkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi\nollut paratiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu\nkerran käydä, tullakseen takaisin helvettiin piinattavaksi.\n\nKesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana\ntoivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi\nmuiden ihmisten armoleipään turvautua.\n\nNyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.\n\nHänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Muisti kotipuolen väkeä, muisti\nmiten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kun palo tapahtui. Kyllä\nmuisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu,\nkun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän\nuskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan\nturvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut\noman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt.\n\nHän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan niihin,\ntarttui vetoaisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja\nLiinu juoksivat edellä ja perässä, väliin auttoivat äitiä vetämisessä.\nTiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku vaikea ja vankkurien veto\nhankalaa.\n\nKotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa\nohjasi.\n\n\"No kuinkas nyt\", puhutteli emäntä painolla, \"kun niin kovat kohtalot\novat kautta käyneet?\"\n\nSanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan\nrupesi, virkkoi:\n\n\"Tässähän sitä ... täytyy mennä.\"\n\n\"Jopahan... Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee\nmuutamia.\" Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.\n\n\"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä\", sanoi Sanna.\n\n\"On se. Mutta ei suinkaan Matti kuollut ole vielä?\"\n\n\"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono.\"\n\n\"Sen toki tietääkin.\"\n\n\"Reidestä on jalka sahattu poikki.\"\n\n\"Hyvä Isä sentään!\"\n\nOltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään\ntapausta.\n\n\"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut\", tuli emäntä vähän ajan\npäästä puhelemaan ja pisti sokeripalasen tälle käteen.\n\n\"Taati\", käski äiti.\n\nMiina nosti kättänsä.\n\n\"Hyvä lapsi Miina onkin.\"\n\nTuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.\n\n\"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä\npaiskata?\" Emäntä kohotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin\nkehoitettua meni ja läiskäytti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi\nja haki hänellekin sokerimurusen.\n\n\"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi\", sanoi taas emäntä vakavan\nnäköisenä.\n\nSannan sydäntä viilsi kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus,\nettä sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi.\nKyyneliä vain pyyhkäsi silmistään ja huokasi: \"Niin\", ja nieli alas\nkarvaan palan.\n\n\"Minnekä te nyt täällä pääsisitte asumaan?\" päivitteli emäntä.\n\n\"Ei tiedä ... saaneeko missään.\"\n\n\"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan\njossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka.\"\n\nSe lohdutti Sannaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nNurkanperäisten kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon, että\nkutsuivat kokoon muitakin päivittelemään mitä olisi heidän hyväksensä\ntehtävä. Useat lausuivat kokouksessa tylyjä sanoja ja arvelivat, että\nasia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon autettava, eikä yksityisen\nkyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen, että ostettiin eräs\nhylkymökki, kun eivät missään saaneet vakinaista kortteeria.\nElatuksesta saisi Sanna itse huolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon,\njos ei muuten toimeen tulisi.\n\nNiin sai Sanna lapsinensa päänsuojaa, leivästä koettaisi itse pitää\nhuolta.\n\nHänellä oli vielä vähän rahoja, kun rautatieltä tuli ja niillä rupesi\nhän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät pääksytysten\nolla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli kaupoillaan.\nVanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin pitäjiin.\nMatista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.\n\nKevättalvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi\neläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti turvautua vaivaisapuun.\n\nPekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnasss ja Sanna kuului hänen\npiiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.\n\nKovalta tuntui. Sydän pani vastaan, mutta puute pakotti ja voitti.\nKohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi koettaa edes leipää hankkia\nlapsille ... vettä he kyllä itse saisivat särpimeksensä.\n\nVielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi... Ei hän ollut talossa käynyt\npitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin viimeisessä\nhädässä.\n\n\"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei\nhän ainakaan liiaksi köyhiä armahda\", ajatteli Sanna. Mutta hän\nrohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella\nkymmenellä oleva palvelustyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului\nkovaäänistä miesten puhetta.\n\n\"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon\nlistalleni 10 markkaa\", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.\n\n\"Hä hä hä hää!\" nauroi Pekkolainen, \"oikeinko siihen sitte pitää panna\nsen mukaan mitä kukin voi? hä hää...\"\n\nKuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen\nitserakkautta.\n\n\"Kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?\"\n\n\"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden\nkäsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin\ntarkoituksiin.\"\n\n\"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon\nviitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia\nsanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori\nPekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen... No mitä nyt?\" Kysymys koski\ntyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi\nmuristen, kun oli tultu häiritsemään, meni Pekkolainen tupaan.\n\n\"Mitä sillä Sannalla nyt?\" hän kysyi seisahtuen keskilattialle itseänsä\nkeikistellen ja suu ivahymyssä.\n\nSanna arveli että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana oloaan,\nja huokasi.\n\n\"Tulin tänne katsomaan\", sanoi hän sitten, \"eikö isäntä meillekin\npuolustaisi vähän vaivaisapua?\" Hän rupesi henkeänsä pidätellen\nvastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa\nalta katseli.\n\n\"Jaa\", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan\nja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puolilattiaan:\n\n\"Tuota ... se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä,\njosko välitän teistä mitään\", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni\nperä-ikkunasta katselemaan.\n\n\"Koska J----lan tähden?\"\n\nVastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta katsellen:\n\n\"Niitä elätettäviä karttuu vaivaishoidon niskoille niin, että lopuksi\nei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa vaivaismakasiinille\nlaiskain elättämistä varten.\"\n\nSanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyynelet alkoivat ripistä\nposkille.\n\n\"Rupeaako se Masa paranemaan?\"\n\n\"Niinpä se kuuluu.\"\n\n\"Sekin\", jatkoi Pekkolainen, \"kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä,\nlaiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan ja rautatielle isoja\npalkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjään sitä sitten on raja kun ruodin\npaikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti elitte\nja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa jotain on\nkasautunutkin?\"\n\nIsännän suu oli hymyssä kun hän kääntyi Sannaan. Sanna katsahti\nPekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että hän oli\njuovuksissa.\n\nPekkolainen astui likemmäksi.\n\n\"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää\", sanoi hän ikään kuin\njonkunlaisella harrastuksella. \"Valtion työssä Masa teloittui, niin\nvaltio elättäköönkin!\"\n\n\"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vain\nkaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy.\"\n\n\"Haukutaan\", matki Pekkolainen, \"haukkumiseksi se aina otetaan, jos\njoku sanoo asian julki ja halki. Ja kuulepas, tuota, Sanna, kyllä\nsellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää\nkuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi paheksuakaan.\"\n\n\"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä\nkuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta\nenää pyytääkään!\" purkausi Sanna suunniltaan raivossa.\n\n\"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoitokuntaan, niin ei sillä muuta\ntarkoiteta kuin sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikasten\nvaivana olemasta! Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä, kun se köyhiä\nloi rikasten rasitukseksi, kun ei se luonut vain rikkaita ja sellaisia\nkun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään...\"\n\n\"Älä motkota, sen vietävä!\" Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli\nmennäksensä Sannan kimppuun.\n\nMutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:\n\n\"Motkotan minä!\" hän huusi, \"et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä\nminä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään\nmuu kiellä minulta apua!... Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin\nvaalis, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen\npääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vain\nrommia isävainajas rahoilla ja särvi kaapin oven takana, kyllä kestää!\"\n\nSanna meni kaiken jaksonsa mukaan ja purki sydäntänsä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli\nsynnyttänyt kaksi tyttöä. Tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan.\nKovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat juustoa,\nleipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät\nkatsomaan.\n\nKun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset\nkäsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu\nitkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan\nkastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä\nakka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista antaa.\n\n\"Kuinka ovat koreat tytöt\", ihmettelivät emännät, kun katselivat\nlapsia.\n\nSanna alkoi voimistua, kun sai ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin\nvoimistumisen kanssa yhden rinnan.\n\n\"Olis noita lapsia jo ollut teillä muutenkin\", sanoivat muutamat.\n\n\"Olishan niitä ... mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka\nmonta niitä kullekin --\"\n\n\"Kun Jumala korjaisi pois!\"\n\nSanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä samaa toivoi, mutta\nei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vain\nsydämessään Jumalaa rukoili lapsia luoksensa korjaamaan, pois\nkurjuudesta.\n\nEnsin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä\nrituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin\ntuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.\n\nKamalan kolkkoa oli elämä, synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä\nkoettivat huoltaa pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät\nkarkeat kerjupalat virvoittaneet.\n\nHemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.\n\n\"Taivaallinen isä!\" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, \"vaaditko\nminua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?\"\n\nJo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla\nponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.\n\nEräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn\nlaidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi\nhänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset\nja vaivat hänet itsensä pian sortavat.\n\nJa jos elämään jäävät lapset!?\n\nSe ajatus painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi\nvähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten\nhän itse kylmänä ruumiina makaa jonain päivänä tuossa vuoteella ja\nlapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enää kuule ...\nhenkisilmillään vain saa katsella, miten ne ensin joku korjaa\nhuostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnantuvalle huutokauppaan. Ja\nmiten ihmiset siellä sanovat että ei sekään pari muuta kyennyt kuin\nlapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka\nvastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille, Korvisen ja\nKarttulan haltijat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule,\nmutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet\nkunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille\nsallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä\nelättää.\n\n... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä\ntukalammaksi, kun en pääse lapsilta edes kerjuulle.\n\n\"Hyvä Jumala riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi\nnuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!\" hän huokasi lapsia katsellen.\nJoku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi\nistumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että täytyi\nkumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilvoittaa.\n\nOvesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen\nvalituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen\nasemasta.\n\nSe oli Matti. Tuli kainalosauvoihin nojaten kuihtuneena ja vaaleana\nsisään. Ainoastaan lyhyt tynkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.\n\nOven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä\nsydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten\nastui vuoteen luo, sai tuolin ja istui tuijottaen kaksoisiin.\n\n\"Tuollaisenako sinä palaat\", itki vaimo ja koetti nousta kättelemään.\nMatti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys\nilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan\nhillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteenlaidalle lapsia yhä\nkatsellen.\n\n\"Niin, siinä ne ovat\", sanoi Sanna.\n\n\"Viattomat lapsiraukat\", huokasi Matti vihdoin, \"pitäneekö teidänkin\nruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa.\"\n\n\"Missä ovat toiset lapset?\" kysyi Matti.\n\n\"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja\nAukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja\nMiinaa kulettavat vankureilla muassaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa\nkaksoiset Nurkanperästä\", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Kaksi\npäivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja\nlaskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia, haudattiin\nsamalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin\nNurkanperänkin lasten. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat\nkuolemata vastaan, kun se ankaralla kädellään oli pois pyyhkäissyt\nheiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäiset eivät kuolemata nuhdelleet,\nvaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä siitä että\nkuolema oli pelastanut lapset.\n\nErittäinkin äiti itki, kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta\nkurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... \"iäiseen iloon Jumalan\nluokse\".\n\nKotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpanijais-ateriansa\nihmisten antipaloista.\n\nSamana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodinpaikka\nolis avoinna ja jos Matti haluaisi, niin hänet pantaisiin siihen.\n\nKova oli Matilla taistelu itsensä kanssa, ennenkuin saattoi isännälle\nmitään vastata.\n\n\"Etkö tahdo mennä ruotiin?\" kysyi isäntä suu hieman kummastusta\nosoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.\n\n\"Niin ... kyllähän minä tulen jos vain otetaan. Mikäpä tässä muukaan.\"\n\n\"Minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten\neläminen käydä hyvinkin raskaaksi\", arveli isäntä.\n\n\"Kyllähän se niin on.\"\n\nPois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli\nvastahakoinen. Hän oli luullut ilosanomaa vievänsä!\n\n\"Vielä on ylpeyttä Matissa\", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät,\nettei se jo ollut rapissut.\n\nMutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan\ntaistelun.\n\n\"Ei minulla enää ole valikoiman varaa\", sanoi hän vaimollensa, sitten\nkun oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti sitä sanoessaan\nverrattain tyytyväiseltä.\n\n\"Niinpä taitaa olla\", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki\nMatin alistuvan kohtaloonsa. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi\nvielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.\n\n\"Mutta sinä ja nuo?...\" virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja\nkatsahti lapsiin, Liinuun, joka hiljaisena ja surkastuneena istui\nristissäkäsin takkakivellä, ja katseli Tuppua sekä Miinaa, jotka\nlattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.\n\n\"Eihän siinä\", vastasi Sanna vitkaan, \"muu auta, kuin Jumalaan turvata,\njoka luonutkin on, niin tottahan huolen pitää ja antaa voimia kitua\nkestämään siksi kun...\"\n\n\"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristinalaisen elämän\", päätti\nMatti.\n\n\n\n"]