[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk747uijW4l_gShUpdyoEx4dJoM-xGJjfTA36HNJ38hU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},528,"Talvi-iltain tarinoita 5","Topelius, Zacharias",1818,1898,"528-topelius-zacharias-talvi-iltain-tarinoita-5","528__Topelius_Zacharias__Talvi-iltain_tarinoita_5","Sumutarinoita.","novelli",[],[],"fi",1880,1911,81716,538452,false,38651,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Short Stories","\"Talvi-iltain tarinoita 5\" by Zacharias Topelius is a collection of historical novellas published between 1880-1897. These tales blend historical events from Swedish and Finnish history with fictional characters and romantic storylines. From royal courts to manor houses, from military campaigns to merchant rivalries, Topelius weaves engaging narratives around actual historical moments spanning the 1700s to 1800s. Each story combines entertainment with the author's goal of popularizing geography and history, inviting readers to absorb knowledge through compelling fiction set across centuries of Nordic life. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Jäämaa, Ilmari",264,"Helsingistä lähtevä höyrylaiva juuttuu sumuun matkallaan kohti Lyypekkiä, ja matkustajat ryhtyvät kertomaan toisilleen tarinoita ajanvietteeksi. Kokoelma sisältää kymmenen kertomusta, joissa liikutaan Itämeren aalloilla ja kohdataan monenlaisia kohtaloita opiskelijoista nuorallatanssijoihin.","Z. Topeliuksen 'Talvi-iltain tarinoita 5' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 528. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TALVI-ILTAIN TARINOITA 5\n\nSumutarinoita.\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\nSuom. Ilmari Jäämaa\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n     Johdanto.\n\n  1. Augustan vaapukat.\n  2. Ikuinen ylioppilas.\n  3. Drifva neiti.\n  4. Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.\n  5. Toholampi.\n  6. Vedenkorkeusmerkki.\n  7. Nuorallatanssija.\n  8. Briitta Skrifvars.\n  9. Tyhjät sydämet.\n 10. Vuodenajat.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nSiitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut\nuiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran\nvuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin\ntuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset\nikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa\npienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista\ntuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka\nsyysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa\nmatkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja\nlukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa\ntoinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin\nkärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat\ntavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu\nkuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu\nAioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa\nkuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva\nseisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo\nmastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon\nja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat\nsaattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta\ntuntemattomia kareja kohti.\n\nKauniina toukokuun aamuna vuonna -- samantekevää milloin, ei siitä\npitkää aikaa ole -- irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä\nHelsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan\nkautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen\ntarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja\nhyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee,\nkoristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä\npohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja\nvoinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten\nlaiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta\ntuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut\npeloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa\nsuoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta\npitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista\nPietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää\npuoliympyrää.\n\nVastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno\npohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät\nvain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi\nyönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä\nmatkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa\npuolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella,\nja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka\nmiellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa\nyhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle.\nOnnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä\nrakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi,\nja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme.\nNeiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea\ntarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien\nmatkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme\nromaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.\n\n-- Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos\nRabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan\nkouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.\n\n-- Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene\nenempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.\n\n-- Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand,\niloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston\nasioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja\ntuntee lähimmän apajavetensä. -- Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja\nteistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.\n\n-- Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla\nRanskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand...\n\n-- Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.\n\n-- Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa\nRönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla...\n\n-- Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo\nraukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa\nmaailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.\n\nViehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona\nsuojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka\nollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.\n\n-- Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. -- Sitten ... mutta meidänhän\nolisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe.\nSeitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja\njottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti\nlukuun dosentti Sumun...\n\n-- Englantiin, vastasin minä.\n\n-- Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu\nsuomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?\n\n-- Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni\nVidestrand. -- Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on\nsentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan\ntytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.\n\nEversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli\ntällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut\nsuomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin\nkuin hän itse.\n\n-- Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet\nmelkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan\nmeistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on\noikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman\ntulkkia.\n\n-- Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja\nkarjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.\n\n-- Luultavasti ei, vastasi eversti. -- Santala koettaa kaikin tavoin\nsaada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.\n\n-- Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha\nbiisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin\nnuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?\n\nKukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan\nsanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii\nnuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan\nkokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä\nyksinkertaisesti vain Biisamiksi.\n\n-- Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi\nluvunlaskija-neitsemme.\n\n-- Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. -- Oletteko, armollinen neiti,\nkoskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa\nsaksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä\nseurallaan?\n\n-- Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.\n\n-- Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin\nihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille,\nvuoroin hankkimalla \"_was anzubeissen_\", jotakin pureksimista, joka\nviimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.\n\nKun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun,\nistuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä;\nsilloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi\nleikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:\n\n-- Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.\n\nSitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista.\nOnneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei\nollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme\nolleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos\nhänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja\npalvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu\nolemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli\ntapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.\n\nAivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen\njyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas\nlakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan -- ainiaaksikohan? Me olimme\naukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään\nheilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden?\nTietysti kolmetoistaluku.\n\nHetkisen odotuksen jälkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat\nporraskäytävään ja kysyivät puoliuniselta palvelijalta, miksi oli\npysähdytty.\n\n-- Sumua, kuului vastaus.\n\nEikö sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lähtivät\nperäkannelle. Sumu ympäröi aluksen loistavan punaisena nousevan\nauringon säteistä ja niin tiheänä, ettei nähnyt kaapelinpituudenkaan\npäähän. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikä ollut viisasta laskea\nsokeasti sumuun.\n\nAika kului, juotiin kahvia, syötiin aamiainen, jopa päivällinenkin; yhä\npysyi sama liikkumaton, tiheä pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat\nkävivät kärsimättömiksi ja kysyivät kapteenilta, milloin hän luuli\nvoivansa jatkaa matkaa.\n\n-- Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus.\n\nOnnettomat höyrylaivojen kapteenit! Muistanpa erään heistä, aina\nrauhallisen, aina hyväluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli\nväsyttänyt häntä tavallisilla viisailla kysymyksillään ja kummasteli\nlopuksi, miks'ei nähnyt laivan entistä päällikköä, vanhaa tuttuaan.\n\n-- Missä kapteeni K. nyt on?\n\n-- Hän on kuollut.\n\n-- Mitä? Kuollutko? Miten hän kuoli?\n\n-- Hänet kyseltiin kuoliaaksi.\n\nHengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla\nsurmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidän ryhtyä. Sormia\nkasteltiin, jotta huomattaisiin vähäisinkin tuulenhenki, mutta aina\nturhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki säkkinsä. Ilma oli liikkumaton,\nmeri kuin jäätynyt. Päivä kului usmaverhon yhä pysyessä yhtä\nläpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat\nistuivat tyynen epätoivoisina kannella ja olivat vähitellen\ntyhjentäneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet.\nSilloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa,\nonnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen\nkertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta\nelämästään tai muuta muististaan.\n\nEhdotus herätti epäilyjä. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei\ntiennyt mitään, mikä olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen,\nuseimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvänsä vain\nkuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei\nliiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet\nkaksintaisteluun sakkipöydän ääressä peräsalongissa.\n\n-- Minä ehdotan -- virkahti rouva Rönnevall -- että naisille annetaan\noikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia.\n\n-- Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming.\n\nSillä välipuheella sovittiin Decameronista.\n\nMerkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli\nHedmanssonin käsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta\nTravemündeen asti, olipa sitten sumua tai ei. Äänetön biisamiturkkinen\nherra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, että olisi viitsinyt\nvirkkaa sanaakaan, mutta hänkin otti vastaan numeronsa, yhä vain\nkatsella tuijottaen käsittämättömiä nuottejaan.\n\nArvan, missä oli numero yksi, sai konsuli Rönnevall, joka tilattuaan\npunssia ja seltteriä ja katsahtaen syrjästä hymyillen rakastettavaan\nvaimoonsa aloitti ensimmäisen kertomuksen.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KERTOMUS.\n\nAugustan vaapukat.\n\n\nEn tiedä, onko luonnon järjestyksen mukaista, että kahdenkymmenen\nikäinen nuorukainen ja seitsentoistavuotias tyttö inhoavat toisiaan,\nvarsinkaan silloin, kun molemmilla näyttää olevan kaikki mahdolliset\nsyyt päinvastaisiin tunteihin. Niin sattuu kuitenkin, ja minä saatan\nilmoittaa erään pettämättömän keinon moisen välin aikaansaamiseksi.\nSiihen ei tarvita muuta kuin että asianomaiset kihlataan keskenään\nheidän vielä lapsina ollessaan.\n\n-- Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva Rönnevall.\n\n-- Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessä\nmerikaupungissa etäällä, samapa missä, oli kaksi varakasta\nkauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat\nkaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja\nlastauspaikassa, Kööpenhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan\nestänyt kauppahuoneitten isäntiä osoittamasta oman konttorinsa ja\ntoimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitä kohteliaisuutta, mikä\nsoveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan \"hyväksi\nveljeksi\" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin\neivät liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa\nkävivät kirjanpitäjät tai laivurit kotosalla ja asiamiehet\nulkomaisissa satamissa, eikä se päättynyt ilman molemminpuolisia\nkonttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksiä vuoden tilinpäätöstä\ntehtäessä. Kun sitä oli jonkin aikaa kestänyt vaihtelevin voitoin ja\ntappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka myönnän, ettei sitä\naina pidetä varsin edullisena liikeasioihin nähden, oli tällä kertaa\ntuloksena edullinen tilinpäätös. Lyhyesti sanoen, neuvokas täti, jonka\nnimeä minun ei tarvitse mainita...\n\n-- No, se vielä puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen\nepätoivoisena.\n\n-- Oh, älä pelkää, kyllä minä olen hellävarainen ja kerron vain\nhistoriallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, täti -- oikea asioitsijatäti\n-- keksi, että isälläni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika,\njoka silloin oli yhdentoista iässä, ja Augustan isällä, toisella\nkilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytär. Tädin viisaalla\nvälityksellä keksittiin pettämätön keino, millä saatettiin yhdistää\nmolempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinnöt niin, että salainen,\nmolemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitä suotuisimpaan\nrauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikään\nollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien\nkauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen käteen, niin\ntietysti olisi toisen voitto tai tappio todella myöskin toisen voitto\ntai tappio. Asia oli niin selvä, tilinpäätös niin eittämätön, ettei\nmikään kamarineuvos olisi voinut löytää ainoatakaan erehdystä tästä\nlaskusta.\n\nEräänä iltapäivänä kutsuttiin molemmat tämän rauhansopimuksen\nviattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina\nistuivat asioitsijatädin rinnalla pitkässä juhlasohvassa meidän\nvierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, että he olivat kihlatut, ja\nheitä kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat\ntoinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivät pitäneet asiasta\nvarsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat\nsitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet\ntoisiinsa kelkkamäessä, joululeikeissä ja vappuna tavallisissa\npalloleikeissä. Tietämättä juuri mistään hellemmistä tunteista he\nolivat sangen hyvin sietäneet toisiaan, vieläpä haukkasilla ja\nrosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan myötätuntoakin,\nmitä hyvä juoksija ei voi olla tuntematta yhtä nopsaa ja sukkelaa\nkumppania kohtaan. Siispä heillä ei sillä hetkellä ollutkaan mitään\nkihlaustaan vastaan, päinvastoin se oli heistä hyvin mieluinenkin,\nkoska siitä hyvästä saivat ohukaisia.\n\nRauhanteon ja kihlauksen johdosta kävi molempain talojen vanhempien ja\nlasten välinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin\nvähän uutta liittoaan, että he luultavasti olisivat kokonaan\nunohtaneetkin sen, ellei siitä olisi heille alinomaa muistutettu.\n\"Otto, mene solmimaan Augustan kengännauha, pitää olla kohtelias\nmorsiamelleen\"... \"Augusta, anna omenastasi Otolle, pitää suoda\nsulhaselleen kaikkea hyvää\"... Ottoa, suurta poikaa, hävetti tytön\nkengännauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa\nOton kanssa. Lapset eivät pitäneet velvollisuuksista eivätkä\nmuistutuksista. Kohta kuultiin heidän kinastelevan, mitä he eivät\nolleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsiä\ntoisiaan.\n\nOtto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta\nmerkitsee tuossa iässä äärettömän paljon. Yksitoistavuotias poika ei\netsi lemmittyä kahdeksanvuotisten tyttöjen, vaan neljäntoista tai\nkuudentoista ikäisten neitosten joukosta. Hän pitää itseään jo puoleksi\nmiehenä; hänen miehekästä itsetuntoaan hivelee vanhempien tyttöjen\ntaholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen\nsaavuttaminen heiltä. Tunnustanpa suoraan, ettei tämän pikku\nkertomukseni Otto ollut mikään poikkeus tuosta yleisestä säännöstä.\nHänet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hän tietysti\nrakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmäiseen Mariaan, milloin\nruskeasilmäiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tyttöihin. Ja kun\nhän palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskäsityksin, havaitsi hän\nkauhukseen, että hänen morsiamellaan oli punertava nenä, että hän oli\nkasvanut ja vaatteet käyneet pieniksi, että hän astui kenkänsä länttään\nja että hänen kaksi pitkää, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivät\nsuinkaan enentäneet hänen kehittymätöntä sulouttaan. Augusta\npuolestaan...\n\n-- Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hänen tunteitaan; hänestä sinä\nolit inhoittava, keskeytti taas viehättävä pikku rouva koko seuran\nsuureksi iloksi.\n\n-- Oletko siitä niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivätpä kymmenen tai\nkahdentoista ikäiset tytötkään ole kivestä, hekin tavallisesti\nihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. Myönnän kyllä,\nettei pitkätukkainen poikanulikka, jolla on käsniä käsissä ja\närsyttävää, helposti närkästyvää etevämmyyttä uudessa kuohuvassa\nmiehuudessaan, ole mikään miellyttävä ilmiö. Vaikka siis voi pitää\nanteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan\nihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielä melkoista huonommalle\nkannalle siitä varman varmasta halveksimisesta, jota hän joka tilassa\nosoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian,\nja heitä muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista\nvelvollisuuksista, jotka saattoivat heidät vähitellen epätoivoon, ja\nvälttämättömänä, matemaattisena seurauksena oli todellakin, että he\nalkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistä huomata arpea\noikeassa poskessani?\n\nNaiset, paitsi rouva Rönnevall, sanoivat nopeasti poskea\ntarkastettuaan, ettei mitään arpea näkynyt.\n\n-- Eikö? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua\nnuorta sulhoa käskettiin eräässä juhlatilaisuudessa suutelemaan\nmorsiantaan. Morsian kääntyi selin häneen. Sulhanen otti häntä kiinni\npitkistä palmikoista, veti hänen päänsä taaksepäin syliinsä ja suuteli\nhäntä yli pään. Silloin morsian ... mutta ehkä sinä muistatkin sen\nparemmin, ystäväiseni?\n\n-- Hän vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tyttö\nvastaa hävyttömyyteen. Hän kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva Rönnevall\nhymyillen.\n\n-- Aivan niin, melkeinpä luulen hänen käyttäneen luonnollisia\npuolustusaseitaan. Ja tämä kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin\nkasvatettu, iloinen ja hyväluontoinen tyttö, joka ei ennen koskaan\nollut ryhtynyt moisiin ystävyydenosoituksiin. Minä mainitsenkin tämän\npoikkeuksen vain sen epätoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret\nsaattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset\nsaivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidän\nmieltään asioitsijatädin selitys, että suuteleminen kävisi aivan\ntoisin, kunhan ei kukaan olisi heitä näkemässä. Täti pettyi: kihlatut\nolivat sinä hetkenä veriviholliset.\n\n-- Mutta, Otto...\n\n-- Malttia; lehti kääntyy. Kohta tämän tapauksen jälkeen lähetettiin\nminut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minä viivyin poissa neljä vuotta,\njona aikana me käskystä kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen\nvuosineljänneksessä, niin lyhyen ja tyhjänpäiväisen kuin suinkin\nmahdollista. Kun minä palasin partasuuna nenälaseineni ja parikymmentä\ntanssiaislemmittyä mielessä, olin lujasti päättänyt rikkoa tuon\ninhoittavan kihlauksen, jota minä syystä pidin vapauteni kahleena.\nSamaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta.\nMyönnän, että päätökseni horjui hetkisen, kun ensi kerran näimme\ntoisemme hänen vanhempainsa kodissa. Nuo neljä vuotta olivat muuttaneet\nhänet niinkuin neljä toukokuun viikkoa muuttaa maiseman täällä\npohjolassa.\n\nSamassa muisti rouva Rönnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi,\nvaikka neljä viisi läsnäolijoista tarjoutui etsimään tuota illan sumun\nja viileyden välttämätöntä torjujaa.\n\n-- Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua -- jatkoi konsuli\nRönnevall häiriytymättä -- mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin\narvostelijaksi niin hyvin, ettei mikään tullivahtimestari voisi\nhuolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minä etsin vikoja\nmorsiamestani. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan\nsuloisempi perhonen ole suorinut siipiään päästessään kotelostaan. Minä\ntarkastelin mitä vihamielisimmin ennakkoluuloin hänen kauniita,\nruskeita hiuksiaan, lempeitä sinisilmiään, entistä punertavaa nenäänsä\nja viehättävää veitikkaa, joka väikkyi hänen huulillaan. Turhaan, minä\nen löytänyt vikaa, jonka olin päättänyt löytää. Minä vertailin häntä\nmilloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman\nihailun; hän ei kyennyt kilpailemaan heidän kanssaan, mutta minun\nkiusakseni oli hänessä jotakin, mitä heissä ei ollut, viatonta\nsuloutta, jonka viehätykseltä en voinut suojella itseäni. Ohoh, sanoin\nminä itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tyttö esiintyä\nHampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenä minulta pääsi helpotuksen\nhuokaus: Jumalan kiitos, ettei hän ole sitä koskaan koettanut! Vihdoin\nkeksin suureksi mielihyväkseni, että Augusta astui rumasti, niin\nolisinpa voinut vaikka vannoa, että hän ontui. Voi, tuo viimeinenkin\nvoitonriemu oli päättyvä tappioon. Minä havaitsin, että jos hänessä\nmitään oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hänen kevyt, suloinen\nkäyntinsä täysin vikoja vailla. Hän oli edellisenä päivänä astunut\njalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengän\nlävitse.\n\nMe annoimme toisillemme kättä kohteliaasti, kylmästi. Kaksi virran\nkuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan välinpitämättömämmin\nkuin me. Vapisiko hänen kätensä? Minä melkein kuvittelin sen vavisseen,\nmutta se olikin vain närkästystä, joka heijasti minun omaa\nvastenmielisyyttäni. Jo samana iltana minä tahdoin vapauttaa meidät\nmolemmat tuosta sietämättömästä taakasta.\n\nParikymmentä katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat\nvarustautuneet näkemään yhtymisen hellää hetkeä kuin julkista\nnäytelmää. Tällä kertaa sitä pidettiin aivan selvänä asiana, me\nkäskemättä suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo\npetti. Mikä kylmyys! Mitä se merkitsi? Olisivatkohan nuoret\nnelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkä kumpikin\ntahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen?\n\nAsioitsijatäti, ollen aina kekseliäs, arvasi syyn, kuten hän kerran\nennen oli osannut selittää pään yli tapahtuneen suutelemisen ynnä sen\nkovakouraiset seuraukset.\n\n-- Rakkailla lapsillamme -- huomautti hän, niin suuresti huolehtien\nmeidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin\nkiitoksen -- rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa\nniin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane\npahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin\npuheleminen kahden kesken.\n\n-- Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin\nsanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!\n\n-- En, vastasi hän lyhyesti.\n\n-- Miten haluat, sanoin minä.\n\nHänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan\njäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.\n\nKuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En\ntahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista.\nSiinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin\nsuuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut\nvierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen\nepätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että\nkaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista\nrasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa\nsitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi\nratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että\ntottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää\nasiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla\npuhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton\nkohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista\nvuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin\nluvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta\npelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen,\nkunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon\niäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi,\nja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun\ntaholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin\npunnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa\nonnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää\npurkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin\nodotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin\nme yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.\n\nVihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli\nniin kauan ollut sähköinen. Se tuli -- niinkuin senlaatuiset\nukonjyrinät useimmiten tulevat -- hiljaa hiipien mitään aavistamattomia\nuhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu\nvaratuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista\ntuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma,\nhänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat\nirtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen\npenikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä\nvoisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen\nhaukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä\nvähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa\ntäydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin\nsekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan\nkultakalan pyyntiin.\n\nJos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden\nkeinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan\nmustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja\nnaurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon\nverenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se\nei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista\npäätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena\nja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin,\nettä verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin\nitsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta\nseuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan\nluonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidän oli, sanoin taas:\nmiten kurjaa! miten typerää! Lyhyesti sanoen, minä olin yhtä mieletön\nkuin kuka hyvänsä niistä narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa\nedes olisin ymmärtänyt pitää mieliharmini omanani! Mutta eipä, minä\nkäyttäydyin niin kömpelösti ja tyhmästi kuin ihminen ainakin käyttäytyy\nkulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinä onnestikin\nminua niin hyvin, että minulle naurettiin vasten silmiä, aivan kuten\ntavallisesti käy moisissa tapauksissa.\n\nSe teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran\nsatamassa. Meitä oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli myöskin\nvastustamaton kilpailijani. Minä ehdotin, että lähdettäisiin\npurjehdusretkelle uudella veneelläni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli\nodottamattoman vakavasti meidän laskiessamme niemen nenitse aukealle\nmerelle; purjeveneessä oli vain vähän pohjapainoa, mutta melkoinen\npurjemäärä.\n\n-- Emmeköhän reivaa purjeita? sanoi varatuomari.\n\n-- Ei tarvitse, vastasin minä.\n\n-- Miten vain suvaitsette, virkkoi hän ja jatkoi Augustan vieressä\nistuen kertomustaan \"Nordstjernan\" oopperasta, jonka henkilöistä\nPietarissa tsaari Pietari oli muutettu Eerik XIV:ksi ja Katarina I\nKaarina Maununtyttäreksi.\n\nNytpä minä parannan tuon herran, ajattelin itsekseni ja annoin veneen\nkallistua oikealta puolelta tulevasta kovasta puuskasta, niin että\nalihangassa istuva rakastunut pari kyynärpäillään melkein koski veteen.\nMinä tiesin, että pian purjehtisimme kumoon; samapa se, muutahan minä\nen tahtonutkaan. Leveä vesisuihku virtasi tyynenpuoleisen laidan yli\nveneeseen; tuomari unohti kertomuksensa juoksun, kalpeni huomattavasti\nja huusi:\n\n-- Luovikaa, luovikaa, muuten menemme pohjaan!\n\nSinä hetkenä silmäilin Augustaa. Hän katsoi terävästi minuun, eikä\nvärähdystäkään näkynyt hänen kasvoissaan. Tuo rohkeus liikutti minua;\nminä päätin, että jäämme henkiin.\n\nMuutimme suuntaa, vaikka vaara uhkasikin, ja pääsimme kohta suojelevan\nniemen taa turvaan. Maalle noustuamme löysin rannalta vaapukkapensaita\nja tarjosin Augustalle kolmea kypsää marjaa, suven esikoisia. Mutta nyt\nhänen kasvonsa vuorostaan kalpenivat. Hän työnsi marjat syrjään ja\nlausui puoleksi ilvehtien, puoleksi itkien seuraavat vanhan\npanttiarvoituksen sanat:\n\n    Sisäss' ei, eikä ulkosalla,\n    eikä merellä, vuorilla,\n    mantereella tai saaressa\n    kasva syömmeni toivotuinen.\n\n-- Pitää olla kekseliäs kuin Disa kuningatar, jos mieli arvata\ntuollaisia arvoituksia, vastasin minä ja heitin halveksitut vaapukat\nveteen. -- Rukkasiako tällä tarkoitat?\n\nHän ei vastannut.\n\n-- No niin -- jatkoin minä yhä suuttuneemmin -- kiitä rohkeuttasi\nsiitä, että nyt elät, ja kiitä arvoitustasi siitä, että nyt olet vapaa.\nMeidän suhteemme on lopussa.\n\nHän oli yhä vaiti. Minä en voinut sietää sitä kuvaamatonta silmäystä,\njolla hän katseli minua, vaan riensin kiertotietä kiireesti takaisin\nkaupunkiin.\n\nEi kukaan ollut kuullut nopeita sanoja, jotka me vaihdoimme rannalla,\nja kihlauksemme purkaminen pysyi toistaiseksi salassa. Hän ei virkkanut\nsiitä mitään; minä puolestani olin kyllin heikko pelätäkseni\nhäpeäjuttua, mikä siitä auttamattomasti syntyisi perheittemme\nkeskuudessa ja koko juoruavassa kaupungissa. Kaikki tiesivät, etteivät\nsulhanen ja morsian sanottavasti välittäneet toisistaan; kaikki\nluulivat älyävänsä varatuomarin kuhaverkon tarkoituksen ja ajattelivat\nvain, mitä minä siitä olin sanova. Mutta asioitsijatäti oli niin\ntaitavasti sotkenut kortit, ettei kukaan epäillyt järkiperusteille\nrakennettua liittoa, joka oli kerran yhdistävä meidät kaikesta\nhuolimatta. Päästäkseni niin paljoista ikävyyksistä päätin matkustaa\npois ja kirjeessä ilmoittaa meidän molempien vanhemmille, että olimme\nvapaat.\n\nLähtöpäivä lähestyi, lähestyi liiankin pian. Minä olin hetkisen\ntuntenut itseni ylen onnelliseksi siitä, että jälleen olin vapaa,\nihastuksissani olisin syleillyt Augustaa ja koko maailmaa. Minkätähden\nse tunne haihtui niin nopeasti? Minkätähden tyhjyyden, kaipauksen,\nmelkein katumuksenkin mieliala heti sen jälkeen tuli sijaan? Kun\nlevitin sylini tuota uutta maailmaa kohti, joka silloin ensi kerran\nnäytti rajattomana ja kahleettomana tarjoavan minulle kaiken, mitä\nkaksikolmattavuotias mies pitää onnellistuttavana ja hurmaavana, minkä\ntähden tuntuivat levitetyt käsivarteni hapuilevan tyhjää ilmaa? Minä en\nymmärtänyt sitä, vaan sanoin itsekseni, että vapauteen päässyt\nkaleeriorjakin tuntee alussa itsensä tottumattomaksi olemaan ilman\nkahleiden painoa. Ja viihdyttääkseni kapinallisia ajatuksiani\nheittäydyin kaikenlaisiin hullutuksiin ystävineni, jotka ottivat\nelämän iloiselta kannalta. Me vietimme remuten muutamia päiviä\nulkoravintolassa satamassa ja jouduimme kaupungissa yleiseksi\npuheenaiheeksi. Minä olin vastoin tapaani hurjin reuhastelija; minä\nluulin parantuneeni kaikista houreista, mutta siinä petyinkin, ne\npalasivat jälleen.\n\nLähtöni edellisenä päivänä oli taaskin huvimatka, jommoisia kesäiseen\naikaan tehdään kaupungista saaristoon. Siellä oli laskettava vesille\nkolmensadan viidenkymmenen lästin alus, ja koska isäni kuului sen\nisännistöön, en minä voinut olla lähtemättä mukaan. Tilavassa veneessä,\njoka vei meidät veistämölle, tapasin Augustan, jota en ollut nähnyt\ntuon onnettoman kohtauksen jälkeen. Minä muistan hänet kuin se olisi\ntapahtunut eilen: hänellä oli yllään valkeapohjainen, sinikirjainen\nmusliinipuku; hän ei ollut vielä koskaan näyttänyt minusta niin\nviehättävän suloiselta. Minusta tuntui, niinkuin olisin vasta nyt ensi\nkerran nähnyt hänet sellaisena, kuin hän oikeastaan oli, nyt kun olin\nhänet ainiaaksi kadottanut. Jospa hän edes olisi ollut iloinen ja\nleikillinen kuin ennen -- jospa hän edes olisi ärsytellyt minua\npistosanoin, joita hän ennen käytteli varsin taitavasti, milloin minä\nolin päättänyt oikein voimieni mukaan kiusata ja suututtaa häntä! Mutta\nei, hän oli kalpea, äänetön ja totinen, niinkuin olisi kohtauksestamme\nasti kuluneena viikkona kokenut taisteluita ja kyyneliä. Onneksi oli\nveneen osaksi tullut se kunnia, että se oli saanut mukaansa myöskin\nvaratuomarin, josta me ilmeisestikin olimme pääsemättömissä. Minä näin\nhänen laskevan tunnetun verkkonsa, tosin ilman huomattavaa menestystä,\nmutta se rauhoitti minua kuitenkin. Saatoinhan taas sanoa itsekseni:\nteidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista!\n\nSanaakaan lausumatta minä tarjosin maalle noustaessa käsivarteni\nAugustalle. Hän otti sen vastaan yhtä ääneti, ja me erosimme kohta\ntoisistamme lukuisaan ihmisjoukkoon. Vilkasta elämää siinä olikin\nympärillämme. Kahvin jälkeen alkoivat tavalliset, laivan veistämöltä\nlaskemista varten tehtävät valmistustyöt. Osa telineitä otettiin pois;\njoka mies riensi paikalleen, ensi kiilaamisen merkki annettiin. Iloisia\nmerimiesten lauluja kuului ympäriltämme. Luottamusmiehet ryhtyivät\nsuopapyttyineen uurteitten voitelemiseen. Se oli tärkeä työ; kaiken\npiti olla hyvästi lakaistuna ja puhtaana kaikista estävistä lastuista\ntai rautaromusta; olihan esimerkkejä, että yksi ainoa naula, jonka joku\nsalainen kadehtija oli lyönyt uurteihin, oli voinut estää koko\nyrityksen onnistumisen. Sitten toinen kiilaus. Vihdoin otettiin pois\n\"lukko\" -- keulaan kiinnitetty salpa, joka vielä pidätti laivaa\npaikoillaan, Sitä seurasi kiihkeä odotus: liikkuuko se? Ei. Siispä\nkolmas kiilaus. Eikö vieläkään? Ei. Reimasti, pojat! Ja nyt se jo\nliikkuu hitaasti -- sen huomaa paikoilleen jäävistä sivutelineistä,\njotka pitävät laivaa pystyssä. Liike käy yhä huomattavammaksi ...\njättiläinen liukuu majesteetillisesti laskupohjaa myöten ja kastaa\nsatakertaisen eläköönhuudon kaikuessa leveän rintansa syvälti hetkeksi\nkuohahtavaan mereen.\n\nTaaskin seuraa jännittävä hetkinen: nouseekohan se kölilleen?\nMuistetaanpa olleen laivoja, jotka tuona ratkaisevana hetkenä ovat\nkallistuneet kyljelleen ja kaatuneet. Ei, se nousee syvästä haudasta,\njonka se on kyntänyt mereen... Pystynä se kulkee vielä vähän matkaa\nvoitollisesti eteenpäin ja pysähtyy vihdoin vahvan ankkuriketjun\npidättämänä, joka estää sen ensi matkan tulemasta liian pitkäksi.\nSilloin kääntyvät katselijain riemuitessa kaikki silmät väliaikaiseen\nmastoon nousevaa lippua kohti, jossa on äsken kastetun aluksen nimi,\nmikä siihen asti on pysynyt isäntien salaisuutena. Se on \"Neptunus\" ...\nvoittoja ja menestystä merten kuninkaalle!\n\nRiemun vielä kestäessä ja ihmisjoukkojen alkaessa hajaantua pitkin\nrantaa kiintyi huomioni siihen asti peitossa olleeseen uljaan\nNeptunuksen onnettomaan virkaveljeen. Lähellä onnellisen merten\nkuninkaan tyhjäksi jäänyttä alustaa kohosi toinen vielä paljon suurempi\njättiläinen, joka luultavasti oli tehty enemmän kuin kuusisataa lästiä\nkantavaksi, mutta tuomittu kovaan kohtaloon, ainiaaksi pysymään maalla.\nMinä tunsin sen vaiheet; ne olivatkin olleet kaikkien puheenaiheena.\nKaupungin kauppiaitten joukossa oli ollut rohkea ja yritteliäs mies,\njoka osasi tuon kummastuttavan taidon loihtia rahaa tyhjästä. Hän oli\nrakennuttanut kaksi suurta laivaa, \"Ahkeran\" ja \"Voiton\". \"Ahkera\"\nlähti ensi matkalleen, ottamaan lastia Tukholmasta, ja siinä oli\nkelvollinen suomalainen kapteeni. Laivan isäntä rouvineen lähti laivan\nmukana Tukholmaan. Eräänä sunnuntaiaamuna huomasi kaikkivaltias rouva\ntultuaan laivan kannelle, että kiireisessä lastaustyössä puuhaavat\nmiehet olivat saaneet ylimääräisen ryypyn. Hän piti sitä kohtuuttomana,\nriita syntyi rouvan ja kapteenin välillä, ja kapteeni poistui\nsuutuksissaan laivasta. Lasti oli jo valmiina, laivan piti lähteä,\ntäytyi siis etsiä sellainen päällikkö kuin kiireessä voitiin saada. Ja\nsaatiihan sitten eräs, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan\nkaunista; mutta \"Ahkerasta\" ei sitten kuulunut mitään moneen vuoteen.\nVihdoin saatiin tietää uuden kapteenin purjehtineen Montevideoon,\nsiellä päästäneen suomalaiset palveluksesta ja palkanneen sijaan\nkaikenlaista roskaväkeä, purjehtineen edelleen Peruun ja myyneen\nLimassa sekä aluksen että lastin pannen rahat omaan kukkaroonsa. Se oli\n\"Ahkeran\" historia. \"Voitto\" tuotti yhtä vähän, mutta maksoi enemmän.\nSen kapteeni, hieno herrasmies, entinen meriväen luutnantti, purjehti\nympäri Eurooppaa ja teki laivan isännän laskuun loistavia velkoja\nkaikissa satamissa. Vihdoin alus saapui Konstantinopoliin, pidätettiin\nsiellä merilainasta ja myytiin niin vähästä, etteivät rahat riittäneet\nkustannuksiinkaan, joten isäntä vielä lisäksi sai maksaa laskuja noin\ntuhannen punnan arvosta.\n\nNäiden \"Ahkeran\" ja \"Voiton\" juttujen jälkeen olisi luullut laivan\nisännän menettäneen kaiken laivanrakentamishalun. Erehdys: hän tahtoi\npäinvastoin rohkealla yrityksellä korvata sekä entiset tappiot että\nmyöskin saada aikaan suurenmoisempaa ja tuottavampaa, kuin Suomen\nkauppalaivastossa oli siihen asti milloinkaan nähty laivanrakennuksen\nalalla. Hän hankki suurin kustannuksin jykeimmät ja valituimmat\nrakennusaineet, mitä sisämaan ikimetsistä saattoi saada, ja teetti\nkölin suurinta kauppalaivaa varten, minkä runko koskaan on kohonnut\nSuomen veistämöillä. Rakentaminen edistyi niin pitkälle, että kaaret\nylenivät kuin jättiläisen kylkiluut taivasta kohti, ja tämän\nmerihirviön ääripiirteet näkyivät laajalti metsän yli. Mutta siihenpä\ntyö pysähtyikin pääsemättä koskaan etemmäksi. Joko oli siihen asti\ntyhjentämätön noidanaarre vihdoinkin loppunut tai oli huomattu, ettei\nsatamassa ollut kylliksi vettä moisen jättiläisen vastaanottamista\nvarten -- taikka luultavasti vaikuttivat nuo molemmat yhtä pätevät syyt\nyht'aikaa -- samapa se, rakentamista ei enää jatkettu. Vuosia kului,\nkului kymmenen, kului viisitoista, ehkäpä enemmänkin, ja yhä oli\n\"Ahkeran\" ja \"Voiton\" kostaja samassa keskentekoisessa kunnossa\nveistämöllään, ensin ihmettelyn esineenä, lopulta unohtuneena. Se oli\nollut suojatta talvien lunta ja kesien sateita vastaan, kalliit\nrakennusaineet turmeltuivat, viheriöiviä pensaita kiertyi onnettoman\njättiläisen kylkiluiden väliin, ja ikäänkuin pilkatakseen sen\nonnettomuutta johtivat vielä portaat rungon sisään -- samat portaat,\njoita myöten isäntä oli kerran toivorikkaana kiivennyt ihailemaan\nsuurtyötään.\n\nTästä surullisesta näystä kääntyi pian huomioni eloisaan väen vilinään.\nNiin sanotulle ponttilavalle, suurelle, avonaiselle lautasillalle oli\nvalmistettu päivällinen kaikille veistämön työmiehille, ja kun sitä oli\nkatseltu, kutsuttiin huomattavammat vieraat päivällisille veistämön\ntupaan. Laseja täytettiin, maljoja juotiin; ulkona ja sisällä oli\näänekästä iloa. Elokuun päivä oli kirkas ja lämmin, paljon nuorisoa\nkoolla, kaikki kepeäjalkaisia kuin metsän linnut. Mikä olikaan\nluonnollisempaa, kuin että aterian jälkeen ehdotettiin leikkeihin\nryhtymistä tuvan edustalla olevalla nurmikolla, joka oli täynnä\ntuulessa lenteleviä lastuja.\n\nTunnustanpa, että leskisilläolo, joka ei koskaan näytä vanhentuvan,\ntuntui minusta jo nuorena vähän teeskennellyltä. Harvat niistä, jotka\nsattumus tuossa leikissä asettaa parittain, lienevät aivan\nvälinpitämättömiä siitä, kuka kumppani on, ja niinkuin on luonnollista,\nettä tahdotaan vapautua kumppanista, joka ei miellytä, niin on yhtä\nselvää, että ponnistetaan kaikki voimat, jotta saataisiin sijaan\nsopivampi. Onnettomuudekseni en kyllin nopeasti paennut metsään,\nennenkuin minut, kuten luonnollista, asetettiin Augustani pariksi,\nhänen, joka ei enää ollutkaan minun. Samapa se, kyllä hän kuitenkin jo\nensi juoksussa antautuu kenelle hyvänsä; minä olin niin varma siitä,\netten edes viitsinyt kysyä, kuka tuo \"ken hyvänsä\" oli. Me odotimme\näänettöminä ja maltikkaina vuoroamme, kunnes minä tavallisesta, joukon\netupäästä kuuluvasta huudosta: \"viimeinen pari!\" tunsin varatuomarin\näänen. Hänkö! ajattelin minä, ja vihani alkoi syttyä. Mutta seuraavana\nsilmänräpäyksenä palasi entinen uhkamielinen ajatus: teidän kanssanne,\nhyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista.\n\nMeidän vuoromme tuli, me lähdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme.\nKohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten\npysähdyin, ollen aivan varma tappiolle jäämisestäni ja liian ylpeä\nenentääkseni vastustajani voitonriemua edes yrittämälläkään välttää\nhäviötäni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hän oli jo\nlapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentävä haituva ei saattanut\nsuloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hän. Tällä kertaa\nhän juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hänen\ntahtovan mistä hinnasta hyvänsä päästä takaa-ajajansa käsistä.\nKeimailua, ajattelin minä. Juoskoon vain!\n\nParastaan hän pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine,\nnuuskanruskeine housuineen ja pääskysenpyrstöhännystakkeineen. Se ei\nenää ollut verkko, vaan kokonainen rysä, nuotanperä; hän tahtoi, maksoi\nmitä maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta,\nhirsiröykkiön solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jätetyn\npitkätyvisen laivanmaston takaa. Minä seisoin liikahtamatta ja näin\nheidän molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jättiläislaivan\nläheisyyteen.\n\n-- No, Otto! kuului takaani äidin nuhteleva ääni, sillä minun\nkylmäverinen tyyneyteni meni kuitenkin vähän liian pitkälle.\n\nJos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minä luultavasti\nistahtanut lähimmälle lautatapulille lepäämään; mutta nyt minä lähdin\nhitaasti astumaan jättiläislaivaa kohti. Mikä näky! Päästyäni sen\nveistämölle näin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epätoivoisena\nportaiden juuressa. Hänellä, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat\nsaappaitten alitse, ja siitä syystä olivat ahtaat housut takaa-ajossa\nrevenneet niin pahasti, että hänen oli tuiki mahdotonta tulla naisten\nnäkyviin.\n\nJos on totta, että vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtä\nsynnynnäinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitänyt\nnauraa; niin, minun olisi pitänyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen\nlaskijalle: hyvä herra, minä surkuttelen teitä, tai jotakin muuta\nsamanlaista, ja samalla olisi minun pitänyt suipentaa huuleni mitä\nsurmaavimpaan hymyyn. Mutta minä olin nyt toisenlaisessa mielentilassa,\nminä alennuin kysymään häneltä, missä hänen pakoon päässyt saaliinsa\noli. Hän oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minä riensin\nylös kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisässä.\n\nGöteborgin museoissa, ellen muista väärin, pääsevät uteliaat katsojat\nmyöskin valaskalan luurangon sisään. Kuvitelkaa moista muodotonta\nluurankoa, vain vielä paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi\nmädänneitä, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympäröimässä tavattoman\nlaajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki,\nköli, mikä oli kokoonpantu ken tietää kuinka monesta suuren suuresta\nhonganrungosta. Ajatelkaa, että sivuseinät olivat puoliavoimet, niin\nettä kaarien välistä saattoi nähdä vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla\nsen humua, mutta että samalla sisällä oli niin tyhjää, niin hiljaista\nkuin suljetussa kirkossa, missä kaksi elävää olentoa äkkiarvaamatta\nkohtaa toisensa pääkäytävällä. Ja ajatelkaa siihen vielä lisäksi, että\ntuo kapea käytävä, jolle laskeuduttiin lahoja portaita myöten, oli\nkokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkä olivat kohonneet maasta\nrakojen välitse ja menestyivät erittäin hyvin päivänpaisteessa ja\nsateessa, joita ei mikään kaihtava katto estänyt sisään pääsemästä.\nSinne Augusta oli rientänyt hurjassa paossaan. Se oli rysä, se oli\nnuotanperä, josta ei enää ollut mitään pakotietä, mutta taitavaa\nkalastajaa oli kohdannut tapaturma, hän ei voiton hetkenä voinut\ntarttua saaliiseensa.\n\nMinä laskeuduin alas portaita, ja ensimmäiseksi sattui silmiini kolme\nsuurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellä saaneet kypsyä\nhäiritsemättömässä rauhassa, koska ihmisjalka enää harvoin sinne astui.\nÄkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä taitoin oksan, ojensin marjat\nmorsiamelleni ja toistin hänen taannoiset sanansa:\n\n    Sisäss' ei eikä ulkosalla,\n    eikä merellä, vuorilla,\n    mantereella tai saaressa\n    kasva syömmeni toivotuinen.\n\nTällä kertaa hän otti marjat vastaan ja hänen silmänsä tulvahtivat\ntäyteen kyyneliä.\n\n-- Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystä, sanoi hän,\nkäyttäen samoja sanoja, jotka minä suutuksissani lausuin tuossa\nedellisessä erokohtauksessa.\n\nTuskinpa minun tarvinnee lisätä, että me uudelleen kihlattuina lähdimme\nsulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jättiläisen kovaonnisista\nraunioista. Niin oikullinen on ihmissydän, että paras ja kauneinkin,\njos sitä meille tyrkytetään, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa\ntukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme\nyksitoista vuotta luulleet oikein sydämen pohjasta inhoavamme toinen\ntoistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmärsimme, miten suuresti me\nsaatoimme rakastaa toinen toistamme _saadessamme vapaasti valita_.\n\nSe että palasimme käsi toisen kainalossa, ei herättänyt mitään\nhuomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton\nkilpakosijanikaan, joka myöhemmin illalla saapui seuraan _keltaiset_\nhousut jalassa, aavistanut, mikä koko elämäämme nähden tärkeä muutos\noli tapahtunut välillämme. Ainoastaan pieni välitapaus kummastutti\nhäntä ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa\non, että riemastuneet työmiehet onnellisesta työn päättymisestä\niloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isäntiään ja heidän\nsukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen\nhyvänsä heidän suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidän\nkiusallisen hyväntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut\njuhlan lähimpien asianomaisten osaksi, lähenivät muutamat epäilyttävän\nnäköiset miehet myöskin Augustaa ja minua, ja ennenkuin väijymystä\naavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain\nylös kohotettuina leveässä, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin\ntosiaankin vakuuttaa, että moinen asema vaatii hyvää nuorallatanssijan\ntaitoa. Mutta kun meitä sillä tavoin kannettiin riemuitsevan\nihmisjoukon yläpuolella ja minä satuin katsahtamaan vanhaan\nmerihirviöön, joka äsken oli nähnyt uuden onnemme, juolahti taaskin\najatus mieleeni -- minä olen, kuten näette, päähänpistojen uhri. Minä\nsuutelin morsiantani kaikkien nähden ensi kerran siitä pitäen, kun hän\nkynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttä sanomatonta riemua saattaa\nainoastaan verrata siihen aivan päinvastaiseen tunteeseen, joka saman\nnäyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta,\nlevittäen purppuraista hohdettaan aina tärkätyille irtokauluksillekin\nasti. Hälinän keskeltä minä erotin selvästi parin lihavan käden\npaukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatäti.\nHän riemuitsi, hän oli laskenut tilinsä yhteen ja laskenut oikein.\n\n       *       *        *       *       *\n\nSanoin tätä pientä kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikä siinä\ntodellakaan ole mitään muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta\nkokemusta. Mutta yhtä suurella syyllä saattaisin nimittää tätä myöskin\nromaanin aiheeksi, sillä mitäpä ovat romaanit muuta kuin rakkautta\nesteineen? Ja kun päätöksenä on avioliitto kyynelten jälkeen, niin se\nkai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitää olla?\n\"Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?\" Meidän romaanimme päättyi\nniin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minä sain\nlemmittyni ja kiitän vielä tänäkin päivänä vanhaa kummituslaivaa, jonka\navutta en ehkä koskaan olisi keksinyt selitystä koko elämäni\nvaikeimpaan arvoitukseen.\n\nMutta kummituslaivasta on vielä sanottava pari sanaa, sillä sen\nkummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua\nkihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisäntä osti aluksen jäännökset\nhalvasta hinnasta. Hän purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikä\noli mätänemisestä ja huonosta hoidosta käynyt kelvottomaksi, ja teetti\nlopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan\nmelkoista pienemmän kuin sen esi-isä, jättiläinen, oli ollut. Mutta\neipä uudenkaan isännän sallittu saada laivaa valmiiksi, sillä\nkummallinen vastoinkäyminen näytti yhä piilevän jättiläisen\njäännöksissä. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja möi\nkeskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tämä sai\nrakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lähti onnellisesti teloiltaan\nja sai nimekseen Augusta. Ehkäpä joku teistä muistaakin vielä tuon\nkauniin, soman laivan, joka oli nimensä arvoinen. Mutta esi-isän\nonneton kohtalo seurasi sitä, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin\njohdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en\nmuista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa\nvastaan keväällä vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin\ntykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren\nedustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltä englantilaiset\nottivat laivan hyvänä saaliina täysine suolalasteineen 19. päivänä\ntoukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka\njoutui vihollisten käsiin, ja varmaankin myöskin ensimmäinen, jonka\nsisästä oli poimittu kypsiä vaapukoita. Sen myöhemmät vaiheet eivät ole\ntunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isännilleen tuottanut yhtä\nvähän iloa kuin entisillekin. Esi-isä, vanha jättiläinen, oli\nkateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdä vain kaksi olentoa\nonnelliseksi -- ja sen se tekikin kuin mies.\n\n\n\n\nTOINEN KERTOMUS.\n\nIkuinen ylioppilas.\n\n\nKonsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen\niloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt\nsaalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti\nkertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta\ntoisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä\nöisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa.\nOnneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää\nvain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että\nkerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan\nkerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee\nsielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan\nkaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen\nvertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen\nkauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai\nWalter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon\nenemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi,\nminä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä\nlatinalaisia kirjannimiä kohtaan?\n\nKuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen\nymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit\nalistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.\n\n-- Minun tulee sitten -- jatkoi kertoja -- ilmoittaa, etten ole\nkehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen,\nhebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua\ntahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni\noli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt\nraamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä\noli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet\nsivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän\nvihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen\npitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja\nkoska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja\nminun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää\nkunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä\nkoskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä\nniin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen\ntutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin\nminulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia\nkieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin\nniissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu\nvälttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista\nmieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja\nDaavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden\nvanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi\nkorkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon\nmukaan parhaimmat arvosanat.\n\nSyksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa\nylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin,\nmaksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja\nsiivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta,\nperuna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi\npyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen,\njolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun\ntäytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin\nolin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.\n\nHänen nimensä oli Müller -- Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin\n-- ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi\nporstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin\nnähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon\npujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo\nulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät\nflanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu\nkolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä\nvuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa\nilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan\nollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina\njoukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai\noikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä,\nkatsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä\nminä siitä koskaan luovu.\n\nKuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka\nkulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä,\ntuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:\n\nKummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi\nolin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle\nkaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen,\nluultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä\nsaatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea,\nmelkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas,\nei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä\nsillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita\niloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut,\nsen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut,\nkuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan\nraskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut,\nkoskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja\nniin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista\nylioppilaista...\n\nMinä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.\n\n-- Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei\nsyönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei\nsuinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta\neräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut\nvastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa.\nHänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä -- ajatelkaahan, ei koskaan\nsiistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! -- ja kuinka saattoi semmoinen\nylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin\nkamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun\nkerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai\nvahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten\npolttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä,\nhyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan\nvariksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä,\nettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten\nSjögrenin sanakirjaa ja _opera omnian_ tapaisia, joita hän oli vuosi\nvuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka\nhiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia\nkirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi\nhänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt.\nSe oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas\nnukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä\ntahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli\nvastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.\n\n-- Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä\nharmistuneena. -- Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä\nolen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille,\njotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille,\njotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään\nahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle\nja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta\nellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin\nsäännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen\npakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole\nhänessä kaikki saumat paikoillaan.\n\nViimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni\nturkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti\nvallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla\nkuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa\ntutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello\nkymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut\nlähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon\nasti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan\nvanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen\nkuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei\nkukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä\nkellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia\ntilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista\nrevittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin\npitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin\nja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa\nselkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari\nunohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne\nmaanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä\nhäiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia\ntutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet\nvain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi\nsaattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen\nolisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien\ntyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin\nhyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen\nluetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä,\nnidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt\nselville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas -- \"ein bemooster\",\nniinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet -- oli ainakin kirjain\ntuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin\nvapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella\nepäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut\nniinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki?\nKukaan ei tietänyt sitä.\n\nMinulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin\nyöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan\nkiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus,\nmutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä\nlepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin\nkirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen\nruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua\nolevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin\nmihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa,\nkunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen\ntutustumiseen.\n\nSyksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää\nluonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului,\nilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai\nneljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan.\nEräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten\nseitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna\nromahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli\nniin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa\npimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan\nvuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi\njotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani,\nja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin\nselvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen\nastui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti\nminun kurjan talikynttiläni.\n\n-- Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!\n\nKuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään\npoikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat\njotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä\nnousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa,\nkeskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka\nraapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein\nlähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon\nöisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat\najaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä\nikkunastani sisään.\n\nMitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun\nmuassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni\nMüller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä.\nHänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja\nkiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani\neteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta,\nettä siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän\nmuisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: _Guidonis!\nGuidonis!_\n\nHänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini.\nMinä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä\nkyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen\nkirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin.\nVahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut\nolla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: _Guidonis Pancirolli Rerum\nMemorabilium sive Deperditarum Pars Prior_, ensi osa muistettavia tai\nkadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646\npainettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla:\n_Peregrinus Müllerus, Aboae 1696_. Huomioni kiintyi tuon\nnimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla\npuolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.\n\nMe vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai\nkolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja\npalasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua.\nHävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja\nMettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini\nhuoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia\nmahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän\nasukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu\noli onnellisesti aloittanut.\n\nMuutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle\naloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon\nkärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti\nmieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen\nharhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä,\nniin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin\neteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse\nmennessään. Ja hän tulikin.\n\n-- Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!\n\n-- Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.\n\n-- Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta\non teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.\n\n-- Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!\n\nMe menimme hänen huoneeseensa; hän sytytti lampun. Job oli hankkinut\nminulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari\nnäytti siltä kuin toinenkin tulva vielä olisi tervetullut. Tämän\nkotelon simpukka kävi istumaan ainoalle tyhjänä olevalle tuolille, ja\nminä istahdin pyytämättä kehnonlaisen vuoteen laidalle.\n\nEnsi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani läheltä. Hän\nnäytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja\nvähän tavallista kokoa pitempi. Hänen kasvonsa olivat jalot ja\nsäännölliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmät suuret, tummat ja\nsyvät, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja väsynyt. Pitkä, ruskea,\nkampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti\ntavatonta ajatusvoimaa.\n\nMinun näyttäessäni Jobin kirjaa ja selittäessäni epäilyksiäni pienen\nsalaisen turhamaisuuden kannustamana, että saan komeilla muka\nsyväoppisuudellani, elostui Müllerin kasvojen hajamielinen ilme\nvähitellen, hänen katseensa teroittui, hänen muuten niukka puheensa\ntuli vakuuttavan selväksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hän ei ainoastaan\nselittänyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan\nvieläpä osoitti, mitä muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan\ntuntemattomalla tekijällä on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista\ntutkimussarjaa varten. Se ei enää ollut pelkkää oppia, vaan kaikkea\nhallitsevaa, kaikkinäkevää neroa; en ollut koskaan ennen voinut\nuneksiakaan moista etevämmyyttä, ja kahdessa tunnissa minä opin tuolta\nmieheltä enemmän kuin ennen kahdessa vuodessa.\n\nKun vihdoin yhä enemmän kummastuneena kysyin Müllerin ajatusta Jobin\nmelkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hän:\n\n-- Se kohta on myöhemmin lisätty väliin, se on peräisin vasta\nkuudennelta vuosisadalta, eikä sitä ole vanhemmissa käsikirjoituksissa.\nSelitän, mistä se johtuu. _Lectio vulgatan_ ovat Aleksandrian ja\nDamaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin\nmukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet\nvalaista epäselviä kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet\ntekstiin, aivan niinkuin on käynyt uuden testamentin koodeksillekin.\nJob on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitä meidän\non sanottava evankelistain esityksissä näkyvistä ristiriitaisuuksista?\nKieltämättä ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin\nkohdin näyttävätkin todellisilta, niin saavat ne selityksensä niistä\nmielivaltaisista muutoksista, mitä tekstiin on tehty, kun sitä ensi\nkerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmältä, herra,\nniin myönnätte mahdolliseksi, että eksegetiikan kerran onnistuu\nuudistaa alkuperäiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekä vanha että\nuusi testamentti.\n\nMinä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan\npitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä\nhuomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä\nkun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan\nkatoaman.\n\n-- Ei -- toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että\nhämmästyin -- ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä,\njonka tähden pahennus tulee!\n\n-- Mutta -- minä väitin vastaan -- sanan selittäjällä on saattanut olla\nrehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut\npanevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.\n\nMüller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla\nja virkkoi hitaasti:\n\n-- Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä\nja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on\nmiehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se,\njoka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen\nolinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien\nvaltaistuimelta. Kirjoitettu on: \"Joka tähän jotakin lisää, hänen\nosakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat\nkirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen\nsanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä\nkaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa\"... Nuori mies --\nhuudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta -- älkää\nkoskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.\n\nNiin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään\nuhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen\nläpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän\npäästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta\nkärsimystä ilmaisevalla äänellä:\n\n-- Vuosituhansien rauhan!\n\nHän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.\n\n-- Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi\nkaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin\nvielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu\nja kadotettu.\n\n-- Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä,\nmitenkä sen rohkenin tehdä.\n\n-- Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani\nvastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin\nlauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän\nsanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen\nkäskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi\nne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki\nmaineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi\npetturiksi...\n\nSamassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia\nvilkkain elein.\n\n-- On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä\nhekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään\nautuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi\nherkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään\ntodeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta\nkäsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä,\nvaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan\nAntikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!\n\nJa tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä\nikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen\nkasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän\nitsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.\n\n-- Mutta -- jatkoi hän epäröiden -- vielä on pitkän, pitkän pitkä aika\nlevon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi\nOrigineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On\nolemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen\nlöydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä\nsen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt\nsitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin\nTurusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy... Mutta\n_mistä_?\n\nMüllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä\nhajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja\nviimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän\nääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo\nherkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän\nnukkui silmät auki...\n\nMinä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan\npuoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman\nepätoivon huokauksen viereisestä huoneesta: _sen täytyy löytyä,\nmutta mistä_? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja\nepätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä\nsyvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka\nnäytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja\nmikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen\nalalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin\nminunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön\nunetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys,\njoka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja\ntuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen\nvastattavaksi: _mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan_?\n\nSeuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu\nlähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi\nminulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin\nTurusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona\nodottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.\n\nKun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja\ntietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni\nja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani\nMülleriltä. Isäni nauroi.\n\n-- Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki\noikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin\nyliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen\nmies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti\ntavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli\ntyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin,\nmolemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.\n\n-- Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.\n\n-- Nimi ei ole tavallinen -- jatkoi isäni -- mutta se lienee ollut\nkäytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta\nsinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä\nMüllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät\nauki.\n\n-- Niin nukkuu tämäkin Müller.\n\n-- Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. -- Tiedämmehän ennen\nolleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian\ntutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat\nihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja\nkappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen\nnuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat\nmietiskelijänsä ja taikauskonsa.\n\n-- Mutta -- jatkoin minä -- jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja\n1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn\nsodan edellä olevia vuosilukuja.\n\n-- Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan\njälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on\nennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan\nhänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.\n\nYht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut\nison _Guidonis Pancirolli_ kirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut\nmuistooni: _Peregrinus Müllerus, Aboae 1699_. Se sopi hyvin, enkä minä\ntietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.\n\n-- Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. --\nKäännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin\ntodellisuuteen.\n\nJobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen\nylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen\nkovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni\nääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan\nvuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä\nAbelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta,\nRoger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä\nolen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka\nosasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin\nWiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle,\nmitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther\nWartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä\nhiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä\nolin tutustunut kaikkiin _triviumin_ ja _quadriviumin_ haaroihin;\nkullantekotaito, _quadratura circuli_ ja _perpetuum mobile_ ovat ammoin\nlakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja\npuhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään\ntiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan\nodottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan\nsaavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn\nennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden\n1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan\nnäyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he\nnousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan\nyhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy\ntaistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien\nhuokeasta hinnasta...\n\nNoiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin\nikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan\nolisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen\ntuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän\nselailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta,\njoka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli\npainettu kultakirjaimin.\n\n-- Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun\nhänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. -- Minä en ole saanut unta\nkoko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä\nmainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin,\nnyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden\nMüller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun\nomakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen\nsäilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: \"_Sapientia est\nimmortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris Anno_\nMDCCLXXXVII.\"\n\n-- Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?\n\n-- Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.\n\n-- Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699\nnimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa,\njoka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä ... sama\nristi, sama miekka!\n\n-- Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan\nkiinni. -- Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos\noletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli\nkahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja\nyhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on\nkysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen\nnähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta\nhakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä\nniissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään\njärjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi\nsaattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen\njoutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä\nhänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi\nuskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi\nmuille heidän herkkäuskoisuutensa.\n\nMinä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut\nhyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu.\nJoulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on\nylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin\nulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli\nhevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski\nmatkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään\nkaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla\nkäymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:\n\n-- Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä\nkerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien\netsimisinnostaan?\n\n-- Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut\nlöytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.\n\n-- Olkoonpa mies viisas tai hullu -- jatkoi isäni -- niin minun tulee\nhäntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä\nriippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi\nniinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai\nparia myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin\nprofessori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan,\nyksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin\nkirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa\nkäsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken\nkirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja\nlahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse\nei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että\nse sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin\ntuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin\nantaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta\nkirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin\npaljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja,\nkanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen\ntullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä\nHatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan\nLeijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies,\nhernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman\nhuonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo\nvanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun\nnyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä,\nonko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita.\nOn koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin\nkallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten\njoutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet\nkorvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat\nhävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä\nsiitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787.\nMikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä\nolen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.\n\nMinä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä\nmyöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. -- Professori Lefrénin\njälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan\nLefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.\n\n-- Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja\npapereita?...\n\n-- Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja\npuhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.\n\n-- Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan\nirtaimistoa ja rojua?...\n\nNiin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo\nniin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty,\ntai kuka oli huutanut tavarat.\n\n-- Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime\nhuutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.\n\nKapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei\nmitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani\nkävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli\nliittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo\nkuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin\nkuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä,\nmutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo\nammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret\ntortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit\nsytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.\n\nHartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu\nkuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu\nsopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia\ntuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä\nvällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat\nlevittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia,\nrikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja,\narkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha\nampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä\nkalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten\njäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan\niljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet\nlöysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin\npeittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä\navasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.\n\nTämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän\nmaassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman\narvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan\nvaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut\nmaiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin\noppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan,\nmyyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen\nalustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin,\njosta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas -- kaikkihan se\nvain on tuon vanhan lauseen toistumista: _habent sua fata libelli_,\nkirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän\nlatinaa niin paljon kuin mahdollista.\n\nHaaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille\nkolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen\nverran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten\nmaitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta\nkääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin\nkorkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä\ntuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina\non kylliksi rahaa.\n\nSaavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin\nkäärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman\nhuolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt\npoloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat\nkiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä\ntuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei\nollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista\nkirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin\nja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli\nmerkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan\nmunkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa\noltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin\ntoimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle\nomistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli\nMüller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus,\nennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut\nneljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä,\nja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu\nkuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?\n\nHänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen\nolleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin\nMüller olisi _vanhentunut_. Ja nyt hän oli sairas.\n\n-- Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?\n\n-- Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.\n\nMinä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä\nnaapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.\n\nHän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin\nvoivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta.\nMinä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa\npuoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt,\nsuuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että\nne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan\nhuoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle\nsanottavaa.\n\n-- Oletteko sairas? aloin minä.\n\n-- En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. -- Mahdollisesti väsynyt.\nMinulla on pitkä tie taivallettavana.\n\n-- Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai\nehkä professori Hvasserin?\n\nHän hymyili.\n\n-- Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin\nkahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.\n\nMinua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi\nelävänä mielikuvituksessani.\n\nHän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi\nsurullisesti:\n\n-- Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin\nmaininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen\nmittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä\nkäsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat\nsen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen\nkerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo\nkiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka\nelää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä,\nmiten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä\nvielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on\npäättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!\n\nMinulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen\nkatseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen\npuhuvan.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus\nnäyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme\nnäkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi\nkiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän\nmaailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen\nkapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se\nraivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä\nolen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että\nminun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas\nkutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä\nmaailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten\naurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä\nmikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja\nsyrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he\neivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran\ntuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys\nja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa\njumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina\nmaailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka\ntahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen\nymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen\nvarresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa\nhänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska\nhänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus\non hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan...\nMitä sanottavaa teillä oli minulle?\n\n-- Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli\nviety Münchenistä pohjoismaihin.\n\n-- Niin, niin. -- Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. -- Mitä te\ntiedätte siitä?\n\n-- Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?\n\n-- Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta,\nMatteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen\nvuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on,\nkun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin\nviidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen\ntarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman\njoukon katkelmia. _Codex argenteuksen_ sanotaan olevan neljänneltä\nvuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan\nlopulta. _Codex alexandrinus_ on tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi.\nYmmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki\nkirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet\ntekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen\nmukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan...\n\nVastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset\nomistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista\nkillingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.\n\n-- Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä\nvuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko\neksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen\nvaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata\nkertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja\nseitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja\nminä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä\netsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen --\nminä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni\nvihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja\ntodistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä -- mitä\n_minä_ maksaisinkaan noista lehdistä!\n\nTavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle,\nhänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan\nsammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin\nkylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli\nkätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi\nsurmannut hänet -- _jos_ tuo mies saattoikaan kuolla.\n\n-- Herra Müller -- sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin\n-- olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan\nlöytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.\n\n-- Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.\n\n-- Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä\nyliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.\n\n-- Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on.\nMinulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole\nmitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään,\nEuroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat\nsaattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.\n\n-- Minulle sanottiin sen olleen lainassa ... ja unohtuneen...\n\n-- Unohtuneenko? Mahdotonta!\n\n-- ... Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne ...\njoutuneen arvottomien paperien joukkoon ... olleen erittäin kurjassa\ntilassa ... ja _löytyneen_ ...\n\nMüller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän\noli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin\nnähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.\n\n-- _Mistä_? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.\n\n-- Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.\n\nHän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa\nrientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.\n\n-- Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan\ntarpeeton.\n\n-- Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.\n\nKoko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja\ntuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti\nennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani.\nÄkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän\npiti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.\n\nEn koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti,\nvaan oli palavaa tulta.\n\n-- Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä\nkaipuun tuossa yhdessä sanassa.\n\nSitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana\nkirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.\n\nPelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin\nemäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä\njuoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä\nLinnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului,\nennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller\noli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan,\npergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut\nehtinyt edes avatakaan sitä...\n\nTuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä\nei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi\ntällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja\ntuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat\nummessa -- ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti -- ja palava\nkatse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän\noli niin kauan etsinyt.\n\nKoska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella.\nLähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta\nmuuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin\nharvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää\nilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon.\nVähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain\nylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.\n\nMülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia,\njotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi\nsaanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä\nelämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla\nilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon\nkummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen,\nettä pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut\nyliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä\nsama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan\nkoetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka\nkuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen\npäähänpistonsa tähden.\n\nAinoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei\npitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että\nkatsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet\nFrankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt\nmitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että\nminun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi: _Collationes graeci\ncontextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem\nregiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina_ eli:\nkuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden\ntestamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin\nkirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen.\nTeoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen\nitalialaisen _Johannes Mattheus Caryophiluksen_ vuonna 1625 kokoamia\ntekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain\nkesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu\nCaryophiluksen eduksi.\n\nKun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi\nkerran kävin hänen luonaan, _omista_ sadastakahdestatoista\nbarberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen\nikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi,\ntäytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse\nollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan\nläpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän\nainakin _uskoi_ olevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut\nollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin,\nettä oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt\nmies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin\nruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on\ntutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne\nolisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen\npinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa\nmiehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä\nankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille,\njärkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman\nluulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä\nesittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään\nhän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka\ntodistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä\nenää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt\nosoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin\ntehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.\n\nTämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen\ntieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman\nylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea\nhaihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä\nepäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä\nhänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun\nMüller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai\npojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki\nhaaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain\npuoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa\nuskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.\n\nMinun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten\nlieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään\ntavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys\noli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää\ninhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin\nkuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää\njälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä\npäämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti\nsuurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen\ntieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon.\nMissä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin\nheittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?\n\nNiin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin\nitsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä\nkylmästi Kristuksen ristin ohitse.\n\nOn enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen\njohdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään,\nmikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen\nsyyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja,\nminkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut\navannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä\ntänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan\npergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi\nselittämättömäksi arvoitukseksi.\n\nMinä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin\nvalaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään\nlukea.\n\nViittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että\nkäsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään\nhuomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston\nmainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja\nsittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle\nasiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea\nnoita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta\nkenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti\nsaada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä\nonnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 -- Turun palo.\n\nPeläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä\nyliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli\nsaatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten\npuolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus -- mikä se\nsitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin\nmuuta -- oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen\nsaaliiksi.\n\nIsäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään\nkohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan\nsodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun\npalostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa\nonnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit\nvoidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu\ntutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin\nverelläkään.\n\nMinun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä\nasti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista\nkohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti\noli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että\nminunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas\ntahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas -- ei,\nkiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.\n\n\n\n\nKOLMAS KERTOMUS.\n\nDrifva neiti.\n\n\nTohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet\noikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall\ntahtoi huomauttaa jotakin.\n\n-- Olkaa hyvä! sanoi tohtori.\n\n-- Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta -- virkkoi sievä pikku rouva\nveitikkamaisesti -- on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on\nlyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut\ntäynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta\ntulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee\nmoisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta\naivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää\noikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas,\nosata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta...\n\n-- _Desipere in loco_...\n\n-- Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen\npitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva.\nMinun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller\nollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen,\npöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine\npuolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi \"ikuiseksi tohtoriksi\"?\n\n-- Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin\nvuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä\nsiitä jää jäljelle?\n\n-- Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.\n\n-- Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten\ntohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina\njäljelle sydän -- toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee.\nHänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain\nkuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin;\nkenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle\nuskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se\nsynnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän\njanottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat\nvettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen\nmatami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä\nsanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei\nkoskaan nuku -- tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa -- nukkuu aina\navoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika\nvanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle?\nTutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää\nsirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin\ntänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta\nesiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen\nylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja\nherättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva\nRönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin\nsadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä\nkreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan\nVäinämöisen kuivunut viisaus?... Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti\nHemmingille joutunut kolmas arpa?\n\n-- Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton\njuttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten\narvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen\nsillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen.\nOnneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi\nviisautta molempiinkin.\n\nOnko kukaan teistä kuullut puhuttavan _Drifva neidistä_?\n\nEi. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.\n\n-- Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin\nyleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja\netäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee\ntoisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta\nvastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt\nkuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän\nnähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista\npyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin\nvallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy\nmuuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai\njalopeuraa sarvipääksi hirveksi.\n\n-- _Naturam expellas furca_, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo\nroomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.\n\n-- Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja\nmerkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia\nsääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta.\nMinun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun\nsukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä\nolen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa\nilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee\nkapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta\ntaivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä,\ntulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.\n\nTosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin\nvääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät\nsisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät\ntoisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan\ntapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta\nsiitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta,\nhänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä\nlaeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään\nluonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos\nse kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman\npaljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempi\n_omien_ luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon\nvaikutuksia tuntemaan.\n\nTämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on\naivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja\nerimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus\nvain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista\nsamanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne\nperheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki\nvihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä\nnykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.\n\nMinä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi,\nlohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin \"sata muistelmaa\" ovat peräisin,\noli nuori tyttö, jota sanottiin \"Drifva neidiksi\". Minkä tähden, sitä\nen voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava\nhiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään,\nsillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut,\npäinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti\nSankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas,\ntai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit,\ntummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä\nlemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien\npaikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.\n\nHän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen\nrannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja\nkomeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset\nmaantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä.\nSiellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata -- puukirkkopahanen,\njonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha,\niloinen maalari Mikael T. -- pieni pappila kolmine huoneineen ja\nkeittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja\nsalin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu --\nlisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin\njoen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita\nvuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen\naikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.\n\nDrifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla\nja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi\njättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava\nsotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut\nkuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja\nsilmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut\nkunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää\nvasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän\noli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi\nsotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa\ntuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä,\nmutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan\npäähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä\npitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun\nalimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun\nyliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi,\nja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä\ntäten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän\nsaattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään\ntarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia\nKersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän\npysyi, niin kauan kuin eli.\n\nKersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä\nhänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä\nsydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä\nparahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää\nkahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin\nettä hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja\nyksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun\npastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän\nsiksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä\ntässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi\nrehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle\npojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin\nmukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti\nenemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin\nsatamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi\ntytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle\nseudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin\nisän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.\n\nSiihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo\nkahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö,\nmutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun\ntyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus\nkersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän\nkutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä\nsilmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän\nniin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin\nkävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa,\nhänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli\nkirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän\nääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin\nkaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien\nseutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava\nsuksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen\nvertaistaan.\n\nJos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy\npuun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli\nkuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä\njollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin\npaleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua\npaljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin\nvalmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä\nitsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan\ntaas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi\npitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen\nlukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän\nhäissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja\nnuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin\nonnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku\nhämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin,\nsilloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin\nDrifva itse.\n\nTällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat\nymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli\npuheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei\npunnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja;\nken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei\nhäneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa\npaistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei\nvanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon\nkalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous\nmennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana -- mennyt\nmenojaan virran mukana mereen.\n\nSe ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja\nvapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja\nisä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon\nBonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi\nhänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista\nvillijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä.\nMitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs\ntoteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla\nlappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla,\nmutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön:\nmetsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.\n\nDrifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä\nkerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti\ntytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli\noppinut.\n\nMitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt\nrippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet\nsitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla.\nKirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli\nopettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi\nhän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin\nitse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli\nolemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli\nPariisi.\n\n-- Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.\n\n-- Oulu, vastasi Drifva nopsasti.\n\nIsä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän\noli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia\nkainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella,\nkutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää\nlehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja\npannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää,\nkiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää -- puhumattakaan\nsemmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta\nhyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan\nleipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon\nlyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen,\nharjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen\nloitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen,\nkorteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat,\npaikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen\nmielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.\n\nJollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen\npappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä\nvarsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen,\nettä nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän\noli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut\nheidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin.\nSiellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja\nkummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten\nmuutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti\nsuunnattomasti oppia -- ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle\npappilan näköpiirin -- ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli,\nettä Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja\noppimaan pianonsoittoa.\n\nDrifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan,\nmutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä,\nmilloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.\n\nPäätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen.\nPakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen.\nDrifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa\nluistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä\nsaattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja\ntalonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita\nvalitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi\nedeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi,\nmatka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä\nsoita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka\nympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn.\nDrifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja\najatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.\n\nSillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä\nymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra\nCarnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen\noppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta\nvillieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden\nkytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia\ntäti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.\n\nEnsi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra\nStjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän\nsarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin\npäämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden,\nettä jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli\nkutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään\ntuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.\n\nPäivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän\nompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota\ntanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä\nkyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten\nväliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman\nmuodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia,\njotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen.\nAvokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen\nedellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin\nmoitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa\npitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle\nkiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne\neivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin\ntottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.\n\nDrifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli\nkummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen\nparemmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.\n\n-- No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei\nkoskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.\n\n-- Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.\n\n-- Kyllä sinusta hyvä tulee -- sanoi täti -- kun vain opit\nkäyttäytymään paremmin.\n\nJa sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti\nkäyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua\njalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä\nnauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä\nkoruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan\ntuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa\ntöllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti\nniiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään\nkysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla\ntanssimatta muuta kuin poloneesia.\n\n-- Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän\npyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.\n\n-- Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. -- Jos\njoku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet\nnyrjäyttänyt jalkasi.\n\n-- Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa\nkanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.\n\nMaaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui\nluvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan\ntunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt\nsamana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja\nturhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona\nmuualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman\nmaaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka\noli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa,\njonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa\nporvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen\nsuhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti\nsopivana.\n\nTäti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan\nhyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa\nensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja\nliikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja\nkatseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi\nerämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut,\nunivormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat\nvalkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät,\nsileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat,\nvierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin\nsoitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen\norkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi\nolevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja\nlähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä\nmuutamien hyvien ystävien kanssa.\n\nMaaherran rouva suoritti _les honneurs'insä_ erittäin miellyttävästi.\nHänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi\nahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli\nlaskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei\ntarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä\nhän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran\ntanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on,\nvastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin\nporonpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.\n\nNäin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti\nsiis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään\njoillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät,\nnipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista\nse oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan\nkauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää\nnenää ja vastasi:\n\n-- Ähäh, saitkos tietää!\n\nKengät puristivat, hänen jalalleen oli astuttu, hän löysi tyhjän\ntuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengän pois.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni? kuiskasi kummastuneena joku vanha\nrouva.\n\n-- Ei mikään, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ääneen ja\nsovitteli kengän takaisin jalkaansa.\n\nLöytöretki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttänyt Drifvaa.\n\n-- Mikähän se tuo on? kysyi hän ja näppäsi uteliaasti muodottoman\nsuuren soittokoneen pitkiä kieliä.\n\nVastattiin, että se oli bassoviulu.\n\n-- Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee?\n\n-- Se on klarinetti.\n\n-- Entä messinkiratti?\n\n-- Se on torvi.\n\n-- Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!\n\nJa suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä.\nSe huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää,\nikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman\nheidän koneitansakin, jos vain tahtoi.\n\nKaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo\nunhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.\n\n-- Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.\n\n-- Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.\n\n-- Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.\n\nHe olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä,\nmiten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan\ntapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä\nosasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja\njatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä.\nAngleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat\ntoinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan\nsoittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja\nsitten tanssi sujui oivallisesti.\n\n-- Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi\nsaattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.\n\nAngleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri\nlähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä.\nRuotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen\ntanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää\nhauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi\nkuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin\nkanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko\ntanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli\naivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen\npäästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.\n\nTanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja\nja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut\ntaideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta.\nDrifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan\nja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin\nhänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona\npappilanmäellä.\n\nKun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän\nsuojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin\nsuositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa,\nkierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan\nmistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä,\nmilloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei\nolisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet\nedellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen\nvälitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän\njuoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat\nnauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät\nauki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen\ntaakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.\n\n-- Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.\n\nKun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin\nDrifvan keskellä piiriä \"jauhavan\" polskaa onnettoman asessorin kanssa,\njonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.\n\nJos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen\nollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä\nvain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi\nvain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän\ntyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman\nminuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle\nanteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin\npalaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä\nja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.\n\n-- Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. --\nSilmäilehän peiliin!\n\nViattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki\nsievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin,\nloistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti\nkasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen\nrannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin\npituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut,\nvyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää\nnäkyi, ja toisesta -- niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten\nkohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.\n\n-- Ymmärrätkö nyt -- sanoi Lusia täti -- ettemme voi odottaa\nillallista?\n\n-- Mutta minulla on ollut hirveän hauskaa, täti! huokasi Drifva.\n\n-- Niin, sen kyllä uskon, huokasi täti. -- Ja nyt olet joutunut\nkaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi.\n\nTarpeetonta on kertoa sitä ihmissivistyksen luentoa, mikä pidettiin\nmatkalla eteisestä kuomurekeen, kuomureestä oman asunnon portaille,\nportailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen päivä päivältä.\nOrava oli kesytettävä, ja ensimmäinen välttämätön harjoittelu oli\ntapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tähän aikaan oli\nottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista\nplastiikkaa; olkaa hyvä ja katsokaa minua, minä olen hänen\ntaideteoksiaan. Tämä herra oli oiva taiteensa esikuva, sillä\nlukuunottamatta hänen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui\nhän jalat niin ulospäin käännettyinä, että muodostui suora viiva\ntoisesta varpaan nenästä toiseen. Hänen oppilaansa oli koulutettava\naivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin käden\njalostamana lähtevä valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat\nlangastaan. Niiden nukkien joukossa olin minäkin toivehikkaana\nkaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia\ntutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin.\n\nMeitä oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitä ja pitkiä hameita,\nkoulunuttuja ja hännystakkeja; mutta tanssikengät ja niihin kuuluvat\nsukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hän teki, kuten\nluonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielä osasivat\nleikkiä, nauraa ja kujeilla. Mutta erään tällaisen pitkän, sävyisän,\nnelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitän Frosteksi, hän solmi\nläheisen ystävyysliiton, ehkäpä sentähden, että Froste mitä\nteeskentelemättömimmästi ihaillen katseli häntä kuin korkeampaa ja\nhäntä itseään täydellisempää olentoa. He olivat eroamattomia, ja me\nmuut sanoimme heitä \"talviaisiksi\".\n\nDrifva oppi ensin hyödyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan,\ntervehtimään ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten\nseurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista\ntaidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidän päivinämme. Se oli\nyliopistollinen oppimäärä; me saatamme jättää sen omaan arvoonsa.\nAskelten jälkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, _soli_,\n_pas de deux_ ja _pas de trois_, joiden piti herättää huomiota\nlopputanssiaisissa. Kaiken tämän ohella opittiin lisäksi kainossa\nasennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten\nhänelle piti vastata myöntäen ja miten kieltäen, milloin piti olla\nvaiti ja milloin oli lupa puhua, millä tavoin oli suu nyrpistettävä tai\nmiten sitä ei pitänyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn,\nja vihdoin -- ankara välttämättömyys -- miten joskus saattoi\ntanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa.\n\nDrifva alistui alussa tämän sulouden koneiston muovailtavaksi\nkiitettävän alamaisesti. Hän teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten\ntaisi, astui kuin nauloja myöten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin\nsyödä päivällispöydässä, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello\nviiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen.\nNiin, hän tyytyi kärsivällisesti siihenkin nöyryytykseen, että hänen\ntäytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikäppänöiden kanssa, jotka\ntuskin ulottuivat hänen kainaloihinsa asti; hän kärsi sankarillisesti,\nettä kömpelöt kirjanpitäjät vastoin kaikkia taiteen sääntöjä tallasivat\nhänen varpailleen. Mutta ei mistään ollut apua; luonto piti puolensa.\nHerra Remahl löysi vian toisensa jälkeen, jotka kaikki rikkoivat\nturhantäsmällistä miellyttävyyttä vastaan: milloin oli askel liikaa,\nmilloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvää kieltä,\nmilloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielä\nmutkikkaammin, vielä apinamaisemmin, mutta ei siitäkään ollut apua. Hän\noli parantumaton, hän ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista\ntanssitaitoa varten.\n\nKun sitä oli kestänyt noin kaksi viikkoa ja pienet,\nparempilahjaiset keimailijat saivat pelkkää kiitosta, mutta Drifva,\npitkä tyttö, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hän kyllästyä\nmiellyttävyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi\noikaista väärää askelta, hyppäsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei\nhänen niiaustaan tunnustettu kyllin syväksi, kävi hän istumaan\nlattialle. Jos joku tallasi hänen hameensa liepeelle, nipisti hän\nsyyllistä kovakouraisesti korvasta. Jos joku käppänä tuli pyytämään\nhäntä tanssiin, nosti hän hänet kainalosta ja tanssi ympäri salia,\nvieden häntä kuin nukkea. Jos joku kirjanpitäjä uskalsi kuiskata\nhänelle tyhmyyksiä, vastasi hän niin ääneen, ettei hyvän oppilaan\ntanssikoulussa koskaan sovi siten vastata:\n\n-- Menkää kotiin syömään viskunoita!\n\nTurhaan koetettuaan kaikkia pitkän kokemuksen aikana oppimiaan temppuja\ntuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enää lopulta\ntoivonutkaan saavansa kesytetyksi tätä nuorta oravaa. Hänen kuultiin\nsanovan perin harmistuneena:\n\n-- Drifva saattaa minut turmioon, hän turmelee kaikki oppilaani\nmoukkamaisella käytöksellään. Tuskin enää uskallan sanoa hänelle\nainoatakaan moitetta; hän kykenisi vastaamaan minulle vaikka\nkorvapuustilla.\n\nJätettäköön sanomatta, oliko hänellä kenties syytä pelkoonsa. Mutta\nuskallan väittää pelkäksi panetteluksi sen kaupungin juorun, että\nDrifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut\ntanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti\nsaattamaan uutteran tanssinopettajan epätoivoon.\n\nEräänä päivänä tällä lailla saatettuaan perinpohjin hämmennyksiin sekä\nkoulun että opettajan otti Drifva keskellä opetusta hattunsa, kaapunsa\nja päällyskenkänsä, nyökäytti päätään katrillille ja sanoi:\n\n-- Hyvästi, nyt minä menen!\n\nFroste yritti seurata häntä, mutta hänet tuotiin väkisin takaisin\neteisestä, ja siitä päivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa.\n\nDrifva meni, ehkä vähän sykkivin sydämin ajatellessaan kotiintuloa.\n\n-- Minä lähdin pois tanssikoulusta, sanoi hän niin ujostelematta kuin\nsuinkin ja löi samalla käsiään ympäri ruumista, niinkuin pojat tekevät\nsaadakseen lämmintä pakkasella. Silloin olikin kylmä ja puuhkat olivat\nvielä tuntemattomia ylellisyyskapineita.\n\n-- Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan käsiäsi kuin\nvärjärin kyltti? kysyi täti.\n\n-- Ei, en käsiä, mutta jalkoja, näin! vastasi Drifva.\n\nJa hän matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, että\nolisi saanut kalifinkin nauramaan.\n\n-- Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitä lakkaamatta piti vääntää\nulospäin. Ja sen tähden oli kai parasta lopettaa, lisäsi karkulainen.\n\n-- Lopettaako? Mitä se merkitsee?\n\n-- Te olette, täti, niin yksinänne, kun minä olen poissa. Voisinhan\nminä auttaa reivaan kutomisessa ... ja mankeloimisessa ... tiedättehän,\ntäti, miten Liisu on pyykissä huolimaton.\n\nDrifva oli vastustamaton, kun hän kerran päätti sellainen olla.\n\n-- Lopettaako koulusi? toisti Lusia täti vähän lempeämmällä äänellä. --\nLapsi, mitä minun pitää tehdä sinulle? Miten kumman lailla minä saan\nsinusta ihmisen?\n\nDrifva vihelsi ja naksautti sormiaan.\n\n-- Minä rupean soittamaan pianoa!\n\nSiinä oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli\nmusikaalinen, täällä soitettiin melkein yhtä usein viulua ja pianoa\nkuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli köyhä tyttö, yhtä\nnuori kuin hän itsekin. Nuotit taottiin päähän, sävelikköjä\nrummuteltiin.\n\n-- Nyt pitää sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli äläkä\nkoske peukalolla mustiin tangentteihin!\n\nNo, sen lupasi Drifva kyllä muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui\nkolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle.\n\n-- Sinun pitää muistaa, että D-duurissa on risti f:n ja c:n edessä,\nmutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessä.\n\nMahdotonta. Drifva rämisytti niinkuin ei ristejä eikä b:tä koskaan\nolisi ollut olemassakaan.\n\n-- Odotahan vähän: nämä ovat bassonuotteja eivätkä diskantteja.\nPitäähän sinun erottaa viivan ylä- ja alapuolella olevat nuotit; etkö\nnyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tä? Ja sitten sinun pitää laskea\nkuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,\nyksi, kaksi, kolme, neljä...\n\nEi, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat,\nmitä hullutusta ne ovat? Ja mitä laskemiseen tulee, niin eihän Drifvan\ntarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hän osasi jo kolmen\nvuoden vanhana.\n\n-- Ei, nyt sinä tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja,\njonka enkelinkärsivällisyys sekin kerran loppui.\n\n-- Sen kyllä uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltämään kunnon\nvalssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla.\n\nOpettaja vastusteli, mutta hänkin oli nuori niinkuin hänen oppilaansa,\nja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin\nsuosittuja valsseja -- Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia,\n\"Eloni on kuin aaltonen virran\". Kaikki olivat liian vaikeita.\nDrifva ehdotti tuttua piiritanssin säveltä \"Saa, kaunis tyttö,\ntanssimahan\" -- ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan\ntuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessä itkien\nlukemaan \"Ruusaa eli Kerjäläistyttöä\", kymmenosaista romaania, joka oli\nlainattu kaupungin kirjastosta.\n\nVastoin luuloa ei Lusia täti ollut oikein tyytyväinen\npiiritanssisävelmään. Hän ei ymmärtänyt niin uusimuotista soittoa, hän\ntahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin.\n\nDrifva koetti parastaan, mutta eipä se tahtonut onnistua.\n\n-- Ehkä lopetamme soittamisen, arveli hän. Sormeni ovat aivan\ntottelemattomat, ehkä sentähden, että olen kutonut reivasta.\n\n-- Lopetamme soittamisen! toisti Lusia täti muistaen varsin hyvin,\nmiten tanssikoulun kävi. -- Siitä ei puhettakaan. Kyllä sinusta pitää\nihminen tulla; kaikki hienot tytöt soittavat pianoa. Mutta sinulla on\nliian nuori opettajatar; minä puhun mamseli Hagtornille asiasta.\n\nJa Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tämä oli hirvittävä\nmörkö, suora kuin viivotin, jolla hänen oli tapana napsauttaa\noppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtään taipumusta,\nharrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja\nhän soitti pianoa. Samat säveliköt risteineen ja b:ineen, sama\nsormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljä, sama tuska\nviivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistä, joilla oli viiva\npäässä ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten,\nRhoden andanttea rääkättiin, Diabellin \"Goldene Jugendzeit\" pakotti\nDrifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin\nneljänkymmenen ikäinen!\n\nHagtorn oli taipumaton. Äärimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi\nrukoilemaan:\n\n-- Rakas, hyvä mamseli, minä olen niin hirveän tyhmä, etten koskaan saa\nnoita b:itä päähäni; emmeköhän jo lopettaisi?\n\nEi, Hagtorn oli luvannut Lusia tädille, että hän tekee villieläimestä\nihmisen, Hagtorn oli taipumaton.\n\n-- Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli\nDrifva kapinallisin mielin.\n\nJa sitten hän alkoi paukuttaa poikki kieliä onnettomasta vanhasta\nopetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit\nnykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinä, missä nykyjään ovat\nmustat. Ei apua siitäkään. Hagtorn löi oppilastaan sormille\nviivottimella ja panetti uudet kielet.\n\n-- No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmässään raivoten.\n\nJa hän alkoi soittaa seitsemän kertaa huonommin. Se oli pirullista\nmusiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hädässä; Cramer pantiin\nkidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elävältä. Se\nauttoi vihdoinkin. Jobinkin kärsivällisyys olisi loppunut, ja Hagtorn,\nkestettyään kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos,\nystävällisesti kieltäen häntä koskaan enää koskemasta pianoon tässä\nmaailmassa.\n\n-- Mitä minun on tehtävä tytölle? päivitteli Lusia täti epätoivoissaan.\n-- Tällä laillahan hänestä ei tule koskaan ihmistä.\n\n-- Teidän ei pidä tehdä mitään, täti, ehkä sitten onnistuu paremmin,\nvastasi Drifva viattomasti. Hän oli saanut kyllikseen oppitunneista.\n\nJotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa\nparemmin kesyttää hienoa seuraelämää varten kuin saamalla hänet\noppimaan ranskaa.\n\nOululaiset, vieläpä muutamat sivistyneimmätkin, puhuivat kyllä\nmieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa.\nMuutamat merimiehet ymmärsivät englannin kieltä, jotkut kauppiaat\nsaksaa, ja vanha maisteri Ståhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti\nmenestyen koettanut saada venäjää puhekieleksi koulun vastahakoisten\nmiehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhäisön naisista olivat päässeet\nniin pitkälle, että saattoivat rakastettavalle, käytöstapaa määräävälle\nmaaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitä kieltä harjoitettiin mamseli\nWacklinin tyttökoulussa, ja mitä harvinaisempaa se siihen aikaan oli,\nsitä enemmän sitä pidettiin sivistyksen kukkana.\n\nDrifvan piti siis kukoistaa tässä kukkatarhassa; oli vain löydettävä\nsopiva puutarhuri. Tyttökouluun oli hän liian vanha; hänen entiset\noppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista\nnaisista olisi uskaltanut ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Eräs\nvanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nähden pänttäsi Gediken\nranskalaista lukukirjaa koulunuorison päähän, tunnusti totuuden mukaan,\nettei hän ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyä maisteri Spikiltä.\n\nKuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea,\nharjasmainen tukka, oppineen näköiset silmälasit ja kivikova sydän\nkaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydän kaikkiin hamepukuisiin\nihmisolentoihin nähden. Tämä oppinut herra oli viranhoitajana koulussa,\nja hänen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmät Helsingissä\nranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hän selitti oitis olevansa\nvalmis ryhtymään opetukseen. Jotta vältettäisiin täydelleen panettelun\nvarjokin ja annettaisiin Lusia tädille tilaisuus pitää silmällä\nsuojattinsa ahkeruutta, sovittiin, että nuoren miehen piti saapua\noppilaansa luo joka päivä kello yhdeltätoista ja että talon poliisin\npiti olla läsnä opetusta kuulemassa.\n\nNiin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi\nFénelonin Télémaquea myöskin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin\nRanskan kielioppia. Sisäluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan\nhengetär yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen\nylioppilaan ääntämisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin\nluulleet sitä kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hän\nkiitettävän uutterasti koetti selitellä sisäluvun hämäriä arvoituksia,\njotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmäisenä päänvaivana.\n_Eu_ oli luettava kuten öö, _ai_ niinkuin ee, _cependant_ kuin\n_spangdang_ ja _oui_ kuten _voi_ nenään äännettynä.\n\n-- Eikö se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja näytti hampaitaan, jotka\nolivat valkoisia kuin helmet. -- _Voi, spangdang_, lausunko nyt hyvin?\n\n-- Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi\nmesopotamiankin kieli ollut musiikkia.\n\n-- Mutta _voihan_ on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistä\nyhtäläisyyttä suomen ja ranskan kielissä.\n\n-- Luultavasti, myönsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvä,\nlukekaa ensimmäiset rivit Télémaquesta.\n\nDrifva luki: _Calypso ne pouvait se consoler de départ d'Ulysse_ ...\nmainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla\npohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinä voinut huomata\nrahtuakaan.\n\n-- Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhä enemmän\nlämmeten sydämeltään. -- Todellakin paremmin kuin mitä olin\nodottanutkaan. Ehkä hieman väritellen näin: Kalipso nö puvee sö\nkongsolee dö depaar d'Ylis. Olkaa hyvä ja supistakaa vähän pienemmäksi\nsuunne!\n\nDrifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietämättään\nsamoin. Hän tietysti selitti, ettei Fénelon itsekään olisi voinut\nlausua tuota pulmallista lausetta täydellisemmin kuin hänen taitava\noppilaansa.\n\n-- No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia täti. Tuohan kuuluu aivan\ntutulta. En minä olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi.\n\n-- Kun on niin erinomaisia taipumuksia, käy kaikki ihan itsestään,\nvastasi opettaja. Mutta ehkäpä ryhdymme nyt deklinatsioneihin.\n\n-- Mitä siitä on hyötyä? kysyi Drifva.\n\n-- Tee niinkuin hän käskee! Sopiiko oppilaan mestaroida opettajaansa?\nhuomautti poliisi.\n\nTaivutettiin _le père_, isä, eri sijoissa.\n\n-- Minun isääni sanotaan _Kersantiksi_, tokaisi parantumaton oppilas.\n\nDeklinatsionien jälkeen seurasivat tavattoman nopeasti konjugatsionit.\nEn tiedä, kenen rakastuneen kieliopintekijän mieleen on juolahtanut se\nonneton ajatus, että hän on pannut nuorille henkilöille aiottuun\nkirjaan aivan sopimattoman _aimer_-verbin. Antakaa anteeksi, tästä\nasiasta on jo liiankin paljon puhuttu, mutta minä vain lyhyesti kerron\nseuraukset.\n\n-- _Present indicatif: J'aime_, rakastan, huokasi opettaja.\n\n-- Mitä hullua? huudahti Lusia täti kummastuneena. Ilmeisestikin\nedistyivät ranskan kielen opinnot liian nopeasti.\n\n-- _Tu aimes_, sinä rakastat...\n\n-- Sen asian laita on niin ja näin, virkahti Drifva rummuttaen marssia\nikkunanruutuun.\n\n-- Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia täti.\n\n-- Olkaa hyvä, lukekaa! Ihan säännön mukaisesti, niinkuin pitääkin\nolla.\n\n-- Pitääkö aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eikö sitä voi oppia\nvähemmällä?\n\n-- Se on ihan välttämätöntä, se täytyy kaikkien osata.\n\n-- Hyvästi, herra maisteri!\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Minä sanon: hyvästi, herra maisteri. Nöyrä palvelijanne!\n\nJa sitä sanoessaan oli Lusia täti aivan saman näköinen kuin Meidingerin\nranskan kieliopin säännötön verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhä\nikkunanruutuun.\n\nMaisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hän ymmärsi\nerehtyneensä _aimer_-verbin toisessa persoonassa.\n\nJos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin\nmahdoton oppimaan kuin hän oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin\nvakuuttaa hänen lähimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin\nälykäs hän oli siinä, mitä hän _tahtoi_ älytä, ettei monikaan ole\nsukkelammin suoriutunut taloustoimista eikä paremmin arvannut\narvoituksia kuin hän. Mutta kaiken piti olla hänen luonteensa mukaista,\neikä hänen vikansa ollut, että hän oli käynyt erämaan koulua. Lusia\ntäti ajatteli toisin. Hänestä oli nuoruus kuin sieni, jonka pitää imeä\nkaikki, mitä vanhemmat ihmiset pitävät hyödyllisenä. Hänen pöydässään\nei kukaan saanut jättää lautaselleen mitään, kun kerran oli jotakin\nottanut, ja aivan samoin piti hänen mielestään käydä kunnollisessa\nkasvatuksessakin. Hän oli asettanut Drifvan eteen sivistystä syvän\nlautasellisen toisensa jälkeen, ja itsepäinen tyttö oli jättänyt ne\npuolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessä Drifva oli\nosoittanut erinomaista taipumusta _spangdangiin_, mutta eteenpäin\nmeneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen\nsivistystehtailijan nyt ryhdyttävä? Oliko orava lähetettävä takaisin\nyhtä siistimättömänä, kuin se oli tullutkin?\n\nTähän aikaan olivat teatterinjohtaja Westerlund ja hänen rouvansa, omaa\nsukuaan Silvan, maineensa kukoistuksessa. He olivat hurmanneet\nsuurimman osan Suomea ja saapuivat tähän aikaan onnellistamaan\nOuluakin. A:n saliin, johon oli ovensuuhun tehty istuinsijoja\nhöyläämättömistä laudoista, kokoontui viikon kolmena iltana taidetta\nrakastava yleisö. Puolihämärä, missä tuskin saattoi erottaa naapuriaan,\nsavuavain öljylamppujen ja talikynttiläin käry, alaslaskettu\nesirippu tirkistysreikineen, näyttelijäin vilahtavat vartalot\nväljine viittoineen, jotka peittivät puvut -- kaikki oli siellä\nmystillistä, aavistuksellista, salaperäistä. Ensi paikalta, joka\nmaksoi riksin, aina parvekkeen viimeisiin sijoihin asti, jotka\nmaksoivat kaksitoista killinkiä, istui illalla kello kuudelta\nkiihkeästi odottelevaa yleisöä, eikä se toivossaan pettynytkään.\nIlmoituslehtisetkin tutkittiin tarkemmin kuin nykyjään Pariisin\nvallankumouksesta saapuvat sähkösanomat. Nuo ilmoitukset jaettiin\npikkukaupungeissa kahtenatoista kirjoitettuna kappaleena\nhuomattavimpiin taloihin, mutta täällä ne ilmestyivät painettuina.\nOulussa oli kirjapaino, joka levitteli virsikirjoja, kuulutuksia,\nsokerileipurin konvehtisäkeistöjä ja kerran viikossa ilmestyvää\nsanomalehteä, nyt tulivat näytäntöjen ohjelmailmoitukset lisäämään\npainon tuotteita. Painettu ohjelmalehtinen, sehän oli mitä suurinta\nloistoa, se oli taiteen riemuvoitto!\n\nEräänä päivänä Drifva tuli kotiin, suu mitä vastustamattomimmassa\nhymyssä, kädessä tuommoinen ohjelmalehtinen.\n\n-- Tänään näytellään \"Fridolin eli rautatehtaassakäynti,\nnelinäytöksinen kappale\".\n\n-- No, entä sitten? vastasi Lusia täti välinpitämättömästi.\n\n-- Ja sitten näytellään \"Olli Nötbomin epätoivo, yksinäytöksinen\nlaulunsekainen huvinäytelmä\". Siinä on laulua, täti!\n\n-- No, entä sitten?\n\n-- Voisimmehan ostaa liput. Huvinäytelmistähän sanotaan voivan oppia\nmaailman menoa.\n\n-- Vai niin? Ehkäpä niissä opetetaan ymmärtämättömiä tyttöjä pettämään\ntätejään? Sillä maailman menolla, luulen, on mennessään jalat vielä\nenemmän ulospäin kääntyneinä kuin herra Remahlilla. Voithan säästää\nohjelmalehtisen, kunnes paperoimme keittiön seinät.\n\n-- Mutta Liisu kertoi maaherran palvelijan käyneen jo aamulla ostamassa\nlippuja.\n\nLusia täti mietti tätä merkillistä uutista ja muisti vihdoin, että\nnäytelmiä pidetään hyvin sivistävinä ylhäisessä maailmassa.\n\n-- Olkoon menneeksi tämän kerran, sanoi hän. Mutta sillä ehdolla, että\nistut hiljaa etkä häpäise itseäsi tavallisilla vehkeilläsi.\n\n-- Minäkö, täti! Älkää pelätkö, kyllä minä istun hiljaa kuin jäätynyt\nsilakka kuumassa paistin vartaassa.\n\nDrifva oli siis ensi kerran nuoren elämänsä aikana tutustuva\nnäytelmätaiteeseen. Sali oli täysi, puolipimeä kuten tavallisestikin,\nja kaikki odottivat jännittyneinä. Sitä kesti jonkin aikaa; näytelmän\nilkeä vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillä aikaa tuli renki\nniistämään talikynttilöitä. Drifvan katse näytti tahtovan tunkeutua\nesiripun läpi.\n\nVihdoinkin kohosi salaperäinen esirippu. Näyttämöllä oli Savernen\nkreivitär -- niin, muistaakseni se oli Savernen -- hänen siveä, kelpo\nhovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli\ntunnustanut kreivittärelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien\nannettu rukkaset. Tietysti hän vannoi kostavansa, mikä olikin hyvin\nhelppo tehtävä, koska kreivi oli erittäin mustasukkainen. Drifva\nkuunteli ja katseli, kuin hän olisi ollut pelkkää silmää ja korvaa.\nNäytöksien väliajalla tarjoiltiin konvehtitötteröitä, ja Lusia täti oli\nvarustanut omenia hameensa taskuun.\n\nToinen näytös alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistä. Drifva kuunteli\nsuuttuneena hänen konnuuksiaan; jäätynyt silakka alkoi sulaa. Hän oli\nvakuutettu, ettei kreivi anna itseään niin karkeasti pettää; hän päätti\nodottaa tapausten kulkua ja näpäytteli vain huvikseen seuraavana\nväliaikana omenansiemeniä tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinä\ntaidossa hän olikin erinomaisen taitava.\n\nKolmannessa näytöksessä nähtiin sulatusuuni ja jymähdellen takova, iso\nruukinvasara, hirveä sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin\ntusinan hovipoikia! Kreivi käski nokisia seppiä heittämään uuniin sen\nhenkilön, joka tulee kysymään, onko kreivin käsky täytetty. Drifvan\nsuuttumus kasvoi hetki hetkeltä. Hän malttoi mielensä, hän osoitti vain\nsormellaan linnanvoutia huutaen:\n\n-- Katsos pukkia!\n\nRatkaisu lähestyi. Fridolin lähetettiin sulatusuunille kysymään tuota\nonnetonta kysymystä. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan\nlevollisina? Jälleen näkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin\npuhuvan miehestä, jonka he olivat heittäneet uuniin. Kreivi ja\nkreivitär saapuivat... Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli\nmahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypähti pystyyn ja huusi\nkyynelsilmin:\n\n-- Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykää\nlinnanvoudilta!\n\nSavernen kreivi ja kreivitär katsoa tuijottivat kummastuneina salin\npimeyteen, kaikki kääntyivät katsomaan Drifvaan päin, ja Lusia tädillä\nolisi taaskin ollut sopiva tilaisuus pyörtyä. Onneksi saapui juuri\ntuona arveluttavana hetkenä Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja\noli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, että\nlinnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hänen kyynelensä\njuoksemasta, ja hän taputteli käsiään muun yleisön mukana ja huusi:\n\n-- Kutti, kutti, parahiksi!\n\nNäytelmätaide oli saavuttanut loistavan voiton. \"Fridolinin eli\nrautatehtaassa käynnin\" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin\nkaikista oli Drifva, joka nyt päästyään tuskasta, missä hän oli ollut\nFridolinin tähden, ei ollut hillittävissä. Hän nauroi, puhui ääneen\ntuttaviensa kanssa Laanilaan tehtävästä hiihtoretkestä -- ja niin alkoi\n\"Olli Nötbomin epätoivo\".\n\nOlli Nötbom oli erinomaisen ikävän \"teatterikirjailijan\" palvelijana\nyhdessä kahden vielä ikävämmän rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi\ntuli pitää katsojia hyvällä tuulella. Se osa oli, lähinnä Hamletia ja\n\"Kantaäidin\" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isäntä\nepäili syystä Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa häneltä viinipullon\nhän kirjoitti sen kylkeen sanan _myrkkyä_. Olli joi pullon tyhjäksi ja\notti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitä se tuli hänen\n\"epätoivonsa\", joka niin huvitti Drifvaa, että hän tarkalla kädellä\nheitti Ollia omenalla päähän. Kiitoksen asemesta herra Westerlund\nvastasi tähän kohteliaisuuteen Hamletin mitä traagillisimmin katsein.\nDrifva huusi:\n\n-- Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena!\n\nKatsojat innostuivat niin kaikuviin käsienpaukutuksiin, että Hamlet\njälleen muuttui Olliksi ja yhtyi hänkin taputuksiin. Moisin myrskyisin\nsuosionosoituksin ei vielä koskaan oltu näytelty \"Olli Nötbomin\nepätoivoa\".\n\nTämä oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua\noleva esiintyminen, ja hänen seuraavat kohtalonsa johtuvat\nseikkailusta, joka tapahtui seuraavana päivänä.\n\nOli maaliskuun loppupuoli; lämpömittari näytti kahdenkymmenen asteen\npakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitävät kohtuullisena vuoden\nkeskilämpönä. Edellisenä päivänä oli ollut hieman suoja, hanki kantoi,\nniin että olisi luullut näkevänsä suuren joukon suksia liikkeellä.\nMutta sukset eivät olleet siihen aikaan enempää kuin luistimetkaan\nmuodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien\nurheiluvälineitä eikä sen enempää; ja jos Drifva neidistä jäi mitään\nmuuta muistoa kuin hänen opintonsa ja julkiset esiintymisensä, on se\nmuisto se, että hänen ajoiltaan ja hänen esimerkkinsä johdosta Oulun\nnuoret naiset ovat enemmän ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista\nhiihto- ja luistinurheilua.\n\nOli sunnuntaiaamu. Neljä tyttöä oli Drifvan aloitteesta suostunut\nhiihtämään Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestä suosiosta\nminä, pikku raukka, pääsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla\nmeidän uskollisena orjanamme; hän oli hyvänluontoinen ja myöntyväinen,\nhänet voimme lähettää vaikka tuleen.\n\nMinun saapuessani yhtymäpaikalle kello viideltä olivat Froste ja Drifva\njo siellä, mutta toisia tyttöjä ei näkynyt. Samana päivänä oli jo\nkaikkien tiedossa, että heidän äitinsä olivat kieltäneet heitä\nlähtemästä tuolle huviretkelle, koska Drifva oli käyttäytynyt niin\nvallattomasti edellisenä iltana Fridolinia ja Olli Nötbomin epätoivoa\nnäyteltäessä.\n\nSiinä odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle:\n\n-- Miksi puhelit sillä tavoin eilen näytelmän aikana?\n\n-- Entä sitten? sanoi Drifva kevyesti. Alussa oli paha olla, mutta\nsitten tuli hauska.\n\n-- Koko kaupunki puhuu sinusta, jatkoi nuori ohjaaja ujona ja\nhämillään, hehkuvin poskin.\n\n-- Vähät siitä! Mitä minä siitä välitän, mitä he minusta puhuvat?\n\n-- Jospa kuulisit, miten kaikki tekevät pilkkaa sinusta, ja sinä olet\nliian hyvä pilkattavaksi, jatkoi Froste. Sinä olet koko kaupungin paras\ntyttö, ja he sanovat...\n\n-- Mitä he sanovat?\n\n-- He sanovat, että sinä olet pahempi kuin poika. He sanovat sinun\ntapelleen mamseli Hagtornin kanssa ja lyöneen Remahlia korvalle. He\nsanovat sinun karkoittaneen maisteri Spikin rummuttamalla\nWittgensteinin marssia ja herra Westerlundin saaneen mustelman\nomenasta, jolla sinä heitit häntä vasten silmiä.\n\nDrifva purskahti heleään nauruun.\n\n-- Hieman reikäompelua liepeeseen he lisäävät, sanoi hän, mutta muuten\nolen kyllä tainnut olla tuon mallin mukainen.\n\n-- Et sinä enää saa tehdä niin, Drifva! Minä olin eilen illalla\ntappelussa sinun tähtesi, mutta enhän minä voi tapella koko maailmaa\nvastaan. Minä sanon, että jos vielä teet sillä tavoin, niin minä menen\nkoskeen.\n\nJa kyyneleitä kieri pitkin kelpo pojan kylmiä poskia. Drifvan hyvä\nsydän tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti häntä\nkiinni niskasta, suuteli häntä reippaasti ja sanoi:\n\n-- Oletko sinä mies, sinä, kun itket noin vähästä? Häpeä, Froste!\nJollen ole kyllin hyvä sinulle, niin mene koskeen, sinä saat lainaksi\nminun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinä siis tahdot,\nettei minun enää pidä tehdä niin? No, sinun tähtesi minä suostun\nsiihen, jos lakkaat itkeä tillittämästä. Mutta missä Liina ja Amanda\nviipyvät?\n\n-- Kuka nyt enää hiihtäisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vähän\nlohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan.\n\nMe odotimme kuitenkin vielä.\n\n-- Tutti -- sanoi Drifva minulle käyttäen hyväilynimeä, jonka olin\nsaanut koulukumppaneiltani -- matki maisteri Spikiä, sinä osaat niin\nhyvin!\n\nMinulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen\nkoulutyttöjen kesken, ja lyhensin pitkää odotustamme matkimalla Spikin\nopetusta, unohtamatta hänen _spangdangiaan_. Drifva ei ollut vielä\nkoskaan ollut paremmalla tuulella.\n\n-- Nyt on kello kuusi, nyt me lähdemme kolmisin, sanoi hän vihdoin.\n\nMe lähdimme hiihtämään ensin pitkin joen rantaa, sillä jäätymätön\nMerikoski kohosi siinä kohdin synkkänä ja mustana meidän ja Laanilan\nvälillä.\n\nKeveämmin ei riekko lentänyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei\nnäätä juossut joenjäätä, notkeammin ei orava puikahdellut metsän\nlumirinnettä pitkin, kuin tuo nuori hiihtäjä kiiti laajoja\nlumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat\nDrifvan sukset. Kuten aron poika näyttää ikäänkuin kiinni kasvaneelta\njaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat\nolleet tuskin kolmea jalkaa pitkät, kun Drifva ensin pikku tyttönä\nmitteli kotiseutunsa mäkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtä\nrintaa hänen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitä parhaimmasta\nhongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin\nteräsjoustimet, norjat kuin käärmeet. Koivusauva, jonka päässä oli\npienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitä käytettiin enemmän\ntasapainotankona kuin vauhdin lisäämiseen, mikä tapahtui ruumiin\njoustavien liikkeiden avulla. Eipä moni suomalainen mökissäkään\nkasvanut tyttö olisi uskaltanut hiihtää kilpaa Drifvan kanssa\ntasaisella hangella; eikä moni tottunutkaan mäenlaskija olisi\nuskaltanut niinkuin hän laskea mitä jyrkimmistä rinteistä. Hän katosi\nlumitupruun ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän sukelsi\nuskomattoman notkeana esiin lumipilvestä jyrkänteen alle.\n\nMeidän olisi ollut aivan mahdotonta seurata tätä lentävää oravaa, ellei\nhänen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitä leväten\nlumisella kivellä. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon\nrannalle, ja siitä meillä oli laaja näköala. Kaupunki oli takanamme\ntalvipuvussaan, aurinko oli vielä alhaalla, oli aivan tyyntä, ja savu\nnousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat\nkuin tuuli, keveät savupilvet punertivat auringon valossa,\nhengityksemme höyrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja\nyltympärillämme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar\npuoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se\noli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevättä odottaessa.\n\n-- Ei, tällä tavoin emme koskaan pääse Laanilaan, huudahti Drifva\niloisesti ja päästi suksensa huimaavaa vauhtia kiitämään rannan\näyrästä myöten alas joen jäälle.\n\nTuskin hän ehti sinne, kun hän jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa\nyhä enemmän. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessä oli kolme\nhevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan,\nja virta teki varsinkin kevätpuolella jään petolliseksi. Joko nyt ajaja\najoi liian lähelle koskea taikka kevätaurinko ja kapinallinen joki\nolivat tehneet liiton keskenään, yhdentekevää, jää petti ja ensin\nsyöksyivät hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinä kohdin sekä\nsyvä että vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievä\nmukanaan kaiken.\n\nFroste ja minä seisoimme loitolla ja näimme hevosten korskuen\ntaistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle.\nAjaja ja kyytimies olivat pelastuneet jäälle, mutta seisoivat\nneuvottomina ja vaikeroiden sekä turhaan koetellen vetää ylös hevosia.\nRaskaskuormaisessa reessä, joka oli puolillaan vettä ja\nkaatumaisillaan, näkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan\npäästäkseen irti hakaan kiinnitetystä jalkapeitteestä.\n\n-- Älä siinä seiso ja huuda, pöllöpää! huusi Drifva kyytimiehelle. --\nEtkö näe, että hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missä\nveitsesi on ... kas niin, suori jo tiehesi!\n\nDrifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hän asetti suksensa\npäällekkäin vinoon jään reunalle, pääsi rekeen ja sai leikatuksi auki\njalkapeitteen. Sitten hän vapautti vangin reestä ja pelasti hänet\njäälle -- vanhan, lihavan, pitkäviiksisen herran, jota ajaja puhutteli\nmajuriksi.\n\nPahin oli vielä jäljellä. Ken on koettanut, hän kyllä tietää, mimmoista\non, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensä edestä\nvihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat\nja painoivat toinen toistaan, ja jään reuna lohkesi etukavioiden alta\njoka kerta, kun ne läähättäen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me\nsaavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei\nvielä ollut päässyt käsiksi aisoihin eikä niiden välillä oleviin\nhihnoihin.\n\n-- Mitä siinä seisot ja töllistelet? huusi hän ajajalle. -- Käy\nvatsallesi ja pidä rekeä, niin minä koetan päästää aisat haoista.\n\nMatkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hän oli kaunis\nseisoessaan siinä jäänreunalla, heleänpunaisin poskin, tummat silmät\nsäihkyvinä ja ryhti niin rohkeana ja päättäväisenä, että hän näytti\nkykenevän torjumaan minkä vaaran hyvänsä. Frosten avulla onnistui\najajan estää reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa,\nveden täyttämässä aluksessa, mikä minä hetkenä hyvänsä näytti voivan\nupota. Päästäkseen käsiksi aisoihin hänen täytyi pistää oikea kätensä\nja olkapäänsä veden alle ja sitä paitsi uskaltautua siihen vaaraan,\nettä joka silmänräpäys häneen olisi voinut sattua ankara isku\nepätoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat\neläinparat jo uupuneet. Drifva päästi irti aisat ja pääsi onnellisesti,\nmutta läpimärkänä takaisin jäälle. Hän oli ottanut kylvyn\nkahdenkymmenen asteen pakkasessa.\n\nMinä en voinut muuta kuin hyödytönnä itkien ja nyyhkien katsella\ntapausta. Mutta heti jäälle päästyään Drifva huomasi Frosten.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hän. Itkeä tillitätkö nyt\nsentähden, että minä kävin koskessa etkä sinä?\n\n-- Ei mikään, vastasi Froste ja pyörtyi samassa.\n\nMe katsoimme hänen käsiään, kynnet olivat siniset kuin hän olisi ollut\nmustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset,\njotka hän sai kestää rekeä kiinni pidellessään, olivat lopettaneet\npojan voimat.\n\n-- Oh, kylläpähän selviää; hiero hänen ohimoitaan vankasti lumella!\nhuusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenä taas hukkuvia hevosia\nauttamassa.\n\nHän laskeutui pitkäkseen jään reunalle, otti kiinni keskimmäisen\nhevosen riimusta ja koetti pitää sen päätä koholla vedestä. Se oli\nraskasta työtä, eivätkä Drifvan voimat olisi siihen riittäneet, ellei\najaja olisi auttanut häntä. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, läpimärkä\nja hölmistynyt kuin oli, näytti vähän tointuvan. Hänen onnistui vain\nhirvittävää vaivaa nähden selviytyä raskaasta turkistaan, jonka hän\nsitten levitti tytön peitteeksi tämän maatessa pitkänään jään reunalla,\nja ilmaisi teeskentelemättömän ihmettelynsä huudahtamalla:\n\n-- Tuopa on, periköön minut (pitkä rivi nimiä), pahin saakelin kasakka,\nminkä koskaan olen nähnyt!\n\nSuomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: \"ei Jumala ole\nkiirettä luonut\". Hevosten hengestä taistelemista kesti ainakin\nkaksikymmentä minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisiä ja\nkankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin ylös kuolleena, toiset\nhengissä. Drifva ei odottanut pelastustyön loppua, sillä punakoita\nposkia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientä mustaa silkkipäähinettä\nlukuun ottamatta hän oli kokonaan jäässä. Uusi hevonen ja reki\nhankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti\nparempana lähteä hiihtäen kaupunkiin; sehän oli tepsivin keino\njäämöhkäleen sulattamiseksi.\n\n-- Ei, mutta kuulehan nyt, sinä vihon viimeinen saakelin moinen\nvelhoveitikka -- esteli majuri, syytäen koko joukon hyväilysanoja oman\nluontonsa mukaan -- pitäkäähän turkki yllänne!\n\n-- Onko teillä, herra, tapana hiihtää turkki yllä? nauroi Drifva.\n\n-- Mutta sanokaahan toki, ketä perhanaa, nöyrin palvelijanne, minun on\nkunnia kiittää vanhan krenatöörin hengestä?\n\n-- Nimeni on Tuulispää, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sääntöjen\nmukaan ja kolistellen jäätyneitä suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen.\nSeuraavana silmänräpäyksenä hän oli jo kaukana poissa.\n\nViimeisen kerran silloin näinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen\njälkeen vanhempani muuttivat sieltä seitsemänkymmenen penikulman päähän\nEtelä-Suomeen, ja kun lähdön edellisenä päivän kävin tapaamassa\nihailtua ystävääni, oli hän jo ennen minua lähtenyt kaupungista.\nTiedettiin hänen päässeen jäisestä kylvystään nuhalla, joka ei ollut\nsen vaarallisempi, kuin minkä joku muu pikku mamseli saa kylmästä\npäällystakista. Mutta tiedettiinpä enemmänkin. Tiedettiin, ettei hän\nollut lähtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hän oli tullut; hän oli\nlähtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka\nsuvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitä varten, että ystäväni\nDrifva saisi päättää kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla\ntavalla kuin Olli Nötbomin epätoivolla? Muutamat luulivat tietävänsä,\nettä majuri oli leski ja rikas; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että\nhän heti oli kihlaava henkensä pelastajan? Toiset tiesivät varmasti,\nettä majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren\nomaisuutensa. Mamseli Wacklinin tyttökoulun oppilaista se oli liian\nyksinkertaista. Majuri ei heidän mielestään ollut mikään oikea majuri\n-- kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? --\nhän oli nähtävästi kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen\ntuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana\nilmiönä. Hänen tiedettiin samana päivänä käyneen tervehtimässä Drifvaa,\nsillä mikä tuulispää saattoi pysyä piilossa ilmiöltä, joka matkustaa\ntuntemattomana? Mitä hän siinä tilaisuudessa sanoi, jäi salaisuudeksi,\nmutta se ei kuitenkaan estänyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittämästä\nrosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas -- sillä pitihän hänellä\nolla hallainen nimi -- tuli mitä kummallisimmalla tavalla sovintoon\nihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa\nnähneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessä.\n\nAsian oikea laita ei ollut läheskään niin romantillinen, kuten\nsittemmin sain kuulla. Majuri Björn, vanha rehellinen suomalainen\nsotilas, oli sodan jälkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisäisestä pakosta\nasettunut niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen\npäivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hän oli, siinä oli\narvattu oikein, ja hyvissä varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas;\nmutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hänen\nmieleensä, koska hänellä jo entisestään oli niitä neljä, kaksi tytärtä\nnaimisissa ja kaksi vielä kotona. Majuri vanhuksella oli Hämeessä veli,\njota hän kaikin mokomin tahtoi vielä nähdä, ennenkuin molemmat saisivat\nkäskyn marssia päämajaan; kas siinä syy, miksi hän ajaa karitteli\nkolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvän pöydän ystävä hän otaksui\nHämeessä olevan yhtä niukasti poronpaisteja, kuin niitä Haaparannassa\noli runsaasti, ja sen tähden hän oli kuormittanut noilla herkuilla\nrekensä niin täyteen, että ne olivat vähällä vetää hänet ja\npelastajansa joen pohjaan. Eikä myöskään ollut luonnollisempaa kuin se,\nettä hän rehellisen sydämensä kiitollisuudesta etsi käsiinsä tuon\nperhananmoisen kasakkatytön, joka oli uljaasti suorittanut kylmän\nkylvyn hänen tähtensä, ja kun hän sillä käynnillään havaitsi, että\nDrifvan isä, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan\naikana hänen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin,\nettä majuri lähti Drifvan seurassa tervehtimään tätä entistä\nsotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmäisestä\nhienommassa seurapiirissä oleskelustaan, ja Olli Nötbomin epätoivo oli\nvihdoin saanut Lusia tädin siinä määrin vakuutetuksi siitä, miten\noravasta oli mahdotonta tehdä ihmistä, että hän kerrassaan luopui\nkaikista turhista kokeista. Lähtöön oltiin siis molemmin puolin\ntyytyväisiä: Oulu kadotti erään puheenaiheen, ja salot saivat takaisin\noikean omaisuutensa.\n\nTähän keskeytyivät koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni\nDrifvan seuraavista vaiheista. Minä olin viettänyt suurimman osan\nnuoruuttani osaksi Sveitsissä, osaksi Pariisissa, oppinut vähän, nähnyt\npaljon ja ehkä unohtanut vielä enemmän. Minusta oli ystäväni Drifva\nenää vain hämärä tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielä saatoin\nihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hänet, kun\nnoiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin\nPohjois-Suomeen.\n\nMinä olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, että\nlähtisimme yhdessä Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Rouva S.\nei pitänyt merimatkoista, ja sen tähden kuljimme mieluummin maitse,\najaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi\nollut mitä viehättävin, elleivät monet hankalat lauttapaikat olisi sekä\npeloittaneet että tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesäkuun\niltana tapahtui meille sitä paitsi onnettomuus, että kyytihevosemme\npelästyivät tervahautaa ja lähtivät hurjasti nelistämään pitkin\ntietä. Ajaja koetti turhaan hillitä niitä; päälle päätteeksi\nkatkesi vielä toinen ohjas. Ei edes veräjääkään, jotka muuten ovat\nhyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinä tietämme sulkemassa.\nLevottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, että me\ntaaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie käy lautoille aina alamäkeen\njoen äyräälle asti, eikä sitä koskaan suljeta portilla, joten meillä\noli edessämme varsin ikävä mahdollisuus, että huimaavaa vauhtia\najaisimme suoraa päätä jokeen.\n\nTuona arveluttavana hetkenä tuli kääseillä ajaen yksinäinen nainen\nvastaamme. Huomattuaan meidän asemamme hän pysäytti heti hevosensa,\nkäänsi sen kääseineen tien poikki ja hypähti itse maahan. Minuutin\nkuluttua meidän hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat\nvasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin\ntuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti,\nettä se meitä suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja\nsai niin nopeasti hillityksi sen, että vaunut vaaratta kallistuivat\nhiljalleen matalaan ojaan.\n\nLäähättäen, vaahtoisina ja vielä pelosta vavisten hevoset pysähtyivät.\nTuntemattoman naisen auttamina pääsimme vaunuista maantielle, tosin\nhieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hänen ensi\nkysymyksensä kuului, olemmeko loukkaantuneet.\n\n-- Emme vähääkään, ilmoitimme hänelle.\n\n-- Hauskaa kuulla, sanoi hän. -- Olisi voinut käydä pahemminkin, sillä\nlauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vähäinen pelästys haihtuu\npian; malttakaas, tuossahan on lähde tien vieressä.\n\nNiin sanoen hän juoksi muutamia askelia syrjään, löysi palasen tuohta,\nteki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettä, mitä milloinkaan\nmuistan juoneeni koko elämässäni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet,\nettä saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua\nkiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensä; minä pysyin hänen\nsukulaisenaan nimettömänä. Tuntematonkin mainitsi nimensä, joka oli\nmeille aivan vieras -- rouva X. Hän oli ulkonäöstä päättäen\nkolmenkymmenen paikkeilla, pitkäkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan;\nhänen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu sykeröön yksinkertaisen\nolkihatun alle, kädessä oli hänellä palttinaiset puolihansikkaat, yllä\nruudullinen pumpulipuku ja vähän kulunut harmaa saali ainoana suojana\niltakylmää vastaan. Hänen hevosensa oli kaunis eläin, ja hän hyväili\nsitä ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kääsit olivat melkein\nylellisyyttä näin syrjäisillä seuduilla.\n\nMinä epäilin heti ensi silmäyksestä asti, että olimme jossakin jo ennen\nnähneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erään\nlapsuudenmuiston. Mutta se henkilö, joka tällä kertaa oli edessäni,\noli melkoista täyteläämpi, eikä hänellä ollut mitään vallatonta\nkäytöksessään, ja hän puhui huolellista kieltä. Minä epäilin kenties\nerehtyneeni, kun äkkiä kuulin hänen toruvan ajajaamme.\n\n-- Mitä siinä neuvotonna seisot! Etkö koettele ohjaksiasi mies,\nennenkuin lähdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikäänkuin ei tähän\nvuodenaikaan pitäisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta\nsilloin pitää laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan\nohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin että vaunut nousevat\nojasta, mutta älä kuhnaile, ne ovat vielä peloissaan. Vai niin, eikö\nkäy? Sen _täytyy_ käydä. Jos pelkäät, kyllä minä autan.\n\nMinä olin kuullut ja nähnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtä rohkeasti\nja yhtä taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmärsin minä,\nettei hän saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystäväni,\nDrifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hän tuntenut minua; minähän\nolin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi näimme toisemme\nLaanilan suvannon jäällä.\n\n-- Jatka nyt ohjaksia, mies, minä pidän sillä aikaa hevosia, mutta tee\nkunnollinen solmu!... Kas niin, kestääkö se? -- Ja hän koetteli solmua.\n-- Aja sinä minun kääsejäni, minä ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikä\nhevosiin ole luottamista.\n\nKaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystävämme hypähti\nkuskilaudalle, ja hän todisti täydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota\nhän jo oli herättänyt meissä. Kun lautalle tultuamme nousimme\nvaunuista, sanoi hän:\n\n-- Mihin aiotte päästä yöksi?\n\n-- Ensimmäiseen kestikievariin.\n\n-- Jos saan tarjota yksinkertaisen yösijan, niin teen sen varsin\nmielelläni... Ei tästä ole meille enempää kuin neljännespenikulma;\nkolme huonetta; sillähän tähän vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me\nasumme talvisin kaupungissa, mutta lääkärimme sanoo lasten tarvitsevan\nmaa-ilmaa.\n\n-- Kiitoksia paljon. Mutta meistä on liian suurta vaivaa.\n\n-- Ei ollenkaan. Mieheni on tällä kertaa poissa, hänen huoneensa on\ntyhjänä, elleivät vain hänen tupakkapiippunsa jätteet karkoita\nvieraita.\n\n-- Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkä näin vastoin\ntahtoamme keskeytimme.\n\n-- En ollenkaan, minä lähdin vain parin tunnin ajelulle katsomaan uutta\nreivaskankaan mallia. Täällä asuu taitava kutoja Peltolan kylässä.\n\nKursailumme ei ollut vilpitöntä; me otimme tarjouksen iloiten vastaan.\nVähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuimme hauskannäköiseen\ntalonpoikaistaloon joen rannalle, missä kesäasuntona oli sali tai\noikeammin tupa, kaksi kamaria ja keittiö, kaikki hyvin yksinkertaista,\npaperittomia, valkoisiksi veistetyin seinin ja talonpoikaisin\nhuonekaluin; mutta kaikki oli niin hyvin pestyä, tomutettua ja\nmiellyttävän somaa, että ainoastaan mitä parhain emäntä saattaa\nsellaiseksi kodin järjestää. Minä katselin emäntää kysyväisesti. Hänkö\noli pannut kuntoon tämän viehättävän asunnon, hän, joka äsken oli omin\nkäsin ajanut meidän vaunujamme?\n\nNiin, hän se oli, sitä minun ei enää tarvinnut epäillä, kun lapset\ntuotiin esiteltäviksi. Niitä oli kokonaista kuusi, viisi poikaa ja\ntyttö. Sanotaan, että on varsin vaikea tehtävä semmoisen joukon\npitäminen maalla inhimillisessä kunnossa. Tosin näkyi rannan mudan\nmerkkejä poikien pieksuissa, tosin näkyi äsken pudonneen napin tai\näsken revityn reiän jälkiä, tosin olisi tarvittu kampaa johonkuhun\nvallattomaan tukkaan, joka uppiniskaisena ei pitänyt lukua siitä, että\noli näyttäydyttävä vieraille. Mutta tehtävä oli ratkaistu niin, ettei\nhuolellisimmankaan äidin olisi tarvinnut hävetä. En tavannut säyseitä\nsiropukuisia nukkia, vaan sen sijaan ujostelemattomia, vilkkaita,\nkauniita lapsia, jotka kainostelematta antaa paukauttivat vieraalle\nkättä, ja kohta näin heidän tietävän velvollisuutensa äidin-isänsä\nopetustavan mukaan.\n\n-- Rintamaan! komensi äiti. Kaikki kuusi, yksinpä pieninkin,\nkaksivuotias poika, asettuivat riviin ja seisoivat kuin palavat\nkynttilät.\n\nSuuri esittely.\n\n-- Tämä on Kustaa, kahdentoista ikäinen, kolmannella luokalla. Osaa\nseisoa päälaellaan kuin kelpo roomalainen. Lyönpä vetoa, että osaat\nsanoa meille, mitä porkkana on latinaksi?\n\n-- _Daucus_, vastasi poika silmää räpäyttämättä.\n\n-- Enkö sitä sanonut? Sitten: Kaarle Robert, kymmenvuotias,\nensiluokkalainen, suuri hevosmies, mestari ratsastamaan satulatta\nkaivolle... Knut, kahdeksanvuotias, rakentelee myllyjä puroon, aikoo\ninsinööriksi... Kaarin Maria, kuuden vanha, tutkii tanssitaitoa oravan\njohdolla, joka asuu hänen kanssaan, syö sen kanssa ja nukkuu sen\nkanssa... Aleksander, nelivuotias, hänellä on taipumusta rummuttajan\nammattiin ja kesy jäniksenpoika opettaa sitä hänelle... Lopuksi\nMaksimilian August, kahden vanha... No, Maks, peukalo pois suusta,\nseiso suorana makkarapuikoillasi!... Tutkii jalon keppihevosella\nratsastamisen taidon ensi alkeita... Kas niin, mars, kaikki nukkumaan!\nMitä? Eikö kukaan sano hyvää yötä äidille?\n\nRintama hajosi ja kaikki juoksivat epäjärjestyksessä äidin syliin. Hän\nsuuteli heitä hellästi hymyillen, silitteli heidän kapinallista\ntukkaansa, ja he pujahtivat huoneeseensa tehtyään mikä minkinlaisen\nkoukeron kumarruksen vieraille.\n\n-- Kaarin ei tarvitse mitään tanssikoulua, hän on kuin\njoustinteräksestä, huomautin minä.\n\n-- Ei, minä luulen todellakin, että hänen nykyinen opettajansa on\netevämpi herra Remahlia, vaikkeivät sen jalat olekaan niin paljon\nulospäin. Minun mielestäni ei pidä liisteröidä ihmisyyttä päällepäin;\non parempi, että jokainen eläytyy siihen.\n\n-- Lapset näyttävät terveiltä. Saavatko he hiihdellä talvisin?\n\n-- Saavat toki, onhan meillä lunta ja keväällä hankeakin. Koulu on\nankara ukko, mutta jospa näkisitte heidät lupapäivinä mäkeä laskemassa!\n\n-- Osaavatko he myöskin asettua pitkäkseen jäälle ja vetää vaikkapa\nmajurin ylös virrasta?\n\nRouva X. katseli minua kummastellen.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.\n\n-- En mitään. Johtui vain mieleeni pikku seikkailu ... nuori tyttö ...\nhänen nimensä oli muistaakseni Tuulispää.\n\nRouva X. hypähti seisomaan, tarttui molempiin käsiini ja veti minut\nikkunan luo. Kauniit mustat silmät katselivat minua tarkasti kuin\nsalapoliisin silmät.\n\n-- Ei -- sanoi hän neuvottomana, mikä minua sanomattomasti huvitti --\nen todellakaan tiedä...\n\nMinä pörrötin tukkani otsalle, otin lähettyvillä olevat silmälasit,\nsuipensin huuleni ja sanoin juhlallisesti:\n\n-- _Spangdang!_\n\n-- Spik! Spik! Sinähän se olet, johan heti arvelinkin, että kuka tuo\nvoisi muu olla kuin Josefine Hemming! -- Ja hän pyöräytti minua niin\nvilpittömästi, että jäseneni melkein naksoivat. -- Pikku pahanen, miten\nolet kasvanut pitkäksi sen jälkeen, kun surkeasti itkit jäällä! Tutti\ntyttö!\n\n-- Ja sinä Drifva!\n\nJa me nauroimme niin sydämellisesti, että oli tarpeen selittää\nmatkakumppanilleni rouva S:lle, mikä oli ilomme syynä.\n\nSillä aikaa tuotiin pöytään teetä ja maalaisillallinen, joka kyllä\nansaitsi kiitoksen. Niin tuore, keltainen voi, niin maukas kotona\nleivottu leipä, niin oivallinen, monella tavoin valmistettu lohi\nolisivat missä hyvänsä olleet kadehdittavia. Tämän herkullisen\nillallisen jälkeen rouva S. siirtyi isännän huoneeseen, joka oli\njätetty meidän käytettäväksemme ja kyllin hyvin tuuletettu, niin ettei\nsiellä tuntunut vanhan tupakansavun tuoksua. Ja sitten alkoi\ntuttavallinen kertoilu, joka saa niin eloisaa viehätystä lapsuuden\nmuistoista.\n\n-- Täällä ei näy uskollista orjaasi, joka tahtoi mennä koskeen sinun\ntähtesi, aloitin minä, ensin tehtyäni selkoa viimeisistä vaiheistani.\n\n-- Frosteako? Oh, hän on jäähtynyt, hän on nyt opettajana Oulussa ja\ntakoo sanomattomalla vaivalla Kustaan päähän roomalaislegioonia. Voihan\nsitä monella tavalla osoittaa rakkauttaan, esimerkiksi tarjoilemalla\nkämmentenkuumennusta entisen lemmittynsä pojille.\n\n-- Entä muut vanhat ystäväsi? Minä tarkoitan niitä kunnon ihmisiä,\njotka uskomatonta vaivaa nähden koettivat tehdä sinusta hienoa\nseuranaista.\n\n-- Ja niin epäkiitollista vaivaa nähden! Mutta, Tutti, älä puhu pahaa\nheistä, he kyllä tavallaan tarkoittivat minun parastani. Mimmoinen\nvillieläin minä silloin olinkaan ja miten paljon huolta tuotin Lusia\ntädille! Niin, katsos, hän piti minua hukkaan menneenä ja otti minun\njälkeeni oppivaisemman kasvatustyttären. Maaherra Stjernschantz muutti\npois, ja maaherra Lagerborg muutti hänen sijaansa, mutta täti pysyi yhä\nlääninhallituksen kalustoon kuuluvana. Sehän oli kerta kaikkiaan\n_hänen_ elämänsä tarkoitus. Voi sitä rakasta mummoa, luulen todellakin\nsen olleen hänen surmansa, ettei häntä eräänä talvena kutsuttu\nmaaherran tanssiaisiin. Onneksi hän ehti saada kutsumakortin\nviikkokauden kuluttua tanssiaisista; se oli eksynyt, en tiedä mihin, ja\ntäti lähti tyytyväisenä tapaamaan ensimmäistä suosijaansa, maaherra\nCarnallia.\n\n-- Ja muut onnettomat, jotka ottivat muokatakseen sinua seuraelämään\nkelpaavaksi, mitä heistä on tullut?\n\n-- Minä en tunne herra Remahlin myöhempiä vaiheita, sen vain tiedän,\nettä hän sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja\nmamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi\nbattemangeilla, niin pelkäänpä hänen sittemmin uudelleen menettäneen\nsen. Ensimmäinen opettajattareni, joka kohta sen jälkeen meni\nnaimisiin, lauloi luultavasti Franzénin laulua:\n\n    Lapsi itkee, kätkyt käy,\n    klaveeri se lepää.\n\nMamseli Hagtorn vältti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minä olin\nvähällä saada syntymään hänessä, ja löi vielä monta vuotta oppilaitaan\nsormille viivottimella.\n\n-- Entä maisteri Spik?\n\n-- Miksi kosket helliin tunteisiini? Hän on kohonnut nimineuvoksen\narvoon. Ranska on hyödyllistä monella tavoin.\n\n-- Ja herra Westerlund?\n\n-- Aivan oikein, olihan hänkin opettaja, häntä minun on\nkiittäminen siitä, että pakenin ihmistyttämiskoulusta. Hänestä tuli\nravintolanisäntä ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen\naamun, jona vedimme majuri Björnin koskesta?\n\n-- Kyllä, varsin hyvin. Minä muistelen, että _sinä_ hänet vedit, emmekä\n_me yhdessä_.\n\n-- Ei, me molemmat, sillä sinä lisäsit kosken vettä kyynelilläsi. Kun\npalasin kotiin, oli Lusia täti yöllä miettinyt viimeistä teatterissa\nosoittamaani loistonäytettä ja järkevästi kyllä päättänyt lähettää\nminut kotiin isän luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minä?\nMajuri Björn kävi meillä; kunnon ukko vimmattuine hyväilysanoineenkin!\nHän saattoi minut kotiin. Tietänethän, että hän oli ollut isäni\nkomppanian päällikkönä...\n\n-- Niin kuulin kerrottavan.\n\n-- No, saatatpa uskoa, että oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa\nuudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidän rauhallisessa\npappilassamme, eikä minun tarvitse sanoakaan, että sotamarski oli\nheistä aivan pääsemättömissä. Majurilla oli neljä omaa tytärtä, joita\nhän isällisessä ihastuksessaan mairitteli hyväilynimillä \"kasi\",\n\"porsas\", \"vusu\" ja \"varsa\". Tyytymättä noihin neljään kotieläimeen hän\nvannoi, että \"kasakasta\" oli tuleva hänelle viides, ja kasakka olin\ntietysti minä; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta\nkoskei isällä eikä minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta\nlainata minua Haaparantaan, päätettiin, että majurin ja isän oli\nvaihdettava tyttäriä pariksi vuodeksi. Seuraavana kesänä lähetettiin\n\"vusu\" meille ja \"kasakka\" Haaparantaan. Nyt minä kyllä käsitän, että\nse oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljä kotieläintä oli\nkasvattanut oiva äiti, jota ei enää ollut olemassa; yksinkertaisia,\nteeskentelemättömiä ihmisiä he olivat, ja kuitenkin heillä oli\nharvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystä. \"Vusu\" osasi hoitaa ja\nilahduttaa vanhaa isääni paremmin kuin hänen oma tyttärensä ja hän\njärjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minä puolestani\nkävin koulua ikäiseni \"varsan\" ja hänen vanhempien sisartensa luona,\njotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lähellä. Ei mitään kiusaamista\neikä pintapuolista liisteriä; hyvä seurapiiri, hyviä kirjoja ja hyvä\nlukuhalu; kaikki kävi kuin itsestään. Tietämättäni tuli minusta niin\nhyvä ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on,\nniinkuin näet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eiväthän\nkaikki voi olla valetut samaan kaavaan... Isä kuoli, minä menin\nnaimisiin; ja nyt tiedät kaikki.\n\n-- Ja kuinka aiot kasvattaa tytärtäsi? kysyin minä mieleltäni\nlämmenneenä hänen rakastettavasta suorapuheisuudestaan.\n\n-- En niinkuin hänen äitiään kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hän\nsaakoon oppia, kokea, ajatella; hänet on kesytettävä, mutta ei häkissä.\nVapaassa luonnossa pitää vapaan hengen kehittyä. Usko minua,\nmielettömyyksistäni on kuitenkin jotakin jäljellä, minkä tahtoisin\njättää perinnöksi tyttärelleni: omana itsenään olemisen vapaus, joka on\nilman teeskentelyä, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden\nelämän siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyväksyy ja järkemme\ntunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin,\nanna anteeksi, rakas Lusia täti, älä käänny haudassasi: minun tyttäreni\nei ole koskaan käyvä herra Remahlin tanssikoulua.\n\nOli jo myöhä, ja meidän piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa\nmatkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystäväni:\n\n-- Etkö tahdo nähdä lasteni nukkuvan?\n\nHän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui\nkukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt\njalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku\nolemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan\nolla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon -- sama äiti,\njonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.\n\n-- Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?\n\n-- Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on\nheistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.\n\n-- Entä sinä itse?\n\n-- Minäkö? Nuoruudessani nukuin monta kesäyötä veneessä tai kovalla\nkalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, että makuupaikkani on\nlasteni vieressä.\n\n-- Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut\nlapsenhoitajaa.\n\n-- En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jättäisinkö minä lapset\npalvelijan haltuun?\n\nMinä pudistin ystäväni kättä. Vaikka hän oli ollutkin pahempi kuin\npoika, kuten ennen sanottiin hänestä, ja vaikka hänessä oli vieläkin\nvilleyttä jonkin verran jäljellä, niin hän kuitenkin oli äiti, joka\nsaattoi kieltää itsensä.\n\nKello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat säyseine hevosineen\nvalmiina. Me olimme kiittäneet emäntäämme mitä miellyttävimmästä\nvieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen\nvanhimmista pojista huutavan:\n\n-- Drifva!\n\n-- Ketä hän tarkoittaa? kysyin minä kummastuen kuullessani vielä kerran\ntuon nimen, jonka luulin täällä olevan vain emännän ja minun\nsalaisuutenani.\n\n-- Hän huutaa sisartaan, nauroi äiti. -- Pojat lähtevät oravia\npyytämään, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidän voileipiään metsään. En\ntiedä, mistä he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipä\nKaarin siitä kovinkaan pahoillaan ole. Minä olen sanonut hänelle, että\nkyllä lumikinos sulaa, kun se vain pääsee omaan oikeaan kevääseensä.\n\n-- Niin, niin. Jää hyvästi!\n\n-- Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkä mies on valjastanut? Ovathan\nohjakset sotkeutuneet; tällä lailla joudutte riitaan ensimmäisen\nveräjänpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikä hanki kunnon ohjaksia!\nEi, älä vaivaudu alas, mies; kyllä minä autan. Jos vielä kerran annat\nhevosten hurjistua, niin muista minua!... Kas niin, nyt ne on\nselvitetty. Mars, vetelys!\n\n\n\n\nNELJÄS KERTOMUS.\n\nPienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.\n\n(Kansantarinan mukaan.)\n\n\nSeuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan\nmuutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura\noli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan\nja aloitti kertomuksensa:\n\nSynnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä\nnurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain\nasunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka\nmielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista,\nennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen\ntapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua\nkuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin\nolla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon\nkirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo,\nsieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään\nja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä\nkaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä\nsuntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan\npiikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut\nenää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia\nsukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.\n\nKoska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat\npitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen\nvuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui\ntoukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä\nkohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui\nturkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua\nhautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla.\nVanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin\nheinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan\nensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä\nmitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään\noli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että\nvalitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä\njuhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut\nnostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin\npiirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee\nkuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta\nvirkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta\nturkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui\ntehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla\nalleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin\novelta:\n\n-- Katsokaas häntä, pojat! _Hän on aika mies, hän nousee aina\nylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä_.\n\nPoikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he\neivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät\nolisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin\nkummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat\nnähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta\npikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden\nesikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta\nsaivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain\nhuolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla,\nmuuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.\n\nSuntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand -- jos rohkenen\nmainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen,\nmutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia;\nsenpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja\nkaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin\nköyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen\nkalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin\nhauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti\nottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen\nlaita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui\nveneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:\n\n-- Tuolla kai hän asui mäen päällä?\n\n-- Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.\n\n-- Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?\n\n-- Mitä?\n\nVik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen,\nmutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.\n\n-- Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.\n\n-- Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.\n\n-- Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?\n\n-- Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.\n\n-- Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on\nyksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli\nvietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään\nsen takaisin ylös tornin parruun saakka.\n\n-- Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies.\nMinä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista\nsataa vuotta.\n\nMinulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan\nlangasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen\nkuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku\nolisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä\nhoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen\nhauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski\nlujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai\nankaran taistelun jälkeen voiton.\n\n-- Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä!\nhuudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi\nsiimaa.\n\n-- Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan\ntaas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.\n\n-- Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.\n\n-- Kuulehan nyt, Kalle -- jatkoi suntio melkoista lempeämpänä\nodottamattomasta onnestaan -- tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha\npienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja\nhyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa\nkristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes\npahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan\nkohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä\npikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.\n\nMe menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se\ntuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin\nöljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä,\njoka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä\nvillatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli\npäivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä\nollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli\ntulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty\nohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin\nnopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli\njokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään\nikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin\nhyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta.\nSisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat\nseinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli\njoka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi.\nPolttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta\nvuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu\nmusta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan\nmustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai\nvähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina\ntynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut\nmanalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta\nkäsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli\nsilmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään,\nniin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan\nmarttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa\ntäyteen raitista ilmaa.\n\n-- No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se\non edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.\n\n-- En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa\nnousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä\nkeuhkoja?\n\n-- Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista\nkesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään,\nmiten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse\njoutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä\nkaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan\ntäällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla\nsaatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä\nvähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele\nhenkeään eikä ruumistaan.\n\n-- Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen\njo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.\n\n-- Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik\nvetäen minut mukanaan ulkoilmaan. -- Suutari saisi meistä kohta\nsaappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle\nvanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.\n\nMinusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle,\nja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan\npäästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei\nsavun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi\npäästään.\n\n-- Ei maksa vaivaa, Kalle -- neuvoi ukko -- kuunnella tyhmäin ihmisten\npuheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka,\nkyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se\npikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön.\nMinä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden\nvanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja\nPetteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita\nensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin\npankkoseteli toisessa kädessä.\n\nPienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli\nnimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat\npäästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä\nväliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee\nrauhaan taivaan valtakuntaan.\n\nTämä samainen Hannu -- mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut\n-- oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin\nsinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään,\nmutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja\npunaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin\nköyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli\nsyntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi\neteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän\nmiehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina\nhänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja\npöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra.\nIhmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja\nsanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.\n\nHannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä,\nsehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina.\nMutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon\nkäytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle,\nTottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella\npuolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei\nnyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä\nhiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli\nkynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi.\nPassaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen\nnuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli\nkreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä.\nSitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi\nniinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa,\nkestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena\nmiehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan\ntekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.\n\nJo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu\nnousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä\nvaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja\njos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun\nsitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen\nmukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai\nkuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.\n\nHannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä\nkuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja\nsilmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä\nkuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri\nmaailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan\nusko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää,\nniin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa.\nMuutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset\npitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja\ntavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain\narveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin\ntuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno\nherra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä,\nniin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina\nmielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien\nystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta\ntaitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken\ntekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden\nsuosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.\n\nNämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät\nyhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän\nedistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät\nkeittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari\nvei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli\nheille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos\nryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin\ntaitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen\nHannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin\ntynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä\nenemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin\nkullan tekoa tervasta?\n\nOlisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart\nei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka\ntarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki\ntarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin\nhyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain\npitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin\ntuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari\nmuutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä\narvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat\nryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja\nkauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta\nHannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa\nniin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä\npuhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun\nHannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään\nkuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee\nylimmäksi.\n\nNiin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa,\nmonta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen\nyläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit\npikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin\ntynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä\nhän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla;\nhänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä\nhopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka\nkapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa.\nMutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen,\nkartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi\nkummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.\n\nPetteri Smeds palveli tähän aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja\nhänen huolenaan oli uunin lämmitys. Kolme heitä vain asui tuvassa:\nHannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsässä asui noita Martikai, joka\ntuli joka päivä siistimään huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai\noli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin\npolttelivat roviolla, mutta hän ei vielä ollut oikein täydellinen,\nhänen tarvitsi käydä kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivät\nlakkaamatta, niin että tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni\naina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule!\nPetteri kuuli enemmän kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minä\ntätä kestä, minä juoksen tieheni.\n\nNiin ajatellen hän makasi eräänä yönä saamatta unta silmiinsä\nullakolla, missä hänen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta.\nPetteri oli utelias niinkuin sinäkin, Kalle, ja oli huomannut, että\nvälikatossa, jolla hän makasi, oli irtonainen lauta. Hän kohotti hiljaa\nlautaa ja saattoi siten kuulla, mitä he keskenään puhelivat yön\npimeydessä.\n\nKapteeni sanoi:\n\n-- Huomenna on kolmastoista nelikko täysi.\n\n-- Hyvä on, sanoi Hannu. Niinpä minä poltan pikitehtaan, muutan\nTukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin.\n\n-- Jos minä tahdon, sanoi kapteeni.\n\n-- Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Välikirjassa on:\n_kolmetoista kolmentoista jälkeen_.\n\nKapteeni sanoi:\n\n-- Niin siinä on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittäjänä, ja\nkolmentoista vuoden jälkeen on kolmastoista nelikko täysi.\n\n-- Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, että kolmannentoista nelikon jälkeen\non vielä kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme päättyy.\n\nPetteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän\ntuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista\njälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan:\nkolmetoista vuotta _jälkeenpäin_, jota vastoin kapteeni väitti:\nkolmetoista vuotta _ennen_. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin,\nettä Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä\nullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi\ntäyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa\nmakuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut\njättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan\npäivän koittoa.\n\nHetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin\nmenevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt\npuhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut\nhäntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja\nkapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa\nvaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli\nPetteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta\nsaattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä\nHannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä.\nMenenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli\nhän itsekseen.\n\nPetteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan\nmyöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa.\nJoka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten\nylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin\nsäynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin\nsuuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan\nnähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se\nkattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta\nkapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli\ntangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.\n\nMissä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. -- Hän on minun\nvallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta,\nkiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.\n\nPetteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi\nMartikain.\n\n-- Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.\n\nMitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita\nmyöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen.\nHän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.\n\nPian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene\nlaski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan.\nMissä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi\ntauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka\ntynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä\nkapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa\noli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava\nharakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan\nlentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset\nloruavat vanhoista akoista.\n\nKun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki\nalkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä.\nEivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli\npannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan\nTukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat\nraukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät\nedelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit\nuskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin,\nmissä _hän_ oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan\nhaltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet _heidän_ löytäneen\nkellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei\nropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat\njoutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan\nhukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin\nlastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.\n\nTutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart\noli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin\nettä pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi\njotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei\nhäntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri\nsen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään\npaitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi\nhäneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.\n\nNo, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä\npäin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä\nmaailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet\npiti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen\nmuiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät\nsen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät\nliene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän\nmustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas,\noli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa\nkirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin\npapit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta\neteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi\nneljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes\nvanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat,\njoista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut\najettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin.\nIhmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä\nolisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran\nvedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain\nkuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin\ntunnettiin.\n\nKului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli\nkerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää\npaikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli\npienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut,\nvaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että\nkaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän\npysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa\njälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot\nunohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt\nhänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä.\nKun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan\nhirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan\nseinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä\nmeillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista\nhopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä\ntirkistelemässä pimeänä syysiltana.\n\nTulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että\npienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti\nhänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään?\nMitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli\ntaas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin\nkaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin\nkaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen\nhaudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa,\npysyykö hän tuomiopäivään asti.\n\nYlimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita,\nettä missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu\npyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta\njos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä,\nvetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin\ntulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä\nihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta.\nEi, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille\nsuotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin\nolla pitää tässä siirtymäajassa.\n\nNyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti\naurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei\nkoskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä\ntaivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa\nherraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa\ntuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla\nmaailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista\npienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme\nloistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?\n\n\n\n\nVIIDES KERTOMUS.\n\nToholampi.\n\n(Kansantarinan mukaan.)\n\n\nKun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että\nhänen kertomuksensa oli liian lyhyt.\n\n-- Ei -- vastusti rouva Rönnevall -- se oli liiankin pitkä heikoille\nhermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen\nlastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat\nja luukammiot? Huh ... tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön\nkansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä\nkapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta\najastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme\nparemmin olevamme kotonamme.\n\n-- Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili\nkonsuli.\n\n-- Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset --\nvastasi kapteeni Videstrand -- niin torjuisin ensin arvostelut\nmyönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä\nmyöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten\nlisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi,\njos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu\ntuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet\nromaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä\nyhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa.\nKansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin,\nmutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin\noudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin\nankkuriin.\n\n-- Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken\nmyötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka\nsaatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?\n\nHuomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.\n\n-- No, te ajanmukainen nuori ystäväni -- sanoi tohtori Rabe -- mitä on\nteillä kerrottavaa?\n\n-- Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti\nrouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun\nhän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin\nhän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.\n\n-- Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta\nappelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea\npelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.\n\n-- Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall\nnaapurilleen tohtorille.\n\n-- Luullakseni -- alkoi nuori dosentti -- useimmat teistä ovat\ntutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että\nlautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida\nruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni\nei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani\njotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin\nhuomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa\ntoivoakaan.\n\nJos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona\nkiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle,\njoka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle,\nniin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt\nminusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian\nrohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä;\nsanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset,\nkellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan.\nMahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se,\nettä luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä\nmaalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä,\njoiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden\nvarjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät\npäivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet.\nSen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin\nkoko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin\nkehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää\nseutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä,\nmessinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret\nräikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä\nluonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut\nhiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat\nhänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut\nsieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.\n\nKun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta,\nsaavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä\nkauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta.\nEtelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin\nmissään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on\nkaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot\novat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven\nlänsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä\nlaajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten\nvuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen\nmuistona.\n\nKun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän\nyksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen\nvaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän\nvarjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan,\nja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi\npohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista\nkansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa,\navomielisempää, nuorekkaampaa.\n\nKeskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty\ntoisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka\nesteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi\ntienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa\nsuurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä\nmajataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat\naputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman\npituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.\n\nLähimpänä pohjoispuolella on _Paha virsta_, joka on saanut nimensä\nsiitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja\nyhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että\nluonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen\nkaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon\nasettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle.\nMuinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on\ntielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin\nirrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa\njyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois\ntuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten\nleikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat\nturhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina\nhirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran\n-- suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia -- on\nmaansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on\nvapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin\nomatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.\n\nMutta palaan jo kankaalle.\n\nOlen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää\nhylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan.\nMyrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin\nkiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat,\nmutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten\nnäkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön\npimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja\nhäikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten\nraskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa,\nsuurenmoisen kaunista.\n\nMinä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä,\njolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta\nalaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä\nhavuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen\nvihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa\nvalossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi\nkuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena\nmenneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä\nvälkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta -- silloin\nkuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo;\nkenenkähän se on repivä?\n\nToisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki\nluonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja\ntunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei\nyhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai\nkitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja\nkeltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin\nlaululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja\nhuuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan\nhuilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien\nvälitse järven välkkyvän.\n\nOlenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on\npainostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät\nkuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin,\npölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen\npilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen,\nsalama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt\netäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan\ntuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt\ntuleen ... liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta\non tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet\najavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä\nkatsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä...\n\nKenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole\nlyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä\nkehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse\nerämaata.\n\nMelkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän\njäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas\npaikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty\nsyrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen\nmitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä\nkangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan,\nettä pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen\npuoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä:\numpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa\nsiellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin.\nSekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita\nihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan\nohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.\n\nKun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä,\noli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta.\nUteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli\nollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin\nraunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut\nkatto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja\nlasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin\npielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat\nsiellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin\nsiellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon\nsurullisen ihmisasunnon läpi.\n\nKaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi\nihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti\nleikattua nimeä. Nimi oli _Ulrika_.\n\nEihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt\nnimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia\nkymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja\nturhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa\nedes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo\nnimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken\najankuluke.\n\nMahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut\npenikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa\nrankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti,\nmelkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä\nleikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen\nelämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä\noikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai\nvallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa\nerämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.\n\nKyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro\nja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä\nharvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun\ntupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen\nmuinoin oli ollut.\n\nHän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut\nautiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä.\nMitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas\nei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän\nvuohensa aivan tuvan oven edestä.\n\nMe ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.\n\n-- Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.\n\n-- Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen\nminun aikaani.\n\n-- Mikä herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitään hänestä?\n\n-- Onhan sitä kuultu. Hän oli sotaupseeri. Häntä sanottiin\n_Luutnantiksi_.\n\n-- No, miksi hän asui siellä niin kaukana ihmisistä? Oliko hän\nmetsästäjä?\n\n-- En tiedä. Toholammin tähden sanotaan hänen siellä asuneen.\n\n-- Mikä on Toholampi?\n\n-- Kohtahan tästä sinne tullaan.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua näkyi vasemmalla puolen tietä sellainen\nkattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen\npohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikä pehmeärantainen,\njommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen\nollut paljon laajempi, mutta vähitellen kuivunut, niin että ainoastaan\nlaakson syvin kohta enää oli veden vallassa, eikä sen ala ollut\nsuurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat\npaljaat; lähelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut\nsyvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan\nyläpuolella. Muuten ei näkynyt mitään muita ihmisten jättämiä jälkiä\nkuin joitakin seipäitä, joita kaukana asuvat emännät olivat lyöneet\nrantaan liuottaakseen hamppuja, heillä kun ei ollut vettä lähempänä.\nVaikutelma oli niin yksinäinen, ettei luullut henkäyksenkään koskaan\neksyneen ympäröivältä kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle.\n\n-- Onko se syvä? kysyin minä osoittaen lampea.\n\n-- Mikä sen tietää. Kysykää ahvenilta! Sanotaanhan sitä kyllin syväksi\nhautaamaan ihmisiä vaunuineen.\n\nMinä käskin kyytimiehen pysähtyä, laskeuduin kärryistä ja menin\nrantaan. Pitkä, solakka koivuriuku oli rannassa. Minä kiipesin niin\npitkälle, kuin pääsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli\nsuistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttä. Salko ei\ntavannut pohjaa. Siitä liikkeestä, minkä siten sain aikaan vedessä,\nnäytti pinta siellä täällä värehtivän pakenevista kaloista. Luultavasti\nniitä olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten\nsaaliinhimolta, joten vain joku silloin tällöin joutui harhailevan\nvesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vähäiset kareet\nvedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa.\n\nSyyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle,\notin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle\nvahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa\ntuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni\nvähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen\nmuinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka\nkertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja\nnäytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.\n\nKauan sitten -- \"sodan aikaan\", sanoi kertoja, minun luullakseni\nisonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa -- no niin, monta vuotta\ntakaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut\nkanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti,\nlapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat\nmukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut\ntakavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten\njoutuneet kurjuuteen maantielle.\n\nSiihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi\nhäntä \"kenraaliksi\", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko\nveronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata\nseitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari.\nHän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja\nenin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun\nsai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei\nkoskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai\neivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja\nnäytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.\n\nKun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas\nja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi,\nmutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun\nhän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti\nsilloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden.\nHän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät\nkauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä\nneito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja\nhäntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen,\nLuutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia,\nniin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen.\nLuutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä\nei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja\nsuloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta\nhänen vaimokseen.\n\nKun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen\nlähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä\nsanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska\ntutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet\npalasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä\ntuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen\nsuuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska\nirtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi,\npalkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat\nvaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.\n\nHän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä\nVenäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet\npilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään\nsilmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään\nyöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.\n\nTien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon\nja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:\n\n-- Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin\nnauriin hiljaisella tulella.\n\nÄiti sanoi:\n\n-- Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme,\njoilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja\nantaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.\n\nIsoäiti sanoi:\n\n-- Jos komissaari tulisi viluisena ja nälkäisenä luoksemme, niin\nlämmittäisimme häntä tulen ääressä ja antaisimme hänelle osan\nviimeisestä nauriistamme.\n\nHetkisen kuluttua vanhus sanoi;\n\n-- Viekää minut maantielle, tässä tulen luona on liian kuuma. Hänet\nvietiin sinne, ja hän kävi istumaan keskelle tietä selin pohjoiseen,\nkoska tuuli kylmästi. Hänen vieressään hiekassa leikki kolmivuotias\npoika pienillä kivillä. Kankaalla palava tuli valaisi maantietä ja\nkanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympäri oli kukassa.\n\nHeidän siinä istuessaan lähestyivät maantietä myöten täyttä vauhtia\nsuuret vaunut neljän nelistävän hevosen vetäminä, neljä rakuunaa\nratsastaen jäljessä. Ajaja näki jotakin liikkuvan tulen valossa\nvaunujen edessä ja huusi kovasti:\n\n-- Pois tieltä!\n\nMutta sokea kahdeksankymmenen ikäinen vaimovanhus, joka oli\nvähäkuuloinen ja istui selin vaunuihin päin, ei kuullut huutoa.\nPoikanen sen kyllä kuuli, mutta ei ymmärtänyt sitä. Hän oli tehnyt\nkeskelle tietä kivistä tallin.\n\nAjaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pään ja\nvanhuksen valkohapsien yläpuolelta, mutta eläimet eivät rohjenneet\ntallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikäkausia.\n\nSilloin komissaari kärsimättömänä kumartui eteenpäin pehmoisten\nvaununpatjojen välistä.\n\n-- Mikä nyt on? kysyi hän.\n\n-- Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.\n\n-- Aja roskan yli!\n\nAjajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat\npystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli\nleimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta,\nsotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten\njyrkänteelle ja siitä lampeen... Vaunut kadottivat tasapainonsa ja\nvierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen\nsyvyyteen.\n\n-- Kaikkiko?\n\n-- Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua\ntavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut,\najaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa\nryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut\nkallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen\nhäviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat\ntäyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä\nkuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas\njohtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva\nvaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka\nhänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun\nei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.\n\n-- Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.\n\n-- Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi\nkahdeksankymmenvuotias.\n\nKerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt\nmuuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä\nrakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut\nkiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi\nkysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi.\nHänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti\notti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan.\nKuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna\ntälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle\nToholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin\nisännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli\ntuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa\nohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan\netsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt\nrannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden\nrajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut\nkauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He\netsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös\nsiinä olisi?\n\nSiitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli\netsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin\nuudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän\nmeni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän\nlöytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä\nollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän\nistui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin\nmuut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut\nainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä\nkyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki\nmessinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen.\nKultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:\n\n-- Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.\n\nKerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta.\nHänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin\nveden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän\nhuusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! -- ja veti vetämistään, mutta\nsiima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui\ntakaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös\nLuutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.\n\nSiihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan\nnimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä\nlöytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se\nsäilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen\nominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman\nluonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti\non tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu\nkantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli\nhänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi.\nHänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt\nkokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi\nolettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä\nalkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen\nnäyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin\nolisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven,\njoita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi\ntarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?\n\nHevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta\npimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke\nyhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien\nlatvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet\nriippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin\ntumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana\ntuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti\nyötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä\nkuvastimessa välkkyi jotakin ... se oli morsianta etsivä iltatähti, se\netsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi...\n\n\n\n\nKUUDES KERTOMUS.\n\nVedenkorkeusmerkki.\n\n\nNeiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa\nkansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti.\nHerrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta\nnaisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen\nonkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti,\nettä riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu\nhyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi\nmuka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät\nuskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli\nsaanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes\nhänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero:\nsen oli saanut rouva Rönnevall.\n\n-- Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen\nhämmästystä. -- Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle\nseuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä\nolemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?\n\nPitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni\nTukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun\npuoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti\nsokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi\nensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on\nparas Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko,\nhyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen\netu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme\nneiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa!\nMutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni\netuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi\npuhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla\nvaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni,\nvaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!\n\n-- Rouva Rönnevall -- vastasi tohtori -- te menettelette niin väärin\nitseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että\nhäntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan\nneljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin\nmielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta\nelämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin\npikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän\nnumeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus,\njoka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi\npelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta ...\nmutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä \"Ylpeitä\nlupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi\". Onko täällä ketään,\njonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?\n\nEi ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.\n\n-- Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre\näänessä. -- Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia,\nhorjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä\nnuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät\nsuuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi\nluulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin\ntietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä\näsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat\nkertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän\nilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden\npettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä.\nKun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien\nelämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole\nmitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi\npäivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon\nuljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto\noli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa\nniinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos\ntartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä\nuusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen.\nSouda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu\nrautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä\nsitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme\ntällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme\nvaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu\njalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun\nei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen,\nmikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat\npysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia;\nlapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat\naika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian\npieniä.\n\nKahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä\nolin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni\njärkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan\nkalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden\nintohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä,\nuurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen\nmuinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi\nyhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen\nroomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen\naikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien\nGalliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti\nkauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana\nvilliytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin\nsaavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä _en_ ollut saava aikaan.\nPäätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni\nPlatonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen\nroomalainen.\n\nJonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan\nPeregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton\nikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa ... ehkä tunnettekin\nhänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät\nniin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli\nluonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä\nhumanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä,\njuuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset ... tietysti myöskin\nsamat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli\noikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa\nkaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa,\nhän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki\nsavilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada\nmateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan\ntutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon;\nkasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä\nsynnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän\nmeni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa\näärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan\nalkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän\ntahtoi Newtonin ja Kepplerin _mécanique céleste'in_ mukaan sovittaa\ntaivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.\n\n(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin\njuhlallisesti.)\n\n-- Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten\nmielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia\nsaapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut\nEnvaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten\nhän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman\nhaaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se\nmerkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän\noli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa\ntoistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä\nmyötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat\njakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että\nkummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin\nvain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.\n\nTurussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä\nperheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle\nylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan\njotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia,\nedistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo\nmaailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin\nvapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet\nmaailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä\nnykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja\nWashington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja\nFrithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään\nmuuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä\ntavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut\nolla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle -- meille, jotka\nehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta\nseisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja\nliukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten\nonnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut,\nelleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian\nnopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.\n\nMatkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja\nSofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet\ntässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme\ntoisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä\nja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. _Vielä_ ei\nollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan,\nettä se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme\nluulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan\nvalloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin\nSuomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia\nlegioonejani ja Envaldsson \"seuloi luontoa\" upokkaassaan, niinkuin\nTegnér sattuvasti on lausunut.\n\nTähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut\nmitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa,\nrakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli\nBerzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan\nuhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa\nalettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta\naikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan _veden vähenemisestä_. Eihän\ntuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?\n\nNeiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut\ntuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai\nollut anteeksiantamatonta.\n\n-- Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi\ntohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin\nItämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi\nvetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen,\nmissä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja\nvielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään.\nKenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi\nsatamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin\nolisi ollut riitaa niin sanotuista \"hylkeenkivistä\", joille hylkeet\nkeväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden\nhyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat\nriidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa\nhuomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet\nenää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että\nmeri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla\npääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä\njalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin\nperusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai\nkaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian\nnientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen\nmittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin,\njoista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta\nlaskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis\nnoin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä\nrannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa\nvuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla.\nProbleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia,\njoten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri\nEtelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat\notaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee\nminun lisätä, että mitä ensin pidettiin _veden vähenemisenä_, se\ntodellisesti onkin _maan kohoamista_, koska maansisäiset vulkaaniset\nvoimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme,\njotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme\nhuomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa\nmäärin vaipuvan syvemmälle.\n\nOn selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista\nmerkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin\nvarmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin\ntaotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua\nniiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla\nhakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten\nkorkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä\npidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys\nkasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies,\nniinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja,\nniin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne\novat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.\n\nEnvaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin\ninnokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään\nratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä\nolisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut\nmitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli\nolemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan\nkohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään\ntahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta\ntuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.\n\nMuutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä\npienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia\nongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten\nnostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin\nsalmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis\nmerituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä.\nVuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien\nkulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää\npihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia,\npurjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla\noli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia\nvastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma\nvaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut \"seuloa\nluontoa\", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä\nparhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin,\npenikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä\nkoettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä\ntaitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme\nkolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman\nsärjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin\nvalmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.\n\n-- Rabe -- sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme\nmuutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä\n-- minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.\n\n-- Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia\nviilin merkkejä liiveistäni.\n\n-- Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?\n\n-- Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.\n\n-- Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin\nmuistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd\noleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään,\nViaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin\nse, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen\nerikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista\nvedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut\nlöytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.\n\n-- Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on\nkäytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa\njaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle\nonnea.\n\n-- Etkö sinä lähde mukaan?\n\n-- En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän\npäivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.\n\nEnvaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni\nmukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä\nnähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita\nsinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas\ntuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä\nastetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät,\npienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä\nvasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista\nvuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus\nputosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin\nkuin hyvä lapsi Villingen rannalle.\n\nMaallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet\ntuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin\nEnvaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan.\nHän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen\npäässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin\nvoimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki!\nMinä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti\nepäillen, maksoikohan se vaivaa.\n\nKun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua\nmerkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän\nkallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.\n\n-- Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä\nolevia piirtoja.\n\nEn voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä,\nelleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne\nnäyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja\nmielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea.\nHelposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville\nseuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:\n\n    M.O.S.S.A.A.G.S.\n    V 7. 1.7.2.9.\n\nVarsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.\n\n-- No? sanoi Envaldsson.\n\n-- No? sanoin minäkin.\n\n-- Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.\n\n-- Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat\ngeologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.\n\n-- Mutta jos se olisikin latinaa.\n\n-- Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla\ntulillani. Minä aloin tavata. M.O.S... _mos, tapa_. Minkä opettavaisen\nmietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain\nsanan _mossa_. -- Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se\nollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.\n\n-- Olettakaamme -- sanoin minä -- että vene on joskus saapunut tämän\nkallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä\nkuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi\ntämä: _Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf\nSöderlund_. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto\nprofessori Hällströmille, _à la bonne heure_, koeta vain!\n\nEnvaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin\nmonesti pettänyt hänet, ettei hän -- luonnontutkija, joka ei katso\nolevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla\npunnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen\n-- ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin\nerehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:\n\n-- Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta\nnoiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät\nne ole hänen tekemiään.\n\nHän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin\nmetsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon\nhakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä\noli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.\n\n-- Et voi kuitenkaan kieltää -- huudahti ystäväni hämmästyneenä -- että\njos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit,\nniin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia!\nMikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98\ntai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan\nkohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa\nkymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli\nkaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa.\nEipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman\nkaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti\nOlssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka\njoku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen\nkuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen\nedistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä.\nJos se kerran on saatu selville -- ja tuskinpa sitä enää voi\nepäilläkään -- niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme\nsen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman\nhallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään\njärjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo\notaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen,\nettä oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä\nvedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän\nhakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän\nkymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan\nmitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus,\nniin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes\nkerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen\nperustuvalle tutkimukselle!\n\nM.O.S.S.A.A.G.S... Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme\nkaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen,\njoka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui\nmatemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme\nseuraavat sanat:\n\n_MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA.\nSUECANUS_. Suomeksi: meren tyynenä ollessa on ruotsalainen maanmittari\ntarkkaan merkinnyt veden korkeuden.\n\nEi mikään voinut ystäväni mielestä olla varmempaa. Envaldsson kopioi\nkalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla\nsen esityksen pääkohdat, jonka hän aikoi jättää Suomen Tiedeseuralle\ntuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja\ntarkan mittauksensa tähden oli pidettävä arvaamattoman kallisarvoisena\nlisänä Etelä-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen\nratkaisemiseen.\n\nHänen sitä mietiskellessään ja minun pitkänäni kalliolla Tibulluksineni\nnauttiessani kesäillan ihanuutta lähestyi Villingen takalistolta\nsuurenlainen purjevene, täynnä kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja\nnaisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessä, parin nuoren herran oli\ntäytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin\nkaleeriorjat. Purren kulku kävi aivan niememme nenitse.\n\n-- Tässä se paikka oli -- kuului naisen ääni iloisesta seurasta.\n\n-- Eipä -- puuttui puheeseen toinen -- vasta seuraavassa niemessä,\nlähteen luona, missä oli niin mainiota vettä.\n\n-- Aivan varmaan se oli tässä, toisti ensimmäinen ääni. Nouskaamme\nmaalle vielä kerran saamaan virkistystä kastalilaislähteestä!\n\nHämmästykseksemme vene laski rantaan, eikä kahdella paitahihaisella\nluonnontutkijalla ollut mitään pakotietä. Me järjestimme vaillinaisen\npukumme ja olimme kohta keskellä huviretkeilijoitä, jotka koettelivat\ntasapainotaitoaan hyppimällä kiveltä kivelle.\n\n-- Tässähän me söimme päivällistä, sanoi joku.\n\n-- Tässä juotiin kahvia, huomautti toinen.\n\n-- Tässä ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken.\n\n-- Tässä heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jäivät puihin.\n\n-- Ja tässä oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka päättyi pyhään\nlupaukseen, että oli halveksittava kaikkia miehiä.\n\n-- Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana\npäivä.\n\n-- Ja kymmenen vuotta on jäljettömiin hävinnyt.\n\n-- Jäljettömiinkö? Olenpa näkevinäni muutamien jälkien hyppelevän\nharakkaa rannan hiekalla.\n\n-- Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nähdä, että ne vierähtävät kalliolta\nveteen!\n\nHuolestunut äiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityllerönsä\nveteen kierimästä, kun hän huomasi meidät.\n\n-- Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hän.\n\nEdessämme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta\noli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hänen sisarensa Maria,\nrouva R., oli ainoastaan muutaman askelen päässä.\n\nTapaaminen oli sydämellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin\nvoitokasta nuorta naista, jotka olivat usein väittelyillään kumonneet\nkaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet\nkumoon väitellyiksi elämän taistelussa ja olivat edessämme paljon\ntaipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymättömyyden vaatimukset\nolivat saaneet raueta. Meidät esitettiin muulle seuralle, joka palasi\nVillingeen tehdyltä huvimatkalta ja hauskuudekseen kävi katsomassa\naikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa.\n\n-- Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D.\nmeille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. -- Kyllä\nymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat\nsotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria\nkeksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?\n\n-- Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku\nlinnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä.\nEnvaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.\n\n-- Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen\naikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?\n\n-- Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi\nluonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme\nvarsin hyvin Turun ajoilta.\n\n-- Ei mitään muuta -- laskin minä leikkiä -- kuin että kivet puhuvat.\n\n-- Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää\nsalassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en\nsuinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän\nmainettanne muihin maanosiin.\n\nEi ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi\nnäyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän\nselitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.\n\n-- Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet\npuhuvat!\n\nRouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen\nkasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan\nsyntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen\nympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista\nlöytöä.\n\n-- Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.\n\nRouva D. käytti hyväkseen tilaisuutta komeillakseen äsken saamallaan\nopilla. Hän kuvaili, minkälainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen\nmerkityksestä, eikä unohtanut lisätä, että se on vanhin, mikä meidän\nmaastamme on löydetty, neljätoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen\nkuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksintö.\n\n-- Siispä -- puuttui puheeseen kaljupäinen protokollasihteeri -- me\nnousemme täällä Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehän on\nvaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljä tai viisi jalkaa.\nTe teette meistä kääpiöitä, tohtori. Mutta kärsivällisyyttä vain, kun\nkuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun\nasti.\n\nSe kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan,\nkääntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jäähyväiset.\nOdottamatta hän kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n.\n\n-- Te, protokollasihteeri -- sanoi hän -- olette onnellinen, kun teidän\nei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitäpä jos te sattumalta\nlöytäisitte vanhan pöytäkirjan, josta näkyisi, että teidän isoisänne\nisä on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten\non vääryydellä viety hänen perillisiltään?\n\n-- Minä perisin oikeuden kautta, mitä minulle kuuluu, jos se voisi\ntapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies.\n\n-- Tietysti. Olkaa sitten hyvä ja ottakaa hattu päästänne tämän\nvedenkorkeusmerkin edessä, sillä ilman sitä ette voi tulla toimeen.\nSe selvittää paremmin kuin teidän pöytäkirjanne, missä täällä sata\nvuotta takaperin oli kalavettä, missä ei. Te myönnätte ehkä, että\nluonnontieteistä toisinaan on vähän käytännöllistäkin hyötyä? Eihän\nsovi pyytääkään, että te tunnustaisitte niillä olevan suurempaa arvoa.\nJa kuitenkin te itse olette tietämättänne luonnontutkija.\n\n-- Olen äärettömän kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan\naavistanutkaan itsessäni tuollaisia ansioita.\n\n-- Kyllä te olette luonnontutkija, sitä ette voi kieltää. Te tutkitte\njoka päivä tähtitieteellistä konetta, joka ilmoittaa auringon\njokapäiväisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte\nliian myöhään tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette\npalkkaneljänneksenne tähtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan\navulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun\nmoititte päivälliskeittoa, ja kasvitieteilijä joka kerta, kun\nvalitsette sikaarejanne. Te tutkitte eläintiedettä hevosta\nhoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa\nkultarahoja käsitellessänne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi\nliikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne\nhermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte\nkuitenkin joka syntymäpäivästänne uutta aihetta tutkia elimistöjen\nkehittymistä siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet.\nMutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitä sanoin, niin\nsamallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitäisi\nkiittää tohtori Envaldssonia siitä, että hän on tässä näyttänyt meille\nmeren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitä huvittaa, silloin\nolette itseännekin etevämpi; mutta sallikaa meidän muiden kysyä neuvoa\nauringolta. Se kehoittaa meitä muistamaan paluumatkaa. Käsivartenne,\nsuvaitsetteko?\n\nSeura lähti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltä ystävällisen\nkutsun saapua huomenna päivälliselle hänen perheensä seuraan äsken\nrakennettuun Kaisaniemen ravintolaan.\n\n-- Hän on kuitenkin professorin tytär, sanoi Envaldsson minulle meidän\nlähtiessämme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessä.\n\nMinä vastasin, että molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia.\nMolemmat olivat kekseliäitä ja sukkelia, molemmilla oli paljon\nkirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidät\nväittelytaidossa, mutta sen sijaan, että Sofia oli pelkkää järkeä, oli\nMaria sen lisäksi ikäänkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen\nsydämen.\n\n-- Vahinko, että hän on naimisissa, lisäsin minä. Hän olisi ymmärtänyt\nsinun mieletöntä luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettä\nsen itsensä tähden, täytyy näyttää protokollasihteerin silmissä\nhöpelöltä, niin tarvitaanhan sydäntä hänen mielettömyytensä\nymmärtämiseen.\n\n-- Maria R. käsitti kalliokirjoituksen tärkeyden. Sisar käytti sitä\nkerskuakseen Celsiuksellaan.\n\n-- Minä epäilen jotakin, jatkoin minä oltuani hetkisen vaiti.\n\n-- Mitä sinä epäilet?\n\n-- Minä tarkastelin heidän kasvojensa ilmettä, kun he kohtasivat\ntoisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhän heiltä huomenna, miksi he\nkatsahtivat toisiinsa viekkaasti.\n\n-- Kuvittelua!\n\n-- Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystäsi!\n\nSeuraavana päivänä tapasimme molemmat sisarukset ja heidän perheensä\nmäärätyllä kohtaamispaikalla. Meidät esitettiin heidän miehilleen,\nherroille D:lle ja R:lle, jotka eivät virkatoimiltaan olleet voineet\nottaa osaa edellisen päivän huvimatkaan. Päivällinen oli hupainen ja\nsen jälkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle.\n\n-- Ystäväni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle.\n-- Hän väittää teidän vain minua kohtaan tuntemastanne säälistä\npuolustaneen luonnontutkimusta.\n\n-- Kylläpäs siinä on epäilijä! Ja te, tohtori Rabe, tiedätte kuitenkin,\nettä sisareni ja minä olemme kasvaneet aivan tieteen työpajassa. Mitä\naiotte, tohtori, tehdä uudella keksinnöllänne?\n\n-- Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttävät\nminua, lähettää siitä kertomus tiedeseuralle. Professori Hällström\nottaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista\nmaan kohoamista koskevat lisät.\n\nRouva R. puri nenäliinansa kulmaa ja ehdotti, että lähtisimme\nkävelemään puistoon. Me jätimme herrat D:n ja R:n liköörilasiensa\nääreen ja saavuimme kunnasten ympäri kierrettyämme penkille lähelle\nkasvitieteellistä puutarhaa. Entinen tuttu neljäkkö meitä oli: molemmat\nsisarukset, Envaldsson ja minä.\n\n-- Luuletteko te, tohtori Rabe, että sisareni ja minä vihaamme\nluonnontieteitä? kysyi rouva R.\n\nMinä vakuutin, ettei sellainen epäluulo koskaan ollut johtunut\nmieleeni.\n\n-- Ja pidättekö te, tohtori Envaldsson, meitä ystävinä vai vihollisina?\n\nEnvaldsson vastasi, ettei hän ollut unohtanut eilistä liittolaistaan.\n\n-- No hyvä -- jatkoi rouva R. -- sittenpä ette voi käsittää minua\nväärin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyä aivan tietämättömänä\nVillingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistä.\n\nAhaa! ajattelin minä.\n\n-- Selittäkää tarkemmin! vastasi Envaldsson.\n\n-- Antakaa minun päästä lähemmistä selityksistä!\n\n-- Mutta, hyvä rouva R., kuinka minun on selitettävä ennuslause, jota\nen ymmärrä?\n\n-- Älkää pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta!\n\n-- Hullutustako? Te pyydätte liian paljon. Pitääkö minun tehdä\nhullutuksia sen tähden, että te sanotte joskus ennen tehneenne\nsemmoisen.\n\n-- No hyvä, jos asiasta ei päästä vähemmällä, niin tietäkää sitten,\nettä sisareni ja minä varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin,\njoka muuten ei ollenkaan ole mikään vedenkorkeusmerkki. Kun eilen\nolimme uskovinamme sitä sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan\npelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin\nläsnäollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttäriä\nemmekä voi jättää tiedettä alttiiksi häväistykselle. Teidän\nvedenkorkeusmerkkinne on ... kuinka sanotaankaan? ... _lusus_ ...\n\n-- _Lusus naturae_.\n\n-- Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskäden.\nTahdotteko kuulla jutun?\n\n-- Se tuottaa minulle suurta iloa.\n\n-- Jättäkäämme ilo sikseen. Kuulittehan ehkä eilen puhuttavan\nVillingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystä huvimatkasta?\n\n-- Kuulinhan siitä jotakin.\n\n-- Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli\nhurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on\neloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli\nkonsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia\nmusikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni\nte tunnette, mihin tapaan se käy?\n\nEnvaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein\nihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.\n\n-- No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia\nmielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista\nsyntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme\nvääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille\nsiitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat\närsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa\nvastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset\nopinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä,\nettä uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme\nvielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme\nkoskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme\nkysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa\nkaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että\nsemmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet\nkoskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme,\nlyhyesti sanoen ... me päätimme _olla koskaan naimisiin menemättä!_\n\nLuultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta\nrakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani\nvetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt\nminun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:\n\n-- Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne!\nJos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin\nainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan,\nettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan\nkuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?\n\nRouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa,\nvarmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty\npäätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut\ntarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo\nsuunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet\nvanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja\nlainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan --\noman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä -- ja\nsurkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai\nhulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.\n\n-- No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä\n-- tai ehkäpä ennemmin emäntä -- on sittenkin lopultakin sydän. Minua\nvain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä\nkahdenkymmenen iässä.\n\n-- Ette siinä olekaan aivan väärässä -- jatkoi rouva D. -- enkä minä\nväitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen\nhän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä\nemäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty,\nhaavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi\nolla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme\nnähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa:\nlainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija\nsanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis\nlukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän\ntäytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me _vannoimme_\npysyvämme aina naimattomina.\n\n-- Toivoakseni -- sanoin minä -- ei protokollasihteeri tiedä mitään\nniin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa\nperhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä\nkuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin\nemännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä\nhirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.\n\n-- Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei\nkestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja\nkukistaa toinen, jota minä -- jatkaakseni teidän vertaustanne --\nnimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan\nte filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin _velvollisuudeksi_. Jollei\naina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina\noikein.\n\n-- Suokaa anteeksi -- puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen\nasti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja -- minä\nmuistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen\nvedenkorkeusmerkin kanssa.\n\n-- Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt _meidän_\nharhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee _teidän_\nharhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue\nkuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin\nvallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika\nkulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta\nseurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen\nkostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta\npelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia\nrakkaita toiveitaan.\n\n-- Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi,\nnauroi sisar.\n\n-- Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko\nmaailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran\ntuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä,\nja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti\nhän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta\nnäyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.\n\n-- Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden\nkäsissään pienen pieniksi palasiksi.\n\n-- Sitä vain -- jatkoi rouva D. hyvin tyynesti -- että Anton W. hakkasi\nkallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan\ntekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme.\nHän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä\nnytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta,\nvaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä\nsisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt\nsalaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa,\nmikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos\nyleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät\nnimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt,\nmiten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät\nherrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte\nmeille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka\ntekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin\npaljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa\nvuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja\nse kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja --\nantakaa anteeksi! -- niellyt teidät.\n\n-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson koettaen hymyillä -- minulla ei ole\nvähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku\nylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä\ntodista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen\nnähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en\nminä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään\nsata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat\nnumerot, vuosiluvun 1729.\n\n-- Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista -- vastasi rouva D. -- ellei\nAnton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli\nväsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi\nloppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön\nkahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto\nhuvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen\niankaikkisuuslupaukseen nähden kuin _ei koskaan_?\n\nEnvaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.\n\n-- Jos oletammekin -- sanoi hän -- että teidän kostonhenkenne, kuten\nhäntä nimitätte, todellakin on hakannut _oman_ kirjoituksensa alle\nseitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan\ntarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?\n\n-- Ei, en sitä väitäkään. Se oli sattuma.\n\n-- Meillä ei ole oikeutta tunnustaa mitään sattumaa\nluonnontutkimuksessa. Samasta syystä voisitte sanoa kirjaimia ja niiden\njärjestystä sattumaksi.\n\n-- Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvät herrat?\n\n-- En tahdo sanoa, että olemme keksineet selityksen, mutta olemme\nkeksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu\ntutkii niitä ja vertaa siihen, mikä ennestään on tuttua. Jos ne ovat\nvääriä, hylätään ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on\ntodennäköisyydestä päästy totuuteen.\n\n-- Ja mikä on sitten se hypoteesi, jota tässä pidetään todennäköisenä?\n\n-- Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka määrääminen saattoivat\nmeidät arvelemaan, että joku mittauksiin harjaantunut henkilö on\nhakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen\nlatinalaisen lauseen, joka sisältää ajatuksen, että ruotsalainen\nmaanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: _Mari otioso sedulo\nsignavit altitudinem aquae geometra suecanus_.\n\nSisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka\nkerran ennen oli herättänyt minussa epäluuloja.\n\nNähtävästi sankarillisesti itseään hilliten rouva D. piirusti\npäivänvarjonsa varrella hiekkakäytävään kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hän\nnäytti tavaavan niitä niinkuin lapsi tavaa ensimmäistä aapistaan.\n\n-- Mutta sehän on todellakin nerokasta -- huudahti hän lopetettuaan\ntavaamisen. -- Eipä Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi\nmenestyksellisemmin voinut selittää jostakin ikivanhasta Minervan\ntemppelistä tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on\neittämättömästi vedenkorkeusmerkki. Jää hyvästi, latinani! Tehkäämme\nrauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte säästää löytönne tulevaan\nvuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja\nminä lupaan säästää teidän korvianne kuulemasta minun yksinkertaista\nselitystäni.\n\nEnvaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729.\n\n-- No, kas niin, älkää nyt siitä suuttuko! Miksipä pitää tieteen yksin\nedistyä hypoteesien avulla? Miksei elämä edistyisi samoin? Minä olen\nkertonut teille _meidän_ hypoteesistamme, jonka me laadimme\nkahdenkymmenen vuoden ikäisinä; se on näytetty vääräksi todistukseksi;\nminkä tähden juuri _teidän_ hypoteesinne olisi erehtymätön; te vetoatte\narvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitä. Onko se mielestänne\ntieteellistä?\n\n-- Olkaa hyvä! Kyllä minä kuuntelen kärsivällisesti.\n\n-- Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minä pyydä\nkärsivällisyyttä, vaan silmiä ja korvia. Olkaa hyvä ja katsokaa, kun\npäivänvarjoni kärjellä osoitan kirjaimia!... _MARIA OCH SOFIA_...\nSeuraatteko tarkkaavaisesti?\n\n-- Totta kai. Jatkakaa!\n\n-- _MARIA OCH SOFIA SVÄRA ATT ALDRIG GIFTA SIG_, Maria ja Sofia\nvannovat, etteivät koskaan mene naimisiin. Onko se selvää?\n\n-- On, aivan selvää.\n\n-- Vieläkö tahdotte lähettää keksintönne Suomen tiedeseuralle?\n\n-- Luultavasti.\n\n-- Mitä? Oletteko niin julma, että tahdotte tämmöisenkin tunnustuksen\njälkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jälkimaailman pilkattavaksi?\n\n-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen -- minä olen\nteille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyväntahtoisesti olette\nminulle osoittanut. Mitä vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni\nsallitte minun sitä tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti\nansaitsee. Jos nämä kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minä\nehdottomasti hyväksyisin teidän selityksenne. Geologit kuitenkin\nsanovat niillä olevan ikää monta sataa tuhatta vuotta, ja\nmyöntänettehän mahdolliseksi, että ne niin pitkän ajanjakson varrelta\nsaattavat säilyttää muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan\njoutohetkien leikin. Minä kiitän hupaisesta päivällisestä ja toivotan\nteille, hyvät rouvat, mitä iloisinta uutta huviretkeä.\n\nJa hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän\nlevollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän\npilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta\nitsekin muun seuran mukana kaupunkiin.\n\nMinä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin\nlaita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä\nsuomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi\nluopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka\ntahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi?\nTutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi\ntodistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi,\ntai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus\noli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi\nEnvaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo\nnäennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta\nsiitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen\nsaaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen\nvedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä,\njoko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.\n\n-- En, sanoi hän.\n\n-- Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?\n\n-- Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä\nratkaisematta.\n\nJa ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan\ntahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui\ngeologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa\nvalloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KERTOMUS.\n\nNuorallatanssija.\n\n\nEversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt\nvuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.\n\n-- Luulen -- sanoi hän -- ettette te, pienen Decameronemme naiset,\nsuurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän\nkaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan\nitserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun,\njonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa\ntodellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta\nminä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben\nsukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani\npuhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme\nluutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa\nyhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän\nvastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa\n1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa\nsummaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra\ntohtori?\n\n-- Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.\n\n-- Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää\nensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista,\njos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä;\nminä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään\nvapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski,\nmelkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli\nvain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen\njälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään\ntuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen\nesi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun,\nmissä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa\nkuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei\npienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen,\njoka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin\nainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin\nkaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän\nhuvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin\nhänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei\nkukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä\narvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin\nparhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon\npäivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät\nurheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu\nkaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut\nluontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen\nluonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä\npitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja,\nilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita,\njoita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja\nhieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.\n\nKun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan\netevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin\nkadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen\näitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen\npiti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus\nsulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava\nmenestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana,\njoka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs,\njohon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden,\njoita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa.\nKoko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika,\njoka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein\nsamassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on.\nTämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan\nhuonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen\nja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin\nmenestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista.\nNeljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania\nrangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli --\nkukapa sitä olisi uskonut? -- nuori paroni Stanislaus.\n\nKun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä\nmitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä\nhyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura\nsuljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan\ntarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa\nalistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta\nmaanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta\nrintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.\n\nSattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa,\nja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar\nElisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun\nsuojelukseeni.\n\n-- Hyvä kapteeni -- hän sanoi minulle -- minä luotan teidän\nkokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan.\nStanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen\ntuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan\non täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei\nitsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa\nsuvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän\ntarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu\nvaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran --\nkukapa nuorukainen ei rakastu? -- ja ellei hän silloin valitse\narvokasta, niin hän on hukassa.\n\nMinä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon\nsyytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman\nrakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä\nkatuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.\n\n-- Siitä asti -- jatkoi hän -- mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia\nnaisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä\npojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta\nkunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä\nvaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on\nsyynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia,\nkoska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja,\njos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.\n\nTuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut.\nKolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä\nkuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan\nmuista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka\nkatselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää\nkymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja\nitsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa\nvastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui\npäästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin\nhänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin\nvelvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa\nnuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo\nnaistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään.\nHänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan\npäällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan\nkaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja\nvarakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa\nvain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi\nhänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja\nesiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää\nlähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.\n\nMinä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni\nkolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän\npataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja\nsijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin\nyksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä.\nJotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin\nolimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme\ntiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti\ntoivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson,\npeltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä ... pelkään, että te, hyvät\nkuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta...\n\n-- Varsin hyvin, kyllä me sen tunnemme; jättäkää Kelpo omaan arvoonsa!\nkiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen.\n\n-- No niin, minä siis vain lisään, että Kelpo oli sukkelin lintukoira,\nmikä koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Eräänä pilvisenä\niltapäivänä syyskuussa Stanislaus ja minä ratsastimme kapeaa polkua\npitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vähän matkan\npäässä näkyi korkea silta, mistä maantie meni kosken poikki. Kaksi\npoikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti\nhe pyydystelivät nahkiaisia, jotka tähän vuoden aikaan pyrkivät ylös\nkoskista. Meidän katsellessamme heitä kuului jyrinää, kahdet raskaat\nvaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat ylös. Samassa näkyi\npunainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta,\nputoavan koskeen ja katoavan.\n\n-- Mikä se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa.\n\n-- Matka oli niin pitkä, ettemme voineet erottaa esinettä, mutta\nluultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista.\n\nMe emme olisi sen enempää huolehtineet tuosta vähäpätöisestä\ntapauksesta, jollemme olisi nähneet molempien poikien hyvin kiireesti\nkiipeävän kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missä mekin olimme. Me\nratsastimme lähemmäksi ja kysyimme, mihinkä heillä oli niin kiire.\n\n-- Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen.\n\nJoki juoksi meihin päin. Me olimme näkevinämme jotain punaista, mikä\nkovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jälleen peittyi\npyörteisiin.\n\n-- Kelpo! huusin minä. Tuo!\n\nViisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltä kivelle\nja syöksähti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan.\n\nMe hyppäsimme maahan, jätimme hevoset poikien huostaan ja riensimme\nmekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa\nväkevän vuolaassa joessa. Milloin pyörteet tempasivat sen mukaansa,\nmilloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestä ja pysähtyi viimein\ntoisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vähän\nulommaksi jokeen; siinä se koetti pitää kiinni jotakin uivaa esinettä.\nEsine näytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lähemmä ja\nnäimme sen hampaissa punaisen vaatteen.\n\nVene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä\nnäin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa.\nSeuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.\n\nOli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli,\nmutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua\nkokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta\nStanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta\npauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien\nvälitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin\nhänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni.\nVaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento... Minä juoksin pitkin\nrantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan\nja puuhun sidotun veneen.\n\nPäästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja\npitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen\ntvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä\nhänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen\nvaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä\nniin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä\nsellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista\najatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada\njälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis,\nei juolahtanut hänen mieleensä.\n\nMinä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa\nonnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia\nkummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen,\nojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies,\npuoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä\nnukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen\npusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen\nsilmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli\nkaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa\npuvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen\ntai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna\npunaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi\nkohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin\nruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä\nasioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi\nmuutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.\n\nPitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti\nepätoivon ja raivon äänellä:\n\n-- Ein Arzt! Ein Arzt!\n-- Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja\nhikisenä tullen läheisestä riihestä.\n\nKirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä\nLyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.\n\n-- Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön\nympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä\nmies yritti epätietoisena pidättää häntä.\n\n-- Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko\nsaksantaitonsa. -- Das Penttula Lisu versteht sich auf das.\n\n-- Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich,\nwird doch erwachen.\n\n-- Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen\nollut sulaa järjettömyyttä. -- Han påstår, att doktorn skall dänga\nhenne ur vaken.\n\nPenttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että\nelukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli\ntullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti\nmeidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon.\nLuottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua\nhän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.\n\n-- Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa\nnahkavyönsä alta.\n\nPenttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja\npyyhälsi kerran.\n\n-- Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.\n\n-- Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.\n\n-- Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en\nosaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.\n\nMinä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta\nvanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin\npelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti\nvielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että\nhänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet\ntäytyi kantamalla viedä vaunuihin.\n\n-- Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli?\nkysyin minä saksaksi muukalaiselta.\n\nHän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja\nsaksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija\njonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää\nennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän\nmajesteeteilleen -- pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina\nmelkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin\nsulttaanikin -- viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu\nj.n.e., j.n.e.... Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni\njossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.\n\n-- Hyppäsikö tyttärenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun\nhän ei vastannut ensimmäiseen kysymykseeni.\n\n-- Hyppäsikö? toisti Herkules suuttuneen näköisenä. -- Keneksi te minua\nluulette? Pashaalusta, tyttäreni tanssii nuoralla. Verraton, teidän\narmonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta\nihmetellä hänen kykyään. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidän\nylhäisyytenne, ettette ole koskaan nähnyt sen vertaista! Kun tulimme\nsillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvä\ntilaisuus jo ennen perille tuloamme herättää yleistä ihmettelyä! Meidän\nasiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herättäminen. Tuossa näet\nkaidepuut, sanoin minä; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitä\nmyöten ihmeteltävällä suloudella, joka on sinussa synnynnäistä! Ja\nkukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? -- Tiedäthän, isä,\nsanoi hän, että minä aina tottelen mielelläni sinun käskyjäsi. Sinähän\nolet aina niin hyvä minulle, sanoi hän...\n\n-- Teidän hyvyytennekö se myöskin on takonut merkit lapsi raukan\nhartioihin? kysyin minä.\n\n-- Hän totteli kehoitustani -- jatkoi mies niinkuin ei olisi\nkuullutkaan myöhempää muistutustani -- ja sitten hän, ymmärrättehän,\nherra paroni ... aurinko, tuuli, virta ... suurinkin taiteilija voi\nastua harhaan. Liisi lipesi...\n\nMinä käännyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelämässä ja matkoillani\nolin joutunut näkemään kaikenlaisia tempuntekijöitä. Minä olen tuntenut\nsellaisia, jotka ovat olleet mitä rehellisimpiä ja kunnioitettavimpia\nihmisiä, lukuun ottamatta sitä veijausta, joka johtuu ammatista.\nHarvoin olen tavannut rehellisempää ja hyväntahtoisempaa miestä, kuin\noli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien\nviskeleminen kuin ne olisivat olleet höyhenpalloja. Ystävyydellä\nmuistelen aina Medua Sammea, ilvehtijää, Madrasin hindulaista, joka\ntäytti salin kultapallosateella -- hän oli mitä hurskain, miellyttävin\nukko, joka vielä osasi itkeä kuin lapsi kertoessaan isänmaastaan, jonne\nhän ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen myöskin\ntuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen\ntaikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinä,\nrakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin\nansaittua kunnioitusta. Ei sen tähden voi mieleeni mitenkään juolahtaa,\nettä esittäisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hän oli\nliian paljon alempana noita kunnon miehiä. Mutta hän näytti olevan ihan\nmallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydämisistä\nihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana,\njoita sitten on opetettu ruoskalla ja nälällä ja jotka viimein ovat\noman voiton tähden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan.\n\nSurullista, mutta opettavaista on tutkia näitä hukkaan joutuneita,\nvilliytyneitä olentoja, joilla ei ole kotia eikä isänmaata, tutkia\nheidän voimakkaita intohimojaan, juuretonta, säännötöntä, liitoksistaan\nirtipäässyttä elämäänsä, heidän usein epätoivoista leipätaisteluaan ja\nheidän yhtä usein määrätöntä himoaan saada nauttia lyhyestä onnesta,\nmilloin se heille hymyilee. Heidän ruumiinsa on pitkällisestä\nharjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta\nmetsän villeillä on enemmän tietoa kuin heillä oikeasta ja väärästä,\nhyveestä ja itsensäkieltämisestä, kunniasta ja omastatunnosta. Heissä\non koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: äärimmäisyyteen menevää\nrakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja\ntaitamattomuutta, hehkuvaa yhtäälle suuntautuvaa kunnianhimoa ja\ntoisaalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Heidän kokemuksensa on yhtä\nlaaja ja heidän älynsä yhtä tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan\nvoittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsä kaikessa, mikä on\nulkopuolella tuota heidän pyrintöjensä ainaista päämäärää. Ollen usein\nennen aikaansa sortuneita he näyttävät kadottaneen vieläpä\ntulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltä on kadonnut levon ja\nperheonnen tunne. Heidän kohtalonsa on näyttelijän kohtalon nurja\npuoli, tekisipä mieleni sanoa, minkä taiteilijan hyvänsä: sama hetken\nvaikutelmien elämä, sama riippuvaisuus milloin herkkäuskoisesta,\nmilloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleisöstä, jota he\nkoettavat viehättää ja pettää, mutta he eivät taiteilijan tavoin\ntaistele ihanteen puolesta, heillä ei ole hänen innostustaan eikä hänen\nsiveellistä pyrkimystään: jalon sisällyksen toteuttamista kauniissa\nmuodossa.\n\nNäitä miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla.\nHän oli tänä iltana harvasanaisempi ja äänettömämpi kuin tavallisesti;\nhän oli enemmän kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen\npelastamista, ja kun minä leikillisesti huomautin hänen ensi kerran\npitäneen nuorta naista sylissään, vastasi hän hajamielisesti, että\nhänestä olisi ollut aivan samantekevää, jos olisi tytön sijasta vetänyt\nvirrasta kuljeksivan kerjäläisen.\n\nEuroopan Herkules sai kunnian esiintyä kaupungin raastuvassa.\nSeuraavana päivänä kanteli seurueen \"kaikki kaikessa\", muodoton\nnarrinkaapuun puettu kääpiö, suuria ilmoituksia, joiden töhryiset\npuupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden läpi\nhyppiviä ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhäisille aatelisille ja\nkorkeasti kunnioitetulle yleisölle nähtäväksi ennen vielä näkemättömiä\nherkuleenomaisia voimannäytteitä; toinen egyptiläisiä ja intialaisia\nihmeitä, \"taikaperhosen eli lentäviä kuulia\" y.m. sekä viimein jotakin\näärimmäisen ihmeellistä, elävän persialaisen pyramidin, jonka huipulta\nneiti Gouvernina Barthold oli heittävä sormisuukkosia yleisölle. Kolmas\nosasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa päivän merkillisyydet. Herra\nBarthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista\nhakkauttamaan päänsä poikki, minkä jälkeen tätä päätä luvattiin\nnäytellä vadissa, mutta sitten se vanhain egyptiläisten maagillisella\nlääkkeellä uudelleen vahingoittumattomana liitettäisiin omaan\nruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketään tähän\nmielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa\noman poikansa Aleksanderin ja sitten edellä kerrotulla tavalla jälleen\nsaada hänet täyskelpoiseen kuntoon. Pääsymaksu sen ja sen verran\nhengeltä. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan.\n\nPikku kaupunki oli siksi lapsellinen, että se ilmeisin ihmettelyn\ntuntein, jopa hämmästyneenäkin katsella töllisteli tuota hävytöntä\nilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden\nmerkitystä. Epäilijöitä ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttää\nuteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla täysi huone.\nYlhäisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat\nparempien huvitusten puutteessa myöskin paikkakunnalle majoitetut\nupseerit.\n\nHuono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettävän\nkärsivällisesti. Ensimmäinen ja toinen osasto näyteltiin kaikkien\nmieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pää alaspäin, suunnattomia\npainoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hänen veljensä\nNapoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijä hosui kaikkien huviksi\nkorvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikä kukaan huomannut niitä hienoja\niskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa läjäytti Gouverninan\npaljaille hartioille, kun hän silmänräpäyksen ajan vapisi kiivetessään\npersialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievä pikku lapsi, hän\nkerrassaan ihastutti yleisön. Herra Bartholdin kaltaiset eivät koskaan\njätä käyttämättä kauniita pikku lapsia yleisön onkimiseen. Sellaisiin\nkoukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievän ja viattoman\nolennon hymyä? Ah, moni ei tiedä, että nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset\non opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydämin. Hän sen tietää, Hän,\njoka on niin uhaten varoittanut niitä, \"jotka pahentavat yhden näistä\npienimmistä -- heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin\nheidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen\".\n\nKaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristä\nkolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman näköisenä, hihat\nylös käärittyinä ja valtaisen suuri pyövelinkirves oikeassa kädessä,\nkysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti päänsä tuon\njotenkin epävarman toivon rohkaisemana, että sen sitten saisi\npaikoilleen jälleen.\n\nYleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei näyttänyt kenenkään tekevän mieli\nantautua kokeiltavaksi, mihin ehkä oli syynä pelko, että parannettaessa\nkasvot joutuisivat kiireessä taapäin. Jo oli herra Barthold syystä\nkummastellen tuollaista arkamaisuutta kääntynyt poikansa Aleksanderin\npuoleen teloittaakseen hänet, kun eräs katsoja todella astui esiin ja\ntarjoutui uhriksi. Tällä kertaa minä kummastuin melkein yhtä paljon\nkuin herra Barthold itsekin, sillä tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan\nmuu kuin ystäväni Stanislaus.\n\nHerra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillä.\n\n-- Ajatelkaa toki! kuiskasi hän. -- Voihan sattua, että se ei\nonnistukaan!\n\n-- Kyllä minä olen ajatellut, kuului vastaus.\n\n-- Mutta leikkaus on tuskallinen...\n\n-- Ei ole väliä. Koettakaa!\n\nTuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hän\npyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missä teloitus oli\ntapahtuva. Syvä hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset\nalkoivat voida pahoin.\n\nNäyttämö pysyi tyhjänä kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus,\nsilmänkääntäjä mukanaan, tuli esiin ilmi elävänä ja pää laillisella\npaikallaan. Minä kuulin sittemmin, että herra Barthold turhaan\nkoetettuaan säikäyttää itsepäistä uhriaan viimein oli sitonut lujasti\nhänen kätensä lihaan painuvalla ohuella köydellä kiristääkseen muka\nkiinni valtimot. Siihen hävyttömyyteen oli Stanislaus, saatuaan irti\nkätensä, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta\ntuosta vastalauseesta silmänkääntäjä oli päinvastoin alkanut rukoilla\nja pyytää, ettei hänen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli\nsuostunut sillä nimenomaisella ehdolla, että koko temppu oli yleisölle\nselitettävä pelkäksi silmänkääntämiskujeeksi.\n\n-- Hyvät herrat ja naiset -- selitti herra Barthold saksan- ja\nvenäjänsekaisella mongerruksella -- kun korkeasti kunnioitettu kapteeni\nei ole tahtonut alistua...\n\nStanislaus katsoi tuimasti häneen.\n\n-- Kun hän -- jatkoi hädässä oleva pyöveli -- ei ole tahtonut alistua\nleikkaukseen, mikä on vain viatonta leikkiä...\n\nUusi uhkaava katse.\n\n-- Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanäky...\n\n-- Sanokaa: raaka ja tyhmä harhanäky! saneli luutnantti.\n\n-- Olkoon niin, raaka ja tyhmä harhanäky, kuten korkeasti kunnioitettu\nkapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydän minä saada hänen sijastaan\nteloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi näihin erinomaisiin\ntaidonnäytteihin.\n\n-- Sanokaa: tottuneempi niin hävyttömään petokseen! käski vielä kerran\ntaipumaton luutnantti.\n\n-- Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten\nraivoaan. -- Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hävyttömään\npetokseen...\n\nYleisö purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten\nseuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa\nAleksanderia tukasta ja veti hänet esiripun taa. Kuului kirveen raskas\nisku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ääni ... verinen pyöveli juoksi\nhurjasti riemuiten näyttämön yli, kantaen kädessään päätä -- joka oli\nvahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten\nvedettiin esirippu ylös, näyttämöllä oli vaatteella katettu pöytä,\npöydällä suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pää\ntuijottavin silmin, joita hän kuitenkin pahaksi onneksi sattui\nräpäyttämään. Näky oli niin hirveä, kuin saattoi vaatia, mutta paha\nkyllä olivat katsojat edeltäpäin valmistautuneet sen varalle, ja kun\nAleksander kohta sen jälkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pää\noikealla paikallaan, otettiin hänet vastaan tömistäen ja hyssytyksin,\nmikä olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleisölle kuin\npikkukaupunkilaisille.\n\nHerra Bartholdin alussa varsin hyvällä kannalla olleet asiat huononivat\nmelkoisesti tästä epäonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin\nhän ei kuitenkaan säikähtynyt ensi vastoinkäymisestä, vaan ponnisti\nkaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleisöä toisella\nuskomattomalla ihmeellä toisensa jälkeen. Hän ja hänen seurueensa\ntyhjensivät koko suuren temppuvarastonsa, näyttivät puujaloilla\nastumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskän painot ja perhoset,\nhän itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjästä hatusta, löysi\nkultakaloja ja eläviä kyyhkysiä saalista, jota äsken juuri oli\ntallannut jaloillaan -- kaikki turhaan. Veltostuneempi yleisö olisi\nehkä huomannut hänet taitavaksi -- sillä taitava hän todella olikin\nkorkeammassa silmänkääntötaidossa -- ja osoittanut hänelle ihmettelyään\nseteli- ja hopearahain muodossa; mutta nämä teeskentelemättömät\npikkukaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tuota hienoutta. He olivat syystä\nkyllä inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat\nyhä vähemmän käydä raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut\nenää viehätysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielä oli\njäljellä, ei voitu käyttää. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleisön\nhurmaaja, oli vielä sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan\neikä sen tähden voinut esiintyä.\n\nMinä tarkastelin tähän aikaan nuorta ystävääni Stanislausta, mutta en\nhäirinnyt häntä kysymyksillä, joihin hän ei näyttänyt varsin\nhalukkaalta vastaamaan. Hänessä tapahtui jotakin, jota minä en\nymmärtänyt. Minä huomasin hänen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan\nkirjoihinsa, mutta kääntämättä lehteä tai ensinkään tarkkaamatta niitä\nmekaanisia tehtäviä, jotka hänen mieltään ennen olivat suuresti\nkiinnittäneet. Siinä, että hän karttoi seuroja, ei ollut mitään\nkummallista; minua kummastutti enemmän, että hän, joka tähän asti oli\nollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa\npoissa aseharjoitustunniltaan. Sitävastoin hän kävi säännöllisesti\nherra Bartholdin esityksiä katsomassa, hän, joka aivan äsken oli\npaljastanut karkean petoksen, hän, joka Pietarissa ja muualla oli\nnähnyt mitä etevimpiä tämäntapaisia taiteilijoita. Lähin ajatukseni\nolisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllä näytti voivan\nsaattaa nuoren miehen pään pyörälle sitä poikki hakkaamattakin, mutta\ntämä pikku noita, jos hän nimittäin oli isänsä kuvauksen mukainen, oli\nollut aivan näkymättömissä; Stanislaus ei ollut nähnyt häntä koskella\nsattuneen tapauksen jälkeen. Mikä poikaa vaivasi?\n\nEräänä aamuna aikaisin minun juodessani teetä palvelija ilmoitti herra\nBartholdin tahtovan tavata minua. Minä olin muka niitä \"ylhäisiä\naatelisia\", joiden suosiossa hän erikoisesti tahtoi pysyä. Hän oli\nmuutamia kertoja yrittänyt uudistaa ensimmäistä tutustumistamme, mutta\nhänen oli käsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut\nyritysten jatkamiseen. Hänen astuttuaan sisään minä annoin hänen seisoa\noven suussa ja kysyin, mitä hän tahtoo.\n\n-- Herra paroni -- sanoi hän -- te olette ollut niin armollinen, että\nolette kunnioittanut minun näytäntöjäni korkealla läsnäolollanne.\n\n-- Olen, minä näin teidät teurastajana enkä enää halua nähdä mitään\nniin inhoittavaa. Muuten minä en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi!\n\n-- Niinkuin käskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella\non onni olla teidän suojeluksessanne.\n\n-- Hän palvelee minun komppaniassani.\n\n-- Eikä hän luultavasti ole kotona?\n\n-- Hän lähti ratsastamaan. Mitä asiaa teillä on?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne ... pyydän anteeksi, herra kapteeni ... te\nolette siinä onnellisessa iässä, jolloin mies vielä on nuori, mutta on\njo jättänyt jälkeensä nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole\nniin onnellinen; hän on kuin tulen hehku.\n\n-- Mitä paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitä teillä on sanomista\nhänelle?\n\n-- Hänellekö? Ei mitään. Eihän ruutihuoneelle voi puhua järkevästi.\nMutta hänen ylhäinen suojelijansa ymmärtää paremmin isää, joka tahtoo\nkaikin tavoin pelastaa lapsensa.\n\n-- Puhukaa selvemmin! jatkoin minä, äkkiä peläten löytäväni arvoituksen\nselityksen.\n\nEuroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikäänkuin tutkiakseen,\nmiten pitkälle hän ehkä saattoi mennä, otti pyytämättä tuolin, kävi\nistumaan, kohautti olkapäitään ja vastasi kuiskaten:\n\n-- Hän on hullaantunut Liisiin!\n\nMinä vastasin:\n\n-- Kaikkea vielä!\n\nMutta hän lienee keksinyt, että uutinen tehosi, sillä hän veti tuolinsa\nlähemmäksi ja jatkoi:\n\n-- Kukapa on koskaan nähnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tytön\nhengen rakastumatta heti paikalla häneen?\n\nMinä olisin suonut, että huomautus ei olisi ollut niin suuressa määrin\noikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmästi, että hän tällä\nkertaa oli iskenyt kiveen silmäinkääntämisessään. Stanislaus ei ollut\nnähnyt tyttöä siitä asti, kun tyttö hyppäsi koskeen.\n\n-- Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkä Pervoini, pikku klownini,\nilvehtijäpoikani. Muistattehan myöskin, että paroni Stanislaus oli\nesiripun takana sinä iltana, jolloin hän ei antanut itseään teloittaa.\nHerra kapteeni, jos minä olisin ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi,\nniin minä olisin neuvonut häntä olemaan vahingoittamatta minun\nmainettani, niinkuin hän sinä iltana vahingoitti. Mutta minä olen\noppinut sietämään paljon ylhäisten aatelisten taholta; minä olen\noppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti\nsanoen: Liisi oli sinä iltana läsnä esiripun takana; minä pakotin hänet\ntulemaan sinne, kun luulin, että hän vain oli olevinaan sairas. Se\nrakas lapsi on nainen, hänkin, herra kapteeni, eikä saa uskoa kaikkia\npyörtymisiä. Hän oli siis siellä, mutta ei voinut esiintyä. Pervoi näki\nhänen suutelevan teidän ystävänne kättä minun selkäni takana.\n\n-- Ja semmoista luonnollista kiitollisuuden osoitustako te pidätte\njonakin muuna?\n\nBarthold kohautti olkapäitään.\n\n-- Käden suuteleminen voi toisinaan merkitä enemmän kuin kymmenen\nhuulten suutelemista.\n\n-- Joutavia! Tuo ei ole mitään todistelua, vaan joko luulottelua tai\nkeinottelua.\n\n-- No, mitä siitä sanotte, että he ovat kahdesti tavanneet toisensa\nmeidän asuntomme puutarhassa sillä aikaa, kun me muut olimme kello\nkymmenen aikaan aamupäivällä harjoittelemassa raastuvassa?\n\nMieleeni muistui, että Stanislaus oli kaksi kertaa ollut poissa\naseharjoituksista siihen aikaan päivästä. Tämä naistenvihaajan edistys\ntuntui minusta melkein uskomattomalta.\n\n-- Ja mitä tarkoitatte sillä, että uskotte minulle nämä asiat? kysyin\nminä lyhyesti.\n\nEuroopan Herkuleen hyveiden joukossa ei ollut liiallista\nhienotunteisuutta. Hän työnsi tuolinsa vielä lähemmäksi, koetti vielä\nkerran tutkia, kuinka paljon minä ehkä siedän, ja vastasi matalalla\näänellä:\n\n-- Hän saakoon tytön!\n\n-- Mitä tämä tietää, hyvä herra?\n\n-- Minä sanon, että minä annan anteeksi paronille vahingon, jonka hän\non tehnyt minulle, enkä minä laske liikoja, kun arvostelen sen\nkolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmärtäkää minua oikein, minä\nolen käytännöllinen mies. Minä tuumin itsekseni: parempi on, että minä\nteen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin että teen itseni, isä raukan,\nonnettomaksi. Tiedättehän, miten tuommoiset asiat päättyvät. Jonakin\naamuna minä huomaan lintuni lentäneen pois häkistään, ja mistä te,\nherra kapteeni, silloin löydätte luutnanttinne, siitä voitte\narmollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minä en käänny nuoren miehen\npuoleen, joka ei huoli mistään käytännöllisistä syistä; minä käännyn\nteidän, hänen ystävänsä ja suojelijansa puoleen, joka voitte päättää\nasian tyynesti ja järjestää kaikki parhain päin. Ajatelkaa: joko\n_paroni_ karkaa vieden tyttäreni mukanaan taikka _minä_ lähden ja vien\ntyttäreni pois, niin paroni epäilemättä tekee jonkin tyhmyyden, joka\nkeskeyttää hänen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten\nkerran ylenevä kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut\nsanottavan, että hän on melkoisen omaisuuden ainoa perijä...\n\n-- Kyllä ymmärrän. Kaupantekoako siis?\n\n-- Nimittäkää sitä, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan\nkummallisimmistakin kaupoista kuin tämä. Saksalainen teatterinjohtaja\nS. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestä tuhannesta\nruplasta. Ruotsalainen näyttelijä P. oli kyllin vaatimaton ja myi\nvaimonsa puolta pienemmästä summasta eräälle ensi luokan kauppiaalle,\nja todennäköisesti herrat S. ja P. tekivät mitä parhaimmat kaupat. Ei,\nolkaa niin armollinen älkääkä keskeyttäkö! Keneksi te minua luulette?\nUskotteko, että minä mistään hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minä\nolen puoliso ja isä ja pidän ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja\njos minä nyt nuoren ystävämme onnen tähden pyydän kohtuullista\nvahingonkorvausta, niin mitä pahaa siinä on? Liisi ei ole ainoastaan\nminun lapseni, vaan hän on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki\nja koko Euroopan suosikki, missä hyvänsä hän esiintyykin. Ah, herra\nkapteeni, te ette ole nähnyt häntä, mutta saatte nähdä hänet; hän\nesiintyy ensi viikolla. Silloin kyllä käsitätte, että kun pyydän\nkolmekymmentä tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinä ole\nenempää kuin mitä hän tuottaa minulle käteistä yhdessä tai kahdessa\nvuodessa.\n\nEi koskaan ole mieleni niin tehnyt lennättää miestä ulos ovesta, vaikka\nhän olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen\näidille antamani lupaus, äidille, joka oli tarkalla katseellaan\naavistanut juuri niin käyvän kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus\nhillitsi käteni. Minä päätin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin.\n\n-- Siis -- vastasin minä -- te vaaditte kolmekymmentä tuhatta ruplaa\nsuostuaksenne siihen, että tyttärenne pääsee loistaviin naimisiin,\npaljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedättekö, hyvä herra,\nettä moista sanotaan hävyttömyydeksi?\n\nHerra Bartholdin kasvot vääntyivät irvistykseen, kun hän huomasi\nyksinkertaisuuteni.\n\n-- Voihan tehdä sopimuksen monella tavoin, selitti hän. Minä\nvoin antaa tyttäreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi ... kahdeksi\nvuodeksi ... yhdeksi vuodeksi. Myöntäkää, että jos minä annan hänet\nkahdestakymmenestä tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestätoista\nyhdeksi vuodeksi, niin juuri minä siinä joudun tappiolle. Voinko minä\ntehdä muuta? Hän karkaa minulta.\n\nKäsivarsieni lihasten tempoilu kävi melkein vastustamattomaksi, mutta\nminä huomautin ylenkatseellisesti:\n\n-- Antakaa hänen karata!\n\nKatala mies ei joutunut hämilleen.\n\n-- Hyvä, sanoi hän. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tyttö\nkarkaa paronin luo, ja silloin minä vaadin hänet takaisin, eivätkä\nteidän lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat\nmolemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttä!\n\n-- On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tytöstä. Hän on liian kallis.\n\n-- Sopiihan koettaa; minä epäilen, käykö se. Mutta paronin tähden ...\nminä en tahdo, että hän tulee onnettomaksi ... kaksitoista tuhatta...\n\n-- Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias?\n\n-- No, kymmenen tuhatta ... se on viimeinen sanani.\n\nMinä tartuin miestä hartioihin ja työnsin hänet ulos ovesta.\nKäyttämättä jättiläisvoimaansa vastustukseen hän antoi itseään kohdella\nkuin viekasta liikemiestä. Vielä ovessa minä kuulin hänen mutisevan\njotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hän olisi helpottanut\nvielä siitäkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa\nEuroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa\nVenäjällä. Joka maassa on jotakin mädännyttä. Missäpä ei myydä kunniaa?\nMissä ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidän maassamme, missä\nvielä ollaan niin yksinkertaisia, että uskotaan miehen kunniaan ja\nnaisen hyveeseen, ei ole päästy niin pitkälle, että tehtäisiin\nsellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmiä. Minä en ollut niin\nvanha, että olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisiä, ja toivon\nJumalan avulla pääseväni joutumasta siihen tilaan; mutta tämä\nviheliäisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut häpeämään. Minä\nheittäydyin sohvalleni ja mietin, mitä minun oli tehtävä, jotta\ntäyttäisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen.\n\nEnsiksi minä ajattelin silmänkääntäjän ahneuden löytäneen saaliin ja\nhänen liioittelevan vaaraa. Mutta minun täytyi tunnustaa, että hänellä\noli haukansilmä. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hänen äitinsä\noikeassa, silloin poika kykeni tekemään minkä mielettömyyden hyvänsä.\nMitenkä saatettaisiin päästä varmuuteen tuosta mahdollisuudesta?\nHäneltä kysyminen olisi ollut samaa kuin männyltä kysyminen, rakastaako\nse pajupensasta. Minä otin itselleni hänen äitinsä oikeudet ja menin\nhänen huoneeseensa hänen poissaollessaan.\n\nHän oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan järjestykseen.\nHuonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla\nmäärätyllä paikallaan eikä missään muualla. Nyt huomasin huonekalujen\nolevan epäjärjestyksessä, kirjojen ja papereitten minkä missäkin,\nmetsästyslaukku oli heitetty sänkyyn ja hiusharja kirjoituspöydälle.\nPieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat\n_Zehn Uhr_ oli erään kirjan lehtien välissä. Paperiarkki, jonka hän\nitse oli piirustellut täyteen mittausopillisia kuvioita ja\nalgebrallisia laskuja, oli ylimpänä samanlaisia muistiinpanoja\nsisältävässä pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli täynnä sellaisia\nkirjoitusharjoituksia, joita käsi tiedottomasti piirustelee paperille,\nkun ajatukset harhailevat muualla. Minä en enää saattanut epäillä:\nkaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana:\nFelicia ... Felicia ... Felicia.\n\nSe oli kyllin selvää. Minun piti nyt tutustua tämän onnettoman romaanin\ntoiseen henkilöön. Mitäpä olikaan syytä odottaa moisen isän tyttäreltä!\nEhkäpä _hänet_ voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan?\n\nSattumalta oli parhaillaan eräs monista venäläisten juhlapäivistä; minä\nsaatoin mielin määrin käyttää aikaani, olin utelias näkemään velhon,\njoka oli loitsinut Stanislauksen, ja lähdin silmänkääntäjän asuntoon.\nTyttö ei ollut kotona; hänen petomainen isänsä oli pakottanut hänet,\nvaikka hän vielä oli sairas ja heikko, olemaan läsnä harjoituksissa,\notaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estämiseksi.\n\nMinä lähdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa eräästä katsojille\naiotusta, piilossa olevasta sopukasta näkymättömänä katsella päivän\nharjoitusta.\n\nSen illan näytännön valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold\nPervoineen ja ratsaspalvelija järjestivät telineitä, Aleksander\npingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitä vihellellen ja sysi\ntasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen\nvanteeseen. Ikkunan hämärä valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa,\njoka istui pää kääreessä nurkassa reunustamassa vaalennutta,\nkullannäköisillä nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia;\nminä tunsin tytön viime tapaamasta.\n\nMinä katselin häntä tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa\ntahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi\nilmaissut hänen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi\nmyydä tai ostaa. Pikemmin niissä oli syvää surumielisyyttä ja\nväsymystä, jota hän joka kerta koetti salata, kun hänen pelästynyt\nkatseensa näki hirmuvaltiaan lähestyvän.\n\n-- _Allons!_ kuului käsky.\n\nHarjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka\npäivä täytyi uudestaan tehdä, jottei notkeus olisi kadonnut jäsenistä.\nNapoleonissa näkyi isänsä seuraajan oivia taipumuksia. Joka\ntilaisuudessa hän ärsytti ja kiusasi sisariaan.\n\nKun tätä oli kestänyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minä\nnäin hänen vapisevan ja olevan pyörtymäisillään, mutta hän ei\nuskaltanut vastustella. Tuskin hän pääsi ylös pingoitetulle köydelle,\nkun häntä alkoi pyörryttää ja hän hyppäsi alas. Ratsuraipan sivallus\nsaattoi hänet jälleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hän nousi uudelleen\nnuoralle, astui muutaman askelen ja hyppäsi taas alas. Kolmannen kerran\nuudistui sama näky. Hänen piti mistä hinnasta hyvänsä hankkia\nBartholdille takaisin laimentuneen yleisön suosio. Mutta tällä\nkolmannella kerralla hän olisi _pudonnut_, ellei odottamaton pelastaja\nolisi ilmestynyt hänen rinnalleen. Stanislaus seisoi hänen vieressään,\nojensi hänelle kätensä ja nosti hänet alas.\n\nMolière on Harpagonissa soitellut ihmissydämen kieliä. Minä tunsin\nsamantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmänräpäyksenä.\nJos hän olisi totellut luonnonviettiään, hän olisi repinyt palasiksi\ntuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hänen\nraivoaan. Mutta hän oli liikemies, hän ymmärsi, että hän voi kenties\nvoittaa jotakin, ja hän malttoi mielensä. Vieläpä hän kumartaen pyysi\nanteeksi käytöstään. Hän oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta\nnäkikin hänen vielä olevan heikon ja lupasi olla häntä enää\nhäiritsemättä.\n\nStanislaus kohteli häntä kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli\nylenkatseen luonnollista tunnetta eikä aavistanut, että tuosta\nmiehestä, joka tieten tahtoen antoi nöyryyttää itseään, saattoi tulla\nvaarallinen vihollinen, jos hän pettyi laskelmissaan.\n\nMinä päätin puhua asiasta. Samana päivänä juodessamme illalla teetä\nminä sanoin Stanislaukselle:\n\n-- Mitä ajattelet herra Bartholdista?\n\n-- Hän on koira, vastasi hän.\n\n-- Hänellä on hampaat. Varo itseäsi!\n\n-- Silloin hän saa maistaa ruoskaa.\n\n-- Se kyllä saattaa käydä päinsä, niin kauan kuin hän vainuaa\nlihapalaa. Mutta kerran hän vaatii sen saaliikseen.\n\n-- Silloin hänet ajetaan pois.\n\n-- Se ei ole niinkään helppoa. Vielä kerran sanon: varo itseäsi!\nNälkäiset pedot purevat.\n\nStanislaus oli vaiti.\n\n-- No, mitä pidät hänen Liisistään? Kaunis tyttö, eikö niin?\n\n-- Sairas.\n\n-- Etkö pelkää hänen voivan käydä sinulle vaaralliseksi, jos hän\nparanee?\n\n-- Hän on onneton.\n\n-- Ja tahdotko sinä vielä kerran pelastaa hänet?\n\n-- Jos vain voin.\n\n-- Stanislaus, sanoin minä, pidätkö minua vilpittömänä ystävänäsi?\n\nHän nyökäytti ääneti päätään.\n\n-- Jos pidät minua vilpittömänä ystävänäsi, jatkoin minä, niin usko\nmiestä, joka on nähnyt enemmän elämää kuin sinä. Tuollainen tuttavuus\non ollut isäsi ja setäsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on\nvaarallinen niiden suhteitten tähden, joihin mies kietoutuu, ja vielä\nvaarallisempi liiton tähden, joka tehdään kummankaan toistaan\ntuntematta. Minä en puhu sinun sotilasurastasi; tiedäthän, ettei pidetä\ntarkkaa lukua ohimenevistä tuttavuuksista, mutta että ollaan sitä\narempia muitten suhteen. Minä varoitan sinua tytöstä, joka on kasvanut\nmitä kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitään kokemusta siitä, mikä\ntekee perhe-elämän onnelliseksi. Sinä tunnet isän: mitä luulet\nsellaisen isän tyttärestä?\n\nHeleä puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hän vastasi:\n\n-- Ei hän ole hänen tyttärensä!\n\n-- Mitä? Oletko varma siitä?\n\n-- Hän on syntynyt Milanossa. Isä, upseeri, kaatui taistelussa, äiti\nkuoli köyhyydessä, lapset jäivät turvattomiksi, sukulaisten taakaksi.\nFelicia myytiin kuuden vuoden ikäisenä, hänet opetettiin tanssimaan\nnuoralla. Nälkää ja pimeä huone palkaksi, milloin ei onnistunut,\nkonvehteja, milloin onnistui... Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja\nedistystä ratsuraipalla... Kaksitoistavuotiaana hän näki jälleen\nkotikaupunkinsa. Hän käveli silloin köydellä, joka oli pingoitettu\nkadun yli kahden viisikerroksisen talon välille... Kuuli kirkon uruista\nkajahtavan _De profundis_ virren ... sielumessun. Hän toivoi olevansa\nvainajan sijassa. Hyppäsi alas nuoralta, sillä hän ei tahtonut pudota\npäälaelleen... Näki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka\notti hänet vastaan hänen pudotessaan... Suistui olkikuormaan eikä\nvahingoittunut... Sai sitten kolme päivää nähdä nälkää, niin että oli\nkuolla.\n\nEi koskaan ystäväni Stanislaus ollut tuhlannut niin monta sanaa\nkenellekään kuulijalle, ellei ehkä mekaanista tehtävää selittäessään.\nHän puhui kiivaasti, pysähdellen kuin ihminen, joka sanasta sanaan\nmuistelee, mitä on kuullut toisen kertovan ja mikä on tehnyt syvän\nvaikutuksen hänen mieleensä. Minä lausuin arvelun, että sillalta\nhyppääminen oli tapahtunut samasta syystä kuin aikaisemmin nuoralta\nsyöksyminen. Hän myönsi sen, mutta huomautti, että Felicia oli tällä\nkertaa loukannut päänsä. Hän uskoi tällöin saavansa kuolla ja tunsi\nsentähden itsensä onnelliseksi.\n\n-- Ja mitä sinä aiot tehdä? kysyin minä kaiken tuon onnettomuuden\nliikuttamana.\n\n-- Nähdä hänen kuolevan, jos hän kuolee. Muussa tapauksessa pelastan\nhänet.\n\n-- Eikö sopisi lähettää Penttulan Liisu häntä hoitamaan?\n\nStanislaus mietti muutaman silmänräpäyksen ja käski sitten satuloida\nratsunsa.\n\n-- Lähdetkö Penttulaan?\n\n-- Lähden.\n\n-- Mitähän herra Barthold siitä sanoo?\n\n-- Hän on minun koirani, vastasi nuorukainen ja heittäytyi samassa\nsatulaan.\n\nPenttulan Liisu rupesikin hoitamaan sairasta tyttöä, ja hoitaminen\nonnistuikin niin hyvin, että haavoittunut pää nopeasti parani ja voimat\npalasivat. Stanislaus oli tuon tavattoman luottamuksen puuskan jälkeen,\njohon minä hänet pakotin, käynyt jälleen yhtä umpimielisen äänettömäksi\nkuin ennen, mutta minä tiesin hänen joka päivä käyvän sairaan luona\nkenenkään sitä estämättä. Herra Barthold näytti todellakin olevan hänen\ntottelevainen koiransa. Minä ymmärsin nyt paremmin silmänkääntäjän\ntuumat. Miksi hänellä oli niin kiire myydä kultalintunsa, joka tuotti\nhänelle enemmän, kuin kukaan ostaja oli mahdollisesti hänestä maksava?\nSiihen ei ollut syynä pelko, josta hän puhui, nimittäin että tyttö\nhäneltä karkaisi, sillä siksi hyvin vartioitiin häntä, vaan pelko, että\ntyttö karkaisi elämästä. Hänen epätoivoisen uhrinsa _toinen_ yritys\nvapautua orjan elämästä oli opettanut hänet pelkäämään tuota lasta,\njota hän oli julmasti rääkännyt -- pelkäämään hänen päätöstään, että\nkuolema on parempi kuin niin onnettoman elämän kärsiminen. Hän oli\ntytössä menettävä suuren pääoman, mutta hän tahtoi kuitenkin saada\nsiitä hyvästä jotakin voittoa.\n\nJa nyt muuttui äkkiä hirmuvaltiaan käytös uhriinsa nähden. Hän alkoi\nkohdella hyvin, liiankin mielistelevästi onnetonta Liisiä, hän koetti\nedeltäpäin täyttää kaikki hänen toiveensa ja näytti antavan hänelle\nennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kävi talossa milloin tahtoi,\neikä kukaan näyttänyt siitä välittävän. Rouva Barthold, kasvatusäiti,\nmiehensä kätyri, näytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi,\nkuka luutnantin lemmikki oli.\n\nMinä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat.\nTeidän poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa\nsynnynnäistä jalomielisyyttään. Hän tahtoo pelastaa onnettoman, mutta\non itse vaarassa, ja minä olen turhaan varoittanut häntä.\n\nKohta oli Felicia Barthold niin parantunut, että hän saattoi esiintyä.\nHän teki sen niin erinomaisesti, että hän ihastutti kaikki katsojat.\nVaikkapa hän ei, niinkuin hänen isäntänsä, orjakauppias, sanoi,\nolisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli\nhän kieltämättä parhaita. Minä olin nähnyt hänen ammattiinsa kuuluvia\nmaailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan\nnuorallatanssijan tekevän niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan\nsuloisesti vaikeimpiakin liikkeitä notkuvalla polullaan. Hän tanssi\nniin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili\ntaaskin Euroopan Herkuleelle, yleisöä tulvi kaupungista ja maalta\nkatselemaan tätä uutta ihmettä; tapeltiin pääsylipuista, joka ilta oli\nhuone ääriään myöten täynnä katsojia.\n\nMutta kun näin tuon äsken kuolonkalpean, nyt hymyilevän ja kukoistavan\nlumoojattaren mielistelevän yleisöä vaaralliselta nuoraltaan, tuli\nmieleeni hirveä epäluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta,\njoka myrkyttää niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minä\nitsekseni, kuinka tuo tyttö, joka tuskin vielä on muuta kuin lapsi, on\nharjaantunut myymään suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan käsien\ntaputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin\nmiten tyhjä, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa,\nettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystä kodista, vuosikautisista\nkidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestä ollut keksitty yhdessä\nherra Bartholdin kanssa saaliin pyytämistä varten? Minun täytyi saada\nkäsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hän on kietonut\npauloihinsa.\n\nHän oli hyvin vartioitu; minä tiesin, että seinillä oli korvat jokaisen\nvieraan käydessä häntä tapaamassa, ja kuitenkin oli minun päästävä\npuhuttelemaan häntä kenenkään kuulematta. Lähes viikkokausi kului,\nStanislaus tuli päivä päivältä äänettömämmäksi, umpimielisemmäksi;\njotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata.\n\nSattumalta kuulin Felician joka aamu hämärissä ratsastavan Penttulaan\nPervoin seuraamana. Se oli muuten niitä oikkuja, joihin hirmuvaltias\nnyt niin mielellään suostui, ja jonka selityksenä oli se luonnollinen\nkiintymys, mitä pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan.\n\nEräänä syysaamuna kello seitsemän ajoissa minä tulin Penttulaan, sidoin\nhevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonväki oli\nperunanotossa, kuusivuotias tyttö tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi\nnukkui kuorsaten penkillä. Ääniä kuului peräkamarista, minä avasin\nhiljaa oven ja näin Liisun ja Felician pöydän ääressä, kaksi kirjaa\navoinna edessä.\n\nLukemiseensa kiintyneinä he eivät havainneet oven aukeamista. Minä\npysähdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin\nLiisun selittävän Lutherin pienen katkismuksen toista pääkappaletta, ja\ntuon tuostakin hän etsi siihen liittyvät paikat suuresta Raamatusta. He\nnäyttivät sangen hyvin ymmärtävän toinen toistaan, sillä oppilaan\nkiihkeä tiedonhalu korvasi hänen kielentaitamattomuutensa.\n\n-- Uskotko nyt -- sanoi opettaja hellästi kuin äiti -- että Jeesus\nKristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka\nlunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista\nsynneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla,\nvaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla kärsimisellänsä ja\nkuolemallansa, että sinä hänen omansa olisit, hänen valtakunnassansa\nhänen alamaisenansa eläisit ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa,\nviattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hän on kuolleista\nnoussut ja elää ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa\nniinkuin tässä on!\n\nFelicia vastasi:\n\n-- Tämä on totinen tosi.\n\nSamanlaiset kyynelet, jotka kiiluivat hänen silmissään, alkoivat\nsamassa kihota minunkin silmiini. Nyt minä ymmärsin, _miksi_ tyttö,\nvaikka oli illoin väsynyt, joka aamu oli jalkeilla auringon noustessa.\n\n-- Lapsi, jos sen uskot -- jatkoi Liisu hellästi katsahtaen häneen --\nniin on sinun myöskin elettävä sen mukaan. Sinun pitää niin pian kuin\nmahdollista erota tuosta synnin ja maailman palveluksesta, jossa elät,\nja palvella Herraa Jumalaasi siinä, mihin hän sinut asettaa. Mutta jos\nhän tahtoo vielä jonkin aikaa koetella sinua monenlaisilla\nkiusauksilla, niin rukoile palavin sydämin isä meidän rukouksen\nkuudetta ja seitsemättä rukousta. Se vahvistaa sinua, niin että\nhenkesi, sielusi ja ruumiisi pysyvät puhtaina synnin saastutuksesta.\n\n-- Mutta minä en voi! sanoi Felicia itkien.\n\n-- Mikset voi? Olethan sanonut minulle, että vihaat synninpalvelustasi.\n\n-- Mutta minä rakastan erästä, tiedäthän...\n\n-- Etkö ole lukenut, että sinun pitää rakastaman Herraa Jumalaasi\n_kaikesta_ mielestäsi ja _kaikesta_ sielustasi? Jos saat sen, jota\nrakastat, niin kiitä Jumalaa ja ole onnellinen! Jos et häntä saa, niin\nkiitä Jumalaa ja kärsi!\n\n-- Anna minun kuolla!\n\n-- Mitä hullutuksia? torui Liisu käsittäen asian yksinkertaisen\ntalonpoikaisvaimon käytännölliseen tapaan. -- Ikäänkuin kuolema olisi\nkaiken loppu! Jos meille kaikki niin kävisi, kuin taitamattomuudessamme\nikävöimme, niin silloinhan sielu saisi kyllänsä menestyksestä. Mutta\nelämän leipä tulee isoaville ja janoaville eikä kylläisille. Muistan\nminäkin erään, jota kaikesta sydämestäni rakastin silloin, kun olin\nnuori ja ymmärtämätön niinkuin sinä. Meri vei hänet, poika paran. Kun\nsen kuulin, olin juuri leipiä paistamassa, ja kaikki leivät paloivat.\nMutta kas, eläähän minun kuitenkin täytyi, ja hyvä on nyt niinkuin on.\nJa hyväksi oli minulle, ettei kaikki käynyt niinkuin minä olisin\ntahtonut. Tietysti sinun pitää elää.\n\n-- Anna minun elää sinun luonasi, Liisu! Minä olen sellainen\nkummallinen ihminen, että minussa on kaksi sielua. Kun olen sinun\nluonasi, nöyrtyy toinen sielu ja sanoo aamen; kun en ole sinun luonasi,\ntanssii toinen sielu nuoralla, mutta eipä aikaakaan, niin se yht'äkkiä\nhyppää pimeään hautaan.\n\nJuuri silloin Pervoi heräsi, ojenteli jäseniään, haukotteli ja katsoi\nkelloaan. Minä vetäydyin ovelta, kävin istumaan penkille ja kuulin\nilvehtijän huutavan: Lähdetään! -- Hän oli nähtävästi se _toinen_\nsielu, joka oli maata jyristänyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka\noli kerran hyppäävä maan pingoitetulta köydeltä päistikkaa pimeään\niankaikkisuuteen.\n\nFelicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jäähyväiset ja meni ohitseni\nvieraasti kumartaen. Pervoi seurasi häntä katsoen minuun syrjäsilmällä\nja irvistäen. Minä unohdin asiani, jonka tähden olin tullut. Minunhan\npiti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta.\n\nLiisu luuli minua potilaaksi, joita joka päivä kävi paljon hänen\nluonaan.\n\n-- Mitä te olette vailla? kysyi hän.\n\nMinä vastasin, etten minä ollut mitään \"vailla\", mutta että eräs nuori\nystäväni sairastaa rakkaudenhoureita.\n\n-- Menkää Lappilan muorin luo, hän parantaa rakkautta, sanoi Liisu\nhalveksivasti. Minä en keitä mitään taikajuomia.\n\n-- Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minä.\n\n-- Herra niitä parantaa. Minä olen vain pesuriepu.\n\nMinä kerroin hänelle, mitä katsoin tarpeelliseksi. Hänen viisaat,\nlevolliset silmänsä näyttivät katsovan lävitseni. Arvattavasti hän tuli\nvakuutetuksi, että tarkoitukseni olivat rehelliset, sillä hän pyysi\nminua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hän panisi perunapadan tulelle.\nVäkeä odotettiin kotiin murkinalle.\n\n-- Kuinka monta lasta teillä on? kysyin minä.\n\n-- Yksitoista, vastasi hän.\n\n-- Ja vaikka talous on niin suuri, niin ehditte kuitenkin vielä hoitaa\npaljon sairaita.\n\n-- Vanhimmat tytöt auttavat äitiään.\n\nHetkisen kuluttua, kun pata alkoi kiehua, kysyi Liisu, mitä minä\najattelen ilvehtijäneidistä. Minä vastasin epäilleeni häntä eilen,\nmutta uskovani nyt, että hänessä oli jotakin hyvääkin.\n\n-- Kuulitteko, mitä hän puhui kahdesta sielustaan?\n\n-- Kyllä minä kuulin.\n\n-- Sellainen on meidän laitamme. Eikö Paavali sano, että henki\ntaistelee lihaa vastaan ja liha henkeä vastaan? Jumala armahtakoon,\nkaikissa ihmisissä on valkeaa ja mustaa. Mutta kokonaan valkoista ja\nkokonaan mustaa ei liene monta; suurin osa on harmaita.\n\n-- Hän, joka sanoo itseään tytön isäksi, on kylläkin tarpeeksi musta,\nhuomautin minä.\n\n-- Eipä tiedä. Ei saa koskaan tuomita sielua, jonka vielä saattaa\nvapahtaa. Hänen tyttö pahansa on kirjava. Minkä muunlainen hän\nolisikaan, kun hän lukee isämeitänsä latinaksi? Sairaana ollessaan hän\nrukoili neitsyt Mariaa avukseen.\n\n-- Hän on katolilainen.\n\n-- En tiedä, miksi tuota sanotaan, kun ei ole Jumalaa eikä Vapahtajaa,\nvaan ainoastaan muutamia pyhimysraukkoja, joihin turvaudutaan. Minä\nsitä sanoisin pakanuudeksi. Mutta kas, tuuli puhaltaa, kuhun hän\ntahtoo, niin myöskin Jumalan palava henki. Lapsella on halu oppia\nJumalan sanaa, ja luullakseni on huonompiakin kristityitä kuin hän.\n\n-- Onko hän kertonut teille elämänsä vaiheista?\n\n-- Jonkin verran. Hänellä on lyijyluoti riippumassa kaulassaan. Hänen\nisänsä oli sotilas, tuo luoti vei häneltä hengen.\n\n-- Luuletteko siis, että hän on totuudenmukainen ja rehellinen?\n\n-- Kyllä hän on. Tietysti milloin hän ei vain tanssi nuoralla. Silloin\nhän itse sanoo toisen sielun pääsevän hänessä valtaan, ja Jumala\nvarjelkoon ihmisparkaa siitä sielusta, se on syntiä ja himoa. Ettekö\nte, herra, voi ostaa häntä vapaaksi orjuudesta?\n\n-- Olen sitä ajatellut. Mutta mitä hänellä sitten tehdään? Eihän hän\nvoi mennä naimisiin sen ylhäisen herran kanssa, joka hänet tahtoo.\n\n-- Miksei?\n\n-- Sentähden, että tytöllä on kaksi sielua. Hän on kunniallinen mies,\nmutta kuka takaa, ettei hänelläkin ole kaksi sielua?\n\nLiisu mietti, mätti perunoita padasta vatiin, toi pöytään voita,\nleipää, silakoita ja piimää, katsoi sitten minua terävästi silmiin ja\nsanoi:\n\n-- Pyydättekö te häntä omaa itseänne varten?\n\n-- En, sanoin minä levollisesti.\n\n-- Niinpä tehkää sitten armeliaisuudentyö. Ottakaa hänet\nomalletunnollenne, ostakaa hänet vapaaksi. Lähettäkää tuo nuori herra\nkauas pois ja vaatikaa häneltä varma lupaus, ettei hän palaa ennenkuin\nkahden vuoden perästä. Jättäkää lapsi minun haltuuni. Minä vien hänet\nkunnon pappilaan muutamien penikulmien päähän täältä, jossa hänet\nkasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidätte huolta hänen\nelatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nähdä\nhänet, ja molemmat päättäkööt sitten, tahtovatko he toisensa. Jos\nheistä tulee aviopari, niin hyvä on. Jollei, niin tyttö on ainakin\nsaanut kristillisen kasvatuksen. Kyllä Jumala sitten keinon keksii.\n\nNeuvo oli hyvä, ja vaikka epäilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan\naivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minä kiitin\nviisasta vaimoa ja tahdoin pistää hänelle kultarahan käteen.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi hän.\n\n-- Minä olen pyytänyt lääkitystä kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa\nvastaan ystävän lahja.\n\n-- Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hän nauraen, taikka taittakaa\njalkanne, jos se paremmin miellyttää; minä en silloin kieltäydy. Mutta\nminä en ota maksua sielunlääkityksestä. Palkitkaa Jumalaa; hänen\nasiansa se on.\n\nMies tuli tällöin tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksän\nkappaletta, jotka iältään olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden\nvälillä. Kaikki, paitsi kätkyttä kiikutteleva tyttö, olivat olleet\nmukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki näyttivät sen\nnäköisiltä, kuin eivät olisi aikoneet jättää muruakaan jäljelle\nmurkinaruoasta. Kuuluisa lääkärivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut\ntalonemännän tehtävistä, mutta nyt hän saikin tarpeekseen\nlääkärinharjoitusta yhdentoista nälkäisen vatsan ruokkimisesta. Minä\nlähdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein\nsaa huolehtia sekä ruumiin tarpeista että sielun ravinnosta.\n\nEnsi huolenani oli Stanislauksen poislähettäminen. Se ei ollut helppoa,\nmutta sotilaskuri on järkähtämätön. Komppanialle oli tullut\nvaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa\nja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hän lähti synkkänä, mutta\nlähti kuitenkin. Hänellä ei ollut aikaa edes ilmoittaa lähdöstään\nlemmitylleen.\n\nHän luuli ehtivänsä takaisin kolmen päivän kuluttua, mutta minä tiesin,\nettä työ vie ainakin kahdeksan päivää.\n\nHänen lähdettyään minä kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta\nratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut\nmyöskin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin.\n\nHän tuli kuin tulikin, aivan kuin ei häntä olisi koskaan ollut ajettu\nulos ovesta, ja huomasi hevosen peräti ala-arvoiseksi. Minä annoin\nhänen pöyhkeillä tyhmyyteni kustannuksella, ja me pääsimme sitten\nvähitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hänet\nymmärtämään, että olin ajatellut asiaa ja että olin ehkä halukas\nostamaan tytön Stanislaukselle, jos Barthold näkisi hyväksi olla\nkohtuullinen vaatimuksissaan.\n\nHän vastasi, ettei hän enää myy tyttöä mistään hinnasta. Nähtävästi\nhänen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta.\nMutta minä tunsin, mikä hän oli miehiään, ja aloin hieroa kauppaa kuin\nkauppapuodissa. Neljä tuhatta ruplaako?\n\nHän nauroi.\n\nKuusi tuhatta?... Kahdeksan tuhatta?... Hän tuskin viitsi vastata.\n\nKymmenen tuhatta?... Tällöin hän selitti irvistäen, että jos minä\ntahdon lukea hänelle käteen viisikymmentä tuhatta ruplaa, niin hän ehkä\nsaattaa ruveta ajattelemaan asiaa.\n\nMitä minun oli tehtävä moiselle petolinnulle? Hän näki edessään\nhalukkaan ostajan, jonka hän tahtoi kyniä aivan paljaaksi. Eikä\nostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hän olisi keksinyt\nkaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun päätökseksi\ntuli kuten edelliselläkin kerralla, että Herkuleen luultu saalis ajoi\nhänet ulos ovesta.\n\nMuutamia päiviä kului, ja sillä aikaa kävi ilokseni Penttulan Liisu\nluonani. Hän ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin\nvapauttaan, mutta samalla olevan epätoivoisena ritarinsa poissaolosta,\nmitä hän piti rakkauden kylmenemisenä. Ja tuon epätoivon vallitessa\n\"toinen sielu\" taas pääsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa.\n\nMinä tunnustin, että minun kekseliäisyyteni oli lopussa. Eihän sitä\nnoin vain saata heittää viittäkymmentä tuhatta ruplaa ahneen\nverenimijän kitaan. Mitä oli tehtävä?\n\n-- Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta.\n\n-- Mutta muutaman päivän kuluttua on liian myöhäistä!\n\n-- Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan,\nvastasi viisas vaimo halveksivasti. -- Oletteko nähnyt kenenkään, joka\nrukoilee palavin sydämin, joutuvan häviöön? Luuletteko Jumalan antavan\nlapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lähettämättä\nmitään sitä estämään? Herra voi kesyttää jalopeurat ja tiikerit; jos\nhän on määrännyt teidät aseekseen, niin ryhtykää asiaan silloin, kun\nhän säätää, ja tyttö on vapaa!\n\nMinun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen\nkannattajaksi, mutta minä päätin odottaa.\n\nVapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hän lähetti minulle\nvaltakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hänen asiamiehenään, sekä\nkymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minä katson sen\ntarpeelliseksi.\n\nSillä välin herra Bartholdin näytäntökausi lähestyi loppuaan;\nsuosiollisinkin yleisö saattoi viimein kyllästyä. Herra Barthold\nhuomasi sen ja päätti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan\neriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan\ntulolähteen tulvilleen.\n\nIhmeellinen näky hämmästytti eräänä aamuna kaupunkilaisia. Kauniit\nnaiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, heräsivät siihen, että\nkäsittämättömällä tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja\nnäkivät kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisään ikkunoista,\njoita he olivat oppineet pitämään kaikilta uteliailta silmiltä\nturvattuina. Pelästyneet äidit riensivät aamupukimissaan ottamaan\nselkoa tuosta ilmiöstä ja näkivät kolmen hirveän pitkäsäärisen miehen\nsinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla päät kattojen tasalla.\nHerra Barthold näet poikineen käveli puujaloilla jakamassa sen illan\nnäytännön ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin \"viimeinen esitys\"\nuskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitä ilmahyppyjä. Herra\nBarthold lupasi syödä mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina\nhyppää ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee\nnuoralla tanssiessaan teräviä veitsiä, ja nuoret herrat lupasivat\nesittää \"ilmassa lentävää intiaania\" bengaalitulien valossa.\n\nHerra Bartholdin onnistui vielä kerran saada huone katsojia\nneljättäosaa vaille. Minä tarkastelin Feliciaa saadakseni selville,\nminkä sielun vallassa hän oli. Nyt hänellä ei ollut aikaa huolehtia\nensimmäisestä sielusta; hänen täytyi omistautua kokonaan toiselle\nsielulle, sillä elämä oli kyseessä. Kun hän nuoralla seisoessaan\nheitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, teräväkärkistä ja kirkkaaksi\nhiottua veistä, siepaten niitä vuorotellen kiinni varresta, ymmärsin\nminä, että vähinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitä\njulmaa elämällä leikkimistä! Kukapa takasi, ettei epätoivoinen tyttö\ntahallaan kumartuisi taapäin ja antaisi julman aseen lävistää\nsydämensä? Minä olin valmis näkemään mitä tahansa.\n\nMutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hän\nhypähti alas, otettiin hänet vastaan myrskyisin kättentaputuksin, ja\nhän kiitti yleisöä tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hänet\noli opetettu tekemään. Hän oli taas nuorallatanssija -- ei jälkeäkään\nollut nähtävissä itkevästä parannuksentekijästä, joka tunnusti Lutherin\nkatkismusta. Kaikki tuossa tytössä oli taaskin suloa, hymyä, bajadeerin\nkeimailua ja valhekullan helyä. Mitä minun oli ajateltava hänestä?\n\nEntiset epäilykseni palasivat. Minä luulin näkeväni herra Bartholdin\nkasvojenilmeestä, että hänen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja\npäätin katkeroituneena päästää hänet menemään pettynein toivein.\n\nOli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla\ntakaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra\nBarthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan päivän kuin sunnuntain\nkulua nylkemättä yleisöä \"monen pyynnöstä kaikkein viimeisen\nkerran\". Pyhäpäivä, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on\nmäärännyt lepopäiväksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai\nturmeltuneitten olentojen ankarin työpäivä, olentojen, jotka tekevät\nhuvin elinkeinokseen.\n\nNiinpä ilmoitettiin jo lauantaina, että neiti Felicia Barthold oli\nsunnuntaina kello neljä iltapäivällä ottava ylhäisiltä aatelisilta ja\nkorkeasti kunnioitettavalta yleisöltä jäähyväiset kävelemällä pitkin\nkorkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun\nkiinnitettyä köyttä. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hänen hyväkseen ---\nkaikki tietävät, miten moisten lahjanäytäntöjen laita on -- ja sen\nkokoavat katsojilta joukon nuorimmat jäsenet Perun intiaanien pukuihin\npuettuina.\n\nSunnuntai-aamuna löysin sattumalta Stanislauksen kirjoituspöydältä\nhuonolla käsialalla kirjoitetun ja vielä huonommin kokoon kyhätyn\nkirjelipun, missä kieli oli merkillistä saksan, italian ja venäjän\nsekoitusta. Sen melkein selvittämätön sisällys kuuluu suomennettuna\nnäin:\n\n\"Ensi sunnuntaina täytyy minun kulkea korkeata nuoraa pitkin. Anna\nminulle silloin merkki, että minua rakastat. Kohota punainen\nnenäliinasi kolme kertaa ilmaan: kerran armeliaisuuden, toisen kerran\nrakkauden ja kolmannen kerran uskollisuuden merkiksi. Jollet rakasta\nminua, valitsen kuoleman.\"\n\nEi mitään nimeä. Minä ymmärsin tuon toisen sielun taholta tulevan\nhätäparkaisun. Minusta näytti, että täten olin saanut merkin toimia,\nniinkuin lujauskoinen vaimo oli varmasti ennustanut.\n\nEdellisenä päivänä oli eräs ystäväni, notarius Ahlefelt, saapunut\nkaupunkiin. Minä menin tämän kokeneen ja taitavan lakimiehen luo,\nilmaisin hänelle aikeeni, ja hän suostui olemaan avullisena sen\ntoimeenpanemisessa. Me kirjoitimme kaksi kappaletta välikirjaa, jossa\nherra Barthold sitoutui kymmenen tuhannen hopearuplan korvauksesta\nluovuttamaan vapaaherratar Elisabetille nyt ja ainiaaksi kaikki\noikeutensa akrobaattitanssijaan Feliciaan eli kuten häntä nimitettiin\nFelicia Bartholdiin ynnä siihen yksityisomaisuuteen nähden, joka tällä\nehkä oli; herra Bartholdin tuli samalla sitoutua antamaan kaikki\ntarpeelliset tiedot mainitun nuoren henkilön syntyperästä ja\naikaisemmista elämänvaiheista. -- Kaikkia varokeinoja noudatettiin,\njotta välikirjasta tulisi täysin pätevä, eikä se ollut muuta kuin\nBartholdin ja kahden todistajan nimikirjoituksia vailla.\n\nKun palasin Ahlefeltin luota, tuli väki paraikaa kirkosta. Eräs vaimo\nlähestyi minua ja kuiskasi korvaani:\n\n-- Hän oli kirkossa, rukoili hartaasti ja itki. Olkaa varuillanne, nyt\non aika!\n\nMinä tunsin hänet Penttulan Liisuksi.\n\nIltapäivällä kello neljän aikaan minä otin kanssani erään upseereistani\ntoiseksi todistajaksi enkä suinkaan unohtanut välikirjaa, valtakirjaa,\npunaista nenäliinaa, kirjoitusneuvoja enkä Felician viimeistä\nkirjelippua. Mutta siitä minä ensin tarkkaan pyyhin pois sen merkin\nselityksen, jota onneton tyttö odotti rakastettunsa uskollisuudesta\ntodistukseksi.\n\nAhlefelt oli valmiina. Me kolme liittolaista asetuimme aivan lähelle\nsen teltan ovea, jonka Barthold oli pystyttänyt torille ja jossa hän\nintiaaneineen oli odottamassa soveliainta rovonkokoamistilaisuutta.\nTällä kertaa ei puuttunut uteliaita. Tori, kaikki torinpuoleiset\nikkunat, katot, lauta-aidat, kaikki läheisyydessä olevat puut olivat\ntäpö täynnä katsojia; kaikki tirkistelivät tornien välille pingoitettua\nnuoraa. Se näytti hämähäkin verkon seitiltä korkealla sinisessä\nilmassa, ja tuota hiuksenhienoa lankaa myöten oli ihmisolennon\nastuttava.\n\nHengenvaaralliset uhkayritykset viehättävät aina. Rohkeus uhmailee\nniitä, kevytmielisyys ihailee niitä, välinpitämättömyys herää\nhorroksistaan ja oman turvallisuuden itsekäs tunto tylsyttää muitten\nperikadon ajattelemisen. Se on inhoittavaa leikkiä. Nuorallaan kulkeva\nBlondin olisi ansainnut kohtalokseen Niagaran pyörteisiin putoamisen.\nEi kukaan ole päässyt selville sen inhotimoisen voiman syvyydestä, joka\nhoukuttelee ihmistä nostamaan jalkansa iankaikkisuuden pohjattoman\nkuilun ylle. Langenneiden enkelien viekkaat äänet toistavat samoja\nsanoja, jotka kiusaaja lausui temppelin harjalla: hyppää tästä\nalas! Katso, sanovat ne, sinä olet suuri, sinulla on valta tuhota\nitsesi! Ja jos uhkayritys on onnellisesti suoritettu, jos Jumala\npitkämielisyydessään on rankaisematta antanut itseään kiusata, silloin\näänet taaskin kuiskaavat: sinä olet kaksinverroin suuri, sinulla on\nrohkeutta kuolla ja voimaa elää!\n\nMe kuulimme muutamia ääniä ympärillä olevasta ihmisjoukosta.\n\n-- Lähteekö ihminen astumaan tuota langansäiettä myöten? kysyi joku.\n\n-- Oh -- sanoi toinen -- sellaiset ihmiset eivät ole raskaita, ne\nsyövät kerran viikossa.\n\n-- Sen tytön saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas.\nMe olemme nähneet hänen kelluvan veden pinnalla kuin höyhen.\n\n-- Ruoskittu hänet on tuonne nousemaan -- kuului neljäs ääni sanovan --\nja jos hän hengissä pääsee alas, niin häntä ruoskitaan uudestaan. Se on\nheidän luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidän täytyy saada\nselkäänsä, jotteivät kynnet tulisi näkyviin.\n\nMuutamat paheksuivat, että pormestari ja viskaali olivat sallineet\ntuollaiseen uhkapeliin ryhdyttävän; mutta heidän vastalauseensa\nhäipyivät kuulumattomiin hälinässä: tuossa hän tulee!\n\nNäyttäytyjä ei ollut tyttö, vaan joku poika viikari, joka oli\nmiehekkään hurjapäisenä ennen häntä kiivennyt tornin huippuun, sieltä\nylhäältä katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista.\n\n-- Mikä se tuo valkoinen on, joka nousee ylöspäin pitkin tornin\nitäsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua.\n\nKaikki katsahtivat sinne päin. Näkyi tytön hahmo, lyhyt, häikäisevän\nvalkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu,\nheleänpunainen liivi. Tornin ylimmässä osassa ei ollut sisäpuolella\nkulkevia portaita. Päästäkseen huippuun täytyi kavuta ulos\ntorninluukusta ja sitten kiivetä ylös tornin seinään lyötyjä,\nkatsojille näkymättömiä rautakoukkuja myöten. Askel askelelta tuhannet\nsilmät seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento näytti\nkuin kärpänen nopeasti ja varmasti kiipeävän sileätä seinää myöten\nsiihen paikkaan, missä köysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hän\nistuutui muutamiksi silmänräpäyksiksi lepäämään. Hänen kiinnekohtaansa\nei näkynyt, joten olisi luullut hänen istuvan ilta-auringon säteellä,\njoka pilkisti syksyisen taivaan pilvestä.\n\nHerra Barthold nousi lähellä olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon\nlyhyen pysähdyksen aikana jäähyväisnäytäntöön sopivan puheen.\n\n-- Korkeasti kunnioitettu herrasväki -- julisti hän sekasotkullaan --\ntässä näette Amerikan ja koko Euroopan kuuluisimman taiteilijan\nuskaltavan henkensä teidän arvoisaksi huviksenne. Olkaa hyvät,\nhuomatkaa, että nuora on pingoitettu sadankahdenkymmenen jalan\nkorkeudelle maasta ja että se keskikohdalta on notkollaan. Neiti\nFelicia Barthold astuu tätä nuoraa myöten läntisestä torninhuipusta\nitäiseen, kiinnittää punaisen lipun itäisen tornin rautaviiriin ja\npalatessaan samaa tietä tervehtii teitä keskellä nuoraa. Hyvät naiset\nja herrat, tämä on neiti Felician jäähyväisnäytäntö; minä suljen hänet\nteidän suosiolliseen huomioonne.\n\nTuskin ahne ihmiskauppias sai lopetetuksi puheensa ihmisjoukon\nhälistessä, kun tyttö tornin huipusta varovaisesti astui köydelle.\nTällöin näkyi, että hänellä oli vasemmassa kädessään punaisilla\nnauhoilla koristettu tasapainotanko ja pieni punainen lippu, joka oli\npistetty vyötäisillä olevaan kultanauhaan. Hän näytti niin pieneltä\nkuin kyyhkynen, kasvoja ei voinut paljain silmin erottaa, mutta ne,\njotka katsoivat häntä kiikarilla, luulivat huomaavansa, että hän oli\nhyvin kalpea. Kuitenkin hänen ryhtinsä oli vakava ja varma. Hän\ntervehti katsojia sormisuukkosin ja lähti astumaan pitkin nuoraa.\n\nSilloin minä käännyin herra Bartholdin puoleen kysyen, luuleeko hän\nsaavansa tytön takaisin elävänä. Hän vastasi olevansa ihan varma hänen\ntaidostaan.\n\n-- Entä jos hän heittäytyy alas? huomautin minä.\n\nHän rypisti kulmiaan ja vastasi hieman epäröiden, että tyttö kyllä\nvaroo sellaista tekemästä, koska hän oli vannonut neitsyt Marian ja\npyhimysten nimeen tottelevansa häntä.\n\n-- Se vala ei hänestä nyt enää ole minkään arvoinen, vastasin minä. Hän\non nyt protestantti.\n\nMies iski katseensa minuun ja muuttui muodoltaan. Minä annoin hänelle\nFelician kirjelipun.\n\nMiehen tummanharmaat, vaanivat silmät näyttivät yhtaikaa katsovan\nkolmelle taholle. Hän tuijotti paperiin, tuijotti minuun ja samalla\nseurasi tytön jokaista liikettä. Hikipisarat kihosivat miehen otsalle,\nkun hän teeskennellyn pilkallisesti kysyi, mitä tuo tarkoitti ja\ntiedänkö minä merkin.\n\n-- Se tarkoittaa -- vastasin minä tuimasti -- että minä yksin tiedän\nmerkin ja olen valmis antamaan sen, jos suostutte ehtoihini. Muussa\ntapauksessa huomannette, ettei Liisinne tule elävänä alas nuoralta.\n\n-- Verfluchte Dummheiten! ärähti Herkules koettaen ivahymyllä peittää\nraivoaan, ja kääntyi minuun selin.\n\nMinä tunnustan, että sydämeni sykki yhtä kiivaasti kuin hänenkin. Mitä\nminun oli tehtävä, ellei hän suostu?\n\nLaskeutuva aurinko leimahti läntisten pilvien takaa ja valaisi\nnuorallatanssijan kirjavapukuisen, solakan vartalon hänen askel\naskelelta muuttaessaan anturan alta liiduttua silkkikenkäänsä eteenpäin\nhienon hienolla nuoralla, joka joustavasti painui joka astumalta.\nFelicialla oli nyt tanko oikeassa kädessään, ja hän teki sillä mitä\nmiellyttävimpiä, aaltomaisia liikkeitä. Jos ei tuntenut häntä, luuli\nhänellä, lapsi paralla, vielä olevan rohkeutta leikkiä tuossa\nhuimaavassa korkeudessa.\n\nPäästyään keskelle nuoraa, missä sen notko oli alimmillaan, hän\npysähtyi. Hänen allaan kuulunut hälinä vaikeni yhtäkkiä ihmisten\nhämmästyneinä katsoessa ylöspäin. Herra Barthold joutui ymmälle,\nkääntyi aivan hämmentyneenä minun puoleeni ja kysyi:\n\n-- Kuinka paljon?\n\n-- Kymmenen tuhatta, vastasin minä.\n\nMies oli vaiti. Luultavasti hänen oli mahdotonta saada kokoon yhtään\nselvää ajatusta; niin kiintynyt hän oli nuoraan ja tyttöön.\n\n-- Tuuli vie hänet, kuului huutoja katsojain joukosta.\n\nMutta vaikka oli syytä pelätä tuota vaaraa, koska syystuuli alkoi\npuhaltaa jokseenkin navakasti, ei uhkaava onnettomuus kuitenkaan\ntapahtunut. Felicia oli vain pitkään tähystellyt allaan olevaa ihmisten\nvilisevää joukkoa ja alkoi taas varovasti astua eteenpäin. Loppupuolen\nmatkaa hän kulki yhtä onnellisesti kuin alkupuolenkin, ja kohta nähtiin\ntumman punaisen silkkilipun liehuvan kellotapulin ruosteisen\ntuuliviirin yllä. Katsojat kajahuttivat äänekkäitä eläköönhuutoja:\nherra Barthold tuli tajuihinsa ja huomasi olevan oikean hetken lähettää\nperulaisensa ensimmäiselle ryöstöretkelle.\n\nSillä aikaa kun Felicia levähti kootakseen voimia paluumatkaa varten,\ntuli Barthold toisen kerran tarkemmin urkkimaan aikeitani. Hän sai\nlukea valmiin välikirjan ja selitti \"minun tähteni\" tyytyvänsä\nkolmeenkymmeneen tuhanteen ruplaan. Minä pysyin tarjouksessani ja\nkysyin kylmästi, vaikka sydämessäni kuohui, mitä hän luulee minun\ntarjoavan kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuolleesta tytöstä. Hän\nvastasi uhkamielisesti:\n\n-- Kuolkoon!\n\nSiinäpä se pulma olikin. Hän tunsi minut, mutta minä tunsin myöskin\nhänet. Me erosimme vielä kerran asiasta sopimatta.\n\nFelicia lähti paluumatkalle, jota vaikeutti yhä kiihtyvä tuuli ja vielä\nenemmän se, että hänen nyt täytyi astua länttä ja aurinkoa kohti, joka\npaistoi suoraan hänen kasvoihinsa, vaikka oli nähtävästi odotettu sen\npysyvän piilossa. Minä olin liian kiihtynyt voidakseni silloin käsittää\nhänen uhkayrityksensä suuruutta, mutta kun vuosia myöhemmin olen sitä\najatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmärrä, mitenkä onnellinen\nloppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta.\nTuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut\ntornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmäisestä\nmenestyksestä, ja nenäkkäät poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle,\nhuutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppää alas.\n\nFelicia oli taas päässyt keskelle nuoraa ja pysähtyi yhtä äkkiä kuin\nedellisellä kerralla. Kiikareilla näki hänen kauniin, tummakutrisen\npäänsä hitaasti kääntyvän ikäänkuin tarkasti silmäilemään alla olevia\nväkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin käheän äänen kuiskaavan:\n\n-- Kaksikymmentä tuhatta!\n\nNuorallatanssija seisoi muutamia silmänräpäyksiä suorana ja\nliikahtamatta.\n\n-- Hän on väsyksissä! Hän levähtää! hälisi ihmisjoukko.\n\n-- Aurinko häikäisee häntä! mumisivat toiset.\n\nSamassa silmänräpäyksessä nähtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan\nesineen putoavan ylhäältä tuulen kannattamana kaaressa maahan.\nVäkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten\nkivikkoon.\n\nHerra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui käsivarteeni. Minä tunsin\nhänen kätensä vapisevan, kun hän kuiskasi:\n\n-- Välikirja! Minä kirjoitan!\n\nMe olimme valmiina. Ei koskaan ole välikirjan alle nopeammin\nkirjoitettu. Ystäväni pitäessä huolta nimistä minä nousin kaivon\nkannelle antaakseni sovitun merkin. Tyttö ei nuoraltaan voinut tuntea\nkasvojani, mutta sen sijaan hän erotti univormuni. Mutta punaista\nnenäliinaa ei ollut missään. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitään\ntuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidän\ntunkeutuessamme väkijoukon läpi. Ja tuollaisesta mitättömyydestä\nriippui ihmishenki! Siinä seisoin voimattomana, epätoivoisena, joka\nhetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittävän siipensä lentoon --\ntuohon kolmanteen hyppäykseen, joka oli oleva viimeinen.\n\nHerra Bartholdin aavistus näytti levinneen koko yleisöön. Kauhu\nkuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivät pois päästäkseen\nnäkemästä putoamista; toisia vietiin pois pyörtyneinä; moni sadatteli\njumalatonta uhkayritystä. Katsojat näyttivät olevan varmoja siitä, että\ntyttö oli väsynyt ja että hän on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin\nnopeaan saada levitetyksi palopurjetta hänen alleen.\n\nHento, valkoinen olento, jonka ääripiirteet näkyivät kiitävää pilveä\nvasten, seisoi pitkän hetken suorana; sitten _hän kävi nuoralle\nistumaan_. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja\ntaitoa tuo temppu kysyy. Pitäessään milloin toisella, milloin\nmolemmilla käsillään kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hän näytti\nainoastaan lepäävän. Jotkut käsittivät sen keimailuksi; kuului\njoitakuita eläköönhuutoja. Minä ymmärsin, että onneton tyttö vielä\nmahdollisimman kauan odotti merkkiä.\n\nSilloin näkyi tornin kulmasta punainen nenäliina kohoavan ilmaan...\nensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllä näkynyt valkeita\nnenäliinoja liehumassa; mikä onnellinen sattuma oli niistä yhden\nvärjännyt punaiseksi?\n\nSeuraukset näkyivät heti. Felicia Barthold oli päättänyt elää. Erittäin\nvarovasti hän nousi seisomaan, tervehti yleisöä ja lähti viimeiselle,\nkaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti\nläntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellään\ntasapainoa säilytellen hän suojeli toisella kädellään silmiään\nauringolta. Hänen ruumiinsa joka nivel näytti olevan joustin, joka\nliike painolakien täysin matemaattisen laskelman tulos. Minä olin\nnähnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitään\ntämän kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtävä. Ja\nmitä olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja\nmielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen\nsuorittamiseen.\n\nFelicia pääsi läntiseen torninhuippuun, lepäsi siellä vähän kauemmin\nkuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa\nja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa.\n\nHän oli nyt meidän omamme. Minä tahdoin ensimmäisenä ilmoittaa hänelle\nhänen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen\nennen. Stanislaus oli palannut yötä päivää ratsastaen ja saapunut\nnäyttämölle juuri parhaiksi ehtiäkseen vielä huiskauttaa nenäliinansa\nilmaan. Minä kuulin sittemmin, että tuo punainen liina oli ollut\ntuntomerkkinä Felician esiintyessä Bartholdin näytännöissä.\n\nStanislaus piti pyörtynyttä tyttöä sylissään. Liiallinen ponnistus ja\nhermojen jännitys, joka yksin oli pysyttänyt hänet nuoralla vaarallisen\nmatkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttäneet hänet, kun hän\npääsi maahan. Minä ilmoitin muutamin sanoin ystävälleni, että Felicia\non vapaa, ja valmistauduin viemään hänet Penttulaan.\n\nSilloin herra Barthold ilmestyi vielä kerran anastamaan saalistaan.\nMinä huomautin, että hän unohti kauppakirjan.\n\n-- En minä sitä ole unohtanut, vastasi hän, mutta minä en vielä ole\nkuitannut korvaussummaa.\n\n-- Tässä on vekseli koko summasta! Hän tarkasti paperia ja vastasi:\n\n-- Mahdollisesti vekseli on hyvä, mutta minulle kelpaa vain käteinen\nraha.\n\nMitä oli tehtävä? Vekseliä ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun\ntäytyi toistaiseksi jättää voimaton tyttö hirmuhaltijansa huostaan,\nmutta päätin seuraavana aamuna vaatia hänet vapaaherratar Elisabetille.\n\nMaanantaiaamuna onnistui minun eräältä kauppiaalta saada vekselin summa\nsuurimmaksi osaksi Venäjän kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti\ntehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minä\nsaavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan\nvapaaksi orjuudesta.\n\n-- Hän on teidän vallassanne, sanoi herra Barthold kylmästi. -- Etsikää\nhäntä, mistä mielenne tekee. Minun luonani hän ei ole. Hän lähti pois\nviime yönä, enkä minä tiedä minne.\n\nJo ennestään kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista\nniin, etten koskaan olisi odottanut tuon äänettömän mietiskelijän\nvoivan niin kiihtyä. Yhtäkkiä hän tempasi miekkansa ja syöksyi\nBartholdia kohden huudahtaen:\n\n-- Koira, sinä olet tappanut hänet!\n\nKokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hän tähän asti oli\nruoskinut. Ennenkuin minä ehdin estää, tarttui Barthold häneen kiinni\nherkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus\nkaatui maahan, vasemmassa kyljessä syvä verta vuotava haava.\n\n-- Jos minä olen sinun koirasi, niin minä olen kauan vainunnut\naskeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jäljet! riemuitsi Herkules\nsäkenöivin silmin. -- Herra kapteeni, te voitte todistaa, että tuo\npoika ahdisti minua teräaseella ja haavoitti itseään omalla miekallaan!\n\nHänen viime sanojaan minä en uskonut, vaan epäilin heti, että taitava\nsilmänkääntäjä oli kätkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitään ei\nvoitu todistaa. Bartholdin rengit syöksyivät sisään, aseina\nrautakanget, ja minä olin onnellinen, kun sain ystäväni pelastetuksi\nhengissä. Hän oli hyökännyt; asiasta ei ollut hyvä nostaa melua.\n\nStanislaus vietiin asuntoomme: lääkäri sanoi vasemman keuhkon olevan\nlävistetyn. Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hän saapui\nkymmentä päivää myöhemmin -- sillä kirjeet kulkivat ja matkat\nsujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa -- oli Stanislaus melkein\nkuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta,\nuhkasi lopettaa hänen päivänsä. Lääkäri ei sanonut enää olevan mitään\ntoivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun.\n\nMinä en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia\n\"viisaita akkoja\", sillä lääkäri tekee epäilemättä oikein pitäessään\nsilmällä ilkivaltaa, jota monin paikoin heidän parannusmenettelyissään\nharjoitetaan. Mutta yhtä väärin on minusta, jos lääkäri teorioidensa\nnäkökannalta hylkää kaiken, mitä hän ei ensin ole tarkoin tutkinut.\nPuolet hänen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia\nnaisia ja oppimattomia miehiä, joille luonto on suonut tarkan silmän\nhuomaamaan ihmiselimistön häiriöitä ja jotka pitkällisen harjoituksen\navulla, ehkäpä monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet\ntietämään paljon, mitä lääkäri ei koskaan löydä kirjoistaan.\nPenttulan Liisu oli tällainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlääkäri,\nmutta taudinmäärittelyssä tarkkasilmäinen ja nopea käsittämään\nparannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lääkärien\nteoriat häpeään ja vastoin heidän ennustuksiaan muuttaneet varman\nkuoleman kukoistavaksi elämäksi. Hän tiesi ruumiin lääkkeitä, mutta\nsamalla myöskin sielun lääkkeitä, joita lääkäri ei tunne, ja hän oli\nniitä, jotka mieluimmin lääkitsevät molempia yhtaikaa, koska nuo\nihmisen molemmat puolet ovat hänen mielestään niin likeisesti\nyhteydessä keskenään, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen\nparantamista. Juuri tämä puute, mitä anatomiasalin alustaviin\nopintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lääkärit ja fysiologit sittemmin\nvoivat ainoastaan osaksi korvata pitkäaikaisella kokemuksella.\nOnnettomat ne potilaat, joiden lääkäri on tutkinut ihmistä ainoastaan\nhaaskana!\n\nPenttulan Liisu käytti aluksi vesikääreitä poistaakseen tulehduksen,\nja kun se onnistui, seurasi järjestyksessä sielun lääkitys. Minä en\nryhdy kuvailemaan hänen parannustapaansa; ensiksi oli saatava\nmielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikä saattoi\nhäiritä tai kiihoittaa. Äiti istui sairaan vuoteen ääressä ja kohteli\nhäntä kuin pientä lasta, lauloi hänen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja\nmuistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita\nmuistoja. Ja kun hänen pikku poikansa näin aivan vähitellen taas kasvoi\nnuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lämmittävät ja tuhoisat\nliekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisään. Feliciaa ei saatu\nhaihtumaan hänen mielestään, hänet oli vain asetettava kauas toivon\netualalle. Häntä tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa\nparantua ja rohkeutta elää; hän oli sentähden kerran tuleva takaisin,\nmutta ei vielä.\n\nMinä en aikonut antaa tytön kadota teille tietämättömille. Heti kun\nolin huolehtinut ystäväni ensi hoidosta, lähdin herra Bartholdin luo\nmukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet välikirjan\nalle. Me yllätimme Herkuleen hänen juuri ollessaan nousemassa\nmatkavaunuihinsa. Hänelle ilmoitettiin, että hevoset voitiin päästää\nvaljaista; hänen ei sallittu lähteä kaupungista, ennenkuin hän oli\nluovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hänen\nhaltuunsa. Tuon uhkauksen hän otti vastaan ensin uhmaillen, sitten\nrukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen\npoliisivoima, kaksi portille asetettua miestä, niin mies tuli\nvakuutetuksi, että hänen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensä\nolivat aivan turhia. Hän tunnusti välikirjanteon jälkeisenä yönä\nlähettäneensä Felician vaimonsa vartioimana lähimpään kaupunkiin, jotta\nhe sieltä tilaisuuden tullessa pyrkisivät Ruotsin puolelle.\n\nBartholdin täytyi heti lähettää Pervoi noutamaan tyttöä ja jäädä itse\nvartioituna panttivangiksi. Kuuden päivän kuluttua tyttö löytyi,\nkorvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin\nvapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen,\nmitä ei kuitenkaan enää käynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat\nsaattoivat hänet lempeämmälle mielelle, yhdentekevää: hän ilmoitti kuin\nilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperän\nja aikaisemmat vaiheet. Hänen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensä\nConti, ja hän oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle\nBourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isä, Itävallan palveluksessa ollut\nupseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen\ntanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hän kaatui sodassa,\nturmeltui hänen vaimonsa, Felician äiti, yhä enemmän. Äidin kuoltua\nkurjuudessa hänen yhtä rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat\nFelician haltuunsa ja viimein myivät hänet kuuden vuoden ikäisenä\nBartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittäminen\nkasvatusisäänsä ja yhtä varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin\nhuonot kaupat.\n\nNäiden selitysten jälkeen herra Barthold päästettiin matkustamaan\nkaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tästä Euroopan\nHerkuleesta kuullut muuta kuin että hänet parin vuoden kuluttua ryösti\nja murhasi Venäjällä hänen oma uskollinen Pervoinsa. Hänen nuorempi\nuhrinsa, Gouvernina parka, jota minä en voinut pelastaa, jatkoi\nvaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissä niiden\npistimien lävistämänä, joiden yli hän monen monta kertaa ennen oli\nvahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjään.\n\nFelicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hän ei voinut käsittää outoa\nvapauttaan; hänen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua\nkeskenään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin nähdä Stanislausta, ja hän\nsaikin nähdä sairaan nukkuvana minun läsnäollessani. Felician hellyys\noli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minä\nkerroin siitä hänelle.\n\nAh, tuolla uudella ystävällä ja suojelijalla oli itsellään kova\ntaistelu kestettävänä. Hän oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia\nMaleschalchin nimen; siihen oli syytäkin, sillä sama nainen oli kerran\ntuottanut hänen miehelleen niin katkeria kärsimyksiä, tehnyt hänet\nnaistenvihaajaksi ja nyt tyttärensä välityksellä vielä kuoltuaankin\nhäiritsi perheen rauhaa.\n\nLähes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana,\nkieltäytyen tapaamasta tuota kasvatustytärtään, joka oli ehkä liittyvä\nhäneen vielä lähemmin.\n\n-- Lähettäkää pois hänet, minä kyllä pidän huolta hänestä!\n\nMutta sitäpä ei Felicia tarvinnut. Hän tarvitsi äitiä, jota hänellä ei\nollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hän ei ollut koskaan kokenut,\nennenkuin hänen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken\nrannalla. Hän tunsi itsensä hyljätymmäksi kuin koskaan ennen; minkä\narvoinen on vapaus siitä, joka tuntee olevansa yksin maailmassa?\n\nOlipa hänellä kuitenkin eräs, joka ryhtyi hänen asiaansa ajamaan.\n\n-- Älä itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhäisillä rouvilla on omat\npäähänpistonsa, mutta minä sanon heille: ei riitä, että vetää lapsen\njärvestä, sitä on myöskin lämmitettävä sylissä.\n\nJa Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat\neräänä yönä valvoivat sairashuoneen viereisessä kamarissa oven ollessa\nraollaan:\n\n-- Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nähdä kasvatustytärtänne?\n\n-- Koska hänen näkemiseensä liittyy tuskallisia muistoja, vastasi\nvapaaherratar Elisabet kartellen.\n\n-- Sitäpä juuri ajattelinkin, sanoi tytön suojelijatar. Mutta kun\nJumala lähettää meille laupeudentyön suoritettavaksi, niin hän ei\ntahdo, että se jätetään keskeneräiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar,\nkasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jätätte hänet\npalkatun hoitajan varaan, niin hän kuolee. Jos jätätte puolikuolleen\nlapsen maailman huostaan, palkattuihin käsiin, niin se kuolee\nhenkisesti ja on vielä kerran hyppäävä koskeen. Ilvehtijästä voi\njotakin tehdä, näettekös. Mutta hänellä on sielu, jonka Jumala antoi\nhänelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani häneen hänen köydellä\ntanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se\ntoinen sielu pääsee hänessä valtaan?\n\nSeuraavana päivänä Felicia pääsi ylhäisen rouvan puheille. Hän\nheittäytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hänen\nkättään ja pyysi häneltä anteeksi, että oli tuottanut hänelle surua.\nLapsi raukka, hän ei tiennyt, miten paljon hänen suojelijallaan oli\nhänelle anteeksiannettavaa.\n\nVapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hän nosti\ntytön ylös ja sulki hänet syliinsä. Siitä hetkestä asti Felicia\nikäänkuin kasvoi kiinni hänen sydämeensä. Tyttö lähetettiin vanhan\npalvelijan suojissa Viipurin läänissä olevalle maatilalle, ja poikansa\nparannuttua vapaaherratar nouti hänet luokseen ja rupesi itse häntä\nkasvattamaan. Minun tulee lisätä, ettei se suinkaan ollut mikään helppo\ntehtävä. Felicia oli hyvälahjainen, mutta myöskin sangen villiytynyt.\nSitä elämää, jota hän oli viettänyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden\nikään, ehkäpä aikaisemminkin, ei saatu yhtäkkiä muutetuksi, niin ettei\nsiitä olisi jäänyt huomattavia jälkiä. Hänen täytyi aloittaa aivan\nalusta, ei ainoastaan mitä tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin\noikeuskäsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli\nhorjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kärsinyt\nniin paljon toisen naisen erehdysten tähden, ei osannut kesyttää tuota\nmaailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hän vaati\nliian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssääntöihin, missä hän\ntekikin oikein, mutta sitä paitsi myöskin seuratapojen ahtaaseen\nkureliiviin, mikä oli väärin. Siitä seurasi sama kapina, joka nähtiin\nDrifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat häntä\nmelkein yhtä paljon kuin entisetkin; hän tuotti kasvatusäidilleen\npaljon huolta. Yksinpä hänen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan\nentisen orjan viekkautta. Kasvatusäiti ei uskaltanut koskaan jättää\nhäntä vartioimatta pelosta, että hän tyhjentäisi juveelilippaan,\nratsastaisi jonakin pimeänä syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi\nseuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut\npudottanut. Vielä vähemmin uskallettiin häntä päästää katsomaan\nkaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hänet tavattu\npalvelijain riemuksi kävelemässä vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu\npuistoon: Mutta monien tällaisten oikullisten entisiin elämäntapoihin\neksymisten jälkeen Felicia oli taas niin vilpittömän katuvainen, niin\nhellä ja niin huomaavainen kasvatusäitinsä pienimpiäkin toivomuksia\nkohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhä uudelleen hänelle anteeksi\nantamatta ja häntä rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti.\nViidentoista ikäisenä hän oli tuntenut täysikasvuisen naisen sydämen\nsykkivän; seitsemäntoista ikäisenä saattoi häntä pitää oikullisena\nlapsena. Hän oli vilkas, ajattelematon, herkkä kaikkia vaikutuksia\nvastaanottamaan, viehkeä huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja\npäivänpaiste vaihtelevat. Kasvatusäiti, jota hän rakasti melkein yhtä\npaljon kuin pelkäsikin, ei ollut välinpitämätön Felicia Contin\naateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitä\nherra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynä siihen\nhuolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistä haihduttaa\nnuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin\nsuosiollisesti ajattelemaan lähempääkin sukulaisuusliittoa.\n\nKolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jälleen\npalvelukseen. Käsittämätön ja kummallinen hän oli aina ollut,\neikä pitkäaikainen sairaanaolo ollut häntä tehnyt vähääkään\navomielisemmäksi. Minua ihmetytti, miten helposti hän sitoutui olemaan\nkolme vuotta näkemättä Feliciaa. Hehku näytti palaneen loppuun, tuhka\nvain oli jäljellä.\n\nHänen lupauksensa täyttämistä helpotti rauhanteko, joka aiheutti\nmeidän pataljoonamme siirtämisen Etelä-Venäjälle puolentoistasadan\npenikulman päähän vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret\nsaivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta käyttivät tuota onnea\nodottamattoman vähän. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhä\nenemmän isänsä kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja,\njoka ei välittänyt vähääkään kestään kaunottaresta, ei edes ennen\nihailemastaan, ja jossa näytti olevan jäljellä ainoastaan rahtunen\nhellyyttä äitiään kohtaan.\n\nKun eron kolmas vuosi lähestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus eräänä\npäivänä hämmästyksekseni, että hän oli pyytänyt eroa virastaan.\n\nMinä toivotin hänelle onnea sen johdosta, että hän nyt saattoi\nalikapteenina palata isänmaahansa ja ruveta maanviljelijäksi -- se\ntoivo kajasti näet jokaisen Venäjän palveluksessa olevan suomalaisen\nupseerin mielessä.\n\n-- Niin, vastasi hän, minä lähden kotiin mennäkseni naimisiin.\n\n-- Felicia Continko kanssa?\n\nHän nyökäytti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Mutta oletko ajatellut tätä askelta? Etkö pelkää, että teidän\ntunteenne ehkä ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan häntä ja\npäätä vasta sitten?\n\n-- Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän kukaan kohtaloaan kierrä.\n\nHän lähti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin,\nvaan sen välinpitämättömänä orjana, jota hän nyt piti kohtalonaan.\nSairasvuode ja kolmisen vuotta itseensä sulkeutunut elämä, jolloin ei\nmikään ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran\nolivat saaneet tuon hiiltyneen sydämen hehkumaan, olivat tehneet\nmiestiskelijästä salliman uskojan. Hän ei enää rakastanut sitä\nviehättävää impeä, joka lempi häntä etelämaisen hellästi ja\npohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hänet\nomakseen kuin hän olisi ollut välttämätön paha, tuon \"kohtalon\" suoma\nlahja, jota hän ei voinut kiertää ja joka kerran oli heittänyt tytön\nhänen syliinsä kosken rannalla!\n\nMinä pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla läsnä häissä, jotka\nvietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin\nmaatilalla lähellä Viipuria. Harvoin olen ollut häissä, jotka olisivat\nluvanneet niin vähän kotoista onnea. Morsian oli säteilevän kaunis,\nmutta kyynelsilmäinen ja alakuloinen, sulhanen synkkä ja raskasmielisen\nnäköinen; emäntä koetti turhaan salata tyytymättömyyttään ja\ntoiveittensa pettymistä; vieraat katselivat salaa toinen toistaan\nikäänkuin sanoen: mitähän tästä tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan\narvoista niin pienin toivein liittää ylhäiseen perheeseen\nnuorallatanssija?\n\nMutta niinkuin olen nähnyt muutamien avioliittojen alkavan mitä\nriemullisimmasti ja päättyvän onnettomasti, niin minä näin nyt\npäinvastaista. Sen mitä nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta\nmyöhemmin vapaaherratar Elisabet.\n\nKun yksinkertainen, käytännöllinen ymmärrys -- miksikä en sanoisi\ntalonpoikaisymmärrys -- sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin,\nmonimutkaisiin, vääristyneihin oloihin, kun se niissä saa vaikuttaa ja\ntoimia selvänäköisin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin\nsattuu toisinaan tuo ymmärrys saamaan selväksi sotkuisen vyyhden.\nPenttulan Liisu, jota sekä morsiamen että sulhasen oli kiittäminen\nhengestään, kutsuttiin häihin ja hänet otettiin kunnioittavasti\nvastaan. Hän istui ääneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hänen\nviisaat harmaat silmänsä oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin\nolisi pitänyt olla.\n\nKuuluisan naislääkärin maine oli jo ennen häntä ehtinyt Viipurin\nseuduille, ja kun siellä ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista\nraihnaista, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta päästäkseen\njälleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitä tekevälle muorille\nvastoin hänen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistä. Kuudeksi pitkäksi\nkuukaudeksi hänen täytyi mielipahakseen jättää miehensä ja lapsensa\ntulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisiä\nterveiksi, ja hän asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin\nluona. Hänen vaikutuksensa tuli siellä sitä suuremmaksi, kun hän ei\nnäyttänyt vähimmässäkään määrässä mitään vaikutusvaltaa vaativan.\nKaikki kysyivät häneltä neuvoa: hänen piti sanoa ajatuksensa karjasta,\nkirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja\nkäsitöistä; hänen piti ennen kylänlukuja luettaa laiskoilla\nkatkismusta; hänen piti sunnuntai-iltoina selittää saarnaa\npalvelusväelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein\nuteliaisuudesta läsnä näissä selitystilaisuuksissa ja mieltyivät\nniihin. Selitysten jälkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus\nteki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta.\nNiinkuin moni muu nuori mies ei hänkään uskonut muuta kuin mittausopin\nselviöitä. Hän ei salannut epäilyksiään, mutta hän oli tavannut\nväkevämpänsä; hän kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hänet\naseettomaksi, hän ryhtyi epäämään, mutta hänet voitettiin. Se ärsytti\nhäntä; hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, käytti kaiken oppinsa, mutta\njoutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lääkitsijä oli\npaitsi Raamattua tutkinut myöskin ihmissydäntä. Hänen kokemuksensa\noli hyvin rikas, hänen yksinkertainen, levollinen ja selvä\ntodistelunsa niin sitova, että uhmailevan epäilijän täytyi tunnustaa\nolevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistä\nuskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi\nitsensä uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, että\npiti sillä alalla uskonsa omana tietonaan. Hänen todistelunsa koski\naina kristillisyyden sovittamista elämään, ja siinä hän oli\nvastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hänen täytyi uskoa\nkäskysanat.\n\nKun kerran keskusteltiin elämänuskosta, ei siitä enää ollut pitkälti\nyksityisiin sydämen huoliin. Vähitellen tämän pienen perhenäytelmän\nkolme päähenkilöä olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydämensä pimeän\nsopen. Hän sanoi vapaaherratar Elisabetille:\n\n-- Jumala tarvitsi kuusi päivää maailman luomiseen, ja hän luo yhä\nvielä. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi päivänä?\n\nStanislaukselle, joka ei salannut elämänkyllästymistään, hän sanoi:\n\n-- Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut päähänsä, että\nmaailma on häviävä seuraavana mikonpäivänä. Matti istui ja itki, jätti\npeltonsa hoitamatta eikä välittänyt vaimostaan eikä lapsistaan. Vaimo\nkynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpäivä tuli ja maailma oli\nentisellään, joutui Matti hätään, kun ei muka leipää ollut, mutta vaimo\nleipoi leipää uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, että hänellä oli\nvaimo.\n\nMitä Stanislaus tuumi moisesta ripityksestä, en tiedä, mutta ei\nFeliciakaan jäänyt osattomaksi.\n\n-- En koskaan -- sanoi Liisu -- ole nähnyt vallattomampaa varsaa kuin\nisäni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut\nsamaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikä koko kylässä ollut miestä,\njoka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. -- Mitä pitää\nminun tehdä? sanoi isä; pitääkö minun nuijia se? -- Älähän toki,\nannapas minä koetan! sanoi äiti. Ja äiti alkoi juottaa ja syöttää\nruunaa, puhui sille ystävällisesti, antoi sille leipää ja sai sen\npysymään hiljaa valjaissa. Joka kerta kun äiti tuli veräjälle, tuli\nhevonen häntä vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin\nhaasta, eikä isällä ole koskaan ollut niin hyvää hevosta. Sillä\nkatsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitää\nkäyttää sävyisyyttä ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvällä, eikä\nrakkaus jää hedelmää vaille.\n\nMoni hyvä sana haihtuu tuuleen, mutta näissä sanoissa oli jotakin, joka\nniitä idätti. Äiti tuli hellemmäksi, poika avomielisemmäksi; nuoressa\nvaimossa lapsi alkoi kehittyä naiseksi. Felician _ensimmäinen_ sielu\npääsi valtaan; _toinen_ väistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi\nkuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan -- ahdettuna,\nkuten hän itse sanoi, kuin heinähäkki täyteen nuoren karjan rehua --\nolivat pilvet jo melkoisesti hälvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua\npikku tyttö tuli kietomaan käsivartensa noiden kolmen ympäri, oli\nJumala jo luonut hyvän osan paratiisia. Matti Penttula käsitti, että\nhänellä oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan\naisoihin.\n\nMinä tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua eräänä\niltana joulunpyhinä tulin heitä tervehtimään. Äiti ja poika istuivat\ntyöhuoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus\nselvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtävää, jollaiset\naina olivat häntä huvittaneet. Kolme sievää pikku tyttöä kiipeili\nuteliaina entisen naistenvihaajan olkapäillä. Lapset olivat paitsi\nmuita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa\noli puusärmiöitä ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden\nväliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke\ntasapainotankoineen asetettava niin, että se pysyi tasapainossa. Tuo ei\nollut mikään helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten\nsiinä puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisään taluttaen kädestä\nkaksivuotiasta poikaa.\n\n-- Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tytöt äidilleen.\n\n-- Niin, sanoi isä hymyillen, pyytäkää äitiä koettamaan; hän osaa\nparemmin saada sen pysymään!\n\nFelicia punastui tuosta vieraan läsnäollessa hänen entiseen elämäänsä\ntehdystä viittauksesta. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:\n\n-- Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla\nseistessä pitää olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa!\n\n-- Mitä vielä, kyllä se pysyy langalla, kun vain löytää oikean\npainopisteen, sanoi mekaanikko.\n\n-- Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole\nsidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet.\n\nStanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja\nsanoi:\n\n-- Emmekö olekin sokeita? Aina naiset löytävät tuommoisen hienon\nompelulangan, emmekä me muut huomaa sitä edes kiikarillakaan!\n\n-- Oletko viimeinkin alkanut ymmärtää asian paremmin? ilvehdin minä.\n\n-- Olen, sanoi hän, kuka voi kestää kokonaisen pataljoonan hyökkäystä?\nEnsin sain erään, joka kantoi minua käsivarsillaan. Sitten putosi\nkaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin\nsatoi päälleni kolme pientä parkujaa. Onni, että minulla on poika,\nmuuten olisin hukassa.\n\nMinä ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko\nhänet kokonaan unohdettu tuossa ylhäisessä kodissa. Ikäänkuin nuori\nvapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hän neljä lastaan ja\nsanoi nimet: _Liisu_, Felicia, Olga, Stanislaus.\n\n-- Isoäiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti\nisä. -- Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristiä\nlapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden\nlapsesta erään kelpo vaimon kaiman, joka oli tytön kummina.\n\n-- Hän oli _minun lankani_, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti\nhymyillen.\n\n-- Ja myöskin minun ja minun poikani, lisäsi vapaaherratar Elisabet.\n\nMinä ajattelin kaikkia näkymättömiä lankoja, joilla maailman\npingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen;\nhauraita, näkymättömiä, usein poikki meneviä lankoja ne ovat, ja moni\nne katkoo kuin rasittavan kahleen -- hienompia kuin hienoin hämähäkin\nverkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten\ntarttuessa näihin korkeuden säikeihin. Felicia Conti oli löytänyt\nsellaisen langan, ja _sentähden_ hän ei ollut pudonnut.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KERTOMUS.\n\nBriitta Skrifvars.\n\n\nHengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntänyt Itämerta,\nkun vanha vihollinen sumu taaskin pysäytti matkan Gotlannin kohdalla.\nPeräkannen matkustajat kiistelivät, kuka oli saanut kahdeksannen arvan\nja kuulivat iloiten, että rouva Rönnevall suostui tällä kertaa\nuhrautumaan. Hän oli syynä kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen\nhämminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, että tunsi\ntottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymään taisteluun\nkahdeksantena vuorossa.\n\n-- Eversti Hemming -- sanoi hän -- on esittänyt meille \"kansannaisen\",\nlääkitsijävaimon, jolla näytti olevan kaitselmuksen osa hänen\nvaikuttavassa kertomuksessaan. Minä olen äärettömän kiitollinen, että\neversti hyväntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni\nhenkilölle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientä lisäystä. Oman pienen\nkokemukseni mukaan tahtoisin esitellä lääkitsijävaimon jonkinlaiseksi\nnaisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jänterät, karkeat, kovat\nkädet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epäilyttävä esiliina,\ntupakkapiippu suussa ja sellainen taito, että osaa olla kieltäytymättä,\nmilloin avunhakijat tarjoavat ryyppyä tai totilasia. Enkö ole oikeassa\nherra eversti? Eikö se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen?\n\n-- Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lääkitsemistä\nharjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan\nkuin teidän esittämänne, tapahtui se sen tähden, että minä olen\nnähnyt hänet omin silmin ja että minua enemmän miellytti tämä\nluonnonparannus, joka yhdistää pään ja sydämen, kuin tuo hevoslääkinnän\nja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun\nammattikumppaneille. Jos minä olisin lääkäri, lähettäisin puolet noista\nihmeentekijöistä hornaan, johon he oikeutta myöten kuuluvat, mutta\ntoisesta puolesta minä ehkä valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun\narvoista, ja muiden luo lähettäisin kolmannen osan sairaistani. Kun\nHerramme hyvyydessään asettaa terävän ymmärryksen, tarkan silmän ja\nhienotunteisen sydämen lapsen kehtoon, luuletteko hänen aina valitsevan\npitseillä koristettuja kapaloita tai kirjailtuja päänalusia? Eiköhän\nhän yhtä usein voi valita välikappaleitaan kurjien riepujen keskeltä ja\nkarkeatekoisista kehdoista?\n\n-- Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. -- Olenko\nminä kieltänyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvä herra, minulla oli\nimettäjä, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hän\nensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minä\nsanon, että nuo kansan lääkitsijämiehet ja -naiset ovat semmoisia,\nmiksi he ovat saattaneet tulla omassa ympäristössään, siis ehkä\nrehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä, mutta ulkomuodoltaan karkeita,\neivätkä juuri herkkiä käsittämään tunteita. Jos on olemassa jokin\npoikkeus, niin väitän, että siinä on myöskin huomattavissa merkkejä\nsivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja\nvääristellä, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta,\nesimerkiksi kiitollisuutta. Ettekö luule kiitollisuutta tarvitsevan\nkasvattaa? \"Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!\"\nsanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllä siinä on jotakin\nperää.\n\n-- Ja tuollaisen inhoittavan säännön te etsitte lastenhuoneajoiltanne,\njolloin herra istui pöyhkeän kopeana pulpetin ääressä ja talonpoika sai\nnöyrästi odottaa eteisessä! Antakaa talonpojan olla hyväksymättä\nkiitollisuutta, joka vaatii häneltä matelevaista alamaisuutta. Valitkaa\ntoinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vähemmän voimakas tai\nvähemmän arka torpassa kuin salongissa?\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun\najatukseni oli, että kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpä\nrakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtä voimakkaana\n-- niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten\njuuri -- niin ei se kaikkialla esiinny yhtä hienona. Torpan rakkaus\neroaa salonkirakkaudesta siinä, että siitä puuttuu koristelu. Minä\ntahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkä\nsen tähden luonnollisemman, että hän on kaikkien tunteiden yhteisellä\nperustalla. Saanko esittää päiväpalkkalaisen tyttären, joka rakastaa\nkansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen\nnaisen hienoutta ja jaloutta?\n\n-- Mikä olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliäs korostus\nviimeisessä sanassa.\n\n-- Entä minun käsilaukkuni? ... huokasi neiti Hemming.\n\nKaikki pitivät sitä Itämeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu,\nmutta uskollista luutnanttia ei vielä ollut tavattu.\n\n-- Mitä? vastasi eversti. Mikä sitten ystäväni Stanislaus oli? Voiko\nvaatia enempää kuin että luutnantti nai ensimmäisen lemmittynsä?\n\n-- Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva Rönnevall.\n\n-- Voi todellakin vaatia enemmän kuin että itsekäs pakosta menee\nnaimisiin siinä uskossa, ettei hän voi karttaa onnetonta kohtaloaan.\nVoi vaatia, että naistenvihaaja viimein huomaa meidän halveksitussa\nsukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin että me osaamme\npujottaa langan neulansilmään. Mutta koska eversti näyttää luulevan,\nettä minä tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jätän äärettömän\nmielelläni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti\nHemmingin käsilaukun.\n\nJa sievä rouva kääräisi saalinsa ympärilleen suojaksi sumulta,\nnähtävästi aikoen pysyä äänettömänä kuulijana.\n\n-- Jos niin on -- huomautti kanslianeuvos tohtori Rabe tarttuen\nonnettomaan käsilaukkuun -- ehdotan minä, että uhri heti heitetään\njonkin ohitse uivan lohen saaliiksi.\n\n-- Minä yhdyn edelliseen puhujaan, puuttui puheeseen eversti Hemming.\n\n-- Ja minä, sanoi kapteeni Videstrand.\n\n-- Minä myös, äänesti dosentti Sumu.\n\n-- Niin minäkin, lisäsi konsuli Rönnevall.\n\n-- Mutta sehän on lainopillinen murha! valitti neiti Hemming\nnaurettavan epätoivoisena. -- Voitteko te, rouva Rönnevall, ottaa\nomalletunnollenne, että minun uskollinen matkakumppanini, joka on minua\nseurannut läpi koko Euroopan, on niin surullisella tavalla joutuva\nrakkauden uhriksi?\n\n-- No hyvä -- vastasi pikku rouva nähtävästi liikutettuna niin kipeästi\nkoskevasta vahingosta -- tahdotteko te, eversti Hemming, edeltä käsin\njulistaa minut koko tässä arvoisassa seurassa vähimmin opettavaiseksi?\n\n-- Varsin mielelläni, vastasi eversti. Minä julistan täten\njuhlallisesti rouva Rönnevallin edustavan niin runsaasti kaikkia\nrakastettavia ominaisuuksia, että hän aivan kaipauksetta voi olla\nvailla opettavaisuuden ansiota. Se on kova myönnytys, mutta mitäpä ei\ntee haaksirikkoista pelastaakseen?\n\n-- Voi, minkälaisia koukutteluja! Jos vielä lausutte toisen\nsamanlaisen, niin pysähdyn keskelle kertomusta.\n\n-- Varohan toki! Muuten minä jatkan! nauroi konsuli.\n\n-- Näettehän nyt, hyvä herrasväki, miten minua kohdellaan! Mitäpä\nminulla muuta neuvoa on kuin totella:\n\nNoin penikulman päässä kotikaupungistani asui kruununvouti asessori\nRichardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvään\naikaan, jolloin Ruotsin raha vielä oli yleiseen liikkeessä, mutta\nkaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hänen imettyään itsensä\nkylläiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine\nvekseleineen eikä antanut vähääkään lykkäystä. Asessorin täytyi jättää\nkauniit setelitukkunsa perinnöksi pojalleen ja kahdelle tyttärelleen.\nTyttäret menivät naimisiin ja saivat maalain mukaan neljänneksen\nkumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli\nsilloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hän oli hieno herrasmies,\njonka luultiin teräväpäisenä pääsevän pitkälle, kerran ehkä\nhovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hän kuitenkin\notti eron, lähti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missä hän\ntuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hänen\neläneen muutamia vuosia Etelä-Afrikassa hollantilaisten buurien\nkeskuudessa. Se vain on varmaa, että hän palatessaan everstin arvoisena\nsotilaana enemmän näytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyviä\npaikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minä näin hänet kerran;\nhän olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hän olisi\nollut puoleksi villi. Hänen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan\nja myrkytetyn nuolen häntä haavoittaneen. Hän asettui asumaan\nperimälleen maatilalle, joka oli lähellä meidän kaupunkiamme, rupesi\nmaanviljelijäksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin,\neli naimattomana, ei seurustellut kenenkään kanssa, puhui vähän, luki\npaljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon\nhyvää.\n\nSiihen aikaan, aina kymmenenneltä vuodeltani alkaen, kävi meillä\nsilloin tällöin merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa\npalttinaa ja mattoja. Minä kuulin äitini kiittävän hänen kankaitaan,\nvarsinkin palttinoita, parhaiksi, mitä saattoi saada, niin pehmeiksi,\nhienoiksi ja tasaisiksi, että niitä pidettiin kotiteollisuuden\nmestariteoksina. Joka langan oli köyhä vaimo itse kehrännyt ja kutonut,\nhänen työnsä oli haluttua, mutta äitini sai enimmän osan; kaikki minun\nliinavaatemyötäjäiseni ovat Briitan kangaspuista. Minä en silloin\nymmärtänyt katsella liinavaatekaappiamme yhtä hiljaista ihailua tuntien\nkuin äitini sitä katseli, mutta minä ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En\nkoskaan ollut nähnyt hänen kaltaistaan köyhää vaimoa. Hän oli\nyksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen\nja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hän oli sievän\nnäköinen, eikä häntä olisi luullut vielä kolmenkymmenen ikäiseksi,\nvaikka hän luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein\nkiintyvät vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lämpimiin,\nmiettiväisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa\npelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tähden, että ne näyttivät katsovan\nlävitseni, ja osanottoa sen tähden, että nuo silmät enimmäkseen olivat\nniin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin\ntutuksi, vaikka hän niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa,\nmelkeinpä kovaa hänen huultensa ympärillä, mikä näytti sanovan: älä\ntule liian lähelle! Ja lujempi hän olikin kuin äitini olisi toivonut,\nsillä kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja äitini tarjosi\npyydetyn hinnan lisäksi riksiä, niin Briitta ei ottanut. Työpalkkansa\nhänen piti saada, siitä oli turhaa tinkiä, mutta yhtä turhaa oli\nkoettaa tyrkyttää mitään sen lisäksi. Jos hänelle tarjottiin huivia tai\nsokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijäisiksi puodissa, oli hän yhtä luja;\nainoa, mitä hänet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu\nrinkilänippu. Vanha Leena, meidän emännöitsijämme, oli harmissaan\nBriitan ylpeydestä, joksi hän sitä sanoi; Moisen köyhän raukan, arveli\nLeena, pitäisi kiittää Jumalaa jokaisesta leipäpalasta; kyllä hän jo\noli aikoinaan saanut nähdä nälkää lapsineen.\n\nLähes kymmenen vuotta näimme Briitta Skrifvarsin tällä tavoin myyvän\nlauantai-iltoina, mitä oli viikolla kutonut, aina yhtä kohteliaana,\nyhtä lujana ja tuskin yhtään tutumpana talossa kuin ensi kerran\nkäydessään. Äitini oli ainoa, jolle hän toisinaan saattoi avata\nsydämensä. Vaikka hän olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin\nnaapureilta kuulla jotakin hänen entisestä elämästään. Hän oli vanhan\nasessori Richardssonin työssä olleen päiväläisen tytär, ja kaunis ja\nviisas lapsi kun oli ollut, oli hän päässyt asessorin suosioon, joten\nhänet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon\ntyttärien kanssa. Nuo hyvät päivät loppuivat, kun Briitta\nseitsentoistavuotiaana sai päähänsä vastoin asessorin tahtoa mennä\nnaimisiin erään merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori\nja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveä sydän\nja kaksi tyhjää tervaista kättä. Asessori julmistui, hylkäsi\nkiittämättömän tytön ja jätti hänet kokemaan onnen vaihteluja. Niitä\nkyllä tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui\nLiverpoolin sataman edustalla, leski köyhtyi ja tuli kivulloiseksi,\nlapset leivättömiksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti,\nsanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeä anomaan mistään apua,\nmutta vihdoin _tarjottiin_ hänelle paikkakunnan papin välityksellä\nlainaksi kolmesataa riksiä, ei tiedetty mistä. Hän otti tarjouksen\nvastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki\noman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti\nkaikki.\n\nPaikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyväntahtoinen,\npieni, valpas mies, yhtä uuras toimessaan kuin kykenemätön käsittämään\nlähimmäistensä tunteita. Tämä puhelias, uuttera, leikkisä mies, jolla\noli hyvä sydän ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli\njonkinlaiseksi meidän talomme liiketuttavaksi, koska hänen apuaan\nmeillä usein tarvittiin, kun oli perittävä ennakkomaksuja\nhuolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi häneltä, osaksi naapureilta\nkuulin seuraavan tapauksen.\n\nEräänä kevätaamuna kesäkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat\najokärrynsä, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta,\ntarkasti sivuitse mennessään kestikievarin ja poikkesi sitten\nkylätielle merenrantaan päin. Rämisten ajaessaan kuoppien, kivien ja\nkehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan:\n\n_Black_: Meillä on tänään toimitus. Meidän on käytävä suorittamassa\nryöstö Briitta Skrifvarsin luona erään saamisen johdosta.\n\n_Aaron_: Vai niin. Minä en tiennyt Briitan nyt enää olevan velkaa\nkenellekään.\n\n_Black_: Hän on kolmesataa riksiä velkaa eversti Richardssonille. Niitä\neversti nyt velkoo.\n\n_Aaron_: Se ei ole mahdollista.\n\n_Black_: Onpahan vain, olihan asia esillä käräjillä sinä päivänä,\njolloin te olitte vilutaudissa. Briitta tunnusti velkakirjan oikeaksi,\njoten se on selvä asia.\n\n_Aaron_: Mutta eipä se sittenkään ole mahdollista. Ennen Richardsson\nmanuuttaisi isänsä, äitinsä ja sisarensa kuin Briitta Skrifvarsin.\n\n_Black_: Miksikä hän ei velkoisi laillista saatavaansa?\n\n_Aaron_: Kas, siinä on muuan mutka. Sen tähden, että hän on rakastanut\nBriittaa aina siitä asti, kun hän kävi koulua. Sen tähden, että hän\nvielä tänä päivänäkin rakastaa häntä yhtä hullusti. Sen tähden, että\nhän karkasi pois maasta, kun Briitta meni naimisiin, ja että Briitta\nvoi tulla hänen vaimokseen, milloin vain tahtoo. Jos hän vastaa\nmyöntävästi, on se yhtä hyvä kuin aamen kirkossa.\n\n-- Mutta eikö Briitta ole tavallinen mökkiläisvaimo ja Richardsson\neversti! huudahti toimitusvouti hyvin kummastuneena ja läjäytti hevosta\nniin oivasti, että silanappula putosi ensi kuopan nytkähdyksestä.\n\nLautamiehellä ei ollut aikaa vastata, sillä kohta olivat korkean\nkruunun viranomaiset matkansa perillä. He tulivat pienen, hyvin tehdyn,\npunaiseksi maalatun tuvan luo, jonka ympärillä oli muutamia koivuja, ja\nedessä aukeni näköala sadan askelen päässä olevalle aavalle merelle.\nKoko seutu oli suurta tasankoa, vanhaa, laihaa, hiekkaista merenpohjaa,\nmissä siellä täällä näkyi kalastajain tupia.\n\nViranomaiset laskeutuivat maahan, riisuivat hevosen ja tallustivat\npieniä portaita myöten äsken pestyyn eteiseen, johon oli katajia\nripoteltu kuin sunnuntaiksi. Tuvassa rukin ääressä istui nainen, jota\nhe etsivät. Hän ei näyttänyt kummastuvan vierasten tulosta, vaan\ntervehti, pyytäen viittaamalla heitä istumaan penkille, ja odotti\nääneti, mitä heillä oli asiaa.\n\nToimitusvouti Black ei ollut juuri turhan ujo, mutta tällä kertaa\nhänellä oli kuin tulppa kurkussa. Tottuneella silmällä hän vilkaisi\nirtaimistoa, haisteli paria ikkunalla tuoksuvaa resedaa, pani nuuskaa\ntuohirasiastaan ja pyysi viimein jotakin juodakseen ja huuhtoakseen\ntien pölyt.\n\nNainen toi tuopilla kaljaa, joka lienee vahvistanut virkamiehen intoa,\nsillä vielä kerran haisteltuaan resedoja Black kysyi, onko vaimo\nBriitta Skrifvars.\n\nVaimo nyökäytti päätään ja kehräsi kehräämistään.\n\n-- Koska niin on -- sanoi nimismies mieltään rohkaisten -- ja koska te\nkäräjillä tunnustitte eversti Richardssonin saamisen, niin minä olen\nnyt täällä panemassa irtaimistoanne ryöstöön. Jos se ei riitä, niin\nmenee tupanne pakkohuutokaupalla.\n\nPakkohuutokauppa on jonkinlainen taikasana, jolla aina on oma\nvaikutuksensa, kun se viran puolesta lausutaan asianmukaisella\nkorostuksella. Niinpä se nytkin kirvoitti vaiteliaan vaimon kielen\nkannan.\n\n-- Enkö minä saa muutamia viikkoja lykkäystä? kysyi hän. Poikaani\nodotetaan kotiin Amerikasta, ja kaikki, mitä säästin velan maksuksi,\nmeni hänen varustamiseensa hänen lähtiessään ensimmäiselle matkalleen.\n\n-- Mieltäni pahoittaa, Skrifvars, vastasi nimismies topakasti. Laki ja\nasetukset eivät tiedä mitään lykkäyksestä. Huutokauppa kuulutetaan\npidettäväksi täällä maanantaista viikon kuluttua, ellei velallinen sitä\nennen tyydytä velkojaansa. Mutta älkää siitä tuskastuko, Skrifvars,\nkyllä Richardsson saa saatavansa. Olihan tuolla pari lihavaa lehmää\nhaassa. Ne kyllä keväällä ovat hyvässä hinnassa. Onhan teillä kelpo\nseinäkello, näen mä, hyvä rukki, oivalliset kangaspuut ja kauniita\nlankavyyhtiä. Luultavasti on niin kunnollisella ihmisellä kelvollisia\nmakuuvaatteita ja villahameita ullakolla, ne antavat hintansa. Eikö\ntuolla ole kankaita valkenemassa? Olkaa huoletta, kyllä minä koroitan\nhintaa. Aaron saa huutaa minulle palttinaa tusinaan paitaan. Onhan\nkaiketi miehennekin tuonut kotiin pientä korutavaraa, kuten\nmerimiehillä on tapana; ehkäpä silkkihuivin tai kultasormuksen? Siitä\nkaikesta kertyy rahaa, näettekös, Skrifvars. Jos siihen panen lisäksi\nsängyn ja pöydän ja tuolit, liedellä olevan padan ja hyllyllä olevan\nkahvipannun, niin voisinpa melkein lyödä vetoa, että saatte pitää\ntupanne tyhjin seinin. Mutta jos sekin menisi, niin älkää pelätkö;\nonhan se melkein uusi, kyllä kalastajaukot siitä riitelevät, se vie\nheiltä monta kaunista silakkanelikkoa. Ette te silti jää taivasalle,\nSkrifvars. Saatte asua minun saunassani ja pestä meidän pyykkiämme.\nKuulkaas, voisitteko ehkä tarjota meille vähän ruokaa näin aamutuimaan.\nKenties on teillä tuoretta reikäleipää, vähän äsken kirnuttua voita ja\nkohtuullisen tuore viilikehlo? Tietysti maksusta. Ja jos teillä olisi\nhyviä perunoita, äsken savustettuja silakoita, lampaanlapa ja kuppi\nkahvia, niin en minä teitä pahoittaisi niitä hyljeksimällä. Meri-ilma\nhiukaisee. En minä niin tarkkaa lukua pidä virkatoimistani, minä\nmerkitsen irtaimiston sill'aikaa, kun katatte pöydän... Mitä teillä on\ntuossa mahonkilaatikossa? Katsopas vain! Kompassi ... oikeaa\nenglantilaista tekoa! Siitä vasta saa kelpo hinnan!\n\n-- Kompassia ei myydä -- sanoi Briitta suurten tummain silmäinsä\nkatseella lävistäen kruunun uutteran virkamiehen.\n\n-- Älkäähän nyt, mitä te teette kompassilla? Mikä harvinaisuus se\nsitten on? Tuohon on jotakin kaiverrettu messinkilaitaan...\n\"_Muuttumaton_.\" Mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee, että kun meidät ensi kerta kuulutettiin kirkossa,\nsanoi Eerik minulle: Minä matkustan usein pois luotasi, ehkäpä\nvuosiksikin. Katso silloin kompassia minun poissa ollessani. Ennenkuin\nsen neula osoittaa etelää, en minä sinua petä.\n\n-- Ja sitä te uskotte! puuttui puheeseen lautamies Aaron huonosti\nsalaten irvistystään. -- Minä olen kuullut sanottavan, että kompassi\nvälistä näyttää kelvottoman väärin. Ei maksa vaivaa siihen\nluottaa; kyllä teidän miehenne on aimo lailla peijannut teitä\nulkomaanmatkoillaan.\n\nBriitta Skrifvarsin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.\n\n-- Te valehtelette! tiuskaisi hän kiivaasti. Sen tähden, että minä olen\nköyhä leski, uskallatte te häväistä rehellistä miestä. Viisitoista\nvuotta takaperin Eerik hukkui Liverpoolin sataman edustalla. Jos hän\nvielä eläisi, ette te kaksi koskaan seisoisi tässä.\n\n-- Olen minä kuullut kerrottavan -- mumisi Aaron -- merimiesten\nhukkuvan milloin missäkin. Ja kun soveltuu, virkoavat he jälleen\nhenkiin.\n\nBriitta vastasi vain halveksivasti silmäten häneen. Pöydän hän kattoi\nääneti ja meni ulos siksi aikaa, kun kruunun viranomaiset söivät.\n\n-- Mitä te noin ilkeitä puhutte, lautamies? sanoi Black käydessään\nkäsiksi herkulliseen aamiaiseen, joka olisi voinut kutkutella\nmaaherrankin ruokahalua. -- Eikö Eerik Skrifvars ollut rehellinen\nmerimies?\n\n-- No -- sanoi Aaron tehtyään melkoisen kuopan voipyttyyn --\nrehellisyys oli sellaista kuin se on kansassa enimmäkseen. Vähän\nkevytmielisesti hän käsitteli rahoja ja naisia, mutta ei hän siitä\nsakkoa saanut. Eräänä yönä hän hävisi Liverpoolissa, ja kun hattu\nlöydettiin seuraavana päivänä merestä, sanottiin hänen hukkuneen.\nSielukelloja soitettiin kunnolleen seuraavana vuonna, mutta\nkyläläisillä on oma uskonsa. Mutta hiiskupas siitä Briitalle! Totta\ntaivahinen, hän piti miestään pyhimyksenä!\n\n-- Vai niin, hän ei siis sitä usko. Ottakaa viiliä, Aaron!\n\n-- Mitäpä _hän_ uskoisi! Semmoinen hän on aina ollut, köyhä kuin\nuuninhuisku ja jäykkä kuin luudanvarsi. Kuulittehan te itsekin,\nnimismies, miten hän osaa pieksää suutaan korkeaa kruunua vastaan.\nOlisipa hauska nähdä, kantaako hän päätään yhtä pystyssä huutokaupan\njälkeen... Kiitoksia tarjoamastanne, kyllä minä yletän lampaanlapaan...\n\nNimismies Black myönsi, että kun naiset kerran saavat jotakin päähänsä,\nniin harvoin on enää apua järkevästä puheesta. Mutta miksikähän\nRichardsson hakee pois saatavaansa, kun hänellä kuitenkin on\nomaisuudessa täysi arvo...\n\n-- Suuttumuksesta se lienee tapahtunut, kun leski on soittanut hänelle\njulkeasti suutaan, arveli lautamies.\n\nRunsaan aterian päätyttyä nimismies Black odotteli muutamia minuutteja\nturhaan velallista ja kahvia, tarkasteli vielä kerran tekemäänsä\nirtaimiston luetteloa, pani pienen hopearahan pöydälle ja lähti\npaluumatkalle kuuliaisen seuralaisensa saattamana.\n\nHetkisen kuluttua Briitta palasi mukanaan kolmetoistavuotias\ntyttärensä, joka oli käynyt kaupungissa.\n\n-- No, kysyi hän, mitä sanoi lääkäri silmistäsi?\n\nTyttö oli vaiti.\n\n-- Tahdon tietää, mitä hän neuvoi, toisti äiti.\n\n-- Hän kyseli tarkkaan, miten se alkoi, vastasi tyttö. Minä kerroin\nhänelle, miten syksyllä nukuin suolla lehmää etsiessämme, ja sitten\ntulivat silmät kipeiksi. Hän sanoi, että minun pitää lähteä Helsinkiin\nniin pian kuin mahdollista.\n\n-- Muuten?\n\n-- Muuten voi minusta tulla sokea kahdeksassa viikossa.\n\n-- Mitä ihmeen tyhmyyksiä! virkkoi äiti kalveten. Sinäkö tulisit\nsokeaksi, Anna Maria, sinä, joka osaat niin hyvin lukea!\n\n-- En minä enää osaa lukea, huokasi tyttö.\n\n-- Oh, kyllä ne paranevat, lapsi, kyllä ne paranevat itsestään,\nlääkärit ovat aina olevinaan. Kun Matti palaa Argolla Amerikasta,\nsaamme kyllä rahaa. Elleivät silmäsi silloin ole terveet, niin lähdemme\nHelsinkiin. Kuulitko mitään Argo laivasta?\n\n-- Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tyttö\nvitkastellen.\n\n-- Argonko?\n\n-- Niin, Argon.\n\nÄiti istuutui portaille. Tämä viimeinen isku koski kipeämmin kuin\nmikään edellinen, mutta ei vielä kyllin kipeästi musertaakseen edes\näidinsydäntäkään.\n\n-- Se on joutavaa puhetta, sanoi hän taistellen sisäistä vavistusta\nvastaan. -- Mene kylään kysymään Lahden Joonakselta. Hän on tänään\nkäynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa.\n\nTuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennätti\npienelle pihamaalle ja satulasta hyppäsi alas eversti Richardsson,\nkäsittämätön, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa,\nolisi hän pannut oven salpaan. Nyt hän ei voinut olla ottamatta tulijaa\nvastaan. Hän pyyhkäisi kädellään kyynelettömiä silmiään, malttoi\nmielensä, lähetti tytön asialle kylään ja pyysi vastenmielistä vierasta\nastumaan sisään.\n\nEversti Richardsson ei näyttänyt sydämettömältä koronkiskurilta. Hän\noli pitkä, mustapartainen, kalpea mies; hänellä oli pitkävartiset\nkannussaappaat jalassa, ratsupiiska kädessä, pehmeälierinen hattu\npäässä, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vyössä. Hänen\npiirteensä olivat enemmän surulliset kuin ankarat, silmissä paloi\nsairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissä jotakin jaloa ja\npuoleensa vetävää. Hän heittäytyi huolettomasti penkille istumaan\nniinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa.\n\n-- Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta.\n\n-- Miten on tytön silmien laita?\n\n-- Huonosti. Lääkäri tahtoo, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin.\n\n-- Se maksaa rahaa.\n\n-- Hätätilassa voimme astua jalan.\n\n-- Ja odotatko sinä Mattia kotiin?\n\n-- En tiedä. Sanotaan Argon hukkuneen.\n\n-- Miksi annoit ainoan poikasi lähteä merille, missä hänen isänsä\nhukkui?\n\n-- Onko minulla varaa tehdä toisin?\n\n-- Sinulla _voisi_ olla varaa mihin hyvänsä.\n\n-- Mutta minä _en tahdo_. Senhän te tiedätte ennestään.\n\n-- Vaimo parka! Minun tulee sinua sääli.\n\n-- Ja kuitenkin lähetätte tänne kätyrinne ryöstämään aluksen pääni\nalta, käsieni työn, tyttäreni silmät ja poikani hengen!\n\n-- Vai niin, he ovat käyneet täällä. Itsehän sinä olet toivonut kaiken\nkäyvän niin. Sinä et huoli _minun_ omaisuudestani, niinpä minä otan\n_sinun_ omaisuutesi.\n\n-- Ottakaa! Ottakaa, mitä voitte; minulla on kuitenkin vielä vähän\njäljellä, mitä ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni.\n\n-- Oletko siitä niin tuiki varma?\n\nHän lausui nuo sanat sellaisella painolla, että saattoi aavistaa niissä\npiilevän jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hänen käteensä\ntahtoen sitä suudella, mutta vaimo vetäisi pois kätensä.\n\n-- Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin\ntaaksepäin muistan, olet sinä ollut minun morsiameni, ja minä olen\nsanonut sinulle, että sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo\nsitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi\nkukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivät sinuun koske, lasten\nmenestys ja oma hyvinvointisi eivät sinua liikuta. Olenhan niinä ollut\nhyvä sinua kohtaan, olenhan minä tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinä\nolet halveksinut minun antimiani. Nyt minun täytyy temmata sinut\njuurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikä pakotat minua ajamaan\nsinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minä tahtoisin itse kulkea\nmierolaisena kuin nähdä sinun olevan puutteessa, mutta mitä minun on\ntehtävä? _Täytyyhän_ minun saada sinut, vaikka minun pitäisi repiä\nsinut tuhansiksi kappaleiksi.\n\n-- Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale\nvastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitä te välitätte minun\nonnestani, kun vain pääsette mielettömän pyrintönne perille? Voiko\nonnea milloinkaan saavuttaa sydämensä uskon hylkäämällä?\n\n-- Kuulehan tuota itsepäistä, sokaistua naista! Hän luulee todellakin,\netten minä ole koskaan tarkoittanut hänen onneaan. No, niin ... _sinun_\nonneasi tarkoitan minä juuri tänäkin hetkenä, ja sen tähden minä nyt\nsanon sinulle, Briitta, että tänään olen viimeisen kerran tullut\nluoksesi pyytämään sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidät\nkuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun täytyy olla minun vihitty\nvaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun\nomaisuuttasi. Minä en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on\njo liian myöhäistä.\n\n-- Liian myöhäistä on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta.\nMiksen minä ottanut teitä kukoistavan nuoruutemme päivinä? En tiedä.\nEhkä sentähden, että te olitte kuin veljeni ja minä teitä rakastin kuin\nveljeä. Miksi minä annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkäpä sen\ntähden, että _hän_ ei ollut veljeni, ettei sisaren sydäntä ollut hänen\nja minun välilläni. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla\ntuulen ajeltava akana. Sydämeni uskollisuutta minä en voi antaa\nuseammasti kuin yhden kerran. Mitä kerran vannoin, se koskee koko\nelämää; sitä ei voi rikkoa aika, ei puute eikä kuolema.\n\n-- Millainen nainen! Katsokaahan häntä, hyvä Jumala; eikö hän ansaitse\nparempaa kohtaloa? Mutta sinä, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi.\n\n-- Ja mihinkä ihmisen pitäisi luottaa, ellei omiin voimiinsa?\n\n-- On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidän tahtomme.\n\n-- Niin sanotaan. Minä en tiedä muuta kuin että minun on tehtävä oikein\nja oltava siinä, missä olen. Lyökää minua, koettakaa!\n\n-- Enhän minä tahdokaan lyödä sinua. Miksikä pakotat minut julmemmaksi\nlain ryöväriä, joka kiskoo pieluksen pääsi alta? Tule vaimokseni -- ei\nminun, vaan itsesi tähden!\n\n-- Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa\nminun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson!\nEi, ei edes sekään onnistu. Lapseni piirtävät siihen: Briitta\nSkrifvars.\n\n-- Siis: ei aika, ei puute eikä kuolema kukista sinun uskollisuuttasi.\nPyyhi pois kuolema, Briitta!\n\n-- Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte.\n\n-- _Miehesi elää!_\n\nAinoastaan nopea, arka tuskan ja epäilyn silmäys ilmaisi, miltä nuo\nhirmuiset sanat kajahtivat mitä uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen\nsydämessä. Hän vastasi melkein kylmästi:\n\n-- Siinäkö kaikki, mitä tahdoitte sanoa minulle?\n\n-- Niin, siinä kaikki. Ja siinä minusta näyttää olevankin kylliksi.\n\n-- Teille ehkä, mutta ei minulle. Minä uskon teistä parempaa kuin te\nminusta. Minä en katso teidän voivan tahtoa valheella minua pettää.\nTeidät itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmä laivurinjuttu.\nSellaista uskotaan mielellään, mitä tahdotaan uskoa.\n\n-- Pitääkö minun sitten pala palalta repiä sydän rinnastasi? Merimies\nGranfors on minun tuttuni, ja hän on luotettava mies. Hän lastasi\nmuutama viikko takaperin Lontoossa ja pistäytyi siellä eräässä\namerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkiä huokeasta. Silloin tulee\npitkäpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin\nkielellä, onko hän ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa\nolevansa suomalainen ja tunnustelee nähneensä miehen jossakin ennen.\nMies kyselee yhtä ja toista Suomesta, meidän kaupungistamme ja vieläkö\neräs Briitta Skrifvars elää. Silloin yhtäkkiä Granforsin mieleen\njuolahtaa, että mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen\nviisitoista vuotta takaperin... Kun he siinä kotvasen puhelivat, sanoi\nGranfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etköhän sinä olekin\nEerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellä, että hän\nvarmaankin erehtyi, ja kääntyi toiseen selin. Huomaa nyt, että mies\nymmärsi ruotsalaisen kysymyksen ja että amerikkalainen laiva seuraavana\npäivänä lähti _Kronstadtiin_.\n\n-- Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?\n\n-- Ei vielä. Kyllä tiedän muutakin.\n\n-- Minä en tahdo kuulla enempää. Ettekö sitten käsitä, että on satoja\nyhdennäköisiä merimiehiä? Se johtuu ammatista ja merelläolosta. Ja\ntuollaisesta vähäisestä yhdennäköisyydestä miehen kanssa, jota Granfors\nei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, siitä te päätätte, että minun\nkunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettänyt\nkapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, että\nhän, joka olisi antanut henkensä minun takiani, olisi niin moneksi\nvuodeksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkä tähden! Hävetkää,\nRichardsson! Lapsikin teille nauraisi.\n\n-- Sitäpä epäilen. Nyt tiedät, miksi minä vielä kerran tulin _sinun\ntähtesi_ ja miksi minä en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tänne monen\npäivän matka. On kuitenkin vielä eräs asia, joka täyttää mitan\nkukkuroilleen ja mikä sinun vielä on kuultava. Kun mies hävisi\nGranforsin näkyvistä, kysyi tämä amerikkalaisilta, tuntevatko he\nparrakasta miestä. Kyllä, olihan hän heidän laivakumppaneitaan, kyllä\nhe tunsivat Scriversin ... ja tuo Scrivers oli _nainut_ New-Yorkissa...\n\nBriitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani\npyörän huimasti pyörimään.\n\n-- Älä, Briitta, älä koetakaan kehrätä, lankasi katkeaa kuitenkin!\njatkoi järkähtämätön rakastaja. -- Scrivers oli ollut naimisissa ja oli\nehkä vieläkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten\nruokalaa. Kyllä me tunsimme pitkän Pollyn, sanoivat amerikkalaiset.\n\n-- Valhetta! Valhetta! Käärmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka\nmetsänriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi.\n\nHetkisen kuluttua hän hypähti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja\nriensi ulos, mutta eteisessä tuli toimitusvouti Black häntä vastaan.\n\n-- Hyviä uutisia! Hyviä uutisia, Skrifvars! huusi hän vastaan jo\nportailta. -- Mihinkä niin kiire? Kääntykäähän takaisin, niin minä\nkerron hauskan jutun!\n\nBriitta katsoi häntä hämmentyneenä; maailma musteni hänen silmissään.\n\n-- Ei, eukko, ei, ei sitä niin vain juosta onnea pakoon! nauroi\nnimismies ja sulki ruumiillaan oven. -- Eikö näytäkin tuo eukko siltä,\nkuin aikoisi hypätä suoraa päätä kaivoon. Syleilkää minua ennemmin,\nSkrifvars, sen minä olen rehellisesti ansainnut siitä hyvästä, mitä nyt\nkerron.\n\nJa niin sanoen hän veti Briitan mukanaan takaisin tupaan. Vaimo\nistuutui uunin luo ja tempasi käteensä kartat, tietämättä, mitä\noikeastaan teki. Hetkisen kuluttua hän näytti kädellään pyyhkäisevän\nsilmiään ikäänkuin karkoittaakseen pahan unen, ja kohta hän taas\nhillitsi mielensä entiseen tapaansa.\n\n-- Kas vaan, eversti Richardsson! jatkoi nimismies ollen mitä\niloisimmalla päällä. -- Velkoja ja velallinen, no, tässäpä on totisesti\ntäysilukuinen oikeudenistunto! Lait ja asetukset täytettäköön, mutta\nkukapa sille mitään voi, että kultaa sataa maantielle. Te olette onnen\nkantamoinen, Skrifvars; toivoisinpa, että minulla olisi yhtä rakkaita\nja sukkelia ystäviä kuin teillä. Mistä lemmosta te olette niitä saanut?\nSe taito pitää teidän opettaa minulle. Neljätoista vuotta minä olen\nryöstellyt irtainta ja kiinteätä, ruununrästejä ja viinasakkoja, mutta\ntällaista suoritusta ei ole minun virkajuttuluettelossani. Huh, huh,\nraudikkoni on perin vaahdossa, ja toisen pyörän ajoin rikki teidän\nkelvottomalla karjatiellänne!\n\n-- Mitä te, nimismies, siinä loruatte? kysyi Richardsson äreästi.\n\n-- Suokaa anteeksi, en minä ollenkaan lorua, minä vain toimitan\nvirkaani lain ja asetusten mukaan, vastasi nimismies loukkaantuneena.\nJa koska asia koskee molempia läsnäolijoita, toinen kun on saamamies ja\ntoinen velallinen, niin lyhyesti puhuen, minä olen saanut täyden maksun\nsen korvaukseksi, minkä vastaaja Skrifvars on velkaa kanteen tekijälle\nRichardssonille -- pääoman, korot, ryöstökulungit, kyytirahat ja\npäivärahat, lukuun ottamatta sitä eri maksua, mikä tulee vaivasta, että\najan tänne takaisin ilmoittamaan mainitulle velalliselle huutokaupan\nperuuttamisesta.\n\nEverstin suusta pääsi arvelu, että nimismies oli ottanut ylimääräisen\naamunaukun kestikievarissa.\n\n-- Kuka? Minäkö? puhkesi kruunun uuttera palvelija sanomaan hyvin\npahastuneena. -- Minäkö olisin ottanut ylimääräisen aamuryypyn, minäkö,\njoka olen kuudessa viikossa manannut kolmekymmentä henkeä\nensikertaisesta, kahdeksan toiskertaisesta ja kaksi kolmannen kerran\njuopottelemisesta! Joka voi syyttää minua, että olen virkatoimissani\nryypännyt tai ryyppään tai milloinkaan aion ryypätä, sitä minä ryypytän\nlailla ja asetuksilla. Minäkö ryyppäisin ... hyh! Te itse ryyppäätte,\neversti! Tuopas tänne tuoppi kaljaa, Skrifvars.\n\n-- Olkaa hyvä, puhukaa ymmärrettävästi! virkkoi eversti, kun Briitta ei\nliikahtanut pyydettyä virvoketta tuomaan.\n\n-- Ymmärrettävästikö? toisti lain solvaistu edustaja. -- Mitä teistä on\nrahaksi lyöty kulta? Onko tämä ymmärrettävää, häh? Onko tämä\nryyppäämistä, häh, tämä tämmöinen?\n\nJa niin sanoen hän veti taskustaan nahkakukkaron ja laski\nsiitä kultakolikon toisensa jälkeen pudota helähtämään tuvan\nyksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle pöydälle.\n\nTuon oudon helinän kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti päätään.\nRichardsson punnitsi kädessään kultarahoja saadakseen selville, eivätkö\nne ehkä olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta.\n\n-- Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. -- Enkä tiedä tässä\nolevan muuta tehtävää kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan\nkuittaaminen.\n\n-- Tuo ei ole minun rahaani, minä en ota sitä vastaan, puuttui nyt\npuheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkästi.\n\nNimismies nauroi.\n\n-- Haistelkaa niitä! Ehkä ne haisevat tulikiveltä.\n\nOli liikkeellä paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi,\neikä Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta.\n\n-- Minä en ota sitä vastaan, toisti hän yhtä jyrkästi. -- Minulla ei\nole mitään tukea eikä turvaa, ei ketään ystävää eikä tuttua, joka\nmaksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen\nsilmäinpetosta, niin se on varastettua tai ryövättyä tavaraa.\n\n-- Minä olen samaa mieltä, virkkoi Richardsson kylmästi. Kuka konna tai\nmaantierosvo on teidät lähettänyt tänne asioilleen, varastettuja\nkultiaan tuomaan?\n\n-- Mitäpä rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies\nviattomasti.\n\n-- Ja minkätähden kunniallinen mies sitten tekisi näin, ärähti\nRichardsson. Minkä näköinen hän oli? Missä te tapasitte hänet?\n\n-- Lehmilahden mäessä, parin virstan päässä täältä. Minkäkö näköinen?\nKaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää, yksi ruumis, keltaiset\nnankkiinihousut, sininen mekko, kiiltävä hattu, puoleksi herra,\npuoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hän\npyysi minua pysähtymään ja kysyi, olenko minä sillä ja sillä asialla,\nja siihen minä vastasin myöntävästi. -- Olkaa sitten niin hyvä ja\nkääntykää takaisin, sanoi hän, siitä huutokaupasta ei tule mitään. Minä\nmaksan velan ja kaikki, mitä siihen kuuluu, sanoi hän. Näyttäkääs\nminulle paperit! -- Siitä ei puhettakaan, sanoin minä ja tunnustelin,\noliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lähti pois Lohikylän\ntienhaarassa. -- Samantekevää, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja\nantakaa väliaikainen kuitti, niin minä maksan kaikki heti paikalla. Se\nminusta näytti käyvän lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja\nasetukset eivät kiellä ketään maksamasta toisen velkoja maantiellä, oli\nminulla kohta summa paperille merkittynä, ja mies maksoi. Mutta minun\nvielä kertaalleen lukiessani rahoja oli mies äkkiä mennyt menojaan.\n\n-- Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan\neteiseen. -- Puhuiko mies englanninvoittoisesti?\n\n-- Oppineet sen selvittäkööt, oliko se latinan- vai venäjänvoittoista.\nMutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hän.\n\n-- Ja kuuluisan väärentäjän te, nimismies, silloin päästitte\nkäsistänne! Ettekö tiedä, että Englannissa on luvattu kelpo palkkio\nhänen vangitsemisestaan? Ottakaa hänet heti kiinni, minä neuvon, ja\nviekää hänet suorinta tietä lääninvankilaan! Se kyllä maksaa vaivan.\n\n-- Mitä te sanottekaan, eversti? Vääränrahantekijänkö? Katsos lurjusta!\nJohan minä arvelinkin: messinkiä ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minä\nheti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin!\n\nKohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen,\nmistä heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestä avukseen.\n\nRichardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa käteen ja sanoi:\n\n-- Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hän on\nuskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi\nAmerikan kullalla.\n\n-- Minä en tunne ketään elävää Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo.\n\n-- Hän se kuitenkin on. Semmoisen miehen tähden sinä olet uhrannut\nelämäsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmärrätkö nyt,\nminkä tähden minä tahdon jouduttaa vihattavan ja häpeällisen liiton\npurkamista? Ymmärrätkö nyt, että minä katson paljon enemmän sinun\nonneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielä muuttuva\nhyväksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hänen on lähdettävä\nmaasta. Hän on karkuri, ja minä lähetin Blackin ottamaan hänet kiinni.\nHänet viedään lääninvankilaan, ja siellä minä käyn hänen puheillaan. Ei\nole vaikeata päästää häntä pakenemaan Amerikkaan sillä jyrkällä\nehdolla, ettei hän saa koskaan enää palata tänne, ei koskaan enää\ntuottaa häpeää vaimolleen eikä lapsilleen.\n\n-- Älkää sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo säihkyvin silmin. --\nMenkää tiehenne, taikka tässä tapahtuu onnettomuus, minä en enää tiedä,\nmitä teen! Tuo käy jo henkeen käsiksi, tuo toisen miehen kunnian\nriistäminen. Voitteko herättää kuolleita eloon?\n\n-- En, mutta minä voin loitsia esiin eläviä, vastasi Richardsson\nosoittaen ulos ikkunasta.\n\nBriitta Skrifvars katsahti pihaveräjälle päin. Hän ei pyörtynyt, ei\nparahtanut säikähdyksestä tai epätoivosta. Vaikka hän rohkeasti\nkielsikin asian, oli hän kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon\nennakolta. Hän kääntyi pois päin, viittasi Richardssonia jättämään\nhänet yksin ja kiiruhti everstin mentyä panemaan oven sisäpuolelta\nhakaan. Hämmentyneenä ja kiireissään hän ei huomannut, että haan toinen\nsinkilä oli poikki ja siis oli antava myöten, jos ulkoa päin jonkin\nverran ovea painettiin.\n\nRichardsson tapasi pihalla kaksi miestä, jotka juuri olivat tulleet\nveräjästä.\n\nToimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa\nkylätietä, kun hän jo näki edessään etsittävänsä rahanväärentäjän,\njonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tähden tuli\njoutua oikeuden käsiin. Mies seisoi hiljaa metsämäellä ja katseli\nkummallisesti pikku tupaa, veräjää, aitaa, perunamaata, karjahakaa...\nHän ei huomannut nimismiestä, ennenkuin tämä jo oli maassa ja tarttui\nhänen kaulukseensa. Hän ei vastannut sanaakaan niihin sangen vähän\nimarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa\noikeutettu hänelle latelemaan. Vastustelematta hän antoi viedä itsensä\ntupaan päin, johon Black, koska hänen oli yksin niin vaarallisesta\npahantekijästä suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hänet toistaiseksi\nteljetä.\n\n-- Tässä hän on! huusi pikku toimitusvouti jo veräjältä. -- Skrifvarsin\npitää luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eikö täällä ole ketään, joka\njuoksisi hakemaan rättäriä? Minä neuvon sinua, roisto, olemaan\nhangoittelematta vastaan; etkö näe, että tuo herra on eversti! Jo olet\nhukassa, veijari, saatat pitää itseäsi puoleksi hirtettynä.\n\nRichardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hän on.\n\n-- Hän ei tahdo sitä ilmoittaa, vastasi nimismies. Hän on oikeaa lajia,\nhän. Odotas, konna, kyllä me sinusta totuuden puserramme esiin!\n\n-- Ehkäpä minä löydän kielen kirvoittajan, sanoi eversti. Kuulehan,\nsinä mies, partasankari! Mitä sinulla on täällä tekemistä, _Eerik\nSkrifvars_? Etkö tiedä, että sinä kuolit viisitoista vuotta takaperin?\nOlet unohtanut, että hukuit Liverpoolin sataman edustalla?\n\nVanki näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vastaamatta mitään hän pyysi\nsaada tietää, kuka asuu tässä punaisessa tuvassa.\n\n-- Tässä asuu sen Eerik Skrifvarsin leski, joka hukkui ja kuvittelee\nnyt elävänsä, vastasi Richardsson.\n\nMuukalainen siveli kädellään tuuheaa partaansa ja kysyi hämillään, mitä\nhänestä tahdottiin.\n\n-- Mitäkö tahdotaan? toisti nimismies. Passiasi ensi aluksi. Tuopas se\nesiin, piintynyt konna, niin näemme, mihin väärät kultakolikkosi\nkelpaavat!\n\nMuukalainen hymyili halveksivasti ja ojensi hänelle paperin. Nimismies\nBlack käänteli paperia puolelta toiselle, pyyhki silmälasejaan,\nkäänteli uudestaan paperia, mutta ei voinut käsittää sen sisällystä ja\nantoi sen epäilevän näköisenä liittolaiselleen everstille. Richardsson\nluki ensimmäiseksi suurilla kirjaimilla painetut sanat _United States\nof America_ ja selitti synkän näköisenä, että se oli Yhdysvaltain\nalamaisen, tilanomistaja Erich Scriversin passi, joka salli hänen\nesteettömästi käydä yksityisillä asioillaan Venäjällä ja Suomessa.\n\n-- Väärä! sanoi nimismies.\n\n-- Se ei ole luultavaa, huomautti eversti. Se on asianmukaisesti\nVenäjän New Yorkissa olevan pääkonsulin, Pietarin poliisin ja Viipurin\nkuvernöörin tarkastama.\n\n-- Viipurin kuvernöörinkö? Mutta mitä me sitten teemme sille konnalle?\nkysyi pikku nimismies hyvin hämillään.\n\n-- Tehkää, mitä mielenne tekee, mutta ei liene viisasta koskea häneen.\nTämä paperi on semmoinen seteli, mikä käy täydestä koko maailmassa.\nVaikka mies olisi maailman suurin konna, niin on hänellä tässä\nanekirja. Yhdysvaltain alamaiseen ei kukaan saa koskea.\n\n-- Mutta tehän, eversti, sanoitte...\n\n-- Minä sanoin häntä väärentäjäksi, ja hän onkin väärentänyt valoja.\nMutta passi on oikea.\n\n-- No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine\nääntämyksineen. -- Onko _all right_? Nyt minä mennä minun vaimon\nmistress Scriversin luo.\n\nMikään muu ei ollut häntä estämässä kuin ovenhaka, mutta se petollinen\nhaka petti. Molemmat herrat seurasivat häntä tupaan. Toinen heistä ei\nymmärtänyt, että vieraan läsnäolo vain lisää moisen kohtauksen\nkidutusta; toinen ymmärsi sitä paremmin, mikä merkitys tuolla\nkohtauksella oli kolmelle henkilölle, hänelle itselleen kolmantena.\n\nBriitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ääreen selin oveen\npäin, niin ettei hän nähnyt tulijoita. Ei pieninkään liikahdus\nilmaissut hänen sydämensä kiihkeää tykintää. Aurinko paistoi kirkkaasti\nhänen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tällöin saattoi nähdä, mitä\nei muuten helposti huomannut, että hiukset olivat alkaneet harmaantua.\nOli pitkä äänetön hetki. Saattoi kuulla kärpästen surinan ja harakan\nnaurun koivusta pihan aidan luota.\n\nMuukalainen katseli tupaa, katseli pois päin kääntynyttä naista,\nhypisteli hattuaan ja näytti levottomana haeskelevan sanoja.\n\nNeljän tuvassa olevan henkilön joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei\nliiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti\nnimismies Black. Hän oli ehtinyt selvitellä, mitä hänen piti ajatella\nluullusta rahanväärentäjästä, ja päässyt siihen käytännölliseen\njohtopäätökseen, ettei Viipurin kuvernööri voi koskaan erehtyä.\nKultakolikkojen täytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat\noikeita, niin oli niiden isäntäkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla\noli väärentämätön kuvernöörinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan\npitäisi rikkaan miehen olla tervetullut köyhän vaimon luo saapuessaan.\nLuultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat äsken olleet hänen\nvirkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen\nryhtymään välittämään rauhaa erimielisten puolisoiden välillä, ja sen\ntähden hän otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi\nrauhanhieromisensa.\n\n-- Mitä nyt, Briitta, sanoi hän, ettekö näe, että täällä on vieraita\ntuvassa? Minun mielestäni saattaisitte kääntyä ja sanoa hyvää päivää.\n\nEi mitään vastausta. Richardsson pysyi äänetönnä käsivarret ristissä\nrinnan yllä. Muukalainen -- Eerik Skrifvars, joksi meidän on nyt häntä\nsanominen -- näytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta\nsilittelemistä.\n\n-- Vai niin -- jatkoi hyvää tarkoittava rauhanvälittäjä -- te ette\nhuoli kuulla sillä korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tätä\nmiestä, katsahtakaa edes vähäisen häneen, ehkä olette nähnyt miehen\nennen. Ei hän siltä näytä, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta,\nonhan se teidän miehenne ilmi elävänä! Ja te, herra ... herra ...\nantakaa anteeksi, minä en tiedä arvonimeä ... herra Skreier tai\nSkrifvars, mikä teidän nimenne lieneekään ... seisotteko siinä kuin\npuupölkky, ettekä sano sanaakaan vaimollenne? Eihän kannata riidellä\nmenneen talven lumesta? Peräsin lujalle, lähemmä tuulta, sanoo\nmerimies. Pussatkaa toisianne, hyvät ihmiset, ja sopikaa pois\nkaikki!... Oletteko te mies, mitä, Skreier? Ettekö seiso siinä aivan\nkuin minä olisin lääninviskaali ja teillä olisi sadan kannun viinapannu\nuuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, käärikää siihen\nvähän koruja, kyllä hän tulee järkiinsä.\n\n-- Pitäkää suunne kiinni! kuiskasi Richardsson.\n\n-- Vai niin? vastasi nimismies loukkaantuneena. -- Miksi minun pitäisi\npitää suuni kiinni? Minä en ole iskenyt silmiäni häneen, minä, niinkuin\nmuuan muu. Muutaman muun pitäisi ymmärtää kymmenes käsky: älä himoitse\nlähimmäisesi emäntää.\n\nÄsken palannut laillinen aviomies oli noita pintapuolisia olentoja,\njotka pian lämpiävät ja pian jäähtyvät. Hänen rohkeutensa alkoi palata,\nkun jää kerran oli murrettu. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi\nlepytellen:\n\n-- Hyvä päivä, Briitta, mitä kuulu?... _Pleasing to see you_\n(äänettömyys). Ei ole suuttu nyt enä, Briitta! Minä ole tyhmä. Minä ole\nroisto. _It is gone_, ei enä teke niin. Ei sinu nyt enä hätä tahto\ntulla (äänettömyys). Minä sano tosi. Olla suuttu kapteeni Högfelt,\nBellona. Tavannut runnarit Liverpooliss'. Paljo groggi, viisi punta\nkuu. Runnarit paapuriss', minä ole vahti ... hyppä jollyyn, _run away_.\nEnsi minä otta pesti engelsmanilt'. Sitten minä otta pesti yankeelt'.\n_All the world round_... Käydä Boston, käydä San Fransisko, paitoja.\n_The whole ship_ paitoja, _shirts_, Briitta, ha ha ha! _All right_. San\nFransisko koko joukko karata _to the mines_, kaivoksiin. Kapteeni yksin\npaita kanss', _very good pleasure_. Me kaiva, teke työ, _I and_ Mattson\nRuununkyläst'. Ne varasta meilt' kaikki, _goddam!_ Me mene kaupunki,\nhöylä _cradles and coffins_, kehto, ruumisarkku. Me höylä dollari,\nBriitta. Purjehti _with_ Mattson _to_ Sidney, höylä dollari,\n_evermore!_ Lasta _schooner to New York_, purjehti dollari. Minä osta\nfarmi, tule ikävä, ajattele sinu, Briitta ... purjehti Kronstadt,\nmatkusta tänne, vie sinu _to America_...\n\nTämän neuvottoman, naurun, kirousten ja kyynelten tuon tuostakin\nkeskeyttämän puhetulvan aikana oli Briitta, yhä pois päin kääntyneenä,\nnoussut istumaan penkille ikkunan luo. Sitten hän sanoi hiljaisella\näänellä:\n\n-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?\n\nMiehen puhetulva kiihtyi toista vertaa runsaammaksi.\n\n-- Sinä näke minu farmi, Briitta! Sataviisikymmen _acres_, kolmekymmen\n_yards from the railway_, rautatie. Maissi, _wheat_, vehnä. Kanat,\nkalkkunat, näin suuri (tekee käsin kuvaavan liikkeen)... Lehmä, härkä,\nnäin lihavat (kätten liike). Se kaikki sinä hoita, Briitta. Sinä\nlähettä _every morning_ sata kannu maito kaupunki. Sinä teke _cheeses_,\njuo viini...\n\n-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?\n\n-- Sinä asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. -- Sinä\nmaka silkki, syö _grapes and ananas_, pela klaveri, mene _dansing\nclubs_, oh, paljo hauska, paljo _diversions!_ Ei, ei _dansing clubs_,\nBriitta, _you will go to the Almacks, with the ladies_, sinä ole _a\nlady, much honorable_, paljo rikas, palje ylhäinen, paljo piiat, paljo\n_boys and niggers!_ Oh, sinä ei koska usko, kuin sinä saa kaikki hyvä,\nBriitta! Sinä kiittä minu, sinä kiertä käsi minu kaula, sinä sano: hyvä\nEerik!\n\n-- _Mihin panitte toisen vaimonne?_ kysyi hylätty puoliso kolmannen\nkerran.\n\nMies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi\nnimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:\n\n-- Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja\nvalehtele. Sinä luule, minä ole _poor fellow_, raukka, koira. _No_,\nBriitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, _dam!_ Minä\nnäytä sinu, minä ole _a gentleman_ ja sinä _a lady_. No, Briitta, mitä\nsinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano:\nhyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!\n\nNiin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti\nkultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.\n\n-- Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.\n\n-- Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä\nkummastuneena. -- Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te\nelätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa\nsatelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta ... kuvernööri\non kirjoittanut hänen passiinsa!\n\n-- Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä\nhänen rahansa minua koskevat.\n\n-- Kas, kuulkaahan!... Skrifvars ... herra Skrifvars, sanokaa toki,\nettä te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu\nsekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.\n\n-- Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies\njälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. --\nMinä ole sinu _husband_, sinu _boy_, sinu _old little Erik_. Ja sinä\nole minu vaimo, _my präty wife_.\n\nBriitta kääntyi.\n\n-- Jos hän on minun mieheni, tuo -- sanoi hän nimismiehelle, ja hänen\nkasvojenilmeensä koveni kovenemistaan -- jos hän on minun mieheni, niin\nhänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.\n\n-- Siinä on _Muuttumaton_, sanoi Eerik hiljaa.\n\n-- Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.\n\n-- Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi\nminulle antaessaan kompassin.\n\n-- Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.\n\n-- Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet\ntodistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.\n\nNaisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan\nsuuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:\n\n-- Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään\nminun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt\netelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen\nmuisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö,\nmitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen\ntoisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee\nsurullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee\nlapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman\nleipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus\nympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön\nmies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä\nmerkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka\nvannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain --\nniin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä\nitket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet\nrehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön\nlapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä\nsormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat\nvalapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän\nnimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti\nsaaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon\nnojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on.\nTarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta!\nOstakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä\nitseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta\ntunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on\nhukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on\nrikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.\n\nHän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli\nhäntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin\nasianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi\nsiinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle\nluonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine\nomatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita\nvääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli,\neikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti\nhaavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt\nvaltaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän\nkoetti heikosti puolustella itseään.\n\n-- Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. _All right_. Minä ei\nansaita parempi. Mutta _the other wife_, toinen... Polly on kuollut.\nHän anta minu ruoka, anta groggi ... hän narra minu, Briitta ... hän\nminu petti neljä vuosi ... joi ... meni _Hudson river_ ... kallistu\nveneest', puto mere, painu... Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu,\nBriitta, _no other woman, never_. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä\najattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu\ntakaisi... Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä\nole taas köyhä, _poor saylor boy_... Sinä ei minu anta anteeksi...\n\n-- Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas\nrauhanneuvoja. -- Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano\nvain: kyllä!\n\nEerik jatkoi:\n\n-- Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu\nse _little boy_, se Matti ... sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!...\n\nBriitta oli vaiti.\n\n-- Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta _a little\ngirl_, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä\nsai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu\nhalveksima...\n\nBriitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka\nolivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja\nsanoi:\n\n-- Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?\n\nSyntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen\nedessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi\npuhua:\n\n-- Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä\nneuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin\nAmerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.\n\n-- Ei, kuulkaas nyt, herra eversti -- puuttui puheeseen nimismies\nsuuttuneena -- tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä\nsanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte\ntoimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos\nrohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö\nhän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen\nlaillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin\nluottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla\ntule ryöstämään teitä itseänne!\n\nEerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut -- kierossa asemassa\nolevien käyttämä hyvin tunnettu keino.\n\n-- Minä näke, sinä löytä lohduttaja, Briitta, mutisi hän katsoen\nkarsaasti everstiin. -- Ei minä estä, minä lähte Amerikka.\n\nBriitta näytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hänen kalpeille\nkasvoilleen. Hän seisoi ylpeänä ja suorana keskellä lattiaa lävistäen\npikku nimismiehen tummilla silmillään.\n\n-- Sanokaa kaikki, mitä teillä on sanomista tuolle herralle! Minulla ei\nole mitään salattavaa. Sanokaa, että eversti on jo kuusi vuotta\npyytänyt leskeä vaimokseen, mutta että leski ei huoli hänestä.\nSanokaa, että leski ennemmin kiertää mieroa lapsineen, kuin rikkoo\nuskollisuuden, jonka vannoi koko elämän iäksi. Sanokaa tuolle herralle,\nettä hän voi mennä, mihin hänen mielensä tekee. Se ei koske minua eikä\neversti Richardssonia. Meidän välimme ei millään tavoin muutu.\n\n-- No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hämärästi\naavistaen, millainen nainen hänen edessään on.\n\nRichardsson kohautti olkapäitään, otti hattunsa ja lähti jäähyväisiä\nsanomatta.\n\nJuuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun.\n\n-- Äiti! huudahti hän, mutta hillitsi ilonsa, kun näki kolme herraa.\n\n-- Mikä on? kysyi äiti tuntien itsensä turvallisemmaksi tytön\nläsnäollessa.\n\n-- Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellä patruunan.\nArgo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje\nHelsingöristä, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittää, voi\nMatti tulla kotiin tänään tai huomenna.\n\nBriitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät\njuoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen\nvalahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä.\nOnneton, kovia kokenut vaimo itki -- ensin kiihkeästi kuohuvan\nluonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä\nkukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle\nsanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään\nhäväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin\nvahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja\npäivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti\nyhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.\n\nBriitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla,\nkääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:\n\n-- Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän\nmatkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan\ntoisiamme.\n\nAnna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden\nvaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi\ntuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin\nisä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen\nlähtönsä jälkeen.\n\n-- Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi\nrauhanvälittäjäksi. -- Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde\npois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen\nmukaansa!\n\nEerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa\nrauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.\n\nBriitta loi suuret, ruskeat, vielä kyynelistä kosteat silmänsä ennen\nrakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidän nuoruutensa ja onnensa\npäivinäkään hän ollut silmäillyt tätä niin säteilevin katsein. Mutta\nniissä oli surumielisyyttä, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja\nBriitta sanoi hänelle: -- Eerik, sinä tiedät, että minä rakastin sinua\nsuuresti, vielä enemmän kuin itseäni ja koko maallista onneani. Jos\nJumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elää yhdessä onnellisina,\nmutta katsos, Eerik, sitä me emme ansainneet. Sinä olit tehty liian\nkeveistä aineksista ja minä liian kovista. Jumala kyllä tietää, miksi\nhän meitä koetteli. Jos hän olisi antanut meidän hukkua pahuudessamme,\nniin hän ei olisi meitä koskaan erottanut taikka hän ei olisi johtanut\nsinua takaisin, ja minun hän olisi antanut menehtyä surun katkeruuteen.\nMutta katsos, nyt hän on nöyryyttänyt meitä; tomuun me olemme\nkukistetut. Sinä tiedät nyt, mitä onnen tavoitteleminen on; minä tiedän\nnyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntiä,\npimeyttä ja voimattomuutta!\n\n-- Kyllä kaikki tahto hyvä tulla taas, Briitta!\n\n-- Uskotko? Niin, kyllä minäkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki\ntulla. Älkäämme enää puhuko siitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Meidän\nvälillämme on pimeä yö, meri ja kuolema. Meidän suhteemme on lopussa.\nEi kukaan voi enää antaa meille takaisin nuoruutemme päiviä, jolloin\nmeistä tuli mies ja vaimo, eikä samaa mielenlaatua, joka meillä silloin\noli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin,\nja jos meistä nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidän\nvaikeampi unohtaa sitä, minkä pitää olla ainiaaksi unohdettuna meidän\nvälillämme. Sen tähden on parempi meidän kummankin erota...\n\n-- Oh, Briitta, sitä ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen\ninnokas rauhanvälittäjä.\n\n-- Se on meidän asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta\nerotkaamme ystävinä. Lähde Amerikkaan, minä jään tänne. Ja jotta sinä\nvoisit lähteä keveämmällä mielellä, minä annan sinun maksaa velkani\nsekä jättää tyttärellemme myötäjäiset. Sinä saat viedä hänet Helsinkiin\nja lääkityttää hänen kipeät silmänsä. Siinä on kylliksi, Eerik.\nPoikamme kyllä tulee omin neuvoin toimeen. Älä tarjoa minulle kultaasi;\nse on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kättä ...\nkas niin, nyt olemme ystäviä. Nyt voimme sanoa toisillemme jäähyväiset.\n\n-- Ja minä lähte yksin ... minä ei saa pitä minu _girl_ ... ei saa näke\nminu _boy_? Kuka varte minä teke työ, Briitta? Kuka varte minä elä?\nSinä pois ... lapset pois ... kaikki pois!\n\nBriitta oli hetkisen vaiti, hän taisteli itsekseen kovan taistelun.\nSitten hän sanoi:\n\n-- Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, että\njaamme parhaan, mitä Jumala on meille antanut, lapset. Minä pidän\ntyttäremme, ota sinä poikamme! Minä luulin menettäneeni hänet, minä\nsain hänet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hän on taas lähtevä\nluotani. Anna minun pitää hänet kotona kaksi päivää ja sitten ... ota\nhänet kanssasi! Mutta muista, että viet hänen mukanaan puolet\nsydämestäni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa -- ja Jumala\nsuokoon meidän tavata toisemme siellä! -- niin on sinun vastattava\nhänestä. Tee hänestä rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen ...\nkuuletko, ennen kaikkea _uskollinen!_ Jumala olkoon kanssasi. Jää\nhyvästi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isälleni\nsaman päivän iltana, eikä hän suinkaan jättänyt purkamatta sydäntään.\nHän kuvaili oman käsityksensä mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black\noli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vähällä,\nitsekkäitten etujensa tähden, kuten hän uskoi, viekoitella hänet\nkäymään käsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvernöörin omakätinen\nkirjoitus. Mutta vielä katkeroituneempi hän oli Briitta Skrifvarsia\nkohtaan. Millä tavoin tämä oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla\noli vyö täynnä kultakolikolta! Siitä, että mies oli karannut\nlaivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitää kiinni, jos vaadittiin.\nVähätpä tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle!\nMutta mies oli Amerikan alamainen, eikä Black huolinut moisten\npikkuasiain tähden saada aikaan maailmansotaa. Hänestä näytti rauhan\nsolmiminen kaikille parhaalta. No hyvä, jollei ylpeä vaimo ota\ntullakseen järkiinsä, oli Skrifvars käräjöimällä hankkiva hänet\nitselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkään menisi\nmyttyyn. Eikä suinkaan lisätulojen tähden, kyllä varoja muka oli\nkäräjäasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tähden. Black oli aina\noikeuden puolella; hän kyllä kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut\neverstit ja jäykkäniskaiset naiset, puhumattakaan minun isäni\nniskoittelevista velkamiehistä, joita sen illan käynti oikeastaan\ntarkoitti...\n\nEloon heränneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta\npaikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin\nnimismiehenkin mielestä olisi järjettömän vaimon pitänyt ottaa avosylin\nvastaan rikas miehensä, ja he arvelivat hänen kyllä vielä katuvan\nylpeyttään, ennenkuin mies ehtii lähteä. Niin ei Briitta kuitenkaan\ntehnyt. Mies asui muutamia päiviä naapuritalossa eikä enää päässyt\nvaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillä äitiään ja\noppia tuntemaan isänsä. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestä\nkohtauksesta Skrifvars lähti molempine lapsineen Helsinkiin, mistä hän\nja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jälkeen en ole\nhänestä mitään kuullut. Hän oli lähtenyt niin nolona kuin onnenonkija\nkonsanaan, mutta mahdollisesti kyllä hänen kevyt luonteensa pääsi\njälleen valtaan, kun hän taas näki meren. Kaikissa merimiehissä on\njotakin laineitten levottomuuden tapaista: tämänpäiväinen ankkuri ei\nenää huomenna kestäkään sataman edustalla. Maalta merimies ikävöi\nmerelle ja mereltä maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkä\ntyrskyt!\n\nKesemmällä Briitta Skrifvarsin tytär palasi tervein silmin. Se oli\npäivänpilkahdus! Äiti kutoi kutomistaan ja kävi meillä aivan niinkuin\nennenkin. Umpimielinen hän oli aina ollut; vielä vähemmin hän puhui\nuusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hän vastasi:\n\n-- Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on\nuskollinen.\n\nVastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielä kokeva erään uuden vaiheen\nhiljaisessa, uutterassa elämässään. Eversti Richardsson oli nähnyt\nhänen ja hänen miehensä kohtauksen. Siitä päivin hän ei enää sitonut\nhevostaan Briitan aitaan. Hän ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan.\nHän kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltään lääkäriltä,\ntiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli\nvaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut\ntuon kohtauksen jälkeen, kutsui hän luokseen Briitan. Hän oli\nkuolemaisillaan. Rakas käsi, jota hän oli niin kauan turhaan pyydellyt,\nsai nyt hoidella häntä hänen viimeisinä hetkinään. Hänen kuoltuaan\ntavattiin hänen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu\nkirje. Se oli hänen tapaansa lyhyesti kirjoitettu:\n\n\"Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hänet\npetti, miten uskollinen hän olisikaan sitä kohtaan, joka ei koskaan\nkoko elämänsä aikana lakannut häntä rakastamasta! Minä olen ainoa, joka\nolen sinua ymmärtänyt. Jos olen etsinyt _omaa_ onneani, niin muista,\nettä enemmän kuin omaani, tahdoin _sinun_ onneasi. Sinä et voinut ottaa\nvastaan almua. Niin kauan kuin minä olin elossa, oli sinun mahdollista\npelastua ja päästä vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen\nkuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni häpeämättä ja ilman\nvääryyttä. Täytä tämä minun viimeinen pyyntöni! Ole vapaa, elä\nonnellisena!\"\n\nSanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tämän kirjeen kätkeneen häpeästä\nkasvonsa käsiinsä. Hän oli luottanut hyvään ymmärrykseensä ja ymmärsi\nolleensa sokea. Liian myöhään hän oppi tuntemaan miehen, jonka hyväksi\nhän oli uhrannut kaiken, ja liian myöhään sen miehen, joka olisi\ntahtonut hänen tähtensä uhrata kaiken.\n\nBriitta otti vastaan perinnön, joka oli laillisesti hänelle määrätty\nRichardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat\nsukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat\njakoa. Briitta ei suostunut. Väärin käsitetyn ystävän viimeinen tahto\noli hänestä pyhä. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet häntä\nkopeaksi, kun hän halveksi kultaa, sanoivat nyt häntä ahneeksi, kun hän\nei luopunut siitä. Kuitenkin hän oli lahjoittanut suuren summan\nmerimieshuoneelle hätäavuksi köyhille leskille.\n\nJonkin aikaa hän vielä kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi\nhänen mieltään. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytär\njoutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana keväänä Briitta lähti\nAmerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen\njonkinverran voitonriemuisena. Tiesihän hän muka, että Briitta oli\nkatuva ja lähtevä miehensä luo. Mutta lähtikö Briitta todellakin sen\ntähden? Minä en sitä usko. Hänen sydämensä oli kiintynyt poikaan, ja\njos hän mitään katui, niin hän katui sitä, että oli lähettänyt lapsensa\nmaailmaan moisen isän johdolla. En tiedä, onko hän löytänyt pojan ja\nsaanut hänet pelastetuksi isän seikkailijaelämän vaaroista, mutta minä\nodotan Briitan palaavan joskus takaisin päättämään paljon kokeneen\nelämänsä isänmaassaan. Hän oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka\nliian kovarakenteinen, kuten hän itse sanoi. Hänessä oli miehen\nraudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydämen parhaimmat\nominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltäytyvä kärsivällisyys ja\nkaikissa vaiheissa pettämätön uskollisuus. Elämässä tehty erehdys ja\nliian suuri luottamus omaan voimaan, -- samaa on sattunut monellekin,\njoka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan\nhän haavoittuikin, ja syvälle nöyrtyneenä ylpeä, siihen asti\nitsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessä, joka johtaa\nihmissydämet kuin vesipurot.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KERTOMUS.\n\nTyhjät sydämet.\n\n\nRouva Rönnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen äänettömyys.\nKuulijat katsoivat kummastuneina hänen hehkuvia kasvojaan ja hänen\nloistavia silmiään. Ymmärrettiin, että hän oli taistellut sukupuolensa\noikeuksien puolesta ja samalla käsittänyt sen velvollisuudet. Hänellä,\ntuolla viehättävällä pikku rouvalla oli herkkä sydän, joka ei tyytynyt\npelkästään keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten\nitsekkyyttä vastaan käytäviin pieniin kahakkoihin.\n\n-- Sellainen hän on, kuiskasi hänen miehensä konsuli naapurilleen\nkapteeni Videstrandille.\n\nEi edes everstikään enää uskaltanut sanoa häntä opettavaiseksi, ja\nnekin, jolla ehkä olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai\nhänen afrikkalaisvilliään, huomasivat parhaaksi olla vaiti.\n\nÄänetön matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli\nvähitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin\npaikaltaan, puristi kertojan kättä ja sanoi:\n\n-- Se tuli täydestä sydämestä, rouva Rönnevall!\n\n-- Jonkin kerranhan täytyy lähteen tulvia, virkkoi pikku rouva\nihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillä vanha viluinen herra suvaitsi\nvasta ensi kerran kunnioittaa peräkannen keskustelua aktiivisella\nosanotolla.\n\n-- On kuivuneita lähteitä, jos likaveden täyttämiäkin, huomautti\nBiisami. On tyhjiäkin sydämiä, rouva Rönnevall!\n\n-- On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimästä.\n\n-- Jo paljon aikaisemmin. On sydämiä, jotka ovat niin täynnä omaa\nitseään, ettei niissä ole tilaa millekään muulle. Mutta tuo _itse_ on\nsisällyksetön, se pyörii lakkaamatta oman keskipisteensä ympäri. Ja on\ntoisia, jotka ovat täynnä lakkaamatta särkyviä ja kuolettavaksi\ntyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut\nkiinteä ydin, mutta jotka ovat sen menettäneet. Paljon muutakin kuin\nkasteen kuivattaa sydänpäivän aurinko.\n\n-- Minä en tuota ymmärrä; olkaa hyvä, selittäkää tarkoituksenne! Mikäli\nminä tiedän, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkää, rakastaa tai\ninhoaa, niin kauan kuin elää. Ainoastaan kuollut on kaikesta\nvälinpitämätön.\n\n-- _Jos_ on. Mitä me siitä tiedämme? Mutta te olette oikeassa. _Niin_\ntyhjä ei ole mikään sydän, ettei se _jotakin_ etsisi. Minä sanon niitä\ntyhjiksi, jotka etsivät turhaan.\n\n-- Suokaa anteeksi! puuttui siinä puheeseen tohtori Rabe. -- Minäkin\nkuulunen tyhjäin joukkoon, sillä minäkin etsin jotakin turhaan. Minä\netsin sitä onnetonta, jonka arpa on määrännyt rouva Rönnevallin jälkeen\nkertomaan.\n\n-- Minä se olen, sanoi Biisami.\n\n-- Kiitos siitä, te pelastatte minut, minä saatan nyt toivoa pääseväni\nunohduksiin, sanoi edellinen kertoja päätään nyökäyttäen, voimatta\nvieläkään saada mielestään opettavaisuuttaan.\n\nBiisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hän tähän\nasti oli uskollisesti pitänyt kädessään, ja piirusti ajatuksiinsa\nvaipuneena muutamia näkymättömiä piirtoja sateenvarjollaan peräkanteen.\n\n-- En tiedä -- sanoi hän -- suvaitseeko tämä arvoisa seura ollenkaan\ntarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikänsä tutkinut sointuoppia\nja siitä saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epäsointujakin. Kun\nkuulin rouva Rönnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenäisyyden\nelämää, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elämä on, joka\nkuluu täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa ja jota siitä syystä\nsaattaa sanoa todella ehjäksi. Kielisoittimen äänen puhtaus riippuu\nsiitä, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidän\npäivinämme enemmän kuin ennen, päivän kysymykset pirstovat meitä,\nmukavuus veltostuttaa meitä, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina\nkorvissamme tekee meidät lopulta välinpitämättömiksi. Ja kuitenkin\ntunnemme sydämessämme aina tukevan maaperän tarvetta, kiinnekohdan\ntarvetta, joka ei petä meitä täällä meidän asuessamme pyörivällä\npallolla vaihtelujen maailmassa. Minä sanon tyhjiksi niitä sydämiä,\njotka eivät ole löytäneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkään niitä\nolevan hyvinkin paljon. Saanko valaista käsitystäni parilla\nesimerkillä?\n\nEi kellään ollut mitään vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan\nmusiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming\nkuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa\nvaiko mollissa.\n\n-- Silloin minä pyydän teitä, arvoisat naiset ja herrat -- jatkoi\nBiisami -- ajatuksissanne siirtymään keväästä ja Itämereltä marraskuun\niltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, että tämä laivankansi on hieno,\nhyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljä kynttilää kruunussa, näkyy\njono kauniita huoneita, räiskyvä tuli palaa takassa, heijastuen\npystykuvastimista. Me istumme puoliympyrässä vähän matkan päässä\ntakkatulesta. Seitsemän, kahdeksan henkilöä, melkein niinkuin nyt\ntässä. Tuossa istuu isäntä, paroni H., ylhäinen virkamies, jonka\nlähimpään seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi,\nkoska minä opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkä te, herra eversti,\ntahdotte olla hänenä. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan\npatjakkoon: te, neiti Hemming, olette hän. Hänen vieressään istuu\nsukkela rouva N. ... olkaa niin hyvä, rouva Rönnevall! Tässä on\ntalon lääkäri, tohtori C. ... ehkä te, tohtori Rabe? Tässä eräs\nnuori neitonen, neiti F. -- aivan kuin tämä nuori neiti. Tässä asessori\nB. ... kapteeni Videstrand. Tässä vielä eräs apukamreeri, dosentti\nSumu, ja viimein minun mitätön henkilöni.\n\nUnohtakaamme edelleen tämä sumuinen meri ja ajatelkaamme, että valoisan\nsalin ulkopuolella on pilkkopimeää, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksävä\nrankkasade. Ettekö kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten?\nNapaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole\nvaloa ja lämmintä ympärillään, valoa ja lämmintä sisällään, kattoa\npäänsä päällä ja lujaa pohjaa jalkainsa alla!\n\nMoinen luonto pakottaa ihmiset likemmäksi toisiaan; kaikki ovat\ntuttavallisempia ja avomielisempiä; on sisäinen tarve, joka saattaa\ntoisen lähestymään toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri,\nmusta pimeyden kehys enentää pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus\npääsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan\nsatuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hämäriä\ntulevaisuuden aavistuksia.\n\nMe olimme juuri nousseet teepöydästä ja istuutuneet puoliympyrään\nsuuren englantilaismallisen takan eteen. Äsken uudelleen sytytetyn\ntulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu\nmuuttui vähitellen toisen luontoiseksi. Nälänhädästä, Garibaldista,\nsodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista\npuhe kääntyi aivan itsestään, en tiedä miten, kuuluisaan spiritistiin\nHomeen ja hänen ihmeisiinsä, joista silloin kaikki puhuivat. Meidän\nisäntämme paroni H. oli spiritisti; hän oli likeisessä yhteydessä\nAmerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa säännöllisesti\npostissa lehdet \"Journal de l'Ame\", \"Revue Spiritualiste de Paris\",\n\"Licht, mehr Licht\" ja \"Banner of Light\", jotka kaikki olivat\nspiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillä juuri pimeyden apostolithan\nne innokkaimmin nimittivät itseään valon sankareiksi. Vieläpä\nenemmänkin: isäntämme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen\nspiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut \"psykografin\", vai mikä\n\"emanulektori\" se lienee ollut tuo berliniläisen Hornungin tunnettu\nkeksintö, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman\nvälittäjäksi kuin hankalat koputuspöydät. Psykografin jälkeen\nkeksittiin vielä yksinkertaisempi lyijykynä, ja lopulta huomattiin\nyksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensä näyttäytyä. Me tiesimme\nparoni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitäneen niistä tarkkaa\nluetteloa. Niinpä ei ketään kummastuttanutkaan, että isäntämme,\npelkäämättä puolta kymmentä ilkeää hymyä, ryhtyi tapansa mukaan\nrakastettavan suorasti puolustamaan Homea.\n\n-- Onko tosiaankin totta -- sanoi pisteliäs rouva N. -- että eräs\nkeisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmän käden koskettavan kättään ja\nvievän sen vielä kylmemmille huulille?\n\n-- Totta se on -- sanoi paroni H. levollisesti -- mutta tuo käsi oli\nhänen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa käsi, ja kun Homelta\npyydettiin todistuksia siitä, tuli marmorin valkoinen käsi taaskin\nnäkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois\njuuri sen sormuksen, jonka hän oli saanut muistiksi kaivatulta\nsisarvainajaltaan.\n\n-- Onko totta -- kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyään --\nettä Tuileriain linnassa henkilöt kääntyivät tuoleillaan ympäri, että\nkeisarilta ja monelta muulta hävisi taskukellot ja että naisten puvut\njoutuivat arveluttavaan epäjärjestykseen?\n\n-- Totta on sekin, mutta siinä oli vain osa Homen läsnäollessa\ntapahtuneista ilmiöistä. Käsiä tuntui liikkuvan pöytäliinojen alla,\nnäkymätön käsi nosteli pöytiä, tuntemattomat olennot poljeksivat\nvarpaille, seinäkellot pysähtyivät, kellot soivat ja nidos Voltairen\nteoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi\nhänen syliinsä. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja\nsulkeutuivat, kynttilät sammuivat ja syttyivät itsestään, mutta\nyhtäkkiä Home hävisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti\nolla. Minun tulee lisätä, että kuuluisa silmänkääntäjä Moreau-Cirti,\njoka silloin myöskin oli läsnä, sanoi kaiken sen menevän yli hänen\nymmärryksensä ja väitti, ettei sillä ollut mitään yhteyttä luonnollisen\nmagian kanssa.\n\n-- Oikeinko totta, että hän katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C.\n-- Minä olen kuitenkin kuullut kerrottavan hänen toisella kertaa\nosoittaneen vielä erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa\nseurapiirissä, johon paitsi häntä ja keisarinnaa kuului ainoastaan\nherttua Montebello, näyttäytyi kerran Homen läsnäollessa hengen käsi,\njoka tarttui kynään, kastoi sen säännölliseen tapaan musteeseen ja\nkirjoitti paperille Napoleon I:n omakätisen nimikirjoituksen. Keisari\npyysi silloin saada suudella kummituskättä. Heti se siirtyi hänen ja\nsitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkäisi kiireimmiten\nbrysselinpitsisellä nenäliinallaan pois suutelon huudahtaen: \"_Mais\nc'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari_!\"\n\nParoni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttämän yleisen naurun\nasettumista ja virkkoi sitten sävyisästi:\n\n-- Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epäilen, oliko keisarinna\nEugenie siinä tilaisuudessa sellaisella mielellä, että hän olisi voinut\ntuntea miehensä viikset. Marraskuussa 1858 minä olin Pietarissa. Home\noli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja\nkaikkialla hääräilevän Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli päässyt\nylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hämminkiin; neljään\nviikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen\njoukossa oli myöskin eräs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja\njoka muistuttaa Tuileriain linnan kättä. Home kutsuttiin armossa\npienehköön iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hän huvitti ensin seuraa\nlennättämällä pientä kilisevää soittokelloa toiselta toiselle. Häneltä\nkysyttiin sitten, eivätkö henget voisi näyttäytyä, ja hän vastasi käden\nsilloin tällöin tulevan näkyviin, mutta seura tällä kertaa oli muka\nliian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin\naakkoset, eräs ylhäinen henkilö piti määrättyjä kirjaimia perättäin\nosoittavaa kynää, ja siten huomattiin, että kreivi Adlerbergin ja\nruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidän mentyään\nkaikki läsnäolijat näkivät sinertävän käden kurottuvan kohti... Mutta\nehkäpä tiedättekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei\nkellään koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan että jokainen,\njoka oli koskenut tuohon jääkylmään, kosteaan käteen, oli ollut\nvakuutettu, ettei se ollut kenenkään elävän ihmisen käsi.\n\n-- Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun\nollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellä samaan aikaan kuuluisan\namerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevät\nerinomaisesti sopineet yhteen, missä suhteessa on kunnioitettava noita\nkahta suurta miestä; onhan muuten _jalousie de metier_ niin tavallista\ntässä maailmassa. Home ja Squire näet osoittivat mahtuvansa molemmat\nsaman katon alle. Eräänä iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla\ntäysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinä\ntilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metriä\nkorkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja\nniinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, että ehti\nkirjoittaa nimensä kattoon. Minä en itse ollut läsnä, mutta kuulin\nluotettavilta henkilöiltä, että hän tuossa korkeassa asemassaan ei\nmuistanut ottaa lukuun erästä pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa\nseuraa. Huomattiin näet, että sillä arvon miehellä oli puolianturat\nsaappaissa...\n\n-- Mutta, hyvä tohtori, virkkoi isäntä, tahdotteko kokonaan peloittaa\nminut kertomasta pientä tapausta, jonka itse näin ja jota siis en\nparhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkän mielikuvituksen tuotteeksi?\n\n-- En suinkaan, minä olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistänyt\nmeiltä mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa\nmeidät kaikki vakuutetuiksi. Siis teillä, herra paroni, on itsellänne\nollut tilaisuus tutustua...\n\n-- Herra Homeen, niin on. Ja minä vakuutan, hyvä herrasväki, olleeni\nennen tuota tapausta yhtä jyrkkä epäilijä kuin kuka hyvänsä teistä.\nMuuten minä en silloin ollut yksin; vaimoni oli myöskin läsnä\ntilaisuudessa.\n\n-- Mutta, hyvä ystävä -- sanoi vapaaherratar hieman hämillään --\nlupasithan itse...\n\n-- Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan,\narmollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien\nsäilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan -- senkin uhalla, että joudun\nteidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki --\nettä käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin\nkomissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä\ntoimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista\nsukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja\nvaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea\nvieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s\n1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen\nhenkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa\nhänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui\nhuojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut\npaikaltaan vähääkään.\n\n-- Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinä ei ole mitään\nmerkillistä, jos on totta, että Home Firenzessä huvikseen asetteli\nmunia seinälle. Munat eivät vierähtäneet alas, lamppu ei kaatunut;\nsellaisia ovat herra Homen luonnonlait.\n\n-- Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen\ntohtori. Mutta olkaa hyvä, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu\ntulevan hyvin romanttinen.\n\n-- Se ei ole pitkä, jatkoi paroni H. hyväntahtoisesti. Vaimoni voi\ntodistaa...\n\n-- Minä en todista mitään! huudahti vapaaherratar.\n\n-- Kyllä todistat, siitä olen varma, sillä kun me kummastellen\nkatselimme pöydän liikkeitä, huomasimme kaikki pöytinemme ja\ntuoleinemme siirtyneemme huoneen päinvastaiseen nurkkaan kenenkään\nkäsittämättä, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme\n-- aivan niinkuin te, hyvät naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme\nvakuuttaa toinen toisillemme, että olimme vaihtaneet paikkoja, sillä\nhuone näytti siltä kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinä\nrautatietä sohvilla.\n\n-- Home istui pöydän alla; siinä koko salaisuus! nauroi vapaaherratar.\n\n-- Varmasti, virkahti rouva N.\n\n-- Suokaa anteeksi -- jatkoi isäntämme. -- Home ei ensinkään ollut\npöydän alla. Minäkin olin niin lapsellinen, että uskoin jotakin sen\ntapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkä asia oikeastaan oli. Mitä\nhuomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pähkinäpuusta, en muista,\nkummastako, tehdyn pöydän, joka sitä paitsi oli melkoisen suuri ja\nhyvin raskas. Minä en olisi jaksanut sitä liikuttaa paikaltaan. Sangen\nkummastuneena katsoin silloin ympärilleni ja näin Homen hyvin\nvälinpitämättömän näköisenä istuvan ikkunan ääressä puhelemassa erään\nnaisen kanssa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Minkä näköinen hän on? kysyi apukamreeri salatakseen liian\nhillitöntä naurunhaluaan.\n\n-- Aivan musta, sarvet päässä ja jalassa kaviot, ellei hän ennemmin ole\nkuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N.\n\nMutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena.\n\n-- Home on nuori mies; hän on syntynyt Edinburgissa 1835; hän on\nkeskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan näköinen,\nyksinkertainen ja teeskentelemätön koko olemukseltaan. On tunnettu\nasia, ettei hän koskaan näytä salaperäistä taitoaan julkisesti eikä\nmielellään suurissa seuroissakaan. Hän myöntää itse, ettei hän milloin\nhyvänsä voi kutsua esiin henkiä; se riippuu enemmän heidän kuin hänen\ntahdostaan, ja kun hän Roomassa kääntyi katoliseen uskoon 1856,\nilmoittivat henget hänelle kohta sen jälkeen Napolissa pysyvänsä\npoissa koko vuoden, mikä todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai\nkieltäytymisensä he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee\nmyöntymystä, yksi kieltoa. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että kaikki,\njotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistä ne ovat\nperäisin. Niillä on hyvin omituinen ääni, minä en voi verrata niitä\nmuuhun kuin siihen ääneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan\nhakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sähköttäjä\nlähettää sähkösanomaa.\n\n-- Sallitteko, herra paroni, minun kysyä yhtä asiaa? virkkoi tohtori.\n\n-- Sangen mielelläni, hyvä herra tohtori. Huomaatte, että minä olen\nvalmis puolustautumaan. Teidän miekkailupistojenne varalle on minulla\nrautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole löytävä\nyhtään rakoa.\n\n-- Minä muistelen, että te, herra paroni, olitte jonkin verran\nvapaa-ajattelija.\n\n-- Oikein! Ja luenpa ansiokseni, että olen vielä tänä päivänäkin.\n\n-- Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet...\n\n-- Ovat olleet hyviä aikanaan; mutta ehkä päästätte minut lausumasta\najatustani siitä, mikä merkitys niillä on yhdeksännellätoista\nvuosisadalla.\n\n-- Siis korkein olento, kuoleman jälkeinen elämä, arveletteko, että...?\n\n-- Johan te käytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan\nsalapaula. Mutta koska tahdotte, no -- miksikä en uskoisi yleistä\njärkeä, maailmanainetta ja kuoleman jälkeistä olemassaoloa tuossa\naineessa, jossa persoonallisuus häviää, sen jälkeen kun -- mitenkä\nsanoisinkaan?\n\n-- Sen jälkeen kun se on lyhyemmän tai pitemmän aikaa pyristellyt\njonkinlaisessa henkimaailmassa, mikä ei kuitenkaan ole muuta kuin\naineellisen elämän jatkoa hermoaineen avulla, joka elämän aikana\nmuodostaa sielumme, mutta kuoleman jälkeen vähitellen haihtuu ja hajoaa\nyleiseen maailmanaineeseen.\n\n-- Hieman sinne päin, mutta ei aivan niin, hyvä tohtori. Minä olen\ntodellakin oikeauskoisempi kuin te, sillä minä uskon, että meidän\nkiertotähteämme ympäröi sille ominainen kolmas aine, ikäänkuin\nnäkymätön ilmakehä, joka on kuolemankin jälkeen ravintona\nhermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elää, niin kauan kuin\nmaapallommekin elää; ei kauempaa, sen myönnän. Mutta muutenhan ei\nvoitaisi selittää ammoisina aikoina eläneitten henkien olemassaoloa ja\ntervehdyskäyntejä.\n\n-- Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minä tunsin\nerään neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llä. Häntä huvitti\nsuuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hänen\nonnistui viimein saada ompelupöytänsä nakuttamaan. Kerran hän kääntyi\nSokrateen puoleen, pyytäen häntä olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin\nkauniin ja nerokkaan ajatelman. Hänen suureksi ilokseen viisas mies\nkohteliaasti suostuikin pyyntöön, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain\nkirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee\nollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkilön kanssa. Vastaus oli:\n_Vous êtes une folle_, te olette hupsu! Minä olen itse nähnyt\nkirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, että siinä oli nuo sanat.\nAinoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitä.\n\n-- Ja kummastuttaako se teitä, hyvä herrasväki? huomautti tohtori\nhymyillen. Minä tunnustan, että siitä pitäen, kun minä pari vuotta\ntakaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Zürichissä, ei minua\nollenkaan kummastuta, että Sokrates puhui ranskaa Helsingissä!\n\n-- Niin, sanoi paroni, mitä minun pitäisi sitten vastata tähän? Minä\nnäen, että tässä on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkiä, toinen ei\nusko mitään. Ja koska minä olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin\nmielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin.\n\n-- Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielä kolmaskin puolue, virkkoi\nsilloin lempeä ääni, joka ei siihen asti vielä ollut sekaantunut\nvilkkaaseen keskusteluun.\n\nMeitä oli ollut kolme äänetöntä kuulijaa: minä ja nuori tyttö, joka oli\nedellisenä keväänä päässyt ripille ja jonka läsnäolon kaikki näyttivät\nunohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti työnsä ääressä, neuvottomana ja\nhämmästyksissään kaikesta, mitä oli saanut kuulla, ja oikein\ntietämättä, mitä oli ajateltava siitä. Kolmas äänetön kuulija oli\nasessori B. Hän se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita\nvastaan.\n\nAsessori oli mitättömän näköinen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan\nvanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hän oli jokseenkin\ntavallisen näköinen, mutta hänen harmaat silmänsä olivat eloisat ja\nviisaat; muuten hän oli hyvin säädyllinen ja käytöksessään melkoisen\nsiro; hänellä oli aina hännystakki ja kaulassa valkoinen liina.\nHän veti niin vähän huomiota puoleensa, että hänen läsnäoloaan\ntuskin huomattiin, semminkin koska hän harvoin puhui muusta kuin\nvirka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, että hän luopui\nnoista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hän\ntunsi läheiseksi, ja silloin hän saattoi olla puhelias, jopa\nkaunopuheinenkin; hänen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpä\nkauniiksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpöä, ja koko hänen\nvartalonsa näytti kasvavan. Häntä pidettiin hieman omituisena ja\nkummallisena vanhuksena, mutta koska häntä yleensä kunnioitettiin hänen\nrehellisyytensä ja oikeudentuntonsa tähden, niin oltiin kernaasti\nhuomaamatta hänen omituisuuksiaan ja suvaittiin häntä niissä harvoissa\nseurustelupiireissä, joissa hän toisinaan vietti iltansa enemmän\ntottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hän aina hattuunsa tarttuen\nlähti täsmälleen kello kymmeneltä.\n\nKaikki kääntyivät heti pieneen mieheen päin, joka jatkoi minuun ja\nnuoreen tyttöön katsahtaen:\n\n-- Täällä on muutamia, jotka eivät usko herra Homeen, vaan pitävät\nhänen henkiään pilana.\n\n-- Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua.\n\n-- Mutta -- jatkoi asessori -- kun emme usko herra Homeen, niin olemme\nuskomatta siitä syystä, että vielä vähemmän olemme samaa mieltä niiden\nkanssa, jotka eivät sano uskovansa mitään, mikä on mahdotonta.\n\nParoni H. nyökäytti ystävällisesti päätään.\n\n-- Jatkakaa vain, sanoi hän. Saammepahan nähdä, että viimein kuitenkin\nolemme yksimielisiä pääasiasta.\n\n-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa. Jos oikein ymmärsin, olitte te,\nherra paroni, vapaa-ajattelija ja epäilitte kaikkea, kunnes herra Home\nsai teidät vakuutetuksi henkien olemassaolosta.\n\n-- En tahdo sitä kieltää. Mitä omin silmin näkee, sitä ei käy\ntinkiminen olemattomaksi. Täytyy vain koettaa keksiä sille järjellinen\nselitys.\n\n-- Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllä ymmärrän. Mutta\nsielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eikö\nniin?\n\n-- Hyvä asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte\nkarkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitä syystä\nminä en huoli tehdä pitempää tunnustusta.\n\n-- Ellen pelkäisi väsyttäväni, saattaisin kertoa tapauksen omasta\nelämästäni.\n\n-- Ilahduttaisitte sillä suuresti mieltäni. On harvinaista kuulla\nteidän puhuvan muusta kuin oikeusasioista... Lundqvist, tuo lisää puita\nja pane takkaan!\n\n-- Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat\nvapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. -- Älkää säästäkö ollenkaan\nhermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.\n\n-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä\nhirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.\n\n-- No niin -- jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen -- minulla oli\nnuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n\ntuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska\nhän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua\noikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä\nhuoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra\nparoni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.\n\n-- Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan\nhänet kuitenkin vallan hyvin ... reipas ukko ikäisekseen, Kustaan\naikalainen ... ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän\nsen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme.\nMeidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka\nsunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti\nikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori,\nette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta...\n\n-- Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei\nhaihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja\ndiplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin\nsuinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja\nateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee\nlisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra\nparoni.\n\n-- Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.\n\n-- Ei, päinvastoin... Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta\nsitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin,\nmutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja.\nIhmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: _abhorret a vacuo_. Tyhjää\npaikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen\ntyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys\nmajoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta\nantakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että\nteidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli\nonni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi\nuseastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet\noikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta\nyht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja\nkutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette\nymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein.\nTäytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä\nmenestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme,\nmutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka\netsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä\nB., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa\njohtotähti, joka ei petä! -- Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin\nluonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä -- tämän talon edessä --\nja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän\npysähtyi ja huusi palvelijaansa. -- Katsos tuota, kuhnus, torui hän;\nmitenkä olet lakaissut tänään? -- Silloin huomasin oven edessä kaksi\noljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli\nihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän\npelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.\n\n-- Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin\najattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi\nvapaaherra H.\n\n-- Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli\nyksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär...\n\n-- Matilda serkkuni!\n\n-- Hän oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen\nkasvatuksen. Hänen isänsä käytti melkein kaikki joutohetkensä tämän\nrakkaan lapsen hyväksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen\nhäntä noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hän oli\nvalinnut hänelle kotiopettajattaren oman mielensä mukaan; hän oli mitä\nhuolellisimmin valvonut, mitä kirjoja tyttö luki; ja jo aikaisin hän\nteroitti hänen mieleensä tuota maailmanfilosofiaa, jota hän piti\nkaikkien tietojen helmenä. Ja Matilda neidillä oli erinomaisen hyvä\npää, hän käsitti kaikki hyvin helposti; jos hän olisi ollut Ruotsin\nvaltaistuimella, olisi hänestä tullut toinen Kristiina. Sitä paitsi hän\noli nuori, kaunis, rikas, ja hänellä oli loistava yhteiskunnallinen\nasema; siksipä hänellä olikin niin paljon ihailijoita, ja hänen isänsä\nkoti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitä Suomessa siihen aikaan oli\nsukkelaa ja sivistynyttä siinä mielessä kuin salaneuvos H. ja monet\nmuut tahtoivat.\n\n-- Niin, olen kuullut setäni vierassalin olleen suosituimman koko\nmaassa.\n\n-- Matilda neiti oli kahdeksantoista ikäinen, kun minun apuani\ntarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minä näin hänet joka päivä: hän\noli viehättävä...\n\n-- Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentä vuotta nuorempi.\nKyllä ymmärrän: eihän kukaan ole kivestä.\n\n-- Hän oli viehättävä, milloin tahtoi olla, mutta myöskin äärettömän\noikullinen ja epävakainen. Monia ihailijoitaan hän kohteli niin\nvälinpitämättömästi kuin ainoastaan hän rohkeni kohdella. Huomattuaan\njonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hän heti hänet jollakin\npurevan ivallisella päähänpistolla. Isä kuitenkin tahtoi häntä\nvalitsemaan ja näytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista\nkreivi R:ää, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli\nhäntä niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikä pahemmin, ja kun oli\nkerran totuttu hänen oikkuihinsa, ei niitä otettu huomioon, vaan\ntoivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan\nhellittämättömyydestä.\n\n-- Kertokaa edelleen. Minä tiedän jonkin verran serkkuni vaiheista.\n\n-- Mutta minä en tahdo millään tavalla menetellä epähienosti. Jos se\nvaivaa teitä, herra paroni...\n\n-- Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikä totuus teidän\nkertomananne voi kuulua läheskään niin säälimättömältä kuin muitten\nkulkupuheet.\n\n-- Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda\nkiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin työhön. Kaksi\nviikkoa hän maalasi intohimoisesti, hylkäsi sitten siveltimen ja ryhtyi\ntutkimaan kasvitiedettä. Tuskin hän oli ennättänyt penkoa ties kuinka\nmonta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui\nratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllästyttyään hän ryhtyi kääntämään\nFrithiofin satua englannin kielelle. Tällä välin hän mieltyi Byronin\nkirjoituksiin ja alkoi kääntää niitä ranskaksi. Ennenkuin mikään\nnoista töistä valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti\nkamariurut, ja hänen päähänsä pälkähti ruveta transponoimaan Mozartin\nDon Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hän\nehti valmistaa ensimmäisen näytöksen, kun hän eräänä päivänä näki\nhydro-oxygeni-mikroskoopin ja äkkiä tunsi vastustamatonta halua\nmikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tämä kiihko johti hänet anatomiaan.\nHän leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hänen häkissään, ja väitti\nlöytäneensä eläinsielun hermoista. Siitähän oli vain askel\nfysiologiaan. Hän tutki kaikkea, mitä sillä alalla kohtasi; hän sanoi\ntahtovansa tietää, mikä on sielun kokoomus, sillä materiaa sen täytyi\nvälttämättömästi olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin\nerimielisiä hän sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi\ntutkia kemiaa. Hän tahtoi keksiä maailmanaineen.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä kaikkia hullutuksia!\n\n-- Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat\nilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt\npäämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään\ntyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön\nmyrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin\nkuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.\n\n-- Olkaa hyvä, jatkakaa!\n\n-- Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta\nvelkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta\nvastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan\nisonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle\nylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja\njättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran\ntutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka\nuhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen\nvirkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi.\nKaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli\nantanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut\njohonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin,\nkoko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi\npoissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.\n\nMelkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä\ntuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja\nuhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän\ntoimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja\nhaaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän\nsäpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata\nkaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen\nvälinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden\nkadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi\nmilloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se\njohtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää\nkoko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa\nvapisemaan.\n\nTuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen\nmuita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä\ntyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein\nselville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka\noli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon\nhienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen\nisänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen\nfysiologisissa opinnoissaan -- miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä\neikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja\nolemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui:\nMatilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt\nsitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa\neikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli\narvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä,\nhän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän\nmainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi\ntarvinnut hävetä häntä.\n\n-- Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus,\nettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt\nseuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat\nyhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat\ntulleet hyvin onnellisiksi!\n\n-- Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö,\njoka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen,\nyhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista,\nettä oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut\ntässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa,\nettä hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin\nhänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin\nennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi.\nHän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian\nylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette\nnuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä\nsiitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni\nrakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen\nniinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen\nromaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien\nkomediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska\nkerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! --\nNuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. -- No, piru\nvieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua\nyhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se\non väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun\nnäette, mihin hän kelpaa! -- Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt\nheti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi -- toisen\nkanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi\nvuotta.\n\nParoni H. kohautti olkapäitään.\n\nAsessori jatkoi:\n\n-- On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea\nedeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen\nvaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda\nneidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli\nollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja\nilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa\nhänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti,\nmelkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli\njulkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.\n\nTähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua\nsalaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut\nlykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta\nlähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei\nmillään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä\nsynkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän\nsulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut\nvastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä\nhänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan\nyhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.\n\nEräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin\nääressä.\n\n-- Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän\nkertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista,\nymmärrättehän; meidän pitää löytää se!\n\n-- Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se\non viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.\n\n-- Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä\nolen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.\n\nTuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa\nyhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin\nkäynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka\nosasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja\nesineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa\nloitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja\ntavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin\noikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan\nonnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti,\nettä vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli\nvaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut\nkansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan\nmahdottomia vaikeuksia.\n\nSunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin\nneuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet\nlukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on\nkorea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta\nluettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä\nluona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut\naina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut\nenää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui\ntuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä\nääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva\noli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin\nnytkin vasemmalla seinällä.\n\n-- Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.\n\n-- Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni\nheidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta\nhänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä -- tuossa\nnuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä,\nvalekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei\nlöytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa\nantanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille\nedes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin\nsammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen\nihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä\nriittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi\nuskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin ... oikea hetki meni ohitse, ja\nkummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.\n\nSalaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti:\n\n-- Ei ole enää mitään toivoa!\n\nMitä minun olisi pitänyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen\nsuuntaan, että Jumala ei salli niin ilmeisen vääryyden tapahtua.\n\nHän virkkoi jälleen:\n\n-- Hyvä ystävä, te olette oikeassa: on olemassa sallimus!\n\nMatilda neiti kohotti silloin kylmän, loistottoman katseensa ja lausui\nmelkein halveksivasti:\n\n-- Se on kohtalon tahto!\n\nHän oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta:\nJumalasta sallimukseen ja siitä kohtaloon, mutta hän ei pysähtynyt\nsiihen. Nainen menee aina pitkälle sydämen asioissa, ja usko on sydämen\nasia.\n\nHän istui vielä ja nojasi kättään tummia, tuuheita hiuksiaan ja\najattelevaa otsaansa vasten, kun yht'äkkiä hänen ruskeat silmänsä\nsaivat osan entistä loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi väikkyä hänen\nkauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hänen\nmielikuvitukseensa ja antoi hänen sielulleen takaisin sen synnynnäisen\njoustavuuden.\n\n-- Isä, huudahti hän, kutsukaamme tänne Rödler!\n\nKuka oli Rödler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina\noli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka\nsiihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkiä. Hän ei ollut\ntavallinen henkilö, tuo mies, ja hän oli luultavasti kokenut hyvinkin\nkirjavia vaiheita, vaikka niistä ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hänen\nolevan ylhäinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin\nriveissä, mutta jonka oli täytynyt kaksintaistelun tähden tai ehkä\nmuista vielä arveluttavammista syistä lähteä maanpakoon ja sitten\nharhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hän oli kauan oleskellut\nitämailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elävää kieltä. Muuten\nhän oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, hänen silmäinsä alustat\nolivat mustat, vartalonsa komea, ja hänen kasvoissaan oli vielä vähin\nvilliintynyttä miehekästä kauneutta ja ryhdissään hienoutta. Vaikka hän\nei enää ollutkaan nuori ja vaikka hänen maineensa oli sangen\nepäilyttävä, oli hänessä silti kuitenkin paljon, mikä viehätti naisia,\nja sitä vaikutusta lisäsi melkoisessa määrin se, että hänen luultiin\nvoivan manata esiin henkiä.\n\nRödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään\nHomesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä\nolikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat\nhänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut\npaljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli\nhänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello\nsoitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler\njoutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen\nhän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään\nmaistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli\nmestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja.\nTuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia\nmitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa,\nkummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului\njoka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja\nhuokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut\nhelisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat\nitsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman\nkalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä\nkerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka\ntavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat\nkuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista\nnaurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa\njuomalaskun.\n\nSellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi\ntaisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en\nmoittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton\nlevä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan\nsirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni\nsiihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen\ntyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli\nrautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi\nkostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.\n\nMinä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on\nheitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain\nHämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä\nlääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu\nvirkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana\nvastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu\nvelkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista\nsanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.\n\nKello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen,\nmutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi\nodottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen\nkuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan,\nmutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa\nolleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua\nkolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa,\nmitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi\nhimmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella\nseinällä.\n\nVastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä\nhuoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein\nsen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin\nlausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli\nkummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut\nsen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja\nrukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne\nlaulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset\nhuokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo\nja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä\nhuoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti\nkuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä\nkepposiaan.\n\nMinusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä\nhuokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa\nja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan.\nMinä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni\nvirisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki\nodottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin\nhuonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan\nsoiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen\nkasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen\nsuurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi,\ntuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin\nsuureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat,\nhaamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä\nkurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja\nkurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin\nsilmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein,\nkuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en\njaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan;\njääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.\n\nSamassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos\nhyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.\n\n-- Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.\n\nMinä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se\noli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen\nvieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler\njonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja\noikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti\nvielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut\nkätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli\nsoittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi\nsamppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään.\nHuonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina\nkehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.\n\nHetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa\nja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään,\njoksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda\nneiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu\nsanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma\nmuukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja\nryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten\nse oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin\nhuoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.\n\nMinä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin\nliikutetuksi.\n\n-- Hyvä ystävä -- sanoi hän puristaen kättäni -- te tuotte minulle\ntakaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon.\nÄlkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon\nnyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä\nlisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan;\nse on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole\nvoitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi\nnäkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa;\nminä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni\nmelkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä\nhankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi\ntulevan puolisonsa rinnalla.\n\nNäissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut\nparemmankin kohtalon.\n\nMatilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän\ntarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei\nhänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän,\ntarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen\nautiutta. Hän vastasi hajamielisenä:\n\n-- Niin, niin, isä hyvä!\n\nJa minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona\nhetkenä lienevät olleet.\n\nSeuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan\ntähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H.\ntuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan,\njoka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman\nalhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja\nsiveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki\nnäytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu\nvirkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut\ntietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat\nvakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan\nolemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen\nvuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut\nhänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin\nhengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli\ntunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin\nkutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten\nvälittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.\n\nPaljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus,\njoka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin\nMatilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään\ntuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti\ntuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan\nhengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän\nsyventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli\nAlbertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja\nsamalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen\nopettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä,\njoka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta\neikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin\ntapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että\nmystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien\ntakana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä\nkaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia\njuttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut\nisä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n\nRuotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta.\nKerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin\ntunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä\nhäntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin\nkuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa\nvirolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa\nKanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun,\njossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä,\nettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen,\njoka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt\nhänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle\nkaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei\nmaininnut sanaakaan.\n\nSalaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta\nuskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa\nottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä\nse muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa\njonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla\ntiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen\nmiehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan\ntoimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein\nhöyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen\nverran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on\nluultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä\nkaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä\njäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä\nuseammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen\njälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä\nkaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton\nharrastajia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea\nhäntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi,\njoka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi\nelähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja\nluultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli\ntoisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa\ntottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka\nliikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä\nympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto,\njoka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli\nherännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaan\n_omista_ tunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen\ntuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin,\nhänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti\ntuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika;\nkenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen\nelämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa\nrakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti\nomantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis\nkerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen\nkun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt\npäämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se\nsykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.\n\nIsäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä,\nettä oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja\narkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli\nkertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä\nkimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:\n\n-- Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en\ntahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka\nminulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua\nkoskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?\n\n-- Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.\n\n-- Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota\nhänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten\noli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana\njohtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.\n\n-- Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa\nhänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä\ntoimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on\nsydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa\nmiehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä\nhäntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.\n\n-- Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N.\nvieressään istuvalle tohtori C:lle. -- Saadaanpas nähdä, että nyt tulee\nopetus lopuksi.\n\n-- No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta\nkannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että\nmikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten\nperiaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse\noletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen\nMatilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten\nantaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö\ntuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin\nhurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut\nhurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa\nmukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä?\nEikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys,\njoka on suurin kaikista tyhmyyksistä?\n\n-- Herra paroni -- sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen\ntuli miltei nuorukaisen lämpöä -- minä en tahdo kellekään tyrkyttää\nvakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme,\nniin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei\nkukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää\nääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot,\njättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä\nkaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä\nelämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen\npohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana,\njotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava\nsalaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa\nliikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta\ntai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin\nkulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin\nsyvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten\ntasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se\ntuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte,\nlöydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä\nsaavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne\nsuurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä\nterävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä\nette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän\nolemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon\non? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette\nkuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin\nkorkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa,\nkoska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään,\nmistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette.\nOletteko lukenut Schubertia, \"Luonnontieteitten yöpuolen\"\nkahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat\nnykyisen elämän kätkössä?\n\n-- En muista lukeneeni.\n\n-- Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on\nraskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain\nhämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon\nketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen\nvaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen.\nPlaneettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa,\nkaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina\naavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa\non jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien\neläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään\non lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia\nseuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen\nihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät\nkuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä\nyliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo\ntuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa\nvaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se\nleimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa\nja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa -- ainoastaan siten,\nettä se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena\nvoimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati\ntyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin\nilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella.\nTuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se\ntähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset\npäämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja\ntyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on\nsen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole,\nsiinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen\nmaailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että\nne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän\nvarjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä\nlöytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat\nainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta\nmaailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden\nvoimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä\nratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme\nääretöntä janoa,\n\n-- Ja nyt, herra paroni -- jatkoi asessori lujasti ja vakavasti -- olen\nvastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun\nvakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii\ntäyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan,\nhänen _täytyy_ uskoa aaveisiin.\n\n-- Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C.\nilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän\nvakavaksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra tohtori, -- vastasi vanhus -- te teette vain\nsamoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä\nuskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös\nsielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai\nmahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme\ntajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan\nnähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka\nuskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko\ntaikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon -- siis en\nkolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai\nmuutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin,\nkoputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä\neikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.\n\n-- Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton!\nhuudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. -- Mitä tämä on:\nte uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että\nte, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!\n\n-- Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.\n\n-- Niin, kautta kunniani -- virkahti paroni H. -- asessori on\nvaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että\nniinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?\n\n-- Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori\nkuivasti.\n\n-- Oh, asessori -- nauroi rouva N. -- älkää luulkokaan pääsevänne\nasiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!\n\n-- Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme,\nmitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa...\n\n-- Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H.\n\nAsessori hymyili.\n\n-- Pitääkö minun sitten uudestaan toistaa, että hengen samoin kuin\nluonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hän. Onko mahdottomampaa\nmielettömyyttä kuin se, että uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja\nparhaimpienkin maan päällä eläneitten -- yksinpä herramme ja\nvapahtajammekin, jota myöskin on puhuteltu koputuspöydän avulla --\nolevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmiä oikkuja ja vastaamaan\nkaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessään\niljettäville ihmisille, joiden päähän pälkähtää huvitella jonakin\niltana, milloin ei ole parempaa tekemistä? Onko milloinkaan ollut\nkaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissä mitään todellista hyvää\ntai nerokasta, mitään todella uutta, mitä ei ennen ole kuultu?\nJokaisella järkevällä teollahan pitää olla järkevä tarkoitus: sanokaapa\nnyt, minkä järjellisen tarkoituksen saattaa löytää kaikesta tuosta\nmielettömästä ilveestä, mitä nuo luulotellut henget tekevät\nkuulijoilleen. Minä luin äskettäin Hornungin teoksen \"Kuolematon\nHeine\", joka näkyy saaneen sen kunnian, että se on käännetty meidänkin\nkielehemme. Heine kertoo siinä henkimaailmasta mitä jokapäiväisimpiä\njuttuja, joita kuka hyvänsä hiukankaan kekseliäs koulupoika osaisi omin\npäin lasketella. Se on surkeinta ilvettä, mitä milloinkaan olen\nlukenut, ja minä olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan\nkäyvää.\n\n-- Te siis pidätte Hornungia niinkuin Homeakin petturina?\n\n-- Ilvehtijänä, en petturina, sillä luultavasti he itse uskovat\nilmiöiden totuuteen. Home on epäilemättä harvinainen ihminen. Hänessä\non paljon sitä magneettista voimaa, joka määrätyissä olosuhteissa,\nmilloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa\nhyvin suuresti muihin ihmisiin. Tällä magneettisella tai, jos tahdotaan\nsanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hän kykenee muissa saamaan\naikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hänessä\nitsessään --- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin\nvoimakkaan kiihkeästi, että kuvat siirtyvät näkö-, kuulo- ja\ntuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkilöihin\naistimin havaittaviksi: he tuntevat ja näkevät käsiä ilmassa, he\nkuulevat sävellyksiä rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka\nsoitettavan lukitulla pianolla, he näkevät huonekaluja ja ihmisiä\nnosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen järjestykseen, he\ntuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin\nseitsemän tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tässä kaikessa on vain sen\nverran puoskaroimista, että Home valitsee herkkähermoisia henkilöitä ja\nhylkää vahvemmat, määräten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki\nilmiöt ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyä ja yhtä\nvähän todellisia henkiä kuin unemme.\n\n-- Te luulette siis, että Rödlerkin...\n\n-- Rödler oli vain Homen edeltäjä, ei sen enempää. Rödlerkin tarvitsi\npimeyttä ja puoliyötä mielikuvituksen kiihdyttämiseksi. Hornungin Heine\nnäyttäytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikä sietänyt edes\ntähtienkään valoa.\n\n-- Hyvä asessori -- puhkesi paroni H. hieman tyytymättömänä puhumaan --\nkaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivät todistuksia. Minä tunnen\nHomen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte\nselkoa psykografista, niin te, joka tässä olette olevinanne epäilevä,\nmuuttaisitte mieltänne.\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä ajattelette psykografista, pyysi tohtori\nC. silmää iskien.\n\n-- Minä olen sitä mieltä, että koputushenget ovat yhtä vähän henkiä\nkuin Homen kädetkään, ja että niiden jälkeläinen psykografi yhtä vähän\nkuin minun unenikaan välittää yhteyttä henkimaailman kanssa. Siinäkin\non jo paljon, että tämä ilmiö kaikissa tapauksissa jossakin määrin on\ntodellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama\nhermovoima, joka liikuttelee pöytiä ja hattuja, mutta psykografissa on\nse etu, ettei sitä ole niin tuiki helppoa tehdä naurunalaiseksi kuin\npöydän tanssimista. Tämä hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on\nluonnonilmiö, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vieläpä\nmäärätyissä tapauksissa meidän hämärien, vain puoleksi tietoisten\nmielikuviemme vaikutelmia ja siirtää ne viisariin, joka osoittaa\nkirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset\nvoivat magneettisen yhteyden välityksellä heijastaa paitsi itse\npsykografoivan, myöskin muiden läsnäolijain ajatuksia ja vaikutelmia.\nMutta sen enempää ne eivät heijasta, eivätkä siis mitään muita\nhenkiolentoja kuin niitä, joilla on sijansa meidän omassa\nmielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin,\nAleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen\nynnä monen muun vastaukset ovat jonkun läsnäolijan mielikuvituksen\nluomia ja aivan kykenemättömiä sanomaan muuta kuin meidän omia\najatuksiamme. Siitä se on kotoisin kaikki tuo tyhmä, hengetön, usein\nvalheellinen ja välistä törkeäkin, mitä nuo luulotellut henget meille\nkertovat psykografin avulla ja mistä on lukemattomia esimerkkejä, joita\nspiritistit ajavat takaa kuin ihmeitä, vaikka terhakasti hylkäävät\nkaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivät kykene käsittämään.\nSuokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytä tuohon pelkkään\nihmeelliseen luonnonilmiöön, mikä psykografi kieltämättä on? Eikö ole\nkylläkin ihmeellistä, että tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se\ntehdään mielettömyydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia\narvoituksia?\n\n-- Mutta kaikessa tuossa ei ole vielä todistuksen häivettäkään.\n\n-- Vielä kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen\nkerran uskotte täydellä todella, että Sokrateen henki antaa jokaisen\nnarrin komentaa itseään kuin nuorilla hypitettävää tanssinukkea. Mutta\nkenties minä voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin\nhyvä, että tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkä\nsalaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut?\n\n-- Tehkää meille se huvi! pyysivät kaikki muutkin.\n\nVähän vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa\nhenkilöä, taipui isäntämme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, äänetön\nompelupöydän ääressä istunut tyttö pani pyynnöstä kätensä viisarille,\nja muutamista kokeista huomattiin hänet sellaiseksi, jota spiritistien\ntaidekielellä sanotaan varsin hyväksi mediumiksi. Hänen silmänsä\nsidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui\netummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hän julkisesti tunnusti,\npsykografin liikkeissä kuvastuisi hänen ajatuksensa, vaan muiden\nläsnäolijain ajatukset.\n\nSeurassa olevat tarkastelivat pientä puupalaa, toiset ihmetellen,\ntoiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin\ntärkeänä ja katsoi sangen tarkasti, että kaikki oli niinkuin olla piti.\n\nAlussa viisari liikkui hitaasti ja epävarmasti, aikomatta oikein\npysähtyä minkään määrätyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen\nolevan syynä sen, ettei kysymyksiä oltu tehty oikeassa järjestyksessä,\nja hän lausui siis äänekkäästi:\n\n-- Tahdotko vastata meille?\n\nViisari pysähtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu myöntävä\nvastaus.\n\n-- Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti.\n\nViisari alkoi silloin vähitellen liikkua yhä nopeammin, joten tohtori\nC:llä, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli\nviimein täysi työ seurata ja pitää silmällä sen pyörähdyksiä. Kaikki\nmuut tarkistivat pöytäkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi,\nsaatiin niistä monen kummastukseksi ja hämmästykseksi vastaus: _Minä,\nKaarle Fredrik H:n henki_ (nimi kokonaan kirjoitettuna).\n\n-- Mutta tämähän on silmänkääntötemppuja! huudahti tohtori. Te näette\nkirjaimet, neiti!\n\n-- Minä en näe mitään, vakuutti nuori tyttö viattomasti.\n\n-- Meidän täytyy uudistaa koe.\n\n-- Tehkäämme niin, vastasi paroni H.\n\nHuivi sidottiin vielä tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi\nvarmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hän mitenkään\nvoinut nähdä kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain\nkirjaimelta sama vastaus.\n\nSeurassa olevat epäilijät tulivat hämilleen. Rouva N. kalpeni.\nApukamreeri alkoi voida pahoin.\n\n-- Jos olet setäni henki -- jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja\nliikutettuna -- niin sano meille, mitenkä on tuon kuitin laita, joka\noli sinulle eläissäsi niin tärkeä?\n\nKaikki odottivat mitä suurimman jännityksen valtaamina vastausta, jota\nei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epäilevästi\nmuistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanat _Kuittia ej_.\n\n-- Mitäs tämä tietää? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla\ntapana kirjoittaa ei j:llä?\n\n-- Eikö sitä kirjoiteta j:llä? kysyi mediumi teeskentelemättömästi.\n\n-- Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.\n\n-- En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.\n\nKohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta.\nKysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna.\nVastaus kuului: _Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut\npetettiin_.\n\nLäsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut\nmitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua\nsyyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata\npysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H.\nitse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti\napeilla mielin.\n\nAsessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli\nsaatu.\n\n-- On saatu sellainen vastaus -- sanoi paroni H. kuin hartaan\nvoitonriemun valtaamana -- että te, hyvä asessori, olette joutunut\nperin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa,\nettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.\n\n-- Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.\n\n-- Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa.\nKävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan\nperunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet\nja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin\nvasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä\nmuutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut\nsinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja\nsilloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin\nkuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut\nmitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka\nei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä\nvielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?\n\nApukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että\nlevitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita\nja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne\nsilitettiin suoraksi ja luettiin:\n\n  \"Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut\n  Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654\n  ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja\n  79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin)\n  Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä\n  marraskuuta 1810.\n\n                                Josef P., läänin rahastonhoitaja.\"\n\n-- Mitä sanotte tästä, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setänne\nhenki vastannut psykografin välityksellä, ja silloin hän on\nvalehdellut, koska hänen nyt pitäisi tietää asia, mutta sehän ei\nsuinkaan sovellu hänen luonteeseensa eikä hänen muistonsa\nkunnioitukseen. Tai sitten oli tämä luuloteltu henki, niinkuin kaikki\nkoputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidän läsnäolijain\nmielikuvituksen tuote, tuon yhtä väärän vastauksen synnyttämä, jonka\nRödlerin luulottelema henki kerran saneli sedällenne. Luullakseni te\nyhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Täten minä siis olen\ntäyttänyt pyyntönne ja antanut todistuksen, jota pyysitte.\n\n-- Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H.\n\n-- Varokaa itseänne, herra asessori -- nauroi tohtori -- olkaa\nkivittämättä henkiä. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, että\nvaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa\nkiinni, itse olette uskonut noitiin!\n\nVanhus hymyili.\n\n-- Niin, sanoi hän, kukapa meistä on vapaa kaikkien kuolevaisten\nheikkoudesta? En minä, minä kaikista vähimmin! Mutta etsikäämme\nkuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta!\n\n-- Mitä? lisäsi hän kelloonsa katsahtaen. -- Jo puoli yksitoista!\n\nJa sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentä\nmyöhempään.\n\n\n\n\nKYMMENES KERTOMUS.\n\nVuodenajat.\n\n\nRouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä\ntoistaen hänen omat sanansa:\n\n-- Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.\n\n-- Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.\n\n-- Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut\nvaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte\nvetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta\nkristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen\nkieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri\nteidän miesten rohkeutta?\n\n-- Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.\n\n-- Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte\nuskoanne.\n\n-- En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista\nriippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta\nminut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin\nkoetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin\nhelposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin\ntapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin.\n-- Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. -- Moschelesia, sanoin\nminä. -- Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää,\nettä asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona\nvain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin\nminäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti\nharkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? -- Minä vastasin, että\nasessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. -- Se ei ole\nmahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy\nuskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? -- Minä uskon Jumalaan, herra\nparoni. -- No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin\ntulee, ymmärrättehän? -- Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio\nluopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili\nja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän\nlähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen\nvalinneensa toisen soitonopettajan.\n\n-- Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.\n\n-- En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä\nkirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden\nkirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu\ntehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen\nolemassaoloon.\n\n-- Ja mitä olette vastannut?\n\n-- Olen vastannut, etten tarvitse sitä todistusta, koska minulla oli\nparempia.\n\n-- Pidättekö siis spiritismiä hullutuksena?\n\n-- Kyllä, hyvä rouva; samassa merkityksessä kuin asessori B. Minusta\nspiritismi on vallatonta ilvehtimistä salaperäisillä luonnonvoimilla.\nUseimmiten herkkäuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan\nkoota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden\njulkean rohkeaa leikkiä:\n\n    Der Mensch versuche die Götter nicht\n    und begehre nimmer und nimmer zu schauen\n    was sie gnädig bedecken mit Nacht und Grauen.\n\n-- Mutta olettakaamme, että muutamia spiritistejä todellakin ohjaa\ntotuuden kaipaus.\n\n-- Mahdollisesti kyllä. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun.\n\"Elleivät he usko Moosesta ja profeettoja, eivät he myöskään usko,\nvaikka kuolleet nousisivat haudoistaan.\"\n\n-- Te esititte yhden todistuksen, että nuo luulotellut henget\nvalehtelivat. Tiedättekö useampia samanlaisia?\n\n-- Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, että nuo\nvalehenget tavallisesti \"ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella\".\nNe saattavat olla poikamaisia, säädyttömiä, pilkallisia, jopa aivan\nhalpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, että ne ottavat itselleen\nkuuluisia historiallisia nimiä. Yhtä tavallisesti ne antautuvat\nvahvistamaan kysyjäin tyhjiä kuvitteluja, enkä minä siitä niitä moiti,\nsillä nehän suorastaan lienevätkin vain kysyjäin omia hourekuvia.\nMuistan erään merkillisen todistuksen, joka on Zürichissä 1861\npainetussa Maksimilian Pertyn kirjassa \"Ueber die mystischen\nErscheinungen des menschlichen Lebens\".\n\n-- Jonkun tiedemiehenkö? Olkaa hyvä, kertokaa!\n\n-- Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta\nmystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän\nolisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia,\ntarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on\nmyöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että\nsiinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen\nluonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin\nvaillinaisesti tutkittuun alaan.\n\nPerty kertoo näin:\n\nVanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa\nmeluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti\nsilloin kysyäkseen hengiltänsä -- varsinkin Heineltä, joka oli heidän\nparas tietäjänsä -- kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen\naiheutti kummitteleva munkki, \"der Pfaffe Konrad\". Munkkia pyydettiin\nesiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi\nkokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja\nSaksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa\nristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar\nMatildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar\nhalveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut\nhänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän\nei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja\nepäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen\nhenkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen\nkuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti\nherttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä\nhautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä\nlähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt\nmitään. -- Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen\nnäköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on\nhakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen\nsalalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti\nja löysi -- saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua.\nSpiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän\nkirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin\njuolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen,\nettä hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin \"der Pfaffe Konradista\".\nOtettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan\nalkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi\nherttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan\nsellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain\nromaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli,\nettä \"der Pfaffe Konradin\" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena\nsiirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli\napinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään\nihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiin _Tartuffenkin_ henki,\nja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa\nmaailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin\nhyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.\n\nKonsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle\npäin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen.\nHelpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin\nhöyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi\nmuistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana\ntehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta\narkipäiväiseen elämään.\n\n-- Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.\n\n-- Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö\nvastaan.\n\n-- Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut\nkertoessasi, kyllä minä kuiskaan.\n\n-- Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.\n\n-- Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.\n\n-- Minä kerron niin huonosti.\n\n-- Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti\nhymyillen. -- Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan\nsävelin. Laula meille jokin laulu!\n\n-- Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?\n\n-- Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula\nmeren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.\n\n-- Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan\nvelvollisuuden?\n\nSeura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui\nmuutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli\nvienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä\nlaulettuna helähti hänen huuliltaan:\n\n    Kehtolaulu merelle.\n\n    Meri ylväs, kaikkein tie,\n    orja yhdenkään et lie,\n    ääretönnä tavoitat\n    maan ja taivaan rantamat!\n    Olen nähnyt, kuinka laivat\n    Turman vaahtopäissäs' saivat,\n    kuullut, kuinka syksy-yöt\n    ukkospauhuin rantaan lyöt.\n\n    Nyt sa uinut hiljalleen\n    lailla lapsen viihtyneen\n    kätket kuohus' syvyyksiin,\n    kimmeltävän kristalliin.\n    Nuku, meri, armahasti\n    kotilahdelmalta asti\n    kanna sylin hellivin\n    meidät maihin outoihin!\n\n    Konsa heräät kohisten,\n    auringossa kylpien,\n    loiski lainein kirkkahin\n    sydämeni maahankin!\n    Riemut laula, surut liennä,\n    kummuille ja laaksoon riennä,\n    hopeoiden, suudellen\n    rantaa, maata isien!\n\nKaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät\nvastakaikua.\n\n-- Mitä te puhutte tyhjistä sydämistä? sanoi tohtori Rabe Biisamille.\n-- Ellei tuo pulpahtanut kuin lähteensuoni metsänrinteestä, niin\nsanonpa olevani tuiki tyhjä musiikista.\n\n-- Kyllä äänestä hyvä tulee, vastasi Biisami lämpimästi, taputtaen\nkainoa tyttöä olkapäälle. -- Ääniaines on erinomainen, sisällä on hyvä\nkajahtelu, ja mitä vielä koulutuksesta puuttuu, sen täydentävät\nuutteruus ja hyvät opettajat. Minulla on muutamia ystäviä Parisissa;\njos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmäisten tulikokeiden läpi.\nVoi, neiti Hedmansson, miksi en minä ole saanut opettaa teille\nensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan\nkättentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tyttö on ollut\nminun oppilaani!\n\nAnna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikä vastannut mitään.\nHän oli salon asukas, lapsi parka, hänen laulunsa oli todellakin kuin\njylhästä vuoresta kumpuava lähteensuoni, ja konserttisalin ajatus\npeloitti häntä.\n\n-- Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti\nHemming. Eikö täällä ole ketään muuta, joka kastaisi siveltimensä\nmereen?\n\nEversti Hemming nauroi:\n\n-- Kasta sinä käsilaukkusi!\n\n-- Se on mennyttä! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei löydy pelastavaa\nluutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen\nHämeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan?\n\n-- Kapteeni Videstrand on meistä eniten painiskellut luonnonvoimien\nkanssa, vastasi dosentti.\n\nKapteeni Videstrand oli huomaavinaan, että tohtori Rabella oli\njo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin\nvedenkorkeusmerkki.\n\nRabe pyyhkäisi kädellään otsaansa ja sanoi nähneensä viime yönä unta.\nHän oli ollut alkuajan maailmassa ja nähnyt titaanien heittävän palloa\nmeidän aurinkokuntamme kiertotähdillä. Se oli tapahtunut niin\nvaromattomasti, että useimmat pallot olivat jääneet aurinkoon nähden\nviistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja\npuuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eikö maapallo saata\npäästä vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hänelle oli vastattu maan\nsaaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivät\nsopivan keskusteluaineen.\n\n-- Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.\n\n-- Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa -- jatkoi tohtori -- ja\nkoettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan\nvuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa.\nAlkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!\n\nEhdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen\naloittamaan.\n\n\nA. Kevät.\n\n_Eversti Hemming_. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun\nammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin\nharjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla\nsanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten\nmoitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä,\ntoisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan\nluonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki\ntaottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran\narvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen.\nKaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin,\nkiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin\nlepoa.\n\nMutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään\nsiloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa\nkananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä\nvallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan\nvoi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua\naivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto\nmeillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri\nolemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee\nalmanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja\npäivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä\npäivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta\nkunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten\nmaaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava\nhuhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain,\nlumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita\nsinivuokkoja... Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät,\njolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja\nlumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen,\nmuuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen\nharmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn:\nmilloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä\nniiden ohjesääntöjen mukaisesti _pitäisi_ tapahtua. Me sotilaat\nolisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia\nasevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta\nolen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867.\nMyöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin\nverran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät\nolisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä\nkoukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!\n\n_Neiti Hemming_. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen\nvietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin\nlinnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia\nvoittoja. Mutta on opettavaista ... (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa\nkeveästi päivänvarjollaan) ... tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä\nkatsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se\nnäyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua\nuneksia?\n\nSydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna\nkatselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta\njättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä.\nIlmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei\nainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja\nkasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin\ntavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä.\nEräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin\nnauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat\nnenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui\nomin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi\nhärskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän\njuutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen\nkaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla\noli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä\nkauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa\nheinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä\nsaanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen\nsekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin\nkaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä\ntyömiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman\nmenoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa.\nRepaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi\npoliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita\nmunakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja\nläikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.\n\nSattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella\nasuntoa, missä kevät _vähimmin_ saattaa ottaa valtoihinsa sykkivän\nsydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy,\nsiellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista,\nviikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi\nmaalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan\ntauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat\nheille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat\nsalaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä\nyhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen\nhuolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei\nkevät voinut asettua. Ja _kuitenkin_ minä tapasin sen sieltä: se loisti\nmuutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen\npuutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään\nhengittivät toivon ilmaa...\n\nEtsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin\nraukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan\nlisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja\nrullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa,\nmustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi\nsisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi\npuhella ... virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien\nnimityksestä. Missä oli kevät?\n\nEhkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain\nja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän\noli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät\nolivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan\nromaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita\nensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen\nlapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja\ntuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!\n\nMissä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään\nsitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti\nvaroittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja\nkaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven\njäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat\nmolemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma -- ummehtunut ja\nkalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt\nkiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan\nja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä,\nkumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean\nloistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui\nkirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä\nolet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä,\nettä voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!...\nVoi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen\nkiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin\nhekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on\ntuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin ... oppinut mies, suuri\nmies ... eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!\n\nMistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta\nurhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu\nkivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin\noikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia\nsärkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä\nkolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista\ntorvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi\nvuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen.\nOletteko kuulleet puhuttavan bakteereista ... noista näkymättömistä\nmadoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat,\nmiehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy\nkauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran\nmarssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa\npuolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen!\nTäällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei\nterveyttä, ei voimaa ... ulos, miehet!\n\nMihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha\nvaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua,\ntoisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä\npäivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana.\nMenisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa\nsatamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja\nkeittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai\nlähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon,\nsieltähän ainakin tapaa kevään!... Ah, eipä sitä ollut sielläkään,\nvaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli\nhenkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä\nvalvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään\nravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin\nkädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa\nhengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä ... sitä\nmaanpakolaista!\n\nMissä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään,\nvuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole\ntaipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse\nsinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä\nkevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen\nluontoa!\n\nItseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu\nja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta\noli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää\nsisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi\nlehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi\nlehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli\npallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen\nhyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli\nhelpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun\naurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota\nmerkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat\nhiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen\nasti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä.\nMitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä\njuuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.\n\nSemmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan\nomassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen\nkaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja\nylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa\nsairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä\nse vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa,\nmamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te\nolette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä,\nniinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.\n\n_Anna Hedmansson_. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta\nluvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme\nvalon. Mutta mitä merkitsee tuo \"_sisäinen_ valkeus\", joka voi\nmuuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin\nsilmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää\npilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on\nsydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.\n\nMuistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä\nkyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa;\nluonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään\nperhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet;\njärvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin\nkiinni taottu vanki.\n\nAh, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa,\nsisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei\ntule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli:\nkadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas\ntätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta\nkevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka\npäivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja,\nhyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti\nunohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna\nsurupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä\nei tullut ... ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki,\nuudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat\nkohosivat meristä ja verhosivat maan.\n\nMutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä\naamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli\nkylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä\nja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä\npuiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä\npaljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä\nsilmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja\nvoitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti\ntuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan\nylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille\nposkille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät!\nNiin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää\ntuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä\nhuomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on\nsielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne\npalaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea\nsattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä,\nheittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden\nsylissä...\n\n_Dosentti Sumu_. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta\nkirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän.\nMutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani\nharvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että\nsitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on\nlausuttuna Franzénin \"Kevään kaipuussa\":\n\n    Aurinkos', luonto, nousullaan\n    kaikk' usvat karkoittaa,\n    kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan,\n    uudistuu taivas, maa.\n    Mä yksin riudun, toivoton,\n    ei koskaan nouse aurinkon'.\n\nMikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on\nselityksenä Raamatun sanoihin: \"Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on\npimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!\" Eikö ole kummallista,\nettä juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin\nkestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei\nkoskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen\nvastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää\nFranzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on\nvielä rohkeutta laulaa:\n\n    Saavu, talvi! Toivon sentään\n    kevättä.\n\nOn kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin\nsinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen\nviheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin,\nmiten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla\ntavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen\nsamppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:\n\n    Vankina nuorten toivehen kuuman,\n    äärestä viinin mi helmeilee,\n    tai suloneitosen huulien huuman\n    kotiin se pilvien taa pakenee.\n\nSe on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme,\naina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme\naina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään \"kotiinsa pilvien taa\".\nMyönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi\ninhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me\ntahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja\nkuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää\najattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä\nmaailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei\nhumalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki.\nMeillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme\nohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on\nperinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö\nmeitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa;\nmekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja\nvarsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se\npäähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa\ntekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin\ntulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain\nolemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään\nlähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa\nmerkiksi.\n\nOnneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä,\nettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko\nihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena\npiirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat\nkuin ovatkin saaneet _oman_ osansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää\nmieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa.\nBellmanin hurjimpia lauluja on sanottu \"ruusunpunaiseksi suruksi\";\nWilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa \"neljän laudan\"\najatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä,\nettä kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa\ntunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on\nmystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.\n\nVoisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat\njotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään\nja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen\nsuomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi;\nmutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi\ntai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.\n\nMistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi\nkokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä\nseuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan\nsanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken\nkatoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan\nluonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja\nkasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme\nniin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät,\njoka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain\npakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta\nseuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka\n\"tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin\"! Miten olisi moisessa\nluonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja\nsanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä\ntai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen\nmitään muuta ajattelematta ja tuntematta -- noihin kimaltaviin\nlaineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin\nmetsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä?\nNiin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko\nolemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa,\nja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo\ntuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme?\nTuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli,\nlähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään\nriemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät,\npainostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme\nyön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska\nne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät\npeloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä \"maan mullassa kasvavain\nriemun kukkien keskeen\". Kun tähän vielä lisäät erämaitten\nyksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren\naaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian\nkoettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi\ntäydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.\n\nNiin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa\nkieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto\nonkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut\nkauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi\nantanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa.\nMeidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten\nvaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista\nkauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää\nniitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki\nolisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi,\nellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein\nja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä.\nJos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä\nrakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja\netelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen\nympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me\nsanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä\nvaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan\nyksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut,\nsitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta.\nMiten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja\nkauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien\nkehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei\nhuomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun\nsylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste\nlaskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä\nihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa\nsurumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von\nImhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista\nriemua -- se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä\nihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin\n\"hymyillessään kyynelten läpi\" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja\nRaamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.\n\nNo niin, vertauskuvallisuuttahan siinä on, sen olemme sen\nseitsemästikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistä\non, että joka kerta, kun kevät tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi\nkerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin\nkuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikä kulu koskaan. Jos elämme\nkahdeksankymmenen ikään, niin katselemme kevättä aina samalla lailla\nlapsen tavoin ihmetellen. Merkillistä, miten päivät ovat pitkiä! Näin\nvehreä ei tämä nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu\nennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenä\naurinko laskee! Ympärillämme herännyt elämäpä se samaan aikaan herää\nmeissä itsessämme ja vastustaa kuolemaa. Mikä sokeus, että kiellämme\nkuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmäimme edessä on tuo iäti\nuudistuva vastalause!\n\n\nB. Kesä.\n\n_Tohtori Rabe_. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytä herroja\nSeiffeä ja Dattelbaumia. Mikä meistä pohjoismaalaisista on varsin\ntuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minä ilmoittaisin\nheille, että he erehtyvät luullessaan meillä olevan \"yhdeksän kuukautta\ntalvea ja kolme kuukautta olematonta kesää\". Minä olen viettänyt neljä\nkesää Saksassa ja voin todistaa, että se vuodenaika tosin meillä on\nkuukautta lyhempi, mutta yhtä lämmin kuin heillä ja valoisien öittensä\ntähden paljon kauniimpi. Ellei meidän vihannuutemme olekaan aivan yhtä\nmehevä eikä kasvikuntamme yhtä monilajinen, niin on koko meidän\nluontomme sitä vastoin lujempi luonteeltaan. Minä häpeisin, jos minun\npitäisi niinkuin ystäväimme saksalaisten olla noin etelän ja pohjoisen\nkeskivälillä. Sanokaa, jos mielenne tekee, Würtembergiä eteläksi ja\nPommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillä viiniköynnös\nmenestyy Würtembergissä, jota vastoin Pommeriin tuodaan väkijuomat\nRein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole\nlikimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelä-Suomen luonnon\nvälillä. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessä, milloin\nmaalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedän,\nmissä olen.\n\nMeidän kesämme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi\nkasvikuntamme, missä koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinä,\nmutta paljon enemmän vielä vuodenaikojen jyrkkä ero. Jotakin\nsuurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi\neivät täällä sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa\nosassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella\nvarsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmän ja\nlämmön, pimeyden ja valon, kuoleman ja elämän huipuiksi. Ne eivät ole\npehmeitä etanoita, jotka matelevat toinen toisensa päällä, vaan\nvahvakäsivartisia, taistelukuntoisia jättiläisiä, jotka painiskelevat\njonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa\nitsevaltiaasti valtakuntaansa.\n\nJos jompikumpi näistä kuningastovereista pääsisi yksin ainiaaksi\nvallitsemaan, niin heidän vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko\nnukkuisi kesän kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitä\npuristetaan lujasti kilpien väliin, mutta on meillä kuitenkin ilmaa\nparhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittääksemme, me kasvamme\nkahden jättiläisen taistelua käydessä ja vartumme vahvoiksi. Edellinen\npuhuja sanoi kevään vertauskuvallisesti merkitsevän kuolemattomuutta;\nminä lisään, että kevät on myöskin vapauden viirinkantaja. Syyttäkää\nhistoriaa, jos tahdotte, siitä, että pohjolassa on kansoja, jotka ovat\nnukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa\nloukkaamattomana aikojen halki. Minä sanon, että pohjolan kevät, joka\nkatkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttää elämän lipun mitä\nvoittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikään muu kehoittaa\ntaistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun\nkeskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata\norjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitä\njättiläismäisimmässä taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa\nniin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys\nvapauttavat kansoja. Sitä minä sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja\njos vapaus täällä voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan\nseuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevät vain,\nettä aikakausi kuolee ja jättää taistelunsa ja voittonsa perinnöksi\ntulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin,\nkahleeton vapaus. Kylmänarat herrat luonnonkeinottelijat -- kunnia\noikeille luonnontutkijoille! -- koettakoot vain todistaa meille omine\ntämänpäiväisine viisauksineen, mikä on huomenna hulluus, että maa muka\non miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi -- nuo herrat ovat\naina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minä yhdyn ennemmin\nvanhempaan ennustukseen, joka sanoo, että maa on kerran räjähtävä\nliekkeihin -- ainoa arvokas loppu, mikä vastaa sen lämminsydämistä\nalkua.\n\nMitä on vielä herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta\npohjoisesta suvestamme? Eikö joku naisista olisi hyvä ja huomauttaisi\nheille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitä, ettei\nkeväänkuvauksessa mainittu mämmiä eikä mahlaa?\n\n_Rouva Rönnevall_. Minä otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne\nlähteä ulommaksi keittiö-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta\ntuntuu olevan meidän luonnollinen rajamme. Minun mielestäni tohtori\nRabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen\nselväpiirteisimmäksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti\nmainita, missä nämä vastakohdat kärjistyvät huippuunsa. Ei riitä\nvalosta ja pimeydestä puhuminen; luulenpa koko maailman tietävän\nkokemuksesta, mitä on yö ja päivä. Jos taas tarkkaamme lämpimän ja\nkylmän vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lähempänä toisiaan kuumien\nmaiden vuoristoissa kuin meillä missään. Niinkään pitkälle etenemättä\noletan jonkun meistä nousseen Alpeille. Sielläkin ilmenevät molemmat\nvastakohdat: kylmä ja lämmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme,\nhyvä tohtori, siitä puuttuu vielä jotakin: siinä on vaihtelua,\najattelen lähinnä valoa. Mitä puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta,\nkun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, päiväksi\nmuuttunut yö.\n\nÄlkää kauhistuko, hyvä herrasväki, minä en aio puhua Aavasaksasta. Minä\nolen syntynyt seudussa, missä kolme kuukautta vuodessa näkee\nesteettömästi lukea hienointakin _nonparellia_ keskellä yötä\npäivänvalossa, mutta minä en uskalla edes yrittääkään kuvailla niin\nyleisesti tunnettua kuin kesäkuun päivänä kello kymmenen aikaan illalla\ntuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen\njotakin, mikä meiltä monelta jää huomaamatta noina valoisina kesäöinä,\nkun joko ikkunasta taikka kävelyllä, veneretkellä tai muulla matkalla\nkatselemme pohjolan maisemaa.\n\nAuringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen\nsalaperäiseksi tunnelmaltaan, mitä emme koetakaan selittää, koska se on\nmeille kaikille niin tuttu. Häikäisevä valonlähde, mistä olemme saaneet\nvalkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki työt\npysähtyvät, lapsen silmää raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua,\nväsynyt työmies kaipaa lepoa eikä kuitenkaan lepää; me tiedämme, miten\ntalven unikeot silloin osaavat valvoa! Yöhän on tulossa eikä kuitenkaan\ntule. Sen sijaan leviää omituinen ihmeellinen kirkkaus järville,\nrannoille, yli metsäin ja vuorten -- se ei ole auringon, ei kuun eikä\ntähtien valoa eikä hämärääkään -- ajattelen tällöin Pohjois-Suomea,\nsillä etelärannikolla jo vähäinenkin pilvi luo yön harsomaisen haamun.\nTunnustakaamme, että tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on\nylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidän\naistillisten ilmiöiden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen\nkaltaista en tiedä muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin\nautioksi jääneen talon ikkunoista, missä ennen on asunut rakkaitamme,\ntaikka kyynelkiillon silmässä, joka kuvaamattoman rakkaasti meitä\nkatselee. Semmoinen yön hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain\naavistuksessamme: sellaiseksi lienevät kreikkalaiset kuvitelleet\nElysionin kenttiä.\n\nEräänä tuollaisena yönä olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiyö, taivas\npilvetön, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelän puolella heikompi.\nSiitä syystä oli harjun eteläpuoli synkässä varjossa kuusien ja\nkoivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten\nselkien. Puruveden ulapoilla välkkyi hohtavia juomuja tummempien\nvälillä, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan\nvirtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sädehtivät;\nyksin honkain latvatkin näyttivät kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun\nlehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin että ne näyttivät\nläpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmää ei\nhäikäissyt, sydän ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli\nkoko tuon vaihtelevan väriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja\nkostea kasteesta; punahiekkaisella tiellä ei ollut elävän olennon\njälkeäkään; kaikki oli yksinäistä, äänetöntä ja hiljaa miettiväistä;\nkaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ääni, joka oli kirkas kuin yö,\njolle se lauloi.\n\nToisena samanlaisena yönä lipui veneemme erästä Pohjois-Suomen jokea\npitkin. Korkeat, lehväin seppelöimät rannat olivat alhaalta varjossa,\nylempää valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessä.\nSiinä oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymättömän\nlähteensä luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvät, kaikki\nvarjo- ja valokohdat näyttivät hienommilta, pehmeämmiltä ja\nmiellyttävämmiltä vedessä kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla\nikäänkuin kääntyi syvemmälle, kauemmaksi meistä, näytti vanha, harmaa\nlato äsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja\nrosoinen rannan kallio hienosta kiilteestä välkkyvältä.\n\nMe liu'uimme virran vieminä merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja\nuusia värien vaihteluja. Yön taivas kaartui loistavana allamme niinkuin\nse kupuili päällämmekin. Puruveden näyt uudistuivat, mutta toisissa\nkehyksissä. Airoista valui hopeaa; pienet vesihyönteiset juoksentelivat\nnuolennopeina tyyntä lahden pintaa milloin minkinlaisissa välkkyvissä\nkaarissa; uiva sorsaparvi jätti jälkeensä kultajuovia, ja kaukana\nsalmen suussa vierivät mainingin leveät, kirkkaat harjat kuin sulat\nlasivuoret mereltä päin.\n\nNäin siinä tapauksessa, että yötaivas on kirkas. Mutta minä olen nähnyt\nyön kirkkauden myöskin paljon salaperäisempänä. Pitkään aikaan en\nymmärtänyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan näytti niin\ntuntemattomalta kuin en olisi sitä koskaan nähnyt yön valossa. Joka\nesine -- aita, puu, riihi, laitumella käyskentelevä hevonen näytti\nminusta kuin säteilevän omaa valoa, olevan yksinään eikä tarvitsevan\nmitään taustaa. Minä luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia\nmaalaustaiteen sääntöjä tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi\nhajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, äärettömän pehmeä\nja täynnä suloutta. Mikä oli syynä siihen? Mikä haltijatar oli\ntaikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen\nmuodot itsenäisiksi?\n\nSyy oli vain se, että pohjoinen taivas oli pilvessä, eteläinen\nvienommin valaistu. Ilmakehä levitti heijastuksineen kaikkialle\ntasaista valoaan, ja sen tähden maisemassa ei ollut mitään varjoja eikä\nvaloisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet näkemään valon tulevan\njostakin määrätystä kohdasta tai määrätyltä alalta, toisten\nvastakkaisten, kätkössä olevain puolten esineistä ollessa varjossa,\nettä meidän on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellä lailla\nvalaistuksi. Mutta juuri siitä syystä, että kaikki esineet ovat samalla\ntavoin valaistut, näyttävät ne itse loistavan. En tiedä, onko optikko\ntai maalari olettanut mitään tuollaista, mitä niin harvoin sattuu\njokapäiväisessä kokemuspiirissämme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu\nmaisema näyttäisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta\nja oppimattomalta eri yritykseltä. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen,\nmikä hulluus! Mutta tällöinkö arvostelijat ensi kerran pilkaten\nnauraisivat taiteen tekniikalle?\n\nAntakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestäni pohjolan kesän\nominaisimpana piirteenä ovat juuri sen yöt. Kaiken muun -- sääsket,\nmuuraimet ja mesimarjatkin -- voimme sivuuttaa vain taulun sisäkuvina.\nEtelässä mitataan valoa vuorokausittain, meillä vuodenajoittain. Etelä\nelää vain päiväkseen; meillä on pitkät muistot ja pitkä toivo. Koko\nelämämme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen välillä, mitä\nkerran on tuleva. Johan on huomautettu, että meissä itsessämme\noikeastaan kaikki käy _poispäin_. Emme koskaan voi olla oikein itseemme\ntyytyväisiä, emmekä oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu\nsisimmässämme salainen ääni: tule, tule pois! Sanokaa sitä\nsurulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten\nomituista ja aavistuksellista onkaan, että luontomme suurin kauneus on\nvaloisa yö!\n\n\nC. Syksy.\n\n_Neiti Hemming_. Minä en voi ihailla valoa sen tähden, että se\nkuukausia on kuolematon ja sitten häviää. Minun tunteeni ei suostu\nsiihen, minä olen pimeänarka, en viihdy synkässä yössä. Rakastammehan\njuuri siitä syystä tähtiä ja valkoista lunta, että ne vastustavat\nsyysyötä. Oh, noita tähdettömiä, lumettomia lokakuun öitä! _Silloinhan_\nme olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekä kuitenkaan ole niin\näärellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi käsiämme\niankaikkisuutta kohti, emmekä myöskään ole niin ikuisia, ettemme\nvärjöttäisi ajassa!\n\nMinä en voi antaa anteeksi runoilijoille, että he ovat tehneet kuun\nnaurunalaiseksi. Katselkaa sitä kauniina elokuun iltana! Pimeä tulee\nniin lempeästi, ei synkkänä eikä hirvittävänä kuin etelässä, missä\nleppymätön yö yht'äkkiä yllättää. Meillä viivähtää päivän katse vielä\nkauan sen jälkeen, kun sen säteilevä silmä on vaipunut näköpiirin taa,\nja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun\nensimmäinen tähti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsän reunaan\nvälkkyen lehvien välitse ja katselee meitä kuin rakas silmä yön\nhiljaisuudessa. Älä sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin\nvalon kehys, jonka Luoja on ihmeteltävän taitavasti asettanut\nenentämään sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitään ruikutusta\ntuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesän valo sulkee silmän ja\nsyksy levittää yöksi loistavan tähtihuntunsa. Siinä on raikkautta ja\nsuoruutta, mutta myöskin ihmeteltävää hellyyttä, joten tuntuu, kuin\nkatsoisi matkalle lähtevän äidin silmään hänen sanoessaan jäähyväisiä\nlapsilleen. Nyt minä lähden, sanoo suvi; mutta se ei lähdekään, vaan\npalaa yhä uudelleen seuraavan päivän tullen vielä kerran sanomaan\njäähyväisiä, entistään rakkaampana sen tähden, että se oli piillyt\npimeässä ja ilmestyy jälleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on\nkomeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevätti yllään, niin aavistaa\njo kuitenkin, ettei sen aika enää ole pitkä. Elokuun illan salaisuus\non, että luonnon suloisuus on jäljellä vielä syksyn kynnyksellä. Mitä\nse on muuta kuin kuolemalle hymyilevä elämä? Yhä uudestaan suvi sanoo\nmeille: nyt minä lähden. Mitä vielä, vastaamme me, kyllä sinä vielä\npalaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet\niltatuulessa, ja me ymmärrämme, että ne levittäytyvät lentoon.\n\nEi, minä en voi rakastaa pimeyttä. Juuri sen tähden, että se ei ole\nmitään, hävittää se kaiken elämän. Mikä minä olen pimeässä? Ruumiiton\nhenki. Mihin minä menen? En tiedä. Mihin kosken? En tiedä. Jotakin\nvarjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystävä? Vaiko vihollinen? Ei\nkukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa\nmyöskin olla verenhimoinen susi. Minä voin astua kohti seinää, vaikka\nluulen kulkevani sileällä kadulla. Edessäni oleva tuntematon saattaa\nolla viaton ruohokenttä, mutta myöskin pyörryttävä kuilu.\n\nMyöntäkää, että syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitä\nkatsomme päivänvalossa, on hetkiä, jolloin annamme sille anteeksi\nkaikki, mitä se meiltä riistää. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat\nviehättäviä, milloin sattuvat sille päälle. Ilma on lauha, puhdas ja\nvirkistävä: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin\nvanhuksen läheisyydessä. Semmoiset päivät ovat luonnon kultahäitä.\nKukapa ei tuntisi lehtimetsiämme syysauringon komeudessa? Punaisen,\nkeltaisen ja viheriän vivahdukset ovat niin moninaisia, niin\nvaihtelevia, ettei minkään maalarin sivellin uskalla ryhtyä niitä\nkuvaamaan. Sanottaisiin häntä epätodeksi ja hänen värejänsä räikeiksi,\nvaikka hän olisi mitä uskollisimmin kopioinut lehtimetsän peruskuvan.\nMiksi? Senkö tähden, etteivät värit ole sopusoinnussa keskenään?\nPäinvastoin. Mitkään värit eivät niin luontevasti sula toisiinsa kuin\nkeltainen ja vihreä; punainen taas on vihreän täyteväri. Enpä ole vielä\nkuullut kenenkään arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee\nvasta silloin epätodeksi, kun yksityiskohdat nielevät sen, kun se\nnäyttää meille puita, vaan ei metsää. Siihen tarvitaan taustaksi taivas\nja pilviä, tummanvihreätä havumetsää ja -- mitä vain aavistuksen tavoin\nsaattaa esittää -- kuolevan maailman syysilmaa.\n\nKaikki lukuunottaen pidän parempana Keski-Euroopan syksyä, joka huokuu\nlämpöisempää ilmaa, on vehreydeltään runsaampi ja tuntee vähemmän\nsyksyistä kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellä käydä niin rakkaaksi,\nettä sen häviäminen virittäisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee\nsääliväisemmin eikä riistä kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmänkorjuu\non iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia;\nei ole edessä hirvittävän pitkä talvi. Me täällä pohjolassa olemme\nkärsivällisiä siitä syystä, ettemme ole koskaan nähneet parempaa, mutta\nne meistä, jotka ovat viettäneet syksyn tai talven eteläisemmässä\nilmanalassa, eivät katso muuttolintuja epäisänmaallisiksi luopioiksi.\nAntakaa minun vapaasti valita, niin minä teen niiden tavoin.\n\n_Eversti Hemming_. On anteeksiannettavaa, että naiset eivät suosi\nsyksyä. Jos he viihtyisivät metsästyssaappaissa, ottaisivat hyvän\npyssyn olalleen ja päivän koittaessa lokakuussa päästäisivät irti\nkoiraparin, niin he saisivat toisenlaisen käsityksen tästä\nvuodenajasta, joka nyt vain tekee heidän päivänvarjonsa tarpeettomiksi\nja turmelee heidän hameenhelmansa. Miksikä etsisimme reipasta rohkeutta\nja raitista mieltä muualta, kun löydämme sitä muutaman askelen päästä\nomalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna,\njolloin on valkoista härmää ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa\nväijymäpaikassa, mistä voi olettaa jäniksen kulkevan kierrosmatkallaan\nkoirien sitä ajaessa -- kun kuulee irti päästetyn koiraparin lähestyvän\nja selvästi erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee\njälkiä, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista -- kun\nhiiskahtamatta jännittyneenä odottaa saalistaan -- kun yht'äkkiä saa\nnostaa pyssyn olkapäätä vasten, laukaista, nähdä keveän savun\nhaihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jänis tekee\nkuperkeikan metsänreunassa, huutaa merkiksi \"jo keikahti\" ja sen\njälkeen viettää iloiset peijaiset -- hyvät naiset, minä surkuttelen,\nettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellä; siitä\nsaisitte paremman käsityksen syksystä. Jos voisin edellyttää\nmetsästäjän onnellisen metsäelämän mieltänne edes aivan vähässä määrin\nkiinnittävän, kertoisin erään metsästysretken Tammisaaren saaristosta,\nmissä yhtenä aamupäivänä ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta\njänistä, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa\nteeriä, pyitä, sorsia ja telkkiä... Vai niin, arvoisa sisareni\nosoittaa, että naiset pyytävät päästä...\n\nNo hyvä. En huoli sitten vaivata myöskään syysmuistelmilla, jotka\nkoskevat siian ja nahkiaisten pyyntiä Kokemäenjoesta; enkä huoli edes\nkehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja täyttämään niitä\njonakin syyspäivänä herkkusienillä, karvikkailla, keltasienillä ja\nlampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsät tähän vuodenaikaan\novat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja\npersikkain poimimisen sävyisän huvin. Minä vain panen vastalauseeni\nkaikkia epäoikeutettuja syksyn hävitystä koskevia valituksia vastaan.\nOlkaa hyvä ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistämme ole sen\nsaaliinhimon saavutettavissa, että sen täytyy jättää koskematta, paitsi\nhavupuut, myöskin ilma, itse maisema, täysinäiset ladot, metsäin ja\nmaitten vapaa elämä...\n\n_Neiti Hemming_. Pimeys syö ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin\ntyhjentyvät ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle...\n\n_Eversti Hemming_. Mikä syytöskirja! Myöntäkää kuitenkin, että syksy\njättää jälkeensä oivallisen makkarainsyöntihalun! Mutta se saa aikaan\nenemmänkin, panee seuraelämän liikekannalle. Se vetää sulkujanan\nkaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympärille, kirjoittaa\nihmismaailman sotaväkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin,\npataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen\nsalongeissa ja johtaa ne tuleen...\n\n_Neiti Hemming_. Missä korttikuninkaat taistelevat \"kaadoista\" ja\n\"kunniasta\"!\n\n_Eversti Hemming_. Ehkäpä ei ole pelkkä sattuma, että samalla kun\npelipöydät tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vähemmän tuloja\nkorttileimoista, maalarit myyvät useampia tauluja, kuvanveistäjät\nuseampia valaistuja kipsipäitä ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita.\nPedagogit sanovat syksyä älykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut,\nkirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidän olevan\noikeassa; metsästäjänä minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä voidaan\nsyksyä myöskin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien,\nkumitehtaiden, kaasuyhtiöiden, sähkön, petrolin ja varkaiden\nvuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista... Kapteeni Videstrandilla\non puheenvuoro.\n\n_Kapteeni Videstrand_. Kun en ota lukuun maata, joka on kevään ja\nsuven, luulen minä niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden\nvallitsevan syksyä. Takkaan sytytetään tuli, riihet lämpiävät, pajan\nkipinät tuikahtelevat yön pimeydessä. Kuka ei ole matkustanut\nsyysiltana pimeätä metsätietä? Aukealla paikalla saattoi vielä erottaa\ntien, sillat, aidat, puut, järven välkkymisen ja tuulimyllyn humisevat\nsiivet. Synkässä metsän varjossa ei näy enää mitään. Ohjakset juoksevat\nkäsistä kalpeina juovina yön pimeyteen. Näkymättömät hevoset vetävät\nyhtä näkymättömiä vaunuja. Nopeammasta liikkeestä arvataan mentävän\nalamäkeen: onko edessä vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava\nmäki? Siitä ei ole tietoa. Ollaan eläinten vaiston varassa, ja se\nhairahtuu harvoin muulloin kuin kenties äkkijyrkässä tienkäänteessä tai\nliian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja\najaa edelleen; mutta kun jälleen päästään aukealle, ovat raskaat\nsadepilvet riistäneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin\nnäkyy kaukaa häikäisevä valo, joka liikkuu hitaasti. Tietämättään\nmatkustaja ajaa suuren järven rannalla olevaa harjua, ja tuo\nyksinäinen, harhaileva loiste on järveltä näkyvä tuulastuli. Se\nelähdyttää sokeata yötä, antaa tyhjälle pimeydelle sisällystä,\nilahduttaa silmää ja virkistää mieltä. Hän, tuo tuntematon järvellä\noleva kalastaja, ei tiedä olevansa eksyneelle matkustajalle\nlohduttavana ystävänä.\n\nTaaskin näkyy kirkas tuli ja paljon lähempää. Tien varrella on\nyksinäinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviää loimuavan\ntakkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse:\ntakkatulen valossa hän voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa\nillallista, päreitä kiskovan miehen ja kaksi leikkivää lasta, jotka\novat tehneet lastuista kaulavyön koiralle. Päivän valossa hän ei olisi\nhuomannut niin jokapäiväisiä asioita. Mutta pimeys, yksinäisyys ja\nylt'ympärillä oleva erämaa tekevät köyhän torpan viehättävän\nmiellyttäväksi. Onhan siinä kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen\nperhekunta, rakastavia sydämiä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Ei mikään\nrikkauden ylellisyys eikä mikään loistava koruasumus ole koskaan voinut\nherättää mielessä niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetävää\ninhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka käy niin nopeasti\nsen ohitse? Miksi hän ei voi viivähtää tuon ystävällisen valon ääressä?\nMiksi hänen on jälleen painuttava autioon korpeen?\n\nMerimies seisoo pimeänä syysyönä peräsimessä. Olettakaamme hänen\nlähestyvän meidän maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisärkkien ja New\nFoundlannin riuttojen jälkeen ei ole monta niin vaarallista väylää kuin\nSuomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkärkineen ja\nPohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrät pitävät myrskyä meren\npelättävimpänä ja pahimpana vihollisena, mutta mitä on avoimen meren\nmyrsky näiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas\nmuuttuvat ja tekevät merikartat epäluotettaviksi! Merimies katsoo\nsilmiään siirtämättä valoisaan kompassiin. Hän on lokannut vauhdin\nnopeuden ja laskenut, missä hän on, mutta hän ei saata yhtä tarkkaan\nlaskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtää pois oikeasta suunnasta.\nEi mikään merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missä purjehtija\nmilloinkin on aaltoilevalla merellä, mutta ei mitään miehuutonta pelkoa\nnäy hänen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hän jäykkänä seisoo\nrankkasateessa, joka huuhtelee hänen kulunutta öljylakkiaan ja\nmelkeinpä on sokaista hänen silmänsä. Silloin kaukaa taivaanrannan\ntakaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu\nmajakka näkyvissä! Liian harvoin kohtaa häntä tuo toivottu opas Suomen\nsyksynpimeillä rannikoilla. Nyt se näkyy, nyt hän tietää täsmälleen,\nmissä on, nyt hän vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hän\nkiittää Jumalaa ja on pelastettu.\n\nNiin lämmittää, lohduttaa ja opastaa meitä tuli pohjolan syksyisenä\naikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtä hyvää arvolausetta.\nHengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman näytteen siitä,\nmitä sumu merkitsee. Se voi virtavedessä tehdä meille paljon pahemmat\nkolttoset kuin nyt. Ja ehkäpä joku teistä, arvoisat läsnäolijat, on\nkoettanut viatonta veneellä sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, että on\noleva hyvinkin mieluinen hämmästys, kun puolen päivän aikaan ahkerasti\nsoudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla\nlähti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa\nkeskellä aukeata selkää. Edessä näkyy tuiki tuntematon ranta\njättiläisesineineen, jotka lähemmin tarkastaessa huomaa lepänpahasiksi,\nja suunnattomilta näyttävät vuoret paljastuvat tavallisiksi\nrantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen,\ntuntemattomaan seutuun, näkee tornimaisen palatsin, menee lähemmäksi,\ntuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on\nomalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton päässä omasta\nkesäasunnostaan.\n\nEntä myrsky? Entä aallot? Älkää pyytäkö merimiestä moittimaan vanhoja\nuskottujaan. Minä tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkään\ntekemisiin kuuman vyöhykkeen tyfoonien kanssa. Mitä merkitsevät mastot\nja purjeet jättiläisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa\npyyhkäisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystä\njätän myöskin lukuunottamatta maanjäristyksen aikaansaamat aallot. Minä\nnäin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta\nmaalle ja heittelevän puhki laivoja kuin pähkinänkuoria lähimpäin\nvuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellään valtameren\nlaineita. Myönnän kyllä, ettei Great Easterninkään matkustajain\nonnistunut tuon kuuluisan jättiläisen ensi matkalla Atlantin yli\nheittää keilaa laivan kannella ja että toisella matkalla sonnit\nsuistuivat kannelta tallistaan suin päin etusalonkiin. Mutta Atlantin\nlaineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itämeren aallot\nvoidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpä\ntavallisella sylimitalla. Vähimmin huvittavia ovat rantakuohut täällä\nja jäävuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllä\nkaikkeen. Pahempi on Itämeren aalto, kun se marras-, joulu- ja\ntammikuussa jäädyttää laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen\nkouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella;\nkajuutan portaat ovat kuin kelkkamäki, miesten nutut kuin jäätynyt\npohjanahka. Keulalaitaa painavat yhä syvempään alinomaa kasvavat\njääkimpaleet; jokaisesta hyökyaallosta jää uutta taakkaa, jota turhaan\nkoetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillä. Laiva kulkee yhä\nraskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee\noikea puoli yhä arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, käy\nsillä puolen samoin. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että semmoisen\npurjehduksen jälkeen mielellään laskee satamaan. Mutta se, mikä täällä\nItämerellä tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeä Mustalla\nmerellä. Kylminä talvina laivat sattuvat siellä joskus jäätymään,\nkunnes niitä on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtä\nvarmasti kuin jos niissä olisi kaksinverroin liian suuri kuorma\nrautatiekiskoja.\n\nMeren syksy ei tiedä kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistä;\nsillä ei ole mitään surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vähän\ntummempana, vähän kylmempänä, mutta uskollisena kuolemaan, se on\njäätymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan\nrantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Märssymies tervehtii\nvanhaa harmaata kariaan; siitä voi tulla hänen hautansa, mutta se on\nkodin ja ystävien portinpieli, niiden luo hän pyrkii talvilepoon,\nunohtamaan seuraavaan kevääseen asti, että hänen elämänsä on keinuva\naalto.\n\n\nD. Talvi.\n\n_Konsuli Rönnevall_. Sallikaa liikemiehen lausua arkipäiväinen\najatuksensa siitä vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidän\nolemassaolostamme täällä pohjolassa. Niinkuin sadeaika päättyy kuumassa\nvyöhykkeessä kesän kuumuuteen, niin meidän lyhyt suvemme päättyy\nvaiheaikoineen talveen. Minä saattaisin kauppiaana sanoa sitä\nviholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttää kauppaolojen\nsuuret järjestelijät, viennin ja tuonnin. Mutta minä olen tottunut\nelämään tosioloissa ja käytännön miehenä käyttämään niitä hyväkseni.\nMinä siis mieluummin sanon talvea ystäväksi, vieläpä liike- ja\nkauppatuttavaksi. Mitä meistä tulisi, ellei _se_ rakentelisi siltojaan\njärvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitä tiettömille\nnevoille ja täyttäisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston\ntarpeiksi. Olematta meille mitenkään tuhoisa se on pikemmin\ntoimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet\nmeidät ikuisen lumen rajalle. Meidän maamme tuottaa kesällä, mutta\nkokoaa, järjestää ja panee kirjaan talvella. Puolet tätä maata on\nkesällä erämaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua.\n\nKummastuttaapa todella, miten hullunkurinen käsitys on\netelämaalaisilla, vieläpä monella viluisella pikku mamsellilla ja\nturkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidän talvestamme. Heidän\nmielestään ei tuona vuodenaikana voi tehdä sen parempaa kuin värjötellä\ntakan edessä, juoruilla höyryävän kahvipannun vieressä taikka\npolitikoida totilasin ääressä. Minä tahtoisin noille naisille ja\nherroille määrätä saman päiväkäskyn, jonka neiti Hemming huusi\nkasarmiin: ulos, hyvä herrasväki! Nopea hevonen, kilisevät kulkuset,\nkirkas jää tai liukas, sileäluminen maantie! Mitä silloin näemme?\nLuulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat täynnä\nelämää, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat\nkalkkuvat. Entä nukkuminen? Niin, kyllä me nukummekin perinpohjin;\nlaiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa\nhäikäisevään lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitäisi kuudessa\ntunnissa ehtiä, mitä muuten ei ehditä kahdessatoista.\n\nOletteko nähneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja\ntuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat\npunaisina, kaikki silmät sirkeinä. Huurretta riippuu miesten parroista,\nnaisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistä,\ntervatynnyreistä, pellavatukuista ja heinäkuormista. Ilma on täynnä\nhienoja, välkkyviä jääneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla\npaljain käsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan\ntaivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat\nkoputtavat jalkojaan ja huitovat käsiään. Luulisi näkevänsä raivoavan\nväkijoukon valmiina hyökkäämään bastiljiin taikka kiihtyneen\nteatteriyleisön valmiina viheltämään näytelmäntekijälle tai ajamaan\npoliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut\nlevollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi päivän rauhallisiin\naskareihin. Ostetaan ja myydään, puhellaan ja nauretaan, käydään\nasioilla konttoreissa, niin että saappaista jää märkiä merkkejä\nmattoihin, hiivitään ehkä hetkiseksi jonkin houkuttelevan lämpölähteen\nturviin, palataan taas kärsivällisen hevosen luo, joka riputtelee\npuolet heinistään lumelle, ja ollaan yhtä levollisia vielä auringon\nlaskiessakin.\n\nSitten tulee pitkä, kylmä yö, joka tyhjentää torin ja täyttää tuvat.\nÄlkää luulkokaan, että kaikki pimeys on yötä! Aikaisin aamun tähtien\nhimmeässä valossa ja myöhään iltaisin revontulien loisteessa astelee\nkuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee\nkaatuvaa kuormaansa, pitää vastaan alamäessä, auttaa ylämäessä,\ntaivaltaen vitkaan jäät ja oikotiet, kunnes viimein päätyy yksinäiseen\ntaloon, missä hän ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei\nhäntä vähääkään peloita, hän päinvastoin paljon iloisempana tervehtii\nsen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa näkee suosiltansa pettävän ja\nkauniin jäätikkötiensä muuttuvan pehmeäksi sohjoksi. Aavikkojen\nkaravaani ei astu niin turvallisena päämääräänsä kohti poluttomassa\nhiekassa kuin tämä pohjoismaalainen askel askelelta sitkeänä kaalaa\nmonet penikulmat talven lumessa.\n\nAavikoilla on hietamyrskyt, merellä lounaistuulet, pohjolassa\nlumimyrskyt. Mitä lumituisku on muuta kuin jäätynyt merenlaine? Miehen\nilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan\nnaisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma\nmuuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsä kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi\nkaupungiksi, missä on viheriäreunaisia valkoisia torneja, meri\naaltoilevaksi puuvillavanuksi, missä hieno harso lentää pitkin\nlaineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden\nkaravaani raivaa pelottomana tietä miehenkorkuisten kinosten halki.\nMiehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jäljestä. Monesti on\nnainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias\npoikanen tarttuu topakkana ja miehekkäänä riippuviin ohjaksiin.\n\nEllei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, näkisimme\nuseammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman\nheijastusten mukaan milloin sinertävän, milloin punertavan valkoinen,\nmilloin sinipunervalta tai viheriältä vivahtava ja näyttää maalattuna\nhelposti piimältä. Lumen värivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja\nhienoja, että tottunut silmä voi niistä lukea pakkasasteet katsomatta\nlämpömittariin. Tiedetään sen narisevan jalkain alla kahdentoista\nasteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevän\nmetallin lailla.\n\nMutta yrittäkäähän, hyvä herra maalari, niin löydätte varmasti mitä\nkiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamäki; maalatkaa hiihtäjä sutta\najamassa; kirkas sininen jää notkeitten luistelijain jättämiä\nkiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan täyttä\nravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu\nvalkoinen kenttä satamain jäälle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus,\nmiehet työntämään venettään jäätä myöten ja pysähtymään sulan railon\nreunalle. Maalatkaa höyryävä meri, kun se jähmettyy jääksi, taikka\nkosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivät\nlumisten rantojensa välitse.\n\nMaalatkaa talvipukuinen metsä ja Ilmarisen kuu riippumaan\nkuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreät hulmuavat säteet\nkohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatähti välkkymään hongan latvan\nyläpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin\nsyksyisestä kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitä varsin\nharvoin siveltimin on yritetty, mutta mikä kuitenkin on aito\nkansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti\nvalaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettävien\ntalikynttilöiden keskelle, uteliaat, ihmettelevät lapset, pappi\nalttarille, suntio haaveineen, jäätyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan\nkuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta\nruumiillistuneen hengen tavoin, silmälle näkyväisenä siunatun\naamuhetken kiitosuhrina!\n\nMenkää männikköön, viluinen herrasväki, surumielisine\ntalvihuokauksinenne! Missä on reipasta rohkeutta, missä raitista iloa,\nmissä avointa, vapaata mieltä elämän taistelussa, ellei talven\nelämässä? Ja tämä luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja\njoka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidän voimanne kehto ja\nteidän ujostelemattoman ilonne tyhjentymätön lähde. Me elämme kuin\nvalaskala, meidän tarvitsee silloin tällöin sukeltaa suven lämpimään,\nvehreyteen ja päivänvaloon täyttämään keuhkojamme ilmalla, mutta talvi\non se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missä me liikumme kuin kala\nvedessä.\n\nJos meiltä riistettäisiin talvi, niin me emme enää tuntisi omaa\nitseämme, meistä tulisi juurettomia väliolentoja, etelän kansaa, jolla\nei ole etelää, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettäköön\nmeidät Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa täytyy, että me,\npaahdettuamme itseämme kylliksi päivänpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi\nja saatuamme kyllämme kookospähkinöistä ja taateleista, kuumeista ja\nskorppiooneista, mielellämme antaisimme kaikki etelän herkut\nkourallisesta lunta? Miksikä etsisimme järjellisyyttä muualta kuin\ntodellisuudesta? Metsän eläimillä on turkkinsa kylmää vastaan, pohjolan\nkansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija,\non meillä sen sijaan rautaiset pääkallot. Niin on oleva. Kova kovaa\nvastaan ja päivänpaistetta lumelle!\n\n_Biisami_. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta\nsuostumusta konsuli Rönnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkäpä sen vain\nvoi katsoa aiheutuvan siitä, että he pelkäävät joutuvansa viluisten\nmamsellien lukuun. Minun puolestani täytyy panna vastalause, vaikkapa\nsiten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minä en aina ole\nistunut lämmin yönuttu yllä hyvän takkavalkean ääressä tukevasta\npäivällisestä hyvilläni ja höyryävä teekuppi edessä turvana\nodotettavissa olevaa iltakylmää vastaan. Luulenpa, että vähemmin\nonnellisissa olosuhteissa voidaan kärsiä vilua varsin perusteellisesti\ntäällä pohjolassakin ja että mielellään otettaisiin vastaan jokin\neksynyt tuulahdus kuuman vyöhykkeen lämmintä. Luulenpa, ettei\nmaanviljelijämme aivan huolettomana katsele lähestyvän talven\nenteitten ilmenemistä jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas käy\nkalpeanviheriäksi, joka välistä vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hän\nyhtä hyvällä mielellä näe kuuran hopeoivan puolikypsiä rukiintähkiä,\nkuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdetöntä koivikkoa. Vaikka\nolenkin varsin kokematon ja epäkäytännöllinen liikeasioissa, uskallan\nkuitenkin epäillä, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sähkösanomaa,\nettä laiva, jonka piti tuoda hänen odoteltu lastinsa, on jäätynyt\nkiinni rannoillemme, tai että höyrylaiva peruuttaa säännölliset\nkulkuvuoronsa tavallisella selityksellään: \"luonnonesteiden tähden\". Ja\nmuistaakseni myöskin ihmistunteiden heijastuksia, luulen köyhän,\nsurullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat\ntaakkaa? Miksi riistät lämmön vuoteestani, rohkeuden sydämestäni ja\nlohduttavan kukan rakkaalta haudalta?\n\nNäillä edellytyksillä tunnustan talven auringossa olevan jotakin\nvirkistävän iloista. Mutta minusta sen syy on aivan päinvastainen kuin\nse luulo, että talvi on muka meidän pohjoisen olemassaolomme\nsäännöllinen ja määräävä puoli. Talvi on yhtä vähän kuin pimeys,\nkuolema tai hävitys mitään itsessään itsenäistä, jota voisi ajatella\nmuusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitään muuta kuin kesälle\ntunnusomaisten perusmuotojen, nimittäin valon, lämmön ja elimellisen\nelämän epuu, siis sellaista, mitä ei voida ymmärtää ja mitä ei ole\nolemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla\niloinen, toimelias ja elähdyttävä, niin on laita niin juuri niissä\nmuodoissa ja vaikutelmissa, missä se kieltää itsensä, toisin sanoen:\ntavalla tai toisella muuttuu oman itsensä vastakohdaksi.\n\nMiksi sen päivänpaiste on niin iloinen? Sen tähden, että se on niin\nsynkän pimeydenkehyksen ympäröimä ja muistuttaa kesän valoa.\n\nMiksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tähden, että sen liekit\nleimuvat kylmässä ilmassa, pimeässä varjossa ja muistuttavat suven\nlämpöä.\n\nMiksi siloinen jäätie on niin mieluinen? Siitä syystä, että se sallii\nmeidän vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympärillämme on voittamattomia\nvastuksia.\n\nMiksi sen lakastumaton havumetsä on niin viehättävän vihreä? Sen\ntähden, että se muistuttaa kesän vihreyttä silloinkin, kun kaikki muu\nympärillämme on lakastunutta ja kuollutta.\n\nMiksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin\ntuona vuodenaikana, ellei juuri sen tähden, että elämä tarvitsee\ntoimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinä kuukausina,\njotka luonto on määrännyt unta ja horroksissaoloa varten?\n\nJa lopuksi, minkä tähden ihmiset lähestyvät lähemmäksi toisiaan, miksi\nseuraelämä joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistä suurempaa\nmielihyvää tuttavallisesta yhdessäolosta? Yksinkertaisesti juuri sen\ntähden, että kaikki ympärillämme on yksinäisyyttä, äänettömyyttä,\nliikkumattomuutta, erämaata ja että me tarvitsemme tuota vastalausetta\ntalven kolkkoutta vastaan.\n\nTarkatkaa talven iloisia ja elvyttäviä vaikutelmia, niin huomaatte\nniiden kaikkien olevan vastalauseita sitä itseään vastaan.\nAuringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tähtikirkas taivas ja\nloistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea\nvastustaa pakkasta, havumetsä kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja\njuoksija liikkumattomuutta, seuraelämä yksinäisyyttä. Voiko mikään\nluonnonesine tai -muoto täydellisemmin kieltää itsensä?\n\nJa kuitenkin on talvessa jotakin tosiperäistä, ei tosin itsessään, vaan\nheijastuessaan ihmisestä. Juuri tekemällä ulkomaailman autioksi se avaa\nmeissä toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitä viihdyttää ja\nikäänkuin nielee meidät, on tuo sisäinen, korkeampi maailmamme verhon\nkätkössä. Vasta sitten, kun päivän aurinko laskeutuu ja maa peittyy\npimeään, väistyy silmiemme edestä taivaan verho ja me havaitsemme\nsiihen asti näkymättömiä välkkyvien tähtien maailmoita. Se on enemmän\nkuin symboliikkaa, enemmän kuin luonnonlaki, se on korkeampi\nmaailmanjärjestys. Kukaan ei enää epäile, että äärettömässä\nluomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitään\näärettömyyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, että niillä\nilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta.\n\nPohjolan talvi on vain siinä normaali, että se avaa eteemme korkeamman\nolemassaolon. Kesän yöttömänä päivänä me elämme vain maata varten; se\nkahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan\näärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme,\nnäyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät\netsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.\n\nTätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille\nanteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa\nkevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin\nkaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki\nvuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen,\nlakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin\njuuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta\nkohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen\nkiinnekohdan.\n\nMenkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää\nsuven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä\netsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se\non vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä\nkorkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene\nujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta\njättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa\nsen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: _Katso, minä elän;\nja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!_\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hengist kauniina kevätpäivänä liehuvin lipuin laski Travemünden\nväylälle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nähtiin tuulen\nmukana pienen käärömäisen esineen lentävän laivan peräkannelta ja\nuiskentelevan myötävirtaan Itämerta kohti.\n\n-- Mikä se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltä, hyvät naiset,\njokin harso tai silkkihuivi?\n\n-- Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. -- Se\noli vain minun käsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkä taru,\nhäntä ei ole koskaan ollut olemassa!\n\n\n\n"]