[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCsMSRcVFNHUjO1DS4-xtZqKZSZpqUGoR3co9LI_7CyI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},53,"Kihlaus; Yö ja päivä","Kivi, Aleksis",1834,1872,"53-kivi-aleksis-kihlaus-yo-ja-paiva","53__Kivi_Aleksis__Kihlaus;_Yö_ja_päivä",null,"naytelma",[],[],"fi",1866,7191,43940,false,12795,[22],"Finnish drama",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Kihlaus; Yö ja päivä\" by Aleksis Kivi is a collection of one-act plays written in the early 20th century. This work encapsulates the themes of love, personal conflict, and societal expectations, focusing on the intricacies of relationships in a rural Finnish setting. The plays delve into the emotional landscapes of their characters, revealing the complexities of human connections and the consequences of societal norms.  In \"Kihlaus,\" the story revolves around Aapeli, a character preparing for his engagement to Eeva. The dialogue unfolds in a lively setting where Aapeli and his companions navigate their feelings and societal pressures, revealing Eeva's hesitations about leaving her former life with her wealthy employers. The tension between the characters highlights a deeper critique of love and class dynamics, culminating in Aapeli's growing sense of uncertainty about his decision to marry Eeva. Meanwhile, \"Yö ja päivä\" introduces the families Mannila and Keimo, exploring themes of rivalry and reconciliation as a blind daughter recovers her sight, prompting her family's long-standing feud to be confronted. Through these intertwined narratives, Kivi captures the essence of human emotion and the potential for change amidst entrenched conflicts. (This is an automatically generated summary.)",[],424,"Kaksi yksinäytöksistä näytelmää. Komedia Kihlaus kertoo kraatari Aapelin epäonnisesta avioliittoaikeesta itsepäisen Eevan kanssa. Draama Yö ja päivä sijoittuu Saimaan rannalle ja käsittelee sokeutta, sukuriitoja sekä perheen sisäisiä suhteita.","Aleksis Kiven 'Kihlaus' sekä 'Yö ja päivä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 53. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIHLAUS; YÖ JA PÄIVÄ\n\nNäytelmiä yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nALEKSIS KIVI\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nKIHLAUS\n\nNäytelmä yhdessä näytöksessä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nAAPELI,   |  kraatareita ja vanhoja nuoria-miehiä.\nEENOKKI,  |\nEEVA.\nJOOSEPPI, Aapelin oppipoika.\n\n\n(Aapelin huone: perällä ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä rahi,\nvasemmalla tulisija, jonka ääressä Jooseppi seisoo liikutellen kauhalla\npataa, joka kiehuu tulella. Eenokki tulee.)\n\nEENOKKI. Päivää, Jooseppi!\n\nJOOSEPPI (kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä toki\nkauhaa kädestänsä). Päivää!\n\nEENOKKI. Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni tässä\nhänen huoneessansa noin tähän aikaan.\n\nJOOSEPPI. Niin on asia.\n\nEENOKKI. Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse?\n\nJOOSEPPI. Eikö ole teillä jo tietoa?\n\nEENOKKI. Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni.\n\nJOOSEPPI. Tässä tapahtuu tänäpän kihlaus.\n\nEENOKKI. Kihlaus! Hm! Vai kihlaus. Kenen hän nai?\n\nJOOSEPPI. Hä, Herrojen-Eevan.\n\nEENOKKI. Vai Herrojen-Eevan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi,\nvillityksi, tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden?\n\nJOOSEPPI. Preivin kirjoitti Herrojen-Eeva tällä tavalla mestarilleni\neilen illalla: \"Kraatari Aapeli! Lyhyesti tahdon tietä antaa, että, jos\nJumala niin on sallinut, niin valmis olen kohta tulemaan\naviopuolisoksenne. Tulkaat minua kyydittämään täältä luoksenne; sillä\nherrat jätän minä tämän ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt\nvahvasti tykönäni päättänyt.\" Niin seisoi preivissä.\n\nEENOKKI. Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti?\n\nJOOSEPPI. Pasteeraili, pasteeraili edestakaisin permannolla, raappien\nniskatukkaansa.\n\nEENOKKI. Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele. -- Millä\ntavalla luonnistui asia?\n\nJOOSEPPI. Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini.\nMilloin pasteeraili hän, milloin heitti hän itsensä taasen vuoteelle,\nmutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja rupesi uudestaan\npasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme kertaa kävi hän\nvalelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette.\n\nEENOKKI. Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse,\nharkitse ja tuumaile joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin\nkysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita. -- Mutta mielinpä kuulla\nkuinka kävi lopulta.\n\nJOOSEPPI. Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä,\nherätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki preivin eteeni\nja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä\nveljellisyys!\n\nEENOKKI. Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen. -- Mutta\nminkä neuvon annoit mestarilles?\n\nJOOSEPPI. En kieltänyt enkä käskenyt.\n\nEENOKKI. Oikein! -- Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta yksi\nasia löytyy, jossa olen vaiti kuin myyri. Älä kiellä miestä ottamasta\nnaista, johon hän kerran on iskenyt silmänsä, hän ottaa hänen\nkuitenkin, ja joskuspa kuiskataan naisen korvaan sun kieltävä neuvos,\njonka lunttu tuskin Paratiisin niituilla antaa sulle anteeksi.\n\nJOOSEPPI. Minä en kieltänyt enkä käskenyt, vaan pyysin hänen heittämään\nkaikki Jumalan neuvopöydälle. Tämä vaikutti ja heti nukkui hän kuin\ntallukka ja minä samoin. Hän aamulla taasen kyllä käytteli neulaansa\nvinhasti, mutta toisaalle tyyräilit aatoksensa, sen huomasin, koska\nsilloin tällöin mulautin salaa katsoa hänen päällensä. Niin neuloi hän\nhetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä, naulitsi\nsen hirveän lujasti pöytään, rynkäsi ylös, puki päällensä parhaat\nvaatteensa, lähetti sanan teille, tullaksenne tänne, mutta itse läksi\nhän noutamaan morsiantansa, Herrojen-Eevaa.\n\nEENOKKI. Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus onnettomaan\nkirnuun. Eeva on kahden naimattoman herran emännöitsijä, ja kuullaanpa\nhänen useinki mekastelevan heidän kanssansa. Tästäpä yhtä ja toista\narvella taitaa, ja paljon rähisee heistä mailmakin. Jumala heille\nheidän syntinsä anteiksi antakoon! Mutta miksi ei toinen heistä nai\ntätä Eevaa? Mutta Eva on tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka, tahi\nniin kuin ruotsalainen sanoo: turski. (Ottaa nuuskaa.)\n\nJOOSEPPI. Ja niin herramainen.\n\nEENOKKI. Tosi. Koska hän käy, katsahtaapa silloin tällöin sivullensa\nliehuvia hameliepeitänsä, sen olen huomainnut. Vähän epäiltävä merkki\ntyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin\nisoista herrasväkeä, mutta eipä tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis\nitseänsä sentähden lyödä niin herramaiseksi, niin fiiniksi; sanalla\nsanoen, niin ymmärtämättömäksi kuin Eeva teki. Vähempikin piisaisi\nmuonamiehen tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä: \"missä\nnakriit kasvaa, puussa vai maassa?\" Nauriit, näetkös. Niinpä kysyi hän\nmaamiehiltä torilla. Entäs tämä kysymys: \"kulta-pappa, mikä on tuo\nkorea lintu, joka hyppelee tuolla kartanolla?\" Hän ei tuntenut,\nnäetkös, harakkaa tultuansa maalle. (Naurahtaa, mutta kovin vähän.)\nNoh, ehkä ei tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeraamaan, sanoo\nruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi näkemään\nraiskaa toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa. Mutta minä pidän\nvirkaveljestäni enkä sois hänelle huoneenristiä, jonka nyt pelkään\nhänen saavan.\n\nJOOSEPPI. Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.\n\nEENOKKI. Pahoin pelkään, pahoin pelkään. -- Eeva on taas vihastunut\nherrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta\nkas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja\nikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä\nkommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta,\njoita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat\nkevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. -- Aapeli on\nvähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan\nhyväsydämminen mies.\n\nJOOSEPPI. Hyvä hänen nimensäkin on.\n\nEENOKKI. Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti toimiin, joita\nseuraa katumus. Minä, mukama mies, olen aina tämmöinen vakava\npellavaloukku, oikein sahapukki. (Naurahtaen vähän.) Mitä padassa\nkiehuu?\n\nJOOSEPPI. Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa. --\nKuulitteko rattaan jyryä?\n\nEENOKKI. Kuulin totisesti. He tulevat. (Erikseen.) Niin, niin,\npiikaseni; tännen astut, mutta tiedänpä, ettes tee sitä sydämmellisen,\npuhtaan rakkauden pinnistyksestä. Niskani panen pantiksi, ettäs\ntillastit herroiltasi naimista, mutta koska ei siitä mitään tullut,\nniin käytpä nyt vimmoissasi polttamaan sammaletta fiinin, herramaisen\nkartuusin verosta. (Aapeli ja Eeva, molemmat kantaen nyttyä kädessään,\ntulevat. Jooseppi, keskeyttämättä padan liikutusta, kumartaa syvään.)\n\nEENOKKI. Tervetuloa, morsiuskunta!\n\nAAPELI. Me kiitämme sinua. Sinä olet tässä juuri tarpeellinen. Istu,\nEeva. -- Onko Jooseppi antanut sinun jotain ymmärtää?\n\nEENOKKI. Lyhyesti.\n\nAAPELI. Onhan minulla nyt edes se, joka paitani pesee. -- Istu, istu,\nEeva.\n\nEEVA (erikseen). Tämmöinen tupa! Huhkaimen pesä. (Aapeli ottaa nytystä\nsokerirasian ja asettaa sen pöydälle.)\n\nAAPELI. Sokerirasia on kuitenkin eheä. Tiedä, Eenokki, että olemme\npyörineet kamalassa leikissä, sekä minä että Eeva. Oi niitä\njumalattomia herroja!\n\nEENOKKI. He kaiketi kohtelivat sinua kopeasti, trumantisti?\n\nAAPELI. Kiitän, etten saanut heiltä selkääni.\n\nEENOKKI. Kateus, kateus!\n\nAAPELI. Sula kateus. -- Ei ollut, näetkös, mentävä sisään; kartanolla\nseisoin vaan ja otin vastaan Eevan kapineita. Mutta koska viimein\nolimme valmiit lähtemään ja istuimme rattaille, niin arvaas, mitä\ntekivät?\n\nEENOKKI. Häijyn koiranjuonen. Tiedänmähän sen.\n\nAAPELI. Tulipas pieni poika, herrojen käskystä, sanoi tahtovansa\nkorjata hevosen häntävyötä, mutta peijakas pisti palavan\ntaulankappaleen Ruskon hännän alle ja siinä samassa ampuipa yksi\nherroista meille pilkalla jäähyväisampauksen. Rakas virkaveljeni,\naatteles, millä hirmuisella vauhdilla me tulimme talosta. Rusko juoksi\nkuin vimmattu, potki ja juoksi korvat niuhossa. Ja olikos ihme, että me\nmolemmat, niin Eeva kuin minä, huusimme täyttä kitaa hädissämme?\n\nEENOKKI. Ei mikään ihme, mutta sepä ihme, ettäs seisot vielä tässä ja\nkertoilee tätä keikahusretkeäs. Kiitä, ettes makaa ojassa tallukset\ntaivasta kohden.\n\nAAPELI. Onni suojeli minua. Taulanpala helti viimein, ja vähitellen\nhiljensi Rusko juoksuansa, ja yhtä ehjillä luilla kuin ennenkin\nistuimme rattailla, vaikka pamppailevalla sydämmellä.\n\nEENOKKI. Voi julmia herroja, voi julmettuneita!\n\nAAPELI. Sanos muuta. Ihmettelenpä, että Eeva on näin kauvan menestynyt\nheidän kanssansa. Ettes jo ennen tehnyt tätä temppua, Eeva?\n\nEEVA (erikseen). Jaa, sinä västäräkki! Suokoon Jumala, etten koskaan\nolis tätä tehnyt. Mikä hulluus minulta, mikä hulluus, jättää herrat ja\ntulla tänne turvekaton alle!\n\nAAPELI. Mutta miksi on morsian niin äänetön?\n\nEENOKKI. Tavallinen morsiamen alakuloisuus muuttaessansa miehelään.\n\nAAPELI. Ja asiamme ei olekkaan vielä oikein välikappaleellisesti\npäätetty. Mutta ruvetkaamme juoneen, tehkäämme mikä kuitenkin tehtävä\non; sillä parempi karhun mahassa kuin hänen hampaissansa. Sinä tiedät,\nmikä harras ja tärkeä komento on tässä tapahtuva tällä hetkellä?\n\nEENOKKI. Luulenpa tietäväni.\n\nAAPELI. Kihlaus, laillinen kihlaus, ja senpätähden olen kutsunut sinun\ntänne. Käy toimeen, Eenokki! Mutta ensiksi yksi puhe!\n\nEENOKKI (yskii). Että ... että me nyt tällä hetkellä tähän\nkokoontuneet olemma, liittämään yhteen kahta sielua, nimittäin\npitäjän-kraatarimestaria Aapeli Simeoninpoikaa ja neitsykäistä Eeva\nMatintytärtä...\n\nAAPELI. Hänen oikea liikanimensä on Helander.\n\nEENOKKI. Ja neitsykäistä Eeva Helanderia, yhteensolmemaan heidän\nonneansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ja tämä ei olekkaan mikään\nvetosolmu, ei suinkaan, vaan kiinteä umpisolmu, jonka ainoastaan\nkuoleman viikate poikkileikata taitaa. Hyvin muistain ja visusti\nsydämmeen kätkein aviosäädyn velvollisuudet molemmilta puolilta.\nMiehen, nimittäin, tulee olla vaimonsa pää; se on hänen\nvelvollisuutensa, ja vaimo olkoon miehensä heikompi astia; se on hänen\nvelvollisuutensa. Ja käykäät sitten käsi kädessä, Jumalan nimessä ja\nilolintuen laulaessa haudan syvyyteen. -- Niin; mitä itse sanot, Aapeli?\n\nAAPELI. Ei minulla mitään sanottavaa ole.\n\nEENOKKI. Anna sitten sormus tänne.\n\nAAPELI. Tässä tämä on.\n\nEEVA (eriks.) Mitä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Voi minua\nmieletöntä!\n\nEENOKKI. Aapeli antaa tämän sormuksen sinulle, Eeva. (Antaa Eevalle\nsormuksen.) Kas niin. (Laulaa veisaavalla äänellä) \"Saatanan juonet\"...\nOnhan tämä sinun tahtos, Aapeli?\n\nAAPELI. Veisaa, veisaa!\n\nEENOKKI JA JOOSEPPI (joka yhä liikuttelee pataa, laulavat)\n\n    \"Saatanan juonet kauvas poista\"...\n\nEEVA. Mitä tässä laulelette. Pitäkäät suunne kiinni, niin on parasta.\n\nAAPELI. Hscht! Morsian ei suvaitsekkaan laulettavan.\n\nEENOKKI. Hmm! Mutta laulu on kaksi lukua.\n\nEEVA. Tässäpä kyllä keekoilemaan niinkuin kukko.\n\nEENOKKI. Kukkoko?\n\nEEVA. Ei yhtään laulua, sanon minä.\n\nAAPELI. Ei ei, koska niin on tahtos.\n\nEENOKKI (eriks.) Hän on niinkuin ma sanoin: morakka.\n\nJOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä nyt toinen elämä nousee meidän\nhuoneeseen.\n\nAAPELI. Laulu olkoon tällä erällä. -- Nyt, Eeva, käy uljaasti perheeni\njäseneksi ja perehdy huoneessani.\n\nEEVA. Tässä ihmispesässä. (Hetki äänettömyyttä.)\n\nAAPELI (eriks.) Ihmispesässä. Joteskin jyrkästi sanottu. (Ääneensä.)\nTosin on huoneeni vanha, mutta vanhan sijaan rakennetaan uusi ja\nentistä uhkeampi.\n\nEEVA. Ennenko on meillä uusi, niin olemme satimessa.\n\nAAPELI. Ei tässä sentähden satimeen jäädä, jos ei tätä hullummin eletä,\nEevani.\n\nEEVA. Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa! minä\nlinnasta luolaan muutin ja läksin, hullu, ilosista herroistani pois ja\nmatelin sisään kraatarin koijuun. Mikä eroitus, mikä eroitus!\n\nEENOKKI. Vissillä tavalla on eroitus suuri, mutta vissillä tavalla...\n\nEEVA. Pidä kitasi sinä, varis.\n\nEENOKKI (eriks.) Haidjaidjai, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on!\n\nJOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee.\n\nAAPELI (eriks.) Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi hän\nkauppaansa, ja minä, poika polonen, rakastuin häneen vahvasti. Mutta\ntahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla rahaakin, neljäkymmentä\nriksiä. Nätti summa kyllä. (Ääneensä.) Tosin en ole rikas, en suinkaan,\neikä ole minulla paljon rahaakaan, ainoastaan neljäkymmentä riksiä.\n\nEENOKKI. Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Silloin ei tarvitse\nkäydä häntä koipien välissä.\n\nAAPELI. Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no, onhan siinä vähän.\nKuinka hyväänsä, mutta usko minua, Eeva, etpä lyönyt silloin kättäs\nporoon kuin kraatarimestari Aapelin miehekses valitsit.\n\nEEVA. Silloin istuin peevelin kelkkaan. Läksinhä kotooltani kuin olisi\ntieni kulkenut suoraa tietä helvettiin. Siitäpä jotain kohta aattelin.\nMiksi pistivät, miksi pistivät palavan taulankappaleen Ruskon hännän\nalle?\n\nEENOKKI. Julmettuneet!\n\nAAPELI. Lurjukset! Jos lakiin mentäis, niin peijakas heidän ottais.\nPalavan taulankappaleen! Ja ampuivat vielä!\n\nEENOKKI. Hai djai djai!\n\nAAPELI. Minä sydämmystyn. Kas semmoisista pedoista sinä läksit, mutta\nnytpä seisot siivon ja kunniallisen miehen katon alla.\n\nEEVA. Kraatari! -- Krapu!\n\nAAPELI. Haukutko sinä minun virkaanikin?\n\nEENOKKI. Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa.\n\nEEVA. Minäkö kraatari Aapelin vaimoksi!\n\nAAPELI. Neito, etkö ymmärrä että haastelet vähän pahasti, pisteliäästi\nja että tällä tavalla hämmennät kihlaushetkemme korkean, juhlallisen\nilon? Kraatari Aapeli! Jaa-ah, mikä kraatari Aapelin on? Olenko minä\nvarastanut ja siitä syystä oravia haukkunut? Olenko lykännyt kenenkään\nhärkää sapattina kaivoon? En suinkaan. Olenko minä kähminyt toisen\nmiehen vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa? Minä panen\ntämän kysymyksen sydämmelles, Eeva Helander. Katsahda päälleni ja\nvastaa.\n\nEEVA. Tuommoinen mies.\n\nAAPELI. Tämmöinen olen vaan, fröökinäni.\n\nEEVA. Mikähän sinä olet oikein?\n\nAAPELI. Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan vierasmieheksi\nkoska hyväänsä ja kummaksi vaikka ruhtinoitten lapsille.\n\nEEVA. Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä tallusteli\nkylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia?\n\nAAPELI. Että sarvet kalisi. Sama, sama.\n\nEEVA. Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa\neräänä sateisena päivänä pisti lehmänsä niin koreasti isäni niittyyn ja\nmenipä itse latoon maata. Mutta saattoipa sukkela onni juuri samassa\nisäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs pehmitti. Sinä muistat\nsen?\n\nAAPELI. Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle\nselkäni, niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta\nmenetyksestäs ymmärtämätöntä, piimäpartasta poikaa kohtaan, niinkuin\nminä silloin olin.\n\nEEVA. Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä himotessa toisen niittyä,\nse oli mukavata.\n\nAAPELI. Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin\nhyvästäkin asiasta.\n\nEENOKKI (naurahtaen). Kantänka, sanoo ruotsalainen. (Ottaa nuuskaa.)\n\nAAPELI. Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka \"posket\non niin punaiset ja puhe käy kuin rasva\", niinkuin lauletaan\nrakkauden-veisussa? Vai kuinka. Mitä sanoo fröökinä? Enemmin,\nenemmin sitä lajia.\n\nEEVA. Jos kaikkea, mitä sinusta tiedän, rupeisin tässä kertoilemaan,\nniin jäisinpä varmaan huoneesi asukkaaksi.\n\nAAPELI (eriks.) Huoneeni asukkaaksi. Kuuluupa vähän kuin olisi hänellä\ntotisesti aikomus tehdä takapero. Mutta hän ehkä koettelee luontoani.\n\nEENOKKI. Minä sydämmen karvaudella olen kuullellut, kuinka tämä\nneitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata virkaveljeni hyvää\nnimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen katsahdus tytön omaan syntikirjaan.\nTiedätkö mitä mailma sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä\nherrojen kanssa? Niinkuin paskana, niinkuin mahomettilainen. Minä\nkiivastun tällä hetkellä. Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala\narmahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä siellä?\nSanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset nuoret, saatatte\nheitä välinpitämättömiksi aviosäädyn arvosta ja pyhyydestä. Sinä\nvekama, niinkö sinua opetti isäs ja äitis? Niinkö sinua opetettiin\nrippikoulussa? Koska olet ollut viimeiseksi ripillä? Frookas pillit,\nsanoo ruotsalainen.\n\nEEVA. Sinä hävytön mies, mitä on sinun minun kanssani tekemistä?\n\nEENOKKI. Olenpa lähimmäises ja onpa velvollisuuteni niinkuin kristitty\nihminen koettaa sinua oikaista, lunttu.\n\nEEVA. Mutta minä tahtoisin sinun vääristää, vääristää tuhanteen mutkaan\nja viskata sinun pellolle. Sinä viimeinen vaivanen, sinä hävytön\nkraatari, teethän minun hulluksi!\n\nEENOKKI. Kas kas, näkyypä kuinka kipeä on asia, ja minä pistin syvältä\nja ilman armoa. Jaa, niin on tapani. Minä ryntään aina esiin ilman\npelkoa, vakaasti ja suoraan niinkuin ahvena. Ja tästä sinun elämästäs,\njumalattomasta elämästäs tahdon minä ottaa tuimasti kiinni, jos en\nsinulta parannusta näe.\n\nEEVA. Kas näin elän vaan, kas näin. Mitäs minun teet?\n\nEENOKKI. Kantelen provastille.\n\nEEVA. Sinä tekisit sen? Haa! saisitpa plyijyä kinttuihis herroiltani.\n\nEENOKKI. Minulla on pyssy ja.\n\nEEVA. Joka ei tapa varpustakaan.\n\nEENOKKI. Tappaa vaihka noitaämmän, vaihka perkeleeltä riivatun tytön.\n\nAAPELI. Elkää riidelkö, elkää riidelkö, ja sinä, Eenokki, elä huoli\njuuri enään soimata Eevaa. Hän on, näetkös, niinkuin morsiameni; ja\nsananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi, sitä poski kuin pääkin.\n\nEEVA (eriks.) Sinun morsiames!\n\nEENOKKI. Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on,\nniinkuin sanoin, käydä aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja suoraan\nniinkuin ahvena. (Ottaa nuuskaa.)\n\nAAPELI. Nyt ymmärrän mitä Eeva tarkoitti näillä vähän niinkuin\nkieroilla sanoillansa: koetella luontoani. Mutta antakoon hän anteiksi\nlyhynokkaisuuteni; sillä lyhynokkaisuutta, Jumala paratkoon,\nhavaitsemme kaikkialla, ja se on ikävä havaitseminen. Monaistipa\naattelen, jouduttuani uusiin tuttavuuksiin, kas tuostapa vasta löysin\nmiesten miehen. Mutta eläppäs hänen kanssansa ja reisaile, niin hänpä\npianki punehtuu kuin kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä. Minä\nolen nähnyt yhtä ja toista mailman pöydännokalta; ja hantvärkkäri on\nnoita talossa. -- Kas, pusersipa tyttö-kanalja hien otsalleni tällä\nkoetuksellansa. (Ottaa taskustansa nenäliinansa, mutta viskasee samassa\npöydältä permannolle Eevan sokerirasian, joka särkyy.)\n\nEEVA. Herresta velta varjel!\n\nJOOSEPPI. Voi voi, mitäs mestari nyt teki!\n\nEEVA. Kuin tuo nyt särki minun sokerirasiani!\n\nEENOKKI (eriks.) Aapeli parka! Tuossa seisoo hän nyt kuin pyörtyvä\nkana, ja punottaa kuin täyskuu pouta-iltana.\n\nEEVA. Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen\nsokerirasiani, rakas nimipäivälahja herroiltani. Maksa pois, mies;\nmaksa se paikalla, sinä harakka, hohkoharakka, närri!\n\nEENOKKI (eriks.) Hai djai djai. Sitä sydäntä, sitä sydäntä!\n\nAAPELI. Jassoo! Sinä teet minusta pilkkaa etkä todenperästä aiokkaan\ntulla vaimokseni?\n\nEEVA. Saatanan muori sinulle vaimoksi tulkoon.\n\nEENOKKI (eriks.) Tunnenpa väristykset selässäni kuullellessa\nlauseitansa.\n\nAAPELI. Eenokki, kysy häneltä tässä Joosepin kuullessa, jos hän tahtoo\nottaa minua mieheksensä.\n\nEENOKKI (Yskii). Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos\nsulla on vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.\n\nEEVA. Minä en huoli hänestä; menenpä takaisin herraini luoksi. (Hetki\näänettömyyttä.)\n\nAAPELI (erikseen). Vai niin!\n\nEENOKKI (eriks.) Mikä kiusankappale!\n\nAAPELI. Kysys häneltä toinen kerta.\n\nEENOKKI. Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on\nvakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.\n\nEEVA. Minä en huoli hänestä, sanoin minä; en tuumaakaan. (Kauvan\näänettömyyttä.)\n\nAAPELI. Kysy häneltä vielä kolmas kerta!\n\nEENOKKI. Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on\nvakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.\n\nEEVA. Minä annan hänen peijakkaan haltuun. (Polkee kiivaasti jalkojansa\npermantoon.) En huoli hänestä, en huoli, en huoli; en en! Eikö\nkorvaläpenne kuule, te noidutut miehet? (Äänettömyyttä. Tulisijasta\nkuuluu kohina.)\n\nAAPELI. Soitatko sinäkin jumalan-lahjan tuhkaan siellä? Poika!\n(Kiristää Jooseppia kauluksesta.)\n\nJOOSEPPI. Mestari!\n\nEENOKKI (hilliten Aapelia). Malta mieles, Aapeli, ja anna anteiksi\ntapaturma.\n\nAAPELI. Tämä hetki on vimman hetki!\n\nEEVA. Maksa pois korea rasiani.\n\nAAPELI. Rasia! Onko mailmanloppu tullut? Antavatko kuolleensa maa ja\nmeri, kuolema ja kipenöitsevä helvetti? -- Kas tämäpä vasta päivä on.\n\nEEVA. Voi minä mieletön lapsi!\n\nAAPELI. Sinä portto, anna tänne sormukseni.\n\nEEVA. Hoo! kas tässä, poikasein. (Aapeli viskasee hirveällä vauhdilla\nsormuksen permantoon.)\n\nEENOKKI. Elä elä, veljeni. (Ottaa ylös sormuksen.)\n\nAAPELI. Ihminen, miksi narrasit mua hevosellani sinua kyydittämään\nhuoneeseeni?\n\nEEVA. Miksi annoit itseäs narrata?\n\nEENOKKI. Hai djai!\n\nAAPELI. Jassoo!\n\nEEVA. Kyyditä minua ijankaikkisella pilkulla tästä samaa tietä\ntakaisin, kraatari!\n\nAAPELI. Jassoo! -- Kyllä kyllä, jos rahan maksat, jos lyöt kaksi markkaa\npöytään. Jooseppi tulkoon kyytiin. -- Kaksi markkaa tänne!\n\nEEVA. Ei yhtä penniäkään. Ja jos et maksa, mitä liet rikkonut, niin\nkatsokaat etten vilauksessa seiso ilki-alastomana tässä edessänne.\n\nEENOKKI. Niinpä teki ennen Stålbergskakin, koska ei tainnut hän muuta\nvihansa kiukussa. Muija kirkasi vaan yhden kerran, ja siinä samassa oli\nhame ja paita yli pään.\n\nEEVA. Rasia!\n\nAAPELI. Rasia olkoon kyydistä tänne, ja tästä menet marssien nytyt\nkädessä; tämä olkoon sanottu.\n\nEENOKKI. Tahtoisinpa, tahtoisinpa, sanon minä, nähdä Eevan tuloa\nherrojensa luokse taas. Näkisinpä silloin oikein pitkän koiran.\n\nEEVA. Hoo! kraatari Eenokki, elä yhtään murehdi sitä asiaa. Ensin vähän\npilkkaa herroilta, jota minä vastaan muutamalla kyyneleellä, ja ennen\niltaa on yhteinen sydämmellinen ilomme korkealla katossa. Siinä se\ntemppu.\n\nEENOKKI. No sinä naisen luonto! Ihme kaikkein ihmeitten seassa. Sinä\nkultasen päivänpaisteen ja sumuisten pilvien ijankaikkinen sekamelska\nilman päätä ja perää, sinä himphamppu! Onko siis ihme, ettemme koskaan\nopi tuntemaan tänlaista eläintä?\n\nEEVA. Hevonen eteen, Aapeli! Kyyti!\n\nAAPELI. Sinä kopeilet?\n\nEENOKKI. Kyyti? Arvaas minkäkaltaisen kyydin tästä olisit ansainnut?\nPeijakas! jos tekisimme oikein, niin pääs ottaisin syliini minä,\nJooseppi pitelisi sinua jaloista ja Aapeli itse antaisi sinulle oikein\nmiehen kädestä.\n\nEEVA. Aapeli!\n\nAAPELI. Jaa-ah, luuletko etten minä taida antaa löylyä? (Eeva rupee\npanemaan kapineitansa nyttyynsä takaisin, hyräellen laulella.) Ruoka\npöytään, Jooseppi. Me rupeemme syömään, mutta hän menköön tiehensä.\n(Jooseppi panee ruokaa pöydälle.) Hän on kiero ihminen.\n\nEENOKKI. Pahanilman lintu.\n\nAAPELI (erikseen). Onneton päivä! Onpa sydämmeni kuin leikattu kahdeksi\nkappaleeksi. -- Kas niin, Jooseppi. Tule syömään kanssamme. Me syömme,\nEenokki.\n\nEENOKKI. Me syömme me. (Aapeli, Eenokki ja Jooseppi istuvat syömään.)\n\nAAPELI. Onpa tässä mailmassa tekemistä.\n\nEENOKKI. Elä puhukkaan.\n\nAAPELI. Eeva, Eeva, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minulle\nniin paljon pahaa teit?\n\nEENOKKI. Elä ole hänestä huolivanasi.\n\nAAPELI (eriks.) Hän hyräilee vaan.\n\nEEVA (menee kantaen nyttyjänsä). Hyväst!\n\nAAPELI. Hyväst!\n\nEENOKKI. Läksipä heilakka. Mutta tästä asiasta, sekä herrojen ilkeästä\njuonesta että tytön hävyttömästä narrauksesta, tulee sinun ottaa\nvakaasti kiinni, opettaa heitä pitämään miestä pilkkanansa.\n\nAAPELI. Minä jotain tekisin, mutta eipä ole juuri hyvä. He käyvät\nmetsässä pyssyillä ja taitavat ampua minun; sillä katsos suurin pelkuri\ntäällä, jolla on tuliluikku, voi vilauksessa surmata rohkeimman\nsankarin, joka on tätä asetta paitsi.\n\nEENOKKI. He ampuisivat? Hohoo! ei miesmurhaa niin pian tehdä.\n\nAAPELI. Kukas menee takaamaan? Näillä herroilla on häijy sydän, sinä\nkohtaat heitä metsässä, he laskevat sinun läpitse kuin koiran. Mitäs\nteet?\n\nEENOKKI. Mutta minun sisuni ei anna perään, se ei siedä heidän\nelämäänsä, jumalatonta elämäänsä tämän tytön kanssa. Provastin täytyy\nsaada siitä tieto.\n\nAAPELI. Mutta minä kysyn sinulta vielä: mitäs, jos he ampuvat sinun?\n\nEENOKKI (kiivaasti). Ampukoot! Tässä mailmassa ei auta.\n\nAAPELI. Niin sinä sanot.\n\nEENOKKI. Tahdonpa hävittää sen terren-pelin, sanon minä.\n\nAAPELI (eriks.) Mutta miksi käy aatokseni piiri niin himmeäksi? Minä\npelkään, minä pelkään jotain. -- (Ääneensä.) Olikos se Herrojen-Eeva?\nMinä rakastuin häneen vahvasti. Olikos se Herrojen-Eeva?\n\nEENOKKI. Sama heiskale. Mutta miksi kysyt näin? Eikö ole hän sinulla\nkyllin jo tuoreessa muistossa?\n\nJOOSEPPI. Surkeus, surkeus! (Nousevat syömästä.)\n\nEENOKKI. Elä saakelissa anna murheelle noin kovaa voimaa.\n\nJOOSEPPI. Oi itkun päivä! Katsokaas, kuinka mestarini silmät mulkoilee.\nHän on hukassa.\n\nEENOKKI. Ei, Aapeli, ei, ei käy tämä päisin näin syvästi mietiskellä ja\nmurehtia. Koetas vaan, koetas vaan; saatpa muuton korvilles.\n\nAAPELI. Ei juuri hätää vielä. Mutta kovin musertuu sydämmeni, koska\nmuistelen sitä korkeapovista impeä, joka mulle annettiin, mutta kohta\ntaasen otettiin pois multa Herran nimeen.\n\nEENOKKI. Menköön hiiteen se naasikka!\n\nAAPELI. No no, no no!\n\nEENOKKI. Sinä katsot tämän vahingoksi?\n\nAAPELI. Pidinpä itseni jo melkein naineena miehenä, mutta olen toki\ntaasen vanha nuori-poika, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin muurin\nraossa torkkuvan torakan ilta-auringon riutuvassa paisteessa. Oi,\nveljeni! koska tulin hänen kanssansa ja näin kärpäsen-sienen\ntuolla hevoshaan veräjällä, niin tällä tavallapa aattelin: koska\nsyyskuun-metsässä me pussit selässä yhdessä käyskelemme sieniä\npoimimassa, kas silloinpa meidän vasta lysti on. Mutta nyt, nyt mennyt\non kaikki toivo, eikä lohdutusta löydy.\n\nEENOKKI. Paljon, ystäväni, paljon. Vanha nuorimies viettää häänsä\njälkeen kuoleman tähtien tanssissa. Siellä, siellä hänelle aviosiippa\nannetaan, mutta naineet saavat katsella päältä.\n\nAAPELI. Heh! Niinkuin esimerkiksi Korppilan Kalle.\n\nEENOKKI. Niin juuri.\n\nAAPELI. Puhu, puhu jotain iloista, ettei käy kanssani hullusti.\n\nEENOKKI. Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehtoo, on\nmeillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää, allamme on\nautuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit\nsoittaa musiikia. -- Niin juuri, niin juuri. Mutta yksi vikkelä keino.\nViitamäen luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän\nnokimustaksi naapuriensa päälle ja pelkää aivonsa vierivän pois\noikeilta teloiltansa, silloin panee hän tyttärensä pelaamaan\nklaveeria ja itse lötköttää hän muutaman kierroksen valssia salin\npermannolla rouvansa kanssa, ja paikalla on hänen kiukkunsa lievinnyt.\n-- Koetetaanpas samaa konstia. Jooseppi, laulappas: \"Kosk' tulit\nkureerit\" ... laula ja polje jalkaas.\n\nJOOSEPPI. En jaksa laulaa nyt!\n\nAAPELI. Miksi et jaksa? Sinä osaat veisun.\n\nJOOSEPPI. Mutta itku tukeuttaa lauluni.\n\nAAPELI. Laula, ja me tanssimme. Laula, Jooseppi, muutoin menee pääni\nympäri, ympäri. Hih!\n\nJOOSEPPI. Voi, voi!\n\nEENOKKI. Laula pian Herran tähden!\n\nAAPELI. Katso, etten ota kyynäskeppiä. Laula: \"Kosk' tulit kureerit\".\n\nJOOSEPPI. Minä laulan.\n\nEENOKKI. Ja polje jalkaas. (Joosepin laulaessa tanssivat Eenokki ja\nAapeli valssia kovin sisään-vääristetyillä polvilla ja tanssissa\nheittävät yhdistettyjä käsivarsiansa.)\n\nJOOSEPPI (laulaa polkien jalkaansa).\n\n    \"Kosk' tulit kureerit\n    Ja laitoit kortteerit\n    Ja kysyit: onk's talossa olutta viel';\n    Ja laitoit kortteerit\n    Ja laitoit kortteerit\n    Ja kysyit: onk's talossa olutta viel'.\"\n\n\n\n\n\n\nYÖ JA PÄIVÄ\n\nNäytelmä yhdessä näytöksessä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nMANNILA, talonisäntä.\nSAARA, hänen vaimonsa.\nTAPANI, heidän poikansa.\nKEIMO, talonisäntä.\nANNA, hänen vaimonsa.\nLIISA, heidän tyttärensä.\nKERTTU, eräs vanha akka.\nMaaväkeä sekä miehiä että naisia.\n\nTapaus: Savossa Saimen rannalla.\n\n\n(Teaterin muoto: lakea piha; oikealla Mannilan talon asuinhuone,\nvasemmalla Keimon; perillä aita, keskellä aitaa punaseksi maalattu\nportti, jonka kummallaki puolella seisoo tuuhea koivu; kauempana näkyy\neräs lahti Saimesta ja sen toisella puolella sinertäviä metsiä. --\nEsiripun roustessa on vaalea kesä-yö, joka vähitellen valkenee\npäiväksi, -- Mannila tulee huoneestansa.)\n\nMANNILA (yksin.) Itäpohjoisessa haamottaa jo päivä, ja aika on lähteä\nnuotalle. Mutta maataanpa naapurissa vielä, maataan, että orret\njyrisee. (Lyö kovasti Keimon ovelle.) Ylös, unikekot! Ennenkuin on\nnuotta vedessä, polttaa aurinko Keimoa vasten naamaa kuin palava\ntervatynnöri. (Lyö ovelle.) Ylös!\n\nKEIMO. (huoneessansa). Kylläpä tiedämme nousta. Hiljaa! Tahdotko\nhajottaa oveni, kirottu mies?\n\nMANNILA (erikseen). Koko sun huonees tahtoisin hajottaa ja syöstä sen\nsyvyyteen alas, ja niinpä olisin pääsnyt siitä naapurista ja\nlukemattomista kiusoista. -- Käymme siis nyt vetämään yhteisnuottaa!\nMutta millä naamalla kaksi vihollista, niin kiukkuista kuin naapurit\nMannila ja Keimo, \"vetää samaa nuottaa\"? Mutta ei auta, aika on kallis,\nkoska leikitsee kultanen sorva. (Saara tulee huoneesta.) Ja Tapani ei\nole kotona vielä.\n\nSAARA. Ei vielä. Kaiketi ovat he kohdanneet kontion, jota läksivät\nahdistamaan.\n\nMANNILA. Tuskin tuovat sieltä oravata, vaan ei karhua, ja niin on\nveitikkä menettänyt tärkeän ajan. Mutta hän tahtoo viipyä, ja tulee\npianki, koska olemme poistuneet talosta me; sen tiedän. Hän kiehtoilee\nalati itsellensä tilaisuutta päästäksensä taasen kiemailemaan sokean\nvauvansa kanssa, se kiusan kappale. -- Sokea aviovaimo? Mikä hullu aije!\n\nSAARA. Miksi aattelemme asiaa, joka ei tapahdu?\n\nMANNILA. Keimon tytär minun poikani vaimoksi, miniäkseni! Vielä\nhullumpi aije! Se ei tapahdu, ei kosiokaan! (Keimo ja Anna tulevat\nhuoneestansa.)\n\nKEIMO. Ei koskaan. Ei syökse Keimo tytärtänsä susien luolaan.\n\nMANNILA. Susien luolaan? Pidä omanas se huoneenkunnia sen sokean\npenikkas kanssa.\n\nKEIMO. Ketä meistä enin tulee hänen moittia siitä, ettei näe hän päivän\nvaloa? Sen tiedät sinä (Menee portista ulos.)\n\nANNA. Sinä hävytön, sinä tunnoton! Miksi pilkkaat tytärtäni kovan onnen\ntähden, joka juuri sinun tähtes on häntä kohdannut? Huomaitse, mies:\nhänen silmänsä taitavat vielä loistaa, iloa ja valkeutta täynnä, koska\nhaparoitset ijankaikkisessa pimeydessä sinä, kirottu mies!\n\nMANNILA. On rutto ennenkin tappanut sellaisen tietäjän. (Menee.)\n\nANNA. Mitäpä tiedän minä ja voin? Mutta eihän ole mitään mahdotonta\nhäneltä, jonka silmä katsoo läpitse kallion.\n\nSAARA. Myös perkele voi paljon, liionki sellaisen noitaämmien kautta\nkuin esimerkiksi tuo vanha Kerttu, joka, niinkuin tiettään, on nyt\nkeitinpajoinensa muuttanut teille. Ihmettelenpä, mitä keittelee hän\nsiellä, mitä noidannuolia hän takoilee, naapurienne turmioksi. Mutta\nkatsokaat, ettei ammahda nuoli takasin vasten oman ampujansa naamaa.\n\nANNA. Ei ole hän mikään noita-akka, vaan vakava ja hurskas vaimo, joka\nyrttien nesteillä luonnon kohdusta rukouksen voimalla parantelee\nsairaita ja rampoja, tehden melkein ihmetöitä, niinkuin tietään, sillä\nhänen nimensä on kuuluisa.\n\nSAARA. Yhden asian tiedän, ja sydämmeni paisuu sitä muistellessa.\n\nANNA. Mikä on tämä asia?\n\nSAARA. Ettäs olet käynyt noidissa ja tietäjissä ja saattanut poikani\nrakastumaan sokeaan tyttärees.\n\nANNA. Sen valehtelet, hurja vaimo! Tämä syytöksesi, tämä musta luulos\non kotosin pimeyden alhosta.\n\nSAARA. Onpa minulla syytä luulla niin.\n\nANNA. En usko sitä, mutta näenpä vihan kuohuvan ylitse sun povessasi ja\nsielusi janoo riitaa. Niin, tässäpä torelemme taas, tässä viljelemme\nvihaa, koska herää Herran kaunis päivä, koska idässä hymyilee ihanainen\naamu. Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois,\nsiirtyvät viimein vuosikymmenetkin; mutta pimeänä väikkyy alati Keimon\nja Mannilan välillä vihan ja vainon yö. Oi, mikä aika on mennyt tämän\npimeyden kestäessä tässä!\n\nSAARA. Vuosia seitsemäntoista, naapurin-emäntäinen.\n\nANNA. Tätä muistellessa, eikö kamastu sun mieles?\n\nSAARA. Asia, jota ei taida parantaa, älköön rasittako mieltäni. Oi\nnaapurini! meidän ja teidän välillä pilveilee synkeä sumu, jota ei\npoista enään sovinnon aurinko.\n\nANNA. Ah! minä tunnen sen. Sentähden ole lakkaamatta puettuna jäiseen\nhaarniskaas, mun sydämmeni kuohuva lähde; sillä se musta traaki tahtoo\nijankaikkisesti asua tässä.\n\nSAARA. Kaikki Pohjolan noidat eivät häntä manaa tästä pois. Ja tässä\nhän maatkoon ja liehtokoon aina, aina! Haa! mielinpä oljennella vihan\nihanasti pahteisessa yössä. (Poistuu kiivaasti.)\n\nANNA. Mä mahdan olla kirottu, jos vielä kerran korotan ääneni sovintoon\npäin! Nyt, kaikki liepeys pois! Mun poveni, käy kiinteäksi, kylmäksi\nkuin rautakallio ja älä lievi, vaikka iskis päälleni taivaan nuoli ja\npolttais mun tuhaksi maahan. (Kerttu tulee Keimon huoneesta.) Olemme\nsiis hämmentäneet unenne, vanha vaimo.\n\nKERTTU. Mua miellyttää katsella nousevan aamun taivasta.\n\nANNA. Kuinka on nyt tyttäreni tila? Oi! saako milloinkaan mun Liisani\nkatsella taivasta nousevan aamun?\n\nKERTTU. Toivokamme niin, luottaen korkeuden armoon.\n\nANNA. Jaa, mä tahdon luottaa siihen, luottaa kaikesta sydämestä,\nriemuten.\n\nKERTTU. Ah! siitäkö sydämmestä, joka niin monen auringon kiertoessa on\nollut kiukkuisimman vihan asuinmaja?\n\nANNA. Niin, teidän kysymyksenne saattaa mun luomaan silmäni alas.\nKerttu, viha, loppumaton viha tukeuttaa tässä kaiken sydämmen riemun.\nKatso: tässä eräs pieni perhekunta, tuossa toinen yhtä suuri, jotka yhä\nkatsahtavat toinentoiseensa kuin kaksi nälkästä kotkaparvea, kiehtoen\nniellä toinentoistansa.\n\nKERTTU. Ja toki löytyy molemmissa parvissa lempeä kyhkyläinen, jotka\neivät katsahda karsaasti toinentoiseensa, ei, vaan lemmen maailmassa\nheidän sielunsa yhdessä viehkeilevät. Kas siinä alku ihanaan sovintoon.\n\nANNA. Minä ymmärrän tarkoituksenne. Mutta kuulkaat: Vaikka tapahtuiskin\nonni, että saisi tyttäreni näkönsä takasin, niin älköön Mannila\nmilloinkaan olko hänen miehelänsä.\n\nKERTTU. Ette siis tahdo seurata sovinnon hengen viittausta?\n\nANNA. Kaukana on kylästämme sovinnon henki. Niin on tässä laita, vanha\nvaimo, tässä kärjellä tämän armaan niemen, Saimen huokaavalla rannalla.\nOi ihmislapsi! mikä tuli sun kohtalokses täällä? Pitkät murheenpäivät,\nmutta harvoin, harvoin ilon lyhykäinen hetki, ilon hetki\nkyynelsilmänen, riutuva päivänpaiste synkeitten ukkospilvien keskellä.\n-- Hyvästi, eukko! Minkä parhaaksi taivaan herra näkee, sen hän tehköön\nkurjaa tytärtäni kohtaan! (Menee.)\n\nKERTTU (yksin). Ja heidän pitää käymän yhteiseen työhön, ajelemaan\nrannalle meren vilkasta karjaa, ja siitä saaliin jakoon! Tämähän on\nkuin sukeltajain askare, jotka mykkinä haamuina työksentelevät syvyyden\nkamalassa hämärässä. Ihana sananlasku sanoo: \"iloitkaat kuin saaliin\njaossa\"; mutta päinvastoin lausukoot nämät perheet, pannessa\nsaalistansa kahdeksi rannalla. Kuinka murheinen ja viheliäinen on tämä\neripuraisuus! Oi, jos heidän eteensä voisin maalata yhden haameen,\nyhden kangastuksen valkeuden maasta, maalata kirkastuksen vuoren ja\nniitun viherjän sen ympärillä! Mutta toivonpa taitavani jotain sun\nkauttas, Keimon hurskas tytär. (Tapani tulee, pyssy käsivarrella.) No,\nTapani, olethan siis viimein kotona. Kuinka onnistui pyynti?\n\nTAPANI. Paljon menetettiin voimia, moni väsyi, haavotettiin yksi ja\ntoinen, ehkei kuitenkaan vaarallisesti, mutta lopulta toki kaatui\nkontio. Ympär lahden kulkee nyt joukko tänne, kantaen oivallista\notusta, mutta riensinpä pienellä ruuhellani edelle minä. -- Mutta miksi\nnäin varhain ylhäällä, eukko?\n\nKERTTU. Jo nuottamiesten keralla nousin aamun koittaessa.\n\nTAPANI. He ovat siis käyneet työhönsä?\n\nKERTTU. Ovatpa jo täydessä toimessa kummankin naapurin niin isäntä kuin\nemäntä. Ja moittelipa isäsi lähteissänsä sun viipymistäs.\n\nTAPANI. Me emme ehtineet ennen enkä tainnut minä poistua joukosta,\nkoska leikki oli kuumin. (Istuu kivelle.) Nyt olen tässä, mutta\nväsyneenä. Pitäis kenties käydä päästämään äitiä vetonuorasta, mutta\nonpa hän maannut yönsä makeasti, minä valvonut. Ja jos lausun totuuden,\nniin eipä juuri miellytä minua näiden naapurien yhteistyö, näiden\näänettömien kivikuvien askare. -- Kuinka läksit he toimeen? Millä tavalla\nkatsahtelit kumppanit toinentoiseensa?\n\nKERTTU. Vihan tulta oksentelit heidän silmänsä, ja kuin myrkylliset\nvasamat, niin lentelit lauseet ja kiukkuiset kompasanat heidän\nvälillänsä ennen lähtöä.\n\nTAPANI. Se on viha, jonka loppu on vasta haudassa.\n\nKERTTU. Kauhea viha! Mikä synnytti sen, mikä hirviö, mikä helvetin\nlohikärme puhalsi sen siemenen näiden perheitten kohtuun?\n\nTAPANI. Ette siis tiedä?\n\nKERTTU. On mulla siitä toki jokin himmeä tieto.\n\nTAPANI. Kuulkaat muutama sana, ja olenpa kertonut teille syyn,\ntapauksen onnettomuuden päivänä, jota muistan kuin unta. -- Lähes\nkyksikymmentä vuotta sitten, niinkuin tiettään, karkasi taasen\npäällemme kansamme äkeä vihollinen, ja sota pauhasi saloissamme. Eräänä\niltana läheni myös meitä vähempi ratsasjoukko, jonka kiiltävät piikit\nnäimme jo kaukana tuolla toispuolella peltoja polvellisella tiellä.\nKuinka kohdella vihollista, siitäpä nousi nyt kysymys, ja vastapäin\ntuumailit isäni ja Keimo. Keimo käski jokaisen askartelemaan\nasemallansa, nostamatta kättään vastoin voimallista vihamiestä, joka\nvihoissansa varmaan saattaisi meille polttomurhan ja kuoleman. Mutta\ntoisin tahtoi isäni sokeassa rohkeudessansa, ja hänen tahtonsa voitti.\nPian sai hän puolellensa muutaman miehen, ja he suljit kiireesti tuon\njyrkän kujan pellavaloukuilla, karangoilla ja humalasaloilla ja rupesit\nampuilemaan vihollista, joka oli jo ehtinyt tuonne sillalle. Hän pysäyi\nuumoen löytyvän täällä enemminkin voimaa, päätyi viskelemään päällemme\nkihiseviä rakettia, ja pian seisoi tulessa sekä Keimo että Mannila.\nNousi nyt meteli ja meno, kaikki pelastus oli turha, rakettia satoi\nkuin tulisia kärmeitä, ja lisätyillä voimilla rynkäsi nyt äkisti esiin\nvihollisen lukuisa joukko. Sillon ei ollut meillä muuta keinoa kuin\npaeta ruuhillamme lahden toiselle puolelle, josta sitten katselimme,\nkuinka kotomme muutuit tuhaksi. Ja sillonpa iskit yhteen isäni ja hänen\nnaapurinsa, iskit hurjasti kuin kaksi hullua koiraa, ja miesvoimia\ntarvittiin, ennenkuin olit he eroitetut. Sillon lupasit ja vannoit he\ntoinen toistansa kohtaan sammumattoman vihan, jonka murheellisen\nlupauksen he uskollisesti ovat pitäneet tähän hetkeen asti, ja syitä\nvihan kannatteiksi on lakkaamatta etsitty kahdenpuolen. Niin on kulunut\nseitsemäntoista synkeää vuotta siitä tulisesta, hirmuisesta illasta,\nsiitä onnettomasta, joka sokasi myöskin pienen Liisan näön.\nKolmevuotias lapsi oli hän sillon, ja aina siitä asti on hän\noljennellut umpisokeana, muistamatta tämän maailman muotoa. -- Mutta\nkuinka on tytön laita nyt?\n\nKERTTU. Tänäpän annan hänen nähdä maan ja taivaan avaruudet.\n\nTAPANI. Oi ankara päivä! Mutta oletteko jo ilmaisseet kellenkään\ntoiselle, että on hän saanut näkönsä takasin?\n\nKERTTU. En, vaan kaikki olemme, niin Liisa kuin minä, pitäneet salassa.\nVanhemmillensa olen toki antanut hyvän toivon. Hän itse ei ole nähnyt\nvielä ilman kirkasta valoa, ainoastaan himmeän päivän kammarissa, jonka\nakkunat ovat tarkasti olleet varjottuna, ja käyskellessään kanssani\nulkona on side lakkaamatta peittänyt hänen silmänsä.\n\nTAPANI. Mutta mitäpä oikeammiten tarkoitatte viipymisellä tämän ilosen\nsanoman kanssa?\n\nKERTTU. Koettakaamme, mitä vaikuttaa jäykkiin vihamiehiin Jumalan ihana\nihmetyö, jonka äkisti huomaavat edessänsä. Nyt, koska katoo tytön\nsilmistä esirippu, joka niin kauvan on peittänyt häneltä maailman\nkasvot, voi tämä hetki, tämä astumisensa päivänvalkeuteen, vaikuttaa\nhänen ympäristössänsä voimallisesti. Ja nyt, nyt on tullut se hetki,\nkoska auringon noustessa nuottaväkemme palaa kotiinsa taas ja koska\npyyntijoukko riemuten lähestyy metsästä. Sillon tapahtukoon ihana\nnäytös molempain naapuriperhetten ja ilosten kylänmiesten\nläsnä-ollessa; se ehkä matkaansaattaa jotain.\n\nTAPANI. Oivallinen aatos, kunnioitettava eukko! Joukossa, joka nyt\nlähenee tänne, on myös nuoria neitoja, Liisan lapsuuden kumppania.\n\nKERTTU. Kaikki hyvin. Heidän saapuvilla olonsa yhteen sulattakoon\nkaikkein ilon ja riemun. -- Mutta veri älköön olko hänen silmänsä\nensimmäisinä nähtävinä. Sentähden, koska käyvät metsästäjät esiin,\njääköön saaliinsa verhoon.\n\nTAPANI. Siitä pidän kyllä huolen; ja alkaessa olen myös itse häneltä\nkätkössä ja näytän itseni vasta, koska on hän vähän ehtinyt katselemaan\nympärillensä. -- Niin, teidänpä johdettavana olkoon tämä toimi ja\nonnistukoon.\n\nKERTTU. Tahdonpa koettaa, mitä voin. -- Mutta hän tulee; minä kuulen\nhänen askeleensa.\n\nTAPANI. Hän kantaa siis nytkin sidettä silmillänsä?\n\nKERTTU. Varmaan; sillä hän on luja ja tottelevainen, eikä ole vielä\nkertaakaan poikennut käskystäni. (Liisa, mustalla siteellä ympäri pään,\navaa oven ja jää seisomaan kynnykselle.)\n\nTAPANI (erikseen). Sokea tai näkevä: sua rakastan ijankaikkisesti.\n\nLIISA. Kerttu! (Kerttu ja Tapani lähenevät häntä.)\n\nKERTTU. Tässä olen, Liisa. (Ottaa häntä kädestä. Tapani tarttuu hänen\ntoiseen käteensä.)\n\nLIISA. Mun Tapani'in! Oletko tässä?\n\nTAPANI. Tässä, Liisa.\n\nLIISA. Niin, olihan se sun kätes hellä likistys.\n\nTAPANI. Käy istumaan kanssamme tänne kivelle ja niin vietämme tämän\naamuhetken ilosesti keskenämme. (Istuvat kivelle.)\n\nLIISA. Tapani, mua vartoo ihana onni.\n\nTAPANI. Minä tiedän, Liisani.\n\nLIISA. Mitä tiedät, ystäväin?\n\nTAPANI. Sä kohta näet maailman kauniin rakennon.\n\nLIISA. Mä kohta näen kauniin, vakaan Tapani'in. Oi, etpä taida\nkäsittää, kuinka varron sen hetken tuloa, jona saan nähdä sun kasvos.\n\nTAPANI. Älä varro liikaa, tyttöni. Aatteles, jos en oliskaan kaunis,\nvaan päinvastoin ruma kuin peikko.\n\nLIISA. Kaunis on mun Tapani'in, sen sanoo hänen äänensä lempeä heläys,\nsen ovat mulle sanoneet aina nuo sokean kymmenen kurjaa silmää, joka\nkerta, koska ovat he vaellelleet hänen suloisilla kasvoillansa. Kerttu,\nsallikaat mun nostaa sidettä ja heittää hänen päällensä yhden ainoan\nkatseen.\n\nTAPANI. Tyttö, odota vielä hetki.\n\nKERTTU. Odota, kunnes seisovat sun ympärilläs heimos ja lapsuutes\nystävät, ja sitä ilosempi on sulle silmänräpäys, koska välkähtää eteesi\npäivä.\n\nLIISA. Minä odotan, odotan kernaasti tätä autuuteni aamuhetkeä. Oi\narmas vaimo! enhän taida teitä kiittää, niinkuin sydämmeni tahtois;\nminä kurja en taida, en taida, laupias vaimo!\n\nKERTTU. Muistele toki vähemmin minua kuin häntä, jonka kädessä minä\nainoastaan olin välikappale, kehno ase.\n\nLIISA. Se päivä, koska, nauttiessani valkeutta, mä unohtaisin kiittää\nhäntä, jonka armohelmasta onneni sain, se päivä tuokoon jälleen takasin\nsokeuteni synkeän yön. Sun nimeäs aina ylistää tahdon, hallitsija\ntaivaan ja maan. Minua suojellakses eksymästä elon harhapoluille ja\ntaivuttaakses sydäntäni puolehes, sä suljit multa maailman; mutta nyt,\nkoska povessani tunnen, että henkes voimalla voin horjumatta käyskellä\nvalkeuden lasten teillä, sä näytät mulle päivän kimmeltävän loisteen\ntaas, näytät maailmankaikkisuuden, jossa ääretön viisautes on etehemme\nilmestyvä. Sä näytät mulle ihmisen, joka on sun kuvas, näytät isäni,\näitini, sukukuntani kaikki. Oi! saanhan kohta katsella sydämmeni\nystävätä, katsella, miten säteilee hänen silmistänsä kuolematon,\nrakastava sielu. Niin olet sä mua kohtaan tehnyt laupeuden työn, ja\nmitä anelisin enään? Toki pyydän vielä yhtä, joka on poveni\nläheisimpiä. Siirrä kauvas tästä näiden kahden huoneen viha ja vaino,\nmuserra sen kärmeen pää ja anna valkeutes vuotaa riitaveljesten\nsydämmiin, niinkuin kohta sun päiväsi puhdas aamuvalo mun silmieni\npeilihin vuotaa. (Tapanille.) Jaa, kuinka luulet, ystäväni: onko\nnaapurisovinnosta meillä toivoa vielä? He joko olisivat niin\nvihoittaneet taivaan, ettei kuuluisi enään kenenkään esirukous\nkorkeuden istuimelle?\n\nTAPANI. Tuskin auttais tässä enään taivastenkaan voimat, tuskin\nkirkkaus Damaskun retkeltä.\n\nLIISA. Kuinka murheellista! Mutta eihän koskaan kaiu niin heleästi\nonnen kanteleen soitto, ettei aina siinä songerra yksi ja toinen kieli.\nToki toivon vielä. -- Mitä kuluu aamu, mun Tapani'in?\n\nTAPANI. Enemmin jo päivä kuin yö, ja kohta kohoo aurinko ylös saarien\ntakaalta idässä. -- Mä kuulen sekavia ääniä tuolta aholta. He tulevat.\nTiedä, Liisa, että kontio on kaadettu, ja sen kanssa nyt lähenee tänne\nriemuitseva joukko, niin vanhoja kuin nuoria. Ja nytpä ylös meren\nrannalta käy myös meidän nuottaväki, yhtyen toisten seuraan. Tänne\nretkeilee nyt iloiten liuta. (Aurinko nousee.)\n\nLIISA. Hetki lähestyy!\n\nTAPANI. Aurinko nousee.\n\nKERTTU. Vaatehtien purpuraiseen pukuun metsät ja vuoret.\n\nLIISA. Hetki lähestyy, taivaallinen hetki!\n\nTAPANI. Neito, sä kalvenet.\n\nLIISA. Ilohan sydäntäni polttaa.\n\nTAPANI. Kerttu, me ehkä käymme rohkeasti.\n\nLIISA. Olkaat toki rauhassa.\n\nKERTTU. Liisa, nyt vasta mietiskelen jotain. Huomaa: voisko sielus,\noltuaan niin kauvan pimeyden tuttavana, nyt yhtaikaa ottaa vastaan\nkaikki, mitä luonto taitaa tarjota? Voisko se kestää tämän aamun\nkirkkautta ympärilläs?\n\nLIISA. Olkaat rauhassa. Mua vahvistakoon hän, joka ei vielä koskaan ole\nmua unohtanut, vaan armollisesti aina lähetti mulle henkensä valkeuden\npyhiä säteitä, koska oljentelin sokeuteni pimeässä luolassa.\n\nKERTTU. Sä etkö muista rahtuakaan tämän maailman muodosta?\n\nLIISA. En, armas vaimo, en tiedä, minkaltainen on päivän tulinen tähti,\ntuulien ympär-humisema vuori, kesän kukkasniittu ja talven luminen\nkangas. En tiedä minä kurja, vaan kaikki on edessäni pimeä, arvotus,\njota en käsitä, ennenkuin näkemättömyyden jää on sulanut silmiltäni.\nMutta tietkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun\nsieluni kuin vieno kyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille,\nmonin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä. Niin, luulenpa\nnyt taitavani liioin hämmästymättä katsella kasvoja keväisen aamun.\n(Kuuluu ulkoolta ilosta menoa.) Ylös, ystävät! Olkaat ilman pelkoa, mä\nseison lujana ja tyyneenä, koska kerran on eteeni avettu se suuri, se\nloistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön\neteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa\nseisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme. (Tapani poistuu.)\n\nKERTTU. Silmänräpäyksen päästä, tyttöni. He tulevat. (Joukko kansaa\ntulee ja heidän seurassansa Keimo, Anna, Mannila ja Saara.)\n\nMANNILA. Istukaat levähtämään, miehet, kunnes kiikki on valmis.\n\n1:N MIES. Mitä sanot mesikämmenestämme, Mannila?\n\nMANNILA. Aika karvarulli, kuin keväinen hallava heinäsuova.\n\n2:N MIES. Eipä ollutkaan sen suovan kaataminen juuri lasten leikki.\nTapaninpa luodista sai hän viimeisen ja tuntuvimman näpsäyksen.\n\nMANNILA. Se miellyttää minua.\n\n1:N MIES. Mutta miksi peitetään sokean silmiä? Häikäisiskö päivänen\nläpitse kiinteän kaihin? Vai ovatko Kertun keinot poistaneet sokeuden\nsuomukset?\n\nKERTTU. Suuret ovat Herran armotyöt. Tänä pänä, tällä hetkellä pitää\nsokean näkemän.\n\nANNA. Mitä kuulin?\n\nKERTTU. Hän on saanut näkönsä.\n\nANNA (syleilee Herttua). Oi vaimo, mikä sanoma! (Painaa vasten poveansa\nLiisan pään.) Terve tuloa pitkästä, pitkästä yöstä, mun armas lapseni!\n\n1:N NEITO (tarttuu Liisan käteen). Terve tuloa, mun kasvinkumppanini!\n\n2:N NEITO (pidellen häntä toisesta kädestä). Oi, mikä ihana hetki!\nEnhän taida pidättää kyyneltäni.\n\nANNA. No, vaimo, päästä jo side, päästä ja näytä mulle lapseni silmä!\n\nKERTTU. Hallitkaat mielenne ja olkoon tyyneys ja rauha, koska neitonen\nkäy vastaan uuden aikansa aamua. -- Liisa, ole valmis.\n\nLIISA. Tytöt, suokaat mulle hartianne. (Asettaa oikean kätensä ympäri\n1:n, vasemman ympäri 2:n neidon kaulan, seisten heidän keskellänsä.)\n\nKERTTU. Nyt hellitän sitees.\n\nLIISA. Hellitä side.\n\nKERTTU. Ole valmis.\n\nLIISA. Varro.\n\nKERTTU. Miksi varron?\n\nLIISA. Hellitä side. (Kerttu ottaa siteen hänen silmiltänsä.)\n\nKERTTU (erikseen). Vapisenpa toki. (Hetki äänettömyyttä.)\n\nLIISA. Ja tämä on maailma!\n\nANNA (erikseen). Mun korea lapseni!\n\nLIISA. Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin\njuhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten\nasunto. Miksi ei enkelten?\n\nKERTTU. Tästä kaukana ja monin kerroin kauniimpi on Jumalan ja enkelten\nasunto. Sen tiedät itse, sen sanoit itse.\n\nLIISA. Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan\nhiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä!\n(Peittää silmänsä.) Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö,\neikö ole se taivaan aurinko?\n\nKERTTU. Siinä se päivän kultatähti, josta niin usein olet kysellyt.\n\nLIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee\nympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat\ntervehdityt! Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa\nystävällisiä kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen.\nOlkaat tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis\nkultasein?\n\nKERTTU. Ole huoletta, kohta on hän tässä.\n\nLIISA. Miksi viipyy hän? (Katsoo porttia kohden). Mutta tuossahan ne\nkaksi koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt,\nkuullellen heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja\nkuinka komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta!\n-- Mutta mikä on tuo, jonka pinta tyyneydessä ja muodossa on verrattava\nkorkeuden avaruuteen?\n\nKERTTU. Siinä sinertävä lahti, Saimen merestä hopeakiiltävä viilu.\n\nLIISA. Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle. -- No mikä\non sitten tuo ihanasti kalteva lakeus tämän lahden toisella rannalla?\n\n1:N NEITO. Se on Ahtiniittu, ystävämme.\n\n2:N NEITO. Jonka kukkasnurmilla usein olet piehtaroinut.\n\nLIISA. Monena heinäkuun aamuna mun kantoi sinnen äitini helmoissansa.\nSielläpä kukkasäyräillä istuskelin, kuullellen, kuinka niitulla viikate\nsoi ja kalat pläiskiilit järvessä. Korea niittu, kultaniittu,\nkultaniittu Saimen rannalla! -- Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri\non samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja näkyypä,\nkuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt käsitän.\nSe on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa kammioissa\nlinnut laulaa. -- Mutta yhtä kysyn teiltä vielä: Mikä on tuo, joka\nkaukasuudessa haamottaa ja korkeimmalle kaikkia ehtii?\n\n1:N NEITO. Siinähän Kajavan vuori, josta silmä kantaa etäisiin\ntienoihin.\n\nLIISA. Oi kaunoinen vuori, pyhien kaupunkia kuvaellen. Sä herätät mun\npovessani ihmeellisen unelman, autuitten soinnun, jonka virrassa\nsieluni tahtoo siirtyä pois, ilon kirkkailla kyynelhelmillä\nkaunistettu. Oi ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait\ntämän ihanan maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja\ntalven valkea, raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä\nuneksuva, rauhaa täys, ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan\ntaivaan alla; tämä sulle ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja\nrakentelet, vartoessas luvattua maata, joka kerran sua lähestyy kuin\nseppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä ääretön, ankara onni ja autuus\non langennut osaksi ihmislasten! Taidanko siis uskoa, mitä olen kuullut\nkerrottavan vihasta ja vainosta täällä tämän korkean ja heleän taivaan\nalla? -- Mutta ah! mitä näkee silmäni korkealla tuolla?\n\n1:N NEITO. Pilvi se on, joka siellä tuulen siivillä retkeilee,\npunertaen aamun paisteessa.\n\nLIISA. Mihin sun vertaan, kaunis pilvi?\n\n2:N NEITO. Se purpuravillanen karitsa lempeällä katsannolla.\n\nLIISA. Joka korkeuden sinisillä laitumilla käy. -- Mutta nyt on hänen\nmuotonsa muuttunut.\n\n2:N NEITO. Hän nyt ratsastavaa sankaria muodostaa.\n\nLIISA. Ja tuulessa liehuu hänen hattunsa kultanen höyhentöyhtö, koska\nkiirehtii hän pelastamaan vankeudesta rakastettua neitoansa. -- Mutta\nmissä viipyy Tapani? Poistuiko hän aamukasteen kanssa? Oliko hän vaan\nsieluni unelma sokeuteni yössä, ja koska heräsin, katosi tyhjyyteen? Oi\nTapani, Tapani! (Tapani astuu esiin.)\n\nTAPANI. Liisa, ole tervehditty!\n\nLIISA (halliten aina vielä kaulasta 1:stä ja 2:sta neitoa.) Nämätkö\novat Tapanin kasvot? Nämätkö hänen ihanat kiharansa ja hänen silmänsä\näärettömät taivaat nämät? Ah! oletpa paljon kauniimpi kuin se salanen\nkuva, jonka harhaileva aatokseni niin monet tuhannet kerrat on\nmaalannut sieluni katsantoon. Oi mikä suloinen ilo, saada sinua\nkatsella! Mikä hetki on tämä, niin korkeaa hekumaa täys? Mikä\nihmeellinen huimaus, koska nautitsen onneni kultasesta,\nylitsekuohuvasta maljasta? Noo, minä ehkä pyörryn ja vaivun. Mutta\nsilloin juoksen sun syliis, Tapani, juoksen, juoksen! (Kiirehtii\nTapanin rinnoille ja pyörtyy.)\n\n1:N NEITO. Hän pyörtyy.\n\n2:N NEITO. Hän kuolee! Ah! rientäkäät tänne!\n\nANNA. Voi lastani, voi!\n\nKERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja\nriemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara.\nKultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo\naukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa,\nsaatuaan päähänsä voiton kruunun.\n\nMANNILA. Keimo!\n\nKEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila!\n\nMANNILA. Keimo, mun ystäväni!\n\nKEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa\nsyliin).\n\nSAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh!\n\nANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä, sen\ntahdon! (Syleilevät).\n\nKERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä pukenut\nmyrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu\nhänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä).\n\nKEIMO. Siis unohdettu kaikki?\n\nMANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni!\n\nSAARA. Oi armahin aamu!\n\nANNA. Mulle pyhäksi tuntuu sen kirkas loiste.\n\nKERTTU. Nyt Herra ihmetyönsä sovinnon veliringillä kruunaa.\n\nLIISA (katsahtelee kummastuen ympärillensä). Mitä näkee mun silmäni?\nKäsi kädessä seisovat tuossa Keimon ja Mannilan perheet!\n\nANNA. Sovinnon päivä on nousnut, tyttäreni.\n\nSAARA. Ja nousnut on Liisan ja Tapanin kihlauspäivä.\n\nMANNILA. Ja riemuiten sen vietämme.\n\nKEIMO. Kaikki yhteenusulakoon samaan iloon: kontion peijaiset,\ntyttäreni tervehdys auringon paisteelle, lemmittyjen kihlaus ja sitten\nsovintojuhla, kaikista korkein. Niin, vallitkoon ilo ja riemu!\n\nMANNILA. Vallitkoon ilo ja riemu!\n\nKANSA (Taampana). Ilo ja riemu!\n\nLIISA. Ma näköni sain ja kultani sylistä nyt katselen säteilevää\ntaivasta ja kukostavaa maata mun ympärilläin, ja armaina ystävinä\nseisovat tuossa entiset vihamiehet, seisovat, otsilla sovinnon hopea\nloiste. Mikä näky mun ilosta juopuneelle silmälleni! Oi mikä näky!\n(Lankee polvillensa). Kaikkisuuden hallitsija, supista jo kätes ja\nrajota mun onneni virta, joka koskena päälleni vuotaa! Pane määrä, pane\nmäärä tälle autuudelle ja suo mulle pyhän tyyneytes voimasta kantamaan\niloa, joka sieluni täyttää, täyttää ja pyörryttää mua heikkoa naista.\nMutta tyyneys ja rauha sun ympärilläs ijankaikkisesti vallitsee. Niin,\ntyyneys ja rauha ainiaan! (Esiripun pudotessa jää hän istumaan\npolvillensa, katsahtaen korkeuteen, ja vakavilla kasvoilla katselevat\nhäntä toiset).\n\n\n\n"]