[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHOb2HFkGT07ugIITRLfVT0soR_noCRyy62t049CTdwQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},530,"Zacharias","Sarlin, A. J.",1866,1933,"530-sarlin-a-j-zacharias-topelius","530__Sarlin_A._J.__Zacharias_Topelius","Elämä ja toiminta","muistelmat",[],[],"fi",1917,null,34482,247639,false,38260,[23],"Topelius, Zacharias, 1818-1898",[25],"Biographies","\"Zacharias Topelius: Elämä ja toiminta\" by A. J. Sarlin is a biographical account written in the early 20th century. The book details the life and contributions of Zacharias Topelius, a prominent Finnish author and cultural figure, tracing his ancestry, childhood, education, and early literary endeavors. The narrative likely explores Topelius's influences, his experiences, and the development of his artistic talents, encompassing both personal and professional milestones.  The opening of the text provides a foundational glimpse into Topelius's lineage and formative years. It describes his ancestry, beginning with his forebear Jaakko Laurinpoika Toppila, and recounts the tumultuous childhood of his grandfather Kristoffer, who was kidnapped during wartime before eventually returning home. Additionally, the text highlights Topelius's loving upbringing in a nurturing environment, detailing his mischievous nature, early forays into writing, and his family's dedication to education and culture. This rich backdrop sets the stage for understanding how these experiences shaped Topelius's character and his future contributions to Finnish literature and national identity. (This is an automatically generated summary.)",[],268,"Elämäkerta Zacharias Topeliuksen elämänvaiheista, sukujuurista ja laajasta kirjallisesta urasta. Teos käy läpi Topeliuksen lapsuuden, toiminnan lehtimiehenä ja professorina sekä hänen merkityksensä satukirjailijana ja kansanvalistajana.","A. J. Sarlinin 'Zacharias Topelius' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 530. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","ZACHARIAS TOPELIUS\n\nElämä ja toiminta\n\n\nKirj.\n\nA. J. SARLIN\n\n\n\nHelsingissä 1917,\nKansanvalistusseuran elämäkertoja 27.\n\nRaittiuskansan Kirjapaino.\n\n\n\n    SISÄLLYS:\n\n    Alkusananen\n\n    I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus:\n\n    Esi-isät ja vanhemmat. Koti ja kasvatus. Kirjailun alkua. Koulu.\n    Ylioppilastutkinto. Yliopisto-oloja ja ylioppilaselämää.\n    Kandidaattitutkinto.\n\n    II. Miehuus ja miehuudentoiminta:\n\n    Sanomalehtimieheksi. Tohtorinarvo. Naimisiinmeno. Kanervankukkia I.\n    Helsingfors Tidningar. Topeliuksen suhde taiteeseen. Kanervankukkia\n    II, III. Sadut. Mainiemi. Erinomainen \"kalaonni\". Luopuminen\n    sanomalehdentoimittajan virasta. Novellikirjailua.\n    Näytelmäkappaleita. Ulkomaanmatkoja. 1863 vuoden valtiopäivät.\n    Professorina. Kasvatusopillisia harrastuksia. Lukukirjat.\n    Kansanvalistuspyrintöjä. Yhdistysten jäsenyys. Virsikirjakomiteassa.\n    Uusia lehtiä. Inspehtorina ja yliopistonrehtorina.\n\n    III. Vanhuuden päivät:\n\n    Jäähyväisvierailut kotiseudulla. Oleskelua Tammisaaren saaristossa.\n    Cannesin matka. Eroaminen yliopistosta. Koivuniemi. Tähtien\n    kuningaslapset. Kanervia. Evankeliumi lapsille. Puolison sairaus ja\n    kuolema. Perhe-elämää. Lehtisiä mietekirjastani. Ulkomaanmatkoja.\n    80-vuotisjuhla. Sairaus ja kuolema. Loppusananen.\n\n\n\n\nAlkusananen.\n\n\nElämäkertaa kirjoittaissani olen käyttänyt seuraavia lähteitä: Valfrid\nVasenius: Zacharias Topelius, hänen elämänsä ja runoutensa I, II (1914);\nV(asenius), Topelius, Zacharias, Finsk Biografisk handbok; Eliel Vest:\nSakari Topelius, elämäkerrallinen kuvaus (1906); V(asenius), Z. Topelius\nlyyrillisenä runoilijana, Valvoja toukokuulla 1881; V(asenius), Z.\nTopelius draamojen kirjoittajana; Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius,\nNordisk tidskrift, 1883, Werner Söderhjelmin, E.G. Palménin ja Kaarle\nKrohnin Topeliusta koskevia kirjoituksia 1898 vuoden Valvojassa, E.\nNervander: Z. Topelius, Oma maa (I nidos, tammikuu -- helmikuu); Arvid\nHultin, Studier bland våra lyriker, Finsk Tidskrift, tom X; R.F. von\nWillebrand, Topelius såsom novellförfattare, Finsk tidskrift, tom XVI;\nEmil Böök, Zacharias Topelius, Pedagogisk tidskrift 1898; Paavo\nSnellman, Topelius pedagoogina, Pedagogiska föreningens tidskrift 1905;\nZ. Topeliuksen teoksia; Z. Topelius, Minnesalbum från den 14 januari\nintill den 21 mars 1898; Hellen Lindgren, Vittra Stormän (1894); Z.\nSchalin, Kuddnäs, runoilija Z. Topeliuksen lapsuuskoti (Helsingin\nSanomissa); saman tekijän tämän vuoden Finsk tidskriftissä julkaisema\nMainiemen linnaa koskeva tutkimus sekä A.J. Sarlin, Zacharias\nTopeliuksen, lasten ystävän, satujen suuren sedän muistolle.\n\nNiistä mielenkiintoisista suullisista tiedoista, joita tireht. Z.\nSchalin työni kestäessä minulle ystävällisesti on antanut kuin myös\nmaisteri Niilo Liakan huomautuksista lausun täten heille sulimmat\nkiitokseni.\n\nTurussa lokakuussa 1917.\n\nA. J. S.\n\n\n\n\nI. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus.\n\n\nTopelius-suvun vanhin tunnettu jäsen, sen kantaisä, oli Jaakko\nLaurinpoika Toppila, joka 30-vuotisen sodan aikana muutti Limingasta\nOuluun, missä hän eli kauppiaana. Likellä mainittua kaupunkia oli\nToppila niminen maatila, josta suvun syntyperä ja nimi johtuvat. Hänen\npojanpoikansa Mikael Toppelius oli tullipalvelija ja naimisissa\nlahjakkaan juutalaisnaisen Maria Zebulonin kanssa, jolla oli\ntaiteellisia taipumuksia. Heillä oli poika nimeltä Kristoffer, joka\nlapsena joutui omituisiin seikkailuihin. Elettiin kahdennentoista\nKaarlen sankari- ja kauhunaikoja. Venäläinen tuli maahan ja Oulu\nryöstettiin. Siellä harjoitettiin julmia väkivallantekoja. Maria Zebulon\npakeni lapsineen kaukaiseen metsätorppaan Muhoksen salolle. Parvi\nkasakoita ilmestyi metsätielle. Kasakat tempasivat Kristoffer-poikaa\ntukasta, viskasivat hänet hevosen selkään ja ratsastivat pojan kanssa\npois äidin nähden. Kuten niin monet muut, vietiin ryöstetty Venäjälle ja\nmyytiin tai lahjoitettiin eräälle pajarille, joka oli tsaari Pietarin\nsuosikeita ja jolla oli kartano lähellä Pietaria. Kun pojassa havaittiin\nmusiikkitaipumuksia, niin hän sai opetella soittamaan klaveria. Niin\ntapahtui, että tsaari kävi tapaamassa suosikkiaan ja tuli kuulleeksi\nsuomalaispojan soittoa. Ja hän taputti ystävällisesti Kristofferia\nolalle ja kehoitti häntä sanoen: \"Soita, poikaseni!\" Tästä tuli\nKristofferille elämänikäinen muisto, jota hän vielä vanhanakin\nmielellään mainitsi. Mutta ryöstetyn pojan valtasi vastustamaton\nkoti-ikävä. Hän päätti paeta, piili päivisin metsissä, elättäen itseään\nmarjoilla, mutta öisin hän vakaasti vaelsi siihen suuntaan, minne oli\nnähnyt elokuun auringon laskevan. Pian hän tapasi maamiehiään ja heidän\nopastuksensa avulla hän vihdoin saapui etelä-Suomeen. Täältä hän pääsi\nerään laivurin avulla Ruotsiin. Poika saapui Tukholmaan, jonka\nlaivasillalla oli muutamia vaimoja huuhtomassa vaatteita. Yksi heistä,\ntarkkaan katseltuaan tulokasta, kysyi suomenkiellä, mistä hän oli. Poika\nvastasi niinikään suomeksi: \"Oulusta\". Silloin nainen heittäysi hänen\nkaulaansa itkien ilosta. Se oli hänen äitinsä, jonka hätä sodan aikana\noli ajanut pakenemaan Tukholmaan.\n\nTämän Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, Suomen ensimäisiä\ntaidemaalareita. Hän oli luultavasti perinyt taiteilijalahjansa\nisoisältänsä ja kaunisti lukuisia Suomen kirkkoja ajakseen onnistuneilla\nmaalauksilla. Ukko piti valoisista väreistä ja oli luonteeltaan iloinen,\nleikkisä ja veitikkamainen sekä hyvänsävyinen. Hänen pojanpoikansa oli\n_Zacharias Topelius_, joka syntyi tammikuun 14 p. 1818. Mikko-vaari asui\njonkun aikaa poikansa talossa eräässä ullakkokamarissa ja rakasti oikein\nhellittelemällä pikku Sakkea, joten poikanen milteipä mielin määrin sai\nmellastella ukon huoneessa, jota _muiden_ tuskin sallittiin siivotakaan.\nPieni taiteilijanalku käsitteli jokseenkin vapaasti vanhuksen purkkeja\nja tölkkejä, sotkipa hänen värejänsäkin kuin maalari konsanaan vanhuksen\nhennomatta häntä kieltää.\n\nPikku Saken isä oli Uudenkaarlepyyn kaupungin- ja piirilääkäri, tunnettu\nrunojen kokooja _Zacharias Topelius_, ja äidin nimi oli _Katarina Sofia\nCalamnius_. Vanhemmat elivät avioliitossa, minkä onnen loivat lääkärin\nsopusuhtainen luonne ja puolison hänen pyrkimyksiinsä mukautuva, hellä\nolemus, jotka hyvän keskinäisen ymmärtämyksen vallitessa miellyttävällä\ntavalla täydensivät ja tukivat toisiansa. Isä oli jalomielinen ja\nhienosti sivistynyt mies, äiti herttainen, kärsivällinen ja hartaasti\nuskonnollinen, joten he molemmat omistivat hyvät edellytykset\nkasvattajan vakavaan toimeen.\n\nYmmärrettävä on, että vanhempain välinen sopusointu mitä edullisimmin\nvaikutti pojan luonteen kehitykseen, ja useita todistuksia on meillä\nsiitäkin, että hyvien kasvattajain osoittama rakkaus hänessä herätti\nmitä syvimmän vastarakkauden ja kiitollisuuden.\n\nEsivanhemmiltaan pikku Sakke oli perinyt lukuisia ominaisuuksia, jotka\ntulivat määräämään hänen vastaisen kehityksensä. Esi-isistä toiset\nolivat aatteen, toiset käytännön miehiä, ja niinpä Sakenkin luonteessa\naatteelliset ja käytännölliset pyrkimykset yhtyvät. Jaakko Laurinpojan\nsuvulle ominainen yhdessäpysymisen tunne lienee Sakessa niinikään\nsukuperintöä. Isoisältään hän peri uskonnollisen mielensä, elävälle\nelämälle avoimen silmänsä, uutteruutensa sekä harmittoman lystikkyytensä\nja hyvänsävyisyytensä, tämän isoäidiltä älykkyytensä ja taiteelliset\nlahjansa, isoäidiltään, joka oli aatelissukuinen puolatar Maria\nOclavicz, tarmoa ja lämminverisyyttä sekä mahdollisesti sotilaallisen\nkunnon arvossapitämistä. Isältä perittyjä olivat nähtävästi runolliset\nlahjat kuin myös tarkkuuden, täsmällisyyden ja järjestyksen rakkaus, ja\näidiltä herttaisen lempeä ja samalla toimelias mielenlaatu, jossa\nhavaitaan varma taipumus uskonnollisuuteen. Myöskin ylempänä mainitun\nKristofferin vaimon Margareta Lithovian sedältä Zacharias\nLithoviukselta, joka sepitteli tilapäärunoja kolmella eri kielellä,\nSakke on voinut periä viettymystä runoiluun.\n\nEtevin Topeliuksen tuntijamme on huomauttanut, miten eri sukuhaarojen\nkieli on riippunut olinpaikasta ja toimen laadusta. \"Jos\", hän jatkaa,\n\"kuten todennäköistä on, äidinsuku neljässä lähimmässä polvessa,\nporvarillisena ja Uudessakaarlepyyssä asuvana, käytti ruotsia, niin on\nsuomi vielä isoisän äidinkielenä ja isän ja setien mitä lämpimimmän\nharrastuksen esineenä. Topelius oli siis itse elävä vastalause sitä\njulkeaa ja epähistoriallista käsitystä vastaan, joka tässä maassa katsoo\nolevan kaksi kotiseutua tai kaksi kansaa\".\n\nYlempänä mainittujen esivanhemmilta perittyjen ominaisuuksien lisäksi\ntulevat tietysti ne, jotka maakunta ja sen asujamisto ovat istuttaneet\nlapseen. Tähän nähden eräs toinen elämäkerrankirjoittaja teroittaa,\nmiten Pohjanmaan omituinen luonto jyrkkine vastakohtineen, sen lukuisat\nmenneisyydenmuistot, sen ahkera, ylpeä, uhkamielinen, lämminverinen\nväestö, joka on taistellut niin monet ankarat taistelut ja lahjoittanut\nmaallemme niin monet sen parhaimmista pojista, miten tämä maakunta,\nPohjanmaa, on ratkaisevasti vaikuttanut Topeliuksen kehitykseen. Sen\nkansan veressä asuu ikivanha vapaudenrakkaus, oikullinen ja kukistamaton\nkuin sen rannoilla pauhaava meri, mutta myöskin paljon miehuullista\nmalttavaisuutta, paljon uneksivaa umpimielisyyttä, paljon harrasta\nhurskautta ja uhrautuvaista uskoa. Eikö vastaisen runoilijan ja\nsuurmiehen luonteessa tavata juuri samoja ominaisuuksia, samoja jyrkkiä\nvastakohtia, vaikka hän väsymättömän itsekurin avulla, lakkaamatta\npyrkien eteenpäin itsensävoittamisen ja itsensäkieltämisen\norjantappuraista tietä harvinaisen pitkän ikänsä varrella vähitellen\npakotti nuo vastakkaiset taipumukset mitä eheimpään, suloisimpaan\nsopusointuun! Harvinaisen onnelliset olivat ne ulkonaiset olosuhteet,\njoissa nuoren Saken persoonallisuus kehittyi, harvinaisen rikas se\nhenkinen perintö, joka oli tullut hänen osalleen, mutta kylläpä hän\nuskollisesti leiviskäänsä hoitikin.\n\nPoikasen koti _Kuddnäsin kartano_ sijaitsi likellä Uuttakaarlepyytä,\nLapuan joen rannalla, kaupungista pohjoiseenpäin vievän tien varrella,\njosta sen eroittaa kaunis lehti- ja havumetsää kasvava kujanen. Siellä,\nvalkoiseksi laastitussa taittokattoisessa, vanhanaikuisessa\npuurakennuksessa poika vietti lapsuutensa huolettomat, iloiset päivät.\nSakke oli vanhempiensa silmäterä. Runeberg kuuluu nähneen poikasen\nkerran tämän ollessa yhden vuoden ikäinen, ja hän sanoi, että Sakke oli\nharvinaisen hiljainen, vakava sekä lihava. Sakke oli hänen mielestään\n\"kuin joulupulla, jossa oli ruskeita korintteja\". (Sakke oli\nruskeasilmäinen.) Hän sai leikkiä ja temmeltää mielinmäärin ulkoilmassa,\nhän sai kalastella ja ratsastaa, ylioppilaana hän harjoitteli\nmiekkailuakin. Mikä hyvä tilaisuus tarjousikaan urheiluun! Talvisin\nlaskettiin huimaavaa vauhtia kelkalla tai suksilla \"Taivaan mäestä\",\njoka oli Kuddnäsin vastakkaisella jokitörmällä ja joen jäällä\nharjoitettiin ahkerasti luistelua. Pojan isä katseli tätä urheiluintoa\nsuopein silmin ja suorastaan kehoitti poikaansa olemaan ilman\npäällystakkia ja kintaita. Kesäisin soutu ja kalastus olivat yhtä\nhuvittavia kuin voimia vahvistavia ja mieltävirkistäviä ajanvietteitä.\nTopelius oli samoin kuin Runeberg harras ja onnellinen kalastaja ei vain\nnuorena ollessaan vaan vielä vanhoilla päivilläänkin. Miehuutensa aikana\n_Mainiemessä_ asuessaan hän kalasteli niin suurella menestyksellä, että\nsaaristolaiset luulivat hänen osaavan loitsia. Topelius sai näet usein\nkaloja semmoisenakin aikana, jolloin ammattikalastajat palasivat tyhjin\ntoimin kalaretkiltään. Pikku Saken \"metsästys\" -- jos niin saan sanoa --\nsupistui vain hiirten pyyntiin, joka huvitti häntä paljon, mutta\ntultuaan tätiensä luo Ouluun hän tarjoutui myöskin rottia pyydystämään.\nRotanjahti ei kumminkaan onnistunut paremmin kuin että hän, sensijaan\nettä olisi saanut noita nelijalkaisia pikku jyrsijä-petoja, vahingossa\ntappoi tätien parhaan kanan! Muuten oli Saken mielihuveja paperinukeilla\nleikkiminen, ja niillä hän usein pani toimeen suurenmoisia taisteluja!\n\nVanhempien kasvatus ei tietenkään supistunut vain ruumiillisten voimain\njärkevään kehittämiseen ja karkaisemiseen. Henkiselle kasvatukselle\nomistettiin ainakin yhtä tarkkaa ja hellää huolta.\n\nLuontaista iloisuutta ei koskaan koetettu tukahuttaa, ja viattomia\nhuveja suotiin Sakelle ja hänen sisaruksilleen, niinkuin jo sanotusta\nnäkyy, täydestä sydämestä. Vapautta suotiin paljon, mutta toisaalta\nvaadittiin myös ehdotonta, mieluimmin vapaaehtoista tottelevaisuutta.\nTottelemattomuudesta rangaistiin arestilla tai niin, että syylliseltä\nriistettiin joku odotettu huvi. Hellä, lahjakas äiti oli väsymätön\nkertomaan pienokaisilleen satuja -- sekä isä että äiti lauloivat heille\nlauluja -- ja kun lapset olivat vähän varttuneet, he tutustuivat kotona\nsuosittujen _Franzénin_ ja _Choræuksen_ runoihin. Itsestään on selvää,\nettä esim. Franzénin lapsimaailmaa niin verrattomasti kuvaavat\nherttaiset runot hedelmöittävästi vaikuttivat pikku Saken tunne-elämään\nja hänen sielussaan piileviin runollisiin taipumuksiin.\n\nIsä tietopuolisestikin korkeasti sivistyneenä, oppineena miehenä pystyi\ntutustuttamaan tiedonjanoista poikaansa luonnon ilmiöihin ja sen\nmoninaisiin ihmeisiin. Useita kokeita pantiin toimeen kodissa olevalla\nsähkökoneella. Isän johdolla tutkittiin käärmeitä, perhosia, sammakoita\nja kukkia. Lapsia -- Sakella oli näet häntä pari vuotta nuorempi pieni\nsisar _Johanna Sofia_ -- kehoitettiin valppain katsein huomaamaan\nympäröivää luontoa.\n\nPikku Sakke alkoi hyvin aikaisin, jo 10-vuotiaana, pitää päiväkirjaa,\nsillä isä oli sanonut hänelle, että \"kunnon miehen tulee elää kynä\nkädessä\". Päiväkirjamuistinpanojaan Topelius jatkoi koko elinaikansa.\nMainitsen näytteeksi muutamia muistiinpanoja lokakuulta v. 1828.\n\n  4 p. olin Lithénillä.\n  5 kuoli kanarialintu -- oli minulla vieraita.\n 10 sain 60 siikaa.\n 11 vedin minä nuottaa.\n 14 markkinat, olin vähän kipeä j.n.e.\n\nJo Porthan, tuo merkillinen mies, joka harvinaisen monipuolisen ja\nhedelmällisen toimintansa kautta on yksi sivistyksemme mahtavimpia\nkantajia, oli lausunut hyvin huomattavia mielipiteitä kasvatuksenkin\nalalla. Niinpä hän m.m. oli teroittanut, miten tärkeätä on ihmisen jo\nlapsena oppia tottelemaan ja voittamaan oikkujansa ja himojansa. Tahtoa\non lujitettava, tunteita jalostettava. Ruumiinhoidostakin annetaan\nseikkaperäisiä neuvoja. Kasvatuksen tulee tällä alalla yleensä olla\njärkevää ja karkaisevaa.\n\nSamanlaisia periaatteita tohtori Topeliuskin noudattaa kasvatuksessa. Ne\npääsevät yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella yhä enemmän valtaan\nmeilläkin. Samalla kuin tottelevaisuutta edelleen pidetään lasten\nensimmäisinä velvollisuuksina, ruvetaan valistuneemmissa piireissä\nkiinnittämään yhä enemmän huomiota lasten luontaisiin ominaisuuksiin ja\nniiden kehittämiseen. Erittäin huolellinen olikin sen vuoksi se\nkasvatus, jonka alaisina lapset elivät onnellisessa, hyvinvoivassa\nkodissaan. Kotia pidettiin paikkakunnalla suuressa arvossa. Sen korkea\nsivistys painoi leimansa lapsiinkin, jotka aikaisin tottuivat vapaasti\nliikkumaan seuraelämässä. Heihin koetettiin istuttaa paitsi ahkeruutta\netenkin totuudenrakkautta ja itsensäkieltämistä. Valheesta\nlapsuusvuosina, jota isä syystä piti \"ensimäisenä alkuna kaikkeen\nväärään, kaikkeen epärehelliseen, kaikkeen häpeään myöhemmällä iällä\",\nannettiin auttamattomasti vitsaa. \"Myöhemmin tarvittiin, kun kiusaus\ntuli, ainoastaan suruisa, nuhteleva silmäys isältä tai äidiltä\nkohottamaan häpeän punan poskillemme\", kertoo Topelius itse. Miten\nlapsia kasvatettiin itsensä kieltämiseen, sitä on runoilija myöhemmin\nkuvannut, m.m. mestarillisessa kertomuksessaan \"Moppe\". Sakke oli\neräässä mäenlaskukilpailussa erinomaisella Moppe nimisellä kelkallaan\nvoittanut sepän Joosuan Virkun. Mutta pahempi oli, että Moppe\näkkikäänteessä oli tölmännyt niin kiivaasti Virkun jalaksille, että se\nkaatui, jolloin Joosualta taittui toinen käsivarsi ja nyrjähti jalka.\nVirkun jalakset katkesivat. Sakke koetti parhaansa mukaan hyvittää\nJoosuaa antamalla hänelle -- tosin kolme päivää itsensä kanssa\ntaisteltuaan -- rakkaan kelkkansa. Isä itki ilosta, sillä hän huomasi,\nettä hänen kylvämänsä siemenet eivät olleet pudonneet kalliolle.\n\nPikku Saken luonteessa oli paljon veitikkamaisuutta, ja useita pieniä\nkepposia hän teki mielellään. Kerron esimerkiksi vain yhden, joka\nsamalla kuin se osoittaa, että Sakke ei ollut vapaa lasten tavallisesta\nviasta, ahneudesta, näyttää, että poika ei vaikeissakaan tilanteissa\npoikennut totuudesta. Hänet oli kerran jostakin kepposesta teljetty\nsalin takana olevaan pimeään ruokakammioon. Hetken kuluttua äiti raottaa\novea ja kysyy: \"_Oletko kiltti jo_?\" -- \"_En_\", vastaa poika, \"en minä\nvielä ole kiltti!\" Kotvasen kuluttua äiti uudistaa kysymyksensä. Poika\nvastaa samalla tavalla. Nyt äidin epäilykset heräsivät. Hän meni\nruokakammioon ja näki, että poika istui siellä hillotölkki sylissään ja\nnuoleskeli vielä tyytyväisenä huuliaan!\n\nJo seitsenvuotiaana Sakke kirjoittaa ensimäisen \"runonsa\",\nkeltasirkkusen kuoleman johdosta. Poikanen kiittää lintua siitä, että se\non laulanut hänelle, ja sanoo ikävöivänsä poismennyttä pikku ystäväänsä.\nVarsin aikaisin hän alkoi kirjoitella pieniä kertomuksia ja satuja,\njoilla hän huvitti kotiväkeä ja joiden jäljennöksiä pieni runoilijanalku\nmyi -- _neuloista_. Kertomukset oli huolellisesti järjestetty ja\nnumeroilla varustettu -- \"Pikku Kirjastoksi\". Maamme-kirjasta tunnemme\nkaikki _Lohikäärme_ nimisen sadun: Sakke taisteli ensin lohikäärmeen ja\nsitten sen hampaista kasvaneen vanhan akan kanssa voittaen molemmat,\njoskin saaden hirvittäviä haavoja. Sadun hintana oli 6 neulaa. N:o 20,\n_Siirappi_ niminen -- toinen painos -- kuuluu:\n\n    Hirtehinen tuli kerran puotiin, mistä halusi ostaa siirappia,\n    mutta sanoi, ettei hänellä ollut muuta astiaa kuin hattunsa.\n    Puotipalvelija paiskasi silloin siirapin hänen hattuunsa. Ovela\n    varas pani hatun sukkelasti puotipalvelijan päähän, niin että\n    siirappi valui tämän kasvoille. Senjälkeen otti varas 100\n    Pankkoriksiä ja meni pois. Puotipalvelija juoksi hänen jälkeensä ja\n    huusi kadulla kulkijoille: \"Ottakaa varas kiinni! Ottakaa kiinni!\n    Ottakaa hänet kiinni!\" Kun ihmiset näkivät hullunkurisen\n    puotipalvelijan kasvot siirapilla tuhrittuina, luulivat he häntä\n    hulluksi, ja varas sai pitää rahansa.\n\n    Loppu.\n\n    Painettu Kudnäsin Kirjapaino-Johtokunnan luona helmik. 8 p. 1831.\n    Z. T----uksella --\n\n    3 neulaa.\n\nProfessori Vasenius huomauttaa, mikä suuri merkitys kotiseudulla oli\nvastaiselle runoilijalle, kun se näet opetti hänet tuntemaan elämää ja\nsen eri muotoja. Hänen kotikaupunkinsa ei ollut suuri, sen koko\nasukasluku nousi v. 1825 kahdeksaansataan henkeen. Hän näki siinä ja sen\nympäristössä maalaisen elämää: maanviljelystä, kalastusta, \"myllyn ja\npajan\", joista hän itse on laulanut. Hän näki merenkulkua, kauppaa,\nlaivanrakennusta ja muita kaupunkielinkeinoja, jotka v. 1814 jälkeen\nolivat melkoisesti kehittyneet.\n\nKodissaan hän vastaanotti varhaisimmat ja voimakkaimmat\nluonnonvaikutelmansa: joesta, joka tuossa talon alla virtasi,\nrantapenkerelle rakennuksen eteen laitetusta puutarhasta haapoineen ja\nkukkineen ja \"jalanjälkineen kalliossa\", sekä purosta, joka syksyisin ja\nkeväisin tulvi niin voimakkaasti että käytti myllyä. Koti oli hauskasti,\njoskaan ei upeasti sisustettu. Huoneistoon kuului paitsi salia viisi\narkihuonetta jokapäiväistä elämää varten. Tilaa oli hyvin riittävästi,\netenkin kun ullakko oli korkea ja kahdella ullakkokamarilla varustettu.\nSen puolihämärät komerot ja salaperäiset kätköpaikat pitivät lasten\nherkkää mielikuvitusta vilkkaassa toiminnassa ja ullakko oli etenkin\nsateisina päivinä erinomainen leikkipaikka.\n\nKotinsa läheisyydessä poikanen halusta rakenteli lumilinnoja ja\nkaupunkeja, esitteli niitä ulkomaalaisilla niminä kummastuneelle ja\nkylmästä värisevälle sisarelleen sekä yhdisteli \"rakennukset\" toisiinsa\nkinoksiin polkemillaan käytävillä. Sinne tänne lumeen hän oli kätkenyt\nsalaisia \"aarteita\". Mutta kun Johanna Sofia kaipasi neulakoteloitaan ja\nsormustimiaan ja kysyi veljeltään, mihin ne olivat joutuneet, niin ne\ntäytyi kaivaa esiin -- aarrekätköistä.\n\nRunsas ja arvokas oli näin ollen se vaikutelmain paljous, jonka poika\nsai kodistaan. Vanhempain hellä rakkaus, vanhempain ja palvelijain\nystävyys olivat kuitenkin näistä arvokkaimmat. -- Kanssakäymisessä\nSakke oli sekä rahvaan että sääty-henkilöiden lasten kanssa.\nKaupunkilaislapsista olivat serkut hänen paraat seurakumppaninsa. Hänen\nraatimies Lithénin kanssa naimisissa olevalla tädillään oli elossa neljä\nlasta, jotka olivat Saken ikäveljiä, ja yhdellä heistä, Matildalla, oli,\nniinkuin vasta saamme nähdä, oleva erityinen merkitys kuvauksemme\nesineelle. Enon J. Calamniuksen kolme lasta ja raatimies Svahnin pojat\nolivat niinikään hänen leikkitovereitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSittenkuin Sakke oli saanut opin ensi alkeet kotiopettajalta, hänet\nlähetettiin 11-vuotiaana Oulun triviaalikouluun. Koko Suomessa ei ollut\nkoulua, jonka opetuskielenä olisi ollut suomi. Isä tahtoi, että hänen\npoikansa oppisi suomea, ja Oulussa tämä kieli oli useiden ja etenkin\nkoulunuorison puhekielenä. Ainakin käytännöllisesti poika siis täten\nvoisi harjaantua suomenkielessä, ja siten hankitulla pohjalla hän\nsittemmin voisi edistyä siinä järjestelmällisten opintojen avulla.\nOuluun oli lähes 30 peninkulman hevosmatka, ja poikanen oli pakkasta\nvastaan varustettu lammasnahkareuhkalla, villakintailla ja kalosseilla.\nPieni tulokas suoritti pääsytutkinnon hyvällä menestyksellä. Kouluun,\njossa opetus alkoi jo klo 7 aamulla, täytyi lähteä pilkkopimeässä. Siinä\nolivat teologia ja latina pääaineina ja patukan avulla koetettiin sen\najan tavan mukaan saada oppilaat osaamaan läksynsä ulkoa. Nuori Sakke\npääsi heti ensimäiseksi luokallaan, ja kun hänet ensimäisen lukuvuoden\nlopulla tutkinnon päätyttyä \"promovoitiin\" seuraavalle luokalle,\nmerkittiin hänet -- todistuksia ei siihen aikaan käytetty --\noppilasluettelossa _ymmärtäväiseksi_ (begriplig) ja _ahkeraksi_;\nkäytöksessä hänellä oli mainesana _siivo_.\n\nÄsken mainitulla \"collega superiorin\" luokalla -- luokkia oli koulussa\nkaikkiaan neljä -- luettiin katkismusta, latinaa, kreikan kielioppia\nlatinaksi, teologiaa, Ruotsin historiaa, mutta sitä ainoastaan teologian\nohella kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi näillä tunneilla tarkastettiin\nja korjattiin oppilasten kotona suorittamat kaunokirjoitusnäytteet!\nÄidinkielen opetus ei kuulunut ohjelmaan. Määrätyn opetussuunnitelman\nulkopuolella oli venäjä, jossa oli erityinen opettaja. Toisella luokalla\nvenäjä oli vapaaehtoinen aine. Sakke muuten ei näytä olleen erittäin\nhuvitettu mainitusta kielestä enempää kuin hänen toverinsakaan.\nErikoisesti sanotaan heidän vieroneen schtscha-äännettä, jonka he\nmielellään kuuluvat kuitanneen -- aivastuksella! Venäjän opettaja muuten\nei suvainnut leikittelyä. Kun Sakke kerran pyrki jättäytymään pois hänen\ntunniltaan, niin hän sai patukkaa! Toisen kerran hän joutui saman\nrangaistuksen alaiseksi, kun jäi pois kirkosta. Siihen aikaan\n\"istutettiin Jumalanpelkoa poikiin pakollisella kirkossa käynnillä\".\nEllei kirkosta tultuaan osannut selostaa saarnan sisällystä, annettiin\nkämmenille!\n\nKielten vuoksi vanhan koulun muut oppiaineet joutuivat kärsimään.\nHistoriaa opetettiin erittäin kuivien ja suppeiden oppikirjojen mukaan,\nmikä antoi aihetta runoilijalle eräässä teoksessaan vertaamaan sitä\nvanhaan pölyiseen kaappiin, jonka nimillä ja vuosiluvuilla\nvarustettuihin laatikkoihin ja hyllyihin oli ladottu joukko\nposliiniukkoja: kuninkaita, keisareita, paaveja ja sulttaaneja. Näillä\nmilloin mustiksi, milloin valkoisiksi maalatuilla ukoilla ei poikien\nmielestä ollut muuta tekemistä kuin käydä sotia keskenään ja sen jälkeen\ntehdä rauhoja ja väistyä hyllyiltä. Mutta kun sellaisen muistaminen\ntuotti paljon vaivaa ja sen unhoittaminen patukkaa, olisi poikien\nmielestä kernaasti saanut sulkea koko tuon romukaapin, asettaa sen\njohonkin nurkkaan ja antaa posliiniukkojen käydä sotaa pölyisistä\nhyllyistään, miten parhaiten jaksoivat. Piakkoin saamme nähdä, miten\npojan käsitys historiasta muuttui. Kreikan opetus teki kirjojen\nkirjasta, raamatusta, työlään läksyn, koska näillä tunneilla -- ellei\ntahtonut saada kämmenilleen -- tuli \"deklinoida ja konjugoida elämän\nkorkeimpia totuuksia\". Latinasta Topeliuksella oli hiukan valoisampia\nmuistoja; Sjögrenin sanakirjaa, joka hänelle oli annettu kumminlahjana\njo kätkyessä, hän vihasi, mutta Vergiliuksen ihmeelliset sankaritarinat\nsaivat hänet ihastumaan, ja vihdoin uljas roomalaiskieli tuli oppilaille\nniin rakkaaksi, että he pitivät siitä kuin \"kolmannesta\näidinkielestään\".\n\nEipä Sakke näytä muistelevan opettajiansakaan mielihyvän tunteilla.\nVaikka rehtori, ainoa opettajista, jonka Topelius itse mainitsee, oli\npojalle suopea, jopa kenties puolueellisuuteen asti, joutui tämäkin\nkaikesta huolimatta joskus opettajansa omituisella tavalla suoritetun\nkurituksen alaiseksi. Se kävi niin, että rehtori molemmin käsin tarttui\n\"ryhmysauvansa\" päihin ja \"sahasi\" aikalailla uhrinsa alaspäin\ntaipunutta niskaa!\n\nVaikka vanhaa koulua näin ollen haittasivat monet puutteet ja vaikka\nsitä rasitti pitkälle kehittynyt yksipuolisuus, joka ilmeni m.m. järjen\nja muistin kehittämisessä mielikuvituksen ja tunteen kustannuksella,\nvakuuttavat tätä koulua käyneet sillä olleen ansiopuolensakin. Semmoisia\nolivat: opintojen keskitys, lukuisat kertaukset, kohtuulliset oppimäärät\nja ajakseen hyvä järjestys. Pääaineet opittiin perinpohjaisesti, koulu\nkykeni kasvattamaan lujia luonteita ja herättämään oppilaissa elävää\nvelvollisuudentuntoa. Heidän mielensä oli pitkistä ulkomuistitehtävistä\nja patukasta huolimatta reipas ja hilpeä, voimat hyvät, hermostuminen,\nliikarasitus ja likinäköisyys tuntemattomia käsitteitä.\n\nToverielämää Topelius itse on kuvannut kutakuinkin karkeaksi, mutta ei\nsiveettömäksi. Sarkatakkisten ja pieksujalkaisten toveriensa hän sanoo\nolleen kovakouraisia, mutta rehellisiä ja urhoollisia. He koettivat\nomalla tavallaan kasvattaa vastatullutta toveria, jota epäiltiin\nrehtorin suosikiksi. \"Tuli monta kovaa lumipalloa, monta raskasta\npoljentaa jalalle ja ystävällistä nyrkinsivallusta takille tai\nhousuille, ennenkuin poika oppi vastaamaan samaan tapaan ja vihdoin\nvoitti toveriensa luottamuksen\", kertoo Topelius itse. Mitä Saken\ntalvipukuun tulee -- jatkaa Vasenius elämäkerrassaan -- hyväksyivät\ntoverit sekä lammasnahkareuhkan että kintaat, mutta kalosseja pidettiin\njoutavana ylellisyystavarana, minkä vuoksi ne passitettiin etehisen\nnurkkaan tulevia hienompia sukupolvia odottamaan. Täten toverielämä\ntavallaan kehitti ja karkaisi pojan luonnetta, totutti häntä elämään\nuudessa, oudossa piirissä, kodin ulkopuolella, opettaen sekin osaltaan\nhänelle itsensäkieltämisen vaikeata taitoa.\n\nHän asui setänsä, lääkäri Kustaa Topeliuksen luona. Vanhemmat valvoivat\ntarkasti poikaansa täälläkin. Kun Sakella heidän mielestään oli\nrunsaasti vapaata aikaa, niin hän sai ottaa yksityistä opetusta\npiirustuksessa ja pianonsoitossa. Pojan oli totuttava ahkeruuteen, ja\nhänen sielunelämänsä tuli saada niin rikas ja monipuolinen kehitys kuin\nsuinkin. Kirjevaihdon avulla hän oli vilkkaassa kosketuksessa\nvanhempainsa kanssa, ja eräässä kirjeessä isä m.m. teroittaa Sakelle,\nettä hänen tulee harjoitella suomenkielen puhumista, toisessa, että\nhänen on pidettävä pientä kirjaa menoistaan. Ennen muuta Saken on\nkoetettava oppia voittamaan itsensä ja tarkkaamaan sitä, mitä hänen\nympärillään on ja tapahtuu. Jo aikaisesta lapsuudesta on siihen\ntotuttava. Kaikista hyvistä neuvoista ja hellästä opastuksesta\nhuolimatta Sakke tietenkin joskus hairahtuu ja pahoittaa isän ja äidin\nmieltä. Niinpä hän kerran markkinoilla juo kaksi pulloa olutta, vieläpä\nsen lisäksi käyttää hyväkseen kapakoitsijattaren erehdystä maksunotossa.\nKirjevaihto osoittaa, miten suurta surua tämä tuotti vanhemmille. Isä\nnuhtelee poikaansa ja antaa hänelle tarkat ohjeet, miten hänen tulee\nsovittaa rikoksensa. Pojan hairahdus näkyy muuten aiheutuneen halusta\n\"esiintyä miehekkäänä\" ja toimia ominpäin, samoin kuin sekin, että hän\nei tahtonut käyttää sukkia! Vanhempain ja pojan täten rikkoutuneet hyvät\nvälit palautuivatkin pian ennalleen, eikä mainittavia häiriöitä sen\nkoommin tiettävästi sattunutkaan.\n\nAhkerasti hän vieraili kahden tädin kodissa, joilla oli lainakirjasto ja\nmissä sitäpaitsi usein kuultiin \"ohukaispannun pihisevän liedessä\". Oman\nkertomuksensa mukaan poika luki rosvoromaanien ohella hyvin paljon\narvokasta ruotsalaista kirjallisuutta ja kaikki, mitä kirjastossa oli\n_historiaan_ kuuluvaa. Historiallisten romaanien lukeminen jo\nmelkolailla muutti, niinkuin on luonnollista, Topeliuksen koulussa\nsaaman käsityksen historiasta. Hän tutustui niiden avulla suuriin\nmaailmantapauksiin, ristiretkiin, vallankumouksiin, eri maiden ja aikain\nvapaustaisteluihin sekä hallitsijain elämäkertoihin. Koko hänen\nlapsuutensa ajan Kreikka oli taistellut vapautensa puolesta, Puolassa\noli vallankumous, ja näistä kuin myös Ruotsin ja Venäjän välisistä\nsodista kahdeksannellatoista vuosisadalla poika tietenkin kuuli\nvanhempainsa ja muiden keskustelevan. Hän oppi ihailemaan sankariutta ja\nvapautta. Suomen valloitus oli niinikään vanhemmilla vereksessä\nmuistissa ja usein heidän puheaiheenaan. Niinikään Sakke tietenkin kuuli\npuhuttavan ja luki Napoleon I:stä. Heinäkuun-vallankumouksen tapahtumat,\njotka lupasivat maanosallemme vapautumista taantumuksen ikeestä, saivat\nmyöskin pojan herkän mielen innostumaan. Ja hän oppi vähitellen\nymmärtämään, mitä noiden pölyisissä kaapeissa seisovien ukkojen takana\noli: \"kärsiviä, kukoistavia tai kuihtuvia kansoja, ikuisesti aaltoavia\nintohimoja, lukemattomia ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet\nsykkimästä, mutta jotka elämänsä lyhyinä hetkinä ovat sykkineet,\nniinkuin meidänkin, surusta ja ilosta, rakkaudesta ja vihasta,\nvoitonriemusta ja epätoivosta -- kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia\nsydämiä, jotka, niinkuin korallikarien työpajat, lukemattomina ja\nnimettöminä ovat rakentaneet niitä jalustoja, joilla posliiniukot\nseisovat niin korkealla hyllyillä\".\n\nRomaaneja lukemalla poika tavallaan rikkoi isän tahtoa ja ohjeita\nvastaan. Isä näet m.m. koetti teroittaa lapselleen, että hänen tuli\npitää järkeä johtotähtenään ja välttää romaaninlukua, koska se liiaksi\nkiihoitti mielikuvitusta ja siten koitui hänelle vahingoksi. Mutta poika\nkai vaistomaisesti tunsi, että tällainen lukeminen oli välttämätön hänen\nomituisten sielunlahjainsa kehittymiselle. Hän ravitsi mielikuvitustaan\nnoilla ihmejutuilla ja häikäisevillä utukuvilla, jotka tempasivat hänet\nirti todellisesta elämästä ja veivät hänet kauas haaveiden ja unelmien\nkimmeltäviin kaukomaihin. Tämä lukeminen -- huolimatta siitä, että sillä\nsaattoi olla vaaransa -- valmisti epäilemättä osaltaan tehtäväänsä sitä\nmiestä, joka jo yksistään kuolemattomilla saduillaan ja verrattomilla\nhistoriallisilla kertomuksillaan oli saavuttava niin suuren maineen.\n\nMutta samoin kuin Topelius jo ensimäiseen runosepustukseensa oli saanut\naiheen _luonnosta_, samoin hän jo Oulussa ollessaan löysi luonnosta\ntyhjentymättömän, taukoamatta pulppuavan lähteen ilolle ja nautinnolle.\nHän kertoo itse, kuinka hän oli syleillyt haapojaan puutarhassa,\npuhutellut niitä ja antanut niille nimiä. Hän oli taputellut kovaa\nvuorta ja kysynyt aarteita sen sisästä. Kalat ja linnut olivat olleet\nhänen uskotuimpia ystäviään. Linnut olivat jo varhaisen lapsuuden aikana\nolleet hänen erityisessä suosiossaan. Luonto oli näet Sakelle jo varhain\n_elävä_, sen esineillä oli hänen mielestään henkilöllinen olemassaolo.\nNäin vakuuttaa runoilija itse, vieläpä hän sanoo iloitsevansa siitä,\nettä hän vanhempanakin katselee luontoa samanlaisilla silmillä.\nLapsuuden aikana luetut sadut ovat nähtävästi edelleen vahvistaneet tätä\nkäsitystä, samaa, jonka muuten tapaamme lähinnä esim. suomalaisessa\nkansanrunoudessa.\n\nTopeliukselle omituiseksi on hänen luonteensa tutkija edelleen merkinnyt\nsen piirteen, että hän sekä luonnossa että ihmiselämässä mielellään\ntarkkaa siinä ilmenevää moninaisuutta, liikkuvaisuutta, vaihtelua ja\nvieläpä taisteluakin. Pikkupoikana hän mielellään keppi kädessä hyökkäsi\nnokkosiin -- niinkuin muistamme Pikku Matinkin aikoneen tehdä isoisän\nsapelilla -- ja piti siten saamiaan palotäpliä kunniakkaina\nvoitonmerkkeinä. Ja Oulussa luetut romaanit ja sankarirunot ne vasta\ntekivät Saken oikein sotaiseksi. Hän pani lattianrakoihin kortteja,\njotka saivat esiintyä Homeroon sankareina ja lävistää toisiaan\nheittokeihäinä käytetyillä kahveleilla! Piha oli talvisaikaan täynnä\nritarilinnoja, jotka ampuivat toisiaan jäisillä luodeilla ja joita\nvastaan hyökkäsivät milloin toverit, milloin pienet, urhoolliset\nlumiukot. Pihlajanmarjatertut kävivät kiihkeitä sotia keskenään ja\nlävistivät vihollisen marjoja veitsenkärjellä tai puukeihäillä. Kaikki\noli elävää ja kaikki kävi sotaa kunnian puolesta. Jos ei ollut muita\nsankareita, niin kävivät oikean käden sormet sotaa vasemman käden\nsormien kanssa ja näpsäyttivät toisiaan aikalailla yksin\nkoulutunneillakin.\n\nAivan toisellakin, vienosti uneksivalla tavalla tuo poika, jonka on niin\nvaikea eroittaa \"unelman ja elon valveen\" välillä olevaa hienoa\nutuviivaa, toisinaan antautuu luonnonnautintoon ja sen aiheuttamien\nhaaveilujen ja unelmien valtaan. Hän saattoi istua tuntikausia\nlaiturilla Oulun pakkahuoneen luona, suunnata katseensa joen suulle päin\nja ihailla pilvien värileikkiä auringon laskiessa. Siinä hän näki kaikki\nne kauniit palatsit ja haltiattaret, joita hän sitten on kuvannut\nPilvilinnat nimisessä sadussaan. Kun poika sitten katseellaan seuraa\naaltojen karkeloa aina meren äärimäiseen reunaan, missä vesi loppuu ja\ntaivas alkaa, näkee hän ilmanhenkien tässä suloisessa paikassa leikkivän\nvirmaa leikkiään. Milloin he sukeltavat mereen, milloin ratsastavat\npilvillä, milloin heittävät palloa tähdillä -- -- -- Hän sanoo kerran\nitse, että hänestä olisi tullut tyhjänuneksija, ellei toverielämä\nkoulussa ja käytännöllinen, järkevä äiti lupa-aikoina olisi palauttanut\nhäntä todellisuuteen. Toisin hetkin hänen luonnonnautintonsa pysyy\ntodellisuuden pohjalla, joskin antaen aihetta vertauskuvallisiin\nmietelmiin. Kuinka suuresti hän nauttii istuessaan yksinään kohisevan\nkosken partaalla ja katsellessaan lohien hyppimistä ja auringon laskua\njoen suussa! Joen rannat ja vihreät saaret, kauempana auringonpaisteisen\nmeren loppumattomat ulapat! Uljain kaikesta oli kuitenkin tuo keväisin\nkahleensa murtava jokijättiläinen, jonka riemukasta voittokulkua merta\nkohti ei mikään voinut estää. Myöhemmin tämä sama mahtava joki antaa\naiheen kuuluisaan runoon _Jäänlähtö Oulunjoesta_, joka tahtoo opettaa,\nettä vapautta, valoa kohti on uupumatta pyrittävä, niinkuin jäänsä\nluova, paisuva joki, voimakasta, vapaata, itsenäistä työtä yleväin\npäämääräin saavuttamiseksi vaaditaan kaikilta!\n\nSakke piti edelleen päiväkirjaa -- olihan se isän tahto -- ja vähitellen\ntämä rupesi kuvastamaan hänen tunteitansakin, hänen sisällistä\nelämäänsä. Päiväkirjasta näkyy m.m., että hän oli rakastunut varemmin\nmainittuun serkkuunsa Matilda Lithéniin, jonka aikaisin kuollut veli\nAleksanteri oli hänen hyvä ystävänsä. Liikuttavin sanoin Sakke kuvaa\ntätä viatonta rakkauttansa, samalla kuin hän sanoo, että he ovat kuin\nveli ja sisar, ja helppo on huomata, miten aikainen romaaninluku on\nantanut virikettä tälle tunteelle ja sen kehittymiselle.\n\n1831 vuoden alussa pojan isä kuoli. Hän oli kirjoittanut 13-vuotiaalle\npojalleen kirjeen, mihin hän oli koonnut ne periaatteet, joiden mukaan\noli koettanut tätä kasvattaa. Ennen olemme maininneet muutamia isän\nantamia elämänohjeita. Lisättäköön tähän vielä joitakuita, joista eräät\nolivat latinankielisiä. Isä teroittaa, että hänen aina on pyrittävä\ntoiminnassaan siihen, mikä on _totta ja oikeata_, että hänen tulee\nharrastaa kaikkea, mikä on _jaloa, hyvää ja hyödyllistä_, sekä\nedistää lähimmäistensä onnea, oppia _tuntemaan itsensä_, ei vain\nmielenlaatuun ja taipumuksiin nähden, vaan ruumiillisessakin suhteessa.\nJärjestyksessä on voima. -- Todistavathan nämä neuvot, että jalon ja\nhellän isän ainoana huolena hänen kuollessaan, niinkuin hän itse\nlausuikin, olivat pojan kasvatus ja tämän tulevaisuus. Ja kuinka\nuskollisesti poika noudattikin rakkaan isänsä opastusta, siitä ovat\nhänen kehityksensä ja koko hänen vastainen elämänsä parhaina todisteina.\n\nIsä oli lausunut sen toivomuksen, että poika opiskelisi yliopistossa,\nsitten rupeaisi siviilivirkamieheksi tai kauppiaaksi sekä vihdoin\nviljelisi maata perintötilallaan. Joskaan isä ei suorastaan neuvonut\npoikaansa antautumaan lääkäriksi, oli tämän joka tapauksessa hankittava\nlääkeopillisia tietoja, koska terveyden säilyttäminen oli ihmiselle\nvälttämättömänä onnenehtona.\n\nSuoritettuaan hyvällä menestyksellä koulun kahden viimeisenkin, n.s.\nkonrehtorin ja rehtorin luokan oppimäärät ja oltuaan viimeisenä\nlukukautena koko koulun priimuksena Topelius kesäkuussa 1832 päätti\nkoulunkäyntinsä.\n\nEi ollut epäilemistä, ettei Sakke olisi ollut, niinkuin sanotaan, hyvä\ntoveri. Hänellä lienee ollut hyviä ystäviäkin toveripiirissä, joskin\nhänen aikaisin kehittynyt yksilöisyytensä varhain antoi koko hänen\nkehitykselleen suunnan, joka melkolailla eroitti hänet ikäveljistänsä.\nVain ani harvat hänen luokkatovereistaan seurasivat häntä koko\nkouluajan, ja nuori ikäkin eroitti hänet useimmista kumppaneista. Ennen\nkaikkea tuo äsken mainitsemamme yksilöisyys vähitellen loi ajatus- ja\ntunnemaailmaan, jonka täytyi olla outo tovereiden suurelle joukolle, ja\nsiten jäi kun jäikin tuo sekä mietiskelyyn että haaveiluihin niin\naikaisin taipuvainen ja nyt jo omaa elämäänsä elävä poika vieraaksi\nuseimmille heistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVietettyään ihanan kesänsä Kuddnäsissä ja sen läheisessä saaristossa\nnuoren toivorikkaan Saken nyt täytyi ajatella kouluopintojen jatkamista.\nTämä saattaisi tapahtua joko jossain lukiossa tai yksityisesti. Äiti\nneuvotteli asiasta m.m. pojan sedän kanssa ja yksityisopetuksen tie\nkatsottiin sopivimmaksi. Pojan holhoojaksi ja opettajaksi tuli J.L.\nRuneberg, joka hiljakkoin oli perustanut oman kodin Helsingissä ja\ntulojensa kartuttamiseksi seuraavasta syksystä aikoi ottaa\ntäyshoitolaisia.\n\nErään vanhemman toverin, ylioppilas J.J. Östringin kanssa Sakke\nhollikyydillä ajaa täryytti viisikymmenpenikulmaisen matkan\nUudestakaarlepyystä Helsinkiin. Kun Sakke oli kuullut, että linnavankeja\näskettäin oli karannut Viaporista, pani tämä heti hänen herkän\nmielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan. Kenties matkalla saisi kokea\njännittäviä seikkailuja ja tutustua rosvoihin, jommoisista\nryöväriromaanit olivat kertoneet! Poika otti mukaansa Kuddnäsistä kaksi\nvanhaa Kaarle XII:n aikuista pistoolia ja latasi toisen hauleilla,\ntoisen suoloilla. Kun sitten tultiin Hämeenkankaan jylhään metsäseutuun,\ntarttui Sakke suoloilla ladattuun pistooliinsa ja odotti hana vireessä\nrosvoja! Mutta, ikävä kyllä, niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Ainakin\nmajataloissa hän nyt toivoi olevan paremman \"onnen\"! Ja niinpä hän\nkievareihin yövyttäessä tutki lattiat nähdäkseen eikö niissä ollut\nsalaperäisiä laskuluukkuja, ja ovet hän iltasin salpasi huolellisesti,\netteivät pahantekijät häntä yllättäisi nukkuessa! Nämäkin toiveet\npettivät, ja ilman sen pahempia vaikeuksia kuin että huono kyytihevonen\njoskus väsyi ennen aikojaan toivorikkaat nuorukaisemme lokak. 2 p:nä\nkahdella hevosella ajaa porhalsivat tulliportista Suomen pääkaupunkiin.\n\nTulipalo oli v. 1808 hävittänyt suuren osan Helsinkiä, joka Topeliuksen\nsinne saapuessa jo kahdenkymmenen vuoden ajan oli ollut pääkaupunkina.\nMerenlahtia, soita, puita ja vuoria oli monin paikoin, missä nyt on\nkomeita monikerroksisia kivipalatseja, puistoja, asfalttikatuja tai\nhiekkakäytävien risteilemiä, vihantia nurmikenttiä. Verrattain harvat\nsilloiset kivirakennukset saattoi helposti laskea, ja asukasluku nousi\nehkä 15,000. Tästä huolimatta Helsinki Saken tähän asti näkemien\npikkukaupunkien rinnalla tietysti oli muhkea ja suurenmoinen.\nPoika sanookin, ja syystä, kauniiksi tätä kaupunkia, jonka\nrakennusjärjestelmän Ehrenström oli suunnitellut, jonka julkisia\nrakennuksia varten Engel oli tehnyt piirustukset ja jonka halki kulki\nmuuan kahden kilometrin pituinen, suurilla kustannuksilla osittain\nvuoreen louhittu katu. Se vei torille, jonka molemmin puolin seisoivat\nraskas, vakava senaatin \"linna\" ja vastapäätä sitä kotimaisen\nsivistyksen ystävällisesti hymyilevä ahjo, Suomen yliopisto.\n\nNukuttuaan ensimäisen yönsä Östringin kortteerissa meni Topelius\nseuraavana päivänä entisen kotiopettajansa J.F. Blankin kanssa\nKruununhakaan tavatakseen Runebergia. Ennenkuin he saapuivat runoilijan\nasuntoon, he tapasivat hänet kadulla, ja tämä ilmoitti heille, että\nSakke saisi tulla \"milloin tahansa\". Hän muuttikin jo samana päivänä\ntavaransa uuteen asuntoonsa. Mutta kun poika kuuli, että hänen\nhuoneensa ei vielä ollut täydessä kunnossa, niin hän lähti kaupunkia\nkatselelemaan. Senaatintorilla hän näki paraatin, joka hänestä näytti\n\"hiiden komealta\", sitten hän tapasi muutamia oululaisia, käveli heidän\nkanssaan tarkemmin katuja tarkkaamatta ja pyrki tovereista erottuaan\ntakaisin Kruununhakaan, mutta eksyikin kaupungin toisessa laidassa\nolevaan Hietalahteen! Kyselemällä pojan viimein onnistui osata uuteen\nasuntoonsa, mutta hän myöhästyi päivälliseltä -- 2 tuntia!\nHyväluontoinen isäntä laski vähän leikkiä pojan löytöretkestä, mutta\npäivällisettä hän ei silti jäänyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSakke asui huonetoverinsa S. Barckin kanssa maisterin huoneen\nviereisessä kamarissa. Tehtäviä oli vain yksi kutakin päivää kohti,\njoten lukeminen ei tullut rasittavaksi, joskin opetus saattoi kestää\ntunnin, pari, jopa kolmekin tuntia kerrallaan. Poika nautti samoin kuin\nmuut täyshoitolaiset Runebergilla asuessaan sangen suurta vapautta. Hän\nsai liikkua ulkona milteipä mielinmäärin, polttaa piippuaan ja lueskella\nmyöhäiseen yöhön. Runeberg osoitti hänelle heti alussa suurta\nluottamusta, sitä enemmän kun hän huomasi, että Sakke oli hyvin\nkasvatettu poika. Runoilija oli hänelle lempeä vanhempi ystävä, ja se\nseikka, että hän kohteli oppilastaan vapaana, ajattelevana ihmisenä,\njonka itsensä oli vastattava teoistaan, velvoitti tätä enemmän kuin\nkaikki varoitukset. Ja hän oli kuin kotonaan tässä vaatimattomassa,\nmutta viihtyisässä runoilijaperheessä.\n\nRunebergin ja hänen nuoren oppilaansa henkilökohtaista kiintymistä\nlujittivat kirjalliset harrastukset. Topelius tutustui jo\nHelsingissä-olonsa toisena päivänä juuri ilmestyneisiin Hirvenhiihtäjiin\nja Runebergin toiseen runovihkoon, josta kertyvät tulot maisteri\nlahjoitti niille, jotka olivat joutuneet kärsimään maata samana vuonna\nkohdanneesta kadosta. Itsenäisyyden merkitystä hän pontevasti teroitti\nholhokilleen. Tämän tuli noudattaa omaa luontoaan, olla vapaa ja\nitselleen uskollinen. Hänen ei pitäisi antaa pois omaa itseänsä eikä\nlukea muiden kirjoituksia enempää kuin että taisi säilyttää oman\nitsensä. -- Vieraampi oli suhde runoilijan hiljaiseen, nuoreen\npuolisoon. Tämä näytti Topeliuksen tiedonannon mukaan hieman\nväsähtyneeltä ja huolestuneelta, joka lienee aiheutunut pääasiallisesti\nsiitä, että hänen oli pidettävä huolta kuudesta runsasruokaisesta\npojasta, jotka olivat lähteneet hyvin erilaisista kodeista ja kenties\nolivat jossain määrin hemmoteltuja.\n\nOpintojensa ohella Topelius jatkoi romaanien lukemista entiseen\ntapaansa, lueskeli myös hyvin ahkerasti Fryxellin kertomuksia Ruotsin\nhistoriasta ja Runebergin kirjastosta löytämäänsä runokalenteria, josta\nhän jäljenteli lauluja ja kirjoitti nuotteja.\n\nJouluiltansakin Topelius nyt viettää runoilijan kodissa, ja hän kertoo\nsiitä m.m., että hän muutettuaan pukua meni sisään. Oli paljon vieraita\nja juotiin teetä. Kun he sitten klo 11 istuivat pöytään, oli hauska,\nsillä maisteri luki muutamia pilarunoja. Sakke sai kotoaan kauniit\nhiuksiset, kultahelaiset kellonvitjat ja maisterilta 16 vahatikkua\nsisältävän lompakon. Lompakossa oli raapaisulaatta (= plån),\njosta tikulla raapaistiin tulta. Joululahjoja tuli paljon, koko\nvaatekorillinen. Klo 2 noustiin pöydästä ja klo 3 Sakke meni levolle.\nJoulunpyhiksi hänet oli kutsuttu Runebergin sukulaisten luo, jotka myös\nkohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. Kaikki tämä lujitti vanhemman\nja vastaisen runoilijan jo ennestään hyviä välejä. Topelius on myöhemmin\npikku kuvauksessaan \"_Kuinka maailma edistyy_\" kertonut, miten hän\nseuraavina iltoina oli asettunut pimeän huoneensa kadunpuoleiseen\nikkunaan odottamaan, että joku tulisi kadulla ja kulkisi ohitse. Kun\njoku tuli, niin hän raapaisi tulta tikullaan. Se syttyi sinervään,\naavemaiseen liekkiin ja poika luuli tämän herättävän suurta ihmettelyä\nkaikissa, jotka sen näkivät. Ylioppilaat, hän jatkaa, hankkivat\nitselleen näihin aikoihin, kun tulitikut vielä olivat milteipä\ntuntemattomat, tuollaisten tikkujen avulla loitsijanmaineen siten, että\nhe tultuaan rahvaan pariin vain ottivat lastun lattialta, pyyhkäisivät\nsitä uuninkylkeen tai seinään, jolloin lastu syttyi palamaan. Tarvitsi\nvain olla tulitikku kätkettynä \"loitsijan\" käteen!\n\nTopelius tutustuu jo ensimäisenä talvena pääkaupunkielämään. Hän\nkatselee ilotulituksia, käy markkinoilla, katsoopa luvalliseksi juoda\njoskus vähän oluttakin, koska oluen juonti hänen mielestään on halpaa\nhuvia verraten toverien paljoa suurempaan tuhlaavaisuuteen tällä alalla!\nHän käy ahkeraan teatterissa, konserteissa ja, suoritettuaan\ntanssikoulun, usein julkisissa tanssitilaisuuksissakin ja naamiaisissa.\nTämän ohella hän luistelee, voimistelee, vieläpä harjoittelee\nmiekkailuakin. Kevään tultua hän ui jo toukokuussa.\n\nToverielämän raaempiinkin puoliin, kortinpeluuseen ja juomatapoihin,\nTopelius jossain määrin tutustui. Etenkin korttia hän pelasi usein ja\nuhrasi siihen verrattain paljon aikaakin sekä Helsingissä että\nkotikaupungissa ollessaan. Hän ei kumminkaan joutunut näiden huonojen\ntapojen uhriksi. Siksi vankka oli hänen vastustuskykynsä, joka perustui\nhänen omaan oikeudentuntoonsa ja niiden molempien kotien vaikutukseen,\njoiden turvissa hän oli kasvanut ja kehittynyt.\n\nRiittävää vapautta Topeliukselta näin ollen ei suinkaan puuttunut.\nOpinnot ylioppilastutkintoa varten olivat tietenkin pääasiana, eikä\nniitä saanut laiminlyödä. Opetusta tosin ei aina ulkonaisesti hoidettu\nankarinten kasvatusopillisten sääntöjen mukaan. Olihan Runeberg jo\nHelsingin lyseossa sovelluttanut luonnollisia, uudenaikaisia\nopetusperiaatteita, ja olihan kaikki pikkumainen turhantarkkuus vierasta\nhänen raittiille luonnonlaadulleen ja hänen kaikkea aiheetonta\ntyrkytystä ja pakotusta vastustavalle, humaaniselle katsantotavalleen.\nNiinpä joskus sattuu, että pojilla oli lupa, kun \"maisteri lähti\npyydystämään lintuja kuvilla\"; toisen kerran opetus alkaa maisterista\ntuntua niin ikävältä, että hän lyö kirjat kiinni ja rientää\noppilaittensa kanssa pihalle lumipalloja heittelemään! Kumminkin\nRuneberg oli opettajana erittäin perusteellinen ja tunnollinen. Se, mikä\nnäennäisesti pienten helpoitusten kautta oli menetetty, korvattiin pian\nuusin voimin ja suuremmalla ahkeruudella, eikä Runeberg liioin suvainnut\npintapuolisuutta eikä leväperäisyyttä opinnoissa. Hän kohteli\noppilaitaan ystävällisesti ja toverillisesti, mutta vaati samalla\ntarkkaa velvollisuuden täyttämistä. Hän vetosi heidän parempiin\npuoliinsa, kunnian- ja oikeudentuntoon, mieluummin kuin käytti\nvanhanaikaisia, usein tehottomia rangaistuskeinoja. Ankaruutta ja\nnuhteita tietysti ei kumminkaan aina voitu välttää.\n\nLiiallisen ja tylsyttävän ulkoluvun asemesta vaadittiin, että oppilaat\nitse oppivat ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä. Vanhentuneet\nkirjat vaihdettiin uudempiin ja, mitä erikoisesti historiaan tulee,\nvakuuttaa Topelius, että vasta Runeberg opetti hänet ymmärtämään, mitä\nhistoria on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuun alussa v. 1833 Topelius neljän toverin kanssa suorittaa\nylioppilastutkintonsa, josta hän pian antaa tiedon äidilleen kysyen m.m.\neikö tämä ollut iloisin kirje, minkä hän koskaan oli kirjoittanut. Hän\nlupaa kiiruhtaa kotiin \"yötä päivää, lentävää karkua\". Hänen tämän\njälkeen toimeenpanemissaan ylioppilaskekkereissä oli kutsuvierasten\njoukossa Runebergkin, joka \"oli niin ystävällinen 15-vuotiaalle\nkokemattomalle nuorukaiselle, että ajoissa otti hänen kätensä\nkainaloonsa ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista\".\n\nKesänsä Topelius vietti kotiseudulla tehden kalastusretkiä sukulaisten\nja toverien kanssa, vieraillen kaupungissa, harrastellen metsästystä ja\nampuen maaliin pistoolilla. Vielä syyskuussakin hän ottaa osaa kotitalon\nsyysaskareihin, nuotanvetoon, elonleikkuuseen y.m. ja lueskelee tämän\nohella Ovidiusta, keveämpää kirjallisuutta sekä sanomalehtiä alkaen\nharrastaa yleisiäkin asioita. Kaiholla hän usein muistelee tähän aikaan\nTukholmassa oleskelevaa Matildaansa.\n\nLokakuun 1 p:nä hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan entisen\nopettajansa Blankin kanssa.\n\nNyt hän rupesi harjoittamaan yliopistollisia opintoja\nkandidaattitutkintoa varten, johon kuului 11 ainetta, ja isän\nlausumaa toivomusta noudattaen lääkäriksi aikovana hän antautui\nluonnontieteellisiin opintoihin. Tämän ohella hän kirjoitti ruotsin- ja\nlatinankielisiä aineita Runebergin johdolla. Heidän yhdessäolonsa ei\nsupistunut vain tähän. Tuntien päätyttyä sunnuntaiaamuisin seurustelu\njatkui hilpeän, nuorelle ylioppilaalle runsaita herätteitä antavan\ntarinoimisen muodossa ja opetuskin oli maksuton.\n\nTietysti kaunokirjallisuuden harrastus jatkuu. Topelius lueskelee m.m.\nWalter Scottia ja Lafontainen romaaneja, Almqvistin Törnrosens bok\nnimistä kirjaa ja ravitsee orastavia runoilijavaistojaan suurten\nruotsalaisten Tegnérin, jota hän pitää runoilijain kuninkaana, niinikään\nsuuresti ihailemansa Franzénin, Geijerin y.m. runoilla. Hän tutustuu\nmyöskin saksalaisen kirjallisuuden merkkimiehiin.\n\nLatinaa ja kreikkaa hän lukee tutkintoaan varten hyvin perusteellisesti.\nEnsiksi mainittuun kieleen hän perehtyy verrattain pian siihen määrin,\nettä pystyy esiintymään vastaväittäjänä tähtitieteessä osakunnan\nlatinalaisessa väittelyharjoituksessa. Homeroon Iliaadia hän arvostelee,\nosittain pisteliäästikin, mutta lopputuloksena on sentään, että hän\npitää sitä maailman etevimpänä luonnonrunouden tuotteena ja sen tekijää\nrunoilijain kruununa. Suurella innolla Topelius niinikään harjoittaa\nopintoja kemiassa, eläin- ja kasvitieteessä sekä kuuntelee\nkirjallisuushistorian ja historian luentoja. Viimemainitussa aineessa\nluennoitseva G. Rein kuului hänen \"suosikkeihinsa\". Suomen keskiajan\nhistoria innostutti Topeliusta erittäin, koska se enemmän kuin mikään\nmuu tiede ravitsi hänen runollista mieltään ja isänmaantunnettaan. Nyt\nhän sai arvatenkin kiihkeästi kaipaamaansa täydennystä siihen, mitä\nennen oli lukenut tai kuullut omaistensa kertovan samoista asioista. Hän\nrakastaa historiaa ja tahtoo siinä korkeimman arvolauseen.\n\nKerran hän kumminkin poistuu luennolta \"sydämensä pohjia myöten\nsuuttuneena\". Rein on luennoidessaan Suomen sodasta Kaarle XII:n aikana\nkaunistellen tapahtumia \"raukkamaisen lempeästi\" kertonut venäläisten\njulmuuksista. \"Mitä taas voitiin sanoa venäläisille kiitokseksi, siitä\nhän ei unhoittanut pienintäkään pikkuseikkaa.\" Topelius sanoo luulleensa\nReiniä toisenlaiseksi mieheksi ja lisää, ettei historia ole mikään\n\"nöyrin palvelijattarenne\", joka unhon vaipalla peittää ylhäisten\nhairahdukset. Totuutta ei voi koskaan valevärillä kaunistaa.\nKen kateederista puhuen yrittää semmoista, hän on syypää\nmajesteetinrikokseen tiedettä vastaan. --\n\nHän on ahkera kuin muurahainen, järjestää tarkoin työnsä, määrää työhön\nkäytettävän ajan pituuden lueskellen vähintään 7, mutta joskus 9, jopa\n10:kin tuntia päivässä. Hän ottaa yksityistä opetusta ranskan ja saksan\nkielessä, pianonsoitossa ja piirustuksessa, eikä hän unhoita luistelua,\nvoimistelua eikä miekkailuakaan. Sydän rehellisenä, puhtaana ja\nlapsellisena hän pyrkii eteenpäin, eikä hän sano tahtovansa vaihtaa\nlapsensydäntään paljoonkaan hyvään. Hän toivoo, että tulevaisuus\nkypsyttää hänessä piilevät hyvät siemenet ja tukahuttaa pahat sekä että\npyhän totuuden henki on johdattava hänen askeliaan.\n\nÄidin huolia lievittääkseen -- tämähän kustansi oleskelun\nyliopistokaupungissa -- poika suoritti stipendiaattitutkinnon. Tämä\nyliopiston pienin apuraha teki 11 riksiä 5 killinkiä pankkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopiston muuttaminen Turusta Helsinkiin aiheutti tietysti suuria\nmuutoksia korkeakoulun elämässä. Elettiin uuden ja vanhan välistä\nmurrosaikaa. Kehitystä ehkäisevä, ylimmälle hallitusvallalle\nnöyristelevä, mutta hallittavien kanssa rettelöivä virkavaltaisuus oli\nyliopiston johdossa päässyt valtaan. Politiikkaan ylioppilaat eivät\nmitenkään saaneet sekaantua, heidän tuli sokeasti totella annettuja\nohjeita, alistua \"erehtymättömän\" auktoriteetin, arvovallan,\nholhoukseen, heidänkin tuli osaltaan niin paljon kuin suinkin vaikuttaa\nsiihen, että toteutuisi kenraalikuvernööri Menschikowin surkeankuuluisa\ntunnuslause, ettei Suomesta saisi kuulua mitään, ei hyvää eikä pahaa.\nYliopistopiireissä vallitsi ahdasmielinen ja valonarka vanhoillisuuden\nhenki, joka vastusti uudistuspyrintöjä ja todellista edistystä,\nopetusmenetelmät olivat vanhentuneet ja vanhat kielet muita\nopintoaineita sortavassa valta-asemassa.\n\nLuonnollista oli, että nuoriso, jonka sydämessä aina sykkii luontainen\nvapaudenrakkaus ja joka ei voinut jäädä vieraaksi muualla maailmassa\nsyntyneille vapaudenliikkeille, tunsi henkeänsä ahdistavan. Se nousi\nvastustamaan noita liiallisia alamaisuudenvaatimuksia, tuota\nsietämätöntä säännöstelyhalua, tuota luonnotonta, pikkumaista\npakkojärjestelmää, joka painajaisen tavoin sitä rasitti ja sulki siltä\nvapaat kehitysmahdollisuudet. Vastustushalu suuntautui useimmiten\nyliopiston isiä, rehtoria ja sen opettajia, usein myös järjestysvaltaa\nvastaan. Oltiin vielä ikäänkuin \"tien haussa\", isänmaalliseen\nyhteistyöhön johdattavat, suuret aatteet eivät vielä olleet selvinneet\nja jalostavia huveja puuttui. Niinpä ylioppilaat, joiden mielestä\n\"isien\" virkavaltainen holhous tuntui aiheettomalta rettelöimishalulta,\npanivat toimeen mielenosoituksia heitä vastaan, kuluttivat suuren osan\naikaansa ravintoloissa ja joutuivat usein käsikähmään järjestysvallan\ntai venäläisten sotilashenkilöiden kanssa.\n\nYliopistonuorison mieliä kuohutti silloin m.m. rehtorin F.W. Pippingin\nturhantarkkuus ja pikkumaisuus kurinpitoasioissa ja v.t. sijaiskanslerin\nA.A. Thesleffin perehtymättömyys oloihimme sekä hänen lapsellinen\nkäsityksensä vallitsevan holhousjärjestelmän välttämättömyydestä.\nNiinikään heitä suututti eräiden ylioppilaiden -- joiden joukossa Lauri\nStenbäck, J.J. Östring, M.A. Castrén ja Y.A. Wallin -- karkoittaminen\nyliopistosta sen vuoksi, että olivat koettaneet saada aikaan\nkunnianosoituksen A.A. Laurellille, joka oli sivuutettu dogmatiikan\nprofessorinvirkaa hakiessaan, sekä mielenosoituksen hänen kilpailijaansa\nprof. Gadolinia vastaan. Pohjalais-osakunnan pian senjälkeen tapahtunut\nkahtiajako ei suinkaan parantanut ennestään kireitä välejä. Varmaan\nuseat ylioppilaat Topeliuksen tavoin katsoivat tämän ja muiden\nsamanlaisten toimenpiteiden tarkoittavan nuorison itsenäisen elämän\nlamauttamista. Opiskelevasta nuorisosta oli tahdottu tehdä siveellisesti\nalaikäinen, sotilaallisesti mateleva joukko.\n\nVäärä ja eksyttävä olisi kumminkin kuvauksemme tämän ajan\nylioppilaselämästä, ellemme mainitsisi sen valopuoliakin.\n\nNiinpä v. 1834 ylioppilasten kevätjuhlassa Snellman esitti -- sitä ennen\nnäissä juhlissa oli esitetty vain virallisia maljoja -- kuvaamattomin\ninnostuksin ja raikuvin eläköönhuudoin vastaanotetun _Suomen maljan_.\nSe jo osaltaan on pieni valonpilkahdus, se tietää salassa kyteneen\nisänmaantunteen henkiin heräämistä. Osakuntaelämä alkaa Snellmanin\nkuraattorina ollessa osoittaa uuden elon oireita. Kokouksissa ruvetaan\npohtimaan mielenkiintoisia kysymyksiä, niinpä esim. kerran keskustellaan\npainovapaudesta. Näissä tilaisuuksissa esiintyy lauluseura,\njohon Topeliuskin liittyy toisena tenorina, ja kirjoittamalla\nkäsinkirjoitettuun sanomalehteen osakuntalaiset voivat harjoitella\nkirjallisia taipumuksiaan. Yksinkertaiset lukukausijuhlat, joissa\nhenkinen ravinto oli pääasiana, vaikuttivat jalostavasti ja\n\"innostukseen sekoittunut vastustushenki vain kohotti mielialaa.\"\n\nTopelius kävi ahkeraan osakunnankokouksissa, vaikka hän\nnuoruutensa takia alussa ei rohjennut ottaa osaa keskusteluihin.\nEnsimäiseen lukukausijuhlaan, joka vietettiin ylempänä kerrottujen\nkarkoitustoimenpiteiden jälkeen, Topelius kuraattorin kehoituksesta\nkirjoitti karkoitetuille omistetun, sittemmin juhlassa lauletun runon,\njota pidettiin onnistuneena, ja tämän jälkeen sen tekijä kutsuttiin\nsanomalehden toimituksen jäseneksi. Kerran Topelius ehdotti\nosakunnankokouksessa keskusteltavaksi eikö niiden, jotka ovat liian\nvähän perehtyneitä suomen kieleen, olisi mahdollista oppia sitä niinkuin\nmuitakin kieliä. Hänen mielestään oli paha ensiksikin olla suomalainen\nosaamatta suomea, ja toiseksi häntä harmitti, ettei hän tässäkään\nkyennyt astumaan isänsä jälkiä.\n\nNiin juurtunut kuin se vanhoillisuus ja taantumus olikin, joiden\nmuutamiin kuvaaviin ilmauksiin ylempänä on viitattu, oli niitä vastaan\njo noussut nuoremmissa yliopistopiireissä mahtava vastavirtaus.\nKuuluipa jo tarkasti kuuntelevaan korvaan kuin uuden ajan siipien\nhiljaista havinaa. Tämän ajan nuorilla, Runebergilla, Snellmanilla,\nLönnrotilla, Stenbäckillä, Castrénilla ja Cygnæuksella oli tällainen\ntarkkakuuloinen korva. Se oli yhtä altis Arvidssonin mahtavalle\nherätyshuudolle kuin heidän sydämensä ja mielensä olivat herkät\nhelmikuunvallankumouksen vapausaatteille ja yleensä ajan suurten\nvaltiollisten, yhteiskunnallisten ja kirjallisten virtausten\nvaikutuksille. Palavan isänmaallisen innostuksen elähyttäminä nämä\nnuoret kävivät tarmokkaasti ajamaan uudistuspyrinnöitä, joita\nvanhat vastustivat, ja täten syntyi ankara taistelu uuden ja vanhan\nvälillä, joka viimein päättyi uuden voittoon.\n\nYlempänä mainittuihin miehiin liittyivät J.J. Nervander, J.J. Nordström\nja monta muuta sivistyshistoriamme merkkimiestä. Ei ole ennemmin eikä\nmyöhemmin meillä nähty niin valtavaa henkistä voimaa yhtyneenä samojen\njalojen aatteiden, samojen suurten ihanteiden ympärille kuin nyt. Tämä\npiiri on historiassamme tunnettu _Lauantaiseuran_ nimellä, ja sen\nohjelmaan kuului maamme kaikinpuolisen henkisen ja aineellisen\nsivistyksen kohottaminen. Useinkin tässä seurassa intomielin\nkeskusteltiin myöhään yöhön suomalaisesta isänmaasta, kansallisuudesta,\nkirjallisista, yhteiskunnallisista ja muista kysymyksistä. Eikä tyydytty\nvain keskusteluihin. Käytiin tuumasta toimeen, ja niinpä tämän piirin\naloitteesta syntyivät m.m. Runebergin lehti Helsingfors Morgonblad,\nHelsingin lyseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joilla kaikilla on\nollut suuri, tärkeä tehtävänsä maamme kehityshistoriassa.\n\nTopelius oli liian nuori voidakseen ottaa osaa tämän piirin\nkeskusteluihin ja toimiin, mutta ollen läheisissä ystävyydensuhteissa\nRunebergiin ja kosketuksessa hänen seurapiirinsä kanssa hän vastaanotti\npaljon voimakkaita ja monipuolisia herätteitä tältä taholta.\n\nSivistävää ja seurustelutapoja kehittävää seuraelämää perheissä\nTopeliukselta muutenkaan ei puuttunut. Hän vieraili paitsi Runebergin ja\nhänen lankonsa Tengströmin kodeissa m.m. usein myöskin sukulaisensa,\nvapaaherra K. Rosenkampffin vierasvaraisessa perheessä. Sanomattakin on\nselvää, mitä hyötyä nuorukaisella oli seurustelusta tässä ylhäisön\npiiriin kuuluvassa kodissa. Hänen esiintymiskykynsä varmistumistaan\nvarmistui, hän sopeutui helposti sovinnaisiin seurustelumuotoihin\nliikkuen missä piirissä hyvänsä \"kuin kala vedessä\". Tuleva kirjailija\ntekee tietenkin ihmisten parissa ollessaan -- tarkaten oloja ja\nihmisluonteita -- lukuisia huomioita, joita hän sitten vastaisessa\ntuotannossaan käyttää hyväkseen.\n\nRunebergille Kaisaniemessä v. 1837 pidetyssä jäähyväisjuhlassa\nTopeliuskin oli mukana. Tämän siinä lausumien lyhyiden elämänohjeiden\njohdosta Topelius innostuneena huudahtaa: \"Oi sinä kaunis sielu, sinä\njalo runoilija, en koskaan unhoita näitä jäähyväisiäsi!\" Ja varmaa on,\nettä Runebergin valoisa, sopusointuinen maailmankatsomus tehokkaasti\nvaikutti siihen, että Topeliuskin oppi katselemaan elämän ilmiöitä\nvaloisalta kannalta, että hänessäkin kehittyi luja usko valon\nlopulliseen voittoon.\n\nHänellä on niin paljon työtä, että aika aina tuntuu riittämättömältä.\nEteenpäin! on hänen ja hänen toveriensa tunnussanoja, eteenpäin\njalostumiseen, eteenpäin! Sydämessä toivo ja onnellisuuden unelmien\nympärillänsä leikkiessä he kiiruhtavat tulevaisuutta kohti. Tulevan ajan\nritareina he ylpeydellä voivat sanoa olevansa isänmaan toivo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoma-aikansa Topelius vietti kotonaan Uudessakaarlepyyssä, jonka\niloiseen seuraelämään hän mielellään otti osaa. Talvisin tanssittiin tai\nleikittiin kodeissa taikka pantiin toimeen rekiretkiä. Joskus toimittiin\nyleiset tanssiaiset köyhien hyväksi. Kesäisin seurapiiri saattoi\nkokoontua Brunnsholmaan, jossa juotiin terveysvettä ja jossa oli\nkeilarata. Täälläkin oli tanssiminen tavallisimpana huvina. Yksityisissä\nkesteissä leikitään ja tanssitaan niinikään innokkaasti. Ja tällöin on\npianonsoitto Saken huolena. Itse hän on hyvin ihastunut ja innostunut\ntanssija ja sanoo leikillisesti olevansa \"mieltynyt kaikkiin tyttöihin\nyleensä ja muutamiin erittäin\". Korttia hän pelasi sangen mielellään.\nLiikuttava on se rakkaus, millä Sakke aina puhuu iloisesta, kauniista\nkodistaan, elämänsä satamasta, jonne hän palaa \"kuin pakolainen\nisänmaahansa\" ja jossa hän hengittää niin vapaasti ja keveästi. Talon\naskareista hän katsoo vain kalastuksen kuuluvan erikoisalaansa. Se ei\nestä häntä joskus auttamasta tyttöserkkujaan leipomisessa, ja makeiden\n\"nekkujen\" valmistamisessa hän oli oikea mestari. Heinä- ja leikkuuväen\nluo nuori \"isäntä\" joskus ratsasti ja katseli työtä \"mahtavan\nnäköisenä\", tai seurasi äitiään, kun tämä kävi torpparien luona.\nNimi- ja syntymäpäiviä vietettäessä pienet runot tietysti aina kohottavat\njuhlatunnelmaa, ja niiden sepittäminen samoin kuin paperisotamiesten\nleikkaaminen kuuluvat luonnollisesti Sakelle. Tällaisissa tilaisuuksissa\nlapset joskus huvittelivat pukeutumalla valepukuun tai panemalla toimeen\n\"kissannaukujaiset\", jommoiset kerran pidettiin Blankille Jaakon\npäivänä. Useiden vuosien kuluessa hän huvitti ystäviään ja tuttaviaan\nkäsinkirjoitetulla sanomalehdellä. Pikkukaupungin niinkuin\npääkaupunginkin seuraelämää ja sen omituisuuksia hän mielellään\narvostelee, toisinaan pisteliäästikin. Itseään hän kuvaa seuraavalla,\nleikillisellä tavalla: Z. Topelius, oikeastaan suuri veitikka,\nlupaa vakaantua jonkun vuosikymmenen kuluttua, innokas tanssija,\nei mikään kaunopuhelias kurtisööri, tanssii valssia niin ja näin,\nsanomalehtimiehenä milloin parempi, milloin huonompi.\n\nAsuttuaan 1839 vuoden kesän muutamien toveriensa kanssa Sipoossa, jossa\nvietetään iloista elämää kasveja tutkien, kalastellen, uiden,\nammuskellen maaliin, marjoja syöden j.n.e. -- \"virallisesti\" luettiin\ntutkintoa varten. -- Topelius jatkaa opintojaan syksyllä Helsingissä, ja\nuutena vuotena hän ryhtyy toden teolla lukemaan tutkintoansa varten.\nSeuraavana kesänä on näet promotsioni, jota vietetään niiden suurten\njuhlallisuuksien yhteydessä, jotka yliopisto panee toimeen 200-vuotisen\nolemassaolonsa muistoksi. -- Kiire näyttää tulevankin, puolessakolmatta\nkuukaudessa Topeliuksen on suoritettava 11 tutkintoa. Reippain\nmielin hän tentteihinsä menikin. Historiassa hän saa laudaturin\nja etenkin Ruotsin ja Suomen historia kävi erinomaisen hyvin.\nRein oli \"ystävällinen, hiljainen ja rakastettava, kuten aina\".\nLuonnonhistoriassa Sahlbergilta hankkimaansa korkeinta arvosanaa hän\npitää helposti ja ansaitsemattomasti saatuna. Kemiassa hän odotetun\nkorkeimman arvosanan asemesta pettymyksekseen sai vain lähinnä\nkorkeimman, kreikassa ja latinassa cum lauden, tieteiden historiassa\n(lärdomshistoria) approbaturin, hepreassa ja matematikassa vain\nadmittiturin.\n\nJulkisessa tutkinnossa keväällä 1840 hän sai 18 ääntä 36:sta ja niihin\nperustuvan arvosanan admodum dignus (sangen ansiokas).\n\nNuori kandidaatti tuntee vilpitöntä iloa siitä, että kunnialla oli\nkestänyt ponnistuksensa loppuun ja että nyt sai antautua _yhdelle_\naineelle, jonka toivoo osaavansa valita _oikein_.\n\nTopelius on päiväkirjassaan hauskasti kuvannut maisterinvihkiäisiä ja\nyliopiston riemujuhlaa ja niissä vallinnutta mielialaa, jota kohotti\ntunne siitä, että juhlittiin yhteiselle isänmaalle, sen sivistykselle ja\nsen sivistyksen voitoille. Erityistä loistoa loi juhliin se seikka, että\nFranzén, joka nyt vihittiin riemumaisteriksi, ja Runeberg olivat\njuhlissa mukana. Se seikka, että ylioppilaat ottivat heidät vastaan\nsuurilla kunnianosoituksilla, ei ollut lainkaan korkeiden viranomaisten\nmieleen. Niinpä Thesleff olisi mieluimmin nähnyt, ettei \"vanha\nprofessori nimeltä Franzänn\" olisi saapunut eikä myöskään vieraita\nUpsalasta, sillä hän pelkäsi, että \"keisari vihastuu\", niinkuin\nhänellä oli tapana sanoa. Kaunis oli m.m. se puhe, jonka Cygnæus\nkunnianosoitustilaisuudessa piti miehelle, jonka lauluja \"silloinen\nsukupolvi oli kuunnellut kehtonsa ääressä, lauluja, ihmeellisen\nsuloisia, jotka lapsenmielissä kasvoivat yhteen äidin rukouksen ja isän\nsiunauksen kanssa\".\n\nYlioppilasaikanaan Topelius oli ottanut sangen vilkkaasti osaa\ntoverielämään. Hän noudatti isänsä neuvoa, että tuli koettaa oppia\ntarkkaamalla muita. Niistä vaaroista, joille nuorukainen täten joutui\nalttiiksi, hän pelastui osaksi sen vastustuskyvyn turvissa, minkä\nerinomainen koti oli hänessä kasvattanut, hän oppi aikaisin\nitsetutkinnan, itsekurin ja itsekasvatuksen vaikean taidon. Rakkaus\nMatildaan oli myös häntä tukenut, se varmaan oli pysyttänyt hänet\npuhtaana auttaen häntä voittamaan monet viettelykset. Tämä rakkaus oli\nollut vähän omituista, epämääräisen romantista laatua. Sakke ja Matilda\neivät olleet sitoneet toisiaan millään lupauksilla, ei edes\nsalaisillakaan. Kuvaavaa Sakelle oli, että hän oli ollut valmis --\nlieneekö se sitten ollut seurauksena pitkälle kehittyneestä\nitsensävoittamisen taidosta vai semmoisien romaanien lukemisesta, joissa\nkerrotaan uhrautuvasta ystävyydestä vai molemmista -- luopumaan\nMatildasta ystävänsä H. Backmanin hyväksi. Ei ole helppoa päästä\nselvyyteen siitä, miten ja miksi lapsuusrakkauden siteet vähitellen\nhöltyivät ja ratkesivat; päiväkirjamuistiinpanojen mukaan se tapahtui\nkesällä 1839. Matilda Lithén meni sittemmin naimisiin Uudenkaarlepyyn\nraatimiehen Albert Dyhrin kanssa. Ohimenevää laatua oli niinikään ollut\nhänen rakkautensa erääseen Kuortaneella asuvaan rahvaantyttöön. \"Se oli\nnuoruudenhullutus eikä voinut kestää kauan; olkiliekki, joka leimahti\nilmaan sammuaksensa hyvinkin pian.\"\n\n\n\n\nII. Miehuus ja miehuudentoiminta.\n\n\nYlempänä mainitun itsetutkinnan tuloksena oli sekin että Topelius oli\nperin vaatimaton. Suuressa vaatimattomuudessaan ja kaikesta\nitsetutkinnasta huolimatta hän, kun hänen piakkoin oli valittava\nelämänura, ei huomannut, että hänen persoonallisuutensa jo oli\nkehittynyt ja että hänen nyt vain oli noudatettava yksilöllisiä\ntaipumuksiansa valitakseen oikein. Hän päättää antautua\nsanomalehtialalle ja kauan sinne tänne aprikoituaan hän tämän ohella\nrupee lukemaan filosofian lisensiaatti-tutkintoa varten, historia\npääaineena. Hän aikoo ryhtyä tarkemmin tutkimaan esi-isien\nelämänvaiheita, kaikkea, mikä on niiden yhteydessä, noiden esi-isien,\njoiden toimista ja kärsimyksistä hän jo aikaisessa lapsuudessaan oli\nkuullut niin lukuisia suullisiakin kertomuksia.\n\n1842 vuoden alusta Topelius on Helsingfors Tidningarin toimittaja, ja\nkokonaista 10 vuotta hän pysyy tässä toimessaan. Ainoana kirjallisena\nansionansa paikan saamiseksi hänellä oli mainittavana edellisenä vuonna\nosakunnan vuosijuhlassa pitämänsä esitelmä Pohjanmaasta. Se\nkatsottiinkin riittäväksi.\n\nJo useita vuosia aikaisemmin Topeliuksen huomio oli kiintynyt erääseen\nmustakutriseen, nuoreen tyttöön, jota hän sanoo solakaksi ja kookkaaksi,\nluontevaryhtiseksi ja musikaaliseksi. Hänen silmänsä ovat syvät ja\nsielukkaat. Hän oli uusikaarlepyyläisen kauppiaan S. Lindqvistin ja\nhänen vaimonsa Johanna Kyntzellin tytär _Emilia_. Matilda on hänen\nkallis ystävänsä, jolle hän omistaa koko unhoittumattoman\nkunnioituksensa ja ystävyytensä, hänen kaunis entisyytensä, Emma on\nhänen tulevaisuutensa ja maallinen iäisyytensä. Tilda hänen\nvaaleanvihreä lapsuudenunelmansa, jonka muisto on hänelle iäti suloinen\nja rakas, mutta Emma on hänen vaaleanpunainen nuoruudenenkelinsä ja\nelämänsä armas toivonkukka. Neljänkolmatta vuotinen runoilijanalku on\ntulisesti rakastunut Emiliaansa ja syksyllä 1842 he kihlautuvat. Tämä\ntyttö vastasi hänen naisihannettansa, johon kuului että tuon valitun\ntuli olla uskonnollinen, siveellisen puhdas, omata riittävästi\nsivistystä, olla miellyttävän näköinen, rakastaa elämän runollisuutta,\nmutta tuntea olevansa tutustunut sen proosaankin, olla jossakin etevä\nsekä todella musikaalinen. Mitä \"kolikkoihin\" tulee, ei niitä\nhyljeksitty eikä etsitty. Hänestäkin Topelius kumminkin olisi ollut\nvalmis luopumaan ystävänsä Henrik Backmanin hyväksi, koska oli luullut\nEmilian suosivan häntä. Vasta kun ystävä oli valinnut toisen, Topelius\noli täysin varma Emilian ja omista tunteistaan ja otti ratkaisevan\naskeleen.\n\nKahta vuotta myöhemmin hän suoritti lisensiaattitutkintonsa, johon oli\naineiksi valinnut filosofian, eläin- ja kasvitieteen sekä yleisen\nhistorian. Tohtoriksi hän tuli v. 1847. Latinaksi kirjoitettu\nväitöskirja käsitteli muinaissuomalaisten tapoja avioliittoa\nsolmittaissa.\n\nTopeliuksen kaikelle aatteelliselle ja inhimilliselle herkkään mieleen\nvaikuttivat ajan virtaukset valtavasti. Niinpä herännäisyysliikekään ei\nsaattanut olla häntä koskettamatta, semminkin kuin hänen luonnollisen\niloisen mielensä hilpeästi leikittelevän pinnan alla käy alati\netsiskelevän uskonnollisen mietiskelyn pohjavirta. Nuoreen mieleen\nvaikutti paljon sekin, että paitsi hänen omaa sisartaan useat hänen\ntovereistaan, Stenbäck, Östring ja von Essen, kuuluivat herännäisiin.\nV. 1840 painetussa runossa _Harhailevia teitä_ kuvastuvat sen taistelun\nhyökyaallot, jota käydään hänen povessaan. Hänen sielussaan on yö,\nvaikka elämän aamu koittaa, \"henki janoaa, tuo sille elon vettä\", sillä\nmaailman tarjoamaan juomaan sekoittuvat \"kuolon virrat\". Hänen tiensä\nkäy \"usvien halki\" ja siksi hän eksyy, \"maan loiste\" häikäisee hänen\nsilmänsä eikä hän henno polkea sen ruusuja. Mutta sittenkin elämän\nriemut etovat hänen kuolemaan asti väsynyttä sieluaan, ja vain Jumalan\nsyliin pakenemalla hän voi saada rauhaa. Liikkeen hyvät puolet, sen\nharras totuudenetsintä ja sen jäsenten vakava pyrkimys elämässä\ntoteuttaa aatteensa herättivät varmaan Topeliuksessakin kunnioitusta\nsitä kohtaan, mutta hänen terve elämänkatsomuksensa ei voinut hyväksyä\nsen ahdasmielisyyttä ja sen yksipuolisuuksia. Niitä olivat, että\nheränneet itsekkäästi ajattelivat vain omaa, yksilöllistä autuuttaan,\nvaikka juuri itsekkäisyyden voittaminen on ainoa uhri minkä Jumala\nmeiltä vaatii, että he pitivät kaiken maallisen saastaisena, Jumalasta\neksyneenä, kaikkia, jotka eivät olleet heränneitä, kadotettuina,\nhyljeksivät, vieläpä vihasivat taidetta j.n.e. Tästä johtuva\nitsevanhurskaus ja suvaitsemattomuus toisinajattelevia kohtaan, joka\nuseinkin vei hellimpäin perhesiteidenkin katkeamiseen, ei voinut olla\nvaikuttamatta vieroittavasti laajoissa piireissä. Topelius, joka samoin\nkuin Runebergkin rakasti elämää tulisesti sykkivin valtimoin ja joka\nkaikissa sen muodoissa ja kaikkialla luonnossa näki korkeimman olennon\nläsnäolon ja sen ilmauksia, asettui tähän elämälle vihamieliseen\nliikkeeseen nähden hylkäävälle kannalle. Mitäpä auttaa ihmisiä, sanoo\nTopelius, jos he sulkeutuvat pimeimpään luostariin, eristäytyen koko\nmaailmasta, jos heidän sydämensä kuitenkin on loitonnut Jumalasta. -- --\nTämä on katolilaista. Pietistiystävämme ovat meidän aikamme munkkeja ja\nnunnia. -- -- Vapaa, pakoton sanani on: en ole pietisti. -- Eikä\nTopelius luovu vakaumuksestaan -- niin luja se on -- Emmankaan\nkadottamisen uhalla. Emma muuten pääasiassa onkin samaa mieltä kuin\nhänen sulhasensa: _Voi ja pitää_ rakastaa Jumalaa vihaamatta maailmaa.\n\nTopelius haki hiljattain Vaasaan perustetun lukion lehtorinvirkaa\nväiteltyään latinaksi kirjoitetuista \"teeseistä\" ja suoritettuaan\nopettajakokeensa Turussa. Hänen kilpahakijansa Renvall sai viran. Olihan\ntämä pieni vastoinkäyminen; täten nuoret joutuisivat kauemmaksi\nkotiseudulta ja omaisista, mutta olihan korvauksena että joutuisivat\nlikempään yhteyteen sivistyneen maailman kanssa. Heillä oli\ntoivottavissa 2,000 ruplan tulot Helsingissä. Topelius tuli v. 1846\nyliopistonkirjaston ylimääräiseksi apulaiseksi ja samasta vuodesta\naina vuoteen 1850 Helsingin lyseon historian, tilastotieteen ja\nruotsinkielen opettajaksi. Sen lisäksi hän toimi jonkun vuoden\nPohjoispohjalaisen osakunnan v.t. ja parin vuoden kuluessa uuden\nyhdistetyn Pohjalaisosakunnan kuraattorina. Osakunnan luottamuksesta\niloiten ja vaatimattomasti arvioiden voimansa vähäisiksi Topelius\ntunnollisesti hoiti näitä palkattomia tehtäviä. Hänellä on pian viisi\nvirkaa kuusi nälkää, pikku toimet nielevät paljon aikaa, etenkin kuin\nvielä luonnontieteellinen yhdistys Societas pro fauna et flora fennica,\njonka jäsenenä hän jo oli ollut useita vuosia, valitsee hänet\nsihteerikseen.\n\nTästä huolimatta Topelius ja hänen morsiamensa olivat iloisia ja\nkatsoivat luottavaisesti tulevaisuutta kohti. Nuori sulhasmies tietää\nolevansa köyhä, mutta pitää itsensä rikkaana, kun omistaa Emilian,\nterveytensä ja sielunrauhansa. Hänen sanomalehtensä lupasi tulla\ntuottavaksi. Hän sai palkkiota sen toimittamisesta tilaajamäärän mukaan,\njoka kasvoi jo ensimäisenä vuotena niin, että puhdas voitto teki toista\ntuhatta ruplaa. Täten nuoret huolimatta apen taloudellisen aseman\nhuonoudesta katsoivat voivansa perustaa oman kodin, ja joulukuun 30 p.\n1845 he äidin lämpiminten siunausten ja ystävien ja sukulaisten\nharrasten onnentoivotusten saattamina viettivät iloiset häänsä morsiamen\nkodissa. Hellä ja herttainen oli äidin ja pojan suhde tätä ennen ollut\nja semmoisena se edelleenkin pysyi. Äiti ymmärsi siinä kumminkin jonkun\nmuutoksen tapahtuneen, ja liikuttavaa on, kun hän kirjeessä pojalleen\npyytää, että hän tästäpitäen saisi olla hänen _toisena_ uskottunansa.\n\nNuoret muuttivat asumaan satamavouti Kraemeriltä vuokraamaansa\nhuoneistoon, joka oli Bernhardin ja Unioninkadun nurkkauksessa. Kauan\nviihtyi sitten onnellinen perhe tässä ensimäisessä asunnossaan, tämän\n\"halvan katon alla\", jossa asumista nuori sulhanen Emiliaan rakastuneena\noli pitänyt sanoin kuvaamattomana onnena. Epäilemättä oli asian laita\nniin, kuin hän eräässä kirjeessään Emilialle oli vakuuttanut, ettei\nhänellä ollut sitä rohkeutta eikä sitä intoa, mikä oli hänen\npääkaupunkilaisilla oppineilla ystävillään, jotka saattoivat uhrata\nelämänsä yksinomaan tieteelle. Hänessä oli se lämminten sydänten\ninhimillinen heikkous, että tarvitsi _rakkautta_ rauhansa ja ilonsa\nsäilyttämiseksi. Rakkautta vailla hän ei voinut elää, ja hänen sisimmän\nsielunsa lemmitty oli Emilia.\n\nOn huomautettu, miten likeisessä yhteydessä yliopisto ja Topelius\nolivat toisiinsa. Korkeakoulun elämä vaikutti ratkaisevasti hänen\nkehitykseensä, ja hän puolestaan on usein kuvannut tuon opinahjonsa\nvaiheita ja sen elämässä esiintyviä virtauksia. Samana keväänä, toukok.\n28 p. 1833, jolloin Topeliuksen ensimäinen runo _Tiedonjano_ tuli\njulkisuuteen, alkaa hänen akateeminen uransakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Maailma suur on, ja määräni kaukana loistavi tuolla\n    kirkasna kuin on tähtönen hohtehess' elämän aamun.\n    Päin sitä aina ma kuitenki kuljen. Rinnassa mulla\n    henk' iankaikkinen taukoamatta se murtavi tiensä,\n    voimalla raivaten estehet tieltään, kunneka kerran\n    lähtehen loistavan vuossa se vilppahan löytävi kylvyn.\n\nNäin laulaa 15-vuotias nuorukainen kimmeltävän runolinnansa\nesikartanoihin astuessaan. Hänen janoova henkensä pyrkii korkeaan,\nkaukana häämöittävään päämäärään, hänen palava, voimakas valonkaipuunsa\non murtava kaikki esteet. Hän toivoo iankaikkisen valkeuden, joka on\nmeidän kaikkien toivo ja päämäärä, johtavan hänet \"äärettömyyden\"\nrantaan. Täten hän siis alunpitäen vihkii runoutensa _valon_\npalvelukseen. _Aalto_ nimisessä osittain suorasanaisessa runoelmassa\nTopelius niinikään kaunista, luonnosta lainattua vertausta käyttäen\ntahtoo opettaa, että aina on pyrittävä eteenpäin ja pidettävä _valoa_\njohtotähtenä. _Nuorukaisen ajatuksia_ runossaan nuorukainen toivoo\nsaavansa kuolla, sittenkuin hän ilosta hurmaantuneena on tyhjentänyt\nnautintojen maljan, mutta katuu jo seuraavassa silmänräpäyksessä ja\npyytää kaikkivaltiaalta, että saisi elää vielä edes hetkisen voidakseen\npienellä valonsäteellä osoittaa, mihin on pyrkinyt. Niinkuin jo näistä\nesimerkeistä näkyy, käsittelee nuori runoilija mielellään samaa aihetta\nantaen muodon vaihdella. Hyvin edellisen kaltainen on kahta vuotta\nmyöhemmin sepitetty lapsellisen haaveileva _Kaksikymmenvuotias_.\nAramintansa kanssa purjehdusmatkalle lähdettyään nuorukainen\nrakkaudenhurmiossa haluaa kuolla ukkosen jylistessä ja salamain\nvälkkyessä, ja uhkarohkea matka päättyykin siten, että hän ja hänen\nlemmittynsä menehtyvät Zeun sytyttämään maailmanpaloon. Syystä on\nhuomautettu, että tässä runossa on Almqvistin vaikutusta. Tietenkin on\n_rakastettu ja rakkaus_ useiden aikaisinten runojen aiheena. Harras\nihanteellisuus on lyönyt leimansa niihin kaikkiin. Rehellisesti\nrunoilija kerran tunnustaa, ettei hän ole varma siitä, _ken_ hänen\nkorkeimman rakkautensa esineenä on (_Ken on elämäsi valkeus?_).\nSepittäjänsä luonnetta kuvaa myöskin _Nuorukaisen valinta_. Elämän\nportilla seisova enkeli antaa nuorukaisen valita. Saavuttaen lyhyen iän\nhän saa pyrkiä taistellen ja nauttien elämän kukkuloilla tai harmaan\nsumun ympäröimänä vanhaksi eläen vaeltaa elämän alhossa. Nuorukainen\nvakuuttaa rakastavansa edellistä tietä ja rukoilee enkeliltä nautintoa\nja taistelua.\n\nTopeliuksen runous on toistaiseksi, niinkuin hänen nuoruuteensa nähden\non odotettavakin, nuorukaisen epämääräistä haaveilua ja uneksimista,\nomien tunteiden ja mielialojen laulamista. Siltä puuttuu vielä se\ntodellisuudensävy, joka sittemmin on sille niin kuvaava. Aikaisemminkin\njo olemme viitanneet siihen, kuinka Topelius oli taipuvainen\nhaaveksimiseen. Haaveilijana, uneksijana hänen on vaikea eroittaa\ntodellisuuden rajoja. Hän sanoo runossaan _Unelma ja todellisuus_, että\nsamoinkuin on vaikea eroittaa taivasta kaukaisesta merestä, samoin on\nvain \"hieno, huomaamaton viiva unen ja todellisuuden välillä\". Mutta\nunelmien \"särkyvään vaahtoon\" hän sentään on nähnyt iäisyyden\nheijastuvan. Luonnollista oli että hänen haaveilunsa usein puhkeaisi\nrunoiksi, joissa käytetään vertauskuvallista kieltä, ja luonnon\nsielullistuttaminen esiintyy niissä erittäin miellyttävässä muodossa.\n_Leivosten ääniä toukokuussa_ on sellainen runo. Kevään ihana luonto tuo\nlohtua runoilijan surulle, hän kuulee ruusujen suloäänen ja ymmärtää\nliljojen hymyilyn. Lahti on ystävällinen ja joutsen, autuaallinen\nlaulaja, on ilahuttava hänen synkkää mieltänsä. Runoilija uskoo\naurinkoon, ruusujen ääneen ja niittyjen sulokevääseen. Runomuotoja\nTopelius jo käyttelee milteipä mestarin varmuudella. Säkeet soluvat\nvaivattomasti, ja niiden sävelen sointu yllättää korvaahivelevällä,\nvienolla musikaalisuudellaan.\n\nTodellisuudesta Topelius kumminkin paljosta haaveilemisestaan huolimatta\njo aikaisin etsi ja löysi niin ilonsa kuin surunsakin varsinaiset\naiheet. Kuinka pirteitä ja kuvattavan ytimeen osuvia ovatkaan jo hänen\nvarhaisimmat todellista elämää kuvaavat runonsa, niinkuin _Sormilasku,\nMerimies peräsimessään ja Talvilaulu_ v:lta 1844. Ylen liikuttavan\nilmauksen saa runossa _Kummulla keväällä_ se suru, jota 24-vuotias\nrunoilija tuntee Tuonen aikaisin korjaaman ystävänsä, ennen mainitun\nH. Backmanin kuoleman johdosta. Hän katosi tuo kallis kuin ruusu\nvirranviemä, nopeana kuin nuoruuden unelma, kuin eksynyt aamukoin\nvälähdys.\n\nOlemme aikaisemmin huomauttaneet, miten lähellä Topelius oli sitä\nvaliojoukkoa, jonka keskuudessa ajan uudistuspyrinnöillä oli niin\nhedelmällinen maaperä. Se kansallinen herätys, joka siinä suoritettiin,\nvaikutti valtavasti häneen. Enemmän _valoa_, enemmän _vapautta_, siinä\nne ajatukset, jotka 1840-vuoden keskivaiheilta alkaen kultalankana\nkulkevat useiden hänen runojensa läpi. Hän huokaa ja rukoilee, että\nSuomen kaikki kukkaset elpyisivät eloon, etteivät salassa piilevät madot\nvahingoittaisi yhtäkään niistä, että maan toivo ei koskaan pettyisi,\nettä sen luja luottamus ei milloinkaan lannistuisi. Toivon tähti\ntuikkii, kevät on tullut, kevät luonnossa, tulkoon siitä hengenkin\nkevät. (_Toivon päivänä_, Vapunpäivänä 1844.)\n\nSamana vuonna seppelöidyille filosofianmaistereille omistamassaan\nlaulussa runoilija teroittaa, että kansojen tulee nuortua omasta\nelinvoimastaan ja heittää pois lainattu korukulta. Ja ilolla tervehtien\nkansallista heräämistä hän innostuneena huudahtaa: Yksi kansa! yksi maa!\nyksi kieli! Omista lähteensuonista Suomen joet vetensä johtavat, omiin\nlähteisiin sen tulevaisuuskin rakentukoon! Toisin sanoen: Suomen kansan\ntulee, jos se tahtoo elää kansana, elää omaa elämäänsä, perustaa\nsivistyksensä omalle, itsenäiselle pohjalle ja käyttää omaa kieltänsä.\nTopelius on perin vapaa yksipuolisuudesta, taikka oikeammin hänen\nmielipiteensä myöhemmin melkoisesti muuttuvat. Hän teroittaa näet\nmyöhemmin nimenomaan ja monessa tilaisuudessa, että maassamme elävät\nkaksi kansallisuutta muodostavat _yhden_, jakamattoman kansan, että\nniiden tulee elää yhteis- ja vuorovaikutuksessa keskenään. -- Samaan\nhenkeen kuin vappurunossa Topelius laulaa seuraavana vuonna Lönnrotille\nja Castrénille. Suomalaisen hengen on puistettava pois kaikki ulkomaan\nkuona ja koetettava löytää oma itsensä. Me rauhassa kotona eläjät olemme\nlähettäneet parhaimpamme puolestamme taistelemaan. He ovat uranuurtajia,\nmutta sittenkin vain välikappaleita eivätkä itse saa nauttia työnsä\nhedelmistä, mutta me ja vielä kaukainen jälkimaailmakin on säilyttävä\nheidän nimensä kunnioittavassa muistossa.\n\nTosielämää Topelius tästäpitäen yhä mieluummin ja useammin kuvaa.\nKuvattava astuu yhä elävämpänä lukijan eteen, josta on hyvänä\nesimerkkinä runo _Matkustava ylioppilas_.\n\n    Hänen äänensä loitolta kuului jo,\n    ja lyyraa kultasi aurinko.\n    Kädessään piiska hän vauhtia\n    ajoi kohti kartanoa.\n\nNiin hän saapuu ja \"iloisena kuin kuningas\". Puku, vyö tupsuineen,\npistooli, matkapikari, matkalaukku, piippukulu, kaikki ovat ennallaan.\nTalon tyttöjä hän \"leukaan nipistää\" ja kaataa isännälle täyden maljan.\nSukeutuupa vilkas keskustelu siitä, mitä hänen viime käymästään asti on\ntapahtunut. Rovasti on kuollut, nimismies jäänyt leskeksi j.n.e.\nKaikkiin isännän huoliin reipasmielinen ylioppilas keksii lohdutuksen,\nmutta kun hän viimein saa kuulla, että hänen entinen lemmittynsä häntä\nsurren edellisenä päivänä oli kätketty maan poveen, katoaa hän sanaa\nsanomatta eikä häntä sen koommin enää nähty.\n\nV. 1845 Topelius nimellä _Kanervankukkia_ julkaisi vihkon lyyrillisiä\nesikoisiansa, joista edellisessä olemme mainineet muutamia ja jotka hän\nsitä ennen oli painattanut sanomalehteensä, albumeihin tai\n\"lentokirjasiin\". Vihkonen oli ulkoasultaan vaatimaton, vain\n160-sivuinen. Alkurunona on nelipolvisella, kansallisella runomitalla\nsepitetty _Kanervankukkia_ niminen soma omistuslaulu. Runoistaan niiden\nseppo lausuu:\n\n    Ne nyt yhtehen nitelin,\n    seppelyiseksi sitelin,\n    korven vaaleat, punervat\n    aamukasteiset kanervat,\n    suon ne Suomen neitosille\n    ratoksi suruisen hetken,\n    viihdykkeeksi vienosille.\n\nArvostelut, joiden alaiseksi runovihkonen joutui, olivat ylipäätään\nverrattain suopeat. Nuoren runoilijan nyt jo monipuolisesti kehittynyttä\nmuodollista varmuutta ja kielellistä rikkautta kiitetään, mutta koreita,\nmerkityksettömiä määräyssanoja, \"Kanervankukkien ulkonaisen puvun\nhämäryyttä ja häälyväisyyttä\" kuin myöskin runoilijan taipumusta\nmystillisyyteen moititaan. Kiitollista tunnustusta saa niinikään\nosakseen hänen \"sievä, sulokas, naiivisen rakastettava kykynsä osata\nelämän vähäisissäkin ilmiöissä lemmekkäästi etsiä jotakin puolta\nihannoidakseen\". Yleisö -- sen ajan kirjallisuutta viljelevä yleisö oli\ntietysti verrattain vähälukuinen -- lienee kyllä jossain määrin\naavistanut, minkä henkisen aartehiston lisän se nyt oli saanut,\nvaikkakaan runoilla ei ollut uutuuden tavallista viehätystä, ne kun oli\njo ennen vuosien kuluessa julaistu tavalla, josta jo olemme maininneet.\nYmmärrettävää on muuten, että lukijat vain vähitellen oppivat\nymmärtämään tätä runoutta. He olivat tottuneet edellisen ajan osittain\nsangen teennäiseen, usein hyvinkin pilventakaiseen tunnelaverteluun,\njoka oli sangen löyhässä yhteydessä tosielämän kanssa. Franzénin ja\nRunebergin runous oli jo kyllä opettanut heille paljon. Ja vähitellen\nyhä useammat rupesivat tajuamaan, että nyt oli syntymässä todellinen\nrunoilija, ja että nuo laulut, jotka niin koruttomasti kuvasivat\nluonnollisia tunteita ja jokapäiväistä elämää, mutta myöskin korkeimpia\nisänmaallisia aatteita, että ne olivat _todellista_ runoutta.\nValistuneimmille oli sekin selvä, että sellaisen runouden luominen\nedellytti sekä ihanteellista mieltä että harvinaisen aikaisin kypsynyttä\nluonteen eheyttä ja sopusointua.\n\nVain kolmannen osan näitä nuoruusrunoutensa esikoisia Topelius otti\nuuteen 1860-vuoden painokseen, joka osoittaa runoilijan sangen ankarasti\narvostelleen itseään.\n\nV. 1843 Topelius kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Viimeksi\nmainitussa kaupungissa pidettiin näet ensimäinen skandinaavilainen\nylioppilaskokous. Sekä runossaan _Tukholma_ että suorasanaisessa\ntuotannossaan hän kuvaa täällä saamiaan vaikutteita. Hän kertoo\npalanneensa matkalta pettynein toivein ei Ruotsiin, vaan ruotsalaisiin\nnähden, jotka eivät vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut\nsuuria historiallisia muistoja omistavasta kansasta. Hän on kyllä\ninnostunut Ruotsin luonnon ja ruotsalaisten luonteen miellyttäviin\npuoliin, mutta maan \"ylväs menneisyys on haudattu marmorihautaan tai\nseisoo vaskivarustuksissa toreilla\". Toiseksi Topelius ei vanhan emämaan\nasukkaissa löytänyt sitä uudistusharrastustemme ja alkavan kansallisen\nheräämisemme ymmärtämistä, jota oli odottanut.\n\nSeuraavana vuonna Topelius piti pohjalaisten vuosijuhlassa kuuluisaksi\ntulleen esitelmänsä _Onko Suomen kansalla historiaa?_ Hän vastaa, että\nsillä on ollut varsinainen historia vasta 1809-vuoden jälkeen ja että\nedellinen aika vain oli koulutuksena, valmistuksena sille. Suomihan\nennen mainittua vuotta oli maakunnan asemassa. Meillä ei siis silloin\nvoinut kehittyä itsetietoista kansallisuustunnetta, minkä ehtona\nTopelius Hegelin oppiin liittyen piti valtioelämää, jota meillä vielä ei\nollut. Ja \"Suomen kansana\" hän pitää vain sen suomea puhuvaa heimoa, hän\nei mainitse mitään muuta, jolla olisi historiallista oikeutusta\nSuomessa. Sen kieli on kansamme kieli, sen kohtalot koko kansalle\nyhteiset. E.G. Palménin mukaan esitelmässä esitetty kanta tosin ei ole\nilman muodollisia heikkouksiaan, mutta se on sittenkin periaatteissaan\nsekä johdonmukaisempi että oikeampi kuin useimmat sitä vastaan tehdyt\nmuistutukset. Olemme jo maininneet siitä, miten Topelius runonkin\nmuodossa tuo ilmi samanlaisia mielipiteitä ja miten hän sittemmin muutti\nmieltä.\n\n\"Helsingfors Tidningarin\" toimittaminen vei paljon aikaa Topeliukselta\nja vaikutti melkoisesti hänen kehitykseensä. 1840-luvun alussa maamme\nsanomalehdistö vielä oli kapalossaan. Ruotsinkielisiä lehtiä oli vain\nseitsemän. Suomenkielisistä Lönnrotin aikakauskirja Mehiläinen oli\nlakannut ilmestymästä v. 1840, seuraavana vuonna kävi Oulun\nViikko-Sanomain ja Sanansaattajan Viipurista samoin. Kolmea vuotta\nmyöhemmin Snellman alkoi julaista Maamiehen Ystävää ja Saimaa, vuotta\nmyöhemmin alkoi Kanava ilmestyä Viipurissa ja kaksi vuotta sen jälkeen\nSuometar Helsingissä. Topeliuksen lehti oli alkuaan ollut pieni\nuutis- ja ilmoituslehti, jota suureksi osaksi toimitettiin \"sakseilla\",\nniinkuin on tapana sanoa, s.o. muuten kuivaa sisällystä höysteltiin\nmuualta lainatuilla pilajutuilla ja enimmäkseen vähäarvoisilla\nkaunokirjallisilla kappaleilla. Sensuuri oli näihin aikoihin erittäin\nvalonarka, se pyyhki pois sanomalehdistä kaiken, missä se vainusi jotain\nkorkeille viranomaisille vastenmielistä. Valtiollisiin kysymyksiin ei\nlainkaan saanut kajota. Tämä sortojärjestelmä vähitellen sai aikaan,\nettä sanomalehdentoimittajat harvoin juuri yrittivätkään kirjoittaa\nyleisistä asioista. Se ajatus, että heidän olisi tullut pohtia\nyhteiskunnallisia kysymyksiä ja siten herättää harrastusta niihin sekä\nmuutenkin kasvattaa ja opastaa yleisöä, oli vielä ylen harvalle\nselvinnyt.\n\nAikaisemmin jo olemme huomauttaneet, kuinka yliopiston viranomaisten\nankara mutta pikkumainen virkavaltaisuus koetti pitää ylioppilaita\nsietämättömässä alaikäisyyden tilassa. Mutta sama ies painoi koko\nkansaa, joka ei voinut ottaa osaa yhteiskunnallisen elämänsä\nkehittämiseen. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, velttous ja\nvälinpitämättömyys olivat yhtä tavallisia kuin tällaisissa oloissa\nluonnollisia ilmiöitä. Kaikki näytti olevan lamassa. Uuden paremman ajan\noireita ei kumminkaan kokonaan puuttunut. Olemmehan maininneet\nLauantaiseuran piirissä virinneet aatteet ja niiden vaikutuksen. Sen\nlisäksi on huomautettava, että Snellmanin pontevan esiintymisen kautta\nSaiman toimittajana Suomen sanomalehdistö tulee vähitellen mahtavaksi\nyhteiskunnalliseksi voimaksi.\n\nTopelius ei tietenkään alkuaikoina voinut olla sanomalehdentoimittajana\ntäysin tehtäväinsä tasalla. Olihan hän vielä nuori, eikä hänen unelmoiva\nmielensävynsä suinkaan tehnyt häntä kykeneväksi uudistustenajajan ja\narvostelijan vaikeisiin toimiin. Ja koskapa hän olisi ennättänyt\ntutustua yhteiskuntaelämään ja sen varjopuoliin tai yhteiskunnallisiin\nja valtiollisiin kysymyksiin yleensä? Näiden pohtimiseen Topelius alussa\nei ryhtynytkään, tyytyihän vain ensiksi siihen että koetti saada\nlehtensä entistä kotimaisemmaksi ja ytimekkäämmäksi sekä yleensä\nsemmoiseksi, että se niin uskollisesti kuin suinkin kuvastaisi sitä\naikaa ja yhteiskuntaa, jonka tulkkina se pyrki olemaan. Työ tekijäänsä\nneuvoo, ja lahjakkaana ja tunnontarkkana nuori toimittaja sitkeällä\ntarmolla antautui tehtäväänsä, kehitti vähitellen taipumuksiaan ja\ntyyliään hankkien lehdelleen ajakseen aika laajan ja yhä enemmän\ninnostuvan lukijakunnan. Lämmin, ihanteellisen isänmaallinen mieli\nkannatti kaikkea, mitä hän kirjoitti, hänen kynänsä oli erittäin notkea,\nsanonta sattuva ja pirteä, muoto jota hän käytti, aina miellyttävä,\nsisällyksen mukaan vaihteleva ja siihen sopeutuva. Yhdentoista vuoden\nkuluessa Topelius lehdessään julkaisee n.s. _Leopoldinkirjeitä_, jotka\nilmestyivät kerran kuukaudessa ja joiden runsas ja vaihteleva sisällys\nsuuresti lisäsi sen viehätysvoimaa. Hän osoittautui näissä\nhavainnoissaan ja mietelmissään olevansa henkevä pakinoitsija -- muuten\nensimäinen maassamme -- ja koskettelee niissä huvittavalla tavalla\nkuvarikkaassa ja kuulakankirkkaassa muodossa mitä erilaisimpia asioita:\nuutisia, seuraelämää, kirjallisia, vieläpä valtiollisiakin kysymyksiä.\nViimeksi mainitulta, arkaluontoisia asioita taitavasti kosketellen\nkyvykäs kynäniekka sai sanotuksi paljon sellaista, joka muuten olisi\njäänyt sanomatta. Täten Topelius siis jo oli melkoisesti edistynyt\nammatissaan, saanut viriämään harrastusta yleisempiin asioihin,\nlukijainsa näköpiirin laajenemaan ja yleisön asettamaan entistä\nsuurempia vaatimuksia sanomalehden toimittamiselle.\n\nLukuisia kauniita _luonnoksia ja tunnelmakuvia_, joiden aiheet oli\notettu Suomen luonnosta, Topelius julkaisi lehdessään. Runeberg oli jo\nomalla sydämeenkäyvällä tavallaan kuvannut Suomen ihanaa luontoa, v.\n1835 ilmestynyt Kalevala oli kertonut ammoin eläneen korpikansan\nelämänkäsityksestä ja omituisesta elämästä, mutta kauan kesti, ennenkuin\nyleisemmin opittiin tajuamaan tällaisen yksinkertaisen runouden\nkauneutta. Nyt Topelius toi uusia tervehdyksiä yhteisen isänmaan soilta\nja saloilta, sen metsistä ja järviltä, sen kukkaisilta kunnahilta ja sen\nhymyilevistä laaksoista. Useissa niistä hän jo seisoo todellisuuden\npohjalla, toisissa tavataan romantisia ja mystillisiä aineksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäytännöllisiinkin kysymyksiin Topelius alkaa kajota. Niinpä hän\nkirjoittaa kaupasta, merenkulusta, teollisuudesta, kulkulaitoksesta,\npalvelevan luokan asemasta, työväen asuntokysymyksestä, jalostavista\nkansanhuveista y.m. Hän osoittautuu olevansa hyvin edistysmielinen ja\nkaukonäköinenkin lausuen ajatuksia, joista useat vasta paljoa myöhemmin\novat toteutuneet. Erittäin lämpimästi Topelius eräässä kirjoituksessaan\n_Suomen äideille_ kehoittaa heitä opettamaan lapsilleen suomea. Hän ei\nkiellä heitä käyttämästä ruotsia, ruotsalainen sivistys olkoon heille ja\nlapsille kallis, niinkuin tähänkin asti, ja kaikkea hyvää ja\nhyödyllistä, jota löytävät muilta kansoilta, käyttäkööt ja oppikoot,\nniinkuin ennen. Mutta hän tahtoo erikoisesti teroittaa, että äidit\nopettaisivat lapsiaan rakastamaan omaa kansaansa ennen muita kansoja,\nomaa kieltään ennen muita kieliä ja omaa maataan ennen kaikkia muita\nmaan päällä.\n\nTopelius oli kerran lausunut, että kun hän kuuli kauniita kappaleita\nlaulettavan, oli hänestä kuin olisi koko hänen sielunsa kaikupohjana,\njoka värähteli sävelten äänistä. Luonnollista on, että sävelten kielille\nniin herkkä henkilö oli suuri musiikin ja yleensä taiteen harrastaja.\nEpäilemättä johtui mieltymys taiteisiin esivanhemmilta perityistä\nvaistoista. Aikaisemmin kerroimme, kuinka Topelius nuorena joskus\nperhetilaisuuksissa soitti tanssimusiikkia. Usein hän myös sävelin\ntulkitsi unelmiaan ja tunteitaan tai haihdutteli huoliaan. Hän ymmärsi,\nettä musiikki samoinkuin muutkin taiteet olivat sivistyksen\nvälikappaleita, ja kun niitä hänen aikanaan vielä ei siksi\ntajuttu eikä tunnustettu, teki Topelius kaiken voitavansa\nselvittääkseen lukijakunnalleen niiden suuren merkityksen. Hänen\nmusiikkiharrastuksensa, joka ilmeni hänen persoonallisessa\nsuhteessaankin tämän taidelajin harjoittajiin, hänen eri tilaisuuksissa\nantamissaan lausunnoissa ja asiata koskevissa lukuisissa\nsanomalehtikirjoituksissa, vaikuttivat tehokkaasti silloisen\nmusiikkielämän kohottamiseksi.\n\nLuonnollista on, ettei meillä vielä näinä aikoina ollut pysyvää\nteatteria. Kaupungin keskustassa oli puinen teatteritalo ja siinä\nantoivat Ruotsista tänne saapuneet taiteilijat näytäntöjä. Kappaleet\nolivat ulkomaisia, olot olivat vielä niin kehittymättömät, että ani\nharvat uskalsivat ajatella kotimaisen ohjelmiston aikaansaamista. Pieniä\nkokeita tehtiin kuitenkin pian tälläkin alalla, ja Topelius rohkeni jo\nlausua senkin ajatuksen, että suomenkieltä voitaisiin ruveta käyttämään\nnäyttämöllä. Ja hänen ajatuksensa toteutuikin, v. 1848 esitettiin\nP. Hannikaisen ilveily Silmänkääntäjä seuranäytäntönä Lappeenrannassa.\n-- Heräsipä vähitellen ajatus yhteenliittymisenkin tarpeellisuudesta\ntaiteen edistämiseksi. Monet pitivät yritystä ennenaikaisena ja\nmahdottomana, mutta olipa useita, jotka olivat hyvin innostuneita sitä\ntoteuttamaan, ja innostuneimpia oli Topelius. Tämän innostuksen ja siitä\njohtuvien toimien tuloksena syntyikin v. 1846 _Suomen taideyhdistys_,\njonka sihteerinä Topelius toimi alun kolmattakymmentä vuotta. Hän ei\nrakastanut ja edistänyt taidetta vain taiteen itsensä vuoksi, vaan\nsiksi, että taidekin edistää isänmaallisten tunteiden elpymistä ja\nkehittymistä. Taiteen tuli tuoda ilmi se, mikä kansallemme ja maallemme\non omituista ja samalla olla sellainen, että muukalainenkin saattaa sitä\nymmärtää ja sen tunnustaa.\n\nSuuriarvoiset olivat myöskin ne _kirja-arvostelut_, joita Topelius\njulkaisi lehdessään. Sekä ulkomaalaisen että kotimaisen kirjallisuuden\nvirtauksia otettiin huomioon. Snellman piti Suomen ruotsinkielistä\nkirjallisuutta, siis sitäkin, jota semmoiset nimet kuin Runeberg,\nFranzén, Choræus ja Frese edustavat, vain \"Ruotsin kirjallisuuden\nlisänä\", mutta Topelius toi pontevasti esiin miten se, vaikka olikin\npukeutunut ruotsinkieliseen muotoon, sisällykseltään oli suomalainen,\nkansallinen sanan kauneimmassa merkityksessä. Suomalainen, ei\nruotsalainen on se elämänkäsitys ja se luonto, jota tämä kirjallisuus\nkuvastaa, ja se on hyvin tärkeänä osana isänmaallisessa sivistyksessä.\nKuinka oikeassa Topelius tässäkin kohden oli, selviää meille, kun\najattelemme, mikä aukko syntyisi kirjallisuuteemme, jos esimerkiksi\nRunebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ruotsiksi kirjoitetut teokset siitä\npuuttuisivat.\n\nMeillä oli paljon opittavaa suuremmilta sivistyskansoilta, ja siksi\nTopelius piti tarkkaa huolta siitä, että Europassakin tapahtuneet suuret\nliikkeet hänen sanomalehtensä kautta tulivat lukijakunnan tietoon.\nMeillä oli paljon opittavaa, mutta me emme saaneet alentua pelkiksi\njäljittelijöiksi. Meidän oli luotava oma sivistyksemme ja sitä edelleen\nkehitettävä, ilman kansallista omituisuuttamme olisimme juureton puu.\nTämä omia teitämme kulkeminen ei kumminkaan saanut estää meitä\nomaksumasta parasta, mitä ulkoapäin tarjottiin, vuorovaikutus ulkomaan\nkanssa oli ylläpidettävä, meidän tuli ymmärtää, että olimme jäsenenä\nsuuressa europpalaisessa kansanperheessä. -- Ollen mitä likeisimmässä\nyhteydessä yliopisto- ja ylioppilaselämän kanssa Topelius oli\n_Akateemisen lukuyhdistyksenkin_ perustajia ja kuului useina vuosina sen\njohtokuntaan. Yhdistyksen tarkoituksena oli sivistävän seurustelun\naikaansaaminen ylioppilasten sekä myös näiden ja heidän opettajainsa\nkesken, ravintolaelämän vastustaminen, ylioppilashengen kohottaminen ja\nheidän harrastustensa suuntaaminen yleisiin asioihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon aikaa ja voimia veivät sanomalehden toimittaminen ja yleisten\nasiain harrastus Topeliukselta. Mutta eipä hän silti laiminlyönyt\nrunotarten palvelemista. Hänen runoutensa luonteessa huomaamme\nvähitellen tapahtuvan muutoksen. Runoilija alkaa yhä enemmän kuvata\n_todellisuutta_, ja kertovia runoja syntyy enemmän kuin ennen. Kuinka\npirteä ja nuoren tytön sielunelämää sattuvasti kuvaava onkaan\n_Naamiaiset_, kuinka ilmielävä Roineen kirkasta jäätä huimaa vauhtia\nlemmittynsä luo aikaisena aamuhetkenä kiitävä, onnellinen rakastaja\n(_Luistelija_), kuinka paljon talvimatkan hermoja vahvistavaa viileyttä\nja itse elettyä todellisuutta onkaan _Rekipolskan_ vahvasti korostetussa\npoljennossa! Aikaisemmalle runoudelle niin tunnusomaista salaperäisyyttä\nilmenee joskus vieläkin, niinkuin runossa _Haapojen rakkaus_, joka\nherttaisesti kertoo, kuinka Emman usein hyväilemä haapa omalla\nhengellään pelastaa salaman iskulta tyttösen, joka ukkosilmalla oli\nhakenut suojaa sen oksien alla, tai _Salomaan joulussa_, missä kuvataan,\nmiten \"erämaan verenhimoinen hukka\" ei rohkene kajota kylmästä\nvärisevään lapseen, joka vonkuvassa lumimyrskyssä on lähtenyt Vapahtajan\ntähteä etsimään. -- Olemme jo ennen maininneet, että Topelius ei\nlakannut synkkinäkään aikoina toivomasta parempia päiviä eikä\nlauluillaan lietsomasta uutta toivoa ja luottamusta kansalaistensa\nsydämiin (_Toivon päivänä_). Kun painostavat paino-olot edelleen estivät\nsuoraan lausumasta sitä, mikä painoi jokaisen isänmaanystävän sydäntä,\nturvautui runoilija siihen keinoon, että hän luonnonelämästä lainatuilla\nvertauskuvilla tulkitsi maan tunteet ja huolet. Siten syntyi kokonainen\nsarja vertauskuvallisia kevätrunoja. Niinpä _Sininen juova meressä_\nkuvaa kansan henkisen elämän elpymistä kaikista esteistä huolimatta.\nKauan nukkunut jättiläinen katkoo viimein kahleensa, vapautuneet aallot\nkäyvät taisteluun, kaukana kimmeltää sininen juova, suurenee ja kasvaa\nviimein mereksi. Aivan erityisen aiheen Topelius sai v. 1848 Ranskassa\ntapahtuneesta vallankumouksesta, jolta odotettiin niin paljon hyvää\nmeillekin. Innostuneena, miltei hurmaantuneena ja täynnä toivoa\n30-vuotinen runoilija tervehtii vapautusliikettä runossa _Kevät 1848_:\n\n    Hän saapuu, saapuu, tuo myrskysää,\n    tulee synkästi pauhaten;\n    nuo värjyvät pilvet häilyää,\n    käy varjot pois paeten;\n    hänen henkensä maailman kumoo\n    väri taivaan on hurmeinen.\n\nMyrskyn raivotessa vallitsee Suomessa rauha. Mutta se ei ole kuolon\nrauhaa: luonto on vihreä, ennen hurjia taisteluita varten valmistettu\nrauta tuottaa auraksi taottuna ihmisille onnea. On taas kevät, ei vain\nluonnossa, vaan hengenkin avarassa, kukoistavassa maailmassa.\nAineellisen ja henkisen viljelyn edistämiseksi kaikkien on ryhdyttävä\nsitkeään työhön. Siten hetken pilvetkin hälvenevät, ja maailman\nuudistava myrsky saa äsken vielä synkän taivaanrannan seestymään.\n\nTopelius painatti tämän runonsa Helsingfors Tidningariin saman vuoden\ntoukokuun 13 päivänä. Tämä päivä oli merkillinen monesta syystä.\nKahteentoista vuoteen ylioppilaat eivät olleet saaneet viettää yhteistä\nkevätjuhlaa. Nyt ennen mainitun varakansleri Thessleffin seuraaja,\nkenraali J.M. Nordenstam vihdoin antoi siihen luvan. Juhla vietettiin\nihanan kevätilman vallitessa Kumtähden tilalla lähellä Helsinkiä.\nSilloin Suomen vaakunalla koristettu lippu, jonka pääkaupungin naiset\nolivat lahjoittaneet ylioppilaskunnalle, liehui ensi kerran\njuhlakentällä, Cygnæus piti \"laskevan auringon valossa kauniimman puheen\nSuomesta, mikä koskaan on pidetty isänmaanrakkauden ylistykseksi\", ja\nMaamme-laulu, joka silloin ensi kerran soitettiin ja laulettiin\nPaciuksen sävelellä, vihittiin kansallislauluksemme. Kun vielä\nmuistamme, että Vänrikki Stoolin tarinain ensimäinen sarja ilmestyi\nsamana vuonna, on helppo ymmärtää, että kuvaamaton isänmaallinen\ninnostus sai kaikki sydämet sykkimään.\n\nYlevähenkisessä runossaan _Suomen nimi_ Topelius sydämeen syöpyvin ja\nsuloisesti helkkyvin säkein tulkitsee ylempänä kuvatun päivän herättämää\ninnostusta, uusien aatteiden vastustamatonta voittokulkua ja omaa\nvuorenlujaa luottamustaan valon voittoon. Äsken mainittu puhuja oli\ntuonut ilmi \"Luottehen tenhoisan ja syntysanan niin mahtavan\", että\nkaikki \"usvat\" haihtuvat:\n\n      Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,\n    niin hiljaa, hengähtämättä,\n    ja sydän rinnassa sylkähtää,\n    ja kyynel poskella välkähtää,\n    pois vierivi näkijättä.\n\n      Niin sana siivekäs lennähtää, --\n    ylt'ympäri silloin raikuu,\n    yks riemu määrätön myrskyää,\n    ja torvet ylvähät säestää,\n    ja \"Maamme\", \"Maamme\" se kaikuu.\n\nJa mikä on se \"väkevä nimi\", joka kaikilta maamme ääriltä kajahtaa\nkorviimme, ja mihin se meitä velvoittaa?\n\n      Siis sielus pohjahan piirrä se\n    ja viime hetkehes kanna,\n    sit' uskollisesti palvele,\n    kaikk' yksin Suomelle, Suomelle\n    työs, lempes, henkesi anna!\n\nIsänmaan hyväksi oli kaikki, jos niin vaadittiin, henkikin uhrattava.\nUskoen sen tulevaisuuteen ei koskaan saanut lakata tekemästä työtä\nkalliin Suomi-äidin hyväksi. Lujaa uskoa ja väsymättömiä ponnistuksia\nkyllä olikin tarpeen, sillä taantumus kohotti tuontuostakin päätään.\nV. 1850 ilmestyi se surkeankuuluisa asetus, joka kielsi suomenkielellä\npainattamasta muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta.\nYliopistoelämän säännöllistä kehitystä häirittiin vähän myöhemmin\nannetulla asetuksella, joka poisti filosofian sen opetussuunnitelmasta\nja hajoittaen osakunnat jakoi ylioppilaat tiedekuntien mukaan. Runossa\n_Ainoa perintömme_, jonka Topelius uudessa, \"Uusia lehtiä\" nimisessä\nkokoelmassa julkaisee nimellä _Synkkinä aikoina_, hän panee\nvastalauseensa noita aiheettomia muutoksia vastaan, sanoo kaikkien\nrakastamaamme valoa, sivistystä, ainoaksi perinnöksemme ja kehoittaa\nkansalaisiaan kunnioittamaan yliopistoa, joka aina on ollut valon\nvartiana. Valon katoamattomuudesta ja siitä sitkeästä voimasta, joka on\nmuokannut viljavaksi hallaisen pimeän Pohjolamme, hän vielä laulaa\nrunossaan _Syksyn voittamattomuus_. Puhuipa Topelius sanasen\nkorkeakoulun nuorisollekin sydämeenkäyvässä _Ylioppilaslaulussaan_,\njonka hän luki pohjalaisille ylioppilaille jakamattoman osakunnan 9 p:nä\nmarrask. 1852 viettämässä Porthan-juhlassa. Runoilijan tässä\ntilaisuudessa lausuma toivomus, että tämä laulu tulisi yhteiseksi Suomen\nylioppilaille, onkin toteutunut. Nuoriso on siten osoittanut\nymmärtävänsä, että sen tulee olla \"valon vartiana\" tässä maassa, \"murtaa\nyön ja tuonelan vallat\" sekä tehdä kaikki voitavansa maansa hyväksi,\nsillä välin kuin nuoriso itse \"aallon lailla uinumaan se käypi\nunholaan\", s.o. yksilö on vain heikko, pian katoava välikappale suuren\naatteen palveluksessa.\n\nNiinkuin ennenkin elää Topelius edelleen likeisessä yhteydessä luonnon,\nsen elämän ja sen ilmiöiden kanssa. Mitä herttaisimpia runoja, jotka\ntodistavat tätä, on useita, niinkuin usein kuultu sulosointuinen _Laula!\nLaula!_ ja _Mitähän he odottavat?_ Viimeksi mainitussa runoilija huomaa\nomassa sydämessään samaa kaihoa, odotusta ja ikävää, mitä hän luulee\nkevään kukkien ja kevään aallon tuntevan. _Alistuminen_, kolmas sen\n_Selman kevätajatuksia_ nimisen sikermän sievistä runoista, joista\nedelliset muodostavat ensimäisen ja toisen, kuvaa mitä liikuttavimmin\nhyljättyä, kuolemaan asti ja kuoleman jälkeenkin uskollista rakkautta.\nSamanlaista ihanteellista lempeä kuvastaa myös hyvin tunnettu iki-ihana\n_Linnunrata_, satu kahdesta rakastavasta, Salamista ja Sulamitista,\njotka kuolema on eroittanut ja jotka sitten joutuvat enkeleinä asumaan\neri tähtiin kauas toisistaan. Mutta uusissa, hohtavissa kodeissaankin he\nvain ajattelevat toisiaan ja alkavat kumpikin rakentaa siltaa, joka\nviimein yhdistää heidät toisiinsa. Jumala salli sen heidän sammumattoman\nrakkautensa vuoksi. Ja näin syntyi \"Linnunrata\". _Tanssiaisissa ja\nvuorilla_ kuvaa sitä rauhaa, todellista iloa ja vapautta, jota iäti\nnuori luonto tarjoaa vastakohtana seuraelämän useinkin keinotekoiselle\nhuville. _Kansanlaulu konserttisalissa_ kutsuu niinikään ihmisiä\ntakaisin luonnon helmaan. _Tuomien tuoksussa_ -- yksi Sylvian lauluja --\non hieno, lempivien onnea sulavin säkein laulava tunnelmaruno. --\nKauniista muistorunoista mainittakoon Aleksanteri II:lle (_Maaliskuun 14\np:nä 1851_), _M.A. Castrenille_ ja _Y.A. Wallinille_ omistetut kauniit\nlaulut.\n\nErittäin herttainen _Simson ja Salomo_ kuvaa kauniisti lapsen rakkautta\näitiin, _Pikku poikanen_, kirjoitettu runoilijan v. 1848 syntyneen pojan\nMikaelin jo kahta vuotta myöhemmin sattuneen kuoleman johdosta, ilmaisee\nvanhempain katkeraa surua:\n\n    Hän jaloks, suureks ois ylennyt\n    ja kunniaks isäinmaansa,\n    mun työni ja toimeni täyttänyt,\n    enemmän voinut ja ehtinyt\n    sanoissa, teoissansa.\n    -- -- -- -- --\n    Hän, ilomme, onnemme, toivomme,\n    tuki vanhuutemme teillä,\n    hän kerran ois sulkenut silmämme\n    ja seisonut ääressä hautamme,\n    sitä kastanut kyyneleillä. --\n    -- -- -- -- --\n\nItsensä kieltäymyksen tiellä pitkälle ennättänyt runoilija tässäkin\nensiksi ajattelee sitä, mitä _isänmaa_ menetti, sitten vasta vanhempia.\nTopeliuksen lapsellinen usko Jumalaan ilmenee m.m. runossa _Ikuinen\nvalo_, runoissa _Rauhanrukouksia illan tyvenessä_ ja _Etelätuuli kertoo_\n(eräs Sylvian lauluja). _Oikea koti_ nimisessä runossa Topelius\nkehoittaa äitejä opettamaan tyttäriään uskomaan Jumalaan.\n\nLuonnon ylistystä Topelius kenties soinnukkaimmin laulaa _Sylvian\nlauluissaan_. Sylvia on herttainen laululintu, joka tahtoo lohduttaa\nmeitä kaikissa murheissamme niin nälän, hallan, sodan kuin rauhankin\naikana. Se laulaa Luojan hyvyydestä ja hänen luomakuntansa verrattomasta\nihanuudesta säkein, jotka sävelten siivittämänä pian seitsemän\nvuosikymmenen kuluessa ovat syöpyneet Suomen kansan veriin. Mutta Sylvia\non vielä muutakin. Se on \"luonto koko laajuudessaan. Sen povella on\nkevät, rauha ja sovitus ja se voima, joka pakkoa uhmaa, ja se\nelämänhalu, joka on yötä ja kuoloa väkevämpi.\" Lieneekö monta poikaa tai\ntyttöä, joka ei olisi itkenyt pettuleipää syövän tyttösen kanssa,\nviimein saaden lohtua Sylvialta (_Pieni tyttö valittaa Sylvialle maan\nhätää_), tai joka ei osaisi laulaa _Kevätpäivää Kangasalla_, tai sitä,\njoka alkaa: \"Ken sävel kiitävä kirkas sa\" (Sylvian ensimäinen laulu),\njonka herttaisen sulava sävel lienee runoilijan oma keksimä, tai joka ei\nolisi makeasti nauranut, kun _Koivu kertoo, mitä kuutamossa saattaa\ntapahtua?_ Ken voi lukea ne tuhannet kodit, joihin Sylvian\nkorkealentoiset ja alakuloisissakin sävelissään elämänhalusta ja\ntulevaisuudentoivosta värähtelevät laulut toivat lohtua ja hoivaa?\nVoineeko välittömämmin ja kauniimmin laulaa luonnollisten, lempeiden ja\nsovinnollisten tunteiden oikeudesta ja voimasta?\n\nV. 1854 englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaan rannikolla polttaen ja\nhävittäen. Tämä hävitystyö saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin,\netenkin kun englantilaisia pidettiin sivistyskansana ja he itsekin\npitivät sotaansa sivistyksen taisteluna raakalaisuutta vastaan.\nKolmannen runokokoelmansa alkurunossa, _Kukkasia aallon kohinassa_, hän\nkuulee viisaan ystävänsä synkkänä oudoksuvan sitä, että runoilija tarjoo\nkevään tuoksua syysmyrskylle ja heittää kukkia raivoaville aalloille.\nKenpä kuuntelisi linnun liverrystä ukkosen käydessä? Runoilija vastaa,\nettä miekka ruostuu, tykit vaikenevat, painetti murtuu ja haavat\nparanevat, mutta sydämen kaipuu nousee iäti taivasta kohti ja laulu on\nkuolematon ja väkevä kuin kevät.\n\nNe runot, joiden sisällykseen edellä on lyhyesti viitattu, ja suuren\njoukon muita samanaiheisia Topelius julkaisi kahtena _Kanervankukkia_\nnimisenä kokoelmana vv. 1850 ja 1854.\n\nKanervankukkien toinen kokoelma ei saanut arvostelijain puolelta juuri\nsuurtakaan tunnustusta. Kaivattiin m.m. \"suuremmoisia näköaloja ja\nmieltäylentävää maailmankatsomusta\". Muutamilla runoilla myönnetään\nolevan pysyväistä runollista arvoa, kiitellään niiden \"suloa ja\nsievyyttä\", mutta kaivataan sitä \"miellyttävää yksinkertaisuutta\", joka\non Franzénille omituinen. Suopeammin arvostellaan kolmatta kokoelmaa\ntunnustaen, että runoilija on melkoisesti edistynyt siitä, kuin hän\njulkaisi runoelmainsa toisen vihkon. M.m. kiitetään Sylvian-lauluja, ja\neräs arvostelija on aivan oikeassa ennustaessaan, että niitä kerran\nsävellettyinä laulettaisiin kaikkialla maassamme ja että niiden kaiku\noli metsissämme kilpaileva niiden pikkulintujen liverryksen kanssa,\njoiden nimeä ne kantoivat. Runoilijaa ruvetaan jo pitämään Franzénin\nveroisena. Topeliuksen runouden sanotaan olevan miellyttävimmän silloin,\nkun se valaa hohdetta elämän hiljaisiin riemuihin ja kuivaa kyynelet sen\nsuruista. Sen sanotaan jo voivan luottaa tulevaisuuteen ja toivotaan\n\"kanervan\" vielä kauan kukoistavan kaunokirjallisuutemme kunnailla.\n\nYhä enemmän vapautuen aikaisemmista esikuvistaan Topeliuksen runot\nolivatkin sanontaan nähden käyneet yksinkertaisemmiksi, kuulakammiksi ja\nkoruttomammiksi. Niiden laulullinen sointuisuus on kerrassaan lumoava,\nkorvia hiveleväin säkeiden notkeus yhtä hämmästyttävä kuin viehättävä.\nSamat piirteet tavataan myös hänen lapsuutensa mielirunoilijassa\nFranzénissa. Niinkuin esiintuomamme lyhyet runonselostukset osoittavat,\nhaki Topelius vuosi vuodelta yhä useammin aiheensa todellisuudesta,\nelävästä elämästä, joka seikka, kuin myös tunteiden puhtaus ja hartaus,\nkyky keksiä elämän vähäpätöisissäkin ilmiöissä ikuisten, katoamatonten\nihanteiden heijastusta on puheenalaisille runoilijoille yhteistä.\nTottahan mies, joka sydämensä kaikilla säikeillä oli niin kiintynyt\nmaahansa ja kansaansa, kaikkiin sen parhaisiin pyrintöihin, lyyrillisenä\nrunoilijanakin oli tulevaisuuden mies.\n\nAikaisemmin mainitsemamme 1854 vuoden sota päättyi. Ikävöity rauha tuli,\nja uusi aika koitti Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustessa. Niitä\nvaloisia tulevaisuudentoiveita, jotka nyt täyttivät suomalaisten mielet,\nTopelius kuvailee jo esityksemme alussa mainitussa vertauskuvallisessa\nrunossa _Jäänlähtö Oulunjoesta_, samalla kuin joen vastustamaton\nvapautuminen jään kahleista kuvastaa vapaan sanan heltymätöntä taistelua\nsensuuria vastaan. Paino-olot eivät näet Menschikowia seuranneen uuden\nkenraalikuvernöörin, kreivi Bergin aikana olleet juuri suotuisammat kuin\nennen. \"Luonnonkuvauksena\" Topeliuksen ylpeä kevätruno sokaisee\nsensuurin epäluuloisen Argus-silmän.\n\n    Ei mikään sulku matkaamme saa estää;\n    ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää,\n    vaan raukkana ken pyrkii pakohon,\n    kuin puro suohon kurja hukkukoon!\n\nTopeliuksen lyyrillisen runouden paraimpana tuotteena on pidetty samana\nvuonna kirjoitettua _Saimaan kanavaa_. Saimaa, joka muinoin \"meren\ntyttärenä\" on yhdistänyt pohjoisnavan aallot ja Suomen lahden, on\nsallinut \"viekasten ihmisten\" sulkea vetensä ahtaiden sulkujen\nkomeroihin. Hyödyttääkseen Suomea tuo muinoin mahtava on nöyrästi\nalistunut kohtaloonsa. Tie on avattu Suomen erämaista avaraan maailmaan.\nTäten on saavutettu kaunis voitto sivistystyölle.\n\n    Ja uudet voimat, ammoin nukkuneet\n    ja sorretut ja unhoon joutuneet\n    nyt virkoo esiin Suomen keväimestä.\n\nKansa on iloinen, jopa ylpeä tästä saavutuksesta, onhan sekin kaunis\ntodistus siitä, että ihminen on luonnon herra, mutta samalla se nöyränä\ntunnustaa työn tapahtuneen Jumalan avulla. Yksilö ei voi löytää\ntodellista onneansa antautumatta ylevien aatteiden, maansa ja kansansa\npalvelukseen; ja kansan on samalla kuin se lähinnä palvelee omaa\nmaatansa liittyminen suureen, yhteiseen työhön koko ihmiskunnan hyväksi.\nUseissa muissa ylevähenkisissä runoissa Topelius ajaa samoja kauniita\naatteita kuin aikaisemmin. Niinpä hän _Nuorukaisen unelmissa_ teroittaa\nsamaa uhrautumista ja yksilön halpuutta aatteen rinnalla kuin\nYlioppilaslaulussa, runossa _Suomen kohtalo_ lausutaan taaskin se usein\nennenkin ilmituotu ajatus, että maan onni riippuu Suomen nuorisosta:\n\n    Maa armas, lasten hoimahan,\n    sydänten nuorten voimahan\n    soi Luoja onnes vaalinnan,\n    ja vastaisuuden Suomen.\n\nV. 1860 Topelius julkaisi kootun ja tarkistetun painoksen\n_Kanervankukkia_. Siihen sisältyivät valikoima edellisten kokoelmain\nlauluja ja niiden jälkeen ilmestyneitä runoja, joista ylempänä olemme\nmaininneet muutamia esimerkkejä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoulunopettajan ja sanomalehdentoimittajan toimet, useiden seurain\njäsenyys, osanotto osakuntaelämään ja yleiset harrastukset pakottivat\nTopeliuksen oleskelemaan Helsingissä suurimman osan vuotta. Jättäen\nsanomalehtensä kesätoimittajan huostaan hän mielellään kesäisin kävi\nKuddnäsissä viettäen siellä rakkaassa lapsuudenkodissaan lämpimän\nvuodenajan samaan tapaan kuin ennen. Heinäkuussa 1851 hän teki matkan\nPietarsaareen tavatakseen Runebergia, joka palatessaan Ruotsinmatkaltaan\npoikkesi syntymäkaupunkiinsa. Kaupunkilaiset luovuttivat Nissas-saarella\nolevan, uudestaan kuntoon panemansa kalastajamökin, Runebergin entisen\nkesäasunnon, runoilijalle takaisin ja pitivät samassa saaressa pienen\njuhlan hänen kunniakseen. Mieliala oli mitä herttaisin. Hilpeästi\npakinoiden ja Runebergin lauluja laulaen vietettiin suuri osa\nkesäyötäkin ihanan luonnon helmassa. Kerrotaan Runebergin tässä\ntilaisuudessa ottaneen entisen oppilaansa polvelleen ja häntä taputtaen\nlausuneen: \"Kuulehan, Sakke, kyllä minä sentään olen sinun\nrunoilijaisäsi, mutta kiitänpä sinua, ettet ole tullut minun\napinakseni.\"\n\nV. 1846 syntyi pääkaupungissa Topeliuksen ja hänen vaimonsa ensimäinen\nlapsi, tytär _Aina Sofia_, joka sittemmin joutui naimisiin Porvoon\nlyseon lehtorin B.A. Nybergin kanssa. Toinen lapsista oli ennen\nmainittu, 2-vuotiaana kuollut poika _Mikael_.\n\nNiinkuin jo se runsas lyyrillinen tuotanto, jota ylempänä olemme\nkoettaneet kuvata, osoittaa, on Topeliuksen tuotantokyky hänen ikänsä\nneljäntenä ja viidentenä vuosikymmenenä hyvin suuri. Hän ei enää runoile\nvain huvikseen tai ajan kuluksi, runoilu on hänelle vakavaa,\npäämäärästään tietoista työtä, johon hän antautuu yhä enemmän kypsyvän\nmiehen koko innolla ja tarmolla. Ajan suuret aatteet ja tapahtumat,\njotka ovat hänen runoilunsa sisällyksenä, kuvastuvat siinä ihmeellisen\nkirkkaina ja tarkkapiirteisinä, eikä hän yhä selvenevän, valoisan\nelämänkäsityksensä kannattamana lakkaa osoittamasta kansalleen niitä\nyleviä aatteita, joihin on pyrittävä eikä laulamasta lohdutusta synkkinä\naikoina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Topeliuksen tuotanto ei likimainkaan supistu lyyrilliseen\nrunouteen. 1840- ja 1850-luvuilla hän kirjoittaa lukuisan määrän\nnovelleja, m.m. Välskärin kertomuksia, satuja, näytelmäkappaleita,\navustaa lastenlehtiä, laatiipa lukukirjankin, saaden aikaan niin\nhämmästyttävän paljon, että se vastaisi usean hyvinkin kykenevän ja\nlahjakkaan henkilön saavutusta. Vaikka kirjaileminen ja muut\ntoimet hankkivat hänelle melkoiset tulot, katsoi hän kumminkin\nvelvollisuudekseen hakea Vaasan lukion historianlehtorin virkaa, jonka\nhän v. 1852 saikin.\n\nMainittuun virkaan Topelius ei kumminkaan koskaan astunut. Kirjallisten\ntöitten takia hän ensin sai virkavapautta, ja sitten ystävät ryhtyivät\ntarmokkaisiin toimiin saadakseen Topeliuksen kiinnitetyksi yliopistoon.\nOlihan Runeberg ja Snellman jo menetetty. Hankkeet onnistuivatkin, ja\nTopelius nimitettiin v. 1854 nyt häntä varten perustettuun Suomen\nhistorian ylimääräisen professorin virkaan. Hän sai palkkioksi 1,000\nhopearuplaa vuodessa, jotka maksettiin kanslerin käyttövaroista.\n\nTopeliuksen taloudellinen asema oli nyt turvattu, ja hyvillä toiveilla\nhän saattoi antautua hänelle uskotun uuden viran tehtäviin. Mutta näihin\naikoihin hän joutui ikävään ristiriitaan eräissä piireissä yleisesti\nvallitsevien mielipiteiden kanssa.\n\nEnglanti, Ranska ja Turkki kävivät sotaa Venäjän kanssa, ja länsivallat\nsanoivat sotaansa sivistyksen taisteluksi raakalaisuutta vastaan.\nEnglantilaiset nousivat maihin Pohjanmaalla, niinkuin ennen olemme\nmaininneet, hävittäen ja polttaen. Tämä saattoi Topeliuksen mielen\nkuohuksiin, ja hän kirjoittaa runonsa _Ensimäinen veripisara_, jossa hän\nsyvästi paheksuu sitä, mitä on tapahtunut, vakuuttaa, että olemme\npuolustavat maatamme ja että etelän miesten ei siis ole odotettava\nystävyyttä meidän puoleltamme. Mutta taistelu ei koskenut vain valtaa,\nja sen ratkaisusta riippui, oliko edistys vai taantumus pääsevä\nvoitolle. Kun nyt Topelius näkyi toivovan, että länsivallat joutuisivat\ntappiolle, tekivät monet siitä sen johtopäätöksen että hän ei ollut\nedistyksen ystävä, vieläpä että hän luopuen nuoruuden ihanteistaan\noli niiden palkattu kätyri, jotka olivat nimittäneet hänet\nprofessorinvirkaan. Useat Topeliuksen vanhoista tuttavista eivät enää\ntervehtineet häntä kadulla. Mutta koska Topeliuksella oli hyvä omatunto.\nja hänen lausuntojensa takana puhtaat vaikuttimet, ei hän, niin syvästi\nkuin hänen täytyikin olla loukkaantunut, menettänyt mielenmalttiaan. Hän\nei palkinnut pahaa pahalla, vaan vastasi parjauksiin ihanilla runoilla,\njoissa hänen sopusointuinen, anteeksiantavainen ja jalo mielenlaatunsa\nniin kauniina kuvastuu (_Rauhanrukouksia_ ja _Kukkasia aallon\nkohinassa_).\n\nEnnenkuin jatkamme Topeliuksen ulkonaisten elämänvaiheiden hahmoittelua\non meidän luotava katsaus hänen sisälliseen luomistyöhönsä.\n\nLuonnollista on, että sillä miehellä, joka sanoo olleensa lapsi 22:teen\nikävuoteensa asti ja joka ei vielä 65-ikäisenä myönnä \"astuneensa rikki\nlastenkenkiään\", olisi paljon sanottavaa erityisesti lapsille. Se näkyy\nsiitäkin, että hän jo vv. 1847-1852 julkaisi neljä vihkoa _Satuja_ ja\noli viidentoista vuoden kuluessa avustajana Turussa v. 1854 perustetun\n_Eos_ nimisen lastenlehden ja sen seuraajien _Trollsländanin_ ja _Nya\nTrollsländanin_ toimittamisessa. Muihinkin lapsille aiottuihin\njulkaisuihin hän usein kirjoitti. V:sta 1865 hän alkoi koota mitä hän\naikaisemmin oli lapsille kirjoittanut, julkaisten 8 kirjaa _Lukemisia\nlapsille_ (1865-1896). Topelius oli lasten silmistä löytänyt ikäänkuin\ntulevan, paremman elämän heijastusta, lasten maailma oli se\nrauhansatama, jonne hän aina mielellään pakeni elämän levottomasta\npauhinasta. Lasten maailma oli ikäänkuin kultakaivos, minkä\nsalaperäisistä kätköistä hän vuosikymmenien kuluessa veti esiin\nkallisarvoisia aarteita, jotka hän sitten voittamattomalla taituruudella\ntakoi mieltä tenhoaviksi ja silmiä häikäiseviksi taikalinnoiksi. Hän ei\ntahtonut saduillaan saarnata siveysoppia. Opetuksen tulee, niinkuin\nrunoilija lausuu, mikäli mahdollista kasvaa esiin itse kertomuksesta, ja\nellei tämä käy mahdolliseksi, niin sen ainakin tulee pukeutua niin\nelävään muotoon, että voidaan ikäänkuin käydä käsiksi _itse asiaan_ eikä\n_opetukseen_. Hän tahtoi lausua hyvää tarkoittaville siveysopin\nsaarnaajille: Avatkaa ikkuna ja sallikaa raittiin ilman tulvia sisään!\nEmme huoli kamfertia höyryävistä, ummehtuneista sairashuoneista! Emme\ntahdo hemmoiteltuja, velttoja, omaa tahtoa vailla olevia nukkeja, jotka\nte kidutatte kuoliaaksi hyväntahtoisella jankutuksellanne. Pyydämme\nterveyttä ja voimaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä, lämpimiä, hartaita\nsydämiä, lujia tahtoja ja suoramielistä toimintahalua.\n\nTätä ohjelmaa Topelius noudatti sepittäessään ihmeteltävät satunsa.\nRikkaasta varastosta otamme joitakuita esimerkkejä.\n\nKuka ei muistaisi _Refanut_-laivaa, joka oli niin suuri, että kun pieni\nlaivapoika lähetettiin märssypurjetta kiinnittämään, niin hän\npalatessaan sieltä alas oli vanha, harmaahapsinen ukko. Laivan oli määrä\ntuoda Polyneesiasta kultaa, jolla sen omistaja aikoi kullata -- koko\nAavasaksan. Mutta tuo jättiläislaiva tarttuikin Juutinraumaan, ja sen\nkapteeni palasi _yksin_, kurjassa ruuhessa niinimatto purjeenaan. --\nLiian rohkeat, turhanpäiväiset yritykset, joiden vaikuttimina on vain\nitsekäs _kunnianhimo_, menevät myttyyn.\n\n_Prinsessa Kultakutri_, Persian kuninkaan ihana tytär, on kasvanut\nylellisyydessä, häntä on hemmoiteltu, hän on saanut kaikkea, mitä on\nhalunnut. Niinkuin ehkä muistatte, vei eräs Lapin noita, _Hirmu_, joka\noli muuttanut itsensä tiikeriksi, hänet suussaan Persiasta Lappiin ja\nkoetti pakottaa häntä naimisiin laiskan poikansa _Morus Pandorus von\nPikkulukuli Kukkulun_ tai, niinkuin häntä arkioloissa nimitettiin,\n_Pimpepanturin_ kanssa. Mutta hänen täytyi kokea mitä vaikeimpia\nkieltäymyksiä ja kärsimyksiä, jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä\ntodellinen ilo ja onni ovat. Samoin kävi _Adalminan_, jonka kauneus ja\nviisaus tekivät hänet onnettomaksi, koska hän oli kovasydäminen ja\nkateellinen. Vasta sitten, kun hänen sydämensä oli nöyrtynyt, hänkin\nlöysi onnen. Ja kuinka kävi _Fransin ja Mimmin_ sadussa _Kun ruusuilla\nnukutaan_? He tahtoivat vain leikkiä. Kerran he isän luvalla soutivat\nmansikkasaareen ja lupasivat palata kotiin kello 7 illalla. Mutta he\njatkoivat matkaa muille saarille ja nukkuivat viimein ruususaareen.\nSeuraavana aamuna he palasivat ja tulivat vanhan ukon ja vaimon luo,\njoita he eivät tunteneet. Mutta he olivatkin heidän vanhempansa, jotka\n20 vuoden ajan olivat surreet lapsiaan hukkuneina.\n\n    Ei opi hän, ken huviaan vain muistaa,\n    vaan vuodet siinä hetkinä vain luistaa;\n    ja ennenkuin voit arvatakaan tän,\n    on elon kello lyönyt seitsemän.\n\nKertomuksessa _Maamme_ lapsi kysyy, mikä lienee ollut Jumalan tarkoitus\nluodessaan maamme niin suureksi ja ihanaksi. Peipponen viserteli\nvastaukseksi, että suuren maan asukasten oli rukoiltava Jumalalta suuria\najatuksia ja ihanan maan asukasten tuli olla hyviä ja nöyriä. Mutta\nnämät kaksi ajatusta voidaan yhdistää, sillä _todellinen suuruus_ on\naina _nöyräsydämistä_. Runossa _Parempia ja huonompia_ ylvästelevä ja\nturhamielinen Julia useiden nöyryytysten kautta saa oppia että:\n\n    _Huonompi_ on korskapää,\n    tuhma, joka ylvästää\n    luullen halvaks pienempänsä.\n    _Parempi_ on nöyrä tuo,\n    joka muille hyvää suo,\n    vaatii paljon itseltänsä.\n\nJa kuinka kävi _Koivun suurten tuumain hiirenkorva-ajalla_? Koivu oli\nuneksinut, että hänet palmikoitaisiin omenakoriksi kuninkaan tyttären\nmarmoripöydälle. Mutta siitä tulikin luuta, jolla mökin muori lakaisi\nlattiansa ja jonka vitsoilla hän kuritti lapsiaan. Sitten se joutui\npehkujen joukkoon porsaiden alle ja viimein virumaan pellolle kesät\ntalvet lumessa ja sateessa. Viimein se unhoittui kokonaan. Mutta kovan\nonnen aikanakin se oli säilyttänyt pienen urvun, jossa oli siemen\nsisällä. Siitä kasvoi pellonpientarelle vähäinen vihreä koivuvesa, jonka\npikku prinsessa otti maasta ja vei kotiinsa. Siitä kasvoi hänelle\nsuosikki ja kuninkaan kartanon kauniin puu. _Turhamaisuus ja väärä\nkunnianhimo_ saivat rangaistuksensa. Mutta koivussa kytevä kukistumaton\ntulevaisuudentoivo hankki sille onnellisen tulevaisuuden, vaikka\ntoisella tavalla kuin se oli luullut. _Ilo-Matti_, reipas\nviulunsoittaja, sai luuvalon sormiinsa, koska hän ei voinut olla\nsoittamatta polskaa edes kohdatessaan ruumissaaton, jonka jälkeen hänen\ntäytyi ruveta haudankaivajaksi. Ihmisen tulee siis voittaa\n_itsekkyytensä_ ja ottaa osaa lähimmäistensä iloihin ja suruihin.\nHuonostihan kävi _Noorankin, joka ei tahtonut olla lapsi_, sillä hän\njoutui suuressa erämaassa olevaan lumihankeen. Hän ei ollut tahtonut\nleikkiä toisten lasten kanssa ja tuli itsekkääksi, mutta hän sai kokea,\nettä ken rakastaa vain itseään, hänen sydämensä on kuin erämaa keskellä\ntalvea. Kenpä ei olisi lukenut _Kuu kirkasta_, kertomusta ukosta ja\nakasta, jotka aikoivat varastaa omenia, mutta kuu yllätti heidät\nvalollaan. Silloin he päättivät tervata kuun. Rangaistukseksi siitä he\nikiajoiksi tarttuivat kuuhun ja jäivät sinne riippumaan. _Puu-Pietari_\non valmistanut Lohtajan kirkolle vaivaisukon varustaen sen salaluukulla,\njonka avulla hän varastaa osan köyhille annetuista rahoista. Mutta hän\njää kiinni ja saa ansaitun rangaistuksen varkaudestaan. Varmaankin on\nkaikkien satuja rakastavien lasten muistiin jäänyt myöskin Turun linnan\nontto-tornissa asuva 700-vuotias _tonttu-ukko_, joka osasi kertoa\nkaikki, mitä oli tapahtunut Eerikki pyhän ajoista aina Pietari Braheen\nasti ja joka eräässä holvissa rautaportin takana säilytti suuren joukon\nsusia. Sudet, jotka ulvoivat rautaportin takana, olivat entisiä ihmisiä,\njotka tonttu oli muuttanut pedoiksi, kun he olivat tahtoneet ryöstää\nhänen aarteensa. Jätän nuorten lukijaini selvitettäväksi tämän sadun\nmerkityksen! _Pikku-Lassi_ on punalakkisen ja valkopaitaisen Nukkumatin\nseurassa palkoveneellään kulkenut ympäri maailmaa ja saanut nähdä kaikki\nmaat moninaisine ihmeineen. Hän oppii matkoillaan, että muualla\nmaailmassa kyllä saattaa olla hyvä olla, mutta että kotona kumminkin on\nparas ja että Jumala vallitsee kaikkialla. _Tulitikku_ ei saa rauhaa.\nKun se on komeassa laivassa helteisenä kesäpäivänä, sitä vaivaa\nvastustamaton halu raapia keltaista päätään laatikon kylkeen. Muhkea\nlaiva syttyy palamaan, ja useat sen matkustajista hukkuvat meren\naaltoihin. _Kevytmielisyys_ ja turha _halu herättää huomiota_ siis\nsaavat aikaan paljon pahaa. Entäs _Petter-Matin_ kivi, tuo\nPohjanlahdesta aikojen kuluessa kohonnut kallio, jolle muinoin hylkeet\nnousivat auringossa paistattelemaan, mutta jolla nyt saattaa kuivin\njaloin kävellä! Onko kuolleesta kivestäkin jotain opittavaa? Niinkuin\ntiedätte: On. Maa kasvaa valloittaen joka sadan vuoden kuluessa mereltä\naimo maakappaleen.\n\n_Pikku haltia_, tuo vaaleanpunaiseen häivähtävä, 1/2 tuuman pituinen,\nkahdella läpikuultavalla perhosen siivellä varustettu olento, jota\nhyönteisten kerääjä, herra kirjaneuvos turhaan koetti tappaa ja jonka\nrovasti ei sanonut kuuluvan hänen seurakuntaansa laskien sen taas\nvapauteen -- mitähän se tahtoo meille opettaa: Ihmiset eivät useinkaan\nole uskollisia parhaimmalle, jaloimmalle, mitä heidän povessaan piilee,\nluopuvat ihanteistaan, joutuen hetken päähänpistojen, jonkun kiihkon tai\nulkonaisten olojen tahdottomiksi orjiksi.\n\nMainittakoon esimerkkeinä siitä, miten jokaikisessä sadussa kuvastuu\njoku kaunis, ylevä aate, vielä hauska seikkailu _Totuuden helmi_, josta\nnäkyy, että niiden, jotka pysyvät _totuudessa_, käy hyvin, mutta\nvalehtelijat ja kavaltajat ovat milteipä ihmissyöjää Pöröpörhyriä\nkehnommat, ja he saavat elinajakseen Kaininmerkin kasvoihinsa. _Pikku\nMatti_ teroittaa muistiin syvästi piirtyvin sanoin _kotiseudun- ja\nisänmaanrakkautta_. _Egyptinmaan pääsky_ on Ilia, Milia ja Emilia\nsisarten liikuttava tarina, josta opimme, ettei ole arvosteltava asioita\nulkokuoren mukaan ja että työ, rakkaus ja usko luovat elämän todellisen\nonnen. Että hyvyys on voimaa väkevämpi, käy ilmi vanhasta, tunnetusta\nsadusta _Myrsky ja päiväpaiste_. Runonmuotoinen _Jättiläissatu_ kertoo\npyhästä Laurensista, joka parhaimpansa, silmiensä valon, menettämisen\nuhalla rakennutti kirkon Finn jättiläisellä, joka muuttuu kivipatsaaksi,\nkun hänen nimensä tulee ihmisten tietoon. Armeliaisuutta eläimiä kohtaan\nja velvollisuutta olla surmaamatta turvatonta teroittaa paitsi _Armelias\non rikas_ m.m. _Vadelmamato_, satu tuhatvuotisesta, veitikkamaisesta ja\nvinosuisesta vadelmakuninkaasta, joka valmisti ystävillensä Roosalle ja\nAinalle niin monta hauskaa yllätystä. Paremmin kuin Finn jättiläiselle\nei käy Rastekaisen autiolla tunturilla asuvalle vuorenkuninkaalle\nHiidellekään, sillä suuresta voimastaan ja mahtavuudestaan huolimatta\nhän \"pakahtuu pyryilmaksi\" suutuksissaan siitä, että pappi ennättää\nkastaa pienen _Sampo Lappalaisen_, jonka hän kauan takaa ajettuaan juuri\non ollut saavuttamaisillaan ja luulee saavansa syödä! Valistus ja tieto\novat pimeyden kylmiä valtoja voimakkaammat. Jättiläiset esiintyvät\nyleensä saduissa kömpelöinä ja saamattomina heitä viisaampien,\nälykkäämpien ihmisten rinnalla.\n\nLukija voisi esityksestäni kenties saada sen käsityksen, että satuihin\nkätketty tarkoitusperä sittenkin pyrkisi liiaksi esiin ja että ne\naikaisemmin mainitusta Topeliuksen kauniista ohjelmasta huolimatta\ntuntuisivat siveyssaarnoilta. Näin ei suinkaan ole laita, sillä Topelius\non runoilija, tositaitelija tälläkin alalla. Ovathan m.m. jo lasten omat\nkirjeet, joista alempana mainitsemme muutamia, hyvinä todistuksina\ntästä. Hänen satunsa hurmaavat pienokaisten mielen, joka omaksuu niiden\nsisällyksen semmoisenaan, luultavasti useimmiten lainkaan ajattelematta\nniiden syvällisempää tarkoitusta, joka vasta myöhemmin vähitellen\nselviää. \"Ei saa elon syksysää kevään rintaan hengittää\", laulaa\nTopelius runossaan _Valkeille kirsikankukille_, ja tätä periaatetta hän\nsovelluttaa satujakin sommitellessaan. Itse omistaen lapsenmielen hän ei\nsuinkaan tahdo lapsenmieltä rikkoa, häiritä lapsen rauhaa, vaan antaa\nlapselle juuri sen, mitä se kiihkeimmin kaipaa, ja tämän mitä\nviehättävimmässä muodossa. Siksi on keijukaisilla, tontuilla, haltioilla\nja haltiattarilla, peikoilla, vellamonneidoilla, metsän- ja\nmerenkuninkailla ja jättiläisillä niin tärkeä tehtävä hänen saduissaan.\nJa kuinka paljon hyväätuulta, harmitonta leikillisyyttä, salaperäistä\nveitikkamaisuutta, säihkyvää eloa ja iloa ja ennen kaikkea, kuinka\npaljon romantillista ja ihanteellista hohdetta tuo tenhomielinen\ntaituri valaakaan kaikkiin luomiinsa, olkootpa sitten kokonaan hänen\nvilkkaan mielikuvituksensa lapsia tai osaksi tai kauttaaltaan\ntodellisuudenkuvauksia! Toden totta on hän kaiken tuon piirrellyt\njoutsenkuningattaren, jalon ja puhtaan Radigundiksen tenhotulla kynällä\nja saanut tältä sadun haltiattarelta sen hengen valon, jota häneltä\nrukoili.\n\nKuinka runollisen hieno onkaan satu _Aallottaren jäljet_, joka\nvertauskuvallisesti esittää metsän ja meren välistä taistelua. Ahdin\nnuorin ja kirkkain pikku lapsi, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar,\njoka joskus leikittelee rannoilla ja painaa jälkensä valkoiseen\nhiekkaan, ja metsän nuori prinssi, mustakiharainen Kanervo, joka\ntoisinaan heittelee Aallottarelle ruusuja ja narsisseja aaltojen\nkuohuun, rakastavat toisiaan, ja heidän rakkautensa on kerran sovittava\nheidän alati taistelevat vanhempansa. Tai _Aallottaren hopeamalja_, satu\ntuosta ihmeellisestä maljasta, joka saattoi siitä juovan unhoittamaan\nsen, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa!\n\nKuinka hauskasti ja pienen lapsen käsityskannan mukaisesti tuo kekseliäs\nsatujen seppo selittää suurten, koko maalle tärkeiden ilmiöiden syyn\nilmenee esim. runopukuisesta sadusta _Auringon kuningaslapset_. Leimu ja\nLempi jättivät usein kristallilinnansa ja ratsastivat oivallisilla\nratsuillaan Säteellä ja Hulmulla ympäri maailmaa. Pohjolaankin he\nsaapuivat aina keväällä ja poistuivat syksyllä. Mutta v. 1867 Lempi sai\ntikun jalkaansa eikä voinut tullakaan Pohjolaan. Leimu vain tuli. Siitä\nsyntyi paljon ikävää:\n\n    Ja kolkoks muuttui Suomenniemen kaiska:\n    ei kukka heilinyt, ei tähkäpää,\n    kun Lemmen jalass' oli tikku tää.\n    Voi, paljon pahaa teit sä, tikku raiska.\n\nIhmeteltävä on Topeliuksen taito kutoa satuihinsa todellisen\nelämän säikeitä -- olihan hän jo aikaisin laulanut siitä hienosta\nviivasta, joka eroittaa todellisuuden mielikuvituksen maailmasta.\nIhannoidessaankaan hän ei riko ihanteen, ajatellun ja näkyväisen välistä\nyhteyttä. Ajateltu ja yliluonnollinen tulee luonnollisen ja näkyväisen\nselitykseksi ja sisällykseksi. Siten pysytään, samalla kuin\nhurmaannutaan ajatus- ja tunnemaailman kimmeltävistä ihanuuksista,\nkuitenkin yhteydessä todellisuuden kanssa.\n\nPaljon on Topelius kirjoittanut semmoisiakin \"satuja\", jotka _voivat_\nolla tosia tai ovat kauttaaltaan ja historiallisestikin tosia. Jos hän\nylipäätäänkin on terävä lasten ja poikain sielunelämän tuntija ja\ntulkitsija, niin tulevat nämä ominaisuudet mielestäni vielä selvemmin\nesiin hänen tosioloja kuvaavissa kertomuksissaan. Ja millä vanhan sedän\nsyvällä ymmärtämyksellä ja leveällä hymyllä hän katseleekaan pikku\nsuosikkiensa hyviä ominaisuuksia, heidän reipasta rohkeuttaan, heidän\nmiehuuttaan ja luvallisia pyrkimyksiään yleensä, ja millä ymmärtämykseen\nperustuvalla, herttaisella anteeksiannolla hän naurahtelee heidän\npienille heikkouksilleen ja hairahduksilleen. Se ei suinkaan\nestä oikeamielistä setää antamasta pienten sankariensa kärsiä\nvallattomuutensa ja tottelemattomuutensa seurauksista. Päinvastoin.\nRikoksia seuraa aina rangaistus, joskaan ei aina se, jota odotettiin.\nKuinka hyvänsävyisesti hän nauraa esim. Ollin tai Matin ja Paavon vaaran\nhetkellä saapasten varsiin vajoavaa, aikaisemmin hyvinkin suureksi\npaisunutta miehuutta ja mahtipontista uljailua. Kuten muistettaneen:\nPaavo ei pelännyt sutta ollenkaan, ja Matti oli luvannut ottaa karhua\nkauluksesta, mutta kun -- pupu hyppäsi esiin pensaikosta, kaatuivat\npojat pelosta päistikkaa maahan (_Ollin hiihtoretki, Salametsästäjät_).\n\nMonet puheenalaisista kuvauksista perustuvat Topeliuksen omiin\nlapsuudenmuistoihin. Kuinka täynnä ääriään yli kuohuvaa eloa ja aitoa\npoikamaisuutta ovat esim. _Valterin seikkailut, Urholan linna ja\nAkseli ja Stiina_. _Mopesta_ oli vähän puhetta jo kirjasen alussa.\nSillä itsensä voittamisella, jota Moppe niin verrattomasti kuvaa ja jota\njo pikku Sakke niin suuressa määrässä osoitti, oli arvaamaton merkitys\nhänen myöhemmälle kehitykselleenkin. Topelius siunasi vanhempana näitä\nlapsuutensa kieltäymyksiä ja taisteli usein ahkerasti voittaakseen\nmielitekonsa, luopui ennakkoluuloistaan toisten tähden uhratakseen\nkaikki ja antaakseen nurisematta Jumalalle takaisin rakkaimpansa, mikä\nmaailmassa oli ollut hänen omanansa. Näin kuuluvat runoilijan omat\nsanat. Voiko itsensäkieltämisessä ja jaloudessa kehittyä pitemmälle? --\nHistoriallisista kertomuksista herättävät useat erityistä mielenkiintoa,\nm. m. kuvaus Aukusti Maksimilian Myhrbergistä (_Raahen poika_) ja Elias\nLönnrotista (_Sammatin poika_) sekä nuo verrattomat _Hopearahan\nkertomukset_. Ja vihdoinkin tuo liikuttavan kaunis tarina _pojasta ja\nhänen sisarestaan_, jotka viholliset olivat vieneet vieraalle maalle ja\njotka päättivät palata kotiin. He kulkivat toista vuotta ja löysivät\nvihdoin _koivun_ kotimökkinsä pihalta ja näkivät sen vaaleanvihreitten\nlehtien lomitse säteilevän _iltatähden_. He menivät mökkiin, jossa\ntapasivat vanhempansa vielä elossa. Pienet, heidän edellään lentävät\nlintuset -- tai lintujen muodossa enkelit, joiksi lapset luulivat kahden\nkuolleen siskonsa muuttuneen -- olivat osoittaneet heille tietä\nkuiskaten heidän korviinsa: \"Menkää kotiin, menkää lohduttamaan isää ja\näitiä!\" Ken ei tässä _Koivun ja tähden_ sadussa tuntisi Kristoffer\nTopeliuksen omituista elämäntarinaa, vain sen verran muutettuna, kuin\nsadun luonne vaatii. Samoin kuin Pikku-Matti ei raski erota rakkaasta\nisoisästä, samoin köyhä, kaukainen koti tässä vastustamattomalla\nvoimalla vetää puoleensa pojan ja hänen sisarensa, joita kyllä kaikin\ntavoin houkuteltiin pysymään uusilla, oudoilla olinpaikoilla.\n\nYleinen oli se mieltymys, millä nämät sadut otettiin vastaan. Sekä\nyleisö -- lapset siihen luettuina -- että arvostelijat, niin meillä kuin\nRuotsissa, ymmärsivät ja tunnustivat heti niiden suuren arvon. Ihastus\nja riemu oli yleinen. Topelius osasi _olla_ lasten kannalla\n_alentumatta_ sille, hän oli lapsi sydämeltään, ja muinaiskansan tavoin\nhänelle ei ollut mikään kuollutta, vaan kaikki esineet elivät ja\nhengittivät, tunsivat, ajattelivat ja puhuivat. Lasten ja kansan tavoin\nhän oli läheisessä yhteydessä _luonnon_ ja sen ilmiöitten kanssa ja hän\ntaisi ikäänkuin urkkia niiden syvimmät salaisuudet. Kun hän sitten\ntaikasauvallaan muutti sen, mitä hän täten oli saanut nähdä ja kuulla,\nniiksi hohtaviksi helmiksi, joita nyt olemme katselleet ja joista joka\nikinen, samalla kuin se kauneudellaan hivelee silmää, antaa sekä\nvanhalle että nuorelle hyviä opetuksia elämää varten, onko ihme, että ne\nmilteipä lumoavat kaikkien mielen? Vai mitä sanovat lapset? Sen saamme\nheti kuulla, sillä satujen suurelle sedälle oli aikojen kuluessa\nkarttunut melkoinen joukko pienokaisten kirjeitä, joihin hän usein\nvastasi, melkein kaikkiin, jotka näyttivät olevan ilman muiden apua\nsepitettyjä. Eräs ruotsalainen pienokainen kirjoittaa: \"Olen 8-vuotias\npoika, ja minä olen lukenut Välskärin kertomuksia ja rakastan\nisänmaatamme ja arvelenpa, saanko teidän valokuvaanne ja jotain muuta\nSuomesta. Ja mietinpä minkälaista siellä Suomessa on. Ja minä rakastan\nkreivi Bertelsköldiä. Ja osoitteeni on herra... Ja minä asun\nÖstergötlannissa. Hyvästi, kirjoita pian!\" Erään pienen suomalaisen\npojan kirje kuuluu: \"Kiltti Setä Toppelius Zakarias -- Mulla on niin\nikävä sitä kilttiä Toppeliusta. Tulisit joskus meille me asumma länsi\nkirkko kadulla me tuumma kyllä asemalle sinua vastaan sinun pitää\nhakea kahta poikaa, joilla on tähtiä lakissa kirjoitaisit mulle\nkertomuskirjan ... terveisiä äidiltä ja isältä ja veikolta ja terveisiä\nSiskolta ja kaljohan Sandelinilta... J.A.S. 6 vuotta 7 p. maalisk.\"\n\nJohan tämäkin osoittanee, missä suhteessa pienokaisiin oli se mies, joka\ntuotantoansa määräävänä ojennusnuorana piti periaatetta, että kaikkein\nparaskaan tuskin oli kyllin hyvää lapsille.\n\nSen arvostelun tilalle, joka minun olisi annettava Topeliuksesta satujen\nseppona, piirrän tähän vain kolme riviä hänen ihanasta sadustaan _Kirkon\nkellot_: Hän oli kuin tyyni vesi, jonka kirkas syvyys kuvastaa taivaan\naurinkoa ja yön tähtiä ja aina povessaan kantaa kuvaa korkeuden\näärettömästä ihanuudesta. Topelius kuvasi lapsimaailmaa niin sattuvasti,\nniin verrattoman kauniisti siitä syystä, että hän itse oli tuollainen\ntyyni vesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopeliuksen lausunnot länsivaltain sodasta olivat tuottaneet hänelle\npaljon ikävyyksiä, mutta todelliset ystävät, niinkuin Cygnæus, Snellman\nja Runeberg, pysyivät hänelle uskollisina. Sekoittamatonta iloa tuotti\nhänelle niinikään onnellinen perhe-elämä ja entiseen tapaan jatketut\nhauskat kesänvietot kotiseudulla. Topelius oli niitä onnellisia, joiden\nelämään mitä hellin, alttiiksiantava puolison- ja äidinrakkaus kauan\nloivat himertävää hohdettaan. Pian sen jälkeen kuin Topelius oli\nnimitetty professoriksi, hän perusti kesäkodin, jossa hän vietti\nsuvilomansa kahden kymmenen vuoden aikana. Se sijaitsi Alörn nimisellä\nsaarella Uudenkaarlepyyn saaristossa, josta Topelius raatimies K.J.\nCollanderilta oli ostanut vaatimattoman, punaiseksi maalatun,\ntupatyyliin rakennetun huvilan. Siinä oli vain muutamia neliruutuisilla\nikkunoilla varustettuja huoneita ja avonainen kuistikko. Se sijaitsi\nlikellä Lapuanjoen suuta noin neljän kilometrin päässä rakkaasta\nlapsuudenkodista. Sen ympärillä hymyili saaristomaisema viehkeimmässä\nihanuudessaan: havumetsää, pihlajia ja valkopintaisia riippakoivuja,\nsiintäviä, leppoisasti väreileviä salmia ja meren selkiä. Kuinka usein\nloikaan runoilija _Mainiemen_ matalasta ullakkokamarista, missä niin\nmonta hänen kauniimmista, runoistaan sepitettiin, haaveksivan\nkaukokatseensa Pohjanlahden aavoille ulapoille huolestuneena\ntiedustellen ja tutkien maansa tulevaa kohtaloa!\n\nTopeliuksella oli täällä erinomaiset kalavedet. Se into, jolla hän jo\nlapsena oli antautunut kalastukseen, ei ollut laimennut. Hän harjoitti\nsitä nyt vain järkiperäisemmin ja hankki vähitellen tällä alalla taidon\nja kokemuksen, jotka hämmästyttivät ammattimiehiäkin. Hän teki ahkeraan\nvedenkorkeus-, tuuli- ja ilmahuomioita ja otti selkoa luodoista,\nkareista ja kalahaudoista siten saaden tietää, missä paikoissa kalat\nminkinlaisen ilman vallitessa oleskelivat ja olivat pyydettävissä.\nTopeliuksen \"kalaonni\" olikin hämmästyttävä, toisin sanoen hänen\nasianmukainen ja järkiperäinen kalastamistapansa vei hyviin tuloksiin.\nHän sai paljon kaloja, joskus silloinkin, kun ikänsä samoilla vesillä\nliikkuneet ammattikalastajat palasivat milteipä tyhjin käsin kotiinsa.\nJa niinpä kansa, joka oli kuullut, että professorin kirjoissa oli niin\npaljon kummitusjuttuja, luuli, että hän osasi lumota kalatkin! Seuranaan\nTopeliuksella näillä retkillään oli vaimonsa, jolla silloin oli jokin\nkäsityö mukanaan. Usein runoilija kalanpyydyksiään hoitaessaankin\nhyräili mielilaulujaan, syntyipä joskus jonkun uuden laulun sävel ja\nsanat yhtaikaa. Niin on laita ennen mainitun Sylvian ensimäisen laulun\n\"Ken, sävel kiitävä kirkas, sa?\"\n\nV. 1854 syntyi Topeliuksen kolmas lapsi, tytär _Toini Matilda_,\nsittemmin tunnettu kuvakirjatekstien ja erään satukokoelman\nkirjoittajana ja erään lastenlehden julkaisijana. Seuraavana vuonna\nsyntyi tytär _Eeva Maria_, joka sittemmin joutui naimisiin maalari\nA. Acken kanssa. Tämän vuoden syksyllä Topelius palasi yksin Helsinkiin,\näiti ja lapset asuivat syyslukukauden Kuddnäsissä. Runoilijan luona asui\nsillaikaa äsken kasvatusopin professoriksi nimitetty Lauri Stenbäck.\nRunoilijoiden välit olivat huolimatta mielipiteiden eroavaisuudesta ja\nsiitä johtuvista väittelyistä ystävälliset, joskaan yhteisymmärrys ei\nkoskaan ollut täydellinen.\n\nValtiollinen taivas alkoi näyttää vähän valoisammalta usein mainitun\nsodan ja 1855 vuoden maaliskuussa sattuneiden suurten tapahtumain\njälkeen. Uuteen hallitsijaan Aleksanteri II:seen liittyi hyviä toiveita\nonnellisemmasta tulevaisuudesta, ja niille näytti antavan vahvaa tukea\nse seikka, että maamme johdossa oli semmoisia miehiä kuin valtiosihteeri\nAleksanteri Armfelt, hänen apulaisensa Stjernvall-Walleen ja\nuusi sijaiskansleri J.R. Munck. Ajan varjopuoliin kuului että\nkenraalikuvernöörinä oli ennen mainittu, rettelöimishaluinen ja\nperustuslaillisille muodoille vieras kreivi Berg, joka tosin harrasti\nmaan aineellisen ja taloudellisen tilan parantamista, mutta m.m.\nankaralla sensuurikiristyksellään suuresti ehkäisi yhteiskuntaelämämme\nluonnollista kehitystä. Sanomalehdet, niinpä myös Helsingfors Tidningar\nja sen toimittaja, olivat hänen \"maanisällisen\" tyytymättömyytensä\nalituisena esineenä. Topeliuksen edustama oppiaine, hänen\nnovellikirjailunsa, josta tuontuostakin oli \"vaarallisia\" näytteitä\nhänen lehdessään -- Välskärin seitsemäs kertomus \"Siniset\" suututti\nsiinä m.m. olevan Narvan taistelun kuvauksen takia kreiviä niin, että\nhän päätti lakkauttaa lehden -- ja Topeliuksen isänmaallinen toiminta\nyleensä oli Bergille hyvin epämieluinen. Muistamme, miten Topelius\nmahtavissa isänmaallisissa vertauskuvallisissa runoissaan kireistä\npaino-oloista huolimatta sai lausutuksi ne aatteet, jotka kaikista\nsortotoimenpiteistä huolimatta synkkinäkin aikoina hänen kansalaisiaan\nrohkaisivat ja kannustivat eteenpäin pyrkimään. Kun yliopisto syyskuussa\n1856 vietti juhlaa Aleksanteri II:n kahta viikkoa aikaisemmin\ntapahtuneen kruunauksen johdosta, lausuttiin juhlassa kauan pannaan\njulistettu, mutta kaikkien sydämessä elävä sana _valtiopäivät_, ja\nv. 1863 kokoontuivat Suomen säädyt valtiopäiville puolen vuosisadan\nloma-ajan kuluttua.\n\nSamana vuonna Topelius nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden\nhistorian ensimäiseksi vakinaiseksi professoriksi. Yliopiston\njuhlassa oli lausuttu uuden ajan tunnussanat, mutta nyt alkava\nkäytännöllisen työn suorittaminen tarvitsi omat elimensä: eduskunnan\nja sanomalehdistön. Topelius ei enää katsonut olevansa pätevä\nuuden ajan sanomalehdentoimittajaksi. Olihan hänellä paitsi\nluennoimisvelvollisuuttaan lukuisa määrä muita hommia, ja hyvin vaikea\noli saada aikaa tuohon niin rakkaaksi käyneeseen kaunokirjailuun. Niinpä\nhän 1860-vuoden lopussa luopui lehtensä toimituksesta. Hän lausuu\nlukijoilleen jäähyväissanat, joiden vaatimaton sävy on kuvaava\nkirjoittajan herttaiselle luonteelle. Hän ei katso kelvanneensa\ntehtäväänsä, vaikka kyllä lukijain määrä vuosi vuodelta onkin kasvanut\n\"ja hän on nähnyt kreivin ja nuohoojan samalla hartaudella näiltä\npalstoilta\" etsivän jotakin itselleen. Laaja oli se vastakaiku, jonka\nhänen usein oikealla ajalla lausumansa sana saavutti, ja tehokkaasti hän\nvaikutti sen kerran lausumansa ajatuksen toteuttamiseksi, että\nsivistyksen täytyy tulla kansan omaisuudeksi. Epäilemättä hänen\nseuraajansa lehden toimituksessa Aug. Schauman iskee asian ytimeen\nlausuessaan m.m., että Topelius oli tehnyt Helsingfors Tidningarin\nylhäisten ja alhaisten kunnioittamaksi ja rakastamaksi ja hankkinut\nsille vaikutusvallan, jonka merkitystä ei käy kyllin suureksi\narvioiminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn huomautettu, että Topelius ennenkaikkea on lyyrillinen\nrunoilija ja että lyyrilliset runot uskollisimmin kuvastavat hänen\npersoonallisuuttaan ihmisenä ja runoilijana. Mutta hän oli tämän\nlisäksi, niinkuin edellä olemme nähneet, harras isänmaanystävä ja jo\nnuoruudestaan hyvin innostunut historiaan. Eritoten isänmaan ja Ruotsin\nhistoria ja niiden kunniakkaat muistot kiinnittivät hänen mieltään. Ei\nsiis ihme, että hän jo verraten aikaisin koetti kykyään myöskin\nhistoriallisten novellien sepittämisessä. Niihin laajoihin\nhistoriallisiin tietoihin, jotka Topelius omisti, yhtyi kansantarinoita\nja suullisia perintämuistoja, ja tätä runsasta ainesta hän vilkkaan\nmielikuvituksensa avulla, hehkuvan runoilijainnostuksensa johdattamana\nmuodosteli ja muokkaili loihtien eteemme aikojen yöstä sarjan mitä\njännittävimpiä tapauksia ja luonteita, joista toiset ovat\nkirjaimellisesti todellisia, toiset osaksi tai kokonaan keksittyjä.\nPaitsi että nämä kuvaukset aina olivat huvittavia, oli niillä suuri\nmerkitys senkin vuoksi, että ne perustuen historialliselle pohjalle\nmelkolailla tutustuttivat aikansa kirjallisesti verraten vähän\nsivistynyttä yleisöä menneiden vuosisatojen muistoihin.\n\nJo v. 1849 Topelius julkaisi sanomalehdessään ensimäisen, _Rautakylän\nvanha parooni_ nimisen, novellinsa, joka sittemmin on ilmestynyt\nnäytelmäkappaleenakin. Mutta vasta seuraavana vuonna Helsingfors\nTidningarissa ilmestyi hänen ensimäinen varsinainen historiallinen\nromaaninsa _Suomen herttuatar_. Se käsittelee n.s. \"pikku vihan aikoja\"\nSuomessa. -- Venäläiset olivat skotlantilaisen kenraali Keithin johdolla\nuseiden kaupunkien ja m.m. Helsingin antautumisen jälkeen marssineet\nsilloiseen pääkaupunkiin Turkuun. Suomalaiset rykmentit oli lähetetty\nkotiin ja tuhansia turkulaisia pakeni Ruotsiin. Pakenijain joukkoon\nkuului myös ihmeenihana, 18-vuotias Eeva Merthen, pormestari Merthenin\ntytär, jonka vastoin hänen tahtoaan eräs uskollinen palvelijatar oli\nkantanut veneeseen. Eeva astuu maihin Laimilla, 2 tunnin matkan päässä\nTurusta, mutta venäläinen kaleeri ottaa hänet ja hänen kasvatusveljensä\nkiinni Ruissalon läheisyydessä. Hän saa kumminkin olla yötä vanhempainsa\nRuissalossa olevassa kesätuvassa. Seuraavana päivänä Eeva viedään\nkenraalin luo, joka pyytää anteeksi, että hänelle ja hänen\nkasvatusveljelleen on syntynyt ikävyyksiä kaleerinjohtajan liiallisen\nvirkainnon vuoksi.\n\nPormestarin tytär lähetettiin takaisin Turkuun Keithin\nkullallasilatuissa, 4-valjakon vetämissä vaunuissa ja 12\nhenkivartiohusaarin saattamana. Eeva olisi mielellään kieltäytynyt tästä\nkunniasta, mutta olisihan ollut vaarallista loukata miestä, jonka\nkäsissä oli koko maan kohtalo. Sangen yleisesti luultiin, että Suomi\nVenäjällä hallitsevan Elisabetin manifestin johdosta tulisi\nitsenäiseksi, ja kun Keithin luultiin tulevan \"herttuaksi\", arveltiin\nvaunuissa ajajaa \"herttuattareksi\". Kun asian oikea laita tuli ilmi,\nmuuttui aikaisempi ilo suuttumukseksi. Tämähän oli häpeällistä maan\nkavaltamista. Eeva oli ollut poissa kotoa kokonaisen vuorokauden ja\npalasi voittavan kenraalin vaunuissa. Turun ylhäiset perheet siitä\nhuolimatta rupesivat seurustelemaan Keithin ja Eeva Merthenin kanssa,\njotka elivät sivupuolisessa avioliitossa, kunnes heidät 13 vuotta\nmyöhemmin vihittiin Saksassa. Keith oli loistava maailmanmies, jossa\nyhtyi avomielisen soturin ja hienosti sivistyneen aatelismiehen parhaat\nominaisuudet. Hänen vaikutusvaltaansa oli mahdoton vastustaa. Eevan\nsynnynnäinen, yksinkertainen herttaisuus, hänen koruton pukunsa ja\nseurustelutapansa hankkivat hänelle pian yhä enemmän ihailijoita, ja\nhänen hyvä ja jalo sydämensä, jonka johdattamana hän antautui sangen\nlaajaan hyväntekeväisyyteen, avaavat lopulta kaikki ovet ja sydämet\nkerran niin katkerasti moititulle tytölle. -- Ajan- ja luonteenkuvaukset\novat sattuvia. Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi lisäämme heti, että\nrunoilija luomistyössään on noudattanut sitä periaatetta, että hänellä\ntosin ei ole ollut oikeutta muuttaa luonteita, vaan kyllä \"valaista\nniitä vapaasti, sikäli kuin katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi\".\n\nTässä on kumminkin vain \"mitalin toinen puoli\". Topeliuksen esittämässä\nihannoidussa muodossaan on \"herttuatar\" runollinen keksintö, joka\ntaideteoksena saattaa miellyttää, mutta jonka todellisuuteen emme\nsinänsä saa uskoa. Ylempänä mainittu vihkiminen ei liene koskaan tullut\naikalaisten tietoon, ja se aikaisempi mielipide, että vihollismielisen\nvenäläisen kenraalin suhde Eevaan oli häväistys, jopa sellainen, minkä,\nniinkuin tekijäkin myöntää, tuskin mikään toinen aikakausi meille olisi\nvoinut tuottaa, on kyllä oikea. Topelius ei tahtonut, yhtä vähän kuin\nRunebergkaan, syventyä ihmissydämen synkimpiin kuiluihin, ja niinpä hän\nsekä niihin että historiamme häpeällisimpäänkin aikakauteen on heittänyt\nauringonsäteen, joka on lähtöisin hänen omasta kovin synkkiä varjoja\nvierovasta elämänkäsityksestään.\n\n\"Suomen herttuatar\" otettiin vastaan suurella mieltymyksellä, josta on\nhyvänä todistuksena se, että Helsingfors Tidningar sen vuoksi sai\nenemmän tilaajia kuin koskaan ennen. Kun tämä novelli pian ilmestyi\nkirjankin muodossa, oli sen menekki silloisiin oloihin nähden\nharvinaisen vilkas.\n\nMikäli mahdollista vielä etevämpää kertomataitoa Topelius osoittaa\nniissä verrattomissa menneen ajan kuvauksissa, jotka hän vv. 1851-1866\njulkaisi sanomalehdessään ja sittemmin kirjan muodossa viitenä jaksona\nvv. 1853-1867 nimellä \"_Välskärin kertomukset_\".\n\nTeoksen esipuheessa Topelius esittelee lukijalle välskärinsä _Antti\nBäckin_, joka haavurina otettuaan osaa sekä 1788-1790 vuosien\ntaisteluihin että sittemmin myös 1808-1809 vuosien sotaan vanhoilla\npäivillään elätti itsensä rokotuksella ja kalastuksella. Ukko istui\nusein nahkalla päällystetyssä nojatuolissaan vinttikamarissa, jossa\nTopelius ikäveljiensä ja vanhempienkin henkilöiden kanssa usein\niltavalkean ääressä sanoo kuunnelleensa laajalti matkustaneen ja\npaljonkokeneen miehen kertomuksia. Samoin kuin Runebergilla oli\nvänrikkinsä oli siis Topeliuksella välskärinsä. Tämä on niin\nymmärrettävä, että hänen suvussaan oli suullisia perintätietoja,\njotka hän \"panee välskärin suuhun\". Sen, minkä hän näin kerrottaa\nvälskärillä, hän on saanut osaksi vanhalta karoliinilta, vaimonsa\nisän isoisältä Abraham Lindqvistiltä, joka 105 vuoden ikäisenä kuoli\nUudessakaarlepyyssä ja jonka muistelmat edelleen elivät perheessä, sekä\nvaimonsa enolta, niinikään entiseltä soturilta Nikolai Lindqvistiltä,\njolta hän sai mieskohtaisia tiedonantoja. Niinkuin siitä, mitä jo\nennemmin Topeliuksen novellikirjailusta on sanottu, käynee ilmi,\nvälskäri tämän lisäksi saa kertoa niitä historiallisia tietoja, jotka\nTopelius oli hankkinut, paitsi useilta oppineilta ja tutkijoilta,\nkirjallisuudesta, kirjastoista ja arkistoista löydetyistä\nkäsikirjoituksista, vanhoista sukupapereista y.m.\n\nPitkä, jännittävä ja täynnä satumaisia seikkailuja on se matka, jota nyt\nvälskärin johdattamana lähdemme taivaltamaan. Se alkaa Breitenfeldin\nveriseltä taistelutanterelta ja päättyy vasta, kun Kustaa III sankkojen\nihmisjoukkojen loppumattomien riemuhuutojen kaikuessa luopuu\nyksinvaltiudesta. Mikä sarja taisteluja, jotka kuuluvat Ruotsin ja\nSuomen jaloimpiin sotamuistoihin, välähtää matkan varrella silmiimme!\nKustaa Aadolfin voittokulku halki Saksan ja hänen sankarikuolemansa\nLützenillä, sitten Kaarle X:n veriset kahakat, Kaarle XI:n rautainen\nreduktsioni, Kaarle XII, joka \"vuorenkorkuisena ajan kääpiöiden joukossa\nyksin kantoi hartioillaan kokonaisen aikakauden, joka kukistui hänen\nmukanaan eikä enää ikinä noussut haudastaan\", nälänhätä, rutto ja\nIsonvihan kuvaamattomat kauhut Suomessa ja siitä huolimatta\ntaukoamatonta taistelua isänmaan puolesta, vapauden aika Ruotsissa,\njolloin \"valtakunta myytiin huutokaupalla enimmän tarjoavalle\" ja\nviimein \"lumoojakuninkaan\" aurinkoiset ja samalla niin myrskyiset\npäivät. Tällainen on se historiallinen tausta, jota vastaan Topeliuksen\nlukuisat sankarit ja sankarittaret, sekä todelliset että keksityt,\nkuvastuvat. Täytyy ihmetellä sitä mestaruutta, jolla runoilija on\nsuurten tapahtumain säikeihin punonut niiden kahden, Perttilän ja\nLaurilan suvun elämänvaiheet, joita hän erikoisesti on ottanut\nselvittääkseen. Suurta kykyä on tosin kysynyt mukaella romaaniksi\nperhekronikan kehykseen vuosisataisia kausia historiastamme, eikä eheää,\nsopusuhtaista taideteosta täten ole voinut syntyä. On syntynyt\nsukutieteellinen romaani, joka sisältää paremmin tai huonommin\nyhteensovitettuja kertomuksia. Teos ei näin ollen tyydytä yhtenäisen\nsuunnittelun ankaria vaatimuksia. Tämä tietenkään ei estä meitä\nihailemasta yksityisten kertomusten hyviä puolia: niiden jaloja\naatteita, isänmaallisia aiheita ja jännittäviä tapauksia sekä pirteätä\nja usein lennokasta, paikkapaikoin loistavaa, aina huvittavaa\nesitystapaa.\n\nKuinka tenhoova onkaan jo ensimäisen jakson ensimäisessä kertomuksessa\n_Kuninkaan sormus_ oleva kuvaus m.m. Kustaa Aadolfin voittoretkestä\nSaksassa, hänen Frankfurtissa viettämästään komeasta voitonjuhlasta,\nhänen sankarikuolemastaan Lützenillä ja katolilaisten voitonriemusta,\nkun luterilaiset nyt olivat menettäneet parhaan tukensa ja ruotsalaisten\nvoittokulku ainiaaksi oli päättynyt. Eräs Stålhandsken ratsastajista,\nnuori Pohjanmaalta kotoisin oleva Kustaa Perttilä oli kunnostautunut\nennen muita, ja kuningas olisi ylentänyt hänet aatelissäätyyn,\nellei hänen isänsä, Isonkyrön mahtava tilallinen, 70-vuotinen\n\"talonpoikaiskuningas\" Aaroni Perttilä, joka Flemingin ajoilta asti\nvihasi aatelia, olisi jyrkästi sitä vastustanut. Kuningas, joka oli\nviettänyt viimeisen yönsä vanhoissa vaunuissa, oli ottanut oikeasta\netusormestaan kuparisormuksen, minkä oli saanut suomalaiselta naiselta\nja jossa olevat seitsemän ympyrää muodostivat hänen molempien nimiensä\nkirjaimet. Sitten hän oli pyytänyt Weimarin herttuaa antamaan sen\nBertelille, joksi Perttilää lyhyyden vuoksi sanottiin.\n\nToisessa kertomuksessa _Miekka ja aura_ on tarkempi kuvaus Aaroni\nPerttilästä, joka Kaarle IX:lle osoittamiensa ansioiden korvaukseksi on\nsaanut kasvattaa kauniin ja herttaisen Meeri tyttärensä aatelisten\nneitsyiden parissa kuningattaren hovissa Tukholmassa. Mutta Perttilän\ntunnussanana pysyy: _kuningas ja kansa_, kaikki, mikä on sillä\nvälillä, on pahasta. Hänen kunnianhimonsa on sammumaton, ulottuupa niin\npitkälle, että hän lähetti poikansa Saksaan, jotta tämä Kustaa Aadolfin\navulla, jonka luullaan olevan hänen isänsä, kohoaisi Ruotsin\nkruununperilliseksi! Kun hänen tyttärensä ei voi tulla kuninkaan\näidiksi, tulee hänen olla talonpoikaisnainen, ja isä kohtelee häntä\nkovemmin kuin halvinta palkkapiikaa.\n\nKolmannessa kertomuksessa _Tuli ja vesi_ saamme m.m. tietää, että\nTukholman holhoushallitus herttua Bernhardin esityksestä aateloi\nPerttilän, joka edelleen on sotakentällä niittänyt uutta mainetta. Hän\nsaa nimekseen _Bertelsköld_. Mutta isä kiroo hänet luopiona. Bertelsköld\nmenee naimisiin Reginan, Würzburgin piispan sisaren tyttären kanssa,\njoka munkki Hieronymuksen kiihoittamana oli luvannut murhata Kustaa\nAadolfin, mutta rakastuikin häneen ja koetti sen sijaan käännyttää hänet\nkatolinoppiin. Ennenkuin Bertelsköld jättää isänmaansa, hän vielä kerran\nkäy isänsä luona, joka elää Isossakyrössä entiseen tapaansa vanhan\npehtorinsa Larssonin ja onnettoman tyttärensä kanssa. Edellisen poika,\nkapteeni Larsson, Bertelsköldin reipas sotatoveri, ja hänen vaimonsa\nKätchen asuvat myös talossa. Taipumaton vanhus kiroo poikansa, tekee\nhänet perinnöttömäksi ja antaa kaiken omaisuutensa Larssonin suvulle\njonka hän siunaa. Meeri kuolee siunaten poikansa.\n\nToisen sarjan ensimäisestä kuvasta _Kapinassa omaa onneaan vastaan_\npiirtyy syvimmin mieleemme loistavan, sadoissa taisteluissa mukana\nolleen ja lukemattomia hengenvaaroja välttäneen Kustaa Bertelsköldin\nhukkuminen Vähään Bältiin, jonka heikon jään yli hän oli koettanut\nensimäisenä ratsastaa. Palvellen hyvin sotaisaa mutta vähän\nvaltioviisasta Kaarle X:ttä Kustaata oli hänellä ollut alituinen\nmyötätuuli, hän oli lakkaamatta ylennyt arvoissa, voittanut rikkauksia\nja vaikutusvaltaa. Mutta hän rikkoi liettualaisten kanssa tekemänsä\nsopimuksen. Siten hän oli tehnyt _väärän valan_, ja niinpä hänen\nonnenpyöränsä ainiaaksi oli kääntynyt. Vähän ennen hukkumistaan hän oli\neräässä kaksintaistelussa menettänyt kaksi sormea ja kuninkaan\nsormuksen. Tuolla ihmeellisellä sormuksella oli näet se ominaisuus että\nse tuotti kantajalleen demoonista voimaa ja satumaista, alituista onnea,\nmutta jos hän teki väärän valan, tuotti sormus onnettomuutta.\n\n_Noita-akka_ siirtää meidät Kaarle XI:n aikaan ja siihen ylpeään\nvuosisataan, joka on synnyttänyt Newtonin, Leibnitzin ja Voltairen.\nSiitä huolimatta leimusivat nuo hirvittävät, ihmiskunnalle häpeätä\ntuottavat noitaroviot kaikkialla protestanttisessa maailmassa. Taikausko\nja tietämättömyys vaatii Suomessakin monta uhria. Yhden niistä, _Mustan\nJaanen_, pelasti roviosta kreivi Bernhard Bertelsköldin, Kustaan ja\nRegiinan pojan rohkeus ja neuvokkuus. Tämä peri isältään _Mainiemen\nlinnan_,[1] joka sijaitsi länsi-Suomessa ja oli upeasti varustettu\n1600-luvun raskaalla rakennustaiteellisella ylellisyydellä. Isän aikana\nperin köyhtyneet alustalaiset olivat pojan lempeämmän ja vapaamman\nhallinnon alaisina taas ruvenneet vaurastumaan, entisen laiskuuden,\nröyhkeyden ja raakuuden sijaan oli tullut ahkeruus, sävyisyys ja\nrauhallisempi elämä. Onni näyttää aluksi hymyilevän nuorelle kreiville\nja kreivittärelle, mutta onpa heilläkin \"mörkönsä\". Hovimestarista Niilo\nJanssenista tulee talon paha henki ja lopullinen häviö. Kreivin ollessa\nmatkoilla pannaan toimeen kaunistustöitä sekä suuria juhlallisuuksia,\njotka nielevät suunnattomia rahamääriä, ja talon omien varojen ehtyessä\nhovimestari lainaa kreivittärelle. Lopuksi muhkea Mainiemi, joka jo\nviisi kertaa oli ollut reduktsionin \"mustalla taululla\", oli annettava\ntakaisin kruunulle, jonka lisäksi kreivi oli velkaa valtiolle 28 vuoden\ntulot tilasta eli 280,000 taalaria. Janssen, jonka kreivin isä Kustaa\npojan ollessa 5-vuotias oli tuonut matkansa onnistumisen todisteena\nratsastettuaan Bältin yli, oli vannonut hänelle tehdyn häpeällisen\nväkivallan kostoksi saattavansa kreivin täydelliseen häviöön. Niin oli\nnyt käynytkin. Janssen hukkuu menetettyään vannomalla väärän valan\nkuninkaan sormuksen, joka joutui kreivin pehtorin tyttärelle\nKreeta-muorille.\n\n  [1] Z. Schalin on Finsk tidskrift 1917 julaissut mielenkiintoisen\n  Mainiemen linnaa koskevan tutkimuksen. Siinä hän on tullut siihen\n  johtopäätökseen, että sen täytyy ajatella sijainneen 4-5 peninkulman\n  päässä Turusta itään päin ja merenpuolella, lännessä tai etelässä\n  rannikkotiestä, joka Tenholasta kääntyy pohjoiseen ja Uskelasta\n  länteen päin.\n\nKolmannen jakson kertomukset _Siniset, Pakolainen ja Erään nimen\nvarjo_ esittävät Kaarle XII:n verisen sankariuran, jonka harhaileviin\npolkuihin välskäri entisellä taidollaan yhdistää Bertelsköld- ja\nLarsson-sukujen elämänvaiheet. Kuninkaan salaperäisillä kirjaimilla\n_R.R.R_. varustettu sormus joutui Bernhardin pojalle Torstenille, joka\npääsi Kaarle XII:n kansliaan. Torstenin menetettyä sormuksen se joutui\nhänen tyttärensä Ebban välityksellä herttuatar Hedvig Sofialle ja\nhäneltä Kaarle XII:lle, jonka sen luultiin tekevän \"kovaksi\" jommoinen\nKustaa Aadolfkin oli ollut. Hän hukkasi sen, mutta se joutui myöhemmin\nhänelle takaisin. Kuninkaan jättiläismäisen, uskollisen asetoverin ja\nhenkivartian Kaarle Kustaa Bertelsköldin urhoollisilla seikkailuilla on\nlaaja sija näissä kertomuksissa. Paettuaan Venäjältä hän palasi\nkotimaahansa ja johti täällä pientä vapaaehtoista joukkoa. Maassa raivoo\ntähän aikaan rutto, joka tappaa yksistään Helsingissä toista tuhatta\nhenkeä, muutamissa pitäjissä enemmän kuin puolet asukkaista, Ruotsissa\n100,000 henkeä. -- Isonkyrön onnettoman tappelun jälkeen oli koko Suomi\nvenäläisten vallassa. Bertelsköld ratsastaa Merenkurkun yli, saapuu\nRuotsiin ja pyytää apua Suomelle kuninkaan kansliapresidentiltä Arvid\nHornilta, joka kumminkaan ei voi auttaa.\n\nHirvittävä on kuvaus m.m. siitä ajasta Suomessa, joka oli 1714 vuoden ja\nUudenkaupungin rauhan välillä, vaikeimmasta, minkä maa koskaan oli\nelänyt. Me tapaamme Kustaan taas Suomessa, jossa hänen nuoruutensa\nrakastettu, suloinen Eeva Rhenfelt, joka on pukeutunut miehen\nvaatteisiin voidakseen seurata sankariaan kuolemaan, tapaa hänet majuri\nFieandtin kanssa Kajaanin linnaa puolustamassa. Se oli Suomen viimeinen\ntaistelu Isonvihan aikana ja päättyi linnan antautumiseen. Kustaa ja\nEeva joutuivat vankeuteen Turun linnaan, menivät naimisiin ja saivat\npojan, jolle annettiin nimeksi Kaarle Vihtori. Paettuaan vankeudesta he\nmenivät Ruotsiin. Kelpo karoliini kaatui tuhansien toverien kera\nhirvittävän pakkasen ja lumimyrskyn raivotessa Norjan tuntureilla. \"Hän\noli kullankirkkaan kunnian ritari, jolle kuningas ja isänmaa oli kaikki,\noma itse -- ei mitään.\"\n\nJoskaan ei yhtä tärisyttäviä ja suuria historiallisia tapauksia kuin\nedelliset, niin ainakin yhtä jännittäviä sisällisiä taisteluja ja yhtä\nselväpiirteisiä ja mielenkiintoa herättäviä luonteita ja yhtä myrskyäviä\nintohimoja ilmenee neljännen jakson kertomuksissa _Erämaiden kevät,\nPorvarikuningas, Vaasan kuningatar, Vapaa-ajattelija_ y.m.\n\nSuuren Pohjan sodan päättävä Uudenkaupungin rauha täytti kaikkien mielen\nilolla. Taas voitiin hengittää vapaasti, koetettiin unhoittaa sodan\nkauhut ja sen tuottamat suunnattomat vauriot sekä niitä parhaan mukaan\nparannella. Ruotsissa oli kuninkaalla valtaa vain nimeksi, sillä\ntodellinen valta oli puolueiden, valtiosäätyjen ja valtaneuvosten\nkäsissä. Arvid Hornin olkapäillä valtaan kiivennyt Torsten Bertelsköld,\novela valtiomies, \"jonka koko politiikka oli uskottomuutta, koko elämä\nvalan rikkomista\", oli nyt kaikkivaltias. Hän on päässyt valtansa\nkukkulalle, valtakunnan kruunu näyttää jo olevan hänen ulottuvillaan,\nmutta samalla hän jo on joutunut perikatonsa partaalle. Hän menettää\ntaikakalunsa, kuninkaan sormuksen, tulee sokeaksi ja mielipuoleksi.\nHänen veljenpoikansa, jo mainittu Kaarle Vihtori, rakastuu\nporvarikuninkaan, valtiopäivämies Lauri Larssonin nuorimpaan tyttäreen\nEsteriin. Näiden lemmentarina täyttää suuren osan kertomusta\n_Porvarikuningas_. Esterin isä ei suostu nuorten avioliittoon, eiväthän\ntuli ja vesi sovi yhteen. Myssyjen päällikkönä Lauri oli Ruotsissa\ntaistellut saadakseen tapulioikeuden pohjois-Suomen kaupungeille, mutta\njoutunut alakynteen. Tästä ja suurista taloudellisista tappioista\nhuolimatta porvarikuningas raudanlujana ja taipumattomana taisteli kovaa\nkohtaloaan vastaan. Vaikuttavimpia kohtia rauhan ajan tapauksia\nkuvaavissa kertomuksissa on se syntymäpäivänvietto, minkä samainen\n86-vuotias patriarkka, joka lannistumattomalla lujuudella vielä kerran\non kohonnut paikkakuntansa ensimäiseksi kauppamieheksi, panee toimeen\nsamana päivänä, jona Suomeen saapunut \"maan isä\" Aadolf Fredrik tulee\nPohjanmaalle. Paljon on monumentaalista suuruutta tuossa valkohapsisessa\nkantaisässä, joka 80 sukulaisensa ympäröimänä, köyryselkäisenä istuu\nkunniasijallaan jykevä keppi kädessään. Ja mahtava on se puhe, jonka\nviiden kuninkaan aikana elänyt vanhus pitää, mieleen koskevin värein\nkuvaten maansa ja omaa vaihtelevaa elämäänsä. Hän sopii riitaveljensä,\nveljenpoikansa Pennan kanssa, ja vahvistukseksi hän kihlaa hänelle\nväkisin Ester-tyttärensä, jota, niinkuin mainittiin, kuninkaan ajutantti\nKaarle Vihtori rakastaa.\n\nVasta sitten kun kuninkaan sormus, jonka Larsson on heittänyt mereen,\nihmeellisten sattumain kautta joutuu uudestaan hänen käsiinsä, murtuu\nvihdoin tuon rautaisen miehen tahto. Hän suostuu tyttärensä ja Kaarle\nVihtorin liittoon.\n\n_Vapaa-ajattelijassa_ Kaarle Vihtorin ja Esterin oppinut poika,\njoka \"ei uskonut virsikirjaan eikä katkismukseen, ei paholaiseen\neikä hänen isoäitiinsä\", oli ottanut erään toverinsa puolesta\nväitelläkseen \"jumalankieltäjiä vastaan\". Hän tekee juhlallisessa\nväittelytilaisuudessa läsnäolevat oppilaat, professorit ja heidän\nmielipiteensä kuulumattoman pilkan esineeksi, josta seuraa suuri\nhäpeänhälinä ja hänen karkoittamisensa yliopistosta. Kertomuksessa\nesiintyy vielä porvarikuninkaan poika Lauri Larsson nuorempi, joka on\nperinyt isänsä jo saituuteen vivahtavan säästäväisyyden, mutta joka\npojassa oli kehittynyt kaiken muun karkoittavaksi kullanjanoksi.\nHän lyöttäytyi salaperäisen Martti tohtorin seuraan, joka on sekä\n\"elämän-\" että \"kultatinktuurin\" onnellinen omistaja sekä ammatiltaan\nkullanvalmistaja. Panttaapa hän viimein sielunsa \"viisaalle\" tohtorille\nsaadakseen kultaa. Larsson oli 20 vuotta aikaisemmin varastamalla saanut\nkuninkaan sormuksen, ja kun hän yhä vain vaati enemmän kultaa\ntohtorilta, tahtoo tämä korvaukseksi sormuksen. Silloin syntyy heidän\nkesken painiskelu, sormus putoo lattialle, josta se löytyy ja joutuu\nmarkiisitar Herminie Egmontille ja häneltä Kustaa III:lle. Tohtori ja\nLarsson menettävät molemmat lopulta järkensä joutuen Danvikenin\nmielisairaalaan, missä Kustaa III tapaa valkotukkaisen Larssonin\npunnitsemassa halkoja, joita hän luulee 24 karaatin kultatangoiksi.\n\nYlempänä huomautimme jo sommittelun hajallisuutta, yhtenäisyyden\npuutetta, kun näet puheenalainen teos on kokoonpantu kertomuksista,\njoilla ei ole kiinteätä sisällistä yhteyttä. Toinen seikka, joka\nvähentää sen taiteellista arvoa, on, että tapaukset ja luonteet eivät\nkehity luonnollisesti syyn ja seurauksen lakia noudattaen, vaan\nrunoilija antaa niiden johdon taikakapineen, kuparisormuksen, avulla\nhämärille luonnonvoimille alttiiksi. Sokea sattuma eikä järkevä ajatus\njohtaa ihmisten kohtaloita. Mutta samassa kuin nämät eivät toimi\nvapaasti, omien yksilöllisten edellytystensä mukaan ja omalla\nvastuullaan, he myös lakkaavat olemasta mieltäkiinnittäviä, he muuttuvat\nikäänkuin nuorasta vedettäviksi nukeiksi, joiden täytyy tanssia vetäjän\ns.o. tekijän tahdon mukaan. Niin ilot kuin kärsimyksetkin, niin voitot\nkuin tappiot, jotka eivät johdu sisällisistä syistä, vaan salaperäisen\nulkonaisen voiman tuottamuksesta, jättävät meidät kylmiksi. Toisaalta\nvoidaan välskäriä puolustaa sillä että hänen sankariensa, niinkuin esim.\nBertelin, satumainen menestys teki heidät ylimielisiksi ja uhkarohkeiksi\nja että he siten ilman sormustakin ja valansa rikkojina siis itse\nvalmistivat perikatonsa. Toisin sanoen Topelius tahtoo tällä sormuksella\nvertauskuvallisesti esittää, miten ihminen, joka antautuu intohimojensa,\nsokean itsekkäisyyden ja hillittömän kunnianhimon valtaan, ehdottomasti\njoutuu perikatoon. Toiseksi taikausko oli hyvin juurtunut kuvatun ajan\nkäsitystapaan, ja se siis suuressa määrin saattoi vaikuttaa henkilöiden\nkohtalon kehitykseen. Luonteenkuvausta ei ole pidetty Topeliuksen\nvahvana puolena. Noudattaen vanhentunutta maneeria hän usein sen lisäksi\nmaalaa eräät sankarinsa liian mustiksi, roistoiksi, niinkuin esim. pater\nHieronymuksen ja Torsten Bertelsköldin, toiset taas, etenkin naiset,\nvalon enkeleiksi, joissa ei ole vähintäkään tahraa.\n\nJa kuitenkin kaikitenkin! Mikä aarre ovatkaan meille nämä Välskärin\nkertomukset! Emme suinkaan liioittele sanoessamme, että ne ovat\nTopeliuksen kuuluisuuden vankimpia pylväitä. Mikä suunnaton merkitys\ntällä teoksella olikaan meille aikana, jolloin historiamme vielä oli\nniin vähän tunnettu, aikana, jolloin Suomi \"ilman Runebergia ja\nKalevalaa laajoille piireille tuskin oli muuta kuin maantieteellinen\nkäsite\". Historia oli useimmille suljettu kirja. Topelius on näillä\nkertomuksillaan, joissa niin usein tunnemme oman kansamme kiihkeintä\nsydämensykintää, todistanut sekä sen että oma historiamme on täynnä\nsuuremmoisia, jännittäviä tapahtumia, ja luonteita, joista voimme saada\npaljon oppia elämää varten, että myöskin, kuinka historian puinen kehys\nrunouden avulla saattaa ruveta työntämään vihreitä vesoja, vieläpä\ntuoksuvia kukkasia ja ihania hedelmiäkin. Sattuvasti lausuu Eliel Vest\nelämäkerrassaan: Nämä kertomukset, joita lukivat ylhäiset ja alhaiset,\nvanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, saartoivat entisyyden urhotyöt ja\nkärsimykset, kokemukset ja toiveet syvälle kansakunnan tietoisuuteen --\nrunotar sai aikaan, mitä kaikki opetus, kaikki tieteellinen kirjailu\neivät koskaan yksinään olisi aikaan saaneet; se opetti kansaa tuntemaan\nomaa itseään. -- -- -- Välskärin kertomuksista tuli ase ajan\nherätystyössä, sen kansallisuustietoisuuden kohottamisessa ja\nlevittämisessä, jota 1830- ja 1840-luvun parhaat henget olivat tunteneet\nitsessään ja jonka hyväksi he olivat taistelleet.\n\nSekä yleisö että arvostelijat vastaanottivat Välskärin kertomukset\nsuurella ilolla ja innostuksella, Helsingfors Tidningarin tilaajamäärä\nkasvoi niiden johdosta tuntuvasti ja sittenkuin eri jaksot olivat\nilmestyneet kirjan muodossa, huomattiin pian uusien painoksien\ntarpeellisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo aikaisemmin olemme maininneet, kuinka vilkkaasti Topelius harrasti\nnäytelmätaidetta, kuin myöskin että hän dramatisoi ensimäisen\nnovellinsa. Siten syntyi kolminäytöksinen _Viidenkymmenen vuoden\nkuluttua_ niminen näytelmä. Eversti Kustaa Drakenhjelm ja kuningattaren\nhovineiti, 17-vuotias Ebba Reutercrona rakastuvat toisiinsa v. 1788\nHagan huvilinnassa toimeenpannuissa naamiaisissa. Kun parooni Kustaan\nsodan puhkeamisen vuoksi täytyy matkustaa Suomessa olevaan\nrykmenttiinsä, sai hän Ebban suostumaan siihen, että heidät vihittiin\nvielä samana iltana. Se tapahtui erään vääpelin ja Ebban kamarineidin\nLisetten ollessa vieraina miehinä. Tämän jälkeen parooni matkustaa\nSuomeen.\n\nViisikymmentä vuotta myöhemmin tapaamme 78-vuotisen Maunu Drakenhjelmin,\neverstin veljen, joka myöskin oli nuorena rakastunut Ebbaan, Rautakylän\nvanhalla rälssitilalla, missä hän asuu iäkkään emännöitsijänsä Lisette\nHallströmin ja tämän pojan Sebastianin kanssa. Lisette on sama nainen,\njoka alussa esiintyi Ebban kamarineitinä ja vihkimisen todistajana. Hän\non ainoa enää elossa oleva henkilö, joka voisi todistaa, että Ebba\ntodella oli vihitty eversti Drakenhjelmiin. Mutta Maunu parooni on\nostanut hänen vaitiolonsa ja siten riistänyt veljensä leskeltä\nRautakylän, joka oli kuulunut everstille. Viimeksi mainittu oli yhtenä\nAnjalanliiton johtajista vain 4 vuoden avioliiton jälkeen vangittu ja\nviimein viety mestauslavalle. Vanha, jotenkin rappiolle joutunut Maunu\nparooni näyttää olevan milteipä kokonaan Lisetten ja hänen poikansa\nvallassa. Nämä ovat taivuttaneet hänet antamaan kaiken omaisuutensa\nheille, toistavat toistamistaan, että everstin vihkinyt pappi oli ollut\nvalepukuinen rakuuna ja että vihkimätodistus on hukkunut. Vihdoin he\nsaavat paroonin ottamaan kuulutuksen itselleen ja Lisettelle sekä\nSebastianin lapsekseen oikeana vapaaherra Drakenhjelminä.\n\nKun sitten eräänä päivänä rouva Hjelm, entinen neiti Reutercrona,\ntyttärentyttärensä Lottenin kanssa rajuilman yllättämänä hakee suojaa\nRautakylässä, ottaa parooni vanhan maailmanmiehen tavoin heidät\nkohteliaasti vastaan, mutta Lisette kohtelee vieraita hyvin kylmästi.\nNämät viettävät yönsä everstin ja hänen puolisonsa entisessä\nmakuuhuoneessa. Lisette on asettanut pöytään voileipää ja suklaatia,\njonka hän on myrkyttänyt. Hän luulee myrkyttämällä vieraansa\nvapautuvansa niistä ainoista henkilöistä, jotka voivat estää häntä\npääsemästä Rautakylän omistajaksi. Vanha rouva nukahtaa maistettuaan\nsuklaatia, ja hänen nukkuessaan Lotten löytää seinässä olevasta\nsalakaapista äitinsä vanhempien vihkimätodistuksen. Samassa Lisette ja\nSebastian tulevat huoneeseen, ja kun vieraat eivät olekaan kuolleet,\nniin he aikovat kuristaa heidät. Sebastianin jalommat vaistot pääsevät\nkuitenkin lopulta voitolle. Hän ei suostu murhaamaan vanhaa rouvaa eikä\nLottenia, jolta hän saa vihkimätodistuksen.\n\nViimeisessä näytöksessä vanhan paroonin omatunto vihdoin herää. Hän\nhuomaa, miten kavala Lisette, joka viimein vielä oli koettanut myrkyttää\nhänetkin, oli ollut. Hän havaitsee myös vääryydellä riistäneensä\nkälyltään hänen omaisuutensa, pyytää häneltä anteeksi ja tekee hänet\nainoaksi perillisekseen. Sebastian kiroo äitinsä ja vanha parooni kuolee\nhourekohtaukseen.\n\nKappaleella oli hyvä menestys, mikä olikin luonnollista, koska se\nsattuvasti kuvaa omaa elämäämme ja omaa aikaamme sekä tekijälleen\nominaista, valoisaa uskoa ihmisen parempain tunteiden voittoon\ntaistelussa alhaisia intohimoja vastaan. Sen elinvoimaa ja sen kykyä\nherättää mielenkiintoa todistaa sekin, että se vieläkin kuuluu\nteatteriemme jokavuotisiin ohjelmistoihin.\n\nFr. Pacius oli kerran pyytänyt Topeliukselta oopperatekstiä, ja\nrunoilija sepitti, perustaen esityksensä vanhaan kronikkaan, hilpeän\nkolminäytöksisen oopperansa _Kaarle kuninkaan metsästys_. Se käsittelee\n16-vuotiaan Kaarle XI:n, hänen äitinsä Hedvig Eleonoran, hänen\n\"kuvernöörinsä\" Hornin y.m. hovikunnan oleskelua 1671 vuoden syksynä\nAhvenanmaalla, missä nuori kuningas huvittelee hirvenmetsästyksellä.\nSiitä rangaistuksesta, jonka alainen eräs nuori hylkeenampuja olisi\nollut, syystä että oli kaatanut hirven, jonka nuori kuningas oli aikonut\nampua, pelastaa hänet hänen morsiamensa Leonora. Johan Gyllenstjernan\nyritys ottaa haltuunsa kuningas viedäkseen hänet Tukholmaan, missä hän\npelastuisi \"naisten vallasta ja koulujen vitsasta\" s.o. julistettaisiin\ntäysi-ikäiseksi ja itse ottaisi hallituksen käsiinsä, ei onnistunut, ja\nLeonora se taaskin voittaa Gyllenstjernan viekkaudellaan tehden hänen\ntuumansa tyhjiksi. Kuningas sallii tyttösen korvaukseksi kaikista hänen\ntekemistään palveluksista yhtyä sulhaseensa ja lahjoittaa hänelle vielä\nparhaan talon Ahvenanmaalla. Gyllenstjernan lähettiläistä kuninkaan\nvapauttaneet reippaat Ahvenanmaan miehet saavat veronvapauden 10\nvuodeksi, ja Gyllenstjerna armahdetaan kuolemanrangaistuksesta, joka\nlievennetään maastakarkoitukseksi.\n\nTässä oopperassa on lapsellisen satuseikkailun viehkeä sävy. Monet sen\nrakkaista, raikassävelisistä lauluista ovat vuosikymmenien kuluessa\njuurtuneet sydämiimme, niinkuin reipas myrskyaaria \"Sen kurjaks mieheks\nsanon vaan\", sievonen tanssileikki \"Ja tahdotteko tietää ja tarkoin\nymmärtää\", ja ennen muita iki-ihana soinnukas ballaadi \"Ja meren nuori\nneito hän kesäiltan' käy\", kolmannen näytöksen alussa oleva pirteä\nmarkkinakuoro y.m. Minkä ihmeellisen, lumoavan kaiun Topelius onkaan\nvuodattanut säkeihinsä, joissa on \"musiikkia jo sanoissa, poljennossa ja\nkoko säerakennuksessa!\" Syystä ovat arvostelijat ihailleet sitä\nliikuttavaa kotitunnetta ja lämmintä isänmaallisuutta, jota tästä\nrunosta uhkuu ja jotka ominaisuudet ovat tehneet senkin mahtavaksi\nvälikappaleeksi isänmaallisten aatteiden palveluksessa.\n\nKaarle kuninkaan metsästys esitettiin ensi kerran maaliskuussa 1852 ja\nvastaanotettiin suurella ihastuksella. Pacius oli pitänyt 74 harjoitusta\nsitä varten! \"Jo ensi sävelistä\", kertoo Anders Ramsay, \"tunsi\nseisovansa omalla pohjalla ja käsitti, että nämä sävelet tulkitsivat\nomaa sielunelämäämme -- olivatpa palanen omaa historiaamme\". Ensi\nnäytöksen jälkeen oli jo riemastus yleinen, ja sikäli kuin kappale\nedistyi, kasvoi innostus, ja näyttämön ja katsomon välinen ymmärtämys\nsyventyi yhä. Ja kun mahtava, liikuttava loppusävelmä oli lakannut\nsoimasta ja säveltäjä myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa huudettiin\nesiin liikutettuna ja hämillään vastaanottamaan laakeriseppeltä, kajahti\näkkiä -- ilman ennakkosopimusta, hetken tunnelman välittömänä ilmauksena\n_Maamme_, koko yleisö yhtyi siihen, orkesteri säesti -- se oli\njuhlahetki, josta moni sai lämpöä ehkäpä koko elinajakseen.\n\nSamana iltana Seurahuoneella pidetyssä illanvietossa kannettiin\nTopeliusta ja Paciusta \"kultatuolissa\", ja edellinen piti puheen, jossa\nhän m.m. lausui, ettei musiikki meillä enää ollut vain muukalainen, ei\nmyöskään korukapine huviksi ja ajanvietteeksi -- se oli tullut\nkansalliseksi tarpeeksi. Sen tyydyttämiseksi tarvittiin kunnollinen\nteatteri, jonka aikaansaamiseksi jo samassa tilaisuudessa merkittiinkin\nlähes 6,000 hopearuplaa. Puheenalainen ooppera, esitettiin samana\nkeväänä yhdeksän kertaa täpötäydelle huoneelle. Mutta ajan valonaroille\nvallanpitäjille, m.m. finanssipäällikkö L.C. v. Haartmanille, kaikki\ntämä oli perin vastenmielistä. Hän piti oopperan aikaansaamaa\nisänmaallista innostusta valtiollisesti vaarallisena, se voisi herättää\nRuotsinajan kaipuuta ja saada yleisön unhoittamaan senaikaisen\nhallituksen maallemme osoittamat hyvättyöt!\n\nTopeliuksen etevin historiallinen kappale on v. 1853 ilmestynyt\n5-näytöksinen, ylevähenkinen murhenäytelmä _Regina von Emmeritz_ jonka\naine on osaksi lainattu Välskärin kertomuksista ja jonka toiminta\ntapahtuu Frankenissa olevassa Emmeritzin linnassa v. 1631.\n\nVoitettuaan Breitenfeldin luona ruotsalaiset olivat valloittaneet\nEmmeritzin linnan, johon Kustaa Aadolf ratsasti joukkojensa etupäässä ja\nmiekka ojossa. Regina, Emmeritzin ruhtinaan 16-vuotias tytär, on\nFrankenin jesuiittain päämiehen Hieronymuksen kiihoittamana valalla\nvannonut surmaavansa kuninkaan \"Jumalan kunniaksi ja kristikunnan\nonneksi\". Mutta yksi ainoa katse jalon kuninkaan silmistä on lumonnut\nhänet, hän ei voikaan suorittaa \"kostoa\", vaan heittää tikarin\nHieronymukselle. Uskonkiihkoinen jesuiitta ei kumminkaan päästä uhriaan,\nvaan taivuttaa hänet käännyttämään Kustaa Aadolfin katolinoppiin. Regina\nilmestyykin kuninkaan Emmeritzin linnassa olevaan vastaanottohuoneeseen\nja heittäytyen hänen jalkainsa juureen hän rukoilee kuningasta luopumaan\nuskostaan sekä omistamaan katolisen opin. Intomielinen tyttö ei ole\nvielä ennättänyt poistua, kun pater Hieronymus keksitään vuodekomeron\nesiripun takaa. Hänkin pyytää kuningasta kääntymään. Mutta kun tämä\nhuomaa munkin kädessä tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva,\nniin hän julmistuu, uhkaa musertaa Rooman ja hävittää katolinopin sekä\nheitättää Reginan ja Hieronymuksen vankeuteen.\n\nJalomielinen kuningas vapauttaa kumminkin myöhemmin Reginan. Kuultuaan\nettä kuningas on joutunut hengenvaaraan Regina kiiruhtaa ruotsalaisten\nluo ja kehoittaa heitä vapauttamaan kuninkaansa. Bertelin onnistuukin\npäästä avuksi Kustaa Aadolfille, joka Stolzenfelsissä oli taistellut 70\nmiehen kanssa 2,000 vastaan, mutta kahakassa viimein suistunut hevosensa\nselästä ja joutunut vangiksi. Menestyksestään ja voitosta riemuiten,\nmutta verta vuotavana Reginakin palaa taistelusta pelastettuaan\nkuninkaan hengen. Ruhtinas antaa tyttärelleen anteeksi, mitä tämä on\nrikkonut, ja siunaa hänet. Mutta nyt Reginan voimatkin ovat loppuneet.\nHän kuolee ja sanoo kuolevansa Kustaa Aadolfin tähden, jota hän\nrakastaa. Hän pyytää kuningasta \"voittamaan ja olemaan suuri, olemaan\nkostamatta, pyytää häntä sovittamaan omiatuntoja, ei niitä kukistamaan\".\nSotilaat tekevät kunniaa Reginan kuolleen ruumiin ääressä, jonka yli\nruhtinas ja kuningas ojentavat toisilleen kätensä.\n\nHelppo on huomata, miten Topeliuksen sankarit tässä, niinkuin yleensä\nhänen runoudessaan, esiintyvät aatteiden palvelijoina. Ihmisoikeutta ja\nihmishenkiä syvästi kunnioittava Kustaa Aadolf edustaa rauhan ja\nsopusoinnun jaloja aatteita, Hieronymus mitä hillittömintä, sokeinta\nuskonvimmaa. Ja näiden kahden niin erilaisen henkilön vaikutuksen\nalaiseksi Regina joutuu. Tämä johtaa hänet siihen ankaraan ristiriitaan,\njoka on näytelmän ytimenä ja joka vähitellen riuduttaa hänen voimansa ja\ntuottaa hänelle kuoleman. Hartaana katolilaisena hän on vannonut\nHieronymukselle surmaavansa uskonsa vihollisen, -- vaikkakin se seikka,\nettä Jumalan äiti voi \"käskeä rikosta\", murhaa, saattaakin hänen\nturmeltumattoman mielensä myllerryksiin -- ja kun yritys ei onnistu, hän\nlupaa käännyttää kuninkaan \"oikeaan\" uskoon. Mutta Kustaa Aadolfin\nsuuret ominaisuudet vaikuttavat vastustamattomalla voimalla nuoreen\ntyttöön, hän on jo rakastunut mieheen, jota hänen pitäisi vihata, ja\nvalansakin hän on rikkonut. Tämän ristiriidan aiheuttama sisäinen\ntaistelu on niin kova, että se lopulta murtaa hänen voimansa ja\nhämmentää hänen järkensä, niin että hän luulee olevansa Judith.\nLempeämielinen rippi-isä Helmbold, jolle hän on tunnustanut rikoksensa,\nvapauttaa hänet kaikesta syyllisyydestä. Varjot hälvenevät, hänen\nrikkirevitty sielunsa saa rauhaa ja hän tahtoo elää ... kuollakseen.\nPanemalla oman henkensä alttiiksi hän pelastaa ihannoidun sankarinsa ja\nkuolee saatuaan uskoa hänelle ihmisyyden suurinten aatteiden\ntoteuttamisen. Regina on siis mitä hartain aatteiden palvelija, samalla\nkuin hänen aitoinhimilliset, mitä syvintä myötätuntoa herättävät\nkärsimyksensä, hänen ankarat sieluntaistelunsa tekevät hänet kappaleen\npääsankarina kauttaaltaan traagilliseksi.\n\nKappaleen osaksi tullut arvostelu ei ollut niin suotuisa kuin edellisten\nteosten. Samalla kuin sen muodollisia ansioita ylistetään, moititaan\nm.m. sitä, että liian lukuisa joukko episoodeja, syrjäkohtauksia, jotka\neivät riipu päätoiminnasta, on kokonaisuutta särkemässä ja vaikutelmaa\nheikontamassa. Kustaa Aadolfia pidetään erinomaisesti piirrettynä,\nReginaa heikompana. Yksilöittämistä pidetään melkoista syvempänä ja\nrikkaampana kuin esikoisnäytelmässä ja ennen kaikkea: \"toiminnan aihe,\nsen kehitys, sen loppukohta eivät putkahda esiin ulkonaisten\nolosuhteiden vaikutuksesta -- ne kasvavat esiin miltei yksinomaan\npersoonallisuuden omasta sydämestä.\" -- Se menestys, mikä Regina von\nEmmeritzillä oli näyttämöllä -- sitä näyteltiin yhden kuukauden kuluessa\nseitsemän kertaa, joista kolme kertaa korotetuilla hinnoilla -- osoittaa\njo sekin, että suuren runoilijan niin kauniilla tavalla esiintuomat\naatteet herättivät vilkasta vastakaikua jo hänen aikalaisissaankin.\n\nNiinkuin aikaisemmin esitetystä käynee ilmi, oli 1850-luvun myöhempi\nviisivuotiskausi edelliseen verrattuna melkoisesti valoisampi. Edistystä\noli huomattavissa usealla, niinkuin esim. taloudellisella alalla,\nkansalla alkoi jo sanomalehtien välityksellä olla vaikutusta hallituksen\npäätöksiin, ripeätä toimintaa oli havaittavissa monella taholla\ntodistaen, että kansallinen herätystyö ei ollut jäänyt hedelmättömäksi.\nNiinpä virisi m.m. kysymys oman talon hankkimisesta \"maan toivolle\",\nSuomen ylioppilaille. Palavalla innolla ja uhrautuvaisuudella koottiin\nrakennettavaa ylioppilastaloa varten varoja kaikkialta maasta. Se\ntapahtui kirjallisten iltamien, arpajaisten, konserttien ja\nseuranäytelmien avulla. Erästä tällaista seuranäytelmää varten Topelius\nkirjoitti kaksinäytöksisen _Saaristoseikkailu_ nimisen pikku\nhuvinäytelmänsä, jota pääkaupungin hienosto näytteli, niinkuin\naikaisemmin oli ollut Kaarle kuninkaan metsästyksenkin laita.\nVähäpätöinen tilapäiskappale, jossa kerrotaan herttua Aadolf Fredrikin\nja hänen ystävänsä, parooni Sporren seikkailuista Helsingin saaristossa\nv. 1767, esiintyy vaatimattomana, mutta miellyttää vieläkin reippaalla\niloisuudellaan ja lauluillaan sen lisäksi, että sekin lämpimällä\nisänmaallisuudellaan vaikuttaa vapauttavasti ja kohottavasti.\n\nToinen tilapäinen pikkunäytelmä oli \"talvikappale\" _Sotavanhuksen\njoulu_, mikä aiheutui näihin aikoihin virinneestä vilkkaasta\nmyötätunnosta 1808 vuoden sotavanhuksia kohtaan, joiden huonon tilan\nparantamiseksi pantiin toimeen iltamia ja toimitettiin julkaisuja.\nKappale kuvaa vanhaa korpraali Kaukosta, yhtä noista tuhansista\nvaatimattomista sotureista, jotka ovat uhranneet kaikki isänmaansa\npuolesta pyytämättä mitään palkkaa. Hänen kotipitäjänsä antoi hänelle\nviimein vanhan päivän varaksi pienen torpan, ja 6 tynnyriä rukiita\nvuodessa kuolinpäivään asti. Riitta muori, torpan entinen asujain, joka\noli luullut Kaukosta tavalliseksi mieronkiertäjäksi, tuntee hänet\nviimein samaksi mieheksi, joka sodan aikana, kun vihollinen poltti\nkirkonkylän, oli pelastanut hänet ja hänen äitinsä liekeistä, ja\n\"Sotilaspoikaa\" laulava Erkki Boman tahtoo käydä isävainajansa\nsotatoverin koulua ja tulla hänen kaltaisekseen kelpo mieheksi.\n\nOlemme ennen maininneet, että Topelius oli harras taiteen eikä suinkaan\nvähimmin teatterin ystävä. Hän sanoo m.m. oikean näytelmätaiteen, jolla\non jalo sisällys, työskentelevän elämän korkeinten ja tosinten aatteiden\npalveluksessa. Teatteri ei ollut hänelle ainoastaan koulutapoja varten,\nvaan paljon enemmän, \"koska kaikki oikea taide kohottaa.\" Hän kuului\nteatteriyhtiön johtokuntaan, ja suurella mielenkiinnolla hän otti osaa\nkaikkeen, jolla oli yhteyttä teatterin kanssa. Niinpä hän mitä\nlämpimimmin kannatti uuden teatteritalon aikaansaamista. V. 1860 se\nvalmistuikin, ja sen vihkimistilaisuuteen runoilija sepitti\nnelinäytöksisen Kalevalanaiheisen satunäytelmänsä _Kypron prinsessa_.\nTähänkin kappaleeseen siroiteltuihin lauluihin on Fr. Pacius sovitellut\nihanan sävellyksen. Sitäkin näyteltiin pääkaupunkilaisten\ntaiteenharrastajain avulla.\n\nTopelius antaa kappaleessaan Lemminkäisen purjehtia ihanaan Kypron\nsaareen, josta hän ryöstää ylpeän, kauniin Chryseis nimisen\nkuninkaantyttären. Kuninkaan käskystä kyprolaiset saapuvat päällikkönsä\nMedonin johdolla Pohjolaan vaatimaan Chryseistä takaisin. Tämä saa\nvapaasti valita ja jää Lemminkäisen luo, johon hän on rakastunut.\nTalvehdittuaan Pohjolassa kyprolaiset jäitten lähdettyä keväällä\nsuoriutuvat paluumatkalle. Chryseis eli Kyllikki, millä nimellä hän\ntäällä on tunnettu, kutsutaan läksiäistansseihin. Hän ensiksi kieltäytyy\nlähtemästä, mutta kuullessaan laulettavan kitaralla säestettyä\nkotimaansa ihanaa laulua: \"Laps Hellaan, älä vaihda pois\" hän ei jaksa\nvastustaa, vaan menee rantaan sanoakseen jäähyväiset lähteville\nkansalaisilleen. Mutta nämä ryöstävätkin hänet mukaansa. Kuultuaan tämän\nLemminkäinen suuttuu ja lähtee sotaretkelle. Merellä kyprolaiset\njoutuvat myrskyn valtaan, joka ajaa Medonin laivan takaisin Pohjolaan,\nja Kyllikki ja Lemminkäinen tapaavat taas toisensa. Lemminkäinen ei enää\nhuoli hänestä. Hyljätty Kyllikki poistuu epätoivoisena. Lemminkäinen\nlähtee sotaretkelle Pohjolaa vastaan ja joutuu viimein manalaan, josta\näiti hänet pelastaa. Palava oli Kyllikin rakkaus ollut, mutta\näidinrakkaus on kuolemaakin voimakkaampi. Kyllikki vaipuu kalliolle, ja\nkyprolaisten kuoro laulaa, että se, joka uskaltaa rakastaa, hän voittaa\nkaikki.\n\nHuolimatta lumoavan kauniista Hellaanlaulusta, somasta myllylaulusta ja\nkauniista kuoroista, lukuisista runollisista yksityiskohdista ja\nihanteellis-isänmaallisesta sävystään tämä kappale ei tehnyt näyttämöltä\nniin valtavaa vaikutusta kuin Kaarle kuninkaan metsästys. Menestys oli\nkumminkin suuri, Maamme laulu soitettiin ja laulettiin esiripun\nlaskettua, tekijä, säveltäjä ja näyttelijät huudettiin esiin ja lopuksi\nlaulettiin Suomen laulu. Ymmärrettävä onkin muuten, ettei tämä kappale\nvoinut ihastuttaa yleisöä yhtä välittömästi kuin Topeliuksen ooppera.\nHänen mielikuvituksensa lento tuntuu ylen rohkealta ja oikukkaalta,\nkun hän tekee tutun pohjolaisen Kyllikkimme kyprolaiseksi\nkuninkaantyttäreksi, antaa Lemminkäisen asetoverin Tieran työstää hänen\nhovineitinsä Anemotiksen j.n.e. Tietenkin tällaisen utuisen\nsatunäytelmän onnellinen esittäminen sen lisäksi edellyttää\nnäyttelijöissä taiteellista kykyä ja näyttämökoneistoa, jota meillä\ntällöin vielä ei voinut olla, ja -- lieneekö vieläkään?\n\nPuhtaasti kotimaista näyttämöä näihin aikoihin ei vielä voitu saada\naikaan, mutta siihen kumminkin vakavasti pyrittiin. Perustamalla\nteatterioppilaskoulu, joka sitten toimikin vuosikymmenen ajan,\nkoetettiin toteuttaa tämä aate. Senkin homman sieluna olivat Topelius ja\nCygnæus. Ja he tahtoivat, \"että teatteri asettaisi suomalaisen kansan\nnäyttämölle, elähyttäisi sen hyveitä, ruoskisi sen hulluuksia ja selvin,\nsattuvin kuvin kohottaisi sen isänmaallisuutta\". Ettei tämä ohjelma\nsuinkaan jäänyt kokonaan toteuttamatta osoittaa jo se seikka, että pian\ntämän jälkeen samana vuonna esitettiin useita kotimaisia kappaleita,\njoista ennen muita mainittakoon Runebergin En voi ja Wecksellin Daniel\nHjort. -- Kuvanveistoa ja kuvanveistäjiäkin Topelius lämpimästi suosi.\n\nOli jo aikaisemmin puhe siitä, että Topeliuksen todelliset ystävät eivät\nsuinkaan häntä hylänneet sen kannan johdosta, jolle hän asettui 1854\nvuoden sotatapahtumiin nähden. Vähitellen yleinen mielipidekin muuttui\nhänelle suopeammaksi, aikaisemmat hyvät välit palautuivat. Sitä todistaa\nm.m. sekin, että Topelius taas valittiin promotsionirunoilijaksi. Hän\nsepitti _Sota valosta_ nimisen Kalevalanaiheisen laulun 31 p. toukok.\n1860 seppelöidyille maistereille. Kansan on herättävä, kansan on\nkohottava ja lakkaamatta pyrittävä _valoa_ kohti, siinä tämän\nylevähenkisen runoelman ydin, ja sen loppusäkeissä lämminsydäminen\nrunoilija kehoittaa nuoria Jumalan ja valon voimalla menemään\nvaskivuoren pimeihin komeroihin kohottaakseen tämän kansan vuosisatain\nyöstä auringon valoon.\n\nEmme saata olla ihmettelemättä Topeliuksen hämmästyttävää\ntuotteliaisuutta, kun muistamme, että hän samoihin aikoihin, jolloin hän\nsepitteli Välskärin kertomukset ja nyt mainitut näytelmänsä, vielä\nennätti kirjoittaa useita hänen omaa aikaansakin kuvaavia novelleja.\nSemmoisia olivat 1850- ja 1860-luvuilla ilmestyneet Kulta-aave, Brita\nSkrivars, Viheriä kamari Linnaisten kartanossa, Driva neiti, Vinsentti\naallonhalkaisija, Mirabeau täti ja Pastorinvaali Aulangossa.\n\n_Brita Skrivars_ on liikuttava kertomus tahdonlujasta \"Amerikan\nleskestä\", joka ei taivu eversti Richardsonin naimisehdotukseen, koska\nhän voi \"antaa uskonsa\" vain yhden kerran. Kun hänen kevytmielinen\nmiehensä viimeinkin palaa Amerikasta hattu täynnä kultarahoja, antaa\nBrita iloissaan siitä, että hänen kauan merillä ollut poikansakin palaa\nkotiin, anteeksi hänelle hänen huikentelevaisuutensa, mutta vain --\nerotakseen hänestä. -- _Driva neiti_ oli \"Kersantiksi\" sanotun isänsä,\nerään maalaispapin rajattomassa vapaudessa kasvatettu lapsi, verraton\nhiihtäjä ja ampuja. Hänen povessaan oli sydän, joka sykki lämpimästi\nkaikille sairaille ja hädänalaisille. Isä päätti lähettää tyttärensä\nOuluun, \"että hän ihmistyisi ja oppisi soittamaan fortepianoa\". Mutta\ntyttö otti täti Lucienkin kasvatuksen leikin kannalta: maaherran\ntanssiaisissa hän sekoitti katrillin, tanssikoulussa hän \"hyppäsi\nharakkaa\" keskellä masurkkaa, kerrotaanpa hänen \"panneen kampia\" pojille\nja tukistaneen tanssimestaria! Eräässä näytäntötilaisuudessa hän\n\"näpsäytteli\" omenansiemeniä tuttaviensa kasvoille ja pommitteli\nnäyttelijöitä omenilla. Oravanpoikasta ei voitu kesyttää. Ennenkuin\nhänet lähetettiin kotiinsa, ehti hän kumminkin näyttää, mihin hän\nkelpaisi päästessään oikealle alalleen. Hän pelasti hukkumasta vanhan\nmajurin, joka oli kolmella hevosella ajanut Merikoskeen. Hän päätti\npäivänsä maalla onnellisena äitinä ja puolisona.\n\n_Vinsentti aallonhalkaisijalla_ on merkityksensä Helsingin\nylioppilaselämän kuvauksena. Siinä on paljon nuorukaiselämän reippautta\nja uhkarohkeutta, ylimielistä hurjastelua, paljon valoisia\ntulevaisuudentoiveita, paljon kaihoilevaa surunvoittoisuutta ja\nsärkyneitä illusioneja. Useat näiden kuvausten sankareista ovat\ntodellisia henkilöitä, niinkuin esim. Lambert Severin Björck. Elävän\nesikuvan mukaan leikattu on niinikään _Mirabeau tädissä_ -- täti itse\nlienee mielikuvituksen luoma -- tuo verraton, kaikkialla läsnäoleva\n\"pörhötakki\", joka \"ensimäisellä rautatiematkalla\" ei väsy auttamasta\nkertomuksen sepittäjää, \"19-vuotiasta tyttöä\" ja hänen omaisiansa. Tuo\nkäytännöllisen elämän arvoja lakkaamatta ylistelevä, karkeakourainen\n\"seppä\" kuuluu olleen Vuoksen luona aikanaan maatilan omistanut ja m.m.\nHelsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen osaaottanut\nkoneinsinööri.\n\nOn syystä väitetty, että \"historia on Topeliuksen mielikuvituksen\nvirkistysjuomana\" ja että hän niissä novelleissaan, joilla ei ole\nhistoriallista pohjaa, turvautuu mitä erilaisimpiin aineksiin saattaen\nyhteen ihmisiä kaikilta maailman ääriltä kasaten uteliaisuutta\njännittäviä, mitä uskomattomimpia sattumia, mikä kaikki vain tekee\nvaikutuksen epämääräiseksi ja sekavaksi. Niinpä _Viheriä kamari\nLinnaisten kartanossa_ kaikesta jännittävyydestään huolimatta\nsalaovineen ja kaapeissa kummittelevine vanhoine täteineen jättänee\nkehittyneen lukijan verrattain kylmäksi, ja mitä vihdoin _Aulangon\npastorinvaaliin_ tulee, lienee se osaltaan lisätodistuksena sille\nmielipiteelle, että Topelius onnistuu huonoimmin niissä novelleissa,\njoissa historiallinen aines on niukin.\n\nHistoriallisista romaaneista käsittelee _Ljungarsin taru_ niitä aikoja,\njoina piispa Arvid Kurki oli kirkon ja maan ensimäisenä miehenä ja\nKristian Tyranni Tukholman verilöylyn jälkeen, Hemming Gaddin ja\nJunkkari Tuomaan avulla, koettaa saattaa valtaansa maamme, jonka\nhillittömän aatelin vallattomuus ja vallanhimo olivat hävittäneet.\nMuuten ovat Bo ja Sten veljesten veriset kahakat ja heidän niistä\njohtuva surmansa sekä heidän lastensa onnettomat elämänvaiheet tämän\nsurullisen tarinan ytimenä. Sitä ennen ilmestyneet _Vernan ruusut_ ja\nsitä seuraava _Kuninkaan hansikas_ kuvaavat Kustaa III:n aikoja ja\nmyöhemmin ilmestyneet _Nuoruuden unelmat_ Kustaa II:n Aadolfin ja\nSigfrid Aaronpojan aikuisia oloja ja tapahtumia. Äsken ja nyt viimeksi\nmainituita novelleja Topelius muutteli ja julkaisi niistä valikoiman\nnimellä _Talvi-illan tarinoita_ (3 jaksoa, vv. 1880, 1881, 1896-97).\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilpeämielinen ja herttainen runoilijamme sai kokea useita perhesuruja.\nNiinpä armahtamaton Tuoni v. 1858 tempaisi häneltä vain vuoden vanhana\nhänen toisen poikansa _Sakari Rafaelin_ ja niinikään v. 1862\nkolmivuotiaan tyttären _Roosa Emilian_. Jo kuusi vuotta ennen\nTopelius oli tehnyt toisen ulkomaanmatkansa käyden m.m. Saksassa\nja Ranskan pääkaupungissa palaten Köpenhaminan ja Tukholman kautta\nrakkaaseen Mainiemeensä. Matka oli ollut hyvin virkistävä ja\nkehittävä. Niitä moninaisia vaikutteita, joita Topeliuksen\nkaikelle inhimilliselle altis mieli oli vastaanottanut, hän\nkuvaili pirteissä matkakirjeissään, jotka hän otsakkeella _Itämeren\neteläpuolella_ julkaisi sanomalehdessään. Äsken mainituista\nkuolemantapauksista johtuvaa suruansa lievittääkseen ja omaa tähän\naikaan jossain määrin heikennyttä terveyttään parantaakseen Topelius\nkeväällä 1862 lähti kolmannelle ulkomaanmatkalleen oleskellen\nalkukesästä Ruotsissa. Siellä hän jatkoi matkaansa Köpenhaminan\nkautta Lontooseen ja kertoo sitten julkaisemissaan Lontoonkirjeissä\nmatkalla tekemistään kokemuksista ja havainnoista. M.m. hän Englannin\npääkaupungissa parhaillaan toimeenpannun maailmannäyttelyn johdosta\nhuomauttaa, kuinka tärkeätä olisi, että Suomi, eurooppalaisen\nsivistyksen äärimmäinen rajamaa pohjoisessa, olisi kunnollisesti\nedustettuna tällaisissa tilaisuuksissa.\n\nRuotsissa ollessaan Topelius tietysti oli liittynyt maanmiehiinsä, ja\nnäiden kesken oli Marstrandissa perustettu pursiklubi, jonka jäsenten\nulkonaisena yhdistimenä oli sinivalkoinen lippu. Seuraavana vuonna\nrunoilija julkaisi Helsingfors Tidningarissa runonsa _Suomen lippu_,\njoka sai virikettä Marstrandinmuistoista, ja vaikka runo ei tahtonut\n\"sekaantua politiikkaan ja väripolemiikkiin\", lausui se kuitenkin\ntekijänsä mielipiteen lippukysymyksessä. Siihen aikaan keskusteltiin\nnäet kiihkeästi omasta lipusta maallemme ja Topelius oli sitä mieltä,\nettä sininen ja valkoinen olivat Suomen värit. Hän laulaa runossaan\nm.m.:\n\n    Lyö tuulta, liehu riemuiten\n    sa, liina Suomen toiveiden.\n    Ja nouse kunniahan!\n    Sylistä riennä sataman\n    värisnä aavan ulapan\n    sen aaltoin pauhinahan!\n    Sun liehuissas\n    niin Suomestas\n    maat merten taa\n    ne viestin saa.\n    Lyö tuulta, liehu riemuiten\n    sa, liina sinivalkoinen!\n\nAjat olivat levottomat ja varottiin sodan puhkeamista Venäjän ja Ranskan\nvälillä. Snellmankin lausui mielipiteensä lippukysymyksessä ja piti sen\nesilleottamista silloisissa oloissa vaarallisena. Hän näyttää kumminkin\nkatselleen asiata liian synkältä kannalta. Seurauksena oli vain että\nkansallistunto sai lisävirikettä ja sangen yleisesti ruvettiin\nkäyttämään sinivalkoista lippua. Sanoimme aikoja sodanuhan vuoksi\nlevottomiksi, mutta 1860-luvun alkupuoli antoi, niinkuin jo aikaisemmin\nkerrotusta ilmenee, maallemme runsaasti ilonaiheitakin. Itsevaltainen,\nsananvapautta ja valtiopäiviä vastustava kreivi Berg, joka oli\nriitaantunut ministerivaltiosihteeri Armfeltin kanssa, sai omasta\npyynnöstään virkaeron, uusi valtiovarainpäällikkö järjesti Suomen ja\nVenäjän kauppasuhteet ja pani alkuun rahakannan uudistamisen, minkä\nhänen seuraajansa J.V. Snellman saattoi loppuun. Käydessään 1863 vuoden\nkesänä Suomessa Alexanteri II suostui Snellmanin ehdottamaan kotimaisten\nkieltemme käyttämistä koskevaan asetukseen. Se sisälsi, että suomi 20\nvuoden kuluessa, ruotsin edelleen pysyessä virallisena kielenä, olisi\nkatsottava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa kaikessa, mikä koski maan\nsuomalaista väestöä. Samana kesänä kutsuttiin Suomen valtiosäädyt\nkokoontumaan seuraavana syksynä valtiopäiville, ja keisari itse saapui\nniiden avajaisiin pitäen kauniin puheen, jossa hän m.m. lausui\nkunnioittavansa \"niitä perustuslaillis-yksinvaltaisia periaatteita,\njoita Suomen kansa kannattaa ja jotka ovat kasvaneet kiinni maan\nlakeihin ja laitoksiin\". Näillä valtiopäivillä säädyt m.m. myönsivät\nvaroja kansakoulujen perustamiseen ja rautatieverkon laajentamiseen --\nHämeenlinnan ja Helsingin välinen rataosa oli jo valmis. \"Kotitarpeen\npoltto\" maassa lakkautettiin, hyväksyttiin kuntain itsehallintoa koskeva\nlaki ja saatiin aikaan painovapauslaki, joka kumminkin pysyi voimassa\nvain pari vuotta.\n\nNiinkuin aikaisemmin kerroimme, tapahtui Topeliuksen yksityisessä\nelämässä näihin aikoihin se edullinen muutos, että hänet nimitettiin\nhakemattansa vakinaiseen Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian\nprofessorinvirkaan. Luonteenomaisella tunnollisuudellaan ja tarmollaan\nmiehuutensa parhaissa voimissa oleva runoilija antautuu uuden toimensa\ntehtäviin, joskaan hänellä ei ollut varsinaisen tiedemiehen kaikkia\nedellytyksiä. Topeliuksen historialliset tiedot olivat yhteydessä laajan\nmaantuntemuksen kanssa, ja aikaisimman yliopistollisen opettajatoimensa\nhän alkoikin luennoimalla Suomen maantiedettä. Kuulijakunta oli aluksi\nvähälukuinen, johon oli syynä se, että Topelius, niinkuin olemme\nkertoneet, oli joutunut sangen yleiseen epäsuosioon 1854 vuoden sodan\njohdosta lausumiensa mielipiteiden vuoksi. Mutta tulipa kerran \"koko\"\nkäännös, ja jää murtui. Eräs mestarillinen kuvaus Pohjanmaan luonnosta\nja kansasta miellytti niin suuresti kuulijoita, että niitä seuraaville\nluennoille tulvi joukoittain, ja vähitellen oppisali alkoi käydä liian\nahtaaksi lukuisalle kuulijakunnalle, johon myöskin kuului naisia. Eräs\nTopeliuksen entinen oppilas, professori E.G. Palmén, on huomauttanut,\nettä Topelius ei pannut pääpainoa vuosilukuihin, päivämääriin, ehkei\naina tärkeihin tosiasioihinkaan, mutta hän näytti kuulijoilleen ja\nlukijoilleen suurten aatteiden syntyä ja kasvua sekä kuvasi heille\nihanteiden vaivalloista taistelua, jolla oli suurempi merkitys kuin jos\nhän olisi pyhittänyt koko elämänsä erityiskysymysten selvittämiselle.\n-- -- Tuntuu kenties monen ammattitutkijan ylpeydelle nöyryyttävältä, että\nhänen sitaateilla ja oppineilla muistutuksilla täytetyt tieteelliset\nteoksensa, vaikka edustavat vuosikausien uutteraa työtä, eivät anna niin\ntäydellistä ja mieltä ylentävää kuvaa jostakin ajasta kuin Välskärin\nkertomukset, Ljungarsin taru, Suomen herttuatar, Kuninkaan hansikas,\nmutta niin se sittenkin on. Nuorten innostuksen juhlahetkiksi\nmuodostuivat etenkin ne tilaisuudet, joissa Topelius suurin piirtein\nkuvaili kokonaista aikakautta tai niitä aatteita, jotka olivat jonkun\nhistoriallisen kehityskauden tai sen vaikuttavien henkilöiden\njohtotähtenä. \"Tutkijaksi ei kyllä Topeliuksen luentojen kautta\nopastunut, mutta muistoja elinajakseen sai tarkka kuulija sekä\nvanhuuteen asti leimuavaa innostusta, isänmaanrakkautta, kun rakastettu\nopettaja, historioitsija ja runoilija yhtaikaa, loi kuvan muinaisuuden\nvaihtelevista tapauksista\".\n\nEpäilemättä piili Topeliuksen suuruus historioitsijana ainakin osaksi\nsiinä, että hän \"tunsi ihmiskunnan suuren sydämen sykinnän eri\naikakausina\" ja että hän saattoi oppilaansakin sitä tuntemaan. Kuvaava\npiirre hänen historiantutkimuksessaan on sekin, että hän hakee _ihmistä_\nsankareissansa ja koettaa tunkeutua heidän henkilöönsä päästäkseen\nperille heidän tekojensa vaikuttimesta. Tyhjentymätön on hänen\nmyötätuntonsa kansan pohjakerroksia kohtaan, näitä syviä rivejä kohtaan,\njoiden sitkeä, kukistumaton voima kantaa raskaimmat taakat ja saattaa\nvihollisen runteleman maan jälleen kukoistamaan mitä hirvittävintenkin\nhävitysten jälkeen. Ja ylevän aatteen palvelijat ne historiassakin ovat\nhänen sankarinsa; ne, jotka kykenevät voittamaan oman itsensä,\nalistumaan yleisen menestyksen hyväksi, ne ja vain ne voivat edistää\nkansan ja ihmiskunnan onnea.\n\nSe luottamus ja rakkaus, jota nuoriso oli ruvennut niin runsain määrin\nosoittamaan innokkaalle opettajalleen, kasvoi kasvamistaan ja ilmeni\nsiinäkin, että nuoret usein pyysivät häntä tulkitsemaan niitä tunteita,\njotka sen povessa liikkuivat. Eikä sen miehen puoleen, joka oli\nsepittänyt ylevähenkisen ja innostuttavan Ylioppilaslaulun, turhaan\nkäännyttykään. Niinpä Topelius Vaasan lukiolaisten pyynnöstä kirjoitti\n_Vaasan marssin_ pitäen kohtuullisena, että \"heillä oli oma laulunsa,\njonka ympärille he voivat kokoontua ikäänkuin kotiseutunsa lipun\nympärille, joka on kehoituksena heille kaikkeen jaloon ja hyvään\".\nLähettäessään sydämiä sytyttävän ja reipaspoljentoisen marssinsa Vaasan\nlukiolaisille Topelius oli pyytänyt heitä pitämään sitä omanaan ja\nlaulamaan sitä sukupolvesta sukupolveen maan kunniaksi ja omaksi\nilokseen. Tämä toivomus on jo toteutunut, sillä tätä marssia on\ninnostunein mielin soitettu ja laulettu lukemattomissa iltamissa ja\njuhlissa kautta maan aina sen syntymäajoilta näihin päiviin asti. Yhtä\nkuvaava kuin on runoilijan vaatimattomuudelle hänen ilonsa siitä, että\nlaulu oli, niinkuin hän itse lausuu, saanut mahtavat siivet Collanin\nraikkaasta, kauniista ja nuorekkaasta sävelestä, on taaskin se laulussa\nlausuttu valoisa ja vankka luottamus, että maan onni ja menestys\nriippuvat sen nuorisosta:\n\n    Et turvatta sa, Suomi, jää.\n    On vankka pohjas ranta tää,\n    ja muuris meidän olla suo,\n    jot' eivät myrskyt maahan luo.\n    Pois unteluus,\n    ja hervakkuus!\n    Niin onnehen\n    maan pohjaisen\n    vie kunto, työ sen poikien.\n\nVerraten lyhyen ajan Topelius oli toiminut koulunopettajana. Mutta\npaitsi etevällä yliopistollisella opettajatoimellaan hän tämän\njälkeenkin monella tavalla osoitti, että hän koulua ja kasvatusasioita\nharrasti. V. 1864 perustettuun _Helsingin Kasvatusopilliseen\nyhdistykseen_ hän liittyi jo alusta ja kuului neljäntoista vuoden\nkuluessa sen aikakauskirjan toimitukseen. Hän antautui innolla\nkannattamaan niitä uudistuspyrintöjä, jotka puheenalaisella ja\nseuraavalla kymmenluvulla on havaittavissa koulun alalla. Hän on jyrkkä\nvastustuksen mies, mutta aavistaen, ettei hän yksin voisi murtaa ajassa\nvallitsevia ennakkoluuloja hän eräässä mainitussa aikakauskirjassa\njulkaisemassaan riitakirjoituksessa epätoivoisena valittaa, että oli\nlähtenyt kuljettamaan puulaivaa taisteluun monitooreja vastaan. Hänet\ntietysti ensi törmäyksessä ammuttaisiin upoksiin, hän oli vaipuva\npohjaan eikä hän ollut kyennyt ampumaan edes vuotoakaan niihin\npansaroituihin järjestelmiin, joita lukuisilla hevosvoimilla\nkuljetettiin eteenpäin ajan valtaväylässä. Vaatimattomana niinkuin\nainakin Topelius ei katsonut tällä alalla olevansa asiantuntija, ja\nkuitenkin hänen lausuntonsa osoittavat, että hän oli perehtynyt sekä\nRousseaun, Pestalozzin että Herbartin oppeihin. Hänen lausuntonsa saivat\nsitä suuremman kantavuuden, kun niissä tämän lisäksi niin kauniisti\nkuvastuivat hänen käsityksensä koulunopettajan toimesta korkeana\nelämäntehtävänä ja hänen lämmin rakkautensa lapsiin ja nuorisoon.\nOppikoulumme pahin vika, joka siis kipeimmin kaipasi parannusta, oli\nTopeliuksen mielestä siinä, että keskiaikaista perintätapaa noudattaen\nyksipuolisesti pidettiin silmällä järjen kehittämistä ja tietojen\nkokoamista. Täten kasvatin siveelliset avut, hänen tahto- ja\ntunne-elämänsä, jäivät vaille sitä ravintoa, joka niiden luontaiselle\nkehitykselle oli välttämätön. Siten koulu vain puolinaisesti täytti\ntehtävänsä, jonka päämääränä kumminkin on koko ihmisen kasvattaminen.\nMyöntäen älyn kehittämisen suuren tärkeyden Topelius toi pontevasti\nesiin, että sen ohella oli kasvatettava lujia, rohkeita luonteita, jotka\noikeudentunnon ja isänmaanrakkauden johtamina pystyivät kieltämään\nitsensä ja, jos vaadittiin, vieläpä mieskohtaisestikin puolustamaan\nmaatansa vaaran hetkellä. Lähtien väitteestä, että kansa, joka ei kykene\npuolustamaan itseään, ei myöskään ansaitse elää, Topelius johtuu niin\njyrkkään vaatimukseen kuin että aseharjoitukset oli otettava\npoikakoulujen aineisiin. Hän pelkää, eikä syyttä, että isänmaanrakkaus,\nuhrautuvaisuus ja muut tällaiset käsitteet jäävät oppilaille tyhjiksi ja\nsisällyksettömiksi, ellei heitä johdeta likeiseen kosketukseen elävän\nelämän, kansansa ja maansa kanssa. Nuoriso oli saatettava kansan- ja\nluonnonelämän yhteyteen jalkamatkojen sekä loma-aikoina toimeenpantujen\nvene- ja muiden retkien avulla. Nuorten tuli ottaa osaa maalaistöihin,\nkansanjuhliin j.n.e. Tyttökouluissa on entisten aineiden lisäksi\nopetettava lasten- ja sairashoitoa, muuten tytöt eivät saisi selvää\nkäsitystä velvollisuuksistaan ihmiskuntaa kohtaan.\n\nTopelius oli tahtonut lausua vain joitakuita koulutoiminnan johtavia\naatteita. Niiden sovelluttamisen käytännössä hän jätti asiaaymmärtäville\nammattimiehille. Vain muutamiin näistä aatteista olemme tässä voineet\nviitata, mutta nämäkin lyhyet viittaukset riittänevät osoittamaan, miten\ntosi-inhimillinen ja samalla isänmaallinen ja kansallinen runoilijan\nkouluihanne oli. Kuinka raitista ja tervettä olikaan se uusi, jolla\nTopelius tahtoi nuorruttaa ja parantaa kouluolojamme, kuinka oikeutettu\nse vaatimus, että ajatuksen ja todellisuuden maailma olivat saatavat\nlikeisempään yhteyteen keskenään ja että oppilasta oli kasvatettava\nyhteiskuntaelämää varten. Tälläkin alalla hän lausui mielipiteitä,\njoista monet vasta meidän aikoinamme ovat toteutuneet, ja se seikka,\nettei kaikkia hänen lausumiansa aatteita ole voitu toteuttaa, ei\nsuinkaan todista, etteivät nekin silti saata olla täysin oikeutettuja.\n\nLuonnollista on, että Topelius oli mieskohtaisessakin kosketuksessa\nkoulunuorison kanssa. Hän oli kerran muutamia vuosia ennen kuolemaansa\nlausunut, että hänen suurelta osalta tuli kiittää koulujen nuorisoa\nsiitä, jos hän vielä pitkän elämänsä iltahetkinä oli säilyttänyt jotakin\nnuoruutta. Eritoten Helsingin ruotsalainen tyttökoulu joutui runoilijan\nelämän viimeisinä vuosikymmeninä hänen mielenkiintoisen huomionsa ja\nerityisen harrastuksensa esineeksi. Hän toimi sen kouluneuvoston\npuheenjohtajana, puhui sen vuositutkinnoissa, kuunteli opetusta ja oli\naina tervetulleena vieraana ja rakkaana ystävänä mukana koulun\ntoimeenpanemissa juhlissa. Hän kannatti lämpimästi naisen oikeutta\nkaikenpuoliseen sivistykseen, täysin oivaltaen, että ainoastaan\nsemmoisen sivistyksen saaneista naisista saattoi tulla kelvollisia\nkasvattajia ja äitejä. Hän oli monivuotisessa, läheisessä kosketuksessa\ntämän koulun opettajiston ja oppilaitten kanssa vaikuttaen aina hyvin\nharkituilla ja hyväntahtoisilla neuvoillaan valtavasti oppilaitoksen\nsisällisen elämän kehitykseen.\n\nKasvatusopillisia periaatteitaan Topelius on sovelluttanut\njulkaisemissaan luku- ja oppikirjoissa _Luonnon kirjassa_, joka ilmestyi\nv. 1856, ja _Maamme kirjassa_ v. 1875. Jälkimäisen teoksen ensimäisen\npainoksen esipuheessa tekijä lausuu, että \"ainoastaan paras on kyllin\nhyvä nuorisolle\" ja että hän oppilaitoksille ja maallemme antaa parasta,\nmitä voi. Vaatimattomasti tekijä lisää, että paras, mitä hän voi, on\nniin kaukana parhaasta toivottavasta, että hän pitää kirjaansa vain\nperustuksena, jolle jälkeen tulevaiset rakentakoot jotain parempata\nsäilyttäen sen, mikä siinä on kelvollista, ja jättäen lopun\nunhoitukseen. Nyt voimme jo muutamilla numeroillakin näyttää, miten\naiheettomat tekijän lausumat epäilykset kirjansa kelvollisuudesta ovat\nolleet. Jo v. 1903 oli Luonnon kirjaa suomeksi ilmestynyt 14 painosta,\nv:teen 1911 ruotsiksi 16 painosta, Maamme kirjaa v:teen 1917 ruotsiksi\n13 painosta ja suomeksi 23 painosta. Painosten suuruudesta saamme\nkäsityksen kuullessamme, että esim. 1903 vuoden ruotsalainen painos\nilmestyi 60,000 kappaleena ja saman vuoden suomalainen painos 250,000\nkappaleena. Huolimatta siitä, että Luonnon kirjan ilmestymisestä on\nkulunut enemmän kuin 60 ja Maamme kirjan 42 vuotta ja että näin pitkän\najan kuluessa katsantotavat ja opetusmenetelmät melkoisesti muuttuvat,\nkäytetään molempia ja, mikäli tiedän, etenkin viimeksi mainittua vielä\ntänäkin päivänä sangen laajalti koulujemme opetuksessa. Olen kuullut\nsekä oppikoulujen että yliopiston opettajien innostuneina puhuvan niistä\nelinaikuisista, herättävistä vaikutteista, joita Maamme kirjasta ovat\nsaaneet, ja itse olen eri lukukirjoja koeteltuani palannut tähän\nkirjaan. Eikä ihme. Kuinka voisivat nuo yhden tai useamman oppineen\nmiehen eri kirjailijain kuvauksista ja kertomuksista kokoonpanemat\ntekeleet, olkootpa sitten sommitellut uudenaikaisten ja järkeväin\nkasvatusopillisten periaatteiden mukaan hyvänsä, vetää vertoja tai edes\nmenestyksellä kilpailla Maamme kirjan kanssa! Suurin osa sen kappaleita\non tekijän omaa käsialaa ja ne ovat elimellisessä yhteydessä toistensa\nkanssa. Hän välttää tietoisesti tarkkaavaisuutta hajoittavaa erilaisten\naineitten vaihtelemista keskittyen rajoitettuun miellepiiriin. Eri\nmiellepiirit saatetaan yhteyteen toistensa kanssa, rakentamalla\n\"ikäänkuin siltoja ajatuksesta toiseen.\" Täten on syntynyt taideteos ja\nsamalla terveisiin kasvatusopillisiin periaatteisiin perustuva\nkoulukirja.\n\nJo Maamme kirjan ensimäiset kappaleet mitä kauniimmalla tavalla\nilmituovat koko suunnitelman. Lähdetään rakkaasta kodista ja\nkotiseudusta, josta siirrytään suureen, rakkaaseen kotiin: isänmaahan.\nIhanassa \"Maasi\" runossa runoilija sitten verrattomalla taidollaan\nloihtii lasten silmien eteen synnyinmaan hurmaavan luonnonkauneuden\nlopettaen sen hänelle niin tunnusomaisella tavalla:\n\n    Laps Suomen, kasva siinä vaan\n    kuin nuori koivu puistossaan,\n    ja sille henkes uhraa;\n    pyhitä työs ja sydämes\n    sun maalles, maalle isies!\n\nSittenkuin lukijaa kahdessa ensimäisessä luvussa jo sangen\nmonipuolisesti on tutustettu maahan ja kansaan, saa hän kolmannessa\nluvussa tärkeimmät tiedot esi-isien pakanallisista jumalista ja\nsankareista, ja kolmen viimeisen luvun historialliset kuvaukset\nkatoliselta ja uudemmalta ajalta antavat hänelle oivallisen perustuksen\nisänmaan historian tuntemiselle. Ennen mainitussa alkulauseessa Topelius\nilmoittaa, että Maamme kirjan tarkoituksena m.m. on \"herättää rakkautta\nvissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua\nkorkeampaan oppitietoon siinä\". Sanomatta on kaikille selvää, että\ntekijän tarkoittamaan piiriin ennen muuta sisältyy _isänmaanrakkauden_\nherättäminen. Emme liioitellekaan lausuessamme, että lähinnä Vänrikki\nStoolin tarinoita on Maamme kirja se kirjallisuuden tuote, joka\nvaltavimmin on lietsonut isänmaanrakkauden pyhää tulta sydämiimme. Ja se\non koettanut kasvattaa meissä sovinnollisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden\nlujaa tunnetta, teroittaa molemmille kansallisuuksillemme yhteis- ja\nvuorovaikutuksen välttämättömyyttä. Sinä veljesvihan ja hellittämättömän\nluokka- ja rotutaistelun aikana, jota valitettavasti jo kauan olemme\neläneet ja joka on jakanut kansamme useihin, milteipä vihamielisiin\nleireihin, on syytä erityisesti hoitaa sitä kansallisen eheyden kallista\nperintöä, minkä suuri opettajamme meille on jättänyt ja jonka hän on\npukenut seuraaviin muistettaviin sanoihin: \"Kaikki tämän maan pojat ja\ntyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on\nheidät monta sataa vuotta samaan kotimaahan yhdistänyt, samojen lakien\nja hallinnon alle. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen\ntoisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa\nankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama\nkristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama\nhyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat\nmaanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole _kahta,\nvaan yksi isänmaa_. He eivät myöskään ole _kahta kansaa, vaan yksi\nkansa_.\"\n\nTopelius tahtoo opettaa meitä rakastamaan toisiamme, maatamme ja\nkansaamme, mutta tämä ei vielä riitä. Hän tahtoo opettaa meitä\nrakastamaan myöskin eläimiä, etenkin pieniä lintuja ja muita\nturvattomia olentoja. Ja ettei tämä rakkaus taaskin jäisi pelkäksi\nsisällyksettömäksi lauseparreksi hän toukokuun 1 p:nä 1870 perusti\n_Kevätyhdistyksen_. Hyvän puolesta taisteleminen, sanoo runoilija, ja\ntaisteleminen niitä vastaan, jotka kykenevät puolustautumaan, on\nkunniakasta, mutta meille iloa tuottavien viattomien lintujen\ntappaminen ja kiduttaminen ei osoita muuta kuin sydämettömyyttä ja\n_pelkurimaisuutta_. Pian syntyi \"kevätyhdistyksiä\" kautta koko maan,\nniin että kymmeniä tuhansia lapsia kuului niihin. Yhdistykset eivät ole\nmuuta, lausuu Topelius, kuin lasten yhdistyksiä hyvän edistämiseksi, ja\nvaikka rakkainten ystäviemme, pikku lintujen, suojeleminen on sen lähin\ntarkoitus, niin \"tiedätte kai että kevätyhdistykset oikeastaan tahtovat\nopettaa rakkautta _kaikkia_ Jumalan luomia, ihmisiä ja eläimiä kohtaan\".\nYhdistyksillä oli johtajansa, \"kuninkaansa ja kuningattarensa\",\njäsenkirjansa ja lippunsa, ja toukokuussa pantiin toimeen kevätjuhlia,\njoiden ohjelmaan kuului \"käsillä-nostoa\" tangolla, kilpajuoksua,\nhyppäämistä y.m. Paitsi kilpaleikkejä, joissa palkintoja jaettiin,\nsaattoivat kevätjuhlain johtajat panna toimeen piiri- ja juoksuleikkejä,\npallon ja \"volangin\" heittämistä, uintia tovereiden käsivarsilla j.n.e.\nJuhlat olivat maksuttomia, mutta \"se, joka tahtoo antaa jonkun pennin\nkoristuksiin tai köyhille lapsille, saa merkitä sen paperille hra Holmin\nkirjakaupassa\". Milloin nämä lasten tervettä kehitystä tarkoittavat\nyhdistykset rupesivat osoittamaan lamaantumisen oireita, väsymätön\nTopelius joko kutsui lasten ystäviä kokoukseen Helsinkiin keskustelemaan\npontevan yhteistoiminnan aikaansaamiseksi tai kirjoitti innokkaita\nkirjoituksia asiasta sanomalehtiin. Tämän yhdistyksen perustajana ja\nsieluna uutterasti toiminut runoilija oli myöhemmin osittain samoja\naatteita ajavan _Sylviayhdistyksenkin_ lämmin kannattaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVain ohimennen voimme viitata niihin julkisiin toimiin, joissa\nTopeliuksen harvinaisen suuri työkyky vielä tuli käytäntöön.\nKansanvalistuksen hartaana ystävänä hän otti tarmokkaasti osaa siihen\ntyöhön, jota 1800-luvun jälkimäisen puoliskon ensimäisinä\nvuosikymmeninä suoritettiin syvien rivien aineellisen ja henkisen tilan\nparantamiseksi. Samoja aatteita hehkuvalla innolla ajava Uno Cygnæus\nperusti kansakoululaitoksemme ja perustamalla kansankirjastoja, ja\npitämällä luentoja kansalle koetettiin tukea ja täydentää kansakoulujen\nsivistystyötä. Topelius kuului Helsingin kansankirjaston perustajiin ja\noli useiden vuosien kuluessa sen johtokunnan jäsenenä. Niinikään hän oli\nmukana Muinaismuistoyhdistyksen perustamisessa ja toimi monta vuotta sen\npuheenjohtajana. Jo aikaisemmin syntyneen Taiteilijaseuran perustajia\nhän myöskin oli ja toimi siinäkin kauan puheenjohtajana. Taiteilijoita\nhän erityisesti suosi hankkimalla heille tilauksia ja apurahoja, ja\nmonet pettymysten ja vastoinkäymisten lannistamat taiteilijanalut\nsaivat epätoivon hetkinä rohkaisua ja uutta tulevaisuudentoivoa\nlempeämieliseltä runoilijalta, jonka sydän ja koti aina olivat\navoinna näille taloudellisessa suhteessa usein kovaosaisille\naatteenpalvelijoille. V. 1875 Topelius valittiin Historiallisen seuran\njäseneksi. Topeliukselle uskottiin myös kunniakas luottamustehtävä\nedustaa Suomen yliopistoa Lundin riemujuhlassa 1868 ja Upsalan\nriemujuhlassa 1877. Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina Topelius\ntoimi muutamia vuosia kylväen nuorten mieliin lukuisia jalon kasvun\nsiemeniä ja sepittäen \"Suomen lipun ensimäiselle vartiolle\" sytyttävän\n_Turun marssin_, jossa hän kehoittaa \"vanhan Auran nuorta aaltoa\ntulvimaan yli maan, kasvamaan mereksi ja valovirroilla huuhtomaan\njoka rantaa\". Ollen usein läsnä osakunnan kokouksissa, kuuluen\nlänsisuomalaisten Lännetär-nimisen albumin toimitukseen ja ottaen osaa\neritoten kirjallisten kysymysten pohtimiseen Topelius melkolailla\nvaikutti osakunnan elämän, eikä suinkaan vähimmin sen kirjallisten\nharrastusten elävyttämiseen. Sen jäsenten kanssa Topelius seurusteli\nmieskohtaisestikin, sillä useat heistä vierailivat hänen kodissaan,\njonka ystävällisessä piirissä joka toinen viikko pidettiin\n\"nuorisoiltoja\" heitä varten. Kuinka suurin määrin lisäsikään\nyhdessäolon suloa ja kohotti sen tunnelmaa herttaisen isännän\ntällaisissa tilaisuuksissa lukema uusi runo tai kirjauutuuden selostus.\nEi ihme, että kiitolliset osakuntalaiset rakkaan ja kunnioitetun\ninspehtorinsa toimestaan erotessa pitivät hänelle kauniin\njäähyväisjuhlan, jossa m.m. tuli ilmi heidän tunnustuksensa\nTopeliukselle siitä, että hän miehekkäästi oli koettanut suojella\nylioppilaita silloisen sijaiskanslerin Kasimir v. Kothenin liialliselta\n\"isälliseltä huolenpidolta\". Runoilijoitten vaikutuksesta nuorisoon\nTopeliuksella ja sijaiskanslerilla oli aivan vastakkaiset mielipiteet,\nv. Kothenin mielestä he näet \"johdattivat nuorisoa harhaan\", kun taas\nTopelius väitti, että juuri he \"antavat sille siveellistä voimaa\".\n\nJa niinpä Topelius, kun _ylioppilastalo_, jonka aikaansaamiseksi hän\npalavalla innolla oli toiminut, valmistui ja marraskuun 26 p. 1870\nvihittiin, sen vihkiäisiin sepittämällään juhlarunolla taas mitä\nkauniimmalla tavalla osoittaa äskeisen väitteensä todeksi. Lennokas runo\npäättyy kuorolauluun, jossa ylioppilaat lupaavat rakentaa muurin Suomen\nympärille ja asettua vankaksi rintamaksi hyökyaaltoja vastaan. Heidän\npalava rakkautensa on Suomen muuri, ja käsi kädessä maansa rantaa\nsyleillen he vannoutuvat sen rauhan vartioksi. Kieltämättä\nTopeliuksella, jos kellään, oli oikeus puhua näin sen nuorison puolesta,\njonka yhdistymispyrintöjä ja yhteistoimintaa maan ja kansan hyväksi hän\naina niin tarmokkaasti oli tukenut.\n\nMonipuolisella toiminnallaan viljelyksen alalla Topelius oli tehnyt\nitsensä yhä huomatummaksi, ja yhä suurempaa luottamusta ja tunnustusta\nhänelle osoitettiin. Niinpä hänet valittiin yliopiston vararehtoriksi ja\nv. 1875 sen rehtoriksi. Vaihtamalla virkaa Yrjö Koskisen kanssa hän v.\n1876 tuli yleisen historian professoriksi. Hän ei kumminkaan tullut tätä\nainetta varsinaisesti edustamaan, koska rehtorin toimilta ei aikaa\nsiihen riittänyt. Topeliuksen rehtorinpuheet valaisevat ajan oloja ja\nkuvastavat kauniisti hänen sammumatonta rakkauttaan korkeakouluun ja sen\nnuorisoon. V. 1878 Topelius täysinpalvelleena ja valtioneuvoksen\narvonimellä sai eron professorinvirastaan sekä asettui asumaan\nÖstersundomin _Koivuniemeen_.\n\nEihän ole oudostuttavaa että Topelius, jonka luonteenominaisuuksiin\nkuului vakava uskonnollisuus ja jonka maallisissa runoissakin usein on\nuskonnollinen sävy, mielellään antautuisi hengelliseenkin runoiluun.\nUlkonaisen aiheen siihen hän sai, kun hänet v. 1867 kutsuttiin\nvirsikirjakomitean jäseneksi. Meiltä puuttuu tilaisuutta seurata\nkomitean työtä ja sen vaiheita. Mainittakoon vain, että v. 1880 voitiin\nneljäs tarkastettu virsikirjaehdotus julaista painosta. 1886 vuoden\nkirkolliskokous hyväksyi sen joillakuilla muutoksilla, ja kirkko sai\n70-vuotisen työn tuloksena sen virsikirjan, jota vieläkin käytetään\nruotsalaisissa seurakunnissamme. Se sisältää 30 Topeliuksen alkuperäistä\nvirttä ja useita hänen mukailujansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopeliuksen tuotannosta. 1860- ja 1870-luvuilla olemme jo ennen\nkäsitelleet m.m. hänen _satujansa_. V. 1867 hän vielä julkaisi\n_Hankoniemen silmä_ nimisen seikkailun, jonka ihmeelliset tapahtumat\non paikallistutettu Hankoniemen edustalla olevaan Rotsaaren majakkaan.\nSe kertoo rikkaan loordi Evansin erään haaksirikon jälkeen\nmestariluotsi Dyningin kasvatettavaksi joutuneen tyttösen ihmeellisistä\nelämänvaiheista. Kappaleen lopussa tulee ilmi, että erään mielenvikaisen\nvirolaiseukon Sammun tytär, jouduttuaan vaihdoksiin loordin tyttären\nkanssa, oli kasvatettu Englannissa loordin tyttönä. Kun Lilla Dyning,\nluotsin kasvatti ja loordin tytär, saa tietää asian oikean laidan,\nsaattaa ristiriitaisten tunteiden myrsky hänen mielensä myllerryksiin.\nHän on jalo ja ylevä luonne, joka tahtoo, että kaikki jäisi ennalleen.\nHän ei salli kasvatusisänsä ilmaista Sammun ja loordin tyttären\nvaihtumista, sillä Jumalan sallimusta älköön mestaroitako, jääkööt\nhalvat paikalleen ja rikkaat ennalleen.\n\nTopelius kirjoitti myöskin tekstin _Matkustus Suomessa_ nimiseen\nkuvateokseen, joka saavutti yhtä suurta suosiota kuin hänen\nkolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin yhdessä H.A. Reinholmin kanssa\ntoimittamansa teksti kuvateokseen _Suomi esitettynä kuvissa_.\n\nKanervankukkia lukiessamme huomasimme, millä verrattomalla taidolla\nrunoilija osaa kuvata sydämen iloja ja suruja, kodin sulorauhaa ja\nSuomen omituista luontoa. Näimme, kuinka hän elää likeisessä\nkosketuksessa luonnon ja sen elämän kanssa, kuinka hän sielullistuttaa\nluonnon, joka hänelle on täynnä eloa. Kedon kukkaset tuntevat ihmisten\ntavoin rakkautta, metsä rukoilee Jumalaa ja aallot laulavat virsiä\nLuojan kunniaksi. Samanlaisia runoja tavataan Topeliuksen tuotannossa\n1860-luvultakin. Mainittakoon esim. tunnettu, ihana _Roineen rannalla_.\nMuita semmoisia ovat _Rose-Marie_, hilpeä 17-vuotiaan tytön ja kirkkaan\npuron välinen keskustelu, jossa puro iloitsee siitä, että saa kuvastaa\nihanaa impeä, metsä kukoistaa siksi, että tyttö on niin nuorekkaan\nkaunis, ja tyttö laulaa sydämensä läikkyvää onnenkyllyyttä siksi, että\nhänen rakkaimpansa asuu lähimmän metsän takana. Lisäksi voisi mainita\n_Öisellä jäällä_: Katrin rakastaja luulee itsensä hylätyksi ja kulkee\nsynkkämielisenä sumuisella jäällä. Äkkiä hän kuulee kulkusten kilinää ja\nnäkee Katrin ajavan sulaa avantoa kohti. Reippaalla otteella hän kääntää\nhevosen oikealle tielle pelastaen rakastettunsa varmasta kuolemasta. Hän\njatkaa matkaa Katrin reen kannoilla seisoen. Pakkastalvi lauhtui ja\nnuorten välit varmaankin olivat tästä pitäen mitä parhaat. Näihin\nkuuluvat vielä _Sydämeni kuningas_, oiva sulhaisihanne, _valoa_ ja\nkaikkea hyvää rakastava, semmoinen, joka on valmis vuodattamaan verensä\nisänmaan puolesta, ja _Suomen talvessa_, joka niin verrattomasti kuvaa\nkarua, lumista maatamme, pettymystemme ja toiveittemme maata, joka on\nmeistä ruusutarhoja ja suloisimpia kukkaissaaria ihanampi ja jota niin\ntulisesti rakastamme, koska olemme kärsineet niin paljon sen puolesta.\nVielä voisimme lisätä _Äitini_, jonka Topelius v. 1869 omisti edellisenä\nvuonna kuolleen äitinsä muistolle. Äidin kuolemaan asti uhrautuva\nrakkaus ja lapsen hellä vastarakkaus kuvastuvat ihmeteltävän ihanasti\ntämän runon katkeransuloisten säkeiden joka soinnahduksessa. Se kuuluu\nTopeliuksen ylevän runoilijahengen ihanimpiin luomiin ja koko\nlaulurunoutemme kirkkaimpiin helmiin:\n\n    Mi lempi kaikissa vaiheissamme\n    kuin enkel' armias puolestamme\n    alati valvoo ja huolta kantaa,\n    ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa?\n    On joukossa ihmistunteiden\n    vain äidinrakkaus sellainen.\n\n    Niin harvoin lahjojaan muistelemme.\n    On hältä aikaisin aatoksemme\n    ja ensi rukous hennon kielen\n    ja ensi rakkaus nuoren mielen,\n    ens neuvo totellen, oikeaan,\n    hyveeseen, lempehen synnyinmaan.\n\n_Lapsenusko_ ja _Arvoitukset_ ovat liikuttavia ilmauksia siitä, miten\nsamentumattomana ja horjumattomana äidiltä peritty usko oli säilynyt\nmiehuuden parhaassa iässä olevassa runoilijassa.\n\nMiehekkäämpänä, vapaampana ja tarmokkaampana, osaksi rankaisevana,\njopa tuomitsevanakin runoilija yleensä esiintyy toisissa saman\nkehityskautensa runoissa. Ylevän isänmaallista tunnetta ja edistyksen\nrakkautta uhkuu kohtalokkaana katovuonna 1867 kirjoitettu _Vanha vuosi\nuudelle_, jossa runoilija pyytää raitista tuulta lietsomaan ihmiskunnan\nsydämessä piilevää iäisyyskipinää mahtaviksi liekeiksi ja toivoo, että\nihmisajatus kohoaisi hongan latvoja korkeammalle tähtiä kohti, sillä\nvälin kuin lintunen hongan latvassa laulaa Luojan kaikkivallasta.\nTuhotkoon tuuli kaiken mädänneen, mutta suojelkoon kotkansiivellään\njokaista jaloa siementä, murtakoon joka kahleen, mutta älköön kajotko\nsiihen iäiseen lakiin, joka on rakentanut vapauden. Taivaan valokatse\nlohduttakoon surevia, itkeviä. Samansuuntainen, rohkaiseva runo on\n_Suomen kohoaminen_. Aalto väistyy, mutta kohottaa samalla Suomea joka\nvuosi merestä. Suomen nuoriso on se aalto, jonka tulee nostaa maansa\n\"hädän kuilusta\", sisäisten, hehkuvain voimain tulee viedä Suomea valoa\nkohti, samoin kuin maa itse joka hetki lakkaamatta kohoaa hehkuvista\nuumenista.\n\nMissä runoilija näkee jotain kieroa, takaperoista tai väärää, siinä hän\nei säästä syyllistä tai syyllisiä. Niinpä _Syyskuun yö 1867_ on ankara\nnuhdesaarna ihmisnerolle, joka on \"kirjoittanut lain auringolle,\nkukistanut meret, sitonut maat kuparikahleilla, mutta itse noussut\nkuninkaan valtaistuimelle\", sanoen: \"Me olemme maan jumalat!\" Nautinto,\nturhuus ja prameus tulivat elämän päämääräksi. Rangaistukseksi tästä\nseurasivat katovuodet, ihmisten tuli nöyrtyä ja alkaa uusi elämä\nosoittaakseen vuosisatain vieriessä, mitä Jumalan voima heikoissa saa\naikaan. _Linnun viserrys_ (1868) kehoittaa kadon kohtaamaa, ylellisesti\nelänyttä kansaa elämään yksinkertaisesti, rukoilemaan ja tekemään työtä.\nNiinikään hän _Pio Nonossa_ ruoskii yhdeksättä paavia, joka purppuraan\npuettuna, kuninkaallisessa loistossa, rauhanruhtinaan nimessä suojelee\nvaltakuntaansa \"kanunain pakanasuilla\". Eikä runoilija usko, että Pion\njulistus neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä voi pelastaa hänen\nvaltakuntaansa. Eikä se sitä voinutkaan tehdä. Kuten tunnettua\nKirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, Pio sulkeutui\nVatikaaniinsa ja siinä hän eli loppuikänsä vankina. Runossa _Voltairen\nsydän_ Topelius on vielä ankarampi moittien 18:n-vuosisadan liiallista\njärjenpalvelemista ja sanoen Ferneyn filosoofin, \"neron kuninkaan\"\nVoltairen olleen ilman Jumalaa, sydäntä ja isänmaata. Runossa\n_v. Dreysen hauta_ Topelius valittaa surma-aseiden parantamista ja\nvalmistamista eikä syyttä hänen luontainen oikeudentuntonsa loukkaudu\nsiitä, että neulakiväärin keksijälle pystytetään kunniapatsas ja että\nhänet aateloidaan; runoissa _Tähtisumu, Maailmojen luominen ja\nIltatähti_ hän ei, niinkuin eräät arvostelijat ovat väittäneet,\nsuorastaan vastusta luonnontutkimusta sinänsä, vaan lausuu oman tosin\nkyllä lapsenhurskaan käsityksensä luonnon ilmiöistä ja niitä\nvallitsevista laeista. Hän ei vastusta tutkimusta, vaan tutkijain\nitsestään ylvästelemistä ja sitä käsitystä, että tieto yksin voisi\nsammuttaa ihmissydämen ijäisyyskaipuun ja onnentarpeen. _Herra Meijer_\nsamoin kuin jo v. 1846 kirjoitettu runo _Itävaltalainen ja Tonava_\nkertoo eräästä wieniläisestä, joka tukkii Tonavan lähteen, edellisessä\nkappaleessa tehdäkseen Wienissä oleville ystävilleen aika kepposen,\njälkimäisessä kostaakseen myllärille, jonka kanssa oli riitautunut.\nKaikki ymmärsivät Topeliuksen itävaltalaisella ja wieniläisellä\ntarkoittavan sensoria, mutta myöhemmässä laitoksessa hän kaikeksi\nvarmuudeksi lopussa vielä kysyy: \"Anteeksi, herra sensori, eikö nimenne\nole Meijer?\"\n\nSuurten aatteiden palvelijoille Topelius mielellään nyt, niinkuin\naikaisemminkin, virittää helkkyvän lyyrynsä. Niinpä hän reipasryhtisessä\nrunossaan _Giuseppe Garibaldi_ lämpimästi laulaa italialaisen\nkansallissankarin v. 1867 tekemästä yrityksestä valloittaa Kirkkovaltio\nItalialle. Rooman ja isänmaan hyväksi uhrautuvalle urhokkaalle\nGaribaldille ja hänen sankaritovereilleen on \"hauta Tiberin rannalla\"\nkaikkea maailman \"mairetta ja korua\" kalliimpi. Samanlaista hehkuvaa\nvapaudentuntoa huokuu ylevähenkinen runo _Fredrika Bremerin muistoksi_,\njonka naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeutensa\nlaajentamista innokkaasti harrastava runoilija sepitti Taiteilijaseuran\nvuosijuhlaan helmikuun 5 p. 1866. Edistyksen aatteelle on niinikään\nsoinnukas _Musta kaarti_ (kirjaltajain laulu) omistettu. \"Gutenbergin\npajassa\" ahertavat vapaan ajatuksen palvelijat ovat ylpeät saadessaan\npalvella suurinta maan jättiläistä, mahtavaa, vapaata Ajatusta, joka\nmiekallaan iskee kahleet poikki, ja se sana, jonka he lähettävät\nmaailmalle, siroittaa siemenensä kauas maiden ja merien taa: yöstä\nvalkenevalle päivälle kannattaa elää ja kuolla.\n\nLystikkyytensä ja hilpeän henkensä vuoksi mainittakoon viimeiseksi\n_Uudenkaupungin räätäli_, erittäin sukkela runo räätälimestarista, joka\nkuroi Ruotsin ja Uudenkaupungin yhteen. Mutta sitten sen kaupungin\nräätälit rupesivat käyttämään sakseja niin, että \"Ruotsi tunsi sen\nlihassaan, sen häntä typättiin, sen harja suittiin, ja Suomen leijonalta\njoutui oikea takakäpälä saksiin\". Mutta \"minkä sakset leikkasivat, sen\nnyt lanka parantaa\", eikä suinkaan voi sanoa \"ettei Uudellakaupungilla\nnyt olisi enemmän järkeä kuin v. 1721\". Kaikki ymmärtävät, että runon\nalussa tarkoitetaan niitä maan osia, jotka menetettiin Uudenkaupungin\nrauhassa, ja \"lanka\" tarkoittaa kaupungista Ruotsiin menevää\nmerenalaista sananlennätintä.\n\nNe runot, joista edellä luetellut on mainittu näytteinä, ja useita\nmuita, jotka eivät ennen olleet tulleet julkisuuteen, Topelius v. 1870\njulkaisi nimellä _Uusia lehtiä_. Kokoelma sai osakseen suosiollisen\narvostelun.\n\nVuosi vuodelta runoilijamme kirjallisen tuotantonsa ja laajan julkisen\ntoimintansa kautta tuli aina vain tunnetummaksi ja yhä yleisemmän\nrakkauden ja kunnioituksen esineeksi. Omassa maassamme oli jo häntä\n50-vuotispäivänsä johdosta juhlittu, ja Ruotsista, jossa hänen\nteoksiansa myöskin painettiin ja mielenkiinnolla luettiin sekä hänen\nnäytelmiään suurella menestyksellä esitettiin, tuli hänen osakseen\ntunnustusta monella tavalla. Niinpä Topelius sai esim. Ruotsin\nPohjantähden ritarimerkin ja Ruotsin akatemian Kaarle Juhanan palkinnon.\nIloisena ja kiitollisena vanha emämaa otti vastaan ne runsaat henkiset\naarteet, joilla Kanervankukkien runoilija ja Välskärin kertomusten sekä\nRegina von Emmeritzin sepittäjä rikastutti sen kirjallisuutta.\n\nOltuaan aikaisemmin kansallisessa suhteessa jyrkemmällä kannalla,\nvaatien vain _yhtä kieltä_ (suomea), Topelius myöhemmin asettui\ntaistelevien puolueiden yläpuolelle opettaen, niinkuin Maamme-kirjasta\npuhuessamme huomautimme, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka\nasuvat ja elävät Suomessa, molemmilla on täysi oikeus elää ja kehittyä\nja että ne muodostavat ainoan jakamattoman kansan. Tämä hänen\nkehityksensä tulos -- lausuu eräs Topeliuksen elämänkertoja -- on toden\ntotta se pettämätön pohja, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava.\nSamoin kuin Lönnrotin niinpä Topeliuksenkin sopusointuun pyrkivälle\nmielelle puoluekiihko ja puoluetaistelut olivat kauhistuksena,\nja hän katsoi lujan kansallishengen voivan kehittyä semmoisessakin\nmaassa, missä oli _kaksi_ yhtä oikeutettua kieltä. Arvioiden\nlänsimaisen sivistyksen ja ruotsinkielen merkityksen hyvin suureksi\nkulttuurihistoriassamme hän jo 1840-luvulla oli vastustanut Snellmanin\nyksipuolista oppia suomenkielen itsevaltiudesta. V. 1872 sepittämässään\nrunossa _Alkuperäinen velkakirja_ hän niinikään pontevasti tuo esiin\nkiitollisuudenvelkamme sille maalle, jota meidän on kiittäminen\nkristinopin ja sivistyksen siementen tuomisesta maahamme sekä niin\nhenkisen kuin aineellisenkin elämämme kaikenpuolisesta kehittämisestä.\nSovinnollisuuteen ja yksimielisyyteen hän taas hartaasti ja lämpimän\nsydämensä koko hehkuvalla innolla kehoittaa eri kansallisuuksia pari\nvuotta myöhemmin kirjoittamassaan runossa _Lohikäärmeen hampaita_.\nMiksi, hän kysyy, humisee toinen tuuli koivun, toinen kuusen lehdissä.\nEikö satavuotinen metsä ole vain yksi? Eikö sama mätäs ole kasvattanut\nkaikkia näitä puita, jotta vaaleampi vihreys sekoittuisi tummempaan ja\nviehättäisi vaeltajaa vaihtelevalla sulollaan?\n\n    No hyvä, koivu ollos taikka kuusi saman rannan,\n    mut ennen kaiken poika ollos synnyinmaas,\n    tuon vanhan, rakkaan, yhden kokonaisen,\n    mi revittynä vaivoihinsa vaipuu.\n\nYhtä hehkuvalla lämmöllä runoilija mitä ihaninta sopusointua ja\npalavinta veljesrakkautta kuvastavassa v. 1890 sepittämässään runossa\n_Illan rauha_ hellyttävästi kehoittaa yksimieliseen työhön yhteisen\nisänmaan hyväksi ja kuvaa niitä vaaroja, joita hajaantuminen ja turha\nriita tuovat mukanaan.\n\nNäiden veljeyden ja yhteisymmärryksen ylevien aatteiden suurta\nmerkitystä hän väsymättä teroittaa yliopistonuorisolle ollessaan\nlänsisuomalaisen osakunnan inspehtorina, sitä hän niinikään pontevasti\ntehostaa kaikissa rehtorinpuheissaan. Tässä kohtaa meitä taas\nsytyttävänä ja elähyttävänä tuo suuri aate suomalaisen isänmaan\neheydestä, joka on ylevimpänä koossapitävänä ytimenä niin Runebergin\nkuin hänen oppilaansa Topeliuksenkin runoudessa.\n\n\n\n\nIII. Vanhuuden päivät.\n\n\nEnnenkuin seuraamme nyt 60-vuotista \"satujen suurta setää\" hänen\nvanhuudenpäiviensä tyyssijaksi valitsemaansa ihanaan Koivuniemeen,\nvilkaisemme vielä pikimmältään hänen elämänvaiheitaan ennen muuttoa\nlähinnä kuluneina vuosina.\n\nAikaisemmin mainittu vaatimaton Mainiemi oli vielä Topeliuksen\nkesäasuntona sen lyhyen ajan, mikä hänen oli suotu nauttia lepoa luonnon\nhelmassa kaukana pääkaupungin rauhattomasta hyörinästä. Totuttuun\ntapaansa hän täällä kalasteli entisellä innolla ja suurella\nmenestyksellä. Lyhyillä kalastusmatkoilla tyttäret olivat isän seurana,\nmutta pitemmillä täytyi vakinainen soutaja olla mukana. Samoin kuin\nRunebergilla oli ollut soutajana Joonaansa, eräs suutari, oli\nTopeliuksella samaa ammattia toimittamassa entinen sotamies, nimeltä\nStock, ja hänen jälkeensä tämän suurinenäinen poika tunnettu \"Stockin\ntomppelin\" nimellä. Suuren opettajansa tavoin Topelius antautui\nkalastukseen täydellä tarmolla, mutta sen ohella hän, samoin kuin hänen\nopettajansakin, luonnosta vastaanotti runsaita vaikutelmia ja\nherätteitä, jotka sitten muokkaantuivat ja seuloutuivat hänen mielessään\nja ilmenivät myöhemmin hänen tuotannossaan.\n\nLapsuudenkodilla, rakkaalla Kuddnäsillä, oli vielä äidin kuoltuakin niin\nsuuri vetovoima poikaan, että hän joka kesä kävi sen haapoja, sen\nLeikkivuorta, sen huvimajaa ja muita unhottumattomia paikkoja\nkatsomassa. Usein hän vieraili pitemmän aikaakin lankonsa raatimies\nLybeckin luona tämän niinikään Alörnillä sijaitsevassa huvilassa. Rakas\nKuddnäs joutui viimein vieraisiin käsiin, ja sen rakennukset ja maat\naiottiin ensin käyttää seminaarin paikaksi, mutta seminaari\nperustettiinkin sitten joen vastakkaiselle rannalle.\n\nUseampana kesänä Topelius tämän jälkeen asui Tammisaaren saaristossa,\nkalastellen niinkuin ennen ja raviten luonnon iäti raittiille\nvaikutteille aina yhtä altista sieluansa sen ihanilla aarteilla. Siitä\nhuolellisesta hoidosta huolimatta, jonka runoilija aina oli omistanut\nterveydelleen, hän silloin tällöin sairasteli ja hänen vaimoansa vaivasi\nvaikea sisällinen tauti. Saatuaan virkavapautta kokonaiseksi\nlukuvuodeksi Topelius sentähden vaimonsa ja kahden nuoremman tyttärensä\nkanssa kesällä 1875 lähti etelä-Ranskassa olevaan Cannesiin, mistä\nmolempien puolisoiden heikontuneelle terveydelle toivottiin parannusta\nsaatavan. Seuraavana keväänä jatkettiin matkaa pohjois-Italiaan, jossa\nTopelius m.m. kävi Bolognan yliopistossa. Venetsiassa ollessaan\nrunoilija sai vastaanottaa sinivuokkoja, jotka Helsingin ruotsalaisen\ntyttökoulun oppilaat olivat hänelle lähettäneet ja joista hän\nliikutettuna kiitti heitä koulun johtajattarelle kirjoittamassaan\nkirjeessä.\n\nMatka oli ollut virkistävä ja lisäsi epäilemättä melkoisesti runoilijan\nhenkistä ja ruumiillista joustavuutta. Cannesissa ollessaan hän oli\nalkanut ne muistiinpanot menneestä elämästään, joita hän sitten jatkoi\nniin kauan kuin eli. Ja heti Helsinkiin palattuaan hän ryhtyi\nmoninaisiin toimiinsa, m.m. rehtorinvirkaansa hoitamaan. Hänen\npuolisonsa terveys sitä vastoin oli huonontunut, eikä tämä rakastettava\nnainen enää tervettä päivää nähnytkään, vaan riutui riutumistaan.\n\nNiissä suurissa hautajaisjuhlissa, joita koko Suomen kansa edustajiensa\nkautta toukok. 12 p. 1877 vietti Porvoossa kansallisrunoilijamme\nkuoleman johdosta, Topelius oli läsnä yliopiston edustajana. Hän piti\ntässä tilaisuudessa mieliin koskevan, syvämietteisen puheen ja oli\ntilaisuuteen myös sepittänyt ihanan runon, jonka ylioppilaat Hæffnerin\nsävelellä lauloivat haudalla.\n\nSiinä kutsumuskirjassa, jonka Topelius kirjoitti yliopiston toukok. 6 p.\n1878 Runebergin kunniaksi viettämään muistojuhlaan, hän esittelee suuren\nrunoilijamme käsitystä runoustaiteesta, ja samassa tilaisuudessa\npitämässään juhlapuheessa hän käsittelee Runebergin merkitystä\nisänmaalle.\n\nUsein Topelius ylioppilaille pitämissään puheissa pohti m.m. tieteen\nsuhdetta käytännölliseen elämään. \"Ei yläpuolella, ei alapuolella, vaan\nkeskellä yhteiskunnan tarpeita\", hän lausuu, \"on vapaasyntyisen tieteen\nasema valontuojana kansoille, ja yliopiston päämääränä on lyhyesti\nlausuttuna synnyttää itsenäistä ja sen vuoksi vapaata, mutta samalla\nelinvoimaista ja sen vuoksi hedelmällistä tietoa\". Mutta voidakseen olla\nelinvoimaista ja hedelmällistä tulee tieteen olla korkean ja mahtavan\naatteen läpitunkema.\n\nNiinkuin aiemmin olemme huomauttaneet, olivat Topeliuksen ja\nyliopistonuorison välit erinomaiset hänen ollessaan Länsisuomalaisen\nosakunnan inspehtorina. Samoin oli laita hänen rehtoriaikanaankin.\nNiinikään oli hänen suhteensa Pohjalaiseen osakuntaan mitä ystävällisin.\nTopelius tunnustaa olevansa sille velkaa nuoruuden ihanteittensa\nkehityksestä, samoinkuin hän tälle osakunnalle puolestaan uhrasi paljon.\nHänen vieraanvarainen kotinsa oli aina nuorisolle avoinna. Mutta niin\nkiintynyt kuin Topelius olikin yliopistoon ja sen elämään, katsoi hän\nnyt sen hetken tulleen, jolloin hänen oli erottava korkeakoulun\npalveluksesta. Siihen lienee ollut syynä hänen heikontunut terveytensä,\nmahdollisesti sekin, että hän luuli nuorempien tiedemiesten jo paremmin\nvoivan suorittaa hänen opetusvelvollisuutensa, ja kenties ennen kaikkea\nhänen halunsa nyt häiriytymättä antautua runoilunsa jatkamiseen.\nTämä aiheutti Topeliuksen jo ennen mainitsemamme eroamisen\nprofessorinvirasta, jota seurasi täysi eläke seuraavan syyslukukauden\nalusta. Saman syyskuun 14 p:nä Topelius vasta lopullisesti erosi siitä\nhänelle rakkaasta sivistyslaitoksesta, jonka vaiheisiin hänen omansa\nlähes puolen vuosisadan kuluessa niin likeisesti olivat liittyneet. Hän\npuhui mainittuna päivänä viimeisen kerran korkeakoulun opetusistuimelta\nlausuen jäähyväisensä yliopistolle, sen opettajille ja oppilaille sekä\nkuvasi yliopiston kehitystä viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Paria\nkuukautta myöhemmin Topeliuksen kunniaksi vietetyssä ylioppilasjuhlassa\nvirkaveljien ja oppilaiden tunteet rakastettua toveria ja opettajaa\nkohtaan tulivat mitä miellyttävämmällä tavalla näkyviin. Kauniiseen\ntervehdyspuheeseen juhlavieras vastasi, että hän mielellään vaihtaisi\n\"kaiken, mitä täällä hänen toiminnastaan oli sanottu, ja vielä\nenemmänkin, jos hän vain saisi takaisin nuoruuden kultaiset\nkaksikymmentä vuotta, niiden rajattoman tulevaisuuden, niiden toiveet ja\nniiden mahdollisuudet suuren elämäntehtävän suorittamiseen\". Kun sitten\nJ.V. Snellman, kertoo E.G. Palmén, kohtasi Topeliuksen eräässä\nsivuhuoneessa, lausui hän: \"Tiedätkös, veli Topelius, jos minä olisin\nsinun sijassasi ja tahtoisin vaihtaa jonkun kanssa noista nuorukaisista,\nniin olisin narri, tosiaankin narri, veli Topelius.\" Kainona, kuten\ntavallisesti, runoilija vastasi silloin, että hänestä kyllä tuntui\nluonnolliselta, jos Snellmanin tapainen mies, jolla oli takanaan etevä\nura tiedemiehenä ja filosoofina, ei vaihtaisikaan toimintaansa pelkkiin\ntoiveisiin, mutta että vallan toinen oli hänen, runoilijan, laita.\n\"Sanonpa sinulle\", virkkoi Snellman, \"että meillä kyllä on tiedemiehiä\nja kyllä filosoofikuhnuksia, mutta runoilijoita, kas niitä, ei synny\njoka päivä, veli Topelius.\"\n\nRunoilijan muutosta Koivuniemeen mainitsimme jo edellisessä. Hän oli\nvuotta ennen, v. 1877, ainiaaksi jättänyt herttaisen, vaatimattoman\nMainiemensä, jonka hän oli myynyt kalastaja Jaakko Forsbäckille.\nKoivuniemi oli kaksikerroksinen huvila, joka sijaitsi kauniilla paikalla\nSipoonselän lahdekkeen rannalla. Se oli rakennettu Östersundomin tilasta\nlohkaistulle palstalle, ja siinä sopi vähin viljellä maata ja hoitaa\npientä puutarhaa. Huvilarakennus on mäen rinteellä, joka on\npäärakennuksen ja vuoren välissä. Kasvihuone sijaitsee likellä vuorta,\njolla seisoi pieni leikkitupa. Vaaleanpunaiseksi maalatussa huvilassa\noli kaksi suurempaa huonetta, sali ja ruokasali keskellä. Salista pääsi\nhuoneiston länsipäässä olevaan Topeliuksen työ- ja makuukamariin, josta\ntaas vei ovi kirjastohuoneeseen. Toisessa päässä oli hänen puolisonsa\nhuone. Veranta oli sekä pihan- että merenpuolella. Huvilarakennuksen ja\nrannan välillä oli muhkea puisto ja hedelmäpuutarha. Puistossa likellä\nrantaa nähtiin kalastusaikana Topeliuksen kuivamaan ripustetut verkot.\nVähän matkan päässä huvilasta länteen päin oli pieni \"Ainila\",\nvastakkaisella puolella kyökkipuutarha. Humisevan havumetsän tuoksut\ntunkeutuvat verannoille ja ikkunoihin, muhkeat riippukoivut varjostavat\nsiellä täällä, ja kaukaa kuuluu runoilijan usein laulaman Suomenlahden\npauhina. Yhdysliikenne muun maailman kanssa oli hyvä. Oli vain lyhyt\nmatka Tikkurilan asemalle. Talon laiturilta kuljettiin veneellä likellä\nolevalle laivasillalle, josta saattoi saaristolaivoilla helposti päästä\nmille taholle halutti.\n\nTämmöinen oli se paikka, jonka 60-vuotias kirjailija oli valinnut\nvanhuudenpäiviensä tyyssijaksi. Helmassa sen luonnon, josta oli saanut\nniin lukuisia herätteitä ja josta hän niin verrattoman ihanasti oli\nlaulanut, Topelius nyt, kun elämän aurinko vähitellen alkoi laskea,\ntahtoi levätä. Tämä tyyssija oli riittävän kaukana pääkaupunkielämän\nhermoja liiaksi kuluttavasta hyörinästä, mutta siksi likellä\nsivistyselämän hehkuvaa ahjoa, että sen kosketukseen helposti pääsi,\nmilloin halutti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopelius oli samanlainen työnsankari kuin Elias Lönnrot, pitäen työtä\n\"elämän tarkoituksena ja päivänpuolena\". Kun hän jättäen moninaiset\ntoimensa pääkaupungissa vetäytyi vanhain päiväinsä rauhalliseen\nsatamaan, niin tämä ei suinkaan tietänyt sitä, että hän nyt aikoi hylätä\nentiset harrastuksensa ja jäädä toimettomaksi. Iloiten ja nauttien\nkirjallisista töistään ja pysyen harvinaisen suuressa määrin\ntyökykyisenä elämänsä myöhäiseen ehtooseen asti hän nyt osaksi saattoi\nloppuun jonkun aikaisemmin alkamansa novellin ja paranteli toisia\nkorjaillen kuvauksiin pujahtaneita, asiallisia erehdyksiä ja uudistellen\nniiden kieliasua. Sepittelipä hän uusia teoksiakin, niinkuin laajan\najankuvauksen _Tähtien turvatit_, joka ensin julaistiin Finland-nimisen\nsanomalehden kaunokirjallisuusosastossa ja v. 1889 kirjana nimellä\n_Tähtien kuningaslapset_. Siinä Topelius kuvaa kolmen samana vuonna ja\nsamana yönä -- jouluk. 8 päivää vasten yöllä 1626 -- syntyneen lapsen,\nkerjäläislasten Bennun ja Hagarin sekä Kustaa Aadolfin tyttären\nKristiinan omituisesti toisiinsa yhdistyneitä elämänvaiheita.\nTähtientutkijan Sigfrid Aroninpoika Forsiuksen ennustuksen mukaan oli\nkaikki mainittuna yönä syntynyt \"suurisyntyistä, mutta epävakaista\".\nEnnustus toteutuikin. Lapset olivat kaikki Jupiterin, tähtien kuninkaan,\nja huikentelevaisen Saturnuksen vaikutuksen alaisina. Ne olivat antaneet\nheille voimaa, mutta eivät rakkautta, ja voima ilman rakkautta voipi\nvain saada aikaan hävitystä. He luulivat kaikki syntyneensä\nhallitsemaan, ja se saattoi heidät kaikki onnettomuuteen. He eivät\nosanneet kieltää itseään, eivät uhrautua toisten puolesta, yksikään\nheistä ei tahtonut palvella, kaikki he tahtoivat hallita. Kirjan\nsankarit olivat salaperäisten voimien vaikutuksen alaisina samoin kuin\nVälskärin kertomusten henkilöt kuninkaan sormuksen. Kirjasemme\npuitteiden ahtaus estää meitä selostamasta laajan teoksen\nmielenkiintoista sisällystä.\n\nIhmetellä täytyy sitä mestaruutta, millä tämä rauhan ja sopusoinnun mies\non kuvannut Neunburgin, Breitenfeldin ja Jankovitzin verisiä taisteluja\n-- tietysti ei sodanihailun kiihoittamana vaan osoittaakseen, mitä\nkuntoa ja itsensäuhrautumista ihmiset aatteen innostamina saattavat\nosoittaa. \"Punaisen hevon ratsastaja\" on kansojen kirous. Ja hänen\netenemisensä on joka askelella askel hänen omaa häviötänsä kohti.\nSodalla ei ole mitään muuta järkevää päämäärää kuin oman itsensä\nhävittäminen. Tässä merkityksessä se on välikappale ihmiskunnan\nvalistamiseksi ja täydellisentämiseksi. Se on keino ja sitä on\nsellaisena arvosteltava. Suorastaan loistavia ovat Turun akatemiaa ja\nsen vihkimistä heinäk. 15 p:nä 1640 koskevat kuvaukset kuin myös tuo\nverraton luku \"Kreivin aika\", missä itse Pietari Brahe ilmi elävänä,\nmiellyttävänä, kreivittärineen ilahduttaa lukijaa.\n\nSamaa aaterikkautta, samaa uskoa elämän valoisiin, ihanteellisiin\nvoimiin ja samaa lämmintä myötätuntoa yhteiskunnan pohjakerrosten\nlapsiin tavataan tässä kuin runoilijan aikaisemmassakin tuotannossa,\nja hänen taitonsa kuvata aikakauden merkkihenkilöitä ja suuria\nhistoriallisia tapahtumia on, mikäli mahdollista, edelleen kehittynyt.\nHuomio- ja arvostelukyvyn tarkkuus ja sanonnan osuvuus hämmästyttävät\nlukijaa joka kerta, kun hän uusii tuttavuutensa tällaisen teoksen\nkanssa.\n\nRakkaille suosikeilleen, lapsille, Topelius kirjoitteli edelleen ja\nelämänsä iltaan asti. Niinpä ilmestyi hänen työahjostaan lukuisia\n\"leikkejä\" ja \"seikkailuja\", joita oli \"leikittävä\" eikä varsinaisesti\nnäyteltävä, sillä Topelius ei pitänyt lastenteattereista. Lapselle oli\nleikki yhtä todellista kuin toiminta täysikasvuiselle, ja _draamallisen_\nniinkuin muunkin leikin avulla voitiin nuoriin mieliin kylvää suurten\naatteiden siemeniä. Koivuniemen aikana ilmestyivät m.m. tällaisia\nleikkejäkin runsaasti sisältävistä _Lukemisista lapsille_ neljä\nviimeistä kirjaa. Niissä painettiin myöskin uudestaan lukuisia satuja,\njotka ennen olivat ilmestyneet lastenlehdissä _Nya trollsländanissa ja\nSländanissa_.\n\nVieläpä vanhoilla päivilläänkin Topelius palasi -- niinkuin ihmisen\nsanotaan yleensä tekevän -- \"aikaisimpaan rakkauteensa\", sepitellen\nlukuisia kauniita lyyrillisiä runoja. Niiden lisäksi, jotka olivat\nsyntyneet edellisellä vuosikymmenellä, kertyi nyt 1880-luvulla taas\nuusia, ja ne runoilija julkaisi jouluksi 1889 nimellä _Kanervia_.\nSulosointuisessa johdatusrunossa Topelius elämän myrskyisen virran\nrauhalliseen suvantoon päästyään vielä kerran tahtoo sitoa\nkanervaseppeleitä omistaen ne muinoin nuorille Kanervankukkien ja\nSylvian ystäville sekä sille \"nykyajan keväälle, joka avosylin tervehtii\nuudella vuosisadalla sarastavaa suviaamuansa.\" Tilanahtauden vuoksi\nvoimme nytkin vain lyhykäisesti viitata muutamiin tämän kokoelman\nkauniista lauluista, joissa runoilija, jonka jo ennestään runsas\nelämänkokemus vuosien vieriessä yhä on karttunut ja kypsynyt ja jonka\nylevä ja valoisa maailmankatsomus onnellisen elämän varrella yhä tuntuu\nvarmistuneen ja kirkastuneen, entistä yksinkertaisempia tyylikeinoja\nkäyttäen käsittelee samanlaisia aiheita kuin aikaisemminkin. -- Isänmaa\nja sen merkkihenkilöt, taide ja sen edustajat, luonto, maallinen ja\nijäisyyselämä ne nytkin saavat hänen hopeahelkkyisen kantelensa kielet\nväräjämään niille omituisella, milloin hilpeämielisen ja ilakoivan\nleikin, milloin surunvoittoisen, uneksivan kaihon, milloin\nsyvämietteisen vakavuuden ankaralla sävelellä.\n\nSyvien rivien vaatimattomille, uhrautuville edustajille runoilijan sydän\naina oli lämpimästi sykkinyt. Ensimäinen 1871 vuoden runoista on\nomistettu _Uskolliselle palvelijalle_, joka piti kaikkea, mitä talossa\noli, omanaan, sen lapset kahdessa sukupolvessa olivat kuin hänen\nlapsiaan. Tämä _Stiina Sifri_ oli palvellut Kuddnäsissä ja viimeiseen\nasti hoitanut sairasta emäntäänsä. Vuotta sen jälkeen kuin arentilainen\ntuli taloon hän kuoli vähää ennen vanhaa tohtorinnaa, ja rinnan he\nlepäävät kirkon mullassakin.\n\nHerttaisimpia näistä runoista ovat ne, joissa Topelius kuvaa oman\nlapsuutensa rakkaita muistoja ja kokemuksia. Niinpä hän _Haapani_\nrunossa kertoo siitä, kuinka hän koulusta päästyään ja \"tuttuun\nsatamaan\" saavuttuaan syleili tervetuliaisiksi äitiään ja sitten\nkiiruhti syleilemään haapojaan, jotka olivat opettaneet hänelle luonnon\nsalaperäisen taikakielen:\n\n    Jag plockat visor, jag samlat frågor\n    från hedens ljung och från havets vågor,\n    från forsens brus och från lärkans tunga,\n    men mina aspar ha lärt mig sjunga.\n\n    [Olen poiminut runoja, koonnut kysymyksiä ahon kanervikosta\n    ja meren aalloista, kosken kuohuista ja leivon kieleltä, mutta\n    haapani ovat opettaneet minut laulamaan.]\n\nJa samana vuonna (1878) kirjoitettu _Eräs vinttikamari_ niminen runo\nkuvaa nuoren Saken lapsuudenaikaista asuinhuonetta, Kuddnäsin eteläistä\nvinttikamaria. Kyynel kimaltelee vanhuksen silmässä, kun hän nyt\n60-vuotisena näkee muistinsa kuvastimeen heijastuneena isänsä kuluneen\nkirjoituspöydän, maailmankartan ja Sten Stuuren kuvan kamarin seinällä,\näitinsä kotiin palanneelle pojalleen huolellisesti valmistaman vuoteen,\ntomuttoman kirjahyllyn ja valkoiset uutimet. Ikkunasta oli viehättävä\nnäköala koivuineen, ruusutarhoineen, mansikkamaineen, kiemurtelevine\njokineen, koskineen, siltoineen ja hehkuvassa aamuruskossa kimmeltävine\nkirkonristeineen. Viehättävällä tavalla näitä lapsuusmuisteloita\ntäydentää v. 1889 sepitetty _Mylly ja paja_. Ahkera mylly oli peikkojen\nja Ahdin asunto, lasten lumottu linna. Näkymättömät jättiläiset ja\npienet jauhoiset tontut lymyilivät sen salaperäisissä sokkeloissa. Ja\npajan seinät ja silta tärisivät, kun nokinen seppä hehkuvan ahjonsa\nääressä paukutteli valtaisella väkivasarallaan kipinöiden jäljettömiin\nkadotessa avaruuteen, missä ne särkyivät kuin yössä sammuva silmä.\n\nErittäin kuvaava sepittäjänsä niin usein ilmi puhjenneelle mielipiteelle\nyksilön, suurimman ja jaloimmankin, vähäpätöisyydestä ikuisten aatteiden\nrinnalla on m.m. _Henrik Gabriel Porthan_. Vanha professori pitää\nnuorta, nimetöntä, tuntematonta ylioppilasta äärettömän rikkaana, koska\nhän voi _toivoa_, itse hän on keltalehtinen puu, ylioppilas on _kevät_,\njoka on osoittava, mihin häneen kylvetty siemen kelpaa. Muista suurimpia\nisänmaallisia muistojamme kunnioittavista, ylevähenkisistä runoista\nmainittakoon vain kansallisrunoilijamme hautajaisiin toukok. 12 p:nä\n1877 sepitetty _J.L. Runeberg_, seuraavana vuonna taiteilijaseuran\njuhlaan helmik. 5 p:nä kirjoitettu _J.L. Runeberg kuuluisuutensa edessä,\nPietari Brahe, F.M. Franzén, Rob. Wilh. Ekman ja Elias Lönnrot_. Kaikki\nne ovat ylevähenkisiä ylistyslauluja jalojen aatteiden palvelijoille;\nviimeksimainitussa runoilija virittää lyyrynsä _hiljaiselle työlle_,\njoka ei ylvästele, ei kiistele, vaan joka kevätsateen tavoin sulattaa\njäät, kastelee isänmaan, synnyttää kansat uudestaan ja uudistaa\naikakaudet. Suurta on vain se, mikä osaa itsensä kieltää; vain se, joka\nkaikki antaa, saa kaikki takaisin. Kokoelman ensimäiseksi Topelius on\nasettanut ihailemansa vapauttaja-tsaarin _Aleksanteri II:n_ runon, jonka\nhän kirjoitti 1881 vuoden verisen maaliskuun 13 päivän muistoksi. Sen\nmieleen syöpyvään viimeiseen säkeistöön runoilijan on onnistunut\nkeskittää käsityksensä siitä Suomen suuriruhtinaasta, jolle maa on\nmuistopatsaankin pääkaupunkinsa keskukseen pystyttänyt ja jota käsitystä\nei myöhempikään historian tutkimus vääräksi väittäne:\n\n    Pois katoo mainen viisaus, kruunut kaatuu,\n    Ja ajan ihanteit' ei kukaan muista.\n    Kivehen kaiva sana kulumaton:\n    Kansojen rakkaus.\n\nPohjasäveleltään liikuttava, hyväntuulisen leikillisyyden värittämä on\nse runo, jonka Topelius omisti sinistä, kiiltonappista hännystakkia ja\nvalkoista kaulaliinaa käyttävälle puolalaiselle _Frans Sedmigradskylle_,\n150 ruplan vuosipalkkaa nauttivalle piirustuksenopettajalle. Hän ei\npiirustanut sen huonommin kuin että hänen testamenttaamillaan varoilla\nsaatettiin perustaa Helsinkiin pikkulastenkoulu. -- Sukua aikaisemmin\nmainitulle runolle Äitini on sävyynsä nähden tuo mitä hartainta tunnetta\nväreilevä ja samaa runomittaa käyttävä, ylevähenkinen _Suomen äideille_,\njoka ylistää naisen, \"sydämen, ajatuksen ja hyvien tapojen kasvattajan\"\ntärkeätä osuutta Suomen onnen luomisessa. _Olavinlinna_ nimisessä\nheinäk. 29 p. 1875 vietettyyn 400-vuotisjuhlaan sepittämässään runossa\nTopelius kuvaa Eerik Akselinpoika Tottin perustaman linnan vaiheita ja\nmerkitystä. Runoilija päättää runonsa toivomalla, että Jumala\ntuomiopäivänä tapaisi kansansa kunniakkaana varustustensa ääreen\nkaatuneena. Toistakin suurta historiallista ilmiötä Topelius omalla\nkauniilla tavallaan laulaa marrask. 6 p:ksi v. 1882 sepittämässään\nrunossa \"_Eräs Lützenin muisto_\". Innostuneena hän kuvaa \"Pohjan\nsankaria\":\n\n    Vapaaksi sydämet ja uskon, aattehen\n    tuoll' aamupuhteella hän hengellänsä osti.\n    Jos ihmisheikkous mahtuikin suuruuteen,\n    mi sankar-tietäjää tais joskus hairahuttaa,\n    sit' armahampi hän, sit' inhimillisempi,\n    ei kylmä idooli, vaan lämmin elon lempi,\n    mi kansat lämmittää, maailman jalostuttaa.\n\nTämän kokoelman aikaisemmista runoista ovat _Voima ja kunnia_ ja\n1880-luvun runoelmista _Uskontunnustus, Marraskuunilta ja Rigi Kulm_\nilmauksia Topeliuksen hartaasta uskonnollisuudesta. Viimeisen edellisen\nytimenä on se ajatus, että ihmiselämän, tutkijan väsymättömän\naherruksen, ihmishengen sammumattoman janon päämääränä tulee olla\nijankaikkinen elämä. _Rigi Kulmissa_ runoilija lausuu, että ihmisnero\nmeidän päivinämme on se jättiläinen, joka ryntää taivasta kohden ja\nmyöntää, että ihmisnero voitettuaan aineen, materian, voisi vaikka\n\"munia maailmoita\", jos se tahtoisi, mutta jos se ei polvistu Jumalan\nsuuruuden edessä, niin se on liian pieni hänen luomakunnalleen.\n\nRunebergin idylli-epigrammeja muistuttaa herttaisessa\nyksinkertaisuudessaan jo v. 1873 kirjoitettu _Ennen ja nyt_, jossa\niäkkään runoilijan luonnonrakkaus saa niin miellyttävän ilmauksen.\nNokkoset, ohdakkeet, halvin kulokorsi, joita hän pikku poikana pieksi\npuusapelillaan tai halveksuen polki jalkainsa alle, ovat vanhalle\nlaulajalle käyneet rakkaiksi. Ne ovat kasvaneet hänen olemuksensa\nperustuksista, kylpeneet samassa aamukasteessa kuin hän, katselleet\nsamoja tähtiä kuin hän. Vähän myöhemmin sepitetty viehkeä \"_Joulukuusi\nTaiteilijaseurassa_\" tahtoo opettaa, että meidän voidaksemme tuntea\nonnea tulee olla uskollisia lapsuutemme ihanteille.\n\nMitä raittiita, iäti nuoria tunteita kumpuaakaan näistä jo\nharmaahapsisen, elämän taakan käyristämän runoilijan Kanervista, mitä\nyleviä aatteita, jotka ovat osoittaneet kestävänsä elämän ankarimmatkin\nmyrskyt! Kuinka runsaita elämälle kelpaavia opetuksia ja kokemuksia!\nRunoilijan sanat sattuvat sydämeen, niinkuin ainakin sanat, jotka\nlähtevät sydämestä, ja koska jokaisen sanan takana on mies, joka itse on\nelävä todistus teroittamainsa aatteiden nuorentavasta, elämätä\nylläpitävästä, elämätä jalostavasta voimasta. Elämän ylevät arvot,\nkunto, itsensä unhoittaminen, uhrautuva rakkaus saavat tunnustusta,\npiilköötpä sitten koko kansan rakastaman suurmiehen povessa,\nulkonaisesti halvan palvelijan, puoleksi halveksitun muukalaisen\nnukkavierun puvun tai maankuulun sankarikuninkaan tähtikoristeisen\nnahkahaarniskan alla. Lapsuuden hentoja iloja ja sen vienoja tunnelmia\nei vähäksytä, sen lapsellista uskoa ei halveksita, vaan ne luodaan esiin\nsemmoisina kuin ne ovat yksinkertaisessa kauniissa todellisuudessaan.\nItsekästä ylvästelyä ja pöyhkeätä itsekylläisyyttä moititaan ja\nruoskitaan ansion mukaan. Ja kaikkeen, niin pienimpään kuin\nsuurimpaankin, luo runous taikahohteensa, nuo vaivattomasti luistavat,\nmilloin alku-, milloin loppusoinnuilla, milloin molemmilla ikäänkuin\nhuvikseen leikittelevät säkeet, kuvastakootpa sitten mitä syvällisimpiä\nmietteitä, isänmaan kohtaloa tai arkipäiväisimpiä vähäpätöisyyksiä,\ntempaavat lukijan mukaansa, lämmittävät hänen sydäntään, sytyttävät\nhänen mielensä. Tämän kokoelman runot liittyvät arvokkaana lisänä\nedellisiin ja ovat kauniina loppusävelenä siinä ylistyslaulussa, joka\nKanervankukissa ja Uusissa lehdissä viritetään elämän valoisille\nvoimille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUskonnollisuus oli Topeliuksen luonteen perustavia piirteitä, ja\nuskonnollisuus oli pohjasävelenä ei vain hänen runoudessaan, vaan koko\ntuotannossaan. Sitä todistavat jo nekin runonäytteet, joita olemme\ntuoneet esiin, ja vielä vakuuttavampana todisteena on siitä hänen etevä\nosuutensa ruotsinkielisen virsikirjan aikaansaamisessa. Ja sikäli kuin\nhänen elämänsä ehtoo kuluu, pääsee uskonnollinen harrastus enemmän\nmäärääväksi. V. 1893 Topelius julkaisee hartauskirjansa. _Evankeliumi\nlapsille_, joka sisältää lyhyitä kirkkovuoden evankeliumien selityksiä.\nSatujen setä ei tyrkytä lapsille valmiisiin kaavoihin valettuja kirkon\noppeja, vaan kertoo tässä pienokaisille \"Jumalan valtakunnan satuja\"\nheille tajuttavassa muodossa, samalla kumminkin esittäen nämä \"sadut\"\ntäysin uskottavina. Onhan tämä menettely sopusoinnussa suuren\nopettajamme maailmankatsomuksen kanssa, olihan hänelle, niinkuin\nmyöhemmin Mietekirjassa sanotaan, \"kristinusko sisimmässä luonteessaan\nelämää eikä oppia.\"\n\nEsimerkkinä Topeliuksen henkisestä joustavuudesta ja siitä, miten hän\nvielä vanhanakin pysyi uskollisena miehuutensa harrastuksille,\nmainittakoon, että hän v. 1889 asti pysyi Taiteilijaseuran\npuheenjohtajana. Koivuniemeen muuttaessaan hän tosin luopui\nKasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjan varsinaisesta\ntoimittamisesta, mutta tämänkin jälkeen hän kävi yhdistyksen\nkokouksissa, otti osaa sen keskusteluihin, julkaisipa kirjoituksia\naikakauskirjassakin. Viimeiseen asti hän koulun ja kasvatuksenkin alalla\ntaisteli samojen kauniiden periaatteiden puolesta, jotka hän aikaisemmin\noli omaksunut. Östersundomin kansakoulun monivuotisena johtokunnan\npuheenjohtajana Topelius käytännöllisestikin koetti toteuttaa\naatteitaan. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli edelleen hänen\nerityisessä suosiossaan. Hän vieraili siellä usein, lahjoitti varoja\npohjaksi rahastoon köyhien oppilaiden kesäoleskelua varten maalla ja\nvarattomien oppilaiden rahastoon. Koulussa iloittiin vilpittömästi\n\"setä\" Topeliuksen käynneistä, ja sen nuoriso tuli joskus\nvastavierailulle vierasvaraiseen Koivuniemeen tai ilahdutti vanhusta\ntuoksuvilla kukkatervehdyksillä hänen merkkipäivinään.\n\nAikaisemmin on ollut puhe siitä, mitä Topelius sai aikaan\nKevät- ja Sylviayhdistyksillä. Eläinsuojelusaatteen kannattajista\nhän oli innokkaimpia ja väsymättömimpiä toimien kokonaisen\nvuosikymmenen Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajana.\nLukuisissa kirjoituksissa hän pohti eläinsuojelusasiaa.\nNaisenvapauttamispyrinnöille yleensä Topelius osoitti lämmintä\nharrastusta, niinkuin hän jo rehtorina ollessaan oli koettanut\nhelpoittaa naisen pääsyä yliopistoon. Miten kaunis onkaan hänen v. 1882\nensimäiselle naispuoliselle filosofiankandidaatille _Emma Irene\nÅströmille_ sepittämänsä runo, jossa hän valittaa, että ennakkoluulo ja\ntyhmyys olivat sulkeneet tien tiedon temppeliin hänen lukuisilta\nsisariltaan. Olemme jo nähneet parista mainitsemastamme runosta, miten\nkorkea ajatus tällä suopeamielisellä sopusoinnun miehellä oli naisesta\näitinä ja kasvattajana. Näitä yleviä tehtäviä nainen Topeliuksen\nmielestä saattoi täyttää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä oli\nkirjallistakin sivistystä. Ja eri puolueiden yhdistämisessäkin hän\ntoivoi apua naisilta. Heidän tuli yhdistää, mitä miehet olivat\neroittaneet. Maan tytärten tuli pitää maata koossa rakkaudella.\nHeilläkin oli vain yksi kansa ja yksi isänmaa.\n\nRunoilija oli 21 vuoden ikäisenä laulanut nuoruutensa lemmitylle,\nEmmalleen, ja hänelle omistetussa runossaan toivonut saavansa \"valaista\nhänen tietään läpi varjojen maan autuuden iäti kirkastetuille\nrannoille\". Kymmeniä vuosia myöhemmin hän samanlaisissa runoissa kiittää\nJumalaa, joka oli antanut hänen vaimolleen niin uskollisen sydämen ja\nsallinut heidän \"nuoruutensa kevään yhteisesti kuihtua ilossa ja\nsurussa\". Ruskeat kiharat olivat harmaantuneet, punaiset posket\nkalvenneet, usko lakastumattomiin keväisiin ei enää ollut yhtä luja kuin\nennen. Mutta luottamus korkeampaan johtoon on heissä ennallaan; mitä\nylemmäksi he nousevat \"vuorille\", sitä enemmän he näkevät, sitä\nselvemmäksi käy heille elämän tarkoitus ja Emma on hänelle vieläkin vain\n_28-vuotias_! Jo näissä harvoissa riveissä kuvastuu se herttainen suhde,\njoka vallitsi iäkkään Koivuniemen vanhuksen ja hänen vaimonsa kesken, ja\nmonet muut kauniit säkeet tulkitsevat sitä alttiiksi antavaa rakkautta,\njota onnelliset aviokumppanit omistivat toisilleen. Muistamme, miten\nsuurilla tulevaisuuden toiveilla he 40 vuotta sitten olivat solmineet\nrakkautensa liiton, eikä heidän onnensa taivasta tiettävästi olleetkaan\nsumentaneet muut synkät pilvet kuin ne, mitkä sille nousivat sairauden\naiheuttamista tuskista ja säälimättömän viikatemiehen käyntien\njälkeen, kun he menettivät aivan pieninä kolme rakastettua lasta. Se\nyhteisymmärryksen synnyttämä sopusointu, joka oli vallinnut Topeliuksen\nlapsuudenkodissa, vallitsi tässäkin, ja sairauden tuottamia kärsimyksiä\nkannettiin alistuvalla kärsivällisyydellä. Mainitsimme aikaisemmin\nsiitä matkasta, jonka Topelius puolisoineen ja tyttärineen teki\netelä-Ranskaan, ja että sanottu matka ei tuonut hänen puolisonsa\nheikentyneelle terveydelle toivottua parannusta. Voimat vähenivät vuosi\nvuodelta ja runoilijavanhuksen täytyi surukseen nähdä, miten hänen ennen\niloinen ja toimelias Emeliensä, hänen uskollinen toverinsa, päivä\npäivältä riutui kykenemättä enää viimeisinä vuosinaan paitsi\npoikkeuksittaan jättämään sairasvuoteensa. Marrask. 14 p. 1885 kuolema\ntulikin vapauttaen tämän lempeän hengen kahleista. Surunihanassa\nmuistorunossa _Noli me tangere_ Topelius muistiin piirtyvin, sydämen\nhellimpiä kieliä värähyttävin sävelin laulaa hänestä, joka oli eläessään\nkätkeytynyt hänen parhaisiin onnenunelmiinsa ja jonka hän nyt näki \"niin\nkorkealla yläpuolellaan huokauksetonna, kyyneletönnä, sanatonna,\nnimetönnä, mutta niin säteilevän puhtaana Vapahtajansa sylissä\".\n\nVarmaankin oli tämä suru katkerin, mikä pitkän elämän varrella oli\nkohdannut seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähentelevää runoilijaa, jonka\ntukkaan elämän tuiskut jo olivat heittäneet lumensa. Mutta se mies, joka\naikaisimmasta lapsuudestaan oli hakenut ja löytänyt seuraa luonnosta ja\nhäntä ympäröivistä ihmisistä, löysi sitä nytkin rakkaan Koivuniemensä\nhymyilevistä maisemista ja sen vakinaisista ja tilapäisistä asujamista.\nTäällä hän näkee ympärillään lapsensa ja lastenlapsensa sekä muita\nomaisia, vanhempia ja nuorempia. Ne kuihtumattomat keväät, joista hän\nniin usein runoissaan laulaa, eivät ole pelkkiä utukuvia, hän näkee ne\nlapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan ilmielävinä ympärillään. Tässä\nrauhoitetussa perhepiirissä säteilee lempiväin tytärten rakkaus niin\nkirkkaana jaloa, ihailtua isää vastaan ja isoisän korvia hivelee\nlastenlasten hilpeä nauru. Lasten ystävä, heidän sielunelämänsä\nsyvällinen tutkija, Valterin seikkailujen sepittäjä eli uudestaan oman\nlapsuutensa noissa milloin reunainsa yli ryöpähtävissä, huimaksi\ntemmellykseksi kiihtyvissä, milloin hiljaisemmissa, itkun ja hetkellisen\nsurun samentamissa, viattomissa pikku huveissa ja leikeissä.\n\nTytärtensä Toinin ja Eevan hoivaamana hän tässä vanhuutensa\nrauhallisessa turvapaikassa vietti elämänsä ehtoota. Sitä myöten kuin\ntyövoimat vähenivät ja silmät heikkenivät, lukivat tyttäret, muut\nomaiset ja perheen ystävät ääneen vanhukselle, joka viimeiseen asti\nmielenkiinnolla seurasi ajan kysymyksiä, kirjallisuutta ja sanomalehtiä.\nPaljon lisäsivät runoilijan työtaakkaa ne lukuisat käsikirjoitukset,\njoita vasta-alkajat Apollon pojat ja muut kirjailijat lähettivät hänelle\npyytäen niistä arvostelua. Tämänkinlaisia lähetteitä tuli niin\nrunsaasti, että Topeliuksen oli mahdoton niitä kaikkia itse lukea.\nEtenkin illallisen jälkeen runoilijan vanhoilla päivillään täytyi\nvälttää varsinaista työntekoa ja silloin käytettiin kerkeästi kuluvat\niltahetket perheseurusteluun, jolloin ääneenlukeminen vaihteli hilpeän\ntarinoimisen kanssa. Salissa olevalla isolla flyygelillä Topelius\ntoisinaan iltahetkin soitteli etenkin nuoruutensa herkkätunteisia\nmielilauluja. Vanhuksen pienenä mieliaskarteluna oli usein myöskin\nsavukehylsyjen täyttäminen. Topelius olikin kaiken ikänsä ollut vankka\ntupakoitsija. Päivisin hän työssä ollessaan istui kirjoituspöytänsä\nääressä työhuoneessaan, jossa hänellä m.m. oli hylly vanhempaa\nkirjallisuutta varten ja joka myös oli hänen makuuhuoneensa. Tähän\npäästiin salista, jonka kanssa myöskin työ ja kirjastohuone olivat\novella yhdistetyt. Viimeksimainitussa samoinkuin muissa huoneissa oli\naistikkaat, vanhanaikuiset huonekalut, mukavia tuoleja, kodikas sohva ja\nTopeliuksen teosten ruotsalaisen kustantajan Alb. Bonnierin lahjoittama\nkiertohylly, jossa oli uudempaa kirjallisuutta. Seiniä koristelivat\njalustoilta kohoavat rintakuvat, joku maisema ja Runebergin kuva\nkokonaismuodossa. Kirjahyllyllä seisoi muiden merkillisyyksien joukossa\neräs puukuva, jonka muuan rahvaan mies kuuluu leikanneen ja joka kuvaa\nTopeliuksen vanhaa riitaveljeä, kreivi Bergiä. Hänen \"ikuistuttajansa\"\noli kerran nähnyt hänen seisovan sopivassa asennossa erään majatalon\nportailla! Tässä huoneessa vanhus m.m. useinkin ikkunansa ääressä istuen\nlueskeli sanomalehtiä.\n\nKotihartauksia Topelius piti lukien perheelleen ja palvelijoilleen\nsunnuntaiden evankeliumit niihin sovellutettuine saarnoineen.\n\nKalastukseen ei Topelius enää täällä antautunut niin sääntöperäisesti ja\nsamalla innolla kuin ennen. Hän oli jo siksi vanhakin, eivätkä kalavedet\ntäällä vetäneet vertoja Mainiemen vesille. Likeisin lahti oli matala ja\nruohoinen ja vesi siinä enimmäkseen sameata. Verkoilla Topelius\nkuitenkin vähin kalasteli, niinkuin ennenkin. Jokapäiväiset kävelyt\nkuuluivat säännöllisesti käytettyihin voimain uudistus- ja\nvirkistyskeinoihin, ja vanhus käveli mieluimmin yksin -- tosin etenkin\nikänsä loppuaikoina omaisten salaisen valvonnan alaisena. Puutarhassa,\njota Toini hoiti, hän kävi mielellään, ja hedelmäpuut huvittivat häntä\nerityisesti. Eräälle omenapuulle, jossa oli paljon oksaksia, hän oli\nantanut nimeksi Polykarpus!\n\nMaankuulu oli Koivuniemi vieraanvaraisuudestaan. Avosylin täällä\notettiin vastaan koulujen nuoriso, joka runoilijan syntymäpäivinä tuli\nkukin, puhein ja lauluin tervehtimään rakasta \"setäänsä\". Sama\nvieraanvaraisuus kohtasi kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja muita\nvieraita, jotka omasta maasta tai maan rajain ulkopuolelta saapuivat\ntänne. Koivuniemen vieraskirja sisältää kirjavan ja runsaan\nnimikokoelman, joka sekin osaltaan todistaa, miten monta ystävää tämän\ntalon isännällä oli.\n\nKoivuniemellä asuessaankaan Topelius ei unhoittanut kotiseutuaan. Sekä\nrakas lapsuudenkoti että suloinen Mainiemi olivat tosin vierasten\nhallussa, mutta näillä seuduilla vielä elävien vanhojen ystävien ja\nsukulaisten luo tullessaan runoilijavanhus aina tietenkin oli yhtä\ntervetullut kuin ennen. Näillä vierailuilla hän tavallisesti asui ennen\nmainitun lankonsa, raatimies J.A. Lybeckin luona. V. 1887 Topeliuksen\nsaapuessa Uuteenkaarlepyyhyn vietettiin siellä kaupungin läheisellä\nKaivosaarella hänen kunniakseen lastenjuhla, johon 600 lasta kaupungista\nja sen ympäristöstä otti osaa. Juhlan toimittaja, seminaarin silloinen\njohtaja Z. Schalin on kertonut, että hän pyysi enoansa tässä\ntilaisuudessa puhumaan pienokaisille. Topelius oli vastannut, ettei hän\n\"osannut puhua\", eikä suostunut mitenkään pyyntöön. Sittemmin hän\nkuitenkin taipui puhumaan lapsille kirkossa, jossa he kokoontuivat\nvanhuksen ympärille tämän seisoessa alttarin edessä.\n\nOlemme huomanneet, miten Topelius sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan\nettä runoissaan lausui mielipiteensä ajan polttavista kysymyksistä. Niin\nsovinnollisia, rauhaan ja yksimielisyyteen kehoittavia kuin hänen\nlausuntonsa olivat olleetkin, aiheuttivat ne sittenkin vastaväittelyä,\nja julkisuuden miehenä Topeliuskin oli saanut kestää useita ankaria\nhyökkäyksiä ja iskuja. Mutta taistelujen mainingit olivat vähitellen\ntyyntyneet, ja yhä yleisemmin oli ruvettu ymmärtämään tämän miehen\ntodellista suuruutta. Se rakkaus, joka jo kauan oli tullut Topeliuksen\nosaksi, kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kuin lämmittävä aurinko\nrakastavalla ja rakastettavalla persoonallisuudellaan yhä lukuisempia\njoukkoja ympärilleen ja, kun hän vihdoin seisoi viimeisenä eloon\njääneenä suurmiehistämme kansansa keskellä, kokoontuivat kaikki,\nyhteiskunta-asemaan, kieleen ja mielipiteisiin katsomatta, kunnioittaen\nsuuren oppi-isän ja kasvattajaa ympärille. Tällainen kieltämätön\nvalta-asema Topeliuksella oli yleisessä tietämyksessä ikänsä viimeisinä\nvuosikymmeninä.\n\nArvokkaalla ja kauniilla tavalla toi Suomen kansa esiin kiitollisuuden\nja kunnioituksen tunteensa Topeliukselle niissä juhlissa, joita\npääkaupungissa ja maaseudulla pantiin toimeen hänen täyttäessään 70\nvuotta. Samat tunteet yhdistivät kaikki. Tuo vaatimaton ja nöyrä mies,\njoka Lönnrotin tavoin mieluimmin olisi vetäytynyt syrjään, kokosi\nlämmittävän auringon tavoin rakkautensa ja aatteittensa voimalla\nkaikki ympärilleen. Topeliuksen käytettäväksi annettiin rahamäärä,\njonka hän v. 1895 \"Tammikuun 14 päivän rahaston\" nimellä antoi\nKansanvalistusseuralle. Tämän tuli koroista antaa 100 markan suuruisia\nvuotuisia muistolahjoja varattomille vanhoille, ansiokkaille opettajille\nja opettajattarille, jotka yksityisessä tai yleisessä koulussa olivat\nomistaneet elämänsä kristillisen kansanopetuksen palvelukseen.\n\nLukuisat seurat, molemmat Kirjallisuudenseurat, Maantieteellinen seura,\nKansanvalistusseura, Suomen Naisyhdistys, Taiteilijaseura ja Helsingin\nEläinsuojelusyhdistys kutsuivat runoilijan kunniajäsenekseen. Koulu- ja\nyliopistonuoriso alkoivat vuosittain käydä Topeliuksen luona\nkunniatervehdyksillä.\n\nRuotsissakin \"setämme\" oli hyvin rakastettu ja kunnioitettu. Jo v. 1886\nRuotsin akatemia oli lähettänyt hänelle kultamitalinsa, hän sai\nritariston merkkejä ja valittiin tieteellisten seurojen jäseneksi. Hänen\nmuotokuvansa levisivät valokuvina sekä suomalaisten että ruotsalaisten\ntaiteilijain maalauksina ja niiden jäljennöksinä laajalti sekä meillä\nettä Ruotsissa.\n\nEtevimmät Topeliuksen suorasanaisista teoksista on suomennettu, ja\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura on määrännyt palkinnon hänen\nlyyrillisten runojensa suomentamisesta. Useita hänen kirjoistaan on\nkäännetty saksaksi, tanskaksi, norjaksi, englanniksi, muutamia myöskin\nranskaksi, italiaksi, venäjäksi, viroksi ja unkariksi.\n\nTopeliuksen sulosointuisiin runoihin, jotka muuten \"laulavat itse\nitsensä\", on ainakin kymmenen sävelniekkaa -- uudemmista mainittakoon\nJean Sibelius -- laatinut säveleitä.\n\nVielä v. 1890 ja vieläpä v. 1894 vuodenkin promotionissa tuo sydämeltään\niäti nuori runoilijavanhus on mukana. Edellisessä hän saa riemumaisterin\nseppeleen ja jälkimäisessä hän viettää 50 vuotista riemujuhlaansa\npromotionirunoilijana. Hän sepitti kumpaankin tilaisuuten syvämietteisen\nja ylevämielisen runon, ja molemmissa runoissa hän lausuu ympärilleen\nkokoontuville nuoremmille sukupolville ikimuistettavia rohkaisevia\nsanoja sen sitkeän taistelun johdosta, jota kansamme siihen asti oli\nmurtumatta kestänyt ja joka oikeuttaa sen luottavaisesti katsomaan\ntulevaisuuteen.\n\n    Se hukkuu vain, jok' itse hukkaan heittyy.\n    Kansa, mi kesti, mitä kansa tää,\n    häviämättä haudoillemme jää.\n\nSe, mikä on parasta ja ikuista \"kevään lapsen\", uuden polven omassa\npovessa, se on johdattava sen tietä halki synkinten aikojen.\n\nElämänsä viimeisiin vuosiin asti väsymätön Topelius jatkoi\nkirjailemistansa. Hän avusti ansiokkaasti loistoteosta _Suomi 19.\nvuosisadalla_, kirjoitteli runoja albumeihin, kalentereihin ja\njuhlajulkaisuihin sekä sepitteli satuja ja novelleja. Jo v. 1870 hän oli\ntehnyt ensimäisen suunnitelman sitä teosta varten, joka sitten ilmestyi\n_Lehtisiä mietekirjastani_ nimisenä kirjana ja joka julkaistiin vasta\nhänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän tuo ilmi, mitä hän ajattelee ajan ja\nijäisyyden suurista kysymyksistä. Vaatimattomana kuten aina hän ei pidä\nmielipiteitään erikoisen merkittävinä, mutta hän tuntee tarvetta esittää\nne pitkän kokemuksensa hedelmänä. Useimmat teoksen kirjoitelmista --\nniitä on kaikkiaan 40 -- syntyivät v. 1895 tai vähän sen jälkeen kuin\ntekijä 77 vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista.\nKirjan vaihtelevan sisällyksen valaisemiseksi mainittakoon muutamia sen\nkirjoitelmista: Uskoni, Kuolemattomuus, Ihmeet, Lapsi, Elämän kesä ja\nsyksy, Rakkaus, Koti, Koulu, Kirkko, Sanomalehdistö, Puolueet ja\nSuuruus.\n\nKauniina kuvastuu näissä lehtisissä Topeliuksen nerokkuus,\nsyvämietteisyys, horjumaton, liikuttavan yksinkertainen lapsuudenusko,\n80-ikävuodella vielä nuorekas mieli ja lannistumaton elämänilo, pitkän\niän varrella saavutettu rikas elämänkokemus ja ihanteellisen kirkas\nmaailmankatsomus, jota mitkään surut ja pettymykset eivät olleet voineet\nsumentaa. Kirja sisältää niin runsaan aarteiston herättäviä ajatuksia,\nraitista, täysipitoista elämänviisautta sekä jaloja puhtaita tunteita,\nettä sen tekijä jo yksin tällä ansaitsisi kuolemattomuuden. Sattuvasti\nlausuu Nervander kirjan kielestä. \"Ajatukset\", hän sanoo, \"esiintyvät\nusein suppeassa, melkein suoraksi veistetyssä kieliasussa, joka\nkuitenkin tunkiessaan sielumme läpi jättää jälkeensä tuulahduksen siitä\nelämästä, joka elää luonnossa, lehahduksen kevään ja syksyn mahtavasta,\nraikkaasta henkäyksestä.\"\n\nV. 1894 Topelius kävi Vaasan laulu- ja soittojuhlassa, johon hänet oli\nkutsuttu kunniavieraaksi. Sieltä hän jatkoi Uuteenkaarlepyyhyn ja palasi\nkotiin virkistyneenä ja täynnä elähdyttäviä vaikutteita. Runoilija\nlausuu omalla herttaisella tavallaan juhlasta, että siinä oli yhtynyt\n\"kaikki, mikä meitä taiteessa ja luonnossa miellyttää, ja että hän oli\nylpeä Pohjanmaastaan\".\n\nPari vuotta myöhemmin Topelius kävi kesän loppupuolella Visbyssä\nterveysmatkalla. Oleskelu ikivanhan kaupungin ihanassa meri-ilmassa\nvahvisti vanhuksen jo riutuvia voimia, ja täällä taaskin osoitettu\nvieraanvaraisuus ja ystävyys lujitti niitä ennestään lämpimiä tunteita,\njotka aina olivat yhdistäneet Topeliuksen vanhaan emämaahan. Hän palasi\nkotiin Tukholman kautta. Ritariholman satamassa, kertoo Eliel Vest,\nolivat häntä vastaanottamassa sankat ihmisjoukot, jotka juhlamielisinä\ntervehtivät Topeliusta sinikeltaisten lippujen liehuessa. Tukholman\nkansakoululapset olivat ylitarkastajansa, tri Bergmanin kanssa saapuneet\nlausuakseen satujen sepon ja Välskärin kertomusten tekijän\ntervetulleeksi. Pidettiin puheita, laulettiin, annettiin kukkia,\npuristettiin kättä. Runoilija kävelee pienokaisten sankkain rivien läpi,\nhymyilee ja nyökäyttää päätään, puhuttelee toista, taputtaa toisen\nvalkokiharaista päätä ja puristaa lähinnä seisovain käsiä. Mutta kaikki\ntahtovat kätellä rakasta vierasta, satoja käsiä ojennetaan häntä\nvastaan, hän ei henno vetäytyä takaisin, kunnes joku opettajista\n\"pelastaa\" hänet huutamalla: \"valmiit!\" Se oli kauttaaltaan liikuttavaa,\nkertovat läsnäolijat, ja useita hauskoja pikkukohtauksia sattui. \"Kuka\ntuo vanha setä on tuolla rantaportaalla?\" kysyy joku eräältä pieneltä\ntytöltä. \"Niinkuin minä nyt en sitä tietäisi!\" oli vastaus. \"Sehän on\nvälskäri Topelius.\"\n\nTavallista juhlallisempien tunnelmain leimaama oli se hetki, jolloin\nharmaahapsinen runoilijavanhus sai riemutohtorin seppeleen. Promoottorin\nisänmaan nimessä esiintuomat kiitokset jalolle pojalleen, jossa maa näki\nparhaat aatteensa ruumiillistuneina, ja seppelöidyn vaatimattomuudenkin\nläpi kuultava ylevä suuruus varmaankin olivat ne juhlallisuuksien\nkohdat, joissa juhlatunnelma kohosi huippuunsa jättäen elinaikaisia\nmuistoja kaikkien läsnäolijain mieleen.\n\nVielä v. 1897 Topelius kävi kotiseudullaan ja täällä hänelle\nvalmistettiin suuri iloinen yllätys. Mainiemen tupa oli ostettu takaisin\nsen viimeiseltä omistajalta, joka oli muuttanut sen toiseen paikkaan,\nhajoitettu ja rakennettu uudestaan entiselle paikalleen Alörniin ja\nvarustettu samanlaisella sisustuksella kuin siinä ennen oli ollut.\nRunoilijan sisarenpoika oli oppilaittensa seminaarilaisten avulla\nsuorittanut tämän. \"De ä' ju en uppståndelse!\" (Sehän on ylösnousemus!)\noli Topelius yllätettynä ja iloisena huudahtanut rakkaaseen tupaansa\nastuessaan. Pikku asumus luovutettiin vanhukselle, jonka kunniaksi\nkaupunkilaiset vähän myöhemmin viimeisen kerran toimivat juhlan.\nMainiemen vieraskirjan ensi lehdelle Topelius eräänä päivänä oli\nkirjoittanut runon, jonka toinen säkeistö kuuluu:\n\n    Tääll' illan vieno hämärä\n    on elon taistot tyyntävä.\n    Vain muistot päiväin menneitten\n    sua vastaan hiipii hyväillen.\n    Käy sisään hetkeks, kulkija!\n    Ja rauhaa nauti, onnea!\n\nSillä juhlalla, kertoo eräs siihen osaaottanut, joka v. 1898 vietettiin\nrakkaan runoilijan täyttäessä 80 vuotta, oli toinen luonne kuin 10\nvuotta aikaisemmin vietetyllä. Virallisia puheita ja lähetystöjä\nvältettiin. Siitä tuli perhejuhla, jota maa vietti rakkaalle,\nkunnioitetulle runoilijalleen.\n\nTammikuun 14 päivän kylmänharmaana aamuna lapset ja lapsenlapset\nKoivuniemellä lauloivat virren iäkkäälle isälle ja isoisälle. Ruokasali\noli koristettu kukilla ja pohjoismaisilla lipuilla. Kahvipöydälle oli\npinottu lahjoja, omaisten valokuvia ja sisustakuvia Koivuniemeltä,\njoiden lisäksi lukuisa joukko kirjeitä omasta ja pohjoisista\nnaapurimaista. Vain yksi ainoa lähetystö voitiin vanhuksen\nheikentyneiden voimain vuoksi sinä päivänä ottaa vastaan: Östersundomin\nkansakoulun oppilaat opettajattarineen, jotka toivat tervehdysadressin\nja kukkia. Z.T. oli 16 vuoden ajan toiminut mainitun koulun johtokunnan\npuheenjohtajana. Vieraita saapui, sukulaisia ja ystäviä maan eri osista\nsekä läheisempiä ja kaukaisempia naapureita. Sydämellinen ja\ntuttavallinen mieliala vallitsi, puheita ei pidetty, mutta sitä useampia\nsyleilyjä ja suuteloita vaihdettiin liikutuksen kyynelten silmissä\nkimmeltäessä. Huoneet täyttyivät vähitellen kukista, niin että\nKoivuniemen salit muuttuivat ikäänkuin haltiatarten puutarhoiksi.\n\nPäivän kuluessa saapui suuri joukko kukkia, kukkamaljakoita\nja -laitteita kauniine tervehdyssäkeineen koulujen oppilailta ja\nopettajistoilta, suomalaiselta teatterilta, Kevätyhdistykseltä ja\nyksityisiltä henkilöiltä. Sen lisäksi tuli lahjoja koti- ja ulkomaalta,\npäivän merkitystä tulkitsevia aikakauskirjoja ja lukuisia\nonnittelusähkösanomia. Joka lahja, joka tervehdys todisti kansan\nrakkautta.\n\nPääkaupungin kaikki sanomalehdet käsittelivät pääkirjoituksissaan\nTopeliuksen merkitystä maallemme, Ruotsin, Tanskan sekä Amerikan\nkaikissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä oli innostuneita\nkirjoituksia hänestä. Päivän kunniaksi toimeenpantiin teattereissa ja\nkouluissa juhlia, joihin vanhus kumminkaan itse ei voinut saapua.\nMuutamia päiviä myöhemmin hänelle Palokunnantalolla Helsingissä\nvietettiin suuremmoinen kansalaisjuhla, johon hän saapui houkutuksia ja\nhartaita pyyntöjä noudattaen ja tapansa mukaan asettuen asumaan\nVillensaunan ravintolaan. Ylioppilaat tulivat laulutervehdykselle, ja\nsen lisäksi ylioppilaskunta toimeenpani loistavan soihtusaaton hänen\nkunniakseen. Vielä näissäkin juhlissa, joiden seikkaperäisempään\nkuvailemiseen tässä ei ole tilaisuutta, Topelius useamman kerran omalla\nherttaisella tavallaan kehoitti Suomen kansalaisia yksimielisyyteen ja\nsovinnolliseen työhön jakamattoman isänmaan hyväksi. Tätä juhlaa\nvietettiin kautta maan, sillä monin paikoin maaseudullakin oli\nTopelius-juhlia toimeenpantu. Tervehdysrunoja oli hänelle sepitetty\nuseita kymmeniä, kolmisenkymmentä saapui tervehdysadressejakin seuroilta\nja yksityisiltä henkilöiltä sekä m.m. lähes 3,000 kansakoululapsen\nallekirjoittama jättiläisadressi kuin myös onnittelusähkösanomia\nkoti- ja ulkomaalta -- paitsi Skandinaviasta, niitä tuli Ranskasta,\nSaksasta, Itävallasta ja Venäjältä -- yhteensä enemmän kuin puoli\nkolmatta sataa. Tämä rauhan ja rakkauden mies sai todella korjata,\nmitä oli kylvänyt.\n\nTammikuun 24 p. 1898 päivätyssä herttaisessa Iltatervehdyksessä vanhus\nvaatimattomasti lausuttuaan sanasen \"hajanaisesta elämäntyöstään,\ntuuleen siroittamistaan siemenistä, joista Jumalalle yksin tulee kunnia,\njos jokin niistä on juurtunut\" -- lähettää nöyrän kiitoksensa ja\ntervehdyksensä isänmaalleen, harvoille jälellä oleville aikalaisilleen,\nkotien työntekijöille ja tekijättärille, taiteilijoille, oppilaitoksille\nja Suomen nuorisolle, kaikille rakkaille ja kaikille tutuille ja\ntuntemattomille ystävilleen Ruotsissa ja naapurimaissa.\n\nRakkaaseen, rauhalliseen kotiinsa palattuaan runoilija-patriarkka\nseuraavina päivinä tunsi voimainsa virkistyneen, ja vanhasta\ntyönilostaan nauttien hän taas ryhtyi mietekirjansa valmisteluun. Mutta\nse tauti, joka oli vaivannut häntä ennen juhlia ja joka niissä\narvatenkin oli saanut uutta virikettä, ei hellittänyt. Kerran hän\naamiaisateriaa syödessään sai äkillisiä vilunväristyksiä. Pitkälle\nkehittyneen itsensähillitsemisen voimalla vanhus tarmokkaasti ponnisteli\nsairautta vastaan, mutta viimein hän kumminkin taipui laskeutumaan\nvuoteelle. Vain päivän hän aikoi levähtää. Mutta voimat vähenivät,\neivätkä sallineet sairaan nousta, vaikka hänellä mielestään ei mitenkään\nolisi ollut aikaa virua vuoteellaan. Helmikuun 13-20 päivinä hän vielä\nteki lyhyitä muistiinpanoja ja yhdisti niiden sisällyksen sanaan:\n\"ankkurissa\", mikä oli viimeisiä hänen kynästään lähteneitä.\nYksitoikkoiset, harmaat päivät ja pitkät yöt sulivat viimein hänen\ntietoisuudessaan yhteen. Elämänsä viimeisenä viikkona hän ei enää\nnoussut vuoteestaan, väsymys lisääntyi ja verenmyrkytystä seuraava\nhourailu häiritsi yöunta. Työn harmaantunut sankari ymmärsi jo, että\nhänen työpäivänsä nyt todella oli mailleen vaipumassa, ja Jumalaa\nrukoillen ja rauhallisin mielin hän tervehti sitä vierasta, jolle hän jo\nkerran aikaisemmin oli huudahtanut: \"Terve tuloa, kuolema, kun hetki on\nlyönyt!\" Vuoteensa ympärille kokoontuneitten lastenlastensa kautta,\njoiden läsnäolo erittäin näytti ilahduttavan häntä, hän lähetti\nterveiset tuleville sukupolville. \"Terve tuloa, elämä, niin kauan kuin\nsinua kestää!\" hän myös kerran oli huudahtanut, ja vähää ennen\nkuolemaansa hän vielä sanoi rakastavansa elämää ja toivovansa nähdä\nkevään, kevätauringon ja kevätvihantaa. Hänen elämänsä viimeiset päivät\nolivat ainoata rukousta. \"Eikö aurinko tule?\" hän usein kysyi, ja\nviimeisenä iltapäivänä, maalisk. 12 päivänä, se monesta ajasta paistoi\nsairashuoneeseen heijastuen ihanasti hänen vuoteensa viereiselle\nseinälle. Runoilija avasi silmänsä, niistä lähtevä säteilevä katse\nsulautui auringon väikkyvään valoon, hän kohotti kättään tervehdykseksi\nja ummisti taas silmänsä.\n\nViimeinen iltapäivä oli tuskallinen, sairaan henkeä ahdisti ja hän\nlepäsi enimmiten ummessa silmin. Ruumiin lämpö väheni, hengitys heikkeni\nja puoli 12 yöllä lepoa ja rauhaa janoova henki viimein nukahti kuoleman\narmahtavaan uneen. Se kevät, jota kohti se niin usein kaihoten oli\nsiipensä kohottanut, oli alkanut sarastaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoin kuin kansalaiset ennen rakastavin ja sovinnollisin mielin suurina\nmerkkipäivinä olivat kokoontuneet opettajansa ja kasvattajansa\nympärille, niin he sitten yhtyivät sen kukitetun arkunkin ääreen, johon\nhänen kylmennyt tomunsa oli kätketty. Suureksi kansalliseksi\nsurujuhlaksi muodostui se päivä, maaliskuun 21 päivä, jona sivistyksemme\nihanan aamukoiton viimeinen suurmies vihittiin haudan ikuiseen lepoon.\nHelsingin Uuden kirkon mustalla verhottuun kuoriin asetetun arkun\nääressä tulkitsivat eri kansankerrosten, virkakuntien, yhdistysten ja\nmaan kaupunkien edustajat sekä lukuisat yksityiset sanoin ja kukin niitä\nkunnioituksen, kiitollisuuden ja surun tunteita, jotka nyt täyttivät\nkaikkien sydämet. Kaupunki oli surupuvussa. Kaikkien virastojen,\nyliopiston, koulujen ja useitten yksityisten rakennusten suruharsolla\npeitetyt liput riippuivat puolitangossa. Myymälät oli sulettu, niiden\nnäyteikkunoihin oli runoilijan kuva asetettu, ja ylioppilastalon\nparvekkeelta loisti niinikään vihreiden kasvien välistä Topeliuksen\nsuruharsoon verhottu rintakuva.\n\nSankat ihmisjoukot täyttivät katukäytävät kirkosta aina hautausmaalle\nasti. Kaupungin koulujen oppilaat muodostivat pitkän kujanteen. Likinnä\nruumisarkkua seurasi 200 ylioppilasta, jotka kantoivat seppeleitä\nkulkien 4-miehisissä riveissä, sitten ylioppilaskunta lippuineen; M.M.,\nTaiteilijaseuran ja Kirjailijalooshin jäsenet, Kirjaltajain yhdistys\ny.m. Kun oli saavuttu haudalle, lauloi sekakuoro prof. R. Faltinin\njohdolla Topeliuksen kauniin pääsiäisvirren. Suruharsoisten lippujen\nmaahan painuessa tuhannet kansalaiset paljastivat päänsä, kun\nsinkkikirstuun asetettu kukilla kaunistettu ruumisarkku vajosi hautaan.\nYlioppilasten ja M.M:n laulu, vainajan sisarenpojan harras rukous ja\nihanan hymnin sävelten soidessa omaisten ja ylioppilasten toimittama\nhaudan umpeenluominen, lukemattomien seppelten laskeminen, surujuhlan\nvakavan ylevä tunnelma -- -- kaikki piirtyi varmaan useimpien\nläsnäolijain muistiin elinkaudeksi. Metrien korkuiseksi kohosi seppelten\nmuodostama, surevan rakkauden ja kiitollisen kunnioituksen luoma kumpu\ntalvisten kinosten keskelle, ja lausuttuaan viimeiset jäähyväisensä\nkansallislaulun sävelillä hajaantuivat syvän liikutuksen valtaamina\nsankat ihmisjoukot runoilijan haudalta.\n\nLikellä merenrantaa olevaa hautaa kaunistaa Suomen Naisyhdistyksen\nalotteesta pystytetty Valter Runebergin muovailemaa muistopatsas:\ngraniitiselta jalkakiveltä kohoava enkelinkuva. Vaasassa paljastettiin\nv. 1914 taiteilija Emil Vikströmin muovailema muistopatsas. Vireillä on\ntoimenpide muistopatsaan pystyttämiseksi Helsinkiin.\n\nNäin olemme seuranneet kehdosta hautaan Sakkea, joka iloisesta,\nherttaisesta lapsesta kehittyi haaveilevaksi, mutta todellisen elämän\nmoninaisiin harrastuksiin tervein vaistoin kiintyväksi nuorukaiseksi ja\nsiitä mieheksi, joka hyvin monipuolisella toiminnalla toteutti kerran\naikaisemmin lausumansa toivomuksen, että saisi olla mukana aikansa\nmielenkiintoisimmissa pyrinnöissä. Olemme nähneet, miten tunnollisesti\nhän hoiti rikasta henkistä perintöään, miten väsymättömällä innolla hän\nkehitti runsaita sielunlahjojaan, miten ankarasti hän kasvatti itseään\nja miten hän vähitellen kehittyi suureksi runoilijaksi, kansansa\nkasvattajaksi ja oppi-isäksi. Lämpimin tuntein, sytyttävin sanoin\nja tosityöllä Topelius koetti edistää kaikkea hyvää. Suuren,\nkaikkeasyleilevän rakkautensa johdattamana hän tuki ja auttoi köyhiä ja\nsyrjäytettyjä, suojeli eläimiä, otti lapset ja nuoret aivan erityisen\nhellään hoivaansa, kannatti naisten sivistys- ja vapautusrientoja sekä\nomisti taiteelle ja tieteelle miehuutensa parhaat voimat. Kauemmin kuin\npuoli vuosisataa hän uupumatta taisteli kansallisen kulttuurimme\nkaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Siten hänessä ruumiillistui Uuden ajan\nhistoriamme keväinen, ylväs ajan jakso, jolloin suurimmat henkemme\nkylvivät nykyisen sivistyksemme siemenet.\n\nSe herttainen iloisuus ja mielenrauha, jotka loistivat hänen\nkasvoistaan, se ystävyys, joka säteilee hänen ruskeista silmistään, se\nnerollisuus, joka on painanut leimansa leveään ja korkeaan otsaan, se\nlempeästi muhoileva hymy, joka asuu hänen huulillaan, joilta niin monta\nkultamunista on vierähtänyt, ne kuvastavat kaikki kauniisti sitä\nsyvällistä, _valoisaa elämänkatsomusta_, joka oli Topeliukselle\nomituinen, joka, niinkuin runoilija itse lausuu, saavutetaan vain siten,\nettä ajatus ja tunto alituisesti ovat kanssakäymisessä sen kanssa, mikä\non suurta elämässä, ja jonka kannattamana hänen elämänsä muodostui\nniin onnelliseksi. Suloinen _sopusointu_, lempeä suvaitsevaisuus\nja todellinen vapaamielisyys, olivat koko hänen olemuksensa\ntunnusomaisimpia piirteitä. Harvinaisen suuri mielen tasapaino asui\ntuossa parhaille ihanteilleen aina uskollisena pysyneessä miehessä,\njonka _vaatimattomuus_ oli yhtä suuri kuin Lönnrotin ja jonka\nisänmaanrakkaus oli yhtä tulinen ja sytyttävä kuin hänen suuren\nopettajansa Runebergin. Hän oli lempeä ja herttainen, mutta ei heikko.\nHän pysyi johdonmukaisesti ja taipumatta uskollisena elämänsä varrella\nvähitellen omaksumalleen vakaumukselle. \"Itsestäni en taida mitään,\nkaikki on minulle ylhäältä annettu\", sanoi syvästi uskonnollinen ja\nlapsenhurskas Topelius usein, ja vähää ennen kuolemaansa hän lausui:\n\"Pieni, köyhä lapsi on syntynyt maailmaan, pieni lapsi on sen pian taas\njättävä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopeliuksen aikaisin varsinainen runoilu käsittelee parhaastaan\nrakkautta, siinä on paljon epämääräistä haaveilua ja omien vaihtelevien\nmielialojen kuvailua. Tunnusomaisena piirteenä esiintyy siinä jo\naikaisin luonnon sielullistuttaminen ja myös se ajatus, että yksilö on\nheikko välikappale aatteen palveluksessa. Jo aikaisin hän ylistelee\nluonnollisten, yksinkertaisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden\nsuloa luonnotonten ja teennäisten tunteiden rinnalla. Mitä hartain\nuskonnollisuus esiintyy jo nuoruudenrunoilussa. Sekä asiallisesti että\nmuotoon nähden hänen _lyriikkansa_ on saanut paljon vaikutteita\nkansanrunoudesta. Ja ennen kaikkea Topelius onkin lyyrillinen runoilija,\nhänen tunnelmarunoutensa kuvastaa paraiten hänen personallisuuttaan niin\nihmisenä kuin runoilijanakin. Topelius on _edistyksen ja vapauden_\nrunoilija, myöskin naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen\noikeuksiensa laajentamista hän runoudessaankin innolla ajaa ja\näidinrakkauden ylistykseksi hän on sepittänyt mitä ihanimpia säkeitä.\nHänen lyyrillisessä tuotannossaan tapahtuu muutos elämän neljännellä ja\nviidennellä vuosikymmenellä. Runoiltuaan siihen asti ikäänkuin huvikseen\nhän nyt runoissaan alkaa yhä enemmän käsitellä ajan suuria kysymyksiä\nosoittaen kansalleen jaloja aatteita, joihin on pyrittävä, ja laulaa\nlohdutusta synkkinä aikoina. Hänen runottarensa on aina palvellut\nsiveellisiä voimia, ja hänen sulosointuinen lyyrynsä on aina saanut\nsydämemme sisimmät kielet väreilemään. Suomen tulevaisuus on\nrakennettava kansan valistukseen. Täten Topelius vähitellen kehittyy\nluonnon ja ihmissydämen runoilijasta ylevähenkisen isänmaallisuuden\nlaulajaksi. Runebergin miehekkäämpi, klassillinen runous innostutti\netupäässä kypsyneempiä ikäluokkia, Topeliuksen viehkeämmät sävelet\nsytyttivät, samoinkuin Franzénin, lasten ja nuorten sydämet.\n_Isänmaanrakkaus_ tuli Topeliuksen laulujen perusaiheeksi. Luonto\nja kansanelämä, ilomme ja surumme, menneisyyden muistot ja\ntulevaisuustoivomme esiintyvät niissä taiteen kirkastamassa valossa.\nTopeliuksen selvä, kuulas, havainnollinen, kuvilla ja sattuvilla\nvertauksilla kaunistettu runokieli, hänen ei aina puhtaat loppusointunsa\nja hänen \"itse itsensä laulavien\" säkeidensä musikaalisuus kaipaisivat\noman erityisen lukunsa.\n\nOmistaen lapsenmielen Topelius ei tahdo lapsenmieltä rikkoa, hän tahtoo\nantaa lapsen pysyä lapsena. Ja siksipä hän on osannut puhua\npienokaisille tavalla, joka on tehnyt hänestä maailmanmaineen\nsaavuttaneen mestarin. Hänestä voisi sanoa samaa, mitä on sanottu\nShakespearesta: Hän löysi jalokiviä jokaisesta kuivuneesta purosta,\nniinkuin lapset Eldoradosta. Hänen ihmeelliset, jännittävät _satunsa\nja kertomuksensa_, joihin hän on osannut luoda niin omituisen,\nihanteellisen hohteen, antavat yllin kyllin ravintoa heidän\nmielikuvitukselleen ja kylvävät samalla heidän herkkiin mieliinsä jalon\nja hyvän siunattuja siemeniä. Siten lapset saavat juuri sitä, mitä he\nkaipaavat, ja heille sulatettavassa muodossa. Ihanteen ja näkyväisen\nvälinen yhteys pysyy heillä rikkomatta. Topeliuksen ja nuorten hyviä\nvälejä todistaa m.m. se seikka, että hän usein ja mielellään heidän\npyynnöstään lennokkain säkein tulkitsi heidän tunteitaan.\n\nYhtä etevä kuin Topelius oli lyyrikkona ja satujen kertojana hän oli\n_novellienkin_ kirjoittajana. Millä ihmeteltävällä taidolla hän\nVälskärin kertomuksissa loihtiikaan silmäimme eteen historiallisen\najanjakson toisensa jälkeen! Miten ilmielävänä esiintyvätkään nuo sadun\nja historian henkilöt, joista toisia sydämemme pohjasta rakastamme,\ntoisia yhtä katkerasti vihaamme, joiden ilot ja surut, riemut ja\nkärsimykset ovat kuin omiamme.\n\nTopelius oli harras taiteen ja siis näytelmätaiteenkin ystävä, ja hän\nkirjoitti useita _näytelmiä_, osaksi uudemman, osaksi vanhemman ajan\nelämää ja henkilöjä kuvaavia. Niissäkin kuvastuu kauniina tekijälleen\nominainen, valoisa usko jalojen aatteiden ja ihmisen parempien tunteiden\nvoittoon taistelussa alhaisia viettejä ja intohimoja vastaan.\n\nHänellä oli ajattelijan pää ja lapsen sydän. Kieleltään hän oli\nruotsalainen, sydämeltään suomalainen. _Rakasta maatasi ja uhraa kaikki\nsen hyväksi_, siinä se opetus, joka kultalankana kulkee läpi kaiken sen,\nmitä Topelius on kirjoittanut. Rakkaudessa hän työnsä alkoi, rakkaudessa\nhän sen päätti. Hän oli rauhan airut rauhattomana aikana, uupumaton\nsovinnon ja yksimielisyyden apostoli. Jumalanpelko ja isänmaanrakkaus\nolivat ne johtotähdet, joiden lempeä valo johdatti hänen elämänpurtensa\nhalki aallokon kuohun rauhan satamaan. Se seikka, että Topelius itse\nniin suuremmoisella tavalla noudatti korkeita ihanteitansa, antaa hänen\nopetuksilleen niin vankan ponnen. Meidän on vakavasti punnittava\nmielessämme, mihin tämä meitä kaikkia velvoittaa, mihin meitä velvoittaa\nse, että kansamme, isänmaamme onneksi on syntynyt, elänyt ja\nkeskuudessamme vaikuttanut tämä suuri runoilija ja ihminen.\n\n    Valoa lemmit ja valoa soitit,\n    lemmellä kansasi nostit ja voitit.\n    Sinulle kiitos ja siunaus,\n    valon laulaja, Zachris Topelius.\n\n\n\n"]