[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEw7_IGfpKUoLkT9blJRIScSefmLDPkv0TQNahyiiK68":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},531,"Uusi aika","Alkio, Santeri",1862,1930,"531-alkio-santeri-uusi-aika","531__Alkio_Santeri__Uusi_aika",null,"romaani",[],[],"fi",1914,39349,258004,false,40258,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Uusi aika: Romaani\" by Santeri Alkio is a novel written in the early 20th century. This book explores the life and dynamics of a youth association in a small village, focusing on the interactions between the young members and the older generation, revealing the tensions between tradition and modernity. The main character, Väinö Kanteleinen, a newly appointed school teacher, becomes a central figure as he attempts to inspire the youth and navigate the complexities of village life.  At the start of the story, we are introduced to the Jokiranta youth association, which has been active over the summer with various sports and activities, much to the dismay of the older villagers who criticize their energy and enthusiasm. Despite the neglect of the association's premises, the youth are eager to engage in competitions and revelry, which further alienates them from the older generation. The narrative hints at an upcoming meeting where Kanteleinen, the new school teacher, offers to step in as the association's leader amid the disorder and disinterest that have plagued it. He aims to bring a sense of purpose and responsibility to the group, confronting the challenges posed by both the youth and the apprehensive village elders as he strives to foster a positive environment for self-improvement. (This is an automatically generated summary.)",[],287,"Romaani kuvaa suomalaisen maaseudun murrosta ja nuorisoseuraliikkeen heräämistä Jokirannan kylässä. Teos tarkastelee sukupolvien välistä kuilua, kun urheiluun ja yhteiseen toimintaan hurahtanut nuoriso haastaa vanhoilliset perinteet ja etsii uutta suuntaa elämälleen.","Santeri Alkion 'Uusi aika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 531.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSI AIKA\n\nKirj.\n\nSanteri Alkio\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nJokirannan nuorisoseura oli koko kesän ahkerasti voimistellut ja\nurheillut. Aikaisesta keväästä alkaen nähtiin nuoria miehiä ja poikasia\njoka ikinen päivä juoksuharjoituksissa puolialastomina. Toisinaan\nhypittiin korkeushyppyä ja kolmiloikkaa ja riideltiin vahvasti, milloin\nsenti-, milloin millimetreistä. Myöhemmin kesällä liittyivät tytöt\nmukaan. Sitte se vasta alkoi!\n\nVanhat ihmiset nurisivat. Tämä nyt vasta koko lopun tekee! Niitä ei saa\nkoskaan käsissään pidetyksi. Ennen, kun ne aivan hyppelivät, väsyivät\nedes joskus ja vetivät sitten uupuneita raajojaan kotiinpäin. Jos\nniille puhui jotain silloin, painoivat silmänsä alas eivätkä\npuolustautuneet, Mutta nyt on pahaisimmallakin aina sana valmiina.\nUrheillaan, muka! Se on \"terveellistä\"! Koko maailmassa urheillaan,\nkehuvat. Mene ja tiedä mikä siitä lopuksi tulee. Työväkeä niistä\nvain ei tule.\n\nNiin sanoivat vanhat.\n\nNuorisoseuran talo oli saanut koko suven olla jotenkin autiona. Silloin\ntällöin iltasilla kokoonnuttiin sinne tanssimaan, kun satoi. Talo oli\nuudenpuoleinen, vähäläntä rakennus. Ikkunoista oli useita puhki.\nUlko-ovesta oli lukko ollut rikki koko kesän. Toisinaan sai se\nretkottaa avoinna, toisinaan taas puulla tuettuna seista. Sisällä oli\nkevätkesästä yritetty pitää lattia lakaistuna niin kuin ennenkin, mutta\nkesänpäälle se jo jäi, sitten kun kerran, jolloin oveen oli laitettu\nuusi lukko, pojat olivat murtautuneet ikkunasta sisään. Siitä ensin\nsanailtiin, toisten mielestä kun sellainen vallattomuus oli hävytöntä.\nMutta moite ei saanut yleistä kannatusta. Ne jotka tahtoivat\nsisäänmurtautuneita nuhdeltaviksi eivätkä saaneet seuraa sitä tekemään,\nsuuttuivat. Yksi heistä meni näyttämölle ja potki vihoissaan siellä\nrikki pari pensas kulissia, jotka oli viime talvena maalarilla\nteetetty. Pian ilmestyi myöskin viime talvena ostettuun esirippuun\nsuuri puukonhaava ja ulko-oven uusi lukko särkyi uudelleen. Seuran\ntalolla näytti menevän joka kerta kun siellä joku kävi jotain rikki.\nMutta kukaan ei parantanut. Kun tuolista meni poikki jalka, ei kukaan\nviitsinyt sitä ottaa kotiinsa korjatakseen. Mutta moni sitä potkasi,\nkunnes toinenkin jalka särkyi. Vasta syyspuoleen, kun seurahuonetta\nkerran siivottiin, vietiin tuolirauska rikkatunkiolle. Siellä oli jo\nennestään koko joukko seuran kalustoa risana ja rampana.\n\nSe tuli siitä, kun kaikki jäsenet olivat niin reippaita ja väkeviä.\nMikä oli pitäjän mestari, mikä piirin mestari, kuka yllötteli Suomen\nmestariksi. Mutta seuran kokousta ei oltu voitu saada kunnollisesti\ntoimeen koko kesänä. Kerran oli yritetty, mutta sinne ei tullut muita\nkuin kirjuri ja esimies, -- sitten kun ehtivät. Jälemmin tästäkin\nkokousyrityksestä oli vähältä tulla riita, ne toiset jäsenet kun\nväittivät, ettei kenellekään ollut kokouksesta annettu mitään tietoa.\nSiitä sanailtaessa havaittiin, että johtokunnan kokous oli ollut vasta\nlauantai-iltana ja seuraavana päivänä jo piti olla seuran kokous. Mutta\nsihteeri ei ollut ehtinyt kenellekään mitään tietoja antaa, varsinkaan\nkun johtokunnan kokouksen jälkeen oli ollut kohta painiharjoitus viikon\npäästä tulevaa pitäjän mestaruutta koskevaa kilpailua varten. Eihän\nsille sellaiselle kukaan osannut mitään.\n\nKesäjuhlan ohjelmaan ei oltu saatu muuta kuin urheilua. Näytelmä oli\njäänyt sen vuoksi, että kaksi pääosaa tuotiin takaisin toimikunnan\npuheenjohtajalle kaksi päivää ennen juhlaa. Toisen toi eräs tyttö sen\ntähden, että hänen äitinsä piti mennä ripille samana pyhänä kuin\njuhlakin oli, eikä tytön sopinut silloin sellaisiin. Toinen tuotiin sen\nvuoksi, ettei asianomainen ollut viitsinyt lukea. Puhujia oli pyydetty\nuseitakin, oman pitäjän kappalaisesta erääseen sosialidemokratiseen\nsuutariin asti, joka joskus puhui kasvatuskysymyksistäkin, vaikka\nolikin ammatiltaan puoluepuhuja. Pastori oli kerran luvannut tulla\npuhumaan nuorisoseuraan, vaikka ymmärsikin vanhempain ihmisten\nsellaisesta voivan pahastua. Mutta hänpä aikoi puhua siihen tapaan,\nettei seurahuoneesta ja sen hommista jäisi kiveä kiven päälle. Sittehän\nsaisivat vanhemmat nähdä mikä mies hän on. Mutta hänen ei sopinut tulla\nkesäjuhlaan, sillä muistamatta nuorisolle antamaansa lupausta oli hän\nsamaksi ajaksi lupautunut raamatunselitystä pitämään aivan toiselle\ntaholle. Ja sinne hänen nyt toki täytyi mennä ennemmin kuin\nnuorisoseuran juhlaan. Hän tulisi jollain toisella kertaa, kun sattuu.\nSuutari olisi kyllä ollut muuten valmis, mutta kun sattuivat vaalit\nsamana kesänä, täytyi hänen olla tuona nuorisoseuran juhlapäivänäkin\nvirallisessa toimituksessaan. Sillä jos hän olisi sen laiminlyönyt,\nolisivat toverit pian antaneet nuuskaa, häntä kun muutenkin jo\nepäiltiin porvarien hännystelemisestä sen vuoksi, että joskus puhui\nnuorisoseurassa.\n\nKaikesta tästä huolimasta juhla pidettiin. Eikä moni huomannut edes\nkaivata sieltä mitään puhujaa. Mitäpä siitä!\n\nKesä oli siten kulunut koko hupaisesti. Moniaat seuran nuoremman polven\njäsenistöstä olivat erittäin tyytyväisiä, nimittäin ne, jotka erään\nsukkelan kuljeksijan avulla olivat päässeet korpiviinanmakuun. Ensin\nolivat nämä viime keväänä ripille päässeet ottaneet mieheltä pullon\nhullutellakseen, mutta sittemmin jo teki mieli. Kun vähän vanhemmat\ntytöt havaitsivat pojat juovuksissa suutansa repimässä, nuhtelivat he\nja haukkuivat. Hävetkää toki, sanoivat, nuoret kakarat, kun\nkehtaattekin, eivätkä edes vanhemmat pojat ryyppää!\n\nMutta pojat kasvoivat omissa silmissään. Muodostivat joukkonsa ja\ntekivät pilaa kaikesta. Mitä urheilukaan on ryyppäämisen rinnalla!\n\nJoku sai ensinnä vanhan revolverin, toinen toi kohta kaupungista uuden.\nSiten se alkoi tämän nuorimman joukon itsekasvatus, kun tulivat\npimeämmät yöt. He ryyppäsivät, huusivat ja ammuskelivat ja tahtoivat\nherättää huomiota. Kyräilivät kun näkivät urheilijoita ja repivät\nsuutaan kaikille joitten nuorisoseurassa olivat kuulleet joskus lukevan\ntai puhuvan; he olisivat mielellänsä antaneet selkään kaikille\nsellaisille. Ja syksyä varten poikaset jo tekivät suunnitelmiaan.\n\nJokirannan vanhempi väki oli ihmeissään. Vuosikausiin ei heistä ollut\njuuri kukaan jalallaan astunut nuorisoseuratalolle. Sinne meno koski\nmaineeseen. Kaikki tämä nuorison pahentuminen oli heistä kuitenkin\nsieltä kotoisin. Joku arveli jo että seurahuone olisi paras polttaa,\nkyllä ne sitten itsestään paranisivat. Mutta toiset sillekin\nehdotukselle vain hymähtelivät.\n\nNäin saavuttiin syyskuulle. Nuorisoseuran vuosikokous kutsuttiin\nkokoon. Sinne tuli väkeä koko lailla. Kokousta varten oli jotain\nohjelmaakin, m.m. esimiehen, Erkin Samelin puhe. Hän loi katsauksen\nkuluneeseen vuoteen. Valitti että toiminta on joutunut niin rappiolle,\nkun ei kukaan täyttänyt lupaamiaan velvollisuuksia. Hänen mielestään\noli seura nuorisoseuran irvikuva. Eikä parannusta tule ennen, ennenkuin\njäsenten kunniantunto nousee...\n\nHänen puhuessaan kuului toisesta huoneesta kovaäänistä puhelua, naurua\nja vihellyksiä. Jotkut parit keskustelivat kokoushuoneessakin. Melkein\ntoisilla puolilla oli lakit päissään.\n\nSihteeri, Kuhilasmäen Mikko, astuu pöydän ääreen. Hänellä pitäisi olla\nvuosikertomus, mutta ei ole joutanut kirjoittamaan, selittää. --\nValehtelet! ajattelee moni, hymy huulillaan. -- Mutta mitäs sellaisesta\ntoiminnasta vuosikertomusta tehtäisiinkään, puhuu Mikko. -- Et sinä ole\nollut muita parempi, ajattelevat monet. Muuan ottaa tulta\npaperossiinsa, eräs ryhmä lähtee etupenkeistä kovaäänisesti rähisten\nsivuhuoneeseen. Sihteeri istuu, ottaa lyijykynän uudestaan käteensä,\nkatselee sitä ääneti. Hän on täyttänyt velvollisuutensa.\n\n-- Onkohan tilit? kysyy puheenjohtaja Koivusen Vihtorilta, julkisesti.\n\n-- Kyllä ne on, mutta jäsenmaksuja ei ole ehditty kantaa, ilmoittaa\nVihtori.\n\n-- Onko ne tarkastettu?\n\n-- Ei niitä ole tarkastettu, kun...\n\nJa seura päättää, että jäsenmaksut pitää ensin kantaa ja sitten\ntarkastaa tilit.\n\nTulevat vaalit.\n\nEhdotetaan entistä esimiestä. Hän ei suostu millään. Ei häntä tosin\nmoni pyydäkään, sillä puhevuoroja käyttää vain pari, kolme. Sitte\nehdotetaan muita, mutta ne sanovat eroavansa seurasta ijäksi, niin\ntoinen kuin toinenkin, jos heidät valitaan.\n\nKokous on aivan neuvotonna. Siitä ikkunasta, josta kesällä on sisään\nkulettu, puhaltelee kolea syksyinen tuuli ja uhkaa sammuttaa\nsavuttuneen ja tomuttuneen lampunlasin läpi himmeästi loistavan valon.\nKokoushuoneessa vallitsee kiusallinen hiljaisuus, aivan kuin kuolema\nolisi sinne astunut.\n\nSilloin kuuluu etäisestä pimeästä nurkasta kirkas ääni:\n\n-- Jos te haluatte, kyllä minä rupean!\n\nKokousväki kääntyy kohahtaen sinnepäin. Nurkka on hyvin hämärä.\n\n-- Minä olen tämän kylän uusi kansakoulunopettaja. Tulin tänne eilen,\nEtte suinkaan te minua tunne. Mutta jos te rohkenette luottaa minuun,\nniin koetan ruveta nuorisoseuranne esimieheksi, koska teillä näyttää\nolevan esimiespula.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOpettaja astui pimennosta ja läheni etualaa kohti. Hän oli\nlyhyenpuoleinen, tanakka noin 28-ikäinen mies. Kaikki häntä selkänsä\ntaakse katsoivat oudostellen. Ei kukaan virkkanut mitään, katsottiin\nvain.\n\n-- Minun nimeni on Väinö Kanteleinen, sanoi opettaja pysähtyen\nkeskilattialle, ja ajattelin että voisin koettaa. Mutta olenhan minä\nteille aivan tuntematon, niin että taitaa olla sopimatonta. Ehkä\nsittenkin valitsette jonkun muun.\n\nKokous alkoi sipistä ja kuiskia. Esimies pöydän takana oli tavalliseen\ntapaansa neuvotonna. Eräät tytöt jo tirskuivatkin, arvatenkin kuitenkin\naivan toisille, omille asioilleen, sillä heistä oli kokoukseen nyt\ntullut väliaika. Muuan nuori mies, joka oli ollut jo tullessa\nKanteleisen seurana, kuiskutteli tämän kanssa. Pyysi sitte puhevuoroa\nja sanoi:\n\n-- Tietysti me valitsemme opettaja Kanteleisen mielihyvällä seuramme\nesimieheksi.\n\n-- Joo. Valitaan! kuului ääniä joukosta.\n\nPuheenjohtajakin jo löysi sanan:\n\n-- Me olemme kiitollisia, jos opettaja rupeaa seuran esimieheksi.\n\nSitä tietä meni asia. Ei vaadittu suljetuita lippuja. Kukaan ei\nvastustanut julkisesti opettajan vaalia, mutta muutamain ovipuolella\nhiljaista melua pitävien silmäilyistä saattoi päättää, että he\nepäilivät valitun sopivaisuutta.\n\nKun muutkin vaalit oli suoritettu, pidettiin väliaika, jolloin poikia\nparvittain hyöri uuden esimiehen ympärillä. Kirkkaammassa valossa\nhän näyttikin oikein hauskalta mieheltä. Heti voi nähdä, että\nhän oli urheilija ja sen hän sanoikin, jolloin kaikki urheilijat\nammattitoveruudella tunkivat lähemmäksi ja puhuivat tuttavallisemmin.\nKanteleisella oli ruskeat, nauravat silmät, terävät huulet, hieman\nkähärä tukka. Ja nyt kun hän toisten parvessa seisoi ja jutteli miltei\nkaikkien kanssa yht'aikaa, tuntui joistakuista aivan kuin mies olisi\nkasvanutkin siitä, mihin hänen mittansa ulottui äsken pimeässä\nloukossa.\n\nHälinä oli iloista. Seuran jäsenet ylistivät joka nurkassa uutta\nopettajaa.\n\n-- Se on hauska!\n\n-- Näyttää sopivalta.\n\n-- Ei ole tyhjänpäiväinen herra...\n\n-- Sellainen hieno joka ei tiedä itsekään mikä hän on...\n\n-- Saattepa nähdä, pojat, että nyt tulee seurasta seura...\n\n-- Mutta nyt pitää meidänkin ruveta oikein miehistelemään.\n\n-- Tietysti!\n\nKanteleiselta oli sillä aikaa kiusattu lupaus, että hän pitää puheen\nnyt jo tänä iltana. Kun uudestaan kokoonnuttiin, astui hän ensi kerran\nJokirannan nuoriseuratuvan puhujapulpetin taakse.\n\nKokousväessä vallitsi niin tavaton uteliaisuus, että ilman\nhyssyttämistä syntyi vaikeneva hiljaisuus.\n\n-- Teistä epäilemättä tuntuu sangen omituiselta menettelyni, kun\ntarjouduin seuranne puheenjohtajaksi. Senpä vuoksi selitänkin\nensimäisenä miksi olen näin tehnyt.\n\nNiin alkoi Kanteleinen selittää. Hän on aikaisimmasta nuoruudestaan\nelänyt mukana kotikylänsä nuorisoseurassa. Jo ennakolta oli tuotu\ntietoja siitä, että täällä on nuorisoseuran elämä muistutuksen alaista.\nHeti kun hän oli saapunut kylään, olivat jotkut vanhemmat ihmiset\npuhuneet seurasta pahaa. Mutta hän ymmärtää, että jos antautuu täällä\nnuorisoseuran tuomitsijain joukkoon ja alkaa katsella nuorisoseuran\nelämää vain heidän kanssaan arvostelijana, joutuu pian nuorison\nvihoihin. Hänen asiansa vaati kuitenkin, että saa nuorten keskuudessa\nnauttia luottamusta ja toveruutta. Joskin siitä seuraisi, että vanhempi\nväki katseleisi epäluulolla, ei hän sitä pidä niinkään pahana. Eihän\nhän kuitenkaan voi kasvatustehtävässään vanhoja ihmisiä kasvattaa! Jos\ntaas nuoriso suvaitsee, että hän opettajana antautuu heidän mukaansa ja\nasettuu vuorovaikutukseen heidän kanssaan, tuottaa se hänelle enempi\niloa. Hän tahtoo asettua nuorison riviin, taistelemaan nuorison\nitsekasvatusharrastusten puolesta.\n\nMutta hän on nuori, niin kuin tässä muutkin. Hän ei ole mikään\nmalli-ihminen. Samoin kuin hän on lyhyt ja pikkuinen varreltaan, samoin\non hän kaikissa suhteissa. Sen vuoksi hän ajattelee että kasvetaan\nyhdessä.\n\nMihin suuntaan hän sitä ajatteli, siitäkin hän tahtoi jo puhua.\n\nKun me kasvatamme itseämme, pitää ottaa huomioon kaksi pääasiaa:\nruumiillinen ja henkinen kasvatus. Kumpaisessakin suhteessa pitää olla\njoku järjellinen menettelytapa. Sitä nuorisoseurojen tulisi etsiä.\nMutta etsimisen sijassa eksytään usein kuluttamaan aikaansa joutavissa\nasioissa, joista ei sielu enempää kuin ruumiskaan veny eikä vanu, ei\nkasva eikä parane. Monasti huononee vain!\n\nNyt pitäisi yhdessä koettaa etsiä molemmissa suhteissa hyviä keinoja.\nSe on kaikkien yhteinen etu.\n\nOn niin nurinkurista, kun nuoretkin ihmiset hyveen tiellä pyrittäessä\npoikkeavat niin usein kesken kaikkea puheitten tielle -- huvittelemaan!\nSe tulee siitä, että hyve tehdään ikäväksi. Mutta minä luulen, sanoi\nKanteleinen, että hyve yleensä pitäisi kyetä saamaan hauskaksikin, kun\nvain ymmärretään asia oikein. Meidän nuorten on opittava vain kaikissa\nelämän edesottamisissamme panemaan rinnakkain syyn ja seurauksen laki.\nSilloin aina havaitsemme ruumista tahi sielua vahingoittavan\nhetkenhuvin lopputilin _ikäväksi_, mutta henkiseen hyveeseen ja\nruumiilliseen hyvinvointiin pyrkimyksen tulokset _iloa tuottaviksi_.\n\nMeidän tulee opetella urheilemaan, voimistelemaan ja henkisiä voimiamme\nkasvattamaan luonnollisesti. Päämääränämme ei saa olla halpa-arvoiset\nkilpapalkinnot, vaan sielun ja ruumiin sopusuhtainen, täyteläistä\nelämäniloa tuottava ilontunne.\n\nTästä nuorisoseurasta puhuvat tuolla kylässä pahaa. Minä en tiedä onko\nsiinä perää. Mutta jos onkin, niin saattaa hyvin ymmärtää, että siihen\novat olleet syynä jotkut hairahdukset, joita nyt koetamme korjata. Me\nolemme kyllä kaikin hyvin nuoria ja elämää kokemattomia. Mutta kun\neivät vanhemmat ja taitavammat jouda meitä opastelemaan, meidän on\nyritettävä itse, yksitellen ja joukolla.\n\nKun hän lopetti, räjähti nuoriso innostuneisiin kättentaputuksiin.\nHuomasi selvästi että uusi opettaja oli löytänyt sydämiin.\n\nKun kokous oli lopussa, havaitsi Kanteleinen tottuneella silmällään\nhelposti, että oli kysymys penkkien läjäämisestä ja tanssista, mutta\nettä ne arkailevat häntä ja näyttävät odottavan poislähtemään. Hän meni\nentisen puheenjohtajan luo:\n\n-- Tanssistako siinä on kysymys? kysyi.\n\n-- Niin, ne tahtovat aina tanssia, mutta minä meinasin ettei tällä\nkertaa, nyt kun...\n\n-- Mitä joutavia! huudahti Kanteleinen. Eivät ne ymmärtäisi kuitenkaan\nvielä tätä äkkinäisen muutoksen syytä muuksi kuin minun persoonani\narkailemiseksi. Ja sitä kaikkein vähimmän saa tulla kysymykseen. Antaa\nniille vapauden nyt, mutta selitetään vastedes asiaa.\n\nPuheenjohtaja meni toisten johtomiesten luo. Vähän aikaa kuiskittua\njulisti:\n\nPyöritään nyt yksi tunti!\n\nJoutuin kuului napinaa ajan lyhyydestä, mutta samalla hyväksyviä ääniä.\nPenkit lyötiin läjään ja tanssi alkoi entisen sihteerin soittaessa\nhanuria.\n\nUuden johtokunnan toimivuosi alkoi kohta. Sovittuaan niiden kanssa\njohtokunnan kokouksesta, joka pidettäisiin kansakoululla, kiersi\nKanteleinen parin tytön kanssa valssin, katseli vielä hetkisen ja lähti\nkotiinsa koululle.\n\nHänen mentyään oli nuorisoseuratalolla kuhinaa. Melkein kaikki siellä\ninnottelivat. Opettaja Kanteleinen oli voittanut heidät. Useimmat\ntekivät pyhiä lupauksia, että nyt sitä vasta aletaan kun saatiin\ntuollainen esimies.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPari päivää jälkeenpäin oli kansakoulu-johtokunnan kokous. Kun asiat\noli käsitelty, istuivat miehet vielä paikoillaan jutellakseen uuden\nopettajan kanssa. Miehet olivat tulleet hiukan tavallista\npuheliaammiksi heti kun saatiin virallinen kokous loppumaan ja\nhavaittiin ettei opettajalla ollut mitään uudistusvaatimuksia. Se oli\ntehnyt hyvän vaikutuksen. Johtokunta oli tottunut siihen, että joka\nkokouksessa vaadittiin aina jotain. Ja jollei sitä heti täytetty,\nnuruttiin. Ukot puolestaan olivat tottuneet myöskin melkein urheilemaan\nja kilpailemaan sillä, kuka kieroimmin osasi vastustaa entisiä\nopettajia, jotka olivat olleet hyvin lyhytaikaisia. Niin oli\njohtokunnan tehtävä muodostunut sen jäsenten mielestä jonkunlaiseksi\npuhujaklubiksi, jossa oli sitä mukavampi olla, mitä enempi tuli suuta\nsoitetuksi opettajan vaatimuksia vastustettaessa.\n\nNyt oli kaikki sellainen harrastus rauennut. Miehet olivat jotenkin\nyllätettyinä. Johtokunnanjäsen, eläkemies Tuomas Varamäki oli jo\nahkeraan syleksinyt pikkusylkiään oikealle ja vasemmalle osoittaen\nsiten sellaisia hermostuksen merkkejä, jotka aina ennustivat\nhyökkäystä. Kaksi muuta miestä, johtokunnan puheenjohtaja, isäntä\nPeltonen ja jäsen, nahkuri Sarvinen, vaikenivat ja katsahtivat\nhämillään toisiaan. He olivat nuorempia miehiä ja usein Varamäen kanssa\nerimielisiä.\n\nOpettaja Kanteleinen jutteli vilkkaasti iloiseen, keveään tapaansa\nerästä seikkailua, mikä hänellä oli äsken ollut, kun muuan torppari oli\naikonut metsässä hänet vangita luultuna karkurirosvona, mutta lopuksi\ntorpparin pikku tyttö, joka käy pientenlasten koulua, oli sattunut\ntulemaan sinne mökin taakse metsään ja vapauttanut opettajan vantteran\nmiehen käsistä. Kesken tätä kertomusta oli Varamäki jo pari kertaa\nsanonut \"Tuota...\" ja yrittänyt katkaisemaan. Mutta opettajakin jutteli\nniin hyvällä vauhdilla, ettei toisen onnistunut pidättää. Vihdoin, kun\nhän lopetti, sylkäsi Varamäki taas ja virkkoi:\n\n-- Tuota ... tuota, onko opettaja ollut tuolla seurahuoneella, tuota?\n\nKatsoi tiukasti silmiin suu nuhtelevassa hymyssä.\n\n-- Olen.\n\n-- Tuota, tuota, ei se sovi. Varamäki väänsi päätä, vaihtoi polvea ja\nsylkäsi.\n\n-- Tuota, ei, ei se sovi.\n\nKanteleista huvitti esityksen näytelmällinen puoli. Nauraen hän kysyi:\n\n-- Miksei?\n\n-- Ei! Ei se sovi opettajalle. Ja onko opettaja hypellytkin?\n\n-- Se Varamäki taas laskee leikkiä, se on sellainen koiransilmä,\nlauhdutti Peltonen, kuitenkin hämillään katsellen pieksusaapastensa\nvarsia. Sarvinen sanoi vakavana:\n\n-- Antakaa nyt olla, Varamäki, joutavain.\n\n-- Mitä varten? Enkö minä ole johtokunnanjäsen yhtä hyvin kuin sinäkin,\nhäh? Tottapa minä saan opettajalle neuvoa ja sanoa mikä meidän kylillä\nsopii? Hän katsoi tiukasti Sarvisen silmiin. Tämäkin jo ärähti:\n\n-- No ei sitä virkaansa nyt niin perinpohjin tarvitse ... ottaa. Hänen\nteki mielensä sanoa: tarvitse antaa päähänsä nousta; vältti kuitenkin\nsen.\n\nMutta nyt ehätti opettaja väliin, ennenkuin Varamäki ehti vastata.\n\n-- Kyllä se on oikein että Varamäki puhuu suunsa puhtaaksi, en minä\nsitä paheksu.\n\n-- Niin, sitä minäkin! En minä pahalla, hyvä tarkoitus mulla on... Kun\nnäyttää näin mukava opettaja olevan, niin minä sanon mikä on kylän\nmielipide. Siihen nuorisoseuraan ei teidän, -- elikkä sun, sinä olet\nniin paljo nuorempi mies kuin minä, etten minä viitsi teititellä, -- ei\nsun sovi sinne mennä. Ei täällä kutkaan vanhemmat kristillismieliset\nihmiset siellä käy. Se on saatanan kirkko.\n\nVaramäki pysähtyi ja jäi odottamaan vastausta.\n\n-- Kyllä minä menen sinne, sanoi Kanteleinen rauhallisesti ja katsoi\nsilmiin Varamäkeä. Tämä joutui ilmeisesti hämille. Hän oli odottanut\nnuorelta opettajalta kiihkeitä vastaväitteitä seuran puolustukseksi.\n\n-- Kuinka sinä, tuota? ... yritti Varamäki.\n\n-- Kunko te kerran kiellätte? hymyili Kanteleinen.\n\n-- Niin... Vaikka ei nyt senkään tähden, mutta... Pitääkö opettaja sen\nsitte sopivana, että hän hyppelee niiden kanssa siellä?\n\n-- Sanon vain, että minä en pidä syntinä pyörähtää teidän tyttärenne\nkanssa lattialla, mutta sen pidän syntinä, jos te kiellätte minua\nopettamasta lapsillenne nuorisoseuratalolla samaa mitä täällä\nkansakoulussakin opetan. Eikä siinä sitäpaitsi ole mitään järkeä, siinä\nkiellossa.\n\n-- Mitä siellä opetetaan, sellaisess' helvetiss'!\n\n-- Lasketteko te lapsianne sinne?\n\n-- En. Mutta millä ne pitää, kun kaikki muut ovat siellä?\n\n-- Siis ne ovat siellä? tiukkasi Kanteleinen.\n\n-- Ovat, myönsi Varamäki huoaten.\n\n-- Minä myös olen! huudahti Kanteleinen iloisesti nauraen. Ja sanonpa\nteille rehellisesti syynkin. Minä olen nuori, en viihdy aina teidän\nvanhain miesten joukossa. Herra en ole, enkä etsi herrasväen\nluokkaseuraa. Kylän nuoret ovat ikätovereitani. Luonto vetää minua\nheidän joukkoonsa. En mene sinne tanssimaan työkseni, vaan\nseuratarpeeni ohella tarjoon heille niitä tietoja mitä minulla on\nammattiani varten...\n\n-- Niin, niin, mutta mitä tästä sanoo kylä? Luuletko kylän sellaista\nkärsivän, että opettaja...\n\n-- Luulen. Kylä ei vielä tiedä mitä tarkoitan.\n\n-- Kyllä se tietää!\n\n-- Ei. Ja sitten, jos kylä ei halua minunlaistani opettajaa, menen\npois. Minä en aijo olla niitä, jotka riidalla ovat talossa.\n\n-- Ei, ei pidä niin pöyhkeillä, nuoren miehen, ei sitä tiedä vielä...\n\nMutta nyt sekautuivat juttuun Peltonen ja Sarvinen, hilliten uhkaavan\nriidan. Kun he lähtivät pois, seurasi Varamäki mukana kiihtyneenä ja\npuhkuen.\n\nSamana iltana myöhemmin piti koululla olla nuorisoseuran johtokunnan\nkokous. Kansakoulujohtokunnan mentyä lähti Kanteleinen ulos\nrauhoittaakseen äsken hieman kuohahtanutta mieltään.\n\nUlkona nousi kuu. Maa oli ensi roudassa. Koulun puistossa humisi\nhiljainen tuuli, heilutellen hiukan lehtensä varistaneita puitten\nalastomia oksia. Ilma tuntui niin raikkaalle. Kanteleisen mieli\nkirkastui pian.\n\n-- Juuri nämä tällaisethan ne ovat itsekasvattajan loukkauskiviä! hän\nääneen huudahti. Lyöt varpaasi vanhan ukon ennakkoluuloihin ja suutut,\nse on tappio!... Hillitset itsesi, mutta älä luovu vakaumuksestasi, se\non voitto.\n\nKanteleinen kävi tiellepäin.\n\n-- Se on omituista, että minun täytyy sittenkin pitää tuosta äijästä.\nSiinä on vakaumuksen mies, oikein sitä vanhaa juurta, virkkoi hän.\n\n-- Jos vain olisin voinut olla hillitympi. Mutta se poikamaisuus\npaljastuu kuin synti.\n\nHiukan etäämmältä alkoi kuulua vilkasta nuorten miesten puhelua.\nNuorisoseuran johtokunta oli tulossa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKanteleinen astui vieraittensa kanssa kamariin ja nauroi kun ei ollut\nedes kaikille tuolia. Sytytettyään lamppuun tulen, luki hän vieraat ja\ntuolit. Vieraita oli kuusi, tuoleja neljä. Pojat valtasi tuolien\nvalloittamispuuska. Ilman jäivät vain Koivusen Vihtori ja Varamäen\nSohvi. Kanteleinen oli mennyt keittiön puolelle ja toi sieltä kahta\ntuolia. Koulusalista löytyi vielä yksi. Siten olivat kaikki saaneet\nistuimen. Sillä välin oli Kuhilasmäen Mikko jo ruotaissut itsensä\nKanteleisen vuoteeseen, joka houkuttelevana tarjosi hänelle\nluohaamistilaisuutta. Piehtaroi siinä ja kerskasi toisille onnestaan.\nOvenraosta keittiön puolelta tirkisteli vanha talousmuori nurjin\nsilmäyksin sänkyyn. Kanteleinen oli hämillään ja pelkäsi että muori\nalkaa murista. Mutta keittiönovi painui kiinni. Kuhilasmäen Mikkokin\nnousi istumaan ja rauhoittui piehtaroimisestaan.\n\nSievä syksyinen kuutamoilma oli nuoriin tehnyt reipastuttavan\nvaikutuksen. Epäilemättä oli sitä avustamassa ollut opettaja\nKanteleinen, joka tuli tiellä oikein vastaanottamaan ja kohteli kuin\nvanhoja tovereita. Heillä oli näinä päivinä, mitkä olivat kuluneet\nnuorisoseuran kokouksesta, ollut Kanteleinen alituisena ajatuksien\naiheena. Ennen, kun oli ollut määrä saapua joihinkin johtokunnan tai\ntoimikunnan kokouksiin, oli se useimmista tuntunut niin väsyttävältä ja\nikävältä, että niistä aina mieluummin jäätiin pois. Niinpä ei ollutkaan\nvuosikausiin saatu johtokuntaakaan täysilukuisena koolle. Mutta tällä\nkertaa ei tullut kellekään mieleenkään että nyt malttaisi jäädä\ntulematta. Päinvastoin kokousta odotettiin kuin huveja. Kanteleisessa\noli ollut niin paljon puoleensavetävää ja sytyttävää, jonkalaisesta\nkylän nuoret eivät ennestään tienneet mitään.\n\nNo niin. Siinä sitä nyt istuttiin oikein kansakoulun kamarissa ja\nopettaja mukana. Juttu oli aluksi hyvin tavallista nuorten ihmisten\npuhelua, jossa sanasutkaukset, hilpeä leikki ja vilpitön luottamus\ntoistensa loukkaantumattomuuteen antavat nuorten seuraelämälle sen\nsisällökkään ja luontevan hengen.\n\nTähän nuorisoseuran johtokuntaan kuuluivat:\n\n_Erkin Sameli_. Nuorisoseuran entinen puheenjohtaja. Raitis. Urheilija\nja piirin painimestari. Ei ollut huomattavammin innostunut\naatteellisiin harrastuksiin.\n\n_Kuhilasmäen Mikko_. Seuran entinen sihteeri. Omaa humoristisia\ntaipumuksia. Lausuu runoja. Haisee viinalle toisinaan, varsinkin\nsilloin kun näyttelee. Hänen mielestään ryyppy häntä ikään kuin rasvaa.\nMutta kaikki toverit sanovat että hän tekee aina silloin itsensä\nnaurettavaksi.\n\n_Koivusen Vihtori_. Seuran entinen rahastonhoitaja. Hiljainen\naatteen mies. Lukee paljon. On perusteellisesti syventynyt\nnuorisoseura-aatteeseen. Luonteeltaan hidas ja aina syrjässä.\n\n_Sepän Kustaa_. Hyvin nuori, pitkä ja hoikka poika. Omaa\nnäyttelijätaipumuksia ja ajattelee hiljoilleen pyrkiä mukaan johonkin\nturneeseen. Lahjoistaan itsetietoinen. Suuttuu helposti. Hänen sanaansa\nja lupauksiinsa ei voi aina luottaa.\n\n_Varamäen Sohvi_. Kansakoulujohtokunnan jäsenen tytär. Nuori,\nhiljainen, kaino tyttö, jolla on hyvin kauniit hymyilevät silmät ja\nkeltaiset pitkät palmikot. Sohvista saa heti hyvinkasvatetun\nvaikutuksen. Ja omantunnon tarkasti hän ilmaisee seuran heikkoja puolia\nKanteleiselle, kun havaitsee että joku pojista aikoo niitä peitellä.\nTämä ei kuitenkaan millään tavalla tee sitä vaikutusta, kuin tyttö\ntahtoisi uuden opettajan edessä edustautua, vaan kaikessa on\njonkunlainen arkatuntoisen sisällisen pakon aiheuttama leima.\n\n_Juurikkalan Elli_. Muutamia vuosia Sohvia vanhempi, iso tyttö. Rohkea\nkatse ja puhelias luonne. Taistelun ihminen. Vahva pitämään nuorison\npuolta kaikkia hyökkääjiä vastaan.\n\nEnsimäinen tunti, sitte kun päästiin juttelemaan nuorisoseuran\nasioista, kului pelkkään yleiskeskusteluun. Kukin vuorostaan koetti\ntehdä käsityksensä ja luonteensa mukaan selkoa kylän oloista ja\nnuorisoseuran elämästä. Kanteleinen kyseli, toiset vastailivat. Oli\nmuuten oikein merkillistä miten vilpittömällä harrastuksella useimmat\ntänä iltana olivat asiaan kiintyneet. Tuntui aivan siltä kuin olisi\njoku suurlakon vanhaa kumoova ja uusia toiveita herättävä tuuli\npuhaltanut läpi koko johtokunnan. Niissäkin, joissa aatteellinen\nvalistusharrastus oli ennen ollut vain pintapuolinen lippumerkki,\ntuntui ajatus nyt liikkuvan syvemmällä. Ikään kuin heidän sieluissaan\nolisi näiden päivien kuluessa avautunut kauan sulettuna olleita\nsalakammioita, joissa elivät ne parhaat vaikutelmat ja ajatukset mitä\nhe olivat saaneet luetuista kirjoista, nuorisoseurapuheista ja\nesitelmistä sekä toverielämästä.\n\nKun vihdoin ryhdyttiin käytännöllisesti suunnittelemaan ja järjestämään\nvastaista työtä, tunsi jokainen olevansa innostunut. Luottamus asiansa\nmahdollisuuteen ja menestykseen oli keskustelun kuluessa kasvanut,\nsamalla kuin työn tärkeys oli selvinnyt. Kevyt keskustelutapa, joka\nalussa pyrki anastamaan ylivallan, oli itsestään muuttunut vakavaksi,\nja nuorten johtokunnan jäsenten katseista loisti kiihtynyt innostus.\n\nItse Kanteleinen oli elementissään.\n\n-- Me koetamme! Jollei tällainen joukko nuoria ihmisiä kykene saamaan\neläväksi nuorisoseuraansa, jossa itsekasvatus-innostus valtaa mielet,\nsepä on aivan ihmeellistä!\n\nNuorisoseuran varapuheenjohtajaksi valittiin entinen esimies Erkin\nSameli. Eikä hän enää ollenkaan kieltäytynyt. Päin vastoin näytti siltä\nkuin olisi Sameli ottanut sen kunnia-asiaksi.\n\nSihteeriksi valittiin Juurikkalan Elli, joka vähän vastusteltuaan\nsuostui. Entistä sihteeriä ei ehdottanut kukaan. Vaikka ei siitä ollut\nmitään julkisesti puhuttu, tunsi jokainen tähän epäluottamukseen olevan\nvarsinaisena syynä sen, että Kuhilasmäen Mikko silloin tällöin haisi\nviinalle, sekä että hän ei ollut viitsinyt viime vuodelta laatia\nkertomusta. Mikkoon koski epäluottamus. Hän tuli vaiteliaaksi ja\nhumoristinen tuuli laski. Toiset huomasivat sen ja jotkut olivat\nmielissään siitä että oli edes huomannut. Ehkä viisastuu.\n\nRahastonhoitajaksi valittiin yksimielisesti uudelleen Koivusen Vihtori.\n\nSitten käytiin asioihin.\n\n-- Ensinnä täytyy saada loppuun hoidetuksi viimevuoden asiat, virkkoi\nKanteleinen. Meillähän ei ollut vuosikertomusta vuosikokouksessa. Se on\nnyt viipymättä saatava, sillä sen vaatii hyvä järjestys. Pääseurallekin\non siitä ote ja tilastotiedot lähetettävä, muuten jäämme pois\ntoveriseurojen joukosta pääseuran vuosikertomuksessa. Ja se olisi\nrumaa, eikä siihen ole mitään todellista syytä. Minä ehdotan, että\nentinen sihteeri tekee vuosikertomuksen tällä viikolla, että saamme sen\nesittää seuran ensi kokoukselle.\n\n-- Mikon pitää laittaa! sanoi Elli.\n\n-- Laita itse! tokasi Mikko nyrpeissään.\n\n-- Hoo! Mikä pakko minulla siihen on?\n\n-- Miskan se tehtävä on, todisti Kustaa. Tee vain, poika. Häpeänkin\ntähden minä ainakin...\n\nNauroi.\n\n-- En minä jouda, intti Mikko, joka oli kokonaan menettänyt äskeisen\niloisen tuulensa. Enkä taida, en jo.\n\n-- Älä nyt tyhjää änkkää, sanoi Koivusen Vihtori hiljaiseen tapaansa.\nMinullakin on jäsenmaksujen keräys puolinaisena, mutta sen toimitan\nloppuun nyt vaikka millä tavoin.\n\nAikansa kuunneltuaan tätä kinaa, sanoi Kanteleinen:\n\n-- Kyllähän se Mikon tehtävä on. (Hymyili). Nyt on tiistai. Kyllähän\nsinä voit sen saada valmiiksi ensi sunnuntaihin?\n\nMikko oli vähän aikaa vaiti.\n\n-- Koetetaan, sanoi sitten.\n\n-- Noh! huudahti Kanteleinen. Se asia on sitä myöten valmis. Ja Vihtori\npanee kohta kireän matkaan jäsenmaksujen kannossa.\n\n-- Panen, lupasi Vihtori.\n\nRyhdyttiin suunnittelemaan seuraavaa kokousta ja sitä varten ohjelmaa.\nSe saatiin muodostumaan verrattain pian sen mukaan kuin Kanteleinen\nehdotti. Ohjelma tuli olemaan:\n\nEsitelmä maalaisnuorukaisen harrastuksista nykyaikana, pitää opettaja\nKanteleinen; Lausuntoa, Kuhilasmäen Mikko; Voimistelunäytös Erkin\nSamelin johdolla; Lukukappale Hiltyn \"Onni\"-teoksesta, Varamäen Sohvi;\nkeskustelukysymys: \"Miksi nuorisoseuravelvollisuuksien täyttäminen\ntuntuu monesta niin hankalalta?\" alustaa Koivusen Vihtori.\n\nEnnen oli kokousten ilmoittaminen ollut hyvin huolimatonta. Nyt\npäätettiin painattaa ilmoituslippuja ja määrättiin kaikki paikat,\njoihin ilmoituslippuja piti naulattaman tai liisteröitämän, sekä niiden\nhuoltajat.\n\nKanteleinen oli eilen oikein varta vasten käynyt seurahuoneella\ntarkastamassa. Hän ehdotti nyt, että johtokunta suun sanan lausumatta\nmenisi seurahuoneelle yhdeksi päiväksi korjaamaan pahimmin\nrisaantuneita paikkoja, hieman järjestämään ja siistimään. Hän sanoi\ntuonnempana ehdottavansa, että seuran jäsenet saapuisivat sinne\nisommalla joukolla töihin, mutta sitä varten valmistaa hän ehdotuksen\nsitte kun ehtii nyt vähän enempi perehtyä asioihin.\n\nToiset innostuivat tähän kohta. Ainoastaan Mikko veti esteeksi\nvuosikertomuksensa. Mutta kun Kanteleinen ilmoitti että tuo päivätyö\ntehtäisiin vasta tulevalla viikolla ja Sepän Kustaa sanoi ettei sodassa\nyhtä miestä kaivata, sanoi jo Mikkokin ettei hänellä tulevalla viikolla\nmitään esteitä ole.\n\nVielä otti Kanteleinen puheeksi seuran arkiston. Siitä ei kukaan\ntietänyt mitään. Asia päätettiin ottaa ensi kokouksessa puheeksi ja\nvelvoittaa kaikki seuran jäsenet, joilla vain jotain seuran papereita\non, tuomaan ne nykyiselle esimiehelle.\n\nKotiopintoja ja kotiseutututkimusta varten Kanteleinen vielä kertoi\nsuunnitelmiaan, mutta sanoi niihin palaavansa lähitulevaisuudessa,\nsamalla kuin valmistetaan nuorisoseuralle kokotalvinen työsuunnitelma.\n\nKello oli jo 11 yöllä kun nuorisoseuran johtokunta vihdoin hankkiusi\nlähtemään. Kuhilasmäen Mikkokin oli jo saanut paremman tuulensa\ntakaisin, joten koko parvessa vallitsi hilpeä nousuhenki. Vakavain\nasiain kiinteä käsittely oli alkanut lopulta käydä siihen\ntottumattomille raskaaksi. Mutta sen korvasi nyt monin kerroin hyvä\ntunne siitä, että oli saatu taas nuorisoseuratyö vakavasti jaloilleen.\nJokainen oli ennen parhaimpina hetkinään, kun seuran asiat luisuivat\nkenenkään apuun tulematta alemmaksi, sydämessään valittanut, voimatta\nomasta puolestaan mitään. Nyt tuntui kuin olisivat yhtäkkiä nuo\nvalittavat huokaukset tulleet kuulluiksi. Samalla kuin itseluottamus\nnousi, kohosi toverihenkikin lamautuneesta tilastaan. Yhtäkaikkisuuden\nsumut alkoivat hälvetä. Suuri joukko elämänkysymyksiä ja asioita astui\nesiin tärkeinä ja osanottoa vaativina. Suhde koko elämään tuntui\nmuuttuneelta. Oma asema oli tullut tärkeämmäksi, yhteisten harrastusten\ntoteuttaminen oli alkanut näyttää mahdollisemmalta.\n\nKuu paistoi täyteläisenä tummansinisellä taivaanlaella, joka kuun\nlähiympäristössä sai omituisen kellertävän hohteen. Laajan kylän\nmäkien, talojen ja etäämmältä häämöttävien metsien rajapiirteet\nkuvastuivat kulkijoille kirkkaassa yövalaistuksessa. Kylän nuorille ei\nsiinä ollut mitään uutta, heille se oli kaikki tuttua, vanhaa. Mutta\nKanteleisen mielikuvituksessa, jonka äskeisen kokouksen vilkkaus oli\nsaanut elämään suuren hetken, kuvastuivat näissä kuun luomissa\nvarjoissa runolliset maailmanrannat, joiden sisässä hän oli löytänyt\nsuuriarvoisen elämäntehtävän.\n\nJa hän tahtoi _tehdä_ sen...!\n\n\n\n\nV.\n\n\nJokirannan kansakoululla eivät opettajat olleet tahtoneet oikein\nviihtyä, joten ne vaihtuivat sangen usein, mikä minkäkinlaisten syiden\nahdistamina.\n\nYhden kohtalo oli tämä. Hän riitaantui kyläläisten kanssa siitä, kun\npiti auki koulun ikkunoita talvella ja siten kulutti paljon puita.\nJohtokunta hermostui, varsinkin kun opettajan järjestelmään sitä paitsi\nkuului, ettei lapsia laskettu aamusin kouluhuoneisiin ennen kuin 15\nminuttia ennen lukujen alkamista. Lapset jotka tulivat pitempienkin\nmatkojen takaa koululle, joka oli yksinäisellä paikalla, eivät\narvanneet tulla niin minutilleen. Ne saivat talvipakkasessa värjöttää\nkuistilla, kun muuta eteistä ei ollut. Ovella syntyi järjestäjäin ja\nsisäänpyrkijäin kesken monasti suurijyryinen mellakka. Opettajan täytyi\nusein rynnätä hillitsemään, jolloin hän ripitti lapsia huudittomuudesta\nja selitti seminaarijärjestystä. Näillä ripitystunneilla sai hän kovan\nyskän ja ryki sitten oppilaiden kanssa kilpaa, jolloin joskus lankesi\nsyyttämään kyläläisiä huonosta kasvattamisesta. Koulun yskä sai\nkyläkunnan ensin pohtimaan asiaa, sitte johtokunnan. Ja kun tultiin\nkevätpuolelle, haki opettaja toiseen paikkaan ja pääsi.\n\nEräs toinen oli ollut taas niin hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies,\nettä kyläläiset, jotka yleensä, kuten syrjäkyläiset ainakin, olivat\npuheliaita, epäilivät toisinaan, ettei opettaja osaa ollenkaan puhua,\nmörähdellä vain. Suhteet muodostuivat pian sellaisiksi, että kyläläiset\nrupesivat tekemään hänestä pilaa takanapäin. Ja kun hän oli vaatimaton,\nsävyisä ja arka mies, meni hänkin pois. Sitä kyläläiset valittivat,\nsillä häntä pidettiin hyvänä opettajana.\n\nKolmas oli ollut kiivas saarnamies. Mutta kun kylällä ei ollut hänen\nuskonsisariaan kuin kymmenkunta, muodostuivat näiden kokoukset koulun\nkamarissa sellaisiksi yksityisiksi hartaushetkiksi, joista kyläläisten\nmielikuvitus loi heidän omaksi pohdittavakseen mitä miellyttävimpiä\njuorujuttuja. Johtokunnan täytyi taas sekaantua asiaan. Pidettiin\nistunnoita ja tutkinnoita, joiden tuloksena oli uusia juorujuttuja.\nMitään ei todistettu. Mutta kun opettajaa ei saatu muuten\nsyynalaiseksi, ruvettiin syyttämään häntä vääräoppisuudesta. Niin\nsaatiin asiaan sekautumaan pappi ja tarkastaja. Opettaja ehti sillä\nvälin hakea muualle ja johtokunta antoi hyvän todistuksen, jotta vain\npääsisi hänestä.\n\nKanteleisen edellinen opettaja oli ollut hyvin \"alhainen\",\nkeski-ikäinen mies, jolla oli hieman kirjava entisyys. Hän piti\nposkessaan lanskaa ja pikanellaa sekä esiintyi rikkinäisissä housuissa.\nEnsimäinen asia, josta kyläläiset rupesivat keskenään opettajastaan\nriitelemään, olivat juuri nämä opettajan housut ja tupakka-tukupussit.\nToisten mielestä tämä kansanomaisuus teki hänet yhdeksi opettajakunnan\nensimäisiä alallaan. Kun hänen puheensa siihen lisäksi olivat vielä\nhyvin koristelemattomia ja jokapäiväisiä, oli hän ihastuneitten\nmielestä juuri sellainen, minkälainen tällaisen metsäloukon\ntalonpoikaismukulain koulumestarin tulee ollakin.\n\nMutta kylässä oli toisia, joitten mielestä tämä ei ollut juuri mikään\nopettaja. He olisivat vaatineet opettajalta, että hänellä pitää olla\neheät housut ja ettei hänen suupielestään saisi juosta tupakankura,\njoshan nyt suussaan tahtoikin pitää tupakkaa. Hänen puhetapojaan\nmyöskin moittivat ja sanoivat että opettaja yritti osotella jätkiä.\n\nOpettaja olisi kyllä, kaikesta huolimatta, jäänyt kauemmaksikin. Mutta\nkerran sattui tarkastaja koululle juuri kun opettaja lukittujen ovien\ntakana erään johtokunnanjäsenen kanssa kurkutti paloviinapulloa.\nTarkastaja oli yksitotinen mies, niin että opettajalle, joka oli\nvirassaan väliaikainen, tuli taas paikanmuutto murehiksi.\n\nKanteleinen sai aivan ensiaikoina monen ihmisen kertomusten kautta\ntutustua koulun entisten opettajain historiaan. Kukin kuvaili asiat\naina siinä värissä mihin puolueeseen oli milloinkin kuulunut.\n\nUusi opettaja havaitsi pian olevansa kyläläisten jännittävän\nuteliaisuuden esineenä. Ihmiset katselivat kysyvinä, puhuttelivat\narasti; mitään erikoisempaa kohteliaisuutta ei osotettu, mutta ei\nvihamielisyyttäkään. Ani harva oli pistäytynyt koululla tutustumassa.\nMikä katsoi silmiin tiukasti, kuka kuunteli jokaista opettajan suusta\ntulevaa sanaa hermostuneella tarkkuudella. Kamarissa ne silmäilivät\nympärilleen huonekaluja, kirjoja ja seinille ripustettuja opettajan\nomia piirtämiä tauluja, sekä ulkona peräilivät huoneiden ovia, aitoja\nja muuta, aivan kuin niistä kaikista etsien kuvaa opettajan luonteesta.\n\nPidettyään pari viikkoa pientenlasten koulua ja ehdittyään\nlastenkin kautta hieman tutustua kyläkuntaan, tunsi opettaja itsessään\nheräävän halun käydä joka talossa ja mökissä tutustumassa. Näillä\ntutustumisretkillään sai hän pian havaita, että täällä oli monissa\nihmisissä n.s. luontaista sivistysvihaa, joka persoonia valikoimatta\nkohdistui kaikkiin, jotka olivat tahi olivat olleet edes jonkunlaisessa\ntekemisessä muun kuin ruumiillisen työn kanssa. He pitivät kansakoulua\nristinä, jonka huipuksi oli asetettu milloin vähemmän, milloin enemmän\nsiedettävä opettaja-virkamies. Toisissa taas oli missä enemmän, missä\nvähemmän uinuvassa tilassa tiedonhalua, joka epäröiden ja harhaillen,\nasiallisen opastuksen puutteessa, ikään kuin kiersi milloin mitäkin\nsatunnaisesti tapaamaansa tukisauvaa. Mutta näiden lisäksi oli\ntodellisesti edistysmielisiä ihmisiä, joissa heti löysi henkistä\nsukulaisuutta. Näiltä retkiltään kotiin palatessaan tunsi Kanteleinen\nnuoressa sydämessään monasti ahdistavaa tuskaa. Hänelle kävi\npian selväksi, että opettajain yhtämyötäinen vaihteleminen ja\nepäonnistuminen oli täällä luonut valistustyölle vaikeasti voitettavia\nennakkoluuloja. Päästyään milloin minkäkin kyläläisen kanssa puheisiin,\nteki hän melkein aina sen havainnon, että ihminen täällä oli aina\nalussa ikäänkuin kovan kuoren sisässä. Ne olivat harvasanaisia,\nvältteleviä, juroja, -- mutta useimmat ottivat tarkan vaarin jokaisesta\nKanteleisen sanasta, silmäyksestä ja ajatuksesta. Tuntui siltä kuin he\nolisivat odottaneet keskustelusta vastausta kysymykseen: ystävä vai\nvihollinen?\n\nSamalla kun Kanteleinen pääsi selville tästä havainnosta, pani hän\nmerkille, että nämä olivat sangen älykkäitä ihmisiä sekä että he olivat\nsiitä itsetietoisia.\n\nKaikkialla tavattavat kyläennakkoluulot olivat vahvasti kehittyneet.\nVanhemmat ihmiset olivat niiden oikeudesta hyvin vakuutettuja.\nNuoremmista taas muutamat eturivin kulkijat olivat yhtä jyrkästi\nvakuutettuja useiden kyläennakkoluulojen luonnottomuudesta ja\nepäoikeudellisuudesta. Siitä aiheutuikin vanhan ja nuoren polven välien\njyrkin ristiriita.\n\nEsimerkiksi Jokirannan kylä oli ylimuistoisista ajoista ollut rikkauden\nmaineessa. Se oli nostattanut kaikkien kyläläisten rintaa, oli kyseessä\nsitte ruotivaivainen tahi perinnöillään asuva talollinen. Rikkaus oli\nkyllä, varsinkin oli ollut, tosiasia. Sitä oli polvesta polveen\nperitty, saatu muualta tuotujen rikkaitten vaimojen kautta ja nyt viime\nvuosikymmenillä metsiä myömällä lisätty. Mutta nykyään se asetettiin\nkaiken edistystoiminnan esteeksi. Kun oli Jokirannan talosta, ei\ntarvinnut mitään muuta olla, eikä mistään välittää, kyllä tuli elämässä\ntoimeen. Jos oli puhe kansakoulun läpikäymisestä, nuorison\nmaatalouskouluihin tahi kansanopistoon menemisestä, aina oli vanhemman\npolven vastustuksen perussävelenä, ettei Jokirannan kyläläisten ole\nennenkään tarvinnut elämäntaidon apua ja rikastumiskeinoja muualta\netsiä. Täällä ne on taittu polvesta polveen, ominsa on tultu toimeen,\non ollut vähin muillekin antaa.\n\nMyöskin oli heillä se käsitys, että Jokirannan kylä on hyvin siivo\nkylä. Kylän maineesta oltiin arkoja, joten, jos joku yritti\nhuononpuoleisella elämänmenolla sitä vahingoittaa, koko kylä oli\nyksistä puolin tällaisia yrityksiä vastustamassa.\n\nKiertäessään iltasin kylillä, pistäysi Kanteleinen milloin talollisten,\nmilloin mökkiläisten tupiin. Ensimältä teki sen havainnon, että\nvastaanotto melkein kaikkialla oli juroa ja kylmää. Mutta jatkaessa se\nmuuttui vähitellen. Saattoi tapahtua, että talonväki katseli kulmainsa\nalta, kun tuo hieman herrahtava uusi opettaja jonain iltana astui\ntupaan, kun oli kaikki arkikunnossa. Mutta se lientyi pian, ihmiset\npääsivät \"herra\"-orjuudesta, mikäli tieto uudesta opettajasta levisi\nhänen edellään. Moniaissa tuvissa otettiin jo vastaan kuin vanhaa\ntuttua, naurettiin, sanottiin tervetulleeksi, puhuttiin korotetulla\näänellä ja tarjottiin pyyhkäisty tuoli. Istuin asetettiin lähelle\ntakkavalkeata jos oli ilta, ja lähelle ikkunaa jos sattui vielä\npäivänvaloa. Kamari ei ollut joka talossa sellaisessa kunnossa, että\nsinne olisi sopinut viedä. Mutta sen moni emäntä ilmoitti\npeittelemättä, aivan kuin pienellä uhmalla, samalla kuin käski kahvia\njuomaan tuvanpöydän nurkalle ja sanoi isännälle:\n\n-- Tule sinäkin, kaadoin sullekin.\n\nKaikki eivät antaneet kahvia. Aluksi se näytti johtuvan\nvälinpitämättömyydestä, kuten Kanteleinen arvaili. Mutta sitten hän\nhavaitsi, että oli perheitä, joissa ei kahvia juotu ollenkaan. Ne\narkailivat nähtävästi alussa uusia tapojaan, mutta jo vihdoin rupesi\ntulemaan -- voileipä ja maitolasi. Siitä sitte juteltiin monessa\ntalossa: oli tuumattu vähentää kahvinjuontia, se kun on ulkomaista ja\ntulee niin kalliiksi. Kanteleinen huomasi yhä useammin ihmeekseen, että\nmonetkin, joiden oli vielä äsken luullut olevan häntä vanhoillisempia,\nmennä porhalsivat hänen edellään! Hänhän ei ollut ehtinyt vielä tulla\nkahvista ehdottomasti raittiiksi, mutta ajatellut hän sitä oli. Nämä\nolivat myöskin ajatelleet, ja samalla toteuttaneet sen. Kyläläisten\nesimerkki ajoi hänet itsensäkin kotona toteuttamaan kahviraittiutta.\nVieraissa käydessään piti hän asian vielä avoinna, juodakseen siellä\nmissä tarjotaan, jottei tarvitsisi loukata ketään.\n\nKerran tuli tästä puhe ukko Varamäen pikkutuvassa. Sohvi oli keittänyt\nkahvit ja tarjosi Kanteleiselle ja isälleen. Ukko oli vahva\ntupakkamies, poltti ja piti poskessaan. Mutta viinasta oli hän raitis.\n\nKun nyt Sohvi tarjosi kahvia, sanoi Kanteleinen:\n\n-- Olenkin ollut muutamia viikkoja kotona ilman kahvia.\n\n-- Ja kylässäkö juot? tokasi ukko.\n\n-- Olen juonut, missä on tarjottu, etten loukkaisi.\n\nUkon suu meni tuttuun kiusoittelevaan hymyyn:\n\n-- Ryyppäätkö viinaakin missä vain tarjotaan, ettet loukkaisi?\n\n-- En ... en toki!\n\n-- Mutta miksi sitten kahvin suhteen olet arempi?\n\nKanteleinen joi juuri kahvia ja tunsi joutuvansa omituisesti hämille,\nsillä hän ei todellakaan voinut selittää miksi.\n\nUkko Varamäki asetti piipun takalle tupakkapönttöön, purki mällin ja\nasetti sen sanomalehtitilkulle muurinotsikolle odottamaan. Sylki sitä\nvarten asetettuun vesikuppiin ja otti kahvia.\n\n-- Minä olen ollut 25 vuotta raitis viinasta. Ja kun lopetin kerran, en\nottanut missään. Minun mielestäni nuorten pitääkin opetella olemaan\nraittiita kahvista, varsinkin kun on opettaja ja muiden esimerkki.\n\n-- Voi tuota isää, harmitteli Sohvi.\n\n-- Mitä? Tottahan minä nyt teille nuorille saan sanoa mitä ajattelen.\nVai onko se niin tyhmää, häh?\n\n-- Kaukana siitä, vakuutti Kanteleinen.\n\n-- Sitä minäkin, totesi ukko, laski kupit kädestään ja kokosi\ntukupussinsa uudestaan poskeensa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTarkastus nuorisoseuratalolla oli toimitettu. Kanteleisen ohjelma oli\nvalmis: Kaikki työkuntoiset miehet seurahuoneelle iltakökkiin panemaan\ntaloa asuttavaan kuntoon!\n\nKyllä siitä moni pelästyi. Yksin johtokunnan jäsenetkin kävivät\nharvapuheisiksi.\n\nTänne seurahuoneelleko oikein puutöihin? Ilman palkkaa iltansa\nkuluttamaan täällä, kun toiset laiskoina saavat olla missä haluavat...\nJa sitte tulevat tänne pyhinä ja särkevät kohta kaikki, niin ettei\nsiitä ole yhtään mitään hyvää...\n\nMielikuvitukset elivät. Siellä vilahteli lukemattomia hupaisempia\nillanviettotapoja houkuttelevina ja lumoavina kuin kevätpurot.\n\nMitä oli niiden rinnalla seurahuone, jossa piti tehdä työtä! Sehän oli\nsulaa järjettömyyttä, kun ei kerran ollut mitään pakkoa.\n\nOlisi toista, jos kaikki tulisivat. Mutta ne eivät tule. Eivätkä pysty!\nKuinka sitä sitte muutamat tulisivat ilman palkkaa?\n\nMutta Kanteleinen jatkoi rauhallisena esittelyään:\n\n-- Näin syksyiset työpäivät loppuvat tavallisesti aikaiseen ja meille\njäävät pitkät illat... Kokoonnumme parina iltana viikossa, nähdäksemme\nmille maistuu puunhaju ja työnhuvi siellä, missä moni on ennen vain\nhypellyt ja voimistellut.\n\nPuhuuko se oikein totta? Miehen silmä on saanut kiinteän tuikkeen,\näänessä karahtaa omituinen käskijän sävel...\n\nPojat kummastelevat ja katsovat vielä uudestaan Kanteleista. Joku alkaa\njo ihmettelystään tauota. Se voisi kenties olla mahdollista? Voisi\nsiinä olla hauskaakin sille joka osaa...\n\nKanteleinen sanoo, että seurahuoneen lämmitysvehkeet on ensin\nkuntoonpantava. Hän kutsuu kylän muurarin, näkyypä se olevan mukava\nmies.\n\nTodellakin! Muurilaitoksia katseltiin joukolla. Mahtaako muurari vaatia\npaljonkin näiden kuntoonpanosta?\n\n-- Noo, ei niinkään paljoa kuin mahdollinen tulipalo veisi, jos\nsellainen...\n\nJa sitten ne penkit! Ei ollut ennen tullut huomatuksikaan, miten ikävän\nnäköisiä ne olivat. Totta kyllä, että ne alkuaankin oli tehty vain\nhätävaraksi, silloin kun seurahuone laitettiin. Sillä välin on niitä\nsäästämättä pidelty, niin kuin pidetään sellaista, josta ei ole mitään\nlukua. Tästä kaikesta oli niihin jäänyt monta merkkiä. Sitä paitsi oli\nluonto puolestaan niitä pidellyt, vedellyt kaltoiksi ja ontuviksi.\n\nTuolien ja pöytien laita oli sama. Tuoleja oli aikoinaan ostettu kaksi\ntusinaa, mutta nyt niistä oli vain kuusi sellaisessa kunnossa, että\npysyivät omin neuvoin pystössä ja kaksi sillä tavoin, että niiden\njalkoja oli vahvistettu saharivun kappaleilla.\n\nPöydistä yksi seisoi puhtaasti omin neuvoin, mutta toisen katkaistu\njalantynkkä nojasi mukavasti kulmapenkkiin ja kolmas lepäsi näyttämön\nnurkassa piilossa, vaivojansa sentään huutamatta.\n\nSeinillä riippui joitakuita kehyksettömiä, tomuisia kuvatauluja.\nIkkuna-uutimet oli kekseliäästi solmiteltu tarkoituksella saada revityt\nja liatut kohdat peittymään solmujen sisään. Näyttämö oli kuin sodan\njäleltä, ikäänkuin olisi vihollinen siellä majaillut ja lähtenyt sitte\näkkinäisen yllätyksen humalassa. -- --\n\n-- Eivät ne taida tulla tänne, virkkoi vihdoin Kuhilasmäen Mikko,\njonka silmäin eteen ehdotettu työ kohosi voittamattomana ja\nmielikuvituksellisena jättiläisyrityksenä. Eipä sillä, ettei hänkin\nolisi pitänyt sitä tarpeellisena! Oikeinhan tässä todella sai hävetä,\nmutta ... kun eivät ne kuitenkaan tule.\n\n-- Niin noh, tuleehan niitä aina joitakuita, kuten sinä ja minä ja...\n\nPisteleekö se? Mikko vilautti kysyvänä. Mutta Kanteleinen katseli\nrauhallisesti ja varmana hymyillen, kun Mikon vakoileva katse arkana\npakeni.\n\n-- Eivät ne kaikki tällaisiin töihin pystykään, virkahti Koivusen\nVihtori ja katsoi tuijotellen Kuhilasmäen Mikkoon, ikään kuin jotain\ntarkoittaen.\n\n-- On niitä sellaisiakin jotka pystyvät, murahti Erkin Sameli.\n\nSepän Kustaa vihelteli hieman syrjässä mestarillisesti erään\nnäytelmäkappaleen laulua, ottamatta osaa neuvotteluun. Se ei kuulunut\nhänelle, koska häntä ei ollut tällä viime kerralla luotu puumieheksi.\n\nAsia päätettiin. Tahi oikeammin, sen päätti Kanteleinen johon yhtyivät\nKoivusen Vihtori ja Erkin Sameli. Seurahuoneelle kerättäisiin muutamia\nhöyläpenkkejä koulusta ja kylältä ja aineksia pyydettäisiin\ntalollisilta.\n\nVähää myöhemmin alkoi nuorisoseuratalolta parina iltana viikossa kuulua\niloisesti laulava höylänääni, kirveen pauke ja sahan sihisevä rauske.\n\nEnsi kerroilla kun poikia kutsuttiin tuli todella, kuten oli\nennustettukin, muutamia vain. Mutta pian sai harrastus käänteen.\nKylässä heräsi tämän nuorisoseuratalolla tapahtuneen työnvaihdoksen\njohdosta tavaton uteliaisuus. Kolmantena iltana kun nikkaroitiin tuli\nsinne niin paljo väkeä, ettei jalka tahtonut jakaapua. Suurin osa ei\nkuitenkaan tahtonut ajatellakaan muuta työtä kuin poltella paperossia\nja kädet taskuissa istua päältäkatsojina. Toiset taas tahtoivat\ntöikseen tyrkkiä ja vääntää toisten tyhjäntoimittajain kera.\n\nKanteleisen täytyi ottaa komentava ryhti. Kukaan ei saanut polttaa eikä\nollenkaan riehua ja vääntää. Työtä tarjottiin kaikille. Ken ei muuta\nvoinut, sai käydä kylästä aineksia keräilemässä. Niskoittelijat\nalkoivat näyttää luontoaan. He olivat täällä aina saaneet olla vapaina\neivätkä aikoisi nytkään ketään ujostella. Jos joku meinaisi sellaista,\nniin he pian suuttuisivat. Eivätkä he ainakaan tätä opettaja-poikasta\nviitsisi pakosta totella.\n\nKun tämä ajatustapa alkoi puhjeta teoiksi ja sanoiksi, nostivat\ntyössäahertavat heti sotaäänen ja ilmoittivat kohlivin sanoin menevänsä\nomavelkaiseen takuuseen siitä, mitä opettaja oli sanonut. Ja joka ei\nusko, sille asia kyllä todistetaan. Tämä vaikutti, että rähinäpojat\npuikkivat tiehensä, mutta toisia, jotka olivat hiljaisina katselleet,\nryhtyi töihin.\n\nIlta illalta kasvoi työinto. Moni poika pyyhkiessään hikeä otsaltaan\nnauroi, että hän hikoilee aivan kuin hyppylattialla. Monen työtaito oli\nheikko, mutta opettajan innokas ohjaus heitä rohkaisi siihen määrään,\nettä syntyi oikein tosiyrityksiä.\n\nKanteleinen oli laatinut piirustuksia pöytiä, tuoleja ja penkkejä\nvarten, kaikki suoraa, lujaa mallia. Mitä enemmän työ edistyi ja\nonnistumisen mahdollisuus alkoi näyttää varmalta, sitä suurempi työnilo\nvaltasi mielet. Iltasin ei tahdottu ehtiä ollenkaan poislähteä. Mutta\nKanteleisen täytyi katsoa, etteivät saisi kylässä ruveta valittamaan\nsitä, että seurahuoneella rehkitään yöt, niin ettei sitte aamulla tahdo\njaloilleen saada.\n\nPoikain työillat nuorisoseuratalolla alkoivat pian herättää kylässä\nyleistä huomiota. Tuntui kuin koko Jokirannan yleinen mielipide olisi\ntämän johdosta värähtänyt. Mitähän ne nyt oikein siellä meinaavat?\nkysyttiin ja tirkistettiin, kun pimeän läpi loisti ikkunoista tuli,\nkuului työnpauke, vihellys ja joskus laulukin.\n\n-- Mitäkö? joku otti vastatakseen. Pahojatekojaan paikkaavat. Ovat\nsärkeneet penkkinsä ja pöytänsä, niitä ne nyt uusivat. Hän oli ollut\nkatsomassa.\n\n-- Saadakseen sitte taas särkeä.\n\n-- Ei ne niitä enää särje, kun itse tekevät, vakuutti joku toinen.\n\n-- Tämä uusi opettaja kuuluu olevan mukava. Se niitä nyt komentaa.\n\n-- Kuuluu olevankin vain torpan poika.\n\n-- Ilmankos... Ei suinkaan se sinne renkien ja Jussien joukkoon\nmenisikään, jos olis korkeampia säätyjä.\n\n-- Mitä mahtaa siitäkin koulunpidosta tulla, kun opettaja\npoikajoukoiss' kaiket illat häärää?\n\n-- Anna sen häärätä! sanoi edellinen. Ei se hulluinta ole, jos se nuo\nklopikat saa paremmille tolille kuin mitä ne tässä ovat olleet.\n\n-- Enhän minä, toinen oli valmis peruuttamaan. Hän oli sanonut vain.\n\nKylä odotti melkein henkeä vetämättä. Oltiin niin ymmällä, ettei tietty\noikein, pitikö niitä ruveta kehumaan vai haukkumaan. Mutta varmuuden\nvuoksi talolliset antoivat lautoja ja koivuja. Oli jotain olemassa,\njoka vakuutti mieliin että oli parempi antaa kuin kieltää. Varsinkin\nkun muutkin antoivat. Jokirannassa oli jotain sulamistilassa. Sitä ei\nkukaan huomannut. Se tuli niin valmistamatta. Seurahuoneella kohosi\nmieliala ilta illan jälkeen. Höylä sai yhä laulavamman äänen, ja\nkuusipuun kuiva pihkanhaju täytti tuvan aivan kuin parikymmentä vuotta\ntakaperin iltasin, kun vielä oikein puhdetöitä tehtiin. Vanhatkin\nmiehet tulivat jo sieraimiinsa vetämään. Se tuntui niin tutulta ja\nsomalta. Kun kävelivät seurahuoneelta kotiinsa, puhuivat he entisistä\najoista...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTyöiltojen jatkuessa kasvoi osanottajain innostus yhtä myötään. Heitä\noli kaikkiaan hyvä joukko toistakymmentä. Koivusen Vihtori oli\nvanhastaan tunnettu puumieheksi. Hän teki pöytää, Varamäen Iikka\napulaisenaan. Tämä Iikka oli 17-vuotias poika, renkinä Varamäen\nnuorella isännällä. Poika oli tekijäsukua. Oli todellakin somaa katsoa,\nmiten tämä pari teki työtä yhdessä. Vihtorilla aina vakaa, juro katse,\ntäynnä itsetietoista sisällistä vakaumusta, joka kaikki pyöri tämän\ntyön ympärillä. Karvalakki oli miehellä syvällä päässä, aivan kuin\nperiaatteen vuoksi sekin, vaikka hiki tippuikin usein pitkin\nposkipäitä. Iikan lakki lensi usein alotettaessa ensitöiksi naulalle ja\nsilmistä loisti kirkas, hieman vallaton mieli. Näiden silmien loiste\nsai aina sisäisesti nauttivan, tarkkaavasti hymyilevän ilmeen,\nkun poika sattui pysähtymään työssään ja katselemaan muutamaa\nvuotta vanhempaa toveriaan, jolta hänen mielestään työ kävi niin\npuhtaasti. Heillä näytti olevan hyvät välit. Iikka oli kohottanut\nVihtorin esikuvakseen. Tämän puheet otti hän opikseen samoin kuin\ntyöntekotaidonkin. Se ei kuitenkaan voinut hillitä vallattoman iloista\nnuorta poikaa joskus nauramasta, kun sattui huomio kiintymään toverin\nsyvälle päähän painettuun lakkiin, jonka alta kaksi älykästä silmää\nvaivoin saattoi nähdä ja hiki virtaili valtoinaan.\n\n-- Pane se lakki pois, kun sä niin hikoilet, kehotti Iikka joskus.\n\nToinen silloin sysäsi karvalakkia hieman peremmälle, mutta ei\naikonutkaan ottaa pois, ei myöskään sanonut mitään.\n\nVihtori taas toisinaan pysähtyi katselemaan nuoremman toverinsa\nhöylänlykkäystä, puukon käyttelyä ja kirvesveistosta. Silloin voi hänen\ntotisista silmistään näkyä hymyä ja joutui odottamaan että siellä\nkielen päällä pyörivä kehumasana putoaisi. Välistä sellainen sana jo\nlivahtikin, mutta useimmiten jotenkin kynityssä ja laihdutetussa\nasussa. Se saattoi muodostua matkalla pikkuohjeeksikin. Mutta silti\nymmärsi Iikan herkkä korva äänensävystä esikuvansa kehuvan ajatuksen.\nPoika vilautti silmiään, tunsi olevansa kiitoksesta hämillään, mutta\nkätki sen visusti heräävän kunnianhimonsa taimitarhaan. Tällaisessa\ntapauksessa aiheutui usein työkalun tarkastus.\n\n-- Tuo höylä ei vie puhtaasti! Hän katsoi asiantuntijan tarkkuudella\nhöylänterää, löi sen irti, etsi hiomakiveä vanhan, tottuneen nikkarin\nvakavalla, hätäilemättömällä tavalla. Sillä aikaa Vihtori alotti taas\ntyönsä. Näin jatkui illasta toiseen. Joskus Iikka suoraan kehäsi\nVihtoria. Silloin tämä ärähti.\n\nMyöskin Erkin Sameli oli tekomies. Hän oli ottanut urakakseen muutamia\ntuoleja. Toverina oli hänelläkin nuorempi poika, jonka osa rajoittui\naluksi sarvihöylän vetoon ja vähäarvoisempiin avustuksiin. Työ\nheiltäkin sujui hyvin. Sameli oli havainnut, että pojalla oli\ntaipumuksia, mutta ettei hän ollut saanut tähän saakka mitään\nalkuopastusta. Hän rupesi tämän havaittuaan ohjaamaan työtoveriaan,\nNiilo Mikkonen oli tämän pojan nimi. Hänen rohkeutensa ja\nitseluottamuksensa alkoivat nousta innostuksen kera. Kun oli\nmuutamia iltoja oltu koossa, alkoi Niilo olla aina ensimäisenä\nnuorisoseuratalolla, vaikka hän asui muutamain kilometrien päässä kylän\netäisimmässä kolkassa. Tämä herätti jo toisten ikätoverien huomiota.\nMiten se niin aikaiseen ehtiikin? he toisiltaan kyselivät. Muuan pari\njuoruili takanapäin, että kun ei Niilon tarvinnut muka tehdä kotona\njuuri mitään, hän jouti hyvin. Heidän piti tehdä enemmän, uskottelivat.\nEi tässä ollut perää. Mutta se oli totta, että Niilon kotona ei ollut\nhöyläpenkki ollut kunnossa niinä vuosina, joina Niilo olisi voinut sen\nääressä yritellä. Hän oli sen nähnyt solan orsilla rujona ja jalatonna.\nPoika ei ollut koskaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta nyt\noli hänen sielussaan jotain herännyt. Höyläpenkki veti puoleensa aivan\nkuin viulukin, jota hän oli viimeaikoina opetellut soittamaan. Ja kun\nhöylä alkoi ottaa eheitä lastuja, valmistumassa oleva tuolinjalka saada\nmäärätyitä muotoja, juuri sellaisia kuin tahdottiin, kuin hän itse\ntahtoi, valtasi pojan yllättävä, kuohuva iloisen tyydytyksen tunne,\naivan kuin olisi jotain hyvin valtaavaa intohimoa kutkutellut. Se häntä\nseurahuoneelle veti niin aikaisin.\n\nErkin Samelin luonne oli sellainen, että hän kaipasi aina hieman\nkehumisia, säilyttääkseen kykynsä innostua. Niilo ei ymmärtänyt tätä.\nMutta hän kehuskeli Samelia sisällisen tunteensa kuohuvasta\nvaatimuksesta, hyvässä uskossa, ilman vähintäkään vilppiä. Se teki\nSamelille hyvää. Hän innostui opastamaan toveriaan suurella halulla ja\nohjasi hänet viipymättä tekemään vaativampiakin töitä. Oli todellinen\nnautinto nähdä tätä paria. Siinä oli yhteishenki saanut oikein\npersoonalliset muodot.\n\nKuhilasmäen Mikko oli ollut kahtena iltana mukana, mutta sitten jäänyt\npois. Hän ei osannut mitään täällä tehdä ja tunsi itsensä liian\nylpeäksi ja vanhaksi harjoittelemaan. Jotkut laskivat hänestä hieman\npilaa, mutta pian sai hän jäädä rauhaan, toveripiirin ulkopuolelle.\nEikä häntä muistettu moneen viikkoon, ennen kuin hänen nimensä taas\npujahti esiin muutaman ikävän juorujutun yhteydessä, joka ilmeisesti\nyritti Mikkoa aivan liioitellen mustata.\n\nSitä vastoin Sepän Kustaa oli etsinyt työtä toisten seurassa. Hän\ntunnusti rehellisesti ettei hänestä ole puusepäksi, eikä ikänä tule\nolemaan, mutta hän tekisi ja maalailisi kulisseja, jos se sopisi. Ja se\nsopi. Kanteleinen itse ryhtyi Kustaata apuamaan kehysten kokoamisessa.\nKustaa ompeli paikat rikkinäisiin kaukaisiin ja alotti maalauksen.\nHänellä oli tähän työhön vanhaa tottumusta, sen toiset pojat tiesivät\nja Kanteleinenkin nyt näki. Maalattiin metsäkulisseja. Kanteleinen teki\nKustaalle selkoa perspektiiviopista.\n\nKustaa veteli kankaalle perusviivoja. Hän ei ollut koskaan ennen\nkuullut mitään perspektiiviopista. Mutta hän sovellutti sitä heti.\n\n-- Näinkö?\n\nKanteleisen täytyi ihmetellen tunnustaa, että tässä kulissimaalarissa\noli niin valtaava annos todellista taiteilijaa, että...\n\n-- Katsokaahan! huusi hän paukkuvaan, sihisevään ja hälisevään saliin.\nPäät kääntyivät näyttämölle päin. Kanteleinen asetti rinnan kaksi\nmetsäkulissia ja näytti lampulla. Kustaa, silmäkulmat tiukasti rypyssä,\nkiirehti vielä sudillaan parantelemaan eräitä kohtia, hokien hämillään:\n\n-- Ei ne ... ei ne vielä...\n\n-- Onko hyvä? huusi Kanteleinen katsojille.\n\nJoku alkoi taputtaa käsiä ja toiset yhtyivät siihen niin välittömästi,\nettä itse arkatuntoinen Kustaa näytti tuntevan sen vilpittömyyden.\n\n-- Mitäs ne tyhjää...\n\nHän yritti nauraa, mutta se ei onnistunut. Sitte hän koetti viheltää\n\"Laps' Suomen\", jota viime aikoina oli paljon laulettu, mutta huulet\nvärisivät. Hän oli hämillään. Ennen, kun häntä oli kehuttu, ei se ollut\nvaikuttanut tällä tavalla.\n\nTaputus höyläpenkkien ääressä oli laannut ja huomio taas kiintynyt\nkullakin omiin töihinsä. Näyttämöaukon vieressä seisoi muuan mökinmies\nja kädet housuntaskuissa tuijotteli Kustaan maalaamia puun kuvia. Hänen\nvieressään seisoi pari pientä poikaa sama lumouksen ihmettelevä ilme\nsilmissä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAlussa olivat pojat ehdottaneet, ettei Kanteleinen itse ryhtyisi\ntöihin, pitäisi vain huolen johdosta. Siihen hän ensin oli\ntaipunutkin, varsinkin kun oli niin paljon ohjattavaa sekä juoksi yhtä\nmyötään katsomaväkeä, joka tarvitsi selittäjää, puhetoverin tai\njärjestyksenpitäjää. Mutta pian hän kyllästyi tähän. Sellainen tuntui\nliian paljon johtajan, poliisimiehen tai tyhjäntoimittajan osalta. Jo\nmuutaman illan kokeiltuaan hän oli havaitsevinaan, että se uhkasi\nrikkoa toverisuhteita. Moni, joka täällä teki työtä, oli arka ja\nepäluuloinen. Vielä enempi oli siihen taipumusta monella katsomassa\nkävijällä. Kanteleinen tiesi vanhasta kokemuksesta kotikylältä, että\ntoverisuhde pysyy aina lujana niin kauan kuin tehdään samallaista\ntyötä, mutta pyrkii heti jäähtymään ja joutumaan kieroon, kun toinen\nalkaa töikseen lukea ja asua huoneessa, toisen liikkuessa\nruumiillisissa askareissa ulkona. Suhteeseen ilmestyy ikään kuin joku\nhämäräksi tekevä valonhimmentäjä, toverielämä käy harvasanaisemmaksi,\najatukset alkavat kulkea eri teitä.\n\nJa jos ne, nämä pojat, täälläkin alkavat tehdä ajatuksilleen sellaisia\nomia, uusia polkuja, joille ne eivät ota minua mukaansa, niin minä jään\nyksin \"perään katsomaan\" kun ne pillastuvat ja jättävät...\n\nSiihen ei hän suostu!\n\nKanteleinen toimitti koululta seurahuoneelle höyläpenkin ruvetakseen\ntekemään puheenjohtajakoroketta ja pulpettia.\n\nApulaisekseen keksi hän Peltosen rengin, Juhon. Tämä oli 30:ssä oleva\nnuorimies, jolla oli hyvän työmiehen maine, mutta joka viime vuosina\noli ruvennut ryypiskelemään, usein muutamien isäntämiesten joukossa.\nJuhokin oli tullut eräänä iltana katsomaan. Kanteleinen tunsi miehen\nkykyjä siitä, kun oli nähnyt hänet Peltosella korjaavan rikkoutunutta\nreenketaraa.\n\nKun Kanteleinen rupesi houkuttelemaan Juhoa kanssaan töihin, tapahtui\nse aluksi tuttavallisen leikin varjossa. Juho vastusteli sillä, ettei\nhän osaa ja että pitää hoitaa hevosia kotona. Kanteleinen havaitsi\npian, ettei vastustus ollut aivan ehdottoman jyrkkää. Jostain syystä\nteki hänen mielensä saada Juho mukaan. Kävikin jo kysymässä itseltään\nisännältä, sallisiko tämä rengin tulla seurahuoneelle iltapuhdetöihin.\nOn hieman vaikea sanoa, mitä kansakoulujohtokunnan esimies tästä\najatteli, mutta suostumuksensa hän antoi ja lupasi, että hevoset hän\nkyllä hoitaa itse niinä parina iltana viikossa, mitkä Juho höyläilee\nseurahuoneella.\n\nNäin tuli Juho mukaan. Kanteleinen huomasi heti saaneensa erikoisen\ntyötoverin.\n\nNuoren opettajan lempiaineita seminaarissa olivat olleet puutyöt.\nPäästötodistukseensakin oli niistä saanut 10. Sama innostus eli yhä.\nHän oli laittanut oikein komean pulpettipiirustuksen. Kun hän näytti\nsitä Juholle, epäili tämä että se olisi liian suuritöinen, ja lausui\nsen aivan kuin urakkamies, epäilemättäkään ettei sitä saataisi kuntoon,\njos vain olisi aikaa. Kanteleinen lohdutti sillä, että jos Juhon aika\nkävisi täpäräksi, hän voisi jatkaa yksin. Siihen Juho taas sanoi, että\njos sitä kerran ruvetaan tekemään, niin valmiiksi asti se tehdään\nyhdessä; hän ei ole orja, vaikka on renki; jos isäntä niin vähällä\nväsyy hevosten hoitelemiseen ja alkaa ikävöidä häntä iltasin pitkin\npenkkiä lojumaan, niin odottakoon. Mies tuntui alkavan lämmitä.\n\n-- Miksi eivät isännät laita kelvollisia työkaluja, että sais edes puun\nvalkoiseksi!\n\nJuho katseli tätä sanoessaan Kanteleisen pitkäähöylää, jonka tämä oli\ntehnyt kesätöikseen. Höyläpenkillä oli muitakin uusia työkaluja. Rengin\nsilmissä alkoi jotain elää, aivan kuin kauan uinuneet vaistot olisivat\nruvenneet toimimaan, herättäen miehen sielussa uusia tahi harvinaisia\nilonväreitä. Tuo katse siirtyi työkaluista lautavarastoon, jota\nKanteleinen asioikseen hitaasti, valikoiden liikutteli.\n\nMilloin lie takkikin jo lentänyt Juhon päältä. Kanteleinen havaitsi sen\nvasta kun mies jo käsitteli lautoja, rivakoin, itsetietoisin ottein.\nOli todella soma katsoa. Jokainen silmänisku, äännähdys, ruumiinliike,\note -- kaikki kuvastivat toimimaan ruvennutta rajua työnhalua, joka\netsi tyydytystään. Äskeinen, hieman hidasteleva, venyttelevä,\nkaksimielinen \"ollako vai ei\" oli miehen jättänyt.\n\nSiinä oli 30-vuotias talonpojanrenki, jolla kylässäkin kyllä oli\nkuuluisan työmiehen maine. Hän oli nuorempana ollut taloissa, joissa\nolivat jonkullaiset puusepän työkalutkin, ja oppinut niitä luontaisten\nlahjojensa avulla käyttelemään. Mutta nyt jo moniaina vuosina oli hän\npalvellut renkinä sellaisissa taloissa, joissa ei ollut edes\nhöyläpenkkiä. Silloin ei ollut illoiksi muutakaan tehtävää. Pitkät\npuhteet venyttiin pitkin raheja tai istuskeltiin naapureissa\njuttuamassa. Halu katosi siihenkin mitä olisi mahdollisesti voinut\ntehdä vaillinaisilla työkaluilla. Kun sitte alkoi kylässä liikkua\nviinankauppaajia ja Juhokin sattui silloin tällöin ryyppyseuroihin,\nkorvasi tästä johtuva toimeliaisuus uusine huveineen pitkien syys- ja\ntalvipuhteiden työttömyydestä johtuvat ikävyydet.\n\nNiin olivat Juhossa parin, kolmen vuoden kuluessa kasityöhalut\nuinahtaneet. Hän ei enää usein niitä edes muistellut. Mutta nyt,\njouduttuaan kosketuksiin \"tuon miehen\", opettajan kanssa, hän oli\njoutunut omituiseen innostuksen tilaan. Tässä verrattomia työkaluja,\nhänen käytettävikseen! Työ, arvokkaampi kuin ne, joita hän oli ennen\nyritellyt, Samalla kuin innostus nousemistaan nousi, tuntui kuin\nnuorempana joskus elävästi tunnettu mielihalu, jota oli niin hartaasti\naikoinaan nuoruuden utukuvista selvitellyt, olisi nyt odottamatta\ntipahtanut selviönä kuin taivaasta, siihen käsin kosketeltavaksi...\n\nMutta tämän ihmeellisen ilontunnon pohjalla pysyi vaikutusvaltaisena\neräs ikävä muisto, joka kalvoi mieltä. Hän oli kerran, kun Kanteleinen\noli pitänyt puhetta, päissään viheltänyt ja rähissyt tuolla toisessa\nhuoneessa, aivan tarkoituksella tehdäkseen kiusaa. Sinne oli tultu\nsuhdittamaan, mutta hän kiihtyi vain. Ja siinä ympärillä oli ollut\nparvi nuoria poikasia, jotka häntä yllyttivät. Vihdoin oli tullut\nKanteleinen ja pyytämällä pyytänyt olemaan hiljaa. Silloin hän tunsi\nkiusanteosta niin suurta iloa, että heti kun opettaja sulki oven alkoi\nhän uudestaan Peltosen pikkuoriin tavalla hurjasti kiljua. Pojat\npitivät häntä mestarinaan ja nauroivat katketakseen. Hän oli niihin\naikoihin kuullut uudesta opettajasta niin paljon kaikellaista, että\nhänen mielestään kuului asiaan, että kylän paras renki näyttää sille,\nmikä on kylän yleinen mielipide, ja ettei hän omasta puolestaankaan\naijo kaikellaisia herraspoikasia totella eikä lakitella.\n\nJa nyt se sama mies seisoo tuossa, aivan lähellä. He rupeavat tekemään\nyhdessä työtä, samaa työtä, yhteisillä työkaluilla. Yht'äkkiä kuohahtaa\naivan kuin joku sielun pohjasakkakerros. Hän elää silloisessa\nmielentilassa muutaman silmänräpäyksen. On jo melkein ääneen\npääsemäisillään: \"Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?\" Silloin katsoo\nhän kulmiensa alta Kanteleista sivulta päin. --\n\nKanteleinen oli seurannut työtoverinsa alkuvalmisiuksia. Havaittuaan\nmillä mielenkiinnolla tämä kävi kiinni, vavahti Kanteleisen nuori\nopettajasydän. Jo ennen oli hän pitänyt tästä miehestä, huolimatta\nsiitä, että se oli päissään ilkeä. Nyt hänen havaintonsa varmistuivat.\nSeuratessaan miten Juho ensin tarkasteli höyliä, sitten tempasi\nlautakasaa, sitten ... oli hän huomaavinaan, tahi ainakin kuvitteli\nsitä, miten sisäinen, kauan uinaillut luonteentarmo yht'äkkiä tuossa\nmiehessä heräsi ja alkoi toimia. Se pani _heittelemään_ kaikkea mikä\nkäsiin sattui, höyliä ja lautoja. Juho nousi Kanteleisen silmissä aivan\nhuomaamatta. Hän löysi itsensä yht'äkkiä ajattelemasta uutta työnjakoa,\naivan tasa-arvoista, jossa kumpainenkaan ei ole mestari. Samalla\nvallitsi joku salainen tunne siitä, että tuo mies on nopeampi, rajumpi,\naikaansaavampi, joskin hän itse taas mahtanee osata hieman enemmän ja\nhienommin. --\n\nKanteleisen silmä sattuu Juhon silmäterään juuri silloin kun tämä\nkulmiensa alta katsoen tutkii: \"Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?\"\n\nKanteleisen totinen katse saa hymyä. Hän ei lue Juhon silmäniskun\nsisältöä, vaan äskeisen oman ajatuksensa jatkona kysäsee:\n\n-- Osaatko kiillottaa?\n\n-- En minä...\n\nSe tuli epämääräisesti. Kanteleinen jäi siihen käsitykseen, ettei Juho\nole aivan vieras sillekään taidolle.\n\nYht'äkkiä kohotti Juho katseensa lautaläjästä, mihin se äsken oli\narkana paennut, astui askeleen Kanteleista kohti ja kysyi:\n\n-- Kuinka opettaja arvelee...\n\nKysymys koski jotain osaa työstä. Äänessä oli jo luottava, vilpitön\nkaiku.\n\n-- Sano Väinöksi vaan, Juhoksihan minäkin sinua...\n\nJuhon suu meni nauruun ja silmäkulmassa vilahti taas jonkinlainen\nepäilyksen piirre. Mutta se haihtui sieltä, kun Kanteleinen ryhtyi\nselitellen antamaan vastausta työtoverinsa äskeiseen kysymykseen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPuhdetöiden jatkuessa nuorisoseuratalolla alkoi siellä käydä kylän\nisäntäväkeä vakinaisina katsojina. Joskus tuli vaimoväkeäkin.\nEnsikerroilla ne sanoivat tulleensa katsomaan mitä täällä tehdään.\nMutta sitten miehet rupesivat juttelemaan että täällä käydään\nhuviksensa. Kehuivat että on oikein hupa katsella kun työ noin käy.\nVihdoin joku lausui ajatuksenaan, että opettajan pitäisi oikein\nvasituisesti ruveta opettamaan puutöitä noille muillekin kylän\n\"klopikoille\", kun eivät ne enää osaa mitään. Asiaa pohdittiin vahvasti\npenkkikeskusteluissa talvipuhdeiltoina. Seurahuoneelta ei ollut tähän\nehdotukseen vielä saatu mitään varmaa vastausta, mutta kylän\nkauppapuodista alettiin kysellä höylänteriä, puraita, vintilöitä,\nsahoja, puuviiloja y.m. Kauppias sai varustaa tätä laatua tavaroita\naivan uuden varaston. Vanhat höyläpenkit vedettiin esiin heinien alta\ntai otettiin alas ulkosuojain orsilta ja tuotiin tupiin. Niitä\ntarvitsivat enimmäkseen hyvin nuoret, nuorukaisiksi kypsyvät pojat ja\nkansakouluoppilaat, jotka tahtoivat kotona jatkaa käsitöitään.\nSellaisissa oli puutyöinnostus puhjennut mukaansa tempaavalla\nvauhdilla.\n\nSeurahuonella alkoivat työt valmistua. Talo oli täynnä sirosti\nvalmistettuja penkkejä ja tuoleja. Puheenjohtajakoroke pöytineen\nherätti suoranaista ihailua. Ravintolan tarjoilupöytä ja muut pöydät,\nkeittiö mukavine raheineen ja hyllyineen, nekin olivat kuin itseä\nvarten tehtyjä. Juhlasaliin oli rakennettu niinikään aivan uudet\nvoimistelutelineet. Kaikki oli saatu toimeen uhraamatta juuri ensinkään\nrahaa.\n\nSinä iltana, jolloin lattia lopullisesti lakaistiin, katselivat seuran\njäsenet työtä, minkä tehneet olivat, ja tunsivat iloa siitä. Niiden\nilontunne, jotka olivat aineksia keränneet ja vetäneet, oli yhtä suuri\nja täyteläinen kuin niidenkin, jotka olivat tehneet, joku tuli\nsanoneeksi sitäkin, että miltä mahtaisi tuntua, jos joku potkisi tai\nmuuten tahallaan särkisi nyt jotain tästä mikä kauniissa, valkoisessa\nvalmiudessaan paikoillaan aivan kuin ihailuaan odotti. Sellaiselle\nihmiselle antaisi aivan ehdottomasti selkään, tunnustettiin. Pojilla ei\nkoko iltana ollut mitään muuta puheenaihetta. Kukin selitti omaa\ntyötään, miten oli minkäkin osan tehnyt, miten voittanut halkioimet,\noksat, kierot ja kaikki muut alkavan puusepän vastukset. Toisiaan\nkuunneltiin asianymmärryksellä ja halulla, kehuttiin ja sanottiin\nvikapaikoista ettei millä ole mitään merkitystä.\n\nSitä oli oikein hupa nähdä, kuinka sydämensä pohjasta he kaikesta tästä\niloitsivat.\n\nTalo oli nyt todellakin asutun näköinen. Ei yksikään paikka enää ollut\nrempallaan. Jos sellainen olisi onnistuttu keksimään jostain piilosta,\nolisivat kaikki hyökänneet sen kimppuun. Kotiinpäin olevaa väkeä oli\nyltäkyllin. Ei edes niitä vanhoja likaisia ja repaleisia tauluja ollut\nenää seinillä. Oli osteltu uusia tauluja, jotka esittivät\nhistoriallisia ja kansallisia aiheita. Niihin oli lyöty leveitä,\nuljaita, yksinkertaisia raameja, jotka seinällä näyttivät oikein\nkomeilta.\n\nIlta oli jo kulunut myöhäiseksi, mutta poislähtöä ei kukaan näyttänyt\najattelevankaan. Se johtui siitä, että pojat tiesivät odottaa tyttöjä,\njoiden piti tuoda koko talon kaikkiin ikkunoihin uudet, itse kutomansa\nikkunaverhot ja pöytäliinat. Kangaspuut olivat olleet sitä varten\nvireissä pitkin talvea Juurikkalan muorin kamarissa. Elli oli saanut\naikaan, että hänen äitinsä äiti salli kangaspuitten olla kamarissaan,\njossa valiojoukko kutomataitoisia kylän tyttöjä vuoropäivin kävi\nkutomassa. Elli itse oli kuuluisa kankuri. Moni tyttö oli kyllä hieman\narkaillen suostunut kutomaan kartiinivaatetta, mutta Elli oli mennyt\nheille persoonalliseen takuuseen, ettei kangas sotkeudu, hän kun oli\naina saatavilla ja valmis avustamaan jos sattui vahinko. Niin pääsi\nkutominen vauhtiin. Tytöt pyrkivät kilpaa vuorolleen. Juurikkalan muori\niloitsi koko sydämestään, kun sai nuorta, rattoisaa seuraa. Pari kertaa\npäivässä hän \"päivämiehensä\" kahvitti ohrakahvillaan, joskus pisti\nvoileivänkin.\n\nOli helmikuu. Ulkona hallitsi pakkanen, mutta seurahuoneella oli\nvaloisaa ja lämmintä. Pojat alkoivat jo odottaa tyttöjä ikkuna- ja\npöytäverhoineen.\n\nSilloin astui sisään kylän maalari. Hän oli pieni, keski-ikäinen mies,\ntihrusilmä, suupielessä karipaltti, jonka pesä oli puoliksi palanut.\nMies oli aina ollut nuorisoseuralle vihamielinen. Tuskin lie ennen koko\ntalossa käynyt. Toisinaan oli haukkunut seuraa Jumalan sanan valossa,\ntoisinaan hän kiukutteli opettajan raittiuspuheitten johdosta, joista\nkylällä miesten kesken juttuja kävi. Hän tuli ja mitään puhumatta\nkatseli ympärilleen. Pojat vaikenivat, silmissä utelias odotus.\n\n-- Tuota, virkkoi maalari vihdoin, saako näitä maalata?\n\nKatsoi syrjittäin tihrusilmillään valkeita esineitä ja vuoroin yhtä ja\ntoista noista pojista. Katse pysähtyi vihdoin Kanteleiseen.\n\nSiihen ei kukaan vastannut. Maalari nähtävästi tajusi mistä oli kysymys\nja jatkoi:\n\n-- Se vain tuo Piilomäen porvari käski tulla kysymään, että jos niitä\nsaa maalata. Se lupasi itse maksaa maalit ja palkan.\n\nSylki.\n\n-- Huh, hoh!\n\nIlonhuudahdus kävi läpi joukon.\n\n-- Tottahan sellaisilla ehdoilla!\n\nSiihen tapaan huudettiin monesta suusta.\n\nSitte ruvettiin imehtimään Palomäen porvaria. Mieliala kohosi yhä tämän\nuuden lahjan johdosta. Sehän oli uusi tunnustus heidän työllensä.\nMaalarinkin silmät tuntuivat, mikäli niitä saattoi ymmärtää,\nleppyisämmiltä. Taikka taisi se vaikutelma lähteä siitä, että ennestään\ntuttu äänen piinaava pinnistys oli laskenut viritystään.\n\nKyllä maalari saisi tulla milloin vain haluaa. Piti muuten heti valita\nPiilomäen porvarille kiittäjät. Toiset kuitenkin arvelivat että sen\nsopii jättää siksi kun työ on valmis ja että seuran kokouksessa ne\ntulee valita.\n\nMutta nyt kolisivat ulkona seinustaa vasten tyttöjen sukset, kuului\njalkain töminää, ja naurua, iloisia ääniä ja supatusta.\n\nSepän Kustaa oli juuri äskeisen ilon päälle puhaltamaisillaan\njumalanluomallaan tonava-valssia, mutta hänkin hiljeni vaikenevaan,\nhuulten välistä hiljaa huokailevaan odotukseen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKoko tämän illan oli Kanteleinen iloisena riehunut. Tavallisissa\noloissa hiljainen ja hillitty ääni oli nyt kohoillut ja mieli pysynyt\nkorkeassa jännityksessä.\n\nKun tyttöparven kuhina alkoi eteisestä kuulua, järjesti opettaja pojat\nsalissa kunniatervehdykseen kahden puolen ovea. Sen auetessa kajahti\nlaulu:\n\n    \"Terve ystävä sä, tänne suojahamme,\n    Terve liittohon nyt nuorien!\n    Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,\n    Sekä rakkaus pohjana sen.\"\n\nTytöt pysähtyivät hämillään ovelle. Astuivat kuitenkin opettajan\nrohkaisevia viittauksia noudattaen saliin. Heitä oli 5. Kukoistavilla\nkasvoilla pakkasen purema helakkuus punersi raikkaana kuin keväinen\naamu. Poikain äänet yhä kohosivat ja silmiin ilmestyi hehkua, joka\nikään kuin heijasti takaisin tyttöjen jo nauravista silmistä.\n\nLaulu jatkui:\n\n    \"Palvellaksemme Suomea, kansaa sen\n    Ja sen toiveitakin ilolla,\n    Oomme yhtynnä liittohon nuoruuden;\n    Lippu liehukoon korkealla!\"\n\nMaalari oli seisahtunut tulipesän eteen, tuijotellen ihmeissään nuorten\nparvea ja kuunnellen sytyttävää laulua. Miehen suupieleen ilmestyi\nkummasteleva, myhäilyä muistuttava vivahdus. Sepän Kustaan kirkas\ntenori sai maalarin huomion vihdoin kokonaan kiintymään aivan kuin hän\nolisi muistellut jotain hämärää tahi kuunnellut jotain hyvin kaukaista.\nSilmä tuijotti Kustaan silmiin. Piipunperien kaivu jäi puolitiehen,\nmaalari ainoastaan näytti kuuntelevan ja muistelevan. Otsallekin jo\nnousee elämää ... ja poskipäihin. Silmissä ei enää vilahtele paatuneen\nhäjynkurisuuden leima, niistä pyrkii esiin yhä kirkastuva hymy. --\n\nTytöt ovat laskeneet vaatekantamuksensa pöydälle. Vilkas juttelu on\nalkanut juosta. Siinä oli Juurikkalan Elli, Varamäen Sohvi, Palomäen\nLempi, Sepän Maiju ja Koivusen Liisa. Tyttöjen töitä pojat kilvan\nlevittelevät ja kehuvat. Tytöt taas maksavat tutkimalla ja kehumalla\npoikain töitä. Rupatus käy vilkkaana porinana. Mutta kun asia nyt oli\nsaanut sen käänteen, että talolla ruvettiin maalaamaan, katsottiin\nyksimielisesti viisaammaksi viedä vaatteet pois talolta siksi kun\nmaalaus olisi toimitettu.\n\nTytöt olivat hieman ottaneet vaatetta päältään, kun salissa oli lämmin.\nKanteleisen katse kulki, hänen sitä itse huomaamattaan, Sohvin mukana.\nTytön valtaava, keltaisenruskea tukka roikkui kahtena palmikkona pitkin\nselkää. Kummallista, ajatteli Kanteleinen, miten kaksi tuollaista\npalmikkoa voi pukea tytön vartaloa! Onpa, onpa!...\n\nTyttö ei tietänyt ollenkaan olevansa tarkastelun alaisena. Hänen\nkasvonsa joutuivat kääntymään niin, että Kanteleinen hieman vavahti...\n\nOpettaja jo pelästyy, että kun ei vain kukaan huomaisi... Mutta juuri\nsilloin käy Sohvi yli lattian. Kas, miten hänen pieksujalkansa nousee\nkuin pontimen työntämänä! Tyttö kohoo varpailleen joka askelella,\nastunta ja vartalon notkahdus muistuttavat tanssia. --\n\n-- Minä tässä, yrittää maalari saada ääntään kuuluviin.\n\n-- Mitä, maalari? kysyy pari, kolme yht'aikaa.\n\n-- Olen vain yrittänyt muistella yhtä laulua, jota me tapasimme laulaa\nsiihen aikaan ja jonka laulamisesta meitä kerran sakotettiinkin, mutta\nen minä vain muista miten se alkoi.\n\nMaalari näytti todella ponnistelevan muistiaan. Parvi kokoutui maalarin\nympärille.\n\n-- Koettakaa nyt muistella.\n\n-- Se oli se Akselin ja Hildan laulu ... eikö teistä kukaan?\n\n-- Akselin ja Hildan, muistelevat jotkut. Mutta kukaan ei ole kuullut.\n\nMaalari on käynyt puheliaammaksi.\n\n-- Niin kaunista laulua on harvoin, virkkoi hän. Ja se vallesmanni\nkehtas meitä sakottaa siitä, kun kerran Mikkeli-yönä oikein\nsydämestämme sitä vedimme.\n\n-- Eikö maalari muista yhtään?\n\n-- Paikka paikoin. Siinä oli, niinkin, että:\n\n    \"Akseli sekä Hilda,\n    Hänen morsiamensa,\n    Kauniina kesäyönä\n    He rakkaudestansa\n    Puhuivat, muistutellen\n    Muinoista onnea.\"\n\nMaalari tavoittelee kauan vaiennutta ja ruostunutta säveltä. Nuoret\nympärillä vaikenevat jännittyen odotukseen.\n\nMaalari jatkaa:\n\n    \"Ikävä, vaan myös hauska\n    Se yö oli Hildalle,\n    Hän armastansa lempi,\n    Nojas sen rinnalle,\n    Hän surussansa lauloi\n    Ja huoliin huokaili:\n    Hyvästi kauniit lehdot,\n    Hyvästi rakkaani.\"\n\nVanhan miehen äänessä värähti toisinaan ikään kuin kaukainen kaiku\nMikkeli-yön laulusta 40 vuotta sitten. Kuuli aivan hyvin, että hän oli\nollut aikansa laulumies. Nuorten uteliaisuus kasvoi.\n\n-- Sen Hildan isä lähti Kaliforniaan eikä tahtonut antaa tytärtään\nAkselille, joka oli köyhä. Ja se Hilda lauloi sitte, että:\n\n    \"Pois täältä Pohjolasta\n    Isäni tahtoopi,\n    Hän Kaliforniahan\n    Huomenna lähteepi.\n    Hän viepi minut muassaan\n    Ja meidät erottaa,\n    Sä hänen mielestänsä\n    Oot halpa arvokas.\"\n\n-- En muista enää. Maalari ravisti päätään.\n\n-- Ja siitäkö sakotettiin? kysyi Kanteleinen.\n\n-- Niin. Se oli siihen aikaan se huuto-sakko. Jos lauloi vaikka mitä\nyöllä klo 9 jälkeen illalla tai ennen klo 4 aamulla, niin sakottivat\nne. Vaikka tämäkin oli painettu viisu, istuin minäkin siitä neljä\nvuorokautta vesikopiss'. Ja meitä oli 9 näitä Jokirannan poikia. Eikä\nme sillä kertaa oltu edes yhtään ryypätty, ei sen merkkiäkään! Mutta se\nvallesmanni ja ne toiset hyvät, jotka sen joukoss' olivat, ne olivat\njuovuksiss', ja...\n\n-- Ja te saitte huuto-sakon?\n\n-- No nekös!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKanteleinen hiihtelee kotiinsa yksin. Ajatukset elävät voimakkaasti\nillan muistoissa ja mielikuvissa. Siellä oli ollut hauskaa. Illan\nmittaan oli mielialassa tuntunut niin omituinen nousuliike. Maailmassa\nnäytti sittekin olevan jotain, joka pani asioita ainakin joskus\nkulkemaan mielen mukaan.\n\nHänen ympärillään hyöri hyviä ihmisiä. Mistä johtui tämä vaihdos?\nMuutamia kuukausia takaperin tuossa samassa salissa oli aivan\ntoisenlainen mielialan viritys. Mikä sen näin oli vaihettanut?\n\nHän kummasteli. Ajatellessaan havaitsi, että koko kylä oli muuttunut.\nArkana vilahti mielessä: oliko hän siihen vaikuttanut? Mutta ei\nvastannut siihen ehdottoman myöntävästi. Olihan hän yrittänyt, mutta\nvähä oli tullut tehtyä, eivätkä ne hänen puheensakaan...\n\nEhkä se tämä höyläileminen? Mutta miten sekään? Olisiko siinä ehkä se\nvanha jokirantalaisten puutyö-harrastus herännyt uuteen eloon?\n\nSiinä kiersi ja kaarsi kaiken ympärillä tietoisuus siitä, että jos ei\nhän tänne sattunut, samoin ne vielä nukkuisivat kuin viime vuonnakin.\nNiille maille tultua täyttää sydämen kuohahtava ilo. Tukeva sääri\nponnahtaa voimakkaammin, pakkasen huurre syleilee tutummin ja\nelämäntaivaan ranta punertaa.\n\nKanteleinen saapuu kotiinsa. Muori tulee avaamaan ovea ja murisee\nitsekseen. Nuori opettaja ei ole kuulevinaan, vaan hiipii kantapäitään\nhilliten huoneeseensa.\n\nSytyttää tulen.\n\nSiinä pöydällä ovat oppilaitten kirjoitusvihot korjausta varten. Hän\nsiirtää ne konemaisesti eteensä. Avaa yhden, tekee muutamia korjauksia.\n\nUnohtaa kuitenkin kohta itsensä ja jää tuijottamaan lampunruuviin,\nomituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy huulten ympärillä. Silmät\ntirkistävät, aivan kuin todellakin tarkastaen lampunruuvia, mutta\nvähitellen niiden ilme muuttuu.\n\nArmastava, hellä kaiho ja edelleen sisäänpäin kääntynyt hymy...\n\n-- Sohvi Kanteleinen, jupisee, ja suu menee leveämpään nauruun.\n\nMuori ohahtaa toisella puolen seinää. Kanteleinen palaa tajuntaansa.\nHieman ravistellen, aivan kuin vapautuakseen mielentilastaan, juo hän\nlasillisen kylmää vettä, tempaa vihkoläjän eteensä, etsii kynän ja\nryhtyy työhön.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nUsein kun Kanteleinen talven tullen astui kouluun ja alotti päivätyönsä\nmuisti hän sen hetken kun oli lähtenyt seminaariin. Miksi juuri se\nelämänkohta niin mieleen muistui, ei hän saattanut ymmärtää. Oliko se\nsen vuoksi, että ensi kokemukset koulussa eivät vastanneetkaan\nodotuksia? Vaikka kuinka koetti innostuttaa itseään uskomaan, elämään\nsiitä uskosta, että hänellä nyt oli suoritettavanaan jaloin\nelämäntehtävä minkä ihminen voi koskaan valita, sittenkin painosti aina\naamusin. Kun otti virsikirjan käteensä etsiäkseen virren ja istui\nurkuharmonin eteen soittoa varten, nousi merkillinen vastenmielisyyden\ntunne ja peitti mielialan. Silloin, juuri siinä hetkessä se aina\ntapahtui: ajatus palasi Kanteleisten torpan pellolle. Mieleen muistui\neräs elokuun ilta. Väinö oli äestänyt ja vaonnut ruispellot, jotka\nisäukko kylvi. Kun hän ajoi vanhan liinukan tallin eteen, ajatteli hän\nkoko ajan yhä sitä, että se oli viimeinen kerta kun hän äesti ja kynti\nliinukalla Kanteleisten peltoa. Viimeinen kertako? Siihen liinukka\nhuokasi syvään ja pitkään, samalla kun hän päästi valjaita. Viimeinen\nkertako?\n\nHäneltä oli päässyt itku. Oli suudellut liinukkaa, ja liinukka oli\nhaistellut häntä ja höplännyt hänen poskeaan ja katsonut totisilla,\nviisailla silmillään. Kun Väinö oli taluttanut hevosen umpiaitaan ja\nvapauttanut suitsista, oli liinukka hirnahtanut ja katsonut\nsurullisesti, aivan kun olisi tahtonut sanoa: minä jään.\n\nUmpiaidasta tuvalle oli tullut päivällä kylvyyn pellon piennarta.\nHänestä tuntui silloin siltä kuin tuo pelto ajattelisi hänen lähtöään,\nkuin sen piennar koskisi paljaaseen, sille pienestä asti tuttuun\njalkaan pehmeämmin, hyväilevämmin kuin milloinkaan ennen ja kuiskisi\nsamaa kuin liinukka: minä jään.\n\nJa tuvanpäädyllä suuri kivi, joka oli kierrettävä kun umpiaidasta\ntultiin pellonpiennarta, kivi, joka hiiskumatta kupeillaan kantoi\nmuistot monen sukupolven nuorimpain ikäkausien urheiluista ja pienten\nvarpaitten kiipeilyistä, -- kivikin tuntui sanovan: minä jään.\n\nKaikki tämä vaikutti sen, että seminaariin lähtö sillä hetkellä näytti\naivan kuin rikolliselta. Se jäi mieleen.\n\nMutta torpassa oli paljo lapsia, eikä se voinut tarjota Väinölle mitään\nelinaikaista olinpaikkaa. Kun veli ja sisar, jotka olivat Amerikassa,\nolivat tarjonneet rahat jos Väinö menee seminaariin, oli mentävä,\nvarsinkin kun omakin halu veti.\n\nOli hän senkin jälkeen joka kesä kyntänyt ja äestänyt Kanteleisten\ntorpan maita. Mielialan apeus oli silloin usein haihtunut. Seminaari\nja pelto olivat sopineet. Pelto oli monta kertaa hymyillyt\npäivälakkosessa: tulitpa! Liinukka oli höristellen tervehtinyt:\ntulitpa! Kivi oli vakaasti tarjonnut kylkeään kiivettäväksi: tule vain!\n\nAsia oli näin sovittu.\n\nMutta täällä koululla se tuli uudelleen mieleen, nyt joka aamu.\n\nJos virsi meni hyvin, kun lapset lauloivat sydämestään, haihtui kaiho\njo virrenlaulun aikana. Heidän laulussaan soi silloin kuin pellon ääni:\ntulitpa, tulitpa!\n\nSiinä oli vastaanottavaa odotusta. Muokkaajan sielu alkoi elää pellon\nkera, ottaa vastaan sen vaikutelmia.\n\nKun lapset lauloivat kirkkaasti, tuntui paistavan kirkas päivä ja\nympärillä oli suloisen lämmintä, vaikka ulkona porotti pakkanen nurkkia\npaukutellen. Kanteleinen hymyili jo rukousta lukiessaan ja hänen\nsydämessään paloi elämän tuli.\n\nMutta jos lapset olivat huolimattomia, eivät laulaneet vaan\nvehkeilivät, silloin peitti raskas pilvi opettajan sielun. Vähitellen\ntuli hän sen suhteen varovaiseksi ja koetti opetella pilven tuloa\nvastustamaan. Mutta sellainen tottumus edistyi hitaasti.\n\nJoululoman mentyä alkoi kokemus jo vähitellen avustaa. Opettaja oppi\ntuntemaan oppilaansa ja heidän tapansa. Siinä olivat hänelle\nerinomaisena apuna viime syksynä tekemänsä kiertomatkat kodeissa sekä\nparhaillaan jatkuvat työillat nuorisoseuratalolla. Jokaisen lapsen\nperhesuhteet tuntiessaan voi hän helpommin tutustua lapsiin.\n\nEivätkä ne yleensä olleet pahoja lapsia, heissä vain elivät kotien\nvallitsevat katsantotavat ja harrastukset. Kotien lamautunut,\nhaluton, elämään kyllästynyt henki esiintyi lapsissa yleisenä\nvälinpitämättömyytenä kotiluvuista ja opettajan kunnioituksen\npuutteena. Erikoistapauksissa ilmeni muutamissa pojissa röyhkeyttä,\ntoisissa villiä vallattomuutta.\n\nMutta opettaja tuli pian huomaamaan, että näissä lapsissa oli paljo\nhyvin lahjakkaita. Yleisesti vallitsevassa kotikasvatuksen puutteessa\ntätä luhjakkaisuutta tuntui olevan vaikea saada ohjatuksi hyödylliseen\ntoimintaan.\n\nJo seminaarissa oli Kanteleinen innostunut vastustamaan ruumiillista\nkoulukuritusta. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että sillä\nuseimmissa tapauksissa vain vahingoitetaan kasvatin ja kasvattajan\nvälistä suhdetta. Kuritus voi saavuttaa hyviä tuloksia vasta sitten,\nkun kurittajan ja kuritettavan välillä vallitsee hyvä persoonallinen\nsuhde. Mutta useimmiten on oppilaan ja opettajan välinen elämä tähän\nliian vieras ja virallinen, jolloin ruumiillinen kuritus voi toiselta\npuolen olla vain hermostuneen kiukunpurkaus ja toiselta puolen\nvaikuttaa paatumusta ja vihaa nostattavasti.\n\nKasvattaja alkoi Kanteleisessa yhä enemmän toimia, tottumattomuuden\nensi vaikeudet kiihottivat siihen. Tehtävä alkoi innostaa. Hän keksi,\nteki ja kokeili joka päivä jotain erikoista. Erittäin oli hänestä kuri,\njärjestys tärkeätä siksi, että se vaikuttaa syvimmin koko elämään.\nSaada heidät tottumaan järjestykseen, täsmällisyyteen, siinä koko\nheidän elämänsä menestyksen, tulevan yhteiskunnallisen uudistuksen ja\nyhteistoiminnan onnistumisen avain! hän väitti. Mutta mikä keino siinä\nparaiten auttaa? siinä kysymys joka nuorelle opettajalle oli\ntoistaiseksi selvittämätön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoululla oli päivän mittaan sattunut kaikellaista pientä harmia.\nOppilas, jonka nimi oli Elias, oli vihdoin saanut kärsimyksen maljan\nkukkuroilleen. Kun opettaja kirjoitti taululle jotain, oli Elias\nlähtenyt käytävälle kävelemään opettajaa matkien. Kääntyessään\nnäki opettaja pojan toimessa. Toiset sillä aikaa tirskuivat, toiset\nosoittivat pelkoa havaitessaan opettajaa katsovan Eliasta, joka\ntietämättä, että opettaja jo oli kääntynyt, yhä jatkoi. Kun\nElias vihdoin huomasi, että opettaja katsoi, havahtui hän\nmatkima-asennostaan, mutta suu vääntyi kurilliseen nauruun, ja pitkin\nharppauksin astui hän paikalleen. Samaa oppilasta oli eilenkin nurkassa\nseisottamalla rangaistu. Opettajan veri kiehui. Hänen luontonsa käski\nhyökkäämään, se aivan kuin ajoi pojan kimppuun. Elias istui\npaikoillaan, leuka rintaa vasten ja luimisteli milloin sivuilleen,\nmilloin opettajaan, kasvoilla edelleen pilkkahymy. Opettaja oli kalpea\nkasvoiltaan, niistä oli veri paennut. Hän tuijotti Eliakseen katsein,\njoista voi ilmiselvästi lukea hyökkäysajatuksen. Hänen nyrkkinsä\npuristuivat. Luokalla vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kukaan enää\ntirskunut, moni ei kuuluvasti hengittänytkään. Eliaksen katse oli\nlopullisesti pysähtynyt tuijottamaan erääseen lyijykynällä vintilöityyn\nloveen pulpetin kannessa.\n\nKoulusalissa vallitsi jännittävä pelko.\n\nHyökkään ... hyökkään ... hyökkään! uhkasi opettajan koko olemus.\n\nMuuan pieni ensi luokan tyttö pillahti itkemään. Silloin havahtui\nopettaja.\n\nTavaton suuttumus oli hänet vähäksi aikaa jähmetyttänyt niin, ettei hän\nvoinut huomata minkäänlaista ajatuksen toimintaa itsessään. Pikkutytön\nitku herätti ajatuksen. Ensimäinen tunne oli silloin syvä sääli lasta\nkohtaan, joka nähtävästi pelkäsi häntä ilman mitään aihetta. Opettaja\njoutui hämilleen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tehnyt näitä\nviattomia lapsia kohtaan suuren vääryyden ja samalla paljastanut heille\nheikkoutensa. Astuen itkevän pikku tytön luo, tarttui hän tämän alas\npainuneeseen otsaan, kohotti hellästi päätä ja hoki:\n\n-- Älä itke ... älä viitsi itkeä Maiju ... no johan nyt...\n\nKun pikku tyttö lakkasi itkemästä, oli opettajakin saavuttanut\nitsehillintänsä ja asettui luokan eteen.\n\nEliakselle ei hän sanonut sanaakaan, ei muutenkaan puhunut kohtauksesta\nmitään. Tuntia jatkettiin siitä, mihin äsken oli pysähdytty.\n\nMutta päivällä, kun muut laskettiin päivälliselle, sanoi opettaja\nkaikkein kuullen:\n\n-- Elias jää tänne minun luokseni.\n\nElias tuli kahden vaiheilla. Toiseltapuolen kiihotti valtaava uhma:\ntehköön mitä tahtoo! Mutta tämän tunneilmiön kanssa kilpaili pelko: jos\nse sanoo isälle!\n\nIsä oli kiivas mies.\n\nJos se tulee sinne kotiin itse kantelemaan?\n\nPelokkaasti sivuilleen pälyen astui poika opettajan huoneeseen.\n\nMutta opettaja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, ei sanaakaan siitä\npäivällisestä. Kutsui kanssansa syömään. Puhui Eliaksen elämästä ja\ntulevaisuudesta. Pojalla oli suuri taipumus käsitöihin. Neuvoteltiin\nmiten sitä taitoa parhaiten voitaisiin kehittää ja tehdä siitä\nEliakselle elättävä ammatti. Kun päivän lopputunnit oli istuttu\nkoulussa, kutsui opettaja taas Eliaksen luokseen. Keskustelu jatkui\nsamaan tapaan. Puhuttiin myöskin Eliaksen kodista, vanhemmista,\nsisaruksista, toimeentulosta. Ilta alkoi myöhästyä ja poika käydä\nlevottomaksi, miten tässä käy, pääseekö ollenkaan kotiin? Mikä on tämän\nkaiken alla? Että uhkaamassa olisi jotain hyvin pahaa, sitä hän alkoi\naavistaa mitä myöhemmälle ilta kului. Joskus pyrki jo pillahtamaan\nitku.\n\nMutta vihdoin opettaja läksi itse saattamaan noin 2 kilometrin matkassa\nolevalle kotimökille.\n\nMeille se tulee, meille ... meille tulee, ajatteli Elias sydänkurkussa\nkoko matkan, hiihtäessään opettajan jälessä samaa latua. Mitä\nlähemmäksi kotoa tultiin, sitä yllättävämmin nousi pelko, joka paisui\nnyt kauhuksi ajatellessa tuiman isän raivoa, kun hän opettajan\nsyyttäessä tempaa hänet tukasta ... ja panee tuomaan vitsat, ja...\n\nOpettaja pysähtyi muutaman kymmenen sylen päähän mökiltä.\n\n-- Nyt minä voinkin palata, sanoi, ojentaen oikein kätensä. Hyvästi,\nElias!\n\nPoika tarttui siihen vantuskädellä hämillään ja epäröiden. Muisti\nsamalla että eräissä tapauksissa on lakkikin otettava päästä; koetti\ntehdä senkin ja vielä katsoa opettajaa silmiin.\n\nJätettyään Eliaksen palasi opettaja sivukierroksia hiihdellen\nkotiinpäin, kaiken aikaa ajatellen Eliasta ja aprikoiden: voiko hänet\ntällä tavoin voittaa?\n\nAlakuloisuuden jätteet haihtuivat mielestä nopeasti. Kun raikas\ntalvinen ilma virtasi keuhkoihin puhdistaen ja keventäen, samalla\nkohosi mieliala voittavana ja varmana. Ulkonaiset seikat saivat peittyä\ntalvi-illan hämärään, sisäisten näköalojen laajetessa ja Eliaksen\njäähyväiskatseen yhä kirkkaampana säteillessä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun nuorisoseuran talo saatiin uuteen kuntoon, odotettiin tapahtuvan\nihmeitä. Mitä ihmeitä, ei kukaan osannut sanoa, mutta kaikki, jotka\nnuorisoseuraelämässä olivat mukana, odottivat jotain. Puhdetyö-innostus\noli ollut niin yllättävä ja yllyttävä. Saattoi odottaa mitä tahansa.\n\nKun ruvettiin pitämään kokouksia ja iltamia, havaitsi moni, joka\nihmeitä tapahtuvaksi oli odottanut, pettyneensä. Miten pettyneensä, oli\nvaikea selittää. Yleensä oli vain odotettu erinomaista innostusta, ja\nkun ei niin tapahtunutkaan, alkoivat monet kohta lamautua.\n\nKanteleinen pani parastaan. Teki itse suunnattomasti työtä, piti\npuheita, johti harjoituksia, oli mukana, jakoi tehtäviä. Mutta vain\nharvat täyttivät henkiset tehtävänsä ilolla. Jotenkuten ne useimmat\nsuorittivat, mutta kaikessa esiintymisessä oli aina niin valtaavana\nmerkillinen, ylivoimainen lamaus, painostava väsymys. Into oli poissa.\n\nUrheilijat ja voimistelijat sitä paitsi vetivät omaa köyttään. Ne eivät\nusein, eräitä poikkeuksia lukematta, tulleet nuorisoseuran kokouksiin,\nmutta järjestivät omia harjoituksiaan ja iltamiaan. Alkoi olla ainaista\nkinaa vuoroista. Urheilijat eivät tahtoneet tuloistaan antaa\nnuorisoseuralle mitään. Urheiluseura vetikin useimpia puoleensa. Vaikka\nKanteleinen oli urheilija, täytyi hänen, jakaessaan oikeutta\nnuorisoseuran ja urheilijain kesken, usein asettua riidoissa\nnuorisoseuran puolelle. Siten menetti hän erään joukon luottamuksen. Se\nkolmas ryhmä, jonka yhteisharrastukset ja juoksut sattuivat\ntavallisesti yölliseen aikaan, alkoi taas julkisemmin juopotella,\noltuaan muutamia kuukausia ihmisten lailla. Ensin juopoteltiin salaa.\nMutta mikäli riitaisuudet nuorisoseuran ja urheilijain kesken kävivät\njulkisemmiksi, sikäli hekin esiintyivät julkeammin. Heilläkin oli\noikeutensa, muka.\n\nUrheilijat väittivät, etteivät nuorisoseurat anna mitään arvoa ruumiin\nkehitykselle ja sanoivat, että aina on terveessä ruumiissa ollut terve\nsielu. Kuka ei tätä tunnusta, on vanhoillinen, taantumuksellinen ja\nelämää ymmärtämätön. Kanteleinen sen ymmärtää, mutta itsekkäisyys ja\nkunnianhimo estää häntä tunnustamasta tätä, varsinkin kun on ottanut\nnuorisoseuran urakalla hengissä pitääkseen. Tätä ajatusta edusti\njohtavimmin Kuhilasmäen Mikko, josta nyt oli tullut urheilijain\njohtomies.\n\nKoivusen Vihtori taisteli lujimpana miehenä nuorisoseuran henkisten\nharrastusten puolesta. Hän puhui paljo henkisestä voimistelusta, johon\nruumiillisen työn tekijöillä ei ole tilaisuutta muualla kuin\nnuorisoseurassa. Ruumiillista voimistelua taas he saavat työssä joka\npäivä. Kun ruumiillisen työn raatajat eivät viljele ajatuskykyänsä kuin\nsen verran, että kiinnijoutumatta pääsee kulkemaan ja oppii tekemään\ntyötä niin kuin ennenkin maailmassa on tehty, siten tulee heistä kyllä\nmaailman voimakoneita, joita viisaammat veivaavat. Mutta heistä ei tule\nkoskaan ihmisiä, jotka kilpailevat taidossa, ajattelussa ja johdossa.\n\nNiin he kiistelivät. Kanteleinen piti yhtä myötään esitelmiä, koettaen\nsaada keskinäistä ymmärrystä aikaan. Mutta yleensä näyttivät\nponnistukset turhilta.\n\nKyläkunnan isäntäväki suhtautui asiaan aivan levollisesti. He eivät\nolleet nuorisoseuralta oppineet koskaan mitään odottamaan. Jos heidän\nmielenkiintonsa jollain puolella oli, kannatti se urheilijoita. Niinpä\nkokoonnuttiin monasti miehissä katsomaan painimista ja innostuttiin.\n\nTämän ohessa tutustui Kanteleinen yhä enemmän Jokirannan kyläkunnan\nsieluelämään ja havaitsi että siinä vallitsi mitä mieltäkiinnittävin\nmurroskausi. Kylässä oli ennen hallinnut voimakas yhteishenki\nvanhanaikaisella, patriarkaalisella pohjalla. Sen elämänsisältönä oli\nollut usko Jokirannan kyläkunnan rikkauteen ja etevyyteen. Tämä usko\noli tehnyt onnelliseksi kyläkunnan vaivaiset ja kerjäläisetkin. Nekin\ntunsivat omistavansa osan kyläkunnan hyvyyden iloista.\n\nTällainen usko antoi erittäinkin jokaiselle talolliselle silloin selvän\nelämäntehtävän: koettaa rikastua hieman, saada lapsensa naitetuksi\nhyvin ja päästä sen toimitettuaan eläkkeelle. Sellaisissa\nharrastuksissa eli miespolvi toisensa jälkeen, iloitsi jos voitti, suri\njos joutui tappiolle. Mutta kukaan ei langennut koskaan epätoivoon,\nsillä kyläkunta oli kuin suuri perhe, josta ei kenenkään tarvinnut\nleivän nälässä hautaan mennä. Vaikka oli köyhäkin, oli hyvä olla, kun\noli Jokirannasta.\n\nMutta viime aikoina oli kaikki muuttunut. Kyläkunnan rikkaus oli\nikäänkuin hajonnut pieniin murto-osiin. Osakkaat olivat näiden\njako-osuuksien haltijoina käyneet levottomiksi, itsekkäiksi, omaan\nläjäänsä yrittäviksi, takanapäin vehkeileviksi. Se hajoitti\nyhteishengen. Ensin oli innostuttu, mutta pian kaikki lamautui ja\ntuntui luonnottomalta. Ei mikään enää tahtonut oikein onnistua. Kukin\nkoetti ajatella ja ajatella, mutta väsyi ja hermostui pian, aivan kuin\nlintu, jolla on liian pienet siivet. Moni kokeili keinottelijana, mutta\nuseimmat epäonnistuivat ja väsyivät, kun toiset taitavammat aina heitä\npuijasivat.\n\nKerran talvella tuli Kanteleinen nuoren Varamäen kera Piilomäen\npuodista. Talot olivat siinä kahden puolen tietä. Mihin vei tie vielä\nvanhanaikaisen porttirakennuksen läpi pihaan, missä taas oli\nporttirakennus hävitetty ja kartanon muokkaus uuteen järjestykseen\nalotettu. Kaikkialla näkyi vanhan varallisuuden pohjaleima, mutta sen\nrinnalla vallitsevan rappeutumisen ja elämänpysähdyksen lahjomattomat\nmerkit.\n\n-- Kuule, virkkoi Kanteleinen, mikä tätä kylää oikein vaivaa?\n\nVaramäki seisahtui vastapäätä ja katsoi silmiin.\n\n-- Minä sanon sulle, kuule, mikä tätä kylää vaivaa, mutta älä sinä sano\nheille sitä kellekään. Ne vain suuttuvat, eivätkä usko. Tätä kylää\nvaivaa köyhyys. Toiset ovat jo köyhiä ja toiset pelkäävät köyhtyvänsä,\nse niitä vain vaivaa.\n\nKotiin mennessään ajatteli Kanteleinen asiaa koko matkan. Sittemmin oli\nnuori Varamäki vielä puhunut Kyläsuosta, joka alkaa aivan kylän\nlaidasta, ja sanonut että siellä se on Jokirannan uuden elämän ja\nrikkauden aarnihauta. Mutta ne eivät vielä tunne sen taikasanaa. Eikä\nhänkään tiedä koska ne heräävät ja tulevat tuntemaan sen.\n\nTuota samaa oli joskus Varamäen ukko sanonut. Mutta ihmiset pitivät\nhänen uskoaan höpinänä.\n\nKanieleinen ajatteli nuorta Varamäkeä. Mahtoiko hänellä olla jotain\nvakavampaa siinä uskonsa alla? Mies oli hieman erikoinen,\nteräväsanainen ja toimeenpaneva. Mutta hän tahtoi toisinaan kurottaa\nliian näkyvästi toisten päiden yli ja katsoa sieltä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKanteleinen on käynyt illastamassa kotonaan, mutta palannut suksien\nkera uudelleen ulos. Sillä välin on noussutkin kuu. Se valaisee nyt\nlaajoja lumikenttiä tuonne metsää kohti ja Kyläsuolle, joka loistelee\nomituisessa valaistuksessa kuin merenselkä, synnyttäen kaihoa ja ikävää\nsaada katsoa mitä siellä on. Ja kylän talot, ne jotka ovat ryhmässä\nkahden puolen raittia ja ne jotka häämöttävät etäämmältä, ne ovat kuin\npieniä varustuksia, joihin ei pakkasella ole lupa suosiolla tulla.\n\nTaivaanlaki on niin häikäisevän kuulakka, että kuuvalon kellahtava väri\nloistaa kuin sinertävän autereen takaa.\n\nHän laskee suksilla alas vainiolle.\n\n-- Tämäpä vasta!\n\nKanteleinen katsoo ihaillen ympärilleen. Suksi liukuu kepeästi. Keuhkot\nlaajenevat, sinne tunkeutuu raikasta ilmaa tulvien. Iloinen, hymyävä\nilme hiihtäjän kasvoilla laajenee.\n\nPakkanen pyrkii kolmannelle kymmenelle.\n\nHiihtäjä suuntaa latunsa yli joen, nousee toisella puolen Varamäen\npihaan. Nuori emäntä tulee navetasta ja tapaa tulijan.\n\n-- Ka! Tuleeko opettaja meille ... meidän tupaan, vai isänkö tupaan?\n\nHän sanoo isäksi miehensä isää.\n\n-- Iltaa, emäntä! En minä nyt teille tule, kiitos vain. Käyn katsomassa\nvaaria, sanoo Kanteleinen ja hyppää suksilta kättä tarjoten.\n\nEmännän hymy sanoo: Vaariapa sinä katsotkin! Mutta ääneen hän virkkaa:\n\n-- Iltaa! Älä nyt, mun ovat käteni lapasiss' ja ne ovat likomärät.\n\n-- Ei sillä ole väliä.\n\n-- Eikö? Kastelee kätensä, niin kylmettyy kun on näin pakkanen.\n\n-- Ei kylmety, veri on vielä nuorta ja kuumaa.\n\n-- Johan se on kuumaa.\n\nEmännällä on hillitty, eheästi sointuva metalliääni, joka hivelee\nkorvaa. Sille ilmeisesti antaa joku ystävällinen tunnelma ymmärrettävän\nsävyn, kun hän Kanteleisen kättä puristaessaan virkkaa:\n\n-- Sohvikin on vielä navetass', mutta kohtahan se...\n\nVallattomuuden puuskassa riehahtaa toinen:\n\n-- Minä menen sinne!\n\nNavetasta kuuluu heikosti tytön laulu, ja kun Kanteleinen kiertää erään\nnurkan, vilkkaa jo tuli ikkunasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko tulee portaissa emäntää vastaan.\n\n-- Kuka se oli, jonka kanssa sinä?\n\n-- Puhuinko?\n\n-- Puhuit, niin?\n\n-- Opettaja.\n\nUkko ryähtää omituisen tekoyskän, osaamatta siinä hetkessä määritellä,\ntahtooko hän sillä tällä kertaa merkitä hyvää vai pahaa tuultaan.\n\n-- Menikö se meidän tupaan?\n\n-- Na-avettaan se... Emäntä tuntuu nauravan.\n\nUkko sähähtää nyt jo vihaisesti. Tekee mieli heittää miniälle kiivas\nsana, mutta kun on sitä ennenkin tähän asti välttänyt, ei nytkään,\nehtii ajatella ja röhisee vain pahanmielensä puhkuen pakkaseen.\n\nVähätuvan porrasvieressä ovat Kanteleisen sukset. Vaari ottaa käteensä\nja katselee tuntijan silmällä. Hänkin on suksimestari viime talvesta\nsaakka. Silloin, näet, teki sukset Sohville ja itselleen. Ne seisovat\ntuvannurkkaa vasten pystyssä, ukon ovat kaksi desimetriä pitemmät kuin\ntyttären.\n\nVerratessaan nyt Kanteleisen suksia omiinsa, ajattelee hän, että ne\nmuistuttavat enemmän alkuperäistä lautaa ne hänen suksensa kuin\nKanteleisen. Mutta onpa käynyt koulut ... ja hän ei ole ikinä nähnyt\ntehtävän suksia... Terva hänen ja Sohvin suksissa on parempi ... ja\nsehän on pääasia.\n\nUkkoa hieman piinaa tekemiensä suksien kömpelyys, jos sattuu\nkatsahtamaan vielä... Mutta tulkoon tekemään kilpaa astioita!\n\nVanhuksen mieliala jo alkaa kohota. Jos ottaisi rankaläjältä uudet\nsuksivärkit ja tekisi? ajattelee. Aikaa on kyllä.\n\n-- Liikaakin!\n\nHän oleilee vielä pihassa ja alkaa muistella miksi hän oli äsken\npahalla tuulella. Muistaa yht'äkkiä.\n\n-- Lempoako se siellä navetass'? Navettakartanolta kuuluu ääniä:\n\n-- En minä, kuule, jaksa sua seurata ... mun sukseni ovat niin kankeat\nja raskaat...\n\n-- A-haa! Ukko kihisee itsekseen.\n\n-- Saat mun sukseni, lupaa Kanteleinen.\n\n-- Mun ... mun ... vai sun, jumal'auta! Vai ka-kankeat...\n\nUkko painaa oman suksensa kärkeä jäätikköön. Helähtäen menee se poikki.\nVanhus säpsähtää.\n\n-- Ka-ah! Perhana...\n\nHän tempaa katkenneet palaset ja pakenee niine hyvineen tupaan, sillä\nnavetasta kuulutaan tultavan.\n\nAivan pian tuleekin Sohvi. Korjaa maidon, ilmoittaa että hän aikoo\nvähän hiihtelemään. Isä laskee mumisevan, äreän äänen.\n\n-- Tehkää nyt, isä, ristivalkea, niin minä keitän puuron kun tulen.\n\nTaas ukko mumisee. Hän ei itsekään ymmärrä miks'ei saa sanotuksi sitä,\nvaikka pistää niin vihaksi.\n\n-- On niin ihana kuutamo, selittää tytär, aivan kuin aikoen isää\ninnostuttaa.\n\nUkko joutuu sanomaan aivan sitä, mitä vähimmin harmittelee:\n\n-- Ne sukset ovat niin huonot.\n\n-- Kyllä minä niillä...\n\nSilloin jo tytär pujahtaa ulos. Äijä jää harmittelemaan, että kun ei\nilkeyksissään saanut edes kysyneeksi, että kuka siellä nyt on, jolla on\nsellainen perhananmoinen vetovoima, että vetää kuin magneetti?\n\nMutta vasta kun on yksin jäänyt ja ruvennut sahailemaan\nristivalkeapuita, alkaa yksinäisyydentunne kiduttaa. Mielessä rupeaa\naskartelemaan ajatus, että ne siinä kuhertelevat todenpäältä ja hänet\naijotaan jättää yksin. Veri alkaa kuohua päähän päin ja tekee mieli\nnoitua sahalle joka ilkeästi kiljuu puuliuskassa. Ajattelee jo\npuuronkeittoa, kahvinkeittoa, lehmäksenhoitoa, huoneen siivousta,\nvuoteentasoitusta...\n\n... Ja tulee vain kuin konna ja ... toinen menee kuin noiduttu perään,\ntphyi!\n\nHän on joskus ennen ajatellut tätä mahdolliseksi, eikä ole siitä\nsuuttunut. Mutta nyt hän suorastaan vihaa Kanteleista, joka aivan\nilmeisesti, eläviin silmiin, aikoo viedä häneltä tyttären jota hän...\n\nUkko hyrskähtää voimakkaasti ja kyyneleet tulevat silmiin. Rakkaus\ntyttäreen on suurempi kuin miksi hän vähemmän vaaran hetkellä oli sitä\najatellutkaan.\n\nPorstuasta kuuluu kopinaa. Tupaan astuu Kuhilasmäen Mikko.\n\n-- Iltaa, sanoo.\n\n-- Iltaa, vastaa vaari, mutta ei käske istumaan.\n\n-- Joko Sohvi on mennyt?\n\n-- Mihinkä?\n\n-- Piti vain harjoituksiin, selittää Mikko. --\n\n-- Mennyt se on.\n\n-- Siell' on nyt kylmä.\n\n-- Paleleeko?\n\n-- Korvia vähän.\n\n-- Ei sellainen mies mihinkään kelpaa.\n\n-- Kyllä ne jokaisen korvat, kun on kylmä.\n\n-- Kahdenkymmenen vanhana korvat palelee! puhuu ukko pilkallisimmalla\näänellään. Ja napukka korvilla! Olette te, jumaliste, miehenalkuja,\nolette jo, tpho!\n\nMikko sytyttelee paperossia.\n\n-- Paperossiako poltat?\n\n-- Paperossia. Mikon äänessä alkaa jo olla uhmaa.\n\n-- Tpho, tpho! syleksii ukko.\n\n-- Pitää mennä, ilmoittaa Mikko.\n\n-- Tpho, sylkee ukko. Mieli tekee sanoa: no mene nyt, mutta ei sano.\n\n-- Hyvästi, jättelee Mikko.\n\nSovittaessaan puita takkaan, sanoo ukko, kun ovi jo painuu kiinni:\n\n-- Hyvästi.\n\nTuli alkaa palaa. Vaari istuu tuolille, panee mällin poskeensa ja\nvirkkaa hymähtäen katkerasti:\n\n-- On se sekin tyttären pyydystäjä!\n\nPerään mumisee jotain.\n\nMutta kun tuli alkaa kirkkaasti palaa, lientyy silmistä vähitellen\nkatkeroittunut ilme. Hän katsoo tuijottaen loimuun, huulet yhteen\npuristettuina, kasvoilla hyljätyn surumielinen tunnelma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe hiihtelivät kylän takana Kyläsuolla. Sen aava valkea lakeus loisteli\nkuun kuuleassa hohteessa. Äänetön, ihana vaikeneminen, jota hieman\nsärki kahden suksiparin vitkainen siirteleminen toisensa edelle ja\nsompasauvain vikisevä kosketus hangen pintaan. Pienet, matalakasvuiset\npensaat ja männyt seisoivat raskaissa lumipukimissaan kahdenpuolen\nvähän ajettua talvitietä. Ne näyttivät kuin erämaan asujilta, jotka\nhiljaisena yöhetkenä ovat tulleet hyrmyistään luonnon salaperäisiä\neläjiä varten valmistettuihin juhliin. Ihminen saattaa nähdä vain sen,\nmitä silmäin edessä on. Mutta juhlaväki seisoo juhlallisena, jäykkänä,\nohikulkijaa kuulematta, näkemättä. Se joko näki, kuuli, tahi odotti\njotain suurta, salaperäistä tai majesteetillista. Tämä odotus loi\nvoittavan tunnelman koko luontoon, täytti maan ja ilman, ja Kyläsuon\ntalvehtivasta lakeudesta hamaan korkeuteen, missä kuu ja tähdet\nseisoivat paikoillaan juhla-asemissaan.\n\nHiihtäjäin keskustelu oli melkein loppunut. Eikä se alunpitäen muuta\nollutkaan kuin kuherrusta, jossa jokainen sana ja äännähdys tulkitsee\nvain lemmen ihanaa elämää. Pakkanen oli yhä kiihtynyt ja suksikeli\nkäynyt kiinteämmäksi. Mutta hiihtäjillä ei ole vilu, eikä kiire.\nKanteleinen hiihtää Sohvin lautasuksilla, ja ne ovat hyvin hyvät. Sohvi\nhiihtää Kanteleisen suksilla, mutta ei ajattele niitä.\n\nHe ovat jo kääntyneet takaisin. Kylän talojen ikkunoista vilkkuvat\nvalot. Täältä huurteiselta suolta katsoen tuntuu kuin katse ulottaisi\nelämästä toiseen. Täällä kaikki niin pyhäistä, salaperäistä,\ntunnelmallista, siellä kylässä arki, jokapäiväisyys, pikkumaisuus...\n\nHiljaisuus ei ole enää rikkomaton. Kuuluu reen kitinää, hevostenjalkain\nkapsetta ja kulkusten helinää läheiseltä tieltä. Kylässä vinkuu\nkaivonvintti. Etäällä hiihtää muuan hiihtäjä samanne päin kuin hekin,\nsuksen kihnaus ja somman kitinä kuuluvat, kun pysähtyy kuuntelemaan.\nKaikki tämä rikkoo talvisen suolakeuden tunnelmaa ja antaa sille hieman\nsalaperäistä eloa. Hentonen lempi puikkelehtii arkana taistellen\nkarkoittavia arkivaikutuksia vastaan.\n\nYhtäkkiä näyttää se hiihtäjä, jonka somman kitinää äsken vaieten\nkuunneltiin, pyrkivän kohti. Kuin sopimuksesta syntyy kiihkeä into\npaeta. Nyt havaitsee Kanteleinen taas, kenen sukset hänellä ovat, Sohvi\ntekee saman havainnon. Jälkimmäinen kysyy, että miten niillä pääsee,\ntoinen vakuuttaa: hyvin!\n\nJo on hiihdetty suolta vainiolle, tasaiselle, kovalle tielle. Oistetaan\nErkkilän pihan läpi vesipolun viereistä latua jokeen. Mutta\njokirinteessä Sohvi kaatui. Siinä saavuttaa takaa-ajajakin, Kuhilasmäen\nMikko.\n\n-- Ka Mikko? virkkaa Kanteleinen, äänessä hieno häminvivahdus.\n\nMikko puolittain pysähtyy, näyttäen olevan kahden vaiheilla, mennäkö\nohi vai ei.\n\nSohvi oli jo selviytynyt ilman vahinkoa. Mikko lipuu hiljoilleen\nedelleen.\n\n-- Mennään yhdessä, kun on sama matka! kehottaa Kanteleinen.\n\nSohvi huudahtaa hieman säikähtyneenä:\n\n-- Vo-ii! Nyt piti olla näytelmäharjoitus... Olitko sinä, Mikko?\n\n-- Olin, kuuluu Mikon ääni syyttävänä viiden sylen matkasta. Ja muutama\nhenkäys jälemmin: -- Mutta kun ei ollut sinuakaan, niin ei siitä tullut\nmitään.\n\nHämillään voihkaa Sohvi:\n\n-- Voi kun minä unohdin!\n\nSillä aikaa oli Mikko alkanut kiirehtiä ja voittanut jo pitkän\nvälimatkan.\n\nKanteleinen kuiski:\n\n-- Oliko se minun syyni?\n\nTyttö ei vastannut, voihkasi vain. Mutta itselleen jo puoliksi\nanteeksiantaen katsoi toista silmiin siinä kun he pysähtyivät\nhyvästelemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sohvi tuli tupaan havaitsi hän kohta, että isä oli laittanut\npuurovesipannun takalle riutuvan ristivalkean raunioille. Vesi kiehua\nporisi. Tytär loi vakoilevan silmäyksen isään, joka pöytätuolilla\nistuen, poskia kämmeniin nojaten tuprutteli. Luuli havaitsevansa, ettei\nvaari ollut yrmytuulella. Se riehautti täyteen loimuun hänen loistavan\nmielialansa, joka purkausi iloiseen huudahdukseen:\n\n-- Onpa isäkulta pannut puuroveden kiehumaan!\n\nSohvi heitteli päältään vaatteita. Ukko sylkäsi:\n\n-- Tphy!\n\nSohvi loi vielä vakoilevan katseen. Olisi ollut parempi jos ukko olisi\npuhunut. Oli ollut aina parempi silloin kun hän oli puhunut, kuin\nsilloin kun hän ei puhunut. Varsinkin kun sylki...\n\n-- Joko nyt saatiin kyllikseen? virkkoi vihdoin.\n\n-- Ei toki, isäkulta. Siellä olis nyt vaikka koko yön!\n\nSohvi säpsähti itsekin riemuaan.\n\nVaari vaihtoi toisen polven, käänsi mällin toiseen poskeen, aikoi\nlaskea uudelleen poskipäät kämmenien varaan. Mutta joku levottomuutta\nherättävä ajatus teki pahaa...\n\nRyhtyessään keittämään katsoi tytär taas tarkemmin, että mitä se isä\nähkyy? Isän raskasmielisyys oli nyt jo niin silmäänpistävä, että Sohvin\ntäytyi kysyä:\n\n-- Mikä teidän on, isä?\n\nVaari nousi ja kävi yli lattian ovelle päin.\n\n-- Mitäs sinä siitä...\n\nMeni ulos.\n\nÄänessä oli katkeruuden ja samalla sovittavan alistumisen surullinen\nvivahdus.\n\nTytär alkoi ymmärtää. Hänen rinnassaan nousi hellä, lämmin tunnelma,\njoka hyökkäsi sitä äskeistä iloa vastaan. Siitä syntyi kumma\ntaistelu...\n\nKun vaari palasi ulkoa, tapasi hän tyttärensä ääneen itkemästä.\n\nVanhuksen mieli meni hyväksi, mutta hän ei sanonut sitä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSaatuaan suhteensa Sohvin kanssa selväksi, tuntui Kanteleisesta kauan\naikaa siltä, kuin millään muulla asialla ei olisikaan niin suurta\nväliä. Hän ajatteli enimmäkseen Sohvia ja itseään, rakkauttaan, tulevaa\nkodin järjestelyä ja muita siihen kuuluvia asioita. Joskus itseltään\nkysyi: onko tämä luonnollista? Ja joku aivan viivyttelemättä aina\nvastasi, että se on luonnollista. Kylä näytti käyvän myöskin yhä\nitsepintaisemmaksi ja ihmiset itsekkäämmiksi. Hänelle asetettiin\nkaikellaisia velvollisuuksia, mutta kukaan ei ajatellutkaan edes\nsuurkiitosta.\n\nEikä hän siitäkään ... mutta täytyi ruveta aikaansa käyttämään oikein.\n\nOikein! ajatteli hän. Se on oikea sana. Hänelle tulee nyt perhe. Pitää\nruveta ajattelemaan ja tekemään työtä sen hyväksi. Pitää lakata\ntuhlaamasta aikaa, pitää ruveta käyttämään sitä oikein, s.o. omaksi\nhyödykseen.\n\nTästä teki mieli jo silloin tällöin haastellakin, erityisesti\nsellaisten kanssa, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana\nyhteistyössä maailmanparannuspuuhissa. Kanteleisesta tuntui ikään kuin\nne olisivat paremmin kyenneet ymmärtämään tätä hänen nykyistä\nsieluntilaansa, kuin entiset toverit. Eikä hän siinä pettynytkään.\nKaikki sellaiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Varsinkin\nkansakoulujohtokunnan esimiestä lähemmäksi tunsi tällä uudella\nelämänkäsityksellään pääsevänsä.\n\nMutta kun ensi puuskaus oli mennyt ohi, avautui mieli usein entisille\nelämänparannushaaveille. Eikä voinut välttää sitä, että joskus heräsi\nomantunnon tuskan tapainen mieliala. Silloin tarvitsi jotain\ntodistuksia ja tukea voidakseen puolustaa nykyisyyttään. Aivan kuin\nkohtalon sallimana esiintyikin eräitä ikäviä kokemuksia nuorison\npiirissä.\n\nOlihan hänellä nuorten luottamus, niitä poikkeuksia lukematta. Mutta\njuuri ne poikkeukset pyrkivät nyt asustamaan mielessä. Jostain syystä\nnäytti näet, kuin poikkeusten lukumäärä olisi kasvanut.\n\nNuorista monet, ihmisluonteen omituisen kierouden vaikutuksesta, olivat\nalkaneet takana päin pilkallisesti nälväillä Kanteleista, ilman että\nsillä oli vakavampaa tarkoitusta ja huolimatta siitä, että he häntä\nkunnioittivatkin. Tämän kanssa rinnan nousi toisissa nuorissa, joilla\nei ollut taipumusta nälväilemiseen, halu näyttää kaikkialla kuinka\ntuttuja he ovat opettajan kanssa. Nämä tuttavuuden osoitukset menivät\ntoisinaan poikamaisuuksiin; jotka nyt alkoivat pistää Kanteleista\nvihaksi.\n\nHän oli jo ennen kokenut kaikkea tätä, mutta sitä vastoin että olisi\nloukkaantunut oli hän monasti tuntenut siitä tyydytystä ja iloa, koska\nkäsitti kaikki vain poikain ystävyyden ja vilpittömyyden merkeiksi. Se\noli hänen mielestään jonkunlainen saavutettu voitto. Ennen oli\nkouluaikana kotikylillä syvästi kärsinyt, kun entiset paimentoverit\nsiellä olivat alkaneet vieroa. Tästä oli hän saanut syvän vihan\nsäätyrajoitusta vastaan, koska havaitsi siinä ilmenevän sellaisen\nalkua.\n\nMutta nyt, tässä nykyisessä mielentilassa, kaikki tällainen tuttavuus\npyrki loukkaamaan. Siinä oli hänen mielestään aina liiaksi velvoittava\nluonne. Se johdonmukaisesti ikään kuin oikeutti ajattelemaan, että tuon\nentisen leikkimisen, elämällä kaikenlaisten poikaviikarien kera, sen\npitäisi nyt loppua. Mielessä oli vielä eräs epäilys, joka tuki tätä:\njos ne alkavat kohdella Sohvia myöhemminkin, heidän naimisiin mentyään,\nentisellä toveruudella, sitä ei hän sietäisi. Tämä ajatus kasvoi sieltä\nmuiden seasta toisia ylemmäksi. Sitä piti hän niin luonnollisena ja\noikeutettuna, että aluksi ei noussut edes mitään vastustavia\nepäilyksiä. Sohvi oli heidän joukostaan ja nousi nyt ylemmäksi...\nYlemmäksikö? pysähtyi hän ajattelemaan. Ylemmäksi! jatkui, ja\njonkunlainen omanarvon tunnon raju ponnistus tuntui sydänalassa. Hän\npelkäsi, ettei niillä ole älyä antaa Sohville hänen uutta arvoaan,\nmutta siihen hän ne pakottaisi nousemalla itse naimisiin mentyään\nhänelle virkansa ja oppinsa perusteella kuuluvaan yhteiskunnalliseen\narvoasemaan...\n\nTätä kesti muutamia aikoja. Sittemmin alkoi sisässä nousta joku, joka\nrupesi näitä ajatuksia arvostelemaan. Ensin se väitti, ettei poikain\ntuttavallisuudessa ole ollenkaan mitään pahaa, päin vastoin se on\nheikäläisen vilpittömän ja ennakkoluulottoman toveruuden merkki. Ne\ntuntevat ylpeyttä siitä, että ovat niin lähellä opettajaa,\nkoulunkäynyttä, sivistynyttä miestä, herraa. Se on arvonantoa. Joskin\ntämä pukeutuu toisinaan omituisiin, joskus ehkä rivoihinkin muotoihin,\non sillä hyvin arvokas sisältö... Tämänkö hän nyt heittäisi? Ruvettuaan\npääsemään nuorta väkeä lähelle, nytkö mies jo alkaisi heitä inhota,\nkaikota kauemmaksi? Herrain puolelle! ilkkui itselleen.\n\nKanteleinen pyrki hermostumaan. Mikä minun on? kyseli hän itseltään\nkuin kipeä.\n\nSamalla aikaa kuin rakkaus tuotti täyteläistä iloa, vainusi tämä uusi\nristiriita joka käänteessä.\n\n-- Onko minusta tulemassa hullu vai herra? kyseli hän tuskastuneena\nitseltään. Mistä ennen iloitsin, sen olemassaololla minä nyt mieltäni\nkiusaan!\n\nHän alkoi tutkia syitä omiensa ja poikien mielentilojen\nristiriitaisuuksiin. Mistä se johtuu, että tänään innostuu tähän,\nviikon päästä sen hylkää ja innostuu päinvastaiseen? Mistä se johtuu,\nettä ihmiset osoittavat toisessa tapauksessa suurta arvonantoa sille,\njolle toisessa tapauksessa nauretaan? Tuskin oli hänelle selvinnyt\njälkimäinen kysymys, kun jo piskahti mieleen:\n\n-- Silloin kun minä, juuri minä, alan puhella toisen ihmisen kanssa\npoissaolevasta henkilöstä, silloin sielussani lähtee liikkeelle, alkaa\ntoimia kummallisia, vieraita voimia. Ne ikään kuin erittelevät\npuheenaolevan ihmisen, kääntävät päin joko hänen naurettavan,\nylenkatsottavan tahi vihattavan puolensa. Minä joudun aina, ainakin\njossain määrin, tämän merkillisen vaikutuksen valtaan. Myöskin\npuhetoverini käy samoin. Poissaolevasta, oli se ystävä tahi muu, mutta\nvarsinkin ystävästä puhumme paljon sellaista, jota ei ikänä hänen\nläsnäollessaan puhuttaisi...\n\nTämä kysymysten sarja oli jo ennenkin mielessä vilahdellut, mutta se\noli pysytellyt etäämmällä. Se ei ollut häirinnyt, vaikka olikin\npuhuttu poissaolevista ystävistä ja hedelmöitetty seuraelämää\nmielihyväntunteella, mikä johtui siitä, kun saatiin valittaa ja tutkia\npoissaolevan heikkouksia ja antaa niille joko surkuttelua tai naurua\naiheuttavia lisävivahduksia. Joskus oli se aivan kuin hymyten\nohimennessään nyhjässyt omaatuntoa, mutta sitte taas aivan kuin\nkehottavasti silmää iskien päätä nyökyttänyt. Nyt alkoi kysymys koko\nlaajuudessaan siirtyä etualalle. Ollessaan ihmisten seurassa teki hän\ntarkkoja havaintoja. Keksi, että ihmisten virheiden, todellisten tahi\noletettujen, käsitteleminen ja huomaaminen ihmeteltävällä tavalla\nkiihotti melkein kaikkia ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Tämä\nhuomio oli siksi erittäin yllättävä, kun ei ollut ennen juuri ensinkään\ntullut asiaan huomiotaan kiinnittäneeksi. Kaikkialla oli parjaavalla\npuheella mielihyvän tunnetta synnyttävä voima. Toinenkin omituisuus\nkiinnitti mieltä: keskustelijat pääsivät aivan kuin toisiaan\nlähemmäksi, aivan kuin heidän ystävyytensä olisi vahvasti hyötynyt ja\nkasvanut siitä että poissaolevaa parjattiin.\n\nMikäs tämän oikein tekee? johtui hän kysymään itseltään. Onko ihminen\nyleensä niin ilkeä, että hän tuntee mielihyvää toisen ihmisen\nparjauksesta ja todellisestakin lankeemuksesta? Vai aiheutuuko\nnautinnontapainen tunne siitä, että sillä hetkellä luulee löytäneensä\nihmissuvun yleisen mätäpesän ja tuntee vilpitöntä parantamishalua?\n\nMutta miksi \"minä\" olen silloin syyllisyydentuntoinen; vain\narvostelijan asemassa?\n\n... Kenties huomioidenteko toisessa ihmisessä on sittenkin alkeellinen,\njohtava askel tekemään havaintoja itsessään? Ehkä tuo kummallisesti\nkiihottava, luontoperäinen nautinnontunne ei sittenkään ole vain ilkeä,\nvain paheen synnyttämä kasvannainen, vaan jumalainen lahja, jota meidän\nnykyisellä kehitysasteellamme vielä käytetään erehdyksessä aivan\nväärin?... Vast'edes, kun ehditään korkeampaan aikakauteen, voi juuri\ntästä ristiriidasta kehittyä eräänlainen surun ja ilon yhteensovitus...\nSiinä toisella puolen seisoisi ihminen omien silmiensä edessä\naineskasana, raakaleena, jolla ei ole mitään kerskattavaa Jumalan\nedessä? Nöyrä alamaisuudentunne pakottaisi etsimään ystäviä,\ntaistelutovereita, matkakumppaneja kaikista ihmisistä, joitten kanssa\nikinä sattuisi kosketuksiin... Mutta jo silloin ihminen minässään\ntuntisi oman voimansa ja siitä pursuvana, ikään kuin yllyttävänä,\npakottavana, kannustavana suuren luomiskutsumuksensa: \"_Minun_\" on\ntästä luomisen raaka-aineesta tehtävä Jumalan kuvaa tavoitteleva\nihminen. Sitä Jumalan tahdon kaltaisuutta tavoitteleva, mikä nyt jo\nparhailla hetkilläni sielussani säteilee, mutta heti langetessani\ntaasen häipyy hämärän verhoon...\n\nTätä ajatellessaan pilkkoi Kanteleinen puita. Hänen sielussaan säteili\nkirkastunut kuva ihmisen päämäärästä. Ja kun sen rinnalla katseli\näskeistä itseään kokoilemassa puuta-heinää allensa voidakseen kohota\nitsekkäässä rakkaudenhuumauksessa Sohvin kera muiden yläpuolelle,\nhävetti häntä.\n\n... Onko Jumala minut nähnyt tässä tilassa? ajatteli hän vavahtaen\nhävyntunnossa.\n\n-- On! kuului sisässä joku sanovan. Kanteleinen häpesi yhä syvemmin.\nHänellä ei ollut usein tapana rukoilla. Mutta kun sieluntuska nousi\njoskus huippuja kohti, silloin tuli se pakoksi. Nytkin pysähtyi saha,\nkädet kävivät ristiin, kohosivat taivasta kohti, ja sielusta kohosi\nsyvän katumuksen ja häpeäntunteen pakottamana äänetön rukous...\n\nJa aivan kuin hänen itsensä sitä huomaamatta virtasi syvä voimantunto\nja elämänilo mieleen. Taas veti elämänvirta koko voimallaan\nihmismereen, taisteluihin, toverielämään niiden kera, joille ei kukaan\nelämää opeta, jotka keräävät käsityksiä, tottumuksia ja ihanteita\nmatkan varrelta, mitä milloinkin sattuu, mikä milloinkin miellyttää,\nilman tarkoitusta, kaikki sattuman varassa...\n\nTaas tuntui syvästi siltä, kuin vain siellä olisi hänelle luvallista\nelää, kuin vain siellä olisi arvokasta, syvää elämää ... kuin vain\nsiellä voisi ikävöivän mielikuvituksen silmien eteen joskus\nvilahdukselta avautua ihmiselämän kirkastettuja päämääriä...\n\n-- Sillä kas, virkkoi hän, ne ovat usein niin lähellä, me elämme\npäämääriemme keskellä aivan usein, mutta harhaan johtavat mielikuvat\nvievät ikävöintimme sieltä pois!\n\nElias, joka oli järjestäjänä, tuli hyppien ja laulaen puuvajaan.\nSäpsähti lauluaan, kun tapasi opettajan mietteissään nojaamasta\nsaharenkkuun. Kanteleinen hymähti ja alotti uudelleen sahauksen, yhtyen\nsiinä silmänräpäyksessä hänelle tavattomalla iloisella hilpeydellä\nEliaksen lauluun. Aivan kuin opettajan mieliala olisi tarttunut\npoikaan, voitti tämäkin häminsä heti ja kävi jatkamaan laulua. Ensin\nääni arkuudesta vavahteli, mutta kohta se alkoi asettua tottelemaan. Ja\npuuvajassa kajahteli:\n\n    \"Ihminen minne, minnekkä hän,\n    Ihminen minne, minnekkä hän,\n    Minnekkä rientää ihmisen henki. Tiedätkö sen?\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\n-- Poikasissa alkaa herätä arvosteluvaistoja, virkahti Kanteleinen, kun\neräänä kesäiltana istuivat Sepän Kustaan kanssa koulun puutarhassa\nnojaten selkiään suuriin koivuihin. -- Eivät ne sillä mitään erittäin\npahaa tarkoita, vaikka ne nälvivät. Eihän koiranpenikkakaan tarkoita\npahaa, kun se kasvaville hampailleen etsii leikitellen purema-aihetta.\n\nHän nauroi iloisen vallattomasti, niin että valkeat hampaat välkkyivät\ntummaksi päivettyneestä naamasta ja auringonpaahtamat paljaat hartiat\nnytkyivät.\n\nKustaa katseli kysyvästi Kanteleista. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä\nluonnetta. Mutta yht'äkkiä vilahti mielessä: onhan hänellä itsellä\nhyvätuloinen virka ja ... oma tyttö tiedossa. Hätäkö on miehen nauraa!\nEi tarvitse huolia mistään, kun tietää että kyläkunta kuitenkin pitää\nhänestä... Se on tuokin vain yhtä lajia kopeutta...\n\nKustaan mielestä oli tämä selviö. Mutta se ei rahtuakaan rauhoittanut\nhäntä hänen oman elämänkysymyksensä suhteen, joka viime aikoina oli\nalkanut käydä ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli tänä iltana tullutkin\npuhelemaan siitä.\n\nKustaa oli saanut äskettäin eräältä kiertävältä teatteriseurueelta\nkutsun tulla heidän mukaansa kesällä koenäyttelijäksi. Hän olisi ollut\nvalmis heti lähtemään, mutta vanhemmat olivat vahvasti vastaan. Heillä\noli pienenpuoleinen talo, jonka maita isä viljeli sepäntoimensa ohella.\nKun isä oli kesät talvet pajassa, oli maanviljelystöiden suoritus\nenimmäkseen Kustaan, emännän ja parin nuoremman siskon varassa.\nNuorempi veli oli vielä niin pieni, ettei kelvannut kuin vaivoin\npaimeneksi.\n\nKustaata oli jo pari, kolme vuotta, siitä asti kun isä hankki maatalon\nja hän tuli enempi työskentelemään sen asumisessa, aina hiljaisesti\nkiusannut se ajatus, että hänen täytyy tehdä työtä aivan muiden\nihmisten hyväksi. Eikä siinä kyllä. Pahemmin vielä vaivasi se ajatus,\nettä hänen täytyy uhrata aikansa joutavaan tonkimiseen, sellaiseen,\njota voivat tehdä kaikellaiset tusinaihmisetkin, vieläpä sellaisetkin\njoita menee kolmetoista tusinaan, mutta sillä aikaa hänen taiteelliset\nlahjansa menevät hukkaan.\n\nSepän Kustaa uskoi taiteelliseen elämänkutsumukseensa paljoa varmemmin\nkuin Jumalaan. Hänen taiteelliset lahjansahan olivat tosiasia.\nLukemattomat asianymmärtäjäin kehumiset ja katselijain kättentaputukset\nnäytäntöjen jälkeen olivat ulkonaisena, puolueettomana todistuksena\nhänen omalle tietoisuudelleen, joka olisi ollut selvä ilman\ntodistuksiakin.\n\nMutta silloinpa hänen kova kohtalonsa punoikin taas ansan: hänen isänsä\npitikin hankkia maata juuri silloin kun hänen olisi pitänyt noudattaa\nomaa kutsumustaan!\n\nUsein, kun hän asteli pellolla äkeen jälessä tahi tiellä lantakuorman\nkeralla, hautui mielessä draamanaihe. Siinä oli päähenkilönä suuri\ntaiteilijakyky, joka vain odotti tilaisuutta hurmatakseen maailman\nmestaruudellaan. Mutta hän oli kahleilla kytkettynä lantakuormaan, kuin\nPrometheus kallioon. Kytkemisen oli toimittanut taiteilijakyvyn oma\nisä, omin tekemin kahlein, sillä isä oli seppä. Isä, joka ei ollenkaan\ntajunnut pojan lahjoja, piti tätä vain laiskana. Sen vuoksi kytki hän\npojan kahleilla maatöihinsä, pitääkseen hänet ilmaiseksi orjanaan\nraatamassa leipää ja särvintä yhä lisääntyvälle sisar- ja veliparvelle.\nLoppukohtauksessa piti esiintymän erään kuuluisan teatterinjohtajan,\njoka jostain on saanut vihiä orjuudenkahleissa oijentelevasta nerosta.\nHän tulee, katkoo tulisessa suuttumuksessa kahleet. Loppukohtaus oli\najateltu hyvin suureksi.\n\nTämä aihe oli tuottanut hänelle kärsimystensä keskellä monta ylvästä,\nsisäisesti nautintorikasta hetkeä. --\n\nTässä hän oli äsken tehnyt Kanteleiselle selkoa aikeestaan liittyä\nkiertävään turneeseen vaikkapa ilman isän lupaa. Kanteleinen oli sitä\nvastustanut. Puhelut olivat, varsinkin Kustaan puolelta, saaneet jo\nsilloin tällöin särmikkäitä vivahduksia.\n\n-- Mutta minkä järjen nimessä sinä vastustat sitä, että minä saisin\netsiä itselleni lahjojeni ja taipumusteni mukaista tehtävää? kysyi\nKustaa tiukasti.\n\nKanteleinen hieman viivytteli vastaustaan.\n\n-- Sen vuoksi, sanoi, että taiteelliset taipumuksesi tuskin riittävät\ntekemään sinusta edes huomattua näyttelijää.\n\n-- Sitä en minä ole ajatellutkaan...\n\n-- Oletpa!\n\nKustaa säpsähti ja katsahti satutettuna Kanteleisen silmiin.\n\nKanteleinen pureksi hampaissaan heinänkortta, silmäkulmat olivat\narvostelevissa kurtuissa. Alkoi sanoa:\n\n-- Tulla jäseneksi kiertäviin teatteriseurueisiin ei ole minusta --\nmutta _vain minusta_, huomaa se -- mikään kadehdittava elämänura. En\nsano, ettei niissä voisi olla kelpo ihmisiä, jopa nerojakin. Mutta kun\ntyhjäntoimittajia on enimmin, tekee heidän seuransa kelpo ihmisistä ja\nneroistakin usein kaltaisiaan.\n\nKustaa näytti painavasti harkitsevan. Virkkoi vähän ajan kuluttua:\n\n-- Mutta ... tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että kiertäminen,\nvarsinkin maaseudulla, kasvattaa teatteriseurueissa tyhjäntoimittajia.\nSitä vastoin suurissa, seisovissa kaupunkiteattereissa nämä vaarat\nvoitaisiin välttää. Kuitenkin olet itse monta kertaa sanonut, että\nkaupunkilaisteattereissa, nimenomaan suurissa teattereissa, ei taide\nvoi lähestyä kansaa, varsinkaan maalaiskansaa... Että taide niissä\npääkaupunkilaistuu, ulkomaalaistuu, lakkaa kansaa ymmärtämästä, elää\nvain rahamaailmaa ja porvarielämän mielitekoja varten...\n\n-- Niin! Mutta millä tavoin esimerkiksi sinä nyt korjaisit tätä asiaa?\nSinä lähdet peltoa, äestä, lantakuormaa, isää, äitiä ja siskojasi\npakoon, saadaksesi _näytellä_. Mitä sinä näyttelet? Itseäsi, veljeni!\nNeroasi, josta olet tehnyt itsellesi salaisen epäjumalan, jota ainoata\nsinä palvelet. Saadaksesi oikein mielinmäärin palvella tätä\nepäjumalaasi, lähdet pakoon maalta, siskoryhmäsi keskuudesta, isäsi\nkodista...\n\nSanoppa nyt: mitä sinä tällaisena, niin sanoakseni elämänpakolaisena\ntulet meille täällä kotikylässä ja ihmiskunnalle siellä maailmalla\nopettamaan?\n\nKustaan suu meni hymyyn. Oli vaikea tietää, oliko kasvoille asettunut\nilme pilkallinen vaiko nolostunut. Hän ei vielä vastannut, kun\nKanteleinen jo jatkoi:\n\n-- Niin kauan kuin pysyt kotonasi, tärkeässä työssäsi, kotonasi, jossa\nolemiseen on tilaisuutta, jopa pakottavia syitä, ja näyttelet kotikylän\nseurahuoneella, tuotat sinä lahjoillasi koko kyläkunnalle taiteellista\nnautintoa ja iloa. Me tyydymme sinun taiteeseesi! Mutta me emme katsele\nsinun esityksiäsi näyttelijän esityksinä, vaan lahjakkaan, hyvän\nystävämme, Sepän Kustaan, joka seurahuoneemme näyttämöllä esittää\nelämänsä suurta ikävää...\n\nMutta kun sinä tulet takaisin _kiertävänä näyttelijänä_, silloin me\nkatselemme täälläkin vain itseänsä näyttelevää näyttelijää, joka\ntavoittelee taituruutta ansaitakseen ihmisten kiitosta, tai rahaa,\nostaakseen elämäniloja sisällisesti tyhjän elämänsä iloittamiseksi.\n\nKanteleisen äänessä oli jo hermostunut sävy. Kustaa yhä vaikeni, mutta\nhymy huulilla oli vaihtunut hermostuneisuuden merkkeihin. Ääni värähti\nsuuttumuksesta, kun hän sanoi:\n\n-- Sitä kelpaa puhua sellaisen miehen, jolla on itsellä hyvä virka,\nhyvät tulot, ja... Mutta ne sellaiset eivät voi ottaa huomioonsa\nmeikäläisen asemaa, ei parhaatkaan... Ja siksi sitä voi puhua noinkin.\n\n-- Sano vielä: ja eläke tiedossa, ja kysy: miksi et sinä saisi käyttää\nomaksi eduksesi lahjojasi ja taipumuksiasi samoin kuin minäkin.\n\n-- No niinkin! Ja miksi et sinä jäänyt kotiisi maanviljelijäksi, vaan\nlähdit seminaariin?\n\n-- Aivan oikein! Vastaan suoraan: sinusta en usko tulevan suurta\ntaiteilijaa, ja ala-asteille jääminen tällä alalla on raskas\nelämänkohtalo. Tämän pitäisi riittää sinulle selvittämään jo kaikki.\nMutta vastaan kysymyksiisi: Minä lähdin kotitorpastani sen vuoksi, että\nmeitä oli 5 veljestä. Torppa tulee muutaman vuoden kuluttua taloon.\nMinua ei siinä pidättänyt mikään. Menin seminaariin, kun minulle\ntarjottiin koulurahat. Tulin tänne opettajaksi, kun kutsuttiin. Tämän\nkaiken pitäisi oleman yksinkertaista, selvää ja puolustettavaa, jota\nsinun asiasi ei ole. Tähän lisäksi sanon vielä: maata en ole jättänyt.\nSiihen vetää minua veri!\n\nKanteleisen silmät iskivät tulta:\n\n-- Minä menen maan luokse takaisin, kunhan tässä ehdin... Saat nähdä.\n\nVähän aikaa olivat kumpainenkin vaiti. Vihdoin Kustaa sanoi hiljaa:\n\n-- Minä vihaan maatyötä ja ... maata.\n\nKanteleinen hypisteli kädessään koivunlehvää ja katsoi tarkkaavaisesti\nKustaata silmiin. Heittäen pois kaiken äskeisen uhman, kysyi hän\nalakuloisella äänellä:\n\n-- Mutta mistä se johtuu?\n\nKustaan mieli kuohahteli yhä, kun vastasi:\n\n-- Siitä, että minusta on tehty maatyön orja.\n\n-- Maatyön orja...\n\n-- _Maatyön orja!_ Luuletko että minun isäni haluaisi pitää minua\nmaatyössä ihanteen vuoksi päivääkään, ellei minun orjatyöni hedelmä\nhäntä rikastuttaisi?\n\nHe katselivat kauan toisiaan silmästä silmään puhumatta mitään.\n\nKanieleisen mielessä askaroi taas kysymys: mikä tämän kylän on? Nuoren\nVaramäen vastaus muistui mieleen, mutta sillä ei tuntunut olevan tässä\ntapauksessa mitään arvoa. Tässä ei ollut kysymys köyhyydestä, vaan\nelämästä, elämän mahdollisuudesta. Sellaisen elämän, joka ei riipu\nainoastaan leivästä, vaan enempi ajatuksista, keskinäisestä toistensa\nymmärtämisestä, sellaisesta joka synnyttäisi suuria, elähyttäviä,\nelämää hedelmöittäviä ajatuksia...\n\nHyvästellessä tarttui hän lämpimästi Kustaan käteen ja sanoi:\n\n-- No, sinä taidat lähteä?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Tee minun puolestani niin kuin parhaaksi näet. Ystäviähän olemme\nsilti.\n\n-- Varmasti, vakuutti Kustaa puristaessaan Kanteleisen kättä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKesä kului niin ja näin, aivan niin kuin kuluu kesä, kun ei ole\nvarsinaista tehtävää ja kaikki siirtyy tulevaisuuteen. Ensin keväänä\noli Kanteleinen jonkun verran raivannut koulun ketoutunutta\npuutarhamaata, kylvänyt siihen perunoita, punajuuria, lanttuja j.n.e.\nSittemmin oli hän käynyt yleisessä kansakoulukokouksessa ja eräillä\nlaulujuhlilla. Palannut kotiin hyvin väsyneenä. Yritti sen jälkeen\nsaada toimeen nuorisoseuran kesäjuhlan ja saikin. Mutta kyllä siinä oli\nponnistusta. Seuratoiminnan parikuukautinen loma oli vaikuttanut kovin\nuuvuttavasti. Kun juhla oli juhlittu, päätettiin antaa seuran levähtää\nsyksyyn asti ja alottaa silloin taas uudestaan.\n\nTämä lepo ei Kanteleista tehnyt levolliseksi. Näytti yleensä siltä kuin\nseuraan olisi nyt joku näkymätön vainooja hiipinyt, sillä sen voimia\nheikonnettiin yhtä myötään. Erkin Sameli meni Amerikkaan. Se koski sekä\nKanteleiseen että seuraan. Vaikka ei Sameli ollutkaan mikään\nkorvaamaton nero seuran elämään nähden, vaikutti hänen lähtönsä\nKanteleiseen masentavasti. Olihan Sameli kuitenkin aina ollut vilpitön\nja vakaa.\n\n... Miksi hän lähti? kyseli ja tutki Kanteleinen itseltään.\n\nSameli oli varakkaana pidetyn talon ainoa miehen tehtäviin kykenevä\npoika. Kotiin jäi ainoastaan lapsia ja kaksi täysikasvuista sisarta,\njoista toinen sairaaloinen. Äiti oli myöskin kitulias, hintelä,\nläpikuultava ihminen. Isä kyllä parhaillaan oleva hyvä työmies.\n\n-- Minkä tähden? kysyi Kanteleinen lämpimästi, kun Sameli tuli hänelle\nhyvästiä sanomaan. Matkaan lähtevä painoi päänsä alas, ei katsonut\nsilmiin kun vastasi:\n\n-- Niitä on aina syitä.\n\nHaastattelija ei udellut. Sameli lähti selittämättä sen enempää.\n\nMutta Kanteleiselle jäi tästä kohtauksesta omituinen vastenmielisyyden\ntunne. Vanhain toverusten suhteeseen oli jäänyt himmeä kohta,\numpikuljuinen paikka, jonka läpi ei nähnyt. Samelin syyt eivät\nsaattaneet olla aivan selvät. Hänen lähdössään täytyi olla jotain\njärjetöntä tahi kivuliasta.\n\nKun oli kulunut muutama päivä lähdöstä, kävi Kanteleinen Erkkilässä\nhaastattamassa vanhempia, jotka luuli tapaavansa surun murtamina ja\npojan tekoa ankarasti tuomitsevina.\n\nIsäntä oli vilkasluontoisempi kuin poika, joka oli tullut enempi\näitiinsä, perinyt osan tämän salamyhkäisyydestä. Erkkilä oli hyvin\nmielissään, kun opettaja tuli. Rupesi juttelemaan hyvin avomielisesti\npojan lähdöstä, kun tiesi hänen ja opettajan olleen läheisiä ystäviä.\n\nRiitaa ei heillä ollut Samelin kanssa ollut koskaan. Hänen mielestään\nheidän talossaan olisi ollut ruokaa ja työtä, kun olisi vain viitsinyt\ntehdä.\n\n-- Mutia se laiskaantui siellä nuorisoseurass', selitti isäntä, suu\ntouhuavassa hymyssä ja aivan kuin ei olisi siitä niin suuria\nvälittänytkään. -- Sehän on luonnollista, näytti mies ajattelevan, kun\nne sivistyvät, silloin nämä arkityönhalut niiltä menevät...\n\n-- Se ei ajatellut enää muuta kuin painimista, sen jälkeen kun voitti\nnekin isot väkevät siellä pitäjällä ja pääsi koko pitäjän mestariksi.\n\nIsäntä ja opettaja istuivat kamarissa vastakkaisissa pöydänpäissä.\nSiellä pauhasi kärpäsmiljoona aivan kuin mylvivä härkä ja haisi pitkiä\nvuosikausia nurkissa lahonnut lika.\n\nKertoja hymyili:\n\n-- Sitä se ajatteli ja harjoitti... Ja siellähän ne Amerikass'\nansaitsevat ne väkevät painijat oikein jumalattomasti...\n\n-- Niin, sekaantui syrjästä kivuliaalla äänellä äiti, -- kun se meinas,\njotta ne hänen lahjansa ovat siihen painimiseen ... kuinka sitte lie?\n\nKanteleinen luuli keksineensä syyn Samelin todelliseen lähtöön. Sitä\nselitti vielä enempi silmäys talon tupaan, tarhapihaan, kartanolle\nyleensä. Siellä oli kaikkialla niin tavattoman likaista, ettei Sameliin\nkohdistuva syytteleminen tahtonut enää mitenkään pitää ryhtiään.\nPäinvastoin alkoi pilkistää hieman valoa Samelin viimeaikaiseen,\nkasvaneeseen umpimielisyyteen. Poika lienee jo kauan kärsinyt tästä\nliasta ja lopuksi löytänyt pakotien Amerikkaan.\n\n-- Kyllä sillä saakurilla on hyvä voima, sillä meidän Samelilla, kehui\nedelleen isä, ikään kuin muistellen. Olihan hän ollut monasti\nkatsomassa painia, vaikka muuten ei juuri missään kokouksissa käynyt.\n\n-- Jos sattuu, niin kyllä se siellä rahoja tienaa, kuvaili edelleen,\nopettajaa silmiin katsoen, aivan kuin lohduttaen.\n\n-- Noo, niin se sanoi, että ei suinkaan hän siellä tähän oikoiseen\ntyöhön rupea, auttoi äiti tunnelmaa, valittavalla äänellään jatkaen\nmiehensä ajatusta.\n\nIsä paransi edelleen:\n\n-- Tässäkin on näitä lapsia. Jos onnestaisi nyt tämän vanhimman ansaita\nmuutama tuhat talonlunastusta varten, niin...\n\nKanteleinen tuijotti tätä äitiä kipeisiin silmiin. Hänestä tuntui\nsiltä, kuin sieltä olisi tirkistellyt Jokirannan kyläkuntahengetär\navutonna ja vapautusta rukoillen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKerran tuli Mikkosen isäntä opettajan puheille. Tämä oli harvinainen\nvieras. Hän muutenkin ani harvoin liikkui kodin ulkopuolella muualla\nkuin kirkossa ja puodissa. Talohan oli hieman syrjässä kylän\nkeskuksesta.\n\nMikkonen ajoi polkupyörällä. Onneksi sattui tapaamaan opettajan kotoa.\nNäytti olevan aluksi hieman hämillään, kun ei tietänyt oikein kuinka\nasiansa alottaisi. Pääsi vihdoin sopivasti puheen alkuun. Kehui\ntulleensa puhumaan Niilosta, pojastaan, se kun aikoi teollisuuskouluun\nja sitä tietä rakennusmestariksi. Hän ei tahtoisi mitenkään estää\nmuuten, mutta kun heillä olis niin hyvä talo, josta kyllä sais\nelinkeinonsa, kun vain olis riittävästi työvoimaa. Tähän saakka on hän\npannut voimansa etupäässä karjatalouteen, emäntä samoin. Ja kaikki on\nmennyt hyvin. Nyt oli hän suunnitellut uutisviljelyksiä, osittain\nlaajanpuoleisiakin. Oli pitänyt silmällä siinä pojankin miehistymistä.\nMutta silloin tuleekin tämä poika ja sanoo, että hän aikoo\nrakennusmestarikouluun. Se särkee hänen suunnitelmansa, koko hänen\nelämänsä. Ja häntä suututtaa niin että...\n\nHeillä on kyllä nuorempia poikia, mutta kestää vielä monta vuotta ennen\nkuin niistä tulee apua. Pahin on kuitenkin se, jos joutuu niistäkin\nturhaan odottamaan ... jos tulee niillekin sama mieli kuin tällekin,\nniin mitäs turvaa isä voi niihin panna? Eihän niiden tulevaisuudesta\nmitään tiedä eikä osaa niitä varten mitään maan asumisia suunnitella.\nTämä tekee hänet niin toivottomaksi. Juuri kun hän nyt on alkanut\npäästä asumisessaan hieman alkuun, tulee tämä vanhin poika ja lyö\nmaahan kaikki. Jos saisikin kelvollista palkkatyöväkeä, voisi vielä\nonnensa nojaan koettaa, mutta sitä ei saa. Kaikkihan ne nyt lähtevät ja\nmenevät, mikä minnekin, mutta pois vain Jokirannalta ... onneansa\nkoettamaan, muka!...\n\nSitte tulevat takaisin ne, joille maailmanrannantie nousee pystöön...\nTulevat rampoina ja rujoina, elätä sitte vain, kotimaa ja kotikylä...\nSilloin on siivet laukussa ja Jokirannan leipä hyvää purra...\n\nMikkosen puhe sai kiihtyessään katkeruuden sävyn, jota ei siinä alussa\nsellaisenaan huomannut. Saattoi havaita, että kauan hautuneet ajatukset\nvuosivat, kun niille kerran vapaus suotiin, vuosivat vuolaampina kuin\nkenties asianomainen oli ajatellutkaan.\n\nHän oli pitkä ja hoikka mies, joitakuita vuosia päälle neljänkymmenen.\nTukka ja parta olivat hoitamattomat, joten mies näytti huomattavasti\nvilliltä. Huuliparran ja korvahiukset oli auringonpaahde valaissut\nmiltei lumivalkeiksi. Kasvot tummanruskeat, ahavoittuneet, työn\nleimaamat. Mustat silmät, jotka rauhan aikana tekivät uneksivan,\nhaaveilevan vaikutuksen, paloivat sisäisen sodan aikana rauhattomasti.\nYhteenpuristuneet huulet ja väkevä leuka vaikuttivat uhkaavasti.\n\nMiehellä oli ilmeisesti sydänsuru.\n\nHän heilutti jalkaa toisen polven päällä, nojasi poskea kämmenpäähän\nja tuijotteli.\n\nKanteleinen oli kaiken aikaa kuunnellut. Ei vieläkään hän ollut täysin\nselvillä siitä, mihin Mikkonen tahtoi tulla.\n\nYht'äkkiä virkkoi mies taas:\n\n-- Siellä se poika sen sai päähänsä, kun niitä seurahuoneen penkkejä\ntehtiin.\n\nÄänessä oli tällä kertaa ärsyttävä sävy. Silmäin tuikea, säkenöivä\ntuijotus suuntautui tuomitsevana opettajaan.\n\nKanteleinen hieman säpsähti.\n\n-- Kuinka? kysyi hän, saadakseen selville, tarkoitettiinko todellakin\nhäntä syyttää.\n\n-- Niin, siellä se sen sai päähänsä!\n\nMikkonen puhui jo huutavalla äänellä, jossa nyt olivat kaikki syytteen\nvivahdukset.\n\nKanteleinen ei suuttunut. Hän otaksui kohta, että tässä on joku\nväärinkäsitys. Niin alkoi hän asiallisesti puolustautua. Oli\ntarkoitettu nuorison ja kylän parasta. Oli annettu niille hieman\nkäsityöopetusta samalla kun ... ja eihän sen pitäisi olla\nmaanviljelijälle vahingoksi?\n\n-- Vahingoksi se on! kirkui Mikkonen, vaihtaen polvea ja iskien\nsotaiset silmänsä opettajaan. -- Ammattimaanviljelijälle on vahingoksi\nkaikki sivukonstit! Siinä on niin paljo työtä... Siitä ei ehdi\nmihinkään ... eikä tarvitse ehtiä! Mitä ne sitte hyödyttävät ne muut\nhommat? Pyhänä kirkoss' ja arkina pellolla, siinä on maamiehen\nliikkuma-ala!\n\nKanteleisen oli vaikea olla. Mies siis todellakin syyttää häntä siitä,\nettä poikansa on saanut hieman käsityöopetusta. Mies on nähtävästi\nasiaa kauan harkinnut ja lopuksi päättänyt lähteä purkamaan mielensä\nhänelle.\n\nSyytöksen edessä tunsi opettaja syvästi syyttömyytensä ja miestä\nkohtaan alkoi herätä säälintunne, sillä hänen valituksessaan\nsuunnitelmiensa rikkoutumisesta oli perää. Sitä ikävämmältä tuntui\nasia, kun tämä oli niitä harvoja isäntiä kylässä, joilla oli\nsuunnitelmia, jotka ajattelivat ja tekivät jotain muutakin kuin olivat\nepätoivoisia. Kanteleinen otaksui olevansa juuri heidän miehiään\nitsekin. Ainahan hän koetti kiinnittää nuorison mieliä kotikontuun ja\nmaanviljelykseen ... sehän oli alkanut olla hänen syvin ajatuksensa!\nMelkein joka esitelmässään puhui hän siitä.\n\nMutta tämä Mikkonen eli itse melkein erakkoelämää. Hänelle tuli hyvin\nusein yhteensattumia kylän muiden miesten kanssa. Miestä pidettiin\nhävyttömyyteen asti oman edun katsojana, -- muisteli Kanteleinen.\n\nVaikea oli löytää sanoja, tässä kun oli niin suuri väärinkäsitys. Sen\nvuoksi joutuikin Kanteleinen sanomaan hyvin tavallista ja\njokapäiväistä. Käsityöopetusta on Niilolle annettu hyvässä\ntarkoituksessa ja Niilolla on käsitöihin taipumusta. Maamiehelle on se\ntaito toisen käden arvoinen. Hän pitää valitettavana jos Niilo puuhaa\npois kotoa, mutta häntä, Kanteleista, ei siitä saa syyttää. Hän\ntahtoisi koko sydämestään kiinnittää nuorison mieltä maahan ja aikoo\nitsekin, kun tässä vain ehtii. Hänhän rakastaa maata ja maanviljelystä.\nMikkosen suu oli ilvehymyssä.\n\n-- Se on sitä herrain maahenkeä, sanoi.\n\nJo pyrki nostattamaan Kanteleisen luontoa. Mies ensin häntä syyttää ja\nloukkaa törkeästi ja sitten pilkkaa! Hiusmarto alkoi punoittaa ja\npäässä kiehua. Silmä tuijottaa tuolilla istuvaa miestä aivan kuin\naikeessa iskeä kiinni.\n\nSilloin alottaa Mikkonen uudessa, rauhallisessa äänilajissa, aivan kuin\nuuden luvun:\n\n-- Minä tulin sitä varten, että eikö opettaja voisi puhua sille\nNiilolle ja estää häntä menemästä? Se poika uskoo opettajaa enempi kuin\nmuita, ja...\n\nÄänensävy oli sovintoa etsivä ja pyytävä.\n\nKanteleinen huomasi heti muutoksen. Ja vaikka hän siitä ilostui, ei\nmielenkuohunsa vuoksi voinut estää tulemasta:\n\n-- Mitäs minä... Tehän syytätte juuri minua poikanne harhaan\njohtamisesta?\n\nMikkonen vastasi varmalla äänellä:\n\n-- Ja pyydän nyt teitä johtamaan poikaa jälleen takaisin isänsä\nhelmaan.\n\nLoppusanoissa oli hellä ja rukoileva sävel. Kun Kanteleinen nyt\nkatsahti vieraaseensa, tirkistelivät tämän mustat silmät kuopistaan\nhäneen kysyvinä. Miehen leuka nojasi rintaan ja silmät tuijottivat yli\nkulmain. Kanteleisen itsehillintäkyky alkoi palata. Hänen vieraansa\nmerkillisen lumoava katse piti ikäänkuin raollaan sielun ovea, jonka\nhän sanoillaan oli äsken laskenut lukosta. Mikkosen yhteenpuristuneet\nhuulet näyttivät sanovan: Katso, minä olen luottamuksesta sinuun\navannut itseni sinulle... Mutta minä olen valmis jälleen sulkeutumaan,\njos...\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNiilo Mikkonen ja Kanteleinen sattuivat aivan pian tapaamaan toisiaan,\nomituista kyllä, eräänä sunnuntaina kirkkotarhassa. Niilo istui siellä\nsuuren pihlajan alla, vastassaan hattupäinen tyttö. Kanteleinen osui\nsiihen aivan sattumalta ja aikoi kulkea tervehtien ohitse, mutta Niilo\npuhutteli. Kun Kanteleinen läheni, esitteli Niilo tytön: neiti\nJoenpolvi, kirkonkylän leipurin sukulainen, hiljattain tullut tänne\nvierailemaan. Tyttö oli vahvasti Niilon näköinen, melkein kuin sisar;\nmuuten ehkä viittä vuotta Niiloa vanhempi.\n\nKanteleinen pani ensi silmäyksellä merkille, että neiti Joenpolven\nkatseella oli omituinen imeytymisvoima. Häneenkin se imeytyi, aivan\nkuin valokuvatakseen. Ennen kuin oli istunut seurassa viittä minuuttia,\ntiesi jo, että näiden nuorten välillä oli rakkaussuhde, jossa pojan\nlämpömäärä tavoitteli korkeita huippuja, -- mutta tyttö yritteli jo\nhakkailla häntä, Kanteleista.\n\nYhdessä mentiin kirkkoon ja yhdessä palattiin sieltä. Neiti Joenpolvi\nkutsui tuttaviaan leipurin luokse, mutta Kanteleinen esteli, koska\nhänellä oli kotikiire. Niilo olisi hyvin joutanut ja kernaasti\nmennytkin. Mutta Kanteleinen suositteli yhteen matkaan ja sai vihdoin\ntaipumaan.\n\nMatkalla meni puhe itsestään Niilon koulutuumiin. Poika alkoi niistä\njutella. Kun hän tuntee itsessään suurempaa vetoa teollisuus- kuin\nmaanviljelysalalle, niin ajattelee, että jokaisen ihmisen on seurattava\nkutsumustaan. Onhan hänellä hyvä koti, mutta isä on niin nuori mies,\nettei hän anna pojalle itsenäistä maanviljelystä ainakaan viiteentoista\nvuoteen. Hänen taas on mahdotonta ajatella jäävänsä niin kauaksi ilman\nomaa, itsenäisiä tehtävää... Joutuisi vanhaksi mieheksi saakka olemaan\nniin kuin lasten kirjoissa.\n\nHymyillen hämillään, sydän kurkussa:\n\n-- Ja mihin siinä vaimonsakin panee, jos niin kuin sattuisi sekin\ntulemaan otettua.\n\nNauroi ja katsoi mitä Kanteleinen mahtaa ajatella.\n\nHe polkivat rinnakkain pyöriään. Kanteleinen sattui katsomaan Niilon\nsilmiin ja kysymään suu naurussa:\n\n-- Sulla taitaa jo olla katsottuna?\n\n-- Ei-ei! kielsi Niilo.\n\n-- Näytti vain, niin kuin olisit ollut tuon neiti Joenpolven lähellä.\n\n-- Ei-ei!\n\nKiusaaja nauroi:\n\n-- Mutta kyllä sinä hänestä tykkäät.\n\nNiilo punastui:\n\n-- Noo...\n\nJa hymyili onnesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin matkan varrella rupesivat he puhumaan maanviljelyksestä.\nKanteleinen sanoi asiaa viime aikoina paljonpuoleisesti ajatelleensa.\n\n-- Se on niin omituista, sanoi hän eräässä välissä, että me,\nnykyaikainen nouseva polvi, niin minä kuin muutkin, tunnemme niin\nherkästi sen käteisen rahan vetovoiman. Kun maamies ei saa rahaa ennen\nkuin hänen työnsä hedelmä kypsyy maasta kauppaan laskettavaksi, sen\ntähden vierotaan maamiehen suuriarvoista ammattia.\n\n-- Niin se on, sekin. Ja sitte siinä talonpoikaiselämässä on tähän\naikaan jotain niin masentavaa.\n\nKanteleinen rupesi kuvaamaan maanviljelysammatin merkitystä.\nMaanviljelijä on Luojan oikea käsi. Hänen kätensä kautta antaa luonto\nhedelmän, josta kaikki elävät, pukee viljellyn maan ihaniksi\npuutarhoiksi, koettaa kiinnittää luonnosta pakoon karannutta ihmistä\ntakaisin luontoon...\n\nMutta häntä itseä alkoi tympäistä tämä tuhansia kertoja matkittu juttu.\nSe tuntui tässä aivan kuin salonkikohteliaisuudella, joka käy\ntottumattomalle pian perin tympäiseväksi, mutta salonkisankarille,\njonka huulten läpi kaiken päivää virtaa koreutta, jota ei kukaan\najattelekaan muuksi kuin tyhjänpäiväiseksi ajankuluksi, sellaiselle se\nvoi muuttua suosiontavoittelu- ja leipäpuheeksi. Tässähän oli rinnalla\nnuori mies, jota olisi pitänyt kyetä vakuuttamaan. Hän oli luvannut\nMikkoselle koettaa parastaan. Mutta mitä enemmän hän asiata ajatteli,\nsitä syvemmin tunsi, että tässä tarvitaan jotain muuta kuin\nkorupuheita. Sillä poika oli itsenäinen, voimakas luonne, joka aikoi\nmenestyä elämässä.\n\nHe sivuuttivat erään suutarin asunnon. Mökki oli muutaman kapanalan\nmaapalstalla ja ympärillä kaunis puisto. Kumpaisessakin heräsi\nyht'aikaa halu pistäytyä tuvassa, sillä suutari, vaikka olikin jo\nvanhemmalla puolen ikäänsä, kävi usein nuorisoseuran kokouksissa ja oli\nheidän tuttavansa.\n\nSuutari Heino loikoi puutarhassaan. Hän ihastui vieraiden tulosta,\nsillä oli ollut eilisestä saakka kovin katkeralla mielellä ja toivoi\nnyt saavansa hieman lohdutusta. Aiheena kärsimykseen oli ollut se, että\nisäntä, jonka maasta mökintila oli ollut vuokrattuna, oli eilen taasen\nkarsinut suuria oksia hänen puistaan, kun oksat ulottuivat hieman talon\nmaan päälle ja kalvehtivat sitä. Suutari sanoi, ettei hän olisi\ntapauksesta niin suuria välittänytkään, ellei tämän puiston raastaminen\nolisi muodostunut jo yhtämittaiseksi, pari kertaa vuodessa tapahtuvaksi\nhävitysretkeksi. Mutta siitä asti kuin nykyinen isäntä on tätä maata\nomistanut -- hän oli ostanut tilan kolmisen vuotta takaperin -- on hän\njoka kevät ja nyt jo kesälläkin käynyt karsimassa hänen rajallaan\nolevia puita, milloinkaan ennakolta puhumatta puiden omistajalle\nsanaakaan. Seuraus onkin ollut, että nyt on jo kaksi pihlajaa melkein\nkuivunut, ja suutari luuletteli, että niille on tehty muutakin\nvahinkoa kuivaamisen tarkoituksessa. Hän myönsi, että isännällä on\nmuistuttamisen syytä, kun oksat ulottuvat hänen maalleen. Hän olisi\nvalmis mielellään korvaamaan vahingon, jos häneltä sitä vaadittaisiin.\nMutta kun maanomistaja on ottanut tavakseen raastaa oksia hänen\nrakkaista kotipuistaan melkein joka kerta kun ohi käy, tuntuu kuin\nseisoisi tässä ryövärien keskellä jotka uhkaavat hävityksellä ja\nmasennuksella. Hän on tällä paikalla asunut pienestä pojasta ja itse\nistuttanut useimmat puut. Hän rakastaa tätä kontua niin ettei sanoa\nosaa. Kun näitä puita revitään, tuntuu se hänen ruumiissaan ja\nsielussaan. Hänet valtaa sellainen nöyryyttävä, masentava\norpoudentunne, että...\n\nLiikutus keskeytti hänen puheensa.\n\nNyt vasta oli hän oikein joutunut ajattelemaan, mille mahtaakaan tuntua\nvanhasta torpparista, joka on nuoruudessaan raatanut sulalle maansa\nkylmään korpeen ja viljellyt niitä parhaan ikänsä, kun hänet sitte\nvanhana työnnetään konnultaan mierontielle...\n\nSuutarin kuvaus oli niin elävää ja sydämellistä, että yhteen aikaan\nkimalsi kyynel jokaisen silmissä. Hän kertoi jo ajatelleensa tarjota\nmyötäväksi mökkinsä voidakseen etsiä jonkun sellaisen paikan, jonka\njaksaisi pikku varoillaan lunastaa omakseen. Mutta ... tämä paikka on\nkäynyt hänelle niin rakkaaksi, että eroaminen siitä tuntuu aivan kuin\nlähtisi mieroon, josta ei enää koskaan löydä kotoiselle tuoksahtavaa\nlevähdyspaikkaa...\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nNiilon herkkään mieleen oli suutarin kertomus vaikuttanut syvästi. Jo\npitkän ajan oli hän kertomusta seuratessaan ajatellut kotitalonsa\ntorppareita. Heillä oli kaksi torpparia ja pari mökkiläistä, joista\nvarsinkin torppareita isä aikoi häätää, odottaen vain aikaa. Toinen\ntorppareista oli jo vanha mies, torppaa viljellyt jo nykyisen isännän\nisän aikana. Tämä puhuu melkein joka näkemällä häädöstä. Hänen\npuheissaan voi havaita suurta levottomuutta, vaikka ukko saattoi sen\nkätkeä juromielisyytensä suojiin. Mutta vasta nyt alkoi Niilo ymmärtää,\nmitä tuon vanhuksen mielessä mahtoi liikkua.\n\nTorpan nimi oli Kivinotko. Ukon pojista oli kaksi ollut talossa\npikkurenkeinä aina rippikouluun asti. Sitten eivät enää olleet jääneet.\nNiilo oli kuullut isänsä usein vihoittelevan, kun ei saanut Kivinotkon\npoikia pysymään renkeinä. Joskus lie uhkauksiakin lausunut. Pojat\nolivat menneet mailta matkoihinsa. Joskus vain pistäysivät vanhuksia\ntapaamassa.\n\nNiilo ajatteli Kivinotkon vaaria ja muoria. Jos isä ajaa ne kodistaan\nsitte kun kontrahtiaika loppuu, mihin he menevät?\n\nMielikuvitus kehittyi hyvää vauhtia. Niilo oli niin monta sataa\ntalvi-iltaa vääntänyt Kivinotkon tuvassa niiden nuorimman pojan kanssa;\nsiellä oli ollut hauskaa ja hyvä olla. Vaari oli ollut kuin oma ja\nmuorilla oli poikia nuhdellessaankin suu hymyssä. Kivinotkon kotoinen\ntunnelma nousi niin valtavana, että mieliala painui unelmoimaan. Jos ne\najetaan pois, ei mitään muuta niillä ole elämisen ehtona kuin\nvaivaishoito... Mutta vanhat vaivaishoitolaiset annetaan urakalle\nsellaisille, jotka niiden hoidosta yrittävät ansaita. Niilo tunsi\nhyvin, miten eräässä heidän maallaan olevassa mökissä hoidettiin\nmuuatta vanhaa, sairasta muoria. Häntä puistatti. Kerrankin oli nähnyt,\nnurkan takaa salaa, miten muori porrasten luona syö paljaita,\nkuorimattomia perunoita puukaukalosta ja tuvasta kuuluu mökin akan\nvinkuva ääni. Akka kiroilee ensin hieman hiljemmin, mutta vinkuu sitte:\n-- On se rikasten Jumalakin ... kun tuollaisia lahoja pakottaa vielä\nelättämähän ja täss' olis kyllä tekemistä itsensä kanss'...\n\nVanhuksen hampaaton suu mutustaa perunoita hädänkiireessä, aivan kuin\nvarkain ja peläten että nyt tulee se vinkuvaääninen ottamaan puuvadin\npois... Herra Jumala kuinka sillä onkin nälkä! Sitte sattuu\nonnettomuus, menee peruna väärään kurkkuun. Vanhus alkaa kyökätä ja\nkallistuu porraskivelle kylelleen. Se toinen tulee tuvasta kuin vihuri.\nKatsoo, tuijottaa.\n\n-- Joko se nyt? mutisee.\n\nMutta auttamaan ei vanhusta käy, vaan painautuu takaisin tupaan ja\nvetää oven perässään kiinni.\n\nSillä kertaa ei muori kuollut, mutta kuva säilyi Niilon mielessä\nkaameana ja pelottavana. Nyt hän ei päässyt mihinkään siitä, että\nmielikuvitus asetti Kivinotkon muorin siihen porraskivelle ja se siinä\nvalitti:\n\n-- Voi sitä Mikkosen isäntää kun ajoi meidät maantielle... Voi Jumala\nsitä Mikkosen isäntää kun pani meidät maantielle... Voi, voi, voi...\n\nSitte hänellä on peruna kurkussa ja tuvasta tulee akka ja kiroilee.\n\nKylmä hiki alkoi virtailla pitkin selkää. Kun suutari Heino ja opettaja\nKanteleinen juttelivat, voi Niilo enään ainoastaan hyvin hämärästi\nseurata. Hänen sielussaan vallitsi suuri myrsky.\n\n... Minäkö kyntäisin heidän entisiä maitaan? Kyntäisin ja kylväisin ja\nleikkaisin ja jyviä kokoisin ja hyvin voisin niistä, aivan kuin\nrehellisesti saadusta omaisuudesta iloitsisin isäni kanssa ja\nrikastuisin, kuu meidänkin molemmat torpparit ajettaisiin maanpakoon?\nMeillä ei olisi enää mökkiläisiäkään naapureina... Kaikin ne\nelinaikansa kantaisivat meille vihaa, isälleni ja minulle ja äidille ja\nsiskoille ... ja me olisimme maallamme heidän piirittäminään kuin\nvihatut pahantekijät.\n\n... Se olisi kirottua elämää, ajatteli hän. Siinä samassa meni mieleen\nneiti Joenpolvi. Tuskallisten mielikuvain yli yritti nousta autuas\ntunnelma ja sijoittaa heidät Mikkosen porstuakamariin nuorena\npariskuntana. Mutta se särkyi heti siihen että Kivinotkon vaari veti\ntuttuja pieksusaappaitaan ohi Mikkosen tarhaportin, selkä oli tutussa\nköyryssään niin ikään, mutta silmässä oli vihainen isku ja hampaaton\nsuu oli rumasti väärällään, aivan kuin aikeissa purra hammasta, ja hän\npui nyrkkiä taloon päin.\n\n... Ei ikänä siihen taloon! ei ikänä ... ei ikänä! Hän etsisi paikkansa\nvaikka maan ääristä ja rupeisi sosialistiksi ja... Neiti Joenpolvi\nseurasi mukana taas näillä mielikuvituksen uhmaretkillä, ja ahdistus\ntuntui hieman vapauttavan.\n\nToiset juttelivat juuri suutari Heinon pojasta, joka oli\nrakennusmestari, ja se sai Niilon huomion hieman enemmän kiintymään\nheidän jutteluunsa. Suutari kertoi että hänen poikaansa oli tänä kesänä\nkohdellut kova onni. Ensin teki urakoitsija, jonka palveluksessa poika\noli, vararikon, ja asiat kiertyivät niin, että poika jäi ilman\npuolentoista kuukauden palkkaa. Sitte otti poika omiin nimiinsä pikku\nurakan, mutta miehet, jotka olivat lupautuneet töihin, tekivät lakon ja\njulistivat työmaan lakkotilaan. Heino kertoi tästä kaikesta hyvin\nsurullisella äänellä. Lopuksi jouduttiin filosofoimaan siitä, miten\nmerkilliseksi on aika tullut, kun ei enää mikään kannata.\n\nKotimatkalla sukeutui Niilon ja Kanteleisen keskustelu Niilon\nkoulupuuhaan. Kanteleinen kertoi Mikkosen käynnistä luonaan ja ilmoitti\nminkä tehtävän Mikkonen oli hänelle uskonut. Poika ihmetteli, mutta\nsamalla nousi omanarvontunto. Hän ei ollut juuri koskaan havainnut\nsellaista itsetunnon nousuvirtaa itsessään.\n\nÄskeinen sisällisten ristiriitojen myrsky oli hieman tauonnut. Siltä\npohjalta tämä itsetunto nyt nousi kuin tuliteränä, uutena uskona, joka\nmurtaa vuoria.\n\n... Isäkin siis todella pitää minusta! Se oli niin iloinen havainto\ntämän kaiken keskellä, että oikein pyrki nauru.\n\nTässä, hieman hermostuneessa ilonhuumauksessa pääsi Niilon suusta\nsanoja, joista Kanteleinen voi päättää, että neiti Joenpolven kanssa\noli jo ollut puhetta kihlauksesta ja että teollisuuskoulu-ajatus oli\nkotoisin neiti Joenpolvesta.\n\nKanteleisen oli hieman vaikea pidätellä hymyään, näissä ajatuksissa kun\noli hänen mielestään niin harkitsematonta lapsellisuutta ja kiihkeätä\nälyttömyyttä. Keskustellessaan hän havaitsi ilokseen, että isän halu\npidättää poika kotona oli tehnyt Niiloon hyvän vaikutuksen. Ne vain\neivät näy voineen keskenään jutella ja selvitellä asioita. Niilon\nherkkämielisyys antoi hyviä toiveita siitä, että isän halu tulisi\ntäytetyksi.\n\nLähestyttäessä Mikkosen taloa hyppäsi Kanteleinen pyörältään. Niilo\nteki samoin.\n\n-- Sinä saat heittää pois sen teollisuuskouluhaaveen, sanoi Kanteleinen\nja katsoi hymähtäen toveriinsa.\n\nNäki että Niilon oli vaikea vastata niin tai näin.\n\n-- Kun se isä oliskin vähän toisellainen, pääsi häneltä.\n\n-- Sinuako kohtaan vai miten?\n\n-- Sitäkin ... taitaisi se aina mennä muuten, mutta jos se alkaa häätää\nniitä torppareita, niin...\n\nPojalta pääsi itku.\n\n-- Täällä ei ilkee sitte enää silmitellä.\n\nHän kiinnitti aran, tunteellisen katseensa Kanteleiseen, ikään kuin\napua anoen.\n\nEi, siilien oli keksittävä esteitä! Mikkosen isäntää pitää ottaa\nlujille siitä. Olisipa sekin, jos nyt juuri hän, yksi kylän etevimpiä\ntalousmiehiä, alkaisi häätää maallaan asuvia. Hän, Kanteleinen, sanoo\nkyllä suorat sanat.\n\nNiilo epäili, ettei se hyödytä mitään. Mutta Kanteleinen oli saanut\nkiinni innostuksestaan eikä häntä voinut mikään estää yrittämästä.\n\n-- Mennään juttelemaan isäsi kanssa!\n\nNiilo katsoi kysyen, aivan kuin päässään aprikoiden, mahtaisiko se\nkäydä laatuun.\n\n-- Mennään vain, äänsi vihdoin kaksimielisenä.\n\n-- Minä olen saanut isältäsi tehtävän tuoda sinut hänen helmaansa. Nyt\nvien sinut. Pannaan ehdot.\n\n-- Mennään! Niilo huudahti, aivan kuin asia nyt vasta olisi selvinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana sai Mikkonen poikansa ja Mikkosen maalla asujat uudet\nkontrahtinsa.\n\nKolmen viikon kuluttua meni neiti Joenpolvi kihloihin erään kirkonkylän\nkauppa-apulaisen kanssa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nPolvella toisensa jälkeen oli Kyläsuolta ihanimmat lapsuudenmuistonsa.\nSe antoi marjoja ja kanervain lemua. Mutta sitte kun tultiin\nvanhemmiksi eikä enää käyty marjassa, rupesi suo tuntumaan joutavalta\nja vastenmieliseltä. Se ei antanut täysikasvuisille mitään. Sen\nreunamilla oli yksi ja toinen aikojen kuluessa yrittänyt viljelystyötä.\nMutta kun rahkaa oli toista syltä paksulta ja sitä yritettiin\npolttamalla kuluttaa kyynärälaskulla, siirtyi miespolvi toisensa\njälkeen hautaan, poltettuaan osansa Kyläsuon reunamia, pääsemättä silti\nsopivaan, hedelmälliseen korkeuteen. Kyläsuo oli vielä huononlaista\npalamaan. Piti olla niin perin valitut ilmat, vesi kun asusti\nsuosammalen kukassa, ilkkui ja uhmasi siitä viljelijän palvelukseen\nantautunutta tulista elementtiä.\n\nAikojen kuluessa oli jo parikin kertaa yritetty Kyläsuon läpi suurta\nviemäriä joidenkin entisajan viljelysurhojen toimesta. Mutta kylä väsyi\nja riitaantui aina vaikeuksien eteen tultaessa. Oja jäi silloin aina\nkesken ja umpeen painuessaan hautasi suohon kuohahtaneen innostuksen\nsataiset työpäivät ja hikipisarat odottamaan maahengen heräämisen\nkultaista aamusarastusta.\n\nNoin kymmenkunta vuotta takaperin oli Kyläsuolle puuhattu oikein\nvirallisten tointen avulla tarkastus. Muuan laskuoja, joka kiersi\nosaltaan Kyläsuon reunoja, kiinnitti silloin kylän edistysmiesten\nhuomiota. Etupäässä liikkuivat Piilomäen porvari ja Varamäki. Piilomäen\nporvarilla oli maatalokin ja häntä pidettiin hyvänpuoleisena\nasumamiehenä. He luulivat, että johtamalla tähän ojaan pari sivuojaa\neräästä keitaan tapaisesta keskeltä suota iso ala suosta joutuisi\nkuivaustilaan. Mutta useimmat osakkaat olivat elämänsä varrella\ntottuneet siihen käsitykseen että kaikki, jotka olivat yrittäneet\nKyläsuota viljelykselle, olivat joutuneet narreiksi ja naurettaviksi,\npantuaan siihen rahansa, jota ei enää mitenkään takaisin saatu. Eikä\ntämä uusikaan yritys ollut sen kummempi. Heistä oli vain naurettavan\nlapsellista se, että oli voitu niin pian unohtaa edellisten polvien\nikävät kokemukset. Mutta suututtavaa oli se, että nyt vielä oikein\nkruunun voimalla aijottiin pakottaa järkevämpiä rajanaapureitakin\nsamaan hulluuteen!\n\nTosin viimeaikoina olivat sanomalehdet alkaneet kirjoittaa rahkasoiden\nuusista viljelystavoista, mutta ne olivat niitä kamarijuttuja, joita ei\nvakava maamies usko. Kukaan kylän isännistä ei tosin ollut käynyt\nkoskaan itse katselemassa uudenaikaisemmilla suonviljelyksillä, kun\neivät olleet sattuneet kulkemaan eikä aloksesta viitsinyt lähteä\njoutaville huvimatkoille; mutta asian tiesi kokemuksesta ilman\nnäkemättäkin. Olihan heillä jokaisella Kyläsuon reunaa sen verran\nviljelyksellä, että sen luonteen tunsi. Varamäki ja Piilomäen porvari\nsaatiin lannistetuksi taas silläkin kertaa. Siihen vaikutti suureksi\nosaksi sekin, että Varamäki jo silloin ajatteli talonsa jättämistä\npojalleen ja Piilomäki suunnitteli myymistä.\n\nMutta Varamäen nuori isäntä oli kerran sattunut\nmaanviljelysretkeilijäin joukkoon, jotka tarkastelivat suonviljelyksiä\neräällä ulkokunnan pikkutilalla. Siinä oli saavutettu aivan\nihmetuloksia samallaisella maalla kuin Kyläsuo.\n\nSiltä retkeltään tuli nuori Varamäki suonviljelysinnostuksen\ntartuttamana. Ensimäinen mies, jolle hän kertoi havaintonsa, oli hänen\noma isänsä.\n\nSillä kertaa olisi pitänyt olla näkemässä Varamäkeä. Ukon\nvaaleansiniset silmät säihkyivät ja melkein koko mällinsä hän syleksi\nvesilaatikkoon, niin hermostuneen innostunut mies oli.\n\n-- Enkö minä ole sitä sanonut! -- Kas sitä! No en minä sentään sillä\nlailla panisi, tuota, mutta ... se ei kannata. Mutta se, kas kun ovat\nhuomanneet...\n\nNäin huudahteli vanhentunut suoviljelyksen unelmoitsija poikansa\nkertomuksen kestäessä.\n\nTässä keskustelussa kiintyi havainto siihen huomiota herättävään\nelämänsähköön, joka virtaili näiden miesten välillä. Vanha mies, jo\nvuosia elänyt syrjässä, vähässätuvassa eläkkeellä, elämäntyönsä\nvarsinaisesti päättäneenä, tunsi yhtäkkiä että eräs ihanne, joka oli\ntoimivana elänyt hänen sielussaan vuosikymmeniä, sitten peittynyt ja\nhäipynyt toteutumattomana, nyt oli toteutumistaan varten nousemassa\nuudelleen näköpiiriin. Tämä tietoisuuteen yhtäkkiä ilmestynyt havainto\nvaikutti niin valtavana, että sydän pampatti, veri kuohahteli ja\nvoimantunto kohosi aivan kuin uusiin miehuudentöihin. Se oli jotain\nsamallaista kuin tiedemiehen tunne silloin, kun hän havaitsee\nelinaikaisten tutkimustensa olevan vihdoinkin johtamassa kirkastettuun\nlopputulokseen, onnelliseen ratkaisuun. Mutta tätä Kyläsuon entistä\ntutkijaa ja viljelyksen yrittäjää lämmitti samalla aivan välittömästi\niloinen tietoisuus siitä, että hänen suonviljelysaavistuksensa\ntoteutumisen kertojana seisoi tuossa hänen oma, ainoa poikansa, jota\nliikutti ja innosti nyt aivan sama ajatus kuin häntä aikoinaan. Moneen\nkertaan uudisti vaari: -- Niin, noh, pane toimeen Kyläsuolla. Siinä on\ntilaa!\n\n-- Koetan minä, vakuutti poika, nyykäyttäen päätä lujasti niin että\nväkevä leuka kosketti melkein rintaa.\n\nOjista vaari oli jyrkästi eri mieltä, sen hän erotti kohta. Nuori\nisäntä näet kertoi uudenaikaisista mataloista suo-ojista, joita\nretkeilyllä oli nähnyt ja kuullut puolustettavan. Vaari oli taas aivan\nratkaisevasti syvien ojien mies. Suon lannoitusta ja viljelemistä ilman\npolttoa hän ajatteli ja kuunteli, tehden joissakin kohdissa lieviä\nvastaväitteitä, usein myöntäen mahdollisuudet.\n\nSiitä oli nyt kulunut muutamia vuosia ja Varamäen suonviljelykset\nKyläsuon reunassa olivat joka vuosi laajentuneet. Vanha isäntä oli\nsiellä melkein aina mukana. Kilpaa poikansa kanssa oli hän ruvennut\nlukemaan suonviljelyskirjallisuutta. Näin pantiin yhteen vanhan miehen\nkokemus, molempain into ja asianharrastus, yhteinen tieto ja äly. Tämän\nyhteistyön kautta saavutettiin erinomaisia tuloksia. Viime suvena oli\njo käynyt pari retkikuntaakin Varamäen suonviljelyksillä.\n\nMutta suurin osa omankyläisiä kiersi julkisesti tätä viljelyspaikkaa.\nSalaisesti, valoisina kesäöinä jotkut joskus siellä pistäysivät. Kun\ntällaisia miehiä sattui yhteen, puhuivat he pilkallisesti ja käyttäen\nlaskutaitoaan osoittivat selvillä numeroilla miten paljo kallista\ntyötä, savenajoa ja kalliita lantoja tuo viljelys kysyy, joten sen\ntäytyy tuottaa puhdasta tappiota.\n\nVaramäellä taas olivat omat tilikirjansa, jotka näyttivät toista.\nKokemus oli lyhytaikaista, mutta se oli innostavaa. Hän odotti vain\naikaa, milloin voisi osoittaa kyläkunnalle suuren suunnitelman koko\nKyläsuon viljelykseen laittamisesta.\n\nPiilomäen porvari ei ollut vielä myönyt taloaan. Mies oli ruvennut\nsitävastoin saamaan päähänsä osuustoiminnallisia aatteita, jonka vuoksi\nsuunnitteli kaupan lopettamista ja maatalon pitämistä. Mikään\nvarsinainen uudistuksenmies ei hän enää ollut, sillä paras aika oli\nelettynä. Mutta hänen maansa olivat vuoroviljelyksessä, ja siinä\nsuhteessa oli hän Jokirannan viljelyksen harvoja edistysmiehiä.\nToistaiseksi ei hänen vuoroviljelyksensä kuitenkaan vaikuttanut\nkyläkunnan miehiin esimerkillisesti, sillä hänen otaksuttiin pitävän\nsitä yllä kaupasta saamillaan rahoilla. Hätäkö sellaisten on!\n\nKolmas huomattava maatalousmies oli Mikkonen. Hänen erikoisalanaan oli\nkarjatalous. Muuten oli sattunut niin sopivasti, että tässä emäntä ja\nisäntä olivat molemmat innostuneet samaan talousalaan. Heillä oli\nhyvänpuoleisia luonnonniittyjä ja hakamaata. Mutta karjatalous vei\nitsestään myöskin heinänviljelykseen. Muutamassa vuodessa oli Mikkosen\nmaidon vienti meijeriin kohonnut ensimäiselle sijalle koko kylässä.\nSiellä oli kuitenkin puolta isompiakin taloja. Sellainen saavutus\ninnosti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden ihmisten kanssa seurustellessaan tunsi Kanteleinen aina\nomituisesti elähyttäviä vaikutelmia. Sen sijaan sai useista toisista\ntaloista palata hyvin lamautuneena. Niissä ei juuri koskaan puhuttu\nmaanviljelyksestä. Sivuansiot olivat hyvin halutuita. Varsinkin\nasiamiestoimet, joilla voi ansaita vähän rahaa, olivat mieluisia. Sillä\naikaa sai maa hoitaa melkein yksin itseään ja antaa satoa sen verran,\nminkä luonto sopivain ilmain vallitessa milloinkin omasta alotteestaan\nsaattoi antaa.\n\nMoni talollinen uneksi ja odotti, itsekään tietämättä mitä, tai ketä.\nOdottaja ei näihin luonnon asioihin pyrkinyt itsetietoisena viljelijänä\nsekaantumaan. Hän suoritti maamiestehtävänsä kuin papin \"taksvärkkäri\":\nteki nurkuen päivätyönsä, suunnitteli aina päässään karkutuumia ja\nvaivasi mieltään ainoalla mielenkiintoisella kysymyksellä: Mistähän\nsais rahaa?\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTuli taas syksy. Koulu alotti työnsä verrattain pienellä\noppilasmäärällä. Opettaja kummasteli, eikä arvannut syytä tähän.\nKyseltyään asiaa vanhemmilta tuli siihen käsitykseen, että ilmiön\nvaikutti kyläkuntahengen yleislamaus. Mikä selitti tarkemmin syyksi\nsen, että lapsia tarvittiin kotitöihin, kun ei aijottu ottaa talveksi\npalvelijoita. Kuka oli mielestänsä saanut niin heikon vuoden, ettei\njaksanut maksaa lasten koulumenoja. Mäkitupalaiset pelkäsivät\ntyönpuutetta. Joidenkuiden mukulat eivät olleet tahtoneet itse tulla\nkouluun, eikä viitsitty pakottaa ... omahan heidän on asiansa. Eräät\nsanoivat, että oli meinattu kyllä, mutta niinpä se jäi, kun ei tullut\najalliseksi. Lopuksi oli niitä, jotka eivät esittäneet mitään syitä,\nsekä sellaisia, jotka suu naurussa, jonkunlaisella itsetietoisella\ntyydytyksen tunteella selittivät, ettei uskota koulusta olevan mitään\nhyötyä talonpoikaisten ja mäkitupalaisväen lapsille. Tämän perässä\nseurasi se vanha juttu: kyllähän ne työtä oppivat ja osaavat tehdä\nilman kouluakin ja ... \"mikä lie syynä, pikemmin niinkuin parempia\ntyöntekijöitä tahtoo tulla niistä, jotka eivät ole kansakoulua\nkäyneet\". Tähän innostuttavaan väitteeseen filosofoitiin lisiä. Ne\ntulevat jo kansakoulussakin melkein liian viisaiksi, niin viisaiksi,\nettei se suuri järki ja taito enää mahdu eikä asetu askaroimaan näissä\nmullantonkimis-asioissa. Lueteltiin esimerkkejä omalta kylältä ja\npitäjäältä, miten monikin, joka oli ollut etevä kansakoulussa, sekä\nmonet, jotka olivat käyneet vielä kansanopiston, olivat tulleet\nvastahakoisiksi näihin talonpoikaisiin töihin. He nyt olivat tuumineet,\nettä jos koettaisi osan mukuloistaan jättää vähän vähemmälle\nkoulunkäynnille. Saahan myöhemmin nähdä, tarttuuko niihinkin se sama\nliikkuma ja herrastelutauti kuin toisiinkin. Mutta ei luulisi --\narvailtiin -- kun eivät osaa muuta kuin tätä oikoista rongottamista, että\nniillä on niinkään vientiä. Kun niiden järki pysyy kohtuuden rajoissa\neivätkä osaa niin näppärästi kaikkia viisauksia, niin eivät kelpaa\nmaailmalle...\n\nSe oli heistäkin tietysti eri asia, jos aikoi lapsiansa jollekin muulle\nalalle kuin näihin kotoisiin maanviljelyshommiin... Mutta kun heillä ei\naijottu, niin jääköön nyt kokeeksi koulusta pois.\n\nKanteleinen joutui näitä väitteitä punnitsemaan nyt aivan uudessa, oman\nkokemuksen valossa. Häneen ei ollut vielä päässyt juurtumaan niin\nvakaantunut usko koulun ehdottomasti oikeaan vaikutukseen, että hän\nolisi voinut edes useimmille näille arvostelijoille välinpitämättömästi\nnauraa. Päin vastoin kansan arvostelu voimakkaasti painoi häntä.\n\nTutustuttuaan näinä vuosina jokseenkin perinpohjin Jokirannan\nkyläkuntasielun elämänilmiöihin, tunsi hän nyt kuin näillä\narvosteluilla olisi ollut jonkunverran asiallista pohjaa. Esimerkiksi\nnuorisoseuran pojista oli moni lähtenyt etsimään toisenlaisia töitä\nkuin maatyöt, ja monihan niistä oli kylän lahjakkaimpia.\n\nMutta missä on tämän perussyy? Onko se siinä, että oppi luonnostaan\nvieroittaa maatöistä, vai siinäkö, ettei maanviljelystyö nykyhetkellä\nja varsinkaan tässä kyläkunnassa kykene tyydyttämään kyllin hyvin\nsivistyneessä nuorisossa sitä, jota voisi nimittää työsieluksi?\n\n... Onko maanviljelystyöllä nykyhetkellä ehkä liian alhaiset\nvaatimukset, niin ettei se voi enää herättää nuorissa sitä palkinnon\ntoivoa, elämänilon-uskovaista odotusta, minkä tämä työ teki ennen?\nTyöiloa?\n\n... Ehkä tämän rinnalla vaikuttaa toisena tekijänä herännyt\nvapaudentunne? Kotikylään sitovat siteet on kehitys katkonut. Ennen ei\nnuorilla ollut kotikylän ulkopuolella mitään mahdollisuuksia saada\ntoisellaisia ansiotöitä, eipä juuri ollenkaan töitä. Oltiin koko lailla\nkotipaikkaan sidotuita. Kotikunnan ulkopuolella uhkasi nälkä. Joskin\nmaa tuotti usein katovuosia, oli kuitenkin turvallisinta pysyä kotona\ntahi renkinä niillä ehdoilla mitkä tarjottiin.\n\n... Silloin oli ulkomaailma suljettu tällaisilta pojilta. Nyt niille\novat tiet avoimina kaikkialle. Nuoret juoksevat intomielin\nmaailmanrannalla uteliaisuuden yllyttäminä, elämänuran ja sopivan työn\netsiminen asiana. Sydämet ovat täynnä levotonta odotusta, uusien olojen\nsynnyttämää innostusta ... aivan kuin 2-vuotias, joka päästyään\npihaveräjästä lähtee lujan uskon ja itseluottamuksen varustuksissa\nraaputtamaan tavoittaakseen taivaslaella kiiluvaa tähteä.\n\n... Mutta mitä tuovat nämä vapaudet meille? Mitä ne vaikuttavat\nJokirannan kyläkuntaelämään? Juokseeko kaikki kansakoulun käynyt\nnuoriso käsistä? Jääkö tänne vain tietämätöntä nuorisoa, niitä, jotka\neivät uskalla lähteä, joilta isät sulkevat väkivalloin kehityksen tien?\nNiihinkö pitää perustaa tämän laajan maanviljelys-kyläkunnan\ntulevaisuuden turva?\n\nNiihin, jotka eivät saa edes kansakoulua?...\n\nHän oli juuri tulossa Pikku-Passista. Siellä oli teräväkielinen isäntä.\nHieman jo tuskastuneena tämän arveluihin, oli Kanteleinen sanonut, että\njos koulun työstä sillä tavalla ajatellaan, niin hänen työnsä tuottaa\ntälle kyläkunnalle suurta vahinkoa.\n\n-- Minähän tässä juuri olen se mies, joka opettajana availen lapsille\nuusia näköaloja, herätän heissä ikävän sellaisiin olojen uudistuksiin,\njoille ei kotikylässä nykyään ole tyydytysmahdollisuuksia?\n\nPikku-Passi oli imenyt piippuaan ja kysynyt, vastaamatta opettajan\npurkaukseen:\n\n-- Kyllä koulukin hyvä on, älkää nyt, mutta... Pitääkö sen nyt\nehdottomasti tehdä tämä maatyö vastenmieliseksi? Ajattelen vain että\neikö voisi opettaa niinkin että se tulisi mieluisaksi? Minä en häntä\nymmärrä.\n\nKanteleinen oli juuri ajatellut:\n\nMaanviljelyksen etu ja menestys siis vaatisi koulujen hävittämistä!\n\nMutta tuota ajatusta ei hän aluksikaan ottanut vakavasti. Pikku-Passin\nkysymys vei hänet uudestaan asialliselle pohjalle.\n\n-- Niin ... siinähän se on koko kysymyksen ydin: millä tavalla opettaa,\nmitä opettaa?\n\n-- Niin, niin, sitä minäkin! Kyllä koulu hyvä on, mutta ... kun vain\ntietäis mitä opettaa, jutteli Pikku-Passi, aivan kuin sovitellen ja\nlauhdutellen kiihtynyttä opettajaa.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nViime hetkessä, vielä jutellessa Pikku-Passin kanssa, pujahti\nKanteleisen mieleen vanhoillisuuden arvoitus.\n\n... Siinä on jotain saman tapaista kiihotusta kuin esimerkiksi villin\nkumouksellisuuden huimuudessa. Pikku Passinkin silmät paloivat äsken\njuuri silloin kun mies jyrkimmin arvosteli kouluja. Näki, että se\ntuli sielusta. Mutta sitte lopulta, kun mies rupesi sovittelemaan, veti\njo verhon oikean ajatuksen yli.\n\n... Vakaumuksella ei vanhoillisuudessakaan saata olla niin tärkeä\ntehtävä kuin itsekkäisyyden kutkuttavalla tunteella, ajatteli hän.\n\n... Taistella vanhan puolesta! kas siinä ajatus, joka panee esimerkiksi\nErkkilän isännän silmät loistamaan, joskus myöskin ukko Varamäen.\nMieleen meni monta muuta isäntää ja mökkiläistä, varsinkin vanhimpia.\nKun ne puhuivat vanhasta Jokirannasta, sellaisenaan kuin se oli ollut\nennen, meni monasti kyynel silmään. Silloin oli sydän mukana.\nMenneisyys nousi muistojen hetkillä kuin ihana, harsoon kääritty\nunelma. Näillä hetkillä nuo vanhenevat, karkeat miehet usein puhuessaan\ntapasivat niin hienon-tunteellisia sanoja ja äänenpainoja, että\nkuulijankin sydän värähti. Joskus saattoi joutua vaistomaisesti\nkysäsemään itseltään: niinkö lyhykäinen aika onkin vasta kulunut siitä\nkun Paratiisista lähdettiin?\n\nMutta nämä entisyysmuistelmain kauniit vivahdukset loivatkin akkojen\nsielunelämään uutta valaistusta. Ennen olikin näihin sieluihin\nkurkistettu vain raakuuden loimuavassa, intohimoisessa valossa. Silloin\nnäyttää kaikki niin perin toisellaiselta. Mutta nyt! Heidän\nelämänilonsa melkein kaikki lähteet olivat siellä menneisyydessä. Tänne\nvanhuuteen oli seurannut mukana vain tupakka, viina, naapuririidat, yhä\ntiukemmaksi käyvä taloudellinen ahdinko. Ja tulevaisuus seisoi edessä\nkuin vaivalloinen mäkitie, jota piti nousta raskasta kuormaa raahaten,\nsaaden toisinaan kiirehtivän piiskaniskun, sillä aikaa kun muut elivät\nhelposti ja saivat huvitellakin.\n\n... Ainoan ilonheijastuksen toi tähän raahustamiseen uskonelämä. Se\nyhtyy jossain etäällä lapsuudenmuistoihin... Sinne saattaa tuijotella\nsilmänsä sokeiksi ja näkee kuitenkin hämärtävien kyynelten läpi...\nSiellä taivas ja maa sulavat yhteen, kuin etäisellä järviulapalla tahi\nmerellä. Toisinaan on vaikea erottaa, mikä kuuluu maahan, kaukaisiin\nlapsuudenmuistoihin, mikä taivaaseen, tulevaisuuden tähtitarhaiseen\npäämäärään... Mutta sen erottaa, tuntee aina selvästi, että matka käy\nyhä vaivalloisemmaksi, ilotilat harvinaisemmiksi, elämä ympärillä\nvieraammaksi...\n\n... Se on vanhan kohtalo, ajatteli Kanteleinen syvällä osanotolla.\nSuuri osa vanhenevasta polvesta elää tätä maallista, nykyistä elämää\naivan muukalaistunnossa. Esimerkiksi samalla tavalla kuin\nAmerikassakävijä elää siirtolaiselämää. Viime mainittujen matkan\npäämääränä on kuitenkin Suomi. Se antaa heidän vaellukselleen\nmaallis-ihanteellisen tulevaisuuden-valaistuksen. Mutta näillä ukoilla,\njotka ovat elämänsä uurastaneet samoissa kylissä, heillä ei sellaista\nelävöittävää, kiihottavaa yllytintä ole. He vaeltavat loppuaan kohti\naivan kuin sumussa.\n\n... Sillä välin rientää aika ohitse. Se tempaa mukaansa nuorta väkeä,\njota vanhain ajatustapa ei rahtuakaan houkuttele pysähtymään heidän\nseuraansa. Niin menee heidän käsistään oma sukuhedelmänsäkin.\n\n... Ja luonto heidän ympärillään nukkuu. He omistavat maan ja antavat\nsen uinua viljelemätönnä aivan kuin saituri, joka säilyttää rahojaan\nkirstunpohjalla, uskaltamatta niitä lainata elämää synnyttävään\nliikkeeseen...\n\n-- _Tällaiseen_ elämään tyytyväistä nuorisoa olisi koulun mahdoton\nkasvattaakaan, -- se olisi rikos! huudahti Kanteleinen, ja tunnolta\nvyöryi raskas paino.\n\nAjattelu jatkui.\n\n... Mutta eikö koulu voisi luoda maanviljelijälle maallista ihannetta,\njonka voima ja keskus olisi maan hedelmöittämisessä? Liikemiehellä\non kiihottimena yritteliäisyytensä ja rikastumismahdollisuus,\nsosialidemokratisella työmiehellä mahtava luokka-yhteistuntonsa ja\nvirkamiehellä ylennystoiveensa, mutta vanhoillisella maamiehellä ei ole\nmitään ponnistavaa kiihotinta.\n\n... Ja kuitenkin, mitä elämää ja elämän edellytyksiä lupaakaan maa\ntulevaisuuden viljelijälle!...\n\nKanteleisen ajatus pysähtyi nuoreen Varamäkeen ja hieno valoviiru alkoi\npilkistää hänen mielikuviinsa.\n\n... Siinähän on esimerkin mies! Hänellä on maallinen ihanne: Kyläsuo.\nJa vielä peritty ihanne. He molemmat ajattelevat Kyläsuota kuin\ntiedemies tutkimusaihettaan, -- ja uskovat siihen.\n\n-- _Uskovat_!\n\n... Se onkin pääasia.\n\nMikkosen navetta tuli tähän täydennykseksi. Siihen taloon tuotti karja\ntodellakin elämäniloa...\n\n... He tuntevat että heillä on maailmassa tehtävä, jota voi edistää.\n\n-- _Edistää_!... Tuntea voivansa edistyä, siinähän elämäntaian\nsalaisuus...\n\nKanteleinen johtui miettimään miten yleinen joukkomielipide kehittyy,\nottaa uusia, yllättäviä suuntia, innostuu ja valloittaa. Muisteli\nsuurlakon aikoja. Silloin meni suuret määrät vanhentuneita\njoukkokäsitteitä nurin, eivätkä ole sittemmin nousseet.\n\n... Uudet uskonnolliset suunnat valloittavat joskus aivan lyhyessä\nhetkessä kokonaisia kyläkuntia. Se on kyllä tunnetta vain. Mutta\nsittenkin saa älykin osansa vaikutelmista.\n\n-- Osuustoiminta on kokonaan älyn kysymys, mutta mihin se tulee ilman\nsuurta joukkotunnetta?\n\nHän ajatteli muita yhtymiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia. Tunsi\nsonniyhdistyksiä, maamiesseuroja, puima- ja turvepehkuosuuskuntia,\nosuuskassoja, meijeriosuuskuntia, osuuskauppoja. Vaikeastihan ne monet\ntoimivat, mutta toiset hyvin... Siinä oli kuitenkin jotain siitä, mikä\ntulevaisuudessa tulee hallitsemaan, johtamaan, innostamaan\nihmisjoukkoja, antamaan heidän tuntea edistyvänsä joukolla. Kymmenen\nvuotta aikaisemmin olivat nämä suureksi osaksi tulevaisuudenunelmia,\nnämäkin.\n\nJokirannalla oltiin vain hieman jälellä.\n\n-- Mutta kuka on velvollinen? kysyi hän itseltään ajatellen Jokirannan\nmukaanjoudattamista.\n\nJoku sisässä kuiskasi taasen:\n\n-- Sinä!\n\nHän tunsi ruumiissaan vienoa väristystä. Tuo ääni oli jo vanha tuttu,\nsäälimätön. Mutta samalla helähti siinä evankelinen lupaus\nelämänilosta, joka on velvollisuuden mukaisesti täytetyn työn\nsuuriarvoinen hedelmä.\n\nMielessä vilahti kirkastava ajatus: minä olen opettajana samassa\nasemassa kuin he maamiehinä! He eivät osaa saada maasta parasta\nhedelmää. -- Osaanko minä sitä saada nuorisosta?\n\n... Kuinka minä heitä moitin?\n\nAhdisti. Sama vertailu oli jossain muodossa ennenkin ollut mielessä\npainostamassa. Silloin oli joku sisäinen ääni joskus kuiskannut mieleen\npakoajatuksen: etsi joku kirkonkylän koulu, jossa ovat edistyneemmät\nolot ja useampia opettajia, siis helpompaa! Tämä kiusaus ei ollut vielä\nkuitenkaan päässyt koskaan valtaavaksi siksi, että hän oli iloisempina\nhetkinään aina jyrkästi tuominnut opettajistossa tuon salokyliä\nkiertävän pakolaisuuden.\n\n-- Kykenenkö? Uskallanko? Pakenenko?\n\nAhdistus oli taas niin valtava, että hän lankesi polvilleen huoneensa\nlattialle.\n\nKun Kanteleinen hikeä tippuen nousi, oli hänellä jo mielessä hieman\nepämääräinen kuva siitä, miten taasen alottaisi. Pakoa ei hän enää\najatellut.\n\nHän meni ulos. Oli leppoisa syyskuun iltahämärä. Kävellessä koulun\ntiellä muistui mieleen se iltahetki, jolloin nuorisoseuran johtokunta\noli ensi kertaa koululla koossa. Hän muisti, miten sielua täyttävä\ntunne silloin omisti Jokirannalla suuren elämäntehtävän. Tälle\nmuistelmalle Kanteleinen ensin hymähti, mutta sitte se jo vahvisti\nhäntä äsken ajattelemiaan suunnitelmia tarkastellessa.\n\n-- Miksei täällä yhtä hyvin kuin muualla!\n\nTänä syksynä oli koulun maasta osa aurattu. Sitä oli siinä kahden\npuolen tietä 2 hehtaarin ala. Koko alue oli ollut usean opettajan\naikana koskematta. Koululla ei ollut monena kesänä ollut asukasta\nollenkaan. Maasta oli korjattu minkä se itsestään antoi heikkoa heinää.\nAurattu maa nosti taas vanhan, tällä kertaa aivan uuden ja vahvan\nkotiseututunnelman. Kanteleinen hyppäsi pellonpientareelle.\n\n... Tämä nyt on hänen maatansa...\n\n-- Sepä on omituista, virkkoi hän ääneen. Tämä tekee ihmiseen nyt aivan\ntoisen vaikutuksen kuin silloin, jolloin vain niittomiehenä niitystä\nsianvillaa keritsi.\n\nKanteleinen oli menossa tapaamaan morsiantaan. Heidän piti viettää\nhäitä muutamain viikkojen kuluttua.\n\nMies asteli jalan, kun polkupyörä oli unohtunut kotiin. Ajatusten\nkeskipisteeseen sai taasen morsian. Tämän-iltaiset rikkaat mielikuvat\nja ajatukset liittyivät tytön ympärille kuin säteet. Lopultakin hän oli\nkaiken keskipiste taas. Ajatusten ahdistava luonne helpotti. Sen sijaan\nnyt monet uudesti muodostuneet mielikuvat innostivat. Kesken kaikkea\nselvisi aivan kuin sumusta:\n\n-- Olen mies!\n\nTämä tuli yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka selitteli: olet kohta\nnainut mies... Kesken tietä hän pysähtyi.\n\n-- Mies! kertasi hän nousevalla itsetunnolla. Uhkuva voima ikään kuin\npakotti tekemään muutamia voimistusliikkeitä. Tuntui hetkisen siltä,\nkuin siinä olisi ollut lapsi, hyvin vallaton lapsi, joka ei tiedä mihin\nkäyttää ylenmäärin pursuvia voimiaan.\n\nNyt hän taas oli onnellinen. Ajatusten ympäröimä ilmakehä sisälsi\nsuunnattomat määrät ihanteita, joiden tavoitteluun nämä runsaat\nvoimamäärät pyrkivät.\n\nEivätkä kylän ukotkaan näyttäneet enää niin mahdottomilta. Muistelipa\nnyt ketä tahansa heistä, aina löysi miehestä jotain säilyttämisen\narvoista, persoonallista.\n\nEikä hän enää pitkään aikaan ollut muistanut, että äsken jo taas\npoismuutto-mielikuvatkin vieraina kävivät. Hän ajatteli vain elämää,\nJokirannan kylän elämää, ja omaa elämäänsä joka sisälsi niin paljon\ntekemätöntä työtä...\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSiitä on kulunut neljä vuotta.\n\nJokirannan kylässä on paljo muuttunut.\n\nEi kukaan oikein varmaan tiennyt miten ja mistä kaikki sai alkunsa.\nMutta ennen kuin ruvettiin pysymään oikein jaloillaan, tapahtui monta\nkuperkeikkaa. Kylän ikivanha myllylahko ensin hajosi riitaisuuden\nvuoksi ja kosken sai vähin hyvin eräs pienehkö puuliikkeen\nharjoittaja. Sen jälkeen hajosi turvepehkuosuuskunta, etupäässä sen\nvuoksi että eräänä kesänä tuli runsaasti olkitavaraa, eivätkä osakkaat\nmuutenkaan tahtoneet sinä vuotena löytää sopivia ja kyllin joutilaita\npäiviä turpeen nostoa varten. Puimaosuuskunta pysyi pystyssä niin\nkauan, kunnes sattui niin ikävästi että koneistossa tarvittiin\nennakkolaskujen mukaan 200 markan korjaukset, -- vaikka viime vuonnakin\noli korjattu 59 markan edestä. Silloin katsottiin olevan viisainta,\nettä kukin pui itse. Varsinkin ne, joilla vielä oli hävittämättä vanhat\npuimavälineet, katsoivat viisaimmaksi palata niihin; koska tämä verotus\nnäin kasvoi. Syyksi selitettiin kyllä koneen huolimaton hoito ja\narvelivat puoltajat asiaa voitavan vastaisuudessa korvata paremmalla\nhoidolla, mutta siihenkään ei ollut luottamista. Tämän jälkeen meni\nmyttyyn Rahkonevan tieasia. Sinne olivat jotkut ruvenneet puuhaamaan\ntietä, kun Rahkonevan reunoille oli alkanut ilmestyä pieniä\nuutisviljelyksiä, joista saatiin hyviä satoja. Mutta kun enemmistö ei\nluullut ikänä tarvitsevansa tietä eikä vähemmistön innostus ollut niin\nsuuri, että olisi jaksettu ajaa asia läpi, raukesi sekin yritys.\n\nJa siten moni muu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta viime talvena oli nuorisoseuran talolla luentokurssit.\nEsitelmiä pidettiin etupäässä suon viljelyksestä, karjanhoidosta,\nosuustoiminnasta, kesannon muokkauksesta ja nuoren väen kasvatuksesta.\nNämä luentokurssit kestivät viikon ja näyttivät lopulta muodostuvan\nkäännekohdaksi Jokirannan kyläkunnan historiassa. Tämän saattoi havaita\njo luentokurssien aikana. Kuulijain lukumäärä lisääntyi joka päivä.\nKylän yhteishenki aivan ilmeisesti heräsi näinä päivinä ja alkoi\nhengitellä. Se huokui jo melkein joka miehen sanoista, kun\nkeskusteltiin luentojen johdosta, tai väliaikoina. Miehet olivat aivan\nkuin suurlakon satuttamia. Heidän ajatustapansa näyttivät tehneen\nvallankumouksen, ja itsensä tapasivat he aivan kuin unesta heränneinä\ninnottelemasta sellaisten asiain johdosta, joita ennen olivat joko\npilkanneet tai ylönkatsoneet.\n\nEnsimäisenä otti tämä innostus hoiviinsa Kyläsuon viemäriajatuksen.\nVaramäen suurenmoiset suonviljelysyritykset olivat valmistaneet\nesimerkillään maaperän sille mitä nyt tuli tapahtumaan. Kyläkunnan\nmiehet olivat taistelleet sitkeästi ja urhollisesti omia silmiään ja\njärkeään vastaan, ennen syrjästä katsellessaan Varamäen saavutuksia.\nMenestyksellä olivatkin he pitäneet paikkansa, niin lukemattomat kuin\nolivatkin ne epäilykset, jotka heidän vastustushaluaan vainosivat.\nSaattoi tapahtua, että oma poika tai renki puhui Varamäen\nsuonviljelyksistä ja ihmetteli, etteivät muut koettaneet samoin, --\nsilloin häätyi isäntä puolustautumaan sillä, että kyllähän hänkin sen\nymmärtää, mutta... Mitä \"muttan\" takana oli, sitä ei useinkaan saatu\ntietää, vaikka se pelasti nuorten silmissä niin monen isännän\nammattitietoisuuden maineen.\n\nLuentokursseilla nämä jo luhislelevat muurit vihdoin näyttivät\njaottuvan ja valloittajajoukot tulvahtivat sisään.\n\nErittäin merkittävä oli eräs päivä, jolloin maanviljelysseuran\nneuvoja-agronoomi luennoitsi nimenomaan Kyläsuosta ja sen\nviljelysmahdollisuuksista. Tästä luennosta muutamat asianharrastajat jo\nedeltäpäin osasivat odottaa jotain erikoista. Sen vuoksi oli\nedellispäivinä jo ilmoitettu kuulijoille tunti, milloin Kyläsuosta\npuhutaan, että tietäisivät tulla kaikki, jotka olivat Kyläsuon suhteen\nuteliaita. Ja niitä oli odottamattoman paljo. Tuli miehiä pitäjältäkin.\nKyläkunnan väestö oli nuorisoseuran talolla kynnen kannattamaan. Kaiken\nikäistä, kaikista valtiollisista ja uskonnollisista puolueista oli\nväkeä suunnattomasti liikkeellä.\n\nJo seurahuoneelle tultaessa tiellä synnytti tämä joukkojen paljous\nkohottavan, juhlallisen mielialan. Siinä ei havainnut tuota\npikkumaista, toisten vikoja vartioivaa, niillä ilkkuvaa sävyä, joka on\nkaiken lahkolais-joukkoutumisen tunnusmerkkejä. Porvari ja sosialisti\ntekivät toiselleen hyvänpäivän, ilman että omistusoikeus ja luokkarajat\nnäyttivät juuri sillä hetkellä kiusoittelevan mieliä. Uskonasioissa eri\ntavalla ajattelevat olivat tavoittaneet hekin iloisen ilmeen silmiinsä;\nsäälittelevää, oman autuuden tunnosta ylvästelevää, toisten syntejä\nristinään kantavaa joukkoa ei näkynyt.\n\nKaikki katsoivat toisiaan kuin pitkältä matkalta tullut ystävä ystävää:\ntuten, hymyillen ja onnitellen. Näistä katseista hohti yleisesti: --\nKa! Oletpa sinäkin... Sepä hauskaa ... hauskaa... Mennäänpä\nkuuntelemaan yhdessä...\n\nJos jotain joukkomielialaa voisi tähän verrata, löytäisi sen tunnelman\nentisaikaisista, suurista talonpoikaishäistä siinä hetkessä kun väkeä\nenin kokoontuu, papinhakija ajaa pihaan ja edeskäyvät seisovat\nporraskatoksessa paitahihasillaan maljoineen ja leipäkorineen...\n\nEsitelmä sisälsi kaksi puolta. Toinen oli Kyläsuon taloudellisesta,\ntoinen sen yhteiskunnallissiveellisestä merkityksestä.\n\nTaloudellisen puolen suuret ääriviivat merkittiin: 600 hehtaaria\nparhainta viljelyskelpoista rahkasuota; ensin suuri pääviemäri\nmuutamine tarpeellisine haaroineen kysyisi noin 20-25,000 markkaa.\nSarkaojituksesta, kuokkimisesta, lannoituksesta ja tuotannosta voitiin\nesittää verrattain tarkkoja numeroita, jotka kaikki olivat Varamäen\nAntin kirjoista poimituita.\n\n... 600 hehtaaria, laskivat isännät itsekseen. Paljonko maata siitä\ntulisi heidän manttaalilleen? Ja paljonko rahaa se ensin kysyisi?\n\nSamalla he yhä jännittyivät kuuntelemaan agronomia, joka merkillisellä\nhenkevyydellä puhui suosta, joka povessaan kätkee tämän kyläkunnan koko\ntulevaisuuden. Moni, joka jo oli propsimetsänsäkin myönyt ja sen\njälkeen mielikuvineen hiipinyt erämaiksi muutetuilla metsämaillaan kuin\nhyypiä hävitetyssä kaupungissa, kiintyi puhujan ajatusjuoksuun kuin\ntuhlaajapoika, jolle isän kasvot taas kääntyvät päin hymyävinä, armoa\nja uutta elämää lupaavina.\n\nKylän isäntämiesten jännittynyt ajattelu synnytti yleisössä välittömän\nvaikutuksen. Kaikki tämä sähkötti puhujaa. Hän sai kokea aivan kuin\nPyhänhengen vuodatuksen. Sielu pulppusi uusia mielikuvia ja ajatuksia,\nääni saavutti satuttavaisuuden ja soinnun, silmä loiston, liikkeet\nhallitsemiskyvyn ja tenhoavaisuuden, joiden kautta sadat silmät, korvat\nja sielut lumottuina ottivat vastaan.\n\nPuhuja oli agronomi Peltomies, keski-ikäinen, tavallisissa oloissa\njuro. Mutta silmissä oli syvää elämää.\n\nKun puhuja oli päässyt taloudellisesta puolesta, alkoi\nyhteiskunnallinen ja siveellinen. Nyt ripisteli hän suolaa. Kylää on jo\nvuosikausia painanut hiljaa kiduttava avuttomuuden tila. Keski-ikäiset\nihmiset ovat tunteneet vanhenevansa nopeasti ja nuoriso on hiljaisena\nvirtana juossut pois. Kaikkeen tähän on ollut syynä verenvähyys\nkyläkunnan taloudellisissa suonissa. Täällä on kyllä ollut vanha,\nvarakas pohja, mutta se heikontuu nopeasti. Usea talo on tästä syystä\nmuuttanut omistajaa. Kylässä on aina ollut hyvin toimeentulevaa\ntyöväkeä, mökkiläisiä ja torppareita, mutta näidenkin keskuudessa on\nköyhtyminen, hajoaminen ja häviö ilmeinen tosiasia. Tästä johtuu se\nelämän ristiriita, joka synnyttää puutteen, tyytymättömyyden,\nepätoivon, katkeramielisyyden...\n\n-- Me olemme syöneet vanhat varastot, ja uudet ovat lukitussa,\nlumotussa linnassa ... maassa, Kyläsuossa...\n\n-- Halvautuneina avuttomuudentunnosta olemme lakanneet tekemästä työtä\nja puristamme kourassamme viimeistä seteliä, kellä sellainen on. Toiset\nvarustaudumme sitä viekkaudella viekoittelemaan tahi väkivalloin\nryöstämään...\n\nSillä meidän aivomme eivät nykyään luo työtä, ne eivät iloitse\ntyöstä... Ne pelkäävät maata, kaiken olevaisen äitiä ja elättäjää...\n\nMe, nykyinen polvi, emme tunne maata, sen elähyttävää voimaa, ja siksi\nvainoo meidän elämänlähteistä etääntyneitä ajatuksiamme kuoleman ota...\n\nMutta jos saamme tänne uutta työtä, joka avaa tilaisuutta nuorelle\ntoimeliaisuudelle, siirtää ajatukset tästä loppumattomasta\nkituuttamisesta, tuottaa leipää, vahvistaa uskoa elämään, avaa meidän\njärkemme ymmärtämään kuinka hyvin täällä Jokirannan kylässä voisi\nkaikilla olla, jos vain tämä lamauttava uneliaisuus, taloudellinen ja\nyhteiskunnallinen tekosairaus loppuisi...\n\n-- Ajatelkaamme nyt vain aluksi tätä: 600 hehtaaria maailman parasta\nrahkasuota kylänlaidassa odottaa hedelmineen vain kyläkunnan miesjoukon\ntyötä! Se odottaa että te rupeatte aukomaan maan povea ja korjaamaan\nriistaa, että te rupeatte viljelemään Kyläsuota.\n\nHän kuvaili, miten herännyt toimeliaisuus sittemmin levenee kylän\njokaiseen sopukkaan ja hedelmöittää tähänastisessa viljelyksen\npuutteessa nukahtaneen maan; miten maan hedelmällisyys taas valtaavasti\nuudistaa ihmisen alakuloisen mielen ja täyttää sen uskolla elämän\nhyödyllisyyteen; miten tämä nousu keskeyttää sen häviön virran joka vie\nnuorisoa pois kylästä ja pysäyttää keski-ikäisten jokirantalaisten\nennenaikaisen vanhentumisen...\n\n\n\n\nII.\n\n\nVaramäen Antti istui salin sivupenkillä ja kuunteli, tiukasti\narvosteleva ilme kasvoissa. Nämä kasvot olivat terävät ja laihat. Ikää\nmiehellä oli noin 35 vuotta. Joskus vilahti tarkkaavan kuuntelun ohessa\nsilmistä pilkallinen iva, mutta yleisleimana saattoi havaita kehittyvän\nitsetietoisuuden ylpeän ilmeen, joka näytti tahtovan sanoa: minähän\ntätä olen monta kertaa sanonut; minulle on tämä kaikki vanhaa tuttua;\nminulta hän on tuonkin kuullut...\n\nVaramäen ukko istui etupenkissä ja eli. Puri ahnaasti mälliä, vaihtoi\nlevottomasti toista ja toista jalkaa ristiin polvelle, lävisti puhujaa\nsilmin, aivan kuin imien jokaisen sanan ja ajatuksen. Toisinaan väkevä\nleuka, jossa törrötti pitkä parransänki, värisi hermostuneesti. Silloin\nvaari aina katsoi jonkun tutun miehen kasvoihin ja hymyili, aivan kuin\nolisi tahtonut sanoa: kuulitko?\n\nAivan siinä vaarin lähellä istui Piilomäen porvari, hieman lihava mies,\nnojaten leukaa kämmenpäähän. Näissä kasvoissa vallitsi syvä vakavuus,\ntarkkaava kuuntelemisen ilme, aivan kuin hän olisi erikseen harkinnut\nja punninnut jokaista sanaa.\n\nTungos oli huoneessa synnyttänyt hiottavan kuumuuden. Pari\nikkunapuolikasta pantiin äsken auki ja niistä nyt virtaili raittiimpaa\nilmaa. Toisen ikkunan avasi, niin kuin ainakin talonväkeen kuuluvana,\nsen vieressä istuva Koivusen Vihtori. Hän istui aatoksissaan, lakki\nkädessä ja vieressä vaimonsa Elli, omaa sukua Juurikkala, elonilmeisin\nsilmin. Vihtorin pää oli luonnostaan hieman kallellaan ja viisaissa\nsilmissä yhä tuo omituinen, viivyttelevä, punnitseva, hidasteleva ilme.\nKen sattui tähän pariin huomiotaan kiinnittämään, ei voinut olla\ntekemättä sitä havaintoa, että tässä \"yhtiössä\" vaimo aivan ilmeisesti\ntoimi liikkeelle panevana voimana, mutta mies, kerran liikkeelle\npantuna, toimi sitten sekä voimana että ohjaajana ja vaimo sai toimia\nhänen käskyjensä mukaan. Vihtorin silmäkulma oli solmussa, kun hän\npuhetta kuunnellen näytti katkeamatta harkitsevan sen ajatusjuoksua.\n\nPeltonen, hieman lihoneena, istui emäntänsä vieressä keski-salissa.\nMiehen kasvoista ei voinut havaita mitään erikoisilmettä, muuta kuin\nehkä ajatuksen: kuuma ... hitto kun on kuuma ... eikö se jo pian\nlopeta? Vetistävät silmät katselivat sivuille, aivan kuin etsien\nvahvistusta omille ajatuksille. Emäntä äsken hieman torkahti ja koettaa\nnyt taistella uutta torkahdusta vastaan, jottei isännän valvovan silmän\ntarvitsisi uudestaan...\n\nHeidän takanaan istuu Sepän Kustaa erään tytön kera. Paljon he\njuttelevat esitelmän kestäessä, mutta eivät silti paljoa häiritse.\nHeillä on niin hauskaa toistensa kanssa.\n\nKanteleinen istuu eräällä sivupenkillä vaimoineen. Vieressä Mikkosen\nNiilo tekee esitelmästä muistiinpanoja sanomalehteä varten. Niilon koko\nhuomio on asiassa. Vuorotellen katsoo hän luennoitsijaa, vuorotellen\nyleisöä, aivan kuin erikseen tutkien muutamien kasvojen ilmeitä.\n\nItse Mikkonen istuu perimmäisellä penkillä oven vieressä, kädet\nrinnalla ristissä, harva parta painettuna rintaan, ja tähtäilee\npuhujaa. Silmistä, joista ainakin voi aavistaa ajatusten suuntaa,\nsaattoi selvittää jonkullaisen itseään syyttävän omantunnon kysymyksen:\nolenkohan minä erehtynyt?\n\nPikku-Passin pää on olkapäiden väliin painuneena, mälli lepää, silmät\ntuijottavat puhujaa.\n\nYleisössä vallitsi kokonaisuudessaan niin kiintynyt ja jännittynyt\nmieliala, että vain hyvin harva haukotus tai mun väsymyksen ilmaus sitä\nsärki. Mitä pitemmälle puhuja ehti, sitä selvemmät yhteenkuuluvaisuuden\nmerkit ilmestyivät. Kyläkunnan sielu ikään kuin hetkiseksi vapautui\nnoista sadoista yksityispyyteistä, jotka aikojen kuluessa olivat\nitäneet ja kasvaneet näissä ihmismielissä omien oikkujensa\nmukaan. Kyläkunnan sielu näytti nyt vähitellen uudestaan syntyvän,\nhiljakseen eroavan yksityisistä ja kokoavan itseään. Ihmiset\nvapautuivat persoonaetujen tavoittelusta ja lakkasivat ajattelemasta\nniitä eroitettuina naapurien eduista. Sitte rupesi oma etu rinnastumaan\nnaapurien edun kanssa ja ne näyttivät sopivan yhteen kuin\npariskunta ... että oli oikein sopivaa. Puhuja sai vapaan puhevallan:\njos puhut hyvää, puhu! Jopa on aikakin... Tässä on turhaan aikaansa\nkulutettu... Tähän entiseen oloon on väsynyt...\n\n... Mutta jopa nyt, jos Kyläsuosta alkaisi nousta sillälailla leipää ja\nrahaa!\n\nAgronomin ehdittyä puheessaan kyläkunnan rappeutumista ennustavaan\nrippisaarnaansa, havahtuivat useat. Korviaan heristellen he nostivat\npäitään. Ilme monissa kasvoissa muuttui sekavaksi, kielteiseksi. Mitä\nse nyt? näyttivät kyselevän. Äläs! Ethän sinä tunne niitä asioita...\nTämä kylä on aina ollut rikas ja hyvinvoipa... Lorujapa puhuu ... pilaa\npian koko asiansa...\n\nMutta toiset antautuivat heti tässäkin mukaan, aivan kuin olisivat\ntahtoneet itsetietoisesti sovelluttaa lakia: kaikki, tai ei mitään.\nNaapurien mielenosoituksiin, jotka tapahtuivat ruumista suoristamalla,\nistuinsijalla siirrähtämällä, jalkaa tai kättä heittämällä, ryähtämällä\ntai nenän kautta puhaltamalla, silmänilmettä vaihtamalla, mälliä\ntoiseen poskeen siirtämällä, tai muuten, vastasivat nämä aivan samoin\nliikkein, antaen niille silmillä, hymyn vivahduksin, rykäsemisin tai\nkatkonaisin sanoin aivan vastakkaisen merkityksen: oikein puhuu ...\nturhaa on koristella.\n\nTätä sotatuulta kesti pari minuuttia; mutta sitten alkoi taasen\nrauhoittua. Mikäli rauhoittuminen valtasi alaa, sikäli nousi\npohjalta uusi yleisvaikutelma: sieltä joku aivan kuin työnsi ja\nkiihotti tekemään taloudellisen lopputilin entisyyden unettavasta\nsaamattomuudesta. Tämä kyllä ei enää ollut kaikille uusi ajatus, se oli\nsilloin tällöin ilmestynyt yhden ja toisen mieleen kotonakin, mutta\nvarsinkin kylässä silloin kun näki muiden toteuttavan jotain\nesimerkillistä. Silloin joku syyllisyydentunne hiiviskeli mielialan\ntakalistoilla, pyrkien etualalle. Sinne se tavallisesti sai painua;\nmutta viime aikoina oli se alkanut palata useammin ja saada\nomantunnontuskan tapaisia ominaisuuksia. Aina kun näki, että joku oli\ntoteuttanut sen, mitä itse oli kauan mielessään hautonut, rupesi\nvoimaan hiljakseen pahoin.\n\n... Onkohan se sellainen omantunnontuskaa ... vaikka tämä on maallinen\nasia?\n\nMonella se kasvoi hiljaa, melutta, vastoin kaikkia toivomuksia kuin\npaise.\n\nTyöntävä, yllyttävä voimistui yhä. Se toimi jo aivan kuin synnintunnon\nherättämä parannuksen halu; tai raittiusvaatimus, joka voimakkaan\nraittiusesitelmän aikana kypsyy juopossa; tai tupakkalakkoajatus\nsilloin kun tulee tupakka-öljyä varresta suuhun ja mieli tekee yhä\ntupakkaa.\n\nPeltomieheen puhujana vaikutti tämä kuulijakunnan mieliala sähköisesti.\nHän ei pitkään aikaan tässä ollut enää puhunut itsestään. Hänestä\ntuntui hetkittäin aivan kuin olisi toiminut noista sadoista\nponnistelevista aivoista virtaavain ajatusten yhdistäjänä ja lausunut\nilmi niissä ilmeneviä yleisajatuksia, jotka taas tässä kaikki\nhyväksyivät.\n\nEsitelmän loputtua oli vähän aikaa hyvin hiljaista. Koko salintäyteinen\nihmisjoukko ikään kuin tuudittelihe eräänlaisen nautintorikkaan\ntunnelman varassa. Ei edes käsiä huomattu taputtaa. Vihdoin kuitenkin\njoku äkkäsi sen ja kiiruhti korjaamaan erehdyksen. Taputus valtasi heti\nkoko salin. Vanhatkin miehet taputtivat suu naurussa, ja kurottaen\npäitään toisten päiden välitse ja ylitse seurasivat silmin puhujaa,\njoka etsi istuinpaikkaa pyyhkien hikeä kasvoilta ja kaulalta, silmissä\nuupunut ilme.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKanteleinen astui puheenjohtajan paikalle.\n\n-- Tahdotaanko keskustelua esitelmän johdosta?\n\n-- Kyllä! huudettiin monelta taholta.\n\nEnsimäisen puhevuoron sai seppä Rautio. Nousi. Järeä, tuiman näköinen\nmies. Tapaili sanoja, sillä mies ei ollut koskaan yleisissä kokouksissa\npuhunut. Sitä hän vain, että jos nämä puhujan laskut ovat tosia, niin\nme Jokirannan maanviljelijät olemme vasikoita... Siirsi mällin toiseen\nposkeen ja jatkoi:\n\n-- Ja nyt me vasta rupeamme olemaan aika vasikoita, jos emme nytkään\nryhdy tähän asiaan.\n\nIstuutui jatkaen kiihtyneenä puoliääneen vierustoverilleen. Muutamat\nnauroivat. Oma poika Kustaa oli punastunut, hänestä isä oli tehnyt\nitsensä naurettavaksi.\n\nMikkonen sai puhevuoron. Alkoi keinottelusta. Mikkonen muuten puhui\nhyvin usein, melkein aina keinottelusta. Ei tahtonut kieltää\nesitelmässä lausuttuja arveluita Kyläsuosta, tahtoi vain sanoa, että ne\nolivat arveluita, mutta huomiota ansaitsevia arveluita. Yhtä puolta\nelämästä ei puhuja ollut kuitenkaan riittävästi valaissut: keinottelua.\nSe on keinotteluhimo, kiihko, joka nykyään hallitsee ja hävittää\nrehellisen työn hedelmiä. Keinottelun suurvalta ulottuu tänne\nJokirannallekin. Se näkyy paraiten siinä, että kun täällä jotain\nyrittää, keinottelija on heti mukana; apuamassa, muka, mutta\ntosiasiassa kiskomassa yrityksen hedelmää. Aivan kuin sielunvihollinen.\n\n-- Ala vain yrittää omin neuvoin päästä synneistäsi, aina on\nsielunvihollinen notkeana ja valmiina avittamassa. Mutta se kiskoo ja\nkeplottelee itselleen palkakseen sielun!\n\nMiehen mustista silmistä loisti tuo tuttu kiihko. Ajatus oli\ntulikuumana keskittyneenä tähän yhteen ainoaan polttopisteeseen.\n\n-- Sellaista on keinottelu! Minä tunnen tämän paholaisen kuiskaukset\nomassa veressäni. Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja\nsielunvihollista vastaan --\n\nHän pysäytti, loi vaanivan, läpitunkevan katseen ympäri salin ja näytti\ntavoittelevan häntä katsovain ihmisten silmäteriä.\n\n-- Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja ihmisen sielunvihollista\nvastaan, uudisti hän, ei sellainen voi omassa veressään tuntea\nsitäkään, miten keinottelija siellä alituiseen vääntää ja kääntää\nväärää oikeaksi, uskottaa ja opettaa pyydystämään, vaanimaan,\nteeskentelemään, valehtelemaan -- kaikkeen opettaa, saadakseen vain\nluvattomalla tavalla hyötyä lähimmäisestään.\n\nMuutamat nuoret tytöt tirskuivat ja pari poikaa teki hiljaa ilvettä,\nmutta muuten kuunteli koko salintäyteinen yleisö kärsivällisesti.\nJotkut seurasivat suurella mielenkiinnolla. Varamäen Antti aivan\nilmeisesti kyllästyneenä odotti lopettamista ja näytti pitävän puhetta\nlörpötyksenä.\n\nMutta Mikkonen tuli vihdoin asiaan.\n\n-- Jos, hän sanoi, tämä kylä saa Kyläsuon kuivaksi, niin että siinä\nkaikkialla voidaan viljelys alottaa, se on keinottelulle suurin isku\nminkä täällä tällä hetkellä voimme antaa. Ja minä kannatan puhujaa.\n\nMikkosen lausunto jäi siinä suhteessa epäselväksi, mitä hän tarkoitti\nsillä, että tahtoi kannattaa puhujaa. Kanteleinen merkitsi itseänsä\nvarten muistiin Mikkosen lausunnon sisällön. Hänen mielestään kuvastui\nsiinä erinomaisen elävästi tuon voimakkaan, erikoisen miehen itsenäinen\najatustapa. Mikkonen oli viime aikoina lukenut Tolstoin kirjoja. Tämä\näskeinen tuntui olevan sieltä koituvaa kajastusta.\n\nAntti Varamäki oli sujuva puhuja. Kertoi kokemuksiaan Kyläsuon\nviljelijänä. Hänen esitystavassaan oli jotain ylvästelevää, toisinaan\nloukkaavaa, siitä pilkisti liiaksi tietoisuus omista ansioista. Häntä\nvarustauduttiin aina kuuntelemaan näiden ennakkoluulojen lataamina.\n\nMutta aivan kuin Varamäki olisi viime hetkessä aavistanut tätä,\nlähtikin hän puhumaan toisessa äänilajissa. Hän kehui ensin kylää.\nSanoi sitte, ettei puhuja, jonka kanssa hän oli persoonallinen ystävä,\nollut voinut luonnollisestikaan täysin tuntea Jokirannan kyläläisten\nvaikeuksia y.m. Mutta yleispiirteissään oli kuvaus elävää totuutta.\n\nTämä teki kyläläisiin hyvän vaikutuksen. Varamäkeen kohdistuvat\nennakkoluulot hävisivät kuin voideltuina. Alettuaan tämän jälkeen puhua\nKyläsuosta, vältti hän sellaista kuin \"minä sen tiedän, sillä minä olen\nsitä kokenut\". Niin tempasi hän tämän kyläläisjoukon uudelleen mukaansa\nsuolle, missä oli jokaiselle niin perin tuttua. Siellähän oli rämmitty\nja samottu siitä saakka kun kukin paitakasakkana marjailuretkille ensi\nkertoja kykeni. Ja sitte joka kesä, viime kesänä viimeksi. Haisteltu\nsuon lemuavat kanerva-, kukkais- ja marjatuoksut, väkevät nevahajut ja\nsavut. Moni oli suon rantamilla kokeilluilla pienois-kytöviljelyksillä\nmonta lämpöisenhikistä ja syksysateen alakuloisuuden painostamaa\npäivätyötä tehnyt.\n\n... Tottahan nyt Kyläsuo tunnetaan!\n\nSiellä ne olivat eletyt turvepehkuosuuskunnankin autuudentuntoiset\naamutunnit. Sieltä olivat kesäisin aina sankat savut nousseet ja yli\nkylän levinneet illan tullen kuin muinoin pilvenvarjot korvessa\nisraeliitoille. Aina kun silmä kaipasi väljää, kauas näkyvää,\nkatsoi se Kyläsuolle. Työssä oltaessa sen reunamilla katse liukui aina\npitkin suota, jolla toisin paikoin kasvoi mataloita koivu- ja\nmäntyeräkkäitä...\n\n... Tuttu, perin tuttu oli Kyläsuo!\n\nSiellä hyllyi, toisin paikoin kesti...\n\n... Pitkä pohjaan ... leipään!\n\nIltasin kun aurinko laski suon ääriin, aamusin kun aurinko leikki sen\nsinertävissä sumuverhoissa...\n\nMilloin uhkasi sieltä halla, milloin lupasi kirkas pouta... Milloin\nkuvastui sinne sopivan näkökulman läpi katsottuna sumuista, autereista,\nsavusta ja pilvistä komean-jylhiä vuorimaisemia, tai etäisiä, siintäviä\njärviulapoita...\n\nKaikkien katse siellä oli aina viipynyt kuin suuren tuntemattoman\nsalaperäisissä esikartanoissa.\n\n... Miksi ei sitä tunnettaisi?\n\nMutta sitä mitä siitä nyt puhuttiin, sitä ei ollut tunnettu. Ja jos\ntämä on totta, niin... Jumala siunatkoon Kyläsuota!\n\nVaramäki puhui yhä. Hänen puhuessaan alkoi äsken jännittynyt\nmieliala jo hiukan laskeutua. Hänen koskettaessaan tuttuja asioita,\nmielikuvat kuitenkin kumpusivat kuin terveen elämänilon elähyttämät\najatukset silloin, kun sairas ensi kertaa nousee pitkäaikaiselta\ntautivuoteeltaan, huomaa jalkojensa taas kantavan, elinvoimansa\nuudistuvan ja elämän uusine toiveineen alkavan taas siitä, mihin tauti\ntullessaan sen lopetti.\n\nEräät sellaiset miehet, jotka olivat vain sangen harvoin kuulleet\nmitään muita esitelmiä kuin hengellisiä, ne alkoivat vanhimpien naisten\njälkeen ensimäisinä osoittaa väsymyksen merkkejä. Silmiin ilmestyi\ntoljottava ilme. Leuat lepäsivät hoitamattomina, alas valahtaneina,\nantaen omistajainsa kasvoille velton ilmeen. Muutamat vanhat vaimot\nolivat jo alkaneet huojuttaa ruumistaan, ja yksinäisiä hartaita\nhuokauksia alkoi kuulua. Jostain kuului puoliääneen: \"-- yksi on\ntarpeellinen -- -- \".\n\nKanteleinen puheenjohtajana havaitsi nämä mielialan laskeutumisen\nmerkit. Nähtävästi sen huomasi Varamäkikin, sillä hän lopetti\nlausuntonsa vahvasti hikoillen. Kanteleinen teki nopean ehdotuksen:\nkoska paikalla, hänen havaintonsa mukaan, ovat kaikki kylän isännät ja\nkaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Kyläsuon ojittamiseen\non viipymättä ryhdyttävä, hän ehdottaa, että kohta valitaan toimikunta,\njoka ryhtyy käytännössä toteuttamaan suurta asiaa.\n\nVasara nousi.\n\n-- Vastustaako kukaan? Ellei, on tämä päätös kaikkiin läsnäolijoihin\nnähden sitova.\n\nHuoneessa on aivan hiljaista.\n\nVasara putoaa.\n\nLiikahdetaan vapautuneesti, ja useampain miesten kasvoilta loistaa\ntyytyväisyys. Ainoastaan muutamia arempia katsellessa näkee niiden\nilmeessä hajamielisen pelästyksen hätääntymismerkit. Muuten yleinen,\nkaikki voittava tunnelma tuntuu lujalta ja vakavalta.\n\n... Tämähän on niin yksinkertaista ja selvää! on tunnelma sanovinaan.\n\nAgronomi Peltomies juttelee Mikkosen ja Kanteleisen kera eräässä\nnurkassa, ja toisia kuuntelee ympärillä. Hän kertoo aikovansa asettua\nasumaan tänne Jokirannalle ... on sitä varten jo talonkaupoissakin\nollut. Hänessä ovat vielä jälellä pitkän esitelmän aiheuttaman\nuupumuksen merkit. Äänen värähdellessä hän hiljaa kertoo, syvissä\nsilmissä onnentuntoinen hymy:\n\n-- Minä olen saanut puhua niin paljo henkisesti kuolleille\nihmisille... Nämä täällä ovat ilmeisesti tähän minunkin asiaani nähden\nheräämistilassa... Tässä oli tänä iltana ihmeellinen henki, minä tunsin\nsen.\n\n-- Hm.\n\n-- Hm.\n\n-- Minä olen tänään elänyt elämäni suuren hetken, virkkoi hän edelleen\nujosti, aivan kuin samassa katuen, että oli tullut sanotuksi.\n\n... Jos eivät ne ymmärrä? hän ajatteli kohta.\n\nMutta Kanteleinen tarttui lujasti Peltomiehen käteen, puristi sitä ja\nnäytti olevan liikutettu. Mikkonen löi olalle ja sanoi, mustilla\nsilmillään lämpöisesti polttaen Peltomiehen syvää, sinistä katsetta:\n\n-- Mutta sepä olis meidän kylälle erinomaista...\n\n-- Itselleni, itselleni toki erinomaisempaa, kiisti Peltomies hilpeästi\nnauraen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMuutamana toukokuun iltapuolena loi Kanteleinen ojaa koulun\nviljelyslohkolla. Lukukausi ei ollut vielä päättynyt, joten opettajalle\nliikeni maatöitä varten vain iltapäivät. Mutta kansakoulun koko\nviljelyspalsta näytti nyt olevan hyvässä viljelyskunnossa, siinä\nhavaitsi perehtyneen viljelyksen jäljet.\n\nJoustavalla vauhdilla pistää Kanteleinen lapiotaan. Hiki virtailee.\nVahvarakenteinen ruumis toimii vaivattomasti. Aivan kuin jokaisella\notteella olisi sama sisäinen vaikutelma kuin tanssilla eräisiin,\nvoimistelulla, tai urheilulla toisiin. Se käy niin iloatuottavan\nkeveästi ja ojanluojan kasvoissa väreilee, yhtämyötään vaihdellen,\nmilloin nauttiva hymyily, milloin työajatuksen kiihottunut intoilu.\nToisinaan hieman pysähtyy, pyyhkii hikeä ja antaa katseensa kulkea yli\npienten viljelysten. Tuossa on pieni niittypalsta. Se on toisen kerran\nkasvussa. Sieltä nousee terävänä viheriäinen. Kevät on ollut\nkosteanpuoleinen. Se on vaikuttanut ruohokenttiin kuin taikasana.\nVieressä on tuleva turnipsipelto ja sen takana perunakylvölle ajateltu\npikku pelto. Niiden muokkaus on jo alotettu. Ojurin on hauska näitä\najatella.\n\nAjattelee, että tämä on nyt melkein samanlaista kuin ennen\nseminaarissa, kun pääsi käsiksi oikein innostavaan aineeseen. Ero on\nvain siinä, että silloin olivat kirjat ajatusten ja työn synnyttäjiä,\nnyt maa, luonto. Mutta vaihdos tuntui tekevän kummallisen elävöittävän\nvaikutuksen.\n\n... Kuinka hyvää tämä maa on! Miten siitä elämä huokuu ... miten ajatus\nherää kun viljelysaikomuksessa koskettaa maata... Kun maata kääntää, on\nkuin kääntäisi tieteellisen kirjan lehteä, mutta tässä tuntuu kuin\nolisi itse tiedemies, joka tutkii, toteuttaa, luo uutta, kirjoittaa\nluonnonkirjaa...\n\nMaasta oikein huokui elinvoimaa. Päivän lämmin aurinko oli sitä\npaahtanut. Nyt ilta-auringon valossa tuntui maa ikään kuin levosta\nnauttivan ja hymyilevän.\n\nYhä elävät ojurin mielikuvat maan mukana. Hän on jo tottunut vaihtamaan\najatuksia maan kera. Kaikki tämä tuntuu kuin olisi yhteistyössä, kuin\nmaa olisi ajatteleva olento... Työtoveri on suuri, salaperäinen\njättiläinen, joka ei kuitenkaan vähääkään pelota, vaikka sen voima on\nniin suuri.\n\n... Maa... Aivan kuin maa nyt tuossa leveässä, vakaassa,\nhätäilemättömässä, juhlallisessa voimallisuudessaan lukisi suuria\nlupauksiaan, toinen toistaan satumaisempia...\n\n... Kun vain ihminen ymmärtäisi maan ajatukset... Ojurin mielessä\ntuntuu kuin hän ymmärtäisi. Se tuottaa sanomatonta kevät-iloa. Hän\npolkee lapiota yhä kiihtyvällä innolla täyttääkseen oman urakkansa\nyhteistyössä niin, ettei suuri, salaperäinen saisi aihetta syyttää\nhäntä laiminlyönnistä.\n\nKoulukartanoa lähempänä ovat puutarhamaat. Navetan seinustaa vasten on\nkorkea taimilava ja siitä sivulle, pienessä etelään kaltevassa\nmäkirinteessä jo muokattu ja osittain kylvetty puutarhamaa.\nKoulutalon päädyllä oli muutamia marjapensasrivejä sekä joitakuita\nomenapuun-alkuja. Sieltäpäin näkyi myöskin punavalkoinen mehiläispesä.\nTaampana koulun puisto, joka yhtyi metsään. Pihassa riippui muutamia\npyykkivaatteita nuoralla kuivamassa.\n\nRakennukselta päin tulee kävellen Kanteleisen vaimo, Sohvi ja hänen\nedellään juoksee 2-vuotias Heikki. Ojuri huomaa tulijat heti kun he\npistäytyvät nurkan takaa tielle. Heilauttaa kättään ja alkaa hymyillä,\nmutta jatkaa työtään. Kun tulijat saapuvat lähemmäksi, huutaa isä:\n\n-- Heikkikö? Heikkikö? isän Heikkikö?\n\nLapsi nostaa silmiään, huomaa isän, laskee riemuhuudon ja lähtee\nkipasemaan.\n\n-- Isä ansaitsee lapselle leipää! laskee Sohvi matkan päästä nauraen.\nVoi kuule, kuinka sinä hikoilet. Voi rakas... Heikki, Heikki!\n\nPoikanen oli tuuskahtanut suulleen tienviereen aikoessaan suorinta\ntietä isän luo. Molemmat vanhemmat riensivät nostamaan. Isä ehti ensin,\nsai pojan syliinsä, mutta tämäpä ei suuria isästä välittänyt, sillä\nläheisestä ojanreunasta jo veti lapsen huomiota ensimäinen keltakukka\nja sinne hän nyt isän sylistä riuhtoi. Poika sai kukan ja rauhoittui.\n\n-- Katso västäräkkiä, osoitti isä pellolla hyppivää lintua.\n\n-- Vättä ... vättä...\n\n-- Västä, sano västä.\n\n-- Vättä ... vättä...\n\n-- Vättä vättä se poika vain sanoo ... vättä vättä se sanoo ... tuo\nmukula... Sohvi-äiti tuhersi nenällään isän sylissä olevan lapsen\nrintaa, loruten. Pikku poikanen nauroi sydämestään kun kutkutti.\n\n-- Vättä ... vättä se mukula vain sanoo, uudisti äiti tuhertaen.\n\nIsä taisi suudella hät'hätää molempiakin, kun ei ihmisiä näkynyt\nlähiseudulla. Mutta sitte poika jo alkoi pyrkiä pois sylistä,\nlähteäkseen västäräkin perään, joka hyppi pellolla pyrstöään\nkeikutellen ja houkutellen:\n\n-- Tulit ... tulit...\n\n-- Älä laske pellolle, se tahrii itsensä, pyytelee äiti. Mutta isän\ntekee kovin mieli nähdä miten se taaputtaa ja vääntää lihavia sääriään\npehmeässä mullassa.\n\n-- Ei se siinä, kuivahkossa mullassa ... eihän mullasta tahriinnu?\n\nJa poika sai mennä. Jo ensi askelilla pienet sääret sekaantuivat.\nÄidinkin täytyi nauraa, vaikka mieltä jo kiusasikin kohta jälestä\nseuraava pyykki.\n\n-- Voi, voi, joutui hän voivottelemaan samalla, kun työt muistuivat\nmieleen, ja tässä nyt vain näin tulee aikansa kuluttaneeksi.\n\n-- Hetkinen huvillekin, Martta-kulta, lohdutti Väinö ja katsoi\nhymyillen silmiin, kun Sohvi jo huolissaan palaamista ajatteli. Moni\ntehtävä odotti, kun ei ollut ketään, jota käskeä edestään edes\npikkujuoksuihin.\n\nHeikki taapusti yhä pellolla, vaikka västäräkki jo olikin siirtynyt\netäämmälle, visertäen ja keinutellen nyt taimilavan reunalla ja\njutellen parin tuttavan kera jotka hyppivät ja keikuttivat siinä\nlähiseutuvilla.\n\nKanteleinen alotti uudelleen ojanluonnin. Vaikka Sohvilla oli kiire,\njäi hän ihaillen katselemaan miehensä työskentelyä. Mies tunsi tämän\nkatseen selkänsä takaa, ja se nostatti riemuisaa kevätkuumetta.\nVaimoonkin vaikutti tämä työnilon nostattava mahti.\n\n-- Ja minä vain tässä laiskana! jatkoi hän ajatustaan ääneen huudahtaen\nja pyörähti etsimään Heikkiä, joka oli muutamaksi silmänräpäykseksi\nunohtunut. Heikki oli sillävälin istunut peltoon ja saanut käsiinsä\nonkimadon. Äiti juoksi luokse:\n\n\"Hyi, hyi!\"\n\nMato viskattiin, ja ennen kuin Heikki huomasikaan, sai hän kiitää taloa\nkohti hilpeästi juoksevan äidin sylissä. Isä katseli tätä menoa. Sohvin\nliikkeiden viehättävä joustavuus tavoitteli huippuaan tuossa hänen\nlapsi sylissä juostessaan. Kun Heikki ehti huomata, että hänet vietiin\npois pellolta, alkoi hän kirkua ja pyrkiä pois juoksevan äidin\nsylistä. --\n\nIsä nauroi ja rupesi luomaan ojaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKanteleisen ehdittyä juuri päästä parhaaseen työnvauhtiin tulee\nMikkosen isäntä polkupyörällä. Heitettyään pyörän tienvieressä seisovaa\npuuta vasten tulee luokse. Kanteleinen jatkaa ojanluontiaan, Mikkonen\nistuu pientareella ja juttelee. Vihdoin Kanteleinen alkaa pyyhkiä\nlapiota lähteäkseen vieraan kera sisään. Huomatessaan tämän virkkaa\nMikkonen:\n\n-- Tuota, äläkä nyt, ei mulla ole kiirettä. Tuota, mikäs teillä oli\nurakkana täksi illaksi?\n\n-- Urakkanako? Eihän sitä niin määräurakoita, tässä...\n\n-- Onpahan! Minä olen kuullut. Teillä ovat vain nämä iltapäivät näitä\nmaatöitä varten, kun päivät pitää opettaa... Olenpa varma, että teillä\noli täksikin iltapäiväksi urakka, väitti Mikkonen, tummissa silmissä\ntuo omituisen herkkä, aina kiihottumaan valmis ilme.\n\nKanteleinen nauroi.\n\n-- Noo ... tämän ja tuon ojan tässä ajattelin, mutta eihän tällä vielä\nniin kiire ole...\n\n-- On sillä! Mitä me sitä nyt jättäisimme. Onko teillä toista lapiota?\nLuodaan urakka ensin täyteen ja sitte vasta lähdetään juttelemaan...\nSitte on niin mukava, aivan kuin olis vatsa täynnä, kun on urakka\nvoitettu.\n\nMikkosessa paloi jo hänen kiihkeä innostuksensa. Ja Kanteleisen\nvastusteluista huolimatta meni hän pitkin loikka-askelin koululle\nsaadakseen itselleen lapion. Vähän ajan kuluttua palasi sieltä. Sohvi\noli antanut uuden kihvelin. Kanteleinen vielä joutavoitsi.\n\n-- Älkää tyhjää! kielsi Mikkonen. Heitti takin päältään ja asettui\nvastaiselle puolen Kanteleista, toiselle ojanpartaalle reunustamaan.\n\nNiin alettiin kahteen mieheen.\n\n-- Minä tulen teille juttelemaan maailman asioista, jatkaa Mikkonen kun\njo tekevät työtä, ja keskeytän teidät tärkeästä työstä. Eikö ole\nsilloin parempi, että autan joutessani teitä ensin saamaan loppuun\ntälle päivälle aikomanne työn ja sitte vasta jutellaan, häh? Enkö minä\nhyvänä naapurina tee tässä oikeutta teille, vai?\n\nKanteleinen myönsi.\n\n-- Niin se on, uudisti Mikkonen. Katsokaahan! Jos me ihmiset\nkatsoisimme aina rehellisesti myöskin lähimmäisemme parasta, niin\ntällaiset pikkuasiat huomaisimme aina kohta, ennen kuin oma etu ehtii\ntukahuttamaan huomiomme ja asettumaan sen eteen. Onko opettaja tätä\nhuomannut?\n\nOli, kyllä hän oli huomannut.\n\n-- Niin, kyllä sen huomaa. Ajatelkaa esimerkiksi tätäkin tapausta\ntässä: minä tulen tänne omine asioineni ja vien teidät sisään. Työnne\njää puolimoihin juuri silloin kun olette päässyt innostumaan ... minä\nvien teidät juttelemaan omistani tai muun maailman asioista. Mutta\nteidän ajatuksenne jää tänne ojanluontiin, kun se keskeytetään kesken,\nettekä te voi innostua minun asiaani... Ja se voi olla sellainen että\nsiihen pitää innostua, jos siitä mieli tulla mitään ... Ja jos ette te\ninnostu, turhaan menee silloin minunkin iltani... Eikö ole näin?\n\nOlihan se.\n\nMutta ojanluonti alkoi häiritä puhelua. Mikkonen havaitsi pian, että\nvaikka hän oli itse kuuluisa ojuri, sai panna matkaan tavallisen\nvauhtinsa pysyäkseen opettajan rinnalla.\n\n... Kas, kas, ajatteli hän muistellen mielessään niitä aikoja, jolloin\noli, Kanteleisen täällä olon ensivuotena, ollut niitä, jotka pitivät\ntätä \"herraspoikasena\", joka laiskuuttaan oli antautunut opettamaan\nheidän lapsilleen joutavuuksia.\n\nMikkonen innostuu. Kilpailuhalu alkaa kiihottaa. Kyllä hän tässä vielä\npoikaset voittaa!\n\n... Lapio ei ole hyvä, se kun on noita kihveleitä. Hän luo parhaiten\nvanhanaikaisella, puupesäisellä...\n\nEräässä välissä alkaa Mikkonen jo huomata että Kanteleinen hätii\nliiaksi, ojanreuna saa mutkia ja siihen jää korjaamisen varaa. Ei\nopettaja enää ehdi tarkoin tavoittaa joka pistoa.\n\n... Niin, minähän olen mestari tähän, ajattelee Mikkonen sisällisellä\ntyydytyksellä. Mieli tekee jo muistuttaa Kanteleiselle, mutta jättää\nsen kuitenkin.\n\n... Vaan mitäs tässä nyt? huomaa hän yht'äkkiä. Hitaammin vain,\nhitaammin, hiukan hitaammin! Se on hyvä ojurikin tuo opettaja, mutta\ntottahan minun pitääkin olla parempi! Elämänikäni olen luonut ojia,\nenkä ole ikänä antanut toisen voittaa... Kerran kyllä, yhden ainoan\nkerran. Mutta ... no, se ei nyt kuulu tähän. Tässä saa tarpeensa\ntavallinen mies...\n\nMikkonen hidastuttaa vauhtia. Pian alkaa Kanteleisen lapio tehdä\ntarkempaa, sievempää työtä, reuna alkaa suoristua. Mutta sittenkin on\nsiinä jotain sellaista pientä, joka vertaillessa Mikkosen valmistamaan\nojanpuolikkaaseen jättää tilaa muistutukselle. Kiireinen vauhti on\nheiltä vähäksi aikaa katkaissut puhelun. Mutta se virkoaa taasen kun\ntyö alkaa sujua pakotonta, iloa tuottavaa kulkuaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSisään tullessaan molemmat miehet hikoilivat vahvasti. Päällimmäiset\nvaatteet heitettiin syrjään ja juotiin kaljaa. Jo ulkona oli Mikkonen\nhieman raottanut asiaansa, mutta nyt hän alkoi siitä puhua.\n\nHäntä oli yötä päivää kiusannut Eduskunnan äsken tilattoman väestön\nmaanhankinta-asiassa tekemä, hylkäävä päätös. Maanvuokraajain kohtalo\noli vuosikausia ollut hänellä painavana mielessään. Aina siitä ajasta\nsaakka, jolloin oma poikansa oli hänelle valaissut miten kauhea\nkansallis-yhteiskunnallinen synti olisi häätää esim. Kivinotkon\ntorpan vanhoja asukkaita, oli hän melkein yhtämittaa ajatellut\nmaanvuokraolojen ja pienviljelyksen järjestelyä. Sanomalehdet olivat\nasiasta puhuneet ja hän oli niitä lukenut, tulematta paljoakaan\nviisaammaksi juuri tässä asiassa. Valtiopäivillä oli riidelty,\npuoluepuhujat olivat käyneet asiaa selittämässä. Ne synnyttivät kyllä\nuusia ajatuksia, mutta kaikki töksähtivät lopulta yhteen suureen\npuskuriin: maan omistukseen. Usein oli asiasta juteltu kylänmiesten ja\nvarsinkin opettajan kanssa, mutta yhä oli kysymys avoinna.\n\nOmien vuokralaistensa kanssa hän oli jo aikoja sitte asian selvittänyt.\nKaksi torpparia ja kolme mäkitupalaista olivat saaneet uudet\nkontrahdit. Niistä sovittaessa ei oltu sanaakaan riidelty, eikä\nsittemmin jälkeenpäinkään.\n\nTarkastellessaan vuokrasuhteita omalla kylällä, oli Mikkonen tehnyt\nsen havainnon, että ainakin täällä on aivan lapsellista odottaa\nlainsäädännön pakkotoimia, koska suhteet voidaan aivan yksinkertaisesti\nja helposti järjestää muutenkin. Mutta kyläläisten, niin maanomistajain\nkuin vuokraajainkin haluttomuus sovitella, se häntä tuskastuttaa.\n\n-- Mitä järkeä on siinä, puhui hän, että minä maanomistajana odotan\npakkolakia säätämään sopimusrajoja minun ja maani vuokraajan välille?\nJos nimittäin pakko tulee, ja se tulee, kun on niin suunnattomasti\nihmisiä, joiden pitäisi viljellä maata ja elää siitä, sekä\nsuunnattomasti maata, johon viljelijän käsi ei ole ikinä koskettanut,\nmutta jota nyt ei viljellä syystä tai toisesta. Nämä maattomat\nmaamiehet ja viljelemätön maa pitää saattaa yhteen ... siittämään ja\nsynnyttämään elämää, eikö niin?\n\n-- Varmasti!\n\n-- Tässä tulee pakkolainsäädäntö, ellemme suosiolla asiaa järjestä. Ei\nsuinkaan Suomen kansan kehitystarve anna töksäyttää itseään siihen,\ntahdommeko me vai emmekö tahdo jotain asiaa. Pakkolaki tulee, emme me\nvoi sitä estää enempää kuin voimme estää kevään tahi syksyn tuloa. Sen\non pakko tulla. Eihän voi eikä saa häätää ihmisiä kodeistaan kymmenin\ntuhansin maantielle, tehdä heistä maantien kiertolaisia, yhteiskunnan\nhylkyjä vain sen vuoksi, että siitä sattuu olemaan minulle muutaman\nmarkan hyöty eikä ole lakia joka voisi estää minua tätä etuani\nkäyttämästä? Sehän olisi kirottua työtä! Sitä maata, jossa niin\ntehtäisiin, seuraisi Jumalan vanhurskas rangaistus ... ja minä\nhäviäisin varmasti kymmenin kerroin sen luullun hyödyn, minkä\notaksuisin saavani niistä maatilkuista, joiden viljelijät häätäen\nolisin tehnyt tälle maalle uusia vaivaisia, kerjäläisjoukkoja ja\nrosvolaumoja, vähentänyt maatyöväkeä ja lisännyt erämaita...\n\n-- Noh, pakkolaki tulee, kun sitä kerran pakko vaatii. Mutta\nminkälainen? Onko meidän aikamme jo niin pitkällä että maakysymys on\nvalmis ratkaistavaksi ikuisiin aikoihin? Tuskin! Kukin polvi viisastuu\nja pitää huolen omasta itsestään. Älkäämme murehtiko mikä heille\nsopii... Laskekaamme edistys vain irti meidän aikamme jarruista.\nTulevaisuus kyllä pitää huolen itsestään...\n\n-- Mutta hullukin ymmärtää, että pakkolaki tulee loukkaamaan\nomistusoikeutta. Mitäs se loukkaisi! Mistäs se ottaisi turvaa\nhäädönalaisille? Eikö niin?\n\nMikkonen tuijotti yli kulmainsa terävästi Kanteleista, joka nojasi\npöytään kämmenpäidensä varassa, paidanrinta avoinna ja kuunteli.\n\n-- Kyllä, hän myönsi, vakuuttavasti ravistaen päätään.\n\n-- No niin. Ja minunko, vapaan talonpojan pitäisi jäädä jouten\nodottamaan ja katsomaan päältä kun muut, maatyölle, maan luonnonlaeille\nja maahengelle vieraat ihmiset säätävät lakeja, joiden mukaan minun\npitäisi maamiehenä järjestää elämäni? Hui hai!\n\nMikkonen päästi helakan mahdottomuuden naurun. Sitte hän huitasi\nmolemmin käsin:\n\n-- Minä järjestän itse!\n\nNyt oli Kanteleisenkin silmissä alkanut elää.\n\n-- Ja pääsette huokeammalla ... ja saatte olla riippumaton.\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta kaikki eivät voi ottaa asiaa tältä kannalta, muistutti\nKanteleinen.\n\n-- Siinähän se on! Täällä on keinottelija, täällä meidän rinnassamme,\njoka sokaisee silmät. Keinottelija! Mikkonen painoi kädellään sydämen\npaikkeille ja näytti pää kallellaan tuijottaessaan hieman hassulta.\n\n-- Niin se on, todisti Kanteleinen. Se on keinottelijavaisto, jota nyt\non niin vahvasti kehitetty ja joka johtaa meitä etsimään hyvinvointia\ntoistemme kustannuksella.\n\nHän innostui sanoessaan:\n\n-- Mutta ihmiset tulee kasvattaa löytämään ja tuntemaan _yhteisetujen_\njättiläisarvot. Vain se voi hävittää keinottelun ja ohjata siihen\nkäytetyn neron palvelemaan ihmiskuntaa.\n\n-- Ai-van tot-ta! huudahti Mikkonen.\n\n-- Ja sen näkee, jatkoi Kanteleinen, miten herkkiä ihmiset ovat\nvaikutukselle, kun vain sattuu koskettamaan oikeata jännettä. Nyt on\nalotettu Kyläsuon viemärityöt, eikä yksikään kylänmiehistä ole enää\npyrkinyt jänistämään joukosta sen jälkeen, kun liittyi joukko sellaisia\nmiehiä, jotka sitoutuivat viemään asian läpi, huolimatta siitä,\npysyivätkö kaikki mukana vai ei. Saatte nähdä, siitä tulee Jokirannan\nsiunaus.\n\nMikkosen huomio ei tälläkään kertaa aivan erikoisesti kiintynyt suohon,\nvaikkakin oli itse ollut niiden joukossa jotka sitoutuivat viemään\nkuivausasian perille. Hänen omituinen luonteensa etsi nyttemmin aina\nuusia ajattelemisen ja harrastuksen aiheita. Niin syventynyt oli hän\nnytkin tilattomain ja torpparien elämänkohtaloihin, että varsinaisesti\npysähtymättä suokysymykseen palasi siihen kohta:\n\n-- Mutta mitä me voisimme tehdä tässä meidän kylässämme tilattomain ja\ntorpparien asian hyväksi? kysyi hän, äänessä sävy joka merkitsi: vain\ntämä yksi on tarpeellinen.\n\nKysymyksellä oli kuitenkin kokonaisuudessaan neuvoa kysyvä tarkoitus,\nja sekin vivahdus soi äänessä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKanteleinen siirtyi työpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Sieltä otti\nhän pöydälle mustakantisen vihkon.\n\n-- Tässä minulla on, sanoi hän, hieman tilastoa -- ja suunnitelmia\njoita voisi ajatella mahdollisiksi...\n\n-- Sen tiesin, ja siksi tulin utelemaankin, virkahti toinen,\nsiirrähtäen innostuneena lähemmäksi.\n\n-- Mutta tämä, mitä minä ajattelen, on kaikki niin tavallista ja\nyksinkertaista, etteivät ihmiset tähän jaksa innostua... Tässä ei ole\nmitään sellaista, mikä niin kuin viisaudellaan häikäisisi.\n\nMikkonen hymyili ja asettautui mukavaan asentoon sohvankulmaan vaieten\nkuultelemaan.\n\nVihkossa oli aluksi tilastoa. Jokirannan kylässä oli 20 taloa, 21\ntorppaa, 18 sellaista mäkitupalaisperhettä, jotka pystyisivät hoitamaan\njonkullaisen pienen oman viljelmän, ja 7 sellaista savua, jotka miesten\nAmerikassa ollessa tahi jonkun muun syyn vuoksi eivät siihen pystyneet.\nMutta useilla näistä kaikista oli täysi-ikäisiksi varttuvia lapsia,\njotka yhtä myötään, toinen toisensa jälkeen rakentelivat omia pesiään.\nSamoin oli talollisilla lapsia, joille eivät kotitilojen maat\nriittäneet.\n\nKanteleinen oli ottanut hieman selkoa noiden 21\ntorpparin vuokrasuhteista. Niistä oli jo 9 järjestetty uusilla\nvuokrasopimuksilla, 4 oli ostettu itsenäisiksi tiloiksi ja 8 oli vielä\njärjestämättä. Niissä oli 5, joitten maat isännät tahtoivat haltuunsa\nheti kun vain ikänä saavat, ja 3, joista ei ollut kummallakaan puolen\nvarmaa suunnitelmaa miten ne järjestäisi.\n\nMäkitupalaisista oli jo 9 sopinut uudesta vuokrasta, 6 oli epävarmana\nsiitä, kuinka paljo vuokraa korotetaan, sekä 3 sellaista, joiden mökit\npitää siirtää pois. Näistä 18:sta halusivat useimmat saada omaa maata,\nmutta sitä olisi pitänyt saada kylästä tahi kylän läheltä. Heistä oli\nsuurin osa keski-ikäistä ja nuorenpuoleista työväkeä, jotka kävivät\ntöissä omassa kylässä ja pitäjällä, joskus etäämpänäkin. Monet olivat\nkäyneet Amerikassa ja palattuaan asettuneet taasen Jokirannan kylään,\neivätkä murtuneen terveytensä vuoksi enää ajatelleet ulkomaille, jos\nvain täällä jotenkuten eläisi.\n\nNäiden ihmisten maantarpeen ratkaisemiseksi oli Kanteleinen johtunut\najattelemaan erästä 10 kilometrin päässä kylästä olevaa kyläkunnan\nsiirtomaata, Kettumaan niitty- ja metsäpalstoja. Itse oli hän käynyt\nKettumaalla pari kertaa ja havainnut, että siellä oli joka talolla\nhyviä maita, jotka, suurin osa vielä luonnontilassa ollen, kasvoivat\nhyvästi heinää. Kettumaalla asui ennestään muutamia torppareita, jotka\ntulivat hyvästi toimeen. Parilla talolla oli siellä kannattavia\nkytöviljelyksiä omine riihineen.\n\nTänne Kettumaalle ajatteli Kanteleinen nyt mielikuvituksissaan\npienviljelijäsiirtolaa. Sellaisen aikaansaamiseksi oli hänen mielestään\ntarvis saada täytetyksi muutamia ehtoja: 1:si että omistajat suostuvat\nmyymään maansa kohtuushinnasta; 2:si saada rahaa niiden maksamiseksi;\n3:ksi saada aikaan hyvä vedenlasku ja 4:ksi kelvollinen tie.\n\n-- Vedenjuoksu sieltä on hyvä ja tie on helppo saada, huomautti\nMikkonen.\n\n-- Niin on. Ja mikäli olen keskustellut isäntien kanssa, ei maitakaan\nole mahdoton saada ostetuksi.\n\n-- Ei pitäisi ... näin kaukaa on niitä melkein mahdoton viljellä.\n\n-- Työpalkkojen ja ajan kallistuessa suorastaan mahdoton. Mutta nyt se\non vielä muutamille talollisille ainoa varma heinämaa. Kun muualta ei\ntule, tulee Kettumaalta. Mutta eihän sieltä nyt aluksi tarvitsekaan\nkaikkien saada maata. Pääasia on, että saadaan syntymään siirtola,\naluksi 12-15 pikkutilaa. Sitte sopii jatkaa, kun saadaan koe. Mutta\nsitten on vielä yksi ehto.\n\n-- Mikä?\n\n-- Vaikein. Se on kysymys siitä, millä saada heidät oppimaan\nmaanviljelystä niin, että saavat pikkuviljelyksensä kannattavaksi,\n_niin että elävät siitä_. Siinä on koko kysymyksen ydin.\n\nKanteleinen puhui kiihkeästi ja hikoili. Lävistäen nyt vuorostaan\ntarkoin kuuntelevaa Mikkosta, kertasi hän:\n\n-- Miten saada nämä viljelykset kannattaviksi? siinä on koko\npienviljelyskysymyksen ydin.\n\nMikkonen yhä vaikeni ja odotti kysyvänä jatkoa.\n\n-- Sivuansioihin, ulkopuolelle kodin jos sieltä lähtee, silloin pitää\njättää koti ja lähteä maailmalle.\n\nHän piti lyhyen väliajan ja tuijotti yhä Mikkoseen.\n\n-- Mutta toisen työtä etsivältä maailmankiertäjältä aina varisee\n_maahenki_. Pienviljelystila on sellaiselle miehelle risti, varsinkin\nmitä etäämmällä se on hyvistä työmarkkinoista. Juuri tästä syystä\npelkäävät ajattelevat miehet lähteä kaukaisiin siirtoloihin.\n\nMutta sanokaas nyt te, joka olette ammattimies: voidaanko viljelyksen\nvoimaperäistyttämisen avulla saada meidän maassamme esimerkiksi\nkolme kertaa suurempi sato maasta, kuin mitä tavallisessa\ntalonpoikaisviljelyksessä nyt saadaan?\n\nMikkonen epäröitsi.\n\n-- Uskotteko siihen? uudisti Kanteleinen.\n\n-- Epäilen, epäilen... Täytyy sanoa että minä epäilen. Kaksinkertaiseen\nnyt juuri voisi pakkolannoituksella päästä, mutta ei enempään.\n\n-- Olettehan lukenut Ugglehultin?\n\n-- Olen. Mutta se...\n\nMikkosen näytti olevan hyvin vaikea löytää sanoja selittääkseen sitä,\nettä Ugglehultissa oli mahdottomuuksia, että siinä oli jotain\nsellaista, jota ei tavallinen ihminen voinut toteuttaa, että siinä oli\njotain yliluonnollista...\n\n-- Mahdotonta? hymyili ja auttoi Kanteleinen.\n\n-- Mahdotonta! Niin.\n\nMutta Mikkosesta huomasi helposti, ettei hän sentään ollut väitteestään\naivan varma.\n\nKanteleinen etsi sanomalehtileikkelevihkonsa. Siellä oli liimattuna\nmuutamia vertailevia satokertomuksia koti- ja ulkomailta. Satojen\ntavaton lisääntyminen kaikkialla, missä pienviljelys oli muodostunut\nerikoisammatiksi, oli aivan ilmeinen, jopa tavaton.\n\n-- Mutta Suomessa se ei ole näin. Meidän pienviljelyksemme kulkee\nvielä yleisesti suurviljelyksen vanavedessä, ja siinä onkin sen\nkannattamattomuuden syy, selitti Kanteleinen.\n\n-- Mutta jos se kerran on mahdollista Ruotsissa...\n\nMikkonen rupesi taas epäilemään aivan kuin silloinkin kerran, kun hän\nrupesi kääntymään ja epäilemään omia havaintojaan Kyläsuon suhteen.\n\n-- Minä en rohkene väittää, mutta ammattimiehet väittävät näin, jatkoi\nKanteleinen. Ja seutumme nykyiseen satoon nähden ei yleensä pitäisi\nkolmenkertaisen sadon nykyiseen verraten olla mikään mahdottomuus.\n\nKanteleinen rupesi uudestaan selostamaan tuotantotuloksia. Toinen alkoi\ntaipua.\n\n-- Mutta! huudahti Kanteleinen. Tämä tosiasia on sittenkin Suomeen\nnähden vasta paperilla. Millä saada nämä siirtolaiset, joita aijomme\nsijoittaa Kettumaahan, millä saada heidät _uskomaan_, että kaikki\ntällainen olisi mahdollista ja totta?\n\nJa millä vihdoin saada heidät _oppimaan_ ne keinot, nämä uudenaikaisen\nmaanviljelyksen ammattisalaisuudet, jotka toteutettuina vahvistavat\nmaa-uskon, täyttävät sen?\n\nKanteleisen ääni oli kohonnut huutavaksi. Kädet olivat nyrkissä ja\nsilmät säihkyivät ahdistavaa, kiihtynyttä tuskaa. Tämä kysymys näytti\nkokoavan pitkäaikaisen, syvän ajattelun punomat langat vaikeaan\nloppusotkuun, jonka edessä nuori mies seisoi selvitystä yrittäen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEmäntä toi karpalomehua.\n\n-- Sinäpä huudat, sanoi Sohvi ikään kuin nuhdellen, tarjotessaan ensin\nMikkoselle. Kun hän kääntyi Kanteleisen puoleen, oli tällä vielä\ninnostuksesta kädet nyrkissä.\n\n-- Lievitä karpalomehulla, pilaili Sohvi.\n\nJännitys hellitti. Kädet vapautuivat nyrkeistä, kasvoille nousi hymyävä\nilme.\n\n-- Huusinko minä?\n\n-- Huusit niin kauheasti! Minä jo arvelin että Mikkosen isäntä sua\ntukistelee... Eikä miehellä ole mitään hätää, mutta huutaa vain.\n\nEmännän hilpeys tarttuu miehiin ja iloinen leikinlasku saa hetkiseksi\noman vapautensa.\n\n-- Se on tämä miehinen luonto sellainen huutokurkku, että heti kun\nkuumenee, niin huutaa, puolusteli Mikkonen.\n\n-- Niin, ja se on sellaista, että kun luontoa kokoutuu sinne\nkurkunpäähän pakotuksille, niin huutaa se, selitti Kanteleinen.\n\n-- Johan te...\n\nMutta Sohvin keskeytti Heikki, joka avonaisesta keittiön ovesta tuli\ntaaputtaen kissan jälessä hiilihanko kädessä ja hoki:\n\n-- Tis-tis-tis...\n\nHiilihanko oli nokisesta päästä nuoren miehen kädessä; tämä havainto\nlennätti äidin hätään.\n\nMutta Kanteleisen mielenkiinnon oli niin kokonaan vallannut äskeisen\nkeskustelun alainen asia, että hän painui kohta siihen takaisin.\n\n-- Mitä hyödyttää antaa maata ihmisille, jotka eivät kykene ... eivät\nosaa sitä viljellä? Ne eivät elä maasta.\n\n-- Kyllähän siihen aina oppii, maanviljelykseen, kun siihen vain\nkäsiksi tarttuu ja on pakko, puolusteli Mikkonen. Kun ei Kanteleinen\nkohta sanonut mitään, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, tuijottaen taas\nkulmiensa alta, kierosti hymyillen:\n\n-- Se maanasujan taitamattomuus on tullut teille, teille, jotka\nsyrjästä ... syrjästä katsotte, sananlaskuksi. Mutta minä olen itse\nkoettanut ja minä vakuutan --\n\nMikkonen piti pienen välihetken, suoristi etusormen Kanteleista kohti\nja jatkoi:\n\n-- Minä vakuutan, että kyllä minäkin sen osaan! Osaan minä. Mutta\nkeinottelu, _keinottelu_ tekee sen kahdella tavalla mahdottomaksi: minä\nolen viljelijänä ja niin useammat meistä, tavoitellut hetken\ntarkoitusperiä. Etsimme lyhintä tietä rahan kimppuun. Siitä on\nmaanviljelysammatille vahinkoa, sillä tämä on keinottelua,\nryöstöviljelystä. Tämä keinotteluvaisto vie meiltä yhteishengenkin.\n\n-- Niinpä niin! keskeytti Kanteleinen. Keinotteluvaisto on yksi,\nkenties voimakkain syy, joka estää maanviljelijää syventymästä\nammattiinsa. Mutta sanokaa, millä juurittaa pois tämä taipumus?\n\nVähän myöhemmin rupesi Kanteleinen juurtajaksain selittämään, mitä hän\npuolestaan luuli tässä suhteessa tarpeelliseksi:\n\n-- Esimerkinmiesten pitää käydä esimerkillä edellä. Sellainen\npienviljelys, johon nyt tahdotaan tulla, vaatii menestyäkseen\nkehittyneempää maanviljelijää kuin tavallinen talonpoikaisviljelys.\nPikkuviljelijän pitää pienestä maatilkusta kyetä tuottamaan se, mitä\ntalonpoika laajemmista tiluksistaan. Siinä tarvitaan taitoa.\n\nHän selitteli edelleen, että pikkuviljelijä ei voi\nkannattavaisuuslaskuissaan turvautua myöskään halvalla ostettuun\ntyövoimaan, josta saisi laskea voittoa. Mutta sen sijaan tulisi hänen\noppia turvautumaan keskinäiseen yhteistoimintaan, jossa jokainen hyötyy\nitse liittymän toiminnasta jonkun prosentin ja hyödyttää taas muita.\n\n-- Mutta miten saada tämä sellaiseksi uskonkappaleeksi, joka johtaa\ntoimintaan?\n\nEdelleen hän selitteli: Sen sijaan, kuin vanhanaikainen\nviljelijä korjaa satona sen, minkä maa eräänlaisen pinnankääntelyn\ntuloksena antaa, eikä kykene syventymään maan tuotantoehtojen\nluonnontieteelliseen luonteeseen, tulee pikkuviljelijällä olla\ntiedemiehen tutkimataitoa ja harrastusta, voidakseen ratkoa niitä\nesteitä jotka luonnon tuntemattomuus panee tielle.\n\nMaanviljelijän aika on tuleva. Hänen pitää kasvaa ja valmistua\nkulttuuri-ihmisenä tekemään uutta aikakautta. Maanviljelyksestä pitää\ntulla uudestaan suurten, kasvavien kansanjoukkojen elämänlähde, sikäli\nkuin teollisuuden ja kaupan väliaikaiset mahdollisuudet joukkojen\nelinkeinoina saavuttavat huippunsa. Sen vuoksi täytyy maan\ntaloudelliset tuotantolähteet saada avautumaan ja maa-kulttuurin kasvaa\nkilpailemaan tehdas- ja kauppakulttuurin kanssa... Tämä vaatii ihmiset\nkokonaan antautumaan maalle. Rahanhimoisista, rikastumista\ntarkoittavista viljelijöistä ei maakulttuuri hyödy, vaan kärsii. Maasta\nja maatyöstä pitää etsiä elämää, ruumiin ja sielun elämää, sopusointua,\nelämäniloa, historiallisia päämääriä.\n\n-- Mutta miten nyt saada nämä Jokirannan Kettumaahan muuttajat\nhiemankin tähän ajatustapaan perehtymään?\n\nMikkonen ei vastannut.\n\n-- Luonnotonta olisi vaatia heiltä maanviljelyselämän ydinkysymysten\ntäydellistä ymmärtämistä. Se olisi aivan samaa kuin vaatia itsekseen\noppinutta viuluniekkaa soittamaan nuottien mukaan ilman opetusta, tahi\njotain toista puhumaan kieliä, joita hän ei ole koskaan opetellut.\n\n-- Se on totta, tunnusti Mikkonen päätä ravistaen.\n\n-- Maatalous on nyt jonkullaisessa ylösnousemuksen tilassa. Se\ntarvitsee kasvattajia. Kaikki muu seuraa itsestään.\n\nKanteleinen käveli lattialla. Ruskeat silmät hehkuivat innosta ja\nkähärä tukka kohoili.\n\nMikkosella oli tapana joskus katsoa peilistä omia silmiään, tutkiakseen\nminkä vaikutuksen ne tekivät milloinkin, kiihkoisan vai viisaan.\nKenties siitä johtuikin tuo omituinen silmäin asettelu, jonka toisinaan\nhuomasi hänen katseessaan. Nyt tämä katse seurasi ihastuneena\nKanteleista.\n\n-- Saako olla lisää karpalomehua? kysyy emäntä toisen huoneen ovelta.\n\n-- Annahan vain!\n\nHeikin ihastunut huhuilu kuului keittiöstä ja samalla äidin pelästynyt\nhuudahdus. Poika oli pannut tomulapion, luudan ja äitinsä kengän\nvesisaaviin sillä aikaa kun äiti kävi toisessa huoneessa. Sille hän nyt\nsellaista riemua piti.\n\n-- Tässä on myytävä maakappale koulun maan vieressä, alotti Kanteleinen\nkertoa.\n\nHän aikoo sen ostaa, saadakseen pienviljelijänä koettaa. Jos ei hän\nonnistu, eivät onnistu muutkaan, jos onnistuu, onnistuvat muutkin. Hän\naivan yksinkertaisesti ajattelee tehdä opintomatkan Ruotsiin ja\nTanskaan, viipyä Ugglehultissa ja Rösiöllä jonkun aikaa töissä, jos\nsopii, voidakseen lähemmin perehtyä niihin.\n\nTästä oli jo puhuttu agronomi Peltomiehenkin kanssa. Hänelle oli\nKanteleinen lausunut arvelunaan että olisi syytä kenties suorittaa\nkotimaassa ensin yksitalvinen maamieskurssi. Mutta Peltomies ei ollut\npitänyt sitä ehdottoman tarpeellisena. Hänestä sen puutteen voi korjata\nitseopiskeluilla ja retkeilyillä.\n\nUutisena sai Mikkonen kuulla että agronomi Peltomieskin oli päättänyt\nmennä asumaan Kettumaahan pienviljelijänä, jos vain siirtokuntaan\naluksi tulee edes kymmenen kehityskykyistä miestä.\n\nTalvisin he yhdessä järjestäisivät kansakoulun jatkokurssien tapaan\nmaanviljelysopiskelua. Kesäisin opiskeluja jatkettaisiin retkeilyillä\netupäässä Jokirantalaisten omilla mailla, vuorotellen kaikkien mailla.\nSilloin tehtäisiin havaintoja ja selkoa kunkin viljelyksen\nonnistumattomuuden tai onnistumisen syistä.\n\nTällä tavoin päästäisiin maanviljelysopiskelun alkuun.\n\nOli jo myöhä. Mikkonen nousi lähteäkseen.\n\n-- Mutta miten tämä toteuttaa? siinä kysymys, virkkoi Kanteleinen.\n\n-- Tämä on ajatus, jota minä nyt haudon, virkahti Mikkonen ja tarjosi\nkättä. Pitäessään oikealla kädellään opettajan kädestä, kohotti hän\nmerkitsevästi vasemman käden etusormea ja siihen tähdäten jatkoi:\n\n-- Siinä on ainakin ajatusta, suurta ajatusta, jos vain...\n\nHän ei lopettanut, iski vain merkitsevästi silmää.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nValtaavana, pillisuorana urana halkaisi uusi viemärioja Kyläsuon\nsilmänkantamattomiin ulottuvaa lakeutta. Tuolla, erään keitaan luona se\nteki äkkikäänteen. Tässä taasen, missä eräs työkunta, parikymmentä\nmiestä nyt piti päivällislepoaan, oli pieni mäentapainen sattunut\nkeskelle suota. Siitä suunnattiin ojaa etelään, suoraan jokea kohti.\nOjasta nousi suunnattomat määrät rahkaa, suorapaa, liekoja ja kantoja,\nvarsinkin näillä tienoin, missä suonpinta oli kasvanut korkeammaksi.\nKaikki työnnettiin matkan päähän ojasta. Luiska täytyi olla tavattoman\nloiva suon vetelyyden vuoksi. Sittenkin se pyrki monin paikoin\ntukkeutumaan jo ennen kuin kaivajat ehtivät siirtyä uudelle alueelle.\nSellaisissa paikoissa umpeenmeno paalutuksilla onnistuneesti estettiin.\n\nNyt oli sydänkesän aika. Vettä valui silti huomattavasti viemäriin.\nToisin paikoin oli vesi rautaisen kylmää. Mutta sellaiset vastukset\neivät olleet esteitä.\n\nTänään oli muuan helteinen heinäkuun päivä. Työkunta vietti\npäivällislepohetkeään, mikä ruutikuivassa suossa kanervikossa, etsien\nvarjoa korkealta mättäältä, juurevilta vaivaiskoivupensailta, tai\nmataloilta mäntynäreiltä, kuka mäkisaarelman kalvassa, missä muutamia\nkuusainpensaita leppien ja haapojen kera kasvoi, tarjoten miellyttävän\nleppeätä varjoa tässä paahteessa. Suon tuore ydin, joka valtaavina\nainekasoina virui kahden puolen viemäriä, lemahteli väkevästi tässä\nkuumuudessa, levittäen koko seutuun raikkaan tervettä hajua.\n\nTekeillä olevan viemärin reunamilla oli pohjasta suolle johtavia\nlankkuteitä. Työntörattaita, nostokoukkuja, telineitä, väänninkankia,\nlapioita, kuokkia, kirveitä y.m. työaseita virui kaikkialla työmaalla\nniissä asemissa mihin ne jäivät silloin kuin miehet ottivat\npäivällislevon. Mäessä näkyivät olevan porausvehkeetkin vireillään\nmuutaman tielle sattuneen ison kiven ympärillä.\n\nMiehiä, jotka takeillaan kasvonsa ja kätensä peittäneinä raskaasti\nnukkuivat, piirittivät suunnattomat laumat mustansinisiä suokärpäsiä.\nMuutamain miesten kädet olivat unissa joutuneet paljaiksi, toisten\nkasvotkin, joihin suon ahnaat verenimijät tekivät hyökkäyksiään\njulmasti pöristen. Kädet huitoivat vaistomaisesti ja ruumis vääntelehti\nlevottomasti. Hiki pursusi paljastuneesta ihosta, houkutellen\nkärpäslaumoja yhä ahnaammin hyökkäämään.\n\nMutta loivaluiskainen valtaava viemäri, jonka pohjalla suovesi tumman\nruskeana viiruna kimalteli, teki katsojaan syvän vaikutuksen. Melkein\njokainen katselija, joka ojalle saapui, pysähtyi ensi hetkessä sen\nreunalle, aivan kuin jonkun salaperäisen lumoustunnelman valtaamana.\nOjan huomattava suuruus korkeammilla seuduilla jo sellaisenaan,\nyht'äkkiä ilmestyneenä tänne suoerämaan sydämeen, oli omiansa\nhavauttamaan. Se herätti aivan välittömästi samanlaatuisia ajatuksia,\nkuin erämaan läpi kulkeva rautatielinja, korkealentoisia ja hämäriä,\nepämääräisiä ja mahdollisuuksia laskevia unelmia. Rautatielinja\npuhkaisee maailmankululle tien läpi erämaiden, yhdistäen maanosat,\nmaat, maakunnat, kaupungit ja kylät. Tällainen oja taas, se panee\nalulle maan valloituksen. Ihmisen luova tahto laskee tuollaisen ojan\nkautta valloittavan miehuusmerkkinsä villiin luontoon. Ja heti alkaa\nojan seutuvilla viljelevä kulttuuri työnsä. Tämänkin viemärin reunoilla\ntuntui jo villin luonnon hilliytyvän asettumisen alkumerkkejä. Nuo\nvaltaavat, pohjasta nostetut ainekasat olivat aivan kuin ensimäinen\ntulos alkaneen elämän suuripiirteisestä toiminnasta. Ja sitten tuo\nmustanruskea routainen vesi tuolla viemärin pohjassa, vesi, joka\nalituiseen tihkui ja lirisi miljoonista suokanavista ja kokoutui\nyhteislähtöä varten tuonne luiskan pohjaan, -- se norui, lirisi ja\nkurisi kuin rauhattomuudestaan jutellen ja paeten...\n\nKatsojan sielu sai sen vaikutelman että tätä suoelämän valloittavaa ja\nkarkoittavaa taistelua tulee jatkumaan siksi kunnes koko tämä neva\nolisi ojitettu, kuokittu, kynnetty, kylvetty... Ja sitten aina\neteenpäin, ojia luoden, kyntäen, lannoittaen, kylväen, leikaten...\nErämaan valloitus toteutuisi hetki hetkeltä, vuosi vuodelta,\nvuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosisata vuosisadalta... Valloittajina\nolisivat ihmiset, niiden isien jälkipolvet jotka tunsivat tämänkin\nnevan vain joutomaana, hylkymaana, jolla ei ollut ihmistä varten mitään\nhyödyttävää tarkoitusta ... pisara runoutta vain! Runoutta, mikä\nnautittiin auringonvalon, kanervainhajun ja marjain kera. Ei mitään\narkielämän vakavaa, juhlallista todellisuutta varten...\n\nNyt siltä katoaisi marjain ja kanervain paratiisi-idylli, mutta\nsijaan tulisi suuri, valtaava todellisuus, missä maan hallitsijaksi\npyrkivä mies, uuttera, ajatteleva ihminen ottaa peruuttamattoman\nvalloitus-askeleen luonnonherruuteen, määrätäkseen sen palvelusehtoja.\n\nSe oli aivan toinen vaikutelma kuin jos siinä olisi kaivettu viemärin\nsijasta puhdasta kultaa. Kullankaivuu synnyttää aina kullanhimon\ntuhansine tätä intohimoa lietsovine, palvelevine vivahduksineen.\nKullankaivuussa sykähtää elämän valtasuoni kuumevivahduksin.\nKaikkialla, mihin tämän kuumeen vaikutus ulottuu, synnyttää se\ntartuntaa, elämänvihoja, hermotauteja, nälkää, köyhyyttä ja kirottua\nrikkautta.\n\nMutta tässä suolla, viljelystä edellyttävän suoviemärin reunalla herää\njokaisessa terveessä, pilaantumattomassa mielikuvituksessa merkillinen\nomanvoimantunto ja sisäinen elämänilon aavistus.\n\nNämä työmiehet olivat siihen jo tottuneet. Heiltä oli ensi tunnelma\nhaihtunut työtunteiden sekaan. Mutta jotain oli jäänyt, jotain, jonka\narvo tuntui pysyvältä: miehet ylpeilivät työnsä arvosta. Se ikään kuin\nkohotti heidät tavallista työväkeä ylemmäksi, pani heidän sieluissaan\nsyntymään sellaisen tunteen. Se oli sitä omituisempaa, kun monet heistä\nolivat ennen jo havainneet lamausta mielessään maatyön ala-arvoisuuden\nvuoksi. Jotkut olivat jo itsetietoisesti aikoinaan paenneet talonpojan\ntöitä, ei ainoastaan palkan vähyyden, vaan työn arvottomuuden vuoksi.\nMutta täällä kohottava tunne oli kesän kuluessa ensin hiipinyt mieleen,\nsitten vallannut siellä vähitellen pysyvän paikan. Monta heistä tämä\ntyönarvon tunto nyt hallitsi.\n\nTilapäiset työnetsijät, jotka viivähtivät vain viikon pari täällä,\neivät voineet saavuttaa tätä mielialaa. Siksipä he melkein\npoikkeuksetta menivät pian tiehensä kyllästyneinä ja ikävystyneinä.\n\nMutta katselija, jolla oli jonkunkaan verran asiaan kuuluvaa\nperustunnetta, haltioitui aina kun saapui paikalle.\n\nKerran Varamäen ukko kuvaili, että hänestä tuntui tässä ojanpartaalla\nsiltä, kuin Luoja hapuilisi häntä kädestä, osottaisi suota ja\nkuiskaisi: sinulle ja sinun siemenelles annan minä tämän maan.\n\nSiitä tuli kiertävä sananparsi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nErään kuusainpensaan varjossa istui kaksi miestä tupakoiden ja\njutellen. Toinen niistä oli entinen Peltosen renki, Juho, toinen muuan\ntorpparinpoika, joka oli jo, kuten paidastakin näkyi, ehtinyt käydä\nAmerikassa. Juho käytti nimenään sen mökin vanhaa nimeä, johon oli\nnaimisensa jälkeen asettunut asumaan; se oli Takanperä. Toisen miehen\nnimi oli Miettinen.\n\n-- Pieni maapala miehellä, jonka täytyy elää ansiostaan, on vain\nvaivaksi, puhui Miettinen. Tuolla Amerikassa, jossa se eläminen käy\naivan rahalla...\n\n-- Kyllä se hyvä on täällä Suomessa, keskeytti Juho. Eihän täällä tule\ntoimeen ilman lehmää. Ja hiidestäkö otat sille kesälaitumenkin ja\ntalvielon, ellei ole maata itselläs? Kyllä minä olen koettanut. Mutta\nse käy niin aatamille kun ei tahdo saada hinnalla millään.\n\nMiettinen, nähtävästi käsittäen olevansa ymmärryksessä ja kokemuksessa\nyläpuolella puhetoveriaan, virkkoi:\n\n-- Kyllähän se aina käy kireämmäksi, mitä tiukemmin kapitalistiset\ntuotantotavat ottavat sijansa näin maallakin ja talonpoikaisissa\nmaanviljelysoloissa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei työmiehen\npikkuhuushollia saa kannattamaan millään, jos siinä harjoittaa\nsellaista pikkutuotantoa kuin esimerkiksi pientä karjataloutta.\nPerunamaa ja kasvitarha ovat ainoat, jotka...\n\nTakanperä katkaisi nauraen:\n\n-- Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että tällä asialla on eri\nmahdollisuudet Suomessa kuin Amerikassa!\n\n-- Sen minä kyllä myönnän ja ymmärrän, tunnusti Miettinen. Ja myönnän\nsenkin, että täällä voi saada pienemmänkin maanviljelyksen\nkannattamaan, jos vain panisi kylläksi siihen työtä ja aikaa, tahi\nkapitaalia. Mutta työmiehen täytyy aina tarttua kiinni lähimpään ja\nlyhimpään rahansaantimahdollisuuteen. Ei ehdi suunnitella, eikä odottaa\nhedelmien kyspymistä.\n\nJuho nousi ja täytti uudestaan piipun. Katsellen viemärille ja laajalle\nnevalle ympärilleen, virkkoi:\n\n-- Esimerkiksi tällainen työ. Jos lyhintä tietä aina rahaan pyrkii, ei\ntällainen työ kannata niille jotka teettävät, vaan ainoastaan meille,\njotka saamme työstämme rahapalkan joka lauantai.\n\nMiettinen nousi myöskin ja sievistelevään tapaansa puhuen selitti:\n\n-- Tämähän onkin jo suurkapitalistinen yritys. Tässä meidän työvoimamme\nsiittää kapitalismin kanssa. Me saamme vain, kuin palkkavaimo, rahan\nkouraamme. Mutta kapitalisti, joka panee pääomaa ja jaksaa odottaa, jää\ntyön tulosten omistajaksi, korjaamaan satoja polvesta polveen. Tässähän\njuuri kuvastuu se työmiehen lohduton asema. Kun hän on vaimoineen ja\nlapsineen syönyt palkkansa, ei työn hedelmästä ole mitään jälellä.\nMutta tässäkin --\n\nHän viittasi kädellään lakeudelle:\n\n-- Tässäkin tämä suunnaton viljelysalue jää omistavain sukujen haltuun.\nNiiden lapset vielä syövät, pukevat ja rikastuvat siitä, että me\nkaivoimme viemärin.\n\n-- Niin kyllä, tunnusti Juho, silmässä jo huomattava katkeruuden ilme.\nMutta kun nyt elämä on taistelua, pelkkää luokkataistelua, niin kuin\nsinä sanot, tulee meidän taistella saadaksemme kapitaalia. Sulla on\nrahaa. Osta talo, niin sinä saavutat osan tästä nevasta. Älä väitäkään,\nettä sinä säälit niitä, jotka eivät voi tehdä samoin. Et sinä niin jalo\nole. Sano vain rehellisesti, ettet sinä pane rahaasi niin huonosti\nkannattavaan yritykseen kuin ovat maanviljelys ja tämä neva. Sinä\nmieluummin annat rahasi olla pankissa ja palvella keinottelua. Tunnusta\njos tahdot...\n\nJuho oli kiihtynyt ja nauroi hermostuneesti. Miettinen hymyili ääneti.\n\n-- Ja sen minä sanon! huudahti Juho, että jos siitä vain tulee jotain,\nsiitä Kettumaan siirtolahommasta, sinne minä menen. Maata minä tahdon,\nvaikka olenkin sosialisti.\n\n-- Et ole! Pikkuporvari sinä olet, ilkkui Miettinen.\n\n-- No ... jos sillä tulee pikkuporvariksi, että haluaa viljellä omaa\nmaata, ja sillä pysyy sosialistina että pankkien välityksellä lainailee\nrahojaan suurporvarien koronkiskomista avustaakseen, niin piru ollen,\nsama se on...\n\n-- Älä sinä aina suutu, pyyteli Miettinen rauhoittava diplomaatin hymy\nhuulilla. Katsos, sinä et ymmärrä mikä eroittaa porvarillisuuden ja\nsosialidemokratian...\n\n-- Enkä välitäkään. Se ei ole mulle niin vaarallistakaan. Mutta maata\nminä tahdon! Annan palttua sellaiselle uskolle, joka köyhille lupaa\ntaivaat ja maat, mutta toden tullen ei annakaan mitään... Katsos näitä\nkäsiä. Minä olen elinaikani, aina 7-vuotiaasta asti ollut paimenena ja\nrenkinä ja tehnyt maatöitä. Ja jos sinä ymmärtäisit kuinka hartaasti\nmun tekee mieleni omaa maata, niin... Minä en usko enää ketään!\nPuolueet lupaavat ja pettävät. Minä otan maata jos ikänä sitä saan ja\nannan palttua koko äänestykselle. Ei siitä mitään tule!\n\nJuho ravisti päätä ja näytti melkein liikutetulta.\n\nMiettinen oli juuri sytyttänyt uuden paperossin, puhalsi nautinnolla\nsavut ja yhä ylimielisen hymyn leikkiessä huulilla virkkoi:\n\n-- Menisit Amerikkaan. Siellä ne sellaiset runolliset houreet haihtuvat\ntyömieheltä. Työmiehen ei kannata olla runollinen.\n\n-- En mene, mutta Kettumaalle menen, jos vain...\n\nJuho käänsi jo selkänsä aikoen lähteä työmaalle päin, mutta kääntyi\nyhtäkkiä ja julisti kiihtyneenä:\n\n-- Ja sen minä sulle sanon, että jos minä sieltä saan mieleiseni\nmaapalan, niin vannon, että sen viljeleminen kannattaa. Kuinka ei se\nkannattaisi?\n\nHän katsoi pitkään ja ikään kuin yhä kummissaan kysyen Miettisen\nilkkuvasti hymyilevään, kylmään naamaan. Käänsi sitte selkänsä ja meni\nsyrjään.\n\nMiettinen katsoi Juhon jälkeen, liikautti pilkallisen tunteen\nvaltaamana toista suupieltä, silmää ja otsanahkaa.\n\n-- Kello so-oi! kuului työnjohtajan laulava ääni ja kilaus kiviporalla\ntoiseen.\n\nSe oli vasta ensi soitto, ja Miettinen istahti rauhallisesti.\n\nKäsiä ja päitä alkoi kohoilla suosta kanervaisten mättäiden väleistä ja\nmäestä. Miehet jäivät pöperryksissä istumaan, sillä kuumuus oli\npaahtanut heidät puolihumalaan.\n\n-- Kello soo-oi! kuului vähän ajan kuluttua uudestaan ja pari iskua\nporalla toiseen.\n\nEnsimäiset alkoivat kömpiä jaloilleen, pyyhiskellä nuttujensa nurjalla\npuolella kasvojaan ja etsiä kalveista juomaleilejään.\n\nMuuan suuri mies murisi toverilleen:\n\n-- Lyhytpä se lepo taas ... olikin, perusti... Onko se kello vielä?\n\nVähän pienempi mies pilkkasi:\n\n-- Jos sun nyt antaisi vielä siinä kivenkoloss' nukkua, niin kuoliaaksi\nnukkuisit itses. Ei siitä ylellisestä levostakaan. Paa tupakkia suuhus,\nnosta housus ja lähde.\n\nKolmas huuto ei ollut vielä soinut, kun Juho jo oli työntökärryineen\nliikkeellä. Miettinen istui silloin mäen reunassa kivellä ja joi,\nivallinen katse hetkisen Juhoa seuraten. Hän sytytti vielä paperossin\nja jäi paikoilleen viipyen muutaman hetken kolmannen soiton jälkeen.\n\nKun kolmas soitto kuului, oli jo 5-6 miestä töissään, mitkä\nojanpohjassa, mitkä työntökärryjensä kera, mitkä lankkuja\nsiirtelemässä, mitkä mäessä kivenporauksessa tai mäenkaivuussa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSärjettävän kiven kylellä istuu pieni mies ja pitää poraa. Siihen lyö\nIikka, se entinen Varamäen Iikka, joka on lakannut rengittämästä ja\nelää nyt vapaana työmiehenä.\n\n-- Lyö! muistuttaa pieni mies.\n\n-- No peijakas, mikä hätä...\n\n-- Lyö vain. Ei se rikki mene, uudistaa pikkumies terävällä, käskevällä\näänellä.\n\nIikka parantaa vauhtia.\n\n-- Kas sillä lailla!\n\nPikkumiehen poskesta valuu tummaa tupakanpurua. Joka hermo näyttää\nolevan jännitettynä, aivan kuin poranpiteleminen olisi maailman\nhuoltavaativinta työtä.\n\nHän on torppari Rotkola, joka maanviljelystoimensa ohessa on\nelinaikansa tehnyt kivitöitä. Kuuluisa työmies ruumiinsa pienuudesta\nhuolimatta. Kivensärkijä-apulaisekseen oli hän itse valinnut Iikan,\nsillä hän pitää pojasta ja haluaa opettaa sille kivityön\nammattialkeita.\n\n-- Kas niin, anna tulla vain... Se on hyvä kun työmies taitaa... Ei\ntarvitse koskaan hakea työtä... Työ hakee aina sellaista miestä, joka\ntaitaa ja johonkin kelpaa... Eikä ne kaikki edes viitsi ... eivät\nviitsi vaikka taitavatkin... Mitä siitä taidosta sitten on hyötyä? Hmh.\nKäykö raskaaksi?\n\n-- Ei.\n\n-- Ka, osaatpa sinä lyödä... Sillä lailla... Lyö vähän harvempaan ettet\nväsy... Ei hullun kiirettä ole... Pääasia on että työ käy siivosti...\nSe on pääasia.\n\nNäin jatkettiin. Iikankin oli jo ehtinyt vallata onnistumisen innostus\nja työnilo. Rotkolan kehut kävivät hänen työtaidosta ylpeilevään\nmieleensä kuin voide. Lyönnin tahdissa oli jotain tanssitahdin sukua.\nHän soitti ja Rotkola piti tahtia.\n\n-- Stop! Nyt toinen reikä. Tule pitämään poraa, minä lyön.\n\n-- Kyllä minä lyön.\n\n-- Noh, tule, tule, konstia se on tämä pitäminenkin. Mutta älä nuljuta.\n\nRotkola alkoi lyödä, Iikan veri kuumeta. Häntä pelotti että jos se\nlaskee käsille tuolta olan takaa... Nyt ei Rotkola puhunut. Silmä vain\nteräksisenä tähtäsi poranpäätä, suu kävi mälliä purren ja suupielestä\nvuosi tupakkapurua.\n\nKesken kaikkea pysäytti Rotkola tuimat iskunsa. Sanoi:\n\n-- Kuule, ota sinä maata sieltä Kettumaasta, Iikka, et kadu.\n\n-- Tuleeko siitä touhusta? kyseli Iikka.\n\n-- Puhuvat ainakin. Jos tulee, niin ota. Et kadu. Jos ei siitä mitään\ntule, ota muualta. Maata miehellä olla pitää. Muuten sitä on aina niin\nkuin varpunen ohranpääss'. Ja ihminen tulee laiskaksi, jos ei ole omaa\nmaata. Olla aina toisen työss', se väsyttää ja nahkaavuttaa.\n\nRotkola sylki, puri ja sanoi:\n\n-- Minä lähtisin kohta Kettumaahan, mutta kun isäntä jatkoi sen\ntorpankontrahdin, pysyn siinä. Vähänläntä siinä on maata, mutta minä\nalan olla jo vanhakin ja mukulat menevät tiehensä. Minä ja meidän momma\nvain jäämme... Tphy! Järsitään lisää kivensyrjästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViemärin pohjamudissa kaivellessaan jutteli kaksi nuorta miestä. Heillä\noli vain uimahousuntapaiset laitteet verhonaan, muuten olivat he ihan\nalastomia. Ihonpinta oli päivettynyt kuparinruskeaksi. Jaloissa oli\ntoisella pieksusaappaat, sillä tällä kohtaa oli vesi taas rautaisen\nkylmää. Toinen urheili ilman jalkain suojia. Pitempi, Vihtori, oli\nOjantaustan torpan poika Kettumaalta; hänellä ei ollut kenkiäkään.\nLyhyempi oli Peräsen talon poikia, Jaakko-niminen, Jokirannan kylästä.\n\n-- Saatko isältäs rahat? kysyi Vihtori jatkaen keskustelua.\n\n-- En ... mutta täältä.\n\n-- Tuleeko täältä niin paljo säästöön?\n\n-- Ettäkö Amerikkaan pääsee? Eiköhän. Puhelu hieman katkesi.\n\n-- Lähde pois, mukaan, houkutteli Jaakko. Miettinenkin lähtee.\n\n-- Lähteekö Miettinen?\n\n-- Lähtee. Täälläkös se, kun on parempiin rahanansioihin tottunut.\n\nOlivat taas vähän aikaa vaiti.\n\n-- En minä lähde, sanoi Vihtori. Olen ajatellut, että jos sitä\nKettumaatakin nyt ruvetaan asumaan, niin jos sais maapalan itselle. Ja\ntällä nevallakin tulee vuosikymmeneksi kuokkuu- ja ojaurakoita.\n\nVihtori kääntyi kummastellen ja kysyvänä Jaakon puoleen:\n\n-- Sinäkin, talon poika, ja menet.\n\n-- Talon poika, matki Jaakko vähän ajan kuluttua. Mitä siitä nykyaikana\non iloa, vaikka onkin talon poika? Ilman saa tehdä työtä ja aina kärsiä\nkitua.\n\nVihtori ei ruvennut väittelemään, mutta sanoi vähän ajan kuluttua.\n\n-- Tule Kettumaalle. Ota kotitalosi palsta.\n\n-- En minä! Jaakko melkein ärähti. Nälkä siellä kuitenkin tulis. Ei se\nmaanviljelys kannata enää, jos ei ole sivutuloja. Ja milläs minäkin\nniitä...\n\n-- Meinaan minä saada kannattamaan, jos vain...\n\n-- Niin, johan sinä. Mutta talollisilla on niin kamalan suuret ulosteot\nja verot, ettei lempokaan...\n\n-- Rupea sitte torppariksi, jos luulet sen paremmin kannattavan, nauroi\nVihtori.\n\nJaakko oli hiljainen murjottava luonne. Painuen ääneti työhönsä\nlopettaen keskustelun, hän ryhtyi vääntämään muuatta liekoa, joka\nsattui tielle poikkiteloin. Pojan silmissä oli raskas, väsynyt ilme ja\nhänen heikko, hintelä vartalonsa näytti siinä tuon pitkän,\nvahvarakenteisen toverin rinnalla melkein avuttomalta.\n\nVihtori alkoi viheltää vinhaa polkkaa. Katsoi hetkisen, kädet\nlanteilla, jouten, kun Jaakko käpälöi hiljakseen kiroillen lujassa\nistuvan liekonsa kera. Avustaakseen tarttui Vihtori kirveeseen ja antoi\nmuutaman lujan, vapauttavan iskun. Musta suorapa roiski yltympäri.\nJaakko pyyhiskeli lakin perällä rapaa silmistään ja korjasi lieon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTupalan Tuomas, keski-ikäinen, vankkarakenteinen mies tyhjäsi toisaalla\ntyöntökärrynsä. Havaitsi, että paikka oli hieman näköpiiriltä suojassa.\nTyönjohtajaa ei ainakaan näkynyt. Istahti ja sytytti paperossin.\nSamalla tuli siihen Roopertti-niminen nuori kulkutyömies, julmasti\nvannoen ja kiroillen. Heitti tuskaantuneena aisat käsistään, jätti\nrattaat tyhjentämättä ja istahti vannoen käheällä, kuiskaavalla\näänellä:\n\n-- Jumalauta! tätä ei tee sellaisella palkalla muut kuin työnhaluiset.\n\nSytytti paperossin ja alotti uuden sarjan kirouksia sekä muita\nvoimasanoja, tumman etutukan roikkuessa silmillä.\n\n-- Tee lakko, virnisteli Tupalan Tuomas, rauhallisena istuen ja\npiiputellen.\n\nNuori mies kohotti suuttuneen katseensa, joka lurkki etutukan alta, ja\nrupesi sanomaan:\n\n-- Jos ei täällä olisikaan niin s----n paljo sellaisia työnhaluisia\nmoukan-piruja, niin levätä saisit sinäkin vapaasti, jottei tarvitsisi\ntuo pääkulta pälyä ympäri niin kun pakojäniksen ja korvat panna aina\nvaih, vaih, jotta mistä raosta se pomo piskahtaa...\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKyläsuo, tuo entinen kuollut Kyläsuo, oli todellakin alkanut elää ja\nvaikuttaa Jokirannan elämään. Miehet, jotka pitkiin aikoihin eivät\nolleet aivoissaan ajatelleet muuta kuin keinoa, miten saisi asumisensa\nsupistettua niin pienelle kuin ikinä voi, miten saisi talonsa asutuksi\nilman kustannuksia, olivat Kyläsuosta saaneet uuden aatteen. Se\nsynnytti elämää, kiihotti, teki mielen pirteämmäksi, synnytti uusia\ntoivomuksia ja pani ajatukset suunnittelemaan jo itse paikan päällä\nojatöiden alottamista omilla palstoillaan. Nämä ajatukset eivät silti\nolleet uusia, mutta uutuuden viehätyksen niille antoi toteutumisen\nmahdollisuus.\n\nJo monta vuottahan heidän ajatuksensa olivat askaroineet Kyläsuolla,\njohon ne oli aina johtanut harhailemaan Varamäen uutisviljelysten\nesimerkki. Mutta silloin ajatukset usein miesjoukoissa työnsivät\ntyökseen piloja ja kokkapuheita, jotka kaikki tahtoivat kiertää\nVaramäkeä kuin humalanköynnös riukuaan. Erkkilä, joka kylän kesken\nlyhennettiin Erkiksi, oli asiasta monta sukkeluutta laskenut. Kauimmin\njauhettiin sitä, että tämä kerran kylänkokouksessa, jossa ei Varamäkeä\nollut paikalla, oli sanonut, että Varamäen Antille olisi syytä valita\nholhooja, sillä muuten se hukuttaa perintörikkautensa Kyläsuohon.\nSilloin oli Pikku-Passi jatkanut:\n\n-- Pannaan sitte sinut holhoojaksi, saat ajaa tunkiosi Varamäen\nnevalle. Tottahan peru sitte kasvaa ... tottahan jo, peru.\n\nMiehet olivat nauraneet ja Erkki oli sillä kertaa lopettanut. Hänellä\nolikin suuri tunkio, jota ei koskaan ehditty ajaa pellolle. Pikku-Passi\ntaas oli jo siihen aikaan omalta osaltaan alkanut ojittaa suota\nrantakeitaalta ja tunsi tarvetta antaa Erkkiä nokalle.\n\nMutta tapaus aiheutti kauan kestävän kyläjuorun, joka lopulta vaikutti\nhyvin edullisesti suokysymyksen kehitykseen. Mielet alkoivat taipua\nviljelysajatukseen.\n\nKun asiasta sitten talvella tehtiin alote, tuntui jo monilla olevan\nkehitys siinä mitassa, että heillä oli aivan kuin kunniantarve kuulua\nniihin, jotka ovat jo kauan aikaa ajatelleet että siitä se täytyy tulla\nkylän tulevaisuuden voileipämaa.\n\nNyt kun Kyläsuon valtaviemäreitä avattiin, vaikutti sitä koskeva\najattelu jo koko talouteen. Aivan kuin silmä ja äly nyt vasta olisivat\nalottaneet yhteistyönsä pitkän lepoajan jälkeen, kasvoi sisällinen\nlevottomuus maallisten asiain menestyksestä monessa rinnassa. Julkisena\nmerkkinä tästä oli se, että maataloudellisiin esitelmätilaisuuksiin,\njoita kylässä talven ja kevään kuluessa suotoimikunnan alotteesta\npidettiin, tulivat kylänmiehet melkein kaikki. Kuuntelijain silmistä\nloisti tarkkaava uteliaisuus, ja nyt alettiin jo tehdä kysymyksiä. Sen\nsijaan että esitelmistä mentäessä entisaikaan usein laskettiin sattuvaa\npilaa maanviljelysneuvojista, viisaista munista, jotka neuvoivat heitä\nkanoja, sen sijaan saattoi asiallinen keskustelu esitelmän johdosta nyt\njatkua vielä kotimatkallakin. Nyt myöskin naurettiin vähemmän ja oltiin\nhieman varovaisempia omiin kokemuksiin vedottaessa.\n\nAivan kuin synnintuska aiheutti tämä taloudellinen heräys levottomuutta\nja haparoimista, joka monasti ilman johtavaa periaatetta hyppäsi tiedon\nperässä tahi ryntäsi toteuttamaan mitä päähänpistoa milloinkin, pani\ntaasen katumaan, kun luuli havaitsevansa teon erehdyksiä.\n\nViljelysvuorottelu ja lannoituskysymys vaivasivat monen mieltä.\nPiilomäen porvari, jolla oli jonkunlainen järjestetty vuoroviljelys,\noli jo parina vuotena saanut olla kylän heräämässä olevain isäntäin\nlähimpänä vuoroviljelysneuvojana. Monikaan ei uskaltanut kääntyä\nsuoraan ammattineuvojain puoleen pelosta, että niiden vaatimukset ovat\nniin tavattomia, ettei niitä voi talonpoika toteuttaa. Talonpojalle\nriittää, jos hän saa järjestetyksi vuoroviljelyksensä vähän sinnepäin.\nHänen pitää ja täytyy päästä alkuun ilman erikoisempia, tavattomia,\ntyötä ja varoja kysyviä mullistuksia, yksinkertaisin ja helpoin\nkeinoin. Mitä ne tavattomat ja erikoiset olivat, joita pelättiin, sitä\nei oikein kukaan osannut täsmälleen sanoa. Mutta se oli jotain\nsellaista, tahi juuri sitä, mikä kirjanoppineiden viljelysjärjestelmät\ntekee kannattamattomaksi, sitä, mikä kammottaa ja estää agronomeja\nrupeamasta elinkeinokseen pikkuviljelijöiksi. Mutta mitä se sitte\nperältään oli; sille koki kukin heräävässä mielessään keksiä oman,\nnäppärän selityksensä.\n\nJa Piilomäen porvariin alettiin neuvonantajana yhä enempi luottaa;\nhänhän oli joka tapauksessa jotain kokenut -- vaikkakin tämän\nkokemuksen arvoa suuresti heikonsi se, että mies oli kaupasta saamiaan\nvaroja kenties voinut käyttää maanviljelyksensä tukeamiseksi.\n\nOsa kylän vaimoväestä seurasi miehiä, mutta osa oli heidän\nsieluntilastaan hieman levotonna.\n\nErään seuratilaisuuden lopussa valitti Pikku-Passin emäntä kiertävälle\nsaarnamiehelle:\n\n-- Kun ei enää ollenkaan tahdota joutaa sielunsa asioita\najattelemaan... Niillä miehillä on nyt niin pää täynnä aivan nevarapaa.\n\nSaarnaaja sanoi, että hän olikin kovin kummastellut, kun isäntiä ei\nenää ollenkaan näy, eikä Pikku-Passinkaan isäntää, joka aina ennen oli\nniin ahkera.\n\n-- Nevarapaa todella, nevarapaa todella, nyökytti saarnaaja\nsurumielisenä päätään.\n\nMaalarin muori, joka oli lähellä, liittyi mukaan:\n\n-- Meidän isä sanoo, kun nyt niin kovin paljo puhutaan siitä nevasta,\nettä, -- eihän nyt mistään muusta puhutakaan, -- niin meidän isä sanoo,\nettä ne tekevät nevasta itsellensä Kristusta.\n\nKun saarnaaja käänsi lempeät, surunvoittoiset silmänsä muoriin, johtui\ntämä ajattelemaan, että kysytään hänen miestään.\n\n-- Tuolla, muori virkkoi ja osoitti sormellaan miestään, aivan kuin\njoku olisi kysynyt. Tuolla se on.\n\nMuorin sormi osoitti aitanportaalla istuvaa, kuihtunutta, kyyristynyttä\nmiestä.\n\n-- Tule tänne, Sameli! huusi muori.\n\nSameli katsoi väsyneillä, sairaudesta puhuvilla silmillään sinnepäin,\nmistä kuului kutsuva ääni.\n\n-- Tule vain, rohkaisi vaimo. Se raukka on niin huono... Vatsa on niin\nhuono, sisällä ei pysy mikään, loppu lähestyy... Jeesus Kristus\narmahda... Tule vain, Sameli!\n\nUseampia naisia oli keräytynyt puhujan ympärille uteliaina ja\nodottavina, lempeä, anova hymy loistaen kasvoilla. Ottivat vuorotellen\nkädestä, hyvästelivät, kiittelivät ja pyysivät Jumalalta voimia\nsaarnaajalle. Melkein jokaiselta kysyttiin, että missä mies on, eli\nisäntä, riippuen ero siitä, oltiinko talosta vai vähemmän vaativista\noloista. Ja aina täytyi emäntäin näihin uteluihin selittää, ettei\nisäntä ollut joutanut, että tahtoo olla niin paljo töitä eikä saa\ntyöväkeä. Useimmat tekivät selostuksensa miehiään puolustavassa\nsävyssä, välttäen omasta puolestaan langettamasta heihin Jumalaa\nkohtaan tapahtuneen rikoksen varjoakaan. Toiset vaimot kyllä horjuivat\nkahden vaiheilla. Mutta saarnaaja oli saanut sopivan, verrannollisen\najattelunaiheen äskeisestä, ja pyöritteli sitä jo ajatuksissaan\nvastaista käyttöä varten. Antaessaan jäähyväisiksi minkä lohdutussanan\nmillekin, hän, usean kättä puristaessaan virkkoi leikillisesti, aina\nmiehiä tarkoittaen:\n\n-- Onko hänkin alkanut tehdä itselleen kultaista vasikkaa nevaravasta?\n\n-- Tiedä sitäkään sanoa, virkahti omalla vuorollaan Koivusen Elli,\nVihtorin vaimo. Mutta kun ei Jumala enää tähän aikaan ruoki meitä, jos\neivät jotkut kuoki ja kynnä, niin minä ajattelen, ettei sen\nnevaviljelyksen nyt mikään sellainen synti pitäisi oleman.\n\n-- Ei suinkaan, mutta ... kiirehti saarnamies selittämään.\n\n-- Niin mutta minä olen kuullut, kun te olette näiltä akoilta kysellyt\nniin kuin salarippinä, että onko meidän miehemme tehneet itsellensä\nnevaravasta kultaisen vasikan. Ettekö te sillä meinaa että nevaviljelys\non synti?\n\nElli-emäntä heitti taisteluhaluisesti päätään.\n\n-- Ei, ei! Minä vain...\n\nMutta nyt oli maalarinmuori saanut Samelin tulemaan, työnsi syrjään\nmuita ja vastustelevaa miestään kädestä vetäen hoki:\n\n-- Turhia, turhia ... syntiä puolustaa. Nevalla niiden Kristus on,\nisäntäin... Tässä on meidän Sameli.\n\nHän pani Samelin käden saarnamiehen käteen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSinäkin iltana olivat kylänmiehet joukolla lähteneet suolle katselemaan\ntöiden edistymistä. Sieltä palatessaan he kulkivat Varamäen viljelysten\nläpi. Siellä kasvoi nytkin eräillä osilla ruista kuin seinää. Heillä\nmonella oli rintapelloissaan tänä vuotena heikot rukiit. Omituinen\ntuska kaiveli monen miehen mieltä. Varamäki ei ollut itse mukana, mutta\nPikku-Passi tunsi tarkoin, miten kukin eri ala oli savettu, mitä\nlantalajeja ja minkä verran käytetty, missä poltettu, missä ei j.n.e.\nLaskutkin hän tiesi, mitä maksaa muokkaus, lannat ja siemen sekä mitä\ntulee sadoksi, jos ei välillä mitään onnettomuutta satu. Pikku-Passi\npuhui innolla, aivan kuin omastaan, mutta hän olikin parina vuotena jo\nollut Varamäen innokkain oppilas ja uskonveli. Hänellä oli myöskin jo\nmuutaman hehtaarin alue ojitettuna, osa kuokittuna ja savettuna, aivan\nVaramäen mallin mukaan.\n\n-- Nyt lyön sen rukiiksi, kehui hän omaansa. Käyttekö katsomassa?\nTuossahan se vaan on.\n\nMutta he eivät tällä kertaa viitsineet, kun olivat väsyneitä, ja hieman\njo ahdisti myöhäinen. Mutta Varamäen suopellonpientareita kierrettiin,\najattelun ja arvostelun leima katseissa; muutamista katseista näkyi\njotain muutakin.\n\nMikä mahtava, valtaava näky olikaan tuo jo monihehtaarinen ruisvainio,\njoka kohosi suon sydämestä kuin siunaus. Pitkät tähkäpäät painuivat\nraskaina alaspäin ja törnevä olki seisoi kuin sirotekoinen\npylväs kannattaen rukiin kultaista terää. Aurinko oli vaipumassa\nlänteen. Illan ruso loi ihanan, punakuultavan hohteen yli laajan\nviljelyslakeuden. Tuossa toisella puolen levisivät kylän ikivanhat\npellot parhaassa kukoistuksessaan. Ne olivat nielleet kymmenien\nsukupolvien hien, mutta lahjoittaneet siitä takaisin leivän ja\nelämänilon. Nyt oli niiden voiman ulottuvaisuus alkanut rajoittua, eikä\nleipää niistä enää riittänyt kaikille. Mutta tässä oli uusi valloitus\nalkanut. Uudismaa kilpaili ilosta saada tarjota viljelijälleen kaikki\nmahdollisuudet. Tuossa rukiin rinnalla kasvoi kaura, ei yhtä hyvin\nmenestyneenä kuin ruis, mutta silti kilpaillen kunnialla monen noiden\nvanhain viljelysalueiden kauran kera. Ja tässä olivat kaikki vastaisen\nparantamisen mahdollisuudet. Vihdoin heinä, timotee, pillisuorana,\ntiheänä, ylpeänä se nousi suosta aivan kuin ylimielisesti pilkaten\nnoita miehiä, joista moni oli jo vuosia köyhyyden käsissä kitunut\nyrittämättäkään vapauttaa vilja-aarteitaan Kyläsuon rikaslahjaisesta\npovesta.\n\nMiesten ajatus askarteli niin voimakkaasti, että keskustelu rajoittui\npelkkiin huudahduksiin ja ihmettelyyn, kunnes vihdoin lähdettiin\nkotiinpäin.\n\nTultaessa sivuutettiin Mäkitoiskan vainioniitty, joka nyt ensi kertaa,\noltuaan viljanviljelyksellä ennen, kasvoi heinää. Miehet ihmettelemään,\nminkä vuoksi heinänkasvu oli niin heikko.\n\n-- Se on vain päästetty heinälle, siitä se johtuu, ilkkui Koivusen\nVihtori, joka ei usein ilkkunut.\n\n-- Suuri tunkio sen tekee, sanoi Pikku-Passi.\n\n-- Hääh?\n\n-- Suuri tunkio ... ei joudeta ajaa pelloille ... se sen tekee.\n\nToiset alkoivat nauraa, mutta kaikkien nauru ei helähtänyt. Niilläkin\ntaisi olla suuri tunkio.\n\nJuuri kun miehet tulivat kyläntielle hajotakseen koteihinsa, ilmestyi\nsiihen kylän maalari muorineen, vasta seurasta tullen. Maalari alkaa\nmiesten kanssa puhetta tehdä. Muori hokee:\n\n-- Jumalaansa kukin palvelee, Jumalaansa kukin palvelee, jumalaansa\nkukin palvelee...\n\n-- Oliko hyvä saarna? kysyi Koivusen Vihtori, jonka rauhaisaa mieltä\nmuorin yhtämittainen hokeminen siihen määrään kiinnitti, että suu meni\nhymyyn ja mieli teki tutkia tarkemmin.\n\n-- O-oli, oli... Kyllä sai kuulla. Mutta kun on nevarapa jumalana...\nMihinkä sinäkin Vihtoriparka ijankaikkisuudess' suus ammotat? Luuletko\nnevan siellä kelpaavan? Voi lapsiparka, jos olisit kuullut...\n\n-- Älä nyt ihmisille, suuti maalari suulasta vaimoaan, ponnistaen\nviimeisiä voimiaan saadakseen äänensä vihaisesti nuhtelevaksi.\n\n-- Mitä? Enkö minä saa sanoa? Eikö puhuja sanonut, että pidä päälle\nsekä sopivalla että sopimattomalla ajalla?\n\n-- Sanokaa vain muori, kyllä se nahka sen pyykin tarvitsee, kehoitti\nPikku-Passi.\n\n-- Ja suakin puhuja kysyi, emännältäs, Passin isäntä. Hyvä paimen etsii\nkadonneita lampaitansa. Palaja pois! Oi Herra... Tule Sameli.\n\nSameli jutteli muiden miesten kanssa.\n\n-- Sameli, Sameli! Varamäen Antti tuli pyörällä.\n\n-- Mikä kokous? alkoi kysellä, ja pysähtyi.\n\n-- Sun ruistas käytiin katsomass', sanoi Pikku-Passi.\n\n-- Vai sitä.\n\n-- Ja nevalla käytiin. Ei ne työt tahdo oikein... Kuumiksi ilmoja\nporajavat.\n\nMiehet, jotka jo olivat eri haaroille hajoamassa, pysähtyivät vielä\njuttelua jatkamaan. Saivat kuulla, että Varamäki oli jo ollut taas\nnevalle ojureita etsimässä.\n\n-- Ka!\n\nMiehet jännittyivät. Se jo taas uusia ojia ja kuokkuja suunnittelee,\nvaikka on jo ennestään niin laajat suopellot. Me tässä vain odotamme\nviemärin valmistumista ensin, vaikka ei se millään tavalla estä meitä\nalottamasta.\n\n... Ka! ajattelee moni ihmeissään, ei muuta.\n\nVaramäki kertoo suonraivaussuunnitelmistaan. Joku siinä ohessa\nvalittaa, ettei saa miehiä. Kyllä Varamäki oli saanut.\n\n-- Se on kumma, mumisee joku hampaisiinsa, aivan kuin huutokaupan\njälkeen, jolloin joku mieleinen esine menee huutaja-kilpailijalle\nvähäpätöisen hinnanlisäyksen vuoksi.\n\nVaramäki on lämminnyt.\n\n-- Siihen aikaan kun minä sain talon, odotin minäkin palkkojen\nhalpenemista ja sitä, että kyllä työväen on pakko tulla kaupalle. Mutta\nei ole tähän asti tapahtunut kumpaakaan. Ei mun ainakaan muu auttanut\nkuin pyytämään täytyi lähteä, jos halusi hyvää työmiestä ja palkka\ntäytyi jättää sellaisten miesten itseensä määrättäväksi. Eikä se\nolekaan väärin. Niin pitääkin olla, ainakin mun mielestäni.\n\nToiset kuultelevat hymyillen, toiset totisina, useiden ilmeissä\nkielteinen sävy.\n\n-- Johan se... Mutta kun saa sellaisenkin työmiehen kuin mulla oli\ntässä, alotti Erkki hyvin leveästi kertoa eräästä kulkumiehestä, josta\nhän oli saanut kyllikseen.\n\n-- Johan se, matki Varamäki, jolla oli Erkkiä varten vanhoja asioita\nhampaankolossa. Hän nojasi pyöräänsä vasten, tuijotti maahan ja\nuudisti:\n\n-- Johan se, aina väliin sattuu hyvillekin. Mutta mulla on sellainen\nkäsitys, -- vaikka ei suinkaan se mun käsitykseni mikään käsitys\nolekaan, -- että kun isäntä on liian hyvä työmies, se saa aina huonoja\npalkkatyömiehiä. Kuinka sitte lie.\n\nMuutamat nuoremmat miehet nauroivat. Erkki, joka ymmärsi piikin, koetti\nampaista takaisin.\n\n-- Mutta sen mä vain sanon että makaavat ne sunkin renkis, makaavat jo.\n\n-- Kyllä ne saakin maata, en minä ole niistä ikänä mitään ikiliikkujia\nyrittänytkään.\n\nKatseli taivaalle.\n\nToiset yhä nauroivat. Nolostuva Erkki näytti tutkistelevan ja etsivän\nsanoja. Mutta leppoisa, hyvänlaatuinen mies kun oli, alkoi kaivaa periä\nvain maalarin piipusta ja jupisi itsekseen:\n\n-- Ei niiden perujen kans auta mikään, kun sattuvat olemaan siitä\nlaista.\n\n-- Isäntä, isäntä. Maalarin muori läheni Varamäkeä. Saarnamies sanoo:\nteidän jumalanne on nevarapa...\n\n-- Älä siinä! yritti maalari karjua, mutta entinen ryhti oli poissa.\nMiestä rupesi vain kovin yskittämään.\n\n-- Ole sinä, suhditti vaimo.\n\n-- Noo, sanoi Varamäki, siellä meillä on vielä paljonlaisesti vanhoja\nperunoita, muori saa hakea, jos tarvitsee.\n\n-- Kiitoksia, aina min' oon teiltä ennenkin saanut.\n\n-- Hmm, niitä on, kun Jumala siunaa nevaravan.\n\n-- Niin, niin, kun Jumala siunaa nevaravan, niin on...\n\nMuori jutteli ja tuijotti Varamäkeen, joka hyppäsi pyörälleen ja\npoistui. Samalla toisetkin alkoivat hajota.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n-- Iitu!\n\n-- Oo!\n\n-- Mihin se Vihtori heittää?\n\n-- Antista tuli härkä.\n\n-- Älä ... eipä, sinä härkä. Mitataan.\n\nKansakoulun pihamaalla oli iloista hälinää. Parvi kylän miehiä,\nnuorempaa ja keski-ikäistäkin polvea, oli kokoontunut kavunheittoon.\n\nNämä iltayhtymät koululla oli saatu aikaan jo toissa talvena, kun\nkansalaisopintolukuja alotettiin. Kokoontumisille annettiin jo silloin\nlaajempi tehtävä. Muodostettiin nuorisoseuralle kansalaisopintoryhmästä\nalaosasto, joka samalla piti keskusteluiltoja, sekä voimisteli ja\nurheili. Viime keväänä muutettiin ne arki-illoista sunnuntai-illoiksi.\nSilloin lukuopinnot keskeytettiin ja annettiin enemmän sijaa vapaille\nurheiluille. Tämä vaihdos kevääntullen toi melkein koko kylän\nkoulukartanolle sunnuntai-illoin. Ne kadottivat tämän vuoksi\nalkuperäisen rattonsa kun oli niin paljo joutilaita, jotka katsoivat\nvain. Tämä katselijain suuri luku muutti tilaisuudet enemmän\nesiintymis- kuin toveri-huvittelu- ja ruumiinharjoitus-tilaisuuksiksi.\nSilloin keksittiin pakko, että jokaisen, joka tuli koulunmäelle ja oli\n60 vuotta nuorempi, piti jollain tavoin olla mukana. Siten jäi moni\npois.\n\nKesäisinkin joskus keskusteltiinkin, kun joku sattui esittämään\nsopivan, innostavan aiheen. Viime aikoina oli pohdittu ahkerasti eräitä\nkysymyksiä, joilla oli oman kylän elämään syvälti vaikuttava merkitys.\nTärkeimpiä niistä olivat nuorten maanviljelijäin ammattiopetus ja\nKettumaan asutuskysymys. Kumpainenkin koski persoonallisesti tämän\nseurapiirin jäseniä. Kaikki olivat maanviljelijöitä, toisilla jo oli\noma maa, tai vuokramaa, toisilla toivo saada maata sen kyläkunnan\nyhteistoimenpiteen kautta, jota joku aika oli suunniteltu.\n\nTänään odotettiin agronomi Peltomiestä saapuvaksi tekemään selkoa\nsiirtola-asiasta. Hän oli aamusta alkaen jo ollut kylässä. Opettaja\nKanteleisen ja Niilo Mikkosen kanssa olivat he kiertäneet kylää\nottamassa lopullisia sitovia vastauksia maanomistajilta siitä, myövätkö\nja millä hinnalla sarkojaan Kettumaalla. Samalla kävivät he kylän\nrahamiesten pakinoilla tarvittavain pääomien saantimahdollisuuksista\ntiedustellen.\n\nPihassa istuskeli tuttuja ja tuntemattomia, vakavan näköisiä työmiehiä\nja hilpeätä, kevyttä nuorisoa. Monien kasvoihin ja olemukseen olivat\ntyö ja elämäntaistelut painaneet syviä jälkiä. Keski-ijän aurinko oli\njo huippukohtansa ohi kiirinyt ja otsaryppyjen syvänteissä lepäsivät\nväistymättömät varjot. Mutta tällä kertaa, oliko se nyt satunnaista,\nvai jo vakiintuneempaa, oli miesten silmissä joku juhlallisen\nitsetietoisuuden leima. Kavunheittäjiäkin he katselivat totisina, aivan\nkuin olisi ollut kysymys tärkeästä työstä. Joskus värähti suu hymyyn\nkun heitto sattui hyvin, tai lensi ohi.\n\nNuorten olemuksen yli levisi parhaan ihmisijän nousukauden verevä,\nkuohahteleva elinvoima. Suuri parvi niistä otti osaa kavunheittoon\nhilpeällä, lapsuudesta vielä vereksessä muistissa olevalla\nvauhdilla. --\n\n-- Kuningas! Yhdeksäntoista!\n\n-- Kas ... luutu putosi kuin taivaasta ja pätkähti ihan kuninkaan\njalkoihin.\n\n-- Pois tieltä!\n\n-- Heitä vaan!\n\n-- Ha-ha-ha-haa...\n\n-- Maattukäpälä. Mutta näin!\n\n-- Joo. Ykkösen mies kaataa.\n\n-- Kuningasta ... noin!\n\n-- Kiittäisit jos kapraalia.\n\n-- Huonoja miehiä ... ka, kuutonen meni.\n\nPeltomies, Kanteleinen ja Niilo Mikkonen tulivat. Kapuaminen hieman\nhäiriytyi ja pihan syrjäpuolilla istuvat miehet huiskahtivat. Tulijat\nmenivät sisään. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin sinne Varamäki sekä\nKoivunen, Takanperä ja pari muuta mökinmiestä.\n\nKapuamisen innostava jännitys oli jonkun verran häiriytynyt, sillä\nuseain osanottajain mielenkiinto oli Kettumaa-kysymyksessä. Vihdoin\ntultiin ulos. Kanteleisella oli paperi kädessä. Toiset etsivät\nistuinpaikkoja, mutta hän rupesi seisoaltaan selostelemaan eräässä\nkulmauksessa retken tuloksia. Sinne kertyivät hänen ympärilleen kaikki,\njoita asia liikutti. Nuorempi polvi jatkoi kapuamista.\n\nOpettaja Kanteleinen selosti ensinnä kuinka suuri oli niiden luku,\njotka vakavasti aikoivat lähteä Kettumaalle. Niitä oli 16. Mutta 3\nniissä oli sellaisia, jotka menevät vain, jos eräitä erikoisehtoja\ntulee täytetyksi. Näissä 13:ssa on 4 sellaista joilla on itsellään\nrahoja, 8, jotka tarvitsevat koko lunastushinnan lainata, ja agronomi\nPeltomies, joka omasta puolestaan ei tätä luottoa tarvitse, mutta käy\nmukaan yhteislainaan jos sellainen saadaan. Tämän perusteella oli\ntehtykin ehdotus maanosto-osuuskunnan muodostamiseksi. Paitsi\nedellämainituita, olisi kylässä ollut vielä pari perhettä, jotka\nhalusivat maata. Mutta heidän työvoimansa olivat siksi heikot, ettei\nheitä voitu suositella siirtolan jäseniksi.\n\nNäistä 15:sta oli 12 sitoutunut suorittamaan ensi talven kuluessa\nmaataloudelliset kotiopintokurssit ja jatkamaan tulevaisuudessa\ntietojen kartuttamista. Kolme osakasta oli vanhoja torppareita, jotka\neivät uskaltaneet ottaa luku-urakkaa, mutta he olivat ennestään\ntunnettuja hyviksi maanviljelijöiksi, joten lukuhommat saivat jäädä\nvapaehtoisuuden varaan.\n\nYhdeksästä talosta oli saatu sitova suostumus luovuttaa\nKettumaan-palsta maanosto-osuuskunnalle. Siinä oli kyllä se ikävyys,\nettä välille jäi kahden talon palstat, joita ei luvattu myödä niin\nsopivilla ehdoilla, että ne olisi voinut ostaa.\n\nMutta jo näiden yhdeksän talon maiden ja metsäin katsottiin\ntäydellisesti riittävän näille 16:lle uutisviljelijälle. Aikojen\nkuluessa ne osuuskunnan maiden väliin jääneetkin palstat toivottiin\nsaatavan ostaa, kun maata tarvitsevain, pystyväin uutisviljelijäin\nlukumäärä lisääntyy. Maalle, joka nyt saatiin ostaa, olisi voinut kyllä\nmukavasti sijoittaa kaksikinkymmentä uutistilaa, mutta voitiin ne\njärjestää kuuteentoistakin palstaan.\n\nRahakysymys oli myöskin saatu lopulta järjestetyksi mukavammin kuin\nalussa oli uskallettu odottaakaan. Piilomäki, Varamäen ukko ja nahkuri\nSarvinen olivat sitoutuneet lainaamaan yhteisesti tarvittavat rahat\nverrattain alhaisella korolla.\n\nMyöskin oli saatu uutisviljelijäin kesken aikaan lopullinen sopimus,\njossa he sitoutuivat alistumaan perustettavan maanosto-osuuskunnan\nsääntöjen alle.\n\nPäivä oli määrätty, milloin kaikki asiaan kuuluvat kokoontuvat tänne\nkoululle asiakirjojen allekirjoittamista varten.\n\nKun Kanteleinen lopetti, oli soma katsoa sitä miesryhmää, jossa\nuseimmat olivat itse uutisasukaskandidaatteja. Äskeinen raskas vakavuus\noli hieman häiriytynyt ja siihen oli tullut uusi, hymyhohteinen sävy.\nPäät kääntyivät vierustovereihin ja puhelu alkoi, ensin ja\nenimmäkseenkin yksityisin harvoin sanoin ja huomautuksin. Mikä mihinkin\nkohtaan oli erikoishuomionsa kiinnittänyt ja siitä mainitsi harvoin,\nepämääräisin sanoin.\n\nAgronomi Peltomies tuli kättelemään. Hänen ympärilleen kertyi\nmiesparvi. Jutteli ja kysymyksiin vastaili kuten tavallista hiljaisella\näänellä, suu hyväntahtoisessa hymyssä. Miehet puristivat piiriä hänen\nympärillään yhä tiukemmalle ja kurottivat kaulojaan silmät ahmivasti\ntähdättyinä Peltomiehen suuhun. Muutamien harvojen kasvoilla havaitsi\njonkullaisen epävarmuuden tai pelonvivahduksen. Ne olivat niitä, joilla\noli itsellään rahaa panna yritykseen. Uusi edesottaminen oli pelottava.\nJos sattuisikin menemään huonosti ja rahat hukkuisivat yritykseen.\nNiillä, joilla ei ollut rahoja, ei ollut tätä murhetta. He eivät\nvoineet rakastaa toisten rahoja, eikä pelätä niiden häviötä. He\nsuhtautuivat asiaan kuin ainakin kokeeseen, jossa ei voi menettää\nmitään. Mutta sittenkin oli joskus mieliala vavahtanut. Päivittäin\nvaihtelevat ajatukset olivat milloin kuvitelleet Kettumaan viljelyksen\nerinomaisestikin menestyväksi, milloin taas oli kasautunut eteen\nesteitä, vaikeuksia ja vastuksia niin suuria, että mieliala niiden alla\npainui alakuloiseksi, epämääräisyys ja pelko yrittivät valtaamaan. Niin\nkauan kuitenkin, kun asia oli kysymyksen ja ehdotuksen varassa, oli\naina olemassa avoin pakoportti. Mutta nyt se näytti sulkeutumistaan\nsulkeutuvan, hitaasti ja peruuttamattomasti. Se ahdisti muutamia\nepämääräisellä ristiriidalla, jäädäkö mukaan, vai lähteäkö pakoon?\n\nMonelle näistä miehistä oli elämä jo näyttänyt vakavankin puolensa.\nNuoruuden unelmat olivat hiljakseen häipyneet ja kaikonneet yhä\netäämmälle, kunnes kokonaan katosivat näköpiiristä, yksi toisensa\njälkeen. Elämän huvivaatimuksia täytyi supistaa äärimmilleen, jopa\nniistä kokonaan luopuakin, kun elämän taistelu kävi jokapäiväiseksi\neikä suonut mitään väliaikaa.\n\nKyllähän Kettumaalla oli keväinen lupaus, mutta se oli sittenkin niin\ntuntemattomain vaikeiden taistelujen takana. Talolliset, joilla oli\nvanhat, sukupolvien viljelemät perintömaat, olivat jo vuosikymmenen\nalituiseen valittaneet, ettei maanviljelys kannata. Se oli vähitellen\nmuodostunut uskonkappaleeksi jonka voima ajoi jokaisen, ken vain irti\npääsi, maanviljelystöitä pakoon, etsimään rahallisempaa, elättävämpää\nansiota.\n\nMiten se olikaan? Oliko aika nyt muuttanut maanviljelyksen\nkannattavaisuuden? Vai oliko usko sen kannattamattomuuteen väärää?\nvilahteli miesten mielissä aivan kuin uskonnollisia kysymyksiä\najatellessa.\n\nTyö ei heitä pelottanut! Mutta korpi, halla, talvi, nälkä...\n\nEräät nuoret intoilivat. Heidät valtasi kokonaan yhteisaate: yksi\nkaikkien ja kaikki yhden puolesta. Heillä ei ollut niin monia\npettymyksiä. Nuoruudenunelmatkin olivat hyvässä näköpiirissä. Ne\npettymykset, joita oli ollut, ne haihtuivat aatteiden sumuverhojen\ntaakse... Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, -- se oli heille uusi\nelämänvoima, jonka edessä korpi lakoaa, pakoaa, pehmenee, lämpenee ja\nkantaa hedelmää. Se on heidän työnsä hedelmää, ihanteitten hedelmää...\nYhdessä ponnistetaan!\n\nVoima kuohutti mieltä. Yhteisiä koneita ostetaan. Kaivetaan kilpaa\nsyvälle. Lantaa laitetaan. Yhteisvoimin. Sen pitää mennä!... Ja mikä\nvoisi estää menemästä?\n\nIkään kuin hyökylaineina nämä ajatukset loiskuivat mielissä ja\nmuodostivat poreen agronomi Peltomiehen ympärillä. Agronomin esimerkki,\nkun hän lupasi itsekin muuttaa Kettumaahan, nostatti intomieltä ja\nrohkaisi epäröiviä. He kyselivät häneltä mitä mikin. Hän selitti\nrauhallisesti ja asiallisesti. Ei tehnyt epäilyksiä tyhjiksi ja\naiheettomiksi, mutta osoitti miten epäilyksiä synnyttävät vastukset\novat voitettavissa. Niin rauhoittui mieliala vitkaan.\n\nKanteleinen oli mukana seisten tarkoin seurannut keskustelua, itse\nsiihen monellakaan sanalla puuttumatta. Mutta tällä hetkellä oli\nhänelle selvinnyt entistä syvemmin näiden miesten elämäntaistelun syvä\nvakavuus.\n\nHeidän elämänsä perustaa kansallisen elämän, ajatteli hän.\n\n... Mitä olemme me, jotka opetamme, myymme, ostamme, puhumme, jos ei\nole näitä, joiden elämä on välittömässä suhteessa isänmaahan, jotka\nantavat isänmaalle ja meille elämän, jotka ovat isänmaahan vihityt?\nMeidät puhaltaa tuuli kumoon, virta voi kulettaa meidät, vierasmainen\najatus vieroittaa meidät... Kuin lastu me kellumme kansainvälisyyden\nvirrassa, itsekään tietämättä mihin...\n\n... Mutta maamies, hän on meidän ankkurimme, meidän isämme ja\näitimme... Ja kuitenkin, kuinka usein me ajattelemme, miten kiitollisia\nheidän tulisi olla, jos saavat maapalan raskailla vuokraehdoilla tai\nhirveän korkeasta hinnasta ja kalliilla korolla!\n\n... Ja kuitenkin on leipä korvessa raskaan, hyvin raskaan työn\npanttina. Mutta juuri tämän työn tuottama sisäinen, siveellinen\npalkinto on rauha, _elämän rauha_, jolle nykyinen aikakausi tahtoo\nkääntää selkänsä. Siksi on maamiehen sieluelämä outo ja muukalainen\ntälle ajalle.\n\nKanteleinen oli huomaavinaan miten useat miehistä jo lähenivät\nPeltomiestä aivan kuin imeytyäkseen häneen kuten oksat runkoon. Niiden\nsilmissä ja äänissä oli luottavainen, läheinen tunnelma, joka\nKanteleiseen hänen nykyisessä mielentilassaan teki liikuttavan\nvaikutuksen. Yhtäkkiä näitä vaikutelmiaan seuloessaan kuuli hän\nvierestään hiljaisen, melkein salaperäisen äänen kysyvän:\n\n-- Eikö agronomi pelkää tulla ... meidän kanssamme Kettumaahan?\n\nHän katsoi kuka se oli. Juho Takanperä. Mies seisoi siinä omasta\npuolestaan levollisena, utelias, leikkivä hymy silmissä asetellen\npiippuaan ja katsoi Peltomiestä lävistämällä silmiin. Kanteleinen\nmuisti samassa silmänräpäyksessä, miten omituisen sähköttävästi tuo\nsama katse oli vaikuttanut häneen silloin kerran, kun seurahuoneella\nalottivat yhdessä puheenjohtajapulpetin tekoa.\n\nMiehet kuulivat kysymyksen. Toiset naurahtivat, toiset hymyilemättä\nkääntyivät vastausta odottaen.\n\n-- En, sanoi Peltomies vakuuttavasti, mutta käänsi katseensa kuin\nmiettien maahan. Kohta hän kuitenkin katsoi taas Juhoon ja saneli\nrauhallisesti:\n\n-- Jos minä pelkäisin, miksi minä sinne lähtisin? Pelkäättekö te?\n\n-- En minä pelkää, mitäs minä. Meikäläinen ei ole niin paljoihin\ntottunutkaan, mutta...\n\n-- Ei me siellä nälkään kuolla, niin paljo me maantaikoja taidamme,\nselitti Peltomies.\n\n-- Tottahan... Ja voimaakin on. Juho kohautti hartioitaan, ja näytti\nsiltä kuin sama liike olisi kulkenut läpi joukon ja tuottanut iloa.\n\n-- Tunnustan teille, toverit, rehellisesti, sanoi Peltomies, etteihän\nminua sinne vedä oman tarpeen aiheuttama leipätaistelu. Helpoimminhan\nminä saisin maata täällä rinnalla ja taitaisin virkojakin saada. Mutta\nminä haluan oppia teidän mukananne maamiehen konstin, että agronomikin\ntulisi toimeen ilman sivutuloja oman maansa tuotteilla. Minä tahtoisin\nkatkaista sen puheen kärjen, ettei agronomi elä pienviljelijänä. Ja\nminä katkaisen sen, jos vain pysyn terveenä.\n\nKuului useammasta suusta hyväksyvää mutinaa.\n\n-- Minä uskon varmasti että saamme viljelyksemme kannattamaan, kunhan\nnyt vain pääsemme muutaman alkuvuoden ylitse.\n\nTämä herätti miesparvessa iloisen hälinän.\n\n-- Purraan vaikka pettua ensi vuosina!\n\nKavunheittäjäin lauma oli taasen kasvanut.\n\n-- Kuningasta! kuului Niilo Mikkosen ääni.\n\n-- Tyydy korpraaliin! hillitsi Iikka.\n\n-- Kuningasta minä, tavoitteli seuraava.\n\n-- Pannaan viitonen piispaksi.\n\n-- Sitäkö heittäisit?\n\nKanteleinen heitti vain ykkösen:\n\n-- Minä tyydyn alempiin.\n\n-- Kun et korkeampia saa! ilkkui Varamäki. Korkeammalle minä...\n\nPuhkesi naurunrähäkkä, sillä Varamäen heitto töksähti syrjään, paksuun\nhiekkakasaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nOli taasen tullut syksy ja koulun lukuvuosi alkanut. Oppilaslukumäärä\noli nyt kasvanut niin suureksi, ettei enää voitu kaikkia pyrkijöitä\nottaa vastaan. Koulusta jääneiden lasten vanhemmat kävivät tuhkatiheään\nkysymässä, miksi sattui niin, että juuri heidän lapsensa jäi\npaikattomaksi. Opettaja koetti väsymättä keksiä lohdutuksia. Parhaiten\nvaikutti se, kun luvattiin ensi syksynä toimittaa jo toinenkin\nopettaja. Milloin selitettiin lapsen olevan vielä liian nuoren, milloin\nkehoitettiin panemaan täksi talveksi vielä kiertokouluun y.m. Ikävästä\nsattumasta päästiin ilman suurempia riitoja.\n\nMutta tähän aikaan huomasi aivan selvästi, miten vakavana\nkouluharrastus kyläkunnassa oli herännyt. Ennen oli lasten\nkirjoittaminen koulun ensiluokan oppilaiksikin ollut suurimmaksi osaksi\nlasten itsensä tehtävä; nyt tulivat äidit hyvin yleisesti mukana. Vielä\npari vuotta takaperin saattoi tapahtua, että kouluun tuli syksyllä niin\nhitaasti oppilaita, että vielä monta viikkoa koulun avaamisen jälkeen\ntäytyi ottaa vastaan uusia tulokkaita. Nyt kaikki ilmoittautuivat\nalussa. Jos sattui, että lapsia tarvittiin syystöissä, tulivat äidit\npuhumaan opettajalle asiasta.\n\nTämä vaimoväen käynti koululla oli sekin uusi ilmiö Jokirannalla. He\ntulivat sinne hyvin mielellään, etsivät monasti asianportaaksi\npikkusyitä. He pitivät Sohvista koulunemäntänä. Tämä oli osannut ottaa\nuuden asemansa hillitysti, pysynyt aivan entisellään, muuttumatta\nollenkaan hienostelevammaksi, kävi usein kylässä, kutsui naisia vuoro\nvieraisille. Seuraus oli, että ihmiset pitivät Sohvista, hän kun ei\nyrittänyt jättää heitä, vaan pysyi kyläläisenä, sopivana ja mukavana\nihmisenä. Kun naisilla ei muuten ollut aikaa usein koululla käydä,\ntulivat koulun avaus- ja lopettajaispäivät sellaisiksi, vasituisiksi\nkoulullakäynti-päiviksi. Silloin kutsui Sohvi kaikki luokseen, näytteli\nHeikkiä, puhuttiin lapsista, juteltiin juttuja ja juotiin kahvia.\n\nTämä tapahtui naisten puolella. Aivan ilmeisesti sai koulu tämän uuden\nnaisliikkeen kautta vahvasti vetovoimaa.\n\nKanteleinen joutui entistä enempi juttelemaan kylän äitiväen kanssa ja\ntutustumaan heihin. Ensimäisiä mielenkiintoisia havainnoita oli se,\nmiten eri lailla äidit puhuivat lapsistaan. Silloin kun toiset\nsopivalla häveliäisyydellä kehuivat lapsiaan oikein ihmelapsiksi ja\nnäyttivät olevan siitä jotenkin vakuutettujakin, toiset miltei jyrkästi\npaljastelivat lastensa heikkouksia. Siinä oli monta välivivahdusta.\nMutta kaiken pohjana lopulta sittenkin oli äidinrakkaus. Häntä\nei toimensa ennen ollut näin paljoa johtanut naisten pariin.\nNuorisoseurassakin ja maatalouspuuhissa oli ollut tekemisissä etupäässä\nmiesväen kanssa. Tästä vaihdoksesta tunsi nyt iloa. Äitiväki tullessaan\nkoululle avasi hänelle uuden maailman. Erotettuna hetkiseksi kotoisista\ntalouspuuhista, he täällä ikään kuin antautuivat kasvatukselle. Monta\nnaissielun hienompaa vivahdusta selvisi näissä keskusteluissa. Sen\nsijaan kuin monissa etevissäkin miehissä kasvattajavaistot melkein\nkokonaan nukkuivat, olivat ne melkein jokaisessa äidissä hereillä ja\nusein levottomina, oli Kanteleinen havaitsevinaan. Hän tapasi\nyksinkertaisia äitejä, joilla oli tavattoman syvä käsitys lasten\nsieluelämästä. Keskustelu heidän kanssaan kävi niin henkeväksi ja\neläväksi, että sen vaikutus rupesi aivan välittömästi ulottumaan\nopetustyöhön. Mutta toisia äitejä oli taas sellaisia, joille lapsen\nsielunelämä oli suljettu. Heillä oli kasvatuksesta vain vanhoja\nperinnäiskäsityksiä, jossa suhteessa esim. kurituksella ja nuhteella\noli hyvin valtaava osansa. Moniaille oli lapsi luonnostaan se mikä\nsiitä tuleekin. Kuritus oli ainoa tärkeä ja välttämätön, kyllä Jumala\nsiunaa vitsan. Mutta sellaiset eivät kuitenkaan mielellään sallineet\nopettajan kurittaa. Joku tunne sanoi heille, että vieras kurittaa\nväärin.\n\nHuomion kiintyminen äiteihin valaisi Kanteleiselle miten suuri\nvaillinaisuus syntyy kasvatukseen sen kautta, etteivät äidit ole\nlastensa opetuksen kanssa missään tekemisissä sinä aikana kun ne ovat\nkansakoulussa. Useimmat äidit eivät tietojen puutteen vuoksi voi\nmitenkään seurata lastensa opetusta. Se synnyttää heissä jonkullaisen\ntympäsevän haluttomuudenetunnon koko opetusta kohtaan. Tärkeimmät\naineet, kuten historia ja luonnontiede, ovat monille äideille\nturhapäiväistä hölynpölyä, jolle he eivät voi antaa mitään arvoa. Se\njohtuu siitä, että ne ovat heille itselleen \"suljettu kirja\". Kuinka he\nvoisivat siihen innostua! Joutuapa esim. opettajana kuulemaan\nkasvatusopillista esitelmää, jota ei voi ymmärtää eikä seurata muuta\nkuin hiukkasen, se ei herätä harrastusta, vaan tympäsee ja vieroittaa.\n\nAjatellessaan tätä oppimattomien äitien puutetta, kun eivät ne tunne\nhistoriaa ja luonnontiedettä ollenkaan, meni hänelle kerran aivan\nsattumalta mieleen, että hän itse oli ollut äitien sieluelämän suhteen\nvielä äsken aivan yhtä vieraana. Seminaarissa oli kasvatusoppi- ja\nsielutiede-tunneilla siitä joskus ohimennen puhuttu. Tahi oikeammin:\nhän oli käsittänyt että se tapahtui ohimennen, koska hän oli ottanut\nasian vähemmän tärkeänä. Nyt hänelle selvisikin, että äitien\nsieluelämään läheinen perehtyminen on opettajalle hyvin tärkeä asia!\n\nKanteleisen valtasi nöyrä oppilastunne, aivan sellainen kuin\nnälänhetkellä joskus. Mutta ravintoa valmistava pata kiehui tulella:\nhänelle oli äitimaailma nyt avattuna ja sielunsa ahmi sieltä ravintona\nnäitä uusia vaikutelmia.\n\nTaas hän ajatteli: kun minulta on jäänyt tähän asti vähemmän tärkeitten\njoukkoon näin suuri asia, kuinka paljon suurempi mahdollisuus onkaan,\nettä aina kotona pysyviltä äideiltä jää sivuasiaksi hyvinkin suuria\nasioita!\n\n... Ajan suurille yhteiskunnallisille ja taloudellisille kysymyksille\nja harrastuksille ovat he vieraita. Mutta niistä on heille puhuttu vain\nohimennen. Heillä ei ole niistä juuri mitään perustietoja. Ja oman\nheräämisen hetki ei ole tullut. Nämä ovat heidän ammattinsa\nulkopuolella olevia asioita ... eivätkä he yleensä yritäkään saada\nniistä selkoa.\n\nHänestä näytti, että naisilla pitäisi oleman kasvattajina suuri,\nvaltaava, välitön vaikutus yhteiskunnallisten edistysesteiden\npoistamiseen, joshan vain asia tulisi heidän omakseen, esimerkiksi yhtä\nvälttämättömänä kuin lasten synnyttäminen.\n\nNiin rupesi hän ajattelemaan erikoistunteja äitejä varten. Ehkä he\ntulisivat? Ehkä he lipuisivat hieman lähemmäksi koulua, nykyaikaista\nlastensa kasvatusta? Ehkä jotain heille aukeaisi?\n\nHän koetti kerran. Eikä turhaan. Joukko äitejä tuli. Koululla oli\nsisälukutunti. Pienokaisia (oli pientenlasten koulu) oli jo ennakolta\ntutustutettu luettavaan kappaleeseen, tehty kysymyksiä ja opetettu\nvastaamaan. Tunti tuli niin eläväksi, että äidit tulivat kyynelsilmin\nkiittämään. Moni jo kysyi, saisivatko toistekin tulla. Silloin opettaja\nselitti, että hän oli ajatellut pyytää vanhempia, erittäin äitejä,\nmutta isiäkin milloin niillä on aikaa, niin kuin talvella kyllä on,\ntulemaan koululle ja seuraamaan opetusta.\n\nJottei joka tunnilla olisi kuulijoita, järjestäisi hän määrättyinä\nviikonpäivinä tunteja, jolloin vanhemmat voisivat tulla.\n\nNiin järjestettiinkin. Pian havaitsi opettaja, ettei hän ollut turhaan\nvedonnut vanhempain kasvattajavaistoihin. Aivan lyhyen ajan kuluttua\nrupesivat lapset osaamaan paljon paremmin kotilukunsa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nÄidit kokoontuivat hyvin runsaslukuisina koululle kerta viikossa.\nTunnin mentyä oli naisilla aina niin paljo juteltavaa opettajan kanssa\nkysymyksistä, jotka kehittyivät mielissä koululla saatujen vaikutusten\njohdosta, että lyhyet välitunnit eivät enää tahtoneet riittää. Moni\najatus sitä paitsi sisälsi jotain uutta, varteenotettavaa, joten niiden\nei saanut antaa mennä vain ilman muistiinpanoa. Pian järjestettiinkin\nniin, että oppitunnin jälkeen oli puolentuntia vapaata keskustelua.\nAika korvattiin pitentämällä silloin päivää puolella tunnilla. Lapset\nsaivat keskustelujen aikana vapaasti leikkiä ulkona.\n\nMuutamien viikkojen kuluessa saattoi monessa naisessa havaita\nmielenkiintoisia vaikutelmia. Ennen eivät useat osanneet muuta kuin\nihmettelynsä lausua, eivätkä juuri muussa kuin uskonnossa seurata\nopetusta. Nyt jo moniaat saattoivat kertoa havaintojaan tunnilla\ntapahtuneen opetuksen johdosta. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä,\nettä nämä olivat ruvenneet seuraamaan lastensa lukuja, muutamat lukien\nitsekin ne kappaleet, mitä lapsilla oli milloinkin kotilukuina.\n\nKuitenkin, kun ensi innostuksen kuohahdus oli mennyt, yritti yksi ja\ntoinen jäämään pois, valittaen ajan vähyyttä ja töiden paljoutta. Silti\ntulivat he kuitenkin useimmiten.\n\nOli eräitä uskollisia, jotka eivät minkään esteen antaneet vaikuttaa\npoisjäämiseensä. Yksi niistä oli Mikkosen emäntä. Hän oli puolivälissä\nviidettäkymmentään. Vahvarakenteinen, itsetietoisen näköinen nainen,\njonka silmissä oli kirkas, hyvänsävyinen ilme. Emäntä ei ollut itse\nkäynyt muuta koulua kuin rippikoulun. Lukemaan oli opettanut isoäiti.\nLapsia oli Mikkosen emännällä 9; 5 poikaa, 4 tytärtä, kaikki elossa.\nLapsilleen sanoi hän antaneensa parhaansa mitä oli ymmärtänyt. Mutta\nmiehensä ja hän olivat ennen olleet hyvin epäilevällä kannalla\nkansakoulun vaikutuksen suhteen, kertoi emäntä kerran. Heistä rupesi,\nnäet, näyttämään, että kansakoulu vieroitti lapsia ruumiillisesta\ntalonpojan työstä. Niilosta he siihen käsitykseen tulivat. Niiloa\nvanhempi oli tytär, joka ei saanut käydä kansakoulua. Hän oli hyvä\ntyöihminen ja pysyi tyttönäkin hyvin kotona. Kun meni naimisiin,\ntaloutensa on hoitanut ilman surua. Mutta Niilo sai käydä kansakoulua,\neikä äitinsä ymmärtänyt, minkä tähden se poika sai yhtäkkiä sellaisen\nvedon pois kotoa, että aivan aikoi mennä riidalla...\n\n-- Niin, no, opettaja tietää, kuinka se sitte päättyi. Opettaja sai\nestetyksi, josta me aina opettajalle olemme kiitoksen velassa.\n\nSitte ne saivat käydä koulua, mutta yksi jäi väliltä pois, jota ei\nollenkaan koulutettu, kun he isän kanssa epäilivät, että jos se koulu\nniiltä vie työntekijän-luonnon...\n\n-- Tähän aikaan kun ne ihmiset niin pehmenevät, eli kuinka mä sen nyt\nsanoisin.\n\nMutta sitte myöhemmin on Niilo muuttunut. Nyt poika käy työhön lujin\nottein ja on niin kuin ei olisi ollutkaan missään koulussa... Hän ensin\najatteli, että tämäpä nyt kummaa on... Mutta nyt vasta hän on alkanut\nymmärtää poikaa ja koulua, kun on täällä istunut ja kuunnellut...\n\nEmäntä sanoi, että hän oli tähän asti luullut, ettei maailmassa ollut\nmuuta velvollisuutta siivoihmisellä kuin rukoilla ja tehdä työtä. Mutta\nnyt hän ajatteli että oli jotain muutakin.\n\nSitte hän kertoi esimerkkinä, ettei hän viime syksyyn asti ollut tullut\nollenkaan ajatelleeksi mitä on se \"isänmaa\". Siitä oli joskus kuullut\npuhuttavan, mutta se oli ollut hänen mielestään vieras, kristitylle\npahentava, enemmän sellainen maailmanlasten epäjumalinen asia, josta\nolisi parasta pysyä erillään. Hän oli ajatellut, ettei syntisellä\nihmisellä voi olla isänmaata täällä synnin maailmassa muuten kuin\nsynnissä ... ja että se estää ajattelemasta ja pyrkimästä siihen\noikeaan, ijäiseen isänmaahan. Joskus, kun oli puhuttu, että sosialistit\nmeinaavat saada ilmaiseksi maata, oli johtunut ajattelemaan talon\nmaitakin, että ne ovat isänmaata, koska ne ovat hänen isältään perityt.\nSilloin oli mieli ollut raskas, että jos ne vääryydellä viedään, niin\nmitä Jumala tarkoittaa sillä, että antaa pahain aikomusten menestyä?\n\nJa kun hän meni äänestämäänkin vaaleissa, oli hänellä pääajatuksena\nettä pitää puolustaa lakeja ja estää maita joutumasta vihamiesten\nkäsiin.\n\nMutta nyt oli hän ensin saanut käsiinsä poikansa Suomen Historian ja\nsitte muutamia muita kirjoja. Hänelle oli avautunut aivan uusi maailma.\n\n-- Nyt minun pitää vain tulla tänne kouluun, niin kuin ruokailemaan. Ja\nmun pitää lukea ja ajatella... Tämä on aivan kuin toista elämää, jota\nminä nyt elän...\n\nToinen mielenkiintoinen vaimo oli Eliaksen äiti. Hänet oli kouluun\nkiinnittänyt poikansa. Tämä poika oli nyt asemamiesharjoittelijana\nrautatiellä ja hänestä oli hyvin hyviä toiveita. Äiti oli hänen\npuheittensa kautta tullut kiinnittäneeksi huomiota Kanteleiseen. Vaimo\noli hieman löyhämielinen. Hän oli poikansa puheista saanut sen\nkäsityksen, että tämän menestyksestä tuli olla kiitollinen yksinomaan\nKanteleiselle. Vaimon kiitollisuus oli niin syvä, että se puhkesi hyvin\nusein julkisiin tunnustuksiin, jotka pyrkivät häiritsemään. Mutta hänen\nvilpittömyytensä oli aivan liikuttava.\n\nMikkosen emäntä tuli koululle usein hevosella ja ajoi lujasti mennen\ntullen. Osa ihmisistä häntä pilkkasi, mutta toiset puolustelivat.\nPuolustuksen perussyynä oli toisilla se, että Mikkosen navettahoito oli\nkuuluisa. Vaikkakin isäntä sitä harrasti, johti ja teki emäntä siellä\nnuoremman polven kera työt.\n\nHeistä tämä antoi emännälle oikeuden hieman huvitella, istua tunnin\nviikossa koululla ja ajaa välimatkan hyvällä hevosella. Mutta sitten\noli naisia, jotka jo kehuivat hänen puheitaan ja ymmärtäväisyyttään.\nMikkosen emäntä saattoi sanoa sen, mitä hekin ajattelivat. Miehet\ntällaisille puheille usein pyrkivät nauramaan. Heistä eivät naisten\najatukset ja puheet kannattaneet ollenkaan kyytiä hyvällä hevosella.\n\nMutta Mikkosen emäntä ajoi hyvällä hevosella. Ja kun toiset kylän akat\nrupesivat pitämään häntä kuin johtajanaan, sattui joskus, että emännän\najaessa kylän läpi joku isäntämies pysähtyi pihallaan, katsoi perään ja\najatteli aivan nauramatta: Mikkosen emäntä.\n\nAjatuksessa saattoi olla kateuden vivahdusta.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nNäin oli koulu vetänyt kyläkunnan huomion opetusasioihin. Miesten\nmuistot palasivat vuosia sitten vallinneeseen puhdetyöinnostukseen,\nsilloin kun seurahuone sai uuden sisustuksen.\n\nElämä Kanteleisen ympärillä oli muodostunut sellaiseksi, että\nkyläläisten tullessa hänen kanssaan puheisiin sukeusi keskustelu aina\nitsestään kasvatusta, koulua, oppimista tai kyläkunnan elämänuudistusta\nkoskeviin kysymyksiin.\n\nItsekin oli hän ajatellut tänä talvena yrittää käsityökursseja. Nyt,\nkun miehet siitä ottivat puheeksi, olikin asia samalla ratkaistu. Se\nsopikin mainiosti yhteen kansalaisopintosuunnitelman kanssa. Aijottiin\nnäet lukea jonkullainen maanviljelyskurssi. Agronomi Peltomies oli jo\nmuuttanut kylään, ja lukujen varsinainen johto tulisi hänelle. Mutta\nkaikkia nuoria miehiä ei saisi mitenkään innostumaan lukuihin. Sitä\nvastoin olisi monilla halua käsitöihin.\n\nKun tämä asia tuli yleisen puheen aiheeksi, innostuttiin. Varsinkin\nniistä, jotka aikoivat siirtolaisiksi Kettumaalle, ilmaisivat monet\nhaluavansa ottaa osaa.\n\nSamalla nostivat naiset kysymyksen omasta käsityöopetuksestaan. Niitä\noli hieman vaikeampi järjestää, joten ryhdyttiin neuvotteluihin\nkiertävän neuvojan asettamisesta kylään muutamaksi viikoksi.\n\nPaljon kinaa herätti kysymys oliko miesten käsityökurssit järjestettävä\nkansakoululle vai seurahuoneelle. Lopulta sai opettaja yksin ratkaista\nasian, miten hänen mielestään parhaiten sopi. Ja kun ilmoittautui heti\n20 osanottajaa, huomattiin koulun käsityösali pieneksi. Ne oli siis\njärjestettävä seurahuoneelle.\n\nKansalaisopintoja koskevat luennot ja keskustelut sitä vastoin\nasetettiin kansakoululle. Niihin ilmottautui heti 25 osanottajaa,\njoista 7 naisia.\n\nKäsityökursseilla oli johto tällä kertaa pääasiassa Koivusen Vihtorilla\nja Juho Takanperällä. Kanteleisen työ sitä vastoin kohdistui nyt\nkouluun ja kansalaisopintoesitelmiin, kun johdon oli ottanut huolekseen\nagronomi Peltomies.\n\nNuorisoseurakin järjestettiin entistä voimakkaampaan työhön. Sille\ntehtiin kokovuotinen työsuunnitelma ja sen toteuttamiseen käytiin\nkäsiksi.\n\nToimeliaisuuden henki näytti alkavan pesiytyä tähän kylään.\nNuorisoseura alkoi toimia kilpaa näiden kurssien kanssa, omisti ja\nsulatti niiden elähyttävästä vaikutuksesta itseensä. Nuori väki, joka\njo kansakoulussa imi itseensä valistusikävän, toimi valistustyössä kuin\nsiihen opetettuna. Valistustajunta oli selvinnyt. Juopottelu oli\nnuorten keskuudesta maanpakoon ajettu. Elämän nousu oli tullut\nihanteeksi. Joskin monet horjuivat, ei kukaan rohjennut horjumisista ja\nlankeemuksista ylpeillä. Nuoret olivat löytäneet kotikylän elämässä\nyhtäkkiä viihtymyksen aarteen. Ilo lähti siitä tunnosta, että tämä\nelämä tarjosi niin paljo tekemisen arvoista työtä ja samalla matkalla\nviehätystä. Aivan kuin peite olisi vedetty syrjään!\n\nNuorille miehille oli vanhemman väen herääminen avannut mahdollisuudet\ntoteuttaa toiveitaan. Nyt voitiin keskustella yhteisistä asioista\nmerkillisellä avomielisyydellä ja keskinäisellä ymmärtämyksellä.\nPolvikuntien väliltä oli jotain haihtunut. Kumpaisillakin oli edistys\nyhteisenä päämääränä ja keinoista oltiin yhtä mieltä: piti oppia ja\nviitsiä.\n\nNuorten oman tahdon voima kasvoi nopeasti. Se työnsi koko\nelämänvoimalla juurensa isien ja äitien herääviin mielialoihin, imi\nniistä rakkautta ja kotoista henkeä. Usko elämän menestykseen\nJokirannalla kehittyi ja kasvoi. Kyläsuo, Kettumaa, kansakoulu,\nmaatalousuudistukset, kansalaisopinnot, karjanhoitokysymykset, kanat,\nkaniinit, mehiläiset, -- loppumaton sarja nostattavia toimia,\nharrastuksia ja työmaita, joissa kyläkunnan kaikilla jäsenillä,\nlapsista harmaapää-vanhuksiin asti oli itsetuntoa kohottava tehtävänsä.\nTämä kirjava sekamelska ei ollut enää hämärä, utuisten mielikuvien\nkaaos, vaan kyläkunta-järjessä selvinnyt tosiasia, johon uskottiin.\n\nKettumaan siirtolakaupat olivat valmiit. Ensimäiset rakensivat jo\nasuntojaan. Useimmat maanmyöjät olivat myöskin määränneet saamilleen\nrahoille reijän Kyläsuon ojitukseen ja kuokkuuseen. Keskellä talvea\nluotiin useilla saroilla ojia. Toiset ryhtyivät saaduilla rahoillaan\nensin muita viljelyksiään uudistamaan. Tuntui tähän aikaan siltä, kuin\nei kukaan olisi ajatellut tehdä näistä rahoista lepääviä pankkipääomia.\nTorpparitkin, saatuaan välikirjansa uusituiksi, alkoivat käydä\nmaanviljelykseen käsiksi tosi tarmolla. Kutka jäivät päivätyöansion\nvaraan, niillä oli pitkiksi ajoiksi ansiomahdollisuuksia tiedossa.\n\nSe oli voimakas talvi. Esim. nuorisoseuran kuukautiset keskustelut,\nlausunto- ja lukuillat muuttuivat tilaisuuksiksi, jotka kiinnittivät jo\nvanhainkin mieltä. Niissä luotiin mieliin elämänuskoa, muodosteltiin\nelämänsuunnitelmia ja löydettiin tästä kaikesta monta syvän ilon ja\nsisäisen riemun hetkeä. Yksinäisyyden ja orpouden tunne hävisi ja\nyhteishenki valloitti uusia sydämiä.\n\nOlihan Jokirannan kylässä tietysti edelleenkin niitäkin jotka elivät\nvanhassa ajassa, tämän innostuksen piirin ulkopuolella. Mutta he elivät\nnäihin aikoihin hyvin hiljaista ja huomaamatonta elämää, katsoen\nviisaimmaksi kätkeä pelkonsa ja surunsa omiin sydämiinsä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nTalvi oli kulunut. Työkuume alkoi nousta kevään lähenemisen kera.\nMuualtapäin alkoi jo kulkea työmiehiä kuulustellen oja-, kuokkuu-, tahi\nmuita maatöitä. Monet saivatkin.\n\nMaailmalla olleista kylän nuorista miehistä palaili kotiin yksi\ntoisensa jälkeen. Erkin Sameli oli tullut Amerikasta. Isäntä\nsuunnitteli luovuttaakseen toisen puolen taloaan Samelille.\nKevät-talvella oli Sameli ahkeraan lueskellut maatalouskurssikirjoja.\nMyöskin oli saapunut Sepän Kustaa maailmankierroltaan, jossa hän oli\nkokeillut teattereissa, yrittänyt maalarina, mutta epäonnistunut.\nKanteleinen sovitteli tämänkin pojan ja isän välejä, ja toiveita oli\nettä jyrkkä mies suostuisi antamaan anteeksi tuhlaajapojalleen.\nKanteleiselle oli Kustaa selittänyt alkaneensa epäillä, ettei hänen\n\"maanvihansa\" ollutkaan ikuinen.\n\nAinoa, joka tänä talvena oli mennyt pois kylästä, oli Kuhilasmäen\nMikko. Hän oli saanut lähikaupungissa renginpaikan, jota kotona\nmainittiin makasiinipuukhollarin viraksi; se oli samaa, kuin olla\nkonttoristi. Hänen isänsä oli kylän vanhimpia ja omavaraisimpia\nisäntiä. Poikansa menosta syytti hän kokonaisuudessaan nykyajan\nsivistystä, erittäin kansakoulua ja nuorisoseuraa. Eikä uskonut, vaikka\nkuka olisi mitä vastaan väittänyt. Ainakin hän itse mielestään oli\ntehnyt poikansa hyväksi parhaansa, rikastunut ja pannut rahaa pankkiin.\nOli vahvasti vakuutettu siitä, että tulee se Mikko takaisinkin, kun\nnälkiintyy. Sitte hän sanoo sille...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLäänin maanviljelysseura oli järjestänyt joukon matkarahoja\npienviljelijäin opintomatkaa varten Tanskaan. Jokirannastakin jotkut\nhakivat näitä matkarahoja. Ja kun Jokirannan herääminen oli jo alkanut\nkiinnittää erikoista huomiota kotikylän ulkopuolellakin, lankesi kylään\nkaksi matkarahaa. Toisen sai Juho Takanperä, toisen Niilo Mikkonen.\n\nMyöskin Kanteleinen oli hakenut. Herätti suurta ihmettelyä, ettei\nhänelle annettu. Kylässä oltiin aivan yksimielisiä siitä, että juuri\nhänen olisi tullut päästä ennen muita matkaan. Maanviljelysseuran\npuolelta pahoiteltiin sattumaa, mutta ohjelma ei ollut sallinut ottaa\nhuomioon koulunkäyneen virkamiehen hakemusta.\n\nKanteleinen oli hämillään. Jo pari vuotta oli hän hautonut Ugglehultia\nmielessään. Oli ollut aivan varma matkarahasta. Itse oli varannut\nlisäksi muutamia satoja. Maankin oli hän ostanut, ajatellen käydä\nUgglehultista ja Rösiöltä oppimassa ensin ja sitte koettaa. Nyt oli\nmonivuotinen ajatus rauennut. Mieltä painosti.\n\nMutta eräänä päivänä tuli hänen luokseen kylänmiesten\nlähetystö: Pikku-Passi, Koivusen Vihtori ja vanhempi Mikkonen.\nPikku-Passi selitti, että kylänmiesten kesken oli saatu 800\nmarkkaa kokoon opettajan opintomatkaa varten. He tarjoovat\nsen nyt siinä tarkoituksessa, että opettaja liittyisi Tanskan\nmatkueeseen ja palautuessaan pysähtyisi joksikin aikaa Rösiölle ja\nUgglehultiin kädestäpitäen seuraamaan elämää ja töitä niissä.\nPikku-Passi selitti, etteivät he ole tähän puuhaan ryhtyneet missään\nhyväntekeväisyystarkoituksessa, vaan yksinomaan pitäen silmällä kylän\netua. He ajattelevat niin, että jos opettaja Kanteleinen saisi edes\njonkun verran varastaa niitä Ruotsin maataikurien taitoja ja panisi\nniitä vaikutukseen täällä omalla tilallaan, niin tämä rahamäärä tulee\nkasvamaan näin talletettuna paljon suuremman koron kuin säilyttämällä\nsen minkälaiseen pankkiin tahansa. Hehän siitä kuitenkin nämä korot\nsaavat. Kun opettaja vaikuttaa muutenkin niin paljo kyläkunnan\nnuorisoon, niin heidän täytyy pitää huolta siitä, että opettajan taito\nja mielipiteet kehittyvät yhä sellaiseen suuntaan kuin he toivovat ja\nettei opettaja pääse tyhjenemään. Tästä syystä ovat he hankkineet\nrahoja opettajan matkaa varten. He nyt kysyvät, tahtooko opettaja ottaa\nmatkarahat vastaan ja lähteä?\n\nMiehet seisoivat opettajan huoneessa vastakkain hänen kanssaan. Asia\ntuli aivan yllätyksenä Kanteleiselle. Pikku-Passin puhuessa kiisivät\nvaihtelevat tunteet yli Kanteleisen kasvojen. Hänen oli nähtävästi\nsangen vaikea hillitä tunteitaan. Viipyi kotvan, ennen kuin vastasi\nkatkonaisin sanoin:\n\n-- Tämä on minulle ... sellainen ... kunnia ... että...\n\nHän hytkähti muutaman kerran voimakkaasti ja jatkoi vähän ajan\nkuluttua:\n\n-- Minä koetan tehdä parhaani... Teidän suuria toiveitanne en voi\ntäyttää, mutta minä teen parhaani.\n\nAlkoi helpottaa.\n\n-- Muuta ei pyydetäkään, selitti Mikkonen, joka riensi ensimäisenä\npuristamaan opettajan kättä.\n\nOpintomatkalle lähtijöitä oli Jokirannalla nyt siis kolme. Heidän\nvälilleen syntyi entistä läheisempi suhde. Juholla oli tärkeimpänä\njärjestää urakkamiehilleen Kettumaassa sillä aikaa eräitä töitä.\nKanteleinen pani uudella tilallaan toimeen myöskin raivaustöitä.\nNiilolla ei ollut näitä huolia, sillä hänellä ei ollut vielä omaa\ntaloutta. Mutta talonsa järjestelyjen ohella tutkivat miehet kaikin\nkirjallisuutta, mikä selvitteli Tanskan ja Ruotsin pienviljelysoloja,\njotta olisi joku pohja, jolle sitte voisi helpommin havaintonsa\nrakentaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn huhtikuun ilta. Mikkosen isäntä soittaa viulua. Kolme nuorinta lasta\nhäärii lattialla leikkipuuhissa. Emäntä vääntää kirnua. Ulkoa kuuluu\nnuoren väen nauravia ääniä.\n\nKaksi vuotta takaperin kaivoi Mikkonen viulunsa kymmenvuotisesta\nkätköstään. Niilon viulunääni oli herättänyt rinnassa ikävän. Hän\npuhdisti, liimasi, asetti kielet, laittoi jousen. Ja taas lauloi vanha\nviulu! Mitä siitä pitivät muut, siitä ei väliä, mutta oma sielu\nsävelten kera joutui ikään kuin keinuvaan tilaan... Aivan kuin olisi\nollut lapsuusaikaisessa keinussa... Vielä enemmänkin! Kun sävel soi yli\nelämänhuolten ja pettymysten, ohi arkivastuksien ja vanhenemisen\npilvien, toi sieluun sunnuntaita, silloin sai se aina uuden\nvaikutusmahdin.\n\nSydämestään hän soittaa, tuo tummasilmäinen mies nytkin. Ja kirnunsa\ntakaa katsoo vaimo, kuultelee suu maireessa, katsoo vuorotellen\nsoittajaa ja lapsia. Huivi on valunut niskaan, rinnasta on röijy auki.\nPunakoilla kasvoilla tihkuu hiki.\n\nIsä on lapsia usein soittonsa mukaan marssittanut. Yksi lapsista\nhuomauttaa:\n\n-- Mars, mars!\n\nKaikki innostuvat, järjestyvät, pisimmästä lyhimpään, 7-, 5-,\n2-vuotiaaseen.\n\n-- Mart, mart, hokii innokkaana pienin, äidin näköinen poika, ja\nkihara, leikkaamaton pellavatukka häilähtelee. Poika sovittelee\ntöppösiä itsekseen sillä aikaa kuin isä etsii säveltä.\n\nEmäntä alottaa kirkkaalla äänellä:\n\n\"Suomi armas synnyinmaamme\"\n\nIsäntä yhtyy soittamaan. Lapset lähtevät marssimaan. Äiti laulaa. Isän\ninto nousee, jo kohoo istuviltaan seisoalleen, jalka polkee tahtia.\nLasten askel käy tasaisemmaksi. Äidin ääni soi heleänä yli\nkirnunpauhun:\n\n    \"Taas kun uhkaa pilvi musta\n    Peittää meidän maat,\n    Mistä voimaa, uskallusta,\n    Suomalainen saat?\n    Luojaas luota, kuolon yöhön\n    Viel ei kansas jää;\n    Isäin lailla tartu työhön,\n    Nosta pystyyn pää!\n    Isäin lailla tartu työhön,\n    Nosta, nosta pystyyn pää!\"\n\nOvesta astuvat Kanteleinen ja Niilo, hiljaa, aivan kuin kehottaen:\njatkakaa! Mutta emäntä lopettaa. Isäntä vetelee jousellaan vielä,\nhellittää kuitenkin kohta ja käy hymyillen tarjoomaan vieraalle kättä.\n\nPieni, 2-vuotias Matti yksin tallustaa äskeisen tunnelman vallassa ja\nlaulaa:\n\n\"-- notta, notta pyttyyn pää...\"\n\n\n\n"]