[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flEmAQLieMw7jPYI3eAMnhNXhJFtHCxGRDNPO1kuq9CY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},532,"Talvenpito pohjoisissa jäissä; Mont Blanc vuorelle nousu","Verne, Jules",1828,1905,"532-verne-jules-talvenpito-pohjoisissa-jaissa-mont-blanc-vuorelle-nousu","532__Verne_Jules__Talvenpito_pohjoisissa_jäissä;_Mont_Blanc_vuorelle_nousu",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1852,1877,21205,140469,false,39099,[24,25,26],"Explorers -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Mountaineering -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Talvenpito pohjoisissa jäissä; Mont-Blanc vuorelle nousu: Kaksi kertomusta\" by Jules Verne is a literary work written in the late 19th century. The book consists of two stories, with the first tale focusing on Jean Cornbutte, an old sailor, who eagerly awaits the return of his son Louis from a maritime journey, only to confront the tragic news of his disappearance. The narrative weaves together themes of adventure, exploration, and the intricate bonds of family as it ventures into the treacherous waters of the North.  The opening of the book introduces us to Dunkerque, where Pastor and Jean Cornbutte prepare for the joyful occasion of Louis's return and his impending marriage to Maria. However, their excitement is shattered when the ship, \"La Jeune-Hardie,\" arrives with a black flag, signaling catastrophe. Jean learns of Louis's heroic but ultimately futile attempt to save another ship caught in a storm, leading to his presumed demise. Grieving yet resilient, Jean decides to search for his son, rallying a crew to embark on a perilous journey through the icy northern seas, displaying a strong resolve towards the adventure that lies ahead. This opening sets the stage for a gripping tale of adventure and human resilience amidst the harsh realities of sea life. (This is an automatically generated summary.)",[],207,"Kokoelma sisältää kaksi seikkailukertomusta. Ensimmäisessä merimiehet etsivät kadonnutta retkikuntaa ja joutuvat talvehtimaan ankarissa olosuhteissa Pohjoisella jäämerellä, kun taas jälkimmäinen seuraa vaativaa nousua Mont Blancin huipulle.","Jules Vernen 'Talvenpito pohjoisissa jäissä'; 'Mont Blanc vuorelle nousu'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 532. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ; MONT BLANC VUORELLE NOUSU\n\nKaksi kertomusta\n\n\nKirj.\n\nJULES VERNE\n\n\n(Suomennos.)\n\n\n\nHelsingissä, 1877.\nK. E. Holm'in kustantamana.\nJ. Simeliusten perillisillä, 1877.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTalvenpito pohjoisissa jäissä:\n\n     I. Musta lippu.\n    II. Jean Cornbutten tuuma.\n   III. Toivon kipinä.\n    IV. Jäävuorten keskellä.\n     V. Liverpool-saari.\n    VI. Jään-järinä.\n   VII. Meno talvimajoihin.\n  VIII. Löytötuumia.\n    IX. Lumihuone.\n     X. Elävältä haudatut.\n    XI. Savupilvi.\n   XII. Paluu prikiin.\n  XIII. Molemmat kilpakosijat.\n   XIV. Hätä.\n    XV. Jääkarhut.\n   XVI. Loppu.\n\nMont Blanc vuorelle nousu.\n\n\n\n\n\n\nTALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ\n\n\n\n\nI.\n\nMusta lippu.\n\n\nDunkerquen vanhassa kirkossa palveleva pastori heräsi kello 5 aikana\naamulla toukokuun 12 päivänä 18--, hänen kun oli tapansa mukaan messu\nluettava muutamille hurskaille kalastajille.\n\nPapilliseen juhlapukuunsa puettuna oli hän juuri alttarille\nlähtemäisillään, kun eräs iloinen ja samalla, kuten näytti, mielen\nkuohuksissa oleva mies astui sakastiin. Se oli eräs merimies, noin\n60-vuotias, mutta vielä tanakka ja hilpeä sekä näöltään rehellinen ja\nvarakas mies.\n\n-- Herra pastori, sanoi hän, olkaa hyvä ja seisahtukaa hetkisen ajaksi.\n\n-- Mikä vie teidät ulos näin varhain, Jean Cornbutte, vastasi pastori.\n\n-- Mikäkö vie minun ulos?... Kiinteä halu langeta kaulaanne samalla.\n\n-- No niin, sitte messun jälkeen, johonhan tullette saapuville.\n\n-- Messun jälkeen! vastasi hymyillen tämä vanha merimies. Luulette siis\nnyt menevänne messua lukemaan ja minun antavan teille luvan siihen?\n\n-- Niin, miksipä en messuani lukisi? kysyi pastori. Selittäkää\ntarkoituksenne! Kolmas kerta on jo läpätty...\n\n-- Olkoon läpätty tahi ei, keskeytti hänen Jean Cornbutte, tänäpänä saa\njoku toinen kuin te, h:ra pastori, lukea messun, te kun olette\nluvanneet toimittaa vihkimisen poikani Louis'in ja sisareni tyttären\nMarian välillä.\n\n-- Onko siis Louis tullut kotiin? kysäisi pappi iloisesti.\n\n-- Eipä paljoa puutu, jatkoi Cornbutte, käsiänsä hieroen. Tähystäjä on\npäivän noustessa merkillä ilmoittanut prikimme, jonka itse olette\nristineet tuolla kauniilla nimellä: _La Jeune-Hardie_.\n\n-- Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea, vanha Cornbutteni,\nsanoi pastori, riisuen messupuvun päältänsä. Muistan hyvin kyllä\nvälipuheemme. Apulaiseni saa astua sijaani ja minä tulen kanssanne\nodottamaan rakkaan poikanne tuloa.\n\n-- Ja minä lupaan, ettei hän kauan anna teidän paastota, vastasi\nmerimies. Kuulutuksen olette itse toimittaneet, eikä muuta puutu kuin\nettä annatte päästön niistä synneistä, mitkä hän kenties on tehnyt\nPohjanmerellä, taivaan ja veden välillä. Olipa hyvä mielijohde minulta,\nettä häät tulevat olemaan juuri kotiintulopäivänä, ja että Louis astuu\nprikistään suoraa tietä kirkkoon!\n\n-- Mutta menkääkin siis, Cornbutte, laittamaan kaikki valmiiksi.\n\n-- Kiireesti menenkin, h:ra pastori. Terve tultuanne jälestä!\n\nMerimies kiirehti pitkillä askelilla kotiinsa, joka oli alhaalla\nsatamassa ja josta oli näkö-ala Pohjanmerelle, asia, jonka vanha\nCornbutte piti iso arvoisena.\n\nJean Cornbutte oli kerännyt omaisuuden, joka hänen tilaiselleen\nmiehelle ei ollut vähäinen. Kauan aikaa kuljetettuaan alusta eräälle\nrikkaalle laivan-isännälle Havressa, asettui hän syntymäkaupunkiinsa ja\nrakennutti omassa nimessään _La Jeune-Hardie_-prikin. Useat reisut\npohjoisille seuduille onnistuivat ja Cornbutte sai aina edullisen\nmenekin puu-, rauta- ja tervalasteilleen. Jean Cornbutte jätti sitte\npäällikkyyden pojalleen Lous'ille, joka oli kolmekymmenvuotias nuori\nmies ja kaikkein rantapurjehtijain yhtäpitävän todistuksen mukaan\nripein merimies Dunkerquessa.\n\nLouis Cornbutte oli viime kerran kotoa lähtiessään karvaalla mielellä\neronnut Mariasta, orpanastaan ja kihlatustaan, joka taas puoleltaan oli\npitänyt luvun hänen poissaolonsa päivistä. Maria ei ollut täyteen\nkahdenkymmenen vanha; hän oli kaunis flamlantilais-neito, muutamia\npisaroita hollantilaista verta suonissaan kantava. Äitinsä oli\nkuolinvuoteellaan uskonut hänen veljensä Jean Cornbutten huostaan, joka\nrehellinen merimies rakastikin häntä kuin omaa lastansa ja tuossa\naiotussa avioliitossa näki todellisen ja pysyväisen onnen lähteen.\n\nPrikin tulo oli onnellinen loppu isommalle kauppavehkeelle, josta Jean\nCornbutte odotti melkoista voittoa. _La Jeune-Hardie_ oli kolme\nkuukautta sitä ennen lähtenyt Dunkerquesta ja palasi nyt Bodö nimisestä\nnorjalaisesta satamasta, tehtyänsä erinomaisen nopean reissun.\n\nKotiin tultuansa tapasi Jean Cornbutte koko talonväen liikkeellä.\nMaria, ylen onnellisena, oli juuri hääpukua päällensä ottamassa.\n\n-- Kunhan vaan priki ei tulisi ennen meitä, sanoi hän.\n\n-- Joudu, lapseni, vastasi Jean Cornbutte, sillä tuuli on pohjoisesta\nja _La Jeune-Hardie_ tulee hyvää vauhtia, kun sillä on tuuli myötäinen.\n\n-- Onko, eno, ystävillemme jo sana annettu? kysyi Maria.\n\n-- On annettu.\n\n-- Entäs notariolle ja papille?\n\n-- Ole huoleti! Jos tulemme ketään odottamaan, niin se lienee sinua.\n\nSamassa astui Clerbaut, Marian kummi, sisään.\n\n-- Kas tätäpä sopii lykyksi sanoa, vanha ystäväni, puhkesi hän\nsanomaan. Aluksesi tulee juuri samaan aikaan kuin hallitus antaa käskyn\nisoista puutavarain ostoista laivastoa varten.\n\n-- Mitä se minuun koskee? vastasi Jean Cornbutte. Mitäpä minä\nhallituksesta huolisin?\n\n-- Näettekö, h:ra Clerbaut, tänäpänä ei ole kuin yksi asia, mikä meitä\nliikuttaa, ja se on Louis'in paluu.\n\n-- En kiellä että ... vastasi Clerbaut. Mutta nuo ostot kuitenkin...\n\n-- Teidän pitää myös olla häissä, keskeytti hänen Jean Cornbutte,\npuristaen kauppamiehen kättä, ikäänkuin rusentaaksensa sen.\n\n-- Nuo puutavarain hankkimukset...\n\n-- Kaikkein maalla ja merellä liikkuvain ystäväimme seurassa. Minä olen\njo antanut sanan tuttavillemme ja aion kutsua prikin koko miehistön.\n\n-- Ja menemmekö siksi aikaa rantasillalle odottamaan? kysyi Maria.\n\n-- Niinpä teemmekin, vastasi Jean Cornbutte. Me marssimme rivittäin,\nkaksi kussakin rivissä, ja musiiki etukynnessä.\n\nJean Cornbutten vieraat tulivat ennen pitkää. Vaikka aika oli\nvarhainen, niin ei yksikään jäänyt pois. Onnea toivotettiin sydämen\npohjasta tälle kunnon merimiehelle, josta kaikki pitivät. Sillä aikaa\navasi Maria polvillaan kiitollisen sydämensä rukouksessa kaiken hyvän\ntykö. Kohta palasi hän, autuaallisuudesta ja ihanuudesta heloittavana,\nkokoushuoneesen, ja tavallisten syleilemisten, suutelemisten ja\nkädenlikistysten perästä antoi Jean Cornbutte lähdön merkin.\n\nOlipa varsin omituista nähdä tämän iloisen seurueen suuntaavan menoansa\nsatamaan tällä varhaisella aamuhetkellä. Uutinen prikin odotetusta\ntulosta oli jo levinnyt, ja useita yömyssyllisiä päitä ilmaantui\nakkunoihin ja raoitetuille porteille. Kaikilta suunnilta tuli\nystävällisiä tervehdyksiä ja iloisia huutoja.\n\nHääjoukko saapui rantasillalle, ylistyksiä ja siunauksia joka suunnalta\nkaikuessa. Ilma oli komea ja aurinko näytti päättäneen liittäytä samaan\nseuraan. Meri karehti kohtalaisesta viuhkasta, ja muutamat\nkalastajaveneet, jotka juuri risteilivät sataman suusta ulos,\npiirtelivät nopeilla vanavesillään pitkiä juomuja paalutusten väliin.\n\nDunkerquen sataman molemmat aallonsärkijät ulottuvat melkeän pitkälle\nmereen. Hääjoukko astui pitkin pohjoispuolista aallonsärkijää, täyttäen\nkoko sen leveyden, ja saapui kohta sen äärimmäisellä nenällä olevan\nhuoneen luokse, missä satamavouti piti tähystystä.\n\nJean Cornbutten priki oli tullut enemmin ja enemmin näkyviin. Tuuli\nkiihtyi ja _La Jeune-Hardie_ huilasi myötätuulta märssypurjeillaan,\npram- ja puuvenprampurjeillaan ja isolla purjeellaan. Ilo tietysti\nlienee ollut suuri niin laivassa kuin maallakin. Jean Cornbutte seisoi\nkiikari kädessä, iloisesti vastaillen ystäväinsä kysymyksiin.\n\n-- Kas tuossa meillä nyt on kaunis prikini, sanoi hän, siisti ja sievä,\nniinkuin se vastikään olisi Dunkerquesta suoriutunut. Ei mitään\nvahinkoa! Ei köyden päätäkään poissa!\n\n-- Näettekö poikaanne, kapteini? kysyttiin häneltä.\n\n-- En, en vielä. Tietysti hänellä on tehtävänsä.\n\n-- Miksi hän ei lippua nosta? kysyi Clerbaut.\n\n-- Sitä en ymmärrä, vanha ystäväni; mutta tottapa hänellä on joku syy\nsiihen.\n\n-- Kiikaria, eno! sanoi Maria, ottaen kapineen hänen käsistään. Minä\ntahdon olla ensimäinen joka näen hänen.\n\n-- Mutta hän on minun poikani, mamselli!\n\n-- Onpa vainen, se on hän ollut jo kolmekymmentä vuotta, vastasi tämä\nnuori tyttö ilomielin, mutta hän on vaan kaksi vuotta ollut minun\nsulhaisenani.\n\n_La Jeune-Hardie_ oli nyt kokonansa näkyvillä. Laivaväki alkoi\nvalmistauta purjeita käärimään. Yläpurjeet olivat jo nostetut.\nMatruusit voitiin jo nähdä taklaasissa heilumassa. Mutta ei Maria eikä\nJean Cornbutte olleet vielä saaneet lähettää tervehdystä prikin\npäällikölle.\n\n-- Tosiaankin, kas tuossa on meillä perämies André Vasling! huudahti\nClerbaut.\n\n-- Ja tuossa on Pidèle Misonne, laivatimmermanni! sanoi toinen.\n\n-- Ja tuolla ystävä Penellan! sanoi kolmas, viuhuttaen hatulla\ntervehdystä sen nimelliselle ystävälle.\n\n_La Jeune-Hardie_ oli kolmen kaapelipituuden päässä satamasta, kun\nmusta lippu kohosi kahvelin alle... Siellä oli siis murhetta laivassa.\n\nKaikki säikähtivät.\n\nPriki liukui verkalleen satamaan ja syvä hiljaisuus vallitsi sen\npartaiden sisällä. Se tuli rantasillan viereen, ja ennen pitkää olivat\nMaria, Jean Cornbutte ja kaikki heidän ystävänsä laivassa.\n\n-- Poikani? sanoi Jean Cornbutte, joka vaan töin tuskin sai sanat\nsuustaan ulos.\n\nMerimiehet nostivat hattujansa ja osoittivat ääneti kahvelin alla\nolevaa lippua.\n\nMaria parkasi epätoivosta ja kaatui vanhan Cornbutten syliin.\n\nAndré Vasling oli tuonut _La Jeune-Hardien_ kotiin; mutta Marian\nsulhainen Louis Cornbutte ei ollut enää sen partaiden sisällä.\n\n\n\n\nII.\n\nJean Cornbutten tuuma.\n\n\nSittekuin se nuori tyttö, helläin ystävätärten huoleen uskottuna, oli\nlähtenyt laivasta, kertoi perämies Vasling Jean Cornbuttelle sen\nonnettoman tapauksen, jonka johdosta hän ei saanutkaan poikaansa enää\nnähdä, ja josta tapauksesta laivan päiväkirja sisälsi seuraavaista:\n\n\"Mal-pyörteen leveysmitan kohdalla huhtikuun 26 päivänä, kovalla\nlänsi-eteläisellä tuulella, havaittiin hätämerkkiä eräältä alla tuulen\nprikistä olevalta kuunarilta. Kuunari, joka oli menettänyt ison\nmastonsa, ajeli taakelilla ja touvilla pyörrettä kohti. Kapteini Louis\nCornbutte, joka näki aluksen menevän välttämättömään perikatoon, päätti\nmennä alukseen. Huolimatta laivaväen varoituksista, lasketti hän luupin\nmereen ja astui siihen matruusi Cortrois'in ja ruorimies Pierre\nNouquet'in kanssa. Laivaväki noudatti heitä silmillään, kunnes\nkatosivat sumuun. Yö tuli. Meri kävi vähitellen yhä levottomammaksi.\n_La Jeune-Hardie_ oli niiden vuolteiden vaikutuksen alaisena, mitkä\nliikkuvat Mal-pyörteen ympärillä, ja oli vaarassa joutua sen\nnieltäväksi. Alus häätyi laskemaan perintakaista ja vähän ulkoutumaan\nonnettomuuden paikasta, jonka likisyydessä se kumminkin jo useita\npäiviä oli risteillyt, vaikka turhaan: prikin luupia, kapteini Lous'ia\nja molempia matruusia ei sen kovemmin nähty. André Vasling käski nyt\nlaivaväen koolle, ilmoitti ottaneensa päällikkyyden ja pani kurssin\nDunkerquea kohti.\"\n\nJean Cornbutte itki kotvan aikaa, luettuansa tämän mutkattoman\nkertomuksen, mutta tunsi toki lohdutusta siitä ajatuksesta, että\npoikansa oli hukkunut koettaessaan kanssa-ihmisiä pelastaa. Sitte lähti\nhän pois prikistä, jonka näkeminen teki hänelle pahaa, ja palasi\nsynkeään kotiinsa.\n\nTämä surullinen uutinen levisi hetikohta koko Dunkerquen kaupungille.\nTämän vanhan merimiehen ystävät keräysivät ja osoittivat hänelle\nmyötätuntoisuutensa. Vähitellen tuli hän _La Jeune-Hardien_ väeltä\nkuulemaan onnettomuuteen kuuluvat likemmät asianhaarat, samaten kuin\nAndré Vasling sai Marialle pienimpiäkin seikkoja myöten kuvailla hänen\nsulhaisensa alttiiksi panevan teon.\n\nEnsimäisen mielenkuohun asetuttua, alkoi Jean Cornbutte miettiä mitä\noli tapahtunut, ja jo pari päivää prikin kotiintulon jälkeen sanoi hän\nAndré Vaslingille:\n\n-- Oletteko, André, aivan varma siitä, että poikani on hukkunut?\n\n-- Varmako? olen kaiketi, vastasi Vasling.\n\n-- Ja oletteko tehneet kaikki, mitä tehdä voitiin, löytääksenne hänen\njälleen?\n\n-- Kaikki, epäiltämättä, h:ra Cornbutte! On vaan, valitettavasti, kovin\nvissi että Mal-virran pyörre on niellyt hänen ja molemmat matruusit.\n\n-- Miltä mielestänne tuntuisi pitää perämiehenä yhä edelleen\npäällikkyyttä _La Jeune-Hardiessa_?\n\n-- Se tulee siihen, kuka tulee olemaan sen kapteinina, h:ra Cornbutte.\n\n-- Kapteinina tulen minä olemaan, vastasi tämä vanha merimies. Minä\naion joutuisasti jälleen varustaa alukseni, valita miehet ja lähteä\npoikaani hakemaan.\n\n-- Poikanne on kuollut, vastasi Vasling varmasti.\n\n-- Se on mahdollista, André, vastasi vilkkaasti Jean Cornbutte, mutta\nonpa mahdollista sekin, että on pelastunut. Minä aion hakea häntä\nkaikista Norjan satamoista, joihin hän mahdollisesti on voinut ajautua,\nja saatuani varmuuden siitä, etten koskaan enää saa häntä nähdä, mutta\nmyös sitte vasta, tahdon palata tänne kuolemaan.\n\nAndré Vasling ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömäksi, ja vetäysi\npois, kokematta saada mielipidettään noudatettavaksi.\n\nJean Cornbutte ilmoitti hetikohta sisarensa tyttärelle tarkoituksensa\nja näki toivon säteen loistavan tämän kyynelten läpi. Tämä nuori tyttö\nei ollut tähän asti lainannut ainoatakaan ajatusta mahdollisuudelle,\nettä sulhaisensa kuolema olisi epäiltävä; mutta tuskin oli toivo\nsytytettynä hänen sydämessänsä, ennenkuin hän ehdottomasti antausi sen\nnojaan.\n\nSe vanha merimies päätti, että _La Jeune-Hardien_ piti hetikohta lähteä\nmerelle jälleen. Prikillä, joka oli vankasti rakettu, ei ollut vikoja\nkorjattavia. Jean Cornbutte saatatti tiedoksi, että jos entinen\nlaivaväki tahtoi jälleen palvelukseen ruveta, siihen ei olisi mitään\nestettä. Ainoana eroituksena tulisi olemaan, että hän astuisi poikansa\nsijaan aluksen päälliköksi.\n\nEi yksikään Louis Cornbutten kumppaleista jäänyt kehoitusta\nnoudattamatta, ja laivaväen lista sisälsi seuraavat nimet: Alain,\nTurquiette, timmermanni Fidèle Misonne, bretagnelainen Penellan, jonka\npiti tulla ruorimieheksi Pierre Nouquet'in sijaan, sekä vielä Gradlin,\nAupic ja Gervique, kaikki uskaliaita ja koeteltuja merimiehiä.\n\nJean Cornbutte ehdoitti vielä kerran André Vaslingille, että tämä\nrupeaisi entiseen virkaansa aluksessa. Vasling oli taitava merenkulkija\nja oli viimeksi näyttänyt taitonsa, kun toi _La Jeune-Hardien_\nsatamaan. Yhtähyvin teki hän, tiesi mistä syystä, esteitä ja pyysi\najatuksen aikaa.\n\n-- Niinkuin tahdotte, André Vasling, sanoi Cornbutte. Muistakaa\nkumminkin että, jos vaan tahdotte, olette joukkoomme tervetullut.\n\nJean Cornbuttella oli uskollinen mies bretagnelaisessa Penellan'issa,\njoka oli pitkän ajan matkustanut yhdessä hänen kanssansa. Pikku Maria\noli lapsuudessaan viettänyt monta talvi-iltaa hänen polvellaan,\nkuunnellen hänen kertomuksiaan meri-elämästä. Myös oli Penellan aina\nkantanut isällistä ystävyyttä Mariata kohtaan, niinkuin taas tämä\nkantoi häntä kohtaan tyttären kunnioitusta. Penellan kiirehti kaikin\nvoimin prikin varustamista, etenkin kun oli tykönään vakuutettuna, että\nAndré Vasling ei ollut koettanut kaikkea mikä olisi mahdollista ollut\nhaaksirikkouneiden löytämiseksi, vaikka hän kyllä velvollisuutensa\nvuoksi pitää huolta aluksen ja miehistön pelastuksesta oli syystä\npuhdas.\n\nKahdeksan päivää ei ollut kulunut, ennenkuin _La Jeune-Hardie_ oli\nvalmis taas kyntämään lainetta. Tavallisen kauppatavara-lastin sijaan\nse oli täydellisesti varustettu suolatulla lihalla, laivakorpuilla,\njauhoilla, potaateilla, sianlihalla, viinillä, paloviinalla, kahvilla,\nteellä ja tupakilla.\n\nLähtö määrättiin toukokuun 22 päiväksi. Illalla ennen tuli André\nVasling, joka ei vielä ollut antanut mitään vastausta Jean Cornbutten\ntarjoukseen, kotiin tämän luokse.\n\nJean Cornbutte ei ollut kotona, mutta porstuan ovi oli auki. André\nVasling astui jokapäiväiseen huoneesen, joka oli vieretysten Marian\nhuoneen kanssa, mistä kanssapuhe hänelle kuului. Hän kuunteli tarkasti\nja tunsi Penellanin ja Marian äänet.\n\nTottapa kanssapuhetta jo oli kestänyt jonkun ajan, sillä tämä nuori\ntyttö tuntui järkähtämättömällä lujuudella vastaavan kaikkiin\nPenellanin väitteisin.\n\n-- Kuinka vanha on eno Cornbutte? kysyi Maria.\n\n-- Liki kuudenkymmenen vuoden, vastasi Penellan.\n\n-- No niin! Eikö hän astu suorastaan vaarain eteen löytääksensä jälleen\npoikansa?\n\n-- Kapteinimme on vielä voimakas mies, väitti merimies. Hänellä on\nruumis tammesta ja jäntäret teräksestä. Enkä epäilekään että hän vielä\nkerran menee merelle.\n\n-- Hyvä Penellanini, jatkoi Maria, kun rakastetaan, silloin ollaan\nvahvat. Muuten minulla on luja luottamus taivaan apuun. Te ymmärrätte\nminun ja teistä pitää tulla minulle avunvara.\n\n-- Ei, sanoi Penellan. Se on mahdotonta, Maria! Kukapa tietää, minne\njoudumme, ja mitä vastuksia olemme kärsimään tuomitut! Kuinka moni\nvoimakas mies eikö ole menehtynyt niillä kulkuvesillä!\n\n-- Penellan, jatkoi tyttö, ei sanaakaan enää; jos kiellätte, niin\nluulen, ettette enää pidäkään minusta.\n\nAndré Vasling oli hoksannut tämän nuoren tytön tarkoituksen. Hän mietti\nhetkisen aikaa, ja päätöksensä oli tehtynä.\n\n-- Jean Cornbutte, sanoi hän, mennen tätä sisään astuvaa vanhaa\nmerimiestä vastaan, minä olen teidän miehenne. Asianhaaroja, mitkä\ntähän asti ovat tehneet minulle mahdottomaksi ottaa tarjoustanne\nvastaan, ei ole enää olemassa, ja minä pyydän teitä luottamaan\nrajattomaan uskollisuuteeni.\n\n-- En ole koskaan epäillyt teistä, André Vasling, vastasi Jean\nCornbutte, likistäen hänen kättänsä. Maria, lapseni! lisäsi hän\nkoristetulla äänellä.\n\nMaria ja Penellan tulivat paikalle.\n\n-- Me olemme valmiit lähtemään purjeille nousuveden muassa\nhuomen-aamulla päivän koittaissa. Maria rukka, tämä on siis viimeinen\nilta minkä yhdessä vietämme.\n\n-- Enoni! huudahti Maria, kaatuen Jean Cornbutten syliin.\n\n-- Maria! Jumalan avulla olen antava sinulle sulhaisesi jälleen.\n\n-- Niin, kyllä löydämme Louis'in! säisti André Vasling.\n\n-- Te tulette siis kanssamme? kysäisi Penellan äkisti.\n\n-- Tuleepa niinkin, Penellan, André Vasling tulee perämiehekseni,\nvastasi Jean Cornbutte.\n\n-- Oi, vai niin, virkahti bretagnelainen omituisella mielen ilmauksella\nsanoissansa.\n\n-- Ja hänen neuvoistaan tulee olemaan meille hyötyä, sillä hän on sekä\nuskalias että taitava.\n\n-- Entäs te itse, kapteini, vastasi André Vasling, teistä tulee meille\nesikuva, sillä vielä on teissä yhtä paljon kykyä kuin kokemustakin.\n\n-- Huomenna siis, ystäväni! Menkää nyt laivaan käymään viimeisiin\nvalmistuksiin.\n\nNämä molemmat merimiehet menivät yhdessä pois ja jäivät kahden kesken.\nMonet olivat ne kyynelet, mitkä tänä kamalana iltana vuodatettiin.\nNähdessään Marian noin lohduttomana päätti Jaan Cornbutte säästää hänet\neronhetken mielihaikeudesta, lähtemällä talosta hänen vielä\nnukkuessaan. Ennenkuin erosivat, antoi hän hänelle vielä viimeisen\nsuutelon, ja kello 3 aikana aamulla lähti hän hänen tietämättänsä\nmatkaan.\n\nLähtö oli kerännyt rantasillalle kaikki tämän vanhan merimiehen\nystävät. Pappi, jonka olisi pitänyt siunata Marian ja Louis'in liiton,\ntuli antamaan alukselle viimeisen siunauksen. Lujia käden-antoja\nvaiheteltiin sinne ja tänne Jean Cornbutten laivaan mennessä.\n\nKaikki oli nyt valmiina. Muutamia komentosanoja kuului, purjeet\npullistuivat, ja priki ulkoni pikaisesti hyvän länsipohjoisen viuhkan\nviemänä, jolla aikaa pappi, polvistuneiden katsojain keskellä seisova,\njätti laivan Jumalan käsiin.\n\nMinne tuo alus purjehtii? Se menee sitä vaarallista tietä, jolla niin\nuseat haaksirikkoutuneet ovat päättäneet päivänsä! Sillä ei ole vissiä\nmääräpaikkaa. Sen täytyy olla valmiina kaikkiin vaaroihin ja tohtia\nhätäilemättä katsoa niitä silmiin! Jumala yksinään tietää, minne se on\njoutuva! Jumala sitä johtakoon!\n\n\n\n\nIII.\n\nToivon kipinä.\n\n\nVuoden-aika oli mukava ja laivaväki taisi toivoa pian saapuvansa\npaikalle missä onnettomuus oli tapahtunut. Jean Cornbutte tietysti oli\najatellut perusjuonen yritykseensä. Hän aikoi käydä Fär-saarilla,\njoille pohjoistuuli oli voinut ajaa haaksirikkoutuneet. Saatuansa\nvisseyden, ettei heitä ollut korjattu mihinkään satamaan niillä\ntienoilla, aikoi hän siirtää tiedustelemuksensa toiselle puolen\nPohjanmerta ja halkihakea koko Norjan rannikon aina Bodöhön asti, joka\ntaittiin katsoa haaksirikon likimmäiseksi satamaksi, mutta\npohjoisempaankin jos niin tarvittaisiin.\n\nVastoin kapteinia oli André Vasling sitä mielipidettä, että pitäisi\ntutkia Islannin rannikoita. Mutta Penellan teki sen muistutuksen, että\ntuuli oli lännessä onnettomuuden tapahtuessa, mikä seikka antoi toivoa,\nettä nuo onnettomat eivät olleet ajautuneet Mal-virran kuiluun, ja teki\ntodenmukaiseksi, että olivat tulleet Norjan rannikolle viskatuiksi.\n\nSiis päätettiin seurata tätä rannikkoa niin likite kuin mahdollista ja\netsiä jälkiä.\n\nKun Jean Cornbutte päivällä lähdön jälkeen, ajatuksiin vajonneena,\nistui erästä karttaa vasten kallistuneena, tunsi hän pienoisen\nkäsivarren laskettavan olkansa ympärille ja kuuli suloisen äänen\nkuiskaavan korvaansa:\n\n-- Olkaa huoleti, eno!\n\nHän kääntyi sinnepäin, hämmästyksestä sanaa suuhunsa saamatta. Maria\npujotti kätensä hänen ympärillensä.\n\n-- Maria! tyttöni, täällä laivassa! puhkesi hän sanomaan.\n\n-- Tunteneehan nainen toki kehoituksen etsimään puolisotansa, kun isä\nmenee laivaan pelastaaksensa poikaansa!\n\n-- Onneton Maria! Kuinka olet kestävä meidän vaivamme? Etkö ymmärrä,\nettä läsnä-olosi voi tulla esteeksikin tiedustuksillemme?\n\n-- Ei, eno, minä olen väkevä.\n\n-- Kuka sen tietää, Maria, minne voimme ajautua: katso tätä karttaa! Me\nlaskemme noita pohjoisia kulkuvesiä kohti, joita me merimiehetkin,\nvaikka kaikilla ajateltavilla vaivoilla kestytetyt, pelkäämme. Entä\nsitte sinä, heikko lapsi!\n\n-- Muistakaa, eno, että kuulun merimies-heimokuntaan. Minä olen\nkasvanut keskellä kertomuksia myrskyistä ja haaksirikoista. Paitsi sitä\nolenhan sinun ja vanhan ystävän Penellanin luona.\n\n-- Penellan! Se on hän, joka on kätkenyt sinut laivaan.\n\n-- Niin, eno, mutta vasta sitte kuin ymmärsi, että olin päättänyt tehdä\nsen ilman hänen avuttansa.\n\n-- Penellan! huusi Jean Cornbutte.\n\nPenellan astui sisään.\n\n-- Penellan! Mikä tehty on, sitä ei käy muuttaminen; mutta muista, että\nolet minulle edesvastauksen alaisena Marian hengestä.\n\n-- Olkaa huoleti, kapteini, vastasi Penellan. Tytöllä on sekä rohkeutta\nettä voimaa, ja hänestä on tuleva suojeleva enkelimme. Ja paitsi sitä,\nkapteini, te tunnette valilauseeni: kaikki tapahtuu paraaksemme tässä\nmaailmassa.\n\nSe nuori tyttö majoitettiin erääsen hyttiin, jonka matruusit ennen\npitkää sisustivat kaikella mukavuudella minkä asianhaarat myönsivät.\n\nKahdeksan päivän kuluttua _La Jeune-Hardie_ laskettiin ankkuriin\nFär-saarien luokse. Tarkimmistakin tiedustuksista ei ollut mitään\nhyvää. Ei haaksirikkoutuneita, ei laivahylyn pirstoja ollut rannoille\najautunut. Itse onnettomuuden tapauskin oli aivan tuntematon. Priki\nlähti siis taas matkalle kesäkuun 10 päivänä, 10 päivää siellä\nviivyttyänsä. Meri oli mielenmukainen ja tuuli hyvä. Alus meni nopeata\nvauhtia Norjan rannikkoa kohti, joka nyt vuorollaan tutkittiin yhtä\nvähällä menestyksellä.\n\nJean Cornbutte päätti nyt mennä Bodöhön. Kentiesi hänen siellä oli\nonnistuva saada tietää sen hätäytyneen aluksen nimi, jonka avuksi Louis\nCornbutte ja tämän molemmat matruusit olivat rientäneet.\n\nKesäkuun 10 päivänä laski priki ankkuriin Bodön luokse.\n\nPaikkakunnan virastot jättivät Jean Cornbutten käsiin puteliin, joka\noli ajellut rannalle ja havaittu sisältävän kirjeen, jolla oli seuraava\nsisällys:\n\n\"Huhtikuun 26 päivänä, _Froöeren_-laivassa. Sittekuin luoksemme oli\ntullut eräs luuppi, joka oli lähtenyt avuksemme kapteinin ja kahden\nmiehen kanssa _La Jeune-Hardiesta_, yhdyimme erääsen vuolteesen, joka\nvie meitä pohjoisia jäitä kohti. Jumala olkoon meille armollinen\".\n\nJean Cornbutten ensimäinen ajatus oli kiittää taivasta. Hän luuli\nolevansa poikansa jälillä! _Froöeren_ oli norjalainen kuunari, josta ei\nmuuta tietty, kuin että se varsin varmaan oli ajellut pohjoiseen\njäämereen.\n\nEi päivääkään ollut menettää. _La Jeune-Hardie_ pantiin hetikohta\nsiihen kuntoon, että se voi kohdata pohjoisen jäämeren vaaroja.\nTimmermanni Fidèle Misonne tutki rungon mitä tarkimmalla huolella ja\nvakuutti, että sen luja rakennuslaatu teki sen kykeneväksi kestämään\ntölmäyksiä jäävuoria vastaan.\n\nPenellanin toimesta, joka ennen valaskalan pyytäjäin kanssa oli käynyt\npohjoisilla kulkuvesillä, vietiin laivaan villaisia huopapeittoja,\nturkiksilla vuoritettuja vaatteita, hylkeen-nahkasaappaita ja\ntarvepuita rekien teoksi, joita aiottiin käyttää kiintonaisilla\njäälakeilla. Myös lisättiin kosolta väkiviina- ja kivihiili-varat,\nsiinä tapauksessa että täytyisi pitää talvea jollakin paikalla\nGrönlannin rannikkoa. Niinikään hankittiin kalliilla hinnalla ja\nsuurella vaivalla koko joukko sitruuneja, keripukin estämistä ja\nparantamista varten, joka tauti niin hirmuisesti harventaa alusten\nmiehistöjä jäisillä tienoilla. Kaikki nämä kalut ynnä lisätyt liha-,\nkorppu- ja paloviina-varat alkoivat jo täyttää osan prikin ruomaa,\nsillä muonahuone oli aikoja sitte täynnä. Myös varustivat he itsensä\nsuurella paljoudella pemmikania, erästä indialaista laitetta, joka\nsisältää suuren määrän ravitsevia aineita vähässä koossa.\n\nKapteinin käskystä hankittiin paitsi sitä rautakankia, kiiloja ja\nsahoja, jään särkemistä varten. Sitä vastoin päätti hän vasta\nGrönlannissa varustaa itsensä rekikoirilla.\n\nKoko laivaväki oli nyt kiini näissä valmistuksissa ja osoitti\nväsymätöntä ahkeruutta. Penellan oli joka paikassa läsnä ja tiesi\nneuvon kaikkeen. Muiden opetusten muassa, mitkä hän antoi niille, jotka\nensi kertaa varustausivat jäämeriretkelle, oli se, etteivät käyttäisi\nvillaisia vaatteita, vaikka lämpömäärä näillä pohjoispiiriä ylempänä\nolevilla leveyskohdilla jo oli sangen alhainen.\n\nPenellan tarkkaili visusti, mitään virkkaamatta, André Vaslingin\npienimpiäkin liikentöjä. Tämä mies, syntyään hollantilainen, oli\ntullut tiesi mistä, ja, hyvä merimies muuten, tehnyt kaksi reissua\n_La Jeune-Hardien_ kanssa. Penellan ei vielä voinut moittia häntä\nmistään, paitsi että omisti ylen ahkeran huomaavaisuuden Marialle,\nmutta seuraili häntä yhtähyvin valppaalla silmällä.\n\nMiehistön ripeydellä priki saatiin varustetuksi heinäkuun 16 päivänä,\n15 päivää siitä kun Bodöhön oli tultu. Silloinpa olikin soveliain aika\ntiedustuksille pohjoisissa vesissä. Kaksi kuukautta oli suoja-ilmaa\nollut, ja retkeilemisiä taittiin sentähden ulotuttaa etemmä kuin\nmuutoin. _La Jeune-Hardie_ lähti siis purjehtimaan, ottaen kurssinsa\nBrewster-nientä kohti, joka on Grönlannin itäisellä rannikolla ja 72\nleveyspykälän kohdalla.\n\n\n\n\nIV.\n\nJäävuorten keskellä.\n\n\nHeinäkuun 23 päivänä ilmaisi eräs valon heijastus ensimäisen kulkujään,\njoka, Davisin salmesta lähtevä, hyökäsi valtamereen. Tästä hetkestä\naikain saivat tähystäjät käskyn olla kahta vertaa valppaammat, että\nnäetsen vältettäisiin tölmäystä noihin suunnattomiin röykköihin.\nMiehistö jaettiin kahteen vahtikuntaan, niin että ensimäiseen kuuluivat\nFidèle Misonne, Gradlin ja Gervique, toiseen André Vasling, Aupic ja\nPenellan. Vahti-aikaa ei ollut kahta tuntia pitemmältä, sillä näillä\nkylmillä tienoilla lannistuvat ihmisen voimat puolta vähemmiksi. Vaikka\n_La Jeune-Hardie_ vasta oli 63 leveyspykälän kohdalla, osoitti\nlämpömittari 9 pykälää jäätökohdan alla.\n\nVettä ja lunta satoi usein kosolta. Valoisampina hetkinä, kun ei\ntuullut ylen kovasti, Maria oleskeli kannella, ja silmänsä vähitellen\ntottuivat pohjoisen meren tuimiin näytelmiin.\n\nElokuun 1 päivänä käveli hän peräkannella, puhellen enonsa, André\nVaslingin ja Penellanin kanssa. _La Jeune-Hardie_ tuli juuri kolmea\npeninkulmaa leveään salmeen, jonka kautta isoja kulkujää-vuoria\npikaista vauhtia ajeli etelää kohti.\n\n-- Milloin saamme maan näkyviin? kysyi tämä nuori tyttö.\n\n-- Kolmen, korkeintaan neljän päivän perästä, vastasi Jean Cornbutte.\n\n-- Luuletteko siellä tapaavamme uusia jälkiä Louis-raukastamme?\n\n-- Onpa mahdollista, tyttöseni, mutta pelkäänpä, olevamme vielä kaukana\nlöytöretkemme periltä. Se on mahdollista, että _Froöeren_ on ajellut\nkauas pohjaan päin.\n\n-- Tottapa on, lisäsi André Vasling, sillä sitä myrskyä, joka eroitti\nmeidät siitä norjalaisesta aluksesta, kesti kolme päivää, ja kolmessa\npäivässä alus voi ajella kauas, kun on niin sorruksissa, ettei kykene\npurjeita pitämään.\n\n-- Suvaitkaa minun muistuttaa teille, h:ra Vasling, sanoi Penellan,\nettä se tapahtui huhtikuulla, että suoja-ilma silloin ei vielä ollut\nalkanut, ja että sentähden _Froöeren_ välttämättömästi pidättyi\njäihin...\n\n-- Ja epäiltämättä rutistui tuhansiksi pirstoiksi, lisäsi perämies, kun\nmiehistönsä ei kyennyt liikehtimään.\n\n-- Mutta nepä jäävuoret, vastasi Penellan, tarjosivat heille helpon\nvälikappaleen päästä maalle, joka ei voinut olla niin erittäin kaukana.\n\n-- Toivokaamme! sanoi Jean Cornbutte, tehdäksensä lopun tästä\nkanssapuheesta, mikä joka päivä uudistui perämiehen ja ruorimiehen\nvälillä. Minun luuloni on, että ennen pitkää saamme maan näkyviin.\n\n-- Tuolla se nyt on! huudahti Maria. Katsokaapas minkälaisia vuoria!\n\n-- Ei, lapseni, vastasi Jean Cornbutte. Ne ovat jäävuoria, ensimäisiä\ntähän asti matkallamme kohtaamia. Ne murskaisivat meidät kuin lasin,\njos laskisimme prikin niiden väliin. Penellan ja Vasling, olkaa\nvaruillanne.\n\nNuo ajelevat jääröyköt, joita näkyi enemmän kuin viisikymmentä\ntaivaanrannalla, lähenivät vähitellen prikiä. Penellan astui ruoriin,\nja Jean Cornbutte kiipesi pram-saalingille, suuntaa komentamaan.\n\nIllan puoleen oli priki keskellä noita liikkuvia kallioita, joiden\nrusentava voima on vastustamaton. Nyt oli temppuna, kuinka liikehtiä\ntämän vuoriston kautta, mieli kun käski yhä edelleen laskemaan\neteenpäin. Toinen vaikeus tuli vielä lisäämään aseman vaarallisuutta:\nei käynyt varmaan määrääminen, miten alus oli ohjattava, kun kaikki\nympärillä olevat kohdat alituisesti siirtyivät eikä siis ollut\nkiintonaista näkö-alaa. Ilta kohta pimeni ja sumu sakeni. Maria astui\nhyttiinsä, mutta kapteinin käskystä piti kaiken laivaväen pysyä\nkannella. Väki oli varustettuna pitkillä keksillä, aluksen\nvarjelemiseksi ajelevain jäämöhkäleiden tölmäyksiltä.\n\n_La Jeune-Hardie_ joutui kohta ahdinkopaikkaan, semmoiseen, että sen\nraa'an-nokat töytäilivät jäävuorten kupeisiin, ja leeseilien piirat\ntäytyi ottaa sisään. Täytyipä kääntää isomärssykin niin, että se kävi\nvanttiin kiini. Onneksi prikin purjehtimiselle tästä ei mitään vahinkoa\nollut, tuuli kun sopi ainoastaan sen yläpurjeisin, ja ne ulottuivat\nviemään sitä melkeätä vauhtia eteenpäin. Hyvällä rakennollaan priki voi\ntunkeuta noihin sadepuuskain täyttämiin laksoihin, jolla aikaa\njäämöhkäleet yltympäri puskiskelivat toisiaan surmaa ennustavalla\nryskeellä.\n\n-- Lemmon reissu! jupisi André Vasling keulan puolella matruusien\njoukossa, jotka keksi kädessä poistelivat uhkaavimpia tylmäyksiä.\n\n-- Mikä on vissi, on se, että jos pääsemme täältä hengissä, niin olemme\nkauniin kynttilän velassa jäävuorten rouvalle, vastasi Aupic.\n\n-- Kukapa tietää, kuinka monta vuorta meillä vielä on sivupäästävänä!\narveli perämies.\n\n-- Ja kukapa epäillee mitä siellä takana löydämme? lisäsi matruusi.\n\n-- Älä jaarittele noin lemmon lailla, sanoi Gervique, vaan pidä varasi.\nPäästyämme tämän läpi lienee aikaa jankata. Pidä keksisi varalla.\n\nSamassa tuli mahdottoman iso jäämöhkäle kiireesti ajellen\n_La Jeune-Hardieta_ kohti, ja mahdottomalta näytti väistyä sen edestä,\nse kuu täytti koko tämän ahtaan kanavan leveyden ja prikin oli perin\nmahdotonta kääntyä.\n\n-- Tunnetko ruoria? kysyi Jean Cornbutte Penellanilta.\n\n-- En, kapteini! Se on herjennyt ohjaamasta.\n\n-- Ohoi! pojat, huusi kapteini miehilleen. Älkää peljätkö, vaan iskekää\nvankasti vastaan kekseillänne.\n\nJäämöhkäle oli liki kuuttakymmentä jalkaa korkea, ja jos se kaatui\nprikin päälle, niin tämä oli musertuva. Sanomaton kauhu seurasi\nhetkisen ajaksi ja laivaväki hyökäsi perän puolelle, huolimatta\nkapteinin käskystä että kukin pysyisi paikallaan.\n\nMutta jäämöhkäleen ollessa ainoastaan puolen kaapelipituuden päässä\n_La Jeune-Hardiesta_, kuului kumahus, ja oikea vesipatsas holvahti\naluksen päälle, joka samassa kohosi suunnattoman aallon harjalle.\n\nKauhistuksen huuto pääsi merimiehiltä, mutta kun loivat silmänsä\neteenpäin, oli jäämöhkäle kadonnut, salmi oli auki, ja sen lopulta\nnäkyi ääretön, päivän viimeisten säteiden valaisema ja helppoa\npurjehtimista ennustava vesipeili.\n\n-- Kaikki tapahtuu paraaksemme! huudahti Penellan. Sukkelasti nyt ison\nmärssyn ahtimille.\n\nEräs näillä vesillä varsin tavallinen ilmiö oli tapahtunut. Kun\nsuoja-ilman tultua nämä jääröykkiöt irtautuvat, toinen toisensa\nperästä, viskentelevät ne merellä täydellisessä tasapainossa. Mutta\ntultuansa valtamerelle, missä vesi on verrattain lämpimämpi, ne\nheikontuvat kannaltaan, joka vähitellen sulaa pois ja ilmankin pienenee\ntölmäyksistä muihin jäämöhkäleihin. Niin tulee silmänräpäys, jolloin\npainokohta on siirtynyt, ja silloin menee koko jäävuori kuperkeikkaa.\nJos kuitenkin tämän jäävuoren pyllähys olisi tullut ainoastaan kahta\nminuutia myöhemmin, niin vuori olisi kaatunut prikin päälle ja sen\nrusentanut painollansa.\n\n\n\n\nV.\n\nLiverpool-saari.\n\n\nPriki purjehti siis miltei aivan aukinaisella merellä. Mutta edempäuä\ntaivaanrannalla osoitti vaalea, tällä kertaa liikkumaton kuume\nliikkumattoman pinnan lähisyyden.\n\nJean Cornbutte piti yhä edelleen kurssia Brewster-nientä kohti ja\nläheni jo niitä tienoita, joissa ilma on erinomaisen kylmä, kun\nauringon säteet tulevat sinne vasta sitte, kuin ovat paljon\nheikontuneet vinosta suunnastansa.\n\nElokuun 3 päivänä oli priki liikkumattomain ja yhtenäisten jääpantain\nkeskellä. Pääsypaikat olivat monesti puolta kaapelipituutta leveitä, ja\n_La Jeune-Hardien_ täytyi tehdä tuhansia mutkia, jotka toisinaan olivat\npanneet sen kiertämään kompassin ympärinsä.\n\nPenellan hoiteli Mariata mitä ahkerimmalla huolella ja sai hänen,\npakkasesta huolimatta, joka päivä viettämään pari -- kolme tuntia\nkannella, koska näillä leveyspykälöillä ruumiin liikunto on terveyden\nvälttämätön ehto. Muuten Maria oli yhä edelleen hyvällä mielellä.\nKanssapuheensa näytti ikäänkuin uudelleen rohkaisevan matruuseja, ja\nkaikki kunnioittivat häntä vilpittömästi. André Vasling näytti\ninnostuneemmalta kuin koskaan ennen ja etsi kaikkia tilaisuuksia\nsaadakseen hänen seurassaan olla, mutta ikäänkuin jotakin aavistaen\nvastaanotti tämä nuori tyttö hänen huomallisuutensa eräänlaisella\nkylmyydellä. Helposti voi ymmärtää, että tulevaisuus enemmin kuin\nnykyisyys oli esineenä André Vaslingin kanssapuheilla, ja ettei hän\nsalannut niitä monia ja uskottavia syitä, jotka tekivät varsin\ntodenmukaiseksi, että haaksirikkoutuneet olivat hukkuneet. Hänen\najatuksensa mukaan oli nyt vahinko tapahtunut kuin tapahtunutkin, ja\nMarian olisi nyt jollekin toiselle huoli uskottava tulevaisuudestansa.\n\nKuitenkin Maria tuskin vielä lieneekään oikein oivaltanut mitä André\nVasling tarkoitti, syystä että tämän suureksi kiusaksi kanssapuheet\neivät koskaan päässeet olemaan pitkällisiä. Penellan keksi aina jonkun\nkeinon pistäytyä väliin ja hävittää André Vaslingin esityksien\nvaikutuksen muutamilla lohdullisilla sanoilla.\n\nMuuten tämä tyttö ei kuluttanut aikaansa joutilaisuudessa. Penellanin\nkehoituksesta laitti hän talvivaatteensa kuntoon; oli näetsen\nvälttämätöntä, että hän kokonansa muutti pukunsa. Tavallisten\nnaisvaatteiden muoti ei sopinut tässä kylmässä ilma-alassa. Hän teki\nsiis itselleen eräänlaiset turkiksilla vuoritetut housut, jotka jalkain\npaikoilta olivat hylkeennahalta päällystetyt. Hameet eivät ulottuneet\nalemma kuin polviin asti, etteivät lumihangissa venyisi. Turkilla\nsisustettu, tarkasti ruumiille keveltyvä kohtu peitti ylä-osan\nruumista.\n\nNiinikään valmisteli miehistökin joutohetkinään talviasuaan täyteen\nkuntoon. He tekivät suuren joukon pitkävartisia hylkeennahka-saappaita,\ntaitaaksensa huoleti kynnellä lunta kulkuretkillänsä. Näin oli kaikilla\nkoko purjehtimisen ajalla työskentelemistä.\n\nAndré Vasling, joka oli erittäin taitava pyssymies, ampui useissa\ntiloissa vesilintuja, joita lukemattomina parveina laukuili aluksen\nympärillä. Eräänlaiset haahkatelkät varustivat laivaväen oivallisella\ntuoreella lihalla, terveelliseksi vaihetukseksi suolaisen kanssa.\n\nVihdoin viimein tuli priki tuhansia mutkia tehtyään Brewster-niemen\nnäkyville. Vene laskettiin mereen. Jean Cornbutte ja Penellan menivät\nmaalle ja näkivät rannikon olevan aivan aution.\n\nHeti sen jälkeen lähti priki jälleen purjeille, kurssi Liverpool-saarta\nkohti, jonka Scoresby löysi 1821, ja laivaväki päästi hurrahuutoja\nnähdessään maan-asukkaita juoksevan pitkin rannikkoa. Heti ruvettiin\nhieromaan tuttavuutta heidän kanssansa muutamain heidän kieleensä\nkuuluvain sanain avulla, mitkä Penellan tunsi, ja muutamilla\npuheenparsilla, joita he itse olivat valaskalan pyytäjiltä oppineet.\n\nGrönlantilaiset ovat pieniä ja paksuja; heidän pituutensa on harvoin\nyli neljän jalan ja kymmenen tuuman; ihonsa on punasilpeinen, muoto\npyöreä ja otsa matala; musta tukkansa riippuu suorana pitkin selkää;\nhampaansa ovat turmellut, ja heissä on aine senlaiseen pitaliin, mikä\nkalaa syövillä kansoilla on omituisena.\n\nRauta- ja kuparipalaisista, joiden perään ovat sangen halukkaita, nämä\nihmisparat tarjosivat karhuntaljoja, merikoiran-nahkoja sekä nahkoja\nkaikista elävistä, mitkä tavallisesti hylkeen nimeen käsitetään. Jean\nCornbutte sai tavattoman halpaan hintaan kaikkia näitä kaluja, jotka\ntulivat olemaan hänelle suureksi hyödyksi.\n\nKapteini teki sitte maan-asukkaille ymmärrettäväksi, että hän oli\nhakemassa erästä haaksirikkounutta alusta, ja kysyi, eikö heillä ollut\nmitään tietoa semmoisesta. Eräs heistä piirrusti hetikohta lumelle\neräänlaisen aluksen ja sanoi, että semmoinen alus kolme kuukautta sitä\nennen oli nähty pohjoisessa päin. Myös selitti hän, että suoja-ilma ja\njääkenttäin liikkeelle lähtö oli estänyt maan-asukkaat koettamasta\nsaada selkoa aluksesta. Heidän veneensä ovatkin tavattoman keveät\neivätkä voi pitää merta semmoisissa tiloissa.\n\nNämä tiedot, niin vaillinaiset kuin olivatkin, rohkaisivat kuitenkin\nmatruusit yritystä toimeen panemaan ja Jean Cornbutten taivuttamaan\nheidät mukaansa vielä kappaleen matkaa edemmä jäämerelle.\n\nEnnenkuin lähdettiin Liverpool-saarelta, ostettiin kuusi yhteen\nvaljastettavaa eskimolaista koiraa, jotka kohta perehtyivät\nlaiva-elämään. Priki nosti ankkurinsa elokuun 10 päivänä aamulla ja\nlaski, vinhan viuhkan myödittäessä, pohjoista suuntaa.\n\nNyt oli tultu pisimpiin vuoden päiviin, eli toisin sanoen, aurinko,\njoka ei mennyt alas, ennätti tehdä korkeimman lukumäärän ympyröitä,\nminkä se tekee taivaanrannan päällite.\n\nTämä yön täydellinen poissa-olo ei kumminkaan tuntunut tukalalta, kun\nsumu, sade ja lumi peittivät aluksen pimeydellä, yhtä synkällä kuin\nyön.\n\nJean Cornbutte, joka oli päättänyt mennä niin pitkälle pohjoiseen kuin\ntaisi, alkoi käydä toimiin terveystilan varjelemisesta. Välikansi\nsuljettiin peräti, ja ainoastaan joka aamu pidettiin huoli ilman\nmuutoksesta. Kamiinit (rauta-uunit) pantiin paikoilleen, ja torvijohdot\njärjestettiin niin, että antaisivat niin paljon lämmintä kuin\nmahdollista. Väelle annettiin se neuvo, etteivät pumpulipaidan päällä\npitäisi enempää kuin yhden villapaidan ja että pitäisivät nahkatakkinsa\ntiiviin napitettuina. Muuten ei vielä ruvettu lämmittämään, koska\nhalko- ja sysivarastojen säästäminen varsinaiseksi pakkas-ajaksi oli\ntähdellinen asia.\n\nLämpimiä juomia, niinkuin kahvea ja teetä, jaettiin miehille\nsäännöllisesti joka namu ja ilta, ja koska oli varsin hyödyllistä\nsaattaa vuoroitella suolaisen ja tuoreen lihan suhteen, niin käytiin\nsuorsia ampumassa, joita oli kosolta.\n\nJean Cornbutte ripustutti myöskin ison maston latvaan niinsanotun\n\"vareksen pesän\", eli tynnyrin, jonka toinen pohja oli sisään lyöty.\nSiinä oleskeli tähystäjä alinomaa pitämässä jääkenttiä silmältä.\n\nKaksi päivää siitä kuin priki oli ulkounut Liverpool-saaren näkyvistä,\nnousi yhtäkkiä tuima ja kuiva tuuli, tuoden muassaan melkeän kylmän.\nMuutamia merkkiä alkavasta talvesta jo havaittiin. _La Jeune-Hardiella_\nei ollut silmänräpäystäkään menettää, tie kun kohta oli sille perin\nsalpautuva.\n\nSyyskuun 3 päivänä aamulla saapui _La Jeune-Hardie_ Gaël-Hamken lahden\ntasalle. Maa piti nyt löytyä kolmen peninkulman päässä alla tuulen.\nTämä oli ensi kerta kuin priki pysähtyi jääkentän eteen, jossa ei ollut\nlaisinkaan rakoa mistä olisi sisään purjehtinut ja joka oli ainakin\npeninkulmaa leveä. Siispä oli välttämätöntä käyttää sahoja,\njos mieli päästä jään läpi. Rännin suunta rastikoittiin niin, että\nvirta oli poisviepä lohkotut jääkappaleet. Koko miehistöä käytettiin\nliki kaksikymmentä tuntia tähän työhön. Miehillä oli kova työ;\nmonesti täytyi heidän mennä veteen vyötäisiä myöten, ja heidän\nhylkeennahka-saappaansa olivat nyt perin vaillinainen suoja.\n\nMuutoin on näillä korkeilla leveyspykälöillä kaikkinainen ponnistuttava\ntyö hengityksen vaikeuden tähden suorastaan uuvuttavaa, ja vahvinkin on\npakoitettuna työtänsä ehtimiseen keskeyttämään.\n\nViimein ränni saatiin valmiiksi ja priki selville sitä niin kauan\nviivyttäneestä jäästä.\n\n\n\n\nVI.\n\nJään-järinä.\n\n\nVielä muutamia päiviä oli _La Jeune-Hardiella_ taistelemista\ntuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä\nsahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään\npois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.\n\n12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman\nlahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen\nkäynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin\nyhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla.\nHetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja\nkokemaan.\n\n_La Jeune-Hardie_ oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen\nleveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.\n\nJean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän\nkoki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta\nväkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään,\njonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi\nsiinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden\ntutkia sen.\n\nSyyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä\nmolemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli\nmuassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut\npuhvelinvuodilla nukkumista varten.\n\nLumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli\nheille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja\ntaisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa\neteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä,\ntunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan\nepätasaisuuden.\n\nKello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen\nmatkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata\nheitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella\nettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle\npuhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa\nlepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.\n\nSeuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin\nyhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi\nolivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet\nheitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä\nsäilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.\n\nJean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana\nhavaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman\nsuuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti\nsiellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat\nja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan\nkiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon\nmerimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä,\nkatosivat tuota pikaa syvyyteen.\n\n-- Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan\nturkkinahkoja eikä otusta.\n\n-- Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo\nennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät\nolisi noin arkoja.\n\n-- Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André\nVasling.\n\n-- Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään\nasemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi,\nkapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen\nlöytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista\nvastaan.\n\n-- Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.\n\nHänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin\nluona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen,\nmuodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman.\nMuutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna\nkylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.\n\nTämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin\nsaada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen\njääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi,\njos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten\nmääräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan\nJean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko\noli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua\nnientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset\ntekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä\nenemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti\nkuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ\npysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain\npäin.\n\nMuuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta\ntalvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle\nmatkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei\nollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui\nravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää\njotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi\nlaajentaminen. Mutta hukkaan.\n\nIllan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut\nlunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet.\nKaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen\npuhvelinvuodillensa.\n\nPenellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti\npäättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla\nsemmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän\nkuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta,\nettä herätti Jean Cornbutten.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan\nheräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.\n\n-- Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla\nväkinäisyydellä.\n\n-- Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean\nCornbutte nousten jaloilleen.\n\n-- Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja!\nvastasi Penellan.\n\n-- Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.\n\n-- Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme\nodottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi\nvastaan.\n\nPenellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle\njääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän\nmitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että\nsyy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään.\nSamoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy\njuminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät\nsiitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.\n\nUudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan\noli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan.\nPari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.\n\n-- Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!\n\n-- Me tulemme! kuului vastaus,\n\n-- Turquiette! Gradlin! Missä olette?\n\n-- Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.\n\n-- Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs\nGradlin?\n\n-- Täällä olen, kapteini!... Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin\nkauhistuksella.\n\n-- Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.\n\nTuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului.\nJääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän\nvierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä\nvaroittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä\njään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa,\nkuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme\nminuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden\nonnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää\nsanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta\naskeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan,\netteivät mereen suistuisi.\n\nAuringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen,\nkuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka\nsilloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt\npirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun\nmeren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen,\nmikä niitä kahlehti.\n\nAlus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.\n\nPriki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.\n\nMitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen\nhukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.\n\n-- Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että\ntämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että\nestymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä\npety! Katsokaapa, tuolla on _La Jeune-Hardie_, peninkulmaa likempänä\nmeitä kuin ennen!\n\nKaikki hyökäsivät sinne päin, ja osaksi niin varomattomasti, että\nTurquiette luiskahti erääsen railoon ja olisi välttämättömästi\nhukkunut, ellei Jean Cornbutte olis saanut häntä päähineestä kiini,\nniin että Turquiette pääsi siitä ainoastaan kylmällä kylvyllä.\n\nMutta prikipä heilasikin avoimessa vedessä kahden peninkulman päässä\ntuulen puolella heistä. Vaivain perästä, joita on työläs uskoa,\nonnistui tämän pienen joukon päästä siihen. Se oli hyvässä tallessa,\npaitsi että jäälohot olivat särkeneet ruorin, joka oli jäänyt\npoisnostamatta.\n\n\n\n\nVII.\n\nMeno talvimajoihin.\n\n\nPenellan oli vielä kerran ollut oikeassa: kaikki oli tapahtunut heidän\nparaaksensa, ja tämä jään puhkeaminen oli avannut alukselle tien aina\nlahteen asti. Merimiehillä ei ollut muuta tehtävänä, kuin taitavasti\nkäyttää virtaa hyväksensä, niin että välttivät yhteensattumusta\njääteleihin.\n\n19 päivänä syyskuuta priki viimein asetettiin talvimajoilleen kahden\nkaapelipituuden päähän maasta ja hyvälle ankkuripohjalle. Jo päivällä\njälkeen oli jäätä syntynyt rungon ympärille ja se kesti kohta\nkävelläkin, niin että päästiin suoraan yhteyteen maan kanssa.\n\nJäämeren kulkijain tavan mukaan taklaasi sai jäädä siihen tilaan missä\nse oli; purjeet käärittiin huolellisesti ja peitettiin pressenningillä\n(tervavaatteella), ja vareksen pesä jäi paikalleen, osaksi että\nvoitaisiin tehdä vaarinottoja kaukaisille paikoille ja osaksi että\nkulkijoita huomautettaisiin prikiin.\n\nAurinko tuskin enää nousi taivaanrannan yli. Sitte kesäisen\npäivänseisauksen olivat sen tekemät piirit pienenneet pienenemistään,\nja kohta oli se kokonansa katoava.\n\nLaivaväki kiirehti valmistuksiaan tekemään. Penellan oli siinä\njohtavana henkenä. Jää aluksen ympärillä oli jo melkeän paksu, ja\npeljättävä oli, että se tulisi vahingoksi asti puristamaan alusta;\nmutta Penellan odotti, kunnes jää kulkujäiden alinomaisesta sinne\ntunkeilemisesta oli ennättänyt tulla noin kaksikymmentä jalkamittaa\npaksuksi. Silloin hakkautti hän sen ympärinsä rungon alta auki, niin\nettä alus seisoi kuin sen omain muotojen mukaan tehdyssä tokassa ja\ntäydellisesti varjeltuna kaikesta jään ahdistuksesta.\n\nLopuksi rakensivat matruusit pastingin korkeudelle viittä tahi kuutta\njalkaa korkean lumimuurin, josta ennen pitkää tuli kova kuin kallio.\nTämä suoja esti lämpöä säteilemällä katoamasta. Purjevaatteesta tehty,\nnahoilla peitetty ja hengenpitävästi tiheä teltta levitettiin koko\nkannen pituudelle, joten siitä tuli eräänlainen kävelypaikka\nlaivaväelle.\n\nNiinikään tehtiin maalle makasiini lumesta, johon semmoiset kapineet\nsiirrettiin, jotka olivat haittana laivassa. Kaikki hyttien väliseinät\nrevittiin pois, että saataisiin yksi ainoa keulasta perään ulottuva\nhuone. Tämmöinen huone oli melkoista helpompi saada lämpimäksi, koska\njäällä ja nuoskeudella ei ollut niin monta nurkkaa kiini puneutuaksensa\nja paitsi sitä puhtaan ilman saantiksi kävi helpommin niinsanotulla\nkeulapurjeella.\n\nItsekukin osoitti kovalle ottavaa ahkeruuttaa näissä erilaisissa\nvalmistuksissa, jonka tähden ne jo syyskuun 25 päivänä olivat\nloppuun saatetut. André Vasling ei ollut näyttänyt vähintä kykyä\nkäytännöllisesti ja tarkoituksen mukaisesti järjestämään mitä\ntarvittiin. Erittäinkin osoitti hän suurta intoa sekautumaan kaikkeen\nmikä Mariata koski, ja jos tämä, joka ei muuta ajatellut kuin\nLouisiaan, ei sitä huomannut, niin kylläpä Jean Cornbutte kohta\nhoksasi, miten asia oli. Hän puhui siitä Penellanille ja muisti nyt\nmonta asianhaaraa, jotka selittivät hänen perämiehensä tarkoitukset.\nAndré Vasling rakasti Mariata ja aikoi anoa häntä hänen enoltaan, kun\ntultaisiin siihen asti, ettei epäilystä enää olisi haaksirikkouneiden\nkuolemasta; sitte he pala'aisivat Dunkerqueen ja André Vasling naisi\ntämän rikkaan ja kauniin tytön, joka paitsi sitä oli Jean Cornbutten\nainoa perillinen.\n\nAndré Vasling ei kumminkaan malttanut taitavasti ja varuisasti\nmenetellä. Hän oli monta kertaa selittänyt kuulustelmukset\nhaaksirikkoutuneista hyödyttömiksi, mutta väitöksensä olivat miltei\nyhtä usein tulleet kumotuiksi jollakin uudella todistuksella, minkä\nPenellan lystikseen lateli hänen silmäinsä eteen.\n\nHän inhostuikin sydämen pohjasta kunnollista Penellania, joka siinä\nsuhteessa ei jäänyt hänelle mitään velkaa. Ainoastaan yhtä asiata\nPenellan pelkäsi, että André Vasling näetsen saattaisi aikaan pahaa\nsopua laivaväen kesken, ja hän kehoitti sen tähden Jean Cornbuttea\npitämään häntä silmällä ja antamaan hänelle ainoastaan kierteleviä\nvastauksia.\n\nKun valmistukset talvehtimiseen olivat päätetyt, kävi kapteini\nerinäisiin toimiin miehistön terveyttä varjellaksensa. Väelle oli\nannettu käsky joka aamu tuulettaa ruoma ja huolellisesti pyhkiä kosteus\nsisäpuolelta seiniä. Aamuin ja illoin jaettiin lämmintä teetä ja\nkahvea, jotka ovat paraita sydämen lämmittäjiä kovassa pakkasessa.\nLaivaväki oli sitte vielä jaettuna erinäisiin jahtikuntiin, joiden\nvelvollisuutena oli, niin paljon kuin mahdollista, hankkia laivalle\njotakin tuoretta.\n\nJokaisen piti sitte vielä ryhtyä johonkin terveelliseen työhön eikä\nantauta ulko-ilman alttiiksi liikkeellä olematta, koska 30:nen pykälän\npakkasessa jäsen yhtäkkiä voi köntistyä. Jos kumminkin semmoinen kova\nonni sattuisi, neuvottiin heitä hieromaan paleltunutta paikkaa lumella,\njoka siinä tapauksessa on ainoa lääke.\n\nPenellan puollusti niinikään kylmän kylvyn käyttämistä joka aamu.\nVaadittiinpa jonkinmoista rohkeutta lumeen alastonna heittäymiseen,\njosta sydän oli miltei köntistyä, mutta Penellan antoi esimerkin, jota\nMaria ei ollut viimeinen seuraamaan.\n\nJean Cornbutte ei unhottanut lukemistakaan eikä yhteisiä hartauden\nharjoituksia, sijaa kun ei käynytkään sydämessä epätoivolle tahi\nikävälle jättäminen.\n\nTuo alinomaa pimeä taivas täytti sielun synkeydellä. Pieksevät\nlumituiskut lisäsivät jokapäiväistä tukaluutta. Aurinko oli kohta\njäähyvästin ottava. Jos eivät lumipilvet alinomaa olis olleet\nkokoontuneina matkustajaimme päiden päällä, niin heillä olisi voinut\nolla iloa kuusta, joka sanan varsinaisessa merkityksessä oli oleva\nheidän aurinkonsa tänä pitkänä pohjois-yönä; mutta niin kauan kuin\ntuuli oli idästä, ei luntakaan tulemasta herjennyt. Joka aamu oli\nväellä lumi kannelta lakaistavana ja portaat lumeen uudestaan\ntehtävinä, että jäälle päästäisiin. Tämä kävi varsin mutkattomalla\ntavalla: heti kuin pykälä oli tehty, kaadettiin vähän vettä päälle ja\npinta jäätyi silmänräpäyksessä.\n\nPenellan hakkautti myöskin reiän jäähän, ei kauas aluksesta. Joka päivä\notettiin pinnalle syntynyt uusi riite pois, ja vesi, joka nostettiin\nkappaletta syvemmältä, ei ollut niin kylmää kuin pinnalla.\n\nKaikkia näitä valmistuksia kesti kolmen viikon paikoille. Nyt nousi\nkysymys, eikö tiedustelemuksia laajennettaisi. Alus oli nyt kuudeksi\ntahi seitsemäksi kuukaudeksi kiini suljettuna, ja vasta ensituleva\nsuoja-ilma voi sille avata tien jäiden läpi. Olipa sen tähden täytymys\nkäyttää tätä pakollista liikkumattomuutta tiedustelemuksiin pohjoiseen\npäin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nLöytötuumia.\n\n\nLokakuun 9 päivänä piti Jean Cornbutte neuvoittelun määrätäksensä\ntulevain retkeilemisten luonnoksen, ja että edesvastauksen tunto\nlisäisi itsekurikin intoa ja uskallusta, kutsuttiin koko miehistö\nsaapuville. Kartta kädessä antoi hän tarkan selityksen asemasta.\n\nGrönlannin itäinen rannikko menee suoraa pohjoista suuntaa.\nMerenkulkijain löytöjen nojalla on tämän rannikon rajat saatu ihan\ntarkalleen määrätyiksi. Niiden 500:n peninkulman pinnalla, mitkä\neroittavat Grönlannin Huippuvuorista, ei ole maata tähän asti löydetty.\nYksi ainoa saari, Shannon-saari, on 100:n peninkulman etäisyydellä\npohjaan päin Gaël-Hamken lahdesta, missä _La Jeune-Hardie_ piti talvea.\n\nJos siis kaiken todenmukaisuuden mukaan se norjalainen alus oli ajellut\ntätä suuntaa, ja jos se ei ollut päässyt Shannon-saareen, niin tottapa\nLouis Cornbutte ja haaksirikkoutuneet tällä saarella olivat\nturvapaikkaa talveksi etsineet.\n\nTämä mielipide sai vastoin André Vaslingin väitöksiä vallan, ja nyt\npäätettiin suunnata tiedustelemukset Shannon-saarta kohti.\n\nValmistukset tehtiin hetikohta. Norjassa olivat he varustaneet itsensä\nreellä sitä erittäin tarkoituksenmukaista laatua, jota eskimolaiset\nkäyttävät. Se oli kahtatoista jalkaa pitkä ja neljää leveä, ja siihen\nmahtui siis varoja useiksi viikoiksi, jos niin tarvittiin. Fidèle\nMisonne rupesi heti panemaan sitä kuntoon ja teki työtänsä\nlumimakasiinissa, johon hänen työ-aseensa oli siirretty. Ensi kerran\nkäytettiin nyt kaoliinia tässä makasiinissa, nyt kun oli niin kylmä,\nettä työnteko muuten oli ihan mahdotonta. Kaoliinin torvi meni erään\nsivuseinän kautta lumeen tehdystä reiästä ulos; mutta suuri haitta oli\nseurauksena tästä laitoksesta, sillä torvessa kulkeva lämmin sulatti\nlumen, niin että reikä melkoisesti laajeni. Jean Cornbutte keksi nyt\nsen keinon että ympäröi torven siltä paikalta teräslankakankaalla,\njolla on se ominaisuus että estää lämpimän menemästä pois, ja se\nonnistui täydellisesti.\n\nMisonnen rekeä valmistellessa toimitti Penellan, Marian avulla, toisia\nvaatekertoja matkalle. Hylkeennahkasaappaita oli onneksi suuri\nlukumäärä. Jean Cornbutte ja André Vasling pitivät huolta eväästä; he\nottivat laivasta vähäisen nassakan väkiviinaa kanneltavan uunin\nlämmitysaineeksi, tarpeeksi asti kahvea ja teetä, jonka ohessa laatikko\nkorppuja, kaksisataa naulaa pemmikania ja muutamat pulloset paloviinaa\ntäydellisentivät evästyksen. Linnun-ajon arveltiin joka päivä antavan\ntuoreita varoja. Joku määrä ruutia ositeltiin pikku pusseihin. Yksi\nkompassi, yksi sekstanti ja yksi kiikari pakattiin niin sisään, että\nolisivat varjellut loukkauksista.\n\nLokakuun 11 päivänä aurinko ei tullut näkyviin taivaanrannalta. Lamppua\ntäytyi alinomaa pitää palamassa miehistön ruumassa. Aikaa ei ollut\nhukata, tiedustelemusten täytyi alkaa, ja katsopas tästä minkä tähden:\n\nTammikuulla oli pakkanen käypä semmoiseksi, ettei olisi mahdollista\nkellekään astua ulos ovesta ilman hengen vaaratta. Vähintään kahtena\nkuukautena olisi laivaväki tuomittuna täydelliseen sulkeesen; sitte\nolisi vähitellen suojailma tuleva, jota tulisi kestämään siihen asti,\nettä laivan pitäisi eritä jäistä. Tämä suoja-ilma tulisi olemaan\nehdotonna esteenä kaikille kulkuretkille. Siihen tulisi lisäksi, että\njoskin Louis Cornbutte ja sen matkatoverit vielä olisivat hengissä, he\ntodenmukaisesti eivät kestäisi pohjanperäisen talven vaivaloisuuksia.\nHe olivat siis sitä ennen pelastettavat taikka myös olivat kaikki\ntoiveet siksensä heitettävät.\n\nAndré Vasling tiesi tämän yhtä hyvästi kuin joku toinenkin ja päätti\nsen tähden rakentaa kaikkia mahdollisia esteitä tätä retkeä vastaan.\n\nMatkan valmistukset olivat päätetyt lokakuun 20 päivänä. Puuttui vaan\nettä osan ottajat retkeen valittiin. Nuorta tyttöä ei saanut jättää\nilman Jean Cornbutten tahi Penellanin suojeluksetta. Mutta näistä\nmolemmista ei voitu kumpaakaan ilman toimeen tulla.\n\nKysymyksenä oli nyt, voisiko Maria kestää semmoisen retken\nvaivaloisuudet. Tähän asti oli hän kestänyt kovia koetuksia kunnialla,\nhän kun oli kestyttynyt tyttö ja lapsuudestaan oli tottunut\nmeri-elämään, ja Penellan piti uskottavana, että hän yhtä hyvin kuin\nmiehet kestäisi taistelun pohjoisen meren vaaroja ja sen peljättävää\nilmanlaatua vastaan.\n\nSiis päätettiin, pitkään keskusteltua, että tämän nuoren tytön piti\nlähteä mukaan, ja että, jos tarve niin vaatisi, paikka olisi pidettävä\nhäntä varten reessä, joka sen vuoksi varustettiin pienoisella,\nhengenpitävästi suljetulla päällysrakennuksella. Maria itse oli tästä\npäätöksestä hyvin iloissaan, koska hänelle olisi käynyt sangen\nraskaaksi erota molemmista suojelijoistansa.\n\nMatkueesen kuuluivat siis seuraavat henkilöt: Maria, Jean Cornbutte,\nPenellan, André Vasling, Aupic ja Fidèle Misonne. Alain Turquiette jäi,\nsen erityisen käskyn kanssa että pitäisi prikistä huolen, laivaan,\njohon paitsi häntä Gervique ja Gradlin jäivät. Kaikenlaisia varoja\npantiin vielä lisää mukaan; taitaaksensa näetsen ulottaa matkustuksen\nniin kauas pohjoiseen kuin mahdollista oli Jean Cornbutte päättänyt\njoka seitsemännellä tahi kahdeksannella päiväyksellä kaivaa\nalas ruokavaroja paluumatkalle. Heti kuin reki oli valmiiksi\nsaatu, ruvettiin kuormaa panemaan, jonka tehtyä se peitettiin\npuhvelinvuodilla. Koko kuorma tuli painamaan 100:n naulan paikoille,\nmitkä viisi eteen valjastettua koiraa ilman vaivatta voivat jäällä\nvetää.\n\nLokakuun 22 päivänä tapahtui, kuten kapteini oli ennustanut, äkkinäinen\nilman muutos. Taivas seestyi, tähdet loistivat erinomaisella\nkirkkaudella, ja kuu nousi taivaanrannan päälle viipymään siellä\nlähinnä seuraavat viisikymmentä päivää. Elävä hopea lämpömittarissa\naleni 25:n pykälän kohdalle alemma jäätökohtaa.\n\nLähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi.\n\n\n\n\nIX.\n\nLumihuone.\n\n\nLokakuun 23 päivänä kello 11 aikana aamupäivästä lähti matkue\nliikkeelle kauniilla kuutamolla. Toimenpiteisin oli käyty, niin että\nmatkustusta, jos niin tarvittiin, taittiin pitkittää joksikin kauan.\nJean Cornbutte pani kurssin pohjoista kohti, seuraten rannikkoa. Jalat\neivät tehneet jälkiä jäätyneellä lumella. Menon suunta määrättiin\njoistakin ylhäälle pistävistä esineistä, milloin huippuisesta\nkalliosta, milloin isosta jääkentälle temmatusta jäämöhkäleestä.\n\nViisitoista peninkulmaa vaellettua tehtiin seisahus, ja Penellan\nvalmisti yösijat. Teltta levitettiin niin, että jäämöhkäle oli suojana\ntuulen puolella. Marialla ei ollut kovin paljon kiusaa kovasta\npakkasesta, sillä onneksi oli tuuli heikennyt ja pakkanen samalla\nkäynyt vähemmin läpitunkevaksi. Mutta monta kertaa oli tämän nuoren\ntytön täytynyt nousta reestä pois, ettei jäsenten puutumus olis estänyt\nveren kulkua. Muuten hänen vähäinen hyttinsä, jonka Penellan oli\nturkkinahoilla peittänyt, tarjosi kaiken mahdollisen mukavuuden. Yön\neli, oikeammin sanoen, levon ajan tultua kannettiin tämä pieni hytti\nteltan alle, jossa se oli tytöllä makuukammiona. Iltaiseksi oli\ntuoretta lihaa, pemmikania ja lämmintä teetä. Estääksensä vaarallista\nkeripukkia antoi Jean Cornbutte jokaisen saada muutamia noppia\nsitruunin mehua. Sitte antoivat he itsensä Jumalan huostaan ja\nvaipuivat unen helmoihin. Kahdeksan tuntia nukuttua astui kukin\npaikalleen matkueessa, ja runsaan aamuisen syötyä alkoi marssinta\njälleen. Korkea hanki teki että koirat helposti vetivät rekeä, ja\nmiesten oli toisinaan työläskin pysyä niissä.\n\nMutta yksi paha, joka pian oli saattava useimmat merimiehet koviin\nkärsimisiin, oli silmäin huikeneminen. Ensiksi alkoivat Aupic ja\nMisonne tuntea kipua silmissään. Kuunvalo, joka heijastui noilta\näärettömiltä valkoisilta lakeilta, tulehdutti silmät ja tuotti tuskan\nmiltei mahdottoman kärsiä.\n\nMyös havaittiin eräs toisenlainen merkillinen valon taittumisen\nvaikutus. Toisinaan tapahtui kävellessä, että juuri kuin luuli\nlaskevansa jalkansa jollekin töyrypaikalle, se painui alas vastusta\ntapaamatta, josta tuontuostakin kuperkeikkoja, vaikka toki ei\nvaarallisia, oli seurauksena. Penellan löi asian leikiksi, mutta\nvaroitti yhtähyvin jokaista ottamasta askelta ennenkuin sauvalla oli\ntunnustellut eteensä.\n\nMarraskuun 1 päivänä, kymmenen päivää matkaanlähdön jälkeen, oli matkue\ntullut 50 peninkulmaa edemmä pohjoiseen päin. Itsekutakin alkoi\nylenpuolinen väsymys vaivata. Jean Cornbuttella oli hirmuinen tuska\nsilmätaudista ja hänen näkövoimansa oli tuntuvasti vähennyt. Aupic ja\nFidèle Misonne eivät arvanneet eteensä hamuilematta astua, kun heidän\npunertuneet ja ajettuneet silmänsä olivat ikäänkuin poltetut tuolla\nhuikaisevalla heijastuksella. Maria oli onnekseen välttänyt nämä haitat\nistumalla pienessä hytissään, jossa hän oleskeli niin paljon kuin\nmahdollista, Penellan, lannistumattoman rohkeutensa kannattamana, kesti\nkaikki vaivat. Joka muuten paraiten piti puolensa ja jolle pakkanen ja\nsilmätauti eivät näyttäneet mitään voivan, oli André Vasling. Rautainen\nruumiinsa oli luotu semmoisiin vaivaloisuuksiin, ja häntä näytti\ntavallaan huvittavan nähdä, kuinka vankimmatkin miehet alkoivat käydä\nalakuloisiksi, ja hän alkoi aavistaa, että kohta puhallettaisiin\npaluusen.\n\nJa niinpä päätettiinkin marraskuun 1 päivänä yleisen voipumuksen tähden\nlevähtää päivä tahi pari.\n\nLeväyspaikan valittua alettiin majaa valmistella paraiten kuin\ntaittiin. Huone oli laitettava lumesta niin, että sillä oli tukena joku\nulkoneva kallioniemi. Fidèle Misonne suunnitteli hetikohta alusviivat,\njotka olivat viittätoista jalkaa pitkät ja viittä jalkaa leveät.\nPenellan, Aupic ja Misonne lohkoivat leveillä puukoillaan isoja\njäälohkareita, jotka he sitte latoivat seiniksi niinkuin muurari latoo\nkivet muuriksi. Kohta oli perämuuri kohonnut viiden jalan korkuiseksi\nja joka paikasta pian yhtä paksuksi; rakennus-aineita, näetsen, ei\npuuttunut, ja tähdellistä oli, että rakennuksesta tuli tarpeeksi\nvankka, että kestäisi muutamia päiviä. Muurit olivat, liki kahdeksan\ntuntia työskenneltyä, valmiit; eteläsivulla oli ulosmentävä, ja\ntelttapalttina pingoitettiin noiden neljän muurin yli, jota paitsi\nsiitä ylijäänyt kappale laskettiin ovireiän eteen, joka täten tuli\nkätköön. Nyt ei muuta puuttunut kuin peittää koko laitos isoilla\njäälohoilla, joita pantiin katoksi tälle väli-aikaiselle rakennukselle.\n\nKolme tuntia kovaa työtä tehtyä oli kaikkityyni valmiina, ja itsekukin\nturvautui majaan, väsyneenä ja alakuloisena. Jean Cornbutte oli siihen\nmäärään voipunut, että tuskin kykeni askelta astumaan, ja André Vasling\narvasi niin hyvästi käyttää hänen heikkoutensa hyväkseen, että\nviekoitteli hänen lupaamaan, ettei enää jatkaisi tiedustelemuksia\nnäissä hirmuisissa autioissa.\n\nPenellan tuskin enää tiesikään, minnepäin kääntyisi. Hän katsoi\nkelvottomaksi ja häpeälliseksi jättää toverinsa, epäluulojen nojalla\njoilla kenties ei perustusta ollut. Hän kokikin kaikin tavoin painaa\nniitä alas, ehkä turhaan.\n\nVaikka paluu jo oli päätetty, oli levon tarve kuitenkin niin suuri,\nettä kolmen päivän kuluessa ei tehty mitään valmistuksia matkalle.\n\nMarraskuun 4 päivänä rupesi Jean Cornbutte erääsen paikkaan rannalla\nkaivamaan ruokavaroja, jotka eivät olleet tarpeesen. Merkki\npystytettiin paikalle sitä tuskin uskottavaa tapausta varten, että\nuusia tiedustelemuksia tulisi tehtäväksi tälle suunnalle. Sinne\nmennessä oli, kuten edellä mainittiin, samanlaisia kätköjä tehty pitkin\nmatkaa, määrätyn matkan päähän toisistaan, joten heillä oli ruokavaroja\npaluumatkalle, tarvitsematta niitä reessä kuljettaa.\n\nLähtö määrättiin marraskuun 5 päiväksi kello 10 ajaksi aamupäivällä.\nSyvä alakuloisuus vallitsi tässä pienessä seurassa. Maria tuskin voi\npidättää kyyneleitään, nähdessään enonsa noin nulomielisenä. Mitkä\nkärsimiset ja vaivat, eikä miksikään hyväksi! Kuinka paljon hukattua\ntyötä!\n\nPenellan nurpeili ja ynsisteli; hän ei huolinut koko maailmasta ja\npurki joka tilaisuudessa tovereilleen vihojaan heidän huonoudestaan ja\nkelvottomuudestaan. He olivat, sanoi hän, arkamaisempia ja vennompia\nkuin Maria, joka olisi kyennyt menemään vaikka maailman ääreen\nantamatta valitusta kuulua.\n\nAndré Vasling ei saattanut salata iloansa, minkä tunsi tästä asiain\nkäännöksestä. Hän osoitti tälle nuorelle tytölle entistä ahkerampaa\nhuomaavaisuutta, saattipa hänen toivomaan uusiakin tiedustelemuksia\ntalven kuluttua. Hän tiesi hyvin kyllä niiden silloin olevan myöhään\ntulleita.\n\n\n\n\nX.\n\nElävältä haudatut.\n\n\nIllalla ennen lähtöä, iltaiselle ruvetessa, oli Penellan halkomassa\ntyhjiä laatikoita tuli-astian alle pistettäviksi, kun äkki-arvaamatta\ntunsi sakeasta savusta miltei tukehtuvansa. Samassa silmänräpäyksessä\ntärähti lumihuone liitoksilleen ikäänkuin maanjäristyksestä. Jokainen\nkiljahti kauhistuksesta ja Penellan suhkaisi ulos.\n\nSiellä valliisi pilkkoinen pimeä. Hirmuinen myrsky raivosi. Lumi\ntuprusi tavattoman ankarasti, ja pakkanen oli niin kova, että Penellan\ntunsi kätensä paleltuvan. Hänen täytyi taas mennä sisään, sitä ennen\nkätensä lumella hierottuansa.\n\n-- Meillä on ankara myrsky, sanoi hän. Suokoon Jumala, että huoneemme\nkestäisi, sillä jos raju-ilma sen hävittää, niin olemme hukassa.\n\nMyrskynpuuskain ilmassa raivotessa tuntui hirvittävä ryske kylmettyneen\nmaan alla. Jäälohkareita kiiteli sinne ja tänne ja räiskien murskautui\ntoisiaan vasten. Tuuli vonkui niin ankarasti, että toisinaan tuntui\nkuin koko huone pyyhkäistäisiin paikaltansa. Phosphoroitsevia\n(valkimoitsevia) loisteita, selittämättömiä näillä leveysmitoilla,\nvälähteli lumituprujen läpi.\n\n-- Maria, Maria! huusi Penellan, tarttuen tätä nuorta tyttöä käsistä\nkiini.\n\n-- Olemmepa kauniisti ulkona! sanoi Fidèle Misonne.\n\n-- Ja tiesi Jumala, pääsemmekö täältä hengissä! lisäsi Aupic.\n\n-- Lähtekäämme tästä lumihuoneesta! sanoi André Vasling.\n\n-- Se on mahdotonta, vastasi Penellan. Pakkanen tuolla ulkona on\nhirmuinen, jota vastoin meidän täällä sisällä kenties onnistuu suojella\nitsemme sitä vastaan.\n\n-- Annapas lämpömittari! sanoi André Vasling.\n\nAupic antoi hänelle lämpömittarin, joka ovireiällä osoitti 10 pykälää\njäätökohdan alla, vaikka valkea oli viritettynä. André Vasling kohautti\novireiällä olevaa telttapalttinaa, mutta pudotti sen jälleen alas,\nettei tuulen häntä vastaan ajamat, häntä vastaan raehtivat jääkappaleet\nhäntä rikki piekseisi.\n\n-- Entäs nyt, h:ra Vasling, sanoi Penellan, vieläkö nytkin tahdotte\nmennä ulos? Tottapa jo nähnette, että täällä olemme paraiten turvatut?\n\n-- Olemmepa vainenkin, lisäsi Jean Cornbutte, ja meidän täytyy\nponnistaa kaikki voimamme koettaaksemme lujentaa huonettamme\nsisäpuolelta.\n\n-- Onpa vieläkin muuan vaara, mikä meitä uhkaa, sanoi André Vasling.\n\n-- Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.\n\n-- Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt\njäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi\nhukumme.\n\n-- Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on\nniin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät.\nKatsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.\n\nHän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi\nlumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.\n\n-- Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.\n\n-- Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea\njähmettyy!\n\nTuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.\n\nKello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa\ntutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle,\njonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa\nhuolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja\nniin veti telttapalttinan ovelta pois.\n\nAukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun\nsauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun\nhän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin\nlujaan kappaleeseen.\n\n-- Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä\nhaudatut.\n\n-- Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.\n\n-- Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että\nsiis olemme elävältä haudatut.\n\n-- Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.\n\nNämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen\nkäsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt\njäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä\nröykkönä huoneen kanssa.\n\nJean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja\nAndré Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa\nlihakset vääristyivät.\n\nSamassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut\nulosmenoa laisinkaan.\n\n-- Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä\ntukkeutunut.'\n\nPenellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä\nennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi\nniin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti\nhän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.\n\nNyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä\ntuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain\nkurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli\nheiltä ilmaakin puuttuva.\n\nMaria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka\nsaatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi\nPenellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi\ntuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.\n\n-- Vain niin! sanoi tämä nuori tyttö, te olette panneet kovin paljon\nsysiä kamiiniin. Huone on täynnä savua.\n\n-- Niin ... niinpä kyllä! ... änkytti Penellan.\n\n-- Sen huomaan, jatkoi Maria, sillä täällä ei ole ollenkaan kylmä, onpa\nkotvan aikaa ollut liian lämminkin.\n\nEi kukaan rohjennut sanoa hänelle kuinka asianlaita oikeastaan oli.\n\n-- Kas niin, Maria! sanoi Penellan pakollisella mielenmaltilla,\nauttakaa meitä nyt saamaan aamuinen valmiiksi. Nyt on kovin kylmä mennä\nulos. Kas tuolla on tuli-astia, täällä on väkiviinaa ja täällä kahvea.\nMe muut otamme vähän pemmikania, koska tuo hiiden myrsky estää meidät\notusta ampumasta.\n\nNämä sanat näyttivät tekevän tarkoitetun vaikutuksen.\n\n-- Syökäämme hetikohta, lisäsi Penellan, ja sitte katsokaamme mitenkä\ntäältä ulos pääsemme.\n\nPenellan teki samalla niinkuin oli sanonut ja ahmasi ruoka-osuutensa.\nToverinsa noudattivat esimerkkiä ja saivat lopuksi kupillisen lämmintä\nkahvea, joka näytti panevan hiukan uskallusta heidän rintoihinsa.\nLopuksi määräsi Jean Cornbutte pontevasti, että työhön oli käytävä\nheidän pelastukseksensa.\n\nAndré Vasling teki nyt tämän muistutuksen:\n\n-- Jos myrsky vielä raivoaa, mikä on todenmukaista, niin olemme\nhaudatut kymmenen jalkaa syvälle jään alle.\n\nPenellan katsahti Marian puoleen, joka nyt ymmärsi kuinka asia oli,\nantamatta kuitenkaan vavahustakaan näkyä.\n\nPenellan alkoi nyt kuumentaa sauvansa kärkeä tuli-astian liekissä ja\nkoetti sitte eri paikoista tehdä sillä reikää. Mutta turhaan. Jean\nCornbutte päätti nyt murtauta ulos oven kautta. Lumi oli lujaa kuin jää\nja puukot pystyivät siihen ainoastaan vaivoin. Huone alkoi kohta\ntäyttyä jääkappaleilla, joita vähitellen irti lohottiin. Kahden tunnin\nvaivaloisella työllä ei saatu enempää kuin kolmea jalkaa syvä kovero\naikuiseksi.\n\nSiis oli joku tehokkaampi keino keksittävä, joka samalla ei saattaisi\nhuonetta vaaraan romahtaa alas. Sillä jota edemmä työ edistyi, sitä\nenemmin pakoitti jää, joka kävi yhä kovemmaksi, väkinäisiin\nponnistuksiin. Penellanilla pisti nyt päähän käyttää tuli-astian\nväkiviina-liekkiä jään sulattamiseksi haluttua suuntaa. Tämä oli\nvaarallinen välikappale, sillä väkiviina-varasto ei ollut erittäin iso,\nja jos työ oli pitkälle venyvä, niin kohta ei saataisi atrioita\nvalmistetuiksi. Yhtähyvin kaikki myöntyivät esitykseen ja se pantiin\ntoimeen. Aluksi tehtiin kolmea jalkaa syvä ja jalkaa laaja kuoppa sen\nveden keräämiseksi, mikä syntyisi jään sulatessa, eikä tullut syytä\nkatua tätä varakeinoa, sillä kohta alkoi tulen vaikuttaessa vettä\nvalua, niin että Penellan kahlasi möhjässä.\n\nReikää laajennettiin vähitellen, mutta eipä ollut mahdollista kauan\npitkittää semmoista työtä, vaatteet kun kastuivat likomäriksi. Penellan\nnäki itsensä pakoitetuksi keskeyttämään työn neljännes-tunnin perästä\nja ottamaan tuli-astian pois, kuivaillaksensa itseänsä. Misonne astui\nhänen sijaansa ja osoitti yhtä suurta rohkeutta.\n\nKaksi tuntia työtä tehtyä ei vielä saatu reikää rautasauvalla\npuhkaistuksi, vaikka kovero jo oli viittä jalkaa syvä.\n\n-- Se ei ole mahdollista, sanoi Jean Cornbutte, että lunta on voinut\ntulla niin kosolta. Tottapa tuuli on sitä kinostuttanut tälle paikalle.\nKentiesi meidän pitäisi miettiä ulospääsyä jostakin toisesta paikasta.\n\n-- En tiedä, vastasi Penellan; mutta jos ei muun vuoksi, niin ainakin\nettemme tekisi tovereitamme alakuloisiksi, meidän tulee minun\nmielestäni pitkittää työtä aljettua suuntaa. Mahdotonta on muu, kuin\nettä olemme kohta perillä.\n\n-- Kuinka on väkiviinavarain laita? kysyi kapteini.\n\n-- Toivon niiden riittävän, vastasi Penellan, mutta yhdellä ehdolla,\nnimittäin että luovumme kahvestamme tahi muista lämpimistä juotavista.\nMuuten tämä ei ole se, mikä minua enimmin huolettaa.\n\n-- Mikä se siis on, Penellan? kysyi Jean Cornbutte.\n\n-- Se on, että lamppumme sammuu öljyn puutteessa, ja että me, vaikka\ntoiveita kyllä on pelastuksesta, saamme odottaa päiväimme loppua. Mutta\ntapahtukoon Jumalan tahto!\n\nPenellan meni sitte André Vaslingin sijaan, joka teki voimakkaasti\ntyötä yhteisen pelastuksen eteen.\n\n-- H:ra Vasling, sanoi hän hänelle, minä tulen teidän sijaanne. Mutta\npitäkää silmällä pieninkin alku lohkeamiseen, että aikanamme voisimme\nsen estää.\n\nLevon hetki oli tullut, ja sittekuin Penellan oli kaivautunut vielä\nyhden jalkamitan ulospäin, etsi hän unta onnettomuuden toveriensa\nvierellä.\n\n\n\n\nXI. Savupilvi.\n\n\nJean Cornbutten päivällä jälkeen herätessä olivat he pilkkoisen\npimeällä ympäröityt. Lamppu oli sammunut. Hän herätti nyt Penellanin\ntahtoaksensa tuluksia, jotka tämä antoi hänelle. Penellan nousi ylös\nvirittämään valkeata tuli-astiaan, mutta loukkasi päänsä kattoon. Hän\nsäikähtyi, sillä edellisenä päivänä oli hän vielä saattanut suorana\nseisoa siellä. Tuli-astian sytytettyään näki hän väkiviinaliekin\nhimeässä valossa, että katto oli alennut jalkamitan verran.\n\nPenellan ryhtyi raivolla työhön uudelleen.\n\nTällä silmänräpäyksellä näki Maria siinä valossa, minkä väkiviinaliekki\nlevitti tämän voimakkaan miehen yli, että epätoivo ja tahto taistelivat\nhänessä toistensa kanssa. Maria meni hänen luoksensa, otti häntä\nkäsistä ja likisti niitä hellästi. Penellan tunsi uskalluksen palaavan.\n\n-- Maria ei voi näin kuolla! puhkesi hän sanomaan.\n\nTaas otti hän tuli-astian ja konttasi jälleen siihen ahtaasen\nreikään. Voimakkaalla kädellä survasi hän raudoitetun sauvan seinään\neikä tuntenut enää vastusta. Oliko hän siis tullut pehmeämpään\nlumikerrokseen? Hän vetäisi sauvan takaisin, ja kirkas säde tuikahti\nlumihuoneesen.\n\n-- Tänne, ystäväni! huusi hän.\n\nKäsin ja jaloin viskoi hän lunta pois, mutta pinta ei ollut, kuten hän\noli luullut, huovettunut. Päinvastoin, valonsäteen muassa tunki kova\nkylmyys tupaan ja jääti kerrassaan kaiken veden siellä sisällä.\nPuukkonsa avulla laajensi Penellan reiän ja taisi viimein huokua ilmaa\ntäysillä henkäyksillä. Hän paneusi polvilleen kiittämään Jumalata, ja\noli kohta jälleen sen nuoren tytön ja toveriensa luona.\n\nKomea kuutamo valaisi ilman, joka muuten oli niin kylmä, että sitä\ntuskin kävi hengittäminen. He menivät jälleen huoneesen, mutta Penellan\nloi sitä ennen silmänsä ympäristölle. Niemi oli kadonnut, ja huone oli\nkeskellä ääretöntä jäälakeutta. Hän katsahti rekeä, mihin ruokavarat\noli pakattu; mutta reki oli kadonnut.\n\nPakkanen pakoitti hänen menemään takaisin. Hän ei virkkanut\nkumppaleilleen mitään. Ensiksi kaikista olivat vaatteet kuivattavat,\nmikä tehtiin tuli-astian avulla. Lämpömittari, pikimmältään ulko-ilmaan\nsiirrettynä, aleni hetikohta kolmeenkymmeneen pykälään jäätökohdan\nalla.\n\nTunnin kuluttua päättivät André Vasling ja Penellan uhalla koetella\npakkasta ulkona. He kääriytyivät vielä märkiin vaatteisiinsa ja menivät\nulos reiän kautta, jonka seinät jo olivat kovat kuin kallio.\n\n-- Me olemme ajautuneet itäpohjoista suuntaa, sanoi André Vasling,\ntarkastellen tähtiä, jotka vilkkuivat erinomaisella kirkkaudella.\n\n-- Eipä olisi paha, vastasi Penellan, jos rekemme olisi tullut\nmuassamme.\n\n-- Eikö reki ole täällä? kysäisi André Vasling. Sitte olemmekin\nhukassa!\n\n-- Hakekaamme! vastasi Penellan.\n\nHe kiersivät huoneen, joka nyt oli yhtenä ainoana, viittätoista jalkaa\nkorkeana jääjärkäleenä. Mahdoton paljous lunta oli tullut kaiken ajan\nminkä myrskyä kesti, ja tuuli oli sen ryöpyttänyt kokoon sen ainoan\nkohopaikan ympärille, mikä lakeudella oli. Koko jääteli, jolle he\nolivat huoneensa rakentaneet, oli rouhentuneiden jäämöhkäleiden\nkeskellä ajellut viisikolmatta peninkulmaa itäpohjoiseen päin, ja\nvangit olivat käyneet osallisiksi veden päällä kulkevan vankihuoneensa\nkohtaloon. Reki oli mennyt erään toisen jäätelin muassa, epäiltämättä\ntoista suuntaa, sillä siitä ei nähty vihiäkään, ja tottapa koirat\nolivat saaneet surmansa siinä hirveässä nujakassa.\n\nAndré Vasling ja Penellan tunsivat epätoivon pääsevän sydämissään\nvallalle. He eivät tohtineet enää mennä majaan. He eivät tohtineet\npuhua tätä ylen arveluttavaa uutista tovereillensa. He kiipesivät aina\nsen jääjärkäleen huipulle asti, missä huone oli peitossa, mutta eivät\nkeksineet mitään muuta kuin samaa ääretöntä valkoista lakeutta, mikä\nkaikin puolin heidät ympäröi. Heidän jäsenensä värisivät vilusta, ja\nkylmettyneet vaatteensa rippuivat raskaina ja kankeina heidän\nympärillään.\n\nKavutessaan alas sattui Penellan katsahtamaan André Vaslingin puoleen.\nHän näki hänen terävästi silmäävän eräälle suunnalle ja sitte alkavan\nvapista ja kalveta.\n\n-- Kuinka voitte, Vasling? kysyi hän häneltä.\n\n-- Ei se ole mitään, vastasi tämä. Menkäämme sisään ja sitte\nkatsokaamme, miten pääsemme pois näiltä tienoilta, joille meidän ei\nkoskaan olisi pitänyt jalallamme astua.\n\nMutta sen sijaan että olisi totellut, kiipesi Penellan jälleen ylös ja\nkäänsi silmänsä sille suunnalle, joka vastikään oli kääntänyt Vaslingin\nhuomion puoleensa. Minkä hän siellä näki, teki häneen perin toisen\nvaikutuksen, sillä hän huudahti ilosta ja sanoi:\n\n-- Jumala olkoon ylistetty!\n\nVähäinen savu näkyi itäpohjoisesta. Sen suhteen ei voinut erehtyä;\neläviä ihmisiä hengitti siellä loitolla. Penellanin ilohuuto houkutteli\npaikalle muutkin, ja kaikki taisivat omin silmin saada vakuutuksen\nsiitä, ettei hän erehtynyt.\n\nAjattelematta kauemmin ruokavarain puutetta ja huolimatta kirpeästä\npakkasesta lähtivät kaikki, päähineihinsä kääriytyneinä, pitkillä\naskelilla sitä paikkaa kohti, josta savu nousi.\n\nHeidän vaelluksensa määräpaikka oli, kuten sanottiin, itäpohjoisessa\nnoin viiden tahi kuuden peninkulman päässä, ja suurin vaikeus oli saman\nsuunnan pitämisessä. Savu oli kadonnut eikä ollut yhtään korkopaikkaa,\njoka olisi voinut johtona olla, lakea kun oli aivan tasainen. Ja\nkuitenkin oli välttämätöntä, etteivät poikenneet oikealta suunnalta.\n\n-- Koska meillä ei ole etäisiä esineitä meitä opastamassa, sanoi\nCornbutte, niin koettakaamme toista keinoa: Penellan menee edellä,\nVasling kahdenkymmenen askelen päässä hänen jälessään ja minä\nkahdenkymmenen askelen päässä Vaslingin jälessä. Sillä tavoin voin\nnähdä, syrjäytyykö Penellan oikealta linjalta.\n\nKäyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan\nyhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.\n\n-- Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.\n\n-- Emme mitään, vastasi Misonne.\n\n-- Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut\nhuutoja tuolta suunnalta.\n\n-- Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!\n\n-- Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden\nleveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee\nmahdottoman kauas.\n\n-- Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos\nmieli ei paleltua.\n\n-- Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!\n\nMuutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot\nilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi\napua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.\n\n-- Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!\n\nHän alkoi juosta sitä suuntaa, mistä huuto oli kuulunut. Hän pitkitti\njuoksuaan noin kaksi peninkulmaa, ja hämmästyksensä kävi suureksi, kun\nnäki miehen makaavan lumella. Hän läheni häntä, nosti hänen ylös, mutta\nnäpisti sitte sormensa ristiin epätoivosta.\n\nAndré Vasling, joka oli seurannut häntä kintereillä, tuli nyt paikalle\nja sanoi, luotuansa silmänsä miehen päälle:\n\n-- Se on yksi haaksirikkoutuneista! Se on matruusimme Cortrois!\n\n-- Hän on kuollut, sanoi Penellan, viluun kuollut!\n\nJean Cornbutte ja Maria tulivat nyt ruumiin luokse, joka jo oli\nkylmästä kangistunut. Epätoivo kuvastui kaikkein kasvoihin. Tämä\nkuollut oli yksi Louis Cornbutten matkakumppaleista.\n\n-- Eteenpäin! huusi Penellan.\n\nJa eteenpäin mentiinkin vielä puolen tuntia, sanaakaan vaihtamatta,\nsiksikuin näkivät erään töyrypaikan, mikä tuskin voi olla muuta kuin\nmaata.\n\n-- Se on Shannon-saari, sanoi Jean Cornbutte.\n\nPeninkulman vaellettuaan taisivat he selvästi eroittaa savun nousevan\nlumesta tehdystä, puu-ovella suljetusta majasta. He kiljaisivat. Kaksi\nmiestä syöksi majasta ulos, ja toisen niistä tunsi Penellan hetikohta\nPierre Nouquet'iksi.\n\n-- Pierre! huusi hän.\n\nPierre seisoi kuin kivistyneenä, tietämättä, kuten näytti, mitä hänen\nympärillään tapahtui. André Vasling katseli eräänlaisella\nlevottomuudella, mutta myös julmalla tyytyväisyydelläkin, Pierre\nNouquet'in kumppalia, hän kun ei nähnyt Louis Cornbuttea heidän\nkanssansa.\n\n-- Pierre! minä se olen, huusi Penellan, ja ystäväsi kaikkityyni.\n\nPierre Nouquet havahtui ja riensi vanhan toverinsa syliin.\n\n-- Entä poikani! Entä Louiseni! huusi Jean Cornbutte, mitä synkeintä\nepätoivoa näyttäen.\n\n\n\n\nXII.\n\nPaluu prikiin.\n\n\nSamassa silmänräpäyksessä tuli miltei kuolevan näköinen mies majasta,\nretostellen pitkin jäätä. Se oli Louis Cornbutte.\n\n-- Poikani!\n\n-- Rakastettuni!\n\nNämä molemmat huudahukset kuuluivat yhtaikaa, ja Louis Cornbutte vaipui\ntaintioimena isänsä ja Marian syliin, joka vei hänen majaan, missä hän\nkohta virkosi heidän huolenpitojensa avulla.\n\n-- Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä\nteidät, ennenkuin kuolen!\n\n-- Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi\nkeskellä.\n\nAndré Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin.\nHän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.\n\nPierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa\nja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta\nvallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita\nvastatulleet eivät tunteneet.\n\nNe olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä\n_Froöerenin_ norjalaisesta miehistöstä.\n\n-- Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni!\nMaria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!\n\n-- Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, _La\nJeune-Hardie_, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä\npeninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.\n\n\n-- Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi\nPierre Nouquet.\n\nTuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti\nNouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut\nviluun.\n\n-- Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta\nilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?\n\n-- Molempia. Me poltamme mitä vielä on tähteinä _Froöerenistä_.\n\n_Froöeren_ oli ajellut jäiden sekaan neljänkymmenen peninkulman päähän\nsiitä paikasta mihin Louis Cornbutte oli pystyttänyt talvimajansa.\nJäätelit särkivät laivan, ja haaksirikkoutuneet viskattiin muutamain\naluksen pirstain kanssa Shannon-saaren eteläiselle rannalle.\n\nHaaksirikkouneita oli silloin viisi: Louis Cornbutte, Cortrois, Pierre\nNouquet, Jocki ja Herming. Muut norjalaiset olivat hukkuneet\nhaaksirikossa.\n\nHetikuin Louis Cornbutte oli nähnyt meren aluksen ympärillä menevän\njäähän, oli hän käynyt valmistuksiin talvea varten. Hän oli ponteva,\nkestävä ja pelkäämätön mies; mutta sittekin oli hän ollut vähää vailla\nsortua taistelussa tätä hirmuista ilman-alaa vastaan, ja isänsä\nlöytäessä hänen hän jo odotti kuolemata. Muuten oli hänellä ollut ei\nainoastaan elementtiä, vaan myös molempain norjalaisten kiukkuisuutta\nvastaan taistelemista, vaikka nämä miehet saivat häntä kiittää\nhengestänsä. Ne olivat eräänlaisia metsäläisiä, joihin tuskinpa\nluonnollisimmatkaan tunteet pystyivät. Jäätyänsä yksinään Penellanin\nkanssa käski Louis Cornbutte hänen sentähden pitää heitä tarkalla\nsilmällä. Penellan puoleltaan ilmoitti Louisille André Vaslingin\nkäytöksen. Louis Cornbutte ei tahtonut uskoa mitä kuuli, mutta Penellan\nnäytti hänelle toteen että, aina siitä asti kuin hän oli kadonnut,\nAndré Vasling aina oli menetellyt se päämäärä silmäinsä edessä, että\nsaisi sen nuoren tytön omaksensa.\n\nKoko tämä päivä omistettiin levolle ja jälleen-näkemisen ilolle.\nFidèle Misonne ja Pierre Nouquet ampuivat muutamia vesilintuja ei\nkaukana majasta, josta ei ollutkaan kovin kauas ulkoutumista. Tuoreet\nruoka-aineet ja virkistyttävä valkea voimistuttivat jälleen\nheikoimpiakin, niinpä Louis Cornbutteakin, joka tunsi itsensä\ntuntuvasti paremmaksi. Tämä oli ensimäinen ilon hetki, minkä nämä niin\nkovasti koetellut ihmiset kotvaan aikaan olivat kokeneet. Iloinen\njuhlallisuuspa vietettiinkin nyt tässä viheliäisessä majassa,\nkuudensadan peninkulman matkan päässä pohjoisella jäämerellä ja 30:nen\npykälän pakkasessa!\n\nTätä lämpömäärää kesti kuunvaiheesen asti, ja vasta marraskuun 17\npäivänä, kahdeksan päivää heidän toisiinsa yhtymisen jälkeen, taisivat\nJean Cornbutte ja hänen kumppalinsa lähtöä ajatella. Heidän matkaansa\nvalaisi ainoastaan tähtien valo, mutta pakkanen ei ollut niin tuima, ja\nluntakin sateli vähin.\n\nEnnenkuin paikalta lähtivät, loivat he haudan Cortrois-raukalle.\nSurullinen juhlameno, joka syvältä liikutti heitä kaikkia. Cortrois oli\nensimäinen heistä, joka ei koskaan enää ollut synnyinmaatansa näkevä.\n\nMisonne oli majaksi käytetyistä puista salvanut eräänlaisen reen\nruoka-varain kuljetusta varten, jota rekeä matruusit vuoroittain\nvetivät. Jean Cornbutte suuntasi kulun jo ennen kuljettuin seutuin\nkautta, toivoen löytävänsä jälleen ne säilöön kaivetut ruoka-aineet,\njotka nyt, seuran lisäyttyä neljällä hengellä, olivat välttämättömästi\ntarpeesen.\n\nJumalan sallimuksesta tapasi hän jälleen rekensä, joka oli joutunut sen\nniemen lähisyyteen, minkä luona he olivat niin suuria vaaroja kokeneet.\nSittekuin koirat nälissään olivat syöneet siiat, olivat ne ryhtyneet\nrekeen pantuihin ruoka-aineisin. Tällä tavoin olivat ne henkeänsä\nsäilyttäneet, ja ne olivat juuri ne, jotka johdattivat matkueen reen\nluokse, missä ruokavaroja vielä oli kosolta.\n\nTämä vähäinen seurue lähti nyt prikille astumaan. Koirat valjastettiin\nreen eteen ja matkustajia ei näyttänyt mikään vaara uhkaavan.\n\nSe vaan merkittiin, että Aupic, André Vasling ja norjalaiset\noleskelivat itsekseen eivätkä seurastelleet muiden kanssa; mutta\ntietämättänsä olivat he likeltäpitäin vaarilla pidettyinä. Kuitenkin\ntämä eripuraisuuden siemen tuontuostakin arveluttavasti huoletti Louis\nCornbuttea ja Penellania.\n\nJoulukuun 7 päivänä, kaksikymmentä päivää siitä kuin olivat toisiinsa\nyhtyneet, saivat he sen lahden näkyviin, jossa _La Jeune-Hardie_ oli\ntalvimajoissa. Kuinka suuresti eivätkö hämmästyneet, kun tapasivat\nprikin jäämöhkäleelle kohotettuna 12 jalkaa korkealle. He riensivät sen\nluokse, toveriensa suhteen sangen levottomina, ja Gervique, Turquiette\nja Gradlin ottivat heidät riemuhuudoilla vastaan. Kaikki voivat hyvin,\nmutta olivat olleet isossa vaarassa hekin.\n\nMyrsky oli raivonnut koko pohjoisella merellä. Jäätelit olivat\nsärkyneet ja siirtyneet, ja liukuen toinen toisensa alate olivat ne\nmuuttaneet prikin alustan. Koska niiden omituinen paino pyrkii\nnostamaan niitä veden pinnalle, niin niillä oli arvaamaton voima, ja\njuuri sen johdosta oli priki yhtäkkiä kohonnut meren pintaa ylemmä.\n\nEnsimäiset silmänräpäykset menivät palajamisen ilossa. Retkessä\nosallisina olleet iloitsivat tapaamastansa kaikki paikat hyvässä\nkunnossa, joten taisivat olla vakuutetut siitä, että tulisivat\nviettämään joskin tuiman niin kumminkin mukiinmenevän talven. Alus ei\nollut kohotessaan saanut mitään vahinkoa, vaan oli aivan yhtä vankka\nkuin ennenkin. Kevään tultua ei tarvinnut muuta kuin antaa sen liukua\nviettävää tasoa myöten irroitetuille laineille.\n\nMutta ikävä uutinen pilvestytti Jean Cornbutten ja sen kumppalien\nkasvot. Sillä hirmuisella raju-ilmalla oli rannalle rakettu\nlumimakasiini kokonansa rusentunut ja siellä säilytetyt ruoka-aineet\nolivat sinne tänne kiidelleet, niin ettei enää ollut mahdollista löytää\nvähintäkään. Kun tämä kova onni tuli tunnetuksi, kävivät Jean ja Louis\nCornbutte varastohuonetta tutkimassa, arviolta laskeaksensa kuinka\npaljon ruokavaroja vielä oli jälellä.\n\nKevättä ei käynyt odottaminen ennenkuin toukokuulla, eikä prikin käynyt\nennen sitä aikaa talvimajoiltaan lähteminen. Oli siis viiden kuukauden\ntalvi jäiden seassa vietettävä, jolla ajalla kahdellatoista hengellä\npiti olla ravintonsa. Tarkasti lasketeltua tuli Jean Cornbutte siihen\npäätökseen, että he voisivat tulla toimeen lähtöaikaan asti, jos kaikki\npantiin puolelle ruokamäärälle. Välttämättömyys käski siis lintuja\najamaan, että ruokavarat niin paljon kuin mahdollista säästyisivät.\n\nPelvosta että tapahtuisi toinen tällainen onnettomuus, päätettiin ettei\nenää ruokavaroja säilöön kaivettaisi. Kaikki olivat prikissä\nsäilytettävät. Matruusien yhteiseen huoneesen laitettiin makuupaikkoja\nvastatulleille. Turquiette, Gervique ja Gradlin olivat toverien poissa\nollessa jystäneet portaat jäähän, joita myöten oli mukava astua\nkannelle.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMolemmat kilpakosijat.\n\n\nAndré Vaslingista oli tullut varsin hyvä ystävä molempain norjalaisten\nmatruusien kanssa. Aupic oli niin ikään ruvennut tähän liittoon, joka\ntavallisesti oleskeli itsekseen, isosti paheksien kaikkia noita uusia\nhommia. Mutta Louis Cornbutte, jolle isä oli jättänyt päällikkyyden\nprikissä, ei tahtonutkaan kuulla puhuttavan mistään uppiniskaisuudesta,\nvaan antoi, vastoin Marian rukouksia, että menettelisi lempeydellä,\nymmärtää, että vaati kuuliaisuutta kaikissa kohdin.\n\nYhtähyvin tapahtui muutamia päiviä sen perästä että molemmat\nnorjalaiset hyökäsivät esiin ja valtasivat laatikollisen suolattua\nlihaa. Louis Cornbutte vaati laatikkoa hetikohta takaisin annettavaksi,\nmutta Aupic meni heidän puolelleen ja André Vasling antoi vielä\npäällisiksi ymmärtää, että säännöistä ruokavarain suhteen ei kävisikään\nkauemmin lukua pitäminen.\n\nEi ollut apua siitä että näille onnettomille selitettiin, sääntöjen\nolevan kaikkein hyväksi, sillä sen he tiesivät ja etsivät vaan\ntekosyytä kapinaan. Penellan kävi molempaa norjalaista kohti, jotka\nvetivät puukkonsa; mutta Misonnen ja Turquietten avulla onnistui hänen\nsaada heiltä aseet ja ottaa lihalaatikko pois. Nähtyänsä ottelun\nkääntyvän tappioksi, André Vasling ja Aupic välttivät siihen\nsekautumasta. Mutta Louis Cornbutte vei perämiehen syrjään ja sanoi:\n\n-- André Vasling, te olette katala mieheksenne. Minä tunnen käytöksenne\nja tiedän, mitä tarkoitatte, ja annan täten tietää, että, koska koko\nlaivaväen onni on haltuuni uskottuna, minä aion paikalla syöstä\nkuolijaaksi jokaisen, joka sille turmiota hankkii.\n\n-- Louis Cornbutte, vastasi perämies, teillä on laillinen oikeus\nkäyttää valtaanne, mutta muistakaa, että kuria ei enää olekaan täällä\nolemassa, ja että vaan väkevämpi tästälähtien säätää lakia.\n\nSe nuori tyttö ei ollut koskaan vapissut pohjoisen meren karhuja, mutta\nhän säikähti tätä uhkausta, jonka aiheena hän oli, ja Louis Cornbutten\npontevuus voi tuskin jälleen häntä rauhoittaa.\n\nHuolimatta tästä sodanjulistuksesta nauttivat he atriansa yksin ajoin\nja yhdessä. Ampumalla saivat he vielä jonkun vesilinnun tahi jäneksen,\nmutta lähestyvä kova pakkanen oli ennen pitkää tästä saantikeinosta\nlopun tekevä. Tämä pakkanen alkoi talvisen päivänseisauksen aikana\njoulukuun 22 päivänä, jolloin lämpömittari aleni 35 pykälään\njäätökohdan alla. He tunsivat kipua korvissa, nenässä ja raajoissa,\nheidät tapasi kuolettava väsymys ynnä päänkivistys, ja hengitys kävi\nyhä työläämmäksi.\n\nTämmöisessä tilassa ei ollut heillä kauemmin halua lähteä otuksen ajoon\ntahi ryhtyä minkäänlaiseen ruumiinharjoitukseen. He istuivat\nkyyristyneinä kamiinin ympärillä, joka vaan tuiki vähän antoi heille\nlämmintä, ja niin pian kuin ulkoutuivat siitä vähäksikään aikaa,\ntunsivat he veren tuota pikaa jähmettyvän.\n\nJean Cornbutte tunsi terveytensä kovin tarmeutuneeksi eikä kyennyt enää\nhytistänsä liikkumaan. Keripukin enteet ilmaantuivat hänessä, ja\njalkansa alkoivat peittyä valkoisilla pilkuilla. Maria voi hyvästi ja\nhoiteli sairaita laupiuden-sisaren intoisuudella. He siunailivatkin\nhäntä sydäntensä pohjassa.\n\nTammikuun 1 päivä oli talven surullisimpia päiviä. Tuuli oli ankara ja\npakkanen mahdoton kestää. Ulos ei saattanut mennä paleltumatta.\nRohkeimpainkin täytyi pysyä kannella kävelemässä teltan suojassa. Jean\nCornbutte, Gervique ja Gradlin eivät päässeet vuoteiltaan ylös.\nMolemmat norjalaiset, Aupic ja André Vasling, jotka pysyivät terveinä,\nloivat hurjia silmäyksiä kumppaliensa puoleen, joiden näkivät\nheikkonemistaan heikkonevan.\n\nLouis Cornbutte käski Penellanin luoksensa ja kysyi missä\npolttopuuvarasto oli.\n\n-- Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän\ntäytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.\n\n-- Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.\n\n-- Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin\npaljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti.\nMe saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen\nsijaan.\n\n-- Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy\ntoimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen,\nsanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme\nvoimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.\n\n-- Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta,\npitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.\n\n-- Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis\nCornbutte.\n\nPakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja\nhakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi\ntarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden\nmuassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies\njäi estämään valkeata sammumasta.\n\nLouis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei\nkäynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla\ntehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta\npuuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen\nankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea\nja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä\nonnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä\ntätä lääkettä säästettykään.\n\nMutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte\nmeni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen\nniiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti\nylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli\ntapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis\nCornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä.\nHänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois,\njoiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi\nkerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.\n\n\n\n\nXIV.\n\nHätä.\n\n\nTammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä\nkykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi\nhuopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin\njoku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan\nkivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.\n\nSittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan,\nnousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja\nistuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti\nheihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.\n\nLouis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja\njonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi\nmuutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.\n\n-- Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!...\nAuta minua!\n\nLouis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse,\nja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:\n\n-- Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?\n\n-- Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka\nmilläänkään.\n\n-- Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne\nvarastaneet.\n\n-- Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling\npilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.\n\n-- Laupiudesta, Vasling, isäni kuolee! Te voitte pelastaa hänen!\nSanokaa!\n\n-- Minulla ei ole mitään vastaamista, sanoi André Vasling.\n\n-- Katala! huudahti Penellan, puukko kädessä karaten perämiehen päälle.\n\n-- Auttakaa, toverit! huusi André Vasling, peräytyen.\n\nAupic ja molemmat norjalaiset matruusit hyppäsivät vuoteiltaan ja\nasettausivat hänen taaksensa. Misonne, Turquiette, Penellan ja Louis\nvalmistausivat vastukseksi. Pierre Nouquet ja Gradlin, vaikka ylen\nkipeät, nousivat apuun hekin.\n\n-- Vielä olette meille liian väkevät, sanoi nyt André Vasling. Emme\ntappele muuten kuin täydellä varmuudella voitosta.\n\nMerimiehet olivat niin heikot, etteivät uskaltaneet käydä noiden neljän\nkatalain kimppuun, he kun, jos olisivat tapanneet, olisivat olleet\nhukassa.\n\n-- André Vasling, sanoi Louis Cornbutte raskaalla äänellä, jos isäni\nkuolee, niin sinä olet tappanut hänen, ja minä vannon että tapan sinun\nkuin koiran.\n\nAndré Vasling ja sen salaliittolaiset vetäytyivät toiseen päähän ruomaa\neivätkä mitään vastanneet.\n\nNyt kävi välttämättömäksi hankkia enemmän polttopuuta, ja huolimatta\npakkasesta meni Louis Cornbutte kannelle ja alkoi hakata erästä osaa\npastingista. Mutta hänen täytyi herjetä siitä neljännes-tunnin perästä,\nhän kun oli menehtyä pakkaseen. Sivu mennessään loi hän silmänsä\nlämpömittariin ja näki elävän hopean jähmettyneen. Pakkanen oli siis\nnoussut yli 42 pykälän jäätökohdan alla.\n\n26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35\npykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan\nvälikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli\nhän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui\ntempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli\nrupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä.\nNäyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna\nhankkeitaan alkuun.\n\nSitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi,\nvoidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili\npolvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja\nPenellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:\n\n-- Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta\neivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä.\nHetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.\n\nSamaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät\nkauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia\nvoimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama\nkohtalo heitä itsiänsä tapaisi.\n\nLämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen\nvaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin\ntuoretta.\n\nHän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta,\nmutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan\nedemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä\npetoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan\ntahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi\nsiis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli\nniinsanottua lumihuimausta.\n\nValonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin\ntuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä\nalkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa\nepävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä.\nHuolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän\nkäyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä\notusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten\narveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen,\nja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä\nkovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä\nvarten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä\nvälin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas\nvallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.\n\nEi aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa\nkoskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti\nhän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä\nniin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin\nomansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.\n\nLouis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä\naavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät\nkauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi\ntaivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa\nalla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään,\nja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän\nseisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli\nsanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.\n\nNämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis\nCornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja\nnäki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille\njääjärkäleille, joiden takana _La Jeune-Hardie_ oli.\n\nEi voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä\ntietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa\nitsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling\nja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä\nvaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja\nvilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja?\nVai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa\nrusennetuiksi?\n\nNämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis\nCornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät\nnyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää\npiilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän\nnähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki\nja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se\najatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta\njos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat\nhukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta\nvaarasta.\n\n\n\n\nXV.\n\nJääkarhut.\n\n\nLouis Cornbutten otuksen ajoon lähtiessä oli Penellan huolellisesti\nsulkenut kannen luukun ja sitte asettunut kamiinin eteen, jolla aikaa\nhauen toverinsa olivat turvautuneet vuoteisinsa, niissä vähänkään\nlämmitäksensä.\n\nKello oli silloin kuusi illalla ja Penellan oli iltaista laittamaan\nrupeamassa. Hän meni varastohuoneesen hakemaan joitakuita palasia\nsuolattua lihaa, joista aikoi liottaa suolan pois kiehuvassa vedessä.\nPalattuansa näki hän André Vaslingin istuneen hänen paikalleen,\nsianlihaa paistinpannussa paistamaan.\n\n-- Minä istuin siinä ennen teitä, sanoi Penellan tuimasti. Miksi olette\nistuneet minun paikalleni?\n\n-- Samalla oikeudella kuin te vaaditte sitä takaisin, vastasi André\nVasling, minä tarvitsen paistaa iltaruokani.\n\n-- Te otatte tuossa paikassa sen pois, muuten kyllä näemme!\n\n-- Emme näe mitään, vastasi Vasling. Sianliha tulee paistetuksi\ntahtonette tahi ei!\n\n-- Ette ainakaan tule sitä maistamaan! karjasi Penellan, karaten André\nVaslingin päälle, joka sieppasi puukkonsa, huutaen:\n\n-- Tänne, norjalaiset! tänne Aupic!\n\nNämä olivat silmänräpäyksessä jaloillaan, pistooleilla ja puukoilla\nvarustettuina. Tappeluun oltiin valmiit.\n\nPenellan otteli André Vaslingin kanssa, joka uskottavasti jo\nedeltäkäsin oli valinnut hänen vastustajakseen, koska kumppalit\nhetikohta karkasivat Misonnen, Turquietten ja Pierre Nouquet'in\nvuoteille. Tämä viimeksi mainittu, aseetonna ja taudin painuttama, oli\nkokonaan jätettynä Hermingin julmuuden valtoihin. Misonne nousi\nhetikohta vuoteeltaan, kaappasi piilukirveen ja hyökäsi Aupic'ia kohti.\nTurquiette ja norjalainen Jocki painivat vihan vimmoissa. Gervique ja\nGradlin, kovissa tuskissaan, eivät edes tietäneetkään mitä ympärillä\ntapahtui.\n\nPierre Nouquet sai puukonpiston kylkeensä ja vaipui lattiaan, ja\nHerming kääntyi nyt Penellania kohti, joka oli hurjassa ottelussa André\nVaslingin kanssa, joka oli molemmin käsin kaapannut häntä vyötäisistä.\n\nJo tappelun alussa oli paistinpannu kaadettu tulelle, niin että rasva\nvalui hiilille ja ilma täyttyi väkevällä käryllä. Maria tuli hytistään\nja syöksi tuskallisella huudolla sen vuoteen luokse, jolla vanha Jean\nCornbutte makasi kuoleman kielissä.\n\nAndré Vasling, joka ei ollut niin sukkela kuin Penellan, tunsi kohta,\nkuinka tämä lipui hänen käsistään. He olivat toisiaan liian liketysten\nvoidaksensa käyttää aseitaan. Kun siis Vasling havaitsi Hermingin,\nhuusi hän:\n\n-- Auta! Herming!\n\n-- Auta! Misonne! huusi Penellan vuorollaan.\n\nMutta Misonne vyörähti maahan Aupic'in kanssa, joka koetti pistää\nhäntä puukollaan läpi. Timmermannin piilu ei juuri ollut sovelias\npuollustus-ase, se kun oli vaikea käytellä, ja hänellä oli täysin\ntekemistä niiden puukonpistojen väistelemisestä, joita Aupic häneen\ntarkoitti.\n\nVerta vuosi sillä välin, kiljunaa ja melua oli. Jocki, joka oli mies\ntavallista vahvempi, oli paiskannut Turquietten maahan ja pistänyt\nhäntä puukolla olkaan. Turquiette koetti saada norjalaisen vyöhön\npistettyä pistoolia käsiinsä, mutta tämä piti häntä kuin ruuvipenkkiin\nrutistettuna, niin ettei hän voinut vähintäkään liikkua.\n\nHermingin rientäessä André Vaslingin avuksi, oli Penellan häätänyt\nVaslingin eräälle laipiossa keulan puolella olevalle ovelle. Juuri kun\nHerming aikoi sysätä puukon bretagnelaisen olkain väliin, paiskasi tämä\nripeällä liikahuksella hänen maahan. Ponnistus, minkä tämä vaati, teki,\neitä André Vasling sai oikean kätensä irti Penellanilta; mutta ovi,\njota vasten he kaikella painollaan nojasivat, antoi myöten ja André\nVasling kaatui selälleen.\n\nSamassa kuului hirmuinen ärjähys, ja julman iso karhu näkyi portailla.\nAndré Vasling oli ensimäinen, joka sen näki, ei neljää jalkaa edempänä\nitsestään. Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus, ja karhu,\nhaavoitettuna tahi peljästyneenä, koetti päästä tiehensä. André\nVasling, joka taas oli päässyt jaloilleen, jätti nyt Penellanin ja\nriensi petoa takaa ajamaan.\n\nPenellan katsahti ympärilleen. Misonne ja Turquiette makasivat käsistä\nja jaloista sidottuna, turhaan koettaen murtaa kahleitaan. Penellan\nriensi heitä auttamaan, mutta molemmat norjalaiset ja Aupic\nylivoimallaan voittivat hänen. Loppuneilla voimillaan ei hän voinut\nvastustaa noita kolmea miestä, jotka jo alusta alkaen estivät hänen\nmitenkään liikahtamasta. Vaslingin huudolla riensivät he toki kannelle,\nluullen Vaslingin olevan ottelussa Louis Cornbutten kanssa.\n\nSiellä olikin ottelu, mutta André Vaslingin ja jääkarhun välillä, jolle\nhän jo oli antanut kaksi tikaripistoa. Peto pieksi ilmaa peljättävillä\nkämmenillään, koettaen tavata André Vaslingia, joka nojasi pastinkia\nvasten. Tämä näytti olevan auttamattomasti hukassa, kun samassa toinen\nlaukaus pamahti. Karhu tuupertui. André Vasling kohautti päätänsä ja\nnäki Louis Cornbutten keulamaston vantissa pyssy kädessä. Viha oli\nkiitollisuutta väkevämpi André Vaslingin sydämessä; mutta ennenkuin\nkävi sitä tyydyttämään, loi hän silmänsä ympärilleen. Aupic oli saanut\npäänsä muserretuksi karhun kämmenellä ja makasi kannella hengettömänä.\nJocki nähtiin kirves kädessä töin tuskin väistelevän toisen karhun\npuustia, saman karhun joka vastikään oli tappanut Aupic'in. Peto oli\nsaanut kaksi tikarihaavaa, mutta tappeli yhtähyvin vihaisesti. Kolmas\nkarhu riensi keulan puoleen.\n\nAndré Vasling kiirehti Hermingin kanssa Jockia auttamaan. Mutta karhu\noli saanut sen kämmentensä väliin, ja kun eläin kaatui André Vaslingin\nja Hermingin iskuista sekä parista likeltä ammutusta laukauksesta,\npiteli se vaan kuollutta ruumista kämmentensä välissä.\n\n-- Meitä on nyt ainoastaan kaksi, sanoi André Vasling, synkeästi ja\nhurjasti katsahdellen; mutta jos allepäin sorrumme, niin se tulee verta\nmaksamaan.\n\nHerming latasi pistoolinsa, mitään vastaamatta. Ennen kaikkea oli\npäästävä tuosta kolmannesta karhusta. André Vasling katsahti keulan\npuoleen, mutta ensin ei voinutkaan keksiä sitä; vaan kohta havaitsi hän\npedon, joka nyt kapusi vantissa Louis Cornbuttea kiini saadakseen.\nAndré Vasling laski karhua kohti tähtäämänsä kiväärin alas, ja hurja\nilahus kuvastui hänen silmiinsä.\n\n-- Ah! huudahti hän, sinäpä kostat puolestani.\n\nLouis Cornbutte oli sillä aikaa paennut märssysaalinkiin. Karhu oli\nvaan kuuden jalan päässä Louisista, ja tämä tähtäsi kiväärillään pedon\nsydämeen.\n\nAndré Vasling kohdaltaan hankkiutui ampumaan Louis'ia, jos karhu\nkaatuisi.\n\nLouis Cornbutte ampui, mutta karhuun ei näyttänytkään käyneen, sillä se\nkavahti yhdellä ainoalla hypyllä märssyyn. Koko masto tutisi.\n\nAndré Vasling kiljahti ilosta.\n\n-- Herming! huusi hän norjalaiselle matruusille. Mene Mariaa hakemaan!\nTuo tänne morsiameni!\n\nHerming astui rappusia alas ruomaan.\n\nSillä aikaa oli tuo raivoinen peto karannut Louis Cornbuttea kohti,\njoka etsi suojaa maston takana; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin\nkarhu nosti suunnattoman kämmenensä hänen päätänsä murskatakseen,\ntarttui Louis Cornbutte parluunaan ja laski itsensä kannelle, vaikka ei\nilman vaaratta, kun puolivälillä kuuli luodin vingahtavan juuri päänsä\nohite. André Vasling oli ampunut häntä, vaikka ei ollut osannut. Nämä\nmolemmat riitaveljet seisoivat nyt vastatusten, puukot valmiina.\n\nOttelu nähtävästi tuli olemaan ratkaiseva. Kostonsa täysin määrin\ntyydyttääksensä oli André Vasling tahtonut antaa Marian nähdä\nsulhaisensa kuoleman, mutta oli siten jäänyt ilman Hermingin avutta\neikä tainnut siis nyt luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.\n\nLouis Cornbutte ja André Vasling tarttuivat toisiaan kauluksiin ja\npitivät kiini, ettei kumpikaan pakoon pääsisi. Jompikumpi oli henkensä\nheittävä. He tähtäsivät toisilleen ankaroita iskuja, jotka vaan\npuolittain väistettiin, ja kohta vuosi verta kummastakin\nvastuspuolesta. André Vasling koki saada oikeata käsivarttaan\nvastustajansa kaulan ympärille, saadaksensa hänet maahan kaadetuksi.\nLouis Cornbutte tiesi, että joka vaan kaatui oli hukassa, ja ennätti\nhänen sentähden, tarttumalla häneen molemmin käsin, mutta siinä\nliikahuksessa kadotti hän puukkonsa.\n\nHirmuisia huutoja tunki samassa hänen korviinsa. Ne tulivat Marialta,\njota Herming parastaikaa laahasi kannelle. Louis Cornbutten sydän\ntäyttyi raivolla; hän ponnisti viimeiset voimansa koukistaaksensa\nvastustajansa selän; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsivat he\nmolemmat itsensä väkevään syliin suljetuiksi.\n\nKarhu oli kavunnut märssystä alas ja karannut taistelevain päälle\n\nAndré Vasling oli likempänä karhun ruumista. Louis Cornbutte, joka oli\nulompana, tunsi pedon kyntten uppoavan lihaksiinsa. Karhu piti heitä\nkumpaakin tiukasti syliinsä suljettuina.\n\n-- Auta, Herming! huusi Vasling.\n\n-- Tänne, Penellan! huusi Louis Cornbutte.\n\nAskelia kuului portailla. Penellan läheni, viritti pistoolinsa ja\nlaukaisi sen karhun korvaan. Se päästi hirvittävän ärjäyksen. Tuska sai\nsen silmänräpäykseksi laukaisemaan käpälänsä, ja Louis Cornbutte kaatui\nvoimatonna kannelle; mutta karhu likisti kuoleman tuskissa vielä kerran\nkämmenensä yhteen ja kaatui André Vasling sylissä, kaatuessaan\nmusertaen tämän onnettoman.\n\nPenellan riensi Louis Cornbutten avuksi. Ei mikään vaarallinen haava\nuhannut hänen henkeänsä; hän oli vaan silmänräpäykseksi mennyt\ntainnuksiin.\n\n-- Maria! sanoi hän, aukaisten silmänsä.\n\n-- Pelastunut! vastasi Penellan. Herming makaa tuolla tikarihaava\nrinnassa.\n\n-- Entä karhut...?\n\n-- Hengettöminä, Louis, niinkuin vihollisemmekin. Mutta ilman noitta\npedoitta olisimme hukassa. Niiden saatetaan tosiaankin sanoa tulleen\navuksemme. Kiittäkäämme siitä Jumalata!\n\nLouis Cornbutte ja Penellan menivät ruomaan ja Maria vaipui heidän\nsyliinsä.\n\n\n\n\nXVI. Loppu.\n\n\nSiteistään irroitetut Misonne ja Turquiette veivät kuolinhaavan saaneen\nHermingin vuoteesen. Tämä onneton oli jo kuolonkamppauksessa, ja nuo\nmolemmat merimiehet hoitelivat Pierre Nouquet'ia, jonka haava onneksi\nei ollut sen vaarallisempi.\n\nMutta kova puusti oli kohdannut Louis Cornbuttea. Isässään ei havaittu\nminkäänlaista hengen merkkiä. Oliko hän kuollut mielihaikeissaan siitä\nettä poikansa oli vihollistensa valloissa? Vai oliko hän menehtynyt\ntuon hirmuisen metelin vuoksi? Sitä ei tiedetä. Mutta tämä taudilla ja\nmurheilla kovasti koeteltu vanhus oli herjennyt elämästä.\n\nTästä odottamattomasta puustista vajosivat Louis Cornbutte ja Maria\nhaikeaan toivottomuuteen ja he polvistuivat vainajan vuoteen viereen,\nitkien ja lähetellen rukouksia taivaasen hänen sielunsa edestä.\n\nPenellan, Misonne ja Turquiette jättivät heidät itsekseen ja nousivat\nkannelle. Ne kolme karhua kannettiin esille keulan puoleen. Penellan\npäätti ottaa talteen niiden taljat, joista voi olla iso hyöty, mutta ei\nhän laisinkaan ajatellut käyttää niiden lihaa. Ilmankin oli ravintoa\ntarvitsevain lukumäärä nyt melkeästi vähennyt. André Vaslingin,\nAupic'in ja Jockin ruumiit viskattiin rannalle tehtyyn hautaan. Niiden\nlisäksi tuli vielä Hermingin ruumis. Tämä norjalainen kuoli yöllä,\ntuntematta omantunnon nuhteita, ja raivon vaahto huulillansa.\n\nNe kolme merimiestä korjasivat nyt teltan, joka useista paikoin oli\nrikki raastettu, niin että lunta tuli kannelle. Pakkanen oli kova, ja\nsitä kesti aina siihen asti kuin aurinko tammikuun 8 päivänä näkyi\ntaivaanrannan päällä.\n\nJean Cornbutte haudattiin rannalle. Hän oli lähtenyt maastansa etsimään\npoikaansa ja oli menehtynyt tähän hirmuiseen ilman-alaan. Hautansa\nluotiin eräälle kunnaalle ja jälkeenjääneet merkitsivät paikan\nyksinkertaisella ristillä.\n\nLouis Cornbuttella ja kumppaleillansa oli tämän päivän perästä vielä\nmonta kovaa koetusta kestettävänä. Mutta jälleen löydettyin sitruunien\navulla onnistui heidän säilyttää terveytensä.\n\nGervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kykenivät neljäntoista päivän\nperästä tuon hirmuisen taistelun jälkeen jättämään vuoteensa ja olemaan\nvähän liikkeellä.\n\nEnnen pitkää otuksen ajo kävi helpommaksi ja antoisammaksi. Vesilintuja\npalasi isoja parvia. Usein ammuttiin eräänlaisia suorsia, joiden liha\noli erittäin makea. Pyssymiehillä ei ollut muuta vahinkoa valitettavana\nkuin että menettivät kaksi koiristansa, jotka saivat surmansa, kun\nkäytiin viidenkolmatta peninkulman takana etelässä päin tutkimassa\njäiden tilaa.\n\nHelmikuu alkoi ankaroilla myrskytuulilla ja runsaalla lumentulolla.\nKeskilämpömäärä aleni vielä kerran 25 pykälään jäätökohdan alla, mutta\nsiitä ei ollut likimäärinkään niin paljon vastusta kuin ennen. Auringon\nnäkeminen, joka kohosi yhä korkeammalle taivaanrannan yli, elähdytti\nkaikkia toivolla pikaisesta lopusta näille vaivaloisuuksille. Näyttipä\nniinkuin taivas olisi säälinyt heitä, sillä tämä vuosi tuli olemaan\ntavattoman lämmin. Maaliskuulla nähtiin muutamia korppia aluksen\nympärillä laukuilevan. Louis Cornbutten onnistui ampua pari kurkea,\njotka matkallaan pohjaan päin olivat eksyneet aina tänne asti. Etelässä\npäin käydessä nähtiin niinikään metsähanhi-parvia.\n\nMuuttolintujen paluu ennusti huojennusta pakkasessa. Kuitenkaan ei\nollut siihen kovin paljon luottamista, sillä tuulen käännyttyä tahi\nkuun-vaiheen tultua lämpömäärä aleni yhtäkkiä, ja merimiesten täytyi\nsilloin taas käydä varokeinoihinsa pakkasta vastaan. He olivat jo\npolttaneet kaikki aluksen pastingit, ruhvin, jossa ei asuttu, ja ison\nosan irtanaisesta kannesta. Olipa siis tarpeesen, että talvi sai\nloppunsa. Onneksi pakkanen maaliskuun keskipaikoilla aleni\nkuuteentoista pykälään. Marian työnä oli valmistaa uusia vaatteita\ntulevaksi kevääksi.\n\nKeväisen päiväntasauksen jälkeen asui aurinko alinomaa taivaanrannan\npäällä. Kahdeksan kuukauden alituinen päivä oli alkanut. Tämä\nalinomainen valo ja tasainen, vaikka vielä ylen vieno lämpö alkoi\ntuntuvasti vaikuttaa jäihin.\n\nSuurta varovaisuutta vaadittiin _La Jeune-Hardieta_ lykätessä siltä\nkorkealta jäämöhkäleeltä, millä se lepäsi. Alus pönkittiin sentähden\nhuolellisesti, ja etuisammalta näytti odottaa, kunnes jää lähtönsä\naikana murtuisi; mutta alemmat jääkappaleet, jotka koskivat jo\nmelkoista lämpimämpään veteen, sulivat vähitellen pois ja priki vajosi\nnähtävästi. Huhtikuun ensimäisinä päivinä oli se saanut luonnollisen\ntasakonsa jälleen.\n\nHuhtikuulla tuli runsaita sateen roikkauksia, ja niistä syntynyt\nvesikerros edesautti voimakkaasti jäiden heikontumista. Lämpömittari\nnäytti nyt kymmentä pykälää nollan alla. Muutamat merimiehistä\nheittivät nyt hylkeennahka-vaatteensa pois, eikä tarvittu enää yötä ja\npäivää pitää valkeata kamiinissa. Väkiviinavarastoa, jota vielä oli\nvähän jälellä, käytettiin ainoastaan atrian valmistuksessa.\n\nKohta alkoivat jäät kumisten tärähdellä. Railoja syntyi siellä ja\ntäällä, eikä ollut kauas jäälle hyvä mennä. Monta kertaa tapahtui, että\nväki putosi veteen, vaikka onneksi kylmä kylpy jäi ainoaksi\nseuraukseksi.\n\nTähän aikaan palasivat hylkeet, ja niitä käytiin usein ajamassa, koska\nniiden rasvasta voi olla hyötyä.\n\nKaikki olivat hyvissä voinnissa. Aika kulutettiin lähdön valmistuksilla\nja otuksen ajolla. Louis Cornbutte kävi usein jäätä tutkimassa ja\npäätti, etelään päin ulottuvan rannikon laadun suhteen, valita\neteläisen väylän. Jäiden lähtö oli jo alkanut useilla paikoin, ja\nmuutamia irtanaisia jäämöhkäleitä nähtiin jo ajelevan merelle päin.\nHuhtikuun 25 päivänä laitettiin priki kuntoonsa. Purjeet olivat mitä\nparaassa kunnossa, ja erinomaisella ilolla näkivät nyt merimiehet\nniiden tuulesta pullistuvan. Alus tärisi, se kun oli tullut\nvesilinjalleen jälleen, ja vaikka se ei vielä päässyt liikkumaan, oli\nse toki luonnollisessa elementissään.\n\nToukokuulla tapahtui jäiden lähtö pikaisesti. Rannikkoa peittävä lumi\nsuli joka paikasta, muuttuen sakeaksi möhjäksi, joka teki rannan pian\nluoksepääsemättömäksi. Vähäisiä kanervapälviä alkoi näkyä siellä ja\ntäällä. Lämpömittari nousi viimein nollakohdan yli.\n\nKahtakymmentä peninkulmaa laivaa etelämpänä olivat jäämöhkäleet\ntäydellisesti irtautuneet ja alkaneet vaelluksensa Atlantin\nvaltamerelle. Vaikka meri ei vielä ollut auki juuri prikin ympärillä,\noli kuitenkin aukkoja syntynyt jäähän, joita Louis Cornbutte aikoi\nkäyttää eduksensa.\n\n21 päivänä toukokuuta lähti vihdoin Louis Cornbutte talvimajoiltaan,\nkäytyänsä viimeisen kerran isänsä haudalla. Ripeiden merimiesten\nsydämet täyttyivät ilolla ja surulla yhtä haavaa, sillä eipä\nmielikarvaudetta eroita paikoilta, missä on nähty ystävän kuolevan.\nTuuli oli pohjoisesta ja niin myötäinen kuin mahdollista. Usein oli tie\nsalvettuna jäillä, jotka olivat läpisahattavat, ja monesti tapahtui,\nettä kokonaisia jäävuoria keräytyi aluksen eteen, joita ainoastaan\nporaamalla kävi eroittaminen. Vielä kuukauden ajan oli purjehdus täynnä\nvaaroja, jotka useissa tiloissa häviöllä uhkasivat alusta: mutta väestö\noli kestytetty ja vaarallisiin liikehtimisiin tottunut. Penellan,\nPierre Nouquet, Turquiette ja Fidèle Misonne tekivät mitä kymmenen\nmatruusia muuten tekevät, ja Marialla oli kullekin heistä\nkiitollisuuden hymy palkinnoksi.\n\n_La Jeune-Hardie_ pääsi vihdoin ulos jäistä Jan-Mayen saaren\nleveysmitan tasalla. Kesäkuun 25 päivänä tavattiin aluksia, jotka\npurjehtivat pohjaan päin hylkeen ja valaskalan pyyntiin. Priki oli\ntarvinnut kuukauden päästäkseen ulos pohjoisesta merestä.\n\nElokuun 16 päivänä tuli _La Jeune-Hardie_ Dunkerquen näkyville.\nTähystäjä oli merkillä ilmoittanut aluksen tulon, ja koko sataman\nväestö riensi aallonsärkijälle. Sukulaiset ja ystävät syleilivät kohta\nnäitä ripeitä poikia. Se vanha pappi likisti Louis Cornbutten ja Marian\nsydäntänsä vasten, ja niistä kahdesta messusta, mitkä hän luki\nseuraavina kahtena päivänä, oli toinen Jean Cornbutten sielunrauhan ja\ntoinen näiden molempain kihlattuin onnen eteen, jotka niin monen\nkärsimisen perästä vihdoin olivat yhdistetyiksi tulleet.\n\n\n\n\n\n\nMONT BLANC VUORELLE NOUSU.\n\n\n\n\nElokuun 18 päivänä tulin Chamonix'iin sillä lujalla päätöksellä, että\nmaksoi mitä maksoi, nousisin Mont-blanc'ille. Ensimäinen yritykseni\nelokuulla 1869 oli mennyt hukkaan. Paha ilma ei sallinut minun päästä\nedemmä kuin Grands-Mulets'ille. Suhteet eivät näyttäneet tälläkään\nkerralla muodostuvan myötäisemmiksi; sillä ilma, joka 18 päivän aamulla\nnäytti myötäiseltä, muuttui yhtäkkiä puolenpäivän aikana. Mont-blanc\notti lakin päähänsä, käyttääkseni maan lasten puheenpartta, ja alkoi\npolttaa piippuansa, joka toisin sanoen on, että vuori peittyi pilviin\nja että lumi, kovan länsi-eteläisen myrskyn ajelemana, muodosti pitkän\njuovan Brevna-jäätiön äärettömiä syvyyksiä kohti. Tämä juova osoitti\nymmärtämättömille matkailijaille tietä, jota heidän vastoin tahtoansa\nolisi täytynyt seurata, jos olisivat uskaltaneet nousta vuorelle.\n\nSeuraava yö kävi vaikeaksi; sade ja myrsky yhä raivostuivat, ja\nilma-puntari, joka osoitti \"vaihtelevaista\" ilmaa, noudatti\nliikkumattomuutta, joka voi ärryttää epätoivoon asti.\n\nAamuhämärissä kumminkin muutamat ukkosen jyräykset ilmoittivat\nmuutoksen tapahtuneeksi. Taivas selkeni, vuori tuli näkyviin, ja tuuli,\njoka oli muuttunut länsipohjoiseksi, salli nähdä Balme-solan päällitse,\njoka sulkee Chamonix-laakson pohjoisen puolella, muutamia keveitä\npilviä, joita tervehdin kauniin ilman enteinä.\n\nVastoin näitä hyviä merkkiä, ja vaikka ilmapuntari näytti tahtovan\nnousta, selitti opastajapaikan esimies Chamonix'issa, herra Balmat,\nettei vielä ollut aika ajatella vuorelle nousua.\n\n-- Jos ilmapuntari jatkaa nousemistaan, lisäsi hän, ja ilma pysyy\nkaltaisenaan, niin lupaan teille oppaat ylihuomiseksi tahi kentiesi\njo huomispäiväksi. Sillä aikaa ehdotan että, hillitäksenne\nkärsimättömyyttänne ja pehmittääksenne jäseniänne, lähdette matkalle\nBreventille. Pilvet pian hajautuvat ja te tulette tilaisuuteen tehdä\nitsellenne selvän käsityksen kuljettavastanne tiestä, päästäksenne\nMont-blanc'in huipulle. Jos sen pulan perästä vielä rohkenette, niin\nkoettakaa onneanne.\n\nNämä eräänlaisella äänenkorolla lausutut sanat eivät juuri olleet\nkehoittavaiset, ja vaativat miettimään asiata. Kumminkin myönnyin\nehdoitukseen ja hän valitsi oppaakseni erään karskiluontoisen ja\nluotettavan nuoren miehen, Edvardi Ravenelin, joka oli ammattiinsa\ntäydellisesti harjaantunut.\n\nKumppalina matkallani oli minulla maanmieheni ja ystäväni Donatien\nLevesque, matkailija sielun ja sydämen pohjasta ja uuttera käymämies,\njoka edellisen vuoden alulla oli tehnyt oppia tuottavan ja monesti\nvaivaloisen retken Pohjois-Amerikassa. Hän oli jo kuljeksinut mainittua\nmaata monelle eri suunnalle ja oli juuri lähtemäisillään New-Orleansiin\npitkin Missisippi-virtaa, kun sota ehkäisi hänen tuumansa ja kutsui\nhänet Ranskan maahan. Sittemmin tapasimme toisemme Aix-les-Bainsissa ja\npäätimme vesihuusauksen perästä yhdessä matkustaa Savojiin ja\nSchweitziin.\n\nDonatien Levesque tiesi aikeeni, ja koska terveytensä, miten luuli, ei\nsallinut hänen lähteä tälle pitkälliselle vaellukselle jäätiöiden yli,\nniin pidettiin se tuuma, että hän Chamonix'issa odottaisi paluutani ja\npoissa ollessani tavallisuuden mukaan kävisi Montanvers-jäätiöllä.\n\nKuultuansa minun aikovan Breventille, ystäväni ei epäröinyt lähteä\nkanssani. Nousu Breventille on muuten miellyttävimpiä retkiä\njoita voi tehdä Chamonix'ista. Tämä vuori, joka on 8,500 jalkamittaa\nkorkea, on Aiguilles-rouges nimisen vuoriharjanteen pitke,\njoka kulkee länsi-etelästä itäpohjoista kohti, yhtä suuntaa\nMont-blanc vuoriharjanteen kanssa, jonka kanssa se muodostaa ahtaan\nChamonix-laakson. Breventin keskellisen aseman johdosta vastapäätä\nBossons-jäätiötä sopii tältä vuorelta miltei koko heidän retkellään\nnähdä ne matkueet, jotka tohtivat kiivetä Alppien jättiläiselle. Tästä\nsyystä käykin siellä paljon ihmisiä.\n\nKello seitsemän aikana aamulla lähdimme matkalle. Siellä en voinut olla\najattelematta Balmat'in arveluttavia sanoja. Olivatpa vähällä saattaa\nminut hämille. Kysyin siis oppaalta:\n\n-- Oletteko käyneet Mont-blancilla?\n\n-- Olen, vastasi hän, kerran käynyt, ja siitä on minulle kylliksi. En\naio tehdä sitä toista kertaa.\n\n-- Hitto niinkin! ja minä, joka juuri aion sitä koettaa!\n\n-- Se on vallassanne, herraseni, mutta minä en saata tulla kanssanne.\nVuori ei ole hyvällä tuulella tänä vuonna. Useita yrityksiä nousta\nsinne on tehty, mutta ainoastaan kaksi on onnistunut, ja viime kerralla\ntäytyi kahdesti palata. Muuten on onnettomuus viime vuonna hiukan\nlaimentanut harrastajain intoa.\n\n-- Onnettomuusko? Mikä onnettomuus?\n\n-- Kah, ettekö olekaan siitä kuulleet? Matkue, jossa oli kymmenen\nopasta ja kantajaa sekä kaksi englantilaista, lähti syyskuun\nkeskipaikoilla matkustamaan Mont-blancille. He nähtiin pääsevän\nkukkulalle asti, mutta sitte muutamain silmänräpäysten perästä pilveen\nkatoavan. Pilven hajauttua ei näkynyt ketään. Ne kaksi englantilaista\nynnä seitsemän opasta ja kantajaa tuuli oli pyhkäissyt pois ja\ntodenmukaisesti syössyt Brenva-jäätiölle. Vastoin ahkeroimpia\netsinnöitä ei ole onnistunut löytää heidän ruumiitansa. Ne kolme\nmuuta miestä löydettiin 450 jalkamittaa alempana kukkulata, likellä\nPetit-Mulets'iä. Heidän ruumiinsa olivat jäämöhkäleinä.\n\n-- Mutta kuinka taisivatkin nämä matkailijat olla niin varomattomat?\nsanoin minä Ravenelille. Mikä hulluus niin myöhäisenä vuoden-aikana\nlähteä semmoiselle matkalle! Olisivatpa lähteneet elokuulla!\n\nTurhaan koetin poistaa tämän surullisen kertomuksen vaikutusta\nmielestäni. Onneksi ilma vähitellen selkeni, ja ihanan auringon säteet\nhajoittivat pilvet, jotka vielä peittivät Mont-blancin, ja samalla\nnekin, jotka sieluni pimittivät.\n\nMatkamme päättyi mielen mukaisesti. Lähdettyämme navettain luota\nPlanpraz'in tykönä, jotka ovat 6,500 jalkaa korkealla, vaelsimme\nlumisohjossa ja alasvierineiden kivilohkareiden yli, kunnes tulimme\neräälle jyrkälle, La Cheminée nimiselle vuoripenkerelle, jota oli käsin\nja jaloin kiipeäminen. Kahdenkymmenen minuutin perästä olimme Breventin\nkukkulalla, josta näkyala on ihmeteltävä. Mont-blanc näkyy sinne\nkaikessa majesteetissaan. Vankoille alustoilleen lujasti perustuneena\nvuorijättiläs näyttää kimppuunsa yllyttävän myrskyjä, jotka\nlannistuttavat voimiansa hänen jääkilpeään vasten, samalla kun\nyltympäri sitä kohoaa, ikäänkuin turhaan kilpaillen ennättääkseen hänen\nkorkeuteensa, vuorenhuipuista koottu henkivartio, joka kantaa selviä\nmerkkiä pitkällisestä häviämisestä.\n\nIhanalta penkereltä, jolla nyt olimme, taisimme, vaikka vielä\nvaillinaisesti, arvailla ne matkan pituudet, mitkä vielä ovat\nkuljettavina, ennenkuin tullaan Mont-blancin kukkulalle. Vuoren laki,\njoka Chamonix'ista katsottuna näyttää olevan niin likellä Dôme du\nGoûter'ia, on nyt todellisella paikallansa. Useita tasamaita, jotka\ntekevät yhtä monta pengertä, joita täytyy pyrkiä ylös ja joita ei\nsovi laaksosta nähdä, paljastuu nyt silmäin eteen, perspektivin\n(etenemys-kuvauksen) lakien mukaan vielä enemmin enentäen ikävöityn\npäämaalin kaukaisuutta. Bossons-jäätiö näkyy kaikessa kirkkaudessaan\njääsaikaroineen ja möhkäleineen, jotka, kuin aallot kuohuvassa meressä,\nnäyttävät pieksevän Grands-Mulets'in kallionkylkiä, jonka juuri katoaa\nniiden sekaan.\n\nTämä ihmeellinen näytelmä ei ollutkaan omiaan haluani laimentamaan, ja\nlujempi kuin koskaan ennen oli päätökseni oppia tuntemaan tätä minulle\nvielä outoa maailmata.\n\nIhastus valtasi matkakumppalinikin, ja tästä hetkestä alkaen aloin\nuskoa, etten tulisikaan yksinäni kiipeämään Mont-blancille.\n\nMe palasimme Chamonix'iin. Ilma kävi yhä paremmaksi; ilmapuntari yhä\nnousi verkallensa, ja kaikki asianhaarat näyttivät muodostuvan mitä\nparhaimmiksi.\n\nHämärissä seuraavana päivänä riensin oppaiden päällysmiehen luokse.\nTaivas oli pilvetön; tuuli, miltei tuntumaton, oli vakaantunut\nitäpohjoiseksi. Mont-blancin vuoriharjanne, jonka etevimpiä huippuja\nnouseva aurinko valaisi, näytti kutsuvan meitä käymään luonansa. Eipä\nsopinutkaan niin epäkohtelias olla että olisimme hyljänneet näin\nystävällisen kutsumuksen. Herra Balmat, kysyttyänsä neuvoa\nilmapuntariltaan, selitti nousemisen mahdolliseksi ja lupasi hankkia\nminulle kaksi ohjesäännössä määrättyä opasta sekä kantajan. Minä annoin\nhänen vapaasti järjestää kaikki asiat niinkuin hän tahtoi. Mutta\ntapaus, jota en ollut edeltäpäin arvannut, yritti tekemään vähän\nhämmennystä valmistuksissa.\n\nLähtiessäni opastajain asuntopaikasta kohtasin Edvard Ravenelin,\neilisen oppaani.\n\n-- Yhäkö vielä aiotte nousta Mont-blancille? kysyi hän.\n\n-- Totta kaiketi, vastasin minä. Eikö mielestänne hetki ole hyvästi\nvalittu?\n\nHän viipyi moniaita silmänräpäyksiä ja vastasi sitte hymyillen:\n\n-- Te olette minun matkustajani; minä saatin teidät eilen Breventille\nja minun on siis vaikea luopua teistä. Jos siis aiotte sinne ylös, niin\ntulen kanssanne, jos tyydytte tarjoukseeni. Siihen on teillä oikeus,\nsillä kaikille vaarallisille retkille on matkustajalla, jos niin\ntahtoo, valta itse valita oppaansa. Soisin vaan, että paitsi minua\nottaisitte oppaiksenne veljeni Ambroise Ravenelin ja orpanani Gaspard\nSimonin. Ne ovat nuoria ja ripeitä miehiä, joita kyllä yhtä vähän kuin\nminua mokoma matkustus ihastuttaa, mutta jotka eivät hätäile kun tosi\ntulee. Minä vastaan heidän puolestaan niinkuin omastanikin.\n\nNuorukainen vaikutti minussa luottamusta. Minä myönnyin hänen\ntarjoukseensa ja palasin hetikohta antamaan herra Balmat'ille tietoa\nvalinnostani. Mutta tämä oli jo käynyt toimenpitoon asiasta ja\nlähettänyt sanan vuorossa oleville oppaille. Toinen niistä Edvard Simon\noli vastannut, olevansa valmis lähtemään, ja toiselta, Jean\nCarrier'ilta odotettiin vastausta. Epäilemistä ei ollut, sillä tämä\nmies oli jo yhdeksänkolmatta kertaa noussut Mont-blancille. Olin siis\nsuuressa pulassa. Oppaat, jotka olin luvannut ottaa olivat kaikki\nChamonixin naapurikunnasta, Argentierestä, jonka tähden edellisestä\npaikkakunnasta olevat oppaat syyttivät Raveneliä vehkeilemästä\nsukulaistensa eduksi, mikä oli vastoin ohjesääntöä.\n\nRiidan ratkaistakseni otin Edvard Simoninkin, joka jo oli tehnyt\nvalmistuksensa.\n\nHänestä minulla ei ollut mitään hyvää, jos tulisin olemaan yksinäni\nmatkalla, mutta hän oli välttämättömästi tarpeellinen, jos ystäväni\npäättäisi lähteä kanssani.\n\nLaitettuani tämän asian selville, menin sopimaan asiasta Donatien\nLevesquen kanssa. Minä tapasin hänen nukkumasta sen vanhurskaan unta,\njoka päivällä ennen oli vaeltanut viisitoista kilometeriä vuoria. Oli\nvähän työlästä saada häntä heräämään; mutta tempaistuani pois\nensistäkin peiton, sitte pään-alaisen ja viimein matrassinkin,\nonnistuin saamaan hänet ymmärtämään, että hankkiusin tuohon suureen\nvaellukseen.\n\n-- No niin! sanoi hän haukotellen, minä lähden mukaan\nGrands-Mulets'ille ja odotan siellä paluutanne.\n\n-- Hyvä! vastasin minä, minulla on juuri yksi opas liikaa, jonka pyydän\nsaada liittää teihin.\n\nMe ostimme jäätikkö-vaellukseen välttämättömät kaapineet. Raudoitetut\nsauvat, karkeasta verasta tehdyt säärystimet, viherjät silmälasit,\njotka hengenpitävästi suojelivat silmiä, turkkinahalla sisustetut\nhansikat, viherjät harsot ja kompassit -- ei mitään unhotettu. Me\nostimme kolminkertaisilla pohjilla varustetut saappaat, jotka oppaat\nnauloittivat. Tämä jälkimäinen asia on mitä tähdellisintä, kun\nsemmoisella retkellä on silmänräpäyksiä, jolloin luiskahus olis sama\nkuin kuolema, ei ainoastaan luiskahtavalle itselleen vaan koko\nmatkueellekin.\n\nMeidän ja oppaiden valmistuksiin meni noin kaksi tuntia. Kahdeksan\naikana tulivat hevois-aasimme, ja me lähdimme viimein matkustamaan\nnavetoille Pierre-Pointue'n luona, jotka ovat 3,000 jalkaa korkeammalla\nkuin Chamonix ja 8,400 jalkaa alempana Mont-blancin kukkulata.\n\nPierre-Pointue'n luokse saavuttuamme, tapasimme siellä erään\nspanialaisen matkailijan, herra N:n, jota seurasi kaksi opasta ja yksi\nkantaja. Ensimäinen oppaansa, Paccard, oli sukulainen sille tohtori\nPaccardille, joka Jackues (Jaakko) Balmat'in kanssa lähti ensi kerran\nnousemaan Mont-blancille, ja oli jo kahdeksantoista kertaa käynyt\nvuoren kukkulalla. Herra N. oli niinkuin mekin juuri aikeessa lähteä\nnousemaan. Hän oli paljon matkaillut Amerikassa ja mennyt Andien yli\nQviton luona, jonka tähden toivoi kovin suuritta vaivaloisuuksitta\nvoivansa uskaltaa yrityksen Mont-blancin suhteen. Mutta hän pettyi. Hän\noli tehnyt laskunsa, ottamatta lukuun pystöjyrkkiä kallionkylkiä ja\nohennutta ilmaa.\n\nKiirehdin hänen kunniakseen lisäämään, että hänen todellakin onnistui\npäästä Mont-blancin huipulle, kiitos tahtonsa harvinaiselle tarmolle,\nsillä ruumiilliset voimansa olivat silloin jo aikoja sitten\ntyhjennetyt.\n\nMe söimme niin vankan aamiaisen kuin mahdollista Pierre-Pontuen luona.\nTämä on tavallinen varokeino, sillä ruokahalu katoaa tavallisesti\njäätienoosen tultua.\n\nHerra N. lähti kello 11 aikana Les Grands-Muletsiä kohti. Me emme\nlähteneet ennen kuin puolenpäivän aikana. Pierre-Pontuen luona\nhevois-aasien päästävä tie loppuu. Meidän täytyi sen jälkeen\nvinkkuroiden kiipeillä erästä vaikeata polkua, joka noudattaa Les\nBossons-jäätiön reunaa Mont-Midi-vuoren juurta myöten. Tunnin varsin\nvaivaloisen työn perästä ankarassa lämpimässä tulimme eräälle\nPierre-à-l'Echelle nimiselle paikalle, joka on 8,200 jalkaa korkealla.\nTäällä sidoimme kaikki itsemme toisiimme kiinni vahvalla köydellä,\nsiten että olimme yhdeksän tahi kaksitoistakin jalkamittaa toisistamme.\nTämä jäätiö, jolle on erittäin vaikea päästä, näyttää joka suunnalla\nammottavia rotkoja, joiden pohjaa ei näy. Näiden rotkojen pystöjyrkillä\nseinillä on vihertävä, epäselvä, näköä tuiki hämmentävä väri, kun\nvarovasti lähestytään ja luodaan silmänsä tuohon salaiseen syvyyteen,\nniin tuntuu kuin se ihmeellisesti vetäisi puoleensa, eikä mikään näytä\nluonnollisemmalta kuin siihen heittäytä.\n\nVitkalleen nyt astutaan eteenpäin, milloin rotkoa kiertäen, milloin\nmennen sen yli tikapuilla tahi vahvuudelleen epäiltävää lumisiltaakin\nmyöten. Se on silloin kuin köysi on tarpeesen. Sitä pidetään kiinteällä\ntällä vaarallisella kulkupaikalla; jos silloin lumisilta pettää, niin\nopas tahi matkustaja jää syvyyden päälle rippumaan. Hän vedetään ylös\njälleen, ja hän pääsee siitä tällä kertaa muutamilla ruhjahuksilla. Jos\nrotko on leveä eikä kovin syvä, niin hilautaan sen pohjalle, että\ntoisella puolen noustaisiin ylös. Tässä tapauksessa on välttämätöntä\nettä hakataan pykälöitä jäähän, jonka sekä vaivaloisen että vaarallisen\ntyön oppaat tekevät, jotka menevät edellä, varustettuina\n\"piolet'eillään\", eli eräänlaisilla kuokilla tahi ehkä oikeammin\nkirveillä.\n\nEräs erinäinen asianhaara tekee pääsyn Bossons-jäätiölle sangen\nvaaralliseksi. Jäätiölle tullaan Midi-kukkulan juurella ja siinä on\nrotko yli kuljettavana, jossa vuoren-vieroksia usein tapahtuu. Tämä\nrotko on noin 600 jalkaa leveä, ja sen yli mentäissä on yksi oppaista\nvahtina, varoittamassa mahdollisista vaaroista.\n\n1869 tässä eräs opas sai surmansa. Vuorenvieros tempaisi hänet\nsyvyyteen ja hän murskautui kallioita vasten 900 jalkaa alempana.\n\nMe olimme siis varoitetut ja kiirehdimme askeliamme niin paljon kuin\ntottumattomuutemme tällaisiin vaelluksiin myönsi. Tältä vaaralliselta\nkohdalta hyvin pääsneinä tulimme toiselle, yhtä vaaralliselle.\nKysymyksenä on päästä séracs-nimellä tunnettuin suunnattomain\njäämöhkäleiden sivu, joiden muodostuminen vielä on selittämättä. Näitä\njäämöhkäleitä on tavallisesti ylätasangon reunalla ja ne ovat alituinen\nuhka koko niiden alla olevalle laaksolle. Joku liikahus jäätikössä,\nniinpä vaan joku vieno värähys ilmassa voi panna ne putoamaan ja\ntuottaa hirmuisimpia onnettomuuksia.\n\n-- Herraseni! olkaa ääneti tässä ja käykää sukkelasti!\n\nNämä sanat, jotka opas lausui kiivaalla äänellä, tekivät lopun\nkanssapuheestamme. Me astuimme joutuisasti ja ääneti. Vihdoin tulimme\neräälle paikalle, jolla on nimenä _La Joncktion_ (yhdistys), mutta jota\nsuuremmasta syystä saisi sanoa _La Sparation'iksi_ (eroitukseksi),\nsyystä että Bossons- ja Tacconay-jäätiöt tässä ovat Côte-vuorella\neroitetut. Tällä kohdalla saa näky-ala sanomattoman harvinaisen\nluonteen: rotkot kimeltelevillä väreillä, jääpurat, terävät kuin\nsilmäneulat, syvyyksien päällä rippuvat jäämöhkäleet, pienoiset\nviherjä-vesiset järvet muodostavat yhdessä sekasoan, joka käy ylemmä\nkaikkea mielikuvatusta. Pane tähän lisäksi purojen kohina jäätiön\npohjalla, syvyyteen syöksähtäväin jäämöhkäleiden kamala, kaiun\nmonistelema jyske, tärisevä maa, joka uhkaa aueta jalkainne alla; ja\nteillä on mielenkuvaus näistä kolkoista ja oneista tienoista, joiden\nainoa elonmerkki on hävitys ja kuolema.\n\nLa Jonctionin sivu kuljettua noudatetaan joku aika Tacconay-jäätiötä,\nja niin tullaan jyrkälle liepeelle, joka vie Grand-Muletsin luokse, ja\njolle täytyy kiivetä. Vihdoin, vaellettuamme kolme tuntia lumen ja jään\nseassa, saavuimme niiden noin 600 jalkaa korkeiden kallioiden luokse,\njotka ovat nimekseen saaneet Les Grands-Mulets ja vallitsevat toiselta\npuolen Bossons-jäätiötä ja toiselta niitä jyrkkiä liepeitä, jotka\nulottuvat aina Dôme du Goûterin juurelle asti.\n\nVähäinen tupa, jonka oppaat ovat rakentaneet ensimäiselle kallion\npenkerelle ja joka on 9,000 jalkaa korkealla, antaa suojaa\nmatkustajille, heidän odottaessaan hetkeä milloin saa nousta\nMont-blancin kukkulalle.\n\nMe söimme päivällistä miten taisimme ja nukuimme samalla lailla; näillä\nkorkeilla tienoilla ei käy kumpikaan oikein laatuun.\n\n-- No niin, sanoin Levesquelle, oltuani syövinäni, olenko liiallisesti\nylistänyt tämän maan komeata ihanuutta ja kadutteko seuranneenne minua\ntänne?\n\n-- Kadunpa sitä niin vähän, vastasi hän, että olen lujasti päättänyt\nseurata teitä aina kukkulalle asti. Luottakaa minuun.\n\n-- Hyvä, sanoin minä, mutta tiedämmehän, että enin työ vielä on\ntekemättä.\n\n-- Mitä joutavia, vastasi hän, kyllä se menee! Menkäämme sillä välin\nulos katsomaan päivänlaskua, joka arvattavasti tarjoaa suurenmoisen\nnähtävän.\n\nTaivas pysyi yhä merkillisesti kirkkaana.\n\nVuoriharjanteet Brevent ja Aiquille-Rouge olivat jalkaimme alla.\nToisella puolen kohosivat Fiz-kalliot ja huippupäinen Mont-Varant\nSallanche-laakson yli, siirtäen alas kolmanneksi tasangoksi Fleury- ja\nReposoir-nimiset vuoriharjanteet. Edempänä oikealla kädellä näkyi Buet\nlumella peitetyn lakensa kanssa, ja vielä edempänä Rhône-laaksoa\nvallitseva Mont-Midi viiden koukkuhampaansa kanssa. Takanamme oli\nmeillä ikuinen lumi, Dôme du Goûter, Mont-Maudit ja viimeksi\nMont-blanc.\n\nVähitellen vajosi Chamonix-laakso tiheään sumuun, joka kohta peitti\nlännessäkin olevat vuoret toisen toisensa perästä. Ainoastaan\nMont-blanc on vielä yhtä kirkas ja kiiltää kuin kultaisella\nsädeseppeleellä ympäröittynä. Kohta varjot ulottuvat Dôme du Goûteriin\nja Mont-Mauditiin, mutta kunnioittavat vielä Alppien jättiläistä.\nIhmetellen noudattelimme tätä valon verkallista hupenemista. Se viipyi\nviimeksi hetkisen aikaa vuoren kaikkein korkeimmalla huipulla ja jo\nsaatti meihin sitä mieletöntä toivoa, että säilyisi niin koko yön.\nMutta muutamain minuutien perästä kaikki peittyi pimeyteen, ja hilpeitä\nväriä seurasi kuoleman lyijyraskaat varjot. En liioittele: jotka\nrakastavat vuoria, minun ymmärtävät.\n\nTätä suurenmoista näky-alaa katseltuamme, ei ollut meillä muuta\ntehtävänä kuin odotella lähdön hetkeä. Meidän piti lähteä liikkeelle\nkello 2 aikana aamulla. Itsekukin oikaisi itsensä matrassilleen; mutta\nnukkumista ei ollut ajattelemistakaan, yhtä vähän kuin puhelemista.\nOlinpa enemmin tahi vähemmin kamalain ajatusten valloissa: oli kuin\nyöllä kenttätappelun edellä, se vaan eroituksena, ettei mikään\npakoittanut minua tappelemaan. Kaksi ajatus-suuntaa taisteli\nherraudesta, ja niinkuin pako- ja nousuvesi oli kumpikin vuorollaan\nvoitolla. Toisaalta tulivat kaikki ne epäilykset, joita ymmärrys\nnostaa näin rohkeata yritystä vastaan. Mitä hyvää on mokomasta\nseikkailuksesta? Kenellä on siitä hyötyä, jos se onnistuukin? Mutta\nmikä surun ja katumuksen lähde, jos pahoin käy! Mielikuvatuskin kävi\nleikkiin osalliseksi ja toi esiin kaikki mahdolliset tapaturmat, joita\noli tapahtunut vuorivaelluksilla. Minä näin unta lumisilloista, jotka\nmurtuivat jalkaini alla, tunsin itseni ammottavaan syvyyteen\nsuistuneeksi, kuulin lumivyöryjen jyskettä, jotka tempaisivat minut\nmukaansa huimaavaan menoonsa, luulin itseni katoavan, tunsin kuolon\nkylmyyden minut vallanneen ja tein viimeisistä voimistani ponnistuksen\nkiskoutuakseni irralle!...\n\nAnkara jyminä, jotakin hirmuista tapahtui samassa silmänräpäyksessä.\n\n-- Lumivyöry! Lumivyöry! huusin minä.\n\n-- Mikä hätänä? Mitä teette? kysyi unen pyörryksissä oleva Levesque.\n\n-- Ah! se oli vaan pöytä, jonka painajaiseni pahimmasti ajaessa löin\nkumoon että jysähti. Tämä jokapäiväistä laatua oleva tapaus sai minun\njälleen tointumaan. Minä nauroin peljästykselleni; vastakkainen\najatusjuoksu ja samalla kunnianhimoni saivat taas vallan. Nyt oli\nainoastaan itseni varassa että hiukan ponnistelemalla pyrkisin perille,\ntuolle niin harvoin saavutetulle vuoren kukkulalle! Se olisi voitto\nyhtä hyvä kuin mikään muu! Tuiki harvoinhan toki tapaturmia sattuu!\nMikä näytelmä eikö sieltä ylhäältä nähtäne! Ja mikä tyytyväisyys, kun\non saatu tehdyksi mitä muut eivät ole uskaltaneet!\n\nTällaisilla mietinnöillä rohkaisin mieltäni, ja odotin levollisesti\nlähdön merkkiä.\n\nKello 1 tienoilla ilmaisivat oppaiden askelet, heidän kanssapuheensa\nsekä avattuin ja suljettuin ovien jyske, että hetki lähestyi. Vähän\najan perästä astui Ravenel huoneesemme.\n\n-- Nouskaa ylös, herrat! Ilma on ihana, ja kello 10 aikana arvattavasti\nolemme kukkulalla.\n\nYhdellä hyppäyksellä olimme vuoteiltamme poissa ja tuota pikaa puimme\npäällemme. Kaksi oppaistamme lähti edeltäpäin tietä tutkimaan. He\nolivat varustetut lyhdyllä, jonka piti näyttää meille tietä, ja\nheillä oli kirveet muassa että vaikeampiin paikkoihin hakkaisivat\npykälöitä. Kello 2 aikana lähdimme kaikki matkalle seuraavassa\nkulkujärjestyksessä: minun edelläni ja etunenässä Edvard Ravenel;\ntakanani Edvard Simon ja Donatien Levesque; hänen takanaan molemmat\nkantajamme -- me olimme näetsen ottaneet mukaamme tuvan vahdin Grand\nMuletistä -- ja jälkimmäisenä koko herra N:n matkue.\n\nOppaat ja kantajat olivat keskenään jakaneet kapineet. Lähdön merkki\nannettiin, ja me lähdimme astumaan synkeässä pimeässä, ohjaten\nkulkuamme etäällä kiiluvaa lyhtyä kohti.\n\nTässä lähdössä oli jotakin juhlallista. Puhuttiin vaan vähän, ja\nympärillämme vallitseva, arveluttava salasuhteisuus valtasi itsekunkin;\nmutta samalla tunsimme vilkkaan vaikutuksen tästä oudosta ja mieltä\nponnistavasta tilasta, joka teki meidät väliä pitämättömiksi niistä\nvaaroista, jotka voivat meidät kohdata. Maisema ympärillämme oli\neriskummainen. Selvästi emme voineet kaikkia eroittaa. Isot,\nvalkoiselle vivahtavat, epäselvät ruhot, tummilla, vähän jyrkemmin\nesiintyvillä pilkuilla, estivät taivaanrannan näkymästä. Taivaslaki\nkimelteli omituisella kiillolla. Etäisyydellä, jota ei käynyt\nmäärääminen, näimme lyhdyn epävakaisen valon, ja yön juhlallista\nhiljaisuutta häiritsi ainoastaan opasten kirveiden karskunta.\n\nHiljaa ja varovasti astuimme ensimmäistä lievettä Dôme du Goûterin\njuurta kohti. Kahden tunnin vaivaloisen astumisen perästä tulimme\nensimäiselle tasangolle, nimeltä Petit-Plateau, joka on Dôme du\nGoûterin juurella ja liki 12,000 jalkaa korkealla. Muutamia minuutin\nlevähdettyämme lähdimme taas astumaan, poiketen vasemmalle kädelle\nlievettä ylöspäin, joka vie Grand-Plateau'lle.\n\nMatkueemme oli tällä välillä jo vähennyt. Herra N. oppaineen erosi\nmeistä, hän kun tunsi niin väsyneensä, että oli pakoitettu kauemmin\naikaa levähtämään.\n\nKellon ollessa noin puolivälissä viisi aamukoitto alkoi elähdyttää\ntaivaanrantaa. Nyt kiipesimme viimeisen penkeren Grand-Plateau'lle,\njonne vaaratta tulimme. Nyt olimme enemmän kuin 12,000:nen jalan\nkorkeudella. Aamiainen, jonka täällä söimme, oli pian suoritettuna.\nVasten luuloa oli Levesque'llä ja minulla hyvä ruokahalu, mikä oli hyvä\nmerkki. Oppaat olivat mitä paraalla tuulella ja katsoivat menestyksemme\nihan varmaksi. Minä puoleltani arvelin heidän liian pikaisesti\npäättävän.\n\nAamiaisen jälkeen levähtäessämme herra N. saapui luoksemme. Me kaikin\nmokomin vaadimme häntä ottamaan jotakin ruokaa, mutta hän pani jyrkästi\nvastaan. Hänellä oli se näissä tienoissa niin tavallinen, tempovainen\nvatsan-kuroutuminen, ja hän tunsi itsensä kovin menehtyneeksi.\n\nGrand-Plateau ansaitsee omituisen selityksensä. Oikealla kädellä kohoaa\nDôme du Goûter. Keskellä on Mont-blanc, 2,700 jalkamittaa ylemmä\nkohoava. Vasemmalla kädellä näkyy Mont-Rouge ja Mont-Maudit. Tämä\nääretön pyörö-teateri kimeltelee yleensä huikaisevan valkoisena. Joka\nsuunnalla näkyy suunnattomia rotkoja. Erääsen semmoiseen hukkui 1820\nkolme niistä oppaista, jotka seurasivat tohtori Hamelia ja översti\nAndersonia. 44 vuotta sen jälkeen sai eräs toinen opas, Ambroise\nCouttet, surmansa samassa paikassa.\n\nSuurinta varovaisuutta on vaarinotettava tätä tasankoa kuljettaissa,\nsillä usein tavataan lumella peitettyjä rotkoja. Paitsi sitä tapahtuu\nsinne lumivyöryjä tuontuostakin. Lokakuun 13 päivänä 1866 musertui eräs\nenglantilainen matkailija ja kolme hänen oppaistansa Mont-blancilta\ntulleen lumivyöryn alle. Varsin vaarallisen työn perästä onnistui\nlöytää kolmen oppaan ruumiit. Toivottiin joka silmänräpäys tapaavansa\nenglantilaisenkin ruumis, kun uusi lumivyöry solahti edellisen päälle\nja pakoitti työntekijät luopumaan yrityksestä.\n\nKolme tietä oli nyt meille tarjona. Tavallinen tie, joka menee\nvasemmalle kädelle Mont-Mauditin juuritse eräänlaisen viettävän, Porche\neli Corridor nimellisen laaksokäytävän kautta, vie ei kovin\npäällepääsemättömäin jyrkänteiden yli Mont-Rougen ensimäiselle\nkalliopenkerelle.\n\nToinen tie, jota vähemmin käytetään, poikkeaa oikealle kädelle Dôme du\nGoûterin yli ja vie Mont-blancin kukkulalle harjaa pitkin, joka\nyhdistää nämä molemmat vuoret. Kolme tuntia täytyy seurata tietä, jolla\npäätä huimaa, ja kiivetä erästä jyrkkää jääseinää myöten, jonka nimi on\nBosse-du-Dromadaire.\n\nKolmas tie on se että noustaan suoraan Corridorin nenälle, kiipeämällä\nnoin 750 jalkaa korkean jääseinän päälle, joka kulkee rinnatusten\nMont-Rougen ensimäisen kalliopenkeren karissa.\n\nKoska oppaat sanoivat ensimäisen tien olevan salvattuna muutamilla\näsken syntyneillä rotkoilla, jotka tekivät sen perin mahdottomaksi\nkulkea, ei auttanut muu kuin valita niistä toisista toinen. Minä\nosaltani äännöstin Bosse-du-Dromadairen yli menevää; mutta se\nkatsottiin kovin vaaralliseksi, ja nyt päätettiin käydä käsiksi siihen\njääseinään, joka vie Corridorin nenälle.\n\nPäätöksen tehtyä on parasta hetikohta panna se toimeen. Siispä menimme\nGrand-Plateaun yli ja tulimme sen tosiaankin peljättävän, eteemme\nkohoavan esteen juurelle.\n\nJota pitemmälle etenimme, sitä pystysuoremmalta näytti meistä\nvuorenkyljen kaltavuus. Siihen lisäksi tuli useita rotkoja vuoren\njuurella, jotka heti alussa olivat välttyneet huomioltamme.\n\nYhtähyvin ryhdyimme tuohon työlääsen nousemiseen. Etupäässä oleva opas\nteki kirveellään ensimäisen kolon jäähän, jonka perästä toinen sen\nlaajensi ja valmisti. Ennätimmepä kaksi askelta minuutissa. Jota ylemmä\nnousimme, sitä jyrkemmiksi rinne kävi. Jopa seisahtuivat oppaatkin\nhetkisen ajaksi neuvoittelemaan; he puhuivat maakuntansa kielimurretta\nja näkyivät olevan erimieliset, mikä ei hyvää ennustanut. Viimein tuli\nniin jyrkkä, että hattuni lippu koski ylempänä minua olevan oppaan\npohkimoon. Sinkoilevat jääpalaset ilmankin veivät minulta näön vähäksi\naikaa ja tekivät tilani tuiki ikäväksi. Nyt aloin oppaita puhutella:\n\n-- Kuulkaapas, sanoin minä, hyvä kyllä voi olla nousta tällä keinoin.\nTosin ei tämä mikään mukava tie ole, sen tunnustan, mutta mahdoton ei\nse kumminkaan ole. Mutta sanokaapa minulle eräs tähdellinen asia: millä\nkeinoin pääsemme alas jälleen?\n\n-- Oh, herraseni! vastasi Ambroise Ravenel, kotiin palatessa lähdemme\ntoiselle tielle.\n\nJo vihdoin viimein, kahden tunnin vaivaloisten ponnistusten perästä ja\nhakattuamme enemmän kuin neljäsataa astinta tähän hirmuiseen\nnousupaikkaan, saavuimme voipuneina Corridorin nenälle.\n\nSiellä menimme erään loivan lumilakean yli, pitkin erästä suunnattoman\nsuurta halkeamaa, joka sulki tien. Tuskin olimme toisaalle kääntyneet,\nennenkuin ihastuksen huuto pääsi rinnoistamme. Oikealla kädellä\nmeillä oli Piemont ja Lombardian tasamaat jalkaimme alla. Vasemmalla\npuolella kohottivat vankat, Pennini-Alpit ja Oberland verrattomat,\nlumenpeittoiset huippunsa. Ainoastaan Mont-Rosa ja Mont-Cervin olivat\nvielä ylempänä meitä, mutta kohtapa oli tuleva meidän vuoromme olla\nheitä ylempänä.\n\nTämä ajatus palautti meidät työhömme. Me käänsimme silmämme\nMont-hlancia kohti ja hämmästyimme.\n\n-- Oi Jumala! kuinka pitkä hän vieläkin on, tuo jättiläinen! puhkesi\nLevesque sanomaan.\n\n-- Ja kuinka korkea! lisäsin minä.\n\nYritys näytti tosiaankin hurjalta. Tuo mainio, hirvittävä vuorenkylki,\njoka oli välttämättömästi kuljettava, seisoi edessämme 50:nen pykälän\nkaltavana. Mutta kiivettyämme Corridorin jääseinän päälle, ei mikään\nvoinut meitä peljättää. Me levähdimme puolen tuntia ja jatkoimme sitte\nvaellustamme; mutta kohtapa huomasimme ilmakehän suhteet melkeästi\nmuuttuneiksi. Aurinko paahti hirmuisesti; sen säteiden heijastus\nlumesta lisäsi tuskaamme. Oheneva ilmakin alkoi tuntua ylen\nvaivaloiselta. Me menimme verkalleen eteenpäin, tiheään levähdellen,\ntulimme Mont-Rougen toiselle kalliopenkerelle ja olimme vihdoin viimein\nMont-blanc'in juurella. Vuori kohosi yksinään ja majesteetillisesti 600\njalkaa ylemmä meitä. Mont-Rosakin oli alamaiseksi antaunut.\n\nLevesque ja minä olimme nääntyä väsymyksestä. Mitä herra N:ään tulee,\njoka Corridorin nenällä oli saavuttanut meidät, miltei sopinut sanoa,\nettä hän oli tunnoton ohenneen ilman vaikutuksille, sillä hän oli, niin\nsanoaksemme, herjennyt hengittämästä.\n\nJo vihdoin aloimme viimeistä pengertä kiivetä. Tuskin olimme ottaneet\nkymmentä askelta, kun seisahduimme tuntiessamme perin mahdottomaksi\nmennä edemmä. Kurkun tuskallinen kuroutuminen teki hengityksen vielä\ntyöläämmäksi. Jalkamme kielsivät meiltä palveluksensa, ja nyt oivalsin\nJacques Balmat'in lauseen, että jalkansa eivät tuntuneet pysyvän\npystössä ilman housuin avutta. Mutta jos ruumis rukoili armoa, niin\nsielu vastasi jäykästi: ylemmä! vielä ylemmä! salpasi epätoivoiset\nvalitushuudot ja hääsi rääkättyä ruumisrukkaa vastustamattomasti\neteenpäin. Näin menimme les Petits-Mulets nimisten kallioiden yli, ja\nkahden tunnin ihmisellisiä enempäin ponnistusten perästä seisoimme\nvihdoin Mont-blanc'in laella.\n\nKello oli 20 minuutia yli kahdentoista.\n\nVoittoriemu sai meidät unhottaneiksi väsymyksemme ja kärsimisemme. Jos\nsiis vihdoinkin olimme saavuttaneet tämän vuorenkukkulan, jota niin\nmahtavana kunnioitetaan. Me olimme kaikkia muita vuoria ylempänä, ja\ntämä ajatus, jonka ainoastaan Mont-blanc voi synnyttää, sai sydämemme\npaisumaan. Se oli kyllästytettyä kunnianhimoa, ja minulle erittäin\ntoteutunut unelma.\n\nMont-blanc on Europan korkein vuori. Ainoastaan muutamat Asiassa ja\nAmerikassa ovat korkeampia, mutta mikä ilo on kiivetä niille, kun ei\ntoki milloinkaan voi päästä korkeimmalle kukkulalle, vaan täytyy jäädä\nalemma ja tunnustaa itsensä voitetuksi.\n\nToiset, esimerkiksi Mont-Cervin, ovat erittäin vaikeat päästä päälle,\nmutta missä nyt seisomme, meillä on Mont-Cervin 1,200 jalkaa alempana\nmeitä.\n\nIlmankin, mitä näytelmää emmekö nauti vaivaimme palkinnoksi. Alinomaa\nsekainen taivas oli saanut synkänsinisen värihunnun. Aurinko, osan\nsäteitään menettänyt, oli kadottanut kirkkautensa, miten osittaisessa\nauringon pimenemisessä. Tämä ilmiö, johon on syynä ilman oheneminen,\noli sitä enemmin silmiin pystyvä kuin vuoret ja lähiset kedot oikein\nuivat valossa, niin että taisimme vaarinottaa milteipä pienimmätkin\nerityisyydet.\n\nTaivaanrantaamme rajoitti itä-etelässä Piemont ja loitompana Lombardian\ntasamaat. Lännen puolella meillä oli Savojin ja Dauphinéen\nvuoriharjanteet ja niiden takana Rhône-virran laakso; länsipohjoisessa\nGenèven järvi ja Juran vuorenselkämä, ja etelässä selittämätön sekasoka\nvuoria ja jäätiöitä, josta kohoavat Mont-Rosan, Mischabel-hörnerin,\nMont Cervinin, Weisshornin mahtavat kukkulat, joka viimeksi mainittu\nkuuluisan vuorenvaeltajan Tyndallin arvostelun mukaan on kaunein niistä\nkaikista, ja loitompana Jungfrau, Monch, Eiger ja Finsteraarhorn.\n\nSilmänkantomme eli näkömatkamme pituutta ei käy arvaaminen 28\npeninkulmaa vähemmäksi. [Tässä tarkoitetaan Englannin peninkulmia,\njoita menee 6-2/3 Suomen peninkulmaan.] Vähintään 56 peninkulmaa avara\npanorama oli siis silmäimme eteen paljastettuna.\n\nErityinen asianhaara vielä lisäsi näytelmän ihanuutta. Italian puolella\ntuli pilviä leijuillen Pennini-Alppien kautta, mutta peittämättä niiden\nkukkuloita. Kohta saimme silmäimme alle toisen ja matalamman taivaan,\npilvimeren, josta kokonainen saaristo lumenpeittoisia kukkuloita\nkohosi. Tämä oli niin ihmeellisen ihanata, että suurimmiltakin\nrunoilijoilta puuttuisi sanoja sitä selittämään.\n\nMont-blanc'in kukkula on harjanne, joka ulottuu länsipohjoisesta\nitäpohjoiseen päin, on kaksisataa jalkaa pitkä ja enemmän kuin kolmea\njalkaa leveä korkeimmalta paikalta. Sitä sopisi verrata kaatuneesen\nlaivaan, jonka emäpuu on taivasta kohti.\n\nLämpömäärä oli, vastoin tavallisuutta, sangen korkea, nimittäin 10\npykälää jäätökohdan päällä. Ilma oli melkein ihan tyyni. Ainoastaan\nsilloin tällöin tuntui vieno tuulahus idästä päin.\n\nOpastemme ensimäisenä huolena oli asettaa meidät riviin\nChamonix-laaksoa vastakkain, että siellä voitaisiin lukea kuinka monta\nolimme ja saada vakuutus siitä ettei ketään puuttunut. Joukko\nmatkailijoita oli mennyt Breventille ja Jardinille pitämään silmällä\nkiipeämistämme.\n\nMutta eipä ole siinä kyllä että on noustu Mont-blanc'ille; täytyypä\najatella alaskin tuloa. Hankalin, joskin ei vaivaloisin, tehtävä on\njälellä. Ilmankin emme lähde kaipauksetta paikalta, jonka niin suurella\nvaivalla valloitimme. Ponnin, mikä ajoi meitä noustessa, voiton ja\nvallitsemisen tarve, yhtä luonnollinen kuin käskeväinen, nyt puuttuu;\nnyt kuljetaan innotta ja katsotaan usein taaksensa.\n\nPäätöksemme on kumminkin tehtävä. Sittekuin vanhan tavan mukaan olimme\ntyhjentäneet pikarillisen sampanjaa Mont-blanc'in kunniaksi, lähdimme\npaluumatkalle. Olimme viipyneet tunnin ajan vuoren kukkulalla.\nKulkujärjestys oli siten muutettu, että herra N:n matkue meni edellä,\nja että, hänen oppaansa Paccardin neuvosta, me kaikki olimme yhteen\nköyteen kiinnitetyt. Herra N:n voipumus-tilan tähden oli putous\npeljättävänä, missä kaikkein meidän yhteisiä voimia tarvittiin\ntapaturman estämiseksi. Onneksi toki häneltä puuttui vaan voimia, ei\ntahtoa. Mitä olimme peljänneet, kävi toteen. Ensimmäiseltä penkereltä\nalas mentäissä herra N. useita kertoja horjahti. Erinomaisen voimakas\nja taitava oppaansa onnistui toki pitämään häntä kiinni; mutta meidän\noppaamme, syystä peljäten että me kaikki voisimme pudota ynnä hänen\nkanssansa, tahtoivat eroittaa meidät siitä toisesta matkueesta.\nLevesque ja minä panimme sitä vastaan, ja mitä tarkimpata varovaisuutta\nvaarinottaen tulimme ilman sen enempää vaaraa tämän huimaavan\njyrkänteen juurelle. Mikään silmänharhaus ei ollut enään mahdollinen;\nlähes pohjaton syvyys oli jalkaimme alla, ja muutamat irtauneet\njääpalaset, jotka viuhkaen lensivät ilman läpi juuri likitsemme,\nosoittivat tien jolle matkue tulisi lähtemään, jos joku meistä väärään\nastuisi.\n\nPäästyämme tältä vaaralliselta paikalta, aloin taas hengitellä. Nyt\ntulimme niille luisummille liepeille, jotka vievät Corridorin nenälle.\nLumi oli lämpimästä löyhistynyt, niin että monesti vajosimme polvia\nmyöten, joten vaellus tietysti kävi paljoa työläämmäksi. Me noudatimme\nyhä edelleen aamupäiväisiä jälkiämme, ja minua hämmästytti juuri se,\nkun Gaspard Simon virkkoi minulle:\n\n-- Millekään muulle tielle emme saata lähteä; Corridoria myöten on\nmahdoton päästä, eikä auta meitä muu keino kuin astua alas samaa\njyrkkää seinää, jonka päälle aamulla niin suurella vaivalla ryömimme.\n\nMinä ilmoitin Levesquelle tämän ei juuri suloisen uutisen.\n\n-- Pelkään vaan, lisäsi Gaspard Simon, ettemme saatakaan pysyä kaikki\ntoisiimme sidottuina. Muuten saamme nähdä, miten herra N:n onnistuu\nyrityksessään.\n\nMe lähenimme tuota hirmuista seinää. Herra N:n matkue alkoi mennä alas,\nja me kuulimme ne vilkkaat sanat, mitkä Paccard puhui hänelle. Rinne\noli niin jyrkkä, että kohta emme nähneetkään herra N:ää emmekä\noppaitansa, vaikka kaikki olimme samaan köyteen kiinnitettyinä.\n\nHeti kun Gaspard Simon, joka kulki edelläni, taisi nähdä miten asiat\nolivat, pysähtyi hän ja selitti, vaihdettuansa virkaveljeinsä kanssa\nmuutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, että oli aivan välttämätöntä\nerouta herra N:n matkueesta.\n\n-- Teistä vastaamme, lisäsi hän, mutta emme saata vastata muista, ja\njos he putoavat, niin mekin putoamme.\n\nNäin sanottuaan hän leikkasi köyden poikki.\n\nKovalta tuntui tähän mukautua; mutta oppaamme olivat jäykät. Nyt\nehdoitimme siis, että kaksi heistä auttaisi herra N:n oppaita. He\nsuostuivat siihen mielellänsä, mutta varaköyden puutteessa eivät\ntainneet panna ehdoitusta toimeen.\n\nMe alotimme siis tuon hirvittävän alasmenon. Yksi vaan liikahti aina\nkerralla, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän oli muuttava jalkaansa\nvakuuttivat toiset jalkansa niin lujasti kuin mahdollista, kestääksensä\nsysäystä, jos hän luiskahtaisi. Etummaisella oppaalla, Edvard\nRavenelilla, oli vaarallinen tehtävä; hänen piti korjata ne pykälät,\njoita edellä oleva matkue oli enemmin tahi vähemmin hävittänyt.\n\nMe laskeusimme verkalleen ja niin varovasti kuin suinkin. Tiemme vei\nmeitä suoraan erästä rinteen juurella olevaa rotkoa kohti. Tätä rotkoa\nemme olleet ylösnoustessamme havainneet; mutta nyt se huikaisi näkömme\nviberjältä vipajavalla kidallansa, Alasnoustessamme irtauneet\njääjärkäleet hurahtelivat ohitsemme ja katosivat kuin Minotauron\nnieluun, se vaan eroituksena, että Minotauron nielu ummistui joka palan\nperästä, jota vastoin juopa jalkaimme alla alinomaa piti kitaansa auki\nja näytti odottavan isompaa suupalaa kyllänsä saadaksensa. Nyt oli\nkysymyksenä miten emme joutuisi sen suupalaksi, ja sitä ahkeroimisemme\ntarkoittivat. Välttääksemme tätä heijaisevaa laitosta, tätä siveellistä\nhuimausta, jos niin saanen sanoa, teimme muutamia heikkoja yrityksiä\nlaskeaksemme leikkiä tästä vaarallisesta tilastamme, jossa\nvuorivuohikin olisi toivottomaksi joutunut. Kävimmepä niinkin pitkälle\nettä hyräilimme muutamia Offenbachin laulelmia; mutta puhuakseni totta,\ntäytyy minun tunnustaa, että pilapuheemme olivat raukeita ja laulumme\nhuonoa. Me teimme kuin pimeän arat, jotka laulavat pimeässä mieltänsä\nrohkaistaksensa.\n\nNäin häälyimme elämän ja kuoleman vaiheilla tunnin ajan, joka tuntui\nmeistä iankaikkisuudelta, kun jo vihdoin viimein astuimme vakavalle\nmaaperälle. Siellä alhaalla tapasimme herra N:n ja oppaansa hyvässä\ntallessa.\n\nMuutamia minuutia levähdettyämme jatkoimme vaellustamme.\n\nOllessamme lähellä Petit-Plateau'ta, Ravenel yhtäkkiä seisahtui ja\nsanoi, kääntyen puoleemme:\n\n-- Katsokaapa mikä lumivyöry! Se on tehnyt jälkemme tuntumattomiksi.\n\nSuunnattoman suuri jäämöhkäle oli pudonnut Dôme du Goûterista ja\npeitti kokonansa sen tien, jota aamulla olimme seuranneet mennessämme\nPetit-Plateaun yli. Tämän lumivyöryn suuruutta en saata arvata\nviittäsataa kuutio-meteriä vähemmäksi. Jos se olis irtaunut\nylösnoustessamme, olis vielä yksi kova onni lisännyt Mont-blancin jo\nennestään kovin suurta kuolleiden-luetteloa.\n\nTämä uusi este pakoitti meidät joko hakemaan uutta tietä tahi kulkemaan\npitkin lumivyöryä. Väsyneesen tilaamme nähden tämä viimeksi mainittu\nkeino epäilemättä olis ollut paras; mutta siinä oli paha vaara tarjona.\n60:nen jalan korkuinen jäämöhkäle, joka jo oli osaksi irtaunut Dôme du\nGoûterista, jossa se vaan yhdestä kyljestään oli kiinni, rippui\nmentävän tien päällä. Tuo suunnaton möhkäle näytti olevan tasapainossa,\nmutta hyvin helposti voi tapahtua, että se vähäinen väräjäminen, minkä\nkäynnillämme aikaansaattaisimme, panis sen vyörähtämään. Oppaat\nkeskenään neuvoittelivat. Itsekukin heistä tutki tarkoin kiikarilla\nsitä halkeamaa, mikä oli syntynyt vuoren ja uhkaavan möhkäleen välille.\nTämän terävät ja verekset kulmat osoittivat, että murre oli veres,\ntodenmukaisesti lumivyöryn putoamisen synnyttämä.\n\nNeuvoiteltuaan oppaat päättivät, koska oli mahdotonta muuta tietä\nlöytää, koettaa tuota vaarallista kulkua.\n\n-- Meidän täytyy astua hyvin joutuisasti, vieläpä juostakin, jos\nmahdollista, he sanoivat, ja viiden minuutin perästä olemme ilman\nvaaratta. Eteenpäin! herrat, vielä viimeinen ponnistus!\n\nJuosta viisi minuutia voi väsyneelle näyttää vähältä asialta; mutta\nmeille, jotka olimme jo panneet viimeiset voimamme, näytti\nmahdottomalta sitäkään vähäistä aikaa juosta pehmeässä lumessa, johon\nusein upposimme polvia myöten. Luotimme kumminkin vielä kerran\npontevuuteemme ja onnistuimmekin ilman seikkailuksitta, kun kolme tahi\nneljä kuperkeikkaa luetaan pois, pääsemään tämän vaarallisen paikan\nsivu.\n\nViipyipä jonkun ajan, ennenkuin toivuimme tästä ankarasta\nponnistuksesta. Niinpä heittäysimmekin lumikinokselle, nihki\nväsyksissämme, mutta, hyvin ymmärrettävästi, iloisina sydämissämme.\nSuurimmat vastukset loivat voitetut, ja jos joitakin vaaroja vielä oli\njälellä, taisimme kohdata niitä enempää pelkäämättä.\n\nToivoen saada nähdä lumivyöryn putoavan, pitkitimme levähystämme; mutta\nturhaan odotimme. Päivä kun oli pitkälle kulunut eikä ollut viisaasti\ntehty viipyä näillä jää-aavikoilla, päätimme jatkaa vaellustamme, ja\nkello 5 paikoilla tulimme tuvalle Grand-Muletin luona.\n\nLevottoman yön vietettyämme ja kuumetaudin ahdistellessa, ankaran\nhelteen johdosta, jota olimme kärsineet, hankkiusimme Chamonixiin\npalataksemme; mutta ennen lähtöämme kirjoitimme erääsen tuvassa sitä\nvarten säilytettyyn kirjaan omat ja matkakumppaliemme nimet ja matkan\npää-asialliset seikat.\n\nKello 8 aikana lähdimme matkalle Chamonixiin. Pääsy Bossons-jäätiön yli\noli vaikea, mutta vaaraa ei ollut mitään.\n\nPuolen tunnin matkan päässä Chamonix'ista tapasimme muutamia\nenglantilaisia matkailijoita, jotka olivat odottaneet tuloamme. Meidät\nhavaittuansa he tulivat herttaisesti meitä vastaan, onnittelemaan meitä\nmenestykseemme. Eräs heistä esitti meille vaimonsa, täydellisesti\nsivistyneen naisen. Suurilla viivauksilla kuvailtuamme matkustuksemme,\nsanoi rouva meille sydämestä tulevalla mielen osoituksella:\n\n-- Kuinka suuresti eikö teitä kadehdita! Antakaa minun koskea\nalppi-sauvoihinne!\n\nNämä sanat varmaan tulkitsivat kaikkein ajatuksia meidän suhteemme.\n\nNousu Mont-blanc'ille on ylen vaivaloinen. Sanotaan mainion\nluonnontutkijan de Saussuren siinä perustaneen sen taudin, joka laski\nhänet hautaan muutamia kuukausia sen perästä. En luule saattavani\nparemmin lopettaa tätä kertomusta kuin näillä Markham Shervillen\nsanoilla:\n\nOli miten oli, en kehoita ketään nousemaan Mort-blanc'ille. Se on\nyritys, jonka mahdollinen tieteellinen hyöty ei arvossa vastaa niitä\nvaaroja, joiden alttiiksi annetaan itsensä ja muut.\n\n\n\n"]