[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0QZORyA_bHlFEl7YPl6nUVgYMSktq4SfrNHXxpCz4Lk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},533,"Veden päällä liikkuva kaupunki","Verne, Jules",1828,1905,"533-verne-jules-veden-paalla-liikkuva-kaupunki","533__Verne_Jules__Veden_päällä_liikkuva_kaupunki",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1871,1876,29380,193896,false,14847,[24],"Great Eastern (Steamship) -- Fiction",[26,27],"Adventure","Novels","\"Veden päällä liikkuva kaupunki\" by Jules Verne is a novel written in the late 19th century, showcasing Verne's characteristic blend of adventure and scientific exploration. The story centers around the \"Great Eastern,\" a gigantic steamship that represents both the marvels of engineering and the perils of technological ambition as it prepares to make a voyage across the Atlantic, carrying various passengers and those involved in its operations.  At the start of the novel, the narrator arrives in Liverpool, excited about the upcoming journey on the Great Eastern. He describes the ship as more than just a vessel—it's a floating city—detailed with its impressive construction and the bustling activity around it as preparations for departure are underway. The excitement is palpable as passengers and crew anticipate the launch, promising both adventure and encounters with various human emotions and ambitions, all set against the backdrop of the ship's grandiosity and its ominous reputation in maritime history. As the story unfolds, we meet various characters, including the captain and the narrator's friend, signifying the blend of personal narratives within the larger journey, hinting at the challenges that lie ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],316,"Seikkailuromaani sijoittuu höyrylaiva Great Easternille, joka matkaa Liverpoolista New Yorkiin. Kertoja tarkkailee aluksen monimuotoista elämää, jossa teknologinen loisto ja matkustajien väliset inhimilliset kohtalot, kuten onneton rakkaus ja salaisuudet, kohtaavat valtameren ylityksellä.","Jules Vernen 'Veden päällä liikkuva kaupunki' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 533. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","VEDEN PÄÄLLÄ LIIKKUVA KAUPUNKI\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\n(Suomennos.)\n\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1876.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\n\nMaaliskuun 18 päivänä tulin minä Liverpooliin. Great Easternin piti\nmuutamain päiväin kuluessa lähteä New-Yorkiin, ja minä tulin päästäkseni\nsiinä meren yli. Se oli huvimatka, ei sen enempää, ja kulku meren yli\ntässä jättiläis-aluksessa oli minulle houkuttelevaista. Koska tilaisuus\noli tarjolla, aioin minä käydä Pohjois-Amerikassa, mutta tämä oli vain\nsyrjä-asiana. Etupäässä ajattelin Great Easternia ja sitte vasta tuota\nCooperin kautta kuuluisaksi tullutta maata. Tämä höyrylaiva onkin\ntodella mestariteos laivanrakennustyön alalla. Se on enempi kuin laiva,\nse on veden päällä oleva kaupunki, kreiviskunta, Englannin maasta\nirroitettu, joka, meren yli purjehdittuansa, menee yhdistymään Amerikan\nmannermaahan. Minä ajattelin tätä suunnattoman suurta rakennusta veden\npäällä kuljetettavaksi, sen taistelua tuulia vastaan, joista se ei ole\nmilläänkään, sen rohkeutta voimatonta merta vastaan, sen\nvälinpitämättömyyttä aalloista, sen turvallisuutta elementin keskellä,\njoka viskelee aluksia semmoisia kuin Warrior ja Solferino kuin lastuja.\nMutta mielikuvatukseni jäi kauvas todellisuudesta. Kaikki nämä seikat\nnäin minä matkalla ja paljon vielä muutakin, mikä ei kuulu merimenoihin.\nKun Great Eastern ei ole ainoastaan purjehduskone, kun se on pienoinen\nmaailma ja kun se kuljettaa maailman muassansa, niin tarkastaja ei ole\nkummastuva tapaamastansa siellä, niinkuin isommalla näyttämöllä, kaikkia\ninhimillisiä omaisuuksia, mielettömyyksiä ja himoja.\n\nErottuani rautatien pysäyspaikalta menin minä Hotel Adelphi nimiseen\nravintolaan. Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20\npäiväksi. Minä halusin nähdä sen viimeiset valmistukset matkalle\nlähtiessään ja pyysin sen päälliköltä, kapteini Andersonilta lupaa,\nsaada heti muuttaa laivaan, johon pyyntöni hän kohteliaasti myöntyikin.\n\nSeuraavana aamuna menin minä Merseyn rannoilla oleville\nlaivanveistämöille. Kääntösiltoja myöten pääsin Mew-Prince nimiselle\nrantasillalle, joka on eräänlainen maahanlaskupaikka niille luikuisille\nveneille, jotka ylläpitävät yhdistystä Liverpoolin esikaupungin\nBirkenheadin kanssa, joka on Merseyn vasemalla rannalla.\n\nSinne tullessani höyrysi siellä vähäinen höyryvene, joka oli määrätty\nGreat Easternia palvelemaan. Minä astuin sen kannelle, joka jo oli\ntäpötäynnä höyrylaivaan aikovia työmiehiä ja käsityöläisiä. Kellon\nViktoria-tornissa aamulla seitsemää lyödessä lähti höyryvene liikkeelle,\nseuraten suurella nopeudella Merseyn nousevaa vettä.\n\nTuskin oli se lähtenyt rantasillalta, ennenkuin siellä keksin\npitkälännän miehen sitä ylimyksellistä ulkonäköä, joka Englannin\nupseereissa on niin omituista. Luulin hänessä tuntevani erään ystäväni,\nkapteinin Indian sotaväessä, jota en ollut nähnyt moniin vuosiin. Mutta\nerehtyä mahdoin, sillä kapteini Mac-Elwin ei voinut olla Bombaysta\nlähtenyt, ilman että minä olisin siitä tietoa saanut. Paitsi sitä oli\nMac-Elwin iloinen nuori mies, huoleton ja lystillinen toveri, kun tämä\nsitä vastoin, joskin hänessä pistivät silmiini ystäväni kasvon-murteet,\nnäytti murheelliselta ja ikäänkuin jonkun salaisen mielikarvauden\nrasittamalta. Kuinka asianlaita lieneekin ollut, niin ei ollut minulla\naikaa tarkemmin sitä tutkia, sillä höyryvene eteni äkisti, ja se tähän\nyhdennäköisyyteen perustunut vaikutus haihtui kohta sielustani.\n\nGreat Eastern oli ankkurissa noin kolmen peninkulman[1] päässä jokea\nylöspäin, aivan rinnatusten Liverpoolin ensimäisten huoneiden kanssa;\nsitä ei voinut nähdä New-Princen rantasillalle, mutta virran\nensimäisessä käännöksessä näin minä tämän uhkean rakennuksen. Olisipa\nluullut sitä suureksi, jonka osa puut sumu puoleksi peitti. Se oli päin\nmeihin tulijoihin, sillä virta oli kääntänyt sen niinpäin; mutta\nhöyryvene ennätti kohta perille, ja nyt oli höyrylaivan koko pituus\nnähtävänä. Se näytti minusta suunnattoman suurelta, niinkuin olikin.\nKolme tahi neljä hiiliä kuljettavaa alusta, jotka olivat laskeneet sen\nviereen, oli kaatamassa lastiansa sen sisään, vesirajan päälle tehtyin\nluukkujen kautta. Great Easternin rinnalla kolmimastoiset laivat olivat\nkuin kuuttoja. Niiden höyrypiiput eivät ylettyneet sen postiluukkujen\nensimäiseenkään riviin, ja niiden pramtangot eivät olleet ylempänä sen\nkupeita. Jättiläinen olisi voinut hissata ne kuin höyryluupit\ntääverteillensä.\n\n[1] Englannin peninkulman, joita menee noin 7 Suomen peninkulmaan.\n\nHöyryvene sillä aikaa läheni lähenemistänsä, laski sitte Great Easternin\noikean kyljen viereen ja seisahtui sen kupeella rippuvan leveän liitarin\njuurelle. Tässä asemassa höyryveneen kansi tuskin ylettyi siihen\nvesirajaan, joka höyrylaivalla täydessä lastissa oli oleva ja joka vielä\noli kuusi jalkamittaa ylempänä vedenpintaa.\n\nTyömiehillä oli kiire päästä höyryveneestä pois ja he kiipesivät nyt\nniitä monia portaita ylös, jotka veivät aluksen kannelle. Pää kenossa ja\nselkä keikallaan katselin minä Great Easternin rattaita kuin korkeata\nrakennusta tarkkaileva turisti.\n\nSyrjästä katsoen nämä rattaat näyttivät hennoilta ja uuttuneilta, vaikka\nniiden siivet olivat kahtatoista jalkamittaa pitkät; mutta edestä päin\nkatsottuina ne näkyivät summattoman suurilta. Niiden komeat\nraudoitukset, niiden vankat akselit, niiden toisiansa risteilevät\nlujitukset, jotka pitivät niiden kolminkertaisia kehiä paikoillansa, tuo\npunainen säteikkö, tuo koneisto, joka puoleksi jäi näkymättömiin niiden\nrataskotosten suojaan, jotka laitosta suojelivat -- nämä kaikki yhteensä\ntekivät mieleen mahtavan vaikutuksen ja saattivat ajattelemaan jotakin\nsalatemppuista voimaa.\n\nMillä voimalla eivätkö nämä näin luotettavasti kokoon-niitatut puulastut\npieksäisi aaltoja! Kuinka eikö vesi kohisisi tämän mahtavan koneen\nläjähyksistä! Mikä ukkosentapainen jyrinä eikö vallitsisi noissa\nrataskotoksissa, kun laiva oli kulkeva täydellä höyryllä, noiden\nrattaiden pakoittamana, jotka olivat kolmekuudetta jalkaa\npoikkimitalleen ja sata kuusiseitsemättä jalkaa ympäri mitaten, jotka\nvaikuttivat yhdeksänkymmenen tonnin painolla ja pyörähtivät yksitoista\nkertaa minuutissa.\n\nHöyryvene oli jättänyt matkustajat luotansa. Minä laskin jalkani noille\nrihlatuille rautaportaille ja astuin muutamain silmänräpäysten perästä\nhöyrylaivan kannelle.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nKansi oli vielä suunnattoman suurena, lukemattomain työmiesten haltuun\nannettuna veistämönä. En voinut uskoa laivan kannella olevani.\nLukemattomia ihmisiä, työmiehiä, merimiehiä, koneseppiä, upseeria,\nkäsityöläisiä ja uteliaita katsojia tungeksi huoleti ristin rastin,\ntoisia kannella, toisia koneiden vaiheilla, toisia portaissa juosten,\ntoisia taklingissa kiipeillen, mutta kaikki huiskin haiskin, niin että\non mahdotonta sitä selittää. Täällä nostettiin siirrettävillä ranoilla\nsuunnattomia valinteoksia, tuolla hissattiin raskaita palkkia höyryn\nvoimalla. Keulan puolessa kohosi raakapuita jytisten märssytankoja\npitkin, perän puolessa oli telineet, joiden suojassa epäiltämättä oli\njoku tekeillä oleva rakennus. Täällä rakettiin, järjestettiin,\nnikkaroittiin, takeloitiin ja maalattiin sekasorrossa, jota ei käy\nselittäminen.\n\nMatkakapineeni oli jo otettu laivaan. Minä kysyin kapteini Andersonia.\nPäällikkö ei ollut vielä tullut, mutta eräs passari kävi minulle\navulliseksi ja siirrätti kapineeni erääsen perähyttiin.\n\n-- Ystäväni, -- sanoin minä, -- Great Easternin lähtö oli kuulutettu\nMaaliskuun 20 päiväksi, mutta mahdotonta on lopettaa kaikkia näitä\nvalmistuksia neljässäkolmatta tunnissa. Tiedättekö, milloin pääsemme\nlähtemään Liverpoolista?\n\nSiinä kohti passari ei tiennyt enempää kuin minäkään. Hän jätti minun\nyksinäni. Siis päätin käydä tämän muurahaispesän jokainoassa komerossa\nja alotin kävelyni samalla tavalla, kuin turisti olisi tehnyt oudossa\nkaupungissa.\n\nMusta loka, tuo sama englantilainen loka, joka tekee Englannin\nkaupunkien kadut limaskoiksi, peitti höyrylaivan kannen. Löyhkäviä\nnorosia koukerteli siellä ja täällä. Olisipa luullut olevansa\nilkeimmillä kulkupaikoilla Upper-Thames kadun tienoilla, lähellä\nLondonbridgeä. Minä vaelsin eteenpäin pitkin noita kappia[1], joita\nkesti aina aluksen takapuolelle asti. Näiden ja laivanpartaan välillä\nnäkyi molemmin puolin kaksi leveätä katua, lukemattomalla ihmislaumalla\ntäytettyä. Näin saavuin keskelle laivaa rataskotosten välille, jotka\nolivat toisiinsa yhdistetyt kaksinkertaisella jalkasiltalaitoksella.\n\n[1] Tässä kirjassa usein eteentuleva sana *kappi* merkitsee salin\nkaltaista rakennusta kannelta laivaan viepäin rappusten päällä.\n\nTäällä oli nähtävänä se syvyys, joka oli aiottu sisältämään rataskoneen\nosat, ja minä sain nyt nähdä tämän ihmeteltävän liikutusmasiinan. Sieltä\nkuului kova ja pahalta tuntuva jyske.\n\nPikimmältäni silmättyäni näitä varustuksia pitkitin kävelemistäni ja\ntulin etupuolelle laivaa. Siellä tapetin-panijat parastaikaa lopettivat\nerään joksikin tilavan huoneen koristelemista, joka huone oli saanut\nnimekseen \"tupakinpolttohuone\" ja olikin todellinen tupakkila tässä\nveden päällä kulkevassa kaupungissa, komea, neljällätoista akkunalla\nvalaistu kahvila, katto kullalla kirjavoittu ja sitruunipuulla\nlaudoitettu. Sitte menin erään vähäisen kolminurkkaisen paikan yli, joka\noli keulakansi, ja tulin keulalle, joka päättyi pystysuoraan vedenpintaa\nvasten.\n\nKäännyttyäni takaisin tältä äärimmäiseltä paikalta eroitin minä erään\nsumussa olevan aukon kautta Great Easternin peräkokan enemmän kuin\nkahden hektometerin[1] päässä.\n\n[1] Yksi hektometer = 100 meteriä, 1 meter lähes 3 jalkaa 1 tuuma.\n\nMinä lähdin palaamaan, seurasin oikeanpuolista katua, menin kappien ja\nseinäin välitse, vältellen kolauksia ilmassa kiikkuvilta plokeilta ja\nlätkähyksiä tuulen heiluttamilta köysiltä, missä keinotellen itseni pois\nranan edestä, missä paeten tulen kipinöitä, jotka leikkitulituksen\ntavoin sinkoilivat eräästä pajasta. Tuskin voin eroittaa noiden\nkahtasataa jalkaa korkeiden mastojen neniä tuossa sumussa, johon\nkivihiilen tuojat ja muut apu-alukset sekoittivat mustaa savuansa.\nAstuttuani rataskoneen ison aukon sivu löysin erään \"pienoisen hotellin\"\nvasemmalla puolellani ja sitte erään hovilinnan ja sen päällä\npenkeristön, jonka käsipuita nyt kiilloitettiin. Vihdoin saavuin\nhöyrylaivan perälle. Siellä viimeisen hytin ja sen ison ristikkoluukun\nvälillä, jonka päällä ne neljä ohjausratasta olivat, oli insinööriä\nasettamassa erästä höyrykonetta paikallensa. En ymmärtänyt tämän koneen\ntarkoitusta, mutta täällä niinkuin yleensä muuallakin eivät työt vielä\nnäyttäneet olevan likimainkaan päättymässä.\n\nMutta miksi tällaista viipymistä, miksi näin monia uusia laitoksia\ntässä verrattain uudessa laivassa? Tämä on muutamilla sanoilla\nselitettävä.\n\nNoin kahdenkymmenen matkustuksen perästä Englannin ja Amerikan välisen\nmeren yli, joilla matkustuksilla tapahtui varsin ankaroita\nonnettomuuksia, oli toistaiseksi jo herjetty Great Easternia\nkäyttämästä. Tämä summattoman suuri, matkustavain kuljetukseen aiottu\nalus ei näyttänyt enään mihinkään kelpaavan ja valtameren kulkijain\nepäluuloinen suku hylki sitä. Kun sitte ensimäiset yritykset laskea\nsähkököyttä valtameren pohjalle olivat hukkaan menneet -- joka osaksi\ntuli siitä, että laivat, jotka köyttä kuljettivat, olivat siihen\nulottumattomat -- alkoivat insinöörit ajatella Great Easternia. Se\nyksinään voi ottaa vastaan ne kolmetuhatta neljäsataa kilometeria\nmetallilankaa, jotka painoivat neljätuhatta viisisataa tonnia. Se\nyksinään voi, meren suhteen täydellisen omavaraisuutensa nojalla, lappaa\nulos ja laskea alas tämän suunnattoman köyden. Mutta ennenkuin voitiin\najaa laivaan tämä köysi, siihen vaadittiin erinäisiä laitoksia.\nOtettiinpa siis kaksi höyrypannua laivan kuudesta ja yksi höyrypiippu\nniistä kolmesta pois, jotka kuuluivat potkurin koneesen. Näiden sijaan\nlaitettiin avaroita tiloja köydelle, joka juoksevalla vedellä varjeltiin\nilman vahingollisesta vaikutuksesta. Köysi juoksi siis noista järvistä\nmereen, tulematta yhdistykseen ilman kanssa.\n\nKöysi saatiin onnellisesti mereen lasketuksi, ja sitte osoitettiin Great\nEastern paljon maksavaan työttömyyteensä. Mutta nyt sattui 1867-vuoden\nmaailman näyttelö. Eräs franskalainen yhtiö perustettiin kahden\nmiljoonan frankin pää-omalla käyttämään tätä isoa laivaa näyttelössä\nAtlantin yli kävijäin kuljettamiseksi. Silloin tuli välttämättömäksi\nvarustaa alus tähän tarpeesen, välttämättömäksi täyttää tyhjennetyt\npaikat ja jälleen panna höyrypannut aloilleen sekä välttämättömäksi\nlaajentaa salongit, joissa tuli asumaan useita tuhansia matkustajia,\nsekä rakentaa uusia huoneita ruokasaleiksi. Lopuksi oli tähän\nsuunnattomaan runkoon tehtävä kolmetuhatta makuupaikkaa.\n\nGreat Eastern rahdattiin tavattoman korkealla hinnalla kultakin\nkuukaudelta. Kaksi kontrahtia tehtiin G. Foresterin ja Kumpp:n kanssa,\nLiverpoolissa: ensimäinen uusien höyrypannujen panemisesta ruuvia varten\nviidensadan kahdeksanneljättä tuhannen seitsemänsadan viidenkymmenen\nfrankin hintaan, toinen muista korjauksista ja valmistuksista laivassa\nkuuteensataan kahteenseitsemättä tuhanteen viiteensataan frankiin.\n\nEnsi kerran oli nyt ruori hoidettava höyryn avulla. Se oli sitä varten\nkuin insinöörit olivat määränneet sen koneen, jota he asettelivat perän\npuoleen. Ruorimiehellä, joka seisoi jalkasillalla keskellä laivaa, oli\nsilmäinsä edessä kellotaulu, varustettu liikkuvalla neulalla, joka joka\nsilmänräpäyksenä osoitti hänelle ruorin aseman. Sitä muuttaaksensa hän\nvain tarvitsi hienosti painaa erästä pienoista ratasta, joka tuskin oli\njalkamittaa suuri poikkimitalleen ja seisoi niin likellä, että hän\nmukavasti ylettyi siihen kädellänsä. Heti aukesi henkiläppiä; höyry\npöhkäsi pitkäin johtoputkien kautta sen pienen koneen molempiin\nsylintereihin; pistonit liikkuivat vikkelästi, johdot tekivät työtänsä\nja ruori totteli silmänräpäyksessä vastustamattomasti pakoitettuja\ntaljojansa. Jos tämä järjestelmä oli onnistuva, niin yksi mies yhdellä\nainoalla sormella oli kykenevä ohjaamaan koko tuon suunnattoman Great\nEasternin.\n\nViisi päivää pitkitettiin työtä herkeämättä. Tämä viipymys teki\nmelkoisen vahingon rahtaus-yhtiön yritykselle, mutta urakkamiehet eivät\nvoineet sen enempää. Lähtö määrättiin peruuttamattomasti Maaliskuun 26\npäiväksi. Päivällä ennen oli höyrylaivan kansi vielä täynnä kaikkinaisia\ntyöhön kuuluvia kaluja.\n\nMutta vihdoin tänä viimeisenä päivänä puhdistettiin vähitellen kannen\nsivut, jalkasillat, kapit ja hytit; telineet otettiin alas, ranat\nkatosivat, koneiden yhteen-asetteleminen päätettiin, viimeiset naulat\nlyötiin sisään, viimeiset mutterit kiinnitettiin, kiillotetut rautakalut\nsiveltiin valkoisella värillä, joka oli varjeleva niitä matkalla\nruostumasta; öljysäilöt täytettiin j. n. e. Tänäpänä koetteli\nyli-insinööri höyrypannuja. Mahdottoman paljon höyryä syöksähti\nkonehuoneesen. Koneen ylitse kallistuneena, sen lämpimillä huuruilla\nympäröittynä, en muuta sen enempää nähnyt, mutta minä kuulin noiden\npitkäin mäntäin huokuilevan ahdingoissaan sekä isojen sylinterien\nhurisevan vankoilla tapeillansa. Kova pauhina nousi rataskotosten alla,\nsiipien verkalleen läiskytellessä Merseyn sameta vettä. Perän puolessa\npieksi ruuvi aaltoja neljällä lastallansa. Molemmat koneet, jotka olivat\naivan erillään toisistansa, olivat valmiit työhönsä rupeamaan.\n\nKello viiden tienoilla illalla laski eräs höyryluuppi vierellemme, se\noli määrätty Great Easternia varten. Sen kone irroitettiin ensin ja\nhissattiin vintturilla kannelle, mutta luuppia itseänsä ei voitu sinne\nsaada. Sen rautainen runko oli niin raskas, että täävertit, joihin\ntaljat olivat kiinnitettyinä, sujuivat näiden painosta, mikä\narvattavasti ei olisi tapahtunut, jos niitä olisi toptentoilla autettu.\nTäytyminen oli siis jättää luuppi, mutta Great Easternilla oli kumminkin\nkuusitoista alusta tääverteihinsä kiinnitettyinä.\n\nIllalla oli lähes kaikki päätettynä. Virutetuilla kaduilla ei näkynyt\nenää loan jälkiä, sittekuin lakaisijat olivat ne puhdistaneet. Lastaus\noli loppunut. Ruokahuoneet, lastiruuma ja hinkalot olivat täynnä\nruokavaroja, kauppatavaroita ja hiiliä. Mutta ei vieläkään ollut\nhöyryalus vesirajansa kohdalla eikä määrättyin yhdeksän meterin syvällä.\nTämä oli haitaksi sen rattaille, joidenka siivet eivät ylettyneet\ntarpeeksi syvälle eivätkä siis antaneet täyttä vauhtia. Yhtähyvin\nvoitiin lähteä matkalle. Siispä panin levolle toivossa, että seuraavana\npäivänä saisimme mennä merelle, enkä tässä toivossani pettynytkään.\nMaaliskuun 26 päivän valetessa näin amerikalaisen lipun liehuvan\nesimastossa, franskalaisen lipun isossa mastossa ja englantilaisen\nmesaanikahvelissa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nGreat Eastern silminnähtävästi jo valmisti itseänsä lähtemään. Sen\nviidestä korsteinista nousi jo mustia savutupruja. Kuumaa höyryä levisi\nniistä syvistä aukoista, joiden kautta päästiin koneiden luokse.\nMuutamia matruusia oli lataamassa neljää suurta kanuunaa, joilla\nsivumennessä aiottiin Liverpoolia tervehtiä. Märssymiehiä juoksi\nraa'oilla, köysiä selvittelemässä. Kello 11 tienoilla herkesivät\ntapetinpanijat lyömästä viimeisiä naulojansa ja maalarit sivelemästä\nviimeisiä väriänsä. Sitte he kaikki menivät höyryveneesen, joka heitä\nodotti. Tarpeeksi asti höyryn painoa saatua, päästettiin höyryä\nruorikoneen sylintereihin, ja insinöörit havaitsivat tämän näppärän\nlaitoksen tekevän työtänsä säännöllisesti.\n\nIlma oli joksikin kaunis. Aurinko paistoi pilvien lomitse, jotka\npikaisesti muuttelivat asemiansa. Merellä arveltiin olevan vinhan\nviuhkan, josta Great Eastern ei tarvinnut hätäillä.\n\nKaikki upseerit olivat kannella ja eri paikoille hajautuneet, laittamaan\nkaikkia paikkoja lähtöön selville. Päällystöön kuului yksi kapteini,\nyksi toinen kapteini, kaksi ensimäistä luutnanttia ja viisi luutnanttia,\njoista yksi, h:ra H., oli franskalainen, ja yksi vapaa-ehtoinen,\nniinikään franskalainen.\n\nKapteini Anderson oli Englannin kauppalaivastossa isossa arvossa pidetty\nmerimies, ja häntäpä saadaankin kiittää Atlantin poikki menevän\nsähkököyden upottamisesta. Tosi on, että jos hän onnistui siinä missä\nedelläkävijänsä eivät onnistuneet, niin se oli sen tähden, että hän teki\ntyönsä verrattoman myötäisemmissä suhteissa, hänellä kun oli Great\nEastern käytettävänä. Mutta olipa miten oli, niin tämä menestys tuotti\nhänelle arvonimen \"Sir\", jonka hänelle kuningatar lahjoitti. Minä\ntapasin hänessä erittäin herttaisen päällikön. Hän oli viidenkymmenen\nvuoden mies, hyvin valkeaverinen ja sitä laatua, joka hyvin kestää aikaa\nja ikää vastaan, varreltaan pitkä, kasvoiltaan leveä ja hymyilevä,\nkatsannoltaan tyven ja muuten näöltään aivan kuin ainakin\nenglantilainen. Käyntinsä oli määräkäs ja tasainen, äänensä lempeä;\nkäsiänsä ei hän koskaan pitänyt lakkarissa, käytti aina hansikoita,\njoita ei sopinut moittia, oli sorea puvulleen sillä omituisella\ntuntomerkillä, että pienoinen valkea nenäliinan nipukka pisti ulos hänen\nsinisen, kolmella kaluunalla koristetun viittansa lakkarista.\n\nLaivan toinen kapteini oli kummasti vastakkaista laatua kapteini\nAndersonin suhteen. Hän on helppo kuvailla. Se oli pienoinen, sangen\npäivettynyt mies, silmät vähän veristävät, musta, aina silmiin asti\nylettyvä parta ja jalat lengot, jotka kyllä kannattivat miehensä, vaarui\nlaiva merellä miten hyvänsä. Hän oli toimellinen, valpas merimies, perin\npohjin tunteva virkansa osaseikat, ja lyhyellä äänellä jakeleva\nkäskynsä, jotka ylipursimies toisti Englannin meriväestön omituisella\ntavalla, joka on kuin käheä-äänisen leijonan kiljumista. Nimensä oli\nW.... Luulen häntä joksikuksi laivaston upseeriksi, joka erityisellä\nluvalla oli asetettu Great Easterniin. Hän oli näöltään, sanalla sanoen,\nkuin \"meri-susi\" ja näkyi olevan samaa oppikuntaa kuin se franskalainen\namirali -- uros yli kaiken ylistyksen -- joka aina tappelun alussa huusi\nväelleen: \"Eteenpäin, lapseni, älkäät peräytykö, sillä tiedättehän\ntapani olevan lentää ilmaan!\"\n\nPaitsi tätä päällystöä olivat koneet yhden yli-insinöörin komennossa,\nja tällä oli apuna kahdeksan tahi kymmenen insinööriä. Näiden\nkomentamana teki työtä kahdensadan viidenkymmenen miehen pataljoona\nhiilenluojia, lämmittäjiä ja voitelijoita, jotka tuskin koskaan tulivat\nlaivan pohjalta ylös.\n\nPäällisiksi oli tällä pataljoonalla yötä ja päivää tekemistä kymmenen\nhöyrypannun kanssa, joilla kullakin oli kymmenen uunia; siis yhteensä\nsata valkeata hoidettavana.\n\nMitä höyrylaivan varsinaiseen väestöön, ylipursimiehiin,\nkorttelimestareihin, märssymiehiin, ruorimiehiin, laivapoikiin tulee,\nniin siihen kuului noin sata miestä. Paitsi näitä oli kaksi sataa\npassaria asetettu matkustajia varten.\n\nItsekukin oli siis paikallansa. Luotsi, jonka piti viedä Great Eastern\nulos Merseyn ahdinkovesistä, oli laivassa sitte eilisen päivän. Myös\nhavaitsin siellä erään franskalaisen luotsin, Molène saarelta lähellä\nOuessantia, jonka piti matkustaa kanssamme Liverpoolista New-Yorkiin ja\npaluumatkalla viedä höyrylaiva Brestin ankkuripaikalle.\n\n-- Jopa alan luulla, että tulemme lähtemään tänä päivänä -- sanoin minä\nluutnantti H ... lle.\n\n-- Me odotamme vain matkustajiamme -- vastasi maanmieheni.\n\n-- Onko niitä monta?\n\n-- Kaksi tahi kolmetoista sataa.\n\nSiinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.\n\nKello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli\ntulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin,\nkavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet\nkannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin\nsain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia,\nperulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi\ntahi kolme franskalaista.\n\nHöyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä\nmatkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta\nkiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti\nmenevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta\nlaivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset\nzuavit.\n\nHeti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle,\noli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä\npaikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle\nkirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman\npaikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa\nsilmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat\nenglantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla\ntaistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.\n\nMinä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan\nmentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin\nhuiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia\ntavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen\nhuonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja,\nkummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi\nenglantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä\nkomeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista\nvaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta\nraudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista.\nKohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset\nkäsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka\nlähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.\n\nMinä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä\nvastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa\nminun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti\nlikistin.\n\n-- Sinäkö, Fabiani -- sain minä huudahtamaan -- sinäkö täällä?\n\n-- Minä itse, rakas ystävä.\n\n-- Enpä siis pettynyt, vaan sinäpä se olitkin, jonka näin muutamia\npäiviä tätä ennen rantalautan luona?\n\nKylläpä uskonkin, -- vastasi Fabiani, -- mutta minä en nähnyt sinua.\n\n-- Ja sinäkin tulet Amerikaan?\n\n-- Tottapa niin! Saatettaneenko käyttääkään muutamain kuukausien\nkotilupaa muulla tavoin paremmin kuin matkustamalla maailman ympäri?\n\n-- Olipa onnellinen sattumus, joka saatti sinun valitsemaan Great\nEasternin tähän huvimatkaan.\n\n-- Se ei ole mikään sattumus, hyvä ystäväni; minä luin eräässä\nsanomalehdessä, että aioit mennä Great Easternin, ja koska emme olleet\ntavanneet toisiamme moneen vuoteen, niin hain sinun täältä, matkatukseni\nmeren yli yhdessä sinun kanssasi.\n\n-- Ja sinä tulet Indiasta?\n\n-- Godavery-laivassa, joka toissa-päivänä laski minun maalle\nLiverpoolissa.\n\n-- Ja sinä matkustat, Fabiani..? -- kysäsin minä, huomaten hänen olevan\nkalpean ja murheellisen näköisen.\n\n-- Huvittelemaan itseäni, jos taidan, -- vastasi kapteini Fabiani\nMac-Elwin, liikutuksella likistäen kättäni.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nFabiani jätti minun katsastamaan hänen kapineittensa siirtämistä hyttiin\nn:o 73 ison salongin rivissä, joka numero seisoi hänen piletissään.\nSamassa silmänräpäyksessä kiemuroitsi sakeita savutupruja höyrylaivan\navaroista korsteinireiistä. Höyrykattilain seinäin tärinä kuului aina\nlaivan pohjaan asti. Huumaava höyry kohisi laskutorvista ulos hienona\ntuhuna kannelle kaatuen. Muutamista jyrkävistä liikunnoista voi päättää,\nettä koneita koeteltiin. Insinöörillä oli tarpeeksi höyryä; me taisimme\nlähteä.\n\nMutta ensin oli ankkuri nostettava. Merivesi oli vielä nousemassa, ja\nhöyrylaiva, joka sen päällepainosta oli kääntynyt toisapäin, käänsi nyt\nkeulansa sitä vastaan ja oli siis aivan valmis menemään jokea alas.\nKapteini Andersonin oli täytynyt valita tämä hetki purjeille\nlähteäksensä, sillä laivan pituus ei sallinut hänen oikein liikehtiä\nMersey-virralla. Kun pakovesi ei vienyt häntä muassansa, vaan hän\npäinvastoin tunki vikevää nousuvettä vastaan, niin hän voi paremmin\nhallita laivansa ja taitavammin liikehtiä niiden monilukuisten alusten\nkeskitse, jotka liikkuivat virralla ristin rastin. Pieninkin\nyhteenkäynti tämän jättiläisen kanssa olis ollut rusentavainen.\n\nVaatipa melkoisia ponnistuksia ankkurin nostaminen tällaisissa\nsuhteissa. Nousuveden ahdistama höyrylaiva jännitti ankarasti\nankkurikettinkejä, johon vielä tuli se, että vahva länsi-eteläis tuuli\nankarasti vastasi laivan suureen kokoon, näin yhdistäen vaikutuksensa\nnousuveden vaikutukseen. Sen tähden oli täytyminen käyttää voimakkaita\nkoneita vetämään noita raskaita ankkureita mutapohjasta ylös. Eräs\n\"ankkurivene\", vene, joka vartavasten oli aiottu tämmöiseen tehtävään,\noli tullut kettingeillä avuksi, mutta sen vintturit eivät riittäneet,\njonka tähden täytyi käyttää Great Easternin konelaitoksia.\n\nSeitsemänkymmenen hevosenvoiman kone oli edeltäpäin laitettu hissaamaan\nankkureita. Ei tarvinnut muuta kuin päästää höyryä kattiloista sen\nsylintereihin, niin heti saatiin melkoinen voima, jota saatettiin\nsuoraan käyttää vintturin lukuttamiseksi, jossa kettingit olivat\nkiinni. Niinpä tehtiinkin. Mutta kone oli riittämätön, niin voimakas\nkuin olikin. Täytyi siis tulla avuksi. Kapteini Anderson antoi käyttää\nkierrin- eli väänninpuita ja viisikymmentä miestä tuli vintturia\nvääntämään.\n\nLaiva alkoi liikkua, mutta työ kävi verkasti; kettinkien mutkat\nkolisivat vaikeasti klyyseissä, ja minun mielestäni olisi kettingeitä\nvoitu höllittää muutamilla rattaiden pyörähyksillä, että olisi helpommin\nvoitu hilata niitä sisään.\n\nTällä silmänräpäyksellä seisoin kokkapenkerellä ynnä koko joukon kanssa\nmuita matkustajia, tarkaten kaikkia työn temppuja. Likellä minua seisoi\neräs matkustaja, joka epäiltämättä oli tuskissaan tästä pitkällisestä\ntemppuilemisesta ja usein kohautteli hartioitansa, samalla ihvehtien\ntuolle voimattomalle koneelle. Se oli pienoinen, laiha, arkatuntoinen,\nliikunnoissaan äkkipikainen mies, jonka silmät tuskin näkyivät hänen\nryttyyn vedettyin kulmainsa alta. Kasvontuntija olisi heti havainnut,\nettä elämän tapaukset näkyivät iloiselta puoleltaan tälle miehelle,\njonka naurujänteet eivät koskaan olleet levossa. Muuten -- sen havaitsin\njälestäpäin -- oli hän herttainen matkakumppali.\n\n-- Herra, sanoi hän minulle, -- tähän asti olin luullut, että koneet\novat aiotut auttamaan ihmisiä eikä ihmiset auttamaan koneita.\n\nAioin juuri vastata tähän oikeaan muistutukseen, kun ankaroita huutoja\nkuului. Me hyökäsimme molemmat likemmä keulaa. Kaikki väänninpuissa\nolleet miehet olivat kumoon paiskatut; muutamat kämpivät jälleen ylös,\ntoiset jäivät kannelle makaamaan. Joku pienempi rataa koneessa oli\nlentänyt rikki ja vintturi antanut perään kettinkien hirmuiselle\nvetovoimalle. Miehet paiskattiin selkäpiilleen ja saivat kovia kolauksia\npäähän tahi rintaan. Katkenneista seisingeistään pääsneet tangot\nkieppusivat vikevästi ympärinsä ja tappoivat neljä merimiestä sekä\nhaavoittivat tusinan toisia. Näiden jälkimäisten joukossa oli\nylipursimies, eräs Skotlantilainen Dundeesta.\n\nNyt riennettiin näiden onnettomain luokse. Haavoitetut vietiin\nsairas-saliin, joka oli perän puolessa. Neljää kuollutta alettiin heti\nmaalle toimittaa. Muuten englantilaiset ovat niin välinpitämättömiä\nihmishengestä, että tämä tapaus ei juuri isosti vaikuttanut laivassa\noleviin. Nämä onnettomat, kuolleet tahi haavoitetut, olivat vain\nhampaita rataslaitoksessa, joiden sijaan vähällä kustannuksella voitiin\nsaada toiset. Höyryveneelle, joka jo oli lähtenyt tiehensä, annettiin\nmerkki tulla takaisin, ja muutamain minuutein perästä oli se laivan\nvieressä.\n\nNuo neljä ruumista käärittiin nyt huopapeittoihin, laskettiin alas ja\nasetettiin höyryveneen kannelle. Höyryvene lähti heti menemään, ja\nmatruusia meni keulan puoleen pesemään veripilkkuja kannelta.\n\nSillä välin katselin minä tuota vähäistä, täydellä koneella etenevää\nvenettä. Kääntyessäni toisapäin jupisi tuo pilkallisen näköinen\nmatkakumppalini takanani:\n\n-- Tämäpä matka hyvästi alkaa!\n\n-- Sangen pahasti, -- vastasin minä. -- Kenen kanssa minulla on kunnia\npuhua?\n\n-- Tohtori, Dean Pitfergen kanssa.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nTyö alkoi uudestaan. Ankkuriveneen avulla kettingit höllitettiin ja\nankkurit viimein lähtivät lujista pitimeistään. Kello löi neljännestä\nyli yhden Birkenheadissä. Lähtöä ei käynyt toistaiseksi jättäminen, jos\ntahdottiin laskuveden muassa mennä ulos. Kapteini ja luotsi menivät\nkomentosillalle. Eräs luutnantti astui potkurin, toinen ratasten\nmerkin-antolaitoksen viereen. Varovaisuudesta, jos höyrykone pettäisi,\npiti neljä muuta perämiestä vaaria perän puolessa, valmiina hoitamaan\nniitä isoja rattaita, jotka olivat ristikko-luukun päällä.\n\nNyt annettiin käsky panna liikkeelle. Siivet löivät verkalleen vettä\nvasten, potkuri pulikoitsi perässä, ja tuo suunnaton alus alkoi liikkua.\n\nEnin osa matkustajia oli noussut kokkapenkerelle katselemaan maisemaa,\njoka oli täpötäynnänsä verstaiden piippuja, joita näkyi oikealta puolen\nLiverpoolista ja vasemmalta puolen Birkenheadista. Mersey oli täynnä\naluksia, mitkä ankkurissa olevia, mitkä ylöspäin tulevia, mitkä alaspäin\nmeneviä, ja höyrylaivalla oli vain mutkaisia pääsypaikkoja tarjona.\nMutta luotsin johdolla ja tottelemalla ruorin pienintäkin vihjausta\nliikerteli se näiden ahdinkovesien kautta, liikkuen kuin\nvalaskalanpyytäjän vene voimakkaan ruorimiehen tahdosta. Tuota pikaa\nluulin törmäävämme yhteen erään kolmimastoisen kanssa, joka laski poikki\njoen ja jonka leeseilin puomi hiipasi höyrylaivan runkoa; mutta puusti\nvältettiin, ja kun minä kappien päältä katselin tuota laivaa, joka\nkantoi seitsemän tahi kahdeksansataa tonnia, oli se minusta kuin joku\nnoita pikku veneitä, joita lapset uittelevat lammikoissa.\n\nKohta oli laiva Liverpoolin maallenousu-siltoin kohdalla. Ne neljä\nkanuunaa, joiden piti tervehtiä kaupunkia, pysyivät ääneti\nkunnioituksesta niille kuolleille, joita höyryvene sillä hetkellä saatti\nmaalle. Mutta laukausten sijaan nostettiin väkeviä hurrahuutoja, noita\nkansallisen kohteliaisuuden ylimpiä osoituksia. Heti alkoivat kädet\ntaputella, kädet huiskaa ja nenäliinat liehua tuolla innostuksella, jota\nenglantilaiset niin ylellisesti osoittavat joka aluksen lähdöllä,\nvaikkei se olisikaan muu kuin halpa, väheiselle huvimatkalle\nmerenlahteen lähtevä vene. Ja kuinka näihin tervehdyksiin eikö vastattu!\nKuinka rantasilloilla eikö kaikunut. Tuhansia uteliaita vilisi\nLiverpoolin ja Birkenheadin rannoilla. Katselijoilla täytetyitä veneitä\nkiipeili kuin muuraisia Mersey-virralla. Matruusit sotalaivalla Lord\nClyde, joka oli ankkurissa veistämöiden kohdalla, olivat kiivenneet\nsinne tänne sen raakapuille tervehtimään jättiläistä hurrahuudoillaan.\nVirralla ankkurissa makaavien alusten keulakansilta lähettivät\nmusiikikunnat peräämme hirvittäviä sointuja, joita hurrahuudot eivät\nsaaneet sortumaan. Lippuja ehtimiseen nostettiin ja laskettiin Great\nEasternin kunniaksi. Mutta kohta alkoivat huudot vähitellen kuolentua\netäisyyden vuoksi. Molemmilla rannoilla kävivät rakennukset yhä\nharvinaisemmiksi. Savu ei enää mustentanut maisemaa, ja maaseutu sai\nvallan tiilimuureilta. Vielä näkyi muutamia pitkiä ja yksimuotoisia\ntyömiesten huoneriviä ja muutamia huviloita, jonka perästä viimeiset\nhurrahuudot hyvästelivät meitä Merseyn vasemmalta rannalta, valotornin\ntasakatolta ja pastionin rintasuojasta.\n\nKello 3 aikana oli laiva ennättänyt ulos Merseyn ahdinkovesistä ja meni\nnyt P:n Yrjön kanaaliin. Länsi-eteläinen tuuli kiihtyi vinhaksi\nviuhkaksi, ja lujalle pingoittuneet purjeemme eivät tehneet ainoatakaan\npoimua. Meri kävi jo kuohulaineina, mutta höyry-alus ei niitä tuntenut.\nSe ei kikkeröinyt ei hyppinyt.\n\nEnnen pitkää meri peittyi pimeyteen, ja Wales-kreivikunnan rannikko,\nHoly-Head niemensä kanssa, hupeni vihdoin yön varjoihin.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nSeuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 27, näkyi Irlannin kallioinen\nranta Great Easternin oikealla puolella. Minä olin valinnut hyttini\nensimäisessä rivissä keulan puolella. Se oli pienoinen, kahdella isolla\nakkunan reiällä valaistu huone. Toinen hyttirivi eroitti sen\nensimäisestä keulasalongista, niin ettei puheen porina eikä pianon\nräminä, jota ei puuttunut laivassa, voinut tunkea sinne. Se yksinäinen\nkoppi esikaupungin äärimmäisessä nenässä. Yksi sohva, yksi vuode ja yksi\nvaatetuspöytä peilinensä, kas siinä huoneen koko kalusto.\n\nKello 7 aikana aamulla tulin minä, astuttuani molempain ensimäisten\nsalien läpi, kannelle. Muutamia matkustajia oli jo ylhäällä kävelemässä.\nTuskin tuntuva vaaruminen kiikutti laivaa hiljallensa, vaikka tuuli oli\nnavakka; mutta meri, joka oli suojan puolella rannikosta, ei voinut\nisosti aaltoilla. Yhtähyvin laisin päättää, että Great Eastern ei\nhuolinut mitään merenkäynnistä.\n\nAstuttuani \"tupakinpoltto-huoneesen\" näin tuon pitkän, pulskeasti\nkuvastuvan rannikon, joka ainoisesta vihannuudestaan oli saanut nimen\n\"Viheriä saari\". Muutamia yksinäisiä huoneita, yksi kaitainen\ntullivirkamiesten tie, yksi valkoinen höyrytöyhtö, joka osoitti\nratajunan kulkua kahden kunnaan välillä, olivat ainoat, mitkä siellä ja\ntäällä maisemaa vähän elvyttivät.\n\nRannikon ja meidän välillä näytti meri likaisen viheriältä, kuin\nkuparivihtrillillä tahrautunut laatta. Tuuli näytti vieläkin kiihtyvän;\nmuutamia aallon-roiskauksia lennähteli pölynä tiehensä. Koko joukko\naluksia, prikejä ja kuunareita, koki päästä rannikolta aavalle merelle.\nHöyry-aluksia luikasi ohitsi, vieritellen mustaa savuansa ilmaan, mutta\nGreat Eastern meni helposti niiden sivu, vaikkei sillä vielä ollut\nmitään isompaa vauhtia.\n\nKohta saimme tunnun pienestä Queenstown nimisestä käymäsatamasta, jonka\nedustalla kokonainen kalastajaveneestö liikehti. Jokainen alus, oli se\nhöyry- tahi purjealus, joka tulee Amerikasta tahi eteläisiltä meriltä,\nviskaa täällä sivu mennessään maalle postisäkkinsä. Pikajuna, joka aina\nseisoo valmiina, viepi ne muutamissa tunneissa Dubliniin, jossa\npakettivene, jolla höyry aina on päällä, oikea pikajuoksija,\nvastaanottaa nämä postit, kulkee kanaalin poikki kahdeksantoista\npeninkulman nopeudella tiimassa ja jättää ne Liverpooliin. Tällä tavoin\npostit ennättävät perille päivää ennen nopeimpia, Atlantin yli kulkevia\nhöyryjä.\n\nKello 9 tienoilla käänsi Great Eastern neljännes pielen läntiseen\nlänsipohjaan. Olin vastikään mennyt kannelle, kun tapasin kapteini\nMac-Elwinin seurattuna eräältä ystävältään, kuutta jalkaa pitkältä\nmieheltä, vaalealla parralla ja pitkillä nääveleillä, jotka yhdistyivät\nkorvapartoihin, mutta päivän muotin mukaan jättivät leuvan paljaaksi.\nTässä vartevassa nuoressa miehessä oli englantilaisen upseerin perikuva;\npää pystyssä, mutta ei kankeana, katsanto luja, hartiot notkeat, käynti\nsoma ja hilpeä; sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit siitä harvinaisesta\nurheudesta, jota voisi sanoa \"vihattomaksi urheudeksi\". En erehtynyt\nhänen ammattinsa suhteen.\n\n-- Ystäväni Archibald Corsican, -- sanoi Fabiani minulle, -- kuten\nminäkin kapteini Indian armeijan kahdennessakolmatta rykmentissä.\n\nNäin toisillemme esiteltyinä kapteini Corsican ja minä tervehdimme\ntoisiamme.\n\n-- Tuskin näimmekään toisiamme eilen, rakas Fabianini, -- sanoin minä\nkapteini Mac-Elwinille, likistäen hänen kättänsä. -- Me olimme silloin\nlähdön kuumiimmassa hommassa. Sen vain tiedän, ettei sattumus ole se,\njota saan kiitää tapaamastani sinun Great Easternissa, ja minä\ntunnustan, että jos minulla on jotakin osaa tekemääsi päätökseen...\n\n-- Epäilemättä ystäväni, -- vastasi Fabiani. -- Kapteini Corsican ja\nminä tulimme Liverpooliin lähteäksemme Cunard-linjan China nimisessä\nhöyrylaivassa, kun saimme kuulla Great Easternin tulevan tekemään uuden\nreissun Englannin ja Amerikan välillä. Tämä oli hyvä tilaisuus. Minä\nsain kuulla, sinun olevan laivassa; se oli lystiä. Me emme ole nähneet\ntoisiamme kolmeen vuoteen siitä suloisesta matkustuksestamme\nSkandinavian maissa. En kauan miettinyt, ja siinä näet syyn, miksi\nhöyryvene jätti minun tänne nähtesi.\n\n-- Rakas Fabianini, -- vastasin minä, -- luulenpa, ettet sinä eikä\nkapteini Corsican tule katumaan päätöstänne. Matka Atlantin yli ei voi\nolla kuin mitä miellyttävin, vaikka ei merimiehiä oltaisikaan. Se täytyy\nsaada nähdä. Mutta puhukaamme sinusta. Viimeisellä kirjeelläsi, -- se ei\nollut kuutta viikkoa vanha, -- oli Bombayn postitemppeli, ja minulla oli\nsiis oikeus uskoa, sinun vielä olevan rykmentissä.\n\n-- Me olimme siellä kolme viikkoa takaperin, -- vastasi Fabiani, --\nelellen Indian upseerien puoli sotaista, puoli maalaista elämää, jossa\nenemmin metsästetään kuin partiolla kuljetaan. Saatanpa esittää sinulle\nkapteini Archibaldin oivaksi tiikerien ajajaksi; hän on niiden kauhu.\nMutta vaikka olemme naimattomat ja perheettömät, halusimme kumminkin\njättää rauhallisuuden Indian peto-eläin raukkain keskellä ja tulla tänne\nhengittelemään muutamia suuntäysiä europalaista ilmaa. Me saimme\nvuodeksi kotiluvan, ja heti sen saatuamme tulimme Punaisen Meren, Suezin\nja Franskanmaan kautta pikajunan nopeudella vanhaan Englantiimme.\n\n-- Vanhaan Englantiimme! -- vastasi kapteini Corsican hymysuin, --\nemmepä siellä enää olekaan, Fabiani. Kyllähän englantilainen alus meitä\nkuljettaa mutta se on erään franskalaisen yhtiön varustama ja vie meidät\nAmerikaan. Kolme erilaista lippua liehuu päittemme päällä, osoittaen\nettä kävelemme franskalais-englantilais-amerikalaisella maalla.\n\n-- Se ei tee mitään, -- vastasi Fabiani, jonka otsa silmänräpäyksessä\nrypistyi jostakin tuskallisesta tunteesta, -- se ei tee mitään, kunhan\nlupa-aikamme kuluu. Me tarvitsemme liikkua; siinä on elämä. Se tuntuu\nniin hyvältä, kun saa unhottaa olleet ja menneet ja kuolettaa nykyiset\nnäkemällä uusia asioita ympärillänsä. Muutamain päiväin perästä olemme\nNew-Yorkissa, jossa saan syleillä sisartani ja sen lapsia, joita en ole\nnähnyt moneen vuoteen, ja sitte käymme katsomassa niitä isoja järviä; me\nmatkustamme Missisippiä alas New-Orleansiin ja käymme Amazon-virralla.\nAmerikasta suhkaisemme Afrikaan, jossa leijonat ja elehvantit ovat\ntehneet liiton yhtyäksensä Toivon Niemelle viettämään kapteini\nCorsicanin tuloa, ja sieltä käännymme takaisin opettamaan Chipaijilaiset\ntottelemaan hallituksemme tahtoa.\n\nFabian puhui arkatuntoisella joutuisuudella, ja rintansa aaltoili\nhuokauksista. Silminnähtävästi oli hänen elämässään joku onnettomuus,\njota en vielä tiennyt ja jota hänen kirjeensäkään ei ollut antanut minun\naavistaa. Archibald Corsican sitä vastoin näytti kuin tuntisi hänen\ntilansa, ja hän osoitti hellää ystävyyttä Fabianille, joka oli muutamia\nvuosia häntä nuorempi. Hän näytti olevan Fabianin vanhempi veli, tämä\npitkä englantilainen kapteini, jonka ystävyys ensi tilaisuudessa voi\nmuuttua urhoollisuudeksi asti.\n\nKanssapuheemme samassa keskeytyi torven toitahuksesta; oli näetsen eräs\nmöhläkkä passari, joka neljännestiimaa edeltäpäin ilmoitti, aamuisen\npantavan eteen kello puolivälissä yksi. Neljästi päivittäin raikui tämä\ntorvi matkustajain isoksi tyytymykseksi: kello puolivälissä yhdeksän\nkahvepöytään, puolivälissä yksi aamuiselle, neljän aikana päivälliselle\nja puolivälissä kahdeksan teelle. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat\nnuo pitkät kadut tyhjinä, ja kohta olivat kaikki vieraat asettuneet\npöytiin noissa isoissa salongeissa, missä minä onnistuin saamaan sijani\nFabianin ja Corsicanin viereen.\n\nNäissä ruokasaleissa oli neljä pöytäriviä, joilla lasit ja putellit\nseisoivat aivan liikkumattomina. Höyrylaiva ei tuntenut laisinkaan\naaltojen hyökyä; pöytävieraat, miehet, naiset ja lapset taisivat huoleti\nsyödä. Hyvin laaditut vadit kulkivat ympäri pöytiä ja laivapojilla oli\nkiire passatessaan. Kunkin pyynnöstä, joka kirjoitettiin sitä varten\naiottuun pienoiseen muistolippuun, toivat he viiniä, likööriä tahi\nolutta, josta eri maksu tehtiin. Uroita samppanjaa juomaan edellä muita\nolivat kalifornialaiset. Miehensä, entisen tullimiehen vieressä istui\nsiellä eräs pyykinpesijä, joka oli rikastunut ammatissaan San\nFranciscossa ja joi kolme dollaria maksavan putellisen klikoota kuin\nmies. Kaksi tahi kolme heikkoa ja kalpeata nuorta naista ahmasivat\nverisiä pihvipaisti-pytkyjä. Pitkät rouvat, norsunluisilla torahampailla\nvarustetut, kaalivat suihinsa pienoisista laseistaan keitetyitä munia.\nToiset lipostelivat nähtävällä tyytyväisyydellä päällisruokiin kuuluvia\nraparperi-torttuja ja kasvaksia. Kaikki olivat täydessä puuhassa;\nolisitpa luullut olevasi jossakin kävelypuistojen ravintolassa, keskellä\nParisia, etkä aavalla merellä.\n\nAamuisen jälkeen kannelle taas ilmausi väkeä; matkustajat tervehtelivät\nsivumennessään toisiansa taikka tunkeilivat kuin kävelijät\nHyde-puistossa. Lapset juoksentelivat siellä ja täällä ja leikittelivät,\nnakkelivat ilma-pallojaan tahi vierittelivät vanteitaan. Enin osa\nherroja käveli, tupakkia poltellen. Naiset istuivat telttatuoleilla\ntyöskennellen, lueskellen tahi keskenään puhellen. Kuvernantit ja lasten\npiiat pitivät pikkulapsia vaarilla. Muutamat Amerikan mätimahat\nsoutelivat kiikkutuoleillaan. Laivan upseerit tulivat ja menivät, mitkä\nvahdinpitoon komentosilloille ja kompassia katsomaan, mitkä matkustajain\nusein naurattaviinkin kysymyksiin vastauksia antamaan. Tuulen toisinaan\ntyyntyessä kuultiin urkujenkin ääniä, jotka seisoivat isossa\nperäsalonsgissa, ja äänen-vastuita kahdesta tahi kolmesta pianosta,\njotka surkeasti kilpailivat keskenään alempana olevissa salongeissa.\n\nKello 3 paikoilla kuului väkeviä hurrahuutoja, ja matkustajat\nhyökäsivät hyteille. Great Eastern sivusi erästä kahden kaapelipituuden\npäässä olevaa pakettivenettä, jonka se tuuma tuumalta oli saavuttanut.\nSe oli New-Yorkissa käyvä Propontis, joka tervehti merien jättiläistä,\nja merien jättiläinen vastasi tervehtimiseen.\n\nKello puolivälissä viisi meillä vielä oli maa näkyvissä kolmen\npeninkulman päässä, mutta työläs oli sitä sumun läpi nähdä nyt yhtäkkiä\närjähtäneessä myrskyn puuskassa. Kohta näkyi valkea, joka tunnettiin\nyksinäisellä kalliolla olevan Fastenet-majakan valkeaksi, ja ennen\npitkää tuli yö, jonka kuluessa Cap Clear, Irlannin rannikon viimeinen\nniemi, oli sivuttava.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nOlen sanonut, että Great Easternin pituus oli yli kahden hektometerin.\nTarkemmin määräten tämä höyrylaiva on 207@1/2 meteriä vesirajan kohdalla\nkeulasta perään, 210@1/4 meteriä ylikannella vantaasta vantaasen, siis\nkahta verta pitempi kuin suurimmat Atlantin poikki kulkevat\npakettiveneet. Leveys on 25@1/3 meteriä rungon leveimmältä paikalta ja\n36@2/3 meteriä rataskotosten ulkopuolelta mitaten.\n\nGreat Easternin runkoa ei haittaa meren hirmuisinkaan väkivaltaisuus. Se\non kaksinkertainen, ja siinä on komeroita ulko- ja sisäpuolisen\nlaudoituksen välillä, 86:n centimeterin korkeuteen asti. Kymmenen\ntuhatta tonnia rautaa on käytetty tämän laivanrungon rakentamiseen, ja 3\nmiljoonaa niittaus-naulaa, jotka ovat lämpiminä sisäänlyödyt,\nvakuuttavat sen kylkilaattain koossa pysymisen.\n\nGreat Eastern kantaa 28 tuhatta 500 tonnia kolmekymmentä jalkaa syvässä\nkäypänä. Painolastissa olevana käypi se ainoastaan 6@1/10 meteriä\nsyvässä. Laiva voi kuljettaa 10 tuhatta matkustajaa. Monen Suomen\npikkukaupungin asukkaat mahtuisivat siinä kulkemaan.\n\nGreat Easternin kannelta kohoaa 6 mastoa ja 5 korsteinia. Toisella ja\nkolmannella mastolla, keulasta lukien, on goeletit, märssyraa'at ja\npram-raa'at. Ne neljä muuta mastoa ovat takeloitut ainoastaan\nhuippupurjeilla. Kaikki purjeet yhteensä ovat pinta-alalleen 5,400\nneliö-meteriä, kaikki hyvää vaatetta kuninkaallisesta tehtaasta\nEdinpurissa. Toisen ja kolmannen maston märssyillä voisi komppania\nsotamiehiä haitatta temppuella. Sen kuudesta mastosta, joita metalliset\nvantit ja partuunat tukevat, ovat toinen, kolmas ja neljäs tehdyt yhteen\nniitatuista metallilaatoista, tosi mestariteoksista laattasepän työssä.\nNe ovat kannen kohdalla läpi mitaten yhden meterin vahvat, ja suurin\nniistä on 207 franskan jalkaa korkea.\n\nKaksi korsteinia seisoo etupuolella rataskotoksia ja ne tulevat\nrattaisin kuuluvasta koneesta; ne kolme muuta ovat peränpuolella ja\ntulevat potkurin koneesta. Ne ovat mahdottoman suuria, 30 meterin\nkorkeita sylintereitä, jotka ovat tuetut kappeihin kiinnitetyillä\nkettingeillä.\n\nGreat Easternin suunnattoman rungon sisässä oleva sisuslaitos on\nmielevästi aprikoitu. Keulassa on höyry-pesuhuone ja laivaväen pakki\n(majapaikat). Sitte tulee naisten salonki ja eräs salonki, joka on\nkaunistettu kynttilä-ruunuilla, kiikkuvilla lampuilla sekä lasilla\npeitetyillä maalauksilla. Nämä loistoisat huoneet saavat valonsa\nsivuille tehtyin aukkoin kautta ja ovat ylikannen kanssa yhteydessä,\nleveiden portaiden kautta, jotka ovat varustetut metallipykälöillä ja\nmahonkipuusta tehdyillä käsipuilla. Kupeille on laitettu neljä,\nkäytävällä eroitettua hyttiriviä, joista hyteistä muutamat ovat\nyhdistyksessä salien kanssa portaiden kantta, ja toiset ovat\nalakerrassa, jonne eri portaat vievät. Perän puolessa on kolme isoa\nruokahuonetta, samanlaisilla laitoksilla hyttien suhteen.\nKeulasalongeista tultiin peräsalonkeihin käytävää myöten, joka kulkee\nrataskoneen ympäri sen rautaisten seinäin ja kyöki-huoneiden välitse.\n\nGreat Easternin koneita pidetään syystä kyllä mestariteoksina -- olinpa\nsanoa mestariteoksina uurimaakarin työssä. Aivan hämmästyttävää on nähdä\nnäiden suunnattomain rataslaitosten tekevän työtä kellon tarkkuudella ja\nhiljaisuudella. Rataskoneen nimellinen voima on tuhat hevosta;\npotkuri-koneen tuhat kuusisataa.\n\nErillään molemmista näistä loistoksista on Great Easternilla vielä kuusi\nmuuta apukonetta, suuttamista, liikkeelle-panoa ja vinttureita varten.\nNiinkuin nähdään, on höyryllä tähdellinen tehtävä kaikissa tämän laivan\ntemppueluissa.\n\nTämmöinen on tämä verraton ja kaikilta helposti tunnettava höyrylaiva,\nmikä ei kumminkaan estänyt erästä franskalaista kapteinia kirjoittamasta\nseuraavaa viatonta muistoonpanoa päiväkirjaansa: \"Kohtasimme\nkuusimastoisen ja viisi korsteinisen laivan. Luultavasti se oli Great\nEastern\".\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nYö keskiviikon ja torstain välillä oli sangen tukala. Vuoteeni kiikkui\nkovin levottomasti. Vaatesäkit ja matkalaukut kiitelivät sinne ja tänne\nhytissäni. Tavaton ryminä kuului likimmäisestä salongista, johon kaksi\ntahi kolmesataa tavaratukkua oli väliaikaisesti sälytetty ja jossa ne\nnyt vierivät toiselta puolelta toiselle, jysähdellen pöytiä ja penkkiä\nvasten. Ovet paukkuivat, lankut rasahtelivat, seinät narisivat, putellit\nja lasit kilisivät toisiansa vasten, ja kokonaisia tornia posliinikaluja\nrimahteli lattiaan penttereissä. Myös kuulin potkurin säännöttömän\nhurinan ja rattaiden läiskynnän, jotka vuorottain vajosivat veteen ja\nvuorottain pieksivät ilmaa siivillänsä. Kaikista näistä merkeistä\nhoksasin tuulen virenneeksi ja ettei höyrylaiva enää ollutkaan tunnoton\naalloille, kun ne sitä syrjästä ahdistivat.\n\nKello 6 aikana aamulla nousin minä ylös, onnettoman yön vietettyäni.\nToisella kädellä pidellen itseäni sängystä kiinni puin minä toisella\nvaatteet päälleni, paraiten kuin taisin. Mutta ilman tuetta en olisi\npysynyt jaloillani, ja minulla oli paljon tekemistä ennenkuin sain\npäällystakin päälleni. Sitte lähdin hytistäni ja menin salongin läpi,\nkeinotellen itseni käsin ja jaloin noiden sekamyllässä olevain\ntavaratukkuin yli. Sitte konttasin portaita ylös kuin romalainen\nsotamies, joka astuu portaita myöten Pontius Pilatuksen Pyhäin Astuinten\neteen, ja tulin viimein kannelle, jossa kaappasin lujasti kiinni eräästä\nvantin napista.\n\nMaata ei enää näkynyt. Me olimme yöllä sivunneet Cap Clearin, ja\nympärillämme oli ainoastaan tuo suunnaton ympyrä, jonka veden ääri\nmuodostaa taivasta vasten. Vuolukiven karvainen meri vyöryi pitkinä\nlaineina, jotka eivät puhkeilleet. Laiva, jolla oli tuuli laidalta eikä\ntukea purjeilta, vaarui hirvittävästi. Sen mastot, jotka olivat kuin\npitkiä komppassineuloja, tekivät huojuessaan summattomia kaaria ilmassa.\nSen hyppiminen ei ollut juuri tuntuva, sen myönnän, mutta vaaniminen oli\nmahdoton kestää. Mahdotonta oli pysyä pystyssä. Vahdissa oleva upseeri\nkoukkasi kiinni komentosiltaan ja heilui kuin köysikiikussa.\n\nKrysshultilta krysshultille onnistuin pääsemään oikeanpuolisen\nrataskotoksen luokse. Kansi oli kosteana sumusta ja sangen liukas.\nYritin sentähden nojaamaan erästä komentosillan tukea vasten, kun\nyhtäkkiä näin erään ihmisruumiin välkähtävän jalkaini viereen.\n\nSe oli tohtori Dean Pitferge. Tämä omituinen tohtori nousi heti\npolvilleen ja katsoi minuun.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hän. -- Kaaren suuruus, missä Great Easternin\nkupeet liikkuvat, on neljäkymmentä pykälää, kaksikymmentä pykälää yli ja\nkaksikymmentä alle tasakorko-linjan.\n\n-- Niinkö tosiaankin! -- sain minä sanoneeksi, mutta en nauranut\nsanoille, vaan suhteille, joissa ne sanottiin.\n\n-- Aivan varmaan! -- vakuutti tohtori. -- Laivan vaaruessa seinäin\nnopeus on yksi meteri ja seitsemänsataa neljäviidettä millimeteriä\nsekunnissa. Puolta pienempi höyrylaiva ei tarvitse enempää aikaa\nkuhunkin kikkeröintiin.\n\n-- Niin siis, -- vastasin minä, -- koska Great Eastern niin äkkiä\npalajaa kohdallensa, se on erinomaisen vakava.\n\n-- Itselleen kyllä, mutta ei matkustajilleen! -- vastasi Dean Pitferge\nlystillisesti, -- sillä he joutuvat, niinkuin näette, tasamakaavaan\nasemaan, ja paljoa pikemmin kuin tahtovatkaan.\n\nTohtori nousi ylös, ihastuksissa vastauksestaan, ja toisiamme tueten\nonnistuimme pääsemään eräälle penkille perän puolessa. Dean Pitferge\npääsi seikasta muutamilla naarmuilla, ja minä onnittelin häntä siihen,\nhän kun olis saattanut päänsä halkaista.\n\n-- Oh, ei siinä kaikki! -- vastasi hän, -- ennen pitkää meille joku\nonnettomuus tapahtuu.\n\n-- Meillekö?\n\n-- Höyrylaivalle ja siis myöskin minulle, meille ja kaikille\nmatkustajille.\n\n-- Jos puhutte toden takaa, -- kysyin minä, -- niin miksi olette tulleet\ntähän laivaan?\n\n-- Nähdäkseni mitä tapahtuu, sillä en empisi kärsiä haaksirikkoa, --\nvastasi tohtori, katsoen minuun viekkain silmin.\n\n-- Onko tämä ensi kerta kuin matkaatte Great Easternissa?\n\n-- Ei ole; minä olen jo monta kertaa kulkenut siinä meren yli --\nuteliaisuudesta.\n\n-- Siispä ei olekaan teillä syytä valittaa.\n\n-- En valitakaan. Minä vain aion vahvistaa tositapauksia ja odotan\nmalttavaisesti hetkeä, jona loppumylläkkä tapahtuu.\n\nLaskiko tohtori leikkiä kanssani? En tiennyt mitä ajatella. Pienet\nsilmänsä näyttivät varsin viekkailta, ja minä tahdoin saattaa hänen\netemmäksi pakinoissansa.\n\n-- Tohtori, -- sanoin minä, -- en tiedä, mille tositapauksille te\nperustatte ikävät ennustuksenne, mutta sallikaa minun muistuttaa teitä,\nettä Great Eastern jo kaksikymmentä kertaa on mennyt Atlantin yli ja\nettä sen reissut ylipäiten ovat olleet tyydyttäväiset.\n\n-- Ei tee mitään, -- vastasi Pitferge. Tämä laiva on velhottu,\nkäyttääkseni tavallista sanaa, eikä se kierrä kohtaloansa. Muistakaapa,\nmitä vaikeuksia insinöörit kohtasivat hankkiessaan sitä veistämöltä\nalas; eihän se mielinyt lähteäkään veteen enemmin kuin Greenwichin\nhospitaali. Luulenpa senkin, että Brunnel, joka sen rakensi, kuoli sen\ntähden että sen teki.\n\n-- Ahah, tohtori, -- jatkoin minä, -- olisitteko materialisti?\n\n-- Miksi niin kysytte?\n\n-- Sen tähden kun olen havainnut, useiden ihmisten, jotka eivät usko\nJumalaa, uskovan kaikkea muuta, niinpä pahoja silmiäkin.\n\n-- Puhukaa vain piloja, herra, -- vastasi tohtori, -- mutta antakaa\nminun jatkaa toteen-näyttöäni. Great Eastern on jo saattanut monta\nyhtiötä häviöön. Vaikka rakettu siirtolaisten kuljetusta ja\nkaupankäyntiä varten Australiassa, ei ole se vielä koskaan käynyt\nAustraliassa. Vaikka mietitty nopeammin kulkemaan kuin Atlantin yli\nkulkevat pakettiveneet, on se jäänyt niistä kauas takapajulle.\n\n-- Mutta saattaako siitä päättää...\n\n-- Odottakaa! -- jatkoi tohtori. -- Yksi Great Easternin kapteineista on\njo hukkunut, ja se oli taitavimpia, sillä hän piti laivan miltei\npystyssä aalloilla ja osasi välttää tämän tuskallisen vaarumisen.\n\n-- No niin, -- sanoin minä, -- meidän täytyy surkutella sen taitavan\nmiehen kuolemaa; siinä on kaikki.\n\n-- Sitte vielä, -- jatkoi Dean Pitferge, huolimatta\nheikko-uskoisuudestani, -- kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta.\nSanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin\nuudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty.\n\n-- No, -- sain minä ilkullisesti virkaneeksi, -- sepä jotakin oli.\n\n-- Kerrotaanpa niinikään, -- jatkoi tohtori, -- että höyrykattiloita\nsisäänpantaissa eräs insinööri varomattomuudesta niitattiin kiinni\nhöyrykattilaan.\n\n-- Hyvä! -- huudahdin minä. -- Kiinni niitattu insinööri! Ja te uskotte\nsen, tohtori?\n\n-- Uskon kyllä, -- vastasi tohtori, -- minä uskon täyttä totta, että\nmatkamme on huonosti alkanut ja että se tulee huonosti päättymäänkin.\n\n-- Mutta onhan Great Eastern vankka alus, -- vastasin minä, -- ja niin\nluja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja\nvastaan.\n\n-- Niin onkin, se on varma, -- jatkoi tohtori, -- mutta antakaa sen\nkerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko\njälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka\nvoima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko\nkuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja\nNew-Yorkin välillä?\n\n-- En, tohtori.\n\n-- Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista\nJoulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon,\nolivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin\nrannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita.\nSeuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys\nmatkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi\nsyrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset,\nkatosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi;\nhuonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi,\nkun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit\nmenivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot\nriuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin\nkuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle,\njoka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta\npotkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä\npuolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut\nvahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa.\nTäytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme\npainaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great\nEastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota.\nPäivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä.\nLevitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää\nalusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne\nlevitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit\ntempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs\neläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta\nnaisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei\nvoitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa\npainava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta,\nhuilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista.\nLauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä\naaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs\namerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi\nkettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.\n\nVähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen\nveden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet\nLiverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra,\nmissä olemme kahdeksan päivän perästä!\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nTunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut\nlohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta\nkuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se\ntotta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla,\nsaadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista\nylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.\n\nSillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene.\nHirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi\npikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä,\nterävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle\nraitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön\nhöyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan\nvarustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että \"meritauti oli laivassa\ntuntematonta\".\n\nKello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän\npeninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se\nlaivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt\nvielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt\nkeulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä\nrannikosta ajelevaa jäännöstä.\n\nSilla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua\nesinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia\nrakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden\namerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen\nonkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin\njoukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua\nhämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä\nmiehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin.\nOtsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja\nepäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot\nkorkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta\nhävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies\noli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui\nkovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen\nkaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä\nmies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan\nrungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti\ntaivuttiin.\n\nHän tappasi kaikki nämä veikot, jotka nousivat moneen sataan dollariin,\nsillä tuo veden päällä oleva esine olikin aluksen runko. Höyrylaiva\nläheni joutuin, ja jo voitiin nähdä ruosteinen vaskitus sen emäpuulla.\nSe oli kolmimastokas, taklingiton ja kallellaan; se voi olla viiden\ntahi kuuden sadan tonnin kantava. Sen vanteissa rippui vielä taittuneita\nrustirautoja.\n\nOliko laivaväki jättänyt tämän aluksen sen omaan nojaan? Tämä oli\nkysymyksenä. Ei yhtään ihmistä näkynyt hylyllä; kenties olivat\nhaaksirikkiset paenneet sen sisään? Kiikarilla varustettuna olin minä jo\nmuutamia minuutia nähnyt jonkun esineen liikkuvan aluksen keulalla,\nmutta pian huomasin, että se oli tuulessa liehuva vokan jäännös.\n\nPuolen peninkulman päässä tuli hylky kaikine eri seikkoinensa näkyviin.\nSe oli uusi ja aivan hyvässä kunnossa. Aluksen lasti, joka oli\nvierähtänyt tuulen alapuolelle, oli painanut sen oikealle puolen\nkallellensa. Silminnähtävästi oli aluksen jollakin vaarallisella\nhetkellä täytynyt uhrata mastonsa.\n\nGreat Eastern läheni alusta ja teki pyöräyksen sen ympäri, ilmoittaen\nläsnäolonsa tiheillä, ilmaa viiltelevillä, höyrypiipun merkeillä. Mutta\nhylky pysyi mykkänä ja äänettömänä. Koko tällä taivaanrannan\nympäröimällä merenpinnalla ei näkynyt mitään; ei venettäkään ollut tämän\ntuhoittuneen aluksen vieressä.\n\nVäestöllä oli epäiltämättä ollut aikaa pelastaa itsensä, mutta oliko se\npäässyt kolmensadan peninkulman takana olevaan maahan? Voivatko heikot\nveneet vastustaa aaltoja, jotka kiikuttivat Great Easternia noin\nhirmuisesti? Kuinka kauan sitte oli muuten onnettomuus tapahtunut? Eikö\nnyt vallitsevalla tuulella haaksirikon paikka ollut etempänä etsittävä?\nEikö ollut tämä hylky jo kauan ajellut virran ja tuulen kaksinkertaisen\nvaikutuksen nojassa. Kaikki nämä kysymykset jäivät vastauksetta.\n\nHöyrylaivan mennessä turmioon joutuneen aluksen perän sivu luin selvästi\nnimen *Lerida* sen nimilaudalla, mutta sen kotopaikka ei ollut\nilmoitettuna. Sen muodosta ja näöstä sekä sen keulan omituisesta\nmallista merimiehet selittivät sen amerikalaiseksi.\n\nKauppalaiva, sotalaiva ei olis epäröinyt varustaa miehillä tätä runkoa,\njoka epäiltämättä sisälti arvokkaan lastin, sillä onhan tietona, että\nmerivirastot semmoisissa tapauksissa myöntävät pelastajille kolmannen\nosan arvosta. Mutta Great Eastern, jolla oli säännöllinen retki, ei\nsaattanut ottaa tätä hylkyä peräänsä tuhansien peninkulmain matkalla.\nKääntyä takaisin ja viedä se likimmäiseen satamaan oli yhtä mahdotonta.\nSiis oli täytyminen matruusien suureksi kaipaukseksi, jättää se\nsillensä, ja kohta oli tämä vana ainoastaan taivaanrannalla katoava\npilkku avaruudessa. Matkustajain ryhmät hajausivat. Mitkä palasivat\nsalongeihin, mitkä hytteihinsä, eikä aamuiselle kutsuva torvikaan voinut\nherättää kaikkia meritaudissa nukkuvia.\n\nPuolenpäivän aikana nostatti kapteini Anderson molemmat kahveli-vokat ja\nmesaanin, joten alus sai enemmän tukea eikä niin vaarunut.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nHuolimatta laivan säännöttömistä liikkeistä pantiin elämä laivassa\njärjestykseensä; eikä mikään ole mutkattomampaa, kun vain englantilaiset\novat sitä tekemässä. Pakettivene on hänen korttelinsa, hänen katunsa,\nhänen huoneensa, jotka siirtelehtävät, ja hän on kotonaan sittekin.\nFranskalainen sitä vastoin on aina kuin matkustaisi, -- kun matkustaa.\n\nNiin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä\nkävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä,\nnäyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät\nmenneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon\nsalonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista\nmestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen,\njota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa\nsoitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit\nnumeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos\nnuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta\nnäppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki\nhän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita\nkuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka\nnyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.\n\nTämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä\nkirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi\njonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti\nhuomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla.\nMuutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja\namerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä\nolisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman\nsuuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta\nkun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata.\nEräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki\nleikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta\npäättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten\nilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: \"H:ra X ... pyytää kaunista\nmiss Z ..., jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa\nviidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa\nn:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä\nnaimisesta\". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z ...? En tahdo toki\ntietääkään.\n\nKoko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja\npakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä\nystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.\n\n-- Oletteko toipuneet loukkauksestanne? -- kysyin minä häneltä.\n\n-- Täydellisesti, -- vastasi hän. -- Mutta ei käy hyvästi!\n\n-- Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?\n\n-- Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret,\nja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.\n\n-- Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?\n\n-- En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen\nenempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin\nkaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä,\njonka sattumus on saattanut tänne laivaan -- minun huvikseni.\n\n-- Omatapaisia henkilöitä! -- virkahdin minä, katsahtaen matkustajain\npuoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä\nihmiset yhdenlaisia!\n\n-- Oih! -- vastasi tohtori, -- kyllä näkyy että hyvin vähän tunnette\nheitä. Suku on sama, sen myönnän, mutta kuinka monia eri lajia eikö\nsiinä ole. Katselkaapa tuota ryhmää ujostelemattomia herroja tuolla\nkaukana, jalat ojetut pitkin sohvia ja hatut silmille painetut. Ne ovat\njankkeja, puhtaita jankkeja. Maine, Vermont ja Connecticut valtioista,\nUuden Englannin jälkeisiä, ymmärtäväisiä ja toimeliaita miehiä, hiukan\nliiaksi papeille alamaisia, mutta jotka tekevät väärin siinä etteivät\naivastaessaan pidä kättä suunsa edessä. Hyvä herraseni, ne ovat tosi\nsaksalaisia, voitonhimoisia ja sitte niin kekseliäitä! Sulje kaksi\njankkia yhteen huoneesen, ja tunnin kuluessa on kumpikin heistä\nvoittanut kymmenen dollaria toiseltaan!\n\n-- En tahdo kysyä teiltä millä tavoin, -- vastasin minä tohtorille\nnaurahtaen, -- mutta minä näen heidän joukossaan erään pienen,\npystynenäisen miehen, oikean tuuliviirin. Hänellä on pitkä päällystakki\nja mustat, lyhvenlaiset housut. Kuka se herra on?\n\n-- Se on protestantinen pappi, mahtava mies Massachussetista. Hän etsii\nvaimoansa, erästä entistä opettajatarta, joka on tullut hyvin\nedullisesti tunnetuksi eräässä kuuluisassa oikeudenkäymisessä.\n\n-- Entäs tuo toinen, iso ja murheellinen, joka näyttää mietteisinsä\nvajonneen?\n\n-- Hän laskee nyt jotakin lukua, -- sanoi tohtori, -- Hän miettii\nalinomaa.\n\n-- Jotakin tehtävääkö?\n\n-- Ei, vaan omaisuuttaan. Se on mahtava mies. Hän tietää joka\nsilmänräpäyksenä pennin päälle, kuinka paljo hänellä on. Hän on rikas,\nja yksi kortteli New-Yorkissa on rakettuna hänen maallensa. Neljännes\ntuntia tätä ennen hänellä oli 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/2\ndollaria, mutta nyt hänellä ei ole kuin 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja\n1/4 dollaria.\n\n-- Mistä tulee se eroitus hänen omaisuudessaan?\n\n-- Siitä että hän vastikään poltti sikarin, joka maksoi 30 sous.\n\nTohtorilla oli niin äkki-arvaamattomia vastauksia, että halusin kuulla\nhänen pitemmältä puhelevan. Hän oli minusta lysti. Minä osoitin hänelle\nerästä ryhmää, joka oli istuutunut erääsen toiseen osaan salonkia.\n\n-- Nuo, -- sanoi hän, -- ovat kaukaisesta Lännestä. Vanhin heistä, joka\non kuin ensimäinen kirjuri jutunkantajan luona, on mahtava mies, pankin\njohtaja Chicagossa. Hänellä on aina kainalossa albumi, sisältävä\nnäköalat hänen korkeasti rakastetussa kaupungissa, josta hän kopeilee,\nja syystä kyllä: kaupungista, joka rakettiin 1836 ja jossa nyt on 400\ntuh. sielua, hänen itsensäkin niihin luettuna. Hänen vieressään näette\nkalifornialaisen parikunnan. Nuori vaimo on kaunis ja ihastuttava; mies,\nhyvin hyvästi pesty, on entinen auran ajaja, joka aikanaan kynti\nkultapaakkuja. Hän...\n\n-- On kai mahtava mies, -- ennätin sanoa.\n\n-- On kyllä, -- vastasi tohtori, -- hänen varansa arvataan miljoonia.\n\n-- Entäs tuo pitkä varsi, joka aina keikuttelee päätänsä ylös ja alas\nkuin neekeri kelloa?\n\n-- Sekö, -- vastasi tohtori, -- se on se mainio Cokburn Rochesterista,\nmaailman tilaston taitaja, joka on punninut kaikki, mitannut kaikki,\njakanut ja laskenut kaikki. Asettakaapa joku kysymys tuon\nhaittaamattoman hullun vastattavaksi ja hän on sanova teille, kuinka\npaljon leipää viisikymmenen-vuotias ihminen on syönyt aikanansa, ja\nkuinka monta kuutio-meteriä ilmaa hän on sisäänsä hengittänyt. Hän on\nsanova teille, kuinka monta peninkulmaa kirjeenkantaja astuu päivittäin,\nainoastaan rakkaudenkirjeitä kantaissansa. Hän saattaa sanoa teille,\nkuinka monta leskeä tunnittain kulkee London-sillan yli, taikka kuinka\nlaaja ja korkea torni tulisi, jos se rakettaisiin niistä voileivistä,\njotka Yhdysvaltioiden kansalaiset yhdessä vuodessa nielevät. Hän on\nsanova teille...\n\nTohtori oli oikein vauhdissaan ja olis voinut pitkittää kauankin samalla\ntavoin, mutta muita matkustajia kulki ohitsemme ja saattivat\nväsymättömän tohtorin tekemään uusia muistutuksia. Kuinka monta\nerilaista luonnetta eikö ollut tuossa matkustaja-joukossa, jossa ei\nkumminkaan ollut yhtään joutilasta vetelehtäjää, sillä eihän siirrytä\ntoisesta maan-osasta toiseen ilman tosi syyttä! Enin osa epäiltämättä\nmenee etsimään onneansa Amerikan maalla, unhottaen että jankilla on\nasemansa yhteiskunnassa jo kaksikymmenen-vuotiaana ja että hän\nviidenkolmatta vuotisena pitää itsensä kovin vanhana rupeamaan kenenkään\nkanssa siitä taisteluun.\n\nNäiden seikkailijain, keksijäin ja onnen etsijäin joukossa osoitti\nminulle Dean Pitferge muutamia, jotka eivät olleet mielenkiintoa\nherättämättä. Yksi niistä oli oppinut kemisti, tohtori Liebigin kanssa\nkilpaileva, joka sanoi keksineensä keinon tihentää kaikki ravitsevat\naine-osat yhdestä härästä niin suureen lihapalaseen kuin viiden frankin\nlantti on, ja joka nyt meni lyömään rahaa märehtivistä karjoista\nPampas-aavikoilla. Toinen, joka oli keksinyt lakkarissa kannettavan\nliikutusvoiman -- lakkarikellon kuoreen mahtuvan höyryhevosen --\nkiirehti tästä keksinnöstään hyötymään Uudessa Englannissa. Tuo kolmas,\neräs franskalainen Chapon-kadun varrelta, vei muassaan kolmeakymmentä\ntuhatta pahvivauvaa, jotka osasivat sanoa \"pappa\" hyvin onnistuvalla\nAmerikan tavalla, ja hän tiesi nyt etsityn onnensa saavuttaneensa.\n\nJa ottamattakin lukuun näitä omalaatuisia ihmisiä, kuinka monta muuta\neikö ollut, joiden salaisuuksia ei voitu aavistaakaan! Kenties oli\nniissä joku kassanhoitaja, joka karkasi tyhjän kassa-arkun luota, tahi\njoku salainen poliisi, joka tekeytyi tuttavaksi hänen kanssansa ja\nainoastaan odotti Great Easternin tuloa New-Yorkiin tarttuaksensa hänen\nkautustaansa! Kukatiesi olisi tässä joukossa myöskin voinut löytyä\njoitakuita noita epäiltäväin yritysten \"perustajia\", jotka aina löytävät\nkevyt-uskoisia osakkeiden ottajia, vaikka näillä yrityksillä olisikin\ntämmöisiä nimiä: *Valtameri-yhtiö Polynesion valistusta varten\nkaasulla*, tahi *Yleinen yhtiö tulen kestävien hiilien valmistusta\nvarten*.\n\nMutta tällä silmänräpäyksellä kääntyi huomioni erään sisään astuvan\nnuoren parikunnan puoleen, jolla näytti olevan kovin varhainen ikävä.\n\n-- Ne ovat perulaisia, herraseni, -- sanoi tohtori, -- parikunta, joka\nnaittui vuosi tätä ennen ja on viettänyt kuherrus-viikkojansa kaikilla\nmaailman kulmilla. He lähtivät Limasta hää-iltana. He jumaloitsivat\ntoisiansa Japanissa, rakastivat toisiansa Australiassa, suvaitsivat\ntoisiansa Franskanmaalla, kiistelivät Englannissa ja tulevat\nepäiltämättä eriämään toisistaan Amerikassa!\n\n-- Ja kuka on tuo varteva mies, -- sanoin minä, -- tuo vähän pöyhkeän\nnäköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen\nluulisin hänen soturiksi.\n\n-- Se on mormonilainen, -- vastasi minulle tohtori, -- eräs \"vanhin\",\nherra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin\nkaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta\nsilmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista\njankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa\nhän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on\npaljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien\nmukaan.\n\n-- Mutta, -- muistutin minä, -- onhan monivaimoisuus kielletty\nEuropassa.\n\n-- Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus\non pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham\nYoungilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen\noppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.\n\n-- Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?\n\n-- Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi.\nMuuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka\ntulee antamaan jonakuna iltana.\n\n-- Kyllä silloin salonki on täynnä, -- sanoin minä.\n\n-- Niin, -- vastasi Pitferge, -- jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin\npaljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on\neräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä\npeliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko\nhavainneet häntä?\n\nSittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä\nniistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla\nvedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni\nei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen\nnimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan\npoika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut\nveijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista\nelämätä.\n\n-- Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, -- löytävät aina imartelijoita,\njotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään,\njoiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen,\npyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän\nmiehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua.\nHän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman\npuolinen konna ja Draken ihmettelijä.\n\nDean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa\nminua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs\nparikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat\nkäsitysten sisään.\n\n-- Kaksi äsken nainuttako? -- kysyin minä.\n\n-- Ei, -- vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, --\nkaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä\nNew-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet\nmatkailemisensa Europassa -- perheensä suostumuksella tietenkin -- ja\nnyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa\nhupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän\nalaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät\nliiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos\nhöyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden\nnuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nKello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan\nilmoituksen ison salongin ovelle:\n\nLev. 51 pyk. 15 m. P.\n\nPit. 18 pyk. 13 m. L.\n\nMatkaa Fastenetista 323 penink.\n\nTämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323\npeninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet\nIrlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista\nleveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta\nGreenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa,\njonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla\ntähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin\nsiis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei\nollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on\narka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa\nvuorokaudessa.\n\nErottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me\nolimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa:\n\"menneet maalle kävelemään\". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten\nnojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta.\nLäpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin\nasti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä,\nleikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa\nsilmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita\nsitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli\nnäöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo\nvalkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä\nkantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista\nja rattaan siivistä.\n\nFabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi\nhän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli\nmielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen\nsilmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä\njäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän\nnäytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä\nsyytä hänen murheesensa.\n\nPitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa,\nminä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli\nentisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin,\nelämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta\nmielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin\nhuokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään\nvirkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa\nhuoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis\nsitä haikeampaa.\n\nNäin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin,\nkatselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen\nsitä mukaa kuin laiva vaarui.\n\nYhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:\n\n-- Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen\nsiihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö?\nEn! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!\n\nFabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän\ntahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän\nmuiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut\nhiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:\n\n-- Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!\n\n-- Miten sinun on laita, Fabiani? -- kysyin minä häneltä ja otin häntä\nkäsistä kiinni.\n\n-- Minulla on täällä, -- sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle,\n-- paha, joka on minun kuolettava!\n\n-- Pahako, -- toistin minä, -- pahako, eikä parannuksen toivoa?\n\n-- Ei toivoa!\n\nJa näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nSeuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma,\nvieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne\nlisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta\nminuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.\n\nTuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja\nmesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä\nhyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa\nvaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, -- olinpa\nsanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä\nennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja,\ntiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia\nsotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä,\nniin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.\n\nKello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle.\nIlma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan\nkeskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti\n(kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he\neteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti\nsiirtää auringon.\n\n-- Keskipäivä! -- sanoi kohta kapteini.\n\nHeti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja\nkaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti\npuolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.\n\nPuolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:\n\nLev. 51 pyk. 10 m. P.\n\nPit. 24 pyk. 13 m. L.\n\nKurssi: 227 penink. Matkaa 550.\n\nMe olimme siis tulleet 227 peninkulmaa sitte eilisen puolipäivän. Kello\noli tällä silmänräpäyksellä 1,49 Greenwichissa, ja Great Eastern oli 550\npeninkulmaa Fastenetista.\n\nKoko sinä päivänä en nähnyt Fabiania. Levotonna hänen poissa-olostaan\nlähenin minä useita kertoja hänen hyttiänsä, saadakseni vissin tiedon,\nettei hän ollut lähtenyt sieltä pois.\n\nIhmiset, joita kansi oli täynnä, olivat silminnähtävästi hänelle\nvastenmielisiä, jonka tähden hän vältti melua ja etsi yksinäisyyttä.\nMutta kapteini Corsican tuli minua vastaan, ja me kävelimme yhdessä\ntunnin ajan peräkannella. Usein tuli Fabiani puheiksi, ja minä en voinut\nolla kapteinille sanomatta, mitä oli tapahtunut päivällä ennen\nMac-Elwinin ja minun kesken.\n\n-- Niin, -- vastasi Corsican liikutuksella, jota hän ei kokenut salata\n-- nyt on kolme vuotta siitä kuin Fabianilla oli syytä lukea itsensä\nonnellisimmaksi ihmisistä, ja nyt on hän mitä onnettomimpia!\n\nArchibald Corsican jutteli nyt muutamilla sanoilla, että Fabiani\nBombayssa oli tullut tutuksi erään ihastuttavan neidin, miss Hodges'in\nkanssa. Hän rakasti tyttöä, ja oli jälleen rakastettu. Ei mikään\nnäyttänyt estävän avioliittoa miss Hodgesin ja kapteini Mac-Elwinin\nvälillä, kun samalla tämän nuoren tytön kättä, hänen isänsä\nsuostumuksella, erään kauppamiehen poika Calcutassa alkoi pyydellä. Tämä\noli toiminto-asia, niin, \"toiminto-asia\", jo aikoja sitte ajateltu.\nHodges oli luja, kova, tunteille joksikin ummistunut mies ja oli silloin\nvaikeassa välissä toiminto-ystävänsä kanssa Calcutassa. Tämä naiminen\nvoi korjata asiat, ja hän uhrasi tämän nuoren tytön onnen oman etunsa\neteen. Lapsiraukka ei voinut vastusta tehdä; kätensä laskettiin miehen\nkäteen, jota hän ei rakastanut, jota hän ei voinut rakastaa, ja joka\ntodenmukaisesti itse ei rakastanut häntä. Tämä oli pelkkä toiminto-asia,\nkehno toiminto-asia ja surkuteltava teko. Mies vei vaimonsa muassaan\npäivällä jälkeen häiden, ja siitä asti Fabiani, mielihaikeudesta\nmieletönnä ja kuolinsairaana, ei ole koskaan nähnyt häntä, jota hän\nrakasti.\n\nTämän kertomuksen päätyttyä ymmärsin hyvin kyllä, että se paha, mikä\nFabiania ahdisti, todellakin oli arveluttava.\n\n-- Mikä sen nuoren tytön nimi oli? -- kysyin minä kapteini\nArchibaldilta.\n\n-- Ellen Hodges, -- vastasi hän.\n\n-- Ellen? Tämä nimi hoksautti minua niistä kirjaimista, jotka Fabiani\noli luullut näkevänsä laivan vanavedessä.\n\n-- Ja mikä oli sen naisparan miehen nimi? -- kysyin vielä kapteinilta.\n\n-- Harry Drake.\n\n-- Drake! -- sanoin minä, -- mutta onhan se mies täällä laivassa!\n\n-- Hänkö täällä? -- toisti Corsican, hilliten minua kädellään ja\nkatsellen minua vasten silmiä.\n\n-- Niin, -- vastasin minä, -- täällä laivassa.\n\n-- Varjelkoon Jumala, -- sanoi kapteini vakaisesti, -- ettei Fabiani ja\nhän kohtaa toisiansa! Kaikeksi onneksi he eivät tunne toisiaan, tahi ei\nainakaan Fabiani häntä. Mutta jos tätä nimeä mainittaisiin Fabianin\nläsnä ollessa, niin kyllä räjähys seuraisi.\n\nNyt kerroin kapteini Corsicanille mitä tiesin Harry Drakesta, se on mitä\ntohtori Dean Pitferge oli minulle ilmoittanut. Minä selitin minkälainen\nhän oli, tämä hävytön ja hälisevä veikari, joka pelin ja irstaisuuden\nkautta jo oli joutunut häviöön ja joka oli valmis vaikka mihin, kun vain\nvoittaisi omaisuutensa takaisin. Samassa silmänräpäyksessä astui Harry\nDrake juuri ohitsemme, ja minä osoitin häntä kapteinille. Vilkas tuli\nleimahti kapteini Corsicanin silmissä, ja ruumiinsa oikein liikahti\nvihasta, jonka hillitsin.\n\n-- Niin, -- sanoi hän, -- onpa tosiaankin roiston muoto. Mutta minne\nmenee hän?\n\n-- Amerikaan, kuten sanotaan, sattumukselta vaatimaan mitä ei tahdo\ntyöllä ansaita.\n\n-- Elleni raukka! -- mumisi kapteini. -- Missä on hän tällä hetkellä?\n\n-- Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?\n\n-- Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? -- sanoi Corsican ja katsahti\nminua kasvoihin.\n\nTämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois.\nEi, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis\njäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut\nDraken muassa tällä matkalla.\n\n-- Jospa totta puhuisitte, herraseni, -- vastasi kapteini Corsican, --\nsillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen\nyhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi\ntapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta\noli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin\npyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö\nhäntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan\nhänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu\nei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan\nvoi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka\nkelvoton hyvänsä.\n\nMinä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko\nmahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta\ntässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä\ntungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu\nnimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka\nkernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he\nolivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle\npitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan\nsitoutui silmällä pitämään.\n\nIllan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja\nvaltamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit\ntekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin\nsiellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin\nhurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun\nilveilijä T... istui pianon viereen ja \"sähisi\" laulunsa ulos,\nkuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nSeuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä\nlaivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko\nsunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi,\njona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää\nuunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan\nverstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan,\nkirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin\nFranskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen\nsuuntaan.\n\nNoudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut\npurjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu\nvoittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut \"sopimatonta.\" Minä\npidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin\npyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta\npuritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.\n\n-- Herraseni, -- vastasi hän varsin vakaisesti, -- meidän tulee\nkunnioittaa, sitä mikä tulee suoraan Herralta. Tuuli on hänen kädessään,\nhöyry on ihmisen kädessä!\n\nMinä tyydyin tähän syyhyn ja tarkkailin mitä laivalla tapahtui.\n\nKoko laivaväki oli täydessä paraatissa ja varsin pulskasti puettuna.\nUpseerit ja insinöörit olivat kauniimmissa, kullatuilla napeilla\nvarustetuissa univormuissaan. Jalkineet kimeltelivät englantilaisessa\nkiillossa, kilpaillen vaksivaatemyssyin vikevän loisteen kanssa. Kaikki\nnämä kunnon ihmiset näyttivät kuin olisivat päistä ja jaloista olleet\ntähdeillä peitetyt. Kapteini ja toinen kapteini antoivat hyvän esimerkin\nja kävelivät, uusissa hansikoissa, soturin tapaan nappiin pannuissa\ntakeissa, komentosillalla, odottaen jumalanpalveluksen aikaa.\n\nMeri oli loistoisa ja kimelteli kevään ensimäisissä auringonsäteissä.\nEi yhtään purjetta näkynyt, ja Great Eastern oli yksinään tuon\näärettömän taivaanrannan keskikohtana. Kello kymmenen aikana läpättiin\nlaivan kelloa verkalleen ja säännöllisiä väli-aikoja pitämällä.\n\nNyt näkyi lukuisia ihmisryhmiä kappien oveilla keulan ja perän puolella.\nMiehet, vaimot ja lapset olivat huolellisesti puetut, kuten tilaisuus\nvaati. Kadut olivat kohta täpötäynnä, ja kävelijät vaihtelivat hiljaisia\ntervehdyksiä keskenänsä. Itsekullakin oli rukouskirjansa kädessään, ja\nkaikki odottivat, että viimeiset kellon äänet ilmoittaisivat\njumalanpalveluksen alkavaksi. Samassa näin joukon raamatuita\nsivukannettavan, ladottuna samalle asettimelle, millä tavallisesti\nvoileipiä kannettiin. Raamatut pantiin temppelin eri pöydille.\n\nTemppelinä oli iso, komea ruokasali perän puolessa. Minä astuin sisään.\nUskovaisia, joita oli \"pöytiin istunut,\" oli jo kosolta saapuvilla mutta\nsyvä hiljaisuus vallitsi seurakunnassa. Upseerit astuivat puhelavan\nperälle, ja heidän keskellään istui ylinnä kapteini Anderson pastorina.\nYstäväni Pitferge oli istuutunut minun viereeni, ja hänen pienet\nhehkuvat silmänsä vilkkuivat koko seurakunnan ylitse. Hän oli siellä,\nsen rohkenen uskoa, enemmin uteliaisuudesta kuin hartaudesta.\n\nKello 11,30 nousi kapteini seisomaan ja alkoi jumalanpalveluksen. Hän\nluki Englannin kielellä yhden luvun Vanhasta Testamentista, kymmenennen\nMoseksen 2:ssa kirjassa. Joka värsyn perästä lukivat läsnä-oievat\nseuraavan värsyn puoli-ääneen. Tätä lukemista kesti puolen tiiman\npaikoille. Tämä varsin mutkaton ja varsin juhlallinen meno suoritettiin\ntäydellisellä puritanisella arvokkuudella, ja kapteini Andersonilla,\n\"Herralla lähes Jumalata,\" joka toimitti papin tehtävät keskellä\nääretöntä valtamerta ja puheli tälle syvyyden päällä häälyvälle\nihmisjoukolle, oli oikeus kunnioitukseen penseimmiltäkin. Jos\njumalanpalvelus olisi tähän lukemiseen jäänyt, niin kaikki olis ollut\nhyvin; mutta kapteinin perästä astui eräs puhuja esiin, joka ei tainnut\nmuuta kuin nostattaa kiivautta ja kiukkuisuutta siinä, missä ainoastaan\nsuvaitsevaisuuden ja mietinnön olis vallita pitänyt.\n\nSe oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se\nvehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso\nUuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän\ntahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen\npuoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan\nliehtoa saarnaajan tulta.\n\nTämä pani vakavasti mustan päällystakkinsa nappiin, laski silkkihattunsa\npöydälle, sieppasi nenäliinan, jolla pikaisesti pyyhkäsi huuliansa, ja\nloi silmänsä seurakunnan ylitse.\n\n\"Alussa\", -- sanoi hän, -- \"loi Jumala Amerikan kuutena päivänä ja\nseitsemäntenä hän lepäsi\".\n\nHänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nAamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen\ntekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut\nlinnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat\ntemppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä\nsuureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu\ntämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan\nsanomista.\n\nAstuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:\n\nLev. 50 pyk. 8 m. P.\n\nPit. 30 pyk. 44 m. L.\n\nKurssi: 255 penink.\n\nYhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa,\nFastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin\nkolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit,\nmies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt\nAmerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa\nsalongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit\nlaatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden\nesittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni\nhuvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen\naikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu,\nnoiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus\ntuosta \"kiinni niitatusta insinööristä\" huvitti suuresti Corsicania,\njoka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta\nkuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.\n\n-- Minä näen, -- sanoi tohtori Pitferge, -- ettei kapteini paljon usko\nkertomuksiani?\n\n-- Paljon?... Kenties on kovin paljon sanottu! -- vastasi Corsican.\n\n-- Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, -- kysyi tohtori vähän\nvakaisemmalla äänellä, -- jos näyttäisin teille toteen, että täällä\nlaivassa öillä kummittelee?\n\n-- Kummittelee! -- sanoi kapteini. -- Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin?\nJa te uskotte sen?\n\n-- Minä uskon, -- vastasi Pitferge, -- minä uskon mitä uskottavat\nihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja\nmuutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku\nvarjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka\ntulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään\ntiedetä.\n\n-- Pyhä Dunstan! -- huudahti kapteini Corsican -- siitäpä tahdomme\nyhdessä ottaa selvän.\n\n-- Tänä yönäkö? -- kysyi Pitferge.\n\n-- Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, -- lisäsi\nkapteini, kääntyen minuun päin, -- tulettehan kanssamme.\n\n-- Ei, -- sanoin minä, -- minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta.\nMuuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.\n\n-- Minä en puhu leikkiä, -- vastasi kiinteäpäinen Pitferge.\n\n-- Saadanpa nähdä, tohtori! -- sanoin minä. -- Uskotteko todellakin,\nettä kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?\n\n-- Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, -- vastasi\ntohtori, -- ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.\n\n-- Lääkäri! -- virkahti siihen kapteini Corsican ja peräytyi, ikäänkuin\ntämä sana olis tuottanut hänelle levottomuutta.\n\n-- Olkaa huoleti, kapteini, -- vastasi tohtori, ystävällisesti\nnaurahdellen, -- minä en tee virkani töitä matkoilla!\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nPäivällä jälkeen, Huhtikuun 1:senä, valtameri näytti keväiseltä,\nvihannoiden kuin niitty auringon ensimäisissä säteissä. Huhtikuu alkoi\nloistoisena Atlantilla. Laineet hyökyilivät hehkumallisesti, ja\nmuutamia pyöriäisiä eli merisikoja kelleröitsi laivan vanavedessä.\n\nTavattuani kapteini Corsicanin, sanoin minä hänelle, että tohtorin\nmainitsema kummitus ei ollutkaan nähnyt hyväksi näyttäytyä. Tottapa yö\nei ollut tarpeeksi pimeäsen kuljeksimisille. Silloin pisti mieleeni,\nettä koko tämä seikka oli vain Pitfergen keksimä pilanteko, jota sai\nharjoittaa Huhtikuun 1 päivänä, sillä Amerikassa ja Englannissa niinkuin\nFranskanmaallakin se on tavallista. Ilvehtelijöitä ja narratuita ei\npuuttunut; muutamat nauroivat, toiset tulivat levottomiksi, ja luulenpa\nnyrkkisilläkin oltaneen, mutta saksilaisten välillä ne eivät koskaan\npääty miekanpistoilla. Kahden-miekkailut ovat, kuten tiedetään,\nEnglannissa kielletyt sangen kovain rangaistusten uhalla. Upseereilla ja\nsotamiehillä ei ole lupaa tapella, sanokoot syyksi mitä hyvänsä.\nMurhaaja tuomitaan mitä kovimpiin, häpeällisiin ruumiillisiin\nrangaistuksiin, ja nyt johtuu mieleeni, että tohtori sanoi erään\nupseerin nimen, joka oli ollut kaleeri-orjana kymmenen vuotta sen\ntähden, että hän kuolettavasti oli haavoittanut vastustajansa eräässä\nmuuten kunniallisessa kahden-miekkailussa. Tietysti siis\nkahden-miekkailut näin ankaraa lakia sovellutettaessa ovat perin\nkadonneet Englannin tavoista.\n\nTällä näin kauniilla ilmalla kävi vaarinotto puolenpäivän aikana vallan\nhyvästi; se ilmoitti 48 pyk. 47 m. leveyttä ja 36 pyk. 48 min. pituutta\nsekä kuljettua matkaa ainoastaan 250 peninkulmaa. Hitainkin atlantinen\nhöyry olis voinut tarjota meille hinausta. Tämä harmitti kovasti\nkapteini Andersonia. Insinööri väitti riittämättömän höyrynpainon\ntulevan puuttuvasta ilmanvaihetuksesta tulisijoissa, mutta minä osaltani\najattelin vitkallisen kulun ennen kaikkea olevan luettavan rattaiden\nsyyksi, joiden poikkimittaa varomattomasti kyllä oli vähennetty.\n\nKello 2 tienoilla samana päivänä havaittiin kumminkin höyrylaivan\nvauhdin paranneen, ja se oli noiden kahden kihloissa olevan nuorukaisen\nulkonäkö, joka saatti minulle tämän parannuksen ilmi. Nojaten\noikeanpuolista laivanparrasta vasten kuiskuttivat he muutamia iloisia\nsanoja toisilleen, taputellen käsiänsä. He katselivat hymysuin\nhöyrytorvia, jotka kohosivat pitkin Great Easternin savupiippuja, ja\njoiden suilla liehui valkoista keveätä höyryä. Paino oli noussut\npotkurin höyrykattiloissa, ja tämä mahtava voima nosti henkiläpät, joita\nyhdenkolmatta naulan paino neliötuuman päällä ei enää voinut hallita.\n\n-- Ne höyryävät! ne höyryävät! -- huusi nuori nainen -- keveän huurun\nnoustessa hänenkin puoli-aukinaisilta huuliltaan.\n\n-- Katsokaamme konetta! -- sanoi nuori mies, vetäen morsiamensa\nkäsivarren omansa alle.\n\nDean Pitferge oli etsinyt ja löytänyt minun. Me seurasimme tätä lempivää\nparia aina isolle kapille asti.\n\n-- Kuinka nuoruus on ihana! -- sanoi hän.\n\n-- Niin, -- vastasin minä, -- nuoruus parittain!\n\nKohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän\navaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma\nme koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät\ntoisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla\nkone-öljyä.\n\nSillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten\nhänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa.\nNeito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.\n\n-- Minuuti! -- sanoi neito.\n\n-- Seitsemän-neljättä pyöräystä! -- vastasi nuorukainen.\n\n-- Seitsemän-neljättä ja puoli, -- muistutti tohtori, joka myöskin oli\npitänyt pyöräyksiä silmällä.\n\n-- Ja puoli! -- huudahti neito. -- Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, --\nlisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nAstuessani isoon salonkiin näin ovella iltahuvit ilmoitetuksi. Ne olivat\ntäydelliset iltahuvit, joissa oli ensimäinen osasto, väliaika, toinen\nosasto ja päätös-osa.\n\nTaas menin kannelle ja aloin hakea Mac-Elwinia. Corsican oli vastikään\nsanonut minulle, että Fabiani oli lähtenyt hytistään, ja minä tahdoin\nsaada hänet yksinäisyydestään, kuitenkin olematta hänelle haitaksi. Minä\nkohtasin hänen laivan keulakannella, ja me puhelimme vähän aikaa\ntoistemme kanssa, mutta puheensa ei mitenkään kallistunut hänen entiseen\nelämäänsä päin. Hetkittäin meni hän hiljaiseksi ja vaipui omiin\najatuksiinsa, kuulematta minua ja vieden tuontuostakin kätensä rintaansa\nvasten, ikäänkuin asettaaksensa jotakin tuskallista tuntoa. Näin\nkävellessämme kulki Harry Drake useita kertoja ohitsemme; hän oli aina\nse sama, räyhäävä ja esteeksi asti koikehtiva, niinkuin pyörivä\ntuulimylly olisi tanssisalissa. Petyinkö? En tiedä, minulla kun oli\nennalta saatu arvelu, mutta minusta näytti ikäänkuin Harry Drake olisi\npitänyt Fabiania silmällä. Tottapa Fabiani oli sen havainnut, sillä hän\nkysyi minulta:\n\n-- Kuka on tuo mies?\n\n-- En tiedä, -- vastasin minä.\n\n-- Hän on vastoin luontoani! -- lisäsi Fabiani.\n\nPane kaksi alusta tuulettomaan ja virrattomaan mereen, ja he viimein\nyhtyvät toisiinsa: viskaa avaruuteen kaksi liikkumatonta kiertotähteä,\nja ne putoavat toistansa päälle; aseta kaksi vihollista väkijoukkoon,\nja ne välttämättömästi yhtyvät toisiinsa.\n\nIllalla oli iltahuvit ilmoituksen mukaan. Iso salonki oli komeasti\nvalaistuna ja täynnä kuulijoita. Noiden puoli-aukinaisten luukkujen ja\nakkunain sivu kuljeksivat matruusien leveät päivettyneet naamat ja isot\nmustat kädet. Olisitpa luullut niitä katon koristeihin panneiksi\nvalenaamoiksi. Ovireiät vilisivät passareita täynnä. Enin osa\nkuulijoita, miehiä ja naisia, istui laitain puolella sohvilla ja\nkeskellä huonetta kaikenlaisilla tuolilla. Kaikki kääntyivät pianon\npuoleen, joka oli vahvasti kiinnitetty naisten salongin molempain ovien\nväliin. Silloin ja tällöin kiikahti yleisö aluksen vaarumisten muassa;\ntuolit lipuivat paikoiltaan; eräänlainen hyöky pani kaikki nämä päät\nsamanlaiseen aaltonaiseen liikuntoon; tartuttiinpa toisistaan kiinnikin,\nhiljaisuudessa, piloja puhumatta; mutta kiitos ahdingolle: ylipäiten ei\ntarvittu peljätä kaatuvansa.\n\nEnsistäkin otettiin esiin *Ocean Time* niminen, jokapäiväinen\nsanomalehti valtiotietoa, kauppaa ja kirjallisuutta varten, jonka\nmuutamat matkustajat olivat perustaneet täyttääksensä matkustajain\ntarvetta. Amerikalaisille ja englantilaisille tällainen ajanviete on\nhyvin mieleistä. He toimittavat lehtensä päiväksi miksi sattuu, ja\ntunnustaa täytyy, että jos toimittajat eivät ole tarkat kirjoitustensa\nlaadun suhteen, niin eivät ole lukijatkaan. He tyytyvät vähään, niinpä\nvähempäänkin.\n\nTämä Huhtikuun 1:sen päivän numero sisälti ohjaavaisen, jotensakin\nhuolettomasti kyhätyn, valtiotietoa yleisesti koskevan kirjoituksen,\nkaikenlaisia, joille franskalainen ei olisi suutansa nauruun vetänyt,\nvarsin typeröitä lennätinsanomia ja joitakuita laihoja päivän uutisia.\nSanalla sanoen: tällaiset pilapuheet huvittavat tuskin ketään muuta kuin\nniiden kokoonpanijoita. Eräs amerikalainen luki suurella vakuutuksella\nnäitä ei suinkaan leikillisiä kokkapuheita, kuulijain vilkkaan\nmieltymyksen ohella, ja päätti lukunsa seuraavilla uutisilla:\n\nKerrotaan, että presidenti Johnson on luopunut hallituksesta kenraali\nGrantin hyväksi.\n\nVarmaksi sanotaan, että paavi Pius yhdeksäs on valinnut keisarillisen\nprinssin jälkeiseksensä.\n\nSanotaan, että Ferdinand Cortez äskettäin on vuorollaan karannut keisari\nNapoleon kolmannen kimppuun sen tähden että tämä valloitti Meksikon.\n\nSittekuin tälle \"Valtameren sanomalehdelle\" oli tarpeeksi asti\nmieltymystä osoitettu, seurasi luentoa, pianon soittoa, laulua ja\nkorttikonsteja, joita kaikkia amatörit toinen toisensa perästä\nesittivät, jonka perästä iltaseura nousi jaloilleen ja verkalleen lauloi\nsen kansallis-laulun, jossa rukoillaan Jumalaa varjelemaan kuningatarta\n(_God save the Queen_).\n\nNämä iltahuvit olivat ylipäiten yhtä hyvät kuin amatörien toimittamat\niltahuvit yleisesti, se on, ne voittivat mieltymystä erittäinkin\ntoimittajissa ja heidän ystävissään. -- Fabiania ei näkynyt.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nYöllä maanantain ja tiistain välillä meri oli vallan levoton. Seinät\nalkoivat taas ruskaa ja kalut lennellä toiselta puolen salonkeja\ntoiselle. Mennessäni kannelle kello 7 seuduilla aamulla satoi, ja tuuli\noli kiihtymässä. Vahdissa oleva upseeri kääritti purjeet kokoon, ja\nlaiva vaarui hirmuisesti, menetettyään tämän tukensa. Koko Huhtikuun\n2:sen päivän kansi oli autiona, ja salongitkin olivat tyhjinä.\nMatkustajat olivat paenneet hytteihinsä ja kaksi kolmatta osaa vieraista\noli poissa aamuiselta ja puolipäiväiseltä. Vist-peli oli mahdotonta,\nsillä pöydät vierivät tiehensä pelaajain käsistä, ja shakkinapeloita ei\nsopinut käyttää. Muutamat, jotka eivät niin peljänneet, makasivat\nsohvilla ja lukivat tahi nukkuivat. Matruusit kävelivät mieteellisinä\nkannella, sadelakeissaan ja öljytyissä takeissaan. Toinen kapteini kävi\nvahtia, komentosillalle kyyristyneenä ja sadekaapuunsa kääriytyneenä.\nTässä vedenpaisumuksessa, myrskyjen keskellä, silmänsä loistivat\ntyytyväisyydestä. Tämä ilma oli hänelle mieleen, ja laiva sai vaarua\nmieltänsä myöten.\n\nTaivaan ja meren vesi yhdistyivät toisiinsa sumussa muutamain\nkaapeli-pituuksien päässä laivasta. Ilma oli lyijynharmaa, ja muutamia\nlintuja lentää suhki kiljuen usvan läpi. Kello 10 aikana nähtiin\noikealla puolen keulaa kolmimastoinen parkkilaiva, joka meni\nmyötätuulta, mutta jonka kansallisuutta ei voitu eroittaa.\n\nKello 11 paikoilla tuuli heikkeni ja siirtyi kaksi pielen väliä; se\nkääntyi länsipohjoiseksi ja sade herkesi pian samassa silmänräpäyksessä.\nTaivaan sini pilkoitti pilvien lomista, ja aurinko paistoi sekeellä\npaikalla, antaen tilaisuutta enemmin tahi vähemmin tarkkaan\nvaarin-ottoon. Ilmoitus sisälti seuraavat numerot:\n\nLev. 46 pyk. 29 m. P.\n\nPit. 42 pyk. 25 m. L.\n\nKurssi: 256 penink.\n\nLaivan vauhti ei siis ollutkaan enennyt, vaikka höyryn paino oli noussut\nkattiloissa. Mutta syynä siihen oli nokkavastainen länsi tuuli, joka\nmelkoisesti oli estänyt sen menoa.\n\nKello 2 aikana sumu taas sakeni. Tuuli laimistui mutta kiihtyikin\nsamassa. Sumu oli niin sakea, että upseerit, jotka seisoivat\nkomentosillalla, eivät enää voineet nähdä väkeä laivan keulassa. Nuo\naalloille keräytyvät huurut ovat merikululle vaarallisimmat; ne ovat\nsyynä yhteen-töytäyksiin, joita on mahdoton välttää, ja yhteen-töytäys\naavalla merellä on vielä peljättävämpi kuin vahingon valkea.\n\nSen tähden pitivätkin sekä upseerit että matruusit mitä huolellisinta\nvahtia tässä usvassa, ja ettei se ollut liikanaista, se tultiinkin\nnäkemään, sillä kello 3 tienoilla nähtiin yhtäkkiä eräs kolmimastokas ei\ntäyden kahdensadan meterin päässä Great Easternista, takaperin\nkäännetyillä purjeilla erään tuulenpyöräyksen tähden ja ruorille\ntottelematonna. Great Eastern kääntyi aikanaan ja vältti sen, kiitos\nnopeudelle, millä vahtimiehistö oli antanut siitä merkin ruorimiehelle.\nMerkit olivat tarkoin määrätyt ja annettiin kellolla keulan puolesta.\nYksi läppäys merkitsi: laivaa keulan edessä, kaksi läppäystä: laivaa\noikealla kädellä, kolme läppäystä: laivaa vasemmalla kädellä. Ja heti\nohjasi ruorimies niin, että voi välttää yhteen-töytäyksen.\n\nTuuli kiihtyi aina iltaan asti, mutta vaaruminen väheni, syystä että\nTerra Novan korkeat rannat jo suojasivat merenpintaa, joka siis ei\nvoinut niin korkeana hyökyä. Sen tähden ilmoitti kapteini Anderson uudet\n\"iltahuvit\" samana iltana pidettäväksi, ja salongit täyttyivät\nmäärätyllä ajalla. Mutta tällä kertaa kapteini Anderson ei korttikonstia\nnäyttänytkään, kuten edellisissä iltahuveissa, vaan Anderson antoi\nkertomuksen Atlantin poikki menevästä sähkököydestä, jonka hän itse oli\nlaskenut alas, ja näytteli kaikenlaisia valokuvia niistä erilaisista\nkoneista, joita oli keksitty alaslaskemista varten. Hän pani pleissiä,\njoilla köysikappaleita oli yhteen punottu, kädestä käteen kulkemaan,\nsanalla sanoen, hän ansaitsi hyvin kyllä ne kolme hurrahuutoa, joilla\nhänen esitelmänsä palkittiin, ja joista hyvä osa tuli sille, joka oli\nsaanut tämän yrityksen alkuun, nimittäin arvoisalle Cyrus Fieldille,\njoka itse oli saapuvilla tänä iltana.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nPäivällä jälkeen, joka oli Huhtikuun 3, nähtiin taivaanrannalla jo ensi\nhetkestä alkain tuo omituinen väri, jota englantilaiset sanovat\n\"blinck'ksi\", eräs vaalea valon murtuma, joka osoittaa, että jäät eivät\nole kaukana. Great Eastern purjehti nyt niissä vesissä, missä ensimäiset\njäävuoret kuljeksivat, jotka, jäätanteresta lohettua, tulevat Davis'in\nSalmesta. Erityinen tähystys pantiin siis toimeen, että vältettäisiin\nnäiden summattomain röykkiöiden lemmettömät kosketukset.\n\nMeillä oli joksikin navakka länsipohjoinen viuhka: pilventukkuja,\noikeita uturääpäleitä, ajeli meren pintaa pitkin, ja aukkojen kautta\nsiinti taivas. Kova leisku-aallokko nousi tuulen raastamista laineista,\nja hienonnetut vesipisarat kiisivät vaahtona tiehensä.\n\nEi Fabiani, eikä kapteini Corsican eikä tohtori Pitferge olleet vielä\nkannelle tulleet. Minä menin laivan keulaan, juuri siihen paikkaan missä\nlaidat yhtyvät toisiinsa mukavaksi nurkaksi, eräänlaiseksi sopeksi,\njohon erokas mielellään olisi lymynnyt maailmasta. Minä kyyristyin tähän\nsoppeen istumaan. Tuuli, joka nokkavastaisena kohisi keulaa vasten,\nkulki pääni ylitse tapaamatta minua. Paikka oli sopiva sille, joka\ntahtoi unelmiin vajota. Tältä paikalta näkivät silmäni koko laivan\nsuunnattoman ko'on; minä taisin noudattaa sen pitkiä, luontevasti\nkaartuvia laitoja, jotka taas kohosivat perän puoleen. Etupuolessa\npiteli eräs märssymies itseänsä toisella kädellä vokkavanteista kiinni,\ntehden työtänsä varsin taitavasti toisella. Hänen allensa kapilla käveli\nvahtimatruusi hajalla säärin edes ja takaisin, luoden vilkkaita\nkatsahuksia ympärillensä sumusta punertunein silmin. Etempänä\nkomentosillalla eroitin erään upseerin, joka kyyristyksissään ja pää\nhyvästi peitettynä vastusti myrskyn puuskia. Merta en nähnyt, enempää\nkuin pienoisen sinertävän juovan taivaan äärellä, rataskotosten takana.\nVäkeviltä koneiltaan pukittuna ja terävällä keulallaan aaltoja halkova\ntutisi höyrylaiva kuin kovasti kuumennetun höyrykattilan seinät.\nMuutamia höyrytupruja, jotka tuuli tavattoman nopeasti muutti vedeksi,\npyörähteli höyrytorvien päissä. Mutta jättiläis-laiva, kolmen aallon\nharjalla nokkavastaiseen painava, tuskin tunsikaan tämän meren\nliikkeitä, jolla joku toinen höyry, mainingille arempi, olis ankarasti\nkeikkunut.\n\nIlmoitus, joka pantiin ylös kello puolivälissä yksi, ei osoittanut\nenempää kuin 44 pyk. 53 m. P. leveyttä ja 47 pyk. 6 m. L. pituutta.\nAinoastaan 227 peninkulmaa vuorokaudessa! Se nuori kihloissa oleva\nparikunta lienee kironnut noita rattaita, jotka eivät pyörineet, tuota\npotkuria, jonka liikkumiset heikkenivät, ja tuota riittämätöntä höyryä,\njoka ei vaikuttanut heidän mielensä mukaan.\n\nKello 3 seuduilla taivas seestyi ja kirkastui. Taivaanranta, joka nyt\nnäkyi selvänä viivana, näytti nyt laajenevan sen keskikohdan ympärillä,\njolla Great Eastern oli. Tuuli masentui, mutta meri hyökyi kauan\npitkinä, kumman viheriöinä ja vaahtoharjaisina aaltoina. Näin vähäinen\ntuuli ei soveltunut näin kovaan maininkiin. Nämä hyöky-aallot olivat\nepäsuhtaisia, ja sanoa olisi voinut, että Atlanti vielä oli pahalla\ntuulella.\n\nKello 3,35 merkiteltiin kolmimastokas vasemmalla kädellä. Se hissasi\nlippunsa ja nähtiin olevan amerikalainen nimeltä *Illinois*, Englannissa\nkulkeva. Samalla ilmoitti minulle luutnantti H., että nyt menimme päitse\nNew-Foundlannin hietasärkkää, kuten englantilaiset kutsuvat matalikkoja\nTerra Novan luona. Täällä on se mainio kapaturskan (kabeljoon)\nkalastuspaikka, joista kaloista kolme riittäisi elättämään Englannin ja\nAmerikan, jos niiden joka mätimunanen kalaksi hautuisi.\n\nPäivä kului ilman mainittavaa tapausta. Kannella kävivät sen tavalliset\nkävelyvieraat. Tähän asti saattumus ei ollut toisiinsa yhdyttänyt\nFabiania ja Harry Drakea, joita kapteini Archibald ja minä emme\njättäneet silmistämme. Illalla kokoontuivat tavalliset seurastelijat\nisoon salonkiin, jossa tavallisille harjoituksille, luennolle ja\nlaululle, tuli palkinnoksi samaa mieltymystä samoista käsistä samoille\nmestareille, joita vihdoin viimein en pitänyt oikein keskinkertaisina.\nJoksikin vilkas väittely syntyi vastoin tavallisuutta erään\npohjoisvaltiomiehen ja erään Texaslaisen välillä. Edellinen vaati\n\"keisaria\" etelä-valtioille, mutta kaikeksi onneksi tämän valtiollisen\nkeskustelun, joka uhkasi toraksi muuttua, keskeytti eräs \"Valtameren\nsanomalehdelle\" tullut, sepitelty lennätinsanoma, joka kuului näin:\nSotaministeri, kapteini Semmes, on antanut Etelä-valtioiden maksaa\nAlabaman ryöstön.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nMinä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta\nsalongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan\ntähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä.\nKappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia,\njotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki\nhengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä\nkeuhkoilla.\n\n-- Olin tupehtua salongissa, -- sanoi hän. -- Täällä olen toki puhtaassa\nilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata\nkuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen\npuoli-tupehduksiin.\n\n-- Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, --\nvastasin minä hänelle. -- Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei\nvie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te\nparisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.\n\n-- Niin, -- vastasi kapteini, -- he pitävät hiilihappeen parempana.\nItsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa\nsampanjassakin!\n\nPuhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta\nkappien korkeilla seinillä.\n\nSakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista.\nKoneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka\nsoivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka\nneljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: _All's well! All's\nwell!_ (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)\n\nEi mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä\njäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä\nkorvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut,\nheti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi\nviikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten\nkeskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi\nsitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi\nupseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen\nmerkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi\nmiestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi\nmatruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla\nhuoleti.\n\nNähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän\npuoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla,\nennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset\ntekisivät isolla torilla kaupungissaan.\n\nPaikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet\npimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä,\nkäsipuuta vasten nojautuneena.\n\nTarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:\n\n-- Se on Fabiani!\n\nJa Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa\nvajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen\nkapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä\ntavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä\nkatsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican\nmeni hänen luoksensa.\n\n-- Fabiani! -- sanoi hän.\n\nFabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä\nvieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä\nääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:\n\n-- Hiljaa!\n\nSitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin\näärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani\nkatseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:\n\n-- Tuo musta nainen!\n\nKauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä\nkiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut\nmieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli\nmaininnut.\n\nFabiani oli taas vajonnut uneksivaan mietintöönsä. Ahdistetulla\nsydämellä ja epätietoisena katselin minä tuota inhimillistä haamua, jota\ntuskin voi eroittaa pimeässä, mutta joka ennen pitkää pisti selvemmin\nsilmiimme. Se meni eteenpäin, epäröitsi, seisahtui, meni taas eteenpäin,\nmutta näytti pikemmin häälyvän kuin astuvan. Hairaileva sielu! Kymmenen\naskelen päässä meistä hän seisahtui, ja minä taisin nyt eroittaa erään\npitkävartisen, ruskeaan burnusiin hyvästi peittäytyneen naisen, paksu\nhuntu silmillä.\n\n-- Hullu! mielipuoli! eikö niin? -- jupisi Fabiani.\n\nSe olikin mieletön, mutta ei Fabiani meiltä kysynyt, vaan puhui\nitsekseen.\n\nSillä aikaa tuo kurja olento tuli yhä likemmä. Minä luulin näkeväni\nhänen silmänsä kiiltävän hunnun läpi, kun hän loi ne Fabiania kohti. Hän\nmeni aina Fabianin eteen, ja tämä hyppäsi jaloilleen kuin sähköitettynä.\nHuntuun peittäytynyt nainen laski kätensä hänen sydämensä kohdalle\nikäänkuin lukeaksensa sen sykkimisiä ... ja katosi sitten kapin taa.\n\nFabiani astui takaperin ja miltei pudonnut polvillensa, kädet ulospäin\nojennettuina.\n\n-- Hän! -- jupisi hän, mutta pudisti samalla päätänsä ja lisäsi: -- Mikä\nnäön harhaus!\n\nKapteini Corsican otti häntä kädestä kiinni.\n\n-- Tule Fabiani! tule -- sanoi hän ja vei onnettoman ystävänsä sieltä\npois.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nCorsican ja minä emme tainneet enää epäillä; se oli Elleni, Fabianin\nmorsian, Harry Draken vaimo. Sallimus oli siis saattanut heidät kaikki\nsamaan laivaan. Fabiani ei ollut tuntenut Elleniä, vaikka hän huusi:\nHän, Hän!\n\nJa kuinkapa olisikaan hän tuntenut Elleniä? Mutta ei hän ollut erehtynyt\nsanoessaan: mielipuoli! Elleni oli mielipuoli, ja epäiltämättä oli\nmielikarvaus, epätoivo, hänen sydämessään kuoletettu rakkaus, kanssa-olo\nsen kelvottoman miehen kanssa, joka oli temmannut hänen Fabianilta\npois, köyhyys, viheliäisyys ja häpeä murtanut hänen sielunsa! Kaikista\nnäistä asioista puhelin Corsicanin kanssa seuraavana aamuna. Muuten emme\nepäilleet, että tämä nuori nainen oli se sama. Se oli Elleni, jota Harry\nDrake vei muassaan Amerikan manterelle ja joka vielä sai seurailla häntä\nhänen seikkailija-elämässään. Synkeä tuli vilkastutti kapteinin silmät,\nkun hän ajatteli tuota viheliäistä, ja minäkin tunsin sydämeni tutisevan\nvihasta, mutta mitäpä voimme hänen miestänsä vastaan? Emme mitään! Mutta\ntähdellisin seikka oli estää Fabiania ja Elleniä uudestaan kohtaamasta\ntoisiaan, sillä tottapa Fabiani viimein tuntisi kihlattunsa, ja tämä\nkohtaus olisi aikaansaattava juuri sen tapauksen, jota tahdoimme\nvälttää. Kuitenkaan ei käynyt toivominen, ettei nämä viheliäiset olennot\njälleen näkisi toistansa. Onnetonta Elleniä ei näkynyt milloinkaan\npäivillä, ei salongeissa eikä laivan kannella. Ainoastaan öisin ajoin,\nluultavasti pettäen vanki-vartijansa, tuli hän vilpastelemaan nuoskeassa\nilmassa ja taivaan alla etsimään hetkisen lepoa!\n\nViimeistään neljässä päivässä oli Great Eastern ennättävä New-Yorkin\nsataman suulle. Siis taisimme toivoa, ettei sattumus tekisi\nvalppauttamme hyödyttömäksi, ja ettei Fabiani saisi tietoa Ellenin\nläsnä-olosta tällä matkalla Atlantin yli. Mutta me petyimme\nlaskuissamme.\n\nLaivan menosuuntaa oli yöllä vähän muutettu. Kolmasti oli laivaa ohjattu\netelää kohti; sittekuin oli havaittu veden olevan kolme niinpä neljäkin\npykälää kylmää Celsiusen lämpämittarin mukaan eikä siis voitu epäillä\nsiitä, että jäitä oli sangen likellä. Aamulla näkyikin taivaalla\nomituinen kiilto, ilma oli vaalahtava, koko pohjoinen taivas loisti\nvahvasta säteiden murrosta, jonka silminnähtävästi vaikutti heijastus\njäävuorista. Kirpeä viuhka puhalteli, ja kello 10 tienoilla alkoi\nyhtäkkiä sangen hienoa lunta nakella laivalle. Sitte nousi sakea sumu,\njossa ilmoitimme läsnä-olomme tiheillä höyrymerkeillä, jotka\naikaansaattivat huumaavan viuhinan ja säikyttivät pois ne kajava parvet,\njotka olivat asettuneet laivan raakapuille.\n\nKello 11 aikana oli usva kohonnut, ja eräs potkurilla käypä höyry näkyi\noikealla puolen ilmanrannalla. Alus näytti lippunsa ja nähtiin olevan\nLiverpoolin ja New-Yorkin väliä kulkeva matkustaja-alus *City of\nLimerik*, tuhat viisisataa kolmekymmentä tonnia kantava ja kahdensadan\nviidenkymmenen hevosen voimainen. Se oli lähtenyt New-Yorkista\nlauantaina ja oli siis paluumatkalla.\n\nEnnen aamusta toimittivat muutamat matkustajat eräänlaiset arpajaiset,\njotka tietysti olivat mielein noista pelin ja veikanlyönnin\nharrastajista. Kuinka niissä oli käypä, ei ollut tietoon tuleva\nennenkuin neljän päivän perästä. Ne olivat niinsanottu\n\"luotsi-panokset\". Laivan lähetessä maata tietää itsekukin luotsin\ntulevan laivaan. Nyt jaetaan vuorokauden neljäkolmatta tuntia\nkahdeksaanviidettä puoli-tuntiin tahi yhdeksäänkymmeneen kuuteen\nneljännes-tuntiin, aina matkustajain lukumäärän mukaan. Jokainen pelari\npanee dollarin sisään, ja sallimus määrää hänelle jonkun noista puoli-\ntahi neljännestunneista. Se, jonka puoli- tahi neljännes-tunnilla luotsi\nastuu laivaan, voittaa nuo kahdeksanviidettä tahi yhdeksänkymmentä kuusi\ndollaria. Kuten nähdään, peli ei ole vaikea; siinä ei ole kilpaa\nhevosten, vaan neljännes-tuntien välillä.\n\nEräs kanadalainen, arvoisa Mac-Alpini, otti asian johtaaksensa. Helposti\nsai hän yhdeksänkymmentä kuusi pelaria kerätyksi, joiden joukossa oli\nmuutamia naisiakin, peliin yhtä halukkaita kuin miehetkin. Minä menin\nvirran muassa ja panin dollarini sisään. Arpa määräsi minulle\nneljännenseitsemättä neljännes-tunnin. Se oli huono numero, jolla en\ntainnut toivoa voittavani. Ajan jako luetaan puolipäivästä puolipäivään,\nja neljännes-tuntia on siis sekä päivällä että yölläkin, joilla\njälkimäisillä ei ole mitään peli-arvoa, sillä harvinaista on että laivat\nuskaltavat likelle maata pimeän aikana, jonka tähden toivoa luotsin\ntulosta yön aikana laivaan on sangen vähää. Mutta minun oli helppo\nlohduttaa itseäni.\n\nPalattuani salonkiin näin luennon illaksi ilmoitetuksi. Utah'in\nlähetys-saarnaaja julisti kokouksen pidettäväksi Mormonien opista. Tämä\noli hyvä tilaisuus saada selkoa Pyhien kaupungin salaisuuksista. Paitsi\nsitä sanottiin tämän vanhimman, h:ra Hatch'in, olevan puhujan ja puhuvan\nsydämensä vakuutuksesta; puheenlahja ei siis voinut olla muu kuin\ntarkoitukseen vastaava. Matkustajat vastaanottivat tiedon tästä\nkokouksesta hyvällä mielellä.\n\nIlmoitus salongin ovella sisälti seuraavat numerot:\n\nLev. 42 pyk. 32 m. P.\n\nPit. 51 pyk. 59 m. L.\n\nKurssi: 254 penink.\n\nNoin kello 3 aikana iltapäivällä havaitsivat ruorimiehet ison\nnelimastoisen höyryn lähenemisen. Alus käänsi vähän suuntaansa\nlähetäksensä Great Easternia nimeänsä ilmoittamaan. Kapteini puoleltaan\nkäännätti vähän hänkin, ja kohta antoi höyry nimestään merkin. Se oli\nAtlanta, yksi niitä isoja aluksia, jotka kulkevat Londonin ja New-Yorkin\nväliä, käyden Brestissä. Se tervehti meitä sivumennessään, ja me\nvastasimme tervehdykseen, mutta kun se meni aivan toista suuntaa, niin\nse kohta katosi.\n\nSamalla hetkellä kuulin Dean Pitfergeltä pahaksi mielekseni, että h:ra\nHatch'in luento oli kielletty. Puritanien vaimot eivät olleet suvainneet\nmiestensä tutustua Mormonien opin salaisuuksiin!\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\n\nKello 4 aikana selkeni taas taivas, joka siihen asti oli ollut pilvessä.\nMeri oli tyyntynyt, ja laiva ei enää vaarunut; olisipa luullut\nmanterella olevansa. Tämä Great Easternin vakavuus sai matkustajat\najattelemaan kilpajuoksujen toimittamista. Tämä uutinen levisi äkisti.\nKaikki skotlantilaiset kokoontuivat hetikohta, ja katsojat jättivät\nsalonkinsa ja hyttinsä. Eräs englantilainen, arvoisa Mac-Karthy,\nnimitettiin komissarius'eksi, ja juoksijat, puoli tusinaa matruusia,\ntulivat viipymättä esiin.\n\nKilparatoina olivat molemmat kadut. Kilpailijain piti kolmasti juosta\nlaivan ympäri, ja siis mennä noin tuhannen ja kolmensadan meterin matka:\nsiinä olikin kylliksi. Kohta olivat lehterit, se on penkeret täynnä\nuteliaita, käsikiikareilla varustettuja, ja muutamat olivat hissaneet\n\"viheriän hunnun,\" arvattavasti suojaksi Atlantin pölyä vastaan. Vaunuja\npuututtiin, se on tosi, mutta ei tilaa asettaa niitä riviin. Naisia\navarassa vaatetuksessa tungekseli erittäinkin peräkapeilla. Näkö oli\nihastuttava.\n\nFabiani, kapteini Corsican, tohtori Dean Pitferge ja minä olimme\nasettuneet keulapenkerelle. Tämä oli paikka, jota voisi sanoa punnitus\npaikaksi, ja tänne olivat varsinaiset reimamiehet kokoontuneet.\nEdessämme oli pylväs, josta kilpailu oli aljettava ja joka oli\nmaalinakin. Kohta alkoivat veikanlyönnit oikealla Englannin tavalla.\nMelkoisia summia uskallettiin ainoastaan kilpailevain ulkonäön nojalla.\nHuolekseni näin minä Harry Draken sekautuvan näihin valmistuksiin,\npuhellen ja väitellen äänellä semmoisella, ettei sanan vuoroa ollutkaan.\nOnneksi Fabiani ei näyttänyt pitävän kaikesta tuosta melusta juuri\nmitään, vaikka oli pannut muutamia puntia altiiksi hänkin. Hän oleskeli\nerillään, mieli aina murroksissa ja ajatukset kaukana muualla.\n\nTarjoutuneista juoksijoista oli kaksi edellä muita kääntänyt yleisen\nhuomion puoleensa. Toinen oli eräs skotlantilainen Dundeesta, nimeltä\nWilmore, pienoinen laihankälpä, reipas, jäntevä, leveärintainen ja\nkirkassilmäinen mies. Toinen, eräs kookas soreavartinen mies, synnylleen\nirlantilainen ja nimeltä O'Kelly, pitkä kuin kilpahevonen, oli tuntijain\nsilmissä yhtä hyvä kuin Wilmorekin. Hänestäpä nyt vetoja pantiin, ja\nmielistyneenä häneen niinkuin muutkin yritin juuri uskaltamaan muutamia\ndollaria hänen päällensä, kun tohtori kuiskasi minulle:\n\n-- Pankaa veto tuosta pienestä, uskokaa minua. Iso mies on huonompi.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Minä tarkoitan, -- jatkoi tohtori vakavasti, -- että iso mies ei ole\npuhdasta lajia. Hän voi olla alussa nopea, mutta ei ole kestäväinen. Tuo\npieni, sitä vastoin, tuo skotlantilainen, on hyvää rotua. Katsokaapa\nkuinka suorana hän pitää ruumiinsa, kuinka luontevan avarana rintansa.\nSe on mies, joka useammin kuin kerran on harjoitellut hyppyä yhdessä\nkohti, se on: hyppäämistä ensin yhdellä, sitte toisella jalalla, niin\nettä tekee ainakin kaksi sataa potkausta minuutissa. Lyökää veto\nhänestä, sanon minä, te ette tule katumaan.\n\nMinä seurasin oppineen tohtorini neuvoa ja tein vedon Wilmoresta. Mitä\nnoihin neljään toisiin juoksijoihin tulee, niin niistä ei ollut\npuhettakaan.\n\nSijat määrättiin arvalla, ja arpa suosi irlantilaista, joka sai nuoran.\nNe kuusi juoksijaa asettuivat riviin pylvään viereen. Tässä ei ollut\nkavalaa juoksuun-lähtöä peljättävänä, mikä melkeästi helpoitti\npalkintotuomarin tehtävän.\n\nMerkki annettiin, ja hurrahuuto tervehti juoksuun-lähtöä. Tuntijat\nnäkivät hetikohta, että Wilmore ja O'Kelly olivat ammatilleen\npikajuoksijoita. Huolimatta kilpailijoistaan, jotka läähättäen menivät\nheistä edelle, juoksivat he ruumis eteenpäin vähän kallellaan, pää\npystyssä kyynärvarsi rintaluuta vasten painettuna ja kalvoiset vähän\neteenpäin käännettyinä. He olivat avojaloin. Kantapäänsä eivät koskaan\nkäyneet maahan, vaan antoivat heille tarpeellisen kimpeyden pitkittämään\nheidän kerta saatua nopeuttansa. Sanalla sanoen, kaikki heidän\nliikkeensä olivat yhteydessä keskenään ja täydellisentivät toisensa.\n\nToista kertaa ympäri juostessa olivat Wilmore ja O'Kelly, jotka yhä\nolivat rinnatusten, juosseet sivu hengästyneistä kilpailijoistaan ja\nnäyttivät selvästi toteen, mitä tohtori oli minulle sanonut.\n\n-- Ei se ole jaloilla, vaan rinnalla kuin juostaan! Polvikivertimet ovat\nhyvät, mutta keuhkot ovat vielä paremmat!\n\nViimeisen edellisellä käännöksellä tervehtivät katsojat taas\nlemmetyisiään mieltymyshuudoilla. Kehoituksia ja hurrahuutoja kaikui\njoka suunnalta.\n\n-- Pieni mies voittaa, -- sanoi Pitferge minulle. -- Katsokaapa, hän\ntuskin hengittääkään; toinen läähättää.\n\nWilmore olikin kasvoiltaan tyven ja kalpea; O'Kelly sitä vastoin höyrysi\nkuin märkä olkisuova. Mutta molemmat pysyivät aivan rinnatusten. Jo\nviimein pääsivät he ison kapin, sitte koneluukun, jopa pylväänkin sivu.\n\n-- Hurrah, hurrah Wilmorelle! -- huusivat muutamat.\n\n-- Hurrah O'Kellylle! -- vastasivat toiset.\n\n-- Wilmore on voittanut!\n\n-- Ei, he ovat tasan.\n\nTosin olikin Wilmore voittanut, mutta tuskin puolen pään verralla; näin\nkuului arvoisan Mac-Karthyn tuomio. Kuitenkin kesti intoksia asiasta\nkauan, ja jo mentiin laaduttomuuksiinkin. Irlantilaisen suosijat, ja\nedellä muita Harry Drake, väittivät juoksua mitättömäksi ja sen tähden\nuudistettavaksi.\n\nMutta vapaa-ehdottoman liikahuksen viemänä lähestyi tällä\nsilmänräpäyksellä Fabiani Harry Drakea ja sanoi kylmästi:\n\n-- Te olette väärässä, herraseni. Skotlannin matruusi on voittaja!\n\nDrake astui yhtäkkiä Fabiania kohti.\n\n-- Mitä sanotte? -- kysyi hän uhkaavalla äänellä.\n\n-- Minä sanon, että olette väärässä, -- vastasi Fabiani tyvenesti.\n\n-- Luultavasti, -- sanoi Drake, -- sen tähden että olette lyöneet veikan\nWilmoresta.\n\n-- Minä olen niinkuin tekin lyönyt veikan O'Kellystä, -- vastasi\nFabiani, -- minä olen tapannut ja minä maksan.\n\n-- Herra, -- huusi Drake, -- tahdotteko opettaa minua?...\n\nMutta ei hän sanonut sanojansa loppuun asti. Kapteini Corsican oli\nmennyt Fabianin ja hänen väliin lujalla aikomuksella ruveta omassa\nnimessään kiistelemään. Hän kohteli Drakea selvästi nähtävällä\ntöykeydellä ja ylenkatseella, mutta Drake silminnähtävästi ei\ntahtonutkaan hänen kanssansa kiistellä. Corsicanin päätettyä puheensa,\nlaski hän kätensä ristiin ja kääntyi Fabianin puoleen.\n\n-- Herraseni, -- sanoi hän pahankurisesti nauraa virnistellen, --\nherraseni tarvitsee siis ystäviään puollustamaan itseänsä.\n\nFabiani kalpeni ja hyökkäsi Drakea kohti; mutta minä pidätin hänen.\nKonnan toverit sitä vastoin veivät kumppalinsa pois, sittekuin hän\nkuitenkin oli ennättänyt vihaisesti katsahtaa vastustajansa päälle.\n\nKapteini Corsican ja minä menimme alas Fabianin kanssa, joka vain\nmaltillisella äänellä virkahti:\n\n-- Ensi tilaisuudessa minä tuolle laaduttomalle miehelle annan aika\nkorvapuustit.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\n\nYöllä perjantain ja lauantain välillä Great Eastern kulki suoraan poikki\nGolf-virran, jonka tummempi ja lämpimämpi vesi tässä viilsi ympärillä\nolevat vedet erilleen. Tämä Atlantin veden väliin likistetty virta on\nmykeväkin: se on siis todellinen virta, joka juoksee kahden vetelän\nrannan välitse, ja vielä lisäksi melkoisimpia virtoja maan päällä, sillä\nse alentaa Amazon- ja Missisippi-virrat purojen arvoon. Yöllä nostettu\nvesi oli noussut kahteentoista pykälään Celsius'en mukaan.\n\nHuhtikuun 5 päivä alkoi loistavalla auringon nousulla. Pitkät\npohja-aallot kimeltelivät, ja lämpöinen länsi-eteläinen viuhka viuhui\ntaklingissa. Tämä oli ensimäisiä kauniita päiviä. Aurinko, joka\nmannermaalla puki kedot uuteen vihantaan, sai täällä uusipartiset\nvaatteukset loistamaan. Kasvillisuus tulee toisinaan liika myöhään,\nmutta muoti ei koskaan. Kohta nähtiin lukuisia kävelijä-parvia kaduilla,\nniinkuin Champs-Elyseilla[1] kauniina sunnuntaina toukokuulla.\n\n[1] Elyseion kedoilla, Parisissa.\n\nTänä aamuna en nähnyt kapteini Corsicania, ja koska halusin Fabianista\ntietoa, menin minä hytille, joka hänellä oli keulan puolella isoa\nsalonkia. Minä koputin hytin ovelle, mutta en saanut vastausta; minä\npukkasin oven auki, mutta Fabiani ei ollutkaan siellä.\n\nMinä menin jälleen kannelle. Käveleväin joukossa en tavannut ystäviäni\nenkä tohtoria. Silloin pisti päähäni tutkia, missä osassa laivaa\nonneton Elleni oli salvattuna. Missä hytissä asui hän? Minne oli Harry\nDrake karkoittanut hänen? Minkälaiseen huostaan oli tämä onneton\nuskottuna, josta miehensä koko päivinä ei huolinut mitään? Epäiltämättä\njonkun laivassa olevan kamarineitsyen omavoitolliseen huolenpitoon,\njollekin huolettomalle sairaanhoitajalle. Minä tahdoin tietää, kuinka\nasianlaita oli, ei turhasta uteliaisuudesta, vaan hartaasta\nosan-ottavaisuudesta Ellenin ja Fabianin keskenäiseen väliin, joskin\nainoastaan estääkseni tuota heidän välillään aina peljättävää toisiinsa\nyhtymystä.\n\nMinä alotin tutkintoni ison nais-salongin hyteiltä ja vaelsin käytävän\nläpi molemmissa huonekerroissa, jotka olivat tällä osalla laivaa. Tämä\nkatselmus oli joksikin helppo, syystä että matkustajain lipuille\nkirjoitetut nimet olivat luettavina kunkin hytin ovella, joten passarien\npalvelus helpoitettiin. Minä en löytänyt Harry Draken nimeä, mikä ei\nminua isosti kummastuttanutkaan, sillä tämä mies lienee katsonut ne\nperänpuoliset hytit paremmiksi, kuin ne salongit joissa vähemmin oltiin.\nMuuten ei ollut mukavuuden suhteen mitään eroitusta keulan- ja\nperänpuolisten hyttien välillä, sillä laivan isännistö ei ollut\nvalmistanut sijoja enemmälle kuin yhdelle matkustaja-luokalle.\n\nMenin siis ruokasaleihin ja kuljin tarkkaavaisesti molempain hyttirivien\nvälissä olevia käytäviä pitkin. Kaikissa noissa hyteissä oli asukkaansa,\nkaikkein ovilla seisoi jonkun matkustajan nimi, mutta Harry Draken nimeä\nei vielä näkynyt. Nytpä jo kävi kummikseni, ettei tätä nimeä\nnäkynytkään, minä kun luulin tutkineeni tämän vedenpäällisen kaupungin\nkokonansa, ja tämän etäisempää \"korttelia\" en tiennyt. Kysyin siis\nasiata eräältä passarilta, joka ilmaisi minulle mitä en tiennyt,\nnimittäin että vielä yksi satamäärä hyttiä löytyi ruokahuoneiden takana.\n\n-- Kuinka sinne tullaan? -- kysyin minä.\n\n-- Portaita myöten, jotka menevät kannelle, ison kapin vieritse.\n\n-- Hyvä, ystäväni. Tiedättekö missä hytissä Harry Drake asuu?\n\n-- Sitä en tiedä, herraseni, -- vastasi passari.\n\nMenin siis jälleen kannelle, astuin kapin vieritse ja tulin ovelle, joka\noli mainittuin portaiden edessä. Nämä portaat eivät vieneetkään\navaroihin salongeihin, vaan halpaan, puoleksi valaistuun nelisnurkkaan,\njonka ympärille kaksi hyttiriviä oli laitettu. Jos Harry Drake olisi\ntahtonut eroittaa Ellenin yksinäisyyteen, niin hän ei olis saattanut\nvalita siihen tämän sopivampaa paikkaa.\n\nEnin osa näitä hyttiä oli tyhjänä. Muutamia nimiä oli kirjoitettuna\noville ripustetuille lipuille, ainakin kaksi tahi kolme, mutta ei Harry\nDraken nimeä. Minä olin tarkoin tutkinut tätä paikkaa ja olin juuri\ntyhjin toimin pois lähtemäisilläni, kun joku sekava, miltei kuulumaton\nhälinä tapasi korvani. Tämä hälinä tuli vasemman käytävän perimmäisestä\nosasta, ja minä ohjasin askeleni sinnepäin. Nuo tuskin kuultavat äänet\nkävivät yhä selvemmiksi; minä eroitin jonkunlaisen valittavan laulamisen\ntahi pikemmin pitkäveteisen lukemisen, jonka sanoista en saanut selvää.\n\nMinä kuuntelin ja huomasin, että se oli joku nainen, joka lauloi, mutta\ntässä hänen tietämättään tapahtuvassa laulamisessa minä aavistin\nsyvällisen mielihaikeuden. Se oli kaiketi tuon mielipuoli-raukan ääni;\naavistukseni eivät tainneet pettää minua. Minä lähenin hiljaa sitä\nhyttiä, jonka ovella oli numero 775; tämä oli viimeinen tässä pimeässä\nkäytävässä, johon valoa laskettiin yhden alalaukun kautta alempan Great\nEasternin rungossa. Tämän hytin ovella ei ollutkaan nimeä; eikä Harry\nDrakella ollutkaan syytä antaa kenenkään tietää, missä hän piti Ellenin\nsuljettuna.\n\nTämän onnettoman ääni ennätti nyt selvästi korviini. Laulunsa oli\nainoastaan katkonnaisia puheenparsia, samalla suloista ja surullista.\nOlisi luullut niitä kummallisesti katkotuiksi värsyiksi, jommoisia\nmaneittiseen uneen vaivutettu ihminen olis voinut lukea.\n\nVaikka minulla ei ollut yhtään keinoa saada tietää kuka tämä nainen oli,\nniin en kumminkaan epäillyt, että se oli Elleni.\n\nMinä kuuntelin muutamia minuutia ja olin juuri pois lähtemäisilläni, kun\nkuulin jonkun kävelevän tuolla keskimmäisellä nelisnurkkaisella\npaikalla. Oliko se Harry Drake? Ellenin ja Fabianin vuoksi en tahtonut\nettä hän minun tällä paikalla tapaisi. Onnekseni salli minun käytävä,\njoka mutkistui pitkin noita kahta hyttiriviä, päästä kannelle kenenkään\nnäkemättä. Mutta minun piti saada tietää kuka se ihminen oli, jonka\naskelet olin kuullut. Puoli-pimeä autti minua, ja jos menin käytävän\nmutkaan seisomaan, niin taisin nähdä ilman että kukaan näki minua.\n\nSillä välin rutina oli lakannut, ja kummallisesta sattumuksesta\nElleninkin laulaminen herkesi samalla. Minä odottelin. Kohta alkoi\nlaulaminen uudelleen, ja lattia jumahteli taas verkallisesta\nastumisesta. Minä kurotin pääni sinnepäin, ja hämärässä, hytin oven\nyläpuolesta koittavassa valossa tunsin minä Fabianin.\n\nSe oli onneton ystäväni. Mikähän vaisto johti hänen tähän paikkaan?\nOliko hän ennen minua keksinyt tämän nuoren naisen pakopaikan? En\ntiennyt mitä ajattelisin. Fabiani meni verkalleen eteenpäin pitkin\nseiniä, kuunteli ja noudatti kuin johtolankaa tuota ääntä, joka veti\nhäntä puoleensa, kenties vastoin hänen tahtoansa ja hänen tietämättänsä.\nJa yhtähyvin oli minusta, niinkuin laulu heikkenisi hänen lähetessään,\nniinkuin tuo heikko lanka katkeaisi... Fabiani tuli hytin viereen ja\nseisahtui.\n\nKuinkasta eikö sydämensä sykyttäisi noiden surullisten äänien vieressä!\nKuinkasta eikö ruumiinsa vapisisi! Mahdotonta oli, ettei hän tuossa\näänessä tuntisi jotakin, mikä häntä muistuttaisi entisistä ajoista.\nMutta tietätämätön kuin oli Harry Draken läsnä-olosta laivassa, kuinka\ntaisi hän toiselta puolen aavistaa Ellenin läsnä-oloa? Ei, se oli\nmahdotonta, ja hän viehättyi sinne, ainoastaan sen tähden että nämä\nvaikeroivat äänet, hänen huomaamattansa, sointuivat siihen äärettömään\nsuruun, jota hän kantoi rinnassaan.\n\nFabiani kuunteli yhä edelleen. Mitä hän aikoi tehdä? Alkaisiko hän\npuhutella tuota mielipuolta? Ja jos Elleni yhtäkkiä astuisi esiin!\nKaikki oli mahdollista, kaikki oli vaarallista tässä tilassa. Sillä\nvälin Fabiani yhä läheni hytin ovea. Laulu, joka vähitellen heikkeni,\nlakkasi yhtäkkiä peräti, ja nyt kuului sydäntä vihlaiseva parkaiseminen.\n\nOliko Elleni jonkun maneittisen yhdistyksen johdosta tuntenut olevansa\nniin liki lemmetyistänsä? Fabianin tila oli hirmuinen; hän oli ikäänkuin\nitseensä vajonnut. Aikoiko hän murtaa oven? Niin luulin ja hyökäsin sen\ntähden häntä kohti.\n\nHän tunsi minun, ja minä vein hänen sieltä, johon hän vastustamatta\ntaipui.\n\n-- Tiedätkö, kuka tuo onneton on? -- kysyi hän minulta.\n\n-- En tiedä, Fabiani, en!\n\n-- Se on se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Tuota ääntä luulisi ääneksi\ntoisesta maailmasta. Mutta tuo mielipuolisuus ei puutu parannuskeinoa,\nja minä tunnen, että huikkanen ystävyyttä, kipinä rakkautta parantaisi\ntuon nais-paran!\n\n-- Tule Fabiani, -- sanoin minä, -- tule!\n\nMenimme jälleen kannelle. Fabiani erosi minusta miltei hetikohta mitään\nenempää virkkamatta, mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, ennenkuin\nhän oli mennyt hyttiinsä takaisin.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku.\n\n\nVähää aikaa sen jälkeen tapasin kapteini Corsicanin. Minä kerroin\nhänelle vastikään näkemäni tapauksen; hän ymmärsi niinkuin minäkin, että\ntämä jo ennestään hankala tila yhä selkkautui. Jospa voisimme välttää\nsen vaaroja! Oi, kuinka kernaasti olisin kiirehtinyt Great Easternin\nmenoa ja panna kokonaisen valtameren Harry Draken ja Fabianin välille!\n\nErotessamme toisistamme, kapteini Corsican ja minä, teimme sen\nsopimuksen, että tarkemmin kuin koskaan ennen pitäisimme silmällä\nnäyttelijöitä tässä näytelmässä, joka vastoin tahtoamme voi purkautua\npäätökseensä millä silmänräpäyksellä hyvänsä.\n\nTänäpänä odotettiin erästä Cunard-yhtiön pakettivenettä, Australasiania,\njoka veti 2,750 tonnia ja kulki Liverpoolin ja New-Yorkin väliä. Sen\nolisi pitänyt lähteä Amerikasta keskiviikko-aamuna ja piti nyt kohta\nnäkyä; sitä tähysteltiin, mutta ei se tullut.\n\nKello 11 tienoilla toimittivat englantilaiset matkustajat rahankeräyksen\nlaivassa olevain haavoitettuin hyväksi, joista muutamat eivät vieläkään\nolleet voineet jättää sairas-salia, ja niiden joukossa ylipursimies,\njoka oli vaarassa joutua parantamattomaksi nilkuksi. Lista oli täynnä\nnimiä.\n\nPuolipäivän aikana aurinko salli meidän tehdä tarkan vaarin-oton.\n\nPit. 58 pyk. 37 m. L.\n\nLev. 41 pyk. 41 m. 11 sek. P.\n\nKurssi: 257 penink.\n\nMeillä oli siis leveys sekunnin päällä tietona. Nuoret kihlatut,\ntultuansa katsomaan ilmoitusta, näyttivät tyytymättömiltä; heillä olikin\nsyytä moittia höyryä.\n\nEnnen aamuista tahtoi kapteini Anderson valmistaa matkustajilleen\nhuvituksen, haihduttaaksensa tämän pitkällisen reissun ikävyyttä. Hän\njärjesti siis voimisteluharjoitukset, jotka hän itse johti. Noin\nviisikymmentä joutilasta henkeä, varustetut niinkuin hänkin sauvalla,\nmatkivat hänen liikuntojansa tarkkuudella. Nämä valmistamattomat\nvoimistelijat \"tekivät työtä\" säännöllisesti, huuliaan avaamatta,\njuurikuin vapaa-ehtoiset tarkk'ampujat paraatissa.\n\nUusi huvitus julkaistiin illaksi, mutta minä en ollut siinä. Nuo aina\nyhtäläiset, alinomaiset vehkeet, kyllästyttivät minua. Uusi sanomalehti,\nkilpailija Ocean Timelle, oli pantu toimeen, mutta tänä iltana ne olivat\nyksimieliset.\n\nMinä kohdaltani kulutin ensimäiset tunnit yötä kannella. Meri kohoili ja\nennusti pahaa ilmaa, vaikka taivas vielä oli erinomaisen kaunis.\nVaaruminenkin alkoi käydä yhä tuntuvammaksi kannella. Eräällä sohvalla\nmakaava ihmettelin minä tähtitarhoja taivaan kannella. Tähtiä näkyi\ntukuttain taivaan navalla, ja vaikka varustamaton silmä ei olis voinut\nkeksiä enempää kuin viisituhatta koko taivaankannen alalla, olis se tänä\niltana luullut voivansa lukea niitä miljoonittain.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku.\n\n\nYö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui\npaikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja\nposliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti\nkäynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä\nturmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.\n\nKello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä\npidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni,\nonnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin\nitseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin\nsopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa\nmies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean\njalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa\n-- päällänsä tietysti -- sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni\nmyrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa\nryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne\npäästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.\n\n-- No! -- huusi hän. -- yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun\non eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä\nvarten tilattu.\n\nTohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei\npuolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon\nselitti kaikki.\n\nTietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian\nvaltamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla\ntornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä,\njoiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.\n\nNyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä\njättiläinen sen kestäisi?\n\n-- Sille tapahtuu joku onnettomuus, -- väitti Dean Pitferge yhä. --\nKatsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!\n\nTämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi\ntuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta\nhangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn\noireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi.\nVäli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen\nmusertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden\nhuiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä\nkasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta\nvastaansa, vaarui hirmuisesti.\n\n-- Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, -- sanoi tohtori\nminulle merimiehen varmuudella, -- joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja\nmaata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä\nvastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee\nkumpaakaan.\n\n-- Minkä tähden ei? -- kysyin minä.\n\n-- Sen tähden että, -- vastasi tohtori, -- sen tähden että jotakin\ntäytyy tapahtua!\n\nKäännyttyäni toisapäin näin minä kapteinin, toisen kapteinin ja\nensimäisen insinöörin, sadelakit syvälle painettuina, pitelevän itsiänsä\nkiinni komentosillan käsipuista. Aaltojen kuohu peitti heidät päästä\njalkoihin asti. Kapteini hymyili niinkuin tavallisesti; toinen kapteini\nnaurahteli nähdessään aluksensa vaaruvan niin, että olisi luullut\nmastojen ja savupiippujen kaatuvan.\n\nMinua kuitenkin hämmästytti tämä ylellinen rohkeus, tämä kapteinin\nyksipintaisuus taisteltessaan merta vastaan. Kello puolivälissä\nkahdeksan oli Atlanti hirvittävä nähdä. Laineet vyöryivät keulan\npuolelta laivaa vastaan. Minä katselin tätä ylevää näytelmää, tätä\njättiläisen ottelua aaltojen kanssa. Minäkin sain johonkin määrään saman\nrohkeuden mikä vallitsi \"herrassa lähes Jumalata,\" joka ei tahtonut\nperäytyä; mutta minä unhotin, että meren voima on rajaton, ja ettei\nmikään, mikä ihmiskäsillä on tehty, voi sitä vastustaa. Kohta olikin\njättiläinen, niin väkevä kuin olikin, pakoon painava.\n\nYhtäkkiä, noin kello 8 tienoilla, tuntui järähys. Summaton vesivuori löi\nlaivaa vasemman keulalaidan puolelta.\n\n-- Tuo, -- sanoi tohtori minulle, -- ei ole mikään korvapuusti, vaan\nnyrkinpaukaus vasten naamaa.\n\nJa \"nyrkinpaukaus\" olikin jättänyt meihin merkkiä. Laivan pirstoja näkyi\naaltojen nenillä, mutta olivatko ne osia meidän omasta lihastamme, jotka\nnoin menivät menojansa, vaiko jonkun vieraan ruumiin sirusia. Kapteinin\nantaman merkin johdosta laiva käännettiin pois noiden pirstojen tieltä,\njotka uhkasivat tarttua sen ratas-siipeihin. Likemmin tutkittuani\nhavaitsin, että karjaspää vastikään oli lyönyt vasemman puolisen\nkanssivaatteen sisään, joka kuitenkin oli viisikymmentä jalkaa ylempänä\nmerenpintaa. Tukipuut särkyivät, raudoitukset kiskaistiin irti; muutamia\nlaadoituksesta jääneitä pilasteita tärisi vielä liitoksissaan. Great\nEastern oli tärähtänyt puustista, mutta pitkitti kulkuansa\njärkähtämättömällä uljuudella. Pirstat, jotka rajusivat keulalla, olivat\nniin pian kuin mahdollista pois hankittavat, ja sen tähden tuli\nvälttämättömäksi lähteä pakosalle. Mutta höyrylaiva oli äkäinen pitämään\npuoltansa. Se ei tahtonut väistyä, se ei tahtonut paeta. Yksi upseeri ja\nmuutamia miehiä lähetettiin keulan puoleen puhdistamaan kantta.\n\n-- Ottakaat vaarin, -- sanoi tohtori, -- onnettomuus ei ole kaukana.\n\nMerimiehet lähenivät keulaa. Me olimme menneet seisomaan keulamaston\nviereen, josta vesihuurujen läpi katselimme tätä menoa. Yhtäkkiä tuli\nsisään toinen ärjy-aalto, entistä julmempi, rikkinäisen laivanpartaan\nkautta, kiskaisi summattoman suuren, peetingin päällä olevan valulaatan\nirti, paiskasi vankan kapin laivaväen huoneiden päältä hujan hajan, löi\nrikki ja vei tiehensä oikeanpuolisen partaan kuin tuulen eteen levitetyn\nvaatteen.\n\nMatruusit olivat kumoon tuupertuneet. Eräs upseeri, puolihukuksissa,\npyyhkeli punaista korvapaartaansa, nousten jaloilleen jällensä.\nNähtyänsä erään matruusin makaavan tunnotonna muutaman ankkurikynnen\npäällä, hyökäsi hän luokse, otti hänen hartioilleen ja kantoi pois.\nSilmänräpäyksessä hyökkäsi laivaväki rusennetun kapin kautta ulos;\nsiellä oli kolme jalkaa vettä välikannella. Uusia pirstoja uiskenteli\nmerenpinnalla, ja niiden seassa ne vauvat, jotka maanmieheni\nChapon-kadun varrelta oli aikonut Amerikaan. Kaikki nämä pienoiset\nkappaleet, jotka karjaspää oli varistanut arkuista ulos, hyppivät nyt\naaltojen nenillä, ja niiden hyppiminen olisi varmaankin ollut hauskaa\nkatsella vähemmin arveluttavissa suhteissa. Sillä välin paisui vesitulva\npaisumistaan. Sunnaton veden paljous hyökkäsi aukkojen kautta sisään\nväkinäisyydellä semmoisella, että Great Eastern insinöörin ilmoituksen\nmukaan oli saanut enemmän kuin kaksi tuhatta tonnia vettä -- veden\npaljous, johon olisi voinut upottaa yhden ensimäisen luokan rekatin.\n\n-- Hyvä, -- sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.\n\nKestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan\ntaistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten\ntunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen\nvedenpinnan alate, suu auki.\n\nKapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä\njuoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin\nliikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria\nkäännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti\nkuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.\n\nTällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin\nmaltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:\n\n-- Alukseni on häväisty.\n\n\n\n\nViideskolmatta luku.\n\n\nTuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se\nkääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista\ntunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen\nliikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni\nenin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta\nmitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut\nlattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja\nkuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä.\nMutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia\nja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut\njatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.\n\nMenin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain\nkuljettajan.\n\n-- Herraseni, -- sanoi hän hänelle, -- kaikki pikkusenne ovat kovaa\nkärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.\n\n-- Äläs kelpo! -- vastasi tuo keinollinen parisilainen, -- koko tukku\noli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä\nteen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.\n\nMaanmieheni ei siis ollut asiasta milläänkään. Hän tervehti meitä\nkohteliaalla katsannolla, ja me jatkoimme menoamme perän puoleen laivaa.\nSiellä ilmoitti meille eräs ruorimies, että ruorikettingit olivat\ntarttuneet kiinni molempain karjaspäiden välisellä ajalla.\n\n-- Jos tämä tapaus olis sattunut juuri laivaa käännettäissä, -- sanoi\nPitferge, -- niin empä oikein tiedä mitä olisi voinut tapahtua, sillä\nmeri hyökkäsi virtoina laivaan, ja höyrykattilat ovat jo alkaneet vettä\npurkaa. Mutta ei vielä olla lopussa.\n\n-- Entäs se matruusi-raukka? -- kysyin minä tohtorilta.\n\n-- Hänellä on paha haava päässä. Poika-parka! Se on eräs nuori\nkalastaja, nainut ja kahden lapsen isä. Hän on nyt ensimäisellä pitkällä\nmerireissulla. Laivalääkäri vastaa hänestä, ja sepä juuri peljättää\nminua. No, saammehan nähdä. Huhu levisi ensin, että meri olisi holvannut\nuseita ihmisiä muassaan pois, mutta kaikeksi onneksi ei se niin ole.\n\n-- No, -- sanoin minä, -- joko taas menemme entistä suuntaamme?\n\n-- Jo, -- vastasi tohtori, -- länteen päin tuulta ja virtaa vastaan. Se\nkyllä tuntuukin, -- lisäsi hän, ottaen vantista kiinni, ettei kaatuisi.\n-- Tiedättekö mitä Great Easternista tekisin, jos se olisi minun? Ette\ntiedä? Joo, minä tekisin siitä komuveneen, jossa kukin sija maksaisi\nkymmenen tuhatta frankia. Siinä ei kulkisi muita kuin miljoonan-miehiä,\nmiehiä jotka eivät kiirehtisi. Kuukausi tahi kuusi viikkoa viivyttäisiin\nEnglannin ja Amerikan välillä. Aaltoja ei koskaan syrjästä! Aina\nnokkavastaista tahi perintakaista, mutta eipä vaarumistakaan eikä\nhyppäystä. Matkustajani olisivat turvatut meritaudilta; ja minä\nmaksaisin heille sata puntaa pienimmästäkin alusta siihen.\n\n-- Sepä oli käytännöllinen ajatus, -- vastasi minä.\n\n-- Niin, -- sanoi Pitferge, -- siten rahaa ansaittaisiin ... tahi\ntapattaisiin!\n\nSillä välin höyrylaiva hiljakseen jatkoi kulkuansa, korkeintaan viidellä\ntahi kuudella rattaan kieppauksella minuutissa, pitääksensä tuulelle\npuoliansa. Ärjy oli hirmuinen, mutta keula viilsi aaltoja\nsäännöllisesti, ja Great Eastern ei ottanut enää vettä sisään. Se ei\nollut enään vesivuorta vastaan astuva metallivuori, vaan paikallaan\nseisova kallio, joka huoleti vastaanotti aaltojen hyökkäykset. Muuten\ntuli meille roikkasade, joka pakoitti meidät etsimään suojaa ison\nsalongin kapin alla. Tämä vedenpaisumus asetti sekä tuulen että meren.\nTaivas selkeni lännessä, ja viimeiset isot pilvet laskeusivat\nvastapäisellä taivaanrannalla. Kello 10 aikana myrsky lähetti meille\nviimeisen henkäyksensä.\n\nPuolipäivän aikana voitiin saada auringon korkeus joksikin tarkasti.\nVaarin-oton seuraus oli tämä:\n\nLev. 41 pyk. 50 m. P.\n\nPit. 61 pyk. 57 m. L.\n\nKurssi: 193 penink.\n\nTämä melkoinen väheneminen kuljetun matkan pituudessa oli pantava\nyksistään myrskyn syyksi, joka yöllä ja aamulla ehtimiseen oli pieksänyt\nlaivaa, myrsky niin hirvittävä, että eräs matkustaja -- oikea asukas\nAtlantilla, jonka yli hän nyt kulki neljättäviidettä kertaa -- ei\nkoskaan ollut mokomaa nähnyt. Yksin insinöörikin tunnusti, ettei Great\nEastern siinäkään myrskyssä, missä se ajeli kolme kokonaista päivää, ei\nollut saanut niin julmia puustia. Mutta minä sanon vieläkin, että tämä\nihmeteltävä laiva, joskin se kulkee kohtalaisesti ja vaaruu isosti,\nantaa täydellisen turvan meren raivoa vastaan. Se seisoo vastaan kuin\noikea vuori, ja tästä jäykkyydestään se saa kiittää täydellistä\nyksimukaisuutta rakennuksessaan, kaksinkertaista runkoansa ja\nihmeteltävää laudoitustansa.\n\nMutta myös tulee minun vieläkin sanoa, ettei sitä suotta pidä panna\nraivoutunutta merta vastaan, olkon se jos kuinkakin vahva. Olkoon se\nkuinka iso tahansa, pidettäköön sitä kuinka vahvana hyvänsä, niin alus\nei ole sillä \"häväisty,\" että se pakenee myrskyä. Kaikissa tapauksissa\non rohkeileminen vaarallista, äkäileminen moitittavaa, ja eräs veres\nesimerkki, surkuteltava tapaus, joka on tullut eräälle Atlanttia\nkulkevalle pakettiveneelle, todistaa, että kapteinin ei pidä\najattomasti otella meren kanssa, vaikka hänellä olisikin kilpailevan\nyhtiön alus kintereillänsä.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku.\n\n\nPumput sillä välin tyhjensivät tyhjentämistään sitä vettä, jota oli\nvirrannut Great Easternin sisään, ikäänkuin lammeksi keskelle saarta.\nVoimakkaasti ja joutuisasti höyryn avulla liikehtien, ne antoivat\nAtlantille jälleen mitä sille kuului. Sade oli herjennyt, tuuli virkeni\nuudelleen; taivas, jonka myrsky oli puhdistanut, oli selkeä. Yön\ntullessa jäin minä muutamiksi tunneiksi kannelle kävelemään. Salongit\nlähettivät vahvoja valovirtoja puoli-aukinaisten luukkujen kautta. Perän\ntakana, niin pitkältä kuin silmä kantoi, jonotti valkimoitseva vanavesi.\nTähdet, jotka kuvastuivat tähän vaalakkaan vanaan, ilmaantuivat ja\nkatosivat ikäänkuin tuulen ajelemain pilvien lomitse. Kauas\nylt'ympärinsä oli yön pimeys levitettynä. Edessäni jyrisivät rattaiden\nsiivet, ja altani kuulin ruorikettinkien kalinan.\n\nPalattuani ison salongin kapin luokse kummastuin joksikin, kun siellä\nnäin tiheän katselijajoukon. Kädentaputuksia kaikui. Huolimatta päivän\ntapauksista pidettiin siellä tavallisia iltahuvia ilmoituslehden mukaan.\nEi ollut enää kysymystä pahoin haavoitetusta, kenties kuolevasta\nmatruusista. Hauskat näyttivät nämä iltahuvit olevan, ja matkustajat\nosoittivat vilkasta mieltymystä erään minstrels-joukon esiin-astumiselle\nGreat Easternissa. Kyllä tietään mitä minstrels ovat: kuljeksivia\nlaulajia, mustia tahi mustatuita aina syntyperänsä mukaan, jotka\nmatkustelevat Englannin kaupungeissa ja antavat ilveellisiä iltahuvia.\nTällä kertaa olivat laulajat ainoastaan mustaksi kiilloitettuja\nmatruusia ja laivapoikia. He olivat pukeutuneet viheliäisiin,\nlaivakorpuista tehdyillä napeilla varustettuihin ryysyihin, heillä oli\nkiikarit kahdesta yhteensidotusta putellista ja omalaatuiset\nhuuliharput. Miehet, ylimalkaan joksikin lystilliset, lauloivat\nhulluttelevia viisuja ja suorasta päästä kokoonpantuja, lorunlaruilla ja\nsolmusanoilla höystettyjä kanssapuheita. Näille taputeltiin käsiä\nmahdottomasti, ja he vääntelehtivät ja irmastelivat kahta hullummasti.\nLopuksi tuli esiin eräs tanssija, vikkelä kuin apinja, ja suoritti\nkaksinkertaisen \"geg'in,\" joka ihastutti yleisöä.\n\nKuitenkaan eivät kaikki matkustajat olleet kokoontuneet näitä minstreliä\nkuuntelemaan. Toisia oli iso lukumäärä keulasalongissa, pelipöytäin\nympärillä. Siellä pelattiin korkealta. Jotka olivat voittaneet,\npuollustivat voittojansa; jotka olivat tapanneet, kokivat murtaa pahaa\nonneansa rohkeudella. Raju hälinä kuului tästä huoneesta. Sieltä kuului\npankinpitäjän ääni, joka luetteli voittoja, tappaavien kirouksia, kullan\nkilinää, paperidollarien kahinaa. Sitte tuli syvä hiljaisuus; joku\nuskalias veto heikensi hälinän, ja kun päätös tuli tiedoksi,\nhuudahtettiin kahta kovemmasti.\n\nHarvoin kävin katsomassa näitä päävieraita \"smoking-roomissa\"\n(tupakinpolttohuoneessa), sillä minä inhon peliä. Se on aina\nhalpamainen, usein turmiollinen huvitus. Ihmisellä, jonka pelitauti saa\nvaltaansa, ei ole mitään muuta pahaa. Varsin tahallista on, että muita\non siihen osallisina, sillä peli on himo, joka ei koskaan ole yksinään.\nSekin mainittakoon että peliseura, joka aina ja joka paikassa on\nsekalainen, ei ole minusta mieleen. Siellä oli Harry Drake ylinnä\nuskollistensa keskellä; siellä koettelivat muutamat seikkailijat, jotka\nmenivät Amerikaan onneansa etsimään, tätä onnen kauppaa. Minä vältin\nsekautumista näihin rähäjäviin ihmisiin. Tänä iltana astuin siis sivu\nsalongin oven, menemättä sisään, kun yhtäkkiä kuulin vihaisia\nkiljahuksia ja kovin loukkaavia sanoja. Minä seisahduin ja kuuntelin.\nHetkisen hiljaisuuden perästä luulin suureksi hämmästyksekseni\neroittavani Fabianin äänen. Mitä teki hän siinä paikassa? Oliko hän\nmennyt sinne vihollistansa etsimään? Oliko se tähän asti vältetty tapaus\ntulemassa?\n\nMinä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään.\nPelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka\nniinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse.\nEpäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä,\nsillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt\nhäntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa\nsinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.\n\nMutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja\npilkallisella äänellä:\n\n-- Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?\n\n-- Pidän, -- vastasi Drake, -- ja tuossa on minun korttini!\n\nNäin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme,\nsaattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada\nheidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin\nkävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen\nsilmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.\n\nSillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään\noli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin,\njosta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni\nläpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä\nseisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:\n\n-- Harry Drake, -- huudahti hän. -- Tekö! Tekö! Tekö!\n\n-- Minä itse, kapteini Mac-Elwin, -- vastasi Fabianin kilpakosija\ntyvenesti.\n\nEmmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut\nDraken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great\nEasternissa.\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta luku.\n\n\nPäivän tullessa seuraavana aamuna riensin minä etsimään kapteini\nCorsicania, jonka tapasin isossa salongissa. Hän oli ollut yötä Fabianin\nluona, joka vielä oli sen hirmuisen mielenliikunnon vallassa, minkä\nEllenin miehen nimi oli hänessä aikaansaattanut. Oliko se joku salainen\nsisällinen havainto, joka oli saattanut hänen ajattelemaan, että Harry\nDrake ei ollut yksinään laivassa? Oliko Ellenin läsnä-olo ilmoitettu\nhänelle tämän miehen näkemisen kautta? Aavistiko hän vihdoin, että tuo\nmielipuoli raukka oli se nuori tyttö, jota hän jo monia vuosia rakasti?\nCorsican ei voinut antaa minulle siitä selkoa, sillä Fabiani ei ollut\nsinä yönä virkkanut sanaakaan.\n\nCorsican tunsi tykönään jonkunlaisen veljellisen helleyden Fabiania\nkohtaan, jonka pelkäämätön luonto aina lapsuudesta asti oli häntä\nihastuttanut, ja hän oli kovin murheissaan.\n\n-- Minä ennätin kovin myöhään heidän väliinsä, -- sanoi hän. --\nEnnenkuin Fabiani korotti kätensä tuota katalaa kohti, olisin antanut\nhänelle korvapuustin.\n\n-- Liikanaista kiivautta, -- vastasin minä, -- Harry Drake ei olisi\nlähtenyt sinne, minne tahdoitte viedä häntä. Se oli Fabiani, jota hän\ntarkoitti, ja loppu-tapaus oli välttämätön.\n\n-- Te olette oikeassa, -- sanoi kapteini. -- Se konna on päässyt\ntarkoituksensa perille; hän tunsi Fabianin, koko hänen entisen elämänsä\nja rakkautensa. Kenties oli Elleni hulluudessaan ilmaissut hänelle\nsalaiset ajatuksensa? Taikka eikö pikemmin Harry Drake ollut tuolta\nnuorelta vilpittömältä naiselta ennen heidän naimistaan saanut tietää\nkaikkia, mitä hän ei tuntenut sen nuoruuden-elämästä. Häjyn luontonsa\njohdattamana ja nähden itsellään olevan tekemistä Fabianin kanssa, oli\nhän etsinyt, tätä toraa ja syytti nyt Fabiania, että tämä oli häntä\nloukannut. Se seikkailija mahtaa olla peljättävä kahden-kamppailija.\n\n-- Onpa niinkin, -- vastasin minä, -- hän on ollut jo kolmessa tahi\nneljässä semmoisessa onnettomassa ottelussa.\n\n-- Hyvä herraseni, -- vastasi Corsican, -- ei kahden-ottelu yksistään\nolekaan se, jota pelkään Fabianin vuoksi. Kapteini Mac-Elwin on niitä\nmiehiä, jotka eivät hätäile; mutta ottelun seuraukset ovat peljättävät.\nJos Fabiani tappaa tuon miehen, lienee se sitte mimmoinen katala\nhyvänsä, niin hän siten luo ylipääsemättömän juovan itsensä ja Ellenin\nvälille. Ja kuitenkin Elleni, siinä tilassa missä hän nyt on, tarvitsee\nsemmoista miestä tuekseen kuin Fabiani on.\n\n-- Mutta, -- sanoin minä, seuratkoon siitä mitä hyvänsä, niin totisesti\nemme saata sekä Ellenin että Fabianin vuoksi suoda muuta kuin yhtä\nasiata, nimittäin että Harry Drake kaatuu. Oikeus on meidän puolellamme.\n\n-- Niinpä kyllä, -- vastasi kapteini, -- mutta onpa syytä vapista muiden\nvuoksi, ja mieltäni karvastaa kovin, etten ole voinut, henkenikään\nuhalla, pelastaa Fabiania tästä kahden-kamppauksesta.\n\n-- Kapteini, -- sanoin minä ja tartuin tätä uskollista ystävätä käteen,\n-- Draken puollusmiehet eivät vielä ole käyneet luonamme. Sen tähden en\nheitä vielä kaikkea toivoa menneeksi, joskin muista asianhaaroista\nnäyttää, että olette oikeassa.\n\n-- Tiedättekö yhtään keinoa poistaa tuota ottelua?\n\n-- En vielä. Mutta minusta on niinkuin tuo ottelu, jos sen tapahtua\ntäytyy, ei kävisi laatuun muualla kuin Amerikassa, ja ennenkuin sinne\nennätämme, voinee sattumus, joka on luonut tämän pulan, sen muuttaakin.\n\nKapteini Corsican pudisteli päätänsä niinkuin se, joka ei tunnusta\nsattumuksen vaikutusta inhimillisissä menoissa. Samalla\nsilmänräpäyksellä meni Fabiani portaita myöten kannelle vievään kappiin.\nMinä näin hänen ainoastaan pikimmältään, mutta minua hämmästytti hänen\nkasvoinsa kalpeus. Verta juokseva haava oli taas revitty auki, ja\nminulle teki pahaa nähdä häntä. Me menimme hänen jälkeensä. Hän hairaili\nsinne ja tänne ilman tarkoituksetta, huuteli tuon kurjan olennon nimeä,\njonka sielu jo puoleksi oli paennut kuolevaisesta verhostansa, ja koki\nvältellä meitä.\n\nYstävyys voi toisinaan olla haitaksi. Corsican ja minä katsoimmeki\nparhaaksi kunnioittaa tuota mielikarvautta eikä sekautua siihen. Mutta\nyhtäkkiä Fabiani lähestyi meitä ja tuli luoksemme.\n\n-- Se oli hän! Se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Se oli Elleni, eikö niin?\nElleni-parka!\n\nHäntä vielä epäilytti ja hän meni luotamme odottamatta vastausta, jota\nemme olisi tohtineetkaan hänelle antaa.\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta luku.\n\n\nVielä puolipäivän aikana en ollut kuullut, että Drake olisi lähettänyt\npuollustajiansa Fabianin luokse, ja kuitenkin olisi näiden valmistusten\npitänyt olla tehtyinä, jos Drake oli päättänyt heti vaatia hyvitystä ase\nkädessä. Taisimmeko tämän viipymisen tähden jotakin toivoa? Kyllä\ntiesin, että saksilaiset kansaheimot ajattelevat kunnian-asioissa toisin\nkuin me, ja että kahden-ottelut melkein kokonansa ovat kadonneet\nEnglannin tavoista. Niinkuin jo ennen on mainittu, laki ei ainoastaan\nole kova kahden-ottelijoita vastaan, ja sitä ei käy kiertäminen niinkuin\nFranskanmaalla, vaan yleinen mielikin on niitä vastaan. Mutta tässä oli\neri kohta. Riita oli silminnähtävästi etsitty, haluttu. Loukattu oli\nniin sanoakseni vaatinut loukannutta, ja mietteeni jäivät aina samaan\npäätökseen, että käsikähmä oli välttämätön Fabianin ja Harry Draken\nvälillä.\n\nSamalla täyttyi kansi kävelevillä parveilla; nämä olivat niitä\noikea-uskoisia sapatin harrastajia, jotka nyt palasivat\njumalanpalveluksesta. Upseerit, matruusit ja matkustajat menivät taas\npaikoilleen tahi hytteihinsä.\n\nKello puolivälissä yksi tehtiin vaarin-otto, jonka päätös pantiin\ntavalliselle paikalle ja oli seuraava:\n\nLev. 40 pyk. 33 m. P.\n\nPit. 66 pyk. 21 m. L.\n\nKurssi: 214 penink.\n\nGreat Eastern ei siis ollut enempää kuin 348 peninkulmaa sen hietaisen,\nSandy-Hook nimisen niemekkeen nenästä, joka on New-Yorkin sataman\nsuulla. Laiva oli siis ennen pitkää liikkuva Amerikan vedellä.\n\nAamuisella en nähnyt Fabiania tavallisella paikallaan, mutta Drake istui\npaikallensa. Vaikka räyhäävä tuo katala näytti minusta levottomalta.\nEtsikö hän omantuntonsa tuskain unhotusta viinin kiihoituksista. En\ntiedä, mutta tiheään hän ryypiskeli tavallisten toveriensa kanssa. Monta\nkertaa katseli hän minua kulmain alta, sillä niin hävytön kuin oli hän\nei juljennut eikä tahtonut katsoa minua silmiin. Etsikö hän Fabiania\npöytävieraiden joukossa? Sitäkään en tiedä sanoa. Merkillistä oli, että\nhän tuota pikaa nousi pöydästä ennen atrian loppua. Minäkin nousin pois\npitääkseni häntä silmällä, mutta hän meni hyttiinsä ja sulkeusi sinne.\n\nMinä menin kannelle. Meri oli ihmeteltävän kaunis ja taivas kirkas; ei\naaltoa edellisellä, ei pilveä jälkimäisellä. Tohtori Pitferge, jonka\nkohtasin, ilmoitti minulle huonoja uutisia haavoittuneesta matruusista.\nSairaan tila paheni, ja vaikka lääkäri toisin vakuutti, hän tuskin oli\ntoipuva.\n\nKello muutamia minuutia yli neljän edellä puolipäivää ilmoitettiin\nmerkillä eräs alus vasemmalla puolella. Toinen kapteini sanoi minulle,\nettä se piti olla *City of Paris*, 2,750 tonnia kantava, yksi\nInman-kompanian kauniimpia höyryjä; mutta hän erehtyi, sillä likemmä\ntultuansa pakettivene näytti olevansa *Saxonia*, Steam-National\nkompanialle kuuluva. Vähän aikaa pysyivät molemmat laivat vieritysten,\nei täyden kolmen kaapelipituuden matkalla toisistaan. Saxonian kansi oli\ntäynnä matkustajia, jotka tervehtivät meitä kolminkertaisella\nhurra-huudolla.\n\nKello 5 aikana näkyi taas alus taivaanrannalla, mutta niin kaukana, että\nsen kansallisuutta ei käynyt eroittaminen. Luultavasti se oli *City of\nParis*. Niissä on iso vetovoima noissa kohtauksissa laivain, noiden\nAtlantin vieraiden kesken, jotka sivu mennessä tervehtivät toisiansa.\nHyvin ymmärrettävää on, että välinpitämättömyys siinä ei ole\nmahdollista. Yhteinen vaara elementien kanssa taisteltaissa on\nyhdistys-siteenä tuntemattomainkin välillä.\n\nKello 6 aikana nähtiin kolmas laiva, Inman-linjalle kuuluva\n*Philadelphia*, joka vei siirtolaisia Liverpoolista New-Yorkiin.\nVarmaan nyt olimme kuljetuilla vesillä, ja maahan ei voinut olla\npitkältä. Olisinpa jo tahtonut olla siellä.\n\nMyös odotettiin *Europaa*, 3,200 tonnin kantavaa ja 1,300 hevoisen\nvoimaista rataspakettivenettä, joka kuljetti matkustajia Havren ja\nNew-Yorkin välillä; mutta sitä ei merkitetty. Luultavasti oli se mennyt\npohjemmiten.\n\nNoin puolivälissä kahdeksan tuli yö. Kuu, joka oli kasvamassa, pääsi\nerilleen laskevan auringon säteistä ja jäi hetkisen ajaksi väikkymään\ntaivaanrannan päälle. Erästä uskonnollista esitelmää, jota kapteini\nAnderson piti ja jonka välissä veisailtiin, pitkitettiin aina 9 asti\nillalla.\n\nPäivä päättyi, Harry Draken puollustajain käymättä kapteini Corsicanin\ntahi minun puheilla.\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta luku.\n\n\nSeuraavana päivänä, Huhtikuun 8:na, oli ilma erinomaisen kaunis, ja\naurinko heloitti aina nousustaan asti. Kannella tapasin minä tohtorin,\nvalovirtaa ihailemassa. Hän tuli luokseni.\n\n-- No, -- sanoi hän, -- hän on kuollut se haavoittunut miesparka,\nkuollut viime yönä. Lääkärit olivat edes-vastauksessa hänestä!... Oi\nniitä lääkäreitä! Ne eivät tiedä mitään! Tämä on neljäs matkakumppali,\njoka meidät jättää, sittekuin lähdimme Liverpoolista, neljäs, joka on\nmenettänyt henkensä Great Easternin tähden, eikä matka vieläkään ole\nloppunut.\n\n-- Mies-parka, -- sanoin minä, -- juuri satamaan päästessään, miltei\nAmerikan rannikoiden näkyessä. Mikä nyt tulee hänen vaimostaan ja\nlapsistaan?\n\n-- Niin, mikäpä auttanee, herraseni, -- vastasi tohtorini, -- laki,\nkaikkivaltijas laki on semmoinen. Kuolla täytyy! Kerta täytyy peräytyä\nniiden edestä, jotka jäljestä tulevat! Me emme kuole, se kai minun\najatukseni on, muun vuoksi kuin ennalta astuaksemme sijalle, johon\ntoisella on oikeus. Ja tiedättekö, kuinka monta ihmistä kuolee minun\nelinaikanani, jos elän kuusikymmentä vuotta?\n\n-- En tiedä, en voi sitä aavistaakaan, -- tohtori.\n\n-- Lasku on hyvin mutkaton, -- jatkoi tohtori. -- Jos elän kuusikymmentä\nvuotta, niin olen elänyt 21 tuhatta 900 päivää eli 525 tuhatta 600\ntuntia eli 31 miljoonaa 536 tuhatta minuuttia eli vihdoin 1,888\nmiljoonaa 160 tuhatta sekuntia, eli umpimäärin kaksi miljaartia\nsekuntia. No tällä ajalla kuolee säntilleen kaksi miljaartia ihmistä,\njotka ovat jälkeen tuleville rasitukseksi, ja minä vuorollani kuolen,\nkun käyn rasitukseksi. Koko asia on siinä ettemme ole muille haitaksi\nennenkuin niin myöhään kuin mahdollista.\n\nTohtori pitkitti vähän aikaa tätä väittelöä, näyttääksensä toteen --\nmikä olikin helppo asia -- että kaikki olemme kuolevaisia. Minä luulin\nparhaaksi olla vastaan sanomatta, ja annoin hänen pitkittää. Näin\nkävellessämme, hän haastellen ja minä kuunnellen, näin laivatimperien\nkorjailevan ärjy-aaltojen särkemää laivanparrasta keulassa. Jos kapteini\nAnderson ei tahtonut tulla New-Yorkiin merivahingon kärsineenä, niin\ntäytyi timmermannien kiirehtiä, sillä Great Eastern meni joutuisasti\ntällä tyynellä merellä, ja minä luulen, että sen nopeus ei ole ollut\nkoskaan niin suuri. Sen huomasin noiden kihlattuin iloisuudesta, jotka\nnojasivat parrasta vasten eivätkä enää lukeneet rattaiden pyöräyksiä.\nPitkät pistonit tekivät vilkasta työtä ja nuo suunnattomat sylinterit\nheilyivät kuin isot kellot täyttä vauhtia. Rattaat nyt pyörähtivät\nyksitoista kertaa minuutissa ja laiva meni kolmetoista peninkulmaa\ntunnissa.\n\nPuolipäivän aikana upseerit eivät huolineetkaan tehdä vaarin-ottoa; he\ntiesivät likimmittäin asemansa, ja maa oli ennen pitkää merkillä\nilmoitettava.\n\nKävellessäni aamuisen jälkeen tuli kapteini Corsican luokseni. Minä näin\nhänen murheellisesta muodostaan, että hänellä oli joku uutinen minulle\nilmoitettavana.\n\n-- Draken puollustajat ovat käyneet Fabianin luona, -- sanoi hän. --\nFabiani pyytää minua puollustajakseen ja teitäkin olemaan hänelle\navullisena tässä asiassa. Saapiko hän luottaa että tulette?\n\n-- Saapi, kapteini. Eikö siis ole yhtään toivoa, että saisimme tuon\nkahden-ottelun toistaiseksi lykätyksi tahi estetyksi?\n\n-- Ei yhtään.\n\n-- Mutta sanokaapa minulle, miten alkoi tämä riita?\n\n-- Pelihaastelulla, tekosyystä, ei mistään muusta. Jos Fabiani ei\ntuntenut Drakea, niin Drake tunsi hänen. Fabianin nimi on hänen tunnon\ntuskansa, ja hän tahtoo tehdä lopun siitä nimestä samalla kuin\nmiehestäkin, joka sitä kantaa.\n\n-- Kutka ovat Harry Draken puollustajat? -- kysyin minä.\n\n-- Toinen, -- vastasi minulle Corsican, -- on tuo ilvehtijä...\n\n-- Tohtori T...?\n\n-- Aivan niin! Toinen on eräs jankki, jota en tunne.\n\n-- Milloin he tulevat teitä käskemään?\n\n-- Minä odotan heitä täällä.\n\nHeti sen jälkeen näinkin Harry Draken molempain todistajain tulevan\nluoksemme. Tohtori T. keikisteli; hän luuli kasvaneensa parikymmentä\nkyynärää pitemmäksi, epäiltämättä sen tähden että oli konnan asialla.\nKumppalinsa, eräs toinen Draken seuratoveri, oli noita kauppamiehiä,\njoilla aina on myödä mitä vain tarjotaan heille kaupaksi.\n\nTohtori T... alkoi puheen tehtyänsä, mahdillisen tervehdyksen, johon\nkapteini Corsican tuskin vastasikaan.\n\n-- Herrat, -- sanoi tohtori T... juhlallisella äänellä, -- ystävämme\nDrake, herrasmies, jonka ansiollisuuden ja käytöstavan kaikki ihmiset\ntietävät arvostella, on lähettänyt meidät teidän luoksenne tuumimaan\neräästä kipeästä asiasta. Se tahtoo sanoa, että kapteini Fabiani\nMac-Elwin, jonka puoleen ensin käännyimme, on sanonut teidät molemmat\nedustajiksensa tässä asiassa. Toivon siis, että sovimme, kuten\nsivistyneiden miesten tulee, asiamme kipeistä kohdista.\n\nEmme vastanneet mitään, vaan annoimme hänen jatkaa \"kipeätä\" asiatansa.\n\n-- Herrat, -- jatkoi hän, -- kieltämätön asia on, että kapteini\nMac-Elwinillä tässä kohti on väärä puoli. Se herra on suotta, niinpä\nilman tekosyyttäkin, pitänyt epäluuloa Harry Draken rehellisyydestä\neräässä peli-asiassa, sitte ilman vaatimuksetta tehnyt hänelle mitä\nsuurimman häväistyksen, minkä herrasmies voi kärsiä.\n\nKoko tämä hunajainen pöyhkeäpuheisuus ärsytti kapteini Corsicania, joka\npureskeli huulipartaansa malttamattomuudessaan. Ei voinut hän kauemmin\nvaiti olla.\n\n-- Asiaan, herra, -- sanoi hän tuikalla äänellä tohtori T...lle, jonka\npuheen hän keskeytti. -- Ei niin monia sanoja! Asia on aivan mutkaton.\nKapteini Mac-Elwin on heristänyt h:ra Drakea. Ystävänne katsoo\nkorvapuustin saaduksi. Häntä on loukattu; hän vaatii hyvitystä; hänellä\non oikeus valita aseet. Entäs vielä?\n\n-- Myöntyykö kapteini Mac-Elwin?... -- kysyi tohtori, Corsicanin äänestä\nällistyneenä.\n\n-- Kaikkeen!\n\n-- Ystäväni Harry Drake valitsee miekan.\n\n-- Hyvä! Missä kohtaus tulee tapahtumaan? New-Yorkissako?\n\n-- Ei, täällä laivassa.\n\n-- Laivassa, olkoonpa niin, jos niin tahdotte. Milloinka? Huomen\naamullako varhain?\n\n-- Tänä iltana kello 6 aikana, ison kapin takana, joka siihen aikaan on\ntyhjänä.\n\n-- Hyvä, hyvä.\n\nNäin sanottuansa otti kapteini Corsican minua käsivarresta ja käänsi\ntohtori T...lle selkänsä.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\n\nEi ollut enään mahdollista viivyttää tämän asian kehittymistä.\nAinoastaan muutamia tuntia oli meillä siihen silmänräpäykseen, jolloin\nnämä kaksi vastustajaa olivat toisiinsa yhtyvät. Mutta miksi näin kiire?\nMiksi Harry Drake ei malttanut siksi, kuin hän ja hänen vastustajansa\nolivat maalle tulleet? Näyttikö hänestä tämä franskalaisen yhtiön\nvarustama alus onnellisemmalta kentältä tuolle kohtaukselle, jossa oli\noteltava elämän ja kuoleman uhalla? Vai oliko Drakella joku salainen\nmielihalu päästä Fabianista, ennenkuin tämä astui Amerikan manterelle ja\nsai vihiä Ellenin olosta laivassa, josta Drake varmaan luuli kaikkein\nolevan tietämättömyydessä? Niin, niin se epäiltämättä oli.\n\nOli miten oli, niin se on melkein yhtäkaikki, -- sanoi kapteini\nCorsican, -- parempi on päästä loppuun asiassa.\n\n-- Rohkenenko pyytää tohtori Pitfergea olemaan lääkärinä\nkahden-ottelussa läsnä.\n\n-- Se on tietty.\n\nCorsican erosi minusta hakeaksensa Fabiania, ja samalla läpättiin\nkomentosillalla. Minä kysyin eräältä ruorimieheltä, mitä tämä outomainen\nläppäys merkitsi, ja mies sanoi, nyt soitettavan viime yönä kuolleen\nmatruusin hautajaisiksi. Tämä surullinen juhlameno olikin nyt\ntoimitettava. Ilma, joka tähän asti oli ollut niin kaunis, näytti\nmuuttuvan, ja paksuja pilviä nousi etelästä.\n\nKellon kutsuessa riensi matkustajia joukottain oikealle puolen laivaa.\nSillat, rataskotokset, partaat, vantit ja veneet tääverteissään rippuvat\nveneet täyttyivät katsojilla. Upseerit, matruusit, lämmittäjät, jotka\neivät olleet palveluksessa, tulivat ja asettuivat järjestykseen\nkannelle.\n\nKello 2 aikana näkyi ryhmä merimiehiä ison kapin päässä. Ryhmä lähti\nsairassalista ja kulki ruorikoneen editse. Matruusin ruumista, joka oli\npurjevaatteen sisään ommeltu ja kuulalla jaloista lankkuun kiinnitetty,\nkantoi neljä miestä. Englannin lippu oli kääräisty ruumiin ympärille.\nKantajat, kaikki kuolleen kumppalit muassa, astuivat verkkaisesti\nläsnä-olijain ohitse, jotka paljastivat päänsä heidän sivumennessään.\n\nSaattoseura seisahtui, ennätettyänsä oikeanpuolisen rataskotoksen taa,\nja ruumis laskettiin sille askelmalle, jolla relinkiportin ulkopuolella\nrippuvat portaat päättyivät ja joka oli tasan kannen kanssa.\n\nEsimmäisnä katsojain rivissä rataskotoksella seisoi kapteini Anderson\ntäydessä paratissa etevimpäin upseeriensa kanssa. Hänellä oli\nrukouskirja kädessä. Hän otti hatun päästänsä, ja muutamain minuutien\nkuluessa, syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ei tuulikaan häirinnyt,\nluki hän vakaisella äänellä rukouksen kuolleiden ylitse, ja tässä\npainostavassa, myrskyä ennustavassa, äänettömässä ilmassa, jossa ei\ntuulen löyhäystäkään liikahtanut, kuuluivat hänen pienimmätkin sanansa\naivan selvästi. Muutamat sanankuulijoista kertoivat hänen sanansa\nhiljaisella äänellä.\n\nKapteinin annettua merkin nostettiin sitte ruumis ja laskettiin mereen\nvajoamaan. Silmänräpäyksen ajaksi jäi se vedenpinnalle, nousi sitte\npystyyn ja katosi viimein vaahtopyörteesen.\n\nSamassa huusi tähystäjä:\n\n-- Maa!\n\n\n\n\nYhdesneljättä luku.\n\n\nMaa, joka ilmoitettiin näkyväksi juuri samalla silmänräpäyksellä kuin\nmeri ummistui matruusi-raukan ruumiin päälle, oli keltainen ja matala.\nTämä jono matalanpuolisia hietasärkkiä oli Long-Island, se pitkä saari,\niso hietakari, elähdytetty sillä kasvullisuudella, joka peittää Amerikan\nrannikon Montaukin niemestä aina Brooklyniin, New-Yorkin esikaupunkiin\nasti. Lukuisia ranta-aluksia makasi pitkin tätä huviloilla ja\nkesä-asunnoilla täytettyä saarta. Se on New-Yorkilaisten etevin\nhuvipaikka kesän aikana.\n\nJokainen matkustaja tervehti kädellään tätä ikävöittyä maata, tämän ylen\npitkällisen matkan perästä, joka ei ollut mennyt ilman mieltä\nkarvauttavia onnettomuuden tapauksia. Kaikki kiikarit suunnattiin tätä\nAmerikan manteren ensimäistä näkö-alaa kohti, jota nyt itsekukin katseli\neri silmillä, mitkä kaipuuta, mitkä toiveita osoittavilla. Jankit\ntervehtivät siinä isänmaatansa. Etelävaltiolaiset silmäilivät näitä\npohjoisia maita jonkunlaisella ylenkatseella, voitetun ylenkatseella\nvoittajaa kohtaan. Kanadalaiset katselivat sitä niinkuin ne, jotka vain\ntarvitsevat astua askelen saadaksensa Yhdysvallan kansalaisten nimen.\nKalifornialaiset lennähtivät ajatuksissaan kaukaisen Lännen tasankojen\nyli, menivät yli Kalliovuorten ja laskivat jo jalkansa\ntyhjentymättömille kultakaivoksillensa. Mormonilaiset, päät pystyssä ja\nhuulet ylenkatseellisesti käyristettyinä, tuskin huomasivatkaan noita\nrantoja, vaan loivat silmänsä loitomma, luoksepääsemättömään\nerämaahansa, Suolajärvelleen ja pyhäin kaupunkiinsa. Niille kahdelle\nkihlautuneelle tämä manner oli luvattu maa.\n\nSillä välin taivas pimeni pimenemistänsä. Koko eteläinen ilmanranta oli\npilvillä peitettynä, jotka jo lähenivät taivaslakea. Ilma kävi yhä\nraskaammaksi, ja tupehduttava lämmin vallitsi ilmassa, ikäänkuin\nheinäkuun aurinko olisi pystysuorasti sitä paahtanut. Emmekö vielä\nolleet päässeet tämän loppumattoman ylikulun vastusten perille?\n\n-- Tahdotteko, että hämmästytän teidät? -- kysyi tohtori Pitferge, joka\noli tullut luokseni komentosillalle.\n\n-- Aivan mielelläni, tohtori.\n\n-- Joo, me saamme raju-ilman, kenties hirmumyrskyn ennen päivän loppua.\n\n-- Hirmumyrskyn Huhtikuulla! puhkesin sanomaan.\n\n-- Kyllähän Great Eastern vuoden-ajoista huolii, -- jatkoi Pitferge,\nkohauttaen hartioitansa. -- Siitä tulee raju-ilma vaseti häntä varten.\nKatsokaapa noita onnettomuutta ennustavia pilviä, jotka taivaan\nvaltaavat! Ne ovat kuin ennen-historiallista aikaa olleita eläimiä, ja\nennen pitkää ne nielevät toisensa.\n\n-- Minä tunnustan, että taivas on uhkaavan näköinen. Se näyttää\nmyrskyiseltä, ja jos olisi kolmea kuukautta myöhempi aika, niin olisin\nsamaa ajatusta kuin tekin, rakas tohtorini, mutta en nyt.\n\n-- Minä sanon vieläkin, -- vastasi Dean Pitferge vilkkaasti, -- että\nraju-ilma ärjähtää muutamissa minuuteissa: minä tunnen sen itsestäni,\nkuin \"myrskylasista\". Katselkaapa noita huuruja, jotka keräytyvät tuonne\ntaivaalle! Tarkastakaapa noita kiemuroita, noita \"kissanhäntiä,\" jotka\njuottuvat toisiinsa yhdeksi solmuksi, ja noita tiheitä renkaita, jotka\ntaivaanrannan ympäröivät. Kohta tapahtuu pikainen huurujen tihentyminen,\njosta sitte sähköä syntyy. Muuten on ilmapuntari yhtäkkiä laskeunut\nseitsemäänsataan yhteenkolmatta millimeteriin, ja vallitsevat tuulet\novat länsi-eteläisiä, ainoat jotka talvis-aikana tuovat rajua ilmaa.\n\n-- Vaarin-ottonne voivat olla oikeat, tohtori, -- vastasin minä\nintollisella äänellä; -- mutta kukapa olisi koskaan ukkoseen yhtynyt\ntällä vuoden-ajalla ja tällä leveys-matkalla?\n\n-- On siihen esimerkkiä, onpa moniakin. Lauhat talvet ovat usein ukon\nilmoista merkilliset. Olisittepa vain eläneet vuonna 1172, tahi\nainoastaan 1824, niin olisitte edellisessä tapauksessa kuulleet ukkosen\njylisevän helmikuulla ja jälkimäisessä tapauksessa joulukuulla. Vuonna\n1837 löi ukkonen alas tammikuulla likellä Drammenia Norjassa, ja teki\nviime vuonna helmikuulla melkoisen vahingon Kanalissa, jossa se sattui\nTreport'ista oleviin kalastaja-veneisin. Jos olisi minulla aikaa\nkatsahtaa valtiollisiin ilmoituksiin, niin saattaisin teidät\nhämmästyksiin.\n\n-- No niin, tohtori, niinkuin tahdotte... Saammehan nähdä. Ettehän toki\npeljänne ukkosta?\n\n-- Minäkö? -- huudahti tohtori. -- Ukkonen, se on minun ystäväni, onpa\nvielä enempikin, se on lääkärini.\n\n-- Lääkärinnekö?\n\n-- Tottapa on! Semmoisena kuin nyt näette minun ukkonen sattui minuun\nvuoteellani heinäkuun 13 päivänä 1867 lähellä Londonia, ja ukkosen nuoli\nparansi minun halpauksesta oikeassa käsivarressani, johon lääkäritaito\nei voinut mitään.\n\n-- Te puhutte leikkiä?\n\n-- Ei laisinkaan! Se on sähöllistä hoitoa. Löytyypä muitakin\nluotettavasti todistettuja tapauksia, jotka todistavat, että ukkonen\nvetää vertoja taitavimmille tohtoreille, ja sen apu on todellakin\nihmeteltävä silloin kuin ei mistään muusta ole apua.\n\n-- Se ei mitään tee, -- sanoin minä. -- Siihen lääkäriin en isosti\nluottaisi enkä mielelläni kutsuisi häntä neuvoitteluun.\n\n-- Sen tähden ettette ole nähneet häntä toimessaan. Malttakaapas, eräs\nesimerkki johtuu minulla muistiini. Vuonna 1817 sattui ukkonen ulkona\nkedolla erääsen talonpoikaan Connecticussa -- talonpoika sairasti\nparantamattomana pidettyä hengen ahdistusta -- ja mies parani\ntäydellisesti. Se ukkosen lyönti oli hyvä rinnalle.\n\nTohtori olisi kyennyt vaikka laatimaan pillereitä ukkosesta.\n\n-- Naurakaa, te oppimaton, naurakaa te! -- sanoi hän.\n\n-- Te ette ymmärrä mit'ikään, ette ilmanlaadusta ettekä\nlääkärintaidossa.\n\n\n\n\nKahdesneljättä luku.\n\n\nDean Pitferge lähti luotani. Minä jäin kannelle katsomaan ukkosen ilman\nlähenemistä. Fabiani istui vielä hyttiinsä sulkeuneena. Corsican oli\nhänen luonansa. Epäiltämättä Fabiani sääteli muutamia asioitansa, jos\nkuolemaan sattuisi. Nyt johtui minulla mieleen, että hänellä oli sisar\nNew-Yorkissa, ja minua vapistutti ajatellessani, että kenties saisimme\nsaattaa hänelle sanan odotetun veljen kuolemasta. Minä olisin tahtonut\nnähdä Fabiania, mutta minä katsoin paremmaksi etten häiritsisi häntä\nenkä kapteini Corsicania.\n\nEnnen kello 4 saimme tunnun eräästä maasiekaleesta Long-Islannin\nrannikon edustalla: se oli se pieni saari Fire-Island. Keskellä sitä oli\nvalotorni, joka valaisi seutua. Samalla olivat kappien katot ja\nkomentosillat täyttyneet matkustajilla; kaikki silmät kääntyivät\nrannikkoa kohti, joka oli noin kuuden peninkulman päässä meistä.\nOdotettiin, näetsen, luotsin tuloa, joka ratkaisisi sen suuren\npelikysymyksen. Ymmärrettävä lienee, että yön-aikaisten\nneljännes-tuntien omistajat -- ja minä olin niiden joukossa -- olivat\nluopuneet kaikista toiveistaan, ja että päivän-aikaisilla\nneljännes-tunneilla, paitsi kello 4:n ja 6:n välisillä, ei ollut\nloistavaa toivottavana. Ennen yötä oli luotsi oleva laivassa ja asia\npäättyneenä. Kaikki mielenkiinto kääntyi siis niiden seitsemän tahi\nkahdeksan henkilön puoleen, joille sattumus oli suonut ne likimmäiset\nneljännes-tunnit, ja nämä henkilöt käyttivät tilaisuutta oikealla\nhurjuudella niitä myödäksensä, ostaaksensa ja taas myödäksensä. Olisipa\nluullut olevansa Londonin pörssissä.\n\nKello 4,16 ilmoitettiin merkillä eräs oikealla puolen oleva kuunari,\njoka piti kurssiansa höyrylaivaa kohti. Ei ollut kauemmin epäilemästä:\nse oli luotsi. Hän arvattiin olevan laivassa korkeintaan ennen\nneljäntoista tahi viidentoista minuutin kuluttua. Siispä kiisteltiin\ntoisesta ja kolmannesta kello 4:n ja 5:n välisestä neljännes-tunnista.\nUuteen elämään virottiin; siellä tarjoiltiin, osteltiin ja tarjouksia\nhylittiin. Sitte lyötiin hurjia veikkoja luotsista ja huudettiin!\n\n-- Kymmenen dollaria, että luotsi on nainut mies.\n\n-- Kaksikymmentä, että hän on leskimies.\n\n-- Kolmekymmentä, että hänellä on huuliparta.\n\n-- Viisikymmentä, että hänellä on punainen korvaparta.\n\n-- Kuusikymmentä, että hänellä on syylä nenällä.\n\n-- Sata, että hän ensin laskee oikean jalan kannelle.\n\n-- Hän polttaa tupakkaa.\n\n-- Hänellä on piippu suussa.\n\n-- Ei, hänellä on sikari!\n\n-- Ei! on! ei!\n\nVetoja lyötiin toinen toistaan hullumpia ja sillä aikaa läheni tuo pieni\nkuunari, joka purjehti liki tuulta oikean puolen halsseilla,\nhöyrylaivaa lähenemistänsä. Nämä luotsi-alukset, jotka kantavat noin\nviisikymmentä ja kuusikymmentä tonnia, ovat sekä kauniita että lujia,\nkäyvät syvässä ja uivat aallolla kuin kalalokit. Näillä aluksilla kävisi\nmatkustaminen maapiirin ympäri, ja Magellanin karavellit[1] eivät pysty\nniiden rinnalle. Tämä pieni, sievästi kikkeröivä kuunari, oli nostanut\nkaikki purjeensa, vaikka tuuli alkoi kiihtyä. Meri vaahtosi sen keulan\nedessä.\n\n[1] Karavellit ovat eräänlaisia veneitä.\n\nOllessaan kaksi kaapelipituutta Great Easternista se pysähtyi ja laski\nveneen ulos. Kapteini Anderson komensi hetikohta pysähyttämään, ja ensi\nkerran kahden viikon kuluessa saivat siivet ja rattaat levähtää vähän\naikaa. Eräs mies astui veneesen ja neljä muuta miestä sousivat hänen\nhöyrylaivan viereen. Laskutikkaat pantiin jättiläisestä ulos. Luotsi\notti tikapuista kiinni, kiipesi vikkelästi ylös ja hyppäsi kannelle.\n\nHäntä tervehdittiin ilohuudoilla voittavilta ja muilla huudoilla\ntappaavilta. Veikoista tuli seuraava selko:\n\nLuotsi oli nainut mies.\n\nHänellä ei ollut sylää nenällä.\n\nHänellä oli vaalea korvaparta.\n\nHän hyppäsi tasajaloin kannelle.\n\nKello oli 4,36 hänen pannessa jalkansa Great Easternin kannelle.\n\nKolmannenkolmatta neljännestunnin omistaja voitti siis yhdeksänkymmentä\nkuusi dollaria. Se oli kapteini Corsican, joka ei suinkaan ollut\najatellut tätä odottamatonta voittoa. Heti kuin hän oli kannelle tullut\nja voittomäärä oli hänelle jätetty, käski hän kapteini Andersonin\nsäilyttää se sen nuoren matruusin leskelle, joka noin onnettomasti oli\nkuollut. Päällikkö löi hänelle kättä sanaakaan virkkamatta. Vähän ajan\nperästä tuli eräs matruusi Corsicanin luokse, tervehti häntä ja sanoi\nsuoraan tapaansa:\n\n-- Herra kapteini, kumppalit ovat lähettäneet minun sanomaan teille,\nettä olette kelpo mies. He kiittävät teitä kaikki Wilson-raukan\npuolesta, hän kun itse ei taida kiittää teitä.\n\nKapteini Corsican likisti liikutettuna matruusin kättä.\n\nLuotsi oli pieni varreltaan, ei juuri merimiehen näköinen: hänellä oli\nvaksivaatteinen lakki, mustat housut ja ruskea viitta punaisella\nvuorilla. Tämä oli nyt aluksen päällikkö.\n\nKannelle hypättyänsä ja ennen komentosillalle mentyänsä viskasi hän\nluotansa tukun sanomalehtiä, joihin matkustajat ahnaasti hyökäsivät\nkäsiksi. Ne sisälsivät uutisia Europasta ja Amerikasta, jotka tietysti\nhalulla nieltiin.\n\n\n\n\nKolmasneljättä luku.\n\n\nMyrsky oli valmis, elementtien taistelu alkoi. Paksu, yksivärinen\npilviholvi kohosi päällemme. Ilma pimeni. Luonto tahtoi silminnähtävästi\nvahvistaa tohtori Pitfergen aavistukset. Höyrylaiva heikensi vähitellen\nkulkunsa ja rattaansiivet pyörähtivät ainoastaan kolme tahi neljä kertaa\nminuutissa. Valkoista höyryä tuprusi avattuin henkiläppäin kautta.\nAnkkurikettingit olivat selvillä. Englannin lippu liehui\nmesaanikahvelissa. Kapteini Anderson oli käynyt kaikkiin valmistuksiin\npannaksensa ankkuriin. Luotsi anteli oikeanpuoliselta rataskotokselta\nmerkkiä höyrylaivan ohjailemiseen näissä ahtaissa vesissä. Mutta\npakovesi oli jo menemässä, ja Hudsonin suulla oleva kari esti Great\nEasternin etemmä pääsemästä. Siis oli pysyminen aavalla merellä\nseuraavaan päivään. Vielä yhden päivän odotus!\n\nKello 4,55 heitettiin ankkuri luotsin käskystä. Kettingit huilasivat\nklyysien läpi jyrinällä, jota sopi verrata ukkosen jyrinään. Jopa\nhetkeksi luulin myrskyn ärjähtävän. Ankkurinkynsien pohjaan iskettyä\nhöyrylaiva pysyi liikkumattomana. Ei ainoatakaan hyökyä tuntunut. Great\nEastern oli vain vähäinen saari meressä.\n\nSamassa toitahti laivapajan torvi viime kerran. Se kutsui matkustajia\njäähyvästi-päivälliselle. Yhtiö kutsui vieraansa sampanjalle, ja kaikki\ntahtoivat noudattaa kutsumusta. Neljännes-tunnin perästä olivat salongit\ntäpötäynnä pöytävieraita ja kansi autio ja tyhjä.\n\nSeitsemän henkeä jäi kuitenkin paikoiltaan pois: ne kaksi vastustajaa,\njoiden henki oli alttiiksi pantava kahden-ottelussa, ne neljä\npuollustajaa ja tohtori, joiden tuli katsoa että kaikki mutkat ja\nvehkeet vaarin-otettiin. Aika tälle ottelulle oli hyvin valittu,\nniinkuin itse ottelupaikkakin. Ei ketään näkynyt kannella. Matkustajat\nolivat menneet ruokahuoneisin, matruusit olivat paikoillaan, upseerit\ntoimissaan. Ruorimiestäkään ei näkynyt perän puolessa yhtään, laiva kun\nmakasi ankkurissa.\n\nKello 5,10 tohtori ja minä yhdyimme Fabianiin ja kapteini Corsicaniin.\nMinä en ollut nähnyt Fabiania tuon pelinäytelmän jälkeen. Hän oli\nsynkeän näköinen, mutta aivan tyvenellä mielellä, ja kahden-ottelu ei\nnäyttänyt häntä ajattetuttavan. Ajatuksensa olivat toisaalla, ja\nsilmänsä etsivät alinomaa levottomasti Elleniä. Hän vain ojensi minulle\nkätensä, sanaakaan virkkamatta.\n\n-- Eikö Harry Drake vielä ole tullut? -- kysyi kapteini Corsican\nminulta.\n\n-- Ei vielä -- vastasin minä.\n\n-- Menkäämme siis perän puoleen. Siellä hänen tapaamme.\n\nFabiani, kapteini Corsican ja minä astuimme pitkin isoa kappia. Taivas\npimeni. Tohina kuului taivaanrannalta. Salongeista kaikkui hurrahuutoja.\nMuutamia ukon-leimauksia välähteli loitolla tuossa paksussa\npilviholvissa. Ilma oli sähöstä ylen kylläisenä.\n\nKello 5,20 ilmaantui Harry Drake ja hänen molemmat puollustajansa. He\ntervehtivät meitä ja heidän tervehdykseensä vastattiin kohteliaasti.\nDrake ei virkkanut sanaakaan. Kasvonsa osoittivat kuitenkin pahoin\nsalattua tulisuutta. Hän loi Fabianiin katsannon, täynnä vihaa. Fabiani,\ntrallia vasten nojaava, ei katsonutkaan hänen päällensä. Hän oli syviin\nmietintöihin vajonneena eikä näyttänyt ajattelevan sitä tehtävää, mikä\nhänellä tässä näytelmässä oli osana oleva.\n\nSillä välin kääntyi kapteini Corsican jankin, Draken toisen puollustajan\npuoleen, pyytäen saada nähdä miekat. Se antoi ne nähtäviksi. Corsican\notti ne käteensä, sujutteli niitä, mittasi ne ja antoi jankin valita\ntoisen. Näiden valmistusten ohella oli Drake viskannut hattunsa pois,\nriisunut takkinsa, päästänyt paitansa napeista ja kääntänyt rannehihat\nylös. Nyt näin hänen olevan vasenkätisen, mikä hänelle, joka oli\ntottunut tappelemaan oikeakätisten kanssa, oli kieltämättömäksi eduksi.\n\nFabiani ei ollut vielä liikkunut paikaltaan. Olisipa voinut luulla, että\nnämä valmistukset eivät häneen koskeneetkaan. Kapteini Corsican meni\nhänen luoksensa, kosketti häntä kädellään ja jätti hänelle miekan.\nFabiani katseli tuota kiiltävää lappeeta, ja näytti samassa tointuvan\ntäyteen tuntoonsa. Hän piteli miekkaa vakavalla kädellä ja sanoi\nkuiskien:\n\n-- Oikein! Niin, nytpä muistan.\n\nSitte meni hän seisomaan vastatusten Harry Drakea, joka heti asettui\nvastapäätä. Miltei mahdotonta oli murtaa riviä tällä ahtaalla alulla.\nJoka näistä kahdesta vastustajasta häätyi laivanparrasta vasten, oli\npahaan pulaan joutuva. Tässä täytyi siis niin sanoakseni tapella\nyhdessä kohti.\n\n-- Valmiina, herrat! -- sanoi kapteini Corsican.\n\nMiekat välähtivät paikalla ristitysten. Heti havaitsin muutamista\näkkinäisistä molemmanpuolisista karkauksista sekä muutamista väistöistä\nja vastapistoista, että Fabiani ja Drake tulisivat olemaan miltei\nyhdenvertaiset. Minä toivoin Fabianista mitä parasta. Hän oli tyven,\nmaltillinen, ei vihoissaan, ottelusta miltei välinpitämätön eikä\nläheskään niin kuohuksissa kuin molemmat puollustajansa. Harry Drake\nsitä vastoin katseli häntä röyhkein silmin, hampaansa kiilsivät\npuoli-aukinaisten huulien välitse, ja kasvonsa osoittivat tulista vihaa,\njoka teki että häneltä puuttui malttavaisuutta. Hän oli tullut\ntappamaan, ja hän tahtoi tappaa.\n\nEnsimäisen käsikähmän perästä, jota kesti muutamia minuutia, miekat\nlaskettiin alas. Ei kumpikaan saanut haavaa. Fabianin takinhihaan oli\ntullut vähäpätöinen silpoama. He levähtivät ja Drake pyyhkäisi hikeä\npois kasvoiltansa.\n\nMyrsky ärjähti nyt kaikella raivollaan. Ukkonen ei lakannut\nsilmänräpäykseksikään ja ankaroita paukauksia tuli ehtimiseen. Sähkö\nkävi niin väkeväksi, että miekat ympäröittiin sädepyrstöillä, kuin\nukkosen johtajat myrskypilvien keskellä.\n\nHeidän muutamia minuutia levähdettyä antoi kapteini Corsican merkin\nalkaa uudelleen. Fabian ja Drake asettuivat taas tappelu-asentoon.\n\nTällä kertaa kävi ottelu entistä vilkkaammaksi. Fabiani puollusti\nitseänsä hämmästyttävällä tyvennyydellä; Drake ahdisti raivokkaasti.\nMonta kertaa odotin, Draken hurjasti tuikittua, että Fabiani antaisi\nvastapiston, mutta sitä hän ei yrittänytkään.\n\nYhtäkkiä ja niin etten tainnut selittää tätä kummallista huolettomuutta\nitseänsä kohtaan, antoi Fabiani miekkansa pudota. Oliko hän saanut\nkuolettavan piston, havaitsemattani? Kaikki vereni hyökkäsi sydämeheni.\nFabianin silmiin oli ilmaantunut omituinen loisto.\n\n-- No puollustakaa itseänne! kiljasi Drake, köyristyneenä kuin tiikeri\nja valmiina karkaamaan vastustajaansa kohti.\n\nJo luulin asettoman Fabianin lopun tulleeksi. Corsican riensi heidän\nväliinsä, estääksensä Drakea hätyyttämästä puolluksetonta ihmistä. Mutta\nHarry Drakekin puoleltaan seisoi ällistyneenä ja liikkumattomana.\n\nMinä käännyin toisapäin. Kalpeana kuin kuollut ja kädet eteenpäin\nojennettuina läheni Elleni taistelevia. Fabiani seisoi hämmästyksissään\ntästä näkemästä, silmät selällään, eikä liikkunut paikaltaan.\n\n-- Te, tekö täällä! -- huudahti Drake Ellenille.\n\nNostetun miekkansa liekitsevä kärki tärisi. Olisipa sopinut sanoa, että\nse oli yli-enkeli Mikaelin miekka perkeleen käsissä.\n\nYhtäkkiä valostui höyrylaivan peräpuoli yleensä huimaavasta ukkosen\nleimauksesta. Olin kaatua ja tupehtua. Tulikiven katku pisti nenääni.\nAnkaran ponnistuksen perästä virkosin kuitenkin kohta. Minä olin\nlangennut polvilleni, nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Elleni\nnojasi Fabiania vasten. Harry Drake seisoi entiseen asentoonsa\nkivistyneenä, mutta kasvonsa olivat mustat.\n\nOliko tuo onneton, jonka miekanterä veti salamaa puoleensa, kuoliaaksi\nlyöty?\n\nElleni lähti Fabianin luota ja läheni miestänsä katsannolla, joka oli\ntäynnä taivaallista sääliväisyyttä. Hän laski kätensä hänen\nolkapäällensä. Tämä vähäinen kosketus saatti Draken ruumiin tasapainosta\npois. Se kaatui kuin hengetön alas.\n\nElleni kallistui ruumiin ylitse, ja me peräysimme säikähtyneinä. Harry\noli kuollut.\n\n-- Ukkoselta kuoliaaksi lyöty! sanoi tohtori ja tarttui minua\nkäsivarteen. -- Ymmärrettekö sen, ja vieläkö epäilette ukkosen pystyvää\nvoimaa?\n\nSalama oli käynyt Harry Drakeen, kuten Pitferge väitti. Laivan lääkäri\nsitä vastoin selitti jälestäpäin, että joku verenpesä oli särkynyt\nonnettoman rinnassa. En tiedä miten lienee olla, mutta varma on, että\nmeillä silmäimme edessä oli pelkkä ruumis.\n\n\n\n\nNeljäsneljättä luku.\n\n\nSeuraavana päivänä, tiistaina huhtikuun 9:nä, kello 11 aamupäivästä\nnosti Great Eastern ankkurinsa ja teki itsensä valmiiksi laskemaan\nHudsoniin. Myrsky oli yöllä asettunut. Viimeiset pilvet katosivat\ntaivaanrannan alle. Vähäinen kuunarilaivasto, joka läheni rannikkoa,\nvilkastutti liikunnoillaan näköalan merelle päin.\n\nKello 11,30 tuli pienoinen höyryvene, jossa oli \"terveydenhoidon\ntoimikunta\" New-Yorkista. Vivulla varustettu, joka nousi ja laskeutui\nkannen päällä, tämä vene kulki arvaamattomalla nopeudella ja antoi\nminulle pikamaisen käsityksen noista vähäisistä Amerikan höyryveneistä,\njotka kaikki ovat raketut samaan malliin ja joita lähes kaksikymmentä\noli meillä seurana.\n\nKohta olimme purjehtineet Light-Boats nimisen, veden päällä uivan\nvalotornin sivu, joka osoittaa Hudsonin suuta. Sandy-Hook, eräs\nhietainen niemi, jonka nenällä on valotorni, sivuttiin aivan likite, ja\nmuutamat katsoja-parvet tervehtivät meitä iso-äänisillä hurrahuudoilla.\n\nKun Great Eastern oli kääntynyt siihen lahteen, minkä Sandy-Hook niemi\ntekee, erään kalastaja-veneistön keskelle, tarkkautui huomioni\nNew-Jerseyn vihantiin kukkuloihin, lahden suunnattoman vankkoihin\nlinnoituksiin ja vihdoin siihen alavaan kaupunkiin, joka on Hudsonin ja\nEastin välillä, samoin kuin Lyon on Rhonen ja Saonen välillä.\n\nGreat Eastern, mentyänsä New-Yorkin rantasiltoja pitkin, pani kello 1\naikana ankkuriin, joka tarttui kiinni virrassa oleviin sähkököysiin,\njotka se lähtiessän uhkasi katkaista.\n\nSitte alkoivat matkakumppalit nousta maalle, nämä maanmiehet valtameren\nyli mentäissä, joita arvattavasti en koskaan enää tule näkemään.\nKalifornialaisia, etelävaltiolaisia, mormonilaisia, ne nuoret\nrakastuneet... Minä odotin Fabiania ja Corsicania.\n\nMinä olin kapteini Andersonille kertonut syyn kahden-miekkailuun sekä\nsen erikois-seikat. Lääkärit antoivat ilmoituksensa. Oikeudella ei ollut\nmitään tekemistä Harry Draken kuolemaan, ja käsky oli annettu viimeisen\nkunnian osoittamisesta vainajalle.\n\nSamassa tuli tilaston tutkija Cokburn, joka ei ollut puhutellut minua\nkoko matkalla, ja sanoi minulle:\n\n-- Tiedättekö, herra, kuinka monta kertaa rattaat ovat pyörähtäneet\ntällä matkalla?\n\n-- Enpä kyllä, se on minulle mahdotonta tietää.\n\n-- Satatuhatta seitsemänsataa kolmekolmatta kertaa.\n\n-- Tosiaanko? Entäs ruuvi?\n\n-- Kuusisataa kahdeksantuhatta sata kolmekymmentä kertaa.\n\n-- Minä olen varsin kiitollinen näistä tiedoista.\n\nTilaston tutkija Cokburn erosi minusta katsomatta minua vähintäkään\njäähyvästi-tervehdystä ansaitsevaksi.\n\nFabiani ja Corsican tulivat nyt luokseni, ja Fabiani likisti kättäni\nystävällisesti.\n\n-- Elleni -- sanoi hän -- Elleni on toipuva. Ymmärryksensä on alkanut\nselvitä. Jumala on vanhurskas ja Hän on pelastava hänen kokonansa.\n\nNäin puhuessaan Fabiani hymyili tulevaisuudelle. Kapteini Corsican\nsyleili minua kursailematta.\n\n-- Hyvästi toistaiseksi! -- huusi hän minulle istuttuansa höyryveneesen,\njossa Fabiani jo oli Ellenin kanssa, jota hoiti kapteini Mac-Elwinin\nsisar neiti R..., joka oli tullut kapteinia vastaanottamaan.\n\nHöyryvene lähti laivan luota ja vei ensimäisen matkustaja-lastin maahan\ntullipaikkaan.\n\nMinä näin sen etenevän. Katsellessani Elleniä, siellä kun hän seisoi\nFabianin ja tämän sisaren keskellä, en epäillyt, että huolellinen hoito,\nystävyys ja rakkaus onnistuisi pelastamaan tämän koetellun, kärsimisestä\nsekaantuneen sielun.\n\nSamassa tunsin jonkun ottavan kädestäni kiinni. Minä tunsin tohtori Dean\nPitfergen kovat sormet.\n\n-- No, mitä nyt aiotte tehdä? -- kysyi hän.\n\n-- Joo, herra tohtori, koska Great Eastern viipyy sata yhdeksänkymmentä\nkaksi tuntia New-Yorkissa ja minä tulen palaamaan siinä, niin minulla on\nsata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia katsella ympärilleni Amerikassa. Se\non vain kahdeksan päivää, se on tosi, mutta kahdeksan hyvin käytettyä\npäivää kenties riittävät nähdäkseni New-Yorkin, Hudsonin, Mohawk-lakson,\nErie-järven, Niagaran ja koko tuon Cooperilta ylistetyn maan.\n\n-- Matkustatteko Niagaralle? huudahti tohtori. -- Tekisipä tosiaankin\nmieleni vielä kerran nähdä se, ja jos ei ehdotukseni näytä teistä\najattelemattomalta...\n\nArvollinen tohtori mielijohteineen ja oikkuineen oli minusta hupainen.\nHän oli todellakin miellyttävä, ja parempaa ja osaavampaa opasta minun\noli vaikea tavata.\n\n-- Minä myönnyn, -- sanoin minä hetikohta.\n\nNeljännes-tunnin perästä sen jälkeen menimme höyryveneesen, ja kolme\ntuntia myöhemmin olimme majautuneina kahteen huoneesen *Fifth-Avenue*\nhotellissa.\n\n\n\n\nViidesneljättä luku.\n\n\nMinä olin siis viettävä kahdeksan päivää Amerikassa. Great Eastern oli\nlähtevä takaisin huhtikuun 16 päivänä, ja 9 päivänä kello 3 iltapäivällä\nolin astunut Unionin maalle. Kahdeksan päivää! Löytyy palttouneita\nturistia, joille tämä aika arvattavasti olisi ulottunut matkustukseen\nkoko Amerikassa. Minulla ainakaan ei ollut niin isoja vaatimuksia, ei\nedes saada katsella New-Yorkiakaan todella ja näin tuiki pikamaisen\nkatsahuksen perästä kirjoittaa teosta Amerikalaisten tavoista ja\nluonteesta. New-Yorkin ulkopuoli on pian katseltu. Se ei ole sakkilautaa\nvaihettevampi. Kadut, jotka käyvät ristiin suorakulmatusten, kutsutaan\n*avenues*, kun kulkevat pitkinpäin, ja *streets*, kun kulkevat\npoikkipäin. Joka on nähnyt yhden korttelin New-Yorkissa, tuntee koko sen\nsuuren kaupungin, paitsi kenties katujen ja kujain sokerrusta\neteläisessä osassa, jossa kauppiaat asuvat. New-York on niemeke ja koko\nsen toiminto on tämän niemekkeen kärjelle yhdistettynä. Kahdenpuolen\novat Hudson- ja East-virrat, kaksi todellista merenlahta, joita alukset\nkyntävät, ja joiden höyryveneet yhdistävät kaupungin oikealla puolen\nBrooklynin ja vasemmalla puolen New-Jerseyn kanssa. Yksi ainoa\nvaltasuoni elähdyttää New-Yorkia sopusuuntaisesti ryhmistetyt korttelit.\nSe on se vanha Broad-way, Londonin Strand, Parisin pulevarti Montmartre,\nalimmassa osassaan miltei mahdoton asua, ylemmässä miltei autio. Se on\nkatu, jonka varrella hökkelit ja marmoripalatsit pukkiloivat toisiansa;\noikea virta vuokravaunuja, omnibusia, pitkiä kärryjä ja kuormavaunuja,\nvirta, jonka rantoina katuvierustat ovat ja jonka päälle on täytynyt\nrakentaa siltoja jalkamiesten haitatonta pääsyä varten. Broad-way on\nNew-York, ja siellä tohtori Pitferge ja minä kävelimme myöhäiseen\niltapäivään.\n\nSyötyämme päivällisen ravintolassa, olimme loppupäivän Barnumin\nteaterissa. Siellä esiteltiin näytelmä, joka houkutteli paljon väkeä\nkoolle. Neljäs näytös osoitteli vahingonvalkeata, jossa käytettiin\ntodellista höyryruiskua, jota todelliset ruiskumiehet hoitivat.\n\nSeuraavana päivänä jätin tohtorin rauhaan, asioitansa hoitamaan. Me\nlupasimme tavata toisemme ravintolassa kello 2 aikana. Minä menin\npostiin ottamaan ulos kirjeitä, jotka minua odottivat, sitte\nFranskanmaan konsulin luokse, joka otti minun varsin kohteliaasti\nvastaan, sitte Hoffman-nimiseen kauppahuoneesen, jossa minulla oli\nvekseli nostettavana, ja vihdoin Fabianin sisaren, neiti R...n luokse,\njonka asuinpaikasta olin osoitteen saanut. Sekä hän että Fabiani ja\nCorsican olivat jo lähteneet New-Yorkista, ottaen mukaansa nuoren\nleskemme, johon maaseudun ilman ja hiljaisuuden luultiin terveellisesti\nvaikuttavan. Corsican oli muutamilla riveillä antanut minulle tiedon\ntästä äkillisestä lähdöstä. Minne meni hän ystävinensä, lähdettyänsä\nNew-Yorkista? He aikoivat seisahtua ensimäiseen kauniisen paikkaan, mikä\nEllenille oli mieleinen, ja viipyä siellä niin kauan kuin ihastusta\nkesti. Corsican lupasi antaa minulle tiedon oloista ja suhteista, ja hän\ntoivoi, etten lähtisi pois ennenkuin syleiltyäni heitä kaikkia\nyht'aikaa.\n\nOlisinpa ollutkin onnellinen, joskin vain muutamain tuntien ajan, jos\nvielä olisin nähnyt Ellenin, Fabianin ja kapteini Corsicanin. Mutta\ntämäpä juuri oli yksi niitä nurjia puolia, joita matkoilla on muassansa.\nMinulla oli kiire, he olivat menneet, minäkin olin lähtemälläni,\nitsekukin oli suunnallaan, eikä ollut juuri uskottavaa että enää\nnäkisimme toisemme.\n\nKello 2 aikana palasin ravintolaan. Minä tapasin ystäväni tohtorin\n\"bar-room'issa\", joka oli täynnä ihmisiä kuin pörssi tahi rautatien\npysäyspaikan odotus-sali, todellinen yleis-sali, jossa tulijoita ja\nlähtijöitä tungeksi ja jossa jokainen sai ilman maksotta jäävettä,\nbiskveitä ja chester-juustoa.\n\n-- No tohtori, -- sanoin minä, -- milloin lähdemme?\n\n-- Tänä iltana kello 6 aikana.\n\n-- Menemmekö Hudson-rautatietä?\n\n-- Emme, vaan Saint John'issa, joka on merkillinen höyry, toinen\nmaailma, Great Eastern joki-alusten joukossa, yksi noita\nkuljetuskoneita, jotka mielellään lentävät ilmaan.\n\nMinä olisin ennemmin näyttänyt teille Hudsonin päivän valolla, mutta\nSaint John kulkee ainoastaan öillä. Huomen aamulla kello 5 aikana olemme\nAlbanyssa. Kello 6 aikana lähdemme New-Yorkin valtarautatietä myöten ja\nsyömme iltasemme Niagaran putousten luona.\n\nMinulla ei ollut aikaa miettiä tohtorin tuumia, vaan hyväksyin ne\numpimähkään. Me hissattiin huoneesimme ylös ja astuimme muutamain\nminuuttien perästä matka-kapineinemme alas. Hyyrivaunut veivät meidät\nkahdenkymmenen frankin hinnalla neljännes-tunnissa Saint Johnin luokse,\njonka savupiipuista jo kävi vahva tuprakka.\n\n\n\n\nKuudesneljättä luku.\n\n\nSaint John ja sen kilpailija Dean-Richmond olivat kauneimmat\nhöyryalukset tällä virralla. Niitä voi pikemmin sanoa rakennuksiksi kuin\nhöyryveneiksi. Niissä on kaksi tahi kolme pengermuotoista alakertaa,\nverantoja ja kävelypaikkoja. Sopisi kutsua jokaista semmoista\nhöyryalusta istutus-isännän vedellä kulkevaksi uutis-asunnoksi. Koko\nrakennusta vakauttavat parikymmentä paksua pylvästä, jotka ovat\nkeskenään yhdistetyt rautatangoilla. Sen kaksi isoa rataskotosta ovat\nkalkitukselle maalatut, samoin kuin Pyhän Markus'en kirkon\npäälliskoristukset Venedigissä. Kummankin rattaan takana ovat molempain\nkattilain korsteinit, jotka ovat sivuilla eikä keskellä laivaa. Tämä on\nhyvin ajateltu varakeino, jos räjähys sattuisi. Rataskotosten keskellä\nliikkuu koneisto aivan mutkattomasti: yksi ainoa sylinteri, yksi\npistoni, joka vaikuttaa pitkään palangsiin, joka nousee ja laskeutuu\nkuin vasara kankirautapajassa, ja yksi ainoa veivin-säippä, joka panee\nliikkeelle noiden suurten rattaiden akselit.\n\nJoukko matkustajia oli jo kokoontunut Saint Johnin kannelle. Dean\nPitferge ja minä otimme haltuumme erään hytin, joka oli suunnattoman\nsuuren salongin, eräänlaisen Diana-kalterin vieressä, jonka holvi lepäsi\nrivillä korinttilaiseen tapaan rakettuja pylväitä. Kaikki osoitti\nmukavuutta ja loistoa: matot, divanit, makuusohvat, taideteokset,\ntaulut, peilit ja kaasu, joka valmistettiin laivassa olevassa vähäisessä\nkaasumitturissa.\n\nTarkastellessamme nyt sitä nyt tätä tuo jättiläis-kone tutisi ja alkoi\nliikkua. Minä menin ylempänä oleville penkereille. Keulan puolessa oli\npienoinen, loistavilla väreillä maalattu katos. Se oli ohjaushuone.\nNeljä vankkaa miestä piti kaksinkertaisen ruorirattaan kangeista kiinni.\nMuutamain minuutien perästä menin taas kannelle kattilain väliin, jotka\njo olivat punaiset ja joista sinisiä liekkiä nousi sen ilman\nahdistuksesta, jota tuhottimet nielivät. Hudsonia en nähnyt vähääkään.\nYö tunki päälle ja yön kanssa sumu, jota \"olis käynyt veitsellä\nviilominen\". Tuskin voi eroittaa huviloita, joita oli siellä ja täällä\nrannalla, ja lyhtyjä höyrylaivoilla, jotka nyt kimeästi vihellellen\nmenivät pimeätä virtaa ylös.\n\nKello 8 aikana menin salonkiin. Tohtori vei minun kanssansa syömään\niltaista erääsen komeaan ravintolaan, joka oli laitettu välikannelle ja\njossa kokonainen armeija mustia passareita teki palvelusta. Tohtori\ntiesi sanoa, että matkustajia laivassa oli yli neljän tuhannen, joiden\njoukossa tuhat viisisataa, jotka olivat majoitetut laivan alimmaiseen\nosaan. Illastettuamme menimme levolle mukavaan hyttiimme.\n\nKello 11 aikana heräsin eräästä jysäyksestä. Saint John oli pysähtynyt.\nKun kapteini ei voinut enää ohjailla laivaa tässä synkässä sumussa, oli\nhän käskenyt pysähyttää. Tämä julman suuri laiva makasi nyt ankkurissa\nja uinaeli levollisesti.\n\nKello 4 aikana aamulla Saint John taas lähti liikkeelle. Minä nousin\nylös ja riensin istumaan verandan suojaan keulan puolessa. Satamasta oli\njo herjennyt. Sumu keveni. Jo voitiin nähdä virta ja sitte sen rannat.\nOikeanpuolinen ranta oli verhottu vihannoilla puilla ja pensailla, jotka\ntekivät sen avaran kirkkomaan näköiseksi; taustassa näkyi korkeita\nkunnaita, ihanassa rivissä taivaanrantaa vasten. Vasemmalla rannalla\nsitä vastoin oli maa lakea ja rämeinen. Virralla, saarien välissä,\nvalmistausi kuunareita ensimäisellä tuulenviuhkalla purjehtimaan, ja\nhöyryaluksia meni vikevää virtaa ylös. Tohtori Pitferge tuli kohta\nseurastelemaan kanssani verandan alle.\n\n-- Hyvää päivää, toveri -- sanoi hän, riipaistuansa melkoisen määrän\nilmaa sisäänsä. -- Tiedättekö että me, tuon hornan sumun tähden, emme\npääsekään oikealla ajalla Albanyyn emmekä siis ensimäisessä junassa\nsieltä. Tämä tekee jonkun muutoksen tuumissamme.\n\n-- Sen pahempi, herra tohtori, sillä meidän täytyy säästäin menetellä\najan kanssa.\n\n-- Me emme tule Niagaran köngäksille ennenkuin yöllä sen sijaan että\nmuuten tulisimme iltapäivällä.\n\nTämä ei ollut minun mieleeni, mutta kohtalooni oli tyytyminen.\n\nEikä ollutkaan Saint John Albanyn rantasiltaan kiinnitettynä ennenkuin\nkello 8 aikana. Aamujuna oli jo mennyt. Sen tähden piti odottaa junaa,\njoka oli lähtevä kello 1,40. Näin oli meillä hyvää aikaa katsella tätä\neriskummallista kaupunkia, joka on New-York valtion lakia säätävä\nkeskusta, tätä alavaa, väkirikasta kauppijas-kaupunkia Hudsonin oikealla\nrannalla, sen tiilihuoneuksia, yleisiä laitoksia ja sangen merkillistä\nmaannunnais-museota. Olisipa saattanut sanoa, että yksi New-Yorkin\nisoista kortteleista oli siirretty sen kunnaan kupeelle, jolle se\npyöröteaterin tapaisesti oli levitettynä.\n\nAamusteltuamme menimme kello 1 aikana rautatie-kartanoon, joka oli\naukinainen ja ilman vartijoitta. Juna pysähtyy ilman mitään temppuja\nkadulle kuin vaunut. Matkustajat nousevat, milloin tahtovat, pois noista\npitkistä vaunuista, joita etu- ja takapuolella neljällä rattaalla\nympärinsä liikkuva konerakennus kannattaa. Nämä vaunut ovat yhdistetyt\ntoisiinsa porras-silloilla, joten matkustajat pääsevät kävelemään junan\ntoisesta päästä toiseen. Määrätyllä minuutilla lähti purskahteleva juna\nliikkeelle, ilman että olimme nähneet päällikön tahi virkamiehen\nvilahustakaan taikka kuulleet yhtään kelloa, joka olisi lähdön\nilmoittanut. Me vietiin nyt kahdentoista peninkulman vauhtia tunnissa.\nMutta sen sijaan että olisimme olleet pakissa, niinkuin ollaan\nFranskanmaan rautateiden vaunuissa, meillä oli vapaus tulla ja mennä\nkuten halusimme sekä ostaa sanomalehtiä ja kirjoja, \"jotka eivät olleet\ntemplatuita\". Leimamerkki ei näyttänyt, sen tunnustan, pääsneen Amerikan\ntapoihin. Sensuuri tässä omituisessa maassa ei ollut pääsnyt käsitykseen\nsiitä, että junavaunuissa istuville henkilöille sallittava lukeminen on\nhuolellisemmin silmällä pidettävä, kuin niille uskottava, jotka,\nnojatuoleillaan istuen, lukevat omissa huoneissansa. Kaikkea tätä saimme\ntehdä pysäyskoille pääsemistä odottamatta. Virvoituspaikat, kirjastot,\nkaikki oli matkustajain muassa. Sillä aikaa suhkasi juna eteenpäin,\nhalki äärettömäin tasankojen, halki äsken hakattuin metsäin, joskin\noltiin vaarassa törmätä kaadettuja puurunkoja vasten, läpi uusien\nkaupunkien, joiden leveille, vielä huoneettomille kaduille\nrautatie-kiskot olivat asetetut, kaupunkien, joilla oli mitä\nrunollisimpia nimiä vanhan ajan historiasta, niinkuin Roma, Syrakusa,\nPalmyra. Näin vilisi silmäimme ohitse koko tämä Mohawk-lakso.\nNäkörajalla haamoitti hetkisen aikaa Ontario-järvi, jonne Cooper on\nasettanut mestariteoksensa kohtaukset. Koko tämä muinoin jylhä maisema\non nyt sivistynyt paikkakunta.\n\nKello 11 aikana illalla vaihetimme junia Rochesterissa ja kuljimme\nTennesseen koskien sivu, jotka vilisivät vaunujen alla. Mentyämme\nmuutamia peninkulmia pitkin Niagaraa, näkemättä sitä, tulimme kello 2\naikana yöllä Niagara Falls nimiseen kauppalaan, ja tohtori vei minun\nkomeaan ravintolaan, jolla oli tuo komea nimi Cataract-House\n(Köngäs-Huone).\n\n\n\n\nSeitsemäsneljättä luku.\n\n\nNiagara ei ole joki, ei edes virtakaan, vaan luonnollinen suoni,\nkuusineljättä peninkulmaa pitkä johde, joka laskee veden Yläjärvestä,\nMichiganista, Huronista ja Eriestä Ontarioon. Vedenkorkeuden eroitus\nmolempain viimemainittuin järvien välillä on 340 Englannin jalkaa. Tämä\neroitus, joka tasan jakautuu koko tälle matkalle, on vaivoin saanut\nkosken aikuiseksi, mutta putoukset nielevät puolen vedestä, ja siitä\ntulee niiden hirmuinen voima.\n\nTämä Niagaran putous eroittaa Yhdysvaltiot Kanadasta. Sen oikeanpuolinen\nranta kuuluu Yhdysvaltioiden, sen vasemmanpuolinen Englannin alle.\nToisella puolen nähdään poliisivirkamiehiä, toisella ei niiden\nvilahustakaan.\n\nHuhtikuun 12 päivänä päivän tullessa kävelimme tohtori ja minä\nNiagara-Falls'in leveillä kaduilla. Näin kutsutaan tätä kylää tahi\nkauppalaa, joka on syntynyt putousten luokse, kolmensadan peninkulman\npäähän Albanysta. Se on vähäinen \"vesikaupunki\" raittiilla ilmalla ja\nihanalla paikalla, varustettu komeilla ravintoloilla ja pönäköillä\nhuviloilla, joissa jankit ja kanadalaiset käyvät kauniilla\nvuoden-ajalla. Ilma oli ihana ja aurinko hohti kylmällä taivaalla.\nKaukainen tohina kuului. Minä näin taivaanrannalla sumuja, jotka eivät\nvoineet olla pilviä.\n\n-- Onko tuo köngäs? -- kysyin minä tohtorilta.\n\n-- Malttavaisuutta, ystäväni, -- vastasi Pitferge.\n\nMuutamain minuuttien perästä olimme Niagaran rannoilla. Vesi kulki\ntyvenesti. Se oli kirkasta eikä isosti syvää. Harmahtavia\nkallionhuippuja pisti ylös siellä ja täällä. Putouksen pauhina kuului\nyhä selvemmin, mutta sitä ei voinut vielä nähdä. Puinen, rautaisen\nholvin päällä lepäävä silta yhdisti vasemman rannan erääsen saareen,\njoka oli ikäänkuin viskattu keskelle virtaa. Tohtori vei minun tälle\nsillalle. Ylöspäin ulottui virta niin pitkälle kuin silmä voi kantaa;\nalapuolella, se on oikealla kädellä, näkyivät kosken ensimäiset\nvietokset. Puolen peninkulman päässä sillasta maa katosi näkymättömiin,\nsillä ilma oli täynnä hienoa utua. Se oli se Amerikan puolinen putous,\njota emme tainneet nähdä. Toisaalla näkyi rauhallinen seutu kunnainensa,\nhuviloinensa, huoneinensa ja paljaine puinensa. Se oli Kanadan puolinen\nranta.\n\n-- Älkää vielä katsoko sinne! -- huusi tohtori Pitferge minulle. --\nMalttakaa vähän! Pankaa silmänne umpeen älkääkä aukaisko niitä ennenkuin\nkäsken.\n\nMinä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni\nselälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme\nsaarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä\nauran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita\npuukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu\nkuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat\nkolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten\npuiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen\npauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.\n\n-- Katsokaapa nyt! -- huudahti tohtori.\n\nMissä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy\nkaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen,\nja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta,\n\"hevosenkenkä-putousta\", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan\nkorkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.\n\nLuonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken\nsaattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka\ntakaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon\nvaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään\nvärinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä\nloistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä\nVuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa\nsulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on\nvedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä\non sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka\nkävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään\nputouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla\nsitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa,\nsyvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua,\nsillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä\nsuunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena.\nNe olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa\nne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa\nniiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven\nja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät\nvielä olleet sulamaan saaneet.\n\n-- Ja menkäämme nyt keskelle putousta! -- sanoi tohtori.\n\nMitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän\nosoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta\nuloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri\njyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge\nPorter 1833 rakensi, kutsutaan \"Terrapin-tower'iksi\".\n\nMe astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään\nsillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin\nja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä,\nainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous\nhirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa\nminuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo.\nTämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven\nmöhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka\non peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta.\nTuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin\nkatolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.\n\nEnsistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan,\njotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee\ntuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita,\nikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa,\nsillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto\nryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan,\nmuodostaa loistoisan vesikaaren.\n\nTorni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi\ntaapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi\nmahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.\n\nLäähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään\nhuoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa:\n\n-- Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä\nsyvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.\n\n-- Vai niin? Tosiaanko?\n\n-- Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy\nhuomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni\nrakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat\nsanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli\nQueenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa.\nBakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta\nCharles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis\ntuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava\nalas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona\nTerrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia,\njotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.\n\nMinä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän\nolemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan\nmuassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä\nolevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin\npuolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä\nmutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan\nkatsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan\nrannalle.\n\nKoko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla,\nvastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina,\nhuurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava\ntuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme\nVuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan\nkyllästyneet tähän näytelmään.\n\nKello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa\nnautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme\nVuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä \"Kolme sisarta,\" kolme\nihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan\ntultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.\n\nAurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo\noli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni\nheitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti\nkeveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi\nsilmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin\nvalaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme\npohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä\nvoimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka\nmestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla?\nLiikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli\nkuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan\nsillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme\npuoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle,\naina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi\nmeidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat\nerääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä\nmaidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan.\nSe oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno\nvalo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.\n\n\n\n\nKahdeksasneljättä luku.\n\n\nSeuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että\nkävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä.\nTarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on\nNiagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä,\npäästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla.\nMutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin\nvirran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta\nputouksesta.\n\nKello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa\nKanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa\nmyöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta\njalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata\nrohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä\nmiestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin:\nripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan\nviidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä\npaikalla ei ole kovin ankara.\n\nTämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset\npylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät\ntasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu\nneljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja\nkestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään\npainaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen\nmiljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki\nrautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden\nmeterin jalkaimme alla.\n\nSe oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli\nköyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei\nyläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen.\nMutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis\ntulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi\nhäntä tällä ilmassa kävelyllä.\n\n-- Kenties hän oli herkkusuu -- sanoi tohtori -- sillä Blondin valmisti\nerinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.\n\nMe olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa\nkatsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä\nastuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti\neteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon\ntuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia\nolivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua\nChartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja\nprinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854),\nAlmonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832)\ny. m.\n\n-- Ja nyt menemme putousten alapuolelle -- sanoi tohtori, aamuisen\notettuamme.\n\nMinä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen,\njossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin\npuettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä\nraudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran\nalle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä.\nMutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut\nilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet\nnähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä\nhengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen\nkivimuurilla sulkenut.\n\nKello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme\nriisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja\nhämmästyksen huuto:\n\n-- Kapteini Corsican!\n\nKapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.\n\n-- Tekö täällä! -- huudahti hän. -- Olipa lysti jälleen nähdä teidät.\n\n-- Entäs Fabiani ja Elleni? Missä ne ovat? -- kysyin minä likistäen\nCorsicanin käsiä.\n\n-- Ne ovat täällä ja voivat mahdollisuuden mukaan hyvästi. Fabiani on\niloa täynnä ja miltei hymähtelee. Elleni-rukkamme tointuu vähitellen\njälleen.\n\n-- Mutta mistä se tulee, että tapaan teidät täällä Niagaran luona.\n\n-- Niagara -- vastasi Corsican -- on englantilaisten ja amerikalaisten\nkokouspaikka kesäkuukausina. He tulevat tänne saamaan raitista ilmaa ja\nvirvoittelemaan itsiänsä tätä ylevää putousta katselemalla. Elleniimme\nnäytti tämä uhkea panorama mahtavasti vaikuttavan, ja sen tähden olemme\njääneet Niagaran rannoille. Te näette tuolla etempänä puilla ympäröityn\nhuvilan, Clifton-House'n, keskellä kunnasta. Siellä asumme yhdessä rouva\nR:n, Fabianin sisaren kanssa, joka kaikella mahdollisella huolella\nhoitaa ystävätär-raukkaamme.\n\n-- Onko Elleni tuntenut Fabianin? -- kysyin minä.\n\n-- Ei, ei vielä -- vastasi kapteini. -- Muistattehan että, juuri samassa\nkuin Harry Drake kaatui kuoliaaksi, ikään kuin silmänräpäykseksi eräs\nvalon vilahus lennähti Ellenin ymmärrykseen, yrittäen tunkemaan sen\npimeyden läpi, joka sitä verhosi, mutta tämä tolkku katosi kohta\njälleen. Mutta tuotuamme hänen tänne, missä hän saa hengitellä raitista\nilmaa rauhallisessa tienoossa, on tohtori sanonut merkillisen muutoksen\ntapahtuneen Ellenin tilassa. Hän on levollinen, nukkuu hyvästi, ja hänen\nsilmissään havaitaan joku ahkeroiminen pysyä kiinni jossakin asiassa,\njoko menneessä tahi tulevassa ajassa.\n\n-- Oi ystäväni! -- huudahdin minä -- me tahdomme pelastaa hänen, mutta\nmissä on Fabiani ja kihlattunsa?\n\n-- Katsokaa tuonne -- vastasi Corsican, ojentaen kätensä Niagaran\nrantaan päin.\n\nKapteinin osoittamalla paikalla keksin nyt Fabianin, joka ei vielä ollut\nmeitä nähnyt. Hän seisoi eräällä kalliolla, ja muutamia askelia hänen\nedessään istui Elleni liikkumattomana. Fabiani ei eroittanut silmiään\nhänestä. Tämä paikka vasemmalla rannalla on tunnettu nimellä\n\"Table-Rock\" (Pöytäkallio). Se on eräänlainen kallionkieli, joka pistää\nulos virtaan, joka kuohuaa kaksisataa jalkamittaa alempana katselijaa.\n\nElleni silmäili ympärilleen ja näytti vajonneen äänettömään ihastukseen.\nTältä paikalta putous on ylevin nähdä, väittävät oppaat, ja niin se\nonkin.\n\nEmme tahtoneet häiritä Fabiania. Corsican, tohtori ja minä lähenimme\n\"Pöytäkalliota\". Elleni pysyi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas.\nMinkähän vaikutuksen tämä näytelmä teki hänen sieluunsa? Jokohan järki\nvähitellen tointui tämän suuren-moisen näytelmän vaikutuksesta? Yhtäkkiä\nnäin Fabianin astahtavan hänen luoksensa. Elleni oli kiivaasti\nhypähtänyt pystyyn ja läheni syvyyttä; kätensä olivat ojettuina tuota\nammottavaa nielua kohti, mutta hän pysähtyi tuota pikaa ja laski\nkiukasti kätensä otsaansa vasten ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun\nmielikuvauksen. Fabiani, kalman kalpeana mutta levollisena, oli yhdellä\nharppauksella Ellenin ja syvyyden välillä. Elleni pudisteli valkoista\ntukkaansa, ja ihastuttava ruumiinsa vapisi. Lieneekö hän nähnytkään\nFabiania? Ei! Olisipa voinut sanoa: että Elleni oli henkiin virkoava\nkuollut, joka koki tajuta mitä ympärillään näki.\n\nKapteini Corsican ja minä emme uskaltaneet askeltakaan liikahtaa. Niin\nlikellä syvyyttä me pelkäsimme onnettomuutta, ja tohtori Pitferge\npidätti meitä.\n\nMe kuulimme ne huokaukset, jotka nousivat tämän nuoren naisen rinnasta.\nSekavia sanoja väikkyi hänen huulillaan. Hän näytti tahtovan puhua,\nmutta ei voinut. Viimein pääsi häneltä nämä sanat:\n\n-- Jumalani, Jumalani, kaikkivaltias Jumala, missä olen minä, missä olen\nminä?\n\nHän tunsi nyt jonkun olevan lähellänsä, ja puoleksi toisapäin\nkännyttyänsä hän näytti meistä ikäänkuin muuttuneelta. Toisenlainen\nkatsanto loisti hänen silmissään. Fabiani seisoi vavahdellen,\näänettömänä ja avosylin hänen edessänsä.\n\n-- Fabiani! Fabiani! huudahti Elleni vihdoin.\n\nFabiani otti hänen sylellään vastaan ja Elleni vaipui hengettömänä alas.\nFabiani parkasi sydäntä särkevästi. Hän luuli Ellenin kuolleen, mutta\ntohtori astui väliin ja sanoi:\n\n-- Älkää hätäilkö, tämä taudin taittumus on päinvastoin hänen pelastava.\n\nElleni vietiin Clifton-Houseen ja sai panna maata. Voipumuksestaan\nherättyänsä hän vaipui levolliseen uneen. Fabiani oli tohtorin sanoista\nsaanut rohkeutta ja oli iloa täynnänsä. Olihan Elleni tuntenut hänen.\nHän tuli luoksemme ja sanoi:\n\n-- Me saamme hänen pelastetuksi. Joka päivä olen oleva läsnä tämän\nsielun uudesta syntymisessä. Tänä päivänä, kenties huomenna on Elleni\njälleen oleva minun. Minä kiitän sinua, Jumalani! Me jäämme tänne niin\nkauaksi kuin Elleni sitä tarvitsee. Eikös niin, Archibald?\n\nKapteini likisti kaikesta sydämestään Fabianin rintaansa vasten. Fabiani\noli kääntynyt puoleeni ja tohtori kiitteli meitä minkä taisi. Meillä\noli samat toiveet kuin hänelläkin, eikä tainneet mitkään olla paremmin\nperustettuja. Ellenin tervehtyminen ei voinut enää olla kaukana.\n\nMutta nyt oli aika lähteä. Meillä oli tuskin tunnin matka\nNiagara-Falls-kauppalaan. Erotessamme rakkaista ystävistämme Elleni\nvielä nukkui. Fabiani syleili meitä, ja kapteini Corsican, joka oli\nisosti liikutettuna, sanoi minulle, luvattuansa sananlennättimellä antaa\nminulle tiedon Ellenin tilasta, viimeisen jäähyvästen, ja kello 12\naikana lähdimme Clifton-Housesta.\n\n\n\n\nYhdeksäsneljättä luku.\n\n\nHetkisen perästä astuimme erästä Kanadan puolella olevaa sangen loivaa\nvietosta alas. Tämä vietos vei meidät virran rannalle, ja virta oli pian\nkokonansa jäistä tukkeissa. Siellä odotti meitä pienoinen vene, joka oli\nviepä meidät \"Amerikaan.\" Eräs matkustaja oli jo istunut siihen. Se oli\neräs insinööri Kentuckysta, joka ilmoitti nimensä ja ammattinsa\ntohtorille. Mekin astuimme viipymättä veneesen, joka, häätämällä\njääteliä pois edestään, pääsi keskelle virtaa, missä taisimme paremmin\npäästä eteenpäin. Sieltä loimme vielä viimeisen silmäyksen tuon\nihmeteltävän Niagara-köngäksen puoleen. Matkakumppalimme katseli sitä\ntarkoin silmin.\n\n-- Eikös tuo ole kaunista, ihastuttavaa? -- sanoin minä hänelle.\n\n-- Onpa niinkin -- vastasi hän -- ajatelkaapa, mikä koneellinen voima\ntässä tuhlataan ja kuinka komeata myllyä tässä voitaisiin käyttää\ntuonlaisella putouksella!\n\nEn koskaan ollut tuntenut suurempaa halua viskata insinööriä veteen.\n\nToiselle rannalle päästyämme me vietiin pian pystysuoraan seisovia\nrautatienkiskoja myöten muutamissa minuuteissa ylös korkeuteen. Kello\n1,30 otimme ylimääräisen junan, joka jätti meidät Buffaloon kello 2,15.\nKäytyämme tässä uudessa kaupungissa ja maistettuamme Erie-järven hyvää\nvettä, lähdimme kello 6 jpp. New-Yorkin valtarautatielle. Seuraavana\npäivänä jätimme mukavat vuoteemme \"nukunta-vaunussamme\" ja tulimme\nAlbanyyn, ja Hudsonin rautatietä myöten, joka kulkee pitkin\nvedenparrasta virran vasenpuolista rantaa myöten, saavuimme muutamissa\ntunneissa New-Yorkiin.\n\nSeuraavana päivänä, joka oli huhtikuun 15, katselin minä väsymättömän\ntohtorini kanssa kaupunkia, East-virtaa ja Broklynia. Illan tultua\nsanoin minä hyvästit kelpo Pitfergelle, ja erotessani hänestä tunsin\nystävästä eroavani.\n\nHuhtikuun 18 päivänä, joka oli Great Easternin määrätty lähtöpäivä,\nmenin minä kello 11 aikana sille paikalle, missä höyryveneen piti\nodottaa matkustajia. Se oli niitä ja lukemattomia tavaratukkuja\ntäpötäynnä. Minä astuin alukseen.\n\nSamassa kun höyryveneen piti lähteä rannasta tunsin minä jonkun\ntarttuvan minua käsivarteen. Minä katsahdin taakseni. Se oli tohtori\nPitferge.\n\n-- Te palaatte Europaan? -- huudahdin minä.\n\n-- Niin, ystäväni.\n\n-- Great Easternissako?\n\n-- Tottapa niin -- vastasi armas toverini hymähdellen. Minä olen\najatellut asiata -- ja minä lähden. Ajatelkaa, että tämä kenties on\nGreat Easternin viimeinen reissu, reissu, jolta se ei palaa.\n\nKello juuri ikään soi lähdöksi, kun eräs laivapoika Fifth-Avenue\nravintolasta juoksi läähättäen ja jätti minulle lennätinsanoman,\nNiagara-Falls-kauppalasta lähteneen. \"Ellen on vironnut, hän on täydellä\ntoimellaan, ja tohtori vastaa hänen pelastumisestaan.\" Näin kirjoitti\nkapteini Corsican.\n\nMinä ilmoitin tämän uutisen Dean Pitfergelle.\n\n-- Vastaa hänestä -- mumisi matkakumppalini. -- Minäkin vastaan hänestä,\nmutta mitä se todistaa? Joka tahtoisi vastata minusta, teistä, kaikista,\ntekisi sangen väärin.\n\nKahdentoista päivän perästä saavuimme Brestiin ja seuraavana päivänä\nParisiin. Paluu kävi ilman mitään merkillistä tapausta, pahaksi mieleksi\ntohtori Pitfergelle, joka yhä vain odotti \"haaksirikkoa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt istuessani pöytäni ääressä luulisin Great Easternia, tuota vedellä\nliikkuvaa kaupunkia, jossa olen oleskellut kuukauden, yhtymistäni\nElleniin ja Fabianiin, verratonta Niagaraa, niinpä kaikkea pelkäksi\nunelmaksi, ellei minulla olisi kunkin päivän muistoonpanot edessäni.\nIhanoita nuo reissut kuitenkin ovat, ovatpa paluumatkatkin, tohtori\nsanokoon mitä tahtoo.\n\nKahdeksan kuukauden kuluessa en kuullut mitään puhuttavan tästä\nomatapaisesta miehestä, mutta eräänä päivänä sain postista monivärisillä\nvapaamerkeillä varustetun kirjeen, joka alkoi näillä sanoilla:\n\n\"Coringuy-laivassa, Auklawin saaristossa. Vihdoin viimein olemme\nkärsineet haaksirikon\". Kirje päättyi näillä sanoilla: \"En milloinkaan\nole voinut paremmin kuin nyt\".\n\n      Uskollinen ystävänne\n\n      Dean Pitferge.\"\n\n\n\n"]