[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLiyyP2ntMj1ODAo1-7Z9eteEc9z74hige8QtY2g6c0Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},535,"Kauppahuone Playfair ja Kumpp","Verne, Jules",1828,1905,"535-verne-jules-kauppahuone-playfair-ja-kumpp","535__Verne_Jules__Kauppahuone_Playfair_ja_Kumpp.",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1865,1876,14997,94122,false,17295,[24],"United States -- History -- Civil War, 1861-1865 -- Blockades -- Fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Kauppahuone Playfair ja Kumpp.\" by Jules Verne is a historical novel written in the late 19th century. The narrative centers around the character James Playfair, a young captain, who is tasked with a daring mission involving a steamship named Delphin, aimed at navigating the tumultuous waters of the American Civil War to deliver much-needed supplies. The story explores themes of commerce, bravery, and the moral dilemmas faced during wartime.  The opening of the novel establishes the setting in 1862, highlighting the bustling atmosphere of Glasgow as the ship Delphin prepares for its maiden voyage. A crowd gathers to witness the launch, interspersed with speculation about the ship's purpose, particularly in relation to the ongoing American Civil War. We are introduced to the Playfair family, including James Playfair, who has a bold idea to not just transport supplies but potentially profit amidst the chaos of war. Early interactions hint at the challenges that lie ahead, as James faces not only the natural perils of the sea but also moral questions about his involvement in the war's conflicts involving the South and North. (This is an automatically generated summary.)",[],357,"Seikkailutarina sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan aikaiseen merisaartoon. Kapteeni James Playfair purjehtii Delphin-aluksellaan hakemaan puuvillaa ja pelastamaan matkustajansa isän, kohdaten matkalla vaaroja ja romanssin.","Jules Vernen 'Kauppahuone Playfair ja Kumpp.' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 535. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAUPPAHUONE PLAYFAIR JA KUMPP.\n\neli\n\nPumpulilasti ja Sydän\n\n\nKirjoitti\n\nJULES VERNE\n\n\nSuomennos\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1876.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nLaiva Delphin.\n\n\nEnsimäinen virta, jonka aallot ovat vaahdonneet höyryaluksen\nrattaansiipien alla, on Clyde. Tämä oli 1832. Höyryaluksen nimi oli\nComet ja tämä kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenochin väliä kuuden\npeninkulman [peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin\npeninkulmia, joita menee noin 6 Suomen peninkulmaan] nopeudella\ntunnissa. Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä ja\npakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virrau vuota\npitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo\nhyvinkin harjaantuneen näkemään lhmeitä sillä merikulun haaralla, jota\nhöyryn avulla harjoitetaan.\n\nKuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut\ntäytetyt lukemattomalla ihmislaumalla, jossa oli laivan-isäntiä,\nkauppiaita, tehtaan-haltijoita, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja\nlapsia, kaikki matkalla erääsen suureen, Kelwindock-nimiseen, Tod'ille\nja Mac Gregor'ille kuuluvaan laivanrakennuslaitokseen. Tämä viimeinen\nnimi todistaa enemmin kuin kyllin, että Skotlannin ylänköläisten\nkuuluisista jälkeisistä oli tullut keinoilijoita ja että vanhain\nklanien kaikki läänimiehet olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.\n\nKelwindock on muutamain minuutien matkan päässä kaupungista\nClyde-virran oikealla rannalla. Sen äänettömät lavat olivat kohta\nuteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään joutilaaksi jäänyttä paikkaa\nollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla.\nJoella liikkui kaikenlaisia aluksia ristin rastin, ja Gowanin kunnaat\nvasemmalla rannalla olivat katsojia täynnä että vilisi.\n\nEi täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus;\ntahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Näyttäisi kuin\nGlasgowin asukkaiden pitäisi huolia aivan vähän tuonlaisista hommista;\nmutta kentiesi Delphin -- tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman\naluksen nimi -- oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta\npuhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin\nkantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota paljolla työllä ja\näärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeaksi kulussaan\nkuin mahdollista, sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli\nkovavoimaiskone, ja sillä oli viidensadan hevoisvoiman nimellinen\nväkevyys. Sitä pani liikkeelle yksi propelli kummallakin puolen\nperävannasta, jotka molemmat oiivat aivan erillään toisistansa. Tämä\noli ihan uusi, Dudgeon de Millwalin keksimä laitos, joka antaa\naluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden liikehtiä sangen\nahtaalla alalla. Mitä Delphinin syvällykseen tulee, ei se ollut\nerittäin suuri.\n\nTuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he syystä siitä päättivät,\nettä tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä. Mutta\nkaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa\ntuota yleistä malttamattomuutta selittäminen. Delphinissä ei ollut\nmitään enemmin tahi vähemmin outomaista nähtävää kuin monessa\nmuussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä\njohonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään.\nClyde-virta oli jo helmaansa vastanottanut monta paljon kantavampaa\nalusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti\nkuin suinkin maailmassa. Työt alkoivat heti kuu vesi seisahtui, samassa\nsilmänräpäyksessä kun pakovesi alkoi tuntua. Kurikat paukahtivat\nyht'aikaa kuloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen\nemäpuuta. ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän\nkuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa.\nVipuminen aikoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain\nsilmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti valitun\nlavansa, sukelsi Ciyde-virtaan, sakeiden, valkoisten savutuprujen\nkeskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti erään\njättiläisaallon harjalla, ja tämä muhkea höyry olisi vauhdissaan\nrusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, jos eivät kaikki\nankkurit, jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytäkällä, olisi\nehkäisseet sen vauhtia.\n\nDelphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt\nkauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt\nollessa luonnollisessa elementissään, ja väkeviä hurrahuutoja kuului\nmolemmilta rannoilta.\n\nMutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin?\nVarmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen työläs selittää\ninnostustansa. Mikä erityinen mielenkiinto voi se siis olla, jonka tämä\nalus nostatti? Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei\ntietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä parveilta uteliaita,\nniin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita\noli käymässä tästä tähdellisestä asiasta.\n\nKuitenkin pitivät paremman tiedon saaneet, taikka jotka luulivat niiden\nlukuun kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä\ntoimitettavana siinä julmassa sodassa, joka silloin kymmennitteli\nAmerikan Yhdysvaltioita. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet,\neikä olis yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaapparilaiva\nvaiko tavara-alus, oliko se liittolaisten aluksia vaiko Yhdysvallan\nlaivastoon kuuluva.\n\n-- Hurraa! -- huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakettu\netelä-valtiota varten.\n\n-- Hurraa, hurraa! -- huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa\nollut kryssäillyt Amerikan rantavesillä.\n\nJos mieli taitaa sanoa jotakin vissiä tässä asiassa, niin täytyy olla\nosakas tahi ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneessa Vincent\nPlayfair ja Kumpp. Glasgowissa.\n\nVincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut\ntoiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, joka\njuontui Tobacco-nimisistä lordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat\nkorttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet\netevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota\ntoivat Virginiasta ja Marylannista. Äärettömät tavarat koottiin;\nuusi keskipaikka kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista\nteollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valinpajoja syntyi\njoka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut\nylimmällensä.\n\nKauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä\ntoimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinoitteluihin ja\nkannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent\nPlayfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialalleen hyvin käytänuöllinen\nja vakava, ehkä vähän rohkea mies, oli laivain varustaja mitä puhtainta\nverta. Ei mikään muu liikuttanut häntä kuin toimintoasiat. Muuten oli\nhän kunniallinen ja rehellinen mies.\n\nKuitenkaan ei tainnut hän kuuniakseen lukea sitä tarkoitusta, jota\nvarten Delphin oli rakettu ja varustettu, sillä sen oli kokonansa\nkeksinyt hänen veljensä poika James Playfair, komea kolmikymmen vuotias\nmies ja rohkein kippari yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.\n\nLuettuansa vihoissaan eräänä päivänä Tontine-nimisessä kahvilassa\nAmerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan\nehdoituksen.\n\n-- Setä Vincent -- sanoi hän vasten silmiä -- me saatamme ansaita kaksi\nmiljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa.\n\n-- Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi? kysyi setä Vincent.\n\n-- Laiva ja lasti.\n\n-- Eikö mitään muuta?\n\n-- Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei\noteta lukuun.\n\n-- Annas kuulla, mitä mielit -- vastasi setä.\n\n-- Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer be\nRichmond ja Americain Review-sanomalehtiä? -- jatkoi James Playfair.\n\n-- Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa.\n\n-- Luuletteko siis niinkuin minä luulen, että Yhdysvaltioiden sotaa\nkestää kauan vielä?\n\n-- Kauan kyllä.\n\n-- Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka isosti tuo taistelu haittaa\nEnglannin ja erittäinkin Glasgowin etuja.\n\n-- Niiden seassa erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja -- keskeytti\nhänen setä Vincent.\n\n-- Aivan oikein -- jatkoi kapteini.\n\n-- James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta\najatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo\nsota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on\nvakavarainen, mutta se on yhdistyksessä huoneiden kanssa, jotka voivat\njoutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo amerikalaiset, lienevät\nsitte orjapuoluelaisia tahi orjuuden hävittäjiä.\n\nJos Vincent Playfair, ihmisknnnan suuriin perus-aatteihin nähden, jotka\naina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia,\ntekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtähyvin oli oikeus\nkatsella asiaa pelkän kauppaliikkeen kannalta. Tärkeintä Amerikan\nvientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä,\nkäyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi\npäivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä häätyi elämään\nyleisen laupiuden varassa.\n\nGlasgowilla oli viisikolmatta kierutinta, jotka ennen Yhdysvaltioiden\nsotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta meteriä\npumpulilankaa, se on viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä\nnumeroista voi päättää, mitä sekaannuksia oli syntyvä kaupungin\nteollisessa elämässä, kun raaka-aineita kehruutehtaille miltei peräti\npuuttui. Tavaran luovutuksia tapahtui joka tunti, työt lakkautettiin\nkaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.\n\nSe oli tämän äärettömän kurjuuden näkeminen, joka saatti James\nPlayfairin tuumimaan rohkeata yritystänsä.\n\n-- Minä hankin pumpulia -- sanoi hän -- ja tuon sen tänne, maksakoon\nniitä maksaa.\n\nJa ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän\nesittää tuumansa tavallisen toiminnon muotoisena.\n\n-- Kuulkaapa nyt tuumani, setä\n\n-- Annas kuulla, James!\n\n-- Se on aivan mutkaton. Me rakennutamme tavattoman nopean ja paljon\nkantavan aluksen.\n\n-- Se käy laatuun.\n\n-- Me lastaamme sen ampuvaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla.\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\n-- Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvallan alukset\njälkeeni, tungen väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä...\n\n-- Myöt lastisi korkeaan hintaan liittolaisille, jotka sen tarvitsevat\n-- sanoi setä innokkaasti.\n\n-- Ja palaan täydellä pumpulilastilla.\n\n-- Jonka antavat sinulle pianpa kuin ilman maksotta.\n\n-- Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?\n\n-- Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?\n\n-- Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva.\n\n-- Me rakennutamme asian alkain semmoisen. Entäs laivaväki?\n\n-- Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useimpia miehiä\nkuin että voin laivallani temppuella, siinä on kaikki tyyni. Tässä ei\ntule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät\nkauas jälkeen.\n\n-- Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme -- vastasi setä\nVincent jäykällä äänellä. -- Mutta sanoppa minulle, James, mihin\npaikkaan Amerikan rannikkoa lähdet laskemaan?\n\n-- Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeneet New-Orleansin,\nWillmingtonin ja Savannahn piiritysten läpi, mutta minä aion käydä\nsuoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut\ntunkea sen ahtaisin kulkuvesiin, jos ei Bermuda. Minä teen niinkuin\nsekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä käypä, niin menen sinne\nminne Yhdysvallan alukset eivät voi seurata minua.\n\n-- Se on tosi -- sanoi setä Vincent -- että Charlestonissa on\nyltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, päästäksensä siitä.\n\n-- Minpä niin -- vastasi James -- ja mikä on vielä isompi asia,\nkaupunki on miltei sulkeissa, Beauregard on muonan ja ampuvarain\npuutteessa ja on maksava lastini runsaasti.\n\n-- Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?\n\n-- Kuuden kuukauden perästä. Minä tarvitsen pitkiä öitä, talvi-öitä,\npäästäkseni helpommin läpi.\n\n-- Asia on päätetty.\n\n-- Päätetty!\n\n-- Mutta vaiti, ymmärräthän?\n\n-- Vaiti.\n\nViisi kuukautta sen perästä lähti höyry Delphin Kelwindockin lavoilta,\nkenenkään sen todellista määräpaikkaa tietämättä.\n\n\n\n\nII.\n\nCrockston.\n\n\nDelphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta\npuuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa\nsiipipurjeille, milteipä liikaa komeutta, se kun ei luottanut tuuleen,\npäästäksensä Yhdystaltain kryssääjiltä pakoon, vaan väkevään koneesensa\n-- ja siinä se teki oikein.\n\nJoulukuun loppupuolella käväisi Delphin koetusmatkasella pitkin\nClyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi,\nlaivanrakennusmestari tai kapteiniko. Tämä nuori höyry kulki\nihmeellisen hyvästi ja loki osoitti seitsemäntoista peninkulmaa\ntunnissa, johon nopeuteen ei yksikään englantilainen, franskalainen\ntahi amerikalainen laiva ole päässyt. Varmaankin olisi Delphin\nkilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa jäänyt voitolle.\n\nJoulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin höyryalus-kajin\nviereen, tähän alemma, Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa,\nennenkuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria\nmakasiinia, jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja,\nmitkä nyt kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin\nlaatu ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät\ntainneet kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei\nsaisi viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista\nkryssääjää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka\nvoitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta.\nVäkeä ei käynyt sisään-katseluttaminen ilman että heille ilmoitettiin\naluksen määräpaikkaa. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava\nalttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten\nja minkä vuoksi.\n\nMutta nämä tulevaisuuden mahdollisuudet eivät näyttäneet peljättävän.\nTarjottu hyyry oli korkea, ja itsekullakin oli osansa asiassa.\nMerimiehiä tulikin tarjoksi, ja miehiä oivallisia, suuri joukko. James\nPlayfairin oli vain työläs valita, mutta hän teki sen paraiten kuin\ntaisi, ja neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa\nkolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein\narmollisimman majesteetinsa huvilaivalle.\n\nLähtö määrättiin Tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis\npurjehtimaan Joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampu- ja\nruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.\n\nKun kapteini Tammikuun 2 päivänä oli laivassa ja viime kerran\nkatsasteli sitä, tuli eräs mies Delphinin laskuköydelle, pyytäen saada\npuhutella kapteini James Playfairia. Eräs matruusi vei hänen nyt\nkokkapenkerelle.\n\nSe oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka\nyksinkertaisissa kasvoissa vivahteli jonkinmoinen varasto viekkautta ja\niloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän\nkatseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan\nkantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä\nainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja\ntänne, niinkuin merimiehillä tapana on.\n\nTultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:\n\n-- Kapteini James Playfairkö?\n\n-- Minä se olen -- vastasi tämä. -- Mitä tahdotte?\n\n-- Ottaa hyyryä teiltä.\n\n-- Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen.\n\n-- Joutavia! Yksi mies lisäksi eihän haitanne, päinvastoin.\n\n-- Niinkö luulet? -- sanoi Playfair, tähtäen vierasta aina silmän\npohjaan asti.\n\n-- Sen vissiin tiedän -- vastasi matruusi.\n\n-- Mutta kuka sinä olet? -- kysyi kapteini.\n\n-- Halpa merimies, mutta ravakka, luotettava ja pelkäämätön poika.\nKaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia teille tarjota,\neivät ole mikään huono asia laivassa.\n\n-- Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuin\nJames Playfair. Miksi tulet juuri tänne?\n\n-- Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini James\nPlayfairin komennon alla.\n\n-- Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse.\n\n-- Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani,\nsaan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväestänne,\nniin, olen valmis.\n\n-- Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?\n\n-- Crockston, jos niin kelpaa.\n\nKapteini astahti muutamia askelia taapäin taitaaksensa oikein katsella\ntätä Herkulesta. joka näin omituisella tavalla esitti itsensä.\nRyhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään,\nmikä olisi näyttänyt polkevan hänen väitöstänsä, että muka oli voimakas\nmies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla ei tavalliset ruumiin voimat\nja ettei hän vähistä hätäilisi.\n\n-- Missä olet ennen purjehtinut? kysyi Playfair.\n\n-- Hiukan siellä, hiukan täällä.\n\n-- Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?\n\n-- Tiedän, ja sepä juuri onkin mikä minua houkuttelee.\n\n-- No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani miehen\nsenkykyisen kuin sinä. Hae ensimäinen perämies Mathew, ja\nsisään-katseluta itsesi.\n\nSanottuansa nämä sanat James Playfair odotti miestä pyörähtäväksi\ntoisinpäin ja keulan puoleen kiirehtiväksi, mutta hän pettyi. Crockston\nei paikaltaan liikahtanut.\n\n-- No, etkö kuullut mitä sanoin? kysyi kapteini.\n\n-- Kuulinpa kyllä -- vastasi matruusi -- mutta siinä ei ollut kaikki,\nminulla on jotakin teiltä pyydettävänä.\n\n-- Sinä kiusaat minua -- sanoi Playfair kiivaasti. -- Minulla ei ole\naikaa seisoa ja jaaritella kanssasi.\n\n-- En tahdo kauan olla teille kiusaksi -- vastasi Crockston. --\nAinoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa\nteille: minulla on sisarenpoika.\n\n-- Onpa kauuis eno sillä pojalla -- vastasi kapteini. -- Joko olet\nlopettanut? -- jatkoi hän vielä kärtyisesti.\n\n-- Joo, tuossa paikassa. Kun otetaan eno, niin saadaan sisarenpoika\nkaupantekiäisiksi.\n\n-- Vai niin, tosiaanko?\n\n-- Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei\ntoinenkaan.\n\n-- No mikä sitte sisaresi poika on?\n\n-- Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa\nammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerta tulee\nkelpo merimies.\n\n-- Kuulepas, rakas Crockston -- huudahti kapteini -- lunletko Delphiniä\nmiksikään laivapoikain koulupaikaksi?\n\n-- Meripojista älkää pahoin puhuko -- virkahti merimies. -- Yksi oli,\njosta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin.\n\n-- Tuhat tulimmaista, ystäväni -- vastasi James Playfair -- sinäpä\npuhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en\nhänen enostaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno\nsaapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä\ntakaisin.\n\nCrockston ei käskettänyt itseänsä kahdesti. Hän kumarsi joksikin\nkömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla.\nTunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli\nneljä- tahi viisitoista vuotias poika, kasvultaan vähän hento ja\nheikko, ujo ja arkamainen muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enon\njyrkkätietoisuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla\nhyvillä sanoilla rohkaista häntä.\n\n-- Kas niin, ole jäykkänä vain -- sanoi hän. -- Tuhat tulimmaista,\neihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi\nsaatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme.\n\n-- Ei, ei -- vastasi nuorukainen -- ja Jumala meitä varjelkoon!\n\nSamana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs\nDelphinin laivaväkeen mönsträtyt.\n\nSeuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä,\ntärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön\nhetki oli läsnä.\n\nMelkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla,\nrantasilloilla ja Glasgowin sillalla. Tahdottiin, näetsen, vielä kerta\nhyvästellä tätä rohkeata höyryä. Vinceut Playfair oli tullut\nsyleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesiä, ja hän käytti itsensä\ntässä tilassa kuin kehutun hyvän ajan vanha romalainen. Hän säilytti\nsankarillisen mielenmaltin, ja kaksi navakkaa suun-antoa veljenpojalle\ntodistivat tarmokasta sielua.\n\n-- Mene, James -- sanoi hän nuorelle kapteinille -- mene pian ja tule\nvielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää\ntilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla, ja setäsi\non sinua kunnioittava.\n\nNäiden kehoitus-sanain perästä setä ja veljenpoika erisivät toisistaan,\nja kaikki sivulliset lähtivätt laivasta.\n\nTällä silmänräpäyksellä Crockston ja John Stiggs oleskelivat toistensa\nvieressä sivulla kantta, kun ensinmainittu arveli:\n\n-- Hyvästi menee! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä\ntoivon hyvää tällä lailla aljetusta reisusta.\n\nVastauksen asemesta John likisti hänen kättänsä. James Playfair jakoi\nnyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.\n\n-- Onko meillä tarpeeksi asti kova höyryn voima? -- kysyi hän\nensimäiseltä perämieheltä.\n\n-- On, kapteini -- vastasi Mathew.\n\n-- Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti.\n\nKäsky toteltiin hetikohta. Ruuvit pantiin liikkeelle. Delphin pyyhkäisi\nsatamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä,\njoka nyt lähetti sille viimeiset hurrahuutonsa.\n\nMeno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa\nsyntyneen ihmiskäsien, niinpä mestarin käsien kautta. Joki on, näetten,\nkuudenkymmenen vuotisten mudan luomisten ja alituisten perkausten\nkautta saanut viidentoista jalkamitan spvyyden, ja leveys kaupungin\nrantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi. Tämä\nmasto- ja korsteinimetsä katosi kohta savun ja sumun sekaan. Vasarain\npauke valinpajoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä heikentyi\nvähitellen. Partickin kohdalla tuli kesähuvituksia ja huviloita\ntehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski hiljaisella koneella\nsalpausten välitse, jotka pitävät joen pintaa maata korkemmalla, ja\nmonesti hyvinkin ahtaisin paikkoihin. Tämä haitta ei ole iso, sillä\npurjehdittavalla joella syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.\n\nHöyry, jota eräs noita Irlannin oivallisia luotsia ohjasi, meni\nverkalleen mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja noiden\nkivihaarukkain välitse, joille valotornia on rakettu, ahtaiden\npääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-kauppalan sivu.\nClyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja\nBowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu,\njoka yhdistää Edinpurin ja Glasgowin.\n\nDumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa\nainoastaan osapuut eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat\nDelphinin hyöky-aalloissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin\nGreenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden\nlaskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä\nPohjoiskanaaliin. Siellä tunnettiin ensimäiset kiikutukset mereltä, ja\nDelphin laski pitkin Arran saaren kuvan-ihanoita rantoja. Cantyren\nniemi, joka pistää kauaaliin, jätettiin takansa, ja Rathlin saari alkoi\nsiintää. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka laski aavaa merta.\nDelphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten\nharvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan\nrannikot, ja jo oltiin äärettömällä valtamerellä.\n\n\n\n\nIII.\n\nMerellä.\n\n\nDelphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan\nväkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli\nkaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta\nkaikki enemmin tahi vähemmin kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei\nkunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunankutilla\npuollustaa, ja paitsi sitä laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä,\nainoastaan merkin-antoon aiottu mörssäriä.\n\nDelphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja\nkapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian\nkulkuvesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta sillä\näärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvallan aluksilla ei ollut\noikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipulla. Ne\ntaisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa,\nmutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli\nvoinut aluksensa nopeuden eteen, juuri sitä varten ettei häntä\nsaavutettaisi.\n\nKuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin\ntarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa mastossa,\nvalmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta taivaanrannalla. Yön\ntullessa antoi kapteini mitä tarkimmat menetyskäskyt likimmäiselle\nmiehelleen, mr Mathewille.\n\n-- Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla -- sanoi\nhän. Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa.\nMuuttakaa siis usein väkeänne.\n\n-- Se on tietly, kapteini -- vastasi Mathew.\n\n-- Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen paivelukseen. Se\nveitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän\ntäytyy panna se koetteille. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin\nhyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä\ntapahtuu, uiin antakaa minulle tieto.\n\nTämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti\nCrockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.\n\n-- Aamulla kello 6 aikona sinä menet tarkastuspaikallesi perämaston\ntankosaalingille.\n\nCrockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää\nvastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin\nhän jupisi muutamia sauoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:\n\n-- Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla perämaston\ntankosaalingillaan?\n\nSamassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.\n\n-- No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini? -- kysyi hän.\n\n-- Kylläpä hyvästi -- vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. -- On\nvain yksi asia, joka...\n\n-- Mikäs vain se on, ystävä-parkani? -- kysäisi John, silmäillen\nCrockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.\n\n-- Joo -- jatkoi Crockston -- kun ajatellen, että minun tällä iälläni\npitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpäin se\nkääntyy! Ja sitte on eräs perämaston tankosaalinki, joka saattaa\nsormeni saivaristoon.\n\n-- Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin?...\n\n-- Teidän ja hänen tähtensä -- vastasi Crockston. -- Mutta siitä älkää\nmitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää.\n\nNäillä sanoilla erosivat John Stiggs ja Crockston, mutta tämä\njälkimäinen ei nukkunut, ennen kuin näki turvattinsa panneen levolle\nsiihen ahtaasen hyttiin, joka oli hänelle annettu.\n\nKello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä\nvahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn\nkiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.\n\nCrockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki\nviimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.\n\n-- No minne menet? huusi Mathew.\n\n-- Sinne minne käskitte minun mennä -- vastasi Crockston.\n\n-- Minä käskin sinun mennä perämaston tankosaalingille.\n\n-- No, sinnehän olenkin menossa -- vastasi matruusi vähintäkään\nhätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.\n\n-- Näyttää kuin tekisit piikkaa minusta? -- huudahti Mathew vihaisesti.\n-- sinä aiot hakea perämaston tankosaalinkia etumastosta. Näytätpä aika\nmaa-moukalta, joka tuskin osaat panna seisinkiä tahi tehdä pleissiä.\nMillä lossilla olet seilannut? Ylös perämastoon, nauta, ja paikalla.\n\nVahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet\npaikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään\nkeskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.\n\n-- Pitääkö minun -- sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi\naamusumuun perin näkymättömäksi -- pitääkö minun kiivetä tuonne?\n\n-- Pitää -- vastasi Mathew -- ja joutuen! Pyhä Patrik auta! Joku\nYhdysvallan alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme,\nennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, kuinka käypi?\n\nCrockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi relingille. Sitte\nalkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin\nvoi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä\njalkojaan. Päästyänsä perämaston märssille hän tuohon paikkaan\npysähtyi, sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja\nkaappasi kiinni köysistä niinkuin olisi päätänsä huimannut. Mathew,\njota enin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja\nkäski hänen tuossa paikassa astua alas.\n\n-- Tuo jätkäle -- sanoi hän passarille -- ei ole ikäpäivinään ollut\nmatruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan.\n\nJohnson meni heti väen kanssiin. Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi\nalas, ja kun toinen jalkansa luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen\njouksevaan köyteen ja niin pudota möksähti kannelle.\n\n-- Jahnus, nauta, makean veden purjehtija! -- huusi Mathew\nlohduttaaksensa häntä. -- Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä?\nSinä olet sanonut olevasi kelpo merimies;, etkä tiedä edes eroittaa\nperämastoa etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme.\n\nCrockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin\nnäytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.\n\n-- Tämä -- sanoi hän Mathewille -- oli kaikki, minkä löysin hänen\nkapineissaan: lompakko sisältävä kirjeitä, jotka näyttävät\nkummallisilta.\n\n-- Anna tänne! -- sanoi Mathew. -- kirjeitä, Yhdysvaltioiden\nvapaamerkeillä varustettuja. \"Mr Halliburt Bostonista!\" Orjuuden\nhävittäjä! Yhdysvallan puolustaja! Katala, et siis olekaan muu kuin\npettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi tänne\nlaivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta päätökseen\nsaatettava ja sinä saat maistaa yhdeksän-häntäisen kissan kynsiä.\n[Cat of nine tails, yhdeksästä nahkaliinaata tehty patukka, jota paljon\nkäytetään Englannin laitvastossa.] Passari, anna kapteinille sana, ja\nme toiset, odottaessamme, pidämme tarkalla silmällä tätä riiviötä.\n\nKuultuansa nämä ystävälliset lauseet, Crockston irvisti rumasti, mutta\nei avannut suutansa. Hän sidottiin pelivärkkiin kiinni, jossa ei voinut\nliikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.\n\nMuutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään\nja tuli pelivärkille.\n\n-- No -- mitä sinulla on vastaamista? -- kysyi kapteini, joka tuskin\nvoi hillitä vihastuksensa.\n\n-- Ei mitään -- vastasi Crockston.\n\n-- Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Ja mitä nyt odotat minulta?\n\n-- En mitään.\n\n-- Kuka sinä olet? Amerikalainen kuten nämä kirjeet näyttävät\nosoittavan.\n\nCrockston ei virkkanut mitään.\n\n-- Passari -- sanoi James Playfair -- annata hänelle viisikymmentä\nhuimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä\nitse luulet, Crockston.\n\n-- Kyllähän nähdään -- vastasi John Stiggsin eno silmiänsä\nräpähyttämättä.\n\n-- Työhön käsiksi! sanoi passari.\n\nKun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vanhaa matruusia riisumaan\nCrockstonilta hänen villapaitaansa. He olivat jo kaapanneet tuon\nhirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita\nkohti; kun John Stiggs, kalpeana ja näännyksissä, hyökäsi kannelle.\n\n-- Kapteini! huusi hän.\n\n-- Oh! Tuossa on meillä hänen sisarensa poika.\n\n-- Kapteini -- jatkoi nuorukainen, töin tuskin voiden malttaa mieltänsä\n-- mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole\nsalaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Joo, hän on\nAmerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset\norjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme\ntulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvallan laivoille.\n\n-- Mitä siis teillä on tekemistä täällä? -- kysyi kapteini kovalla\näänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta salausten tietäjää.\n\nTätä arvelutti hetkisen aikaa vastaisiko, mutta sitte sanoi hän\nvakaalla äänellä:\n\n-- Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken.\n\nJohn Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä\nhäneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvon-murteet, hänen erinomaisen\nmyötätuntoinen äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita\npäällesivelty lika ei voinut saiata, suuret, vilkkaat ja samalla\nuskolliset silmänsä -- kaikki nämä saattivat kapteinin perin toisiin\najatutsiin. Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi\nCrockstoniin, joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän\nsilmäyksen nuorukaiseen, joka hämäytyi siitä, ja sanoi tämän ainoan\nsanan:\n\n-- Tule!\n\nJohu Stiggs seurasi kapteinia perälle laivaa, ja James Playfair sanoi,\navatessaan hyttinsä oven, nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeina\nliikutuksesta:\n\n-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss!\n\nKun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, aikoi hän punastua, ja kaksi\nsuurta kyyneltä kiilui hänen tahtomattansa hänen kauniissa silmissänsä.\n\n-- Olkaa huoleti, miss -- sanoi Playfair lempeimmästi kuin taisi --\nmutta olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa saan kiittää siitä, että nyt\nolette tässä laivassa?\n\nNeiti epäröi vähän aikaa vastaisiko, mutta kapteinin silmäys rohkaisi\nhänen mielensä ja hän päätti puhua.\n\n-- Herra kapteini -- sanoi hän -- minä haluan tavata isäni\nCharlestonissa. Kaupunki on piiritettynä maan ja meren puolelta. En\ntiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan rikkoa\npiirityksen. Minä tulin tähän laivaan tavalla kuin tiedätte, ja minä\npyydän teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän\nluvattanne, sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni.\n\n-- Aivan varmaan -- vastasi James Playfair.\n\n-- Siis tein oikein etten teiltä pyytänytkään -- jatkoi tämä nuori\ntyttö lujemmalla äänellä.\n\nKapteini laski kätensä ristiin, käväisi kerran hytin ympäri ja\nseisahtui sitte.\n\n-- Mikä nimenne on? -- kysyi hän.\n\n-- Jenny Halliburtt.\n\n-- Jos noudatan adressia niissä kirjeissä, jotka on tavattu Crockstonin\npapereissa, niin isänne on Bostonista?\n\n-- Niin on, herra kapteini.\n\n-- Pohjoisvaltion mies on siis etelän kaupungissa, sillä aikaa kuin\nYhdysvaltiot käyvät tulista sotaa?\n\n-- Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa,\nkun ensimäiset kutit laukaistiin kansallissodassa ja kun liittolaiset\nkarkoittivat Yhdysvallan sotaväen Sumter-linnasta. Isäni valtiolliset\nmielipiteet saattivat hänen orjapuolueen vihattavaksi, ja vastoin\nkaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä vangittiin. Minä\nolin silloin Englannissa, käymässä erään sukulaisen luona, joka nyt on\nkuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin Crockston, perheemme\nuskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen kanssansa käydä\nvankeuteen osalliseksi.\n\n-- No, mikä mies isänne Halliburtt on? -- kysyi James Playfair.\n\n-- Rehellinen ja kunniallinen sanomalehden kirjoittaja -- vastasi Jenny\nuljaasti -- Tribunen arvoisimpia aputoimittajia ja joka rohkeimmasti on\nmustain puolta pitänyt.\n\n-- Orjuuden hävittäjä! -- huudahti kapteini kiivaasti. -- Yksi niitä\nmiehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa\nverellä ja rauniolla!\n\n-- Herra kapteini -- vastasi Jenny valjehtuen -- te puhutte pahoin\nisästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä\npuollustamassa.\n\nVieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta\nhäpesikin samassa. Kenties hän aikoi vastata tälle nuorelle tytölle\nmitä ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, hän avasi hytin\noven ja huusi:\n\n-- Johnson! Tästä lähtein tämä hytti kuuluu miss Jenny Halliburtille.\nPanettahaa minulle rippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Sen enempää\nen tarvitse.\n\nPassari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota puhuteltiin\nnaisen nimellä, mutta meni James Playfairin merkin johdosta tiehensä.\n\n-- Ja nyt, miss, olette kotonanne -- sanoi Delphinin nuori kapteini, ja\nastui ulos hytistä.\n\n\n\n\nIV.\n\nCrockston osoittaa valtaviisaan kykyä.\n\n\nKohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä\nujostellut Crockstonikaan sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän\npäästetty pelivärkistä irti, ja pamppu oli taas päässyt tavalliselle\npaikallensa.\n\n-- Kaunis eläin -- sanoi Crockston -- erittäinkin kun ojentaa kauniin\nkäpälänsä.\n\nIrti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen matkalaukun ja\nvei sen miss Jennylle. Tämä nuori tyttö taisi nyt jälleen pukeutua\nnaisen vaatteisin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäynyt kannella.\n\nMitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi\ntodistettu, ett'ei hän ollut merimies enemmin kuin rakuuna, ja hän\nvapautettiin kaikesta palveluksen teosta laivassa.\n\nSillä aikaa työntyi Delphin aika vauhtia Atlantin yli, jonka aallot\npieksettiin kaksinkertaisen ruuvin alla, ja ainoana tehtävänä laivassa\noli tarkka vahdinpito. Päivällä jälkeen sen näytelmän, joka teki lopun\nmiss Jennyn tuntemattomuudesta, käveli James Playfair pikaisilla\naskelilla edes ja takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan\nkoettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä ja pitkittää päivällä\nennen keskeytynyttä kanssapuhetta.\n\nKävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka, tukan\nalta tirkistellen, katseli häntä jollakin tyytyväisyydellä. Selvästi\nnäkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä\nniin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskautui.\n\n-- Mitä nyt taas tahdot minulta? -- sanoi James Playfair\namerikalaiselle. -- sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä,\neikö siitä loppua tulekaan?\n\n-- Suokaa anteeksi, herra kapteini -- vastasi Crockston, katsoa\ntihruttaen -- asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista.\n\n-- Mitähän se olisi?\n\n-- Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minun haluttaa toden takaa sanoa\nteille, että olette pohjaan asti kelpo mies.\n\n-- Minä tulen toimeen ilman sinun sievistelmiäsi.\n\n-- Tämä ei ole sievistelemistä. Sen jätän siksi, kuin olette perille\nasti asiassa päässeet.\n\n-- Minne perille?\n\n-- Tarkoituksenne perille, tietystikin.\n\n-- Onko minulla tarkoitus täytettävänä?\n\n-- Tottapa on! Te olette laivaanne vastaanottanut meidät, tuon nuoren\ntytön ja minun. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä!\nTe olette säästäneet minun patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan\nmenetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin, ja se on\nhyvin, hyvin hyvä asia, mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki.\n\n-- Mitä, eikö siinä ole kaikki? -- huudahti James Playfair,\nhämmästyksissään Crockstonin hävyttömyydestä.\n\n-- Ei, ei millään muotoa -- vastasi tämä viime mainittu,\nilkipintaisesti nenäänsä niuristaen. -- Tytön isä on vankina siellä!\n\n-- Entäs sitte?\n\n-- Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava.\n\n-- Miss Halliburtin isä pelastettava?\n\n-- Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan\nvaivan uskaltaa jotakin hänen vuoksensa.\n\n-- Master Crockston -- sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn\n-- te uäytätte olevan hulivili ensimäistä laatua. Mutta muistakaa,\nett'en olekaan nyt leikkipuheen tuulella.\n\n-- Te erehdytte, herra kapteini -- väitti amerikalainen siihen. -- Minä\nen puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia\nminkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta,\nmutta likemmin asiata ajateltuanne tulette huomaamaan, ett'ette saata\ntoisin tehdä.\n\n-- Vai niin! Minun täytyy siis pelastaa mr Halliburtt?\n\n-- Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa,\nettä hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustanne.\n\n-- Mutta jo hän sen tekee?\n\n-- Sitte -- vastasi Crockston, ei ollen noista sanoista milläänkään --\ntulemme käyttämään voimakkaita keinoja ja viemään vangin pois\nliittolaisten nenäin editse.\n\n-- Niin siis -- sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua -- ei siinä\nkyllä että menen Yhdysvallan laivastojen keskitse ja rikon Charlestonin\npiirityksen, vaan minun täytyy vielä mennä merelle, alttiina\nlinnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota\nen tunne, yhden noita orjuuden hävittäjiä, joita kauhistun, yhden noita\npaperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustaansa verensä\nasemesta.\n\n-- No, yksi kanuunankuti enemmin tahi vähemmin, mitä se tekee? --\nväitti Crockston.\n\n-- Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanon: jos\nkerran vielä rohkeatte puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät\nruuman alimmaiseen osaan koko reisun ajaksi, niin että saatte oppia\npitämän suunne kiinni.\n\nNäin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään, ja tämä meni\nmumisten:\n\n-- Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Rappa\non nakattu ja asia on menestyvä.\n\nSanoessaan \"orjuuden hävittäjä, jota kauhistun\" James Playfair\nymmärrettävästi sanoi jotakin, jota ei ajatellut. Hän ei ollut orjuuden\npuollustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta,\nvaikka presidentti Lincoln nimenomaan oli sitä vakuuttanut, olisi\ntärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että\nEtelän valtioilla -- kahdeksalla kuudestaneljättä -- peri-\naatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että\nolivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi\npohjois-valtioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammoi\nheitä vanhoina veljinä, jotka olivat erinneet yhteisestä heimokunnasta,\noikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä\nhän, James Playfair, nyt hyväksyi liittouneissa valtioissa. Tälläiset\nolivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielenpiteet, mutta erittäinkin\noli amerikalais-sota tikkuua hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä\njonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis\nymmärtää, kuinka hän oli vastaanottava tämän esityksen orja-ystävän\npelastamisesta ja liittolaisten, joiden kanssa hän aikoi asioihin\nantautua, loukkaamisesta.\n\nMutta Crockstonin viekkaat esitytkset eivät antaneet hänen\najatuksilleen enään rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista\nkarkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen sieluunsa, ja kun\nmiss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän\nuskaltanut katsoa häntä silmiin.\n\nJa se oli tosiaankin iso vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen,\nmielevä- ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kolmekymmenen-vuotiaan\nnuoren miehen silmäilemisen. Mutta James Playfair tunsi itsensä\nhämäytyvän hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla\nolennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden\nkoulussa. Hän huomasi, että hänen puhumattomuutensa tyttöä kohtaan\nmerkitsi kieltäymistä myöntymästä tytön hartaimpiin haluihin. Paitsi\nsitä miss Jenny ei koskaan kokenut saada tavata James Playfairiä, mutta\nei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät\nollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburtt tuskin astui hytistään\nulos eikä suinkaan olisi hän koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin\nkapteinille, ellei Crockston olis käyttänyt erästä juonta, joka saatti\nheidät toistensa puheille.\n\nTämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija\nHalliburtt-perheelle. Hän oli herransa huoneessa kasvatettu ja hänen\nmielihartautensa hänen puoleensa oli rajaton. 5yvä ymmärryksensä\nvastasi hänen rohkeuteensa ja voimaansa. Niinkuin jo on havaittu,\nhänellä oli oma laatuusa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja,\nsamoin kuin hänellä oli viisaustieteensäkin perin omituinen. Ei hänen\nurhoutensa ensi nikarassa lannistunut ja pahimmistakin pulista arvasi\nhän ihmeteltävästi päästä selville.\n\nTämä urhea mies oli päättänyt vapauttaa Halliburtin ja käyttää\nkapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänen ja\nEnglantiin palataksensa. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin\nnuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isänsä ja olla\nhänen vankeudessaan osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin\nkeinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo purkanut luotansa koko\njoukon keinoja, kuten olemme nähneet, mutta ei ollut vihollinen vielä\nantannut, päinvastoin.\n\n-- No -- arveli hän itsekseen -- miss Jennyn ja kapteinin täytyy\nvälttämättömästi päästä selville toistensa kanssa, sillä jos he yhä\nedelleen muikistelevat nenäänsä koko tämän pitkän matkan, niin emme\npääse tuosta paikasta päkähtämään. Heidän täytyy tulla puheisin\ntoistensa kanssa, miettiä asiata, niinpä väitelläkin, mutta keskustelu\nheidän välillään täytyy syntyä, ja minä panen pääni veikkaan, että\nJames Playfair siinä on itse ehdoittava mitä hän tänäpänä kieltää\nminulta.\n\nMutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,\nCrockston alkoi epäillä.\n\n-- No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan -- ajatteli hän.\n\nNeljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen\nkäsiänsä oikein tyytyväisesti ja suutansa mutistellen.\n\n-- Hyviä uutisia, hyviä uutisia! -- huudahteli hän. -- Ette\nikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdoittanut. Se on\noiva mies tuo kapteini!\n\n-- Hän on ehdotttanut teille että?... -- kysyi miss Jenny, jonka sydän\nnyt ankarasti sykähteli.\n\n-- No, että hän vapauttaa mr Halliburtin, että ryövää hänen\nliittolaisilta ja vie hänen Englantiin.\n\n-- Tosiaanko? -- huudahti Jenny.\n\n-- Niinkuin olen sanonut teille, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla\npaikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia\nenglantilaiset aina ovat; joka sulaa ttyvyyttä tahi pelkkää pahuutta.\nHän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis\nhänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää\nhänen mielensä.\n\nJennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa\nhänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut\najatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa\nja laivaväkensä alttiiksi!\n\n-- Niin niin, niin se on -- lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi -- ja se\nmiss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne.\n\n-- Enemmän kuin kiitollisuuden -- puhkesi tyttö sanomaan --\nelinaikaisen ystävyyden!\n\nHän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita,\njotka nyt valtasivat hänen sielunsa.\n\n-- Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia luontuu -- jupisi amerikalainen\nitsekseen. -- Se menee miltei täyttä laukkaa, ja se on onnistuva.\n\nJames Playfair käveli edes ja takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin\nvoi arvata, melkoisesti kummastui, milteipä hämmästyi, nähdessään tuon\nnuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtävin silmin\nojentavan hänelle kätensä ja sanovan:\n\n-- Kiitos, herra kapteini, kiitos uhrauksesta, jota en ikänäni olisi\nrohjennut odottaa muukalaiselta.\n\n-- Miss -- vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö\ntarkoitti -- mutta minä en tiedä...\n\n-- Te tulette -- jatkoi miss Jenny -- minun tähteni kokemaan monia\nvaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo\ntehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle\nvieraanvaraisuutta, jota minulla ei olis oikeus...\n\n-- Suokaa anteeksi, miss Jenny -- vastasi James Playfair -- mutta en\ntosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin\njokainen säädyllinen mies olisi kohdellut naista, ja tekolaatuni\nansaitsee yhtä vähän tunnustamista kuin kiitollisuutta.\n\n-- Herra kapteini -- sanoi Jenny -- se on tarpeetonta, että kauemmin\nteeskentelemme. Crockston on sanonut minulle kaikki.\n\n-- Vai niin -- sanoi kapteeni -- Crockston on sanonut teille kaikki?\nSitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään\nhytistänne ja tulemaan tänne ja puhumaan sanoja, jotka...\n\nTätä sanoessaan tämä nuori kapteini melkoisesti hämyili, hän kun\nmuisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut\namerikalaisen esityksen, mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa\nlikempään selitykseen, mikä olikin kapteinille isoksi onneksi, vaan\nkeskeytti hänen sanoen:\n\n-- Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta\ntarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden\npuoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet erästä\ntyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja\nminä en rohjennut vähintäkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska\njalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni\nja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänen, niin saatatte\nolla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallia minun\nojentaa teille käteni.\n\nJames Playfair ei tiennyt mitä vastata. Hän pureskeli huuliansa eikä\nrohjennut ottaa tyttöä kädestä. Hän hyvin kyllä hoksasi Crockstonin\nlaittaneen hänen pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi maidotonta\nperäytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi\nHalliburtin vapauttamiseen ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta\ntaisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä\ntoiveissansa? Taisiko hän sysätä luotansa tuon käden, jonka tyttö\nojensi hänelle noin todellisella ja syvällisellä ystävyyden tunteella?\nTaisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka\nkiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden\nkyyneliksi?\n\nTämä nuori mies koetti sen tähden antaa kiertävää vastausta,\nsaattaaksensa vapaasti menetellä niinkuin tahtoi ja ollaksensa\nmihinkään sitoutumaton tulevaisuuden suhteen.\n\n-- Miss Jenny -- sanoi hän -- uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki\nmailmassa että...\n\nHän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden, mutta likistäessään\nsitä hiljaa, tuusi hän sydämensä olevan vaarassa. Hän joutui\nhämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja millä olisi ajatuksensa\nilmaissut. Hän soperoitsi muutamia sekavia sanoja:\n\n-- Miss ... miss Jenuy ... minä tahdon teidän edestänne...\n\nCrockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja\njupisi itsekseen:\n\n-- Hyvin on asiat! Tiesinhän sen.\n\nTyöläs olis ollut sanoa, mitenkä James Playfair olisi päässyt tästä\npulmallisesta tilasta, mutta kaikeksi onneksi hänelle, jos ei\nDelphinille, kuultiin tähystäjän huutavan:\n\n-- Perämies, ohoi!\n\n-- Mikä on asiana? -- kysyi Mathew.\n\n-- Purjehtija tuulen päällä.\n\nJames Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.\n\n\n\n\nV.\n\nIroquois'in kanuunakuulat ja miss Jennyn toteen-näytteet.\n\n\nDelphinin matka oli tähän asti ollut sangen onnellinen, ja laiva oli\nosoittanut erinomaista nopeutta. Ei ainoatakaan purjehtijaa ollut\nnäkynyt ennen sitä, jonka tähystäjä nyt keksi.\n\nDelphin oli tällä hetkellä 32°15' leveyden ja 37°43' pituuden kohdalla\nlännempänä Greenwichin puolipäiväpiiriä, se on: se oli jo kulkenut\nkolme viidennes-osaa matkaansa. Läpinäkymätön utu oli kahdeksanviidettä\ntuntia ollut levitettynä valtameren yli. Jos tämä sumu olikin eduksi\nDelphinille, se kun kätki hänen syrjällisiltä silmiltä, niin se\nkumminkin esti tähystäjät pitämästä tarkkaa silmää isommalle alalle\nmerta, ja Delphin olisi, aavistamattansa, tainnut purjehtia niin\nsanoakseni kyljetysten niiden alusten kanssa, joita se tahtoi välttää.\n\nTämäpä juuri olikin nyt tapahtunut, ja kun merkki aluksen näkymisestä\nannettiin, oli se ainoastaan kolmen peninkulman päässä tuulen puolella.\n\nSaalingille tultuansa näki hän selvästi ja kirkkaasti ison\nyhdysvaltalais korvetin, joka kulki täydellä höyryllä. Se piti\nkurssiaan Delphiniä kohti, estääksensä tätä menemästä.\n\nTarkasteltuansa korvetin liikenteitä, kapteini taas astui kannelle alas\nja käsketti ensimäisen perämiehen luoksensa.\n\n-- Mr Mathew -- sanoi hän -- mitä luulette tuosta aluksesta?\n\n-- Minä luulen, kapteini, sen yhdysvaltalaislaivaston alukseksi, joka\npitää epäluuloja tarkoituksistamme.\n\n-- Niin niin, sen kansalaisuutta ei käy kauemmin epäilykseen paneminen\n-- lisäsi James Playfair.\n\nSamassa silmänräpäyksessä nosti korvetti Yhdysvaltioiden tähditetyn\nlipun kahvelin alle ja laukaisi kanuunan.\n\n-- Kehoitus meille noudattamaan esimerkkiä -- sanoi Mathew. --\nNostakaamme lippumme mekin. Emme tarvitse sitä hävetä.\n\n-- Mitä hyvää siitä on? -- kysyi James Playfair. -- Lippumme ei anna\nmeille mitään suojelusta eikä estä heitäkään tahtomasta meitä\ntervehtiä. Ei, antakaa mennä eteenpäin!\n\n-- Ja niin pikaa kuin voimme -- jatkoi Mathew -- sillä jos silmäni\neivät pety, niin olen nähnyt tuon korvetin ennen jossakin Liverpoolin\ntienoilla, jossa se piti valppaalla silmällä siellä rakennettavia\naluksia. annan niskani taittaa, jos ei seiso Iroquois peräpeilin\nyläsyrjässä.\n\n-- Onko se hyvä purjehtija?\n\n-- Paraita Yhdysvallan laivastossa.\n\n-- Kuinka monta kanuunaa on sillä? -~ tahdeksau!\n\n-- Eikö sen pahempi!\n\n-- Älkää kohautelko olkapäitä, kapteini -- sanoi Mathew vakaisella\näänellä. -- Niistä kahdeksasta kanuunasta toinen on kuusikymmenen\nnaulainen kanssilla, toinen satanaulainen kannella, ja molemmat\nrihlatut.\n\n-- Tuhat tulimmaista -- sanoi James Playfair -- ne ovat Parotin\nkanuuuia, jotka kantavat kolme peninkulmaa.\n\n-- Niin, ja kentiesi vähän päällekin, kapteini.\n\n-- Entäs sittekin, nuo kannunat olkoot sata tahi nelinaulaisia ja ne\nkantakoot kolme peninkulmaa tahi viisisataa kyynärää, niin se on yksi\nja sama, kun puskemme vauhtia tarpeeksi asti kovaa välttääksemme sen\nkuulia. Me tahdomme näyttää tuolle Iroquois'ille, kuinka tehdään, kun\nollaan rakettu pakoon pääsemään. Parempaa valkeata!\n\nMathew vei ensimäiselle masinistille kapteinin käskyn, ja ennen pitkää\ntuprusi sakea savu aluksen torveista.\n\nTämä ei tuntunut olevan korvetin mieleen, sillä se antoi Delphinille\nmerkin pysähtyä. Mutta James Playfair ei huolinut varoituksesta eikä\nmuuttanut kurssia.\n\n-- Nyt -- sanoi hän -- saamme nähdä, mitä Iroquois aikoo tehdä. Nyt\nsopii sen hyvin koetella satanaulaista kanuunaansa ja nähdä, kuinka\npitkälle kantaa. Eteenpäin niin vahvalla höyryllä kuin suinkin!\n\n-- Ei liene se kauan kohteliaalla tavalla meitä tervehtimättä.\n\nKajutan katolle palattuansa tapasi kapteini miss Halliburtin istumassa\nsiellä kaikessa huolettomuudessa lähellä käsipuuta.\n\n-- Miss Jenny -- sanoi hän -- tuo korvetti, jonka näette tuulen päällä,\ntodenmukaisesti tulee ajamaan meitä takaa, ja koska se on meitä\npuhutteleva kanuunanpaukkeella, niin saan tarjota teille käteni\nsaattaakseni teidät hyttiinne jälleen.\n\n-- Minä kiitän teitä niin paljon, herra kapteini -- vastasi tyttö,\nkatsellen tätä nuorta miestä -- mutta minä en pelkää kanuunan kutia.\n\n-- Mutta se voi, vaikka matka on pitkä, olla vähän vaarallinen.\n\n-- Oi, minä en olekaan kasvatettu pelkuritytön tavoin. Amerikassa\ntotutaan kaikkeen, ja minä vakuutan teitä, että Iroquois'in kuulat\neivät saa minua laskemaan päätäni alas.\n\n-- Te olette urhoollinen, miss Jenny.\n\n-- Pitäkää minua urhoollisena, herra kapteeni, ja antakaa minun jäädä\nluoksenne.\n\n-- En voi mitään kieltää teiltä, miss Halliburtt -- vastasi kapteini,\nihmetellen tämän nuoren tytön levollisuutta ja rohkeamielisyyttä.\n\nNämä sanat olivat tuskin sanotut, ennenkuin nähtiin valkean savun\nnousevan yhdysvaltalaiskorvetin partaan uikopuolelta. Ennenkuin pamaus\nennätti Delphiniin, nähtiin kärki-viskanne, joka hirvittävällä\nväkevyydellä kieppasi oman akselinsa ympäri ja kierittelihe ilman läpi,\ntulevan suoraan alusta kohti. Helppo oli noudattaa sen liikkeitä, jotka\nolivat verrattain vitkalliset, sillä heitäntäiset rihlatuista\nkanuunoista lähtevät suusta vähemmällä nopeudella kuin muusta\nkanuunasta, jolla on sileä sisus.\n\nKahdenkymmenen sylen päässä Delphinistä pyyhkäsi viskanne, jonka rata\nnähtävästi aleni, vedenkalvoa, merkiten tiensä veden suihkinalla. Sitte\nteki se uuden hypyn, ammahti melkeän korkealle, meni Delphinin\npäällitse, katkaisten etumaston oikeanpuolisen kääntönuoran, putosi\nkolmenkymmenen sylen päähän ja katosi syvyyteen.\n\n-- Lemppari niinkin! -- sanoi James Playfair. -- Ei maar toinenkaan\nkuula odotuta itseänsä.\n\n-- Ohoh! -- sanoi Mathew -- tarvitaanhan toki vähän aikaa semmoisten\ntykkien lataamiseen.\n\n-- Onpa tosiaankin hauska nähdä tuommoista -- sanoi Crockston, joka\nkädet ristissä katseli tätä näytelmää niinkuin asiaan aivan kuulumaton\nkatsoja. -- Ja kun ajattelen, että ystävämme lähettävät meille\ntämmöisiä kuulia!...\n\n-- Vai niin, sinäkö se olet -- huudahti James Playfair ja mitteli\nsilimillään amerikalaista.\n\n-- Joo, minä se olen, herra kapteini -- vastasi amerikalainen\njärkkymättömällä tasamielisyydellä. -- Tahtosinpa nähdä, miten\nurhoolliset yhdysvaltalaiset ampuvat. Eivätpä kyllä tee sitä huonosti,\nei tosiaankaan huonosti.\n\nKapteini yritti juuri sanomaan Crockstonille suoraan mitä ajatteli,\nmutta samassa silmänräpäyksessä putosi viskanne numero kaksi mereen\njuuri oikeanpuolisen looringin viereen.\n\n-- Hyvä -- huudahti James Playfair -- jo olemme jättäneet Iroquois'in\nkaksi kaapelinpituutta. Ne purjehtivat kuin rupisammakot, nuo sinun\nystäväsi, vai kuinka, master Crockston?\n\n-- Enpä saata kieltää sitä -- vastasi amerikalainen -- ja ensi kerran\nelämässäni se on minulle tosin mielihyväksi.\n\nKolmas kuula jäi kauas kahden ensimäisen ta'a, ja vähemmässä kuin\nkymmenessä miuuutissa oli Delphin ulkona korvetin kanuunain\nkantovälistä.\n\n-- Tuosta nyt nähdään -- sanoi James Playfair -- mihin kaikki\npatenti-lokit maailmassa kelpaavat, mutta kiitos noille kuulille, nyt\ntiedämme minkä mukaan meidän tulee menetellä nopeutemme suhteen.\nAntakaa parantaa valkeata, muuten ei maksa vaivaa haaskata\npoltto-aineita.\n\n-- Teillä on hyvä alus -- sanoi miss Jenny nuorelle kapteinille.\n\n-- On kyllä, miss Halliburtt, Delphinini tekee seitsemäntoista\nsolmuväliä tunnissa, ja ennen päivän loppua olemme jättäneet korvetin\nnäkymättömiin.\n\nJames Playfair ei liioitellut aluksensa kelvollisuuden suhteen, ja\nennen auringon laskua olivat amerikalaisen aluksen mastonhuiput\nkadonneet taivaanrannan ta'a.\n\nTämä tapaus ilmaisi kapteinille miss Halliburtin luonteen perin uudelta\nkannalta. Jää oli nyt murtunut. Tämän hetken perästä Delphinin kapteini\nja hänen matkustajattarensa jäännösmatkalla usein ja kauan puhelivat\nkeskenänsä. Kapteini tapasi tytössä maltillisen, uskaliaan,\najattelevaisen ja älykkään tytön, joka puhui asiat julkisuoraan oikein\namerikalaisten lailla, jolla oli lujat mielipiteet, jotka hän lausui\nvakuutuksella, joka tunki James Playfairin sydämeen, ja tunki sinne\nPlayfairin tietämättä. Tyttö rakasti isänmaatansa, oli kaikesta\nsydämestään harrastunut Yhdysvallan isoon aatteesen ja puheli\nYhdysvaltioiden sodasta innostuksella, jota kenellään toisella naisella\nei olis voinut olla. Useasti tapahtuikin, että James Playfair joutui\nymmälle mitä hänen piti tytölle vastata. Monesti oli \"kauppamiehenkin\"\nvakuutus vaarassa, ja miss Jenny ahdisti sitä yhtä voimakkaasti eikä\nantanut millään keinoin ehdoitella kanssansa. Alussa James paljon\nväitteli. Hän koki puollustaa liittolaisia Yhdysvaltalaisia vastaan,\nhän koki näyttää, että erikkolaisilla oli oikeus puolellaan, sekä\nvakuuttaa, että jotka vapaa-ehtoisesti olivat keskenään yhdistyneet\ntaisivat samalla tavalla myöskin eri liittokunniksi erota. Mutta tyttö\nei tahtonut siinä kohden antaa myöten. Hän paitsi sitä näytti toteen,\nettä kysymys orjuudesta kävi edellä kaikkia muita tässä Pohjan ja\nEtelän taistelussa, sekä että kysymys siinä oli paljoa enemmin\nsiveellisyydestä ja ihmisyydestä kuin valtiollisista asioista, ja James\nPlayfair tarttui kiinni eikä voinut mitään vastata. Näissä väittelyissä\nJames paitsi sitä ennen kaikkea oli tarkallinen kuulija, ja olisipa\nollut miltei mahdotonta sanoa, pystyikö häneen enemmin miss Halliburtin\ntoteen-näytteet vai se lumousvoimako, minkä hän tunsi häntä\nkuultelemasta. Mutta hänen täytyi viimein muun muassa tunnustaa, että\nkysymys orjuudesta oli pääkysymyksenä Yhdysvaltioiden sodassa, että se\noli jollakin tavalla ratkaistava ja että oli herjettävä noista\nhirvittävistä, raakalaisuuden aikoja muistuttavista näytelmistä.\n\nMuuten valtiolliset asiat eivät kapteinia isosti ajatteluttaneet. Hän\nolis luopunut vakaisimmistakin mielipiteistään toteennäytteiden edessä,\njotka tuotiin esiin näin viehättävässä muodossa ja tälläisissä\nsuhteissa. Hän ei pitänyt niin tarkkaa väliä ajatuksillaan semmoisessa\nasiassa; mutta siinäpä ei kaikki ollutkaan, ja \"kauppamieheen\" käytiin\nnyt suoraapätä käsiksi hänen kalliimmissa harrastuksissaan. Tämä\ntapahtui Delphinin reisun tarkoituksen ja niiden erilaisten varastojen\nsuhteen, joita se kuljetti liittolaisille.\n\n-- Herra kapteini -- sanoi miss Halliburtt eräänä päivänä hänelle --\nkiitollisuus ei ole ikänä estävä minua sanomasta teille suoraan mitä\nmistäkin asiasta ajattelen, vaan päinvastoin. Te olette oiva merimies,\ntaitava kauppias, ja kauppahuone Playfair ja Kumpp. on mitä suurimmassa\narvossa; mutta tällä kertaa se unhottaa perus-aatteensa ja on\nantautumassa asioimiseen, joka ei ole sille sovelias.\n\n-- Kuinka niin? -- hundahti James, -- eikö huoneella Playfair ja Kumpp,\nole oikeutta ryhtyä tälläiseen raha-asiatoimeen?\n\n-- Ei! Se vie ampuvaroja noille onnettomille, jotka ovat täydessä\nkapinassa maansa laillista hallitusta vastaan, ja tätä sanon minä\nhuonon asian kannattamiseksi asevoimalla.\n\n-- En kyllä tahdo, miss Jenny -- vastasi kapteini väitellä kanssanne\nliittolaisten oikeudesta, vaan tahdon vastata teille ainoastaan yhdellä\nsanalla: minä olen kauppamies, ja semmoisena minä ajattelee ainoastaan\ntoiminimeni etuja. Minä koen ansaita rahaa, missä ikänään tilaisuutta\nsiihen ilmaantuu.\n\n-- Sepä juuri onkin moitittavaa, herra kapteini -- jatkoi tyttö. --\nVoitto ei puhdista tekotapaanne. Jos kiinalaisille myötte opiota, joka\nheidät tylsentää, niin olette yhtä syyllinen kuin tällä hetkellä\nolette, antaessanne Etelän kansalle välikappaleita käsiin, millä\npitkittävät vääräpuolista sotaa.\n\n-- Suokaa auteeksi, miss Jenny, mutta johan nyt menette kovin pitkälle;\nminä en ssata myöntää...\n\n-- Että mitä olen sanonut on totta. Ettepä kyllä, sen uskonkin, mutta\nkun olette kysyneet omalta tuunoltanne, selkeästi olette käsittäneet\najettavanne asian ja kun olette ajatelleet seurauksia, joista kokonansa\nolette vastuun-alainen kaikkein silmissä, niin olette tunnustava minun\nolevan oikeassa tässä niinkuin kaikissa muissakin kohdissa.\n\nNämä sanat kuultuansa seisoi James Playfair perin ällistyneenä. Hän\nerosi, oikein vihastuksissaan, tästä nuoresta tytöstä, sillä hän tunsi\nkykenemättömyytensä vastaamaan. Sitte käveli hän häpeissään kuin lapsi\npuolen tahi korkeintaan kokonaisen tunnin, jonka takaa hän palasi tämän\nharvinaisen tytön luokse, joka, mitä armohimmasti hymyillen, löi hänen\nväitöksensä auttamattomasti kumoon.\n\nSanalla sanoen, kuinka nyt lieneekin ollut, ja vaikka James Playfair ei\ntahtonut sitä tunnustaa, niin ei hän enään ollutkaan omissa\nvalloissaan. Hän ei ollut enään \"herra lähinnä Jumalaa\" omassa\nlaivassansa.\n\nCrockstonin isoksi iloksi miss Halliburtin osakkeiden arvo näytti yhä\nnousevan. Kapteini näytti lujasti päättäneen tehdä mitä hyvänsä\nvapauttaaksensa miss Jennyn isän, vaikka panisikin tässä tekosessa\nDelphinin, lastinsa ja laivaväkensä alttiiksi ja saattaisi päällensä\narvoisan setä Vincentin kirouksen.\n\n\n\n\nVI.\n\nSataman suu Sullivan-saaren vieressä.\n\n\nKaksi päivää sen jälkeen kuin Iroquois-korvetti tavattiin oli Delphin\nBermudas-saarien leveysmitan tasalla, jossa sillä oli kova myrsky\nkoettavana. Näillä kulkuvesillä raivoavat usein ylen ankarat myrskyt.\nNe ovat haaksirikoissaan oikein mainitut, ja sinne onkin Shakespeare\nasettanut Myrsky-sepitelmänsä pudistuttavat kohtaukset, jossa\nnäytelmässä Ariel ja Kaliban ottelevat vallasta aaltojen päällä.\n\nTämä tuulenpuuska oli hirmuinen. James Playfair aikoi ensin hakea\nsatamaa Bermudas-saaristoon kuuluvassa Mainland-saaressa, jossa\nenglantilaisilla on sotavahdisto, mutta tästä olisi voinut seurata\nisoja vastuksia ja tappioita. Onneksi hoiti Delphin itsensä myrskyn\nkäsissä oivallisesti, ja vasta koko päivän ajeltuansa tuulen muassa,\nsai se jälleen kurssinsa Amerikan rannikolle päin.\n\nMutta jos James Playfair oli alukseensa tyytyväinen, niin hän ei ollut\nvähemmin ihastunut tuon nuoren tytön rohkeuteen ja karskiuteen. Miss\nHalliburtt oleskeli kovimman myrskyn ajan kannella ja hänen\nvierellänsä. James, tunnustellessaan itseänsä, tunsi nyt, että syvä ja\nvastustamaton rakkaus oli vallannut koko hänen sielunsa.\n\n-- Niin on -- sanoi hän itsekseen -- tuo uskalias tyttö on nyt se, joka\nkomentaa tässä laivassa. Hän heittelee minua sinne ja tänne niinkuin\nmerihädässä olevaa alusta. Minä tunnen kukertuvani. Mitähän setä\nVincent on sanova? Voi, kuinka heikko ihminen on! Olenpa vissi siitä,\nettä jos Jenny käskisi minun viskata koko tämä kirottu salatavara\nmereen, minä rakkaudesta häneen tekisin sen arvelematta.\n\nOnneksi kauppahuoneelle Playfair ja Kumpp. miss Halliburtt ei vaatinut\ntätä uhria. Kuitenkin oli kapteini-parka nyt kiinni, ja Crockston, joka\nluki hänen sydämestään kuin aukinaisesta kirjasta, hieroi käsiään\ntyytyväisyydessään niin, että nahka oli irti longota.\n\n-- Hän on kiinni -- toisteli hän itseksensä -- ja ennen kahdeksan\npäivän kuluttua herra Crockston on huoleti majaileva paraassa Delphinin\nhytissä.\n\nMitä miss Jennyyn tuli, niin ei yksikään ja kaikkein vähemmin James\nPlayifair olisi tainnut sanoa, havaitsiko hän, mitä tunteita hän\nnostatti, ja oliko hänellä sama taipumus kapteinin puoleen. Tämä nuori\ntyttö vaarinotti mitä suurimman varovaisuuden -- seuraus hänen\namerikalaisesta kasvatuksestaan -- ja hautasi salaisuutensa syvälle\nsydämehensä.\n\nMutta sillä aikaa kuin rakkaus näin kävi eteen päin nuoren kapteinin\nsydämessä, työntyi Delphin ei vähemmälla vauhdilla suoraan Charlestonia\nkohti.\n\nTammikuun 13 päivänä keksi tähystäjä maata kymmenen peninkulmaa länteen\npäin. Se oli matala rannikko, joka etäisyytensä tähden näytti miltei\nliittyvän yhteen vedenrajau kanssa. Crockston tarkasteli visusti\ntaivaanrantaa, ja kello 9 aikana aamulla osoitti hän erästä paikkaa,\njoka selvästi kuvautui pilvistä taivasta vasten, ja huudahti:\n\n-- Charlestonin valotorni!\n\nJos Delphin olisi tullut tänne yön aikana, olisi tämä valotorni, joka\non rakettu Morris-saarelle ja kohoaa sataneljäkymmentä jalkaa\nmerenpinnan yli, jo näkynyt useita tuntia, sillä tämän vilkkumajakan\nkirkas valo nähdään neljäntoista peninkulman päähän.\n\nKun siis Delphinin asema saatiin tietoon, oli Jamea Playfairillä\nainoastaan yksi asia tehtävänä, nimittäin päättäminen, mitä uraa myöten\nhän Charlestoniin laskisi.\n\n-- Jos emme kohtaa mitään vastusta kolmen tunnin kuluessa -- sanoi hän\n-- niin olemme satamatokkain turvissa.\n\nCharlestonin kaupunki on seitsemän peninkulmaa pitkän ja kahta\npeninkulmaa leveän merenlahden pohjimmassa perukassa. Lahden nimi on\nCharleston-Harbour ja sen suu on varsin vaikea kulkea. Tämän suun\neteläpuolella on Morris- ja pohjoispuolella Sullivan-saari. Sinä\naikana, kuin Delphinin oli koetettava piiritystä rikkoa, oli\nMorris-saari jo yhdysvaltalaisen sotaväen halllussa, ja kenraali\nGillmore rakennutti sinne pattereita, jotka ankkuripaikkaa pyyhkivät..\nSullivan-ssari sitä vastoin oli liittolaisilla, jotka puollustivat\nitsiänsä sen äärimmäisellä nimellä olevassa Fort Moultrie linnaasa.\nDelphinin oli siis edulisinta laskea niin likitse pohjois-rantoja kuin\nsuinkin, välttääksensä tulta Morris-saaren pattereista.\n\nViittä eri tietä voidaan päästä tähän merenlahteen: Sullivanin väylää,\npohjoista väylää, Overallin väylää, pääväylää, ja sitte tielä Lawfordin\nväylää, mutta tämä viimeinen ei ole muukalaisten alusten käytettävä,\njos ei heillä ole erinomaisia rantaluotsia muassaan, eikä myöskään\nalusten, jotka käyvät seitsemää jalkaa syvemmässä. Mitä pohjoiseen ja\nOverallin väyliin tulee, niin sinne voitiin ampua Yhdysvallan\npattereista, jonka tähden ei ollut niihin ajattelemista. Jos James\nPlayfairin olis ollut mahdollista valita, olis hän höryllään laskenut\npääväylälle, joka on paras ja helppo kulkea, mutta hänen täytyi\nnoudattaa asianhaaroja ja tehdä päätöksensä niiden mukaan. Delphinin\nkapteini tunsi tämän lahden kaikki salaisuudet, sen salakarit, sen\nsyvyyden pako- ja nousuvedellä. Hän taisi siis täydellä varmuudella\nohjata aluksensa, niin pian kuin kerta oli laskenut johonkin näistä\nahtaista salmista. Mutta kuinka päästä niihin, siinäpä juuri temppu.\n\nTämä liikehtiminen vaati tavatonta merimiehen kokemusta ja tarkan\ntiedon Delphinin omaisuuksista.\n\nKaksi Yhdysvallan rekattia risteili tällä hetkellä Charlestonin\nkulkuvesillä, ja Mathew tarkkautti hetikohta kapteinin huomiota niihin.\n\n-- He hankkiutuvat -- sanoi hän -- kysymään meiltä, mitä meillä on\ntekemistä näillä kulkuvesillä.\n\n-- No, me annamme heille sanan sanasta, kaksi paraasta -- vastasi\nkapteini -- mutta he saavatkin maksaa uteliaisuutensa.\n\nSillä aikaa laskivat kryssääjät täydellä höyryllä suoraan Delphiniä\nkohti, joka pitkitti menoansa, alinomaa ahkeroiten pysyä niiden\nkanuunain kantamattomilla, mutta James Playfair piti länsi-eteläistä\nkurssia, pettääksensä viholliset laivnat. Näiden piti siis todellakin\nuskoa, Delphinin aikovan käyttää Morris-saaren vieristä väylää, mutta\nsiellä oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulista yksi ainoa olisi\nvoinnt ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin. Yhdysvaltalaiset\nantoivat siis Delphinin purjehtia länsi-etelää kohti, eivätkä muuta\nhuolineet kuin noudattaa sen liikkeitä, ajamatta sitä erittäin\ninnokkaasti takaa.\n\nTunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James\nPlayfair, joka tahtoi pettää kryssääjät Delphinin nopeuden suhteen, oli\nheikennyttänyt sen kulkua, mennen vaan heikolla höyryllä. Kuitenkin\npiti vihollisten korsteineista nousevasta sakeasta savutuprusta luulla,\nhänen kokevan saada koneesen mahdollisimman korkeinta painoa ja siis\nalukselle mitä vikevintä vauhtia.\n\n-- Kyllä kohta ällistyvät -- sanoi kapteini -- kun näkevät meidän\npuikahtavan heidän käsistänsä.\n\nHavaittuansa olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja kanuunain\nedessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti kapteini\nyhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti kryssääjät\nkaksi peninkulmaa tuulen puolelle. Nämä kun näkivät tämän tempun,\nkäsittivät heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa\nhöyryä takaa. Mutta nytpä jo oli kovin hiljaista. Delphin, jonka ruuvit\ntekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti viholliset alukset\nkauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia kuulia lähetettiin\nasianmukaisesti hänen peräänsä, mutta yhdysvaltalaiset viskoivat\nhukkaan heitoksensa, jotka eivät päässeet kuin puoliväliin. Kello 11\naikana aamupäivällä laski höyry, vähäisen syvällyksensä avulla, pitkin\nSullivan-saarta, mennen täydellä höyryllä tuohon ahtaasen kulkureikään.\nSiellä oli se hyvässä turvassa, sillä ei yksikään Yhdysvallan kryssääjä\nolis uskaltanut tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei\nole yhtätoista jalkaa syvä.\n\n-- Mitä? -- huudahti Crockston -- eikö se olekaan sen vaikeampaa?\n\n-- Master Crockston -- vastasi James Playfair -- vaikeus ei ole sisään,\nvaan kyllä ulospääsyssä.\n\n-- Joutavia! -- jatkoi amerikalainen -- se ei minua isosti huoleta.\nLaivalla semmoisella kuin Delphin ja kapteinin johdolla semmoisen kuin\nJames Playfairin mennään sisään milloin ja mistä tahdotaan, ja ulos\nsamalla tavalla.\n\nSillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota\nhänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden\nerikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin\narvelematta, epäilemättä.\n\nDelphinin hyvin päästyä sille ahtaalle väylälle, joka ulottuu pitkin\nSullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta\nlänsipohjoisessa, siksi kuin Pickney-linna, joka helposti tunnetaan\nmustasta väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä,\nnäkyi pohjois-itäpohjoisessa. Toisellapuolen oli hänellä varustamaton\nJohnson-linna kaksi pykälää pohjempana Sumter-linnaa.\n\nTällä silmänräpäyksellä häntä nyt tervehdittiin Morris-saaren\npattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät häneen ennättäneet.\nHän pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni\nMoultrievillen alatse, joka on Sullivan-saaren äärimmäisella nenällä,\nja laski lahteen.\n\nDelphin jätti kohta Sumter-linnan vasemmalle kädelle ja oli nyt\nsuojassa Yhdysvallan pattereilta.\n\nTämä Yhdysvaltioiden sodan aikana tunnettu linna on koimen ja kolmannes\npeninkulman päässä Charlestonista ja molemmin puolin peninkulman päässä\nmaasta. Se on viisikulmainen, rakettu Massaschusettistä tuodusta\nharmaakivestä keinollisesti raketulle saarelle. Rakentaminen otti\nkymmenen vuotta ja maksoi enemmän kuin yhdeksänsataa tuhatta dollaria.\n\nSe oli tämä linna mistä Anderson ja Yhdysmallan sotaväki karkoitettiin\nHuhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin liittolaiset\nlaukaisivat ensimäisen kutin. Mahdotonta on arvata sitä raudan ja\nlyijyn paljoutta, minkä yhdysvaltalaisten kanuunat syyttivät sitä\nvastaan. Yhtähyvin kesti se kolme vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin,\nkuin Delphin laski sen ohitse, sen kukistivat kuulat Parratin\nkolmisatanaulaisista rihlatuista kanuunoista, jotka kenraali Gillmore\noli asetuttanut Morris-saarelle.\n\nMutta tänä aikana oli se täydessä voimassaan, ja liittolaisten lippu\nliehui tämän kivisen jättiläisviisikolkan päällä.\n\nDelphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki, siellä\nkun se seisoi Ashley- ja Cooper-virtain välillä.\n\nJames Playfair meni nyt väylää osoittavain viittain välitse, ja hänellä\noli länsi-eteläisellä puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy\nMorris-saaren multavallien ylitse. Hän oli jo nostanut Englannin lipun\nja liikehti ihmeteltävällä nopeadella.\n\nJätettyänsä karantteeni-viitan oikealle kädelle, laski hän huoleti\nlahteen. Miss Halliburtt seisoi perän puolessa, katsellen tätä\nkaupunkia, jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa\nhänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\nKapteinin käskystä heikensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin\netelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North\nCommercial varvin kajiin kytkettynä.\n\n\n\n\nVII.\n\nEräs etelävaltion kenraali.\n\n\nLaskiessaan Charlestonin kajin kylkeen Delphin tervehdittiin\neläköön-huudoilla lukuisalta ihmislaumalta. Asukkaat tässä meren\npuolelta ankarasti piiritetyssä kaupuugissa eivät olleet tottuneet\nnäihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. He arvelivat, eipä ilman\neräänlaisetta hämmästyksettä, mitähän tämä iso höyry-alus, joka noin\nuljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, tekisi heidän\nkulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla hänen matkansa tarkoitus,\nmiksi hän oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahdinkovesien kautta,\nja kun huhu levisi, että hän sisälsi kokonaisen lastin\nsodankieltotavaroita, nostettiin eläköön- ja riemuhuutoja kahta\ninnokkaampia.\n\nJames Playfair laitti itsensä hetikohta, silmänräpäystäkään hukkaamatta\nyhdistykseen kaupungin korkeimman sotapäällikön, kenräali Beauregardin\nkanssa. Tämä vastaanotti avoimin sylin Delphinin kapteinin, joka tuli\nvarsin sopivalla ajalla tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja\nruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Siispä päätettiinkin\nviipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli\nEnglannin matruuseille avuksi.\n\nEnnenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburtt mitä\nkiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi ja\npelastajaksi kenraalin luona. James Playfair oli kokonansa antaunut\ntämän nuoren tytön palvelukseen.\n\n-- Miss Jenny -- oli hän sanonut -- te saatatte luottaa minuun. Minä\nolen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että\ntämä asia ei ole tuottava vastuksia. Minä olen käypä kenraali\nBeauregardin luona jo tänä päivänä ja, jyrkästi vaatimatta häneltä\nmr Halliburtin vapaaksi laskemista, kokeva saada selvän tiedon isänne\ntilasta, onko hän vapaana miehensanansa nojalla vaiko vankina.\n\n-- Isä raukkani! huudahti miss Jenny huo'aten. -- Hän ei tiedä, että\ntyttärensä on häntä näin likellä. Oi, jos voisin lentää hänen syliinsä!\n\n-- Hiukka malttavaisuutta vain, miss Jenny, ja te kohta saatte syleillä\nisäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalta\nalttiiksiantauvaisuudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen\ntavalla.\n\nSittekuin James Playfair oli suorittanut toiminimensä asiat, jättänyt\nDelphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta\nmäärästä pumpulia halpaan hintaan, käänsi hän, uskollisena\nlupaukselleen, kesknstelun päivän tapauksiin.\n\n-- Te luulette siis -- sanoi hän kenraali Beauregardille -- orjuuden\npuollustajain pääsevän voitolle?\n\n-- En epäile silmänräpäystäkään, että viimein voitamme, ja mitä\nCharlestoniin tulee, niin kaupunki kohta ei tule kauemmin olemaan Leen\narmeijalta piiritettynä. Ja mitä saatatte paitsi sitä odottaa orjuuden\nhävittäjiltä? Jos niin kävisikin -- mikä ei ole tapahtuva -- että\nkauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa,\nAlabamassa ja Missisippissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se\ntekee? Pääsisivätkö he herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene\nvalloittamaan? Ei suinkaan, ja jos joskus pääsisivätkin voitolle, niin\nhe minun mielestäni joutuisivat isoon pulaan voittonsa tähden.\n\n-- Saatatteko myöskin varmaan luottaa sotamiehiinne? -- kysyi kapteini\n-- ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa\nkaupungin häviöön?\n\n-- En, en pelkää petosta, ja paitsi sitä, jos pettureita olisikin,\nniin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja\nmiekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään\nyhdysvaltalais-liikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle\nCharlestonin, ja saatte olla huoleti siitä että kaupunki on hyvissä\nkäsissä.\n\n-- Onko teillä pohjois-valtioiden vankia? -- kysyi James Playfair, joka\nnyt kääntyi halunsa mukaisimpaan keskustelu-aineesen.\n\n-- On, kapteini -- vastasi kenraali. -- Se oli Charleston, missä\neripuraisuus ensiksi pnhkesi ulos. Siellä olevat orjuuden hävittäjät\ntahtoivat tehdä vastusta, ja kun tulivat lyödyiksi, jäivät he\nsotavangeiksi.\n\n-- Onko teillä niitä monta?\n\n-- Sadan paikkoihin,\n\n-- Jotka oleskelevat vapaalla jalalla kaupungissa?\n\n-- He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton.\nHeidän päällysmiehensä oli, näetten, onnistunut saada toimeen salaisen\nyhteyden piirittäjäin kaussa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä\nkaupungissa tapahtui. Minun täytyi lukita sisään nämä vaaralliset\nvieraat, ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan\nkiivetäksensä linnanpaltalle, jossa kymmenen liittolaiskiväärikuulan\nedessä saavat vastata yhdysvaltalais-ajatuksistansa.\n\n-- Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi? -- kysäsi kapteini säpsähtäen.\n\n-- Ammutaan, ja ensiksikin heidän päällysmiehensä, joka on ylen rohkea\nja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt\nhänen kirjeenvaihtonsa presidentille Richmondissa, ja ennen kahdeksan\npäivän kuluttua on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti päätetty.\n\n-- Mikä siis on se mies josta puhutte? -- kysyi James Playfair, ei\nolevinaan mistään milläänkään.\n\n-- Sanomalehden kirjoittaja Bostonista, paatunut orjuuden vihaaja,\nruumiillaan ja sielullaan Lincolniin kiintynyt.\n\n-- Mikä nimensä on?\n\n-- Jonathan Halliburtt.\n\n-- Miesparka! huudahti James, hilliten liikutustansa. -- Mitä nyt\nlieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko\ntosiaankin hänen tulevan ammutuksi?\n\n-- Siitä olen varma -- vastasi Beauregard. -- Mitäpäs voidaan? Sota on\nsota, ja puollustaita täytyy paraiten kuin taidetaan.\n\n-- No, tämäpä ei juuri minuun koske -- vastasi kapteini huoleti -- ja\nrangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana.\n\n-- Mitä? Aiotteko jo palata?\n\n-- Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti\npumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne\nsisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja se on\ntähdellisintä. Delphin on hyvä laiva ja tohtii nopeuden suhteen lähteä\nminkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka\nkulkunsa on nopea, ei hän sentään yritäkään ennättämään satanaulaisen\nkanuunan tieltä pois, ja kuula hänen runkoonsa tekisi pahan pilan\nkaupallisille mietteilleni.\n\n-- Kuten haluatte, kapteini -- vastasi Beauregard. -- Koska asiat niin\novat, minulla ei ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte\nammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla\ntavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja\nankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle\nluotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta\nolkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka vahvat\nja kuinka monta ovat ne Yhdysvallan alukset, jotka risteilevät\nCharlestonin ulkopuolella?\n\nJames Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin paraiten kuin taisi ja\njätti hänelle hyvästin mitä nöyrimmästi. Palasi sitte Delphiniin sangen\nlevottomana ja murheellisena siitä mitä oli kuullut.\n\n-- Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle? -- mietti hän. -- Pitääkö\nminun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburtt on?\nEi, parempi on että jätän hänen tietämättömyyteen hänen isäänsä\nuhkaavista vaaroista. Lapsi parka!\n\nEi ollut hän astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta,\nennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vahdannut\nhäntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.\n\n-- No, kuinka asiat ovat, kapteini?\n\nJames Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi hyvin\nkyllä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavina.\n\n-- Oletteko nähneet kenraali Beauregardia? -- kysyi hän.\n\n-- Olen -- vastasi James Playfair.\n\n-- Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?\n\n-- En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä.\n\n-- Entäs sitte, kapteini.\n\n-- Entäs sitte? Saatanhan teille sanoa kaikki tyyni?\n\n-- Kaikkityyni, kapteini!\n\n-- Niin kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee\nammuttavaksi ennen kahdeksan päivän kuluttua.\n\nTämän kuultua olisi jokainen muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt\ntahi heittäynyt hillimättömän mielikarvauden valtoihin, mutta\namerikalainen, joka ei hätäillyt, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:\n\n-- No, mitä se tekee?\n\n-- Mitäkö tekee? -- huudahti James Playfair. -- Minä sanon teille, että\nmr Halliburtt ammutaan ennen kahdeksan päivän kuluttua, ja te\nvastaatte: mitä se tekee!\n\n-- Tottapa niin, jos hän ennen kuuden päivän kuluttua on Delphinissä ja\nme ennen seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä.\n\n-- Minä ymmärrän teidät -- vastasi kapteini ja likisti Crockstonin\nkättä. -- Te olette nerokas mies, ja minä olen, huolimatta setä\nVincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni\nilmaan miss Jennyn vuoksi.\n\n-- Ei sentään ole tarvetta kenenkään ilmaan lentää -- vastasi\namerikalainen. -- Siitä on vain kaloille hyvää, mutta tärkein asia on\nsaada mr Halliburtt vapautetuksi.\n\n-- Mutta tiedättekö, se kaikki on vaikeata.\n\n-- Eipä niinkään! -- vastasi Crockston.\n\n-- Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti\nvartioittuna.\n\n-- Se on tietty.\n\n-- Ja saada hänet karkaamaan, mikä kuuluu miltei ihmetekoihin.\n\n-- Pieniä ne ovat -- sanoi Crockston. -- Vangissa vallitsee enemmin\nkarkaamisen ajatus kuin vartioimisen ajatus hänen vahdeissansa. Sen\ntähden on vangin aina onnistuva pelastaa itsensä. Kaikki asianhaarat\novat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburtt meidän avullamme\npelastuva.\n\n-- Kenties olette oikeassa, Crockston.\n\n-- Aina oikeassa, kapteini.\n\n-- No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Luonnos on tehtävä ja\nvarokeinoihin ryhdyttävä.\n\n-- Minä olen likemmin asiaa ajatteleva.\n\n-- Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että isänsä on tuomittu kuolemaan\nja että käsky rangaistuksen toimeen panemisesta voi tulla ennen kahden\npäivän kuluttua...\n\n-- Hän ei saa mitään tietää, siinä kaikki.\n\n-- Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä\nhänelle että meille.\n\n-- Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna? -- kysyi Crockston.\n\n-- Linnassa kaupungin sisällä -- vastasi James Playfair.\n\n-- Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!\n\n-- Niin, nyt laivaan, Crockston!\n\n\n\n\nVIII.\n\nKarkaus.\n\n\nMiss Jsenny istui perän puolella Delphiniä, odotellen kuumeentapaisella\nmalttamattomuudella kapteenin paluuta. Tämän jälleen tullessa hänen\nluoksensa, ei hän kerennyt sanaakaan vixkkamaan, mutta silmänsä\nkysyivät James Playfairiltä kiihkeämmin kuin huulensa olisivat sen\ntehneet.\n\nCrockstonin käydessä avulliseksi, kapteini ilmoitti tyttölle ainoastaan\nsemmoisia tosi-asioita, jotka olivat yhteydessä hänen isänsä vankeuden\nkanssa. Hän sanoi hänelle, että oli varuisasti kuullustellut\nBeauregardilta sotavankeihin kuuluvia asioita. Kun kenraali ei ollut\nnäyttänyt ystävällisesti mieltyneeltä heitä kohtaan, oli James Playfair\nvarovasti menetellyt, tahtoen antaa tapausten mennä omia menojansa.\n\n-- Koska mr Halliburtt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla -- sanoi\nJames Playfair -- niin hänen karkauksensa käy työläämmäksi, mutta minä\nolen pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että\nDelphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isättänne.\n\n-- Kiitos, mr James -- sanoi tyttö -- minä kiitän teitä kaikesta\nsielustani.\n\nNämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämensä hyppivän. Hän\nlähestyi tyttöä kyynelsilmin ja äänensä värähteli. Hän mieli puhumaan\nja tytölle ilmaisemaan tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun\nCrockston astui väliin sanoen:\n\n-- Kas niin, nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätuntoisina. Sen sijaan\ntuumikaamme, ja tuumikaamme oikein asiasta.\n\n-- Onko sinulla siis jotakin tuumaa, Crockston? -- kysyi miss Jenny.\n\n-- Minulla on aina joku tuuma varalla -- vastasi amerikalainen. -- Se\njuuri on omituisuuteni.\n\n-- Mutta joku hyvä tuuma? -- sanoi James Playfair.\n\n-- Oivallinen, ja kaikki ministerit Washingtonissa eivät voisi parempaa\nkeksiä. Onpa niinkuin mr Halliburtt jo olisi täällä laivassa.\n\nCrockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä\nmielin, että heikko-uskoisinkaan ei olisi voinut olla samaa varmaa\nuskoa kuin hänkin.\n\n-- Annapas kuulla tuumasi! -- sanoi James Playfair.\n\n-- Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraalin luokse ja pyytää\nhäneltä erästä hyvää tekoa, jota hän ei ole teiltä kieltävä.\n\n-- Ja mikähän hyvä teko se olisikaan?\n\n-- Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno\nolento, oikea ilves, joka on teille haitaksi ja matkalla on kokenut\nyllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä veitikka. Sitte\npyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen\nlähtöänne saatte noutaa hänen takaisin viedäksenne hänet Englantiin ja\njättääksenne hänet oikeuden käsiin, maan lakien mukaan rangaistavaksi.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. -- Minä\nteen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä\npyyntööni.\n\n-- Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu -- jatkoi amerikalainen.\n\n-- Mutta minulta puuttuu yksi asia -- virkahti vielä Playfair.\n\n-- Mikä se olisi?\n\n-- Tuo ilves.\n\n-- Seisoohan se juuri silmäinne edessä, kapteini.\n\n-- Mitä? Sekö ilkeä veitikka?...\n\n-- Se olen minä, ellette pahastu.\n\n-- Oi, mikä jalomielisyys ja uhrautuva sydän! -- huudahti miss Jenny,\nlikistäen pienillä käsillään amerikalaisen ruttuisia.\n\n-- Crockston, ystäväni -- sanoi James Playfair -- nyt ymmärrän teidät\ntäydellisesti, ja ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi\nastua sijaanne.\n\n-- Itsekullakin on tehtävänsä -- vastasi Crockston. -- Jos te\nastuisitte minun sijaani, niin varmaankin yhtyisitte sangen pahaan\npulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitä vastoin saatte sitte\nkyllin tekemistä siinä että pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten\nja liittolaisten kanuunain alate, jossa yrityksessä minun hnonosti\nkävisi.\n\n-- Jatkakaa, Crockston!\n\n-- Päästyäni kerta kauniisti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani,\nkyllä mä nähnen, miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä\ntulee. Sillä aikaa te vain lastaatte laivaanne.\n\n-- Oi, ne asiat -- sanoi kapteini -- eivät nyt ole paljon-arvoisia.\n\n-- Ei niin, ei niin! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä muuten\nsanoisi? Antakaa tunteiden ja asiain käydä rinnatusten. Sillä keinoin\nvältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain, voipiko kaikki\nolla kuudessa päivässä suoritettuna?\n\n-- Voipi.\n\n-- Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä.\n\n-- Aivan valmis.\n\n-- Tammikuun 22 päivänä illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja\nmuutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin\näärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ää asti, jolloin saatte\nnähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan sinne.\n\n-- Mutta kuinka teette auttaaksenne mr Halliburtin karkaamaan ja\npäästäksenne itsekin pakoon?\n\n-- Se on minun asiani.\n\n-- Rakas Crockstonini -- sanoi Jenny -- te aiotte siis panna henkenne\nalttiiksi pelastaaksenne isäni?\n\n-- Alkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en pane\nitseäni laisinkaan alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon.\n\n-- Mutta -- kysyi James Playfair -- milloin pitää minun panettaa teidät\nlinnaan?\n\n-- Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken\nlaivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata.\n\n-- Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi\nlinnassa?\n\n-- Rahaako lahjoakseni vankivartijan? Eikö mitä! Sekä se tulee kovin\nkalliiksi että on tuhmasti tehty. Jos niin sattuu, niin vankivartija\npitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on\nmuita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia\ndollareita. Täytyyhän toki saada juoda tarpeen aikana.\n\n-- Ja päihdyttää vankivartija?\n\n-- Ei, puolipäihtynyt vankivartija pilaa koko asian. Ei, ei, minä sanon\nteille, että miuulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia.\n\n-- Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria.\n\n-- Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin.\n\n-- Oletteko valmis?\n\n-- Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana.\n\n-- Matkaan siis!\n\n-- Crockston -- sanoi tyttö liikutetulla äänellä -- oletpa paras\nihminen maan päällä.\n\n-- Eipä se minusta kumma olisikaan -- vastasi amerikalainen nauraa\nhohotellen. -- Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain\ntähdellistä teiltä pyydettävänä.\n\n-- No mitä?\n\n-- Jos kenraali käskisi teidän hirtättää ilveksenne, sillä te tiedätte,\nettä soturit menettelevät nopsasti, niin...\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Joo, silloin käskekää hänen hyvin ajatella eteensä.\n\n-- Sen lupaan.\n\nSamana päivänä Crockston isoksi kummaksi laivaväelle, jolle salaisuutta\nei ollut kerrottu, lyötiin rautoihin käsistä ja jaloista, vietiin\nmaalle kymmenkunnalta matruusia, ja puoli tuntia sen jälkeen marssi\n\"ilves\" pitkin kaupungin katuja ja kirjoitettiin kohta kapteinin\npyynnöstä, huolimatta vastustuksistaan, Charlestonin linnan\nvankilistaan.\n\nTänä ja seuraavina päivänä purettiin Delphiniä kaikella uutteruudella.\nHöyryranat nostivat, paikalta liikkumatta, koko europalaisen lastin\npois sisäänpantavan kotoperäisen tieltä. Charlestonin väestö oli tässä\nmiellyttävässä työssä saapuvilla, autellen ja onnitellen matruusia,\njotka nyt olivat, kuten sanotaan, korkeimmat kukot tunkiolla.\nEtelävaltioiden miehet osoittivat heille suurta kunnioitusta, mutta\nJames Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten\nkohteliaisuuden osoituksia. Hän hääteli ja kiirehti heitä mitä\nkiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata\nsyytä arvata.\n\nKolme päivää sen jälkeen eli Tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä\npumpulipakkoja latoa ruumaan. Vaikka James ei enään huolinut koko\nhommasta, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun\nsai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä makasi rajuna Charlestonin\nvarvilla.\n\nSillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään\nvirkkamatta oleskeli Jenny alituisten pelkojen valloissa. Hänen\nkasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat\nhänen sijastaan, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa\nhäntä, paraiten kuin taisi.\n\n-- Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin -- sanoi hän. Hän on\nuskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin\nkuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on\nisänne likistävä teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani.\n\n-- Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille\nkiitollisuuttani tuommoisesta alttiiksi antaumisesta? Kuinka isäni ja\nminä keksinemme keinon maksaa teille velkamme?\n\n-- Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille -- vastasi ripeä\nkapteini.\n\nJenny tarkasteli häntä hiukan aikaa, laski itkuiset silmänsä alas ja\npalasi hyttiinsä.\n\nJames oli toivonut, että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä\nhirvittävästä tilasta ennen, kuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta\ntänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa\nvirkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi kaiken totuuden. Vastaus\nvaltakammiolta Richmondissa oli näetsen tullut päivällä ennen\nratsastavan kuriirin muassa, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten\netuvartija-rivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin\nkuolematuomion, ja tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna\nammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä ampumisesta\nlevisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan.\nTämä mies jutteli uutisen kapteinille aavistamatta, että miss\nHalliburtt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä\nvihlovan parun ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi\nmiss Jennyn hänen hyttiinsä, ja häntä täytyi kaikin mahdollisin keinoin\nhoitaa, ennenkuin hän virkoomaan saatiin.\n\nKun hän taas avasi silmänsä, yhtyivät ne kapteiniin, joka laskemalla\nsormen huulillensa antoi hänelle merkin olla ääneti. Hänellä oli kykyä\nolla vaiti ja hillitsemään itsensä tuskan huudoista. James Playfair\nkallistui hänen korvansa puoleen ja sanoi:\n\n-- Jenny, kahden tunnin päästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös\nolen minä saanut surmani kokiessani pelastaa häntä.\n\nSitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen.\n\n-- Ja nyt täytyy minun, millä hinnalla hyvänsä, pelastaa Halliburtt,\nvaikka vapautensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä.\n\nRatkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut\npumpulin sisäänsä sälytetyksi, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus,\njoka oli valmis lähtemään kahden tunnin päästä, oli jättänyt North\nCommercial varvin ja makasi avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään\nnousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.\n\nJames Playfair jättäessä miss Jennyn, kello löi 7, ja hän alkoi\nhankkiutua lähtemään. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin\nsuhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn\nhallnssa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille\ntiedon oloista ja suhteista, minkä hetikohta tekikin.\n\n-- Kernaasti -- vastasi Mathew kysymättä mitään. -- Siis kello 9\naikana?\n\n-- Kello 9! Antaka hetikohta lämmittää ja lämmittää aika lailla.\n\n-- On tapahtuva, kapteini.\n\n-- Delphini makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja\nlähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta.\n\n-- Aivan niin!\n\n-- Panettakaa lyhty ison maston päähän. Yö on pimeä ja me saamme sakean\nsumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi, palatessamme\nlaivaan. Teidän täytyy siis pitää se varokeino että soitatte kelloa\n9:sästä alkaen.\n\n-- Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini.\n\n-- Ja nyt, rakas Mathew -- lisäsi James Playfair -- antakaa laittaa\nkevy-vene valmiiksi ja asettakaat siihen kuusi vankinta soutajaamme.\nMinä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän\nhuostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt\nvarjelkoon!\n\n-- Jumala meitä varjelkoon! -- vastasi Mathew.\n\nHeti paikalla antoi hän tarpeelliset käskyt virittää valkeata kattilain\nalle ja laittaa vene valmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä\nvalmiina. Sanottuansa viimeisen jäähyvästin miss Jennylle, astui James\nPlayfair veneesen ja taisi, laskiessaan laivasta ulos, nähdä isoja,\nmustia savutupruja katoavan sakeaan sumuun.\n\nKaikki oli synkkään pimeyteen peitettynä. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolon\nhiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät\nuneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valkeita tuikki siellä ja\ntäällä pimeässä. James Playfair oli ottanut ruorin ja ohjasi venettänsä\nvakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä poikkikuljettavaa matkaa\noli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä\ntarkimmasti laskenut asemansa, niin että hän suoraa linjaa taisi laskea\nCharlestonin nientä kohti.\n\nKello löi 8 Saint Philippissä, kuu veneen keulatokka törmäsi\nWhite-Pointia vasten. Oli vielä tunnin ajan odottaminen, ennenkuin\nCrockstonin määrämä kellonlyönti oli kuuluva. Kaji oli aivan tyhjä\nihmisistä. Ainoastaan vartiomiehet etelä- ja itäpattereilla\nastuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika\nei kuluuut niin pikaa, kuin hänen malttamattomuutensa vaati.\n\nKello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, joilla\nairot olivat valmiina pois lähtöön, ja lähti eteenpäin. Mutta tuskin\noli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhtyi yövahtiin, jossa oli\nyhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin,\nlujalla päätöksellä käyttää sitä jos niin tarvittaisiin.\n\nPatrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:\n\n-- Mikä vene tuo on?\n\n-- Delphinin kevy-vene -- vastasi kapteini.\n\n-- Ja kuka te olette?\n\n-- Kapteini James Playfair.\n\n-- Kah, kun luulin teidän jo menneen ja jo olevan Charlestonin vesien\nahtailla suilla.\n\n-- Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan ... ja minun pitäisi jo olla\nmatkallakin ... mutta...\n\n-- Mutta? ... kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.\n\nJames Playfairille pisti yht'äkkiä ajatus päähän ja hän vastasi:\n\n-- Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin\nunhottaa hänen tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kuin vielä\naikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan.\n\n-- Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin.\n\n-- Se juuri.\n\n-- Mutta olisihau sopinut hirttää hänet täällä yhtä hyvin kuin\nkotonakin -- sanoi johtaja naurahdellen pilapuheellensa.\n\n-- Sen hyvin tiedänkin -- vastasi James Playfair -- mutta parempi on\nettä kaikki käy laillista menoansa.\n\n-- Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren\npattereilta.\n\n-- Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon\npääseväni uloskin samala lailla.\n\n-- Onnea matkalle, kapteini.\n\n-- Kiitos!\n\nTuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaiat hiljaa\nrannalla.\n\nSamalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämensä\nlyövän niinkuin se olis ollut halkeamaisillaan. Vihellys vingahti ilman\nläpi. James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuullellen\nja antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui,\npuettuna avaraan Skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen\nkaikille suunnille: James Playfair riensi häntä vastaan.\n\n-- Mr Halliburtt? -- kysyi kapteini.\n\n-- Minä olen -- vastasi kaapuun puettu mies.\n\n-- Jumala olkoon kiitetty! huudahti James Playfair.\n\n-- Lähtekäämnte laivaan silmänräpäystäkään menettämättä. Mutta missä\nCrockston on?\n\n-- Crockston? -- kysäsi Halliburtt kummastuttavalla äänellä. -- Mitä\ntarkoitatte?\n\n-- Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen\npalvelijanue Crockston.\n\n-- Mies, joka saatti minun tänne, on vanginvartija linnassa -- vastasi\nHalliburtt.\n\n-- Vanginvartija! -- huudahti James Playfair.\n\nSelvä oli nähdä ettei hän ymmärtänyt puheesta mitään, ja tuhansia\npelkoja ahdisti häntä.\n\n-- Se on tietty, että se oli vanginvartija! -- virkahti eräs hyvin\ntunnettu ääni. -- Vanginvartija nukkuu kuin pölkky pimeässä kopissaan.\n\n-- Crockston! Sinäkö se olet? -- kysyi Halliburtt.\n\n-- Minä olen, herra, mutta pois nyt pakinat! Sitte saatte tietää\nkaikki. Henkenne on kaupalla! Heti laivaan!\n\nKaikki kolme astuivat veneesen.\n\n-- Ulos maasta! -- huusi kapteini.\n\nKuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.\n\n-- Eteenpäin! -- komensi James Playfair, ja vene viilsi tietänsä kuin\nkala Charlestonin sataman pimeillä laineilla.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nVene, kuuden vahvan matruusin soutamana, kiisi nyt eteenpäin\nankknripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James Playfairin oli\ntyöläs pitää oikeata suuntaa. Crockston oli istunut keulan puoleen ja\nmr Hallihurtt perän puoleen kapteinin luokse. Halliburtt, joka alussa\noli hämmästyksissään näkemästä palveliansa, yritti puhuttelemaan häntä,\nmutta tämä antoi liikennöllä hänen ymmärtää, että hänen tuli olla\nhiljaa.\n\nKun vene muutamain minuutien perästä oli avoimella redillä, päätti\nCrockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä Halliburtin\nkantavan sydämessään muutamia kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.\n\n-- Niin, rakas herrani -- sanoi hän -- vanginvartija on paneutunut\nminun paikalleni kopissa, jossa, hänen juuri tuodessa minulle\niltaistani, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen\nniskakuoppaan ja toisen vatsaa vasten, huumaavaksi keinotsi. Oivallinen\nlaatu osoittaa kiitollisuutta! Sitte otin hänen vaatteensa ja\navaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin\neditse. Ei se ollut sen vaikeampaa.\n\n-- Mutta missä tyttäreni on? -- kysyi Halliburtt.\n\n-- Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin.\n\n-- Tyttäreni täällä! -- huudahti amerikalainen, hypäten ylös\npaikaltansa.\n\n-- Hiljaa vain! -- vastasi Crockston. -- Muutamia minuutia vielä, niin\nolemme pelastuneet.\n\nVene kiisi nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla.\nJames Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä\nepäilytti, mitä snuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä niin pimeä oli,\nettä soutajat eivät nähneet airon neniä.\n\n-- Kuinkas käy, herra kapteini? -- kysyi Crockston.\n\n-- Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa --\nvastasi kapteini. -- Ettekö näe mitään, Crockston?\n\n-- En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta, olkaa\nhuoleti, kyllä perille tulemme, ja linnassa he eivät mitään aavista.\n\nNämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti nähtiin lentävän ilmassa\nja räjähtyvän suunnattoman korkealla.\n\n-- Merkki! -- huudahti James Playfair.\n\n-- Tuhat tulimmaista! arveli Crockston -- se varmaankin tulee linnasta.\n\nToinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaa suuntaa kuin\nensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin sama merkki\npeninkulman päästä keulan puolella.\n\n-- Tuo tulee Fort Sumterista -- äännähti Crockston -- ja on merkkinä\nettä joku on karannut. Vahvoja vetoja, pojat! Kaikki on keksitty.\n\n-- Riipokaa aika lailla, ystäväni -- huusi James Playfair, kehoittain\nmatruusiansa. -- Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tietä. Emme ole\nkahdeksaa sataa kyynärää Delphinistä. hiljaa, minä kuulen kellon äänen\nlaivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme perillä viidessä\nminuutissa.\n\nMatruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin\nnäytti viistävän vettä. Kaikkein sydämet sykkivät. Kanuunanlaukaus\nkuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä veneestä\nCrockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka arvattavasti\noli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.\n\nSamassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa.\nPäämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene\nlaski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli suljettuna\nisänsä syliin.\n\nVene hissattiin heti ylös, ja James Playfair riensi kajutan katolle.\n\n-- Mathew, onko meillä tarpeeksi asti korkea paino?\n\n-- On, kapteini.\n\n-- Siis ankkuritouvi poikki ja sitte eteenpäin täydellä höyryllä!\n\nMuutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat ruuvit laivaa\npääväylää kohti ja niin ulkouttivat häntä Sumter-linnasta.\n\n-- Mathew -- sanoi Playfair -- me emme saata ajatella mennä väylää\nmyöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan\nliittolaisten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki redin oikeata\npuolta kuin mahdollista, valmiina vastaanottamaan kutin\nyhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies ruorissa?\n\n-- On, kapteini.\n\n-- Antakaat sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo\nhohtaa jo koneestakin, mutta sitä ei voi korjata.\n\nTämän puhelun ajalla meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella,\nmutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan\npuolelle, oli hänen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei\nhänen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä ollut hän enempää kuin puolen\npeninkulman päässä siitä, kun kaikki ampureiät kerrassa välähtivät ja\nkuulasade hirmuisten pamausten ohella lensi aluksen keulan editse.\n\n-- Liika varhain, poropeukalot! -- äännähti James Playfair\nnaurahdellen. Masinisti, lisää painoa!\n\nLämmittäjät lisäsivät valkeata, ja Delphin tärisi kaikissa runkonsa\nosissa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi särkymäisillään ollut.\n\nSamassa kuului vielä pamaus ja uusi heitännäisroikkaus viuhahti perän\ntaakse höyryä.\n\n-- Liika myöhään, naudat! huudahti kapteini oikein ärjäisten.\n\nCrockston, joka silloin oli perän puolessa arveli:\n\n-- Se oli numero yksi! -- muutamia minuutia vielä, niin olemme kuitit\nliittolaisista.\n\n-- Ettekö siis luulekaan meillä olevan mitään peljättävänä\nSumter-linnasta? -- kysyi James Playfair.\n\n-- En, en vähintäkään, mutta kyllä kaikkea Moultrie-linnasta\nSullivan-saaren viimeisellä nenällä. Mutta siellä taas niillä vain on\npuolen minuutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heihän\npitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten\neivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä.\n\n-- Sumterlinnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.\nPaahtakaa päälle, enemmän valkeata!\n\nJuuri samassa ja ikäänkuin James Playfair itse olisi komentanut: tulta!\nvalaistiin taivas kolminkertaisella tuliviirulla. Hirmuinen pamaus\nkuului, jota seurasi ratina laivalla.\n\n-- Tällä kertaa osasivat -- sanoi Crockston.\n\n-- Mathew -- huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi\nkeulan puolessa -- kuinka kävi?\n\n-- Klyyväri-puomi meni mereen.\n\n-- Saiko kukaan haavaa?\n\n-- Ei, kapteini.\n\n-- No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan väylälle ja laske\nsaarta kohti.\n\n-- Saittepa pitkän nenän, eteläläiset -- huudahti Crockston -- ja jos\nmeidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin\npidän Yhdysvallan kuulat parempina. Ne ovat helpommat sulata.\n\nKaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut\nvielä luulla pääsneensä eheänä tästä leikistä sillä jos Morris-saari ei\nollutkaan varustettuna niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia\nkuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat\nhelposti ampua aluksen semmosen kuin Dglphin upoksiin.\n\nYhdysvaltalaiset saarella ja piiritys-laivat olivat Sumter- ja\nMoultrie-linnain tulesta tulleet Delphiniin huomautetuiksi. Piirittäjät\neivät voineet millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen\nhöykkäykseen, joka ei näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin\nluulivat he pitävänsä olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.\n\nTätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien\nkautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä\nneljännes-tuntin päästä nähtiin pimeällä taivaala tulijuovia. Pieniä\npommia porahteli roikkana höyryn ympärille veteen, joka pärskyi\nlaivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta\nkannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä. Näiden pommien\nolisi, kuten sittemmin tultiinkin havaitsemaan, pitänyt räjähtyä\nsadoiksi kappaleiksi ja peittää sadan kahdenkymmenen neliöjalan alan\ngreikalaisella tulella, jota ei kukaan olis voinut sammuttaa ja joka\nolis palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi olis\npistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille ne äskettäin oli keksitty\nja olivat vielä sangen vajavaiset. Kun pommi kerta oli viskattu, pysyi\nsen akseli kiepomis-liikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena ja\nsiis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski kannallaan\nsen sijaan että olis iskenyt huipullaan, johon räiskä-aine oli pantuna.\nTämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään pelasti Delphinin varmasta\nhäviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät tehneet pudotessaan alukselle\nmitään mainittavaa vahinkoa, vaan se pitkitti korkealle ahdistetulla\nhöyryllä matkaansa ahdinkoveden kautta.\n\nHalliburtt, ja tyttärensä etsivät James Playfairin peränpuolelta,\nvastoin hänen selvää kieltoansa. Kapteini mieli pakoittamaan heitä\npalamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti tahtovansa jäädä hänen\nluoksensa.\n\nHalliburtt, joka oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä,\nlikisti hänen kättänsä voimatta saada sanaa suustansa.\n\nDelphin meni nyt suurella nopeuudella aavaa merta kohti. Hänen ei\ntarvinnut enempää kuin kolme peniukulmaa vielä laskea tätä väylää\nollaksensa Atlantin ulapalla. Jos se oli puhdas kryssääjistä, niin\nhänkin oli pelastunut. James Playfair tunsi ihmeellisen hyvästi\nCharlestonin lahden ja temppueli laivallaan verrattomalla tarkkuudella.\nHänellä oli siis täysi syy uokoa, että rohkea yrityksensä onnistuisi,\nkun samassa eräs matruusi kokkapenkereltä huusi:\n\n-- Purjehtija!\n\n-- Purjehtijako? -- huudahti kapteini.\n\n-- Vasemmau puolisen looringin puolella.\n\nNyt näkyi sumun läpi iso rekatti, joka näytti aikovau sulkea sataman\nsuun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi\nvauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.\n\n-- Oikealle kädelle ruori! -- huusi kapteini.\n\nSitte hyökäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen\nkäskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki\nyhdellä ainoalla ruuvilla ihmeellisen kiukun pyöräyksen. Se oli sillä\ntavoin välttynyt hyökäämästä yhdysvaltalaisrekattia kohti ja meni\nniinkuin sekin kulkuveden suulle päin. Nyt oli nopeus se, jonka piti\nratkaista asian.\n\nJames Playfair ymmärsi, että siitä rippui hänen, miss Jennyn, tämän\nisän ja koko laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä\nDelphiniä.\n\nSen mustasta savusta, joka korsteinista tuprusi, oli nähtävä, että se\nvoimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut se, joka\ntahtoi jäädä takapajulle.\n\n-- Kuinka korkealla on höyry? kysyi hän koneenhoitajalta.\n\n-- Mahdollisen korkein ponnistus -- vastasi tämä -- höyry pursuaa ulos\nvakuus-tuhottimien kautta.\n\n-- Painoa tuhottimille! komensi kapteini.\n\nKäskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olis saattanut ilmaan\nlentää.\n\nDelphinin meno kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä\nvikevyydellä.\n\n-- Kivottakaa höyryä, kivottakaa! -- huusi James Playfair ehtimiseen.\n\n-- Mahdotonta -- vastasi koneenhoitaja -- tuhottimet ovat hengen\npitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukuihin asti.\n\n-- Mitä se tekee? Mättäkää väkiviinassa kastettua pumpulia sisään.\nMeidän täytyy eteenpäin ja sivu tuosta kirotusta rekatista.\n\nNämä sanat knultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa\nsilmiin, kuitenkin hätäilemättä. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin\nkouehuoneesen. Eräästä väkiviina-astiasta lyötiin pohja irti ja tuota\npalavaa ainetta syydettiin, ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi\nkuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta\ntoisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit\ntekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat\nsuunnatonta painoa, alus lensi aaltojen nenitse, saumat natisivat, ja\nkorsteinista tuprusi tulta ja savua mahdottomasti. Delphin oli joutunut\nhirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin rekatista sivu ja\njätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minuutin päästä oli se ulkona\nväylästä.\n\n-- Pelastuuut! huudahti kapteini.\n\n-- Pelastuneet! -- vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.\n\nCharlestonin valotorni alkoi jo kadota länsietelään. Sen tulien välke\nhimmentyi, ja jo luultiin olevansa kaukana kaikesta vaarasta, kun\npommi, viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä,\nviuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli noudattaa sen rataa, sen\ntuiipyrstön johdolla, jotka se jätti jälkeensä.\n\nTällä sllmänräpäyksellä nousi levottomuus, jota on mahdoton selittää.\nKaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen heitännäisen tekemää\nkaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen minuutin\nperästä putosi se Delphinin keulalle.\n\nMatruusit, säikähyksissään, pakenivat perän puoleen, eikä yksikään\nuskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää\ntultansa.\n\nMutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökäsi tätä peljättävää\nhävityskonetta kohti. Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin\nkäsiinsä, jolla aikaa tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja\nviskasi sen inhimillistä enemmällä voimalla mereen.\n\nPommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähtyi hirmuisella\npaukauksella.\n\n-- Hurraa, hurraa! -- huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston\nhieroi kämmeniänsä.\n\nKohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren vettä; Amerikan\nrannikko katosi pimeään katoamistansa, ja kaukaiset tulet, jotka\nristeilivät toisiansa taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli\nyleinen Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten\nvälillä,\n\n\n\n\nX.\n\nKotiintulo.\n\n\nKotiintuloa seuraavana aamuna auringon noustessa oli Amerikan rannikko\nkadonnut näkyvistä. Laivaa ei näkynpt ilman rannalla, ja Delphin, joka\noli heikentänyt vauhtiansa, meni nyt huoleti Bermudas-saaria kohti.\n\nPaluumatka ei ollut mistään merkillinen, ja kymmenen päivää siitä kun\nDelphin oli lähtenyt Charlestonista, alkoi Irlannin rannikko siintää.\n\nKapteinin ja Jennyn välillä oli ystävyyss syntynyt, jonka vähimminkin\ntarkkasilmäiset olivat ennakolta nähneet. Mitenkäpä Halliburtt\ntaisikaan osoittaa kiitollisuuttansa siitä alttiiksi-antauvaisuudesta\nja uskaliaisuudesta, minkä hänen pelastajansa oli osoittanut, muutoin\nkuin saattamalla hänen onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä?\n\nJames Playfair ei malttanut odottaa siksikuin pääsisi Englannin\nkulkuvesille, enuenkuin miss Jennylle ja hänen isällensä lausui ne\ntunteet, jotka olivat vallanneet hänen sielunsa, ja jos saapi uskoa\nCrockstonin sanoja, vastaanotti miss Jenny tämän tunnustuksen ilolla,\njota hän ei kokenutkaan salata.\n\nSeuraus tästä oli, että jonkun ajan perästä tämän jälkeen melkoinen\nihmislauma oli kokoontunut Saint Mungon, Glasgowin vanhan tuomiokirkon\nraskaiden holvien alla. Siellä nähtiin merimiehiä, kauppiaita,\ntehtailijoita, virkamiehiä, niinpä kansaa kaikenlaista. Urhea Crockston\noli todistajana miss Jennylle, joka oli morsiameksi puettuna, ja tuo\nkunnon mies itse välkkyi omenankarvaisessa hännystakissa kullatuilla\nnapeilla. Setä Vincent seisoi uljaana veljensä pojan vieressä.\n\nNyt vietettiin näetsen James Playfairin, kauppahuone Vincent Playfairin\nja Kumpp:n Glasgowissa yhdysmiehen, ja miss Jenny Halliburtin\nBostonista vihkiäisiä.\n\nJuhlallisuus oli komea ja loistoisa. Jokainen tunsi Delphinin historian\nja arveli tämän nuoren kapteinin kyllä ansainneen semmoisen palkinnon\njalomielisestä teostansa. Itse oli hän ainoa joka katsoi tulleensa\nylenmäärin paikituksi.\n\nIllalla piti setä Vincent loistavat pidot, ison illallisen ja tanssit,\nja jakoi rahoja Gordon-kadulle keräytyneelle ihmislaumalle. Tällä\nmuistettavalla illallisella näytti Crockston, joka muuten pysyi\nasianomaisessa piirissänsä, ihmeteltävän hulmiuden.\n\nItsekukin oli onnellinen näissä häissä, mitkä omasta onnestaan, mitkä\ntoisten joten ei aina ole juhlamenoissa semmoisissa.\n\nMyöhemmin illalla, vieraiden mentyä pois, James Playfair suuteli\nsetäänsä molemmille poskille ja sanoi:\n\n-- No, kuinka teistä nyt on, setä?\n\n-- Niin, kuinka sinusta itsestäsi on, James?\n\n-- Oletteko tyytyväinen siihen verrattomaan lastiin, minkä olen tuonut\nDelphinissä? kysyi kapteini Playfair, likistäen nuoren, uskaliaan\nrouvansa rintaansa vasten.\n\n-- Sen uskon hiivatin hyvästi -- vastasi tuo ammattiinsa tuiki\njuurtunut kauppias. -- Pumpulin olen jo myönyt kolmensadan\nviidenkahdeksatta prosentin voitolla.\n\n\n\n"]