[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQRCQ8ityPVLYpCfUibdFeijIOwTv4NnANzRaSxXkzy8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},537,"Unkarilainen Nabob","Jókai, Mór",1825,1904,"537-j-kai-m-r-unkarilainen-nabob","537__Jókai_Mór__Unkarilainen_Nabob",null,"romaani",[],[],"fi",1853,1889,117397,760075,false,39096,[23,24],"Aristocracy (Social class) -- Hungary -- Fiction","Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[26],"Novels","\"Unkarilainen Nabob: Romaani\" by Mór Jókai is a novel published in 1853. Set in early 19th-century Hungary during the Reform Era, the story follows the extravagant Count János Kárpáthy, an immensely wealthy \"nabob\" living a reckless life on his vast estates. When he marries young Fanny Mayer from humble origins, his world transforms dramatically. The novel depicts the contrasts between aristocracy, bourgeoisie, and peasantry while exploring themes of inheritance, social ambition, and Hungary's transition from backwardness to modernity. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Wainio, Niilo E. (Niilo Engelbrekt)",272,"Jókain Unkarin reformiaikaan sijoittuva romaani kuvaa 1820-luvun unkarilaista aatelistoa ja yhteiskunnallista murrosta. Tarina keskittyy upporikkaaseen ja tuhlaavaiseen Kárpáthy-suvun päämieheen, jonka elämäntapa ja perintöriidat nostavat esiin aikakauden moraaliset kysymykset. Värikäs kertomus yhdistää huumoria ja romantiikkaa historialliseen kuvaukseen.","Mór Jókain 'Unkarilainen Nabob' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 537.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UNKARILAINEN NABOB\n\nKirj.\n\nMauri Jókai\n\n\nUnkarin kielestä suomensi Niilo E. Vainio\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n\n I OSA:\n\n    I. Omituinen mies.\n   II. Kauppa elävästä ihmisestä.\n  III. Rousseaun haudalla.\n   IV. Nuoret jättiläiset.\n    V. Taiteen alalta.\n   VI. Teaatteritaistelu.\n  VII. Chataqvela.\n VIII. Helluntaikuningas.\n   IX. 1825.\n\n II OSA:\n\n    I. Erään perheen kirous.\n   II. Kiusaaja kirkossa.\n  III. Maksettu.\n   IV. Nabobin nimipäivä.\n    V. Odottamaton käänne.\n   VI. Metsästäjä kuopassa.\n  VII. Kohtaus.\n\n III OSA:\n\n    I. Isänmaallinen laitos.\n   II. Vaimo parka!\n  III. Ystävätär.\n   IV. Juhla.\n    V. Metsästäjät.\n   VI. Tuhannet tuskat.\n  VII. Vakooja.\n VIII. Sydän ei syttä valkeampi.\n   IX. Vaarallinen koe.\n    X. Harmillisia havaintoja.\n   XI. Zoltán Kárpáthi.\n  XII. Salaisia tervehtijöitä.\n XIII. Testamentti.\n  XIV. Jäähyväisiä.\n   XV. Ihmisten puheita.\n\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\nMauri Jókai on jo suomalaiselle yleisölle tunnettu ja rakas nimi.\nHänen lukuisista, saattaisipa melkein sanoa lukemattomista teoksistaan\nei tosin vielä ole aivan monta Suomen kielellä ilmestynyt. Vain\nnämät: _Carinus_ (suomentanut J. Päivärinta, 1875), _Paholaisen\npäiväkirja_ (suom. O. Blomstedt, 1877), _Uusi tilanhaltija_ (suom.\nallekirjoittanut, 1878), _Rakkaita sukulaisia_ (suom. allekirjoittanut\n1879), _Kymmenen M. Jókain novellia_ (suom. A. Genetz, 1881),\n_Rakkauden narrit_ (suom. Elisabeth Löfgren, 1881), _Sotakuvia 1848 ja\n1849 vuosilta_ (suom. J. Krohn, 1884) ja _Kiusaaja_ (suom. N.E. Vainio,\n1885) sekä lisäksi muutamia lyhyempiä aikakauskirjoissa ja\nsanomalehdissä julkaistuja kertomuksia. Mutta näitten joukossa -- jotka\nkaikki, paitsi \"Rakkauden narrit\", ovat suoraan alkukielestä käännetyt\n-- on kuitenkin ne kaksi teosta, joissa Jókain kirjailijanero ilmenee\neheämpänä ja sopusointuisempana kuin missään muissa hänen teoksissaan\nja joita sen vuoksi syystä pidetään hänen etevimpinä tuotteinaan, nim.\nromaani \"Uusi tilanhaltija\" ja novelli \"Rakkaita sukulaisia\".\nEdellisten lisäksi tulee nyt _Unkarilainen nábob_.\n\nKaikista Unkarin kaunokirjailijoista on Jókai saavuttanut kansansa\nsuurimman suosion. Ei kenenkään muun kirjailijan teoksia lueta\nsemmoisella mielihalulla, semmoisella ihastuksella kuin hänen. Hän on\nmyöskin kaikista Unkarin kirjailijoista ulkomailla parhaiten tunnettu\nja suosittu; hänen teoksiansa on käännetty kaikkien sivistyskansojen\nkielille, jopa kiinalaisten ja japanilaistenkin.\n\nMikä on näin suuren suosion Jókaille tuottanut?\n\nEnsi sijassa epäilemättä hänen erinomainen kertoilijakykynsä ja\ntavattoman rikas mielikuvituksensa. Siinä suhteessa ei kukaan\nunkarilainen kirjailija vedä hänelle vertoja. Mitä hän kertoo on usein\nvähemmän arvoista kuin se, että hän kertoo. Me emme aina usko niitä\neriskummallisia, liioiteltuja kuvauksia, joita hänen uhkuva\nmielikuvituksensa synnyttää, mutta se elävyys, se luonnollisuus, se\nyksinkertaisuus, jolla hän näitä uskomattomia asioita kertoilee,\nmiellyttää meitä. Sentähden Jókai harvoin on ikävä, ja se, joka vain\nikävyydestä romaaneja lukee, löytää hänestä hyvän huvittelijan. Tosin\nsaattaa hänen kertomistavassaankin keksiä vikoja, mutta yleensä\nkuitenkin hänen kertomiskykynsä on se, johon kaikista hänen\nkirjailijalahjoistaan on suurin arvo pantava, ja siinä suhteessa hän\nmyöskin on vaikuttanut paljon hyvää Unkarin koko kaunokirjallisuuteen.\n\nToiseksi hän enimmiten osaa hyvin valita kertomuksensa aiheet ja\nesineet. Melkein aina hän ottaa käsiteltäväksensä semmoisen aiheen,\njoka miellyttää Unkarin yleisöä. Jókai tietää tahi vaistomaisesti\ntuntee, minkä aikojen, olojen ja yksilöiden kuvailemisella hän\nparhaiten löytää tien kansalaistensa sydämeen. Useimpien romaaniensa\naiheen hän on ottanut nyky- tahi sen lähinnäedelliseltä ajalta;\nkuvauksensa hän mielellään kutoo jonkun kansanmieleisen aatteen tahi\nmuistettavan tapauksen yhteyteen. Semmoisista onkin vastamainittu aika\nUnkarin kansan elämässä varsin rikas: tämän vuosisadan alkupuolella\nkansallishengen uusi herääminen kaikkine sitä seuraavine jaloine\npyrintöineen kansallisen kielen ja kirjallisuuden edistämiseksi sekä\nmonenlaisten yhteiskunnallisten epäkohtain ja vanhentuneiden laitosten\npoistamiseksi; sittemmin saman vuosisadan keskivaiheilla tuo\nkunniarikas, vaikka onneton vapaussota, ja sitä seuraava kansallisen ja\nvaltiollisen itsenäisyyden alennus- ja sortokausi; vihdoin saman\nitsenäisyyden jälleen voimaansa ja arvoonsa saattaminen sekä kansan\nkohoaminen ennen tuntemattomaan valtiolliseen vaikutusvoimaan. Selvää\non, että tämmöisten suurten tapahtumain pohjalle perustuvat runolliset\nkuvaukset, ylempänä mainitulla mestarillisella kertomiskyvyllä\nesitettyinä sekä tuon Jókaille kuten yleensä kaikille unkarilaisille\nominaisen hehkuvan isänmaanrakkauden ja tulisen kansallistunteen\nelähyttäminä, ovat omiansa mitä suurimmassa määrässä viehättämään\nlukijoita.\n\nVielä mainittakoon, että Jókai teoksissaan esittää myöskin suuria\nluonnon-onnettomuuksia, semmoisia kuin vedenpaisumus Pestissä, Tiszan\ntulvat, Komárom'in maanjäristys, ruttotaudit, nälkävuodet ja muita\nluonnon merkillisyyksiä. Ja kun hän näitten kuvailemisessa osoittaa\nyhtä suurta taitoa kuin muitten asiain kertomisessa, on helposti\nymmärrettävä, että nuo tuommoisetkin kuvaukset puolestaan kohottavat\nhänen romaaniensa vaikutusta.\n\nUnkarilaista kansan-elämää kuvaillessaan Jókai niinikään on mainio. Ne\ntyypit, jotka hän siitä tuo esille, ovat todellisuudesta otetut, niin\nsanoakseni magyarilaista lihaa ja verta, vieläpä henkeä, kaikkine\nunkarilaisten kansallisluonteessa tavattavine hyvine ja huonoine\npuolineen, joita viimemainituita Jókai ei suinkaan tahdo peitellä eikä\nsalata. Ei yksikään muu kirjailija ole ymmärtänyt kuvailla tuota\nkirjavaa, väririkasta kansan-elämää niin viehättävällä tavalla kuin\nhän. Sitä tehdessään hän usein näyttää ikäänkuin täydellisesti\nvaipuneen tuohon samaiseen elämään. Silloin myöskin hänen huumorinsa\nilmenee kaikessa luonnonomaisessa raikkaudessaan.\n\nHuumorikin on näet yksi Jókain huomattavimpia kirjailijaominaisuuksia.\nNiinkuin Dickens'illä on Jókaillakin aivan erinomainen taito\njokapäiväisimmissäkin tapauksissa ja henkilöissä havaita hullunkuriset\npuolet. Tämä näkyy varsinkin hänen ylempänä mainitusta \"Rakkaita\nsukulaisia\" nimisestä novellistaan, joka alusta loppuun uhkuu mitä\nhauskinta leikillisyyttä ja sukkeluutta. Mutta ei sitä puutu muissakaan\nhänen teoksissaan, eipä edes niissä, joitten esineenä on mitä\nsynkimpien ja kurjimpien olojen esittäminen. Todistuksena siitä\nmainittakoon \"Uusi tilanhaltija\". Se kuvailee sitä surullista\naikakautta Unkarissa 1850-luvulla, jolloin siellä vallitsi täydellinen\npoliisi- ja vakoilijavalta, jolloin kaikki kansalliset ja valtiolliset\noikeudet olivat unkarilaisilta riistetyt ja maahan tallatut, jolloin\nei edes Unkarin tiedeakatemian sallittu pitää istuntoja. Luulisi,\nettä tämmöisen kamalan ajan kuvaileminen muodostuisi joksikin\nkorkeantraagilliseksi murhenäytelmäksi tahi ainakin muuten kovin\nvakavaksi ja juhlalliseksi teokseksi. Vielä mitä! \"Uusi tilanhaltija\"\non läpeensä humoristinen romaani, jossa sekä pää- että sivuhenkilöt,\nkukin omalla tavallaan huvittavat lukijaa ja saavat hänet tuon\ntuostakin makeasti naurahtamaan.\n\nVielä on mainittava Jókain selvä, sujuva ja kansanomainen kieli,\njota jokainen helposti voi ymmärtää ja nauttia. Hän käyttää\naitounkarilaisia, sattuvia, luonteenmukaisia lauseita ja puheenparsia,\njotka aina ovat paikallaan. Tämä kielen unkarilaisuus ja sujuvaisuus\ntekee hänen tyylinsä luonnolliseksi, mehukkaaksi ja maalailevaksi sekä\nkokonaan poikkeavaksi siitä milloin oratoorisesta milloin vaikeasti\nkäsitettävästä tahi kuivakiskoisesta maneerista, joka suuremmassa\ntai vähemmässä määrässä on Unkarin vanhempien novellin- ja\nromaaninkirjoittajien tunnusmerkkinä.\n\nNämät nyt luetellut ansiot ovat niin suuret, että ne peittävät monta\npuutetta, jommoisista Jókaikaan ei suinkaan ole vapaa. Hänen\npääansionsa, tuo uhkuva, tyhjentymätön mielikuvitus on samalla, sopii\nsanoa, hänen päävikansakin. Rajattomuudessaan se usein -- varsinkin jos\nhän jättää enemmän tunnetut aikakaudet ja oman maansa olot -- turmelee\nkertomuksen todenmukaisuuden, henkilöiden tarkat rajapiirteet,\nperusjohteitten sielutieteellisen pätevyyden ja yleensä koko teoksen\nsisällisen totuuden. Niinpä puuttuu muutamista hänen historiallisista\nromaaneistaan -- esim. _Transilvaanian kultakausi_, _Turkkilaismaailma\nUnkarissa_ ja _Epäjumala-linna_ -- todellisen ajankuvauksen vankka\npohja, vaikka monet yksityiskohdat ovatkin loistavasti esitetyt.\nItämaisissa ja haaveellisissa kertomuksissa taas -- semmoisissa kuin\nesim. _Tulevan vuosisadan romaani_ ja _Oceania_ -- se houkuttelee hänet\ntäydellisiin mielettömyyksiin. Tähän hillitsemättömään mielikuvitukseen\nei hänen muodostamis- ja luonteenkuvaamisvoimansa ole missään\ntasasuhdassa. Henkilönsä hän varustaa mielellään yliluonnollisella\nvoimalla, joka usein tekee koko toiminnan pilventakaiseksi. Jókain\nromaanien päähenkilöt, jotka tavallisesti ovat huonommin onnistuneet\nkuin syrjähenkilöt, näyttävät usein siltä kuin he salaisuudessa\nhautoisivat jotakin, jolla voisivat hämmästyttää ja kummastuttaa meitä.\nHänen sankarinsa ovat enimmiten ulkonaisesti huikaisevia, mutta\nsisällisesti jotensakin tyhjiä. Harvoin tiedämme, mimmoisiksi he\nmuuttuvat, sillä se ei riipu niin paljon heidän hyvien tai huonojen\nominaisuuksiensa laadusta, heidän intohimojensa luonnosta kuin\nrunoilijan oikusta.\n\nMitä erittäin siihen romaaniin tulee, joka nyt lasketaan suomalaisen\nyleisön käteen, niin siinäkin kyllä tavataan vastamainittuja virheitä,\nmutta myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, ylempänä lueteltuja\nansioita. Kaikista Jókain romaaneista on _Unkarilainen nábob_ se, jota\nUnkarissa on enimmin luettu ja josta useimmat painokset (viisi) on\notettu. Erittäinkin on se jo alusta alkaen ollut nousevan nuorison\nlempiromaani ja on yhä vielä, vaikka siinä kyllä on kohtia, jotka eivät\nliene liioin nuorisoa varten kirjoitettuja.\n\n\"Unkarilaisessa nábob'issa\" Jókai kuvailee Unkarin yhteiskuntaa,\nsemmoisena kuin se oli tämän vuosisadan alkupuolella, erittäinkin\nsen ylimyskuntaa, joka siihen aikaan yksinomaisesti edusti\nrikkautta, sivistystä ja kansanvoimaa. Osa tästä ylimyskunnasta oli\nepä-isänmaallinen, henkisesti veltostunut, ulkomaalaisuutta apinoiva;\ntoinen osa isänmaallinen ja kansallismielinen, mutta sivistymätön ja\nraaka. Näitten välillä oli kolmas, lukumäärältään vähitellen kasvava\njoukko, joka innokkaasti harrasti kansallistunteen herättämistä,\nkansallisen sivistyksen kohottamista ja yleensä ajanmukaista edistystä\nkaikilla aloilla, niin henkisellä kuin aineellisella. Mitenkä tämän\nviimemainitun ryhmän edustamat aatteet ja pyrinnöt saavuttavat yhä\nenemmän alaa ja vihdoin pääsevät voitolle, sen näyttäminen on puheena\nolevan romaanin tarkoituksena.\n\nSitä varten tekijä tuo esiin edustajia kustakin noista kolmesta\nryhmästä. Toista ryhmää edustaa etupäässä vanha Juhana Kárpáthi, tuo\nkummallinen \"nábob\" eli pohatta, jonka mukaan romaani on nimensäkin\nsaanut. Se kuvaus, joka hänen raaoista kotitavoistaan ja mielettömistä\nhuvituksistaan annetaan, kammottaa meikäläisiä ja hämmästyksellä\nkysymme: ovatko Unkarin rikkaat ylimykset todellakin tuolla tavoin\neläneet? Sitä ei tosin saata heistä yleensä sanoa, mutta varmaa on,\nettä Kárpáthi-ukon kaltaisia on ollut olemassa, sillä hänen kuvaansa\nkaavaillessaan on Jókailla ollut mallina eräs mahtava pohatta Yrjö J.\nTapansa mukaan Jókai kuitenkin on ukon kuvaa liioitellut.\n\nEnsimmäisen ryhmän edustajia on Juhana Kárpáthin veljenpoika Béla eli\nAbellino, joksi hän itse tahtoo itseään nimitettäväksi. Hänet Jókai on\nkuvannut niin perin huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi, ettemme saata muuta\nkuin syvästi inhota häntä, mutta hänenkin kaltaisiansa miehiä kuuluu\ntodellakin olleen niitten unkarilaisten ylimysten joukossa, jotka\nsiihen aikaan, jossa kertomus liikkuu, hävittivät ulkomailla\nomaisuutensa ja terveytensä. Abellinon esikuvaksi olen kuullut\nnimenomaan mainittavan erästä paroonia, jonka Unkarissa ollessani olen\nnähnytkin, mutta onko siinä perää, ei kukaan ole ottanut varmaan\nvakuuttaaksensa. Jókai itse kysyy eräässä \"loppulauseessa\", jonka hän\non liittänyt kysymyksessä olevan romaaninsa toiseen painokseen v. 1858\n(ensimmäinen ilmestyi 1853): \"Onko vielä tähän aikaan näitten\nirvikuvien malleja?\" ja vastaa siihen: \"Sitä en luule enkä väitä; se\nainakin on varmaa, ettei minua vielä ole ahdistanut kukaan, joka olisi\ntuntenut itsensä Abellinoksi\".\n\nMitä vihdoin kolmanteen ylempänä mainituista ryhmistä tulee, niihin,\njotka harrastivat uuden ajan aatteita, niin on Jókai niitten\nedustajiksi tuonut esiin kaksi suurta isänmaanystävää, joitten nimet,\nvarsinkin toisen, säilyvät Unkarin kanan kiitollisessa muistossa miltei\npyhimysloisteen ympäröiminä, nimittäin kreivi Tapani Széchenyin\n(1791-1860), \"suurimman unkarilaisen\", joksi häntä Unkarissa sanotaan,\nja parooni Nikolaus Wesselényin (1797-1850). Jälkimmäinen oli\nSzéchenyin vanhin ystävä ja asetoveri, jonka kanssa hän kauan astui\nsamaa valtiollista uraa, kunnes heidän tiensä myöhemmin, Wesselényin\nyhä yltyvän radikaalisuuden takia, erkanivat, tämän kuitenkaan\nvaikuttamatta mitään häiriötä heidän ystävyyteensä. Nämät henkilöt\nnimitetään romaanissa heidän ristimänimillään, joista suomentaja\nkuitenkin on muodostanut Nikolauksen nimen Niiloksi. -- Jókaita on\nUnkarissa moitittu siitä, että hän on liittänyt nuo kaksi suurta\nnimeä romaaniinsa, antamatta niitten omistajille siinä sittemmin\nmitään varsinaista osaa (joka sen sijaan on tullut heidän\nsielunheimolaisekseen kuvaillun Rudolf kreivin osaksi). Tämän johdosta\ntekijä ylempänä mainitussa loppulauseessaan sanoo: \"Minä pidän näitä\nkahta henkilöä todellisina myytillisinä ilmiöinä yhteiskuntamme\nhistoriassa; niitä syrjäyttäen ei kukaan saata, kiittämättömyydestä ja\ntietämättömyydestä syytetyksi joutumatta, kirjoittaa unkarilaista\ntarkoitusromaania noista ajoista, samoin kuin eivät roomalaiset\nkirjailijat voineet kirjoittaa sankarirunoelmaa ilman Mars'ia ja\nMinervaa; eroitus on vaan siinä, että heistä ei saa kirjoittaa muuta\nkuin mikä on totta, sillä heidän käyttämistään runollisiksi henkilöiksi\nsitä vuosisataa varten, jossa he ovat eläneet, kieltää kunnioittavan\nhellyyden tunne\".\n\nSivumennen mainittakoon vielä, että laulajatar Josefina\nFodor-Mainville, jonka elämänvaiheista kerrotaan ensimmäisen osan\nviidennessä luvussa, on historiallinen henkilö (synt. v. 1793), vaikka\nhäntä meillä tuskin ensinkään tunnetaan tahi ei ainakaan niin paljon\nkuin samassa luvussa mainittua, samanaikuista italialaista laulajatarta\nAngelica Catalania.\n\nNämät lyhyet huomautukset \"Unkarilaisen nábob'in\" tarkoituksesta ja\nsisällyksestä -- ne lienevät Unkarin oloihin vähemmin tutustuneelle\nsuomalaiselle lukijalle tarpeelliset teoksen käsittämistä varten --\nsamoinkuin se isänmaallinen ja kansallinen henki, jota tekijä on\nosannut tähän romaaniin puhaltaa ja joka pian lukijaakin innostuttaa,\nriittänevät selittämään miksi se, kuten jo sanottiin, on tullut\nUnkarin nuorison mieliromaaniksi, jommoisena se tietysti on paljon\nvaikuttanut isänmaanrakkauden ja kansallistunteen elähyttämiseksi ja\nvahvistamiseksi tässä nuorisossa. Tehköön se alkukielen mukaisessa\ntarkassa ja sujuvassa käännöksessä nyt tekijänsä toivomuksen mukaan[1]\nsuomeksi ilmestyessään saman vaikutuksen suomalaisissakin\nlukijapiireissä!\n\nKääntyäksemme nyt muutamiin muihin Jókain huomattavampiin romaaneihin,\nmainittakoon ensiksi _Zoltán Kárpáthi_, joka on jatkoa \"Unkarilaiseen\nnábob'iin\" (ilmestyi jo vuosi tämän jälkeen, 1854). Niinkuin jo nimikin\nosoittaa, on tässä päähenkilönä nábob'in, vanhan \"Juhana-herran\" poika,\nse, josta isä hänen syntyessään toivoi, että hän \"on sovittava isän\npahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka\nKárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle\" ja että\nhänestä tulisi \"suurten ja jalojen aatteiden kannattaja\". Mitenkä\ntämä isän toivo käypi toteen, kerrotaan vastamainitussa romaanissa\nerittäin herttaisella tavalla. Zoltán kehkeytyy siinä innokkaaksi\nisänmaanystäväksi ja jaloksi kansalaiseksi, joka kaikessa harrastaa\nmaansa ja kansansa parasta. \"Zoltán Kárpáthi\" on siis, niinkuin\n\"Unkarilainen nábob'kin\", n.s. tarkoitusromaani. Kun jälkimmäisessä\nkuvaillaan Unkarin ylimyksiä semmoisina kuin heidän ei tule olla,\nnäytetään edellisessä heidän niin sanoakseni ideaalikuviansa. Sen\nohessa siinä kerrotaan muutamia muistettavia tapauksia, niinkuin tuo\nkauhea vedenpaisumus Pestissä v. 1838, jolloin lähes neljätuhatta\nasuinhuonetta sortui maahan ja puolitoista sataa ihmistä hukkui, sekä\nUnkarin kansallisteatterin avaaminen v. 1837, jossa tilaisuudessa\njokaisen unkarilaisen povessa ilmileimahtavaa riemua lämpimillä\nväreillä kuvataan. Suotavaa olisi, että tämäkin romaani saataisiin\nSuomen kielelle käännetyksi.\n\n_Kulta-ihminen_ on hyvin mieltä jännittävä, viehättävä romaani, täynnä\nrunollisuutta ja romantillisia tapauksia, joitten esittämisessä tekijän\nhehkuva mielikuvitus ilmenee kaikessa loistossaan. Se alkaa\nmestarillisella kuvauksella tuosta kuuluisasta Rautaportiksi\nnimitetystä, laivakululle ennen aikaan ja osaksi vielä nytkin kovin\nvaarallisesta Tonavan koskesta Unkarin ja Rumanian rajalla; toinenkin\noivallinen luonnonkuvaus tavataan siinä, nim. talvipakkanen\nBalaton- (Platten-) järvellä. Tämän, niinkuin muutamat muutkin\nromaaninsa, Jókai on sovittanut näytelmäksi; semmoisenakin se on\nsaavuttanut suurta suosiota. -- _Mustissa timanteissa_ kuvataan\nteollisuusosakeyritysten vehkeilykautta 1860-luvun loppuvuosina. --\n_Valtiolliset muodit_ ja _Kivisydämisen miehen pojat_ nimisissä\nromaaneissaan tekijä vie meidät vapaussodan melskeihin samoin kuin\nnovellikokoelmassaan _Sotakuvia 1848-49 vuosilta_. -- _Ja kuitenkin\nliikkuu maa_ on romaani, jossa kuvaillaan Unkarin kirjallisuuden\nja taiteen tienraivaajain taistelua vuosisatamme alussa\nvälinpitämättömyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. -- _Nimetön linna_\nnimisen romaanin historiallisena pohjana on Unkarin aatelin kapina\nv. 1809.\n\n-- _Vanhat, hyvät oikeuden-istujat_ käsittelee samoja uuden ajan\nkevätmyrskyjä kuin \"Unkarilainen nábob\" ja \"Zoltán Kárpáthi\". --\n_Toiset ajat, toiset ihmiset_ sisältää kertomuksen niistä vapaussodan\ntapahtumista vv. 1848-49, joissa Jókai itse oli osallisena, sekä\nmitenkä hänen vaimonsa pelasti hänet itävaltalaisten kynsiin\njoutumasta. -- _Surullisia päiviä_ on kuvaus taantumuskaudesta\nvapaussodan jälkeen. -- _Ylös-alaisin kääntynyt maailma_ on satiiri\nonnenonkijoista. -- _Miksi vanhenemme?_ sisältää likimmiten tekijän\nomat elämänvaiheet.\n\nKävisi pitkäksi ruveta tässä edes näin parilla sanalla viittaamaan\nkaikkien Jókain romaanien sisällykseen. Olkoon siinä kyllä, että vain\nluettelen seuraavat hänen romaaniensa paljaat nimet: _Arkipäiviä_\n(Jókain ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ilmestynyt v. 1846),\n_Köyhiä rikkaita, Maan yllä ja veden alla, Elämän komediantit, Aina\npohjoisnavalle asti, Mies, joka kaikki tietää, Minun, sinun, hänen,\nVerikirja, Janitscharien viime päivät, Varjokuvia, Kirottu perhe,\nMillaiset ovat naiset? Millaiset ovat miehet? Kaunis Mikhal, Yksi on\nJumala, Vapautta lumen alla, Ráby orja, Jotka kaksi kertaa kuolevat,\nTänään_ (jatkoa edelliseen), _Rakastava mestauslavalle asti, Peluri,\njoka voittaa, Jokaisen helvetin lävitse, Löcsen valkoinen rouva,\nMustalaisparooni, Pikku kuninkaat, Kolme marmoripäätä, Ajatustenlukija,\nPater Peter, Lenczi Fráter_. Jókain novelleista mainittakoon kokoelma\n_Dekameron_, jossa on sata sisällykseltään erilaatuista novellia.\n\nOn vielä mainittava, että Jókain vanhemmat teokset, ne jotka\nilmestyivät 1850- ja 60-luvulla, yleensä ovat etevämmät kuin myöhemmin\nilmestyneet, joissa jälkimmäisissä tavataan paljon huolimattomuutta ja\njoihin nähden suurempi pohtiminen olisi ollut tarpeen, ennenkuin tekijä\numpimähkään laski julkisuuteen kaikki, mitä hänen aina virkeä\nmielikuvituksensa herkeämättä tuotti. Ilman näitäkin Jókain ansio\nolisi ollut kyllin suuri, se nimittäin, että hän on Unkarin\nkaunokirjallisuuteen tuonut enemmän kansallista ainesta ja sitä myöskin\ntaiteellisemmin käsitellyt kuin kukaan hänen edelläkävijänsä tahi\naikalaisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisi kai vielä esitettävä joitakuita biograafillisia eli\nelämäkerrallisia tietoja Mauri Jókaista. Niihin on kuitenkin\nsuomalaisella yleisöllä jo ollut tilaisuutta tutustua siinä Jókain\nitsekirjoittamassa elämäkerrassa, joka on liitetty johdannoksi \"Uuden\ntilanhaltijan\" suomennokseen. Parempaa ja kuvaavampaa elämäkertaa ei\nkukaan muu voisi kirjoittaa, sillä se on, niinkuin nimimerkki Y.K.\nmainittua romaania Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvostellessaan sanoi,\n\"pieni taideteos itsessään\". Siinä Jókai kertoo lapsuudestaan -- hän on\nsyntynyt helmik. 19 p:nä 1825 Komárom'in eli Komorn'in kaupungissa;\nvanhempansa olivat asianajaja Samuli Jókai ja Maria Pulay, molemmat\nvanhaa aatelista, reformeerattua uskoa tunnustavaa sukua -- ja\nkoulunkäynnistään Pápassa, jossa hänellä muitten muassa oli toverina\nUnkarin suurin runoilija Aleksanteri Petöfi; kuinka hän sittemmin\nKecskemét'issä suoritti oikeustutkinnon ja sen jälkeen rupesi ajamaan\nlakiasioita, ensin syntymäkaupungissaan ja sitten Pestissä, jossa hän\nkuitenkin pian kääntyi kirjailija-uralle, julkaisten aluksi kaksi\nvihkoa novelleja, _Metsäkukkia_, ja ruveten _Elämänkuvauksia_ nimisen\nviikkolehden toimittajaksi; kuinka hän vallankumousvuonna 1848 oli\nosallisena kansan vapauttamista tarkoittavissa liikkeissä ja, naituansa\nUnkarin suurimman näyttelijättären Rosa Laborfalvyn, seurasi Unkarin\nhallitusta Debreczen'in kaupunkiin, jossa hän toimitti _Iltalehteä_,\ntaistellen siinä noina myrskyisinä aikoina järkevän, isänmaallisen\npolitiikan puolesta; mitenkä hän sittemmin vaimonsa kaikki alttiiksi\npanevan uhraavaisuuden ja erään yksinkertaisen sotamiehen\nkekseliäisyyden kautta pelastettiin joutumasta sen hirmuisen kohtalon\nalaiseksi, joka vapaussodan loputtua mestauslavalla odotti Unkarin\njaloimpia miehiä, ja jonkun ajan päästä saattoi vaaratta palata\nPestiin, jossa hän uudestaan, keskellä ankarinta yksinvaltaisuutta,\nkirjallisilla aseilla alotti tuon kokonaan hukkaan menneen taistelun\nmaansa ja kansansa vapauden hyväksi, taistelun semmoisen, jossa, kuten\nhän itse sanoo, lähes kahden vuosikymmenen kuluessa ei kukaan muu häntä\nsuojellut kuin Jumala eikä kukaan muu häntä rakastanut kuin hänen\nvaimonsa, ja vihdoin kuinka, parempien aikojen Unkarille koitettua,\nhänellä ei enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin, saatuansa\nkansaltaan nauttia \"arvoa, joka on paljon suurempi kuin hänen\nansionsa\".\n\nTuon viehättävän elämäkertansa, jonka pääkohdat tässä nyt on lueteltu,\nJókai kirjoitti 1870 vuoden lopulla. Sen ajan perästä hänen elämänsä\njuoksu on ollut yhtä rauhallinen kuin tyvenen virran, jonka laineita\neivät mitkään sen tielle viskatut louhikot saata kuohumaan. Kansansa\nvilpitöntä kunnioitusta ja rakkautta Jókai nauttii erinomaisen suuressa\nmäärässä, saaden siitä usein näkyviäkin todistuksia. Niinpä hänelle,\nhänen matkustaessaan johonkin maaseutu-kaupunkiin, siellä tavallisesti\nvalmistetaan loistava vastaanotto juhlapitoineen, soihtukulkueineen,\nlaulutervehdyksineen y.m. Että hänen osaksensa myöskin on tullut\nruhtinaallisia suosionosoituksia sekä kunnioitusta Unkarin akatemian\ny.m. tieteellisten ja taiteellisten seurain puolelta, lienee\ntarpeetonta lisätä.\n\nV. 1875 vietettiin hänen 50:ttä syntymäpäiväänsä Budapestissä (ja\nmuillakin paikkakunnilla) komeilla juhlakemuilla, joissa pidettiin\ninnokkaita puheita suositun runoilijan kunniaksi. Tässä tilaisuudessa,\njossa minunkin oli onni olla saapuvilla, Jókai noihin puheisiin\nvastatessaan muun muassa tavallisella leikillisyydellään sanoi\nkirjoittaneensa täyteen tien syntymäkaupungistaan Komárom'ista\nBudapestiin, siis 13 penikulmaa (s.o. jos kaikki rivit hänen\njulkaisemissaan teoksissa ladottaisiin perätysten, täyttäisivät ne\nmainitun välimatkan). Hän oli todellakin mainitun vuoden loppuun asti\nkirjoittanut: a) romaaneja 100 nidettä, b) novelleja 48 nid., c) n.s.\nhumoristisia kirjoituksia (tarinoita, kaskuja, pilajuttuja y.m.s) 28\nnid., d) historiallisia ja valtiollisia kirjoituksia sekä muistelmia 8\nnid., e) kalentereja 8 nid., f) runoja 4 nid. ja g) näytelmiä 4 nid.\neli yhteensä 200 nidettä (joista joka nide tavallisesti käsittää 8\narkkia pientä oktaavi kokoa.) Eri vuosille nämät niteet jakaantuvat\nseuraavalla tavalla:\n\nV. 1846 - 2, 1847 - 2, 1850 - 6, 1851 - 3, 1852 - 7, 1853 - 9,\n1854 - 6, 1855 - 8, 1856 - 14, 1857 - 9, 1858 - 8, 1859 - 13, 1860 - l,\n1861 - 2, 1862 - 6, 1863 - 2, 1864 - 11, 1865 - 10, 1866 - 1, 1867 - 2,\n1868 - 9, 1869 - 7, 1870 - 6, 1871 - 8, 1872 -7, 1873 - 10, 1874 - 14,\n1875 - 17.\n\nVuosina 1848-49 vapaussota esti Jókaita kirjailijatoimesta; vuosien\n1860-61 ja 1866-67 vähentyneeseen tuotteliaisuuteen taas oli syynä,\nedellisinä ankara sensuuri ja jälkimmäisinä kova sairaus.\n\nVuodesta 1876 aina tähän saakka on Jókai kirjoittanut noin 100 nidettä\neli keskimäärin 8 nidettä vuosittain.\n\nTämä suunnaton tuotteliaisuus meitä tosiaankin hämmästyttää. Mutta\nvielä suuremmaksi käy hämmästyksemme, saatuamme tietää, että Jókailla\nvielä on aikaa muihinkin toimiin kuin romaanien ja novellien\nkirjoittamiseen. Vuodesta 1867 asti, jolloin perustuslaillinen\nhallitusmuoto Unkarissa astui uudestaan voimaan, Jókai säännöllisesti\non ollut edusmiehenä (sen pääkaupungin vaalipiirin, jossa hän asuu)\nvaltiopäivillä, jotka Unkarissa, kuten tunnettu, kokoontuvat joka\nvuosi. Eduskunnassa hän on pitänyt paljon kauniita puheita,\njoista kuitenkin moni lienee sisältänyt enemmän runollisuutta\nkuin valtioviisautta. Ensi alussa hän kuului maltilliseen\nvastustuspuolueeseen, mutta liittyi vuonna 1875, jolloin n.s. \"fusioni\"\neli yhdistys tämän ja Deak- (hallitus-) puolueen välillä tapahtui,\ntäten syntyneeseen uuteen vapaamieliseen puolueeseen, joka aina tähän\npäivään asti Kálmán Tiszan johdolla on hallituksessa pysynyt.\nSemmoisena hän on hartaasti kannattanut Tiszan politiikkaa, ollen hänen\npersoonallinen ystävänsä.\n\nMutta ei siinäkään kyllä. Jókai on vielä sanomalehtimieskin. V. 1863,\n\"juuri Schmerling'in hirmuhallituksen aikana\", kuten hän itse sanoo,\nperusti hän _A Hon_ (Isänmaa) nimisen valtiollisen päivälehden, joka\nensi alussa tuotti hänelle alituisia rettelöltä sensuurin ja\nleppymätöntä vihaa ja vainoa jopa vankeuttakin hallituksen puolelta\nsekä koko hänen omaisuutensa menetyksen, mutta josta kaikesta hän\nkuitenkin vihdoin voitolla suoriutui, saattaen lehtensä niin\nloistavalle kannalle, että sillä oli enemmän tilaajia kuin milläkään\nmuulla lehdellä Unkarissa. Myöhemmin muutti hän lehtensä nimen\n_Nemzet'iksi_ (Kansa), jolla nimellä se vielä nytkin ilmestyy. Lehden\nvaltiollisen kannan määrääjänä on tietysti ollut toimittajan oma kanta.\nSen lisäksi Jókai kolmattakymmentä vuotta julkaisi kerran viikossa\nilmestyvää _Östökös_ (Pyrstötähti) nimistä pilalehteä, jota hän\nhuumorinsa tyhjentymättömästä varastosta varusti kaikenlaisilla\nsukkeluuksilla ja pilajutuilla sekä myöskin piirustuksilla (Jókai on\npiirustajakin), ja yhteen aikaan toimitti hän vielä erityistä\nkaunokirjallistakin lehteä. Näissä lehdissä Jókai ensin on julkaissut\nmelkein kaikki romaaninsa ja novellinsa, ennenkuin ne ovat erityisinä\nteoksina ilmestyneet -- ja siitä selvenee meille myöskin syy, miksi,\nkuten jo ylempänä on huomautettu, hänen myöhemmät teoksensa ovat\nvähemmin onnistuneita. Kun näet romaani on kirjoitettava niin\nsanoakseni kappaleittain, sen verran erältään kuin joka päivä lehteä\nvarten tarvitaan, on selvää, ettei sillä lailla -- varsinkin jos,\nniinkuin Jókailla usein on laita, tekeillä on pari kolme romaania yhtä\nhaavaa -- työ saata tulla yhtä huolelliseksi kuin jos se ennen\npainattamista kokonaan valmistettaisiin ja saisi joutua tarpeellisen\nviimeistelyn alaiseksi -- vaikkakin Jókai aina, ennenkuin hän ryhtyy\njotakin romaaniaan paperille panemaan, täysin valmistelee päässänsä sen\njuonen ja merkitsee tämän pääkohdat muistikirjaansa.\n\nVielä mainittakoon, että Jókai tätä nykyä on osallisena eräässä\nsuurenmoisessa kirjallisessa yrityksessä, joka on ollut tekeillä jo\nmuutamia vuosia. Perintöruhtinaan Rudolfin alkuunpanosta toimitetaan\nnäet paraikaa _Itävalta-Unkarin monarkkia kerrottuna ja kuvattuna_\nnimistä, kuvilla varustettua teosta, jonka on määrä antaa täydellinen\nesitys mainitusta valtakunnasta ja siinä asuvista monista kansoista\nmuinais- ja kansantieteelliseltä, historialliselta, maantieteelliseltä,\nluonnontieteelliseltä, yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta kannalta\nja joka ilmestyy yhtaikaa Unkarin ja Saksan kielillä. Tämän suuren\n(noin 450 arkin suuruiseksi lasketun) teoksen Unkaria koskevan osan\npäätoimittajana on Jókai.\n\nMistä ihmeestä saa Jókai aikaa kaikkeen tähän monipuoliseen,\nsuunnattomaan työhön, johon vielä tulee lisäksi ahkera kirjallisuuden\nviljeleminen -- hän seuraa tarkasti ei ainoastaan oman maansa, vaan\nmyös Saksan, Ranskan ja Englannin etevimpiä kirjallisia tuotteita,\nmyöskin luonnontieteissä, jotka häntä suuresti miellyttävät ja joitten\nuusimpiin tutkimuksiin hän on hyvin perehtynyt? Ja kuinka hänen\nterveytensä ja voimansa sitä kestävät? kysyttäneen.\n\nJo nuoruudestaan asti Jókai on totuttanut itsensä joka päivä\ntekemään työtä kuusitoista tuntia. Se saattaa tietysti tapahtua\nainoastaan siten, että hän huolellisesti karttaa kaikkea ajantuhlausta\nhuvituksiin, seuraelämään j.n.e. Ulkopuolelle oman maansa rajoja\nJókai ei ole matkustanut ennenkuin 1870-luvulla, jolloin hän\nkävi Saksassa. Ruumiinsa voimia ja terveyttään taas hän ymmärtää\nsäilyttää järjellisellä, kohtuullisella elämällä. Hän menee\nlevolle säännöllisesti klo 9 illalla ja nousee ani varhain\naamulla ylös. Tarpeellista ruumiinliikuntoa hän hankkii itselleen\nvoimistelulla ja miekkailulla. Kesäksi muuttaa hän kauniiseen\nhuvilaansa Szechenyin-vuorelle Budan puolella, jossa ilma on yhtä\nraitis kuin terveellinen, ja hoitaa siellä itse puutarhaansa --\n\"hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni\", sanoo hän ylempänä mainitussa\nitsekirjoittamassaan elämäkerrassa.\n\nPaljon saattaisi vielä kertoa Mauri Jókaista yksityisenä ihmisenä,\nhänen lempeästä ja jalosta luonteestaan, hänen hyväsydämisyydestään ja\nauttavaisuudestaan, hänen onnellisesta avioliitostaan Rosa Laborfalvyn\nkanssa, jonka Tuoni mennä vuonna häneltä katkeraksi kaipaukseksi\ntempasi pois, hänen miellyttävästä ulkomuodostaan ja viehättävästä\nesiintymistavastaan ynnä muista yksityiselämän seikoista, jotka\nvoisivat tarjota yhtä huvittavia kuin opettavia kohtia, mutta siitä\nestää tälle kyhäelmälle määrätty niukka ala. Pyydän saada päättää sen\nseuraavalla otteella eräästä Jókaita koskevasta kirjoituksesta, jonka\ntekijä on yksi Unkarin nuorempia kirjailijoita, suosittu novellisti\nKálmán Mikszáth:\n\n\"'Minä kirjoitan, sentähden että kirjoittaminen on minulle huvitus' --\non Jókain tapa sanoa.\n\n\"No, siinä tapauksessa hänen todellakaan ei sovi valittaa, hän on\nottanut osansa huvituksesta. Ei kulu yhtäkään vuotta, jona hän ei\nkirjoittaisi useampia niteitä.\n\n\"Ja meidän unkarilaisten taas on tapa kunkin syksyn loputtua laskea,\npaljonko tukaatteja on lyöty Körmöcz'issä (jossa Unkarin valtion\nrahapaja on), paljonko vehnää saatu Banaatissa ja paljonko kirjoja\nJókai sinä vuonna on kirjoittanut.\n\n\"Tukaatit viepi saksalainen, vehnän korjaa juutalainen, mutta Jókain\nkirjat jäävät meille ainiaaksi, julistaen unkarilaisen hengen voimaa ja\nUnkarin kielen suloutta\".\n\nHelsingissä, marraskuulla 1888.\n\n_Antti Jalava_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\nOmituinen mies.\n\n\nMyrsky raivoo arolla, taivas on pilvessä, maa loassa, kaksi viikkoa on\nsatanut yhtä mittaa; kaikki ojat ovat täynnä, tulvillaan; ruoko kasvaa\nvehnäpellolla, haikarat ja sorsat ovat muuttaneet kalliille\nviljavainioille.\n\n-- Medarduksen päivänä (kesäkuun 8:ntena) alkoi tämä kamala ilma, ja\njos se vielä kestää neljäkymmentä päivää, niin en tiedä, ken on oleva\nNoa, joka pelastaisi ihmiset ja eläimet tästä osittaisesta\nvedenpaisumuksesta.\n\nTämän ikävän havainnon teki herra Pietari Bús, jonka armoton kohtalo\noli määrännyt Ristintien padolle Szabolcsin komitaatissa riitelemään\nmatkustavaisten kanssa, hän kun oli \"Ratkorikkolan\" kapakan isäntä.\n\n\"Ratkorikkolan\" kapakka, missä herra Pietari Bús oli isäntänä, oli\nsievä suojapaikka Ristintien padolla. Tämä kunnon talo ei ollut saanut\nnimeänsä esi-isistä vaan ansioistaan, sillä ennenkuin matkustaja pääsi\ntänne, ratkesivat ja rikkoontuivat usein ajoneuvot.\n\nNäin käy eritoten sellaisella miellyttävällä säällä, jolloin taivaan\nkanavat alkavat tulvailla ja jolloin ihminen huomaa, että olisi paljoa\nparempi, jos maassakin olisi kanavia; aro ei silloin olisi järvenä\nkummallakin puolella patoa eikä veteläksi lionneena. Onneton se, joka\nsattuu sinne ajamaan; hän joko saa siellä vanheta taikka kantaa rattaat\nhartioillaan.\n\nIlta alkaa joutua. Herra Pietari Bús tuli pellolta ratsastaen, hiljaa\nitsekseen horisten, sillä hän ei viitsinyt puhumista varten ottaa\npiippua suustansa. Piippu näyttää olevan juuri keksittykin suojaamaan\nsuuta kirouksien tulvalta.\n\n-- Heinät vei lempo latoineen päivineen; vehnä makaa maassa, senkin\nhitto perii. Päin hornaan menee koko talous!\n\nKapakanpitäjä arolla ei näet elä paljaasta viinin myymisestä, vaan hän\non maanviljelijä; kapakanpito on sivutointa.\n\nHänen näin itsekseen kiukutellessaan, viittaa eräs epäiltävän näköinen\nnaisihminen, josta on vaikea sanoa, onko hän ukon vaimo vaiko hänen\npalkollisiansa, padon toista päätä kohden, joka on Tisza-virran\npuolella.\n\n-- Eiköhän tuolta ole vaunut tulossa?\n\n-- Sepä vielä puuttuisi, että lempo tänne toisi vieraita, mutisee\nPietari Bús ja menee sinnepäin katsomatta tupaan asettaakseen likomärät\nturkkinsa takan eteen kuivamaan, yhä vielä muristen. -- Jos leipä\nloppuu, en tiedä, mistä saadaan toista rahallakaan.\n\nVihdoin katsahti hän ulos ikkunasta, jota hänen ensin kumminkin täytyi\npyyhkiä, näki hyvän matkan päässä vaunujen, neljä postihevosta\nvaljaissa, molskivan padolla, ja lausui lohdutettuna, kädellään\nrauhoittavasti viitaten:\n\n-- Nuo eivät ehdi tänne tänään.\n\nHän istui ovelle ja muuttaen piipun suupieleen katseli autuaan\nlevollisuudella, miten nuo neljä hevosta ponnistelivat pitkällä\npadolla. Raskaat matkavaunut heilahtelevat korkeilla linjaaleillaan ja\novat kaatumaisillaan; kaksi miestä pitää niistä kiinni kumpikin\npuoleltaan, ja kun vaunut alkavat kovasti kallistua, painavat he\nmilloin toista milloin toista puolta alas. Kun taas vaunut uppoavat\nlokaan ihan akseliin saakka ja hevoset seisahtuvat -- huutavat miehet\nensin täyttä kurkkua hevosille, sitten kaivavat kaikin voimin tangoilla\nja seipäillä ja nostavat ylös pyöriä sekä luovat pois lokakasoja\npuolapuista -- ja taas muutama askel eteenpäin.\n\nHerra Pietari Bús katselee ennaltamääräys-oppiin uskovan tavalla tätä\nmiesten työtä; tuon tuostakin kuuluvat hänen korviinsa ajajain huudot\nja piiskan mäjäykset, mutta hän ei ole millänsäkään. Olisihan hänellä\nneljä pulskaa ratsua; hän voisi mennä tuleville vieraille avuksi, vetää\nvaunut loasta jotta silmät tulta iskisivät; mutta mitä tämä\nhyödyttäisi? Jos kohtaloiden kirjaan on kirjoitettu, että vaunut\npääsevät onnellisesti perille, niin ne myöskin pääsevät, mutta jos\ntaasen on niin sallittu, että ne saavat maata siellä lokaan painuneina,\nniin kai pitää niin tapahtuman, vahinko olisi kaitselmuksen määräyksiä\nmuuttaa.\n\nVihdoin vaipuvat vaunut todellakin niin syvälle lokaan keskellä patoa,\nettei niitä saa liikkumaan eteen- eikä taaksepäin.\n\nMiesten ääni sortui, vetohihnat ja silavyöt ratkesivat, hevoset\nmakasivat loassa, ja iltakin kävi pimeämmäksi. Keveillä mielin koputti\nherra Pietari Bús piippunsa perät pivoon. Jumalan kiitos, tänne ei\ntänään tule vieraita! Hän oli ihan iloissaan, kun hän sisälle\nmennessään näki vaunuvajan olevan tyhjänä ja siipikarjan yösijoilleen\nkokoontuneena. Pian meni hän itsekin perheinensä maata, sillä valo on\nkallista -- ja sammutti kynttilän. Siinä hän turkillansa venyen ja\npiippunsa periä imeskellen mietti, miten tyhmää on lähteä matkalle\ntämmöisessä rankkasateessa.\n\n... Jo nukkuu herra Pietari Bús Herran rauhassa, niin toiselta taholta\nvaara lähestyy taloa; takaapäin. Nyiregyhazan puolella ei ole patoa,\nvaan vesi saa vapaasti liikkua, minne tahtoo. Outo, joka tähän suohon\njoutuu, tehköön testamenttinsa, sillä sinne hän jää. Mutta ne, jotka\ntuntevat seudun salaisuudet, voivat täällä helpommin päästä kulkemaan\nkuin tehdyillä teillä. On ajureita, jotka pitkät ajat ovat näillä\ntienoilla kuljeksineet ja oppineet tuntemaan kaikki tasaiset paikat ja\nmäet, joten pilkkopimeässäkin osaavat ajaa minkälaisilla ajoneuvoilla\ntahansa.\n\nOn jo melkein puoliyö käsissä, sillä \"Ratkorikkolan\" kukot alkavat\ntoinen toisensa perään kiekua, kun valoa alkaa pilkistää sisään.\nKaksitoista miestä lähestyy ratsastaen, kädessä palavat tulisoihdut ja\nheidän keskellään yhdet vaunut ja rattaat.\n\nRattaat kulkevat edellä, vaunut perässä; jos nimittäin tulisi kuoppa\nvastaan, niin saisivat rattaat hukkua ja vaunut tulla vahingosta\nviisaaksi sekä välttää vaaran.\n\nSoihtuja pitävät miehet ovat kaikki omituisiin univormuihin puettuja\nheitukoita.[2]\n\nPäässä karvalakki valkoisine hevosenhäntäviuhkoineen, yllä punainen,\nkeltaisilla nyöreillä koristettu dolmanytakki, ja sen päällä\nsudennahkaiset turkit sateen suojaksi; satulannuppiin oli kullakin\nkiinnitetty kirvessauva ja kaksi pistoolia. Takki ulottuu vyötäisiin\nsaakka, mutta sitten seuraavat lyhyet, liinaiset roimahousut, jotka\neivät mitenkään tahdo soveltua punaiseen dolmanytakkiin.\n\nLuokaamme silmäys rattaisiin! Neljä hyvää, korskuvaa hevosta, joiden\nharjat melkein ulottuvat veteen, on valjaissa, ohjaksia hoitaa\nmoukkamainen vanha renki. Mies nukkuu, sillä osaavathan hevoset tien\naivan hyvin; hän herää vain hevosten ohjaksia nykäistessä, mutta\nsilloin hän suuttuu ja antaa niille aika läimäyksiä.\n\nRattailla istutaan sangen omituisesti; takaistuin näyttää olevan\ntyhjänä, mutta etu-istuimelle on asettunut kaksi oudon näköistä miestä\nselin ajuriin. Mitä he ovat miehiään, siitä ei voi äkkiä saada selkoa,\nsillä he ovat niin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneinä, kaulukset\npystössä, jottei heidän kasvojansa ollenkaan näy, ja sitä paitsi\nnukkuvat he makeasti. Kummankin pää heilahtelee oikealle ja vasemmalle;\nvähän väliä havahtaa milloin toinen milloin kumpikin aina sen mukaan,\novatko lyöneet päänsä rattaisiin vai toisiinsa. Silloin ojentuvat he\nsuoriksi aivan kuin tehden vakaan päätöksen: varmaankaan en enää nuku,\nmutta seuraavana hetkenä nukkuvat he uudestaan.\n\nRattaitten pohja on peitetty hevosloimella, jonka kohopaikoista saattaa\narvata, että sen alla on sangen paljo tavaraa. Takaistuimenkin kohdalla\nliikkuu välistä loimi ja antaa tietää, että sielläkin mahtaa olla\njonkinmoinen elävä, jonka kunniaksi nuo kaksi herrasmiestä ovat\nistuneet huonommalle paikalle. Vihdoin, pitkän taistelun perästä,\nkömpii loimen alta esiin pulskan pulska -- susikoira. Siis oli tällä\netusija! Tämän näytti se hyvin käsittävänkin, se nousi kahdelle jalalle\nhäkin reunalle ja haukotteli pitkään ja arvokkaasti, sitten se kaiveli\npitkillä jaloillaan korviansa, ravisti helisevää, teräksistä\nkaulapantaansa, ja kun nenäkäs yöpaarma väkisin tahtoi tehdä sen kanssa\ntuttavuutta, tavoitteli se sitä suuhunsa luskuttaen kovasti\nhampaitansa. Kun se kyllästyi tähän huviin, käänsi se huomionsa\nnukkuviin kumppaneihinsa ja ollen hyvällä tuulella sekä nähdessään,\nmiten pitempi mies nuokkuessaan syvästi hänelle kumarteli, kohotti\nleikkisä koira etukäpälänsä ja sipasi pitkin miehen kasvoja. Tämä\nmurahti siihen: \"antakaa minun olla rauhassa, armollinen herra!\"\n\nKatsokaamme vaunuja.\n\nViisi täysveristä oritta on valjaissa, koreita koristeita kunkin\npäässä; kaksi on aisoissa, kolme edellä, kulkunen näitten kolmen\nkaulassa, jotta vastaantulija jo kaukaa kuulisi äänen ja tietäisi\nväistää. Ajurinistuimella istuu lyhyet turkit yllä vanha ajuri, jolle\non annettu se ohjesääntö, ettei hän koskaan, vaikka minne mentäisiin,\nsaa katsoa taaksensa, taikka saa hän heti kuulan päähänsä.\n\nMutta me kun emme pelkää tuollaisia kuulia, katsokaamme, ketä on\nvaunuissa.\n\nKuomin sisällä istuu vanhanpuoleinen mies, sudennahkaturkkeihin\npuettuna, päässä astrakaanilainen lakki silmiin asti painettuna.\n\nMiehestä ei näy muuta kuin kasvot, mutta näitten juonteet\nhämmästyttävät katsojaa; silmistä kuvastuu harhateille joutunut\nsielu, joka ehkä oli aiottu suuria aatteita kannattamaan, mutta joka\nkohtalon, ympäristön, yksinäisyyden pakoittamana etsi tavattomia\nvähäpätöisyyksistä ja nyt katsoa tuijottaa ikäänkuin itseänsä\nihmetellen. Pulleat, värittömät kasvot, joitten alkuansa jalot juonteet\novat rumentuneet omituisen särmikkäiksi, karkeat kulmakarvat,\nsukimattomat viikset tekevät ensi silmäykseltä inhottavan vaikutuksen.\nMutta kun kauemmin katselee, tottuu pian jokaiseen juonteeseen; etenkin\nkun silmät ovat ummessa ja uni tasoittaa karkeat piirteet, saavat\nkasvot niin patriarkaalisen muodon, että katsoja alkaa muistella omaa\nisäänsä. Mutta vielä enemmän vetää huomiota puoleensa se seikka, että\nherran kummallakin puolella istuu maalaistyttö ihan hänen viereensä\nlikistettynä, kaksi punaposkista tyttöstä, joitten vakaasta, jopa\nhuolestuneesta katsannosta saattaa päättää, etteivät he vain pilan\nvuoksi ole joutuneet vanhan herran viereen.\n\nVanhuksen on vilu tämmöisenä kylmänkosteana yönä, sudennahkaturkit\neivät yksin voi pitää ruumista lämpöisenä. Sentähden on hänen viereensä\npantu kaksi nuorta maalaistyttöä, jotta näitten elinvoimainen\nsähköisyys antaisi lämmintä miltei hajoamistilaan joutuneille elimille.\n\nHän oli ennen aikaansa rientänyt elämään ja lakannut elämästä ennenkuin\nkuoli, joten hän nyt oli elävän kummituksen kaltainen, tylsistynyt,\nhervastunut; vain jotkut uudet houreet, joku mieletön, kummallinen aate\nvoi herättää hänet eloon tuosta henkisestä valekuolemasta.\n\nNytkään kun ei saanut yöllä unta ja kun ei löytänyt etäällä olevassa\nkartanossaan mistään huvitusta hän keksi vihdoin keinon mennä keskellä\nyötä \"Ratkorikkolan\" kapakkaan riitelemään isännän kanssa. Tämä oli\nkaikin mokomin ärsytettävä riitaan; ja muutenkin hän jo suuttuu, kun\nkeskellä yötä täytyy nousta ylös, sekä alkaa kiroilla, kun häneltä\nvaaditaan syötävää ja juotavaa, ja tästä hän taas saa hyvästi selkäänsä\nheitukoilta. Kapakan isäntä on aatelissukua; koko leikki tulee\nmaksamaan pari tuhatta floriinia, mutta kannattaahan tuon moisesta\nhuvista maksaakin.\n\nSenvuoksi hän herätti väkensä, antoi valjastaa hevoset, sytyttää\nsoihdut ja läksi yöpimeässä kahdentoista heitukan kera tiettömille\nseuduille, muassa kaikenlaisia ruoka- ja juomatavaroita, joita\ntarvitaan leikin jälkeen pidettäviin kestoihin, ja ottaen seuraan\nkolme henkilöä, jotka tavallisesti enimmän häntä huvittivat ja jotka\nkulkevat rattailla tuolla edellä, nimittäin suosikin susikoiran,\nmustalais-narrin ja kupinnuolijan runoniekan, jotka nyt istuvat yhdessä\nhyvässä sovussa.\n\nNäin kulkee myrskyisenä yönä tämä kummallinen seurue, korskuvat hevoset\nvaljaissa, säkenöivin tulisoihduin vedellä peitetyn tasangon poikki\n\"Ratkorikkolan\" kapakkaa kohden, joka kaukana kummullaan korkeine\nkattoinensa näyttää jonkinlaiselta linnalta, etenkin kun yöhämärässä\nesineet näkyvät suurennettuina.\n\nPerille päästyä käski herra heitukan herättää kapakoitsijan\nsinuttelemalla häntä.\n\nJoka tuntee unkarin kielen, tietää, ettei sinutteleminen ole mitään\nkohteliasta puhuttelua ja että sinutella aatelissukuista miestä, vaikka\ntämä olisikin vain kapakoitsija, on todellinen kunnianloukkaus.\n\nHerra Pietari Bús taasen oli kuuluisa siitä, ettei häneltä kauan\ntarvinnut odottaa karkeata vastausta, eikä häneltä mitään niin helposti\nsaanut kuin haukkumasanoja. Ei muuta kuin karsas katse, niin hän\nsuuttui, ja jollei jonkun muoto ollut hänen mieleisensä tai jos joku\nalkoi väittää häntä vastaan, tai unhotti häntä puhutellessaan nimittää\nhäntä herraksi, niin ei hän ollut moista ihmistä näkevinänsäkään. Vain\nyhden ainoan kerran oli kaksi nopsajalkaista ylioppilasta tohtinut\nsanoa hänelle: \"kuules\", mutta kaikeksi onneksi olivat he päässeet\nkaislistoon piiloon ja pelastuneet siten, sillä isäntä ajoi heitä takaa\nratsain, tadikko kädessä.\n\nHeitukka herätti siis tämmöisillä sanoilla tämän kunnon herran pitäen\nsamalla pakanallista melua ikkunan alla:\n\n-- Nouseppas joutuun ylös, isäntä! -- Tule heti ulos; -- paikalla\npalvelemaan!\n\nPietari Bús nousi kuin nykäistynä vuoteeltaan, tarttui kirvessauvaansa\nja joutui raivoissaan kellokaappiin, kun eteiseen piti mennä.\n\nMutta katsahtaessaan ulos ikkunasta, hän huomasi nuo monet komeat\npalkolliset, jotka soihduillaan valaisivat koko talon, ja arvasi heti,\nkenen kanssa oli tekemisissä. Hän arvasi, että häntä tahdotaan pilan\nvuoksi suututtaa ja päätti kiusallakin olla suuttumatta.\n\nHeti ripusti hän koreasti sauvansa jälleen naulaan, painoi päähänsä\nlammasnahkalakin, ja heitettyään turkit hartioilleen astui pihalle.\n\nKaikki vieraat olivat jo rappusilla; keskellä, henkivartionsa\nympäröimänä, pitkä polviin ulottuva kultanappinen takki yllä, seisoi\nitse armollinen herra, ruumiin laajuuden takia hieman takanojossa ja\nnojautuen kultanuppiseen merenruokokeppiin. Nyt näkyi selvään, ettei\nhänelle sopinut tuo ivallinen ja ilvehtivä muoto, joka kokonaan rumensi\nhänen suopeat kasvonsa. -- Tuleppas lähemmäksi, huusi hän\nkapakanisännälle teeskennellyllä äänellä. Avaappas huoneesi ja laita\nvieraille suunavausta; viiniä tänne, Tokajin, Ménesin viiniä;\nfasaanipaistia, artisokkia, ravunhäntiä.\n\nSangen nöyrästi otti isäntä lakin käteensä ja vastasi sävyisästi ja\ntyynesti.\n\n-- Tervetultua meille, armollinen herra; käskynne olen kaikki täyttävä,\nmutta saan pyytää anteeksi, ettei minulla ole Tokajin eikä Ménesin\nviiniä, fasaanini eivät vielä ole lihoneet ja ravut taasen, kuten\nitsekin saatatte nähdä, ovat kaikki veden peitossa, paitsi noita\nkahtatoista rapua tuossa.\n\nTällä tarkoitti hän punatakkisia heitukoita, ja kokkapuheen huomasi\nheti armollinen herra. Hänen oli mieleen, kun kapakoitsija näin eli\ntuttavan kannalla hänen kanssansa; vaikka hän ei ollut sitä odottanut,\nhuvitti se häntä.\n\nMustalais-narri pisti tällä välin esiin mustan naamansa, joka olisi\nvoinut kilpailla minkä maurilaisen kanssa tahansa, ja näyttäen kahta\nkiiltävän valkoista hammasriviään hän alkoi sormillansa laskea, mitä\nkaikkea hän tahtoi.\n\n-- Minä en tahdo muuta kuin lautasellisen kolibrilinnun munia, imevän\nkauriin voita, lohen rustoista keitettyä sylttyä; muuta en koskaan syö.\n\n-- Se on vahingollista moiselle herrasvatsalle, vastasi Pietari Bús;\nminä saan tarjota vähän mustalaispaistia.\n\n-- Siitä pyydän päästä, huudahti narri, minun sukulaisiani ei saa\npaistaa!\n\nHerra alkoi nauraa tälle mauttomalle pilalle, tämmöiset häntä\nhuvittivat; ja kun kapakoitsija oli saanut hänet hyvälle tuulelle,\nmuutti hän tuumansa häntä kohtaan.\n\n-- Mitä voitte sitten antaa vieraillenne? kysyi hän.\n\n-- Kaikkea, armollinen herra, kaikkea; mutta mitä minulla on ollut, se\non loppunut, ja mitä minulla tulee olemaan, se on vielä kaukana; mitä\ntaasen minulla pitäisi olla, sitä ei ole.\n\nVanhaa herraa miellytti tämä tyhjyyden selitys niin suuresti, että\nhäneltä pääsi kova nauru.\n\n-- Missä on Gyárfás? Missä runoseppä piilee? -- huusi hän. Tämä seisoi\nhänen rinnallaan, kädet selän takana, kasvot kuivana ja kuihtuneina,\nmielipahoillaan katsellen koko leikkiä. -- Kuulkaas, Gyárfás, laskekaa\nheti runo tämän kapakan kunniaksi, missä ei saada syötävää.\n\nGyárfás-herra painoi silmäluomensa kiinni, avasi suunsa korviin saakka\nja sormella otsaansa lyöden lasketti suoraa päätä seuraavat säkeet:\n\n    \"Syötävää jollei itsellä oo, täällä nälkää nähdä saa;\n    Paasto tääll' on ikuinen, Turkkikin pois pakenee.\"\n\n-- Mitä juttua tämä on! Mitä turkkilaisilla on tämän kapakan kanssa\ntekemistä?\n\n-- On paljonkin, vastaa Gyárfás tyynesti. Turkkilaiset kun tahtovat\nsyödä, eivät tule tänne, sillä täältä ei saa syötävää; värssy on siis\noikea.\n\n-- Oikein osattu, vastasi herra, ja aivan kuin hän äkkiä olisi keksinyt\njotakin, hän kääntyi taasen kapakanisännän puoleen kysyen: onko teillä\nhiiriä?\n\n-- Ne eivät ole minun, sillä minä olen vain arentimies talossa, mutta\nkyllä hiiriä on, ja jos niistä muutama puuttuukin, ei minun niistä\ntarvinne tiliä tehdä.\n\n-- Paistakaa sitten meille yksi hiiri!\n\n-- Vain yksikö?\n\n-- Mitä hittoa? Eihän näitten ihmisten sisukset mahda olla mikään\nhornan luola, ettei yksi piisaisi.\n\n-- Kyllä toimitan, vastasi isäntä ja kutsui heti kissat huoneeseen.\nVähän vain mankelikiviä kieritteli, niin oli siellä kissoille\nvalikoidakin.\n\nKoko seurue oli vakuutettu siitä, että tästä oli syntyvä kelpo pila, ja\nkutakin nauratti jo edeltäkäsin.\n\nTällä välin avasi herra Pietari Bús korkeille vieraille ainoan\nhuoneensa, jonka yhdessä nurkassa oli tyhjä vuode, toisessa taasen äes.\nOli varaa valikoida: jollei tehnyt mieli maata vuoteella, saattoi mennä\näkeen päälle pitkälleen.\n\nHeitukat alkoivat kantaa rattailta tyynyjä, peitteitä, telttatuoleja\nja pöytiä, ja muuttivat muutamassa hetkessä tyhjän huoneen\nherrasasunnoksi. Katetulle pöydälle asetettiin hopeisia lautasia ja\nmaljoja, isoista hopeasangoista näkyivät jään seasta täysinäisten\nvenetsialaisten kristallipullojen kaulat, pullojen, joiden sisällys\nnäytti hurmaavalta.\n\nHerra laskeutui pitkälleen häntä varten laitetulle telttavuoteelle,\nheitukat vetivät kannuksilla varustetut saappaat hänen jaloistaan,\ntoinen maalaistytöistä istui päänpuolelle, kynsimään hänen harmaata\ntukkaansa, toinen taas hieroi jalkoja villakankaalla. Runoseppä Gyárfás\nja narri Vidra seisoivat hänen edessään, etäämpänä heitukat, vuoteen\nalla makasi koira.\n\nTämmöinen oli Unkarin rikkaimman herran seura, heitukoita, narreja,\nmaalaistyttöjä, koiria. Mutta kaikki nämät olivat parhainta lajia;\nheitukat kansan voimakkaimmista valitut, narri mustinta sorttia, mitä\nmustalaisten seassa on, ja runoniekka koko Unkarin kummallisimpia\nloiseläjiä.\n\nKaikkina aikoina on elänyt tätä lajia höyhenittömiä, kaksijalkaisia\neläviä, jotka runoilijan nimellä kuljeksivat toisesta herraskartanosta\ntoiseen ja kirjoittavat ja painostakin julkaisevat suojelijainsa\nnimi- ja syntymäpäiviksi, virkaan-asettajaisiksi, häiksi, ristiäisiksi\nja peijaisiksikin tervehdys-, ylistys- ja onnentoivotus- y.m. runoja,\nsiten tehden runoilijan itsessään kauniin nimen rumaksi. Vielä näihin\naikoihin on jäänyt pari tällaista runoseppää, jotka laiskana kartanosta\nkartanoon kulkien imartelemalla saavat elatuksensa. Kurja virka.\n\nJo tuli hiiri kypsäksi. Isäntä itse toi sisään paistin suuressa\nhopeavadissa, jonka keskelle se oli asetettu, rouhittua piparuuttia\nympärillä ja persiljaa suussa, kuten on tapana tarjota erästä toista\nelukkaa.\n\nVati laskettiin keskelle pöytää.\n\nHerra tarjosi paistia ensin kullekin heitukalle. Ei kelvannut. He vain\npudistelivat päätänsä. Vihdoin puuttui vanhin heistä puheeseen:\n\n-- Jos armollinen herra antaa minulle tämän kapakan isäntineen\npäivineen, niin syön tuon hiiren.\n\nNyt tuli runosepän vuoro.\n\n-- Pardon, anteeksi, armollinen herra; minä mieluummin kirjoitan runon\nsyöjän kunniaksi.\n\n-- Siispä sinä, Vidra. Ala hotkia.\n\n-- Niin minäkö, armollinen herra? -- puhui tämä ikäänkuin ei olisi\noikein kuullut.\n\n-- Mitäpäs tuota pelkäät? Kun vielä mustalaisteltoissa majailit, söitte\nhärän, joka kuoli minulta.\n\n-- Niin söimme, ja jos armolliselta herralta olisi tynnyri viiniä\nhapantunut, olisimme senkin juoneet. Mutta se oli silloin.\n\n-- No syöhän pois, vadin kunniaksi.\n\n-- Mutta tuommoisen elävän kanssa ei isoisällänikään ollut tekemistä.\n\n-- Ole sinä isoisääsi uljaampi.\n\n-- Olkoon menneeksi -- sadasta floriinista, lausui narri raapien\nkiharaista tukkaansa.\n\nHerra otti takin taskusta ison, paksun lompakon, jonka hän avasi\nnäyttäen tukun punaisia seteleitä. Narri vilkaisi täysinäiseen\nlompakkoon ja toisti:\n\n-- Menneeksi olkoon, sadasta floriinista.\n\n-- Sama se.\n\nNarri avasi hännystakkinsa napit (ohimennen mainiten narrin piti olla\nhännystakkiin puettuna, sillä tämä vaatekappale oli herran mielestä\nsangen omituinen; sentähden hän laittoikin narrillensa sellaisen aivan\nuusimman wieniläisen muodin mukaan, jotta saisi sille oikein makeasti\nnauraa). Narri avasi siis hännystakkinsa napit, väänti tuhmannäköisen,\npullean naamansa melkein neliskulmaiseksi, veti muutaman kerran\nedestakasin sangen liikkuvata päänahkaansa, niin että koko takkuinen\ntukka liikkui kuin harjalinnun harja ja samassa tarttuen siihen osaan\nhiirtä, joka on päästä kauimpana, nosti hiiren ilmaan, murti suuta,\npudisti päätä ja tehden hurjan päätöksen avasi hän suunsa, ummisti\nsilmänsä, ja hetken kuluttua oli hiiri kadonnut.\n\nNarri ei saanut sanaa suustaan; hän tarttui kurkkuunsa; eihän ole\nhauskaa yhdellä kertaa niellä kokonaista nelijalkaista elävää. Mutta\ntoisen käden ojensi hän heti herraa kohden ähkyen: \"sata floriiniani!\"\n\n-- Mitkä sata floriinia, kysyi herra, olenko minä luvannut sinulle sata\nfloriinia? Kiitä, kun sait niin harvinaista paistia, ettei isoisäsikään\nole sellaista syönyt! Pitäisikö sinun vielä siitä saada maksu.\n\nPilalle naurettiin, mutta pian katosi hymy huulilta, sillä narri kävi\nsiniseksi, viheriäksi, silmät pullistuivat kuopistaan ja hän kaatui\ntuolille. Ollen tukehtumaisillansa hän osoitti avonaiseen suuhunsa ja\nalkoi vavahdella.\n\n-- Siinä sitä ollaan, kurkkuun jäi! -- huudahtivat useat.\n\nHerra pelästyi kovasti huomatessaan pilan saavan vakavan käänteen.\n\n-- Kaatakaa viiniä suuhun, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!\n\nHeitukat ottivat nopeasti pullot esille ja alkoivat kaataa narrin\nkurkkuun hyvää Egerin ja Ménesin viiniä. Hän alkoi vähitellen tointua;\nsilmiänsä hieroen mutisi hän ymmärtämättömiä sanoja.\n\n-- No, tuossa saat sata floriinia, lausui herra pelästyksissään tahtoen\nlepyttää perikadon partaalta pelastunutta narriansa.\n\n-- Kiitoksia, ähkyi tämä surullisesti -- en huoli enää, Vidra päättää\npäivänsä, Vidra kuolee! Oi jos edes susi olisi Vidran vienyt, ettei\nolisi hiiren surmattavaksi joutunut!\n\n-- Älä hulluttele, et sinä tästä kuole; tuossa vielä toinenkin sata;\nno, älä nyt noin, johan menee ohitse. Lyökää häntä vähän selkään;\ntuokaa hänelle kauriinpaistia, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!\n\nNarri kiitti selkään lyönneistä, ja kun hänelle tuotiin kauriinpaistia,\noli hän kahdella mielellä, ikäänkuin ällistynyt lapsi, joka ei tiedä\npitääkö nauraa vai itkeä, mutta istui kuitenkin syömään maukasta\npaistia, joka hienosti suolattuna oli paistettu hyvässä kastikkeessa,\nja alkoi pistää suuhunsa paloja niin suuria, ettei mailmassa missään\nole niiden suuruista hiirtä. Tämä seikka rauhoitti herran mielen. Narri\nsöi surullisen ja vakaan näköisenä, kutsui luoksensa koiran, heitti\nilmaan isoja paloja, joita tämä sangen taitavasti osasi ottaa suuhunsa,\nja sanoi heittäessään surkealla äänellä, ikäänkuin viimeisen kerran\nolisi koiralle ruokansa jakanut: \"tuoss' on Matti!\" (Herra oli\nnarrillensa antanut eläimen nimen,[3] koirallensa ihmisen nimen.)\n\nKun pila kuitenkin sai hyvän lopun ja herra pääsi pelostaan, käski hän\nGyárfásin heti sepittää runon.\n\nRunoseppä kaiveli nenäänsä ja lausui:\n\n    \"Hiiri on pienoinen, mutt' mahdu ei mustalaiskurkkuun,\n    Mies käy väännähyksiin, silmätkin kyynelihin\".\n\n-- Te olette hävytön varas! -- tiuskasi herra, tämän viimeisen säkeen\nolette varastanut Gyöngyösiltä, joka on samoilla sanoilla runoillut\nkovaonnisesta uuniluudasta.\n\n-- Pardon, anteeksi, vastasi runoseppä hämille joutumatta; tämä on\nlicentia poetica: runoniekkain vapautta varastaa: tätä kutsutaan\nplagiaatiksi.\n\nHerran käskystä asettivat heitukat pöydälle myötätuotuja kylmiä ruokia.\nHän itse jäi makaamaan vuoteelle, mutta pöydän alipäähän istuivat\ntelttatuoleille, narri, koira ja runoseppä.\n\nKatsellessaan näitten kolmen henkilön syöntiä sai herrakin vähitellen\nruokahalun, viini teki heidät vihdoin veljellisiksi, runoseppä alkoi\nkutsua mustalaista armolliseksi herraksi, narri taasen sinutteli\nherraa, joka tavan takaa lasketteli hiirestä kuivia kompia, joille\ntoisten piti nauraa.\n\nKun herra vihdoin luuli, että hiiri-juttu jo oli loppuun puhuttu, pisti\nmustalainen kätensä poveen ja rehahti nauruun:\n\n-- Tässä hiiri on!\n\nSamassa veti hän hiiren hännystakkinsa povitaskusta, minne hän oli sen\nkenenkään huomaamatta pistänyt, vaikka seura luuli hänen nielleen sen\nja siitä tukehtuvan, jonka tähden hänelle oli syötetty ja juotettu,\nmitä parasta oli.\n\n-- Tuoss' on, Matti!\n\nKoira söi suuhunsa tuon kauhean hiiren.\n\n-- Sinä petturi, lurjus, huudahti herra, vai petät sinä minua? Minä\nhirtän sinut. Heitukat, tänne nuoraa! Orsille riippumaan!\n\nHeti toteltiin käskyä; yhä naurava mustalainen otettiin kiinni ja\nasetettiin tuolille seisomaan, nuora pantiin kaulaan ja sen pää\nheitettiin orren yli. Senjälkeen vedettiin tuoli hänen altansa.\n\nNarri potki ja pyöristeli, mutta ei mikään auttanut, heitukat pitivät\nhäntä riippumassa, kunnes hän todellakin oli tukehtua. Vasta sitten\npäästivät he hänet alas.\n\nNarri suuttui.\n\n-- Minä kuolen. Minä en ole hullu, enkä mene enää hirteen, voinhan\nkunniallisestikin kuolla.\n\n-- Kuole vaan, kehoitti runoseppä. Älä pelkää, kyllä minä sepitän\nhautakirjoituksen.\n\n-- Niin kuolenkin, sanoi narri, kaatui pitkälleen lattialle ja ummisti\nsilmänsä.\n\nGyárfásilla oli heti hautakirjoitus valmiina.\n\n    \"Levon on löytänyt mustalais-narri, naura ei enää;\n    Viulunsoittaja verraton viuluna kuolon nyt on\".\n\nMustalainen ei liikahtanut. Tuossa hän makasi suorana ja kankeana,\nhengitys oli seisahtunut, turhaan kutkutettiin sieraimia ja\njalkapohjia, henkeä ei häneen saatu.\n\nHänet nostettiin vihdoin pöydälle, palavia kynttilöitä asetettiin\nympärille, kuten kuolleille tavallisesti tehdään, ja heitukoitten\ntäytyi laulaa peijaisvirsiä, kaikenlaisia hullunkurisia lauluja;\nrunosepän taasen oli noustava tuolille pitämään hautauspuhetta.\n\nHerra nauroi niin, että kasvot kävivät sinisiksi.\n\nSillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui \"Ratkorikkolan\" ainoassa\nvierashuoneessa, lähestyi uusia vieraita tätä ei juuri vieraanvaraista\nmajaa kohden.\n\nNämä olivat ne kovaonniset matkustajat, jotka Ristintien padolla meidän\nomien ja kapakoitsijan silmäin nähden jäivät vaunuinensa loan valtaan.\nKun ihmiset ja juhdat koko kolme tuntia turhaan olivat koettaneet saada\nsaveen vaipuneita pyöriä liikkumaan, oli vaunuissa istuvan herran pakko\nturvautua erääseen hieman omituiseen keksintöön, nimittäin kulkea\nmiehen selässä ratsastaen kapakkaan asti.\n\nHän istui siis ajajansa, pitkäsäärisen ja hartiakkaan miehen selkään,\nja jättäen palvelijansa vaunuihin pitämään kapineista vaaria hän antoi\npostimiehen lyhtyineen mennä edellä sekä ratsasti tällaisella\nomituisella tavalla kapakan luokse. Vanttera mies laski hänet selästään\nportaille.\n\nHauska on tutustua tulokkaaseen, mikäli se näin äkkipikaan on\nmahdollista.\n\nPuvusta päättäen hän ei ollut Unkarin Alamaan herroja.\n\nRiisuttuaan avaran, pienikauluksisen viittansa \"à la Quiroga\", nähtiin\nhänen olevan sangen omituisessa puvussa. Jos meidän aikanamme näkyisi\nkaduilla tuolla tavoin puettuja henkilöitä, juoksisivat katupojat jopa\nme itsekin heidän perässään.\n\nTätä muotia nimitettiin siihen aikaan \"à la calicot\".\n\nTulijan päässä oli pieni, paistinpannun näköinen hattu, jonka reunus\noli niin kapea, ettei tiennyt, miten hän saattoi ottaa hatun päästänsä.\n\nHatun alta esiintyy kummallakin puolella päätä ulospäin käherrettyjä,\nhäilyviä hiussuortuvia niin taajassa, että ne kohoavat hatun reunan\nyli.\n\nKasvot ovat sileiksi ajellut, jäljellä ovat vain viikset, joiden päät\novat pystyssä; kaulassa on korkea ja kova kaulus, jonka terävät\ntaitteet estävät pään liikuttamista.\n\nTummanvihreän hännystakin uuma on melkein kainalon alla, mutta liepeet\nalapuolella polvia, ja kaulus niin korkea, että tuskin yli näkee,\nrintaliput kahdessa kolmessa kohden halki, takin vaskinapit kirsikan\nkiven kokoiset; pussihihat suunnattoman suuret, olkapäiltä levenevät.\n\nPuvun täydentävät housut \"à la cosaque\", jotka levenevät alaspäin ja\novat laskoksissa jalkineitten päällä. Liivistä riippuu kaikenmoisia\nheliseviä koruja; saappaissa on kauhean pitkät kannukset, joiden\nlähellä on syytä varoa silmiänsä.\n\nTällainen oli ajan sotaisa tapa; nimittäin silloin, kun ei missään\nsotia käyty.\n\nVielä kuului pukuun ohut kilpikonnanluinen keppi, jonka päässä oli\nelefantin luusta tehty linnunkuva. Tätä keppiä oli jokaisen hyviin\ntapoihin tottuneen tapa pyörittää suussaan, ja jos linnun päässä oli\npilli, oli sangen herrasmaista puhallella siihen.\n\nTämmöinen oli äskentullut vieras. Tutustuttuamme hänen pukuunsa olemme\nvarmaan tulleet koko miehenkin tuntemaan. Sen aikuiset muotimiehet näet\nmuuttuivat itsekin muodin mukaan; tavat, käytös, luonne oli yhtä\nvaihteleva kuin muotikin.\n\n\"Jeunesse d'orée'n\", \"kultaisen nuorison\" aikana käytti muotimaailma\npaksuja oksaisia keppiä. Pariisin salongeissa tuli tavaksi olla\nääntämättä r-kirjainta. Tämä tapa ulottui aina Koblenziin saakka, niin\nettä nuorten herrojen komentaessa Ludvig XVIII:nnen kaartia, sotamiehet\neivät r:än poisheittämisen vuoksi ymmärtäneet komennusta.\n\nCalicot'n aikana taasen puotipojatkin käyttäytyivät kuten sotamiehet,\nja hienoissa piireissä äännettiin \"r\" niin kovasti, kuin olisi oltu\ntäynnä kiukkua.\n\nMinerva-hatun vallitessa oli muotina olla tasavaltalainen, ottaa\nroomalaisia ja kreikkalaisia nimiä; Robinson-hattu taasen ja \"cravatte\nà la oreilles de lièvre\" (jäniksenkorvainen kaulus) velvoitti olemaan\nNapoleonin puolella. Tämän muodin sijaan tuli taas \"ryssän hattu\".\nIhmiset olivat samoja kuin ennenkin, muuttivat vain pukua, mielipidettä\nja luonnetta, vieläpä väliin nimeäkin, kuten kävi erään maanmiehemme,\njoka vuosien 1790-1820 välillä koki kaikki muodinmuutokset ja jonka\nnimi alkuansa oli Váry. Tästä tuli roomalaisen muodin aikana Varus,\nRanskan kansallismuodin vallitessa de Var, puolalaisten puolta\npidettäessä Varszky, sitten Waroff; kotia saapui hän vihdoin nimellä\nHerra von War.\n\nMutta tämän miehen kanssa meillä ei nyt ole tekemistä.\n\n-- Eh ventre bleu! Eh sacre bleu,[4] huusi äsken tullut (näin paljon\noli hän Béranger'lta oppinut) lykättyänsä tuvan oven auki ja\npudistellessaan läpimärkää viittaansa. Mikäs maa tämä on? Hoi! Valoa!\nEikö ketään ole kotona?\n\nNyt astui herra Pietari Bús tupaan kynttilä kädessä, ja ensin hyvän\naikaa ällisteltyänsä vierasta ja hänen palvelijaansa, kysäsi hän\ntavattoman kohteliaasti: \"Mitä tahdotte, herra?\" Mutta hänen muotonsa\nosoitti, ettei hän ollut mitään antava.\n\nVieras puhui huonosti unkaria, ääntämisessä saattoi selvään huomata\noudon äänenkoron.\n\n-- Mille tonnerres![5] Eikö täällä ymmärretä muuta kuin unkaria?\n\n-- Ei.\n\n-- Sepä paha. Oletteko isäntä?\n\n-- Olen. Mutta mitäs herra on miehiänsä? Mistä tulette?\n\n-- Täällä ovat tilukseni. Asun Pariisissa. Piru minut tänne toi. Saisi\nviedä edemmäksi myöskin; loan valtaan olimme jäädä tiellä. Antakaa\nminulle -- comment s'appelle cela? (Tähän hän pysähtyi: tarvittava sana\nei tullut mieleen).\n\n-- Mitä pitää antaa?\n\n-- Comment s'appelle cela? -- Miksi sitä sanotaan?\n\n-- \"Minuako?\" Nimeni on Pietari Bús.\n\n-- Diable! Ei teitä; vaan sitä mitä tarvitsen.\n\n-- No, mitä sitten tarvitsette?\n\n-- Sitä, joka vetää rattaita; neljä jalkaa, piiskalla lyödään...\n\n-- Hevostako?\n\n-- Pas donc! (Ei niin!) Ei sitä siksi sanota.\n\n-- Kyytiäkö?\n\n-- Niin, niin; kyytiä! Minä tahdon kyytiä, heti!\n\n-- Ei ole, hyvä herra, mahdollista; hevoset ovat laitumella.\n\n-- C'est triste; (Sepä ikävää!) siis jäämme tänne. Tant mieux; (Sitä\nparempi) ei haittaa; olen matkustanut Egyptissä, Marokossa, olen\nmaannut sangen surkeissa kojuissa, se minua vain huvittaa. Olen\nkuvaileva mielessäni, että olen beduinien teltassa ja että tämä on\nNiilin virta, joka on tulvillaan, ja nämät elävät, jotka täällä\nmetsissä huutavat, comment s'appelle cela? -- sammakot ovat\nalligaattoria; ja tämä miserable (kurja) maa: -- miksi kutsutaan tätä\ndepartement'ia jossa asutte?\n\n-- En asu minkään partaalla, vaan Ristintien padolla.\n\n-- Fripon! (Lurjus!) En tarkoita tätä lokaa, johon olin jäädä, mutta\nmiksi kutsutaan koko tätä seutua?\n\n-- Vai niin? Szabolcsin komitaatiksi.\n\n-- Szabolcs? Szabolcs? Kai parce que (koska) täällä asuu ehkä paljon\nsaapasniekkoja? Ha, ha. Sepä oli hyvä plaisanterie! (Kokkapuhe.)\nTiedättekö?\n\n-- En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta\npäälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.\n\n-- Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen\npäällikköjensä nimiä komitaateilleen.\n\n-- Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?\n\n-- Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo\nasua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.\n\nNähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.\n\n-- No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi\nvieras.\n\n-- Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen\ntyydyn.\n\n-- Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja\nkapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja\nviimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne,\nonko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?\n\n-- Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin\nsyysyö.\n\n-- Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä\nparempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen,\ntänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin\nMacbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est\nla mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.\n\nHerra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.\n\n-- Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön\nmaata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.\n\n-- Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?\n\n-- On yksi, mutta siellä on jo väkeä.\n\n-- Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos\ntaasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.\n\n-- Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!\n\n-- Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?\n\n-- Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa\nmainittavan.\n\n-- Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset\nolot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? -- Eh bien! (Hyvä!)\nMinä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen\nhuoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta\npois).\n\n-- Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän\nsammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään\nkamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.\n\nOli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan\noppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme\nvain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän\nnimen on saanut, on sekin pian selviävä.\n\nHullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut\nkorkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja\nkantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen\npitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla\npöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja.\nJuhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli\nmuassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja\nliirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi\nkaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.\n\nHullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto,\nlaulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat\nhornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.\n\nTällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; -- ovea ei kukaan\nvartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.\n\n-- Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata!\n(tervehtiä).\n\nVaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu\nauki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa\npäätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.\n\nKaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä\nvaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei\nhän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras\noutona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta\nnousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen\nolevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä,\nlankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: \"tervetuloa,\nveli veikkonen!\"\n\nNauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.\n\n-- Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä\nnarrin syleilystä; -- älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!\n\nNäin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien\nmustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.\n\n-- Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat\nja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen\ntodellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air\n(tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle.\nNimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.\n\nTämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen\nnojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.\n\nHänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra\nnousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa\nnarri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.\n\nVihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:\n\n-- Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee,\nnimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet\nyli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa.\n-- Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla\nja hänen nimensä on Béla.[7]\n\n-- Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, -- vastasi vieras,\nnostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen\ntahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli\nkeppinsä nuppia vasten. -- Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni\nminut, -- ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? -- Se\nisäni, joka oli nainen.\n\n-- Ehkä siis äitinne?\n\n-- Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut;\nmutta isäni oli vähän omituinen mies. -- Muiden omituisuuksiensa muassa\nhän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut\nunkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi?\nKaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme\nPariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka\nnimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole\nunkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin\nkieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.\n\n-- Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte\ntällä matkalla toimeen.\n\n-- Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla\nPariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! -- C'est\nmerveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. -- Ah,\nmon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa\nlähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé\nmessieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja\nerittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.\n\nJuhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan\njokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno,\nsurullinen ilme.\n\n-- Mikä on saanut herran lähtemään tänne? -- taivaasta helvettiin.\n\n-- Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia\nlautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on\nmonta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun\nvaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla\nkunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa\ntuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni\noli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia,\nkuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni;\nmatkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen\nhaaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila\nComo-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin\nkirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla\nniinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden\nvuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa\npelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin\novat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen\npäivineen -- pyh!\n\nKäsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka\ntuuleen.\n\nJuhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja\nehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.\n\n-- Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on\nmiljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia.\nMutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti\nruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset\nkaikki perässä. -- Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet,\nvetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler\nla cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta\nnähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi,\njoka oli paljon rikkaampi kuin isäni...\n\n-- Ahaa!\n\n-- Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan\noma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa\nparhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on\nkokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa\npöydässä.\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa\nlurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän\nkumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä\ntilaisuuksissa.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei\nsalli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa\nmaassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin\nsijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?\n\n-- On kai. Tiedättekö vielä mitä?\n\n-- Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain\nyhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin,\nkuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut\nkuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä\nunkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia\nmahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti\nannettiin tieto.\n\n-- Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?\n\n-- Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän\nkurjaan maahan.\n\n-- No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko\nItaliaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus\nolen minä, minä en ole vielä kuollut.\n\nTästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat\nalas, ja hän änkkäsi:\n\n-- Est ce possible? Onko se mahdollista?\n\n-- Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu\nJuhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.\n\n-- Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri\nseisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset\novat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten\nvoinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille\ntonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin\nkavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut\ntuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin\nhänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen\njumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.\n\n-- Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä;\nolen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin\nenemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään,\nvelkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa.\nEiköhän tuo ole teistä harmillista?\n\n-- Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te\nvieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.\n\n-- Mitenkä? En ymmärrä.\n\n-- En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien\nfatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen\nsen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät\nainiaaksi rauhaan.\n\n-- Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai\njulistatte sodan minulle?\n\n-- No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte:\nminä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta\nlivreä. Mitä se on teille!\n\n-- Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette\ntuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne\nansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää;\nminä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia,\nminulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko,\nja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka\nrakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta\nminun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria\nryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja\njuoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin\nkyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan\nvaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen\navara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla\ntiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea\nTonavaan kantamaan.\n\nKavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä\nhän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.\n\n-- Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin -- vaan etuantia.\n\n-- Etuantiako? Mistä hyvästä?\n\n-- Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat\nhävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä,\njotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein\njulkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen,\nlausui hän vielä:\n\n-- Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne.\nEttehän aio sitä mukananne hautaan viedä?\n\n- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät\nkalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?\n\n-- Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja\nmaalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki,\nmitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.\n\n-- Ajurit! -- ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti\nuroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme\nheti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.\n\nAbellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.\n\n-- No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja\nsaatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin\nkiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.\n\nHän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja\nlaskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.\n\nHeitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.\n\n-- Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään,\njohon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa,\non isännän.\n\nVanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja\nkäsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja\nrunoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.\n\n-- Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää\nnoin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista.\nOttakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran\npäällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen\nalle! Pitäkää hänestä hellää huolta!\n\nJuhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli\nhäntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi\npahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni\nnähdessään herran tuiman katseen...\n\nHeitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin\npuolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen\nkorvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä.\nJuhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen\npitää.\n\nSamassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien\nympäröiminä.\n\nIvaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:\n\n-- Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona\nja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!\n\nTällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja\npöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.\n\n-- Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista\nhuomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.\n\n-- En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.\n\n-- Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?\n\n-- Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja\nmaksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan.\nMuuten asia ei liikuta ketään muita.\n\nNäin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla\nolevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään\nlevisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli\nsaanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme\ntaloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.\n\nKavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi,\nkuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään\nja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.\n\n-- Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut\nmaailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.\n\nMolemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa\nköyryselkäiseltä jättiläiseltä.\n\nNäin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys\n\"Ratkorikkolan\" kapakassa.\n\n\n\n\nII.\n\nKauppa elävästä ihmisestä.\n\n\nHerra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.\n\nV. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai\nkokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen\nkultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet\npiirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.\n\nMissisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin\nPariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla\nmyytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi\nleipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään\nmiljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko\nMissisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei\njäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.\n\nKen ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään\nharmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on\nkohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset,\nlivreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja\nruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita,\nsille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.\n\nHerra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren\npuukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla.\nSamassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja\n\"kansalaisia\", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: \"alas\nvaltaherrat\", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden\nviimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät\ntunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se,\njonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla\nlehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa\ntehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän\npisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: \"alas\nvaltaherrat!\"\n\nMiten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään\ntiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi\nmuille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa\njo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin\nitalialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi\nhänet ampua.\n\nKomisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja\nvirassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse\nampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi.\nMutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.\n\nOnneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi\nkuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka\nmaastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he\nrestaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen\nkultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella\nsotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka\ntuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen\nuutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa,\nrakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään,\nkuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.\n\nMutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa\nhelposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.\n\nEi aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata\niltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä\nei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei\nhän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija\nhelpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet,\nraha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä\nlaskuja.\n\nHerra Griffard oli rohkea liikemies. Hän uskalsi lainata suuria summia\nhävinneille tuhlareille, joilta palkollisetkin olivat oikeudessa\nhakeneet palkkaansa. Kuitenkin sai hän aina milloin milläkin tapaa\nrahansa takaisin. Sanoessani \"rahansa\" on tämä ymmärrettävä niin, että\nhän sai rahansa takaisin kaksinkertaisesti. Hän puuttui tämmöisiin\nrohkeisiin yrityksiin sentähden, ettei hänen tarvitsisi vaivata itseään\nvähäpätöisillä koronlaskuilla.\n\nEivät ainoastaan yksityiset, eivätkä ylhäiset henkilöt olleet hänelle\nkiitollisuuden velassa. Hänen huolensa ulottuivat arvoisaan\nyleisöönkin. Parhaimmat henkivakuutuslaitokset ja varakkaimmat\npelipankit olivat hänen suojeluksensa alla. Jottei valtio voisi sanoa,\nettei hän välitä yhteiskunnallisista asioista, olivat hänen\npörssitietonsa aina luotettavimmat. Puhuipa virallinen Moniteur-lehti\nmitä tahansa, aina kävi kuitenkin niin, että kun herra Griffard äkkiä\nantoi myydä paljon arvopapereitaan, pelästyivät pörssimiehet\npahanpäiväisesti, ja kurssit alenivat, mutta kun hän alkoi ostaa niitä,\nkirkastuivat kasvot taas ja arvopaperien kurssi nousi.\n\nVälistä pysyi hän yksin vankkana, kun toiset pörssimiehet horjuivat, ja\ntällöin voitti hän suuria summia juuri rohkeutensa takia. Hän ei enää\nitsekään tarkoin tietänyt, kuinka suuri hänen omaisuutensa oli. Köyhä\nmies saa tehdä työtä otsansa hiessä ansaitakseen sata floriinia, mutta\nmiljoonamiehelle on helppo saada toinen miljoona. -- Rahakin rakastaa\nseuraa.\n\nTällä suurella, kunnianarvoisalla miehellä oli siis harvinaista\nrohkeutta ryhtyä epävakaisiin raha-yrityksiin, auttaa hävinneitä miehiä\nrahoja lainaamalla. Tätä olemme katsoneet sopivaksi vielä huomauttaa\nsen vuoksi, ettemme liioin kummeksisi, kun heti tuon kapakassa\ntapahtuneen yhtymyksen jälkeen tapaamme Pariisissa kertomuksemme toisen\nsankarin -- jos nimittäin saa tällä nimellä solvata nuorta,\ntunteellista kavaljeeria.\n\nKohtauspaikka ei ole oikeastaan Pariisissa, vaan eräällä Seine-virran\nluodolla nimeltä Ile de Jerusalem, missä ovat Pariisin rikkaimpien\nrahamiesten huvilat, ja minne ei kaikkien vaivaisten miljoonamiesten\nsovi rakentaa huviloita, puutarhoja ja puistoja, sillä täällä maksetaan\nneliösylestä maata tuhat, jopa tuhat kaksisataa frangia, joten\ntavallinen englantilainen puisto tulee maksamaan yhtä paljon kuin\nmaakartano Unkarissa.\n\nKaikkien huvilain ja puutarhamajojen joukossa, joita luoto on täynnä,\non epäilemättä herra Griffardin asunto kaunein, suurenmoisin ja\nkallein.\n\nPienelle, ihmisvoimin tehdylle kummulle on se rakennettu, julkipuoli\nSeineä päin, kaikkien kansain ja aikain maun mukaan; kunniaksi sen\naikaiselle rakennustaiteelle, joka halveksien kaikkea klassillista sekä\ntoiselta puolen rococo-muotia, koki saada kaikki monimutkaiseksi,\nkummalliseksi, epämukavaksi.\n\nEi siinä kyllin, että puisto on luodolla, sitä ympäröi lisäksi\nkeinotekoinen joki, jonka yli oli tehty kaikenmoisia siltoja, alkaen\nameriikkalaisesta ketjusillasta aina parkkipuusta koottuun, muratilla\npeitettyyn bretagnelaiseen siltaan, ja niitä vartioivat vakituiset\npertuskoilla varustetut vartijat, joitten asunnot olivat muodostetut\njoko erakkomajoiksi tai tulitorneiksi; ja kun kullakin vartijalla oli\neriääninen torvi, saattoi helposti tietää, mitä siltaa ja mitä tietä\nvieras lähestyi kartanoa.\n\nToisella puolen siltaa alkoivat englantilaisen puiston monimutkaiset\npolut, jotka tähän aikaan olivat sysänneet syrjään entiset suorat\nkulissimaiset kujanteet. Kaikkialla sai kuljeskella tiheitten,\ntoisiinsa yhtyvien puiden suojassa, sai käydä sinne tänne tuntikausia\nperille pääsemättä. Teitten sivulle oli kaikkialle istutettu kukkia,\njoka käänteessä oli jasmiinimaja, jonka sisällä oli sievät penkit tai\nvanhanaikaisia marmoripatsaita, tuolla kokonaisia kukkaspyramiideja,\ntäällä keinotekoisia raunioita, agaveja ja kauheita kaktuskasveja;\ntoisaalla taas egyptiläinen hautakammio, jonka sisällä oli todellisia\nmuumioita sekä ikuisesti palava lamppu, johon joka aamu pantiin öljyä.\nTuossa oli vielä roomalainen alttari kivi-astioineen ja korintolaisine\nmaljoineen sekä kaikenlaisia kirjavasta kivestä muodostettuja\nmuinaisten roomalaisten kakkuja ja leipiä, jotka Egeria-immen aikana\nkelpasivat jumalillekin. Niiden alle oli kerran joku irvihammas\nkirjoittanut seuraavat sanat: \"täällä myydään vanhoja piirakoita\", mikä\nei kumminkaan entistä leipuria näkynyt harmittaneen, koskei hän ollut\nlausetta poistanut. Paikka paikoin oli aukeilla kohdilla suuria\nsuihkulähteitä, joitten vesisäteet putosivat marmorisäiliöihin, missä\nkultakaloja uiskenteli; vesi juoksi näistä säiliöistä lammikoihin,\njoiden tyynellä pinnalla souteli kauniita valkojoutsenia. Nämä eivät\ntosin laula niin kauniisti, kuin runoilijat luulottelevat, mutta syövät\nsitä enemmän hirssijyviä, jotka silloin olivat kalliimpia kuin vehnät.\n\nKäytyänsä kaikki nämät mutkaiset polut sekä kaikki kummat ihmeteltyänsä\nsaapui tulija vihdoin viimeinkin huvilaan vievälle käytävälle. Joka\naskeleelle on tämän käytävän sivuille istutettu appelsiinipuita, joista\nmuutamat vielä kukkivat, toiset jo ovat täynnä hedelmiä.\n\nNäitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon\nmeillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut\nkokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis\nesitellä hänet uudestaan.\n\nCalicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt\npitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin\nkiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään\npäin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat\njakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin\nBolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat\nniin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino\nKárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia\ntyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja\nottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat,\njotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.\n\nKunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset\nvaltaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää\netenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino,\nnimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen\nhansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään\nmuuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä\npestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.\n\nHetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa,\npalvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt\nperimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra\nGriffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin\nselkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan\nkamariin.\n\nHerra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen\nmainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on\nsäätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä.\nHerra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja\nhänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen\nlehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel\naskeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä\ntäältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista\nasioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi\npariksi vuodeksi.\n\nPankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista\nryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti\nmunalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta\nvalmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja\nväitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista,\njonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia,\nvoidakseen käyttää tätä sokeria.\n\nPankkiirin kamari ei enää vähääkään muistuttanut entisestä leipurista.\nOstettuansa emigranttien kartanoita, otti hän myöskin heidän\npalkollisensa palvelukseensa, ja taitava kamaripalvelija voi parhaiten\nopettaa noita ylhäisten tapoja, joita alemmat kansanluokat,\nkiinalaiset, latinalaiset ja filistealaiset ällistellen katselevat ja\njoita he eivät voi itselleen omaksua. Isommat huonekalut, sohvat,\nkirja- ja kirjoitus-pöydät olivat ebenpuusta, hopeakoristeilla\nkaunistetut, päällykset valkoisesta cashmir-kankaasta, joiden reunukset\nolivat täynnä ommeltuja kukkasia. Ei yksikään huonekalu ollut seinän\nvieressä tai nurkassa, vaan joko keskellä huonetta tai poikittain\nnurkassa, sillä näin oli tähän aikaan muoti. Huonekalujen välissä,\njoitten raskas muoto osoitti uudemman ajan (1822) velttoutta ja\narkiluonnetta, seisoi korkokuvisia, solakoita korintolaisia maljoja,\nkalliita antiikkisia kuvapatsaita, joita Pompejin raunioista oli\nkaivettu, sekä kullankirjavia, kiinalaisesta porsliinista tehtyjä\npöytiä. Matot olivat kaikki käsin kirjaeltuja; isoimpaan oli suurilla\nkirjaimilla ommeltu sana: \"souvenir\" (muisto), mikä ei kuitenkaan estä\nepäilemästä, että pankkiiri on ostanut maton kalliista hinnasta. Seinät\nolivat peitetyt hopeapaineella koristetuilla seinäpapereilla;\ntibetmattoja oli ripustettu laesta lattiaan saakka jonkun matkan päähän\ntoisistaan, ja näitten välissä riippui komeita teräspiirroksia\n(hienoissa työhuoneissa ei ole tapana pitää öljymaalauksia, nämät\nkuuluvat salonkiin), kuuluisien muotirunoilijain ja mainioitten\nhevosten muotokuvia. Nämät tuntee pankkiiri persoonallisesti, sillä\nedelliset ovat hänestä runoilleet, jälkimmäiset häntä selässään\nkantaneet.\n\nKaikki todistaa, että pankkiirilla oli sangen taitava ja ajan maun\ntunteva kamaripalvelija.\n\nPankkiiri on noin seitsemänkymmenen vuotias, sangen kunnianarvoisa\nvanhus, kasvot miellyttävän ystävälliset; hänen käytöksensä ja koko\nolentonsa muistuttaa Talleyrandista, jonka ylistäjien joukkoon hän\nkuuluu. Hiukset ovat ihmeen valkoiset, kasvot vielä verevät, puhtaiksi\najellut ja sangen vilkkaat, hammasrivit eheät ja valkoiset, kädet\nerittäin hienot ja sileät, kuten tapaamme ihmisillä, jotka kaiken\nikänsä ovat taikinaa pidelleet.\n\nNähtyänsä Kárpáthin astuvan sisään avoimesta ovesta, laski rahamies\nkädestään sanomalehden, jota hän oli ilman silmälaseja lukenut, ja\novelle päin astuen tervehti tulijaa mitä ystävällisimmin.\n\nTäydellisin ystävyyden osoite oli muodin mukaan se, että noustiin äkkiä\nvarpaille ja samassa, kaksi sormea huulilla, työnnettiin selkä niin\npaljon taaksepäin kuin mahdollista ja annettiin tulijalle kättä. Tämä\nvastasi samoilla tempuilla.\n\n-- Monseigneur! huudahti nuori merveilleux (\"merkillinen\", tämä on\nmuotiherrain nimi), olen teidän palvelijanne saapasteni anturoihin\nsaakka.\n\n-- Monseigneur! -- vastasi herra Griffard yhtä leikillisesti, minä olen\nteidän aina kellarini pohjaan saakka.\n\n-- Hahaha! Hahaha! Hyvin sanottu, nauroi nuori keikari; tätä\nkokkapuhetta kerrotaan tunnin kuluttua joka salongissa. Mitä uutta\nPariisiin, kunnon raharuhtinaani? Huonoista uutisista en huoli, hyviä\nolla pitää.\n\n-- Suurin uutinen on se, että taas näemme teidät täällä Pariisissa. Ja\nvielä suurempi uutinen se, että olette minun luonani.\n\n-- Te olette, herra Griffard, aina yhtä kohtelias, lausui nuori\nincroyable (\"uskomaton\", myöskin muotinimi) heittäytyen nojatuoliin.\nTämä ei enään ollut muotina Pariisissa, nyt piti istua ratsain\ntuolille, ja nojata käsillä selkänojaan. Tätä ei Abellino vielä\ntietänyt.\n\n-- Eh bien, (hyvä!) herra Griffard, jatkoi hän, katsottuansa ensin\npieneen taskupeiliin, oliko tukka vielä sileänä. -- Te tiedätte\ntuollaisia uutisia, minä tiedän toisia, mutta huonoja.\n\n-- Esimerkiksi?\n\n-- Esimerkiksi, -- te tiedätte, että menin Unkariin nostamaan erästä\nperintöä, erästä perintötilusta, josta on toista miljoonaa tuloja.\n\n-- Tiedän, lausui pankkiiri kylmästi hymyillen ja kynällään leikkien.\n\n-- Tiedätte siis ehkä senkin, että tuossa aasialaisessa maassa, missä\nperintötilani on, ei mikään ole niin huonolla kannalla kuin lainkäyttö,\nmaanteitä lukuun ottamatta. Maantiet sentään saattavat kuivalla aikaa\nolla hyvätkin, mutta lainlaadinta on aina yhtä huono sekä sateella että\npäivänpaisteella.\n\nTässä pysähtyi nuori \"merveilleux\" ikäänkuin antaaksensa pankkiirille\naikaa onnitella häntä mielevästä pilapuheesta.\n\nPankkiiri vain hiljaa hymyili.\n\n-- Ajatelkaas, jatkoi Abellino rinnuksiansa silitellen ja heittäen\noikean kätensä selkänojan taa, niillä on siellä suuri kirja, lievimmin\nsanoen voisin verrata sitä maustekauppiaan tilikirjaan. Se sisältää\nkaikki lait, joita barbaarit aikoinaan ovat laatineet, jopa\nsemmoisenkin pykälän, joka säätää, että cocu (vastaavaa sanaa ei,\nJumalan kiitos, löydy Unkarin kielessä)[8] saa murhata uskottoman\nvaimonsa ja tämän rakastajan, jos tapaa heidät rikoksen teossa. Sitä\npaitsi on maa täynnä asianajajia; talonpoikainen väestö kuuluu kahteen\nluokkaan: maata viljelevään ja riita-asioita ajavaan. Siellä kutsutaan\nmuutamia talonpoikia aatelismiehiksi, en tiedä minkätähden.\nAsianajajilla ei ole muuta työtä kuin kaikkialla etsiä riitoja sekä\nparemman puutteessa tehdä niitä. Tätä riitojen ja nurkkasihteerien\npaljoutta varten on kussakin departementissa (piirikunnassa) vain yksi\ntuomari ja tämäkin viljelee suvella repsiä ja polttaa talvella viinaa.\nEi siinä kyllä; jos vihdoin saa oikean tuomion, on hävinneellä puolella\nlupa ajaa tuomari tiehensä, kurittaa häntä seipäillä ja tangoilla sekä\nvedota kolmeen korkeampaan oikeuteen, joista ylintä kutsutaan\nseptemtrional-senaatiksi.[9]\n\n-- Kerrotte sangen hauskoja asioita, lausui naurahtaen hra Griffard,\njoka ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi hänen piti kaikki noin\njuurtajaksain tietää.\n\n-- Teidän täytyy saada tietää kaikki nämät seikat ymmärtääksenne\nseuraavaa puhettani. Unkarin kielessä on vielä eräs ilkeä lause: intra\ndominium et extra dominium, mikä ranskaksi merkitsee: \"sisäpuolella\ntilusta ja ulkopuolella tilusta\". Vaikka olisikin ihan oikeutettu\nsaamaan jonkun maatilan, niin ovat asiat huonosti, jos on ulkopuolella\ntilusta. Sisäpuolella olija, olkoon kuinka laiton anastaja tahansa, voi\nnauraa partaansa, sillä lainkäynnin saattaa venyttää hyvin pitkälle.\nTässä juuri ollaan. Ajatelkaas, perintö, suuri sukukartano oli jo\nmelkein minun käsissäni, minä riensin ottamaan sitä haltuuni, mutta\ntapaankin siellä jo toisen omistajan.\n\n-- Ymmärrän, vastasi pankkiiri kummallinen hymy huulillaan; siis on\nteidän suuren perintötiluksenne sisäpuolella joku pahanilkinen\nanastaja, joka ei tahdo antaa teille oikeutta, ja sen tähden te\nvetoatte tuohon suureen kirjaan, jonka monien pykälien joukossa on muun\nmuassa myöskin se, että: \"elävää ihmistä ei peritä\".\n\nNuori keikari ällistyi.\n\n-- Mitä tiedätte?\n\n-- Tiedän, että tuo ilkeä anastaja, joka väärinkäyttää teidän\nperintöänne, ei ole kukaan muu kuin teidän oma setänne, joka oli niin\nhävytön, että saatuansa halvauksen, pikaisen suonenlyönnin kautta\nparantui ja otti uudestaan haltuunsa teidän omaisuutenne sekä saattoi\nteidät pahaan pulaan, kun ei tuossa sisältörikkaassa kirjassa ole\nsanaakaan, joka antaisi teille oikeutta nostamaan kannetta setäänne\nvastaan, koska hän ei ole kuollut.\n\n-- Ah! Tämä on solvaus! -- huudahti Kárpáthi hypäten pystyyn. Minä olen\nkaikkialla kertonut, että tulen alkamaan oikeusjutun.\n\n-- Olkaa rauhallinen, tyynnytti pankkiiri. Kaikki uskovat teidän\npuheenne. Vain minun täytyy tietää totuus, sillä minä olen pankkiiri.\nMutta minä olen vaiti. Minä tunnen yhtä hyvin Nepaalin herttuan\nperhe-olot Itä-Indiassa, kuin ylimmän espanjanlaisen grandin\nelämäntavat. Minua hyödyttää sekä edellisen embarras des richesses\n(rikkauden pulat) että jälkimmäisen loistolla kullattu köyhyys. Tunnen\njokaisen Pariisiin tulleen vieraan raha-asiat, tulkoonpa hän mitä tietä\nja millä melulla tahansa. Näinä päivinä saapui tänne kaksi unkarilaista\nkreiviä, jotka ovat kulkeneet jalkaisin halki Euroopan, kolmas palasi\nAmeriikasta, missä hän on alhaisena miehenä matkustellut. Mutta tiedän\nnäillä herroilla kumminkin talouden olevan kotona niin hyvässä\nkunnossa, että voisivat minullekin rahoja lainata. Sitä vastoin ajoi\nmuutama päivä sitten St. Denis'n portista sisään eräs herttua,\npohjoismaista kotoisin, kuusi valkoista hevosta kullattujen vaunujen\neteen valjastettuina. Herttualla on suuri nimi, mutta minä tiedän\nmiesparan tuoneen mukanansa viimeiset rahansa, sillä jonkun\npoliitillisen selkkauksen tähden on hänen omaisuutensa pantu\ntakavarikkoon.\n\nTuskastuneena keskeytti Kárpáthi pankkiirin puheen.\n\n-- Hyvä herra, miksi minulle näitä puhutte?\n\n-- Vain osoittaakseni, että sydänten ja rahamassien pohjalla kyllä on\nollut ja on oleva salaisuuksia, ja vaikka rahamiehet saavatkin niistä\nvihiä, pysyvät ne kuitenkin salaisuuksina. Vaikka minä tunnenkin teidän\narat asianne, voitte puhua aivan toista maailmalle eikä kukaan ole\nepäilevä teidän sanojanne.\n\n-- Enfin, (lopuksi) mitä tämä minua hyödyttää?\n\n-- Vai niin? -- huudahti pankkiiri. Teidän mielestänne saisi koko\nmaailma tietää, mitä minä tiedän, mutta minä en. Te olette\nluonnollisesti tullut tänne ilmoittaaksenne aivan toisen taudin\noireita, kuin oikeastaan sairastatte ja kuitenkin toivotte lääkitystä.\nMutta minä olen käytännöllinen lääkäri ja huomaan taudin syyt jo\nkasvoistanne. Entä jos kuitenkin voisin lääkitä teidät terveeksi?\n\nAbellino kuunteli mielihyvällä tätä katkeraa pilaa.\n\n-- Hm, tutkikaa valtasuonta, -- vastasi hän leikillisesti; ei kädessäni\nvaan taskussani.\n\n-- Ei ole tarvis. Katsokaamme ensin taudin oireita. Teillä on siis\nhuono ruokahalu kolmensadan tuhannen frangin tähden, jotka olette\nvelkaa.\n\n-- Itse sen paremmin tiedätte. Tukkikaa velkojieni suu, jotta\npysyisivät poissa!\n\n-- Tulisi surku miesparkoja. Kuka menisi surmaamaan verhoilijoita,\nvaununtekijöitä ja satulaseppiä vain päästäkseen maksamasta heille? On\nolemassa paljon helpompi keino tyydyttää heidät.\n\n-- Miten? -- huudahti Abellino harmistuneena. Ehkä samoin kuin Don Juan\nde Castro, joka lähetti toisen viiksensä Toledoon rahoja saadakseen.\nMinä en voi sitäkään tehdä, sillä olen antanut ajaa viikseni.\n\n-- Mitä aijotte tehdä, jos teiltä tullaan pyytämään rahaa?\n\n-- Suorin keino on ampua luoti otsaani.\n\n-- Sitä ette saa tehdä. Mitä maailma sanoisikaan kuullessaan ylhäisen\nunkarilaisen aatelismiehen ampuneen itsensä muutaman vaivaisen\nsadantuhannen frangin tähden?\n\n-- Entä mitä sanottaisiin, jos joutuisin muutaman vaivaisen\nsadantuhannen frangin tähden velkavankeuteen?\n\nPankkiiri laski hymyillen kätensä keikarin olalle ja sanoi rauhoittaen:\n\n-- Koetetaan auttaa teitä.\n\nTämä hymyily ja alentuvainen olkaan koskettaminen kuvasi täydellisesti\nonnenkohtaamaa nousukasta.\n\nTällä hetkellä ei Kárpáthille tullut mieleen, että entinen leipuri\nRambuteaun kadulta tarjoo suosiollista apuansa eräälle Unkarin\nmainioimpien valtaherrain jälkeläiselle.\n\nPankkiiri istui hänen viereensä leveälle sohvalle.\n\n-- Te tarvitsette kolmesataatuhatta frangia, lausui herra Griffard\nystävällisellä ja lempeällä äänellä, ettekä varmaankaan oudoksuisi\nmaksaa tätä summaa takaisin kuudellasadallatuhannella, sitten kuin\nsaatte sukukartanon haltuunne.\n\n-- Fi donc (hyi) lausui Kárpáthi ylenkatseellisesti, ylpeys heräsi\nhänen sydämessään hetkiseksi, ja hän veti kylmästi kätensä pankkiirin\nkädestä. Te olette sittenkin koronkiskoja.\n\nPankkiiri nieli hymyillen solvauksen koettaen sitä pilapuheella\nsilittää.\n\n-- Latinalainen sananlasku sanoo: \"bis dat qvicito dat\". -- \"Joka antaa\nheti, antaa kaksinkertaisesti\". Miks'en siis saisi pyytää lainaa\nkaksinkertaisena takaisin? Muuten, hyvä herra, on raha tavaraa, ja kun\nkylvetystä siemenestä saa odottaa kymmenkertaista satoa, niin miks'ei\nsaisi kylvetystä rahasta odottaa samaa? Myöskin tulee ottaa huomioon se\nseikka, että tämä on uhkarohkea yritys. Te saatatte kuolla ennen\nsetäänne, jonka toivotte perivänne; voitte pudota hevosen selästä\nketunajossa tai kilpajuoksussa ja taittaa niskanne, saatatte tulla\nammutuksi kaksintaistelussa; ei muuta kuin kuumetauti tai vilustus, ja\nminä saan panna suruharson hattuuni surrakseni menetettyjä\nkolmeasataatuhatta frangiani. Vielä eräs seikka. Ei siinä kyllä, että\nmaksatte veikanne, te tarvitsette vastedeskin vuosittain kahta vertaa\nenemmän rahoja. Hyvä. Minä lainaan teille nekin.\n\nKárpáthi kääntyi mielihyvissään pankkiiriin päin.\n\n-- Te laskette leikkiä?\n\n-- En ollenkaan. Panen alttiiksi miljoonan, voittaakseni kaksi ja niin\nedespäin. Puhun suoraa puhetta. Annan paljon, mutta otan myöskin paljon\ntakaisin. Tällä hetkellä olette yhtä pahassa pulassa kuin Don Juan de\nCastro, joka Toledon saraseeneilta sai rahaa toista viikseänsä vastaan.\nHyvä! Unkarilaisen aatelismiehen viiksen ei pidä olla huonomman kuin\nespanjalaisenkaan. Lainaan niin paljon kuin tahdotte, ja uskallan\nepäillä, tokko kukaan muu, paitsi tuo Toledon maurilainen, tohtisi\ntehdä samoin.\n\n-- Hyvä. Sovitaan asiasta, puhui Kárpáthi totta tehden. Te lainaatte\nminulle miljoonan, minä annan velkakirjan kahdesta miljoonasta, joka\nsumma on maksettava heti setäni kuoltua.\n\n-- Entä jos setänne on pitkä-ikäisempi, kuin miljoona teidän\nkäsissänne!\n\n-- Siinä tapauksessa lainaatte minulle toisen ja niin edespäin. Rahanne\ntulevat hyvään talteen, sillä unkarilainen aatelismies on omaisuutensa\norja, sitä kun ei voi saada muu kuin perillinen.\n\n-- Oletteko ihan varma siitä, että olette ainoa perillinen.\n\n-- Juhana Kárpáthin kuoltua ei ole, paitsi minua, ketään Kárpáthi-nimeä\nkantavaa.\n\n-- Tiedän. Mutta Juhana Kárpáthi saattaa mennä naimisiin.\n\nAbellino purskahti nauruun.\n\n-- Te luulette kai setäni olevan sievänkin kavaljeerin?\n\n-- En lainkaan. Tiedän hänen seisovan miltei haudan partaalla, hänen\nelimensä ovat niin rappiotilassa, että tuskin luulen hänen enään vuotta\nelävän, jollei hän heti paranna elintapojansa ja lakkaa mässäämästä,\nmutta tästähän on vähän toivoa. -- Suokaa anteeksi, että puhelen\ntällaisia rakkaasta sedästänne.\n\n-- Olkaa vain hyvä!\n\n-- Me, jotka toimimme henkivakuutuslaitoksissa, olemme tottuneet\narvostelemaan ihmisten elämän pituutta. Suhtautukaa siis tähän asiaan\naivankuin kysymys olisi setänne kirjoittamisesta henkivakuutukseen.\n\n-- Turhia kursailuja! Minä en juuri pidä sedästäni.\n\nPankkiiri hymyili. Hän tiesi tämän paremmin kuin Abellino itse.\n\n-- Sanoin äsken, että setänne saattaa mennä naimisiin. Tämä ei ole\nmitään harvinaista. Usein tapahtuu, että elähtäneet herrasmiehet, jotka\nkahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka ovat avioliittoa\npelänneet, ovat äkkiä hempeätunteisella hetkellä kosineet ensimmäistä\nvastaantulevaa nuorta naista, oli tämä vaikka vain kyökkipiika. Tai voi\nvanha rakkaus vuosien vierittyä herätä ilmiliekkiin kuin kipinä\nhiilissä, ja he naivat 70 vuoden vanhoina ihanteensa, jota eivät\nsaaneet kuudentoista vuoden iässä, sillä tyttö saattoi silloin olla\ntoiseen sidottu.\n\n-- Sedälläni ei ole ihanteita. Hän ei tunne tuota sanaakaan. Muuten\nvoin vakuuttaa, ettei tästä naimisesta olisi mitään tavallisia\nseurauksia.\n\n-- Siinä suhteessa olen rauhallinen. Muuten tuskin olisin tohtinut\ntehdä tarjoustani. Mutta eräässä toisessa suhteessa täytyy teidän antaa\nminulle takaus.\n\n-- Minäkö? Takauksiako? No, nyt menee partani, mutisi Abellino\nsilittäen mustaa poskipartaansa.\n\n-- Toden totta, lausui pankkiiri, tässä on kauppa aivan samanlainen,\nkuin mitä sanotaan tekevän erään minua rikkaamman herrasmiehen, jota\narkipuheessa kutsutaan perkeleeksi. Kun hän lainailee ihmisille\näärettömiä aarteita, ottaa hän heidän sielunsa takaukseen verellä\nkirjoitetulla sitoumuksella. Par Dieu! (Jumal'auta!) Minä olen toista\nmieltä; tuo herra Saatana tietää, mitä hän sieluilla tekee, mutta\nmitäpä ne minua hyödyttäisivät? Päinvastoin; minä tahdon saada\ntakauksen siitä, että elätte kauan.\n\n-- Luonnollisesti sen vuoksi, etten kuolisi ennen setääni.\n\n-- Oikein arvattu. Minä siis sekä lainaan teille rahoja että pidän\nhuolta hengestänne.\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Vanhan Juhana Kárpáthin eläessä ette saa ryhtyä kaksintaisteluun,\nmennä metsästämään, ette saa lähteä merimatkoille ettekä ruveta\nlemmenjuoniin tanssijattarien kanssa; sanalla sanoen: teidän\nvelvollisuutenne on välttää kaikkea hengelle vaarallista.\n\n-- Siis en saisi myöskään juoda viiniä, en kulkea rappusia, sillä\npöhnäpäisenä saattaisin langeta ja taittaa niskani?\n\n-- Emme ole niin ankaria. Myönnän, että nämä määräykset ovat teistä\nsangen harmillisia, mutta tiedän keinon, jolla voisitte näistä kaikista\npäästä.\n\n-- Ja mikä se olisi?\n\n-- Että menette naimisiin.\n\n-- Parbleu! (Saakeli!) Siinä tapauksessa lupaan mieluummin olla hevosen\nselkään nousematta sekä aseeseen tarttumatta.\n\n-- Monseigneur! (Herra!) Te matkitte sanoja, joita olette kuullut\nmaalattujen herrasmiesten lausuvan huvinäytelmissä. Kirjailijat ovat\nkeksineet tuon kokkapuheen. Tiedättehän, että tarkemmin asiaa punniten\navioliitto ylhäisten kesken on vain kautsukkiside; se sitoo, jos niin\ntahdomme, mutta venyy myöskin mielemme mukaan. Te voisitte kosia\nylhäistä naista, elää hänen kanssaan onnellisena ensimmäisen vuoden,\nsillä luulenpa Pariisissa olevan naisia, joita saattaa rakastaa vaikka\nkoko naisen ajastajan. Vuoden kuluttua on Kárpáthin perheellä yksi\njälkeläinen lisää, ja silloin olisitte päässyt sitoumuksestanne,\nsaisitte vaikka taittaa niskanne tai ampua luodin päähänne aivan oman\ntahtonne mukaan. Taikka jos tahdotte mieluummin nauttia maailmaa, niin\non Pariisi tarpeeksi suuri ja maailma vieläkin suurempi; -- voitte elää\ntarvitsematta nähdä vaimoanne, jollette toista kertaa rakastu häneen,\nkun hän on jo ehtinyt käydä teille vieraaksi. Eihän tuo ole niinkään\nkauheata.\n\n-- Saadaan nähdä, lausui Abellino nousten ja silittäen istuessa\nrypistyneitä kalvosimiansa.\n\n-- Mitä? -- kysyi innolla pankkiiri, joka arvasi Kárpáthin tulevan\npöyhkeäksi saadessaan rahoja lainaksi.\n\n-- Sanon vain, että piakkoin saan nähdä, kumpi keino on sopivampi.\nTarjoamanne rahat otan joka tapauksessa vastaan.\n\n-- Ab! Sitä minäkin.\n\n-- Vain takauksesta on nyt kysymys. Minun täytyy ensin harkita,\njaksanko täyttää määräämiänne ehtoja. Olen jo tottunut askeettien\nelämään; viimeisinä aikoina olen nauttinut homeiopatisia lääkkeitä,\nviiteen viikkoon en ole juonut kahvia enkä voidellut hiuksiani. Minä\nolen lujamielinen. Jollen kuitenkaan voi ehtoja täyttää, niin koetan\nmennä naimisiin. Parasta kuitenkin olisi päästä sedästä jollakin\nhyvällä keinolla.\n\n-- Hyvä herra, puhui pankkiiri hypäten pystyyn, toivon teidän laskevan\nleikkiä.\n\n-- Haha! -- nauroi nuori keikari. Ei puhettakaan salamurhasta eikä\nmyrkystä. En aio verevillä naisilla enkä edes paksuilla piirakoillakaan\nturmella setäparan terveyttä. Tehän tiedätte, että on olemassa eräitä\nhyviä piirakoita, joita kutsutaan perintöpiirakoiksi. Niissä ei ole\nmyrkkyä, vaan hanhenmaksaa ja makeutta. Vahva ateria niitä ja viiniä\npäälle, niin halvaus on valmis.\n\n-- Minä en tiedä, sillä en ole koskaan sellaisia valmistanut, vastasi\nentinen leipuri vakaasti.\n\n-- En pyydäkään teitä sellaisia sedälleni tekemään. Minä voin vihata,\nvoin vihasta ampua tai pistää toisen kuoliaaksi, mutta antaa murhata\nihminen päästäkseni häntä perimään, se on luontoani vastaan. Sen voin\nkuitenkin sanoa, että hänet hengiltä saisin, jos viitsisin vaivaa\nnähdä.\n\n-- Odotetaan, kunnes itsestään kuolee.\n\n-- Muuta ei voida tehdä. Siihen asti olette siis minun pankkiirini.\nMitä enemmän minä rahoja kulutan, sitä enemmän teitä hyödytän, sillä\ntehän saatte kaksinkertaisesti takaisin. Olkoon menneeksi! Perässäni\ntulija sulkekoon oven!\n\n-- Siis olemme yhtä mieltä.\n\n-- Huomenna aamulla voitte lähettää kirjurinne luokseni kirjoitukset\nvalmiina, etteivät ne minua kauvoja vaivaa.\n\n-- En ole teitä väsyttävä.\n\nAbellino sanoi jäähyväiset, pankkiiri seurasi häntä ovelle kämmeniään\nhykertäen.\n\nAlku on hyvä, yksi Unkarin suurimpia maatiloja oli joutumassa\nulkomaalaisen rahamiehen käsiin.\n\n\n\n\nIII.\n\nRousseaun haudalla.\n\n\nKolme keveästi puettua nuorta miestä kulkee Ermenonvillen metsää\nkohden. Heidän ulkomuodossaan on jotakin luontoperäistä hienoutta,\nvaikka he ovatkin vain matkapuvuissa.\n\nKaikki kolme ovat nuoria unkarilaisia aatelismiehiä. Heistä olemme jo\nkuulleet mainittavan herra Griffardin luona, ja tiedämme, että nuo\nkaksi, jotka käyvät äärimmäisinä, ovat Unkarista kotoisin ja jalkaisin\nkulkeneet Euroopan halki kilpaillen keskenänsä kaikissa puutteissa.\nKummankin kasvot osoittavat ryhtiä ja jäntevyyttä. Edellisen luonnetta\nkuvaavat tuuheat, mustat kulmakarvat sekä huulten hieno ivahymy, joka\nvain hetkeksi ilmestyy heti taas kadotaksensa. Toinen on roteva,\nleveärintainen mies, hänellä on tiheä, musta tukka, palavat silmät ja\nrohkeutta osoittava suu, jonka yläpuolella lyhyet viikset ovat\nkasvamassa. Hän puhuu niin syvällä äänellä, että häntä luulisi\naikamieheksi, jollei näkisi kasvoja.\n\nKolmas, joka käy keskellä, on solakka nuorukainen, kasvot sileiksi\najetut. Hänen pukunsa on yksinkertainen, kasvoissa ei näy mitään\nerikoista ilmettä, ne ovat kylmänlevolliset; hänen silmissään ja hänen\nhuulillaan on tuo rauhallinen kirkkaus, joka on naisille niin\nvaarallinen. Hänen liikkeensä ovat englantilaisten lailla hitaat ilman\nminkäänlaista teeskentelyä, puhe hiljaista ja sujuvaa, toinen sana ei\nsaa suurempaa äänenpainoa kuin toinenkaan; hän näyttää enemmän\nhuolehtivan puheen selvyydestä kuin loisteliaisuudesta. Tämä on se\nnuori mies, jonka herra Griffard kertoi tulleen Ameriikasta\nkansipiletillä.\n\nOmituisuuden vuoksi täytyy meidän mainita, että kaikki kolme puhuivat\nunkarin kieltä, mikä siihen katsoen, että kertomuksemme aika on vuosi\n1822 ja paikka Ermenonvillen metsä sekä henkilöt unkarilaisia\naatelisherroja, -- antaa kyllin aihetta ihmettelemiseen.\n\nMiehet puhuttelevat toisiaan ristimänimellä. Tuon kiihkeän, rotevan\nmiehen nimi on Niilo; tuon, jolla on mustat kulmakarvat, Tapani;\nkeskellä käyvän Rudolf.\n\nTarkka katsoja saattaa huomata, että näiden kolmen käsitysten käydessä,\nensimmäinen aina on edellä toisia, ja toinen taas jäljessä, joten\nkeskimmäistä vedetään milloin eteen-, milloin taaksepäin, niin että\nhänen usein täytyy seisahtua saadaksensa kiivaan keskustelun aikana\nepäjärjestykseen joutuneen rivin suoraksi.\n\nMetsän yksinäisyydessä uskaltavat he puhua kovemmin. Ermenonvillen\nmetsä ei ole mikään muotimaailman suosima paikka. Siellä saa jutella,\nkiistellä kuinka kovasti tahansa joutumatta kenenkään naurun alaiseksi.\n\nÄkkiä raivaa eräs nuori mies itselleen tietä pensaitten läpi ja\nseisahtuu kuuntelemaan noiden kolmen puhetta. Puvusta päättäen näkyy\nhän kuuluvan työväen luokkaan, päässä on ympyriäinen lakki, rotevan\nvartalon peittää avara liinainen mekko, jonka päälle kirjava paidan\nkaulus on taitettu.\n\nTämän nuoren miehen kasvoista loistaa ilo ja hämmästys kuullessaan\nkolmen vastaantulijan puhetta. Hetkisen näkyy hän epäröivän, mutta\nastuu kohta vakavin askelin heidän luoksensa ja puhuttelee heitä.\n\n-- Te puhutte, hyvät herrat, unkaria, minä olen myöskin unkarilainen.\n\nIlon kyynel kiilsi työmiehen silmissä.\n\n-- Terve, kansalainen, vastasi syvä-ääninen mies, ystävällisesti\ntarttuen outoa kädestä sekä miehekkäästi sitä pudistaen, minkä hänen\nkumppaninsakin tekivät.\n\nNuoren ammattilaisen mieli heltyi; tuskin sai hän kuuluvaa sanaa\nsanotuksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat, kun näin tunkeudun seuraanne, mutta\nkaksi vuotta Pariisissa asuttuani kuulen nyt ensimmäisen kerran\nkotimaani kieltä puhuttavan, ja se tekee niin hyvää, se tekee niin\nhyvää!\n\n-- Tulkaa mukaan, lausui keskellä kävijä, jos toimenne myöntävät;\nottakaa jotakin meistä kädestä kiinni ja jutelkaamme.\n\nAmmattilainen vitkasteli kainosti, jonkatähden Tapani-niminen nuorista\nmiehisiä pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti hänet luoksensa.\n\n-- Emmehän vain pidättäne teitä jostakin työstä?\n\n-- Ette, hyvät herrat, tänään on juhlapäivä, tänään emme tee työtä.\n\n-- Mutta emmeköhän estä teitä tapaamasta ketään? kysyi Tapani\nhymyillen.\n\n-- Ette niinkään, vastasi ammattilainen. Minun on tapana käydä tänne\njoutoaikoina.\n\n-- Mutta eihän tämä ole mikään miellyttävä seutu.\n\n-- Viinimyymälät tosin ovat kaukana täältä, mutta täällä on erään\nsuuren miehen hauta, miehen, jonka teoksien lukeminen voittaa kaikki\nhuvit, sillä nuo teokset ovat niin kirjoitetut, että sivistymätönkin\nvoi niitä ihailla. Ehkä tunnettekin ne? Yksinkertaisiapa kysynkin! Näin\nsivistyneet herratko eivät tuntisi Jean Jaques Rousseaun teoksia?\n\n-- Rousseaun hautaako teillä on tapana käydä katsomassa?\n\n-- Rousseausta pidän paljon. Hänen kirjansa olen lukenut satoja kertoja\nläpi ja joka kerta olen niistä löytänyt uusia ihania kohtia. Hänen\nsanojensa todenperäisyyden olen itse kokenut; kun joku suuri aate tuli\nmieleeni %ai joku seikka suututti minua, otin Rousseaun käsiini ja\ntyynnyin sitä lukiessani. Näin juhlapäivinä on tapani ollut tulla\ntänne. Istun yksinkertaisen muistopatsaan juurelle, joka on pystytetty\nhänen kunniaksensa, otan kirjan esille, ja silloin tuntuu kuin\npuhelisin hänen kanssansa. Tulin jo varhain aamulla ja olen kotia\nmenossa.\n\nRudolf keskeytti hänen puheensa, ohjaten keskustelun aivan toiselle\nsuunnalle.\n\n-- Mikä virka teillä on Pariisissa?\n\n-- Olen käsityöläinen, hyvä herra, puusepän sälli Gaudcheux'n\nverstaassa. Jos sinnepäin matka sattuu, älkää olko poikkeamatta sisään\nkatsomaan taidetyömalleja sekä gootilaisia kirkonkoristeita, jotka ovat\nvarastossa nähtävinä. Ne olen minä piirustanut.\n\n-- Ettekö koeta saada aikaan omaa tehdasta?\n\nAmmattilaiselta pääsi huokaus.\n\n-- En tahdo jäädä Pariisiin; aion palata kotimaahan.\n\n-- Kotiako Unkariin? Ehkä teillä on huonot ansiot Pariisissa?\n\n-- Parempia en voisi toivoa. Mestarini kunnioittavat minua, työstäni\nsaan hyvän hinnan; täällä rakastuu ammattiinsa, sillä alati muuttuvat\nmuodit kohottavat sen melkein taiteeksi. Hupaista on joka päivä tehdä\njotakin uutta, komeata esinettä, joka kysyy tekijän kykyä. Mutta en\nkuitenkaan jää Pariisiin, vaan palaan kotimaahan, vaikka tiedän, ett'en\nsiellä saa tehdä herttuoitten loistovuoteita enkä kirkkojen koristeita,\nsillä semmoisia ei tohdita antaa unkarilaisen tehtäväksi. Tiedän, että\nsaan taistella köyhyyttä vastaan, ja jos mieli toimeen tulla, tehdä\nmaalaisvuoteita ja kukilla koristettuja arkkuja, sillä unkarilaiselta\npuusepältä ei muuta vaadita. Mutta kumminkin lähden kotimaahan.\n\n-- Teillä on ehkä sukulaisia kotona? -- kysyi Rudolf.\n\n-- Ei ketään muuta kuin Jumalani.\n\n-- Ihan tolkutonta on lähteä pois hyvistä oloista.\n\n-- Järjetöntä on, hyvät herrat, enkä voi itsekään syytä sanoa. Pienenä\npoikasena jouduin kotimaaltani, ja siitä on jo aikoja kulunut. Mutta\nkun tulee mieleeni, että maa, jossa minun kieltäni puhutaan, on satojen\npeninkulmien takana, niin kyynel vierii silmistäni. En voi teille tätä\ntunnetta selittää. Olkaapas te, hyvät herrat, kuusi vuotta poissa\nkotimaastanne, niin saatte kokea samaa tunnetta.\n\nHupsu mies parka! Hän luuli kaikilla ihmisillä olevan samat tunteet\nkuin puusepän sällillä!\n\nTapani kääntyi Rudolfiin ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Näetkös? Teillä ei ole sadannestakaan näistä tunteista!\n\nRudolf kohautti olkapäitään ja mutisi:\n\n-- Todellakin kadehdittava tunne.\n\nTällä välin olivat miehet saapuneet tienhaaraan ja seisahtuivat\nepäröiden, kumpaako piti kulkea.\n\n-- Tunteehan nuori ystävämme nämä seudut, puhui Niilo, joka oli\nvapaamielisin ystävällisiä sanoja jakelemaan. Olkaa hyvä, johtakaa\nmeitä oikealle tielle. Mekin läksimme Rousseaun haudalle.\n\nNuori ammattilainen ei voinut salata hämmästystään.\n\n-- Aiotteko tekin poppeli-luodolle?\n\n-- Onko se mielestänne niin ihmeteltävää?\n\n-- On, sillä se on halveksittu paikka; viisaan hautaa harvat käyvät\nkatsomassa. Mutta olen iloissani, kun tekin olette häntä muistaneet. En\nkoko Ranskan maasta tahtoisi viedä muuta mukanani kuin tuon haudan.\nSiellä olin jo tänään kerran, mutta kernaasti tulen vielä. Ihan haudan\nluo emme pääse, sillä ylt'ympärillä on suo, mutta vastapäätä on\nkorkeahko kumpu, jossa on muinaisen temppelin jäännöksiä. Sen erääseen\npylvääseen on Rousseaun nimikin hakattu. Sieltä voimme aivan hyvin\nnähdä viisaan miehen hautakiven.\n\nHerrat suostuivat kernaasti ehdotukseen ja kävivät tiheän pensaston\nläpi polkua, jonka nuori ammattilainen tunsi. Hän seisahtui väliin,\nuskoen tuskin silmiänsä, kun perässä tulijat astuivat yhtä reippaasti\nkuin hänkin.\n\nVihdoin tuli näkyviin kumpu, minne Montaignen kunniaksi oli rakennettu\npieni temppeli. Sen kuhunkin pylvääseen oli hakattu filosofien nimiä,\nnäitten joukossa nimet Voltaire, Montesquieu ja Rousseau. Rakennus on\njäänyt keskentekoiseksi; ehkä juuri sen vuoksi sitä on nimitettykin\nviisauden temppeliksi.\n\nVastapäätä tätä kumpua on pieni kenttä, jota kutsutaan\nPoppeli-luodoksi. Tuuheiden puitten keskeltä pilkistää filosofin hauta:\nkorkea kivipatsas, johon on piirretty seuraavat sanat:\n\n\"Tässä lepää luonnon ja totuuden mies.\"\n\nEi ihmekään, että hauta on noin hyljätty; totuus on huono suositus.\n\nMutta luonto on ottanut suojelukseensa rakkaimman miehensä haudan;\nkukat eivät koskaan lakastu siellä, ja ylt'ympäri kasvaa viheriöitä\npensaita, aivan kuin tahtoisivat ne saada haudan omaan haltuunsa. Kun\nseurue oli tullut Montaignen muistopatsaan luo, sanoi ammattilainen\njäähyväiset noille kolmelle unkarilaiselle, sillä hänen täytyi palata\nPariisiin. Hän puristi liikutettuna heidän kättänsä ja erkani heidän\nnimiänsä kysymättä, useat kerrat katsoen tiellä taaksensa.\n\n-- Tunnen olevani alakuloinen, puhui Tapani käsityöläisen mentyä. En\ntiedä, tuon nuoren miehen sanatko vai tämä autio, yksinäinen seutu,\njota kuvailin mielessäni aivan toisenlaiseksi, on minussa tämän tunteen\nherättänyt. Luulin Ermenonvillen metsän olevan ihanaa seutua, kukkivine\npensaineen, kuvittelin solisevan joen keskellä olevan luodon\ntodelliseksi keijukaisten ja luonnottarien olopaikaksi. Luulin saavani\nnähdä Tempen laakson, mutta eteeni avautuikin kaislaa ja vesitulpaaneja\nkasvava suo, jonka keskeltä näkyy yksinkertainen valkoinen kivi kaikkea\nmuuta kuin kauniiden puitten juurella.\n\n-- Ennen tämä seutu olikin sellainen, jommoiseksi sitä mielessäsi olit\nkuvaillut, vastasi. Rudolf laskeutuen pitkälleen nurmelle, sillä aikaa\nkuin Niilo kirjoitti muistikirjaansa pylväissä olevia muistolauseita.\nTämä oli kukoistava Tempen laakso, josta ei keijukaisiakaan puuttunut,\nnimittäin Pariisin kaunottaria. Rousseaun haudalle pääsi pienillä\nveneillä. Paikka oli sangen sopiva lemmenkohtauksille. Mutta kerran\ntuli rankkasade, puron rannat hajosivat ja vesi levisi yli koko kentän.\nSiitä saakka on seutu ollut suona, eikä Rousseaun haudalla käy muita\nkuin sammakot, jotka Homeron ajoista asti ovat olleet runouden ystäviä,\njoku omituinen matkustaja, jolla on aikaa tännekin lähteä tai joku\npuusepänsälli, joka lukee Heloisea. Tämä on jokaisen tiedemiehen\nkohtalo maan päällä. Onnelliset barbaarit, joilla ei ole tiedemiehiä!\n\n-- Jos tarkoitat meitä mainitessasi onnellisia barbaareja, niin emme\nole tätä kunniaa ansainneet, sillä viimeisinä aikoina on Unkarin\nkansakin alkanut herätä hengellisestä horrostilastansa, eikä Csokonai\nenää ole viimeinen runoilija, joka on kirjallisuudessamme esiintynyt,\neikä \"Oppinut Palócz\" ainoa kaunokirjallinen lehti. Tänä vuonna on\nsyntynyt useampia tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja.\nKalentereitamme, jotka tänä vuonna ovat ilmestyneet, ei meidän tarvitse\nsalata ankarimmaltakaan arvostelijalta.\n\n-- Minäkin pidän mieltymystä kotimaiseen arvoa ansaitsevana.\n\nTapani joutui kiihkoon näistä sanoista.\n\n-- Tämä on enemmän kuin mieltymystä, tämä on oman arvon tuntoa. Nuoret\nrunoilijamme, jotka ovat viimeisinä aikoina esiintyneet, tekevät meidät\nylpeiksi kielestämme, kansallisuudestamme.\n\nNiilo oli saanut muistiinpanonsa valmiiksi ja lausui korkealla äänellä:\n\n-- Siis on unkarilainen vanhojen akkojen tavalla ylpeä vain kielestään?\nEikö ole muuta alaa kuin runojen sepittäminen ja kirjojen\npainattaminen, jolla voimme tulla kuuluisiksi?\n\n-- Hyvä ystävä! Suuria sankareita ja valtiomiehiä syntyy vain siellä,\nmissä suuria runoilijoitakin. Näitten katoaminen on kansan kuoleman\nenteitä, samoin kuin uusien runoilijoiden ääni on horrostilassa\nnukkuvan kansan elonmerkkejä. Meidän aikanamme ei Juhana Hunyadilla\nolisi muuta virkaa kuin kyntää ja kylvää, kun taasen uskallan ennustaa,\nettä niille miehille, jotka ovat tänä vuonna \"Aurorassa\" julkisuuteen\nastuneet, nimittäin Bajatza, Szenvev ja Vörösmarty, koittaa loistava\ntulevaisuus.\n\n-- Tuntemattomia nimiä, lausui Rudolf pistäen kätensä päänsä taakse ja\npureskellen heinänkortta.\n\n-- Mutta ne eivät tuntemattomina pysy. Muuten voin mainita tutumpiakin,\nettet tarvitse luulla kirjallisuuden alalla työskentelevien kuuluvan\nkansan alhaisoon. Tämän vuoden \"Hebe\"-nimisessä kalenterissa tapaat\nnimet Desewffy, Frans, Teleky, Gideon, Ráday, Mailath, jotka ovat\nmeikäläisiä eivätkä tuntemattomia.\n\nRudolfin kasvoissa näkyi taas tuo entinen ivallinen hymy.\n\n-- Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi,\nsilmänsä veltosti ummistaen.\n\n-- Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.\n\n-- Luulen.\n\n-- Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet\nyhtäaikaa.\n\nRudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:\n\n-- Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin\nhuutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua.\nMutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on\ntehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut\nesi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja\nsuuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan\nkorkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta\nliittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille,\nmökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne\nsieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin\nlaitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin.\nEivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi\nmeidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?\n\n-- Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.\n\n-- Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä\nsanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.\n\n-- Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?\n\n-- Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta\nonkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on\nollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin.\nJos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän\nkyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet\nomistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman\netevimpien kansain kanssa.\n\nSyntyy uusi elo, uusi liikunto, uusi verenkierros kansassa, se laskee\nkädestään miekan, jolla kerran suojeli koko Eurooppaa ja näyttää\nosaavansa käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen mainetta, hyötyä,\nkunniaa; kuvanveistäjän talttaa, vuorimiehen vasaraa, maalaajan\npensseliä, rakentajan mittanuoraa. Kansasta on nouseva jaloja miehiä,\njotka kehoittavat, innostavat sitä, ja minä luulen, ettei meidän enää\ntarvitse heidän syntymistään odottaa.\n\n-- Pääasian unhotit, lausui Niilo, nimittäin heidän diplomaattikykynsä.\nMyöntää nimittäin täytyy, että alimman unkarilaisen käräjäkirjurin\npikkusormessa on enemmän valtiomiehen viisautta kuin...\n\n(Hän huomasi itsekin liikoja laskevansa.)\n\nRudolf hymyili tälle viimeiselle väitteelle ja kääntyi toista\nkyynäspäätään vasten nojaten Tapanin puoleen.\n\n-- Tuolle miehelle en vastaa mitään, lausui hän osoittaen Niiloa, sillä\nhän ehkä veisi minut vielä tuohon suohon; mutta sinun mielipiteesi ovat\nsamat kuin minunkin, vain toiselta kannalta katsottuina. Jos kansamme\nluopuu vanhoista omituisuuksistaan, pukeutuu uudempien aatteiden\nmääräämään muotoon, niin se lakkaa olemasta sitä, mitä se oikeastaan\non. Alkaessaan uutta elämää, kuolee se vanhalle; saattaa tulla\nonnelliseksikin, mutta ei ole enää unkarilainen, sillä mitä enemmän se\nlähenee muita kansallisuuksia, sitä kauemmaksi se poistuu omastansa.\nRunoilijat ja säveltäjät eivät ylläpidä kansallisuutta; --\nvaltiomiehistä en tohdi hiiskuakaan, sillä nehän ovat Niilon\nsuojeluksen alla.\n\n-- Mutta kaikista näistä epäilyksistä tekee lopun yksi ainoa sana,\nainoa aate, nimittäin sana: \"tahtoa\". Sanoessamme: \"me tahdomme elää\",\ntahdomme ylläpitää ja säilyttää vanhasta kansallisesta luonteestamme,\nmitä siinä on jaloa, elinvoimaista, ihanaa; tahdomme kukin voimiensa\nmukaan kunnialla seisoa valitsemallamme uralla, tahdomme rakastaa\ntoinen toistamme, kunnioittaa kotimaista; tahdomme hyödyttää, jalostaa\nkaikkea, mikä kansaamme kohottaa, emme tahdo olla ulkomaalaisten turhia\napinoitsijoita, vaan heiltä jotakin ottaessamme muodostaa sitä\nomaksemme, kuten keuhkot muuttavat valkoisen chylusmaidon punaiseksi\nvereksi; tahdomme matkustaa ulkomailla hyödyttääksemme isänmaata\ntaidoilla emmekä ulkomaita tyhmyyksillä. Silloin ei löydy mitään\nluonnon taikka tahdon voimaa, joka meidät masentaisi. Jää sulaa, mutta\nkristalli sanoo: \"minä en sula\", vaikka auringon säteet sen pinnalla\nsäkenöivät. Muut kansat saavat nähdä, että meissä on elinvoimaa, ja\ntulevat antamaan arvoa meidän toimillemme. Vainioillamme alkaa\nkukoistaa uusi elämä, maa- ja vesiteillä kauppa vilkastuu, unkarinkieli\npääsee salonkeihin ja tulee muodinmukaiseksi, suurimmissa\nkaupungeissamme herää kansallinen henki; pääkaupunki Pest on oleva\nkansan loisteen, mahdin, hengen keskipisteenä. Saamme oman akatemian,\nomat kirjallisuuden seurat, kansallisteaatterin. -- Ja tähän kaikkeen\ntarvitaan vain tahtoa.\n\n-- Hyvä. Mutta kuka on alkava tämän pyhän tahdon? Jonkun täytynee kai\nesimerkillään käydä edellä; muutama miljoona ihmistä ei innostu yhdessä\ntuokiossa.\n\n-- A capite foetet piscis. (Päästä kala lihoo.) Ne, joilla\nmenneisyydessä on suurimmat ansiot, nykyisyydessä suurimmat synnit ja\nenimmän velkaa tulevaisuudelle: Unkarin ylimykset.\n\n-- Vahinko vaan, ettei tapani ole nauraa kovasti, puhui Rudolf, sillä\nnyt olisi siihen hyvä aihe. Missä ovat nuo Unkarin ylimykset?\n\n-- Suurin osa heistä on ulkomailla; mutta ethän luule heidän jättäneen\nsydäntänsä pantiksi, vaikka ovatkin jalkansa kotimaan tomusta\npuhdistaneet?\n\nRudolf hymyili hiljaa.\n\n-- Sinä olet oikea lähetyssaarnaaja, kun aiot kääntää kansalaisia\nkotimaahan ja kuljet ympäri maailmaa heitä kotia kutsumassa.\n\n-- Sitä en pidäkään mahdottomana.\n\n-- Onnellinen nuorimies, kuinka vanha olet?\n\n-- Täyttänyt kaksikymmentä,\n\n-- Huomenna tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi. Tulkaa huomenna kanssani\n\"nuorten jättiläisten\" klubiin. Se on aatelisseura, ja siihen pääsevät\nvain henkilöt, jotka ovat ylhäistä syntyperää, rikkaita tai hurjasta\nelämästään kuuluisia. Siellä tapaatte kaikki täällä asuvat Unkarin\nylhäisön nuoret miehet. Sitten vasta kysyn: tahdotko, tohditko viedä\nheitä mukanasi kotia?\n\n-- Turha vaiva! Valtiopäiväoikeudet kyllä kokoavat heidät kotia.\n\nNäillä sanoilla rohkaisi tovereitansa Niilo, joka koko kiistan ajan oli\nkoettanut saada pystyyn erästä temppelin edustalla makaavaa katkennutta\nkivipylvästä, johon seuraava lause oli kirjoitettu: \"kuka voi tämän\npystyttää?\" Niilo käänsi kiven ylösalaisin, painoi rikkinäisen pään\nmaahan, asetti sen päälle erään toisen palan, johon oli hakattu kruunu,\nja vastasi täten viisaaseen kysymykseen.\n\n-- Huomenna siis menemme miehissä \"nuorten jättiläisten\" klubiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nNuoret jättiläiset.\n\n\nMontmartren puistokadun pohjoissivulla seisoo kolmikerroksinen rakennus\njoka nykyään on ratsastajaklubin huoneustona. Se oli kertomuksemme\naikana (1822) korean nuorison suosima kokouspaikka (Tämä lause tosin\ntuntuu liikanaiselta, sillä koreat herrat tahtovat ikuisesti pysyä\nnuorina.)\n\nTäältä saivat alkunsa kaikki tapaukset, jotka antoivat ylhäisemmille\npiireille puheen aihetta; täällä päätettiin metsästysretket,\nkilpa-ajot, juhlapidot kuuluisien taiteilijain kunniaksi. Samaten sai\ntäältä alkunsa yleinen joko kiittävä tai moittiva mielipide\nteaattereista sekä vihellys että taputus. Täällä päätettiin, mikä kukka\non oleva muodissa. Mennä vuonna oli hortensia, mutta lopulta sysäsi\noranssi- ja auringonkukka sen syrjään; nyt ovat sekä oranssi- että\nauringonkukka karkoitetut palkollisten huoneisiin. Tätä nykyä ovat\nmielipiteet jaetut kurjenpolven ja melaleuca'n kesken, eikä vielä\ntiedetä, kumpi jää voitolle. Tärkein kysymys on kuitenkin, onko Academie\nroyal de Musique'n johtajalla (näin ylväs nimi oli silloin\nooppera-teaatterilla) rohkeutta antaa Rossinin uusimmassa ooperassa,\nZelmirassa, nimiosa Catalanille, jota nuoret jättiläiset suosivat, koska\ntämä on vastatullut ja vielä nuori, ja hylkääkö hän rouva Mainvielle'n,\njoka täällä on jo kauan ollut, ja mikä pahempi: on mennyt miehelään, ja\nmikä vieläkin pahempi: on mennyt näyttelijälle, ja mikä kaikkein\npahinta: elää hyvässä sovussa miehensä kanssa. Joka kamarissa muodostuu\npeli- ja biljaardipöytien ääressä ryhmiä, jotka näkyvät kiivaasti\nkeskenään kiistelevän; tämä kysymys on jokaisen mielessä, ja vain joku\nmestarillinen käänne pelissä voi hetkiseksi vetää huomiota puoleensa.\n\nSeuran valioitten suosima kokouspaikka on parvisali. Tämä oli komea\nhuone, jonka seinät olivat marmorisilla korkokuvilla kaunistetut ja\njonka katossa oli Lebrun'in tekemiä taidemaalauksia.\n\nParvekkeella istuu viisi tai kuusi nuortamiestä yhdessä ryhmässä;\ntäältä he voivat nähdä Pariisin sekä ylhäisön että alhaison\nja saada hyviä aiheita hauskaan huvitukseen, jota sanotaan\nmédisance'iksi, meidän kielellä panettelemiseksi. Heidän keskellänsä\nnäemme markiisi Debryn, joka on Pariisin hauskimpia miehiä ja\nmiellyttävimpiä panettelijoita. Hän tietää kaikki pienet seikkailut,\nnaiskammioitten pienimmätkin salaisuudet, kulissien takana tapahtuneet\nrakkaudenvehkeet, joista hän tekee kaskuja kaikenmoisissa toisinnoissa.\nKun hän on nähnyt jonkun, saattaa olla varma siitä, että hän tietää\njotakin tästä henkilöstä. Mutta kuitenkin on markiisi sangen\nmiellyttävä mies, sillä hän ei solvaa ketään vasten silmiä. Mitä taasen\nselän takana puhutaan, siitä ei sivistyneen ihmisen ole tapana suuttua.\n\nYmpärilläseisovien nauru osoittaa, että hän paraikaa kertoo jostakin\nhauskasta seikkailusta. Välistä muuttuu puhe kuiskaamiseksi, kuulijat\ntyöntävät päänsä yhteen, mutta äkkiä remahtavat he taas nauramaan ja\nerkanevat, mikä oikealle, mikä vasemmalle.\n\nMarkiisi on lihava ja tanakka mies, jota ei kukaan luulisi vikkeläksi;\nmutta käsin ja kasvoin hän osaa niin ilkeästi kuvata sanojaan, ettei\nuseinkaan itse asia olisi niin hauska, jollei hän sitä kertoisi;\njäljittelijät joutuvatkin tavallisesti häpeään.\n\nHänen paraikaa kertoessaan saavumme sinne kreivi Rudolfin, ja hänen\ntoveriensa kanssa. Rudolf, joka on seuran tuttu, esittelee lyhyesti\ntoverinsa, ja tavallisen tervehdyksen jälkeen jatkuu taas kertomus.\n\n-- Vaikka monet koetukset menivät myttyyn, ei meidän Saint-Michel\nmenettänyt rohkeuttansa, jatkoi tuo miellyttävä mies; -- miesparka ei\nsaanut pikku Petit-pas'ta katsomaan puoleensakaan, sillä poikaparka ei\njuuri kuulu enempää kuin minäkään Adoniksien joukkoon (mikä sovelias\npanettelemistapa sanoa \"enempää kuin minäkään\"); hänen vastainen\nperintönsä on vielä hänelle ventovierasten ihmisten hallussa,\neikä hänen kuukautinen elatusrahansa riitä melaleucakimpuksikaan\nPetit-pas'lle, sitä paitsi hän ei ole tullut tähän maailmaan\ntehdäksensä itseään järjen kautta onnettomaksi. Minkä keinon keksikään\nSaint-Michel parka lähestyäkseen lemmittyänsä, nopsajalkaista\ntanssijatarta, jotta saisi niin sanoakseni yöt päivät pysyä hänen\nluonansa?\n\n-- Ohoo, tämä on liikaa, huudahti herttua Ivan, pitkä sotilaanryhtinen\nmies, jota meidän on kunnia tervehtiä pohjoismaisena herttuana, josta\njo on ollut puhetta.\n\n-- Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!\n\n-- Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington,\neräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan,\nratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei\nepäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.\n\n-- Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; -- hän\ntietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. -- Tuo\nkunnon poika rupesi tanssijattarelle -- kamaripalvelijaksi.\n\n-- Oh, oh, huudahtivat kaikki.\n\n-- Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui\nlordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.\n\n-- Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi\nVezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka\nlaiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli\nriippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen\nskandaali meidän piireissämme!\n\n-- Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry\npilojansa.\n\n-- Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.\n\n-- Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli\nehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen\noven?\n\n-- Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, -- mutta siitä hän\nsaikin korvapuustin.\n\n-- Vai niin, koetti myöskin nuori, herkkätuntoinen unkarilainen kreivi\npuhua kimakalla äänellään, ja minä kun annoin hänen viedä\nlemmenkirjeitäni neidille.\n\n-- Ne hän varmaan on heittänyt kaikki tyyni tuleen! -- ilkkui Debry.\nMutta antakaas, kerron miten sitten kävi, sillä nyt tulee paras kohta.\n\n-- Kuulkaamme!\n\n-- Eräänä päivänä oli Petit-pas'lla lemmenkohtaus Boulognen puistossa,\nmissä hänellä Jumalan armosta on pieni sievä huvila.\n\n-- Niin, minun rahoillani, mutisi Ivan.\n\n-- Herttua! Mitä oikea käsi antaa, sitä ei vasen käsi saa tietää,\nlausui markiisi nuhdellen. Tanssijattarella oli siis lemmenkohtaus\ntiedossa, jonkatähden hän vuokrasi vaunut ja otti tietysti palvelijansa\nmukaan.\n\n-- Kenenkä? Saint-Michelinkö?\n\n-- Juuri hänet; tytön piti tavata erästä kunnon kenraalia josta luulen\nhänen vähän pitävänkin.\n\n-- Debry! Älä panettele! huudahti leikillisesti Rudolf, joka myöskin\noli liittynyt kuulijoihin.\n\n-- Oh, unhotin teidän olevan läsnä, muuten olisin lausunut\nhuolellisemmin. Varma kuitenkin on, että tällä kunnon kenraalilla on\nhyvä onni naisasioissa; minut on hän useamman kerran sysännyt syrjään.\n\n-- Älä puhu itsestäsi, poismentyäsi me kyllä sinusta pidämme huolta.\n\n-- Pysykäämme siis asiassa. Kenraali saapuu paikalle; Petit-pas käskee\ntuoda kahta varten katetun pöydän ruusumajaan, aivan samoin kuin\nOvidius Nason aikana; tuoksuvia ruusupensaita, lirisevä puro ja kaksi\nlempivää sydäntä, vaikkei siihen aikaan juotu samppanjaa eikä ympärillä\nollut noita onnettomia palvelijoita avaamassa pulloja, rakastavien\ntyhjentäessä niiden sisällystä. Meidän Damon ja Phyllis istuivat\npöytään, onnettoman palvelijan piti seisoa emäntänsä selän takana,\nlautanen kainalossa, ja kun kenraali istui häntä vastapäätä, ei hänen\nauttanut olla millänsäkään. Mutta kenraalin kasvoihin katsottuansa oli\nSaint-Michel parka vajota maan alle, sillä mies oli -- hänen setänsä!\n\n-- Hauska juttu!\n\n-- Ehkei setä sentään olisi häntä tuntenut, jos hän olisi ollut\ntyynellä mielin, sillä eihän ole tapana niin tarkasti silmäillä\npalvelusväkeä, nimittäin meidän sukupuolta. Mutta poika parka joutui\nhämille, teki kaikki nurinpäin, antoi veitsen, kun lusikkaa pyydettiin,\npisti kahvelin jäätelöön ja oli ampua kenraalilta toisen silmän puhki\nsamppanjapullon korkilla. Nyt katsoi kenraali häneen ja alkoi\nvähitellen tuntea pojan. Que diable, (mitä hittoa), olethan sinä\nSaint-Michel, veljeni poika, huudahti ukko vihdoin. Onneton poika\npudotti peloissaan puolitusinaa kiinalaisia porsliinilautasia maahan.\nPetit-pas nauramaan niin, että kureliivit ratkesivat, ja hän kaatui\nselälleen tuolineen päivineen.\n\n-- Mainioita juttuja!\n\n-- Mitään skandaalia ei kumminkaan tapahtunut, tyttö nostettiin ylös;\nkenraali oli sävyisä mies, käski Saint-Michelin istua viereensä,\nhänelle tuotiin ruokaliina ja myöhään iltaan he pitivät hauskaa,\niloiten toistensa tapaamisesta.\n\n-- Entä sitten? kysyi lordi.\n\n-- Tämäpä mainiota! Jalo lordi tahtoo kertomuksen loppuvaksi samoin\nkuin Scott'in romaanit: kauanko kukin eli ja kuinka kukin kuoli.\n\n-- Kuinka Saint-Michelin sitten kävi?\n\n-- Ei mitenkään. On setiä, jotka ovat ystävällisiä veljenpoikia\nkohtaan. Mutta hän saattaa tämän tapauksen johdosta tulla vielä\nmuotileijonaksi.\n\n-- Äiteliä juttuja, huokaili herkkätuntoinen skyytiläinen kreivi ottaen\nkellon taskustaan ja nostaen sen niin likelle silmiä, että viisarit\nolisivat silmään pistäneet, ellei lasia olisi ollut. Kello on jo viisi\nminuuttia yli kahdentoista, minä myöhästyn. Näin sanoen hän etsi\nhattunsa, katseli sitä tuntehikkailla silmillään sisältä ja päältä,\noliko se todellakin hänen hattunsa; pisteli sitä päähänsä, ikäänkuin\nkoetellakseen, oliko pää todellakin hänen omansa.\n\n-- Mistä hän sanoi myöhästyvänsä, kysyi eräs seurasta hänen mentyänsä.\n\n-- Bain cosmetique de lait'stä (kaunistavasta maitokylvystä), ilkkui\nDebry.\n\n-- Laskette leikkiä, puuttui Tapani puheeseen, eihän hän toki maidossa\nkylve, kuten naisväki?\n\n-- Kylpee niinkin, sillä siten tulee iho hienoksi ja hermot\ntuntehikkaiksi. Joku aika sitten kylpi hän yhtä mittaa lihaliemessä,\njotta hermot karaistuisivat. Nyt hän on jo nämä niin kouluttanut, että\nhän joka kerta, kun Rossinin \"Mosesta\" näytellään, korkeampia säveliä\nlaulettaessa pyörtyy kilpaa läsnäolevien naisten kanssa.\n\n-- Voi, Arpád, pantterinnahkoinesi! -- huokasi Niilo syvällä,\nkumajavalla äänellä.\n\nMiehiä tuli ja meni, seura muuttui, menneitten sijaan tuli toisia, ja\njälkeenjääneet panettelivat viimeksipoistunutta. Tämä oli säännöllistä.\n\nEnsin läksi pohjoismaalainen herttua. -- Debry heti tiesi kertoa\nhänestä jutun.\n\n-- Eräänä päivänä hän tapasi Venäjän lähettilään asunnon edustalla\nkasakan, joka paraikaa laskeutui hevosensa selästä. \"Kuules moukka\",\nhuusi hänelle kasakka -- kasakoista ovat kaikki moukkia, jotka eivät\nkanna pyssyä eivätkä istu hevosen selässä. \"Kuules moukka\", sanoi hän,\n\"pidä hevosestani vaaria, käyn sisällä\", ja antoi hänelle ohjat.\nHerttua otti ohjat käteensä ja piti kauniisti hevosesta huolta, kasakan\nmennessä sisälle. Lähettilään palvelijat huomaavat tapauksen ikkunasta\nja rientävät pelästyksissään rappusia alas huutaen vastaan tulevalle\nkasakalle, mitä hän herran tähden on tehnytkään, kun antaa Ivan\nherttuan pitää ohjaksia! Kasakka raukka oli kuolla pelästyksestä; hän\nlankesi polvilleen herttuan eteen rukoillen armoa, ja luultavasti olisi\nhän tyytynyt sataan ruoskanlyöntiin. Mutta herttua otti kaksi tukaattia\ntaskustansa ja pisti ne hänen käteensä sanoen: \"kas tuossa, poikani,\nälä pelkää, ole toistekin ylpeä!\"\n\n-- Muutamat nauroivat, toiset ihmettelivät tätä juttua. Lordin mielestä\noli herttua omituinen mies. Samassa töytäsi hän nurin tuolinsa,\nharppasi kolmen edessäistuvan polvien ylitse, kädet selän takana\nhännystakin takataskuissa, ja löydettyään hattunsa pöydältä, hän pisti\nsiihen päänsä käsin hattuun koskematta sekä meni ulos salista.\n\n-- Kas, tuo jalo lordi luulee hänellä yksin olevan oikeuden\nomituisuuksiin, puhui Debry. Oletteko kuulleet viimeisestä näytelmästä\nGaieté-teatterissa? -- Se oli mainiota! -- lausui hän kääntyen\nRudolfiin, odottamatta vastausta, oliko tämä siitä kuullut vai ei. --\nTunnettehan tuon lystikkään huvinäytelmän: La belle laitière (Kaunis\nmaidon myyjätär), joka muutamia viikkoja sitten herätti semmoisen\nriemastuksen. Siinä on karhulla sangen mieltäliikuttava osa; karhu\njoutuu erään metsästäjän kanssa kahakkaan, metsästäjä tappaa vihdoin\nsen, istuu saaliinsa päälle keskellä näyttämöä ja laulaa sievän\nkupletin, jota jo kaikki katupojat viheltelevät. Tuo omituinen lordi\nhoukuttelee Gaieté-teatterin johtajaa päästämään hänet näyttelemään\nkarhun osaa. Johtaja suostuu. Lordi kääritään karhunnahkaan; hän osasi\nmainiosti matkia karhun ääntä ja liikkeitä. Vihdoin tulee metsämies;\nlordi nousee kahdelle jalalle, metsämies karkaa kimppuun, mutta lordi\nantaa karhunkämmenellä hänelle semmoisen iskun, että puukko putoaa\nkädestä. Nyt alkaa käsipaini, karhu voittaa metsästäjän, tämä kaatuu ja\nkarhu istuu riemuiten miehen selkään sekä alkaa laulaa tuota tunnettua\nkuplettia yleisön äärettömäksi nauruksi. Eikö tuo ollut mainio pila?\n\nRudolf kuunteli tyynenä markiisin kertomusta. Sitten kuin tämä oli\nlopettanut, sanoi hän:\n\n-- Sangen hauska uutinen. Vasta toissapäivänä luin sen \"Journal des\ncarricatures'stä\", \"Ivalehdestä\".\n\n-- Tämä oli kova isku, vastasi Debry, annatte toisen kertoa loppuun\nsaakka uutisen, joka jo on ollut sanomalehdissä luettavana.\n\nLähtöä tehdessään kääntyi hän leikillisesti rukoillen seuran puoleen:\n\n-- Hyvät herrat, armahtakaa minua. Tiedän, mikä kohtalo täällä odottaa\nmennyttä. Armoa ja laupeutta, hyvät herrat!\n\nDebryn onneksi seuran huomio samassa kääntyi toiseen suuntaan, joten ei\nkerrottu siitä, että hän on maan rikkaimpia miehiä, sillä hän kuluttaa\nrahoja sekä omasta että muitten taskusta, että hän värjää partansa,\nettä hänellä on kolmekymmentä peruukkia, joista hän joka päivä muuttaa\npitemmän päähänsä ja sanoo kuukauden lopulla menevänsä leikkauttamaan\ntukkansa; hän suuttuu kovasti, kun hänen peruukistansa mainitaan.\nKerran oli hän haastaa erään englantilaisen kaksintaisteluun\nkokkapuheen tähden. Kun he olivat Odéonissa ja nuoret jättiläiset yhä\njättivät loosin ovet auki, valitteli Debry vetoa. \"Teillä ei ole mitään\nhätää\", vastasi hänelle lordi, \"tehän ette ole avopäin!\" -- Näitä ja\nmuita lisää olisi markiisista kerrottu hänen mentyänsä panettelijain\nseurasta, ellei samassa omituiset ajoneuvot olisi tulleet pitkin\npuistokatua. Uusien, vihreiden vaunujen eteen oli valjastettu neljä\nkomeata, täysiveristä hevosta, ei kaksittain, kuten on tavallista, vaan\nkaikki neljä rinnatusten, aivan kuin roomalaisten voittovaunujen eteen.\nHevosia ajoi herra itse, ajuri ja lakeija istuivat takana.\n\n-- Katsokaas Kárpáthia, puhuu eräs nuori keikari katsoen kadulle, hän\non, muistakaamme se, erään unkarilaisen vara-ispaanin (vara-maaherran)\npoika, joka saa kotoa elatusrahaa ja on jo vuoden ajan uskotellut\nmuille, että hänen äitinsä on syntyänsä paroonitar ja että\nvara-ispaaneja Unkarissa kutsutaan ylhäisiksi herroiksi; mikä kunnon\npoika tuo Kárpáthi! Hyvät herrat, moista ajajaa ei ole Pariisissa. Ajaa\ntäyttä laukkaa, vaikka katu on rattaita täynnä. Hiljakkoin ei eräs\nmaitokuski tahtonut väistyä tieltä. Odotappas, sanoi hän tälle, -- minä\nistuin silloin hänen vieressänsä -- ja ajoi taitavasti maitokuskin\npäälle. Hei vaan! Yhdessä hetkessä olivat kärryt ylös alasin, pyörät\npäin taivasta, maitokuski tirkisteli häkkien alta; poikki oli kuskin\njalka ja toinen aisa. Poliisikamarissa, minne maitokuski oli mennyt\nvalittamaan, teki Abellino asiasta pikaisen lopun, otti lompakkonsa\nesiin: \"noin paljon särkyneestä aisasta; noin paljon särkyneestä\njalasta\". Älykkäästi tehty! Samoin tapahtui kerran minun äitini,\nparonittaren, ajurille; eräänä aamuna tulee tämä papan luo, sanoo:\nteidän ylhäisyytenne...\n\nEnempää ei nuori \"merveilleux\" ehtinyt puhua, sillä samassa nousi\nsalissa suuri melu, aivan kuin olisi jotakin voittokulussa tuotu\nsisään. Avoimesta salin ovesta astuu sisään Kárpáthi, kasvot ilosta\nloistaen ja ympärillä joukko nuoria jättiläisiä, jotka olivat jättäneet\nkortit ja biljaardipelin saadaksensa kuulla, mitä uutisia Kárpáthilla\non kerrottavana Mainviellen ja Catalanin asiasta.\n\n-- Miten asia päättyi, kysyttiin usealta taholta.\n\n-- Hyvät herrat, antakaa minun vähän vetää henkeä, olen altereerattu,\nexalteerattu, fatigeerattu![10]\n\nHeti tuotiin hänelle tuoli.\n\n-- Voitto on meidän; olen saanut aikaan enemmän kuin klubi toivoikaan.\nVaiti! Hiljaa, hyvät herrat! tahdon kertoa kaikki, mutta pyydän, ettei\nkukaan saa keskeyttää puhettani. Tiedätte, kuinka tuo itsepäinen\nDeboureux, oopperahuoneen johtaja, pysyi jäykkänä aikomuksessaan antaa\nZelmiran osan vaatimuksistamme huolimatta rouva Mainviellelle eikä\nCatalanille.\n\n-- Onko hän sama rouva Mainvielle, kysyi Tapani, jota joku vuosi sitten\nniin ylistettiin Pietarissa, Venetsiassa ja Pariisissa.\n\n-- Siinä oltiin! Jopa keskeytettiin, huudahti Abellino suuttuneena\nnousten tuolilta.\n\n-- Anteeksi, mieleni kiintyi tuohon nimeen, kun rouva on meidän maan\ntyttäriä.\n\n-- Niin on...\n\nTämä lausuttiin äänellä, joka osoitti epäilystä, tokko kotimaasta tulee\nmitään hyvää.\n\n-- Siis, jatkoi Abellino, oli johtaja olevinaan aivan järkähtämätön\neikä sallinut asiasta puhuttavankaan. Tällöin tuli vanha\nsuosijattareni, onnellinen sattumus avuksi villakoiran hahmossa.\n\nYleinen nauru.\n\n-- Kuten sanoin, villakoiran hahmossa. Tunnettehan, hyvät herrat,\nuusimman nykyään muodissa olevan näytelmän, joka on sysännyt syrjään\nkaikki Shakespearen ja Victor Hugon näytelmät, nimittäin: \"Aubryn, eli\nkiitollisen koiran?\" Sisältö on seuraava: eräs ritari joutuu\nmurhatuksi, ja hänen uskollinen koiransa astuu esiin murhamiehen\nsyyttäjänä, jonkatähden kuningas säätää jumalan tuomion; syytetyn\ntäytyy näyttämöllä taistella koiran kanssa, joka ottaakin voiton. Joku\nälyniekka on tästä sepittänyt mainion näytelmän, missä pääosa on Phylax\nherralla, villakoiralla. Phylax herra on jo matkustanut puolen\nEurooppaa, kaikkialla mainetta saavuttanut, innostusta herättänyt;\nkukkakiehkuroita on sataen tullut hänen jalkojensa juureen ja taalareja\nsekä tukaatteja hänen isäntänsä taskuun. Turhaan kirkuivat runoilijat\nja sanomalehtimiehet, että tämä oli häväistystä, taiteen alentamista!\nPhylax herra vain jatkoi taidematkaansa ja pari viikkoa sitten\nsaavuttuansa Pariisiin herätti hän täälläkin riemastusta. Alussa\njohtajat tosin pelkäsivät antaa hänen esiintyä, sillä näyttelijät\nuhkasivat heti jättää näyttämön, missä taiteilija asetetaan koiran\nkanssa samaan luokkaan ja missä taputuksia ja seppeleitä, joita ennen\non jaettu hyvästä lausumisesta, taiteellisesta mimiikasta, mainiosta\näänestä ja loistavasta tunteesta, nyt tuhlataan järjettömän elukan\nhaukunnasta ja hypyistä.\n\n-- Hän ei puhu huonosti, kuiskasi Tapani Rudolfin korvaan.\n\n-- Älä sure, heti hän puheensa pilaa.\n\n-- Mutta kuitenkin löytyi johtaja, joka ei välittänyt näyttelijöistä,\nnimittäin Luxenbourg-teaatterin johtaja. Hänellä oli rohkeutta ottaa\nkoira näyttelemään, aikoen ottaa hänet varsinaiseksi näyttelijäksi, jos\nkoe onnistuu. Se onnistuikin odottamattoman hyvin, Luxenbourg'in kurja\nparakki, jossa ennen kävi vain merimiehiä, ylioppilaita ja ajureita,\ntuli tänä iltana täyteen Pariisin hienointa väkeä. Kynsilaukalta ja\npaloviinalta haisevista looseista katselivat tunnetuimmat muotinaiset.\nTänä iltana taiteilija-koira sanan täydessä merkityksessä haudattiin\nkukkasiin. Tästä päivästä alkaen riisti toinen teaatteri toiselta\nkuuluisan nelijalkaisen taiteilijan. Eräänä iltana kuultiin hänen\nhaukkuvan \"Gaietéssä\", seuraavana \"Theatre des vaudeviiles'issä\",\nsitten Varieté-teaatterissa. Mutta molemmat ylpeimmät teaatterit,\n\"Theater francaise\" ja \"Academie royale de musique\" jäivät tyhjiksi;\nkoko ylhäinen yleisö juoksi Phylax herran perässä. Hänet kutsuttiin\nlooseihin, häntä hyväiltiin, syleiltiin; ja minne naiset menivät, sinne\ntietysti miehet myöskin. Sanalla sanoen: nuo molemmat turhantarkat\nteaatterit saivat näytellä tyhjille seinille, saivat näytellä Cideä,\nHermionea, Tartuffeä tai Cerentolaa, Gazza ladraa, Alcidoria, Normaa,\nmutta teaatterit olivat kuin olivatkin tyhjinä. Johtajat olivat\nsuutuksissaan yleisölle, joka oli oikein rakastunut koiraan.\n\n-- Hyvä herra! Miksi meidän pitää näitä kaikkia saada tietää? huudahti\neräs seurasta.\n\n-- Hyvät herrat, pyydän vaitioloa, vastasi Abellino närkästyen, taikka\nen enää puhu sanaakaan.\n\nLuvattiin olla vaiti.\n\n-- Kun tiesin hänen olevan koiralle niin kovasti suutuksissaan, että\njos hänellä Aubryssa olisi murhaajan osa, hän varmaan surmaisi koiran\neikä koira häntä, menin hänen luoksensa ja kysyin, mitä hän lupaa\nminulle, jos teen heti lopun tästä koiraraivosta ja parannan yleisön\nkoirahulluudesta? -- Lupaan kaiken, mitä vain tahdotte, vastasi tuo\nkunnon mies. -- Hyvä, tahdon ensiksi, että annatte Zelmiran osan\nCatalanille. Hän lupasi.\n\nNuoret jättiläiset olivat riemusta ratketa.\n\n-- Toiseksi, että heti kun Zelmira on näytelty, seuraavana päivänä\nesitätte tuon vanhanaikaisen oopperan \"Italiana in Algheri\" sekä\nannatte rouva Mainviellen siinä esiintyä.\n\n-- Hyvä! Hyvä! -- huusivat useat. Mainiota, ei koskaan saata paremmin\nkoroittaa toista taiteilijatarta ja samalla masentaa toista!\n\n-- Odottakaa, ei vielä ole kaikki lopussa. Rouva Mainvielle oli varmaan\nsaanut asiasta vihiä, sillä hän lähetti heti johtajalle pyynnön saada\nvapautta vähäksi aikaa, hänen täytyi muka lähteä sairaan miehensä\nkanssa kylpylaitokseen. Ken ei tässä voisi havaita maailman ilkeyttä?\nOnko näyttelijättären tapana matkustella miestensä kanssa kylpemään?\nJohtajan täytyi päästää rouva matkustamaan kolmen päivän perästä, ja\nZelmirasta on vasta kaksi näytöstä harjoitettuna, joten se vasta rouva\nMainviellen mentyä valmistuu esitettäväksi. Asia on kaikkien mielestä\nnäyttävä siltä, kuin olisi Catalani vain tarpeen tullen saanut osan.\n\n-- Mistä nyt apu tulee?\n\nHän katsoi nuoriin jättiläisiin ja näitten vaiettua nosti hän\nmahtavasti kätensä otsalle, ikään kuin lausuen: \"minun päästäni!\"\n\n-- Sitä parempi, sanoin, esitetään sitten samana iltana kaksi\nensimmäistä näytöstä Zelmirasta ja sen jälkeen kaksi viimeistä näytöstä\ntuosta inhottavasta Italianasta, jota yleisö tavallisesti pakenee. Eikö\nniin?\n\n-- Mainiota, huusivat kaikki, hyvin keksitty, mainiosti laitettu!\nVoitto ja häviö samalla kertaa, taputuksia ja vihellyksiä samana\niltana!\n\n-- Mutta kuulkaa vielä! Ehtona oli, että koiraraivosta tulee loppu.\nTässä hypähti Abellino seisaalleen ja napsahutti sormiansa: kas, se on\njo loppunut!\n\n-- Miten, miten? kysyivät kaikki ihmetellen.\n\n-- Minä heti ratsun selkään puhumaan asiasta pankkiirilleni (tässä hän\nojensi kaulustansa, jotta kuulijat saisivat aikaa miettiä, että hänellä\non oma pankkiiri); sieltä heti Pelerinin luo, jonka oma tuo\ntaiteilijakoira on. Kutsuin hänet koirineen ulos luokseni ja astumatta\nalas hevoseni selästä kysyin \"paljoko tahdot elukastasi?\" Ensin lurjus\nvastasi äreästi, ettei minulla ole niin paljon rahaa, että jaksaisin\nsen ostaa. Par Dieu! (Jumal'aut!) Saattaako unkarilaiselle\naatelismiehelle sanoa suurempaa hävyttömyyttä? Olenko, hyvät herrat,\nrahattoman näköinen? Häh! Huudahdin kiivastuneena lurjukselle: herra,\nmitä te rahaksi sanotte? Luuletteko, etten voi maksaa tuon koiran\nhintaa? Mitä pyydätte?\n\n-- Mies vastasi, ettei hän anna sitä alle viidenkymmenen tuhannen\nfrangin.\n\n-- Pripon! (Lurjus!) Tuotako te rahaksi sanotte! Tuossa on\nviisikymmentä tuhatta frangia, ärjäsin äkkiä vetäen lompakostani\nviisi seteliä ja heittäen ne hänelle. -- Mies ällistyi. Koira oli\ntaiteilija-ammatillaan elättänyt häntä jo muutaman vuoden, mutta se voi\nkuolla, ja viisikymmentä tuhatta frangia ei kuole, vaan niillä voi\nperustaa rihkama- ja höystetavarakaupan sekä elää kuolinpäivään saakka.\nHän näkyi ensin vähän miettivän, sitten pisti hän setelit taskuunsa ja\ntalutti villakoiran minun luokseni mutisten: \"nyt herra teki hyvän\nkaupan!\" Tuo heittiö luuli minua joksikin kiertävän näyttelijäseuran\njohtajaksi ja arveli minun nyt alkavan kulkea koiran kanssa kaupungista\nkaupunkiin näyttämään, mitä kaikkea se taitaa. Kyllä näytän sinulle\nkelvoton, että unkarilaiselle aatelismiehelle on leikintekoa tuhlata\nviisikymmentä tuhatta frangia. Katsoppas tänne! Samassa otin satulan\nlaukusta pistoolin ja puff! -- siinä makasi koira kuoliaana. -- Nyt on\nkoiraraivo loppunut.\n\nKaikki vaikenivat hämmästyksestä, vain yksi huokaus kuului.\n\n-- Toverisi tulee koiraa surku, lausui Abellino Rudolfille tarkoittaen\nTapania.\n\n-- Ei koiraa, vaan sinua.\n\n-- Olen siis täyttänyt ehtoni; samoin myöskin Deboureux. Huomenna\nnäytellään Zelmiraa ja Italianaa. Nyt täytyy ajatella valmistuksia,\njakaa kullekin tehtävänsä, jotta ehtisimme tulla valmiiksi. Debryn\ntoimeksi annamme yllyttää kukkakauppiaita laittamaan meille niin paljon\nmelaleuca-kukkia kuin mahdollista. Fennimore (tämä oli maitokylpyä\nkäyttävän maanmiehemme ristimänimi) pyytäköön runoniekkoja, jotka\nmeidän kunniaksi kirjoittelevat, sepittämään ylistysrunoja. Ivan\nrientäköön jalokivikauppaan valitsemaan kauneimmat timantit komeata\ndiadeemia varten, sillä hän parhaiten osaa sellaisia ostaa. Jos klubin\nkassa ei riitä menoihin, panen lisää omastani.\n\nNäistä sanoista syntyi suuri hälinä nuorten jättiläisten kesken, kukin\ntahtoi saada jonkun toimen osalleen.\n\n-- Käskekää minuakin, toisti nuori gentlemanni, joka kutsui isäänsä\nhänen ylhäisyydekseen. Käskekää minuakin, toisti hän jo varmaan\nkymmenettä kertaa.\n\n-- Kernaasti, ystäväni, puhui järjestävä Abellino; rientäkää te\nkutsumaan herra Oignon tänne.\n\nNuori mies ensin mietti hetken aikaa, oliko toimi hänelle tarpeeksi\narvokas. Vihdoin päätti hän kumminkin totella, otti hattunsa ja läksi.\n\n-- Ettekö te myöskin aio ryhtyä toimeen, kysyi Abellino kääntyen\nerääseen nurkkaan, missä Rudolf ja hänen toverinsa seisoivat.\n\n-- Kun on jo näin monta näyttelijää, niin pitää kai jäädä katsojiakin,\nvastasi Rudolf ivallisesti. Tapani tarttui Abellinon käsivarteen ja\npistäen etusormensa tämän napinläpeen hän kysyi:\n\n-- Sanokaa, miksi tämä viha rouva Mainvielleä vastaan? Onko hän\nloukannut teitä?\n\n-- On, meitä kaikkia! Loukannut vereen asti. -- Kun hän neljä vuotta\nsitten tuli tänne, koroitimme me hänet taivaaseen saakka, ylistimme\nhäntä, laitoimme hänet maailman kuuluksi, ja miten hän on meitä\nkiittänyt? Siten että hävyttömällä tavalla on luopunut meistä ja mennyt\näreälle, synkkämieliselle miehelle, hyljäten jaloimmat kavaljeerit;\nvaikka usein koetimme sitoa kaikkein kunniallisimpia lemmen siteitä\nhänen kanssansa, niin hän aina torjui meidät luotaan.\n\n-- Oikeassa olette, vastasi Rudolf tuskin liikuttaen huuliansa\nsurulliseen hymyyn.\n\n-- Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Joku aika sitten pidimme\njuhlapidot, joihin oli kutsuttu vain taiteilijattaria ja taiteen\nystäviä, mutta hän ei tullut, vaan veti verukkeeksi, että hänen muka\ntäytyi hoitaa sairasta miestänsä. Oh, rouva! Mikä uppiniskaisuus? Varo,\nkyllä näytämme, että voimme sysätä sinut maahan, me jotka olemme sinut\nkoroittaneetkin!\n\n-- Entä jos rouvan mies alkaa tehdä vastarintaa, kysyi Niilo, jonka\nmielestä tämä oli ihan luonnollista.\n\n-- Mieskö? Que diable? (Mitä hittoa?) Mitä vastarintaa? Me olemme\nyleisö, rouva on näyttelijä; me maksamme, hän näyttelee. Jos hän on\nmieleisemme, niin taputamme, jos ei, niin vihellämme. Mehän maksamme.\n\n-- Vielä yksi seikka, lausui Tapani, oikaisten kuten hänen tapansa\nmyöhemminkin oli, puhuttelemansa kaulaliinaa, -- tämä nainen on\nunkarilaista syntyperää, oman maan lapsia. Pitääkö meidän vainota\nkansalaisiamme?\n\nTähän kysymykseen ei Abellino vastannut, mutta kun Tapani yhä piti\nsormeansa napinlävessä, sanoi hän leikillisesti:\n\n-- Olkaa hyvä, hellittäkää takkini, taikka täytyykö minun riisua se\nyltäni.\n\nKun edellinen oli tapahtunut, poistui nuori leijona keikaillen toisten\nnuorten jättiläisten joukkoon.\n\nEi aikaakaan, niin palasi vara-ispaanin ja paronittaren\nepäonnistuneesta aviosta syntynyt nuori mies, herra Oignon seurassaan.\n\nHerra Oignon oli \"entrepreneur de claque\", suomeksi: mies, joka tekee\ntaputusten ja vihellysten kauppaa. Sangen tärkeä mies, sillä hänestä\nriippuu kirjailijain sekä taiteilijain kohtalo.\n\nMitä edelliseen näytelmään tuli, suostuttiin pian taputusten,\nseppeleitten ja runojen kaupasta. Mutta toisen näytelmän suhteen ilmeni\nvaikeuksia. Yleisesti kunnioitetulle taiteilijalle viheltäminen ei ole\nmitään leikintekoa, johon voisi helposti ryhtyä, sillä saattaa tulla\nsantarmien kanssa tekemisiin tai yleisö voi mennä taiteilijan puolelle.\nSitäpaitsi on claque-päällikölläkin sydäntä.\n\nMutta kaikeksi onneksi ei claque-päällikönkään sydän ole raudasta;\nmuutama käteen pistetty kultainen todistuskappale saattoi sen\nheltymään. Hän lupasi parastansa koettaa. Lupasi laittaa\ntaiteilijattaren vastaanoton kylmäksi sekä estää leipureita tuomasta\nteatteriin virvokkeita, jotta yleisö joutuisi kovassa lämpimässä\nhuonolle tuulelle. Vielä saattaa pienestä välinäytelmästäkin olla hyvä\napu, esimerkiksi jos sattumalta hattu putoaa permannolle, tai jos joku\nlaulajattaren hiljaa laulaessa äänekkäästi haukottelee, jolloin yleisön\nhilpeämpi osa remahtaa nauruun, niin on tämä vaikuttava paljoa enemmän\nkuin vihellykset, sillä ikävystyminen ja kyllästyminen ovat pahemmat\nkuin vihellys, joka usein herättää vain vastustusta.\n\nTällä tavoin keskusteltiin ja päätettiin yhtymyksestä seuraavana\npäivänä, jota kiihottuneitten jättiläisten mielestä oli pitkä aika\nodottaa.\n\n-- Vietkö heidät kotia? -- kysyi Rudolf toveriltaan.\n\n-- Vien ainakin sinut heidän joukostansa.\n\nRudolf astui pää alaspäin  painuneena ja vaieten toverinensa klubin\nhuoneitten läpi. Vasta rappusilla hän sanoi:\n\n-- Mahdollista!\n\nKatsokaamme nyt, kuka oli tuo rouva Mainvielle, joka antoi aihetta niin\nsuureen hälinään jättiläisten keskuudessa. Olemme häneen mieltyneet,\nsillä tiedämme hänen olevan unkarilaista syntyperää, tiedämme, että hän\non ollut ylistetty koko Euroopassa. -- Niin, on ollut! Nyt hänkin\nnukkuu syvää unta; sulosäveliensä kuoltua ei hänestä enää sanaakaan\nmainita.\n\n\n\n\nV.\n\nTaiteen alalta.\n\n\nEn puhu ihanteista. Runoilijat valehtelevat, elämä puhuu totta.\n\nTaiteilijatar, jonka elämästä kerron, oli aikansa suurimpia kykyjä.\nLuonto oli antanut hänelle jalon mielen, ihanan muodon ja viehättävän\näänen. Taiteen hengetär oli puhaltanut häneen tulisen innostuksen, ja\noikullinen onnetar oli avannut hänelle helmansa aarteet.\n\nHänen maineensa oli levinnyt Moskovasta Venetsiaan, Wienistä Pariisiin\nja Lontooseen; häntä pidettiin ihmeellisenä ilmiönä. Runoilijat, jotka\nlauloivat maailman sotien sankareista, ylistivät häntä; hänen voittonsa\noli suurempi kuin Napoleonin, sillä hänestä ei vain yksi kansa ollut\nylpeä, vaan koko Eurooppa. Englannissa häntä ylistettiin yhtä paljon\nkuin Venäjälläkin, ja Tuilerien palatseissa oli hän yhtä suuressa\nkunniassa kuin Kremlissäkin.\n\nHänen nimensä tunsi jokainen, kuten nykyään Jenny Lindin -- tuskin on\nkolmeakymmentä vuotta kulunut -- nyt ei häntä kukaan enää muista.\n\nTämän naisen nimi oli Josefina Fodor. Hänen isoisänsä, unkarilainen\nhusaarikapteeni, muutti viime vuosisadalla kolmen poikansa kanssa\nHollantiin. Näistä rupesi nuorin, Jooseppi, opiskelemaan musiikkia, ja\nnaituansa erään ranskalaisen naisen hän pääsi Montmorencyn herttuan\nkapellimestariksi. Tästä avioliitosta syntyi Josefina. Lapsen kauneus\nosoitti vanhempien rakastaneen toisiansa, ja hänen vuosi vuodelta\nkasvava ihanuutensa todisti hänen rakastavan vanhempiansa. Saattaa olla\ntaikauskoa, mutta minä luulen, että lapsi, jonka vanhemmat eivät\nrakasta toisiansa, syntyy rumana, ja lapsi, joka ei rakasta\nvanhempiansa, kasvaa rumaksi. Rakkaus luo kaunista.\n\nRanskan vallankumouksen aikana pakeni Montmorencyn herttua, ja Jooseppi\nFodor palasi Hollantiin, missä hänen vaimonsa kuoli. Tähän aikaan tuli\nhänet tuntemaan herttua Kurakin, joka oli Hollannin hovissa, ja hän vei\nFodorin mukanaan Venäjälle. Taiteita rakastava venäläinen ylimys otti\nhänet kapellimestarikseen ja antoi kuuluisien mestarien kasvattaa\nJosefinaa tytärtensä kanssa yhdessä. Tyttö puhui jo kymmenen vuotiaana\nkaikkia Euroopan sivistyneitä kieliä; kotimaan raakalaiskieltä taasen\nopetti hänelle isä loma-aikoina.\n\nJo lapsena osasi hän soittaa harppua, joka vielä siihen aikaan oli\nenemmän käytännössä kuin epätäydelliset pianot, niin taitavasti, että\nisä uskalsi antaa hänen esiintyä Moskovan yleisölle eräässä\nkonsertissa, jossa hän herätti yleisön ihmettelyä.\n\nKahden vuoden perästä saivat Moskovan taiteenihailijat taasen kuulla\nhäntä; tällä kertaa hän lauloi. Laulajaisissa oli itse keisari\nAleksanteri läsnä ja ihastui niin tytön äänestä, että kaikkien nähden\nantoi hänelle kättä. Ei kulunut viikkoakaan, niin lähetti keisari\nkamariherransa Josefinan isän luo pyytämään tyttöä laulajattareksi\nhovioopperaan kolmen tuhannen ruplan palkalla.\n\nHänestä tuli pian yleisön lemmikki. Tuossa kylmässä ilmanalassakin\nihmiset, joita etelämaiden sivistynyt kansa luulee karhuntaljoihin\npuetuiksi ja rummun mukaan tanssivan, -- saattavat ihailla taidetta.\n\nSiihen aikaan oli Moskovassa ranskalainen teaatterikin, jonka enimmän\nylistettynä sankarina mainittiin herra Thauraud-Mainvielleä.\n\nHän oli sorea, pitkä mies, jonka jalot vakavat kasvojenjuonteet\ntavallisesti osoittivat rehellisyyttä ja avomielisyyttä, mikä kuuluikin\nhänen luonteeseensa. Mutta näyttämöllä muoto muuttuu monenlaiseksi;\nhänen kasvonsa ilmaisivat raivoa, innostusta, kauheata vihaa, hurmaavaa\nviehätystä, kalman kostoa tai naurettavaa pilaa, kaikkia yhtä\ntaitavasti. -- Tämä oli hänen taiteensa.\n\nMainvielleä ylistettiin yhtä paljon kuin Josefinaakin. Maine, tuo\ntaitava rakkausliittojen solmija, kulki heidän väliänsä edestakasin;\njoka päivä he saivat kuulla toistensa voitoista. Maine on usein\nyhdistänyt kuuluisan miehen ja naisen, jotka luulivat rakastavansa\ntoinen toistaan, vaikka olivatkin rakastuneet vain toinen toisensa\nmaineeseen.\n\nTällä kertaa oli poikkeus säännöstä. Aikakauden molemmat kuuluisat\ntaiteilijat rakastuivat toisiinsa. Tämä rakkaus ei koskaan sammunut, ei\nmaineen mentyäkään. Sillä tietäkää, te hyvät ystävät, jotka mainetta\netsitte, että taiteilijan maine on katoavainen; taiteilijan ei ole\ntarvis kuolla, vaan vanheta, niin hän on jo haudattu.\n\nKuuluisasta miehestä ja naisesta tuli siis aviopari. Molempien maine\noli tästä lähin yhteinen, kaksinkertainen. Riemuitseva yleisö tunsi\nyhtä hyvin Mainviellen kuin Fodorin, eikä sen tarvinnut tottua uuteen\nnimeen nähdessään lemmikkinsä näyttämöllä.\n\nMutta sota syttyi Venäjän ja Ranskan välillä, ja keisari Aleksanteri\nkarkoitti kaikki ranskalaiset näyttelijät maasta, muiden muassa\nMainviellenkin. Josefinan ei ollut pakko seurata miestään, sillä häneen\nei keisarin käsky koskenut, koska hän kuului Venäjän hovi-oopperaan.\nEikä olisi ollut mikään tavaton tapaus, jos hän olisi antanut miehensä\nmennä ja itse jäänyt paikkaansa suuria tuloja saamaan.\n\nMutta Josefina seurasi kuin seurasikin miestänsä, jätti hyvät tulonsa\nja läksi köyhyyttä, kurjuutta kohden. He perustivat kiertävän\nteaatteriseurueen, kävivät Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Hampurissa.\nOopperaa kun ei ollut, täytyi Josefinan esiintyä näytelmissä.\nLuullakseni tuntuu tällainen näytteleminen mitä suurimmalta\nalennukselta jokaiselle, joka on tottunut oopperalaulajattaren\nmainehikkaaseen uraan.\n\nVihdoin joutuivat he Pariisiin.\n\nEräs kolmanteen tai neljänteen arvoluokkaan kuuluva taiteen temppeli,\nFeydan-teaatteri, päästi monen pyynnön perästä Josefinan näyttämöllänsä\nesiintymään. Tästä päivästä alkaen hän tuli Pariisin lemmikiksi. Hänet\notettiin heti ensimmäiseksi laulajattareksi italialaiseen\noopperaseuraan, ja esiinnyttyänsä \"Griseldassa\" joutui entinen\nprimadonna, neiti Barilli, ikuisen unholan hautaan.\n\nPariisista meni Josefina Englantiin ja ihanaan Venetsiaan. Täällä,\nlaulun kotimaassa, kohosi hän maineensa kukkulalle. Harvoin vie\ntaiteilija Italiaan muualla voittamiansa seppeleitä, mutta jos hän ne\nsieltä saa takaisin lakastumattomina, niin ne myöskin ikuisesti\nvehreinä pysyvät.\n\nVenetsialaisten ihastus, kuullessaan unkarilaisen taiteilijan\nlaulua, nousi niin suureksi, että he juhlallisesti kruunasivat hänet\nFenice-teaatterissa, ja hänen muistokseen tehtiin kulta-, hopea- ja\nvaskimitaleja, joiden toisella puolella oli taiteilijattaren rintakuva,\ntoisella laakeriseppele, jossa luettiin sanat: \"Te, nuove Euterpe,\nAdria plaudente onora\". (\"Sinua, uusi Euterpe, kunnioittaa Adria\nkäsiänsä taputtaen\").\n\nSilloin vaati Pariisi häntä tulemaan takaisin. Omiemme arvon tulemme\nuseinkin tuntemaan vasta ulkomaalaisilta siitä kuultuamme. Josefina\npalasikin. Juuri siihen aikaan koetti Rossini onneansa ensimmäisillä\nsävelteoksillaan, mutta hänellä oli huono onni. \"Sevillan parturi\"\nesitettiin, mutta heti ensi kerralla sille vihellettiin, toisella\nkertaa sille naurettiin, kolmatta esitystä ei menty katsomaankaan;\nvihdoin pyyhittiin se pois näytelmälistalta, Josefina tuli tuntemaan\ntämän teoksen, ja hänen älynsä keksi heti sen kauniit puolet. Hän pyysi\npäästä sitä esittämään. Hänen laulaessaan Rosinan osaa olivat\npariisilaiset riemastuksesta pakahtua; joka kohdassa keksittiin uusia\nihanuuksia. Pian tuli Rossini kuuluksi, ja \"Sevillan parturissa\"\nesiintyi rouva Mainvielle kahdeksankymmentä kertaa yleisön suureksi\nihastukseksi.\n\nKunnon yleisö! Eihän se helposti hylkää sitä, johon se kerran on\nrakastunut. Kunhan vain yleisö ei olisi joukko yksityisiä ihmisiä!\n\nVaikka taiteilija olisi kuinka erinomainen tahansa ja valloittaisi\nyleisön mielet, niin kylmenevät ne kuitenkin vähitellen; ei enää\nhuomata hänen ansioitaan, vaan ruvetaan näkemään vikoja, jos hän\nkauan pysyy paikallansa. Jos hän harrastaa vain taidetta eikä yhdy\nmaailman hälinään esiintymällä elämässä samanlaisissa osissa kuin\nteaattereissakin, tahi jos hän on kotilieden ääressä onnellinen, jos\nhän aina esiintyy miehensä rinnalla, jota hän vuosikausia\nitsepintaisesti rakastaa, niin alkavat ihailijat vähitellen kadota ja\nvihdoin arvonantajatkin. Käsiä ruvetaan taputtelemaan ja seppeleitä\nheittelemään huonolahjaisille, mutta helppohintaisemmille\nkaunottarille. Edellinen saa tulla tuntemaan kaikenlaisia yleisön\nkylmenemisen osoitteita, vaikenemista, silloin kun hän tietää\ntäyttävänsä taiteen vaatimukset, alentavia arvosteluja sekä tyhjiä\nsijoja. Sitten saa hän kuulla olleensa jo kauan laulajattarena; hänen\nikävuosiansa aletaan laskea; sanotaan, että hän on sopimaton milloin\nmihinkin osaan; ja lopuksi sanotaan hänelle vasten silmiä, että hän on\nliian vanha. Kun sitten tulee kilpailija, jolla on kaksi etua,\nnimittäin ensiksikin se, että hän on uusi ja toiseksi, että hän koettaa\npäästä yleisön suosioon sekä teaatterissa että sen ulkopuolella, niin\non entinen lemmikki tuomionsa saanut, vaikkei olekaan menettänyt\nkykyänsä ja lahjojansa. Kaikki ovat häntä vastaan, sekä arvostelijat\nettä yleisö; sitten seuraavat toverien juonet, huonot osat ja vihdoin\nvihellys.  Catalani ei ollut kauniimpi eikä nuorempi eikä myöskään\nsuurempi taiteilija kuin Josefina, mutta hänellä oli taikaesine, jolla\non suuri merkitys taiteen maailmassa. Hänellä ei ollut miestä mukanaan.\nMiehestänsä, merikapteenista, joka jollakin valtamerellä joi rommiansa,\nei vaimo edes sen vertaa välittänyt, että olisi hänen nimeänsä pitänyt.\nKuinka olisi hän voinutkaan vaihtaa sointuvata, mainehikasta nimeänsä\nraakalaiseen bourgognelaiseen nimeen? Puolet hänen ihailijoistaan\nolisivat vaienneet kuullessaan signora Catalanin sijasta rouva\nValabreguen nimen.\n\nKunnon Valabregue ei ollut vaimonsa taidetta estämässä. Hän sai olla\nsairaana keltakuumeessa, keripukissa, isossa rokossa, ja mitä kaikkea\nkuuma ilmanala saattoi tarjota, sai mielensä mukaan kuoliakin tai\nhukkua mereen; hänen tähtensä ei teaatterilistalla muutoksia tapahtunut\neikä aiottua näytelmää tarvinnut toistaiseksi lykätä.\n\nHarmillista onkin, kun täytyy lykätä kuuluisa näytelmä toistaiseksi\npääosan näyttelijän sairastumisen tähden. Saattaako moista uskoakaan,\nvoineeko anteeksi antaa? Arki-ihminen saa olla huonolla tuulella, kun\nvatsa on kipeä, saa yskiä, kun on yskä, saa suuttua, jos sappi on\npuhjennut; jollei voi pystyssä pysyä, saa hän mennä maata. Mutta mikä\noikeus on taiteilijalla, jonka velvollisuus on huvittaa yleisöä, yskiä,\nsairastua, maata?\n\nJa onkohan koskaan kuultu taiteilijattaren luopuvan näyttämöltä\nmiehensä sairauden vuoksi? Kutsukoon herran tähden lääkärin luoksensa,\nei vaimo häntä kuitenkaan voi parantaa. Vaimo menköön näyttelemään,\nlaulamaan, hymyilemään, kiemailemaan.\n\nUseampia päiviä jo kulki kaupungissa ilkeä huhu: rouva Mainvielle ei\ntahdo esiintyä, syystä että hänen miehensä on kovasti sairaana, sillä\njos hän hetkeksikin poistuisi miehensä luota, olisi hän kovin\nhuolissaan. -- Loruja! Kuka tuollaisia uskoisi? Hän ei tahdo esiintyä,\nsiksi että Catalani on täällä, sillä hyvä rouva on närkästynyt, kun\nyleisö taputtaa käsiänsä Catalanille.\n\nJoka taholta ahdistetaan johtajaa, miksei hän anna rouva Mainviellen\nesiintyä? Johtaja lähettää tiedon toisensa perästä rouvalle, vihdoin\nuhkauksiakin. Taiteilijatar pyytää viimein lomaa, sillä hänen miehensä\nei parane, jollei lähde hänen kanssaan kylpylaitokseen. Mutta ensin\ntäytyy hänen yhden kerran esiintyä, niin on kontrahdissa. Olkoon\nmenneeksi, kun hän vain pääsee. Nyt lähetetään hänelle kaikkein ikävin\nosa; yhdentekevää, hän päättää näytellä.\n\nSeitsemän yötä on hän jo valvonut miehensä vuoteen ääressä ja on yhtä\nvaalea kuin tämäkin. Monta pitkää yötä on hän istunut sairaan luona\nkuunnellen hänen huokauksiaan, laskien hetkiä, etteivät lääkkeet tulisi\nliian myöhään nautituiksi, sekä rauhoittavasti kuiskailemalla\nkarkoittaen taudin kamalia houreita. Tuttavat, hyvät ystävät pysyivät\npoissa, sillä Mainviellen taudin sanottiin olevan tarttuvaa. Vaimo\nsyleili miestään, suuteli hänen kuumia huuliansa ajatellen, että jos\ntauti on tarttuva, saa se häneenkin tarttua, ja jos mies kuolee, saa\nhänkin kuolla... Teaatteri jäi unhotuksiin sekä päivän kestävä kunnia!\n\nMutta viime yönä oli taudissa käänne, sairas vaipui virkistävään uneen,\nja lääkärit vakuuttivat hänen pelastuneen vaarasta.\n\nJosefina istui vuoteen ääressä, hänen kalpeilla, jaloilla kasvoillaan\nnäkyi suloinen rauhallisuus. Hän mietti vain miehensä paranemista.\n\nHänen kädessään ovat tuon ikävän osan nuotit, joita hän silmäilee\nvarmemmin muistaakseen sekä löytääksensä jotakin loistokohtaa, jotakin\nkaunista. Mutta turhaan! Auttamaton on osa, sellainen johon taiteilija\nkäyttää kaikki sielunsa voimat saavuttamatta vähintäkään menestystä,\njonka runoilija on sepittänyt innottomana, ajattelemattomasti ja antaen\nesittäjän luoda hengen, jota hänellä itsellään ei ollut. Olisi pitänyt\nheittää maahan nuo nuotit, polkea niitten päälle; mutta nyt Josefina ei\nsuuttunut, teaatterin oikut eivät koskeneet sydämeen; hän tiesi\nmiehensä paranevan.\n\nVälistä hän käy surulliseksi ajatellessaan elämänsä loistokohtia ja\nmiettiessään, miten taiteilijan elämän iltaruskossa varjot\npitenemistään pitenevät; mutta silmäys nukkuvaan mieheen, ja hän alkaa\ntaas hymyillä. Onhan tuo kaikki joutavaa! Onnellisuushan asuu neljän\nseinän sisällä, eikä sillä ole mitään yhteyttä teaatterin lamppujen\nkanssa. Hän oli rukoillut Jumalaa miehensä puolesta: -- mies parantui;\nmaine sen sijaan menköön! Jos hän olisi miehensä kadottanut, ei maine\neikä kunnia olisi voinut vahinkoa korvata.\n\nOvi aukenee hiljaa; puhtaita mattoja pitkin astuu varovasti sisään\nmamseli Jeannette, Josefinan vanha, uskollinen palvelijatar, jonka hän\nviimeisinä aikoina oli vapauttanut työstä pitäen häntä seuranaisena,\nystävättärenä.\n\nNeitsyeen kasvoista näkyi suru, jota hän ei voinut salata.\n\n-- Mitä asiaa, Jeannette, kysyi Josefina, viitaten kädellään hänen\npuhumaan hiljaa, sillä sairas nukkui.\n\n-- Hyvä rouva, olen iloissani, kun herra paranee, mutta mieleeni olisi,\njos te tänään sairastuisitte.\n\n-- Jeanette, soisitteko minulle pahaa?\n\n-- En millään muotoa; en tarkoittanut mitään pitkällistä sairautta,\nvaan jotakin tuommoista _teaatterikipua_.\n\n-- Tiedättehän, ettei minua ole tuollainen tauti vaivannut, miksi sitä\nnyt soisitte?\n\n-- Tiedättekö, hyvä rouva, että Catalani tänään esiintyy Zelmirassa?\n\n-- Tiedän, Jeannette.\n\n-- Hänelle taputetaan käsiä, hänelle heitellään seppeleitä!\n\n-- Luuletteko, Jeannette, minun sitä paheksuvan? Catalani on sen\nansainnut, hän on suuri taiteilijatar.\n\n-- Niin, hän on suuri, kun ei teitä ole. Hyvä Jumala! Tekö hänen\nrinnallaan \"Italianassa\"! Yleisö kylmenee.\n\n-- Siihen olen jo tottunut.\n\n-- Mutta yleisö ei aio pysyä vain kylmäkiskoisena; se aikoo myöskin\nosoittaa vastenmielisyyttänsä.\n\n-- Minä kärsin, Jeannette.\n\n-- Oi, hyvä rouva, te ette tiedä, mitä on tekeillä! Kaupungissa\npuhutaan kaikkialla, että...\n\n-- Mitä puhutaan?\n\nJeannette näytti epäröivän, ikäänkuin koettaen keksiä uusia lievempiä\nsanoja; vihdoin lausui hän kuitenkin totuuden:\n\n-- Että teille aiotaan _viheltää_...\n\nJosefina kävi hetkiseksi kalman kalpeaksi, nuotit putosivat kädestä,\npää painui alas, silmissä kiilsi kyynel.\n\n-- Oi hyvä rouva, älkää esiintykö tänään, älkää esiintykö enää koskaan;\nteitä aiotaan häväistä.\n\n-- Saavat senkin tehdä. Ei se minuun enää koske!\n\nHän katsoi nukkuvaa miestänsä.\n\n-- Älkäämme puhelko enää, Jeannette, mieheni saattaa herätä ja kuulla\npuheemme.\n\nSamassa avasi Mainvielle silmänsä, tarttui Josefinan sileään,\nvalkoiseen käteen, ja vetäen hänet luoksensa hän kuiskasi hiljaa:\n\n-- Kuulin kaikki. -- Sairaat ovat viekkaita; usein silmät ovat ummessa,\nja he ovat nukkuvinaan vain kuunnellaksensa, mitä ympärillä\npuhellaan... Näin pitkälle siis on päästy!...\n\nJosefina kumartui hänen ylitsensä ja suuteli hänen otsaansa.\n\n-- Älä huoli, Thauraud; huhu liioittelee; en usko heidän sitä tekevän.\nJa jos tekisivätkin, mitä he minulta ottaisivat? Maineeniko? Vasta\nmaineen mentyä olen onnellinen. Sinä jäät minulle.\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt niin paljon rakastaa minua, huokasi\nMainvielle.\n\nNäyttelijä on koko maailman oma; joka hänet ottaa omakseen, hän on\nvaras, häntä rangaistaan.\n\n-- Ole huoleti, älä mieti sitä enää!\n\n-- Enkö saisi sitä miettiä? -- lausui surullisesti sairas näyttelijä.\nMinä tiedän, miltä tuntuu keskellä tulisinta innostusta kuulla yksi\nainoakin vihellys tuhansien taputuksien joukosta. Se koskee kipeämmin\nkuin kyykäärmeen hammas. Voisinko maata levollisena tietäessäni sinun,\noman ihanteeni, enkelini, seisovan häväistävänä ja kurjien riistävän\notsaltasi seppeleet, jotka ovat Jumalan kätten sitomia.\n\n-- Thauraud! rauhoitti vaimo, älä kiivastu! Voiko tuollainen loukkaus\ntahrata puhdasta sielua? Palatessani et ole näkevä häpeän punaa\nposkillani!\n\n-- Ja minäkö maata venyisin kotona vuoteessani? En. Minä annan kantaa\nitseni sinne; vaikka puolikuolleena annan kantaa itseni kuulijain\njoukkoon. Tahdon nähdä, onko kellään rohkeutta -- surmata minut,\ntallata minut jalkojensa alle? Minä, minä haastan miekkasille koko\nmaailman!\n\n-- Asetu levolle Thauraud, puhui Josefina tyynesti. Tämä mielenkiihko\nei minua hyödytä. Sairasta ei kukaan pelkää. Ja vaikka olisit tervekin,\net voisi minua puolustaa, sillä sinä olet mieheni. Jos olisit\nrakastajani, voisit tehdä kaikki puolestani. Mutta ajatteleppas, mikä\nnaurettava seikka, näyttelijättären mies suuttuu niille, jotka eivät\ntahdo taputtaa hänen vaimollensa!\n\nMainvielle peitti molemmin käsin kasvonsa.\n\nSamassa soitti joku eteisen ovelle. Jeannette riensi avaamaan.\n\n-- Jos tulen terveeksi, ähkyi Mainvielle itkusta nyyhkien, niin rupean\nnuoralla tanssijaksi! Sirkus, tanssimaan opetettuja koiria,\nsilmänkääntäjiä, hävyttömiä tanssijattaria täällä tarvitaan, ei\ntaidetta. Jos alan uudestaan elää, rupean taideratsastusseuran\njohtajaksi, enkä teaatterin. Fare well (hyvästi) Othello! Nyt tulee\nBambochen vuoro!\n\nJosefina pyysi kiihkeätä miestänsä tyyntymään, kun Jeannette palasi\nkädessä aukaistu kirje.\n\n-- Anteeksi, rouva, kun rohkenin avata tämän kirjeen, mutta kun antaja\nei ilmaissut nimeänsä, niin tuli mieleeni, että se voi olla joku ilkeä\nkirjoitus, joku ivakirje. Oi, noille ihmisille ei ole mikään\nmahdotonta!\n\n-- Mitä se on sitten?\n\n-- Ihan vastaista laatua kuin luulin. Lukekaa.\n\n-- Nimetön kirje! ken lienee kirjoittanut?\n\n-- Se ei ole minkään korkean herran käsialaa, koska se on niin\nkauniisti kirjoitettu; eräs yksinkertaisesti puettu mies antoi sen\nminulle. Lukekaa, hyvä rouva, lukekaa ääneen, että herrakin kuulee.\n\nJosefina otti kirjeen käteensä ja luki ääneensä:\n\n\"Kuolematon taiteilijatar! Älkää hämmästykö kuullessanne, että ihmiset,\njoilla ei ole muuta työtä, valmistelevat itseänsä saattamaan Teitä\nsurulliseksi tänään esiintyessänne. Minä voin vakuuttaa, että se osa\nyleisöä, joka käy teaatterissa kuulemassa eikä lavertelemassa,\nnimittäin kaikki, jotka ihailevat Teidän taidettanne eivätkä\npersonallista kauneuttanne, nytkin ovat teidän puolellanne ja tulevat\ntänä iltana osoittamaan hellät tunteensa sekä sanoilla että työlläkin.\nEsiintykää siis yleisölle rohkeasti, tietäen, että Teitä rakastetaan.\nSuokaa anteeksi huono käsialani, sillä minä, tämän kirjoittaja, olen\nhalpa käsityöläinen. Mikä minua vaati Teille kirjoittamaan, oli se\nseikka, että minäkin olen unkarilainen ja olen Teistä, kotimaani\ntyttärestä, ylpeä. N.N.\"\n\nNämä yksinkertaiset, suorat sanat olivat tervetulleita vainotulle\nnäyttelijättärelle. Missä taiteen ihanuutta suositaan, eikä\ntaiteilijattarelta muuta vaadita, siellä hän siis vielä on suosittu.\n\n-- Katsos, sanoi hän miehellensä, nämä sanat ylentävät mieltäni. Tämä\nnimetön kirje on minusta suurempi voitto, kuin koko tukku hyvänhajuisia\nkirjeitä, joitten sineteissä on kymmenkulmaisia kruunuja. Tämän\nsinetissä on mehiläinen, ahkeruuden merkki. Tänään olen rohkea!\n\nTaas kilistettiin,\n\nJeannette tuli epätoivoissaan takaisin.\n\n-- Johtajan lähetillä on teille asiaa. Päästänkö hänet sisään?\n\n-- Päästä vaan! Olkoon mitä tahansa, lausui Josefina, olen rohkea.\nTänään ei mikään minua masenna.\n\nHän meni saliin vastaan, jottei ehkä uusi harminsanoma taasen\nraivostuttaisi hänen miestänsä.\n\nKaikella kunnioituksella antoi johtaja lähettinsä kautta tiedoksi, että\nhän pyytää anteeksi arvoisalta taiteilijattarelta, kun hänen täytyy\ntäksi illaksi ilmoitetun \"Italiana in Algherin\" sijaan ottaa toinen,\nsillä hänen majesteettinsa kuningas on eilen tänne saapuneen Nemours'in\nherttuattaren pyynnöstä, joka tahtoo nähdä rouva Mainvielleä\n\"Semiramia\" oopperassa, käskenyt esittää mainitun sävelteoksen. Mutta\njos ehkä perheelliset vastukset estävät arvoisaa rouvaa esiintymästä,\non johtaja ottava huolekseen puolustaa arvoisaa taiteilijatarta\nherttuattaren edessä.\n\nKunnon myöntyväinen johtaja! Äkkiä hän onkin tullut sävyisäksi.\nSemiramiin roolissa Josefina oli ennenkin ihastuttanut yleisöä ja\nesiintyessään siinä Zelmiran jälkeen on hän helposti ottava voiton\nCatalanista. Tämäpä oli aika kepponen nuorille jättiläisille.\nPelästyksissään ovat he kai neuvoneet Deboureux'tä antamaan vapautta\nrouva Mainviellelle, joka muutenkin pelkää tänään esiintyä.\n\nJosefinan kasvot kirkastuivat, huulet värisivät, rinta aaltoili.\n\n-- Terveiseni herra Deboureux'lle, -- lausui hän äkkiä tehden\npäätöksensä -- minä olen esiintyvä!\n\nLähetti palasi tällä tiedolla, joka saattoi nuoret jättiläiset\ntäydelliseen raivoon. Tämä oli uhkaa, julkista kiusaa heille. He olivat\nsallineet hänen peräytyä, mutta hän ei ollut käyttänyt tilaisuutta\nhyväkseen, vaan asettui heitä vastaan. Lähetti kuuli avoimesta ovesta,\nmiten Josefina käski seuranaisensa tuoda esille kauneimmat koristeet,\nkomeimman puvun.\n\nSiis taistelu elämän ja kuoleman uhalla.\n\n\n\n\nVI.\n\nTeaatteritaistelu.\n\n\nOdotettu, kauhea hetki lähestyi; kansa kulki teaatteriin. Nuorten\njättiläisten melkein julkisista valmistuksista levisi kaikkialle\nkaupungissa huhu, että tärkeitä asioita on tänään tapahtuva\nteaatterissa, näytellään suuri näytelmä sekä näyttämöllä että\npermannolla, parvekkeella että \"loge infernalessa\" (manalan loosissa).\nNäin kutsuttiin lähinnä näyttämöä olevaa loosia, joka oli nuorten\njättiläisten mieliluola, senvuoksi että se oli näyttämöä alempana,\njoten sieltä oli mainio näköala tanssinäytelmien aikana.\n\nNuoret \"merkilliset\" raivailevat itselleen tietä eteiseen ja kassan\nympärille kokoontuneen kansajoukon keskitse, koettaen huomauttaa, että\nheillä on tärkeitä toimia. Kun kaksi heistä tapaa toisensa, kysyvät he\nsangen vakavasti, onko kaikki reilassa. Ispaanin poika on saanut\ntoimekseen kysyä jokaiselta vastaantulijalta, onko tämä nähnyt\nKárpáthia. Oletteko nähnyt ystävääni Ivan herttuaa? Oletteko nähnyt\nherra Fennimorea? Ja muut lueteltuaan kysyy hän lopuksi: oletteko\nnähnyt herra Oignonia? Tätä viimeksi mainittua ei juuri olisi sopinut\ntällaisessa paikassa tiedustella, sillä hän oli niitä ihmisiä, joitten\nkanssa tosin kahden kesken ollaan hyvät ystävät, mutta joita ei muitten\nnähden tunnetakaan.\n\nHerra Oignonia ei tarvinnut tiedustella; hän oli jo paikallaan. Hän oli\njärjestänyt apulaisensa eri paikkoihin teaatteria ja oli nyt\ntarkastamassa etuvartijoita, olivatko kaikki hänen määräämillänsä\nsijoilla. Käsien taputus on alkava permannolta, sillä sieltä annetaan\nmerkki. Mutta kun oopperaa esitetään ensi kertaa, eivät katsojat tiedä,\nmilloin pitää taputtaa. Sentähden pitää ottaa vaaria, milloin manalan\nloosissa Kárpáthi asettuu peilin eteen; tämä tietää, että nyt pitää\ntaputtaa. Seppeleen heittäjät ovat jo neuvotut ja sijoitetut.\nKolmannella rivillä on jo mies, jonka pitää pudottaa hattunsa Semiramin\naariaa laulettaessa. Vastapäätä häntä on toinen, jonka tulee haukotella\nvienojen sävelten aikana. Parhaimmat nuorista jättiläisistä häärivät\nsill'aikaa Catalanin ympärillä teaatterin lämpiössä. Rouva Mainvielle\nei ollut vielä puettu; hän esiintyy vasta kolmannessa näytöksessä ja\njää siksi vaatetushuoneeseen.\n\nCatalani on tänään sangen hyvällä tuulella, hänen mielevät, väliin\npisteliäätkin kokkapuheensa saattavat jokaisen iloiselle mielelle. Hän\ntietää aivan hyvin nuorten gentlemannien ponnistukset täksi illaksi ja\nkoettaa olla kiitollinen.\n\nHänen pukunsa on viehättävä. Pitkät, mustat hiukset ovat puoliksi\nirrallaan ja helminauhalla liehuviin suortuviin sidotut. Aaltoileva\nhame, joka peittää vartalon hurmaavat sulot, on fryygialaisesta\nsilkkikankaasta, josta suurella vaivalla on joka toinen lanka vedetty\npois, jotta puku olisi läpikuultavampi. Runsaasti kirjailtu vyö on niin\nsomasti solakan vartalon ympärillä, että moni sen kohtaloa kadehtien\ntoivoisi muuttuvansa kashmiriksi, voidaksensa syleillä ihanaa rouvaa.\n\nHän ei ole ollenkaan nuorempi rouva Mainvielleä, mutta hänen ilakoiva\nja usein ylenmäärinkin kiemaileva luontonsa sekä erinomaisesti hurmaava\nrohkeus, joka on koko hänen olennossaan, saattavat ikuisen nuorison\nsuosimaan häntä. Sitä paitsi on hän joka osassa vain Catalanina,\nesittäen miellyttävää, iloista ja hurmaavaa naista. Hän ei liioin pidä\nväliä, onko hänen pukunsa luonteenmukainen, kunhan se vain ilmaisee\nhänen kauneuttaan. Mielettömän lailla katselee hän hymysuin kulissien\ntaakse tai heittelee viehättäviä silmäyksiä manalan loosiin. Tämä on\nvähäarvoista taiteen harrastajille, mutta sangen suuriarvoista\ntaiteilijattaren ihailijoille.\n\nCatalani ei ollut yhtä heikkoluontoinen kuin muut näyttelijät, jotka\ntahtovat luulotella, etteivät he juonittele kilpailijoitansa vastaan.\nRouva Valabregue ei pidä teeskentelemisestä näyttämölläkään. Hän\nkehoittaa julkisesti suosijoitansa panettelemaan tovereitaan. Tämän\nomituisuutensa tähden hän meni niin pitkälle ollessaan erään oopperan\njohtajattarena, että kaikki seuran naisjäsenet luopuivat, ja hän jäi\nihan yksin.\n\nTänään hänellä oli erinomaisen hyvä tilaisuus mielistelemiseen.\nHännystakki-siipiset perhoset kuiskailivat salaa kauniin rouvan\nkorvaan, että häntä kohtaa tänään odottamaton tapaus. Heti he kuitenkin\nilmaisivat, mitä odottamattomia on odotettavissa, nimittäin seppeleitä,\ntimanteilla koristettu diadeemi hänelle, vihellyksiä kilpailijalle.\n\n-- Sepä oikein hänelle, lausui ihana rouva peittämättä iloansa sekä\nlyöden yhteen pieniä tylleröisiä nyrkkejänsä.\n\nPian ilmaisivat läsnäolijat senkin, kenen toimesta tämä kaikki oli.\nTietysti eivät poissaolijat saaneet vähintäkään osaa kunniasta.\n\nKaunis rouva palkitsi heitä suloisella hymyllä, kutsui Abellinon, joka\noli olevinaan paras estetiikan oppilas, asettamaan pientä mustaa\nkauneuslaastaria korallipunaiselle huulelle. Kunnianosoitusta\nlisätäkseen piti hän rinnallaan Abellinon aamulla lahjoittamaa,\nloistavilla jalokivillä koristettua taskukelloa. Käyttivätkö naiset\nZelmiran aikana kauneuslaastaria ja taskukelloja, se ei tähän kuulunut.\n\nVihdoin tuli regissööri alamaisesti ilmoittamaan, että näytännön\npitäisi alkaa, sillä Nemoursin ja Berryn herttuattaret ovat jo\nlooseissaan.\n\n-- Mitä minä Nemoursin ja Berryn herttuattarista, huudahti ylpeästi\nkaunis rouva, joka ei unohtanut, että rouva Mainvielle näitten toimesta\ntänään laulaa Semiramista eikä Italianaa. -- Odottakoot! Täällä minä\nolen kuningatar.\n\nMutta nuoret jättiläiset eivät viihtyneet kauempaa valtakunnassa, missä\nkaunis rouva oli kuningattarena, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi,\nkun näin kauan olivat muka pidättäneet taiteilijatarta, vaikka tämä\nolisi mielellään vielä pidättänyt heitä.\n\nKukin riensi paikallensa. Abellino kävi vielä kerran liittolaistensa\nlooseissa neuvomassa ja kehoittamassa heitä. Eräässä loosissa istuivat\nnuo kolme unkarilaista ylimystä: Tapani, Rudolf ja Niilo. Heitäkin kävi\nKárpáthi tervehtimässä.\n\n-- Oh, tekin täällä! Sangen hyvä. Pyydän, tulkaa meidänkin loosiin\nkatsomaan.\n\n-- Näyttää siltä, puhui Rudolf, kuin tänään näyttelisittekin te eivätkä\nnuo tuolla näyttämöllä. Onneksi olkoon.\n\nVähitellen saapui kukin paikalleen. Alkusoitto alkoi, ja manalan\nloosista suunnattiin kokonainen patteri teaatterikiikareja tuolirivejä\nkohden piirittämään kaunottarien joukkoa. Kaikkialla sekä ylhäällä että\nalhaalla oli tuttavia.\n\nHerra Oignon, taputuksen johtaja, istui ensi rivillä. Hänelle antoi\nAbellino loosissaan olevasta suuresta seinäpeilistä salaisia merkkejä.\n\nVihdoin päättyi alkusoitto pasunan toitotuksella ja rummun päräyksillä.\nEsirippu nousi.\n\nJoka silmä, jok'ainoa kiikari oli näyttämöön päin, kaikki kädet\nvalmiina taputukseen, seppeleet ja runot lentämäisillään, niin että\nkullattuun purppuraviittaan puetun naisen astuessa esiin näyttämön\nhämärältä perältä, salissa nousi heti raivoisa kätten taputusten\nmyrsky, ja jottei se olisi ilman rakeita ja sadetta, alkoi seppeleitä\nja runoja satamalla lentää näyttämölle.\n\n-- Roistot! Mitä teette? Eihän hän ole Catalani, vaan neiti Brussi,\njoka lausuu prologin! Olkaa hiljaa!\n\nKun pelästynyt neiti huomasi, ettei myrsky ollut hänen tähtensä\nnoussut, peräytyi hän antaakseen sijaa Zelmiralle, joka astui\nraivoissaan näyttämölle, toivoen hiiteen Rossinin prologineen, joka\nriisti voitonseppeleen hänen käsistään. Mutta eihän noille tuhmille\nihmisille voi ensi näytännössä kaikkia seikkoja opettaa. Erehdystä ei\nvoi enää parantaa muuten kuin ajamalla neiti Brussi pois ja heti\nryhtymällä osaan.\n\nCatalanin esiintyessä nousivat taputukset kahta kovemmiksi. Jos joku\ntoinen näyttelijä noin olisi menetellyt, unohtaen kunnioittaa yleisöä,\nolisi häntä varmaan kielletty vast'edes esiintymästä samassa\nteaatterissa; mutta yleisön mielestä on lemmikki vain ollut nerokas ja\nälykäs.\n\nNyt lähtivät viimeisetkin seppeleet liikkeelle, niin että Catalani\nsuoraan sanoen seisoi polviin saakka kukissa ja seppeleissä, mikä\nseikka oli taiteilijattarelle suureksi haitaksi, kun hän ei päässyt\nkuiskaajan-luukun luokse. Sillä hänen mielestään oli tarpeetonta oppia\noopperan sanoja, mikä seikka ensiksikin osoitti hänen rohkeuttansa ja\ntoiseksi, ettei laulajan ole tarvis tutustua laulunäytelmän sisältöön.\n\nMutta myönnettävä oli, että hän oli sangen kaunis nainen. -- Lamppujen\nvalossa näytti hän nuorelta tytöltä, jokainen liike hurmasi, lumosi,\njoka silmäys ihastutti. Hän ei koettanutkaan luoda osaansa\nkokonaiseksi, vaan koki olla niin viehättävän lumoava kuin suinkin.\nLaulukin joutui väliin sangen paljon pois tekstistä, sillä taipuvalla,\nkauniilla äänellään sekoitti hän siihen mielensä mukaan ihmeellisiä\nlirutuksia, käytti kaikenlaisia sävelmutkia yleisöä viehättääkseen ja\nantoi oopperalle niin omituisen värin, että itse Rossini, joka kuunteli\nteostansa kulissien takana, alkoi taputtaa käsiään, kysyen\nläsnäolevilta: tiedättekö, kuka on noin ihanan teoksen luonut?\n\nYleisökin täytti sangen hyvin tehtävänsä. Herra Oignonin miehet\nkäyttäytyivät hyvin. Viittaus vain Kárpáthilta, niin kaikuivat salissa\nsatojen kämmenten paukutukset, ja hänen laskiessaan kätensä alas\nvaikenivat taas kaikki, joten ei yksikään loistokohta laulusta mennyt\nhukkaan yleisön ajattomain taputusten tähden.\n\nNyt alkoi Zelmiran romanssi, teoksen loistokohta, missä vain huilu,\nviulun näppäykset ja väliin oboen ääni säesti vienon surullista aariaa.\n\n-- Vait! hst! kuului jo aikaiseen. Manalan loosista viitattiin yleisöä\nolemaan vaiti, sillä nyt tulee paras osa.\n\nCatalani astui näyttämön etualalle, jotta hänen äänensä paremmin\nkuuluisi, ja alkoi vienolla, sointuvalla äänellä laulaa romanssia.\n\nTuskin oli hän ehtinyt kolmanteen tahtiin, niin kuuluu ensi lirityksen\nkohdalla kimakka ääni: \"hyvä\", ja lukemattomat kämmenet alkoivat\npaukkua.\n\nKárpáthi katsahti pelästyneenä ylös. Mieletön mies tuo Oignon! Antaa\ntaputtaa pianoa laulettaessa!\n\nCatalani keskeytti laulunsa ja odotti nähtävästi suuttuneena taputusten\nloppuvan; vasta sitten jatkoi hän romanssiansa.\n\nTuskin pääsi hän seuraavaan liritykseen, niin alkoivat taas kätten\ntaputukset ja hyvä-huudot.\n\n-- Onko Oignon tullut hulluksi? -- huudahti Kárpáthi kuuluvasti,\npistäen päänsä ulos loosista. Vait! Hiljaa!\n\nKoko manalan loosin väki nousi sopimatonta melua hillitsemään. Mutta\nvaikeata on saada riemuitsevaa yleisöä vaikenemaan. Zelmira alkoi\nmenettää malttinsa ja pudisteli päätään.\n\nHän alkoi uudestaan laulaa, mutta taputukset keskeyttivät taaskin, mikä\nseikka niin harmitti taiteilijatarta, että hän unohti asemansa ja polki\njalkaa kiukuissaan.\n\nKárpáthi riensi raivoissaan toiselle riville ja tarttui kelmeätä\nOignonia kurkkuun.\n\n-- Mies! Mitä olet tehnyt? Aiotko surmata meidät?\n\n-- Hyvä herra, puolusti kalpea taputusten kauppias, minä olen hävinnyt\nmies; täällä toimivat vieraat kädet, nämä eivät ole minun taputuksiani,\ntämä on salavehkeitä, joita en voi käsittää. Taputtajista en tunne\nainoatakaan.\n\n-- Täytyy saada heidät vaikenemaan.\n\n-- Älkää menkö sinne hyvä herra, sillä ne ovat päihtyneitä\nkäsityöläisiä, jotka pian antavat nyrkistä.\n\nAbellino repi epätoivoisena tukkaansa.\n\nVihdoin ymmärsi Zelmira, ettei hän voi laulaa tätä vienoa laulua\ntuommoisen hälinän kestäessä ja keksi keinon laulaa eräästä toisesta\noopperasta, jota yleisö suosi, finaalin Zelmiran romanssin sijaan.\nTaputukset tulivat yhä raivokkaammiksi. Taiteilijatar, joka on yleisön\nlemmikki, saa tehdä mitä tahansa, hänelle sopii kaikki.\n\nNuoret jättiläiset olivat ihan riemastuneita mainiosta menestyksestä.\nEsiripun laskeuduttua riensivät he näyttämölle, missä kaksi palvelijaa\nparaikaa kokosi seppeleitä, ottamaan kukin seppeleestään lehden\nmuistoksi. Taiteilijatar asetettiin Zelmiran puvussa vaunuihin,\nsuurella innolla riisuttiin hevoset valjaista, ja sankaritar vedettiin\nvoittoriemulla asuntoonsa saakka, missä hän muutti pukua, palatakseen\nihailijainsa kanssa heti teaatteriin nauttimaan voittonsa toisesta\nosasta: kilpailijansa masentamisesta.\n\nTällä välin olivat toiseen kappaleeseen tarvittavat valmistukset\ntehdyt; alkusoitto alkoi. Kukin istui paikallensa, asetti silmälasit\nnenälleen ja odotti uteliaana esiripun nousua. Tänäänhän on kummia\ntapahtuva; teaatterin parhaalle näyttelijättärelle, joka monta vuotta\non ollut yleisön lemmikkinä, on tänään vihellettävä. Yleisö tunsi\nsaavansa korvausta kaikesta entisestä kunnioittamisestansa ja\nylistyksestänsä, kun nyt oli saava nähdä muinaisen mielikkinsä\nmasennettuna, sorrettuna. Eikä hän muuta ollutkaan kuin heikko\nleikkikalu.\n\nAlkusoitto loppui, -- näyttämöltä kuului kellon soitto, erään loosin\novi paiskattiin kovasti kiinni ja sieltä kuului puhetta, naurua. Se\nloosi oli Catalanin, jolla näkyi olevan sangen hauskaa nuorten\njättiläisten seurassa. Tämä kuului aivan hyvin, sillä yleisö alkusoiton\npäätyttyä oli sangen hiljaa.\n\nEsirippu nousi verkalleen. Näyttämön perältä astui esiin\nmajesteetillinen haamu. -- Kasvot, vartalo, käytös olivat\nkuninkaalliset. -- Itse Semiramis ei saattanut olla ihanampi astuessaan\ntuomariensa eteen, joko voittaakseen tai menettääkseen valtansa. Nyt\noli myöskin vallasta kysymys!\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, vain yhdessä loosissa juteltiin\nkuuluvasti. Vielä ei kuulunut ainoatakaan vihellystä; oli tapana alkaa\nvasta sitten, kuin taiteilija astuu lamppujen luo.\n\nTämän tiesi Josefina aivan hyvin. Hänen kasvoissaan ei näkynyt\nvähintäkään pelkoa. Rohkeasti astui hän esiin.\n\nSamalla hetkellä kumartui Berryn herttuatar, joka istui Nemoursin\nherttuattaren vieressä, ulos loosistaan ja lausui voimakkaalla,\nsointuvalla äänellä:\n\n-- Au nom de la reine! (Kuningattaren nimessä!)\n\nJa yleisö näki immortelli-seppeleen lentävän taiteilijattaren eteen.\n\nSeuraavassa hetkessä kuului miehen ääni parvekkeelta:\n\n-- Au nom du peuple! (Kansan nimessä!)\n\nJa taiteilijattaren jalkojen juureen putosi yksinkertainen\nlaakeriseppele.\n\nAivan kuin olisi yleisöä vaihdettu kaikui salissa yhtäkkiä ääretön\nkätten taputus, niin että Catalani pelästyneenä veti päänsä loosiin,\nikäänkuin jonkinlainen räjähdys olisi tapahtunut.\n\nYleisössä erottaa vain ohut verho vääryyden jalomielisyydestä. Yhtä\nhelposti se kallistuu kummallekin puolelle.\n\nRouva Mainvielle odotti kaikkea muuta kuin tätä. Kaksi seppelettä hän\noli saanut kahta nimeä mainittaessa, joita jokainen kumartaen\nkunnioittaa ja jotka taian tavalla käänsivät yleisön mielet hänen\npuolelleen. Kumartuessaan ottamaan käteensä seppeleitä, jotka olivat\nsuurempiarvoisia kuin maksettujen kukkien tulva, unohti hän Semiramiin\nja lankesi polvilleen. Luullaan yleisesti, ettei näyttelijätär voi\nnäyttämöllä todella itkeä, mutta nämä olivat todellisia kyyneliä,\näärettömän kiitollisuuden kyyneliä.\n\nYleisö ei voinut heretä taputtamasta, ja se oli Josefinalle onneksi,\nsillä tällä hetkellä hänen äänensä ei olisi taipunut lauluun.\n\nMutta itkettyään palasivat hänen voimansa; palvelija tuli näyttämölle\nasettaakseen seppeleet hopealautaselle. Josefina kuiskasi tälle, että\ntämä rientäisi hänen sairaan miehensä luo ilmoittamaan, mitä on\ntapahtunut, -- ja samassa oli hän taas Semiramis, sydänten,\nvaltakuntien valloittaja, kuningatar...\n\nEi koskaan oltu kuultu hänen näin laulavan. Hänen äänensä soi kuin\nihanin soitto, hän itki kilpaa huilun kanssa, niin ettei voinut erottaa\nlaulua huilun äänestä. Väliin lauloi hän puolenkolmatta oktaavia\nsyvälle, ja kumisevan kellon lailla tunkeusi ääni sydämiin saakka. Tämä\nei ollut tottumusta, vaan taidetta; ei hurmausta, vaan runoutta!\n\nYleisö oli kahta innostuneempi, ikäänkuin täten tahtoen osoittaa\nkatumustansa siitä, että se niin pian oli ollut valmis vaihtamaan\nvanhan lemmikkinsä uuteen.\n\nInnostuksella on samoin kuin kullalla jonkinlainen ehdoton\näänenvivahdus, jota ei voi sanoin selittää eikä jäljentää ja joka juuri\nsen vuoksi onkin suuremman arvoinen kuin myrskyiset käsien taputukset.\nTällainen huokauksista, kehoituksista, tyytyväisyydestä syntynyt ääni\nseurasi Josefinan ensimmäistä laulua, jossa ei ilmennyt vähintäkään\nvirhettä eikä heikkouden jälkeä.\n\nManalan loosin väki oli vaiti. Jos voisi kuvailla sen tunteita, joka\nhöyrylaivan räjähtäessä sinkoutuu meren syvyyteen, niin saattaisi sanoa\nnuorten merkillisten tilan olleen samanlaisen.\n\n-- Mitä tämä? Salavehkeitä! Komplotti! Salaliitto! Kenen tointa?\nLieneekö ehkä meidän joukossa kavaltaja? Oi, tuo käsien taputus on\nhäpeällistä! Maksua vastaan tehty! Varmaan nuo äsken tulleet\nunkarilaiset ylimykset ovat toimittaneet tämän. Ei, ei, he ovat siihen\nliian säästäväisiä. Kauheata!\n\nTällaisia huudahduksia kuului manalan loosista, kunnes Abellino ei\nvoinut enää hillitä itseään, vaan lupasi mennä Rudolfin luo saadaksensa\ntietää, oliko tämä häpeä jossakin yhteydessä hänen erilläänolonsa\nkanssa.\n\n-- Oh, puhui hän päästyänsä loosiin, siis on jalolla rouva\nMainviellelläkin rikkaita suosijoita!\n\nRudolf kohautti olkapäitään, osoittaen, ettei hän ymmärtänyt tätä\npäätelmää, jolla ei ollut alkua eikä loppua.\n\n-- Käsittänethän, ettei tuollainen riemastus käy ilman suosijoita.\n\n-- Hänellä saattaa olla suosijoita, mutta en tiedä miksi niitten\npitäisi olla rikkaita.\n\n-- Luulet siis tämmöistä oivaa huvia saatavan aikaan ilman rahoja?\nTodellakin omituista! Kuka tahansa tämän lienee tehnytkin, myöntää\ntäytyy, että hän on saanut voiton.\n\n-- Voitto ei ole meidän kummankaan, sillä me emme ole sitä aikaan\nsaaneet.\n\n-- Vai niin! Tiedätte siis, kenen työtä se on! Sanokaa minulle, että\nmuutkin saisivat tietää.\n\n-- Tuolla hän seisoo keskellä ensi riviä; helposti hänet tuntee, sillä\nhänellä on yllään omituinen, nauhoilla koristettu takki, jommoista ei\ntäällä käytetä.\n\nAbellino suuntasi sinnepäin kiikarinsa.\n\n-- Bon dieu! (Hyvä jumala). Kuka hitto se on?\n\nRudolf vastasi tyynesti:\n\n-- Herra nikkarimestari Gaudcheux'n kisälli.\n\n-- Va t'en (mene tiehesi!) ärjäsi Abellino suutuksissaan ja meni ulos\nloosista.\n\n-- Ei maksa vaivaa puhua hänelle totta, lausui Rudolf luoden silmänsä\njättiläisten loosiin, missä näköaseet olivat kovassa toimessa, jotta\nkeksittäisiin joku tuttu vihollisten leiristä. Mutta turhaan!\nSalaisuuden perille ei päästy!\n\nSillä välin riensi Abellino herra Oignonin luo. Rappusilla hän kohtasi\ntämän. Mies sanoi nenänsä vuotavan verta.\n\nMutta Abellino tarttui häntä kaulukseen.\n\n-- A kingdom for a horse! Kuningaskunta vihellyksestä, suuri mies!\n\n-- Oi, hyvä herra, minä en ole enää suuri mies, -- olen masennettu,\nmitätön. Kuuletteko tuota surmaavaa käsien pauketta. Minä juoksen pois.\n\n-- Juokse, mene tuomaan pilliä ja kaimojasi! -- (Oignon = sipuli). Jos\nhe ponnistavat kaikki voimansa, teemme me samoin.\n\n-- He! He! Ketä ovat nuo \"he\"? Kun vain yhdenkin tuntisin, heti\ntietäisin, kuka heidän takanansa piilee. Mutta pelkkiä tuntemattomia\nnaamoja; en tiedä kenen käskystä he toimivat.\n\n-- Hyvä, Oignon, te olette pelkuri. Mutta gentlemannia ei saa kukaan\npilana pitää; suorikaa nyt tiehenne ja lähettäkää tänne itsenne\nasemesta seppele sipuleita!\n\n-- Luuletteko, hyvä herra, kellään olevan rohkeutta heittää sitä alas?\n\n-- Lurjus! Minä heitän.\n\n-- Älkää Herran tähden sitä tehkö! Minä koetan kerran vielä. Ensi\nväliajalla annan liittolaisilleni ohjeita viheltämiseen. Pillistä\ntänään olisi ehkä pahoja seurauksia; voimakas vihellys on tekevä saman\nvaikutuksen eikä siitä ole niin suurta vaaraa.\n\n-- Pitäkää siis huolenanne parantaa huono onnemme, jotta voitto jäisi\nmeidän käsiimme!\n\nAbellino palasi jalopeurain luolaan kertoakseen mahdikkaasta\nmenettelystänsä Oignonia kohtaan, minkä sankarityön koko klubi\nhyväksyi. Kaikki selittivät olevansa valmiit toteuttamaan Kárpáthin\npäätöksen, jos Oignon ei pidä puhettansa, ja ryhtymään ankariin toimiin\nkanaljia vastaan.\n\nSillä aikaa päättyi ensimmäinen näytös kaikella kunnialla. Yleisö ja\nnäyttelijät olivat toisiinsa tyytyväiset, mikä on harvinaista.\nVäliajalla sai Berryn herttuatar odottamattoman sanoman, jonkatähden\nmolemmat herttuattaret poistuivat loosistansa.\n\nNuorille jättiläisille oli tämä hyvä enne. Useat Oignonin joukosta\npysyivät siivolla korkeitten vierasten läsnäollessa. Näitten mentyä\nheräsi heissä halu vallattomuuksiin uuteen voimaan.\n\nToisessa näytöksessä ei rouva Mainvielle esiintynyt heti.\n\nNyt oli liittolaisilla hyvä aika hioa aseitansa. Taiteilijan alalla on\njoskus vieraiden ihmistenkin onnettomuus suurena vaikuttimena.\n\nNyt alkaa Semiramiin vieno, uneksivan haaveileva aaria, jonka säveliä\nihminen on sydämelläänkin kuulevinansa ja joka herättää vanhoja kaikuja\nuuteen eloon.\n\nKeskellä tätä vienon surullista aariaa alkaa joku kolmannella rivillä\nOignonin määräyksen mukaan haukotella kovasti ja koreasti, ääntäen\nkaikki aakkosten ääntiöt päästä päähän.\n\nMutta näitten ääntiöitten perästä seurasi heti kerakeääni, jommoista ei\nmissään aakkosissa löydy, ja joka ei ollut muuta kuin ison kämmenen\nmäiskäys vasten jonkun suuta.\n\nYleisö kuuli sekä haukotuksen että mäiskäyksen. Muutamat nauroivat,\njoku vihelsi, mutta heti tuli taas hiljaisuus, ja rouva Mainvielle\njatkoi esteettömästi aariaansa.\n\nEnsimmäisen merkin kuultuansa näyttivät nuoret jättiläiset odottavan,\nmilloin varsinainen vihellys olisi alkava.\n\nHeti mäiskäyksen perästä kuuluikin pari vihellystä, mutta ei voinut\npäättää, tarkoittivatko ne näyttelijätärtä, haukottelijaa vaiko\nnaurajia. Enempää ei kuulunut.\n\nJo oli aaria lopussa, mutta vihellystä ei kuulunut. Yleisö taputti\nkäsiä, ja taiteilijatar kutsuttiin esiin keskellä näytöstä.\n\nNyt eivät viholliset enää voineet hillitä raivoansa, vaan manalan\nloosissa ruvettiin viheltämään. Mutta mitä se olikaan taputusten\nsuhteen? Tuulen henki, joka tulelle antaa suuremman vauhdin.\n\n-- Ylös parvekkeelle! Ylös parvekkeelle! -- huudahti Abellino. Kun\nsolvata pitää, solvataan loistavasti. Miks'en ennen antanut tuoda\nsipuliseppelettä? Usein toivotaan jotakin erinomaista, jota ei ole\nsaatavissa; mutta kun joku nopsa ihminen heti tuo toivotun esineen, ei\nolekaan tietoa, mitä sillä tehdä?\n\nNäin kävi Abellinon, sillä hänen vieressään seisova ylhäisen poika,\nkuultuansa mitä puuttui, juoksi heti torille, osti kaksi koria sipulia\nja tuli loosiin sipuliseppele selässä.\n\n-- Tässä on!\n\nSiinä oltiin! Nyt täytyi Kárpáthin täyttää sankarityönsä.\n\n-- Ylös parvekkeelle? Eteenpäin, ystäväni! huudahti hän uskaliaasti.\n\nHänellä oli älyä antaa ylhäisen miehen pojan mennä edellä.\n\nNuoret titaanit ryntäsivät jylisevään olympioon luullen, että heidän\nmahtava esiintymisensä rohkaisisi liittolaisia.\n\nMutta pahaksi onneksi oli liittokunta jo surkealla tavalla tehty\naseettomaksi.\n\nKuten Rudolf oli arvellut, oli Gaudcheux'n kisällillä omat\nsalapoliisinsa. Kumppaniensa rohkaisemina ammattilaiset eivät olleet\nvain suosion osoituksilla kunnioittamassa lemmikkiänsä, vaan samalla\nmyöskin hillitsemässä Oignon herran miesten vastakkaisia\nmielenosoituksia.\n\nEdellisen näytelmän aikana oli sangen helppo keksiä, ketkä manalan\nloosista annetun merkin mukaan käsiä paukuttivat, sekä saattoi helposti\narvata, että toisessa näytelmässä samat miehet rupeavat viheltämään.\nVäliajalla, kun väki hälveni, hiipi kunkin viheltäjän viereen\nlujakourainen nikkarinsälli. Jos joku alkoi viheltää, sai hän heti\npaikalla kyynäspäällä tuuppauksen kylkeensä tai vahvasta nyrkistä\nläimäyksen. Eikä kuritettu toista kertaa hiiskahtanut. \"Un soufflet\npour un sifflet!\" Tämä oli salainen tunnussana, kompa, mikä merkitsi\n\"korvapuusti joka vihellyksestä\". Ja tämä oli kyllin vihollisten\nvaikenemiseksi! Sama kova onni kohtasi haukottelijaa, joka luultavasti\ntoiste makaa mieluummin kotona, ennenkuin tulee tänne. Koko\nvihollisparvi oli aseetonna.\n\nMutta nyt tuli kolmikunta! Edellä riensi ylhäisen miehen poika, olalla\nsipuliseppele, astuen pari kolme rappusta erältään. Fennimore perässä\nvaroitti, että tämmöinen juokseminen on keuhkoille vahingollista.\n\n-- Perillä ollaan, huudahti edellinen riemuiten, päästyänsä ylimmälle\nportaalle. Mutta samassa sai hän ihan odottamatta jonkun kädestä iskun\nBolivari-hattuunsa, joka painui niin syvälle päähän, että sen leveät\nliepeet koskettivat olkapäitä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä olivat sotavarat riistetyt. Metelin syntyessä\nriensi paikalle nahkurin- ja nikkarin sällejä sekä muuta paljaskätistä\nsotaväkeä; keltahansikkaat eivät kestäneet piiritystä, vaan pakenivat\nrappusia alas, mikä hatutta, mikä rikkinäisin hännystakin liepein. Koko\nkapinoitseva jättiläisjoukko karkoitettiin aivan kuin Jupiterin\nvoimalla ulos paratiisista, saaden niskaansa ukonvaajoja\nsipuliseppeleestä.\n\nSisällä teatterissa ei tästä kaikesta tiedetty mitään. Kaksitoista\nkertaa kutsuttiin Josefina esille; hän itki liikutettuna, naiset\nviittoilivat nenäliinoilla, miehet löivät sauvojaan lattiaan. Yleisön\nriemusta ei tahtonut loppua tulla.\n\nVain manalan loosi oli tyhjä.\n\nSen asukkaat taistelivat sillä aikaa tuntemattomien lurjusten kanssa,\njotka likasivat heidän valkoiset liivinsä, rypistivät heidän hattunsa\nja pahasti tallasivat heidän kiiltokenkänsä siinä suuressa kahakassa,\njossa Catalanin puolue taisteli Mainviellen puoluetta vastaan.\n\nTätä sanottiin vuonna 1822 \"mainioksi huvitukseksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeaatterinjohtaja Deboureux riensi vielä samana iltana näytännön\njälkeen rouva Mainviellen luo luvaten maksaa hänelle 14 tuhatta\nfrangia, jos hän vastedes olisi esiintymättä.\n\nSe, joka on kertomusta näistä vehkeistä tarkkuudella seurannut,\nymmärtää, miksi johtaja tarjoo 14 tuhatta frangia päästäkseen vapaaksi\nparhaasta näyttelijättärestään...\n\n\n\n\nVII.\n\nChataqvela.\n\n\nMuotikukilla on lyhyt ikä. Jumalattarien suosimassa Pariisissa ei maine\nole yhdistetty kuolemattomuuteen.\n\nMainitsemme, mitkä muutamien kuukausien kuluessa olivat huomion\nesineinä, tahi paremmin sanoen, ketkä olivat päivän leijonat.\n\nYksi huhu hautaa toisen; tämänpäiväinen on huomenna uhrina uuden\nepäjumalan alttarilla.\n\nHuhtikuun l:stä aina 5:teen oli muotisankarina \"Kauniin maitotytön\"\ntekijä; 5:nnestä 8:nteen lordi Burlington, joka oli teatterissa karhuna\nja voitti metsästäjän; 9:nnestä 10:nteen Debryn kamaripalvelija, jolle\nhänen herransa puolenvuotisen palkan sijasta antoi arpalipun ja joka\nvoitti sillä 80 tuhatta frangia sekä alkoi heti rahat käsiin saatuansa\nelää yhtä ylellisesti kuin herransakin: osti vaunuja, hevosia, asui\nsuuressa hotellissa, osti oman loosin teaatterissa, kuherteli\ntanssijattarien kanssa. Täten oli hänen sangen helppo laskea, että\nneljän kuukauden kuluttua, siis elokuun kymmenentenä, hänellä ei ole\npenniäkään jäljellä noista 80 tuhannesta frangista, minkä tähden hän jo\najoissa pyysi vanhaa herraansa, markiisi Debryä, ettei tämä ottaisi\nuutta palvelijaa, sillä hän oli pian palaava virkaansa.\n\nHuhtikuun keskipalkoille asti oli herttua Ivan maineessa. Hän oli\nsaanut tietää, että kuuluisa tanssijatar Vestris oli matkustava hänen\ntilustensa läpi; hän laittoi käskyn kaupunkiin, jonka patruuna hän oli,\nettä joka ravintolasta oli otettava kyltit pois ja sen sijaan hänen\npalatsinsa ovelle asetettava ravintolan kyltti. Täten petettynä ajoi\nkuuluisa tanssijatar suoraan herttuan palatsiin, missä herttua itse\notti hänet vastaan aivan kuin ravintolan isäntä ainakin, valkoinen\nesiliina vyöllä, liina kainalossa, ja täytti tanssijattaren kaikki\nkäskyt. Vasta hänen lähtiessään ilmoitti herttua hänelle kuka oli häntä\npalvellut.\n\nHerttuan jälkeen tuli neiti Grignon maan mainioksi. Hän antoi kerran\nkadulla hevospiiskalla selkään eräälle nuorelle keikarille, vaikk'ei\nhän ollut muuta kuin nuori rotta. (Näin nimitetään oopperoissa toimivia\näänettömiä henkilöitä).\n\nSitten tuli kuuluisaksi eräs \"mangeur des petits enfants\" (pikkulasten\nsyöjä), joka oli surmannut viisi tai kuusi ihmistä ja sentähden\nmestattiin. Murhatöistäkin saattaa tulla muotimieheksi.\n\nMestatun maineen himmensi Aubryn koira, joka herätti yleisössä\nkuumeentapaista ihastusta. Koiran sijaan tuli Abellino Kárpáthi, joka\nmaksoi viisikymmentä tuhatta frangia saadaksensa ampua koiran.\n\nSeurasi sitten teaatteritaistelu, Mainvielle-Catalanin sota. Tästä\npuhuttiin kauimmin, noin elokuun keskipaikoille asti. Tähän aikaan oli\nDebryn kamaripalvelija ennustuksensa mukaan tuhlannut kaikki rahansa ja\nrupesi taas palvelukseen entiselle herralleen, jonka kanssa hän neljä\nkuukautta oli komeudessa kilpaillut. Kaikki nämät huhut sysäsi\nkuitenkin pian syrjään eräs omituinen nimi, joka ranskalaisen mielestä\non kovin vaikea ääntää, vaikka käyttäisi kaikkia puhe-elimiä.\n\nNimi oli: \"Chataqvela\".\n\nSyyskuun alussa ei enää muusta puhuttu kuin ihmeen ihanasta\nChataqvelasta. Jokainen kunnon mies tiesi kertoa hänestä ainakin yhden\njutun, oli se sitten totta tai ei.\n\nVain nimen mainitessani voisin jättää lukijani arvattavaksi, mitä\nolentoa tuolla nimellä tarkoitetaan. Joku ehkä ajattelisi virtahevosta,\narabialaista silmänkääntäjää tai austraalialaista lintua. Tuo myllyn\nkolinalta kuuluva nimi sopisi mille tahansa, mutta ei järjelliselle\nolennolle.\n\nJa kuitenkin kuuluu tämä nimi ihanimmalle naiselle, mikä\nkuumassa ilmanalassa milloinkaan on syntynyt. Chataqvela oli\nafganilaisen sotapäällikön tytär, joka jo lapsena oli joutunut\nenglantilais-afganilaisen sodan aikana vangiksi. Ensin vangiksi,\nsitten valtiattareksi, sillä tämä Eurooppaan istutettu kuuman\nmaan kukka valloitti heti kaikkien miesten sydämet.\n\nHän oli kaunotar uutta ja omituista lajia, tavallisuudesta poikkeava,\njonka tähden hän kaikissa herätti ihastusta.\n\nHänen ihonsa väri oli hopealla sekoitetun kullan kaltainen kirkas,\nmutta ei liian keltainen, ja hänen kasvojansa punasivat äänettömät\nintohimot.\n\nValkoiset silmämunat vivahtivat siniseltä, silmäterät säteilivät\nvilkkaasti. Hiukset olivat neljässä pitkässä palmikossa ja väriltään\nmustat, teräksensiniselle vivahtavat. Huulet pienen pienet, punaiset ja\ntäyteläiset, kuin haljennut kirsikka; vartalo sorea, hoikka. Mutta mitä\novatkaan kasvot, vartalo ja silmät? Mitä onkaan kuollut kuvaus hänen\nsilmäykseensä verrattuna? Kuka voi selittää noiden silmien\nsammumattoman tulen, tulen, joka valaisee ja lämmittää, joka kiduttaa\nja kuluttaa, joka hurmaa ja lumoo? Uskaltaisiko maalari tarttua\npensseliinsä, runoilija kynäänsä nähdessään hänen huultensa hymyilevän?\nJa kuka voisi häntä täydellisesti kuvailla, sillä tämä erinomainen\nnainen muuttuu joka hetki; vielä ei ole kahdella miehellä ollut hänestä\nsamanlaista käsitystä; mikä luuli Chataqvelaa hiljaiseksi, mikä\nkeikailevaksi, mikä taasen sankarittareksi, mikä lapselliseksi; milloin\noli hän varovainen, milloin taas varomaton; tänään ylen iloinen,\nhuomenna haaveksiva ja surumielinen. Siksipä miehet häntä niin\nihailivat.\n\nMutta kaikkia näitä mainitessamme meidän ei tule herättää hänestä\nepäilyttäviä ennakkoluuloja. Hän ei ollut muotinaisia eikä helposti\nluoksensa päästäviä. Hän oli siveellisyyden ja ankarimman siveyden\nesikuva -- afganilaisten käsitysten mukaan.\n\nMeidän täytyy siis saada selkoa noista afganilaisista käsitteistä.\n\nAfganien lakikirjan naimiskaaressa on hyvin vähän lemmenliittojen\nvirallista puolta koskevia määräyksiä. Koko meno on seuraava: kun mies\nmielistyy johonkin vapaana olevaan naiseen, lähettää hän tälle vyönsä,\nja jos nainen pitää tämän sekä lähettää omansa sijaan, on avioliitto\nvalmis. Kun nainen sitten esiintyy jonkun miehen vyö uumalla, tietää\njokainen hänen olevan naimisissa eikä enää vapaana. Miehen pitää antaa\njoku pieni lahja bonz'ille, jotta tämä siunaisi heidät.\n\nAvioero tapahtuu samoin ilman pitkiä mutkia. Kun jompikumpi ei enää\nhyväksy liittoa, riisuu hän vyön yltänsä ja lähettää sen entiselle\nomistajalleen, ja niin ovat he kumpikin vapaat. Molemmat saavat taas\nruveta hakemaan uutta aviopuolisoa ja voivat tehdä täten niin usein\nkuin haluavat. Mutta onneton se nainen, joka kantaessaan toisen miehen\nvyötä uumallaan antaa vieraan koskettaa kättänsä. Afganilaisten tavat\novat ankarat! Sellainen nainen on avionrikkoja. Hän joutuu elävältä\nhaudattavaksi, ja tulevassa elämässä suurihampainen Talihameha on\nrepivä hänet tuhansiksi palasiksi, joista jok'ainoa erikseen on tunteva\nsaman tuskan kuin koko ruumis yhteensä maan päällä saattoi tuntea.\n\nNäitten hurskaitten siveyskäsitteitten mukaan oli Chataqvela\ntäydellisin kaikista naisista, jotka ovat syntyneet Davalaghirin\nvuoristossa.\n\nHänen ensimmäinen miehensä oli eräs englantilainen eversti, joka toi\nhänet Lontooseen. Mutta täällä nai eversti lordin tyttären, annettuansa\nChataqvelalle laillisen eron mainitsemiemme sääntöjen mukaan.\n\nTästälähin oli Chataqvelalle suuresti suosiollinen Siov, afganilaisten\nlemmenjumalatar, jolla sanotaan olevan kaksitoista korvaa, jotta hän\nkuulisi kaikkien häntä rukoilevien huokaukset.\n\nKahden vuoden kuluttua ei ollut sitä kuuluisaa miestä, jonka vaimona\nhän ei olisi ollut. Chataqvela oli ankarasti uskollinen kullekin heistä\nsekä siveellinen, siksi kunnes näki hyväksi ottaa laillisen avioeron.\n\nSittemmin seurasi hän erästä kreikkalaista sankaria Hellaan maalle ja\ntaisteli hänen kanssaan urhoollisesti turkkilaisia vastaan. Täällä tuli\nhän sodan aikana tuntemaan innokkaan runoilijan, Byronin, ja eroten\nedellisestä miehestään lahjoitti hän tälle monia vaiheita kokeneen\nvyönsä. Runoilijan kanssa palasi hän Lontooseen.\n\nTuskin pari viikkoa sitten hän tuli Britannian pääkaupungista\nPariisiin, ja täällä jo kaikki hänestä puhuivat. Hänen kauneutensa oli\ntavaton, hänen omituisuutensa viehättävä.\n\nTiedettiin hänen sydämensä olevan äärettömästi lemmekkään, mutta\nkuitenkin oli häntä vaikea lähestyä.\n\nRikkaudet eivät hänelle kelvanneet. Chataqvela voi kärsiä\npuutetta rakastettunsa tähden; tarpeen tullessa voi hän ruveta\npalvelijattareksikin. Ketä hän rakastaa, sen täytyy olla rakkautta\nansaitseva, sillä hän ei ole vielä koskaan teeskennellyt rakkautta.\n\nHän on naimisissa. Eurooppalaisten käsitteiden mukaan on tämä sangen\nmukavaa, sillä naidun vaimon kanssa tehdyn lemmenliiton ei ole tarvis\npäättyä aviolla, ja sitä paitsi on tällainen liitto paljoa hauskempi,\nkun siten saattaa itselleen huvia, toiselle harmia. Mutta Chataqvela\nlakkaa olemasta miehelleen uskollinen vain rakkaudesta tulevaan\nmieheensä, muut eivät saa häntä lähestyä.\n\nEi tämäkään seikka olisi mitään harmillista, sillä voihan hänet naida\nja jonkun ajan kuluttua taas erota hänestä, mutta ei ole niinkään\nhelppoa saada puolelleen tuota afganilaista naista. Eurooppalaiset\nlemmentemput eivät tyydytä hänen oikkujaan. Mairittelut, mielistelyt\neivät häntä huvita. Hänelle täytyy olla sankari, urhoollinen, itsensä\nalttiiksi antavainen; hän panee koetukselle ja nauraa niille, jotka\neivät koetusta kestä.\n\nHänen tähtensä täytyy nähdä vaivaa, täytyy taistella; mutta oi kuinka\nsuloista saada hänet omakseen!\n\nTämä seikka antaa intohimoille uutta vauhtia. Nautinto tuntuu olevan\naivan lähellä, mutta onkin kaukana, aivan samoin kuin meren pohjalla\nnäkyvät kukat, joita luulee voivansa käsin poimia, mutta pian huomaa\nniitten olevankin sangen syvällä.\n\nKoko kultainen nuoriso koetti parastansa päästäkseen hänen uudeksi\nmieheksensä. Tämä oli sangen vaikeata, sillä hän rakasti entistä\nmiestään, lordi Byronia, ja tämä oli jaloin kaikista aikansa\nleijonista, sitä ajatellessa oli miltei epätoivoon joutua, sillä hänen\nmuistoansa ei voi kenkään poistaa rakastavan naisen sydämestä.\n\nNuoret jättiläiset eivät kumminkaan lakanneet toivomasta. Joka päivä\nahdistivat he tämän ulkomaalaisen naisen huoneita ja sydäntä. Huoneet\nolivat avoinna, mutta sydän pysyi sulettuna. Hän herätti janoa, mutta\nei sammuttanut sitä. Hän leikki, ilvehti, kuten kesyjen petojen kanssa.\nNuoret jättiläiset kertovat joka päivä klubissa, kuinka pitkälle kukin\non päässyt. Mutta kun tulosta tutkitaan, niin huomaavat he olevansa\nvielä alussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltapäivänä pääsi tuli irti Mouffetard-kadulla.\n\nSiihen aikaan eivät palosammutuslaitokset olleet vielä niin hyvin\njärjestetyt kuin nykyään. Tulipalon syttyessä täytyi rummuttaa ja\nsoittaa kelloja, jotta ihmiset tietäisivät tulla tulenvaaraa estämään.\n\nMouffetard-katu onkin vaarallinen tulipalon syttyessä, sillä valkea voi\ntäältä helposti tulla koko ympäristölle vaaralliseksi.\n\nTuon kadun varrella on sangen taajassa kummallisen näköisiä\nrakennuksia, joista muutamat ovat yli kolmensadan vuoden vanhoja.\nNäitten välissä on pieniä, kapeita poikkikatuja, muitten muassa\nS. Médard-, Arras- ja Oursine-kadut, jotka näyttävät olevan vain\njalankävijöitä varten. Toiset rakennuksista ovat kolmikerroksisia,\ntoiset taasen yksikerroksisia, mutta kaikki ovat vanhanaikaisia ja\nrappeutuneita, seinät mustuneita, portit lahonneita. Katujen poikki\npingoitetuista nuorista riippuu lamppuja. Tässä likaisessa\nkaupunginosassa asuu köyhää kansaa; ja kun täällä ei ajeta vaunuilla\neikä kyytihevosillakaan, on katu paikka paikoin niin kapea, että\nrattaitten ohimennessä jalankävijäin täytyy väistyä ihan seinän\nkylkeen.\n\nRappeutuneitten keskiajan rakennusten joukosta kohoaa eräs äärettömän\nsuuri tiilistä tehty rakennus, jossa on sangen taajalti ikkunoita. Tämä\non tapettitehdas, jossa koko kadun asukkaat saavat työtä; päivät\ntyöskentelevät he täällä ja öisin keräilevät he lumppuja.\n\nKadun toisessa päässä on sairashuone \"la Pitié\", missä on synnytyshuone\nkurjille langenneille naisille. Toisessa päässä taas on \"la Bourben\"\nsairaala sairastavia varten sekä \"Sainte Pelagién\" vankila kuolemaan\ntuomituille. Kadun väestä on siis pidetty huolta kehdosta hautaan asti.\n\nTuskin oli Saint Médardin kirkontornista hätäkellon ääni alkanut\nkuulua, kun hämmästynyt kansa jo huomasi taivaille tupruavan kauhean\nsuuren savupatsaan, josta tulenliekkejä aika ajoin välähteli.\n\nVäkeä alkoi heti tulvailla joka taholta vaarassa olevaa kaupunginosaa\nkohden. Kellot vastasivat toisilleen kamalan kumealla äänellä; kaikista\nkauheimmin kumahteli Notre-Damen iso kirkonkello.\n\nPantheon-torilta saattoi parhaiten katsella tulta, joka esteettömästi\nlevisi tiheään rakennusten ryhmään. Tälle torille riensi kaupungin\nylhäisö komeissa vaunuissa ihailemaan tuota mainiota näkyä, naisilla\nhajuvesipullot käsillä, pyörtymisen varalta. Kavaljeerit kastelivat\nläheisen kaivon luona vaatteitansa voidaksensa kehua, että hekin olivat\nolleet tulta sammuttamassa.\n\nTäällä näkyivät Chataqvelankin komeat vaunut hienojen ratsastajien\nympäröimänä, joitten joukossa näemme Abellinon, Fennimoren, ispaanin\npojan sekä muita tuttuja kotimaasta. Lordi Burlington istuu vaunujen\ntakalaudalla pitkällä kiikarilla tarkastaen tulen leviämistä. Toiset\nritarit kulkevat ajutanttien lailla edestakaisin tuoden tietoja\ntulipalosta naiselle, joka komeassa puvussaan huolettomasti nojautuu\nvaunujen tyynyihin. Hän on ottanut hienon hattunsa päästään ja pitäen\nsitä nauhoista kädessään hän katsoa tuijottaa valkeaan.\n\nUseimmat sanansaattajat, jotka tietoja toivat, eivät poistuneet\nläheistä kadunkulmaa kauemmaksi, he näkivät hyväksi väistyä\nkansantungoksen tieltä. Herttua Ivan yksin otti vaivaksensa hevosen\nselässä mennä perille asti piiskan läimäyksillä raivaten tietä\nlurjusjoukon läpi. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin.\n\n-- Tuli leviää leviämistään, lausui hän kumartuen Chataqvelan\nvaunuihin, ennen pitkää syttyy Saint Médardin kirkko ja siitä saamme\nmainion näyn.\n\n-- Eikö täällä ole rohkeita miehiä, jotka voisivat estää tulta, kysyi\njalo nainen.\n\n-- Mitä he voisivat tehdä ilman ruiskuja. Ahtailla kaduilla ei voi\nkuljettaa suurempia ruiskuja. Minun täytyi juuri nauraa parille kunnon\nmeikäläiselle, luultavasti unkarilaisia aatelismiehiä, jotka siellä\nhäärivät puutarharuiskut kädessä, jommoisilla tavallisesti lehtimatoja\npuista karkoitetaan; tietysti he eivät niillä voineet ruiskuttaa vettä\nikkunoihinkaan saakka.\n\n-- Mutta eikö läheisyydessä ole isompaa ruiskua?\n\n-- Onhan tuolla Pantheonin pihalla, mutta ei ole hevosia, jotka sitä\npaikalle vetäisivät.\n\n-- Se on helppo auttaa, vastasi Chataqvela ja viittasi ajurille ajamaan\nPantheoniin.\n\nSinne saavuttuansa käski hän riisua vaunujen edestä komeat\ntäysiveriset, englantilaiset hevosensa ja valjastaa ne ruiskun eteen,\njota joukko nuoria miehiä jo koetti vetää esille.\n\nNyt Chataqvela heitti hienon hattunsa pois, veti kirjaillut hihansa\nylös olkapäihin saakka ja istuen ruiskun istuimelle tempasi hän ohjat\nkäsiinsä.\n\n-- Oh, huudahtivat hänen seuralaisensa kauhistuneina. Ettehän vain\naikone itse ajaa?\n\n-- Aion kyllä. Enhän voi tänne paljaisiin vaunuihinkaan jäädä.\n\nSamassa sivalsi hän hevosia piiskalla, ja raskas paloruisku lähti\nkovasti jyristen kulkemaan Mouffetard-katua kohden. Hieno yleisö\nravisti suutuksissaan päätänsä ajatellen: mikä esiintymisinto!\n\nKeikariliuta, joka alussa seurasi häntä, luopui hänestä vähitellen ja\njäi pian kansanjoukon taa, joka hurraahuudoilla antoi tietä ruiskulle,\nmutta ajoi perässä tulevat ratsastajat kiroten takaisin.\n\nChataqvela ei ollenkaan huomannut, että hän tulipalopaikalle päästyänsä\noli ainoa ylhäisen maailman henkilöistä.\n\n-- Tänne tänne, rouva, -- huusi eräs ääni äkkiä hänen vieressään, ja\nChataqvela huomasi erään uusimman muodin mukaan puetun herrasmiehen,\njoka oli ihan märkä ja nokinen ja joka tarttuen hevosten suitsiin\nkoetti ohjata niitä erääseen nurkkaan, missä muutamat samoin komeasti\npuetut miehet huonolla ruiskulla koettivat estää tulen leviämistä\nläheiseen rakennukseen.\n\nTämä oli vaarallisin paikka. Jos tuli pääsee tänne, on Médardin kirkko\nsen uhrina. Useat mekkoihin puetut työmiehet kiipesivät paraikaa erään\ntoisen nuoren kavaljeerin johdolla ylös katolle repimään sitä alas.\n\nChataqvela ei tuntenut ketään noista herrasmiehistä. Vaikka he\nnäyttivät kuuluvan ylhäisöön, ei hän ollut koskaan ennen heitä\ntavannut. Mutta he tunsivat hyvin hänet; yksi heistä tervehti häntä\nmainiten hänen nimensä ja lausuen sievistelemättä kiitokset vaivasta.\nUusi ruisku asetettiin heti kadun kulmaan, ja sama mies, joka oli häntä\nkiittänyt, hyppäsi sen päälle sekä tarttuen putkeen ohjasi mainion\ntaitavasti vesisuihkun palavalle katolle.\n\nVesi teki pian tehtävänsä, liekit alkoivat tällä kohtaa sammua, mutta\nsitä taajemmin nousi säkeniä.\n\nNoin kaksitoista taloa paloi yhtähaavaa.\n\nÄkkiä kuului melun keskeltä kovaa parkunaa.\n\nTapettitehtaasta tulee joukko naisia suuressa tuskassa käsiänsä\nväännellen; lähellä olevat miehet koettavat estää heitä syöksymästä\ntuleen.\n\n-- Mikä naisia vaivaa, kysyi Chataqvela eräältä työmieheltä.\n\n-- Naisparat tavallisesti mennessään tehtaaseen työhön jättävät\nlapsensa erään talon pihalle, missä joku akka heitä hoitaa. -- Nyt on\nvarmaan akka mennyt pois jonnekin ja sulkenut lapset lukon taa; ja ne\njoutuvat nyt tulen uhriksi.\n\n-- Täytyy mitä pikimmin pelastaa lapset\n\n-- Kun vain voisi päästä tuolle pihalle; mutta kaikki rakennukset\nympärillä ovat jo ilmitulossa, paitsi jos joku menisi sinne palavien\nhuoneitten katon yli, sillä kujat ovat täynnä kuumaa soraa.\n\nJa todellakin kuului keskellä hälinää lasten itkua.\n\n-- Hyvät herrat, tämä on kauheata, huudahti Chataqvela kääntyen lähellä\noleviin. Ettekö tekin kuule itkua? Eikö millään keinolla voi pelastaa\nlapsia?\n\n-- Voi yhdellä, vastasi tyynesti mies, joka oli Chataqvelaa puhutellut,\nsiten, että asetetaan tikapuut edessämme olevan talon katolle ja\nkiivetään sen yli vettä koko ajan ruiskutettaessa; katolta laskee mies\nköydellä toisen pihalle ja vetää samalla köydellä ylös lapset yhden\nerältään, jotka sitten voivat kulkea kädestä käteen.\n\n-- Hyvä, vastasi työmies vetäen lakin lippua silmilleen, mutta kellä\nolisi tarpeeksi rohkeutta kiivetä palavalle katolle?\n\n-- Minulla, vastasi kavaljeeri.\n\n-- Entä kuka on oleva toisena miehenä, joka laskeutuisi katolta alas\nvaaraan, sillä jos te jätätte hänet, on hän surman oma?\n\n--- Kuka on uskova henkensä teidän käsiinne?\n\n--- Minä, minä, huusi Chataqvela kiivaasti. Heti tikapuut ja köyttä\ntänne! Ja kauvoja miettimättä hän avasi pukunsa korusoljet, ja\nvähintäkään ympärillä seisovista välittämättä riisui hän samassa\nkashmirpukunsa ajattelematta, että hän täten sytyttää vaarallisemman\ntulen kuin itse tulipalo. Soreata vartaloa peitti vain hieno paita,\njoka jätti hartiat paljaiksi, sekä avarat, silkkiset turkkilaiset\nhousut, jotka hindulaisten tavan mukaan ulottuivat vain polviin saakka\nja olivat näitten kohdalta kiinni sidotut sekä leveillä pitseillä\nreunustetut.\n\nLäsnäolevat unohtivat hetkeksi koko tulipalon.\n\nChataqvela ei huomannut aikaansaamaansa vaarallista vaikutusta, vaan\nhuudahti kovalla, sointuvalla äänellä:\n\n-- Eteenpäin, hyvät herrat! Tuokaa tikapuut; äidit itkevät lapsiansa,\nrientäkää!\n\n-- Totta tosiaan tuolla naisella on sydän paikallaan, mutisi työmies\nitseksensä. Hän riensi pois ja toi ennen pitkää kumppaniensa kanssa\npaikalle tikapuut sekä köyttä. Tikapuut asetettiin palavan talon seinää\nvasten; jalo nainen sitoi köyden vyötäisillensä ja käski miehen mennä\nedellä.\n\nKansan hurraa-huudot seurasivat noita rohkeita kiipeäviä. Äidit\nlankesivat polvilleen ja rukoilivat ylhäältä onnea yritykselle.\n\nSeisahtumatta nousivat pelastajat ylöspäin. Mies pääsi jo palavalle\nkatolle. Hän viittasi kädellään naiselle, pysymään etäämpänä. Hänen\ntäytyi ensin kömpiä palavan kattohirren alitse. Nyt sattui hyvin\njohdettu vesisuihku siihen, ja miehen onnistui tarttua sammuneeseen\nkohtaan hirttä sekä työntää tämä pois tieltä. Samassa ojensi hän\nkätensä naiselle, joka rohkeasti hyppäsi kuumalle katolle. Tuo nainen\non joko hyvien tai pahojen henkien kanssa liitossa!\n\nNuoren kavaljeerin ohjaama vesisuihku seurasi tulen keskitse kulkevia\nraivaten heille tietä ja tehden paluumatkan mahdolliseksi. He pääsivät\njo toisen seinän kohdalle. Mies etsii sopivaa paikkaa, jaloillansa\nkoetellen pitääkö seinä ja viittaa rauhoittavasti alhaalla oleville,\nlapset ovat pihalla vielä hengissä. -- Nyt nainen riisuu köyden\nvyötäisiltään, sitoo sen toisen pään kahdesti läheisen hirren ympäri ja\nlaskeutuu köyttä myöten katon reunalta alas. Mies hoitaa köyttä laskien\nhäntä yhä alemmaksi. Jos miehen hetkeksikin valtaisi pelko, olisi\nnainen hukassa. Tämä kaikki tapahtuu paksussa vesihöyryssä ja savussa.\nMies pitää polvillensa laskeutuneena kaksin käsin köydestä kiinni,\njottei taakka laskeutuisi liian nopeasti. Tällä välin alkaa hänen\nyläpuolellansa palava hirsi verkalleen vaipua alas. Mies näkee\nselvästi, että se putoaa hänen päähänsä, alhaalta kuuluu kauhistuksen\nhuudahduksia, sillä hirsi on surmaava hänet. Mies ei voi väistyä, sillä\nhänen täytyy hoitaa köyttä; hän katselee tyynesti vajoavaa hirttä.\nUseat rientävät nyt tikapuita myöten ylös hänelle avuksi,\nrohkaistuneina hänen esimerkistään, mutta liian myöhään! Hirsi putosi!\nMutta samassa silmänräpäyksessä kumartui mies sukkelasti sivulle, ja\nhirsi putosi ihan hänen jalkojensa eteen.\n\nNyt saapui useita rohkeita miehiä katolle. Samassa pääsi nainen alas\npihalle. Lapset olivat kokoontuneet ison tuuhean akaasiapuun juurelle,\njoka suojasi heitä kipinöiltä; heitä oli neljäkolmatta.\n\nChataqvela sitoi heti tukevan kapulan köyden päähän, pani kummallekin\npuolelle yhden lapsen istumaan käskien heidän pitää lujasti kiinni\nköydestä ja viittasi miehelle.\n\nTämä veti ylös lapset, jotka työmiehet sitten kädestä käteen\nkuljettivat tikapuita alas.\n\nAjatelkaa niitten äitien riemua, jotka saivat lapsensa takaisin; he\nsyleilivät niitä, itkivät ilosta. Toiset rukoilivat Jumalan siunausta\npelastajien ponnistuksille.\n\nMies veti taas kaksi lasta katolle. Pian saa kukin äiti sulkea lapsensa\nsyliinsä, sillä kaksi viimeistä on jo ihmisten käsissä. Mutta oi, yksi\npuuttuu vielä; pienin, kapalolapsi, on varmaan unhotettu huoneeseen;\nerään nuoren kahdeksantoista vuotiaan vaimon rintalapsi. Hänen miehensä\non kuollut hiljakkoin, ja hänen ainoana ilonansa on pienokainen. Äiti\nmakaa maassa epätoivoissaan, hiukset hajallaan. Mies viittaa jo katolla\noleville miehille käskien heidän poistua ja näyttää nyt nuoraa ylös\nvetäessään ponnistavan enemmän voimiansa kuin ennen. Tällä kertaa ei\nnäytä olevan lapsi vedettävänä. Raskaalla sydämellä katsahtaa nuori\näiti taivaaseen, ikäänkuin sieltä lastansa etsien, kun samassa ääretön\nriemuhuuto kajahtaa hänen ympärillään. Jalo nainen on tullut ylös\nkatolle -- käsivarrella kaivattu lapsi.\n\nHetkisen kuluttua tulivat molemmat rohkeat pelastajat tikapuita myöten\nalas. Rakennus oli jo yltä päältä tulessa, joka ikkunasta leimusivat\nliekit.\n\nMaahan päästyänsä laski Chataqvela pelastamansa pienokaisen nuoren\nlesken syliin, ripusti hänen kaulaansa timantti-fetishinsä ja riensi\nheti pukemaan vaatteet yllensä.\n\nKuinka ihana hän oli! Hänen silmänsä säteilivät! Hänen kasvonsa olivat\nkirkkaat ja onnellisen näköiset. Häntä tullaan ylistämään ja siunaamaan\nköyhien majoissa; -- ja pilkkaamaan ylhäisten saleissa mainioista\nnuorallatanssijattaren tempuista.\n\nYläpuoli rakennusta romahti alas suurella jyskeellä. Jos tämä olisi\ntapahtunut kymmenen minuuttia aikaisemmin, olisivat molemmat pelastajat\nsaaneet sen raunioissa hautansa.\n\nTuli oli kuitenkin tällä kohden masennettu ja muuallakin sammutettiin\nsitä reippaasti; väkijoukko alkoi hälvetä.\n\nChataqvelan vaunut tulivat sillä välin paikalle, ja hänen palvelijansa\nriensivät auttamaan häntä vaunuihin.\n\nHän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin. Noita kolmea\ntuntematonta miestä ei enää näkynyt missään. He olivat kadonneet\nväkijoukkoon Chataqvelan antaessa lapsen hänen äidilleen; luultavasti\nhe tahtoivat karttaa kiitoksia.\n\nTurhaan tiedusteli Chataqvela ympärillä seisovilta; ei kukaan tuntenut\nheitä. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, kuka tuo nuori mies oli,\njonka haltuun hän oli uskonut henkensä ja joka oli sitä niin rohkeasti\nvarjellut?\n\nMuutamat väittivät, että hänen palvelijansa, joka oli ollut mukana, oli\nkutsunut häntä kreiviksi.\n\nKaiketi on hän jossain tavattavissa, ellei hän liene askeetti tai\npuritaani, joka karttaa ylhäisiä seuroja.\n\nKernaasti olisi Chataqvela vielä kerran tahtonut tavata hänet\nsaadaksensa sanoa hänelle: \"te olette kunnon mies!\"\n\nKuten jo mainitsimme, tästä nuoralla tanssimisesta syntyi runsaasti\njuttuja ja kaskuja.\n\nNuorten jättiläisten klubissa on onnellisin se, joka voi sepittää tästä\ntapauksesta parhaimman jutun. Jos jättiläiset olisivat ottaneet siihen\nosaa, olisi pelastustyö ollut sankariteko, mutta nyt se oli vain\nnarrimaisuutta, jolle kelpasi nauraa.\n\nChataqvelan tekoa esitettiin sadoissa toisinnoissa ja monilla\nlisäyksillä. Mutta ei tiedetty, kuka oli tuo tuntematon sankari, joka\noli ollut häntä auttamassa. Eikö tuossa miehessä ole sen verran\nkunnianhimoa, että ilmaisisi tekonsa jollekin sanomalehdelle? Tai jos\nhän kuuluu ylhäisempiin piireihin, miksei hän kehu sitä? Jos hän on\nalhaista säätyä, miksei hän riennä saamaan palkintoa hallitukselta; --\ntai Chataqvelalta, jos hän on aatelismies.\n\nMutta sankaria ei kuulunut.\n\nEräänä aamupäivänä laskettiin paraikaa pilaa tästä asiasta. Tällä\nkertaa johti Abellino puhetta; läsnä olivat entiset tuttavamme lordi\nBurlington, Rudolf, herttua Ivan, markiisi Debry, Fennimore ynnä muita.\n\n-- Olen saanut hänestä vihiä, puhui Abellino. Minulla on\nsielutieteellisiä todisteita siitä, että tuo tuntematon salamanteri\nkuuluu aatelissäätyyn.\n\n-- Kuulkaamme näitä todisteita, huudahtivat useat.\n\n-- Kun nimittäin Chataqvela lupasi kansanjoukon kuullen antaa tuhannen\ntukaattia sille, joka seuraisi häntä tuleen, ei kukaan liikahtanut;\nmutta kun hän huusi; \"suukko sille miehelle, joka tulee kanssani\", niin\nkohta ilmestyi tarjokas. Eiköhän tämä osoita miehen kuuluvan meidän\nseuraamme?\n\n-- Hihihi, naureskeli ispaanin poika, jolla oli hyvänä tapana nauraa\ntoisten huonoille sukkeluuksille. Saiko hän myöskin suukon?\n\n-- Antakaa minun puhua, hyvä herra, lausui ylenkatseellisesti Abellino,\njoka tiesi, ettei Unkarissa ispaaneja kutsuta ylhäisiksi herroiksi, ja\njoka oli kovasti närkästynyt, kun moisen miehen poika puuttui hänen\npuheeseensa.\n\n-- Siis -- jatkoi Abellino tyyntyneenä -- antoi, kuten kerrotaan, jalo\nnainen tuntemattomalle miehelle ylhäällä tulen keskellä lupaamansa\nsuukon, paremmaksi vakuudeksi kaiken kansan nähden.\n\nTästä syntyi yleinen nauru, johon Rudolf ei ottanut osaa, hän luki yhä\njotakin englanninkielistä sanomalehteä.\n\n-- Tuolla naisella lienee halu suudella tulessa, huomautti herttua\nIvan.\n\n-- Niin kai, lausui paranematon ispaaninpoika, luullen saavansa tällä\nkertaa sanoa herttua Ivanille jotakin uutta, jota tuollainen venäläinen\ntuskin tietää. -- Intialaisia naisia poltetaan yhdessä heidän miestensä\nruumiiden kanssa, ja se vain heitä huvittaa.\n\n-- En luule Chataqvelan antavan tuota kunniaa kellekään entiselle eikä\ntulevaisellekaan miehellensä, lausui Abellino nauraen, ja tähän nauruun\nyhtyivät muutkin.\n\nMutta nyt nousi Rudolf ja astui keskelle nauravaa seuraa.\n\nHänen kaunoissa, vaaleissa kasvoissaan näkyi semmoinen raskas elämään\nkyllästyneen, katkeroituneen ihmisvihaajan ja halveksijan ilme, että\nkatsojat ehdottomasti herkesivät nauramasta. Hänen katseensa oli\nerittäin Kárpáthiin kääntynyt.\n\nTuskin saattaa maalari löytää omituisempaa aihetta kuin näitten kahden\nmiehen kasvot. Toisella kevytmielinen, tuhman ylpeä, kopeasti hymyilevä\nmuoto -- toisella terävä katse, tyynet kasvot, katkera hymy. Kummankin\nkasvoista olisi muodontuntija ennustanut heidän vielä tulevan\nkatkeriksi vihamiehiksi.\n\n-- Lyökäämme vetoa, mitä sanotte ei ole totta ... lausui Rudolf\nKárpáthille.\n\n-- Mitä? -- kysyivät, useat kummastellen Rudolfin omituista käytöstä.\n\n-- Lyödään vetoa, puhui Rudolf, katsoen Kárpáthia tuimasti silmiin,\nettä kysymyksessä oleva nainen voi surmata itsensä, kun hänen miehensä\nkuolee.\n\n-- Vai niin, kummallinen veto! Antakaa kuulla vedon ehdot! Aika on\ntässä tärkeä seikka, sillä pääkysymys on, onko Chataqvela silloin vielä\nnuori.\n\n-- Ehdotukseni on lyhyt ja helppo täyttää. Minä nain tämän naisen; se\non ensimmäinen pykälä. Sitten laitan niin, että kuolen pian; tämä on\ntoinen. Chataqvela on kuoleva heti perässä, tämä on kolmas; ja silloin\nolette te velkapää millä tavalla vain tahdotte surmaamaan itsenne: tämä\non neljäs.\n\n-- Hulluuksia, huudahti Ivan; te puhutte kahden aatelismiehen hengestä\nyhtä kevytmielisesti kuin kahden keilan kaatamisesta.\n\n-- Mainio pila, väitti lordi. Vahinko vaan, ettei Rudolf ole minun\nsukuani eikä englantilainen. Mutta luulen hänen kyllä sanansa pitävän.\n\nAbellino nauroi kuten on tapana niillä, jotka pelästyvät ankarasta\npuheesta.\n\n-- Joko uskotte minua tai lyötte vetoa, lausui Rudolf tyynesti ojentaen\nkätensä.\n\n-- Mitä pitää uskoa?\n\n-- Sitä, että Chataqvela voi surmata itsensä miehensä kuoltua -- tai\nlyötte vetoa -- henki hengestä!\n\n-- Minä lyön, huudahti Abellino nauraen ja antoi Rudolfille kättä.\n\n-- Aatelissananne kautta, sanoi Rudolf.\n\n-- Kautta aatelissanani, huudahti Kárpáthi yhä nauraen.\n\n-- Te kuulitte, puhui Rudolf kääntyen ympärillä seisovien puoleen.\nJollen minä täytä lupaustani, niin saatte pitää minua pelkurina; jollei\nnainen täytä velvollisuuttansa, niin saatte nauraa minulle. Mutta jos\nkumpikin tapahtuu, saatte nähdä, miten Béla[11] Kárpáthi on puheensa\npitävä. Siihen asti on vedon salassa pitäminen kunnianasia.\n\nNäin sanoen hän otti hattunsa ja iäksi.\n\nRudolfin lausuessa viimeiset sanansa nolostui Abellinon hymyilevä naama\nja hän alkoi närkästyä, kun nuoret jättiläiset pitivät vetoa vain\nhauskana pilana. Mutta kun hän kerran oli vetoa lyönyt, täytyi hänen\nmyöskin osoittaa jalomielisyyttä.\n\nTämä veto olikin mainion hauska asia. Vain yksi kohta siinä oli ikävä,\nse nimittäin, ettei sitä saanut kenellekään ilmoittaa. Rudolf oli sen\ntehnyt kunnianasiaksi, ja tämä olikin luonnollista, sillä Chataqvelan\nei pitänyt saada vedosta vihiä.\n\nMoni arvelee tämän vedon olleen liiallisen; me saatamme vakuuttaa,\nettä korkeammissa piireissä on henki sangen vähässä arvossa. Yksi\nsana, yksi katse on tarpeeksi aiheuttaakseen kuoleman. Köyhät ihmiset\npitävät arvossa henkeänsä, mutta suurille herroille tämä ei sovi,\nnykyaikaisesta veltostuneesta mielestä se on jopa rikoskin. Köyhän\nmiehen henki on perheen, isänmaan, Jumalan oma; suuret herrat elävät\nsiinä luulossa, ettei heidän henkensä kuulu kenellekään.\n\nMutta seis! Tällä kertaa on poikkeus. Herra Kárpáthin henki tosiaankin\nkuuluu jollekin, nimittäin hänen velkojallensa.\n\nHerra Griffard sai tietää vedon, sillä hänen pitää kaikki tietää,\nolkoonpa salaisuus kätketty lukon taa diplomaatin sinetillä, salaripin\npyhyydellä tai kunniasanalla. Mutta kuitenkin pysyy se salaisuutena,\nsillä hän ei salaisuuksia ilmaise.\n\nHerra Griffard sai siis tietää, että veto on vakavaa laatua, sillä jos\nRudolf täyttää lupaamansa sitoumuksen, on Kárpáthin pakko taipua\ntäyttämään lupauksensa, tahi on kellä läsnäolleista tahansa oikeus\nampua hänelle luoti otsaan, missä vain hänet tapaa. Lordi Burlington on\njo edeltäkäsin häntä lohduttanut lupaamalla auttaa häntä sitoumuksen\ntäyttämisessä, jollei hänellä itsellään olisi siihen tarpeeksi\nrohkeutta, ja kunnon lordi ampuu viidenkymmenen askeleen päästä ilmaan\nheitetyn lautasen pirstoiksi.\n\nTämä veto ei ollenkaan miellyttänyt pankkiiria. Hän kävi itse Kárpáthin\nluona ja nuhteli häntä entisen lupauksen rikkomisesta, hän kun oli\nsekaantunut hengenvaaralliseen seikkailuun.\n\n-- Joutavia! -- vastasi Abellino, hengenvaara on kaukana kuin kuu\ntaivaalla. Ensin pitää Rudolfin naida Chataqvela -- afganilaisten\ntapojen mukaan; mutta luuletteko tämän onnistuvan? Tuo itsepintainen\nnainen ei minunkaan tähteni ottanut unohtaakseen tuota brittiläistä\nrunoilijaa, eikä muittenkaan tähden, vaikka ovat rikkaita,\nkorkeasukuisia kavaljeereja. Tekisikö hän sen Rudolfin tähden? Rudolf\non synkkämielinen, omituinen mies, yankeen tapoihin tottunut. Sitä en\nluule. Mutta otaksuen, että tämä tapahtuisi, saattaako ajatellakaan\ntervejärkisen miehen surmaavan itsensä vain vedon voittaakseen? Koko\nasia osoittaa vain Rudolfin omituisuutta ja loisteliaisuuden halua.\nLisäksi on vielä jäljellä viimeinen mahdottomuus, nimittäin Chataqvelan\nitsemurha intialaisten tavan mukaan. Tämä on sula sielutieteellinen\nmahdottomuus. Tällä naisella on jo ollut viisikymmentä miestä, joista\nmuutamia jo on kuollutkin.\n\n-- Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että hän on eronnut heistä heidän\neläessään, eikä hänellä siis ole ollut tätä uskonnollista\nvelvollisuutta.\n\n-- Oh, antakaa minun olla moisilta loruilta rauhassa!\n\nNäin sanoen hän käänsi selkänsä pankkiirille ja alkoi vihellellä.\n\nTämä onkin sangen sievä keino vastata, silloin kun ei enää ole mitään\nsanomista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIntialainen nainen etsi sillä aikaa kaiken intohimonsa tulisuudella\ntuntematonta ritariansa kaikkialta, ja tämä intohimo muuttui pian\nraivoksi, ja lopulta epätoivoksi, kun ei häntä mistään löytynyt.\n\nPäivisin ajeli hän alinomaa Pariisin kaduilla, söi julkisissa\nravintoloissa, kävi enimmin suosituissa kioskeissa virvokkeita\nnauttimassa, illoin meni hän teaatteriin, lornetillaan tarkastellen\nkaikkia mieskasvoja. Mutta turhaan! Etsittyä ei ollut missään.\nToivotonta olikin tämmöisestä kansan paljoudesta etsiä henkilöä, jonka\nvain kerran on nähnyt ja joka sitten on kuulumattomiin kadonnut. Kuka\nhän oli? Mitä syytä hänellä oli karttaa Chataqvelaa? Ei kukaan tunne\nhäntä, ei kukaan edes puhu hänestä. Chataqvela oli seisonut aivan\nlähellä tuota miestä, antanut hänelle kättä, uskonut hänelle henkensä;\nja kuitenkin oli Chataqvela unohtanut vaihtaa muutaman sanan miehen\nkanssa, nimittäin kysyä häneltä: mikä on teidän nimenne? Milloin saan\nteitä taas nähdä? Nyt olisi hän onnellinen, jos tietäisi vastauksen\nnoihin kysymyksiin.\n\nChataqvela valvoo yökaudet. Hänen vanha imettäjänsä, loitsija Hyurmala,\nkoettaa huvittaa häntä intialaisilla loitsurunoilla, joitten pitäisi\nennustaa, kuka tuo nuori mies on ja saako Chataqvela vielä nähdä häntä.\n\nAkka asettaa matalalle pöydälle intialaisen noitapullon,\njoka on alhaalta avara, mutta kaulasta kapea ja täynnä jotakin\nkristallikirkasta ainetta. Loitsija-akka kaataa siihen vielä\nkullankeltaista nestettä, ja heti tummenee pullon sisällys täyttyen\nikäänkuin pilvillä, jotka kiemurrellen laskeutuvat pohjaan yhä\ntummemmiksi muuttuen. Kun pilvet ovat saavuttaneet pohjan alkaa pullon\nsisällys kummallisesti elää. Haamuja näyttää tulevan, menevän; ne\nmuuttavat muotoa, pienenevät, sysäävät toisiaan. Kiihottuneelle\nmielikuvitukselle näyttäytyy tuttuja henkilöitä, taloja, kaupunkeja.\nVähitellen peittyvät nämät hattaraiset haamut sateenkaaren väreihin,\nlaaksojen vihannuus sulaa yhteen aamuruskon kanssa, nuo liikkuvat\nhaamut näkyvät lumoavassa valossa. Vihdoin alkavat haamut liikkua yhä\nhitaammin, esineet sulavat toisiinsa, sateenkaaren värit himmenevät,\nihmeet katoavat, ja ilmiöitten sijaan tulee läpinäkymätön kelmeä\nruumiinväri.\n\nVanha Hyurmala, jonka kasvojen värin aika on muuttanut tummanruskeaksi,\nrientää sepittämään tarinoita noista haamuista, jotka liikkuivat pullon\nnesteessä. Hän kertoo emännällensä, missä nuori mies tällä hetkellä\noleskelee. Nyt kävelee hän kukkaisnurmella; minne hän kääntyykin, niin\nmuuttuu seutu viheriäksi ja punaiseksi, ja hänen mentyänsä muuttuu se\ntummansiniseksi. Mitä ovat nuo mustat haamut hänen takanansa? Ne ovat\npalkatuita murhamiehiä, jotka aikovat surmata hänet. Mutta metsä, seutu\nsuojelee häntä, tummanvihreät lehvät kääriytyvät hänen ympärilleen,\njottei kukaan voi häntä haavoittaa. Etäällä kulkee kalpea haamu\nraivaten itselleen tietä toisten haamujen keskitse, ikäänkuin etsien\njotakin. Molemmat haamut kulkevat yhä toisiansa tapaamatta. Pienten\nlasten päitä on maassa, lentäviä käärmeitä ilmassa. Siunausta ja\nkirouksia. Nyt lähenevät haamut toisiaan, lapsenpäät muuttuvat\nruusuiksi ja muodostavat kehän kalpean haamun ympärille; käärmeet\nmuuttuvat kyyhkysiksi, jotka lentelevät kummankin päällä. Kas! Kas! Nyt\nkiertävät he kiivaasti toistensa ympäri; pian tapaavat he toisensa. Nyt\novat he yhdessä, -- molemmat sulavat yhteen! Kummallinen ilmiö!\nLoistava ruusun väri täyttää koko pullon! -- Valtijatar, hän, jota\nodotat, on tuleva luoksesi ja rakastava sinua. -- Nyt haamut katoavat,\nneste vaalenee, sekaantuu. -- Ja sitten et enää rakasta ketään.\n\nSinä yönä näki Chataqvela ihania unia; mutta aamulla herättyänsä hän\nhuomasi eräällä unilääkkeellä täytetyn maljan olevan vielä\ntyhjentämättä. Unet olivat siis muualta tulleet.\n\nHän puki yllensä. Hänen pukunsa, jonka muodin hän itse oli keksinyt,\noli sekotus intialaisesta ja eurooppalaisesta vaateparresta. Hiukset\nsidottiin valkoisella nauhalla; pitkä, vaaleankeltainen puku jätti\npaljaiksi käsivarret, joissa oli kultaiset, sileät rannerenkaat.\nRinnassa pitää rubiinisolki pukua kiinni, ja solakan vartalon ympärillä\non jalkoihin asti ulottuva, punainen, kullalla ja hopealla kirjailtu\nvyö, mikä oli peräti vastakkaista tämänaikaiselle lyhytuumaiselle\nmuodille.\n\nChataqvelan kilistäessä tulee Hyurmala sisään, ja kamarineidin\nlaittaessa hiuksia omituisiin palmikkoihin hän antaa rouvallensa\neilisten vieraiden nimikortit, nimittäin niitten, jotka eilen eivät\nolleet saaneet tavata Chataqvelaa, sillä hän oli ollut kipeänä, joko\nlemmestä tai ehkä vain oikusta.\n\nChataqvela katseli kutakin korttia. Kaikki tuttuja nimiä, ikäviä\nihmisiä. Mutta onpa yksi uusikin joukossa, nimi, jota hän ei vielä\nkoskaan ole kuullut mainittavan, nimi, jota ei oikein osaa ääntääkään.\nSukunimi on ensin, ristimänimi sitten, tapa, joka on Chataqvelalle\naivan tuntematon. Toisten nimet ovat toisin kirjoitetut: vicomte\nAbellino de Kárpáthi, -- comte Fennimore de I'lle de Szigetvar. --\nChevalier Charles de Calacci (oikeastaan unkarilainen nimi: Kalácsi).\nMiksi tämä on noin omituisesti kirjoitettu: \"Szentirmay Rudolf\ngréf\".[12]\n\nMuut nimikortit pudotti hän kädestään, tämän yksin pisti hän poveensa.\n\nEntä jos juuri tämä olisi hänen kaivattunsa. Taikapullo ennusti hyvää\nja se toteutuu.\n\nIntialainen naisparka ei tietänyt, että me saamme rukoilla, mitä\ntoivomme: hän ei tietänyt, että vain tyhjä kaiho ja pettävät unelmat\nliikkuivat hänen sielussaan.\n\n-- Älkää päästäkö ketään muita sisään, lausui hän Hyurmalalle, kuin\ntämän kortin omistaja. Lupasiko hän tulla takaisin?\n\nSitä ei kukaan muistanut.\n\n-- Minkä näköinen hän oli, tiedusteli Chataqvela vielä uteliaasti.\n\nSitäkään ei kukaan tiennyt sanoa. Kukaan ei ollut siitä ottanut vaaria.\nMuita kyllä mainittiin, mutta ne tunsi Chataqvela aivan hyvin.\n\nAamupäivä kului levottomassa odotuksessa. Vaunuja seisahtui hotellin\neteen; porttikello kilisi tavan takaa; sitten vyöryivät vaunut taas\npois; kaivattua ei kuulunut.\n\nJo oli iltapäivä käsissä. Chataqvela oli kaihosta sairaana, ei saanut\nmissään lepoa, hän istui sohvalle ja nousi heti taas ylös, yritti tehdä\njotakin työtä, mutta luopui siitä pian.\n\nTaas kuuluu kilinää portilta, ja intialaisen tarkka korva kuulee miehen\naskelia rappusilta.\n\nHänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.\n\nHän tulee!\n\nChataqvela istui sohvan nurkkaan, kädet rintaa vasten painettuina; hän\nei uskaltanut katsahtaa ylös. Hän pelkäsi, vapisi, kuten nuori\nneitonen, joka odottaa ylkäänsä.\n\nMatot kahisivat, joku astui sisään.\n\nHän se oli! Chataqvela ei katsonut, mutta tiesi sen kumminkin.\n\nOlihan hän usein näin uneksinut: sankari, uljas nuori mies astuu\nhuoneeseen, hänen kasvonsa, jotka tulen keskellä olivat niin tyynet,\nhymyilevät nyt hänelle niin suloisen lempeästi; silmät rakkautta\nsädehtien; mies istuu hänen viereensä, kuiskaa hänen korvaansa... Tästä\noli hän niin monta kertaa nähnyt unta.\n\nNiin oli nytkin laita.\n\nNuori mies astui sisään, tervehti hiljaa, katsoi häneen niin suloisen\nlempeästi, silmät sädehtivät lemmestä, istui hänen viereensä ... ja\nnainen luuli tämänkin olevan vain unennäköä.\n\nMutta nyt istui todella hänen vieressänsä mies, jota hän oli etsinyt,\nodottanut, rakastanut! Tämä ei ollut unennäköä, miehen lämmin henkäys\ntuntui hänen poskillaan.\n\nChataqvela puhutteli häntä hiljaa kuiskaten, kuten on tapana puhella\nunikuvien kanssa, jotteivät ne pelästyisi ja haihtuisi.\n\n--- Nimenne on siis Rudolf? Oi kuinka olin ikävissäni, kun en voinut\nitsekseni mainita teitä nimeltä, vain teidän kasvonne olivat\nsilmissäni, mutta en voinut puhutella teitä.\n\n-- Paljon olen minäkin teitä muistellut, vastasi Rudolf, jonka\nkasvoista me emme nytkään voi huomata muuta kuin tavallista tyyneyttä.\nVain rakastavan naisen silmät havaitsivat tuon tenhoavan, loistavan\nkatseen. Tällaiset tyynet, vaaleat kasvot ovat naisille vaaralliset.\nMiehet eivät siitä tiedä, mutta rakastavat naiset tietävät aivan hyvin,\nettä sellaiset kasvot lumoavat heidät miltei mielettömiksi.\n\n-- Tiedättekö, mitä ajattelin silloin, kun te uskoitte henkenne minun\nhaltuuni?\n\n-- Ajattelitteko minua silloin?\n\n-- Ajattelin, että sittenkuin lapset olivat pelastetut ja te yksin\njäljellä, minä heitän köyden alas teitä ylös vetämättä ja syöksyn itse\nperässä syvyyteen; yhdessä olisimme kuolleet liekkeihin.\n\n-- Miks'ette niin tehnyt, kysyi nainen äärettömän raukeasti.\n\n-- Kun molemmat viimeiset lapset olivat pelastetut, niin joku\nsuojelushenki kai neuvoi teitä menemään palavaan huoneeseen katsomaan,\neikö ketään ollut jäänyt jäljelle.\n\n-- Niin, tunsin ikäänkuin joku olisi kädestä vetänyt minua sinne.\n\n-- Te menitte sisään ja toitte ulos nukkuvan rintalapsen, jonka te\nsidoitte vyöhönne ja istuitte köyden päähän. Enkä minä voinut\naikomustani täyttää.\n\n-- Minusta se olisi ollut suloista. Ne, jotka tulessa kuolevat, tulevat\nheti aurinkoon, jotka maassa kuolevat, niitten täytyy niin kauan\nodottaa, kunnes muuttuvat tuollaisiksi pieniksi tomuhiukkasiksi, jotka\npäivän säteissä tanssivat ilmassa ja joita aurinko vähitellen imee\nluoksensa. Somin on kuolla tulessa ja lemmessä, kuten naisten on tapa\nkuolla minun kotimaassani.\n\nRudolf tarttui hiljaa tämän kummallisen naisen käteen.\n\n-- Chataqvela, tule vaimokseni.\n\nNainen vapisi eikä voinut vastata.\n\n-- Mene miehesi luo ja ota hänestä ero heti. Minä tulen pian perässä,\notan sinut vaimokseni ja rakastan sinua kuolemaani asti.\n\nNainen vaaleni, huulet kelmenivät; vavisten lankesi hän miehen\njalkoihin. Hän tointui vasta kun tunsi kuuman suudelman polttavan\nhuuliansa. -- Hän hypähti seisomaan ja ojensi kätensä suojellakseen\nitseänsä.\n\n-- Mitä teitkään, huudahti hän pelästyneenä. Suutelit minua, vaikk'en\nole sinun, sillä en ole vielä eronnut miehestäni. Suuttuneet henget\nrankaisevat minua.\n\n-- Minä olen puolustava sinua heitä vastaan, lausui Rudolf syleillen\nhäntä.\n\nTunnin perästä oli Chataqvela matkalla Calais'hen päin.\n\nRudolf lupasi kahden päivän kuluttua tulla perässä.\n\nTässä sopii meidän kysyä: oliko tämä leikkiä vai totta? Jos se oli\ntodentekoa, mikä oli siihen syynä?\n\nMikä oli syynä tähän elämään kyllästymiseen, tähän omituiseen tekoon,\ntähän oikealta uralta eksyneeseen ajatusten juoksuun? Tahdomme vastata\nnäihin kysymyksiin.\n\nSe ei ollut maksa- eikä pernatautia, vaan sielun sairautta, joka\nenimmäkseen vaivaa jaloja sieluja, sillä pikkusielut mukautuvat pian\nkaikkiin maailman oloihin. Se on työttömyyden kirous kaikille niille,\njoille Luoja on antanut erinomaiset hengenlahjat, mutta jotka ovat\nkarttaneet työtä eivätkä ole astuneet heille määrätylle uralle. Nämät\nhengenlahjat ovat täten muuttuneet heille kuritukseksi, sillä heidän\nmielestänsä on koko maailma tyhjä ja hyödytön eikä ansaitse\nvaivannäköä, rakkautta. Mutta jos he olisivat etsineet, olisivat he\nkyllä löytäneet jotakin heidän ponnistuksiansa, sielunsa harrastusta ja\nsydämensä syvimpää rakkautta ansaitsevaa, he olisivat löytäneet --\nisänmaan.\n\nKymmenen päivää oli kulunut Chataqvelan lähdöstä. Rudolf odotti turhaan\nhäneltä kirjettä, vaikka hän oli heidän erotessaan luvannut heti\nperille päästyänsä kirjoittaa Rudolfille.\n\nVihdoin päätti Rudolf matkustaa Lontooseen.\n\nOliko tämä vain vaistomaista levottomuutta, todellista rakkautta, vaiko\nnoita himoja, joita ihmisessä herää paljosta miettimisestä?\n\nLähtönsä edellisenä iltana meni hän teatteriin ja tunsi suurempaa\nikävyyttä kuin koskaan. Koko maailma tuntui hänestä hirveän rumalta ja\ntyhmältä. Neiti Mars ei ollut koskaan niin huonosti lausunut kuin\ntänään, palkatut taputtajat eivät koskaan ennen olleet niin\nhävyttömästi nenäkkäitä, looseissa näytti naisyleisö entistä\nkeimailevammalta, ja nuoret jättiläiset puhuivat nyt hänen mielestään\nenemmän tyhmyyksiä kuin ennen. Kaikki vaivasi, harmitti häntä; hän ei\nviitsinyt mitään katsella, vaan heittäytyi taaksepäin loosin sohvalle\nja oli valmis riitelemään ensimmäisen ihmisen kanssa, joka loosiin\ntulee.\n\nJa todellakin ovi aukeni. Rudolf katsahti karsaasti sivulle ja näki\nkreivi Tapanin astuvan sisään.\n\nSiinä tuli vielä yksi harmi lisää, kun ei hänen kanssansa saattanut\nriidelläkään, sillä Rudolfin oli pakko kohdella häntä kunnioituksella.\n\nNuori kreivi seisahtui oven pieleen lausuen hiljaa Rudolfille:\n\n-- Pyydän vain saada sanoa pari sanaa. Eszékin väki on täällä, he ovat\njuuri Lontoosta tulleet, ja saatuansa tietää sinun olevan täällä tekisi\nvanhan rouvan mieli puhutella sinua.\n\nRudolfin naama kävi kovin nolon näköiseksi tästä hauskasta uutisesta.\nPäättäessään mennä hän nousi sijaltaan raskaasti kuin liikkeelle\nlähtevä kuorma ja välinpitämättömästi tarttuen Tapanin käsivarteen hän\nheittäytyi kokonaan tämän johdettavaksi.\n\nKreivi Tapani avasi hänelle erään loosin oven.\n\nLoosissa oli kaksi henkilöä, jotka kuuluivat erääseen Unkarin\netevimmistä suvuista, nimittäin miellyttävä kreivitär Eszéki sekä hänen\nseitsemäntoista vuotias poikansatytär Flora; molemmat olivat viettäneet\ntalvea Lontoossa.\n\nVanha rouva käytti vielä keisarien aikaista muotia, joka hyvin sopi\nverevälle perheenemännälle, nimittäin kapeaa, lyhythihaista pukua, isoa\nriikinkukon hännän muotoista viuhkainta sekä pitkiä kyynäspäihin\nulottuvia hirvennahkaisia käsineitä.\n\nRouva istui etualalla vastapäätä näyttämöä, ja hänen vieressään Flora\nneiti, jolla on viehättävän kauniit, iloisenvakavat kasvot. Hänen\nkatseensa on levollinen, hänen kasvonsa vienot ja vaaleat, niitä kauan\nkatsellessa on näkevinänsä ikäänkuin sädekehän pään ympärillä; hienot\nkulmakarvat, lempeät silmät, somat huulet muodostavat täydellisen\nviattomuuden kuvan. Tämän tytön kasvot ovat niitä, jotka ovat kauniita\nintohimoja herättämättä.\n\nTytön huomio on kokonaan näytelmään kiintynyt. Molempien miesten\nastuessa loosiin tervehtii hän heitä kohteliaasti, kääntäen kuitenkin\nkatseensa vain puolittain näyttämöstä.\n\n-- Te olette paha ihminen, lausui rouva Eszéki leikillisesti nuhdellen\nRudolfille, ellen olisi antanut teitä väkivallalla tuoda, en olisi\nsaanut teitä puhutellakaan. Me luulimme saavamme tavata teitä\nteaatterissa, mutta te heittäydyitte loosinne sohvan kulmaan muihin\nlooseihin vilkaisemattakaan; miten saatoitte noin unohtaa sopivan\nuteliaisuuden? Te olette ilkeä mies, lähdette aina pois siitä\nkaupungista, jonne me saavumme, ikäänkuin ehdoin tahdoin karttaisitte\nmeitä; mutta viimein saimme teidät toki käsiimme.\n\n-- Luuletteko minun todellakin niin menetelleen, kysyi Rudolf saatuansa\npuheliaalta rouvalta sananvuoron. En ole unohtanut kunnioitusta, jonka\nolen velkaa armolliselle rouvalle.\n\n-- Vaikeata olisi teidän todistaa sanojenne totuutta, sillä huomenna\nmatkustamme kotia rakkaaseen Unkariin.\n\nPieni ivan värähdys Rudolfin kasvoissa ilmaisi hänen ajattelevan\njotakin tämän tapaista: täytyy kai mennä, sillä tulee viljan korjuu ja\nlammasten keritsemisen aika, ja silloin pitää hyvän emännän olla\nkotona.\n\nMutta tämän sijaan hän vastasi:\n\n-- Te olette liian varhain lähteneet Englannista; vasta nyt alkavat\nhuvitukset, hevoskilpailut, metsästykset, huvit Jerseysaarella.\n\n-- Poikanityttären tähden en voinut jäädä kauemmaksi, sillä hänen oli\nikävä siellä koko talven, hänen kun teki mieli kotia.\n\nVasta nyt katsoi Rudolf tarkemmin tuota \"pojantytärtä\" kasvoihin. Hän\noli tosin nähnyt hänet usein pienenä tytön tylleröisenä. Nyt hämmästyi\nhän katsellessaan täysinkasvaneen immen neitsyellistä kauneutta. Parin\nvuoden kuluessa saattavat tavalliset lapsenkasvot muuttua\nkuvanihaniksi.\n\n-- Flora neidille on siis tullut ikävä Lontoossa, kysyi Rudolf tytöltä\nluultavasti koettaakseen saada häntä hämille.\n\nMutta kunnon isoäidillä oli hyvänä tapana itse vastata kaikkiin tytölle\ntehtyihin kysymyksiin, hän kun ei sallinut kenenkään saattaa poikansa\ntytärtä hämille.\n\n-- Oh, herraseni, mitenkäs hänellä olisi voinut olla ikävä, onhan hän\nvielä aivan lapsi, jota kaikki huvittaa; hänellä ei ole miestä eikä\nkosijoita tunteakseen ikävyyttä.\n\n-- Tämän lauseen pistän minä miehisen sukupuolen nimessä talteen,\nvastasi Rudolf puoli ääneen. Rouva Eszéki piti hänestä enemmän kuin\nmuista nuorista miehistä, sentähden että Rudolf oli terävin ja hienoin\nkiistelijä.\n\n-- Siis pelkkää koti-ikävää, jatkoi Rudolf nojautuen sohvan pieleen;\nromantillista kaipuuta nähdä Tisza-virtaa, kuulla vesimyllyjen\nhiljaista kolkutusta, käyskennellä sinikaunokkien keskellä, nähdä tuttu\nmustalaisjoukko kylän päässä rumpua laittamassa ja kuulla sunnuntaisin\nkunnianarvoisen pastorin mieltä liikuttavia saarnoja.\n\n-- Älkää jatkako enää, hyvä herra, ivaanne, puuttui rouva Eszéki\npuheeseen, me emme mene Tiszaváradiin kuuntelemaan myllyn kolinaa.\nTeillä on sangen maalaiset ajatukset koti-ikävästä, kun luulette sen\ntyytyvän sinikaunokkeihin. Me tulemme asumaan Unkarissa eräässä\nsuuressa kaupungissa.\n\n-- Sitä somempaa. Debreczen ja Szeged sekä Hódmezö-Vásárhely tarjoavat\nmitä viehättävimpiä nautintoja. Debreczenissä esimerkiksi on keskellä\nkaupunkia iso silta, joka on ainoa laatuaan Euroopassa, sen vuoksi että\nse on rakennettu kuivalle maalle; sillä sillalla teidän on hauska\nkävellä.\n\n-- Erehdytte taaskin, me kunnioitamme noita suuria viljakaupunkeja,\nmutta me tulemme asumaan Pestissä.\n\n-- Unhotin kokonaan, että myöskin se on Unkarissa. Luulen teidänkin\nsiellä unohtavan, että olette Unkarissa. Kaupunki ei olekaan\nunkarilainen, vaan saksalaisjuutalainen siirtokunta, missä vain Körösin\nja Kecskemétin torilla saattaa toripäivinä kuulla unkarinkieltä.\n\n-- Olkoonpa niinkin. Meistä tulee muutamia lisää, joilta saa kuulla\nunkarinkieltä. Jo aikoja sitten heräsi minussa omituinen aate, ja\nodotin vain kunnes Flora tulisi täysinkasvaneeksi. Kun Pestissä ei ole\nmontaakaan komeata taloa (v. 1822), olemme rakentaneet isonpuoleisen\nkartanon kaupungin parhaaseen paikkaan. Kesäasunnoksi olemme valinneet\nBudan vuoriseudun; koetamme antaa kotimaisten taiteilijain ja mestarien\ntehdä kaikki työt; eteville runoilijoille ja taiteilijoille annamme\ntilaisuutta elää Pestissä, aiomme pitää vieraanvaraista kotia, josta\nkuitenkin kaikki ulkomaalaisuus on poistettu; saatte nähdä unkarilaisia\nmuotilehtiä, kuulla kotonamme unkarinkieltä puhuttavan, unkarilaisia\nsäveliä soitettavan. Vai luuletteko, ettei meidän onnistu saada seuraa\nkokoon?\n\nNäin kysyen katsahti rouva Eszéki mahtavasti poikansa tyttäreen.\n\n-- Varmaankin, vastasi Rudolf, minäkin olisin teidän harras\nseuralaisenne, jos minun olisi onni tulla innostuneeksi samanlaisesta\nkoti-ikävästä.\n\n-- Rakas Rudolf, lausui rouva Eszéki vakavasti tarttuen kreivin käteen.\nTe teette väärin itsellenne, kun kiellätte pyhimmän tunteenne.\nTällaista surullista ilmiötä ei tapaa muualla kuin meidän piireissämme.\nTäällä näen viisi, kuusi unkarilaista ylimystä, jotka yhtämittaa asuvat\ntäällä, tuhlaavat täällä omaisuutensa ja mikä vielä pahempi, henkiset\nvoimansa. Kuinka paljon he hyödyttäisivätkään kotimaata! Minä en oikein\nymmärrä politiikkaa, enkä tiedä, onko meidän ylimyksillä mitään\nsanomista Unkarissa. Mutta sen tiedän, että rikkaimpien ja mahtavimpien\nhylätessä maansa, tämän välttämättömästi täytyy köyhtyä.\n\n-- Muut ehkä saattavat hyödyttää, vastasi Rudolf kylmästi hymyillen,\nmutta mitä hyötyä on minusta enää? Minä olen hyödytön.\n\n-- Ei niin, hyvä Rudolf, minä tiedän paremmin. Minä, joka olen vanha,\ntunnen elämän. Meidän herrojemme laita on seuraava: kuudenteentoista\nikävuoteensa asti ovat he lapsia, oppivat erottamaan hyvän pahasta: --\nkuudennestatoista kahdenteenkymmenenteen ovat he haaveilevia,\nrunollisia, tai ainakin kovasti rakastuneita; -- viidenteenkolmatta\nikävuoteensa saakka ottavat he osaa maailman riemuihin, tulevat\nhekumanetsijöiksi, vuosien vierittyä luulevat he jo tyhjentäneensä\npohjaan asti nautintojen maljan, he alkavat olla olevinansa\nelähtäneitä, kieltävät sydämensä, verensä lämmön; hymyilevät tai eivät\ntee sitäkään kuullessaan puhuttavan jonkinlaisesta rakkaudesta joko\nhyvään ystävään, naiseen tai isänmaahan. Elämää luulevat he joksikin\nkuluneeksi leikkikaluksi, jolla ei heidän mielestään ole suurempaa\narvoa kuin sitruunan kuorella. Tätä tällaista elämää kestää\nkolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti, jolloin vasta heidän sydämensä\nmaailma aukenee, jolloin he vasta alkavat elää, nähdä selvästi, tuntea\ntodellisesti. Nyt heistä tulee ihmisystäviä, isänmaallisia miehiä,\nhyviä perheenisiä, sanalla sanoen onnellisia ihmisiä. Niin, Rudolf, --\nte ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt.\n\nRudolf odotti kärsimättömänä kreivittären saarnan loppua, sitten hän\nlausui.\n\n-- Täytyy syntyä uusi Jumala, joka loisi minusta uuden ihmisen.\n\nRudolf mahtoi olla kovasti kiihdyksissä, kun tällaisia puhui; hänen ei\nennen ollut tapana pilkata Jumalaa.\n\nRouva Eszéki todella suuttui.\n\n-- Hyvä Rudolf, minä en pidä tuollaisista puheista. Minä tosin en ole\njumalinen, mutta tahdon silti, että Jumalan nimeä on kunnioituksella\nmainittava. Vaikka Pariisissa asetettiinkin Ball Mabille'n tanssijatar\nalttarille, pysyi Jumala kuitenkin kaikkivaltiaana, ja hänen ihmeensä\novat vieläkin nähtävinä sekä luonnossa että ihmissydämessä.\n\nRudolf huokasi, ikäänkuin itseksensä kysyen: onko jumalallista voimaa,\njoka estäisi häntä kuolemasta kylmällä, sammuneella, jäykistyneellä\nsydämellä, joka opettaisi häntä elämään ja tuntemaan.\n\nMutta hän katsoi sopivimmaksi antaa tälle pontevalle puheelle toisen\nsuunnan ja kääntyen Floraan alkoi hän kohteliaasti puhella yleisistä\nasioista kysyen, miten tämä oli huvitellut Lontoossa ja mikä siellä\ntätä nykyä oli yleisenä puheen aiheena?\n\nTyttö käänsi suuret, viisaat silmänsä ja ihanat kasvonsa puhujaan ja\nvastasi hillityllä äänellä, joka ei häirinnyt yleisöä eikä myöskään\nollut niin hiljaista, että loosissa olijat olisivat pitäneet sitä\nkuiskutuksena.\n\n-- Lontoossa on suuri suru. -- Koko muotimaailma käy mustissa. Juuri\nlähtömme edellisenä päivänä haudattiin Englannin mainioin mies sekä\nkuuluisin nainen.\n\n-- Oh, tästä me emme vielä tiedä mitään, vastasi Rudolf, ajatellen\nitsekseen, että tyttö piti jotakin Lord Mayor'ia tai kenraalia\nmainioimpana miehenä ja jotakin tähdistön jäsentä kuuluisana naisena.\n\n-- Ja ketä olivat nuo kuuluisat ihmiset, kysyi hän Floralta, kuten on\ntapana kysellä lapsilta.\n\n-- Kuuluisa mies, vastasi tyttö innostuksella, mikä somisti hänen\nkasvojansa, -- oli aikansa suurin henki, kuolematon runoilija -- lordi\nByron.\n\nRudolf vavahti ikäänkuin sähköiskun saaneena kuullessaan tämän nimen,\nhänen kasvonsa vaalenivat, ohimoilla ja valkoisella otsalla näkyivät\nsuonten tykytykset, hän oli hetkisen melkein tajuttomana.\n\n-- Ja nainen, kysyi hän raskaasti, sittenkuin hänen tajuntansa palasi.\n\n-- Nainen oli vieraan maan tytär, joka rakasti runoilijaa, oli ottanut\nhänet omien jumaliensa nimessä miehekseen. Tämän kuoltua kuoli hänkin\nkotimaansa tavan mukaan itse sytyttämällä asuntonsa. Ehkä olette\nkuullutkin nimen Chataqvela?\n\nRudolf oli vaiti.\n\nByron kuoli siis, ennenkuin Chataqvela ehti ottaa hänestä eron.\n\nIntialainen nainen piti velvollisuutenansa kuolla hänen jälkeensä.\n\nTuo nainen oli kuollut ennen Rudolfia, sensijaan että heidän olisi\npitänyt kuolla yhdessä.\n\n-- On siis kumminkin olemassa jumalallinen voima, joka tempaa elämäänsä\nkyllästyneen kädestä itsemurhan aseen!\n\nRudolf tunsi pyhän kauhun värisyttävän jokaista hänen jäsentänsä,\nikäänkuin hän olisi kuullut saman äänen, joka Saulista teki Paavalin.\n\nIhmeellistä! Toinnuttuansa tunsi hän, ettei tämä uutinen herättänyt\nhänessä mitään epämieluisaa liikutusta. Päinvastoin hän tunsi rintansa\nrauhoittuvan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta\nunesta ja iloinnut siitä, että se oli vain unennäköä.\n\nKaikeksi onneksi eivät läsnäolijat huomanneet Rudolfin\nmielenliikutusta, sillä tänä hetkenä veti Mars-neidin monoloogi heidän\nhuomionsa puoleensa, kaikki katsoivat näyttämölle päin. Rudolf katsoi\nmyöskin sinne ja alkoi ensimmäisenä taputtaa käsiään.\n\n-- Hyvinpä se Mars-neiti tänään lausuukin.\n\nKatsoi minne tahansa, kaikki näytti nyt toisenlaiselta; ihmiset olivat\nkauniimpia ja parempia. Kun hänen silmänsä kääntyivät Floraan, katseli\nhän pitkään, ihastuneena noita kauniita kasvoja, niin että tyttö\nlopulta alkoi punastua kuin päivänpaisteesta kypsyvä hedelmä.\n\nÄkkiä kääntyi hän rouva Eszékiin, joka alkoi vierastaan pitää jo\nhajamielisenä.\n\n-- Milloin lähdette Unkariin?\n\n-- Huomenna varhain aamulla.\n\n-- Sallitteko minun seurata teitä?\n\nKysymys oli niin hämmästyttävä ja odottamaton, ettei kukaan vastannut.\n\nMutta vaitiolo ja hämmästys oli riittävä vastaus. Rudolf otti heti\nhatun käteensä ja sanoi jäähyväiset.\n\n-- Minun pitää kiiruhtaa järjestämään asioitani ja tilaamaan vaunut,\netten jäisi seurastanne.\n\nSamassa kumarsi hän onnellisen ihmisen vilkkaudella ja riensi ulos.\n\nHänen mäntyänsä kumarsi kreivi Tapani kohteliaasti Floralle, ja\nsuudellen hänen hienoja sormiansa lausui hän hiljaa:\n\n-- Kiitän Teitä.\n\nFlora kysyi kummastellen:\n\n-- Mistä?\n\n-- Siitä, että annoitte kunnon miehen takaisin hänen isänmaallensa.\n\nNuori neiti osoitti päätänsä pudistamalla, ettei hän vieläkään\nymmärtänyt.\n\nAsia oli kuitenkin päivän selvä. Rudolf riensi kiireesti rappusia alas.\nEräässä käänteessä oli hän työntää kumoon Debryn, joka tunnettuansa\nRudolfin heti tarttui hänen hännystakkinsa liepeeseen täten saadakseen\nhänet pysähtymään.\n\n-- Kuulkaas! Kuulkaas! Pysähtykää! Tuo vedonlyönti, jonka molemmat\nvoittivat eikä kumpikaan hävinnyt! Oletteko kuullut, että Chataqvela on\nkuollut? On kuollut, poltti itsensä miehensä kuoltua. Te olette siis\nvedon voittanut. Mutta Chataqvela ei kuollut teidän tähtenne, siis ei\nAbellinokaan ole hävinnyt.\n\n-- Kyllä tiedän, vastasi Rudolf iloisena, ja päästyänsä markiisista\nriensi hän vaunuihinsa ajaakseen kotia.\n\nMatkalla alkoi hän kuitenkin syyttää itseänsä siitä, ettei hän tuntenut\nvähintäkään surua tämän naisen kuolemasta, vaikka tämä oli uhrannut\nitsensä rakkauden tähden. Mutta turhaan! Tunteita ei voi pakoittaa.\nHänet valtasi sama tunne kuin suuren perinnön saajan. Mielellään olisi\nhän ollut, kuten oli soveliasta, suruissaan, mutta toiset hilpeämmät\ntunteet karkoittivat surun.\n\nHän syytti itseänsä sydämettömäksi, pelkuriksi, joka on iloissaan kun\nrakastavan naisen kuoleman kautta on päässyt vapaaksi vaarallisesta\nlupauksesta. Kotiin tultuansa otti hän esiin päiväkirjansa\npalauttaakseen mieleensä sitä päivää, jonka hän oli viettänyt tämän\nihanan naisen seurassa.\n\nMutta ennenkuin hän tuli näihin lehtiin, täytyi hänen käännellä muita\nlehtiä, joihin oli pantu muistiin toisia jo aikoja sitten unhoitettuja,\nmutta nyt mieleen muistuvia tunteita. Tuli esiin muutamia muotokuvia\nsukulaisista, joita hän ei pitkiin aikoihin ollut nähnyt, romantillisen\nmaiseman kuva Tonavan hiljaisilta rannoilta; värinsä säilyttänyt,\nkuivunut kukka, joka putosi lehtien välistä, muistutti niitä lapsuuden\naikoja, jolloin asuttiin Siebenbürgin tunturien keskellä, ensimmäisiä\npuhtaita haaveiluja. Tuli esiin suortuva isävainajan harmaista\nhiuksista, -- ja sitten hellästi kirjoitettu kirje, jonka hänen äitinsä\noli lähettänyt avaraan maailmaan matkustaneelle pojallensa; äiti itse\nei voinut erota rakkaan miesvainajansa haudan luota.\n\nRudolf pysähtyi muistelemaan kaikkia näitä. Välistä vaipui hän syviin\nmietteisiin ja ehdittyänsä viimeiselle lehdelle, jonka hän oli\nkirjoittanut oudon, omituisen tunteen tahi oikeammin tunteettomuuden\nvallitessa, tuntui hänestä nyt sen sisältö niin naurettavalta ja\nsurkuteltavalta, että hän häpesi lukea sitä loppuun.\n\nVielä kerran koetti hän taistella itseänsä vastaan. Hän istui\nmuistikirjansa ääreen piirtämään Chataqvelan muotokuvaa, mikä ennen\nhänen vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi oli hänelle hyvin onnistunut.\n\nMutta nyt huomasi hän, ettei ollut helppo kuvata noita kasvoja. Hän\nmuistutteli sitä hetkeä, jolloin hän oli nähnyt Chataqvelan niin\nihanana ja piirsi muotoviivoja paperille. Kuva ei ottanut\nonnistuakseen. Kasvot tulivat liian pitkiksi, silmät liian kirkkaiksi,\nisoiksi, kulmakarvat kapeiksi, huulet vakavan näköisiksi, ja kun kuva\noli valmis ja hän kaukaa arvosteli sitä, huomasi hän hämmästyksekseen,\nettei kuva ollut Chataqvelan, vaan Floran näköinen.\n\nRudolf tunsi korkeamman hengen läheisyyttä; tunsi ettei hän\nyksinäisyydessään ollut yksin, vaan että hänen ympärillänsä kaikkialla\nelää joku korkeampi voima, joka osoittaa ihmeitänsä sekä luonnossa että\nihmissydämessä.\n\nHänen kätensä menivät ehdottomasti ristiin, -- rinnasta nousi huokaus\nkorkeuteen ja silmissä kiilsi kyynel; -- ensimmäinen huokaus ja\nensimmäinen kyynel lapsuuden ajoista asti.\n\nSitten otti hän taas piirustimen käteensä ja alkoi piirtää kaunista\npunastuvaa Floraa; muutaman viivan oikaistuansa oli kuva ihan\ntäydellinen, lempi ja hymy loisti esiin.\n\nRudolf nosti kuvan ehdottomasti huulilleen ja suuteli sitä. Kasvoissaan\ntunsi hän nuoruuden päivien punastumisen lämmön. Uudet tunteet, uudet\naatteet valtasivat mielen, maailmakin sai toisen värin.\n\nLevollisesti ja hyvillä mielin rupesi hän valmistamaan itseänsä\nmatkalle ... -- takaisin -- kauniiseen köyhään Unkariin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHelluntaikuningas.\n\n\nOllaan siis taas kotona, rakkaassa, köyhässä Unkarissa.\n\nOn herttainen helluntaiaamu, todellakin herttainen aamu. Varhain\nensimmäisen kukonlaulun jälkeen kulkee Nagy-Kun-Madaras'in katuja\npitkin joukko tummanvereviä musikantteja, ja heidän edellään kaupungin\nraatimies, iso pähkinäpuusta tehty sauva kädessä. Hänen kasvojensa\näreästä, juhlallisesta muodosta näkyy, että hän on tärkeässä\nvirkatoimessa sekä ettei hän tänään vielä ole viinan tippaa maistanut.\n\nKunnon raatimies on sinisessä puvussa, kuten rehellisen virkamiehen\narvo vaatii, ympyriäisessä hatussa rehentelee pari suurta\nhelluntairuusua, napinlävessä on kimppu neilikoita, muskottilehtiä\nympärillä, liivissä hopeanapit, kasvot punaiset, viikset tuuheat,\nsaappaissa tupsut ja kannukset. Hän astua sipsuttaa aivan kuin olisi\nmunia maassa eikä katsoisi sivulle, vaikka hänelle luvattaisiin puoli\nmaailmaa, saatikka sitten taaksensa mustalaisiin. Saapuessaan jonkun\nraatimiehen tai paremman porvarin talon edustalle viittaa hän\nsauvallansa astumaan verkkaan ja puhaltamaan mahtavammin torvea.\n\nMusiikista heräävät kadun asukkaat. Ikkunaluukut avataan, tytöt\nhuivilla rintojansa peitellen pilkistävät porteilta ja toivottavat\nhyvää huomenta Antti Varjulle.[13] Mutta herra Antti Varju ei tunne\nketään, sillä hän toimii korkeassa virassa, joka ei salli alentumista.\n\nNyt saapuvat he pappilaan; sinne heidän pitää poiketa, sillä sinne on\nasiaa. Siellä odottaa häntä nimittäin viinaryyppy, jonka lepyttävä\nvaikutus näkyy takaisin tultaessa hänen kasvoistaan.\n\nTämän tehtyä on tärkein toimi vielä jäljellä, piti tavan mukaan mennä\ntervehtimään armollista Juhana-herraa.\n\nTämä ei ole leikintekoa, sillä Juhana-herralla on kesyjä karhuja\npihalla, jotka syövät ihmisen hänen raatimiehen virastaan vähintäkään\nhuolimatta; tai saattaa joutua koirien joukkoon, jotka antavat\nsemmoisen läksytyksen, jommoista ei vielä ole saanut. Kaikeksi onneksi\nsattui tällä kertaa eräs punatakki-heitukka vetelehtimään portilla.\nTätä puhutteli raatimiehemme sangen sävyisästi.\n\n-- Onko armollinen Ju-Ju-Juhana-herra jo noussut ylös?\n\n-- Tehän ette saa sanaa suustanne! Herra ei ole vielä maatakaan mennyt.\n\nHerra Varju tallusti edemmäksi. Hänen piti vielä kertoa raatihuoneella\nneuvostolle toimensa, ja tämän hän tekikin pitkittä mutkitta lausuen:\n\n-- Kaikki olen tehnyt.\n\n-- Hyvä on, herra Varju.\n\nKatsokaamme raatihuonetta ja sen mainittavimpia miehiä.\n\nKunnianarvoisessa istuntosalissa riippuu seinillä maan ja kaupungin\nkuuluisuuksien muotokuvia. Näitten välissä on kuolleitten patruunien,\nkirkko-, tuomio- ja raatiherrojen nimikilvet. Pöydällä on kauhean\npaksuja kirjoja sekä lyijyisiä mustepulloja; se on musteella kirjavaksi\ntahrattu, sillä on tapana heittää kynät paljaalle pöydälle.\n\nVasta soivat aamukellot, ja kaupungin raatimiehet ovat jo koossa\nsalissa. He istua könöttävät hyvässä järjestyksessä pöydän ympärillä,\npöydän päässä pormestari, tanakka lihava mies.\n\nOvella seisoo joukko nuoria miehiä, lyhyet, avarat polvihousut yllä,\nsekä messinkinappinen dolmanytakki hartioilla, kullakin kirjava huivi\nnapinlävessä ja kannukset saappaissa.\n\nEtummaisena nuorten miesten joukossa on viime vuoden helluntaikuningas.\n\nPitkä, sorea nuori mies, jolla on käyrä kotkannenä, pitkät viikset\nkolmessa kiemurassa ja vaksilla voidellut, leuka pitkä ja kaula musta\naina paitaan saakka, mistä toisenlainen iho alkaa. Hänen pukunsa ei ole\nsamanlainen kuin toisilla pojilla; liinaisten roimahousujen sijasta on\nhänellä tavalliset nyöritetyt housut ja lahkeet saapasvarsissa, joista\npitkät tupsut riippuvat; leveän vyön iso messinkisolki kiiltää lyhyen\nvihreän liivin alta, takintaskusta riippuu kirjava nenäliina, sormissa\non sileitä- ja sinettisormuksia niin tiukasti kiinni, ettei niitä voi\nsaada pois.\n\nEnimmin vetää kuitenkin huomiota puoleensa iso lehväinen seppele hänen\npäässään. Sen ovat tytöt sitoneet piilipuun lehdistä ja kukista siten,\nettä pitkiä neilikka- ja ruusukiehkuroita riippuu olkapäille kuten\nnaisten hiukset, jättäen kumminkin kasvot paljaiksi.\n\nTätä seppelettä ei voita joka poika!\n\n-- No, Martti, lausuu hänelle pormestari: taas on herttaisen helluntain\njuhla.\n\n-- Tiedän, jalo herra, olin minäkin eilen kirkossa ja kuulin papin sen\nsanovan.\n\n-- Aiotko vieläkin pysyä helluntaikuninkaana?\n\n-- Parastani tahdon koettaa, jalo herra. Olen jo kuusi vuotta siinä\nvirassa ollut.\n\n-- Tiedätkö, montako aamia viiniä olet sillä aikaa juonut, montako\npulloa olet särkenyt, monistako pidoista ja häistä olet heitellyt ulos\nvieraita?\n\n-- En tiedä, herra pormestari, mutta kaikissa huveissa olen koettanut\nolla läsnä, ja sen saatan sanoa, ettei minua vielä ole viini eikä mies\nkumoon kaatanut.\n\n-- Lukekaa julki, herra notarius, montako aamia viiniä, montako läven\nsaanutta päätä, on hänen syntiluettelossaan.\n\nKirjoista saatiin selville, että Martin kuusivuotinen\nhelluntaikuninkaan virka oli maksanut kaupungille 27 aamia viiniä, että\nhän oli häirinnyt toista sataa huvia, sekä tehnyt erään kapakoitsijan\nrikkaaksi mieheksi särkemällä joka viikko hänen lasejansa, jotka\nkaupunki sai maksaa.\n\n-- Oletko laskenut, poikaseni, montako kertaa olet pilannut hevosesi?\n\n-- En ole viitsinyt muistiin panna. Se ei olekaan minun, vaan\nalamaisteni asia.\n\n-- Montako tyttöä olet vietellyt?\n\n-- Miksi antavat vietellä itseänsä?\n\n-- Sinun kättesi kautta on kulkenut paljon varastettua tavaraa.\n\n-- Eipä kukaan ole minua kiinni saanut.\n\n-- Mutta näin ollen maksaa tuo kuninkuutesi meille vähän liian paljon.\n\n-- Ei siitä kaupunki köyhdy, sillä armollisen Kárpáthi-herran isä,\njonka muotokuva riippuu tuolla seinällä, antoi kaupungille summan rahaa\nvanhan tavan ylläpitämiseksi sekä myöskin hevoshoidon harrastamiseksi,\nminkätähden aina helluntaipäivänä seudun hevosmiehet kokoontuvat\najamaan kilpaa. Ken näissä kilpailuissa pääsee voitolle, hän saa\nherravainajan testamenttirahoilla vapaasti juoda kaikissa kaupungin\nkapakoissa, hänen hevosiansa pitää jokaiset talollisen hoitaa, ja\njottei hänen tarvitsisi hevosen turmeltuessa maksaa kuluja, saa se\nmaksaa vahingon, joka on eläintä huonosti hoitanut. Vielä on\nvoittajalla vapaa pääsy kaikkiin kesteihin ja juhliin, ja jos hän\nsilloin tällöin hurjistuukin, ei häntä saa rangaista vitsoilla eikä\nvankeudella.\n\n-- Sinusta, poikaseni, olisi tullut hyvä asianajaja; mistä olet\noppinutkaan noin sujuvasti puhumaan?\n\n-- Olen kuusi vuotta ollut helluntaikuninkaana, vastasi mies, ylpeästi\nrintaansa rehennellen, on ollut hyvä aika oppia oikeuksiani tuntemaan.\n\n-- No, no, nuhteli pormestari. Kuules, Martti, ei sovi noin elää\ntyhjäntoimittajaksi, sillä tavalla totut liiaksi tuohon elämään ja\nsitten käy vaikeaksi alkaa uutta oloa, kun täytyy maksaa viini ja\njoutua rikoksesta lukon taa, jos nimittäin kuninkuutesi huomenna\nloppuu. Pian saattaa niinkin käydä, että joku toinen voittaa sinut.\n\n-- Sitä miestä ei ole vielä syntynyt, vastasi Martti pistäen\narvokkaasti kätensä housun taskuun.\n\nRaatikin huomasi pitempien puheitten olevan tässä turhia, jonkatähden\nryhdyttiin juhlaa valmistamaan.\n\nNeljä viinitynnyriä, kukin erilaista viiniä täynnä, oli pantu\nrattaille; yksi kuorma oli vehnäleipiä ja rattaitten perään oli sidottu\nsarvista kaksi härkää juhlateuraaksi.\n\n-- Ei tuo kelpaa, lausui mahtavasti Martti, joka oli tottunut\nkäskemään. -- Komeampaa olla pitää! Kuka nyt teurashärkiä rattaitten\nperään sitoo? Teurastajien pitää taluttaa niitä sarvista ja sarviin\npitää sitoa sitruunia ja koreita nauhoja.\n\n-- Kas, kuinka hän osaa järjestää! Viinitynnyrien päälle istukoon neljä\nneitoa korvakannuilla jakamaan viiniä.\n\n-- Käsketkö vielä mitä, Martti?\n\n-- Kyllä! Mustalaiset soittakoot minun lempikappalettani ja kaksi\nheitukkaa pidelköön hevostani, kun astun selkään!\n\nKaikki tapahtui käskyn mukaan.\n\nLyhyen jumalanpalveluksen päätyttyä läksi kansa kentälle. Edellä kulki\nkaksi raatimiestä, kädessä nauhoilla koristetut kirvessauvat, perässä\nmustalaismusikantit, vedellen korvia särkevästi Martin lempikappaletta.\nHeidän jäljessään kulki kaksi härkää, teurastajapoikain taluttamina.\nTakaistuimella istuva vanha bassoviulunsoittaja rukoili ehtimiseen\npoikia, etteivät Jumalan tähden päästäisi härkiä irti, sillä hän ensin\nmuka joutuisi heidän uhriksensa, hänellä kun on punaiset housut.\n\nSitten seurasivat ruoka- ja juomatavarakuormat sekä viinitynnyrit,\njoiden kunkin päällä istui vilkas neitonen.\n\nNyt tuli herra Varju. Kohtalo oli hänet koroittanut. Hän istui hevosen\nselässä, kädessä suuri punainen lippu, jota tuuli väkisin tahtoi\nliehuttaa silmille. Hänen tyytyväisen näköisistä kasvoistansa päättäen\nolisi voinut arvella, että Martin ollessa helluntaikuningas, hän on\nainakin varakuningas.\n\nVihdoin tulee helluntaikuningas. Hänen hevosensa ei ole kaunis mutta\nisoluinen, kuudentoista kämmenen korkuinen eläin; huonon muodon\nkorvaavat lukuisat, koreat nauhat, harja on kahdessatoista palmikossa,\nsatulaloimena sudennahka.\n\nHän ratsastaa hyvin. Tosin hän vähän heiluu, mutta tämä ei ole\naamiaisen tähden, vaan huolimattomuutta; vaikka hän heilahtelee milloin\nsivulle, milloin taaksepäin, istuu hän kuitenkin niin lujasti\nsatulassa, kuin olisi hevosen selkään kiinnikasvanut.\n\nHänen kummallakin puolellaan ratsastaa kaksi porvaria, paljaat sapelit\nkädessä. Heidän täytyy ajaa sangen varovasti, sillä kun Martin hevonen\nhuomaa jonkun toisen hevosen yrittävän edelle, puree se kilpailijaansa,\nniin että tämä kiljahtaa.\n\nHeidän perässänsä tulee pitkä liuta kilpailijoita. Kunkin kasvoissa\nnäkyy toivon säde, tällä kertaa hän voittaa. Ehkäpä vuoden kuluessa\nhänen hevosensa jalat ovat pidentyneet ja toisten huonontuneet?\n\nKulkueen päättävät herrasväen vaunut ja talonpoikain rattaat, jotka\ntomua nostaen kulkevat ratsastajien perässä, täynnä iloista juhlaväkeä,\nja koristettuina vehreillä lehvillä ja liehuvilla huiveilla.\n\nNäin tullaan kentälle. Samassa ilmoittaa mörssärin laukaus, että\npääisäntä, Juhana-herra, rikas Nabob, on lähtenyt kartanostaan.\nKansanjoukko sijoittuu tien varrella oleviin puutarhoihin ja\nhautausmaalle. Ratsastajia asettuu kentälle, toiset antavat hevostensa\nhypähdellä piiskallansa mäjähytellen; toiset lyövät keskenänsä vetoja,\njotka ovat viinillä maksettavat.\n\nEi aikaakaan, niin ilmoittaa puutarhojen luota nouseva tomupilvi, että\nJuhana-herra on tulossa; kummulle kokoontuneet lapset alkavat\nkovaäänisesti kirkuen juosta alas, sillä nyt ammutaan kaksi aika\nlaukausta.\n\nKaksi rautaista mörssäriä on kaivettu maahan ja niiden suut tukittu\npaaluilla. Eräs kokenut mies, joka on ollut Ranskan sodassakin,\nlähestyy kanuunaa, jo kaukaa mahallansa ryömien, kädessä pitkä seiväs,\nmihin palavaa taulaa on kiinnitetty. Tällä sankkireikää koskettaen\nlaukaisee hän molemmat vaaralliset kanuunat. Paalut lentävät ilmaan,\nkansa juoksee pakoon, etteivät ne sattuisi päähän, ja kun ne ovat\npudonneet maahan, palaavat taas kaikki katsomaan, mitä niistä\nyläilmoissa on tullut.\n\nKun herran vaunut tulivat näkyviin, kuului ääretön \"vivat\"-huuto\n(siihen aikaan ei vielä osattu unkariksi huutaa), jonka perästä heti\nkuului iloisia naurunremahduksia.\n\nTällä kertaa oli Juhana-herra keksinyt hyvän pilan. Hän oli puettanut\nVidran, mustalaisen, komeaan kullankirjavaan pukuun sekä asettanut\nhänet istumaan nelivaljakkoisiin juhlavaunuihinsa. Itse istui hän\ntalonpoikaisrattailla. Kansa tervehti siis ensin vivat-huudoilla\nkultaista pukua, mutta havaittuansa siinä puvussa olevan mustalaisen,\nnousi nauru sitä suuremmaksi, mikä suuresti huvitti kunnon herraa.\n\nHänen kanssansa olivat, paitsi molempia hovinarreja, hänen parhaimmat\nystävänsä, nimittäin Mikko Horhi, jolla Bács'in komitaatissa oli noin\nkuudentuhannen tynnyrinalan suuruinen kartano. Välistä oli hänen\ntapansa käydä katsomassa veikkoansa naapurissa (Nagy-Kunság'issa). Niin\ntuli hän tämän luokse maaliskuussa, ja noin elokuun keskipaikoilla kävi\nhän kysymässä, kuka on nimitetty Szabolcsin toiseksi vara-ispaaniksi?\nKotoväkeänsä kielsi hän menemästä heinään ja elonkorjuuseen, ennenkuin\nhän tulee takaisin, ja niin jäi koko sato pelloille. Hän oli\nensimmäinen vieras. Toinen oli kuuluisa Lauri Csenkö, suurimman\nhevoskartanon omistaja Alamaalla; hän käy jalkaisin, jollei hän pääse\nmuitten rattaille, sillä hän ei henno valjastaa omia pulskia\nhevosiansa. Kolmas on Lauri Berki, seudun kuuluisin metsästäjä, joka\nosaa valehdella kuin kirjasta lukien. Neljäs on Fritz Kalotai, jolla on\nse omituinen paha tapa, että kun hänen käteensä joutuu piippu,\nhopealusikka, taskukello, niin hän varastaa sen heti. Ne jotka hänet\nhyvin tuntevat, tietävät, mistä pitää etsiä kadonnutta esinettä, he\ntutkivat muitta mutkitta hänen taskunsa; mies ei ole tästä\nmillänsäkään. Viimeiseksi on vierasten joukossa Antti Kutyfalvi,\nkomitaatin suurin juomari ja tappelija, joka aina juotuaan antaa\njuomaveikoillensa selkään; vaikka hän juokin kuin Niilin vesihepo, ei\nkukaan ole häntä vielä nähnyt sikahumalassa.\n\nTämmöisiä aika miehiä oli Juhana-herran seura. He olivat sangen hyvillä\nmielin, kun heitä pidettiin omituisina miehinä, ja tätä nimeä\nansaitakseen he sentähden keksivät äärettömiä tyhmyyksiä, joita ei oltu\nennen kuultu eikä nähty. Näitten joukossa olivat viattomimpia\nseuraavat: leikattiin vieraitten hevosten hännät tyvestä poikki; --\nsärjettiin ihka uudet vaunut pieniksi pirstoiksi; sytytettiin huone,\nmissä he paraikaa pitivät lystiä, tuleen; -- keskellä päivää\nesiintyivät he kaduilla, missä enimmän ihmisiä liikkui, puvussa,\njommoista uimarit pitävät; -- tai syöttivät he oikeauskoisille\njuutalaisille sianlihaa. Näitä ynnä muita samanlaisia älykkäitä töitä\npidettiin siihen aikaan suurena huvituksena.\n\nKorkeita vieraita otettiin musiikilla vastaan. Raatimiehet\nmittasivat kilpakentän, päämaaliin asetettiin herra Varju punaisine\nlippuineen, alkupäähän taas asettuivat ratsastajat arvan määräämässä\njärjestyksessä, ja kaikki oli laitettu niin, että herrasväki mukavasti\nsaattoi vaunuistaan katsella kilpailua. Kilpakenttä oli tuhat askelta\npitkä. Juhana-herra oli jo antamaisillansa kultapäisellä sauvallansa\nmerkin, että mörssäri laukaistaisiin, sillä kolmannen laukauksen\nperästä piti kilpailun alkaa, kun hän huomasi kaukaa arolta tulevan\ntäyttä laukkaa ratsastajan, joka piiskaansa mäjähytellen rientää\nkilpapaikkaa kohden.\n\nEi aikaakaan, niin saapuu hän jo kahden raatimiehen luo,\ntervehtii hattua nostaen ja sanoo aikovansa koettaa onneaan päästä\nhelluntaikuninkaaksi.\n\n-- Älkää kyselkö, mitä olen miehiäni; jos häviän, menen taas menojani,\njos voitan, jään tänne! Näin vastasi hän raatimiesten kysymyksiin.\n\nEi kukaan tuntenut häntä. Hän oli pulska, tummaverinen, noin\nkuudenkolmatta vuoden vanha mies, pienet viikset veitikkamaisesti\npystyssä, tuuheat hiukset kiehkuroissa, silmät mustat ja vilkkaat, suu\nrohkeutta osoittava, vartalo lyhyt, mutta vahva ja notkea, puku\nmaalainen, mutta erinomaisen puhdas, valkoisissa paidanhihoissa ei\nollut pienintäkään tahraa, ja hattu oli päässä sirosti kuin hyvälläkin\nkavaljeerilla.\n\nOli saanut hevosen mistä lie saanutkin, mutta pulska oli elukka,\nlevoton siebenbürgiläinen ratsu, jonka pitkä harja ja häntä riippuivat\nmaahan asti. Ei pysynyt hetkeäkään alallaan, vaan yhä tanssieli ja\nnousi pystyyn. Äskentullut saa myöskin nostaa arpaa ja asettuu toisten\nkilpailijain joukkoon.\n\nSillä aikaa tarkastelivat herrasmaiset hevossaksat hänen hevostansa,\nmiehestä ei paljoa välitetty, mutta ratsu veti heidän huomiotaan\npuoleensa.\n\nVihdoin annettiin merkki. Ensimmäisestä laukauksesta pelästyivät\nhevoset, toisella laukauksella tyyntyivät, korvat pystyssä kuunnellen;\nvain pari kolme tottumatonta hevosta vielä vähän polki jalkaa. Nyt\nkuului kolmaskin laukaus, ja samassa hetkessä syöksyi koko ratsurivi\nkilpakentälle.\n\nViisi, kuusi heistä jätti heti toiset taaksensa. Nämä olivat\nkiihkeimpiä ratsastajia, jotka heti alussa kannustivat hevosiansa,\nmutta lopuksi jäivät jälkeen. Näitten joukossa oli viimeksitullutkin.\n\nHelluntaikuningas ratsastaa keskivälissä, kädet kupeilla; hän ei ole\nvielä piiskaa käyttänyt.\n\nMutta noin kolmensadan askeleen päässä kannusti hänkin hevostansa,\nmäjähytti kerran piiskalla, huudahti hevoselleen ja tuli kolme askelta\njoukon edelle.\n\nNyt alkaa meteli, piiskan lyönnit; kukin ratsastaja kumartuu hevosen\nniskaan, hatut putoavat päästä, miesten viitat liehuvat; keskellä\nkilpakenttää toivoo kukin pääsevänsä voitolle. Yksi hevosista kaatuu\nratsastajineen päivineen maahan; toiset nelistävät eteenpäin.\n\nVaunuista saattaa hyvin nähdä, miten helluntaikuningas rientää toisten\nedellä, päässä seppele kukkakiehkuroineen. Yksi toisensa jälkeen jää\nhänen taaksensa. Joka kerta, kun hän pääsee jonkun ohi, huutaa hän\nuljaasti:\n\n-- Anna tulla, veikko!\n\nKilpakentän neljännessä osassa on hän jo jättänyt kaikki muut\ntaaksensa, paitsi yhtä, tuota outoa miestä.\n\nMartti koettaa hänetkin voittaa, Martin hevonen on isompi, mutta toisen\non nopeampi, menee kuin tuulispää. Ei ole enää muuta kuin kaksisataa\naskelta jäljellä. Vieras katsahtaa taaksensa kilpailijaansa voittajan\nhymy huulilla. Herrat huutavat vaunuistansa: \"älä hellitä!\" Tämä\nkehoitus saattaa tarkoittaa kumpaakin. Juhana-herra nousee innostuneena\nseisaalleen kilpailua katsoaksensa.\n\n-- Jo nyt voittaa! Ei niinkään! Toinen kannusti myöskin ratsuansa.\nKerran piiska vingahti, niin jo lentää kuin tuulispää. Tuhat\ntulimmaista sitä hevosta!\n\nKas vaan sitä poikaa!... No, Martti, nyt on kuninkuutesi mennyttä\nkalua! Ei enää kuin sata askelta jäljellä. Hän ei enää voi päästä\nvoitolle.\n\nNiinpä kävikin. Vieras ehti puoltatoista minuuttia aikaisemmin perille\nkuin Martti ja seisahtui lipun luokse. Mutta perille päästyänsä\ntempasikin Martti lipun Varju-herran kädestä ja huudahti\nvoitonriemuisesti vieraalle:\n\n-- Älä luulekaan, mies, voittaneesi, sillä niin on määrä, että ken\nensin saa lipun käteensä, pääsee helluntaikuninkaaksi. Lippu on minun\nkädessäni.\n\n-- Vai niin, lausui mies tyynesti. Sitä en tietänyt. Koetan toisessa\nkilpailussa muistaa!\n\n-- Jassoo! -- virkkoi Martti. Luuletko minun enää laskevan sinua\nedelle! Et vaan niinkään voita! Tällä kertaa saat kiittää voitostasi\nsitä, että minun hevoseni pelästyi sinun liehuvia paidanhihojasi ja\nhypähti sivulle, muuten olisin sinut jättänyt kuten pyhä Paavali\nvalakkilaiset. Tuleppas toinen kerta, niin näytän, kumpi tässä on mies\npaikallaan!\n\nTällä välin saapuivat toisetkin kilpailijat, joille Martti riensi\nsadoin syin kertomaan, miksi vieras mies oli päässyt ennen häntä\nperille. Vihdoin kävi sekin selväksi, ettei vieras ollutkaan voittanut,\nvain hiuskarvan verran oli vieraan hevosen pää ollut edellä.\n\nVieras antoi hänen puhua rauhassa ja palasi tyynesti kilpailijariviin.\nTämä tyyneys, tämä levollinen sävyisyys teki yleisön myötätuntoiseksi\nhäntä kohtaan; miellyttiin enemmän häneen kuin röyhkeään Marttiin.\nHerrasmiesten kesken lyötiin kiivaasti vetoja, että vieras on voittava\njokaisessa noista kolmesta kilparatsastuksesta.\n\nMörssärit ladattiin uudestaan, miehet asettuivat taas riviin, ja\nkolmannella laukauksella lähti kilpailijarivi liikkeelle. Tällä kertaa\nsyöksi kumpikin kilpasankari ulos rivistä samalla kertaa. Kentän\nkoskipaikoilla olivat he syltä edellä toisia ja riensivät aivan\ntoistensa rinnalla lippua kohden.\n\nAina kilpakentän päähän saakka ei kumpikaan päässyt toisensa edelle.\nKun he olivat viidenkymmenen askeleen päässä maalista, mäjäytti vieras\nkerran kovasti piiskalla, pelästynyt hevonen teki vimmatun hyppäyksen\nja pääsi päätänsä edelle Martin hevosesta. Tämän mitan he pysyivätkin\nerillänsä aina päämäärään saakka, vaikka helluntaikuningas piiskalla\nsivalteli vaahtoavaa ratsuansa.\n\nVieras pääsi ensiksi lipun luo ja tempasi sen Varju-herran kädestä\nsemmoista vauhtia, että tämä putosi hevosen selästä maahan.\n\nMartti sivalsi raivoissansa piiskalla lippua, niin että siihen tuli iso\nreikä. Turhaa raivoa. Raatimiehet tulivat paikalle ja ottivat kiukusta\nvapisevan helluntaikuninkaan päästä kukkakruunun sekä laskivat sen\nvoittajan päähän.\n\n-- En huoli hatusta, ärjäsi voitettu, kun hänelle hattua tarjottiin.\nTuon seppeleen voitan takaisin.\n\n-- Heidän täytyy levähtää, huudettiin vaunuista.\n\n-- Ei ole tarvis, vastasi Martti ynseästi; minä en ole väsynyt eikä\nhevosenikaan, me juoksemme, vaikka henki menisi. Eikö niin, Musta?\n\nIkäänkuin olisi hevonen puhetta ymmärtänyt, alkoi se kuoppia jaloillaan\nja nostella päätänsä. Raatimiehet veivät kilpailijat taas asentoon.\n\nUseat huomasivat, ettei näiden kahden kanssa kannata kilpailla,\njonkatähden he poistuivat rivistä ja liittyivät katsojiin. Kaikkiansa\nkuusi jäi riviin.\n\nKilpailu tuli nyt enemmän mieltä jännittäväksi, kun oli vain muutamia\nkilpailtavia katseltavana.\n\nEnnenkuin kolmatta kertaa lähdettiin ajamaan, astui vieras alas hevosen\nselästä ja leikkasi lähellä olevasta ojasta notkean pajunoksan, karsi\nsen ja solmien piiskan kaulaansa nousi taas satulaan.\n\nVielä hän ei ollut kertaakaan hevostansa lyönyt.\n\nKun ratsu kuuli notkean pajuraipan vinkuvan, alkoi se hypähdellä\npystyyn. Se nousi kahdelle jalalle ja pureskeli raivostuneena\nkuolaimiansa.\n\nRuvettiin pelkäämään miesparan puolesta, ei että hän putoaisi hevosen\nselästä, sillä siitä ei ollut puhettakaan, vaan että hän myöhästyy,\nsillä jo kuului toinen laukaus, toiset odottivat jo valmiina, mutta\nhänen hevosensa yhä vielä tanssieli ja kuopi maata.\n\nKolmannella laukauksella sivalsi vieras äkkiä raipalla ratsua selkään\nja tarttui ohjaksiin.\n\nHevonen syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, vimmastuneena, raivoissaan,\nkuten pelästynyt hevonen voi juosta. Ei kukaan päässyt häntä\nlähellekään; Marttikin jäi useamman syllän matkan jälkeen jo\nkeskivälissä kenttää. Kansa kummasteli -- joko miehen rohkeutta tai\nhevosen vimmattua juoksua; -- kun äkkiä parhaassa vauhdissa irtaantuu\nmiehen päästä kukkakruunu ja putoaa maahan. Jäljessätulijat tallaavat\nsen mäsäksi.\n\nHän ei itse huomannutkaan seppeleen putoamista, ennenkuin vasta perille\npäästyänsä, jolloin hänen kaikin voimin täytyi hillitä raivostunutta\nratsuansa. Hän oli voittanut, mutta samalla menettänyt kruununsa.\n\n-- Näin ollen ei hänestä voi tulla helluntaikuningasta, lausuivat\nuseat. -- Kuka käski menettää kruunun?\n\nMutta kuka sitten on siksi tuleva? Kruunua ei kukaan ollut huomannut,\nse oli maahan poljettu.\n\n-- Se ei ole sopivaa, huusi enin osa. Ehdotettiin uutta kilpajuoksua.\n\n-- Olen valmis siihenkin, vastasi vieras.\n\n-- Seis, veikko, puhui käheällä äänellä ähisten Martti, joka vapisi\nkiukusta. -- Koetetaan, kummassa meistä on miestä. Sinä voitit\nkilpailussa, sen myönnän; siihen ei muuta tarvita kuin hyvä hevonen.\nMutta näytäppäs, että olet mies paikallasi. Näetkö, täällä on näin\npaljon kansaa koossa, eikä tätä kansanpaljoutta varten ole tuotu kuin\nkaksi härkää. Ne eivät riitä. Tule, jos olet mies, tuokaamme kolmas? Ei\ntarvitse mennä kauas, tuolla ruo'ostossa on villi härkä, joka jo pari\nviikkoa on pitänyt seutua pelon vallassa, surmannut ihmisiä,\nhajoittanut karjalaumoja, repinyt kuhilaita ja kaatanut matkustavaisten\nrattaita; Kaupungin miehet eivät ole saaneet sitä yhdistetyin\nvoiminkaan kiinni; menkäämme me kahden, ja se, joka ajaa härän tänne,\nhän olkoon helluntaikuningas.\n\n-- Tuossa käteni, lausui vieras lyöden kilpailijalle ilman pitkiä\narveluja kättä.\n\nNe, jotka tämän vedon kuulivat, alkoivat peloissaan väistyä. Nämähän\nolivat mielettömiä ihmisiä, jotka aikoivat ajaa raivoisan härän heidän\njoukkoonsa.\n\n-- Ei mitään pelkoa, -- virkkoi Martti, -- tänne saavuttuansa on härkä\noleva lauhkea kuin lammas, taikka jäämme me sinne.\n\nÄkkiä kuin kulovalkea levisi tieto tästä uhkarohkeasta vedosta. Aremmat\nkansasta koettivat päästä aitauksen taa suojaan, rohkeammat miehet\nnousivat ratsuillensa mennäkseen katsomaan, miten miesten yritys\nonnistuu. Herrat käskivät tuoda ratsunsa esiin, ja Juhana-herrakin ajoi\nperässä talonpoikaisrattaillansa. Ehkä luuli hän villin härän antavan\nhänelle enemmän arvoa kuin muille.\n\nNoin puolen tunnin matkan päässä kaupungista alkaa ääretön suo, joka\nulottuu aina Püspök Ladány'iin, Nádudvar'iin ja Tisza-Füred'iin asti.\nTässä suossa saattaisi asua virtahepokin, saati sitten villihärkä.\n\nToisella puolen on laajoja vehnäpeltoja, toisella puolen taasen\nosoittaa tumman vihreä kaisla rajan, minne vesi tavallisesti ulottuu;\nvain kapea pato erottaa niityt ja pellot suosta.\n\nLaitumilla olevilta karjanpaimenilta sai helposti tietää, missä päin\nsuota härkä tätä nykyä oleskeli.\n\nRuo'ostoon olivat he nähneet sen menevän, koko yön oli siellä mylvinyt,\npäivän oli ollut vaiti.\n\nEnnen kaikkea tulee meidän tietää, minkä luontoinen eläin on villi\nhärkä.\n\nKun karjalaumaan tulee kaksi härkää, niin ovat ne tosin talvella\nsiivosti; tavatessaan toisensa ne korkeintaan mylvien puskevat\ntoisiansa otsat yhdessä, mutta erkanevat, kun paimen lyö niitä kepillä;\nmutta kun tulee kevät ja tuore ruoho tekee elukat rohkeammiksi, kun\nveri alkaa kiehua suonissa, niin alkavat sarvet kohoutua, jo kaukaa\ntoinen toisensa nähdessään ne rupeavat mylvimään, ja paimenen tulee\npitää huolta, etteivät ne pääse toistensa kimppuun. Mutta jos kumminkin\nkuumana kevätpäivänä paimenen unta vetäessä molemmat viholliset\npäälliköt pääsevät yhteen, niin alkaa niiden kesken ratkaiseva\ntaistelu, joka tavallisesti päättyy jommankumman kuolemalla tai paolla.\nTällöin ei ole helppo paimenten saada niitä erilleen. Raivostunut eläin\nei näe eikä tunne, vaan koettaa kaikin voimin masentaa vastustajansa.\nUsein kestää taistelu samalla paikalla tuntikausia; kenttä tulee niin\nmuokatuksi, kuin olisi se auralla kynnetty. Se, joka huomaa voimiensa\nheikkenevän ja vastustajansa olevan vahvemman, alkaa kauheasti mylvien\njuosta pois laumasta, harhailee kesytönnä arolla; kieli riipuksissa,\nsilmät verisinä kuljeksii se sitten laitumilla ja pelloilla eikä enää\npalaa takaisin laumaan. Mutta voi sitä elävää, joka joutuu sen lähelle;\nsitä alkaa se jo kaukaa nähtyänsä ajaa takaa. Kerran oli se vartioinut\npuuhun kiivennyttä matkamiestä päiväkausia puun alla, kunnes muutamat\nhevospaimenet olivat härän kartoittaneet. Viime aikoina kuuluu eräs\ntällainen raivostunut härkä syöksyneen junankin päälle, mutta\nkaratessaan höyryveturin kimppuun joutui elukka pyörien murskattavaksi.\n\nPaimenten osoituksen mukaan oli helppo löytää härän piilopaikka.\nKorkeassa ruo'ostossa näkyi kaksi tietä, jotka se oli raivannut.\nMolemmat miehet läksivät kumpikin eri tietä etsimään eläintä.\nKatselevat ratsumiehet asettuivat sillä aikaa padolle, mistä saattoi\nnähdä koko lakeuden.\n\nTuskin oli Martti tunkeutunut sata askelta kaislistoon, niin kuuli hän\njo härän mörinän. Ensin tuumi hän huutaa toista miestä luoksensa, mutta\nylpeys voitti. Aikoen yksin masentaa härän selitti hän käsivarrelta\npitkän piiskansa ja lähti uljaasti menemään sinnepäin mistä mörinä\nkuului.\n\nHärkä makasi keskellä kaislistoa, polviin saakka mudassa, se oli\ntallannut ison alan kaislistoa maahan joko varovaisuuden vuoksi tai\nraivoissaan.\n\nKuullessaan kahinaa nosti se päätänsä; toinen sarvi oli entisissä\ntaisteluissa taittuneena suoraan eteenpäin, toinen pystyssä. Sysimusta\notsa oli täynnä takkiaisia, kuonossa näkyi avoin verihaava.\n\nNähdessään ratsastajan nousi eläin heti kahdelle jalalle ja päästi\npitkän, hurjan mylvinän.\n\nMartti koetti vietellä eläintä kentälle, missä hänen oli helpompi\nlähestyä sitä kuin täällä tuntemattomissa lätäköissä. Härkää esiin\nmanatakseen mäjähytti hän kerran piiskallansa.\n\nTästä suuttuneena hypähti villi eläin sijaltaan ja syöksyi ratsastajaa\nkohden.\n\nTämä käänsi samassa ratsunsa ja pakeni suosta, siten vietellen härkää\ntulemaan perässä.\n\nTultuaan aukealle ja nähdessään paljon väkeä padolla aavisti elukka\npahaa, kääntyi äkkiä takaisin ja meni mylvien maata suon partaalle.\n\nMartti meni perässä ja mäjähytti piiskallansa toisen kerran.\n\nEläin mölisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan tunki kuononsa\nmaahan. Martti sai lyödä piiskalla, eläin ei välittänyt, vaan pieksi\nhäntäänsä.\n\nMartti suuttui tästä uppiniskaisuudesta, ja astuen lähemmäksi, sivalsi\nhän piiskalla härkää selkään. Teräspiikeillä varustetun piiskan pää\nteki haavan eläimen nahkaan; mutta härkä ei liikahtanut. Toinen\nsivallus sattui kaulaan ja tempasi kappaleen nahkaa muassaan; härkä\nähkyi, mutta ei noussut jaloilleen, vaan tunki päänsä syvälle\nkaislistoon, niin ettei paulaa voinut saada sen kaulaan.\n\nNyt alkoi Martti tulla raivoon; hän antoi iskun toisensa perästä\nniskoittelevalle elukalle saamatta sitä liikkeelle. Useat ratsumiehistä\nkokoontuivat hänen luoksensa. Heitäkin harmitti härän pelkuruus, ja\nsuurella melulla koetettiin ärsyttää sitä ylös.\n\nNyt sattui piiskan sivaus härän silmään. Salaman nopeudella hypähti\neläin ylös, ravisti päätänsä, ja karkasi vimmastuneena ratsastajan\nkimppuun. Tämä ei ehtinyt paeta, härkä puski hevosta kylkeen ja kaatoi\nmiehen ratsuineen päivineen maahan, jaloillaan molempia tallaten.\n\nKatsojat pakenivat pelästyksissään mikä minnekin. Kaatunut hevonen koki\nkaikin voimin päästä jaloilleen; mutta turhaan! Villin eläimen sarvet\nolivat puhkaisseet kyljen. Jalo ratsu ei ole enää juokseva kilpaa,\nverissään vierii se maassa, allansa ratsastaja, joka jalustimiin kiinni\ntarttuneena ei pääse irti.\n\nÄrsytetty eläin seisahtui muutaman askeleen päähän uhristaan, kauheasti\nmylvien ja maata kuoppien; haavoitetusta silmästä vuoti verta\nrinnoille. Se ei ruvennut ajamaan pakenevia takaa, vaan huomattuansa\nhevosen ja miehen liikkuvan vielä maassa, valmistui taas heitä\npuskemaan, välistä sarvillansa maata kuoppien.\n\nJumala armahtakoon miesparkaa.\n\nVihdoin onnistui Martin päästä pois hevosen alta. Mutta kun härkä\nhuomasi vastustajansa nousevan jaloilleen, karkasi se täyttä laukkaa\nsuoraan päälle.\n\nKauhistuksen huutoja kuului, useat käänsivät kasvonsa poispäin. Nyt\ntuho tulee!\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin oli vain hyppäyksen päässä\nuhristansa, seisahtui se äkkiä ja sen pää nousi pystyyn. Kurkkua\nkuristi taitavasti heitetty suopunki, jonka toinen pää oli vieraan\nratsastajan kädessä. Kuultuansa taistelun hälinän oli hän kulkenut\nääntä kohden ja tuli parhaaseen aikaan paikalle. Hetkeä myöhemmin olisi\nhänen kilpailijansa ollut surman oma.\n\nKun eläin hämmästyneenä huomasi suopungin kaulassansa, kääntyi se heti\nuutta vihollista kohden; mutta tämä oli jo ennättänyt kääntää ratsunsa,\nja asettaen köyden olkansa yli alkoi hän kiitää kenttää pitkin.\n\nTämäpä vasta juoksua oli! Kankea härkä laukkasi kilpaa nopean hevosen\nkanssa; nuora kun kiristi kurkkua, juoksi se suoraan eteenpäin mitään\nnäkemättä, juoksi henkensä kaupalla.\n\nMies ratsasti härän kanssa suoraan kilpakenttää kohden. Maikalla ohjasi\nhän hevosensa sivulle; härkä juoksi ohitse, joten ratsastaja nyt oli\nperässä, eläin edellä.\n\nMies otti pitkäsiimaisen piiskansa ja alkoi sillä sujautella härkää\nselkään; tämä juoksi yhä nopeammin. Kavioiden paukunta, piiskan\nsivallukset ja kansan riemuhuudot tekivät härän tunnottomaksi, Se vain\njuoksi, suusta ja nenästä vuoti veri, koko ruumis oli vaahdossa, kieli\nleuoilla. Näin saapui se kilpakentälle, kirkuvan kansanjoukon keskelle.\nJalat horjuivat, eläin ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui erääseen\nojaan, kuono maahan. Sitten oikaisi se itsensä ja heitti henkensä.\n\nRiemuiten ja hurraahuudoilla seurasi kansa pitkin katuja uutta\nhelluntaikuningasta, jonka oli määrä seisahtua sekä pormestarin että\nkunkin raatimiehen asunnolle juomaan onnentoivotusmalja. Tämä tapa\nosoitti, että helluntaikuninkaan piti olla sekä hyvä ratsumies että\nkelpo juomari, mikä ominaisuus oli sangen tarpeellinen, kun hänen\nkaupungilla käytyänsä täytyi vielä mennä herrojen luo Juhana Kárpáthin\nkartanoon.\n\nTahdomme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja kertoa tämän herraskartanon\nhuvituksista tähän aikaan; mutta antaaksemme kertomuksemme uudelle\nsankarille tilaa tulla yhtä miellyttäväksi kuin muutkin, aiomme\nsivuseikoista mainita vain ohimennen. Eikä nyt puheeksi tulevat huvit\nolekaan niin mainittavia kuin ne, jotka Kárpáthin kartanossa pidetään\njokaisena Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä, jolloin seudun\naatelisto ja mustalaisjoukko kokoontuvat rikkaan Nabobin nimipäivää\nviettämään, ja jolloin näyttelijät asettavat kulissinsa kuntoon,\nrunosepät tulevat kilpailemaan hullunkurisilla dityrambeillaan ja\nkuuluisat puhujat esittävät monimutkaisilla sanoilla maljojansa.\nSilloin laitetaan ilotulituksia, poltetaan heinälatoja, joitten valkean\nääressä mustalaismusikantit vetelevät tanssiin kehoittavia säveliä, ja\nherrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa.\n\nKaikkien näitten sijasta saamme tällä kertaa vain nähdä _ikuisesta\nmaljasta_ tulevan hurjan huvin. Suuressa, tyhjässä huoneessa istuu\nomituisia miehiä suuren pyöreän pöydän ympärillä. Huoneessa ei ole\nainoatakaan esinettä jonka voisi särkeä; pöydän ympärillä on pieniä\nrahia, jotka ovat lattiassa kiinni, joten ei niitäkään voi ruveta\nkenenkään päähän heittelemään. Käteen annetaan iso, jalaton malja, jota\nei voi pöydälle laskea, sillä kun selän takana seisova heitukka on sen\ntäyttänyt, pitää se juoda heti pohjaan ja antaa malja naapurille. Näin\nkulkee malja taukoamatta miehestä mieheen, ja aina kun joku tyhjentää\nsen, laulavat toiset erästä juomalaulua.\n\nNäitten kelpo huvien seurauksena on, että milloin mikin vieraista\njoutuu sarjasta pois. Langenneen asettavat heitukat heti seinän viereen\nmaton päälle maata. Siinä saa hän rauhassa nukkua vaikka seuraavaan\npäivään saakka, toiset jatkavat juominkia.\n\nTämä epäilemättä sangen miellyttävä huvi kestää niinkauan kuin yksikin\non pöydän ääressä istumassa. Tavallisesti on Antti Kutyfalvi jäänyt\nviimeiseksi.\n\nEsiintuotujen viinien laadusta ja paljoudesta saattaa päättää, miten\ntämänkin illan huvit loppuvat. Kukin viinilaji vaikuttaa eri tavalla.\n\nKun \"ikuisessa maljassa\" kiertää Neszmélyviini, niin tulee seura\npuheliaaksi: meheviä juttuja lasketaan yhtenään ja niille nauraa\nhohotellaan.\n\nNe, jotka eivät enää pysy pystyssä, nukkuvat hiljaa kuorsaten, ja se,\njoka jää viimeiseksi, suutelee hyvillä mielin heitukkaa, joka taluttaa\nhänet ulos.\n\nMutta kun ruvetaan Villányviiniä kilpaa juomaan, niin jo maljan\nkymmenettä kertaa kiertäessä ruvetaan tukkanuottasilla; jokainen tulee\nvihaiseksi, äreäksi, tahtoo tappaa turkkilaisia ja luulee naapuriansa\nturkkilaiseksi. Maassa makaavatkin kiljuvat ja ähisevät, ja viimeinen\nuros joutuu kahakkaan talon renkien kanssa, joiden täytyy köyttää mies\nsänkyyn.\n\nKerran koeteltiin täten erästä ulkomaalaista viiniä. Silloin luuli koko\nseura olevansa myrskyn ajelemassa laivassa, ja haahta keventääksensä\nheittivät juomaveikot ulos ikkunasta tuolit ja pöydät. Maassa makaavat\nkarjuivat merikivusta, ja Antti Kutyfalvi tahtoi heittää heidätkin\nmereen.\n\nMutta hyvässä tarkoituksessa otettiin, etenkin silloin kuin seura oli\nlukuisa, maljan kierrellessä kortit esille, ikävän karkoittamiseksi\nnäet. -- Vain pienistä summista muka aikoivat pelata. Mutta tunnin\nkuluttua puhutaan jo tuhansista. Moni viisas ja varaton mies päättää\nitsekseen olla juomatta itseään humalaan ja pelata vain pienistä\nrahoista, mutta kaatuu kuin kaatuukin lattialle, pää kohmelossa,\nkukkaro tyhjänä.\n\nKuten tästä kuvauksestakin näkyy, eivät tällaiset älykkäät huvit ole\nliioin vaihtelevia. Ja voidaksemme nautinnolla katsella, miten\nrunoniekka seuran pyynnöstä tekee mustalaiskonsteja ja mustalainen\nlausuu runoja, miten seurakunnan lukkari saarnaa ja Mikko Horhi vakavin\nnaamoin veisaa ehtoovirsiä, täytyisi meidän olla samassa tilassa kuin\nhekin ovat. Keskeytämme sentähden kuvauksen tähän.\n\nKun raatimiehet veivät uuden helluntaikuninkaan Juhana-herran luo,\nkäski armollinen herra muiden mennä ulos huoneesta, joten he jäivät\nkahdenkesken.\n\nJuhana-herra istui nojatuolissa, jalat vesiammeessa, ja pureskeli\nkarvasmantelia; täten valmisteli hän itseänsä illan juominkeihin.\n\n-- Mikä on nimenne? kysyi hän helluntaikuninkaalta.\n\n-- Mikael Kis, armollisen herran nöyrin palvelija.\n\n-- Kuules, Mikko Kis, sinä olet kelpo poika. Minä pidän sinusta. Nyt\nolet vuoden oleva helluntaikuninkaana, eikö niin? Mitä aiot sinä aikana\ntehdä?\n\nMies kierteli viiksiänsä ja katsoi kattoon.\n\n-- En tiedä itsekään. Tiedän vain, että olen tästälähin elävä enemmän\nherroiksi kuin ennen.\n\n-- Mutta entä jos joudut vuoden päästä pois virasta?\n\n-- Silloin menen taas Nádudvariin hevospaimeneksi kuten ennenkin.\n\n-- Onko sinulla vanhempia.\n\n-- Ei niin rahtuakaan. En ole heitä ikinä nähnytkään.\n\n-- Kuules Mikko. Mitäpä sanoisit, jos minä tekisin sinut suuremmaksi\nherraksi kuin voit kuvitellakaan, asettaisin sinut tänne herrasmiesten\njoukkoon, antaisin rahaa niin paljon kuin tarvitset juodaksesi ja\npelataksesi korttia, olisit olevinasi aatelisherra Mikael Kis,\nNádudvarin tilan haltija.\n\n-- Olkoon menneeksi; mutta enhän tiedä, miten minun on meneteltävä,\njotta minua pidettäisiin herrana.\n\n-- Mitä suurempi veijari olet, sitä suurempana herrana sinua pidetään.\nTalonpoika tunnetaan vaatimattomuudestaan.\n\n-- Jollei muuta tarvita, niin olen heti valmis,\n\n-- Saat olla kaikkialla minun kanssani, juot, tappelet, annat selkään\nmiehille ja viettelet naisia, jos antavat vietellä itseänsä. Vuoden\nkuluttua, kun helluntaikuninkuutesi loppuu, riisut herrastammeesi ja\nrupeat minulle heitukkaluutnantiksi, puet yllesi punaisen viitan ja\npalvelet samoja herroja, joiden kanssa olet koko vuoden juonut ja\nlyönyt korttia, ja autat vaunuihin neitejä, joitten kanssa olet\nlaskiaista viettänyt. Minun mielestäni on tuo oleva mainion hauskaa, ja\nniin kai sinustakin on. Kuinka herrasmiehet kiroilevatkaan ja naiset\npunastuvat, kun saavat tietää, mitä miehiä oikeastaan olet.\n\nHetken aikaa mietittyänsä nyökkäsi mies päätänsä vastaten:\n\n-- Suostun siihen!\n\nJuhana-herra katsoi kelloansa.\n\n-- Kello on neljännestä vailla neljä. Muista se! Kun tästä hetkestä on\nvuosi kulunut, loppuu herrastelemisesi, mutta siihen asti olet yhtä\nhyvä herra kuin toisetkin; joka kuukausi saat tuhat floriinia\ntuhlataksesi, ensimmäinen tuhat on tuossa lompakossa. Mene nyt,\nheitukkani muuttavat sinulle vaatteet; kun joudut valmiiksi, niin tule\njuomasaliin. Ole äreä palkollisille, muutoin huomaavat he sinun olevan\ntalonpojan. Sano herroja lurjuksiksi, Mikoksi, Antiksi, Lauriksi. Kuten\ntiedät sanotaan minua Juhanaksi.\n\nPuolessa tunnissa oli Mikko herraksi puettu.\n\nJuomasalissa pidettiin jo hauskaa, sillä täällä oli tapana ottaa\njokainen ystävällisesti vastaan, mutta ketään ei odotettu. Isäntä\nesitteli tulijan vieraille kutsuen häntä Nádudvarin tilanhaltijaksi,\nMikael Kis herraksi, joka, ollen \"omituinen mies\", oli hevospaimenen\npuvussa tullut kilpailemaan helluntaikuninkuudesta ja kilpailussa niin\nloistavasti voittanut.\n\nJokaisen mielestä oli tämä mainio kepponen. Näkyihän silmistäkin, ettei\nhän ollut mikään moukka! Kaikki liikkeet, tuolille istuminen,\nkyynäspäihin nojaaminen, hatun nurkkaan heittäminen, olivat aito\nhuikentelijan temppuja, jotka selvästi osoittivat, että mies oli\nparemmissa piireissä kasvatuksensa saanut.\n\nEi yksikään todellinen moukka olisi täällä uskaltanut silmiänsäkään\nnostaa, saatikka sitten sinutella jokaista. Jo tunsivat kaikki hänen\nolevan herrasmiehen, muutamat muistivat varmasti, että olivat tavanneet\nhänet pääispaanin (maaherran) virkaanasettajaisjuhlassa. Mikko tietysti\nmuisti samat seikat hänkin aivan hyvin, ja hetkisen kuluttua oli hän jo\nehtinyt juoda koko seuran kanssa veljenmaljan sekä tuli pian tutuksi,\nikäänkuin olisi hän jo aikoja sitten heidät tuntenut, niin että hän\nitsekin kummasteli, kun näin pian saattoi elää herroiksi. \"Ikuinen\nmalja\" alkoi kiertää. Mikko rupesi laulamaan uutta, täällä tuntematonta\njuomalaulua, jonka seura heti hyväksyi pitäen sitä paljon kauniimpana\nkuin entistä.\n\nFritz Kalotai riensi häntä hellästi syleilemään.\n\n-- Älä vaan varasta minulta mitään noin syleillessäsi, huudahti Mikko,\nmikä lause olikin paikallansa. Seura piti sitä mainiona kokkapuheena,\nvaikk'ei se ollutkaan muuta kuin tavallinen kapakkalause.\n\nTunnin kuluttua oli Mikko jo herrasseuran sankari, juomisessa ei kukaan\nhäntä voittanut, sillä pikarin tyhjensi hän viimeiseen tippaan. Kun\nsitten ruvettiin korttia lyömään, laski hän kourallisen rahoja pöytään,\nvoitti yhtämittaa, mutta kasvoissa ei näkynyt siitä pienintäkään ilon\nmerkkiä. Tyynenä pisti hän rahat taskuunsa, ikäänkuin olisi hänellä\nniitä ollut kotona säkittäin, lainasipa vielä Kalotaillekin, mikä\nseikka selvästi osoitti hänen halveksivan rahaa, sillä Fritzillä ei\nkoskaan ollut tapana maksaa velkojansa.\n\nMonen pää jo kihisi kilpajuonnista. Kukin oli ehtinyt sille rajalle,\njossa viinin ilahuttava vaikutus loppuu ja humala alkaa, jolloin ei\nenää tunne viinin makua, vaan hurmaavan päihtymyksen, joka kiihottaa\njuomaan yhä enemmän. Tällöin oli Antti Kutyfalvin tapa esittää vanha\ntemppunsa, nimittäin juoda pikarillinen viiniä avokurkuin, kertaakaan\nnielaisematta. Tähän tarvitaan tietysti hyvin avara ja tottunut kurkku.\nPaitsi Anttia ei seurassa ollut muita kuin korkeintaan kaksi, jotka\ntaisivat tehdä samoin.\n\n-- Eihän tuo ole mikään konsti, lausui Mikko Kis, tehden tempun sangen\nhelposti; mutta tehkääpäs samoin kuin minä, koettakaapas tyhjentää\nlaulaessanne malja laulua keskeyttämättä.\n\nSiihen aikaan oli tämä vielä aivan uutta sekä sangen vaikea temppu,\nsillä viinin valuessa kurkusta alas täytyi henkitorven ja Aataminpalan\nolla liikkumattomana ja samassa piti kuitenkin keskeyttämättä ääntää.\n\nTämän tempun teki Mikko Kis sangen taitavasti seuran suureksi ihmeeksi\nja antoi maljan toisillekin heidän tehdäksensä samoin.\n\nKaikkien kokeet tietysti epäonnistuivat. Joka pikarillinen viiniä meni\npäin mäntyyn. Juomaveikot nauroivat toinen toisillensa, sillä, jokaisen\nheistä täytyi keskeyttää laulu juodessansa.\n\nMikko Kis näytti vielä kerran, kuinka sen piti käydä.\n\n-- Tänne se pikari! -- huudahti vihdoin Antti ja rupesi hänkin\nkoettamaan. Alussa kävi kuin kävikin laulu, mutta tippa viiniä meni\nväärään kurkkuun, ja ollen tukehtumaisillansa purskasi hän päänsä joka\nlävestä kurkkuun seisahtuneen viinin, kuten meren pinnalle nouseva\nvalaskala tai suihkulähteen kivestä tehty vedenhaltija.\n\nTätä tapausta ei saata tarkemmin sanoin kuvata. Mutta veikot pitivät\nsitä sangen huvittavana ja puhuivat siitä perästäpäinkin.\n\nKoko juomaseura nousi pöydästä nauruun menehtymäisillään, Antin\nyskiessä. Mutta kun keuhkojen raivo heikkeni, huudahti Antti nyrkki\npystössä Mikolle: minä tapan sinut! Minä tapan sinut! Ja yskästä\nvihdoin päästyänsä kiersi hän paidanhihat kyynäspäihin, ähisten:\n\n-- Valmista itsesi, minä tapan sinut! Tapan koko komppanian!\n\nJokainen pakeni ovelle päin. Hänen tapansa tunnettiin; parasta oli\najoissa korjata luunsa ja mennä maata, sillä Antilla oli siinä\nsuhteessa karhun luonto, ettei hän kajonnut makaaviin. Heitukat\nalkoivat kiireesti laahata Juhana-herraakin ulos huoneesta. Joka ei\nenää jalkoihinsa luottanut, kömpi pöydän alle.\n\nMikko Kis ei liikahtanut paikaltaan.\n\nKutyfalvi oli kauhean väkevä mies. Karpion viljasäkin heitti hän\nhampaillansa yli pään, puri taalarin hopearahan poikki, otti yksin\nkiinni hurjistuneen hevosen. Suurten ruumiinvoimiensa vuoksi pidettiin\nhäntä niin suuressa arvossa, että täytyi olla aika pöhnässä, ennenkuin\ntohti hänen kanssansa riitaa tehdä, mikä uhkarohkeus tavallisesti\nloppui siten, että tämä raaka jättiläinen antoi heikommalle\nvastustajalleen kelpo lailla selkään.\n\n-- Nyt sinut paha perii, Mikko, huokasivat toverit, nähdessään hänen\nyksin aikovan vastustaa jättiläistä, joka suuttuneena huonosti\nonnistuneesta viininjuonnin kokeesta, kaataen kumoon tiellä olevat\ntuolit, ojennetuin käsin syöksyi Mikon kimppuun aikoen suoraa päätä\nrusentaa hänet.\n\nMutta hevospaimenesta tehty herra oli tottunut tuollaisiin otteluihin.\nKun vastustaja tuli likelle, kumartui hän äkkiä tämän käsien alle ja\nnäytti, mikä on hevospaimenen temppu.\n\nHän tarttui toisella kädellä vastustajan kaulukseen, kiristi vähän\nkurkkua, jotta hengittäminen seisahtui, ja kamppasi samassa jalallansa\nsekä veti toisella kädellä polven takaa miehen kumoon. Tämä on\nhevospaimenen temppu, jolla onnistuu kaatamaan vahvimmankin miehen, kun\nvain ei arastele, vaikka saisikin pari kolhausta päähänsä. Senpä tähden\nhevospaimenten onkin tapa käydä avopäin, jotta pääkallo kovettuisi,\nniin ettei se huolisi seipään iskuistakaan.\n\nOven luota taaksensa katsahtavat juomaveikot kuulivat vain aika\njysäyksen, kun Antti Kutyfalvi romahti pitkälleen maahan, ja näkivät\ntuon väkevän miehen makaavan liikkumattomana, antaen hänen päällänsä\npolvillaan olevan voittajan lyödä minkä mieli teki, aivan kuten hän oli\nennen tehnyt muille, jotka hän näin juomingeissa oli maahan kaatanut.\nHyvinpä ansaitsi mies selkäsaunan! Jokainen oli iloissaan, kun kerran\noli Antinkin vuoro tullut. Kun Mikko vihdoin hellitti hänen kauluksensa\nja jätti hänet pitkälleen lattialle, kantoivat toverit käsillänsä\nrauhanrikkojan kostajaa ja joivat hänen kunniakseen aina aamuun asti.\n\nKutyfalvi taasen, jonka palkolliset kantoivat huoneesta ja panivat\nkoreasti sänkyyn maata, nukkui puolipäivään saakka ja näki unta, että\nhän putosi korkealta vuorenhuipulta syvään kuiluun ja löi kovissa\nkivissä murskaksi joka jäsenensä. Herättyänsä kummeksi hän kovasti, kun\nhän yhä vielä tunsi ruumiissaan unen vaikutuksia.\n\nTästä päivästä lähtien tuli Mikko Kis Juhana-herran suosikiksi sekä\nsamalla koko seudun miespuolisen seurankin.\n\nTätä viimeistä lausetta selittääkseni täytyy minun mainita, että\nAlamaalla ja eritoten Banatissa on erästä lajia mieslahkolaisuutta,\njoka ei ainoastaan hylkää naisten vaikutusta julkisilla aloilla, vaan\nmyöskin vieroo heitä seuraelämässä ja huveissa. Missä naisia on läsnä,\nsiellä heidän on ikävä, tai kokevat he mitä pikimmin karkoittaa heidät\njoukosta. Tällaisten miesseurojen jäsenet ovat miehiä, jotka eivät\nkotielämässäkään kärsi hellän sukupuolen onnelliseksi tekevää\nläsnäoloa, jotka karttavat kaikkea naisseuraa, paitsi piikoja ja\nkaupunkien halpahintaisia kaunottaria.\n\nJos he ovat naimisissa, pitävät he vaimoaan piikanansa, piikoja taas\nvaimoinansa. Tällaiset seurat ovat omiansa levittämään raakoja tapoja,\nne ovat veijarikouluja herrasmiehiä varten. Jos olisin runoilija,\nsanoisin tällaisia miesseuroja metsiksi ilman kukkia, vaikkei tämäkään\nvertaus pidä paikkaansa, sillä kukoistaahan näissä kanahkakukka ja\npunaiset nenät.\n\nValtiopäivät vuonna 1825 hieman vähensivät tätä väkevien seuraa. Mikä\njoutui minkin viran vuoksi pois ystävien piiristä, ja vaikka\nsamanmielisiä miehiä kokoontuikin Pressburgiin, niin tapahtui tähän\naikaan oloissa kummallinen käänne, sillä uusia oksia kasvoi\nmetsistyneitten mielten orapihlajoihin, alettiin keskustella valtion\nasioista. Tosin olivat huvit vielä sangen hurjia, mutta nyt eivät enää\nkurkku ja keuhkot yksin olleet toimessa, vaan myöskin mieli ja sydän;\nmuisteltiin, että oli etuja ulompana juomapöytääkin, ja että maa,\njota kynnämme ja kylvämme, myymme ja hävitämme, ei vain ole\nperintötiluksemme, vaan myöskin isänmaamme sekä että meillä on tätä\nisänmaata kohtaan velvollisuusvelkaa, joka kasvaa sangen suureksi,\nellemme ajoissa maksa korkoa.\n\nSanalla sanoen: viinipöydän sijaan tulivat nyt viheriät pöydät, joitten\nääreen kokoonnuttiin neuvottelemaan. Miesseurojen sijaan tulivat\nklubit, joissa moni metsistynyt mieli tuli tuntemaan jalomman\ntehtävänsä.\n\nValtiopäivät kutsuivat Kárpáthiperheen vanhimman jäsenenkin\nPressburgiin. Hän erkani kuin erkanikin narreistansa, koiristansa,\njuomaveikoista, heitukoista ja maalaistytöistä. Mutta Mikkoa hän ei\nvoinut jättää. Hänet vei hän mukanansa Pressburgiin. Ehkä hän teki sen\nkuitenkin pilan vuoksi, saadakseen esitellä valeaatelismiehen muille\nylimyksille. Mene tiedä, vaikka vielä joku aatelisneitikin rakastuisi\nmieheen. Syntyisipä mainio pila, kun saisi esitellä ylkäpoikaa heitukan\npunaisessa puvussa.\n\nMikko Kis otettiin mieluisasti vastaan Pressburgin ylhäisiin seuroihin\niloisen luontonsa ja pulskan, miehevän muotonsa vuoksi.\n\nSivistyneillä seuroilla on oma sanastonsa. Törkeyttä sanotaan\nhilpeydeksi, raakoja lauseparsia vain omituisuudeksi, tulisuutta\nmiehuudeksi, epäkohteliaisuutta vakaamielisyydeksi. Täten sai Mikkokin\nkoko joukon hyviä ominaisuuksia ilman suurempia muutoksia kuin\npukeutumalla maalaisviitan sijasta herrojen attilatakkiin. Hän oli\nherraksi syntynyt. Kaikki ihmettelivät hänen miehuullista muotoansa,\npunaisia poskia, solakkaa vartaloa, säihkyviä silmiä, mustia viiksiä,\nmitkä ovat arvokkaampia kuin kaikki tieteet, sillä järkeä, taitoa ei\nkukaan kysynytkään. Kun hän istui ratsunsa selkään sanaa sanomatta, oli\nhän enemmän arvossa pidetty, kuin satakunta tiedemiestä, jotka\nkirjoituspöytänsä ääressä tulevat köyryselkäisiksi; ja vaikka hän\nviisaasti olikin vaiti politiikasta keskusteltaessa, niin osasi hän\nvuorostansa kyllä puhua siellä, missä isänmaan isät olivat vaiti,\nnimittäin naisseuroissa.\n\nUseita huhuja oli liikkeellä hänen lemmenseikkailuistaan ylhäisten\nnaisten kanssa, jotka olivat yhdellä tai toisella tavalla suosineet\npulskaa seikkailijaa. Tosin ei kukaan tietänyt, missä hänen tiluksensa\nsijaitsivat, mutta rahaa näytti hänellä aina olevan yllin kyllin.\n\nJuhana-herraa salaa nauratti, sillä helluntaijuhla lähestyi taas, ja\nnuorista ylimyksistä jo suurin osa sinutteli Mikkoa. Huolellisten\näitien kuultiin tiedustelevan tämän kunnon miehen olosuhteita, sillä he\nolivat mielissään, kun hän oli heidän tyttäriensä seurassa, ja\nkuiskailivatkin suurena salaisuutena parhaimmille ystävättärillensä,\nettä monista merkeistä päättäen on kunnon kavaljeerilla vakavia\naikeita.\n\nTällaiset salaisuudet tulivat pian ilmi. Vanha Kárpáthi tuli hyvin\nkummalliseksi; usein remahti hän vakavassa seurassakin kovaan nauruun,\nkun hänen mieleensä johtui, että muutaman päivän perästä tuo\nylistetty kavaljeeri on oleva hänen heitukkansa. Kerran keskellä\nvaltiopäiväistuntoakin, kun oli paljon herrasväkeä parvella\nkuuntelemassa ja paraikaa pöytäkirjaa luettiin, remahti hän kovaan\nnauruun nähdessään, miten parvella istuvat naiset lorneteillaan\ntirkistelivät Mikkoa. Naurustaan sai hän rangaistuksen. Mutta hän\nmaksoi heti sakot kaksinkerroin, kun ei tällä kertaa ollut voinut\nnauruaan pidättää.\n\nVihdoin tuli kaikkein hauskin päivä. Helluntai oli käsissä.\n\nKárpáthi laittoi kaupungin puistoon suuret kestit, joihin hän kutsui\nkaikki Mikon tuttavat.\n\nMainion hauskaa esitellä seuralle omana palkollisena tuo useasti\nylistetty sankari. Juhana-herra ei olisi tätä hauskuutta myynyt mistään\nhinnasta.\n\nKello löi neljännestä vaille neljä.\n\nOli käsketty helluntaikuninkaan odottaa siihen asti eteisessä, ja vasta\nkellon lyömällä pääsi hän Juhana-herran puheille.\n\n-- Mitä uutta muotia tämä on, huudahti Mikko sisään päästyänsä ja\nheittäytyen nojatuoliin istumaan: annetaan ihmisten odotella kymmeniä\nminuutteja eteisessä!\n\nJuhana-herran suussa oli piippu, johon hän juuri oli pannut tupakkaa.\n\n-- Tulepas, Mikko poikaseni, lausui hän viekkaasti, sytyttämään\npiippuani.\n\n-- Tuossa on sytytin ihan vieressänne; sytyttäkää itse!\n\nJuhana-herra ällistyi.\n\nVarmaan oli mies peräti unohtanut, mikä päivä oli käsissä. Sitä\nparempi, hän tulee hämille saadessaan asian kuulla.\n\n-- Tiedätkös, poikaseni, että tänään on helluntai?\n\n-- Se on papin ja almanakan tekijän asia; mitä se minuun koskee?\n\n-- Vai niin! Ajattelepas, että neljännestä vailla neljä loppui tänään\nhelluntaikuninkuutesi!\n\n-- Mitä sitten? -- kysyi Mikko vähääkään hämmästymättä, nenäliinalla\npyyhkien takkinsa opaalinappia.\n\n-- Mitäkö sitten! -- huudahti Juhana, joka jo alkoi suuttua. Sitä,\nettet enää ole mikään herra!\n\n-- Mikäs sitten olen?\n\n-- Mitäkö olet? Moukka olet, veijari olet, lurjus, maankulkuri roisto;\nsaat suudella kättäni, jos otan sinut heitukakseni, ettet kuolisi\nnälkään tai hirsipuussa.\n\n-- Ei sinne päinkään! -- vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen. Minä\nolen aatelismies Mikael Kiss. Almásfalvin perillisiltä ostin tiluksen\nikuiseksi perinnöksi sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista,\nja tilalle olen lainhuudatuksen hankkinut, niin että se varmaan on\nminun omani.\n\nJuhana-herra oli mennä hämmästyksestä selälleen.\n\n-- Sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista! Milloin ja mistä\nolet sinä niin paljon rahaa löytänyt?\n\n-- Kunniallisella tavalla, vastasi Mikko Kiss hymyillen, pelatessani\neräänä iltana muutamien aatelisveikkojen kanssa. Voitin enemmänkin,\nmutta jäännöksellä olen aikonut rakentaa komean kartanon, missä vietän\nkesäni tästälähin.\n\nJuhana-herralle kävi asia kyllin selväksi. Pressburgin valtiopäivillä\nvoitettiin ja hävittiin suurempiakin summia.\n\nMutta yhtä seikkaa hän ei voinut vieläkään käsittää.\n\n-- Kuinka olet sinä voinut ostaa aatelisen sukukartanon? Ethän sinä ole\nmikään aatelismies?\n\n-- Sangen yksinkertainen seikka! Kun hiljan olin pari viikkoa poissa,\nkävin eräässä komitaatissa Tonavan tuolla puolen ja annoin kuuluttaa\nsiellä, että eräs aateliseen Kiss-sukuun kuuluva jäsen etsii täällä\neläviä sukulaisiansa; jos täällä on Kiss-sukuisia aatelismiehiä, jotka\nmuistavat Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa, ja heillä on vielä\naateliskirjat hallussaan, sekä tahtovat antaa nämä allekirjoittaneelle,\nniin saavat he tuhannen floriinin palkinnon, kun ilmoittavat itsensä\nhänelle. Viikon kuluessa muisti yhdeksänkuudetta Kiss-sukuun kuuluvaa\nhenkilöä Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa tuoden minulle\naateliskirjansa. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita, missä oli paras\nvaakuna. Sitten syleilimme toinen toisiamme, sukutaulu tehtiin, minä\nmaksoin tuhat floriinia, he ottivat minut sukuunsa, antoivat kuuluttaa\ndiploomini komitaatissa, ja nyt olen aatelismies, tuossa on vaakunani\nsormuksessa.\n\nJuhanasta oli tämä kepponen vielä hauskempi kuin hänen oma tuumansa.\nHän ei suuttunut, vaan syleili viekasta seikkailijaa, joka oli pettänyt\nkaikki, ja todenteolla omistaen hänelle pilan vuoksi annetun osan oli\nnarrannut koko maailmaa, silloin kuin toiset aikoivat häntä narrina\npitää.\n\n\n\n\nIX.\n\n1825.\n\n\nTällaista oli seuraelämä Unkarissa tämän vuosisadan ensimmäisellä\nneljänneksellä...\n\nUseat ylimyksistämme eivät siihen aikaan tietäneet mitään\nisänmaastansa, missä heillä oli äärettömät tilukset. Esi-isien kieli\noli heille tuntematonta, ehk'eivät kaikki olleet sitä ikinä\nkuulleetkaan. Vieraissa maissa tuhlasivat he tavaransa, mielettömällä\napinoimisella sielunsa voimat, kiersivät ympäri maailmaa etsimässä\nturhia nautintoja, siten menettäen suurimman nautinnon, joka on\nhyödyttää isänmaata.\n\nMiehet, jotka olisivat voineet ikuistaa maineensa tuhansien\nkiitollisten sielujen siunauksilla, olivat iloissaan, kun narrien ja\nlaiskurien näyttämöllä pääsivät muutamaksi päiväksi narrisankareiksi.\nEurooppalaista sivistystä ostivat he kalliista hinnasta, myymällä\nisänmaanrakkautensa. Epäiltäväksi jää kumminkin, ovatko huvitusten\nhienous, salonkitavat ja klubisääntöjen sekä kaksintaistelulakien\ntunteminen pääseikkoja eurooppalaisessa sivistyksessä?\n\nToinen, paljoa pienempi osa ylimyksiämme pysyi kotimaassa, arvellen\nsäilyttävänsä esi-isien tavat ja alkuperäisen unkarilaisen luonteen\nhylkäämällä kaiken sivistyksen. Tämä oli todellinen rosvojoukko, jonka\njäsenet maalaisviitoissa ja -turkeissa esiintyivät tanssiaisissa,\nkulkivat kaduilla musikanttijoukko edellä; kulkivat talosta taloon\nviikkokausia mässäten ja juhlien; pitivät tiedemiestä hupsuna, kirjoja\nelinajan lyhentäjinä, työtä moukkain velvollisuutena, sekä elivät siinä\nautuaassa luulossa, että he ovat sekä todellisen elämänviisauden\nkeksijöitä että myöskin hyviä isänmaanystäviä, sillä he eivät muka\nulkomaan oloja edes tunnekaan.\n\nNäihin kahteen luokkaan jakaantui alhaisempikin aatelisto. Joko oli\netevistä perheistämme kansallinen henki kokonaan karkoitettu; perheen\nisä puhui vaimonsa ja lastensa kanssa vierasta kieltä, vain\npalkollisia puhuteltiin unkarin kielellä; pojat, tyttäret vietiin\nkasvatuslaitoksiin, joissa opetus vähimmän muistutti omaa\nkansallisuutta, kansamme kieltä; olisi ollut julkinen solvaus kotimaan\nkielellä puhutella tai pyytää tanssiin sivistynyttä neitiä yleisissä\ntanssihuveissa; sellainen pyytäjä sai olla varma siitä, että hänelle\nsuututaan, sillä tätä kieltä käytetään vain palkollisia puhuteltaessa.\nNäin olivat asiat perin unkarilaisissa kaupungeissakin. Taikka vallitsi\naatelispiireissä vastakkaiset, hurjat ja raa'at tavat, kansallistunne\nkoetti vastustaa kaikkea sivistystä; pojat, tyttäret eivät saaneet\noppia mitään; eihän tyttöjen muka tarvitsekaan mitään oppia, sillä mitä\ntaitamattomampi nainen, sitä parempi vaimo; poikien taas annettiin\nopiskella siinä tapauksessa, että heitä syntyi liian monta, kun ei\nikivanhoilla metsästysmailla löytynyt tarpeeksi jäniksiä kaikille. Joku\nheistä oppi latinan kieltä ja rupesi asianajajaksi, mutta muuta kuin\nlakitiedettä hän ei saanut tuntea.\n\nEntä kansa? Sitä ei ollut olemassakaan. Päivätöissään kansaa tosin\nväliin tavattiin, mutta ei sitä siihen aikaan ollut tapana kansaksi\nnimittää. Sana \"työ\" oli meillä tuntematon. Mitä työtä olisikaan\nunkarilainen aatelismies tehnyt? Kauppiaat, käsityöläiset olivat\nenimmäkseen saksalaisia.\n\nMaanviljelijäksi kelpasi talonpoika, taloudenhoitoon ei paljon tietoja\ntarvittu.\n\nMitä hyötyä tieteistä? Mihinkä ne kelpasivat? Paljosta istumisesta sai\nvain perätaudin, ja joka ei aikonut professoriksi, hänellä ei ollut\nmitään hyötyä tiedoistansa.\n\nEntä kielen viljeleminen? Surkeina esimerkkeinä olivat nälkäiset\nrunosepät ja maata kiertävät ilveilijät, jotka kovan onnen pakoittamina\ntai koulusta ajettuina olivat joutuneet tälle ohdakkeiselle uralle.\n\nNukkuvan kansan keskuudesta nousi pari etevämpää kykyä, jotka antoivat\naihetta luuloon, että tämän soran ja hiekan alla löytyy kultaakin, kun\nvaan kaivetaan päivän valoon.\n\nOli meillä vielä jaloja naisia, jotka pitivät äidillistä huolta orvoksi\njoutuneesta kansallisuudestamme, esim. rouva Anna Urményi Unkarissa,\nrouvat Teleki, Bornemisza ja Bánfy Siebenbürgissä. Yön viimeisinä\ntähtinä ja uuden aamun kointähtinä pysyvät he ikuisessa muistossa.\n\nYlimystemmekin joukosta tulemme tapaamaan useampia sivistyksen ja\nedistyksen taistelutantereella. Ihmeteltävällä lujuudella taistelevat\nhe ulkomaalaistumista vastaan, sivistykselle Unkarin maassa alaa\nraivaten.\n\nVihollisia heillä oli; suo edessä, vetelä takana.\n\nNäitten jalojen miesten joukosta pysyvät ikuisessa muistossa Yrjö\nFestetics, Unkarin \"Helikonin\" perustaja sekä hänen arvokas lankonsa\nkreivi Frans Seéchényi, kansallismuseon luoja; Rády; Teleki; Majláth;\nPodmaniczky; Dezsewffy, jotka olivat uuden kansallisen liikkeen\nlipunkantajia. Tämä liike alkoi siihen aikaan, jolloin yleensä\nluultiin, ettei Unkarin kansa kelpaa muuksi kuin kalvankantajaksi;\nolipa sellaisia, jotka sitäkin epäilivät.\n\nIlmestyivät nousevan aamuruskon laulajat: Berzsényi, Kazinczy, molemmat\nKisfaludyt, Kölcsey, Vörösmarty ja Bajza, kaikki silloin vielä nuoria\nkykyjä, -- siitä onkin jo kulunut kahdeksankolmatta vuotta.\n\nSyntyi sanomalehtiä, joista meidän aikalaisiltakin on paljon oppimista.\n\nJaloja, vakavia taiteilijoita liittyi yhteen julistamaan taiteen ja\näidinkielen ihanuutta, He voittivat ennakkoluulot, jotka enimmin\nrasittivat taiteilijoita. Siebenbürgiläiset saivat pikemmin kun\nunkarilaiset valmista aikaan. Samana vuonna avattiin äsken\nvalmistunut komea kansallisteaatteri Klausenburgissa niin suurilla\njuhlallisuuksilla, että ne jo sinänsä hankkivat laitokselle pysyvän\narvon. Kaksikymmentä miestä ja naista Siebenbürgin etevimmistä\nperheistä, kaikki vakavia ja arvossa pidettyjä henkilöitä, ryhtyivät\nnäyttelemään ensimmäistä kappaletta, jolla kansallisen sivistyksen uusi\ntemppeli vihittiin.\n\nTällaisia tapahtui vuonna 1825, jolloin uusi aikakausi kansamme\nhistoriassa alkoi.\n\nUusi elämä, uusi verenkierto jokaisessa yleiselämän suonessa; ihmisiä,\njotka heräsivät unesta tahtomatta uskoa, että olivat nukkuneetkaan;\ntoiset yhä nukkuivat ja uneksivat, että kaikki on nukuksissa.\n\nEn puhu tämän vuoden valtiollisista tuloksista, valtiopäivien\notteluista; en pidä itseäni tarpeeksi älykkäänä enkä tarpeeksi\ntuhmanakaan puhuakseni näistä asioista. On seikkoja, joista viisas mies\nsaattaa paljonkin puhua, mutta onpa semmoisiakin kohtia, joissa\nviisauskaan ei ole paikallansa.\n\nMutta tämän vuoden tulokset näkyivät elämässäkin. Pressburgin\nvaltiopäivät sekä laativat uusia lakeja hallinnon parantamiseksi että\nrikastuttivat seuraelämää uusilla aatteilla, uusilla sankareilla.\n\nSuurin osa näistä on meille jo ennaltaan tuttu. Muutaman kuukauden\nperästä valtiopäiväin avajaisista tapaamme Pressburgissa sangen\nmiellyttäviä ryhmiä. Puolueita on syntynyt, eri mielipiteitä on jo\nkonferenssien ja klubien kautta tullut seuraelämään.\n\nTutuilla sankareillamme on millä missäkin etevä asema.\n\nEnsiksi sopii meidän mainita kreivi Tapani, jonka älyä ja viisautta\nvakavin osa isänmaanystävistä ihmettelee; jonka luonne on niin ylevä ja\nrehellinen, etteivät hänen ystävänsä tohdi häntä rakastaa, eivätkä\nviholliset vihata, vaan kumpikin puolue kunnioittaa häntä.\n\nNiilo ei enää käy hänen kanssansa käsitysten. Tulisempi innostus on\nhänet johtanut jyrkemmille teille. Hänen ympärillensä on kokoontunut\nkuumaverinen nuoriso, tulisimmat isänmaanystävät, joilla sydän on\nlähempänä päätä kuin toisilla. Häntä ylistävät sekä ne, jotka ovat\nunohtaneet entisyyden, että kaikki, jotka rientävät hautaamaan\nentisyyden tulevaisuuteen.\n\nKuten hän oli ennustanut, eivät runoilijain kutsumukset saattaneet\npoissa olevia ylimyksiämme kotiin, vaan valtiopäivät. Nämä kutsuivat\nkotimaahan jokaisen, jolla vielä oli rahtunenkin ylpeyttä.\nVälttääksemme kaikkea väärinkäsitystä tässä kohden, huomautamme,\nett'emme tarkoita kansallista ylpeyttä. Omasta ylpeydestä tässä on\npuhe.\n\nKun kymmenen tuntia kestävän yhteisistunnon alkaessa astumme\nparlamenttihuoneen ovelle, niin on rintamme riemusta pakahtua\nnähdessämme noita muhkeita ja jaloja isänmaanystäviä saapuvan yhden\ntoisensa perästä komeissa vaunuissa, lakeissa haikaransulka,\nmuinaisunkarilaisissa, nahkakauluksella ja nyöreillä varustetuissa\nviitoissa, kallisarvoiset miekat vyöllä, soreat viikset ylähuulessa,\ntai tuuhea poskiparta. Heistä tunnemme sekä tuttavamme Pariisista, Béla\nKárpáthin, Fennimoren, Liviuksen, että muita unkarilaisia valtaherroja.\nSydämemme iloa häiritsee vain se seikka, että enin osa näistä Unkarin\nylimyksistä vaivoin osaa lausua unkariksi: \"äänestän ehdotuksen\npuolesta\" (tai ehdotusta vastaan). Pitemmät puheet osataan pitää vain\nlatinan kielellä.\n\nMutta tuskin tunnemme Juhana Kárpáthia, unkarilaista Nabobia, tuossa\nkomeassa, jalokivistä hohtavassa asussa. Suuren, hantelan ruumiinsakin\nvuoksi edustaa hän tietysti vanhoillaan pysymisen aatetta ja onkin\nsentähden nuorten vastustajien ainaisena pilan ja ivan esineenä. Näistä\nvastustajista ei yksikään ole niin terävä ja myrkyllisesti ivaava kuin\nhänen veljenpoikansa, joka jo senkin vuoksi oli palannut Unkariin, että\nsaisi vainota setäänsä yleisten kiistojen taistelutantereella.\n\nUnkarin valtiopäiville ei häntä niin paljon saattanut ajatus esiintyä\nloistoisasti ja päästä mainioksi sekä alkaa valloitussota kaikista maan\nääristä tänne kokoontuneitten ylimysten vaimoja ja tyttäriä vastaan,\nkuin ajatus saada joka päivä tavata setäänsä semmoisella paikalla,\nmissä tämä ei voi päästä pakoon ja missä hän saa loukata setäänsä\nvereen asti tämän voimatta puolustaa itseänsä.\n\nJos setä olisi kuulunut vastustuspuolueeseen, niin olisi Béla ollut\nvanhoillinen. Mutta nyt oli laita päinvastoin, ja Béla oli niin kiivas\nvastapuoluelainen, että kumppanitkin alkoivat häntä ihmetellä.\n\nVielä yhden vanhan tuttavamme nimen tulemme usein tapaamaan, -- emme\ntosin kiivaista kiistoista puhuvien valtiopäiväkertomusten palstoilla,\nemmekä Wienin muotiseikoista puhuvissa lehdissä, vaan kaikilla\nvapaamielisen edistymisen aloilla, kaikissa nimilistoissa\nhyväntekeväisiä tarkoituksia varten ja kansallisten laitosten\nperustajien joukossa. Tämä nimi on Rudolf Szentirmay, jota tavallisesti\nseuraa kaikissa ihmisystävällisissä ja jaloja aatteita kannattavissa\nyrityksissä vielä toinenkin nimi, nimittäin Flora Szentirmay-Eszéki.\nKaikki olemme siis kotona.\n\nTunnemme, että elämme tärkeällä aikakaudella; sen tuntee joka ihminen.\n\nSuuria aatteita, laajoja parannuspuuhia ilmestyy julkisuuteen.\nKahviloissa luetaan innokkaasti sanomalehtiä, iltahuveissa ja pidoissa\npuhutaan muustakin kuin metsästyksestä ja muotiseikoista, naiset\nalkavat valita kansallis- ja puoluevärejä pukuihinsa, yleinen mielipide\njoko ylistää lemmikkejänsä tai masentaa vainoomiansa. Päivisin käy\nyleisö yhtä uteliaana kuuntelemassa valtiopäiväin keskusteluja kuin\nteaatterissakin, ja iltasin käyvät isänmaan isät teaatterissa vielä\nmieluummin kuin valtiopäiväistunnoissa.\n\nTänään on julkinen ylimysten (ylähuoneen) istunto; kuulijain parvet\novat täpötäynnä kaikenlaisia ja kaikensäätyisiä kuulijoita, sillä\nedellisenä päivänä levisi huhu, että tänään tapahtuu ankaria otteluja.\n\nParhaimmat puhujat tulevat puhumaan; tänään kuullaan sekä\neläköönhuutoja että vihellyksiä.\n\nEsillä on tärkeä kysymys, jonka kohtalosta riippuu jommankumman\npuolueen voitto. Sekä alhaalla salissa että ylhäällä parvilla\nkuunnellaan tarkasti, pöytäkirjaa julkiluettaessa vallitsee yleinen,\nsyvä hiljaisuus, niin että voi kuulla pikakirjoittajan kynän rapinan.\n\nNyt esiintyy pitkäpiimäisyydestään ja laveasta lausetavastansa tunnettu\npuhuja, hän alkaa pitkän latinalaisen puheen, jonka laaja alkulause\nantaa aavistaa lopun etäisyyttä.\n\nSe osa yleisöä, joka ei ymmärrä kieltä, alkaa ikävystyä tästä\nyksitoikkoisesta huvituksesta, kuulijat taasen ovat harmissaan.\nNuoret valtiopäivämiehet alkavat jo levottomina helistellä\nmiekkojansa. Muutamissa merkillisimmissä kohdin puhetta huudahtelevat\nvastustusmiehet: ohoo! -- Kun taasen puhujan lauseet käyvät liian\nsietämättömiksi, huudahtaa joku: \"kuulkaamme!\" ja niin kuuluu hänen\nperässään satoja \"kuulkaamme\"-huutoja, joten puheesta ei voi kuulla\nniin mitään.\n\nPuhujaa ei tämä ollenkaan häiritse; suurimman hälinän aikanakin hän\nvain jatkaa juttuansa, sivullensakaan katsahtamatta, kunnes melu\nvihdoin itsestään loppuu.\n\nHänen puheensa herättää suurta kiihkoa ylimystössä. Useat kiivaammat\nvaltaherrat nousevat keskustelemaan etempänä istuvien kumppaniensa\nkanssa. Missä kolme tai neljä samanmielistä on yhdessä, siellä\nkuiskaillaan kiivaasti liikehtien ja päät yhdessä; kuulijat tuumivat:\nmitähän siellä keskustellaan?\n\nEräällä parvella, joka on sekä mies- että naiskuulijoita täynnä, seisoo\njoukko nuoria, mustiin attilatakkeihin ja kapeisiin unkarilaisiin\nhousuihin puettuja juristeja.[14] Heistä on yksi jo kauan aikaa\noleskellut Pressburgissa, toiset ovat luultavasti vasta äskentulleita,\nsillä he ihmettelevät kovasti kaikkea, mitä näkevät ja kuulevat,\nja kyselevät tuolta Pressburgin mieheltä: kuka tuo on, joka nyt\nnousi ylös tuoliltaan? Kuka tuo on, joka pisti kynänsä tolppoon? Kuka\nistuu tuolla, selin tänne? Missä istuu se ja se? Kuka kuuluu\nvapaamielisiin ja kuka ei kuulu, ynnä muita samanlaisia kysymyksiä.\nPressburgin mies taasen osaa tietysti antaa tyydyttävän vastauksen\nkaikkiin näihin kysymyksiin, sillä hän on asunut kaupungissa aina\nvaltiopäivien avauksesta asti, praktiseeraa personaaliksen (ylähuoneen\npuheenjohtajan) luona, sekä on jokaisen kuuluisan miehen tuttava. Hän\ntietää muka senkin, missä kahvilassa kummankin puolueen miesten on\ntapana käydä. Täten on hän saanut korkean arvon kumppaniensa silmissä.\n-- Katsokaas, tuo tuolla on Béla Kárpáthi -- näytti hän toisille --\nsepä vasta kunnon mies; ei ole niin vapaamielistä koko ylimysjoukossa!\nYmmärtänettehän sen itsekin, sillä hän tohtii vastustaa omaa setäänsä,\njoka kuuluu konservatiiveihin! Uskaltaisinko minä sanoa sanaakaan\nYrjö-setääni vastaan? Eikä hän ole muuta kuin varatuomari. -- Tuolla\nKárpáthilla on jalo luonne, hän on suuri mies; osaa unkariakin ja puhuu\nsitä niin hyvin, että mekin ymmärrämme.\n\nMetsistyneet nuorukaiset ihmettelivät kovasti.\n\n-- Katsokaas, hän ei pidä puhujan jutuista, ottaa kynän käteensä;\nnähkääs, miten uhkeasti hän sen työntää tolppoon. Varmaan tekee hän\nmuistutuksen edellistä puhujaa vastaan tai laatii uutta ehdotusta.\nAhaa, nyt antaa hän paperin kulkea kädestä käteen. -- Kaikki myöntävät,\nnyökkäävät päätänsä. Hän on järjen mies!\n\nTällä aikaa piirsi nuorempi Kárpáthi sedästänsä, jota vastapäätä hän\nistui, huviksensa irvikuvan, missä kunnon herra oli kuvattu pässiksi,\njoka märehtii vanhoja erioikeuskirjoja. Paperin hän antoi\nnaapureillensa, ja sitä luulevat juristit joksikin tärkeäksi\nesitykseksi.\n\n-- Katsokaas vain, nyt lähtee kaksi miestä hänen puheillensa. Tunnen\nheidät hyvin. Kummeksin vain, miksi he häntä puhuttelevat, sillä\novathan he toista puoluetta. Kas, kuinka ylpeästi hän viittaa, että hän\non ajallansa heille vastauksen antava. -- Näyttävät vielä epäilevän.\nTulkoon vain asia puheeksi, niin hän heille sanoo, mitä ovat miehiä...\n\n-- Lyödään vetoa, että tyttö tulee tänne, lausui Kárpáthi noille\nkahdelle ylimykselle, jotka tällä hetkellä hänen tuoliinsa nojautuen\npuhelivat hänen kanssansa.\n\n-- Minä en usko, ennenkuin näen, vastasi Livius, hoikka, käyränenäinen\nmies. Tyttö on erittäin ankarasti kasvatettu.\n\n-- Loruja! Tyttö kuin tyttö! Kaikilla heillä on sydän, pitää vain\nlöytää avain, joka sen avaa.\n\n-- Mutta siihen sydämeen et pääse tiirikallakaan. Tyttöä vartioi\njumalinen, päiväkaudet rukoileva täti ja äreä, karhumainen setä, jotka\naina ovat hänen kintereillään.\n\n-- Pieni asia! Jumalisen tädin me petämme, äreän sedän peloitamme\npakoon, ja Hesperiidien yrttitarha on meidän.\n\n-- Minä sanon vieläkin kerran, että tytön luokse ei pääse, häntä ei\npäästetä yleisiin huveihin, hän ei käy koskaan teaatterissa, ei\nkävelyllä eikä missään, missä muita ihmisiä on liikkeellä, kirkkoa\nlukuunottamatta, mutta sielläkin hän istuu urkuparvella kuorolaulajien\njoukossa.\n\n-- Tämän olen jo aikoja tietänyt. Minulle on ennenkin sanottu, että\ntytöllä on kaunis ääni. Hyvä! Tästä tiedämme, että tyttö mielellänsä\nantaa äänensä kuulua ja että hänellä on taipumusta laulajattareksi.\nTähän taipumukseen saattaa istuttaa monenmoisia hedelmiä. Kuten\ntiedätte, olen lyönyt tuhat tukaattia vetoa Fennimoren kanssa siitä,\nettä tyttö on vuoden kuluttua asuva minun luonani.\n\n-- Uskomattomalta kuuluu, kun ajattelee, miten surkean lopun saivat\nFennimoren yritykset tämän tytön suhteen.\n\n-- Miten? Miten? Kuinka hänen on käynyt? -- kyseli kolmas, joka juuri\noli seuraan saapunut.\n\nAbellino oli heti valmis tekemään asiasta selkoa.\n\n-- Tuo kunnon poika lähetti lemmenlahjoja tytölle, joka antoi ne kaikki\ntädillensä. Tämä viekas, muka jumalinen noita-akka määräsi Fannyn\nnimessä lemmenkohtauksen Fennimorelle talon takana olevaan puutarhaan.\nTämä tulikin määrätyllä tunnilla aukijätetystä takaovesta paikalle,\nodotteli levottomana hyvän aikaa karviaispensaiden takana, mutta kun ei\nketään kuulunut, huomasi hän vihdoin tulleensa petetyksi. Hän aikoi\nlähteä tiehensä, mutta kas, ovi, josta oli tullut, olikin nyt lukossa.\nTuumii, mitä nyt tehdä? Vaarallista oli kolistelemaan ruveta, sillä\npihan puolella olivat Boltay-mestarin kahdeksan nikkarinsälliä työssä.\nJos he kuulevat kolinan, antavat he hänelle semmoisen selkäsaunan,\nettei hän enää nahkaansa omakseen tunne. Ylt'ympärillä taasen oli\nkorkea kiviaita. Ei ollut muuta neuvoa, kun alistua kohtaloonsa ja\nmennä maata kukkapenkkien väliin ja odottaa, kunnes puutarhuri aamulla\ntulee avaamaan oven. Tämäpä vasta kova kokemus Fennimorelle; hän, joka\nei saa unta, jos lakana on rypyssä, ja joka maata mennessänsä pesee\nitsensä ensin monenmoisissa vesissä. Päälle päätteeksi rupesi vielä\npuoliyön aikana satamaan vettä ja sitä tuli aamuun asti, ikäänkuin\nsaavista kaataen. Koko puutarhassa ei ollut pienintäkään suojusta, ei\nanssaria, ei edes parsalavaakaan, jonka alle olisi päässyt suojaan.\nTätä huvia kesti kello kuuteen asti aamulla. Vasta silloin pääsi\nFennimore vihmasaunasta. Hänen yllänsä oli nankinikankaiset housut,\nsamettikauluksinen hännystakki, ja päässä kastorihattu. Ajatelkaas,\nmiltä hän näytti! Jokaiselle tuttavalle, jonka hän kotimatkalla tapasi,\nselitti hän tulevansa Tonavan virrasta, mistä hän muka oli pelastanut\nhukkumaisillaan olevan pojan.\n\n-- Sen vuoksi hän niin kernaasti meni Fannyn siveydestä vetoa lyömään.\n\n-- Tietysti. Jos hän voittaa vedon, on hän oikeassa ja saa vielä tuhat\ntukaattia; jos hän taasen häviää, on hänellä korvauksena tieto, että\ntyttö on langennut, vaikkei se hänen toimestansa käynytkään, -- Olen\nvarma siitä, että hän häviää. Vuoden kuluttua on Fanny oleva ihan\nsisartensa kaltainen.\n\n-- Ja mitä tietä aiot päästä perille?\n\n-- Sitä en ilmaise. Siinä kyllä, kun tiedätte minun jo päässeen niin\npitkälle, että tyttö tänään tulee parvelle, viidennen pylvään viereen,\nmissä nuo lakimiehet seisovat, täsmälleen yksitoista...\n\nNäin opettavainen keskustelu oli seuralla, jota lakimiehemme\näärettömästi ihailivat. Tällä välin vaihtoivat toiset isänmaan isät\nkovia sanoja jostakin tärkeästä yleisestä asiasta.\n\n-- Katsokaapas, lausui juristiylimys vasta-alkaville veikoillensa, nyt\nkatsoi armollinen herra minuun. Hän tuntee minut hyvin, olen häntä\nusein puhutellut, kun esimieheni on lähettänyt minut viemään\n\"sirkuläärejä\" (kiertokirjeitä) hänelle. Varmaan katsahti hän tänne\nhuomauttaakseen meille, että hän pian aikoo puhua. Me vastaamme\neläköönhuudoilla. Huutakaa sitten, pojat, aikalailla!\n\nSamassa kuului naispuvun kahinaa miesten takaa, ja muutamat, joilla oli\naikaa katsahtaa taaksensa, huomasivat sievästi puetun porvaristytön,\nvanhan, mutta sangen koreasti puetun naisen seurassa. Tyttö ei voinut\nolla kuuttatoista vanhempi; vartalo oli solakka ja hoikka, kasvot\nterveen ja raikkaan näköiset, tavaton puna heloitti poskilla, huulet\nvärisivät ikäänkuin pelosta. Edessä seisovien olkain ylitse koettaa hän\nkatsoa alhaalla istuvia, samalla kuin tuo koreapukuinen rouva kuiskaa\nmuutaman sanan hänen korvaansa, jonka johdosta tyttö monta kertaa\nuteliaasti kysyy häneltä hiljaa: \"kuka?\"\n\n-- Tuolla on tyttö! -- kuiskasi Abellino tovereilleen ja tirkisti\nlornetillaan parvekkeelle. Hän tuli aivan äsken; tuolla hän seisoo\nlakimiesten takana. Nyt ei häntä näy, kun tuo pitkä mieshöntelö on\nedessä. Nyt näkyy hän taas; posket punaiset, suuret mustat silmät\nnäyttävät aroilta. Älkää katselko sinne niin paljon, hän pelästyy.\nLempo vieköön tuon miehen tytön edestä!\n\n-- Kas; kas! -- puhui lakimies. Hän viittasi minua kohden, toisetkin\narmolliset herrat katsovat tänne. Varmaan puhutaan minusta. Esimieheni\nkehuu minua aina hänen kuultensa. Kas vaan, kuinka hän katsoo minuun!\nEhkä pitäisi häntä tervehtiäkin.\n\nKunnon mies alkoi joutua hämille. Muutteli yhä asentoa, milloin otti\nsapelin käsivarrellensa, milloin taas nojasi siihen, siveli viiksiänsä,\nkääntyi toverien puoleen puhellen heille naurettavan vakavasti. Milloin\noli hän kovin lempeän näköinen, milloin taas hymyili viisaasti, kuten\nnuorten miesten on tapana, silloin kuin heitä paljon katsellaan.\n\nHän ei enää voinut kantaa kaikkea tätä kunniaa; nuo häneen kääntyneet\nlornetit polttivat tulilasin lailla hänen kasvojansa. -- Hän sanoi\ntovereilleen, että hänen täytyy mennä esimiehensä luo; jos Kárpáthi\nsillä aikaa puhuisi, niin pyysi hän heidän kuuntelemaan tarkasti, jotta\nvoisivat hänellekin kertoa. -- Näin sanoen pakeni hän tiehensä.\n\nHänen poistumisensa kautta syntyneestä aukosta tuli kauniin\nporvaristytön vartalo näkyviin. Tyttö ei kuitenkaan viipynyt parvella,\nvaan läksi taas seuranaisensa kanssa pois.\n\n-- Oli todellakin soma tyttö, lausuivat alhaalla. Pirullisia vehkeitä\ntuolla Bélalla!\n\nNyt loppui vastapuolueen viimeisen puhujan puhe, jota seurasi kuulijain\nnostama hälinä.\n\n-- Mitä melua tämä on? -- kyselivät toisiltaan keskenänsä juttelevat\nnuoret isänmaan ystävät. Mistä on puhetta?\n\nEstääksensä uutta kiivasta keskustelua syntymästä näki puheenjohtaja\nhyväksi ryhtyä äänestykseen, hyväksytäänkö alahuoneen esitys vai ei?\nAnkarien valtiomiesten kasvot olivat vakavia, äänestettiin sekä myöten\nettä vastaan. Nuoremmat äänestivät miten kunkin päähän pisti.\n\nJuristiemme oli helppo kirjoittamattakin muistaa, mitä Abellino puhui.\n\n-- No? No? -- kyseli sankari kotiin palaavilta tovereiltansa: mitä\nKárpáthi lausui? Eikö hän puhunut mainiosti? Eikö ollut juhlallista\nkuulla?\n\nHän lausui: \"minä hyväksyn alahuoneen esityksen\".\n\n-- Niinkö sanoi? Kuinka älykkäästi!\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\nErään perheen kirous.\n\n\nSiihen aikaan asui Pressburgissa eräs kuuluisa perhe, jos nimittäin\nsurullista kohtaloa saattaa kuuluisuudeksi sanoa.\n\nNimittäkäämme sitä Mayerin perheeksi. Tämä nimi on niin monella\nihmisellä, ettei kukaan saata siitä loukkaantua.\n\nPerheenisä oli jonkun yleisen rahaston hoitaja, ja hänellä oli viisi\nkaunista tytärtä.\n\nTytöt olivat kaikki kauniita, toinen toistaan ihanampia, suloisempia.\n\nJumalan siunaamia lahjoja nämä viisi lasta! Kaksi heistä oli jo v. 1818\ntäysikasvuisia; reduttien kaunottaria, tanssien kuningattaria! Hienot\nherrat, ylimyksetkin heitä tanssittivat. Heitä sanottiinkin vain\n\"kauneiksi Mayerin tytöiksi.\"\n\nSekä isä että äiti olivat iloissaan tästä kunniasta. He kasvattivat\ntyttärensä heidän kauneuteensa sopivalla tavalla. Tytöt eivät saaneet\naskaroida taloustoimissa eivätkä alhaisissa töissä, vaan heidän piti\nelää komeasti, herrastavalla, sillä heille oli aiottu jalompi asema\nyhteiskunnassa. Tavallisten kutomakoulujen sijasta kävivät he\nparhaimmissa kasvatuslaitoksissa. Yksi heistä osasi hyvin koruompelua,\ntoinen lauloi sievästi, kaikilla heillä oli hyvät luonnonlahjat. Isä\najatteli: tuosta tytöstä tulee kuuluisa laulajatar, tuo taasen rikastuu\nmuotikaupan pidolla; kaikki pääsevät naimisiin rikasten tilanhaltijain\nja rahamiesten kanssa, sillä nehän aina parveilevat heidän ympärillään.\nEhkä oli hän jostakin vanhasta romaanista lukenut semmoisen tapauksen.\n\nHerraskasvatukseen tarvittiin herrastulot. Mutta kuten tiedämme, ei\nalhaisen virkamiehen palkka ole niinkään kehuttavan suuri. Talous\nmaksoi enemmän kuin oli varoja talossa. Isä älysikin tämän ja\nmietiskeli päänsä puhki, usein yökausiakin, missä kohdin voisi menoja\nvähentää, mutta ei löytänyt apua. Tyttäriä ei saanut, ei ollut\nmahdollista vetää pois maailmasta, jottei turmelisi heidän onneansa;\nvanhinta kosiskeli paraikaa eräs tilanhaltija. Tämä ehkä piankin nai\ntytön, sillä eihän hänellä saata olla muita tuumia kunniallisen miehen\ntyttären suhteen; ja sitten on hänen helppo auttaa appea rahapulasta\nparilla tuhannella floriinilla.\n\nMutta tilanhaltijan tuttavuus maksaa paljon; yleiset huvit,\nkoristukset, komeat vaatteet kuluttavat kauhean paljon rahaa.\nPäivällispöydässä on näkymättömällä tavalla läsnä räätäleitä,\nsuutareita, kähertäjiä, silkki- ja kukkakauppiaita, jotka kaikki\nyksissä neuvoin kuluttavat perheenisän päivällistä.\n\nPäälle päätteeksi oli vaimo ajattelematon. Unkarilainen sananlasku\nsanoo: tuli on talossa irti, vaikk'ei savua näy.\n\nHän oli huonoin perheenemäntä, mitä ajatella saattaa. Itse hän ei\nmitään osannut tehdä, vaan antoi kaikki piikojen haltuun. Kun oltiin\nrahapulassa, otti hän velaksi, mistä vaan sai, ajattelematta ollenkaan\ntakaisin maksamista. Kun oli rahaa juuri niin paljon kuin mitä ruokaan\ntarvittiin, teki rouva sen tempun, että meni kukkakauppiaalta ostamaan\nviimeisillä rahoillaan ananaksia.\n\nEräänä päivänä tapahtui, että ylemmät virastot äkkiä, kuten niiden\ntapana on, edeltäkäsin mitään tietoa antamatta määräsivät\ntilintarkastuksen tapahtuvaksi, ja Mayerin hoitamassa kassassa oli\nkuuden tuhannen floriinin vaillinki.\n\nNiin pitkälle oli isän kevytmielisyys mennyt.\n\nMayer pantiin heti pois viralta, ja kaikki hänen omaisuutensa otettiin\ntakavarikkoon; olipa puhetta hänen vangitsemisestansakin.\n\nKahteen viikkoon ei kaupungissa muusta puhuttu kuin hänen\nvararikostaan.\n\nPressburgissa eli eräs Mayerin sisar, maailman hälinästä erillään\nelelevä vanhapiika, onnellisempina aikoina perheen pilan esine; hän ei\nmuka muuta tee kuin rukoilee, käy kirkossa, silittelee kissaansa, ja\ntavatessaan vertaisiansa panettelee ja soimaa nuorta kansaa, ehkä\nsenkin vuoksi, kun ei voi nauttia elämästä heidän tavallaan. Vielä hän\non koronkiskojakin, eikä hän ketään niin paljon vihaa kuin veljensä\nperhettä, jolle hän on suuttunut sen tähden, että sen jäsenet käyvät\nkoreasti puettuina, elävät hyvin ja juhlivat niin usein, silloin kuin\nhän elää talvikaudet kotilieden ääressä, pitää yhtä pukua kaksitoista\nvuotta sekä syö viikkokausia vesivelliä ja vehnästä. Kun tytöt saavat\nnaurunhalun, kysyvät he toisiltansa: \"menemmekö Teresa-tädin luo\npäivälliselle?\"\n\nKuultuansa veljen kovan kohtalon keräsi tämä sekä naurettava että\npahanilkinen neiti heti laillista korkoa vastaan lainaamansa rahat,\nmonen vuoden vaivojen hedelmät, ja sidottuansa ne kirjavaan\nnenäliinaan, meni hän raatihuoneelle maksamaan kassavaillingin, eikä\nennen rauhoittunut, kuin oli käynyt kaikkien herrojen luona pyytämässä,\nrukoilemassa, ettei hänen veljeänsä vangittaisi, vaan häntä vastaan\ntehty kanne peräytettäisiin.\n\nSaatuansa tietää, mitä sisar oli tehnyt, riensi Mayer hänen luoksensa\nitkeä vetistellen. Satoja kertoja suuteli hän sisarensa kättä eikä\nlöytänyt sopivia sanoja osoittaakseen kiitollisuuttansa. Sai vielä\ntyttärensäkin menemään tädin kättä suutelemaan, mikä seikka selvästi\nosoitti tyttöjen itsensä uhraavaista mielenlaatua, kun nämä eivät\nepäilleet koskettaa ruusun- ja kirsikanvärisillä huulillansa vanhuksen\nrypistyneitä käsiä ja kun nauramatta saattoivat katsella vanhanpiian\nvanhanaikaisia suortuvia ja pukua.\n\nMayer vannoi kautta maan ja taivaan, että hänen päätehtävänsä\ntästälähtien on oleva osoittaa kiitollisuutta rakkaan sisarensa hyvästä\ntyöstä. Tämän saavutat siten, vastasi vanha nainen, että rupeat\ntoisella tavalla elämään. Minä kulutin miltei kaiken omaisuuteni\npelastaakseni nimesi suuresta häpeästä. Muista sinä varjella sitä vielä\nsuuremmasta häpeästä, sillä maan päällä löytyy suurempikin häpeä kuin\nvankeuteen joutuminen. Ymmärräthän. Hanki itsellesi virka; totuta\nlapsesi työhön. Älä häpeä ruveta jonkun kauppiaan kirjanpitäjäksi.\nSiihen toimeen kykenet, ja saat ainakin elatuksesi. Tyttäresi ovat jo\nniin suuria, että voivat itse elättää itsensä. -- Jumala heitä muitten\nihmisten avusta varjelkoon. -- Toinen saattaa ansaita leipänsä\npitämällä muotikauppaa, sillä hän osaa tehdä hienoa käsityötä. Toinen\nmenköön johonkin siivoon herrasperheeseen kotiopettajattareksi;\nnuoremmillekin Jumala on osoittava jonkinlaisen työalan, ja niin\ntulette vielä kaikki onnellisiksi.\n\nKunnon Mayer palasi täydellisesti lohdutettuna sisarensa luota. Hän ei\nenää ajatellutkaan itsemurhaa, vaan rupesi pian eräälle kauppiaalle\napulaiseksi, ilmoitti tyttärilleen elämänsuunnitelmansa, jonka nämä\nitkeä nyyhkytellen hyväksyivätkin. Elisa sai paikan erään\nompelijattaren luona, mutta Matilda piti taiteilijattaren uraa paljon\nhauskempana kuin kotiopettajattaren virkaa, ja kun hänellä oli sangen\nkaunis ääni ja taisipa vähän laulaakin, oli hänen helppo saada isänsä\nsiihen luuloon, että hänellä on loistava tulevaisuus edessään\nnäyttämöllä, sillä tällä alalla tulee helpoimmin ja kaikella\nkunnialla rikkaaksi. Tulipa vielä hänen mieleensä muutamien suurten\nlaulajattarien nimi, jotka samoin olivat syntyneet vararikon tehneistä\nvanhemmista ja juuri sen vuoksi joutuneet teaatterialalle sekä sitten\nrunsaasti auttaneet vanhempiansa.\n\nMayer antoi myöten tyttärensä taiteellisille taipumuksille ja salli\nhänen tehdä halunsa mukaan. Ensin sai hän tosin vain kuorilaulajan\npaikan, mutta ovathan kuuluisimmatkin laulajattaret siten alkaneet.\nNäin vakuuttivat Mayerille asianymmärtävät henkilöt, vaikkemme me käske\nketään tuota uskomaan.\n\nTätä ei tietysti menty Teresa-tädille kertomaan, vaan hänelle sanottiin\nMatildan olevan kotiopettajattarena. Eihän tuo vanhapiika koskaan käy\nteaatterissa, ja jos sattumalta joku kuiskaisikin hänelle, että Mayerin\ntytär on näyttelijätär, niin on sangen helppo selittää, että se on\njonkun toisen Mayerin tytär, sillä onhan Wolfin kalenterissa sen\nnimisiä näyttelijättäriä ainakin kolmesataa. Teresa mieluummin uskoo,\nennenkuin menee tuohon kirottuun laitokseen ottamaan asiasta tarkempia\ntietoja.\n\nMayer luuli jo alkaneensa aivan uutta elämää; kodissa on toiset tavat,\nkukin täyttää velvollisuutensa, ja onnellisuus tulee taloon ovesta,\nikkunasta, savupiipusta.\n\nRouva Mayerin täytyi tottua ruuan laittamiseen ja herra Mayerin\npohjaanpalaneisiin ruokiin. Koko perhe teki työtä päiväkaudet. Mayer\noli aamusta iltaan konttorissa, rouva keittiössä, lapset ompelivat,\nkutoivat; kaksi isointa oli työssä kaupungilla, toinen heistä valmisti\nkauhean paljon hattuja ja päähineitä, toinen taasen luki otsansa hiessä\nvaikeita osia. Niin he ainakin toisillensa luulottelivat. Mutta totta\npuhuen venyi perheen isä silloin kahvilassa sanomalehtiä lueskellen,\nmikä onkin halvin nautinto kahvilassa; rouva heitti ruuanlaiton\nlapsenpiian haltuun ja loruili naapurinakkojen kanssa, lapset lukivat\nsalavihkaa satukirjoja tai olivat sokkosilla; muotikaupassa kisailivat\nkoreat herrasmiehet vanhimman tyttären kanssa; kuorolaulajan vaikeista\nopinnoista taasen on paras olla puhumatta. Vain päivällisen\naikana tapasivat perheen jäsenet toisensa. Äreillä mielin, väärässä\nsuin istuttiin pöytään; nuoremmat lapset olivat nyreissään ja\nkiukuttelivat huonoista ruuista; vanhin oli menettänyt ruokahalunsa\nsokerileivoksilla. Jokainen oli vaiti, ikävissään, jokainen odotti\ntästä yhdessäolosta loppua, jotta taas pääsisi vaivaloiseen työhönsä.\n\nOn onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ota uskoakseen asioita,\nmitkä eivät heitä miellytä, jotka eivät luule kenenkään heille\nsuuttuvan, ennenkuin heidän jaloillensa poljetaan. He eivät huomaa\nparhaiden ystäviensä ylenkatsetta kadulla, eivätkä havaitse mitään\nmuutosta sisällisissä perheoloissa, ennenkuin joku siitä huomauttaa.\nAivan vastoin epäilevän ja kaikkia tarkkaavan luonteen tapaa heittävät\nhe omantuntonsa unisen perkeleen valtaan, joka selvimmillekin vioille\netsii puolustavia verukkeita, ettei tarvitsisi vaivata itseänsä\nparannuspuuhilla.\n\nTämä on epäilemättä mitä suurinta leväperäisyyttä, ja tässä tilassa\nsaattaa moni elää sangen kauan.\n\nMayerin perhe eli muutaman kuukauden ajan erittäin yksinäistä, jopa\nsurullistakin elämää.\n\nLuoja on antanut, luoduistaan hellää huolta pitäen, ihmisille, joitten\ntäytyy työllänsä elää, sen vietin, että he tuntevat iloa ja itsetuntoa\nalettuansa jonkun työn, niin että perheen kokoontuessa jokainen kertoo\nyrityksensä edistymisestä. Se tekee niin hyvää.\n\nTämä vietti puuttui Mayerilaisilta. Heidän työssänsä oli paratiisista\nkarkoitettujen kirous. Ei kukaan puhunut edistymisestä, ei kukaan\nkysellyt toisen toimia, kukin pelkäsi puuttua puheeseen, ikäänkuin\narvellen taas saavansa kuulla ruikutuksia. Ja perheruikutuksia on\nkauhea kuunnella.\n\nMutta on seikkoja jotka valittavat mitään puhumattakin. Perheen\njokaisen jäsenen puvussa alkoi näkyä jonkinlaista hulttiomaisuutta,\nmikä on ominaista kaikille niille, jotka vain uusissa vaatteissa\nosaavat olla sieviä. Jos he eivät saa päiväkausia istua peilin ääressä,\nniin puku riippuu, istuu huonosti, näyttää kuluneelta, vaikkei olekaan\nvanha, ja on siten köyhyyden merkkinä.\n\nTyttöjen täytyi hakea esille menneenvuotiset puvut ja muuttaa niitten\nkuosia. Tuli laskiaisen aika ja suuria tanssiaisia ilmoitettiin\nsanomalehdissä, mutta heidän täytyi pysyä kotona, kun varat eivät\nriittäneet.\n\nKatsahti Mayer minne tahansa, kaikkialla näki hän ympärillänsä\nsuuttuneita, alakuloisia, nyreitä kasvoja, mutta eipä hän niistä paljoa\nvälittänyt. Mutta kun sunnuntaisin iltapäivällä viinipullosta lähti\nsähköä hänen suoniinsa, niin alkoivat sanat suusta virtanaan vuotaa,\nhurskaita opetuksia saivat silloin tyttäret. Hän puhui heille, kuinka\nonnellinen hän on, kun on voinut ylläpitää nimensä kunniallisena,\nvaikka hän onkin köyhä ja hänen takkinsa kulunut (mikä ei suinkaan\nollut kunniaksi täysikasvuisille tyttärille), mutta hän on muka ylpeä\nrääsyistänsäkin ja toivoo tytärtensäkin olevan yhtä ylpeät siveydestään\nj.n.e.\n\nNämä tietysti hiipivät vähitellen toinen toisensa perästä ulos\nhuoneesta tällaista saarnaa pakoon.\n\nKului joku aika, niin tuli perheeseen taas parempi mieli ja iloisempi\nhenki. Konttoorista tai tiesi mistä kotia tullessaan hämmästytti herra\nMayer tyttäriänsä iloisella laulun loilotuksella, rouva oli ostanut\nuusia päähineitä, puvut somistuivat taasen, ruuat alkoivat tulla\nparemmiksi. Herra Mayer sai jo joka päivä päivällispöydässä viiniä,\njota hän tähän asti oli saanut vain sunnuntaisin. Hän ei olisi tätä\noudoksunut enemmän kuin taivaan linnut vehnäpeltoa, nämä kun eivät\nmyöskään kysy, kuka on kylvänyt, jollei rouva eräänä päivänä olisi\nkuiskannut hänen korvaansa, että Matilda on niin ilahuttavasti\nedistynyt taiteessaan, että johtaja on nähnyt hyväksi koroittaa hänen\npalkkaansa runsaalla määrällä; tämä seikka oli kumminkin vielä salassa\npidettävä, jotteivät hänen kumppaninsa saisi asiasta vihiä ja rupeaisi\nhekin palkankoroitusta vaatimaan. -- Mayerin mielestä oli tämä ihan\nluonnollista.\n\nHän tosin oudoksui, kun Matildalla oli aina koreampia ja komeampia\nvaatteita, uusimuotisia huiveja, hattuja, joita hän niihin suututtuansa\nantoi sisarille. Mayer huomasi senkin, että hänen astuessansa\nhuoneeseen puhe keskeytettiin; ja kysyessänsä, mistä oli puhetta,\nkatseltiin ensin toinen toisiaan, jottei ristiriitaisesti vastattaisi.\nKerran tuli hän niin levottomaksi, että kysyi vaimoltansa, kuinka\nMatildalla on noin kalliit vaatteet.\n\nKunnon rouva rauhoitti täydellisesti miehensä. Ensiksikin nuo eivät\nmuka niin kalliit olleetkaan, kuin kaukaa katsoen luulisi; mikä näyttää\nmoareelta, ei ole muuta kuin tavallista tahtisilkkiä, eikä Matilda\nniitä alkuperäisestä hinnasta ostakaan, sillä primadonnan on tapa myydä\npidettyjä vaatteita polkuhinnasta. Näin on näyttelijättärien tapa.\n\nHerra Mayer oppi suuria asioita. Tämä kaikki oli hänestä ihan\nluonnollista.\n\nTästä päivästä alkaen rupesi koko talonväki erikoisesti koettamaan\ntehdä hänelle mieliksi. Kyseltiin, tiedusteltiin: mistä hän pitää, mitä\nhän tahtoo? Kunnon tyttösiä minun lapseni -- lausui onnellinen\nperheenisä itsekseen.\n\nHänen syntymäpäivänänsä antoi jokainen hänelle lahjoja.\n\nMatilda ilahdutti häntä lahjoittamalla hänelle kallisarvoisen\nmerivahapiipun, johon metsästyskoira oli kuvattu. Pesäkin, ilman\nhopeaista kantta, maksoi viisikolmatta floriinia hopeassa.\n\nSekä iloissaan tästä lahjasta että kohteliaisuuden vuoksi päätti Mayer\ntänään mennä tervehtimään Teresaakin. Tämän teki hän sitäkin\nkernaammin, kun hänen takkiinsa oli ommeltu uusi samettikaulus. Hän\npisti korean merivahapiipun suuhunsa ja läksi toiseen päähän kaupunkia\nTeresan asunnolle.\n\nVanha neitsyt istui kotona uunin ääressä; hän lämmitti vielä huoneita,\nvaikka oli sydänkesä käsissä. Herra Mayer tervehti piippua suustaan\nottamatta. Teresa käski istumaan. Hän kohteli veljeänsä tällä kertaa\ntavattoman kylmästi, yskäsi pari kolme kertaa, ennenkuin sai sanaa\nsuustansa. -- Herra Mayer odotti hänen kysyvän: mistä olet noin kauniin\npiipun saanut? -- Tähän tuli vielä lisäksi se sivuajatus, että\nTeresakin, saatuansa kuulla tämän piipun juhlallisen historian, on\nilahduttava hänen mieltänsä jollakin syntymäpäivälahjalla. Vihdoin\nalkoi hän itse puheen. -- Katsos, sisar, mikä kaunis piippu minulla on.\n\n-- Kaunis on, vastasi sisar piippuun päin katsahtamatta.\n\n-- Tyttäreni osti sen syntymäpäiväkseni. Katsopas!\n\nNäin sanoen ojensi hän piipun Teresalle.\n\nTämä tarttui siihen ja viskasi sen uunin rautajalkaan pieniksi\npalasiksi.\n\nHerra Mayer seisoi suu ammollaan. Tämäpä vasta kaunis\nsyntymäpäivätervehdys!\n\n-- Sisar! Mitä tämä tietää?\n\n-- Mitäkö tietää? Sitä tietää, että sinä olet tyhmä pässinpää, jonka\nsarvet ovat kasvaneet niin suuriksi, etteivät ovesta sisään mahdu, etkä\nvielä tiedä niistä mitään. Sinä olet hölmö! Koko maailma tietää, että\ntyttäresi on erään rikkaan ylimyksen jalkavaimona, ja sinä sekä kehtaat\nasua yhdessä hänen kanssansa ja olla hänen häpeällisessä kaupassansa\nosallisena, että vielä tulla tänne kehumaan.\n\n-- Mitä! Mikä tyttäreni? -- huudahti Mayer. Hänelle tuli äkkiä niin\npaljon mieleen, että ajatukset seisahtuivat.\n\nTeresa kohautti olkapäitään.\n\n-- Jollen tuntisi sinua niin kevytmieliseksi, niin luulisin sinun aivan\nkunniattomaksi käyneen. Luulit voivasi minua pettää, kun sanoit\ntyttäresi olevan kasvattajana, vaikka veitkin hänet teaatteriin. En\ntahdo kertoa, mitkä mielipiteet minulla on tästä alasta. Tiedän niitten\nolevan menneeltä vuosisadalta, mutta olisin luullut miehen, joka osaa\nalgebraa, voivan helposti laskea, voiko kahdentoista floriinin\nkuukausipalkasta, minkä teidän tyttärenne saa, tuhlata satoja\nprameuteen.\n\n-- Pyydän, Matildan palkkaa on koroitettu, virkkoi Mayer, joka\nmielellänsä olisi suonut muittenkin uskovan, mitä itse uskoi.\n\n-- Se ei ole totta. Saatte tietää johtajalta itseltään, jos tahdotte.\n\n-- Eikä se niin suurta prameutta olekaan, kuin sisar luulee. Ne ovat\nvanhoja vaatteita, jotka hän on ostanut primadonnalta.\n\n-- Sekään ei ole totta; kaikki ovat uutena ostettuja. Yksin Fless ja\nHuber herroilta on hän ostanut pitsejä tällä viikolla kolmensadan\nfloriinin edestä.\n\nTähän ei Mayer osannut vastata mitään.\n\n-- Mutta mitä tuossa toljotat kuin lehmä uuteen konttiin! -- ärjäsi\nvihdoin Teresa vihaisesti. Ovathan useat nähneet tyttärenne tuon herran\nkanssa ajurilla, vaunuissa kulkevan, vain sinä olet semmoinen pöllö,\nettet näe mitään, vaikka kaikki muut näkevät. Olet aika tomppeli!\nIhmettelen, ettei kenenkään komelianttarin päähän ole pistänyt\nkirjoittaa sinusta näytelmää, lauluilveilyä, missä esiintyisi\nperheenisä, joka sunnuntaisin, ollessaan hyvässä pöhnässä, pitää\nsiveyssaarnoja selän takana ilkkuville tyttärillensä ja kerskaa\nmerivahapiipusta, jonka hänen tyttärensä viettelijä on ostanut hänelle\nsyntymäpäivälahjaksi. Jos luulisin sinulla olleen aavistustakaan näistä\ninhoittavista asioista, niin lakaisisin sinut huoneestani samalla\nluudalla, jolla lakaisen nuo piipun sirpaleet, ja jos muut voisivat\nostaa sielunne merivahapiipulla, niin en minä antaisi siitä taulan\npalaa.\n\nHerra Mayer ällistyi kovasti näistä sanoista, nousi tuolilta sanaa\nsanomatta, otti hattunsa ja meni ensiksi Fless ja Huber herrojen\npuotiin, missä sai tietää, suuriako kauppoja hänen tyttärensä oli\ntehnyt. Olihan ollut yli kolmensadan floriinin kaupat. Teresalla oli\ntarkat tiedot. Hänellä on kai hyviä ystäviä, jotka kertovat kaikki,\nmitä tietävät, saattaaksensa onnettomalle isälle mieliharmia.\n\nSieltä meni hän teaatterin johtajan luo. Kysyi, suuriko palkka on hänen\ntyttärellänsä.\n\nJohtaja muisti sen kirjaan katsomattakin; sanoi olevan kaksitoista\nfloriinia kuukaudessa, mutta sitäkään ei tyttö muka ansaitse, sillä hän\non kovin huolimaton opinnoissa, ei edisty rahtuistakaan. Muuten\nnäyttää, ettei hän välitä koko palkasta, kosk'ei hän milloinkaan ole\nharjoituksissa läsnä, vaan puoli palkkaa menee sakkoihin.\n\nTämä oli liikaa!\n\nHerra Mayer oli ihan raivoissaan. Hän riensi kotia. Kaikeksi onneksi\ntuli hän semmoista melua pitäen sisään, että perheen onnistui päästää\nMatilda hänen raivoisaa kiukkuansa pakoon. Mutta kumminkin tyydytti hän\nitseänsä -- tekemällä langenneen tyttärensä perinnöttömäksi ja\nkieltämällä häntä enää kotiin tulemasta, taikka on hän taittava hänen\nniskansa, hakkaava hänet kappaleiksi sekä muilla aivan tavattomilla\nkeinoilla tekevä hänestä lopun.\n\nSävyisä mies muuttui tiikerin luontoiseksi. Hän raivosi, oli\nleppymätön, ei tahtonut kuulla kirotusta tyttärestä puhuttavankaan,\nvaan sanoi, ettei hänen kuullensa saa Matildan nimeäkään mainita, se,\njoka tohtii hänestä sanankin hiiskua, saa mennä samaa tietä!\n\nTämä armoton kielto antoi aihetta suureen itkuun. Mutta herra Mayer\npäätti olla kovasisuinen, olematta millänsäkään, kun tyttäret äidin\nkanssa huokailivat kilpaa koko päivällisajan. Huokailla saa. Kukin saa\nmielensä mukaan sitä harjoitella, mutta hän ei kiusallakaan kysy, mikä\nvaivaa?\n\nKoko viikon pysyi hän näin armottomana. Välistä hän jo toivoi jonkun\npuhuvan hylätystä tyttärestä, jotta voisi sitten kieltää puhumasta;\nmutta ei ollut mitään kieltämisen aihetta.\n\nJoskus oli hän kysymäisillänsä tyttärestään, mutta nieli sanat ja oli\nvaiti. Vihdoin, kun perhe kerran istui päivällispöydässä, eikä kukaan\nsyönyt palaakaan, vaikka oli linnunpaistiakin, niin ei herra Mayer enää\nvoinut kestää tätä elämää.\n\n--- Mikä teitä riivaa? Miks'ette syö? Miksi tuossa itkette?\n\nTytöt kohottivat esiliinansa silmille ja itkivät vielä enemmän. Rouva\nvastasi kovasti nyyhkien:\n\n-- Tyttäreni on kuoleman kielissä.\n\n-- Vai niin! -- virkkoi mies pistäen niin suuren lusikallisen\njauhopuuroa suuhunsa, että oli tukehtua. -- Helposti sanottu! Ei niin\nhevillä kuolla.\n\n-- Parempi olisikin kuolema tyttö paralle, ettei tarvitsisi niin paljon\nkärsiä.\n\n-- Miks'ei kutsuta tohtoria?\n\n-- Hänen tautiansa ei tohtori voi parantaa.\n\n-- Hm, -- murisi herra Mayer ja alkoi puhdistella hampaitansa.\n\nKotvasen aikaa oli rouva vaiti; sitten jatkoi hän taas surullisella\näänellä:\n\n-- Aina muistelee hän sinua, tahtoisi nähdä isäänsä, vain kerran\nsuudella hänen kättänsä, sitten olisi hän valmis kuolemaan.\n\nNyt alkoi koko perhe itkeä yhteen ääneen. Herra Mayer oli niistävinään\nnenäänsä.\n\n-- Missä hän makaa? -- kysyi hän ääntänsä hilliten.\n\n-- Zuckermandelissa[15] eräässä kurjassa huoneessa kaikkien hylkäämänä.\n\n-- Siis kurjassa tilassa! -- ajatteli herra Mayer. Ei siis lienekään\ntäysin totta, mitä Teresa hänestä puhui.\n\nTyttö saattoi rakastaa jotakin miestä ja ottaa häneltä lahjoja. Tämä ei\nole mikään suuri synti, eikä hänen sen vuoksi tarvinnut myydä itseänsä.\nNuo vanhatpiiat ovat niin kateellisia nuorten huvituksille, he kun\neivät itse koskaan ole nauttineet maailman suurimpia riemuja.\n\n-- Hm. Paha tyttö puhuu siis minustakin.\n\n-- Hän luulee kirouksesi sattuneen. Täältä mentyänsä...\n\nTässä keskeytti yleinen itku taas puheen.\n\n-- Täältä mentyänsä, jatkoi rouva Mayer uudestaan, ei hän ole\nvuoteeltaan noussut eikä enää nousekaan, sen tiedän, ennenkuin\nruumisarkkuun pannaan.\n\n-- No, viekää minut iltapäivällä hänen luoksensa, lausui herra Mayer\nheltyneenä.\n\nNytkös koko perhe lankesi hänen kaulaansa, suudeltiin, huudeltiin, ei\nollut maailmassa toista niin hyvää ihmistä, niin rakasta isää.\n\nTuskin oli päivälliseltä päästy, niin jo puettiin hyvän perheenisän\nylle päällystakki, annettiin keppi käteen ja mentiin miehissä\nZuckermandeliin, missä Matilda makasi kurjassa mökissä, jossa ei ollut\nmuita huonekaluja kuin vuode ja lukemattomia rohtopulloja.\n\nIsän sydän sykähti tämän nähdessään. Matildalla ei siis ole niin\nmitään! Tyttö parka!\n\nKuka olisi tullut ajatelleeksikaan, ettei hän ole saattanut kuluttaa\nkaikkia pitsejänsä ja silkkihuivejansa yhden viikon kuluessa\nlääkkeisiin.\n\nTyttö aikoi nousta istumaan, nähdessään isänsä, mutta ei jaksanut.\nHerra Mayer astui katuvaisena hänen luoksensa, ikäänkuin olisi isä\nollut rikollinen eikä tytär. Tyttö tarttui hänen käteensä, laski sen\nrinnallensa, suuteli sitä ja rukoili vapisevalla äänellä anteeksi.\n\nIsän sydän olisi ollut todellakin kivestä, joll'ei hän olisi antanut\nanteeksi. Sen hän tekikin. Heti meni hän noutamaan ajuria viedäkseen\ntyttärensä kotia. Puhukoon maailma mitä hyvänsä! Veri ei voi vedeksi\nmuuttua, isä ei voi murhata lastansa pienen hairahduksen vuoksi.\n\nTähän hänellä oli nyt vielä vähemmän syytä, sillä samana päivänä sai\nhän kirjeen, jonka livreepukuinen palvelija toi, ja jonka yllämainittu\nylimys oli omin käsin hänelle kirjoittanut. Siinä hän ilmoittaa syvän\nsurunsa, kun hänen viaton, puhdasaikeinen lähenemisensä on antanut\naihetta niin vääriin luuloihin. Hän kunnioittaa koko Mayerin arvoisaa\nperhettä, ja hänen tunteensa Matildaa kohtaan eivät ole muuta kuin\ntaiteen kunnioittamista; että nuoren tyttösen siveys taasen on\nvalloittamattomien muurien suojassa, siitä voi hän antaa mitä varmimpia\ntodisteita ja tarpeen tullen omakätisesti todistaa.\n\nTuohan on kunnon mies!\n\nMayer! Mayer! Missä oli mielesi, kun tuomitsit toista puolta\nkuulematta? Varmaan olisi sinun sopivinta pyytää anteeksi\nloukkaamaltasi perheeltä.\n\nJos olisi ollut jostakin toisesta tytöstä puhe, niin voisi vastata\nmoiselle ihailijalle, että naikoon tytön, jos hänellä on puhtaat\naikeet, mutta taiteilijatar on poikkeuksena, häntä saa kunnioittaa.\nTaidetta saa ihailla, se ei ole mitään viettelemistä, vaan\nkunnioitusta, arvonantoa, eikä sen vuoksi tarvitse naida.\n\n-- Hyvä! -- lausui herra Mayer, joka kokonaan rauhoittui tästä\nkirjeestä, -- tämä on aivan toista. Älköön hän siis kävelyretkiltä ja\nkulissien takaa etsikö Matildaa, sillä siitä saattaa tulla harmia, vaan\nkäyköön talossa, jos hänellä on rehelliset aikeet.\n\nTyhmä mies! Antaa leipää hiirille, jotteivät yöllä pitäisi melua, sen\nsijaan että ottaisi kissan taloon.\n\nKahden päivän kuluttua oli Matilda tietysti terve kuin puusta pudotettu\nomena. Ylimys alkoi käydä talossa.\n\nEmme rupea häntä tarkemmin kuvailemaan, sillä meillä ei ole paljoa\nmiehen kanssa tekemistä. Muutaman kuukauden kuluttua matkustaa hän\npois, sitten tulee joku rahamiehen poika, sitten taas tilanhaltija,\nvielä neljäs ja viides, ja kentiesi kuinka monta. Kaikki ovat he suuria\ntaiteen ihailijoita, kaikki siivoja, kohteliaita miehiä, joitten suusta\net kuule ainoatakaan säädytöntä sanaa, jotka suutelevat muorin kättä,\npuhelevat vakavista ja syvistä asioista vaarin kanssa ja kumartelevat\ntullessaan ja mennessään niin nöyrästi neitosille, kuin tervehtisivät\nkreivittäriä. Muutamat heidän joukostansa ovat hauskoja, hupaisia\npoikia, jotka kujeillansa saattavat toiset nauramaan aivan kuoliaaksi;\nmenevät kyökkiin kinastelemaan Mayerin muorin kanssa, maistelevat hänen\nruokiansa, varastavat ohukaisia, ovat niin hauskoja miehiä.\n\nNeljä oli tytärtä täysikasvuista ja kaunista. Toinen oli toistaan\nihanampi; iässä oli kunkin kesken vuosi väliä. Mitä suuremmiksi tytöt\nkasvoivat, ja mitä enemmän heidän neitsyellinen ihanuutensa varttui,\nsitä enemmän alkoi herra Mayerin talossa käydä vieraita. Entinen\nloisto, kevytmielisyys, tuhlaaminen palasi, ainainen ilo vallitsi\ntalossa, seuran valiot kokoontuivat sinne, kävi kreivejä, paroneja,\naatelismiehiä; pankkiireja ynnä muita suuria herroja.\n\nIsä Mayer huomasi tosin, että nämät kreivit ja pankkiirit tavatessaan\nhänet kadulla eivät olleet häntä näkevinänsä ja samoin oli tytärtenkin\nlaita; mutta hänen ei ollut tapa miettiä asioita, joista hän ei\npitänyt. Luuli kaikkien herrojen tekevän samaten.\n\nJo oli nuorin tyttö kahdentoista vuotias, ja kasvamisestakin saattoi\nnähdä hänen tulevan voittamaan kaikki sisarensa kauneudessa. Vielä piti\nhän lyhyttä hametta ja reunustettuja alushousuja, pitkät ja paksut\nhiukset riippuivat kahdessa palmikossa. Talon vieraat kyselivät jo\npilanpäiten, koska hänkin saa pitkän hameen kuten sisaret.\n\nEräänä päivänä sai herra Mayer odottamattomia vieraita. Joukko hauskoja\nnuoria miehiä piti paraikaa lystiä iloisten tyttöjen kanssa, saipa\nmuorikin osalleen elefantin, joka häntä hauskuutteli.\n\nMayer vaari taasen löi kärpäsiä seiniltä, ja häntä kovasti huvitti, kun\nväliin hänen kovemmin läimäyttäessään joku tyttäristä kiljahti\nikäänkuin pyörtymäisillänsä ollen. Kesken kaiken kuuluu koputus ovelle,\nja kun ei kukaan vastannut sisältä, toistettiin koputus. Vihdoin riensi\neräs hauska toveri ovelle ja avasi sen selki selälleen, luullen siellä\nolevan jonkun velikullan, joka aikoo heitä hämmästyttää.\n\nVanha, kuivettunut nainen, kuluneissa mustissa vaatteissa, seisoi\nloistavan seuran edessä.\n\nIsä Mayer pelästyi niin, että häntä rupesi nikottamaan. Nainen oli\nTeresa...\n\nVanha neitsyt ei ollut läsnäolevia vieraita näkevinänsäkään, vaan astui\nsuoraan herra Mayerin luokse. Kunnon perheenisä oli äärettömästi\nhämillään, ei tietänyt, pitikö pyytää sisarta istumaan. Ja minne?\nJonkun \"merkillisenkö\" viereen? Esittelisikö hän sisarensa tuolle\niloiselle seuralle, vai kieltäisikö häntä tuntevansakaan? Ja sanoisiko\nhän Teresalle näitten kaikkien ylhäisten vieraitten olevan perheen\nystäviä?\n\nTeresa päästi hänet pulasta. Puhutteli häntä levollisella, tyynellä\näänellä;\n\n-- Minulla olisi pari sanaa puhumista. Jos ehditte hetkiseksi jättää\nvieraanne, niin tulkaa jonnekin puheilleni, missä emme häiritse seuraa.\n\nIsä Mayer hyväksyi tarjouksen, kun siten sai poistetuksi sisarensa\ntästä herrasseurasta, ja avaten hänelle oven vei hän Teresan\nsisähuoneisiin.\n\nTuskin oli hän oven sulkenut, niin jo kuului iloista naurua seurasta.\nIsä Mayer riensi johdattamaan Teresaa edemmäksi. Yksinkertainenpa olisi\nhän ollutkin, ellei olisi arvannut noitten tuolla salissa nauravan\nmenneen vuosisadan aikaiselle neitsyelle.\n\nIsä Mayer koetti olla Teresalle niin ystävällinen kuin mahdollista.\n\n-- Istu, rakas sisareni. Oi, mikä onni saada vihdoinkin nähdä sinua...\n\n--- En tullut tänne kohteliaisuuksia puhumaan, virkkoi Teresa kuivasti,\neikä minun muutamien sanojen vuoksi kannata istuutua. Saatan\nseisaaltanikin puhua. Me emme ole kahteen vuoteen nähneet toisiamme.\nSillä aikaa olet sinä etääntynyt niin kauas minusta kuin mahdollista ja\njatkat elämää, joka milt'ei ikuisiksi ajoiksi tekee lähestymisen meidän\nkesken mahdottomaksi. Tämä seikka ei sinua liioin hämmästyttäne, ja sen\ntähden rohkenen sen julki lausuakin. -- Neljälle tyttärellesi olet\nvalinnut saman uran. Siitä en enempää puhu. Moisista seikoista on\nparempi olla vaiti. Pyydän, älä keskeytä; en tahdo soimata. Itsehän\ntekosi tiedät. Vielä on sinulla yksi tytär, jo kahdentoista vuotias ja\nennen pitkää iso ihminen. En ole tullut teatteritemppuja varten tähän\ntaloon. En aio pitää saarnoja siveydestä, uskonnosta, Jumalasta, naisen\nviattomuudesta, joista suurten herrojen ja älyniekkojen pilkkaamat\njumaliset niin paljon puhuvat. Enkä aio rukoilemalla vaikuttaa isän\nsydämeen, että hän pelastaisi viidennelle tyttärellensä aarteen, minkä\nneljä tytärtä on menettänyt, sillä tiedän, ettei sinulla ole voimaa,\nvaikka olisikin tahtoa, eikä järkeä, vaikka olisikin voimaa.\n\nHerra Mayer oli niin hyvä mies, että hän vain hymyili, kun hänelle\ntämmöisiä puhuttiin.\n\n-- Ollakseni niin vähän kuin suinkin sinulle vaivaksi, tahdon lyhyesti\nsanoa, miksi tänne tulin. Pyydän, -- en, lausuin huonosti -- vaadin,\nettä annat nuorimman tyttäresi minun haltuuni. Minä kasvatan hänet\nkunniallisesti, porvaristytölle sopivalla tavalla. Hänen sielunsa on\nturmelematon, se on vielä Jumalan kädessä. Minä tahdon kuolinpäivääni\nasti koettaa pitää häntä siveellisenä, enkä muuta vaadi, kuin sen,\nettet sinä eikä kukaan perheestäsi enää häntä hoida. Jumala on auttava\nminua hyvässä aikomuksessani. Muuten on parasta huomauttaa, etten ole\nsyyttä sanonut vaativani, sillä siinä tapauksessa, että ehkä hylkäät\ntarjoukseni, olen minä vetoava korkeimpiin oikeuksiin päästäkseni\npyyntöni perille. Tämä tuottaisi sinulle paljon harmia, sillä minä olen\nvalmis menemään itse arkkipiispankin luo selittämään syitä, jotka ovat\nvaatineet minua tähän puuhaan. -- Ehdotukseni ei pitkiä puheita\ntarvitse; huomisaamuun saakka annan mietinnön aikaa. Jollet siksi tuo\ntyttöä minun luokseni, saat minusta sitkeän vastustajan. Armollisen\nJumalan armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.\n\nNäin sanoen poistui vanha neitsyt huoneesta. Herra Mayer saattoi\nsisartansa: hänen ajatuksensa eivät ollenkaan ottaneet sujuaksensa,\nniin kauan kuin Teresa oli näkyvissä. Vasta saatuansa hänet kynnyksen\nyli, alkoi hän tointua. Tytöt ja herrasmiehet tekivät hauskoja\nhuomautuksia vanhanpiian esiintymisestä, ja näistä kokkapuheista kasvoi\nisä Mayerin rohkeus. Hän alkoi kertoa heille syytä vanhan neitsyen\nvierailuun.\n\n-- Ei ollut muuta asiaa kuin viedä Fanny kotoa ja pitää tyttö luonansa\nainaiseksi.\n\n-- Hoo! ooh! -- ah! -- kuului joka taholta.\n\n-- Ja miksi? Tahtoisin tietää, miksi? Enkö minä häntä kunnialla\nkasvata? Saattaako minua siitä soimata? Enkö minä varjele lapsiani\nkuten silmäterääni? Onko kukaan saanut pahaa sanaa minulta? Olenko minä\nmikään tunnettu petturi, joka antaa pahoja esimerkkejä lapsille, niin\nettä olisi syytä lain nojalla riistää heidät hoidostani? -- Hyvät\nherrat, sanokaa, olenko minä varas, tai rosvopäällikkö, tai väärän\nrahan tekijä? Onko suustani kuultu kirouksia, tai saattaako minua\nsyyttää tuhlaamisesta?\n\nNäin puhuen käveli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessa aivan kuin\nteaatterisankari, näytellen itseänsä vieraille.\n\nHänen puheensa teki suuren vaikutuksen, sen nimittäin, että\nherrasmiehet pakenivat kaikki tiehensä. Teresan uhkauksessa oli\njotakin, joka heillekin saattoi tuottaa ikävyyksiä.\n\nVasta sitten kuin perhe oli jäänyt yksin, alkoivat vihan purkaukset\nTeresaa vastaan. Hänen ylenpalttinen uhkarohkeutensa oli saattanut\nkaikkien mielet kuohuksiin. Ei ollut moista pahanilkistä, kavalaa ja\nilkeätä vanhaa piikaa koko maailmassa. Koettakoon vain vielä kerran\nastua heidän huoneeseensa, niin luudasta saa, lapiolla he pyykitsevät\ntuon myrkyllisen noidan.\n\nItse Mayer herrakin tuli ihan raivoon. Kiukuissaan meni hän kaupungille\nvaivojansa valittamaan.\n\nHänellä oli kolme vanhaa, hyvää tuttua niiltä ajoilta, jolloin hän\nvielä oli virkamies. Nämä olivat kuuluisia lakimiehiä, joitten\nneuvoille saattoi antaa suurta arvoa. Hän ei tosin ollut nähnyt heitä\nmoneen aikaan, mutta nyt muistui mieleen mennä heidän luoksensa\nennättääkseen Teresan edelle, jos tämä ehkä aikoo täyttää uhkauksensa.\n\nEnsimmäinen tuttu, jonka hän tapasi, oli herra Schmerz, raatimies,\nnaimaton neljänkymmenen vuotias, sileäposkinen, lempeä mies, jonka hän\ntapasi puutarhassa neilikoita istuttamassa.\n\nMayer kertoi asiansa. Puhui, kuinka kavalasti Teresa oli hänen\nkimppuunsa tullut ja kuinka oli uhannut mennä arkkipiispallekin\nkantelemaan.\n\nHerra Schmerz hymyili koko ajan, välistä vain huomauttaen\nMayer-herralle, ettei tämä innostuksissaan astuisi kukkalavoihin.\nPuheen päätyttyä vastasi hän sangen lempeästi.\n\n-- Teresa ei ole sitä tekevä.\n\nEikö Teresa olisi sitä tekevä? -- ajatteli Mayer. Tämä ei ollut kyllin.\nHän tahtoi saada kuulla, ettei Teresa voi eikä saa sitä tehdä, tai\nhänen käy huonosti.\n\nHerra Schmerz aikoi vielä samana iltapäivänä istuttaa paljon\nneilikoita, joten herra Mayer näki hyväksi lähteä toisen tuttavansa luo\nvalittamaan, toivoen häneltä saavansa varmemman vastauksen.\n\nTämä toinen tuttu oli herra Chlamek, kuuluisa asianajaja, arvossa\npidetty henkilö, erittäin kuiva mies, pelkkää käytännöllisyyttä ja\ntervettä järkeä, sekä myöskin perheenisä, hänellä kun oli kolme poikaa\nja kaksi tytärtä.\n\nAsianajajan kärsivällisyydellä kuunteli herra Chlamek ystävänsä puhetta\nja vastasi lempeästi ja suoraan: Älkää, veliseni, huoliko ollenkaan\nriidellä sisarenne kanssa tuommoisesta asiasta. Jos hänen mielensä\ntekee ottaa yksi tyttäristänne luoksensa, niin antakaa tytön mennä\nJumalan nimeen; onhan teillä niitä tarpeeksi jäljellä. Tiedän omasta\nkokemuksesta, että yhdestä tyttölapsesta on enemmän vaivaa kuin\nkolmesta pojasta. Minä en ainakaan olisi sisarenne pyyntöä vastaan, jos\nolisin teidän sijassanne.\n\nHerra Mayer ei vastannut sanaakaan. Tämä neuvo miellytti häntä vielä\nvähemmän. Hän läksi kolmannen tuttavansa luokse.\n\nTämä oli hänestä paras mies. Hänen nimensä oli unkarilainen;\narmolliseksi Bordácsi-herraksi häntä sanottiin. Hän oli\nkriminaalioikeuden asessori, kauhean tuima mies kaikille, joille hän\noli suuttunut.\n\nHerra Mayer tapasi suurta asiakirjatukkua lukemassa tämän ansiokkaan\nasessorin, jolla oli tapana niin perusteellisesti tutkia kaikkia\nkäsiinsä saamia monimutkaisia riitajuttuja, että hän niissä oikein eli;\noli suutuksissaan tavatessaan vääriä käänteitä asiassa tai\nmerkillisempiä väliväitteitä ja oli tyytyväinen, kun oikeus oli saanut\nvoiton. Sitä paitsi oli hän tunnettu lahjomattomuudestaan. Joka toi\nrahalahjoja, sen hän heitti ulos huoneesta; kun kauniita naisia tuli\nihanuudellaan hänen tuomioihinsa vaikuttamaan, oli hän heille niin\nepäkohtelias, etteivät he toista kertaa yrittäneet häntä taivuttaa.\n\nNähtyänsä Mayerin otti herra Bordácsi silmälasit nenältään ja laski ne\navonaiselle asiakirjalle, jottei eksyisi jutun juonesta, sekä ärjäsi\ntavattoman karkealla äänellä ja synkän näköisenä:\n\n-- Mitä asiaa, ystäväni herra Mayer?\n\nHerra Mayer ihastui sanasta \"ystäväni\", vaikka se olikin vain asessorin\nlauseparsia; näin hän puhutteli kirjuriansa, heitukkaansa sekä\nriitaveljiä, joita hän haukkui.\n\nHerra Mayer kertoi rohkeasti asiansa, kävipä istumaankin ilman\nkäskemättä, aivan kuin oli ollut tapansa entisinä hyvinä aikoina,\njolloin he vielä olivat virkaveljiä.\n\nPuhuessansa ei herra Mayerilla koskaan ollut tapana katsoa\npuhuttelemaansa silmiin, minkä arkaluontoisuuden tähden hän ei\nsaattanut kasvoista lukea sanojensa vaikutusta. Suuresti mahtoi hän\nsentähden hämmästyä, kun Bordácsi-herra puheen päätyttyä mitä\näkäisimmällä äänellä ärjäsi:\n\n-- Miksi herra minulle kaikkia näitä kertoo?\n\nMayer herran mieli masentui yhtäkkiä; hän ei saanut sanaa suustansa,\nhuulet vain liikkuivat.\n\n-- Mitä?! -- ärjäsi armollinen Bordácsi-herra vieläkin suuremmalla\näänen painolla, astuen aivan lähelle onnetonta klienttiänsä ja\npeloittavasti tuijottaen häntä silmiin.\n\nMies parka nousi pelästyksissään tuolilta, jolle hän käskemättä oli\nistuutunut, ja änkkäsi melkein itkussa suin:\n\n-- Tulin nöyrimmästi pyytämään neuvoa ja -- ja puoltamista.\n\n-- Mitä? Luuletteko, herra, minun rupeavan teitä puolustamaan? --\närjäsi asessori niin kovalla äänellä, kuin olisi hän luullut kuuroa\npuhuttelevansa.\n\n-- Luulin, änkkäsi onneton perheenisä, että vanhan ystävyyden vuoksi,\njota ennen osoititte perhettäni kohtaan...\n\nBordácsi ei antanut hänen puhua loppuun.\n\n-- Mitä? Teidän perheenne! Silloin oli teidän perheenne kunniallinen\nperhe, nyt se on Sodoma ja Gomorra, auki koko maailman mielettömille.\nTe olette kihlannut neljä tytärtänne hornaan ja olette jokaisen\nrehellisen ihmisen kauhistuksena; turmelette kaupungin nuorison; teidän\nnimeänne mainitaan kaikkialla, missä vain on irstaita nuorukaisia ja\nsurevia isiä.\n\nJo purskahti Mayer todelliseen itkuun ja mutisi, ettei hän tiedä\nmitään.\n\n-- Jumala on teille antanut kauniita lapsia, mutta te olette tehnyt ne\nkauhistukseksi maailmalle, olette myynyt tytärtenne viattomuuden,\nrakkauden, heidän sielunsa autuuden; olette myynyt heidät enimmän\nlupaavalle, opettanut, miten pitää miehiä silmäniskuilla kadulta\npyydystää, miten pitää nauraa, teeskennellä rakkautta, miten pitää\nvalehdella ihmisten rahoja peijatakseen!\n\nMiesparka virkkoi itkeä nyyhkyttäen, ettei hän ole koskaan niin tehnyt.\n\n-- Vielä on teillä yksi tytär, nuorin, kaunein, suloisin. Kun minä\nvielä kävin perheessänne, oli hän pieni sylilapsi, kaikki pitivät\nhänestä enimmän, hän oli kaikkien käsivarsilla. Muistatteko vielä sitä?\nJa nyt tahtoisitte hänetkin myydä? Suututte, vastustelette kaikin\nkeinoin, kun kunniallinen henkilö aikoo pelastaa lapsen, jottei hänen\nviattomuuttansa tahrattaisi, jottei hänen sielunsa, lempensä\nkuihtuisi hekumallisten roistojen, kadunmittaajien, kenopäisten\nteaatteriviheltäjälurjusten kynsissä, ettei hänen koko elämänsä tulisi\nonnettomaksi ja häpeälliseksi, kuolinhetkensä yksinäiseksi ja kirotuksi\nsekä ettei hän kuolemansa jälkeen tulisi helvetin tuleen heitetyksi!\nVielä väitätte vastaan? Tietysti, sillä teiltä aiotaan riistää suuri\naarre, jonka voisitte myydä korkeasta hinnasta, jo edeltäkäsin tuumien:\nniin ja niin paljon siitä pyydän. Eikö niin?\n\nMayerin hampaat kalisivat pelästyksestä ja kauhistuksesta.\n\n-- Sen sanon teille, jos vielä hyvä neuvo kelpaa, jatkoi asessori\njärkähtämättömänä, että kaikin mokomin annatte tyttärenne Fannyn\narvoisalle sisarellenne, jos hän tahtoo hänet huostaansa, ja ainaiseksi\nheitätte hänelle kaiken huolen tytöstä sekä teette sen sovinnolla;\nsillä jos asia lakiin joutuu, ja te rupeatte vastaan riitelemään, niin\n-- jumal'auta, minä tuomitsen teidät lukon taa!\n\nPelästyksissään kysäsi Mayer: \"minne?\"\n\nTämä kysymys saattoi asessorin hetkeksi hämille, mutta pian hän keksi\nvastauksen:\n\n-- Minnekö? Siinä tapauksessa, että kaikki, mitä perheessänne tehdään,\ntapahtuu teidän tietenne, -- kuritushuoneeseen; mutta jollette tiedä\nniin mitään, -- hullujenhuoneeseen!\n\nHerra Mayer oli saanut kuulla tarpeeksi. Hän sanoi hyvästi ja meni.\nPäästyänsä ulos ovesta ja hoiperrellen saavuttuansa kadulle, nauroivat\nkatupojat hänelle; tuo on jossain aika naukkuja ottanut!\n\nMuitten ihmisten suusta hänen siis piti kuulla, ettei hän ole\nkunniallinen mies, että häntä halveksitaan, pilkataan, kirotaan, että\nhäntä sanotaan parittajaksi, joka tekee tyttöjensä rakkaudella kauppaa,\nsekä että hänen kotiansa pidetään nuorison turmeluspaikkana.\n\nHän oli luullut olevansa parhain mies maailmassa, mies, jonka perhettä\nkunnioitetaan, jonka ystävyyttä etsimällä etsitään. Nyt tuumi hän,\nsopisiko hänen enää tuohon kotiin mennäkään.\n\nSuruissaan käveli hän kaupungin reunassa olevan lammen rannalle. Noin\nihana lampi, ajatteli hän itsekseen -- tuohon saattaisi hukuttaa monta\npahaa tyttöä; -- tekisipä mieli itsekin siihen hypätä!\n\nHän kääntyi takaisin ja riensi kotiapäin. Kotona kesti koko ajan\npuhetta ja ruikutusta Teresan vaatimuksen tähden.\n\nNuorin tytär kulki sisarelta sisarelle; kaikki syleilivät ja suutelivat\nhäntä, ikäänkuin olisi ollut suurikin vaara tulossa.\n\n-- Fanny parka! Meillä on piiallakin paremmat päivät kuin sinulla\nTeresan luona!\n\n-- Siellä vasta ikävät ajat: kaiket päivät saat kutoa sukkaa, ommella,\niltasin lukea tädin kuullen \"Hartaushetkiä\", kunnes hän nukkuu.\n\n-- Meitä on hän aina moittiva sinun kuultosi, jotta vieraantuisit\nmeistä etkä enää katsoisi sisartesi puoleenkaan.\n\n-- Fanny parka! Tuo vanha luuranko on sinua lyöväkin.\n\n-- Fanny parka!\n\n-- Tyttö parka!\n\n-- Sisko raukka!\n\nLapsi aivan pelästyi noista monista valituksista. Vihdoin päätettiin,\nettä Fannyn pitää sanoa isälle, jos tämä todellakin aikoo antaa tytön\nTeresalle, ettei hän tahdo mennä, ja toiset sitten rupeavat Fannyä\npuoltamaan.\n\nJo kuuluivat Mayer herran askeleet rappusilta. Hattu päässä astui hän\nsisään, sillä eihän tämmöisessä seurassa ole tapana ottaa hattua\npäästä.\n\nHän tiesi kaikkien katsovan häneen. Tiesi myöskin olevansa niin hurjan\nnäköinen, että jokainen pelästyy, joka häneen katsahtaa.\n\nHän ei katsonut ketään silmiin, vaan sanoi Fannylle;\n\n-- Pue viitta yllesi ja pane hattu päähäsi sekä laita itsesi matkalle!\n\n-- Minne, isä? -- kysäsi Fanny pahasti kasvatettujen lasten tavalla,\njotka kyselevät syitä, ennenkuin tottelevat.\n\n-- Tulet kanssani.\n\n-- Minne, isä?\n\n-- Teresan luo.\n\nJokainen koetti olla hämmästyvinään. Fanny loi silmänsä maahan, ja\nkierrellen jotakin rihmaa sormissansa hän vastasi arasti:\n\n-- Minä en tahdo mennä Teresan luo.\n\nPöydällä olivat levällään neulomapuut.\n\n-- Mitä sanoit? -- kysyi Mayer kumartuen tytön puoleen, ikäänkuin hän\nei olisi kuullut oikein.\n\nFanny vilkaisi äitiin ja siskoihin, ja huomatessaan näitten rohkaisevat\nsilmäykset toisti hän rohkeasti ja päättävästi:\n\n-- Minä en tahdo Teresan luo.\n\n-- Vai et tahdo?\n\n-- Minä tahdon jäädä äidin ja siskojen luo.\n\n-- Äidin ja siskojenko? Ja tulla heidän kaltaisekseen.\n\nNäin sanoen tarttui hän tytön käteen, tempasi toisella kädellä\nneulomapuut ja löi niillä tytärtänsä, niin että itsekin pelästyi.\n\nSisaret riensivät väliin. Parhaaseen aikaan menivätkin, sillä Mayer\nantoi heillekin neulomapuista, niin että nämä menivät pirstoiksi.\nViimeiseksi jäi vaimo. Hänelle ei enää puista riittänyt. Nyrkistä antoi\nniin, että rouva lankesi tainnoksissa nurkkaan.\n\nKuritus olisi kohtuullisesti käytettynä ehkä auttanut muutamia vuosia\naikaisemmin; nyt se vain herätti mieliharmia.\n\nKoko aikana ei herra Mayer virkkanut sanaakaan. Hän vain purki\nraivoansa, kuten häkistä vapauteen päässyt villipeto.\n\nSitten otti hän Fannyä kädestä ja vei hänet hyvästiä jättämättä Teresan\nluokse. Tyttö itki koko matkan.\n\nSelkäänsä saaneet tyttäret toivoivat vihoissaan isän pysyvän poissa\nainaiseksi. Tämä heidän toivonsa täyttyikin, sillä herra Mayer ei siltä\ntieltä koskaan enää palannut. Hän katosi Pressburgista. Minne hän oli\njoutunut? Sitä ei kukaan tietänyt. Muutamat päättivät hänen hypänneen\nTonavaan, toiset arvelivat hänen karanneen. Vuosien vierittyä toivat\nkaukana matkustaneet tiedon, että samannäköinen mies oli nähty milloin\nTurkinmaalla, milloin Englannissa.\n\n\n\n\nII.\n\nKiusaaja kirkossa.\n\n\n    Taas vei perkele Jeesuksen korkealle vuorelle ja osoitti\n    hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja\n    sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä\n    lankeat maahan ja rukoilet minua. Silloin sanoi Jeesus\n    hänelle: mene pois saatana!\n\n                                           Raamattu.\n\nHyvä Jumala! Ovathan rikkaat paljoa lähempänä taivasta kuin köyhät!\n\nOn monta rikosta, johon köyhä lankee, mutta jota rikas ei tunnekaan!\n\nOnkohan kuultu rikasten varastavan? Onko elossapysymisen vietti\npakottanut rikkaita töihin, joille sekä Jumalan käskyt että ihmisten\ntuomio huutavat kirousta? Onko koskaan kuultu ylhäisen naisen myyneen\nrahasta siveyttänsä? Ei. Tämä on vain köyhien tyttöjen rikos.\n\nAina niistä ajoista asti, kun kulta ja rakkaus ovat olleet tunnetut, on\nrakkaus ollut jumaluuden tunnusmerkki, raha taasen perkeleen. Onkohan\nharvinaista, että Jumala vaihdetaan perkeleeseen? Ei, vaan sangen\ntavallista. Ja häpeä ei ole ostajan, vaan myyjän.\n\nTyttö on sievä ja toimelias. Ei ole muuta esimerkkiä ehkä nähtykään\nkuin siveyttä, kärsivällisyyttä. Sydämessä hyvyyden tunne; sopimaton\nsilmäys saattaa kasvot punastumaan. Sielu on puhdas, siveys luja kuin\ntimantti, lempi neitsyellinen... Mutta kun kiusaaja vie hänet korkealle\nvuorelle ja osoittaa hänelle rikkaan, iloissa ja riemuissa äärettömästi\nreuhaavan maailman ja sanoo hänelle: \"tämän kaiken minä annan sinulle,\njos minua rukoilet!\" -- niin onko montakaan, jotka huumaantumatta\nvoivat sanoa: \"mene pois saatana!\" Sitä pahempi, jos kiusaaja esiintyy\nsievässä muodossa, kaunein kasvoin. Tietäähän kuitenkin jokainen sen,\nettä korkealta pudotessaan musertuu murskaksi, ja luonnon lakikin\nsanoo, että lankeaminen käy alaspäin eikä koskaan ylöspäin.\n\nJa kumminkin lankeaa niin moni! -- -- --\n\nKolme vuotta on Fanny jo asunut tätinsä Teresan luona. Hänen nuorelle,\ntaipuvaiselle sydämellensä olivat nämä kolme vuotta suureksi hyödyksi.\n\nVanha aate on, että ihmissydämessä asuu taipumus sekä hyvään että\npahaan samassa kehdossa. Kumpaa hoidetaan, se kasvaa ja hylkää\nsisarensa. Kasvatustaito saattaa häpeään kranioloogien tutkimukset. --\nFannystä, kuuluisien muotinaisten sisaresta, tuli mitä sävyisin ja\nhelläsydämisin neitonen. Ehkä olisivat sisaretkin tulleet\nsamanlaisiksi, jos joku olisi osannut antaa heidän sielullensa toisen\nsuunnan.\n\nAlussa oli Teresa ankara, kovasydäminen tyttöä kohtaan. Täten katosi\nlapsesta oikullinen ynseys. Hän ei antanut pienimmänkään vian jäädä\noikaisematta, määräsi joka hetkeksi työtä ja vaati siitä tilintekoa,\neikä kärsinyt vähintäkään väitettä, oikkua. Tädin huomiota ei voinut\nvälttää, hänen terävät ja ankarat silmänsä eivät valheesta eksyneet,\nvaan hän katsoi tytön sydämeen, kytki sieltä pahojen ajatusten\ntaimetkin. Hänen täytyi juurittaa ensin pois rikkaruohot, ennenkuin\nsaattoi jalompien kasvien siemeniä kylvää.\n\nVanhan, elämäänsä kyllästyneen tädin kasvatustapa oli tosin sangen\nikävä, mutta hyvin hyödyllinen.\n\nKun sitten lapsen ynseä mieli oli murtunut, ja hän tullut käsittämään,\nettei käy laatuun olla vain olevinansa hyvä, ettei saa valehdella,\nteeskennellä, sillä hänen lähellänsä on olento, joka lukee hänen\najatuksensa, pitää hänestä tarkkaa vaaria, joka ehkä vartioi häntä\nhänen nukkuessansakin, vaan että täytyy olla rehellinen ja puhua totta,\nniin alkoi Teresa vähitellen johtaa tyttöä tuntemaan tämän\nmielenmuutoksen hyviäkin puolia. Mitä vilpittömämpi hän oli, sitä\nenemmän Teresa luotti häneen. Täti uskalsi jättää hänet usein\nyksikseen, ei enää pitänyt niin tarkkaa vaaria tytön töistä, uskoi\nhänen puheensa, vaikka salaa vieläkin otti kaikesta tiedon. Tällainen\nkohtelu kohotti, puhdisti lapsen mieltä. Kun hän huomasi tädin\nluottavan häneen, kasvoi hänessä itseluottamus. Tämä onkin kallis\naarre! Vahinko vain, että siitä niin vähän huolta pidetään!\n\nTeresa ei koskaan puhunut tytölle hänen sisaristansa, vaan kun huomasi\nFannyn alkavan heitä ajatella, koetti suunnata toisaalle hänen\najatuksensa.\n\nMyöhemmin, mielen puhdistuttua, hän ei heidän seuraansa ikävöinyt. Päin\nvastoin, kun hän kerran Teresan luvalla kävi kaupungilla ja huomasi\nMatildan tulevan vastaan avonaisissa vaunuissa, pujahti hän\npelästyneenä erään tuttavan rouvan pihaan ja virkkoi peloissaan: \"kun\nhän vain ei olisi minua huomannut!\"\n\nTeresa sai tämän tietää ja oli siitä päivästä saakka sangen hellä\nFannylle. Kun tyttö istui työnsä ääreen, huokasi hän syvään. Teresa\ntiesi hänen ajattelevan sisariansa.\n\n-- Miksi huokasit? -- kysyi hän tytöltä.\n\n-- Matilda raukka, virkkoi Fanny, suoraan, rehellisesti lausuen\najatuksensa ilmi, sillä olivathan ne puhtaita. Hänen tuli surku\nsisartansa, jonka hän oli nähnyt istuvan vaunuissa Brabantin pitsejä\npuvussa, kun hän itse oli käsityönsä ääressä niin onnellinen.\n\nTeresa ei vastannut, vaan syleili hellästi lasta. Jumala oli palkinnut\nhänen kolmivuotiset ruumiin ja sielun vaivansa, sillä tyttö oli\npelastettu parempaa tulevaisuutta varten!...\n\nEihän köyhyys niin kova onnettomuus olekaan. Ne, jotka sen lähemmin\ntuntevat, tietävät silläkin olevan riemunsa, joita ei rikkaat voi\nrahallakaan saada. Eikä Teresan tila ollut niinkään kurja. Hänellä oli\neräästä henkivakuutuslaitoksesta vuosittain viisisataa floriinia\neläkerahaa, josta puoli riitti heille sekä elatukseksi että\nhuvituksiksikin. Tuttuja nuoria miehiä ja tyttöjä tuli kokoon, ja olisi\nväärin sanoa, etteivät he ymmärtäneet huvitella itseänsä. -- Tulojensa\ntoisen puolen pani täti tarkasti talteen, ajatellen, että hänen\nkuoltuansa jääköön se Fannylle. Ansaitsipa tyttökin jo jotakin. -- Hän\nsai rahaa työstänsä. Te, jotka elätte ylellisyydessä, ette tiedä, mikä\nilo, mikä nautinto on nuorelle miehelle tai tytölle, kun hän saa\nensimmäisen kerran palkinnon rehellisistä ponnistuksistansa, kun tulee\nitsetietoiseksi siitä, että hänestäkin on hyötyä ja että hän voi elää\nilman muitten ihmisten apua ja armopaloja!\n\nFanny saa hyvän palkan työstänsä. Tämän seikan selvikkeeksi tulee minun\nkertoa eräs aikaisempi tapaus, joka on siteenä muutamien kertomuksemme\nhenkilöitten kesken.\n\nTalo, jossa he asuivat, oli erään unkarilaisen puuseppämestarin, jolla\noli muitakin taloja Pressburgissa. Hänen nimensä oli Juhana Boltay.\nTämä varakas käsityöläinen oli muinoin, ollessaan vielä äskenleivottu\nmestari, -- siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta -- ihastunut\nTeresaan ja pyytänyt häntä vaimokseen. Mutta Teresan vanhemmat eivät\nantaneet tyttöä hänelle, -- vaikka he rakastivat toisiansa, -- sillä\nTeresa oli virkamiesluokasta eikä hänelle sopinut käsityöläinen. Boltay\nnai toisen, hänen avioliittonsa oli onneton ja lapseton. Kun hänen\nvaimonsa kuoli, olivat sekä hän itse että Teresa jo iäkkäät. Teresa ei\nmennyt koskaan miehelään. Neljänkymmenen vuoden ajalla kävi hän\nharmaapääksi ja vanhaksi unhottamatta ensi lempeänsä. -- Tällä aikaa\nköyhtyivät hänen vanhempansa, ja hänen täytyi muuttaa erääseen\nesikaupungin taloon asumaan, missä hän eli viisikolmatta vuotta. Mutta\nBoltay rikastui ja osti san talon, missä Teresa asui, joten hänellä oli\ntilaisuus pitää huolta Teresan tarpeista. Hän laittoi pihalle pienen\npuutarhan, karkoitti talosta elämöivät vuokralaiset ja otti Teresalta\nsangen alhaisen vuokran. Mutta he eivät koskaan puhutelleet toisiaan.\n-- Boltay asui kaupungin toisessa päässä, missä hänen verstaansa oli.\nMutta kuitenkin tiesi hän hyvin kaikki Teresan olot; tiesi hänen\nottaneen Fannyn luoksensa. Tästälähin lähetti hän usein Teresan luo\nasialle nuoren miehen, ensimmäisen kisällinsä, joka oli kunnon mies ja\nhuhun mukaan Boltayn suosikki, jonka hän oli ottanut pojaksensa, aikoen\njättää hänelle kaiken omaisuutensa, koskei hänellä itsellään ollut\nperillistä.\n\nTämä nuori mies oli Pariisissa tapaamamme tuttava, haaveksija\nErmenonvillen metsässä, kansan edusmies Mainvielle-Catalanin jutussa.\n\nBoltay lähetti tämän nuoren miehen Teresan luo tilaamaan milloin\nmitäkin naisten käsityötä, jonka Fannyn piti valmistaa ja josta hän\nmaksoi runsaan palkan. Hän ei tohtinut tarjota apuansa suoraan\nTeresalle, mutta tällä tavoin täytyi Teresan ottaa rahat vastaan tytön\ntähden.\n\nTarkemmin asiaa tutkiessa saattoi huomata, etteivät Teresa eikä\nBoltaykaan olleet ollenkaan levottomia, vaikka Santeri (nyt kuulemme\nensi kerran miehen nimen) jäikin välistä pitemmäksi aikaa puhelemaan\nnuoren tytön kanssa.\n\nAjattelivatko he ehkä heistä jotakin?\n\nTodellakin tulisi heistä soma pari. Mies on solakka, jäntevä, sorea\nvarreltaan; vaaleat ja kiharaiset hiukset, vilkkaat siniset silmät;\nrohkea, miehekäs muoto, käytös huolellinen, mutta ei teeskennelty eikä\nliian herrasmainen, vaan levollinen, jommoisen käytöksen sivistynyt\nsielu ja harjaantunut ruumis saa. Tyttö on solakka, ihanteellinen\nvartaloltaan; kirkkaat, tummat silmät, punaposkinen, ei edes silmien\nympärilläkään näy kellastunutta kehää. Hän on tosiaankin olento, joka\nmaailmassa tekisi suuren vaikutuksen. Hyvinpä he toisilleen\nsopisivatkin: mies vaalea, nainen tummaverinen; miehellä siniset,\ntytöllä tummat silmät; edellinen on uljas, vakaa, ryhdikäs,\njälkimmäinen taas innokas, tuntehikas, -- mutta kuka tietää, mitä\nheistä on kohtalojen kirjaan kirjoitettu?\n\nTeresan tuttavien joukossa oli myöskin eräs lyhyt, tanakka, mutta\nvilkas henkilö, jota ei tavallisesti kutsuttu hänen omalla, vaan hänen\nvirkanimellään.\n\nTämä oli regens chori, kirkon kuorilaulun johtaja.\n\nKun regens chori kuuli eräänä iltapäivänä Fannyn laulavan, ihastui hän\nkauniisti sointuvasta äänestä. Hän ei voinut olla ilmaisematta\ntoivoansa saada opettaa Fannylle \"Stabat mater\"-virttä, jotta tyttö\nlaulaisi sitä kirkossa.\n\nTeresa kauhistui tämän ehdotuksen kuultuansa. Matilda muistui mieleen.\nMutta olihan tämä ihan toista kuin laulaa koreasti puettuna avonaisella\nnäyttämöllä lemmenlauluja veltoille kuulijoille -- aivan toista oli\nlaulaa Herran temppelissä ristikon takana juhlallista ja mieltä\nylentävää virttä hartaitten rukoilijain kuullen.\n\nMutta vihollisemme perkele, joka etsii, kenen hän nielisi, löytää\nuhrinsa kirkostakin.\n\nTeresan täytyi sallia Fannyn mennä opetusta saamaan regens chorin luo,\njoka oli väsymätön häntä ylistämään.\n\nTyttö ei useinkaan mennyt sinne yksin. Joko Teresa tai eräs hänen\nystävistään, rouva Kramm, seurasi häntä laulunjohtajan asunnolle, ja\noppitunnin kuluttua mentiin häntä taas noutamaan. Muuten ei\nporvarispiireissä olekaan niin suurta syytä pelätä tyttöjen joutuvan\nharhateille, sillä kukin perhe pitää toistenkin lapsista vaaria, aivan\nkuin omistansakin, joten tyttö saattaa rohkeasti esiintyä ilman äitiä,\nsuojelijaa, sillä hän tapaa kaikkialla puolustajia parittajien\nhyökkäyksiä vastaan.\n\nEikä saattanut toivoakaan, ettei tieto Fannyn ihanuudesta ja\nsiveellisyydestä olisi levinnyt kaupungilla. Onhan semmoisia herroja,\njoilla ei muuta työtä olekaan kuin onkia sellaisia tietoja; ja\ntämmöisten hekumanpyydystäjien luku eneni valtiopäiväin aikaan, sillä\nnuoret isänmaanystävät levittivät hyviä tapoja niin paljon kuin\nmahdollista.\n\nKen ei olisi tähän aikaan tuntenut Mayerin tyttäriä, ja ne, jotka\nheidät tunsivat, saivat myöskin tietää, että vielä viideskin tytär oli\nolemassa. Missä on nuorin sisar? Tämähän oli mitä luonnollisin kysymys.\n\nMayerin tytöt eivät asiaa salanneet. Sanoivat, kenen luona hän asuu\nsekä koska ja missä häntä voi nähdä. Tämä oli enemmän kuin\nkevytmielisyyttä; tämä oli ilkeyttä, kateutta, vihaa. Matilda ei voinut\nantaa Fannylle anteeksi sitä, että tämä oli pujahtanut hänen\nnäkyvistänsä kadulta piiloon, eikä yksikään sisaruksista voinut antaa\nhänelle anteeksi, että hänellä oli aarre, jommoista heillä ei ollut,\nnimittäin viattomuus. Mikä makupala tämä olisi ollut hienoille\nherroille! Mikä harvinainen paratiisin hedelmä! Viisi- tai kuusitoista\nvuotias impi, jonka sielu on puhdistettu liasta ja loasta, jonka hellä\nsydän on säilytetty haaveksivaa nuorukaista varten; joka vielä\najattelee jumalaa ja lapsuuden leikkejä. Mikä nautinto saada armotta\ntallata tämä ruusu, temmata siitä lehti toisensa perästä, vetää tyttö\nsamaan lokaan, josta hänet pelastettiin, antaa hänen tulla tuntemaan\nkaikki helvetin kalvavat, hävittävät intohimot, jotka turmeltuneessa\nsydämessä syntyvät! Mitä te arki-ihmiset ymmärrätte näistä\nnautinnoista, te jotka rakastatte yhtä tyttöä, naitte hänet ja koetatte\nkaiken elämänne ajan tehdä hänet onnelliseksi; te, jotka yhdessä\nvanhenette, kunnes vaimonne vaipuu hautaan, ja rakastatte häntä vielä\nsilloinkin. Te ette käsitä, miten suloista on muutamien mielestä uhrata\nviaton sydän hetken riemulle? Teidän katkismuksessanne ei ole lausetta:\n\"ei ole synti pettää naista\". Miks'ei ollut varuillaan? Me etsimme,\nnuuskimme viattomia sieluja, viritämme verkot ympärille, kaivamme\nkuopat alle, vilkutamme peiliä silmäin edessä, vainoamme heitä kuten\nmetsämies saalistansa. Miks'eivät ole varuillaan? Paratiisin kaurista\nvastaan ryhdyttiin ajometsästykseen.\n\nKaikkialta keräytyi hänen ympärilleen noita joka paikkaan ehtiviä\nkulkurikavaljeerejä, jotka imartelivat, ylistivät häntä, tarjoilivat\nhänelle lahjoja, mutta ihanan kauriin pään päällä tuikki tähti, joka\nvarjeli häntä heidän nuoliltansa. Tämä oli siveyden kirkas tähti.\n\nNuoret merkilliset kokoontuivat päivä päivältä äreämpinä Mayerin taloon\nja pilkkasivat toisiansa onnistumattomien kokeitten vuoksi. He löivät\nsuuria vetojakin ja hävisivät, kuten on tapana hevos- ja\nkoirakilpailuissa.\n\nVihdoin esitti tuttavamme keikari, jota olemme maininneet Fennimoren\nnimellä, peruslauseen, että paras ja tehokkain keino naisten suhteen on\nsuora hyökkäys.\n\nHän lähetti siis eräänä päivänä, kun tiesi Fannyn olevan yksin\nkotosalla, hänelle komean kimpun talvikukkia, joihin oli kätkettynä\nseuraavansisältöinen lemmenkirje: jos Fanny on taipuvainen ottamaan\nvastaan lempivää sydäntä, niin jättäköön illalla puutarhan takaoven\nauki. Muutamissa tapauksissa vievät tällaiset tarjoukset parhaiten\npäämaaliin.\n\nKokematon tyttö otti kukat vastaan. Tuuma oli taitavasti keksitty.\n\nToisenlainen lahja olisi kenties epäilyttänyt tyttöä ja tehnyt hänet\naraksi, mutta kukat ovat niin tyttöjen luonteelle sopivia, etteivät ne\nvoi heissä epäilystä herättää.\n\nVasta lahjan tuojan mentyä huomasi Fanny kukkiin kätketyn kirjeen.\nIkäänkuin olisi hän nähnyt kukissa myrkyllisen hämähäkin pudotti hän ne\npelästyksissään kädestään ja juoksi itkien kertomaan rouva Krammille\ntapauksesta. Hän luuli jo tämän kautta häpeään joutuneensa.\n\nEnnen pitkää tuli Teresakin kotia, ja molemmat vanhukset rupesivat\nsulettua kirjettä tutkimaan. Fanny oli lohduton, kun rouva Kramm\nilmaisi hänelle kirjeen sisällön. Hän luuli jo tämän kirjeen vastaan\nottamisella ikuisiksi ajoiksi menettäneensä maineensa. Vaikka molemmat\nvanhukset häntä kaikin tavoin lohduttivat, vietti hän kuitenkin\nunettoman yön.\n\nNäin tunteellinen oli puhdas sielu tullessaan ensikerran lian kanssa\ntekemisiin.\n\nMolemmat eukot tuumivat kostoa tuskan tuottajalle. Eukotpa vasta\nkostonhimoisia ovatkin! He jättivät puutarhan takaoven auki ja pitivät\nvaaria, siksi kunnes kavaljeeri meni sisään, jolloin he sulkivat oven.\nAlakerran ikkunasta katselivat he sitten, miten menetteli satimeen\njoutunut viettelijä, metsämies, joka itse oli kaivamaansa kuoppaan\nlangennut. Kun kaiken lisäksi alkoi sataakin, menivät eukot iloissaan\nmaata, avaimet pään alla, ja kuuntelivat mielihyvissään, miten sade\npieksi ikkunaruutuja.\n\nTämän kokeen mentyä myttyyn, nousi metsästäjien into vielä suuremmaksi.\nNyt ei enää \"esprit du corps\" (seuran valio) edes saattanut asiata\nsikseen heittää, kun oltiin kokemattoman tytön suhteen jääty häviölle\nja vanhan eukon kautta tultu peijatuksi. Säilyttääkseen seuran kunnian\npäätti Abellino, rohkeasti lyöden suuren summan vetoa, laittaa niin,\nettä tuo paratiisin kaunotar vuoden kuluttua on asuva hänen luonansa.\nTietysti hän ei tällä avioliittoa tarkoittanut.\n\nSeuraavana sunnuntaina lauloi Fanny ylen ihanasti kirkossa \"Stabat\nmater dolorosaa\". Kuulijat kuuntelivat sydämen hartaudella.\n\nRouva Kramm, tällä kertaa juhlatamineissa, istui erään sivualttarin\nluona ihaillen tytön kaunista ääntä, kun kuuli jonkun aivan vieressään\nihastuneena kuiskaavan:\n\n-- Oi, niin juhlallista, niin ylevää!\n\nNyt täytyi kun täytyikin eukon kääntyä ääntä kohden nähdäkseen, kuka\nnäin on sydämestään riemastunut.\n\nHän huomasi aivan lähellä yksinkertaisesti puetun herrasmiehen, jolla\noli suruharso hatussa ja joka paraikaa pyyhki taivaaseen kääntyneistä\nsilmistään kyyneleitä. Mies oli Abellino Kárpáthi.\n\n-- Eikö hän laula ihanasti? -- kysäsi kunnon rouva.\n\n-- Kuten enkeli. -- Oi hyvä rouva, joka kerta kun tuon virren kuulen,\ntulevat kyyneleet silmiini.\n\nJa tunteellinen nuori mies pyyhki taasen silmiänsä.\n\nMikä onnettomuus lienee mies parkaa kohdannut?\n\nHän poistui sanaakaan enää rouva Krammille virkkaamatta.\n\nRouva Kramm oli koko viikon kuolla uteliaisuudesta, kun ei tietänyt,\nmikä tuota omituista miestä vaivasi? Tuleekohan hän taas ensi\nsunnuntaina?\n\nTuli kun tulikin. Nyt tervehtivät he jo toisiaan, kuten vanhat tutut\nainakin.\n\n-- Nähkääs rouvaseni -- virkkoi nuori ritari surullisena -- kymmenen\nvuotta sitten oli minulla morsian, joka lauloi yhtä kauniisti\n\"Stabat mater'ia\" kuin tämä neiti. Mutta hän kuoli hääpäivänämme.\nKuolinvuoteellaan hän otti minulta lupauksen, että vuosittain hänen\nmuistollensa pyhittäisin kolmetuhatta floriinia, jotka olivat\nannettavat jollekin nuorelle ja köyhälle naiselle, joka osaa yhtä\nkauniisti laulaa noita pyhiä virsiä kuin hänkin, jotta voisi edistää\nnuoria kykyjä oppimaan korkeampaa taidetta sekä siten tehdä heitä\nonnellisiksi. Minä puolestani lisäsin tähän yhden ehdon, nimittäin että\ntuon naisen oli pysyttävä yhtä puhtaana, yhtä viattomana kuin hänkin,\nminun rakastettuni, unhottumaton Mariani oli.\n\nNuori mies painoi taas nenäliinan silmilleen.\n\nMikä syvä murhe! -- ajatteli rouva.\n\n-- Surukseni täytyy minun mainita, hyvä rouva, jatkoi keikari\nvapisevalla äänellä, etten kahdeksan vuoden kuluessa ole vielä voinut\ntäyttää morsiameni toivoa, Kaikki, joita olen auttanut, ovat tosin\nedistyneet taiteen uralla, mutta ovat menettäneet siveytensä. Häpeällä\nheitä muistelen, vaikka maailma tosin muutamia heistä kovasti ylistää.\nJokainen uusi on vain uusi pettymys.\n\nTähän lopetti hän taas puheensa ja jätti rouva Krammin koko viikoksi\naprikoimaan tuota omituista kertomusta. Mutta rouva ei siitä\nkenellekkään puhunut.\n\nSeuraavana sunnuntaina tuli Abellino taas.\n\nHän kuunteli laulua loppuun asti, mutta hänen kasvoistaan saattoi\nhuomata hänen tahtovan jotakin kysyä, vaikka ei ollut tohtivinaan.\nVihdoin rohkaisi hän mielensä.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä rouva, kun vaivaan teitä eräällä kysymyksellä.\nÄlkää pahaksi panko, mutta minusta näyttää, että tunnette tuon\nlaulajattaren. Olen jo niin monta kertaa pettynyt hyvää tehdessäni,\nettä tuskin uskallan enää ilman edeltäpäin tietoja saamatta tarjota\nkenellekään apuani. Tuon tytön vanhemmista ja sisarista olen kuullut\nmitä kummallisimpia huhuja, heidän kun näet ei sanota paljoa siveydestä\nvälittävän.\n\nNytkös vasta rouva Kramm tuli puheliaaksi.\n\n-- Olkootpa tytön omaiset millaisia tahansa; hän ei ole lapsuuden\najoista saakka ollut heidän parissansa, hänen sielunsa on niin viaton\nkuin lasten, joita Vapahtaja kutsui luoksensa, hänen kasvatuksensa niin\nankara, ettei häneen tulisi pienintäkään häpeän pilkkua, vaikka hän jo\ntänään jäisi yksin maailmaan ja vaikka mikä häntä kohtaisi.\n\n-- Oh, hyvä rouva, te teette minut ihan onnelliseksi.\n\n-- Kuinka niin, hyvä herra?\n\n-- Saan vihdoinkin täyttää Marialle antamani lupauksen.\n\nNäin sanoen poistui hän taas, jättäen rouva Krammin viikoksi\nmiettimään.\n\nSeuraavana sunnuntaina hän jo kunnioitti rouvaa ilmaisemalla hänelle\nsydämensä salaisuudet.\n\n-- Niin, rouvaseni; olen tullut vakuutetuksi siitä, että teidän\nholhottinne on minun apuni hyvin ansainnut. Tuosta tytöstä tulee vielä\nmainio taiteilija, ja mikä hänet on kaikkien ylitse koroittava, on\nhänen harvinainen siveytensä. Mutta hänestä täytyy pitää tarkkaa\nhuolta. Olen saanut tietää rikkaitten nuorten miesten häntä salaa\nväijyvän. Pitäkää vaaria, rouvaseni, ja käskekää tytön omaisten myöskin\nolla varuillansa. Loisto sokaisee jaloimmankin luonteen. Mutta minä\nolen päättänyt pelastaa tytön noitten kunnottomien vehkeistä. Ruvetkoon\ntaiteilijaksi. Hänen äänensä on oleva niin suuri aarre, jos se\nnimittäin harjaantuu, että kaikki nuo kavaljeerit tavaroinensa ovat\nkerjäläisiä hänen rinnallaan. Silloin kun hänellä itsellään on\nrikkauden lähde, katoaa se vaara, jolla rikkaus uhkaa viattomuutta.\n\nRouva Kramm luuli täysin ymmärtävänsä asian. Jo kuvitteli hän\nmielessään kirkkoa teaatteriksi ja odotti, että Fannyn laululle\ntaputettaisiin käsiä.\n\n-- Kahdessa vuodessa tulee hänestä täydellinen laulajatar. Siihen on\nvain tarvis ahkeruutta sekä vähän rahoja. Jälkimmäiset minä kernaasti\nannan morsiamelleni tekemäni lupauksen mukaan. En anna ilmaiseksi enkä\nlahjaksi, vaan lainaksi. Kun hän tulee rikkaaksi, on hän maksava rahat\ntakaisin, jotta voisin niillä taasen toisia tehdä onnelliseksi. Minä\nannan teille kuukausittain kolmesataa floriinia, jotta suorittaisitte\ntytön opintoihin menevät kulungit. Mutta kiellän teitä sanomasta että\nrahat tulevat mieheltä, sillä siinä tapauksessa hän ehk'ei ottaisi\nniitä vastaan. Mainitkaa rahojen lähettäjäksi morsianvainajaani Maria\nDarvaita. Hänpä oikeastaan rahat lähettääkin, vaikka taivaasta. Minä\nvaadin vain sen, että hän pysyy siveellisenä. Jos saan tietää\nvastakohdan, loppuu minun apuni heti. Olkaa siis hyvä ja ottakaa\nvastaan tässä ensi kuukauden summa ja käyttäkää sitä tarkoitukseni\nmukaan. Vielä kerran pyydän, ettette minusta mitään puhu. Pyydän tämän\nkunnon tytön tähden. Tiedättehän, miten kärkäs maailma on pahaa\npuhumaan.\n\nRouva Kramm otti rahat vastaan. Miksi hän ei olisi ottanut? Kuka\nhyvänsä olisi hänen sijassaan tehnyt samoin. Tahtoohan hyväntekijä\npysyä tuntemattomana, hän ei aio tehdä tuttavuuttakaan; huomauttihan\nhän toisten vehkeistä sekä asetti hyväntekeväisyytensä ehdoksi\nmoitteettoman siveyden. Mitä voi muuta vaatiakaan?\n\nRouva Kramm otti rahat ja haki salaa Fannyä varten laulun ja soiton\nopettajan sekä ilmaisi asian Fannylle yksin. Tässä oli se vikana, ettei\nhän puhunut asiasta Teresalle. Rouva pelkäsi, kuten oli syytäkin, että\ntuo ankara eukko heittäisi rahat ulos ikkunasta, väittäen, ettei siivo\ntyttö saa keneltäkään ottaa mistään syystä rahoja, joita ei ole\nrehellisesti ansainnut! Entä tuo toinen seikka: taiteen ura? Tätäkin\nolisi Teresa kiven kovaan vastustanut. Koko asiasta ei siis tohdittu\nhänelle hiiskuakaan.\n\nMutta se ei kumminkaan pysynyt Teresalta salassa.\n\nHeti muutaman päivän perästä hän huomasi tytön mielessä tapahtuneen\nmuutoksen.\n\nFannyn sydämeen oli istutettu se ajatus, että hänellä on aarre, joka\nkunniallisella tavalla kohottaa hänet vertaistensa yläpuolelle. Eikä\nhän enää ollut halukas yksinkertaisiin käsitöihin, jotka häntä tähän\nasti olivat huvittaneet. Nuoren ammattilaisen kanssa hän ei enää\npuhellut niin kernaasti, vaan haaveksi itsekseen tuntikausia ja virkkoi\nhaaveilujensa perästä tädille, että hän tulee vielä rikkaasti\npalkitsemaan hänen vaivansa.\n\nTeresa kovin äimistyi näistä sanoista!...\n\nTyttö haaveksii _rikkaudesta_. Kiusaaja oli osoittanut hänelle maailman\nja sanonut: \"tämän kaiken minä annan sinulle, rukoile minua!\" Eikä hän\nmuistanut vastata \"mene pois saatana!\"\n\nMetsästäjä oli tarkasti tähdännyt.\n\nKiitollisuuden tunto saattoi Fannyn usein pyytämään, että rouva Kramm\nveisi hänet tuntemattoman hyväntekijän luo, jotta hän saisi lausua\nhänelle sydämelliset kiitoksensa sekä pyytää lisää neuvoja. Tällaisilla\npyynnöillä sai hän rouva paran niin pahaan pulaan, että tämä kerran\ntuli sanoneeksi, ettei Fannyn hyväntekijä ollutkaan nainen, vaan mies,\njoka ainaiseksi tahtoo pysyä tuntemattomana.\n\nTämä ilmaisu ensin kovin hämmästytti Fannyä, mutta sitten tuli hänen\nmielikuvituksensa vieläkin kiihkeämmäksi. Ken lienee se mies, joka\ntahtoo hänen onneansa edistää, tahtomatta häntä koskaan nähdä,\njoka on niin varovainen ja niin pelkää kunniallisella lahjallaan\nvahingoittavansa tytön tahratonta mainetta, ettei nimeänsäkään ilmaise?\n\nLuonnollista oli, että tyttö tuntemattomasta suosijastaan loi itselleen\nihanteen. Hän kuvasi mielessään hänet komeaksi, vakavaksi,\nvaaleanväriseksi mieheksi, joka ei hymyile muulloin kuin hyvää\ntehdessään. Tämmöisen lempeän kuvan näki tyttö usein unissaankin.\n\nKäydessään kadulla ja tavatessaan nuoria herrasmiehiä hän vilkaisi\nusein salaa heihin. Eiköhän joku noista ollut hänen salainen\nsuosijansa.\n\nMutta näistä ei yksikään oikein ottanut sopiaksensa hänen luomaansa\nihanteeseen.\n\nVihdoin tapasi hän eräänä päivänä samanlaiset kasvot, samanlaiset\nsilmät, samanlaisen katseen, kuin hän oli mielessään kuvaillut. Aivan\nsamanlaisen ihannekuvan hän oli luonut itselleen! Se on hän! Hänen\nsalainen suosijansa, joka ei tahdo tulla tunnetuksi. Aivan sama! Tuosta\nmiehestä hän oli usein nähnyt unta, noista kauniista sinisilmistä,\nnoista jaloista kasvonpiirteistä, tuosta soreasta vartalosta.\n\nTyttö parka! Se ei ollut hänen hyväntekijänsä. Se oli Rudolf\nSzentirmay, Floran mies, onnellisin, uskollisin mies, joka ei suinkaan\najattele häntä, tyttöparkaa.\n\nFanny ei enää päässyt siitä uskosta, että tämä mies oli hänen\nsuosijansa.\n\nYhäti hän pyytämällä pyysi, että rouva Kramm näyttäisi hänelle kaukaa\nvaikka vain yhden ainoan kerran sen miehen, joka niin salaperäisesti\nhänen onnestansa piti huolta. Mutta kun hurskas rouva viimein päätti\nsuostua tytön pyyntöön, ei hänen enää ollut mahdollista täyttää sitä,\nsillä Abellino ei enää tullut sunnuntaisin kirkkoon, eikä viimeistä\nkuukausirahaa itse antanut rouva Krammille, vaan lähetti nuo kolmesataa\nfloriinia vanhan kamaripalvelijansa kautta. Sangen hyvästi harkittu!\n\nRouva Kramm ei voinut muuta uskoakaan, kuin että tuo tuntematon herra\ntodellakin karttaa kaikkea lähestymistä tytön suhteen.\n\nHän pyysi sen vuoksi nöyrästi palvelijalta saada nähdä hänen herraansa\nvain hetkiseksi ja kaukaa jossakin yleisessä paikassa.\n\nPalvelija vastasi, että herraa voi tavata huomenna ylimysistunnossa,\njolloin hän tavallisesti istuu parlamenttisalin viidettä pylvästä\nvastapäätä.\n\nOh! Siis vielä Unkarin ylimyksiä! Isänmaan isiä, joka yöt päivät tuumii\nmaan ja kansan onnellisuuden edistämistä. Tämä seikka oli omiansa\nrauhoittamaan rouvan mieltä. Hän, jonka haltuun valtakunnan onni on\nuskottu, ei saata olla mikään kevytmielinen mies. -- Oi, jos meidän\nvaltaherrat tietäisivät, miten kansa heitä kunnioittaa, niin olisivat\nhe siitä ylpeät ja koettaisivat sitä -- ansaita.\n\nRouva Kramm ilmoitti Fannylle, että hän saattaa nähdä tuntemattoman\nsuosijansa huomenna valtiopäiväistunnossa, missä voi helposti sekaantua\nväkijoukkoon, jottei kukaan heitä huomaa, etenkin kun he eivät\nmuutenkaan siellä viivy muuta kuin hetken ajan.\n\nTäten joutui Fanny parlamenttisalin parvelle, mistä rouva Kramm hänelle\nosoitti tuntemattoman suosijan.\n\nFanny luuli pilvistä pudonneensa. Hän oli toivonut saavansa nähdä aivan\ntoisen henkilön. Rouva Krammin osoittamat kasvot eivät häntä ollenkaan\nmiellyttäneet, vaan herättivät hänen sydämessänsä epäilystä, pelkoa.\nFanny kehoitti rouva Krammia tulemaan pois parvelta ja palasi kotia\npettynein mielin.\n\nKotona tunnusti hän kaikki tädille, sekä haaveensa, tuulentupansa että\npettymyksensä. Hän tunnusti vieläkin rakastavansa miestä, joka on hänen\nihanteensa, mutta jonka nimeäkään hän ei tunne. Hän pyysi tätiä\npuolustamaan häntä omaa itseänsä vastaan, sillä hän pelkäsi\npyörtyvänsä, sydämensä pakahtuvan.\n\nKun rouva Kramm seuraavana päivänä meni Fannyä noutamaan saattaaksensa\nhänet laulunopettajan luo, oli Teresan asunto tyhjänä. Ovet, ikkunat\nselki selällään, huonekalut poissa. Ei kukaan tietänyt, minne he olivat\nlähteneet; yöllä olivat he menneet matkoihinsa. Teresa oli maksanut\nvuokran talonvartijalle, ja tuntemattomat kantajat olivat vieneet pois\nkaikki kapineet. Hän ei ollut kenellekään sanonut, missä hän täst'edes\noli tavattavissa.\n\n\n\n\nIII.\n\nMaksettu.\n\n\nMinne oli Fanny näin äkkiä kadonnut tätinensä?\n\nTeresa kuunteli epätoivoisena Fannyn tunnustusta.\n\nTyttö kertoi suoraan rakastavansa kaikesta sydämestään, kaikesta\nsielustaan ihannetta, jota hän oli luullut hyväntekijäkseen, jonka\nhyvyydestä, jalosta luonteesta hän oli jo kuukausia haaveksinut, jonka\nhyviä töitä hän olisi maksanut lemmen kiitollisuudella. Mutta saatuansa\ntietää, ettei hänen salainen suosijansa ollutkaan se, jota hän siksi\nluuli, hän ei voinut unhottaa asiaa, vaan kauhu oli vallannut hänen\nmielensä. Hän tunsi tehneensä sopimattomasti ottaessaan tuolta mieheltä\nrahoja vastaan, olipa mistä syystä tahansa. Hän huomasi olevansa myyty,\nkiitollisuuden velassa, jonkatähden hän sanoi pelkäävänsä tuota miestä,\nhän ei tohdi kadullekaan astua, jottei ehkä tapaisi häntä. Miehen\nkasvot herättivät hänessä epäluuloa, ja hän sanoi pelkäävänsä jo\nsitäkin, että tuo ihminen ajattelee häntä. Mutta kumminkin on oas\njäänyt hänen sieluunsa! Tuota toista, tuota ihannetta ei saa mielestä\nmenemään, vaikk'ei ehkä ollut syytä häntä muistella, häntä luulla\nhyväntekijäksi. Hän ei tunne miestä, ei tiedä hänen nimeänsäkään mutta\non häntä rakastava kuolemaansa asti; hän saattaa siihen menehtyä, mutta\nei voi ihannetta unohtaa. Santeri parka...\n\nTeresan monivuotiset vaivat olivat raunioiksi rauenneet. Päästään siis\ntännekin haavoittamaan viatonta sydäntä. Ei kirkossakaan ole\nkiusaajalta varjeltuna.\n\nEpätoivoissaan teki hän päätöksen, jommoiseen ei suurinkaan kurjuus\nolisi häntä taivuttanut. Meni Boltayn luo, kertoi hänelle koko asian ja\npyysi häntä puolustamaan, suojelemaan tyttöä, sillä naisen suojelus ei\ntässä enää muka riittänyt.\n\nBoltay rupesi kernaasti puolustajaksi. Karkeakämmeninen käsityöläinen\nkävi tulipunaiseksi vihasta, ei mennyt tehtaaseen koko päivänä, jottei\nolisi joutunut kenenkään kanssa riitaan, vaan käski muuttaa vielä\nsamana yönä Teresan kapineet omaan asuntoonsa. Tulkoot sitten vielä\nheitä hätyyttämään.\n\nSanteri sai tietää asian. Hän tuli sangen surulliseksi, mutta oli\nFannylle nyt kahta kohteliaampi. Rakastihan tyttö toivottomasti --\nkuten hän tyttöä, joka rakasti toista. Molemmat olivat onnettomat.\n\nJokainen perheessä tunsi tämän salaisuuden, mutta kukaan ei siitä\npuhunut. Molemmat vanhukset neuvottelivat kauan keskenänsä. Näihin\nperheneuvotteluihin kutsuttiin väliin Santerikin, joka täten joutui\nkokemattomille aloille.\n\nKunnon vanhukset miettivät päänsä puhki, miten saisivat tietää tuon\ntuntemattoman suuren herran nimen. Miksi niin? He tahtoivat lähettää\ntakaisin rahat, jotka tuo herra oli Fannylle lahjoittanut. Tämmöisissä\nveloissa ei ole hyvä kauvoja pysyä! Pitää suorittaa ne mitä pikemmin,\nsamassa rahassa, floriinista floriiniin, kolme kahdenkymmenen floriinin\nseteliä tukussa, jottei kukaan voisi sanoa saaneensa toista, kuin oli\nantanut.\n\nNiin, mutta miten saada tietää nimi? Fanny sitä ei tietänyt eikä olisi\nsuostunut häntä näyttämään kadulla tavatessa, vaikka kuolema olisi\ntullut. Boltay kulki kahviloissa, kauppiasten kokouksissa, kuulusteli,\npuheltaisiinko porvaristytöstä, joka on ottanut käsirahaa myydäkseen\nsiveytensä rikkaalle herralle? Ei mitään sellaista puhuttu. Tämä seikka\noli tosin rauhoittava, kun ei kukaan asiasta tietänyt. Se ei siis niin\narka lienekään. Mutta se nimi, se nimi?\n\nAbellino itse auttoi etsiviä.\n\nJoka sunnuntai meni Santeri kirkkoon, missä rouva Krammin oli tapa\nkäydä, ja piti silmällä, kenen kanssa tuo rouva puuttuisi puheeseen.\n\nKolmantena sunnuntaina tuli Abellino kirkkoon. Hurskas rouva kertoi\nhänelle, miten ihmeellisesti Fanny oli tätinensä keskellä yötä kadonnut\nmitään hänelle sanomatta, mikä ei suinkaan ollut heiltä kauniisti\ntehty. Mutta hän aavisti heidän muuttaneen Boltay herran luokse, sillä\nnuoruuden päivinä olivat Teresa ja Boltay olleet jonkinmoisissa\nkihloissa, tai olivat he ehkä muuttaneet sinne sen tähden, että Boltay\nherra tahtoo saada Fannyn ottopoikansa vaimoksi. Hän ei ainakaan muka\nheistä enää välitä.\n\nAbellino puraisi suuttuneena huultaan. Kun nuo filistealaiset vain\neivät olisi mitään haistaneet!\n\n-- Mitä ammattia tuo Boltay harjoittaa? -- kysäsi hän rouva Krammilta.\n\nPuusepän, oli vastaus.\n\nPuusepänkö? Pian oli tuuma Abellinon aivoissa valmiiksi ajateltuna.\n\n-- No, Herran haltuun, rouva, lausui hän. Hän ei enää tarvinnut rouva\nKrammia, vaan riensi ulos kirkosta.\n\nSanteri perässä. Nyt oli hän vihdoinkin päässyt kiusaajan jäljille!\nAbellino kävi kiireisin askelin kadun kulmaan, Santeri perässä. Siellä\nedellinen astui vaunuihinsa, Santeri istui ajuriin ja ajoi jäljessä.\nMikonportin luona saavutti hän vaunut. Täällä astui herra ulos, ja\nvaunut mennä jyryyttivät pihaan. Karhunnahkaturkkeihin puettu\nportinvahti seisoi käytävässä.\n\n-- Kuka oli herra, joka tästä meni sisään? -- kysyi Santeri\nportinvahdilta.\n\n-- Hänen armonsa Abellino Kárpáthi Kárpáthy.\n\n-- Kiitoksia.\n\nHeti kirjoitti Santeri nimen muistikirjaansa, vaikka se olikin turha\nvaiva. Vuosia, vuosikymmeniä oli tämä nimi pysyvä hänen mielessään.\n\nSiis on hänen nimensä Abellino Kárpáthi!\n\nTe luulette, etteivät nuo kahdeltatoista päivällistä syöjät osaa\nvihata.\n\nSanteri riensi tietoinensa kotia.\n\nSinä päivänä olivat kaikki talossa niin vihaisen näköisiä, että oudot\nheitä oikein pelästyivät.\n\nSeuraava päivä oli taas työpäivä. Kukin ryhtyi askareihinsa.\nBoltay-herra teki työtä kilpaa sällien kanssa. Mutta turhaan hän meni\nsiihen hälinään, sillä kaikki työkalut olivat hänestä matkivinaan yhtä\nnimeä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että höylät ja sahat\ntyötä tehtäessä puhuivat jotakin. Nyt kuuli hän kaikkien huutavan\nKárpáthin nimeä. Erittäinkin matki yksi iso saha, jolla lankkuja\nhalkaistiin, joka vedolla sangen selvästi: \"Kárpáthi, Kárpáthi\", niin\nettä Boltay-herra vihdoin huudahti sälleilleen: \"älkää vetäkö noin\nkauheasti tuota sahaa!\" Sällit ihmettelivät. Mestari kai tahtoisi, että\nsahan pitäisi soida viulun lailla?\n\nTeresa ja Fanny istuivat sillä välin kadunpuoleisen ikkunan ääressä\ntehden käsitöitään, sanaa keskenänsä vaihtamatta.\n\nÄkkiä tulivat komeat vaunut kadulle ja seisahtuivat Boltayn talon\nedustalle.\n\nNuorten tyttöjen uteliaisuudella katsahti Fanny ulos ikkunasta, juuri\nkun vaunuissa istuja astui ulos. Pelästyneenä veti tyttö päänsä\ntakaisin, hänen kasvonsa kalpenivat, kädet vaipuivat syliin.\n\nTeresa huomasi tämän. Tyttö oli nähnyt hänet! Hän on täällä! Tämä oli\nhänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän vapisi. Jos tuo mies astuu sisään,\njos hän tohtii tulla hänen näkyviinsä, niin hän ei tiedä mitä tehdä.\nViha, häpeä, epätoivo valtasi hänen mielensä. Teresa peräti unohti\ntalossa olevan miehen, joka ei piloja kärsi, ja luuli yksin saavansa\nvihollista vastaan taistella.\n\nTulijan askeleet kuuluivat rappusilta, ulkona kysyttiin jotakin\nkopealla äänellä, ja vieras astui eteiseen. Tuleeko hän tähän kamariin?\n\nFanny nousi tuolilta, riensi tädin luo pistäen kasvonsa piiloon hänen\nhelmaansa ja itkeä nyyhkytti.\n\n-- Älä pelkää, älä pelkää, rauhoitti Teresa, vaikka hänenkin jäsenensä\nvärisivät. Minä olen täällä.\n\nMutta nyt aukeni myöskin peräovi, josta Boltay-herra tuli ulos ottamaan\nvierasta vastaan. Verstaasta oli hänet kutsuttu etuhuoneeseen, missä\nhän vieläkin oli kuulevinaan, miten höylät ja sahat helvetillisellä,\nkamalalla äänellä matkivat: Kárpáthi, Kárpáthi...\n\n-- Ahaa, hyvää päivää, puhui tulija ystävällisesti alentuen nähdessään\nmestarin. Oletteko te mestari Boltay? Kunnon mestari! Olette kaikkialla\nhyvässä maineessa. Töitänne kiitetään; te olette kunnon mies. Nytkin\ntulette verstaasta; tämä on minun mieleeni, ahkeraa kansaa minä\nsuuresti kunnioitan.\n\nBoltay-herra ei ollut niitä miehiä, jotka kaikkien kiitoksista\nhuolivat. Hän keskeytti pian vieraan ylistelemiset.\n\n-- Kenen kanssa on kunnia puhua? Mitä asiaa on herralla?\n\n-- Minä olen Abellino Kárpáthi, vastasi vieras.\n\nBoltay-herraa esti takana oleva kaappi selälleen menemästä.\n\nTätä hän ei ollut odottanut.\n\nKorkea herra ei suvainnut havaita käsityöläisen ilmettä. Hän ehkä\narveli, ettei käsityöläisen kasvoissa saa mitään näkyäkään, ja jatkoi\nseuraavasti:\n\n-- Tulin tilaamaan teiltä kokonaista huonekalustoa ja tulin tänne itse,\nkun olen kuullut teidän piirtävän sangen kauniita huonekalujen\nmalleja...\n\n-- En minä niitä piirrä, vaan ensimmäinen kisällini joka on Pariisissa\nopin käynyt.\n\n-- Minusta yhdentekevää. Tulin, kuten sanoin, itse valitsemaan\nmalleista, sillä haluaisin erittäin sievän ja samalla yksinkertaisen\nhuonekaluston; tiedättehän, porvarismallia. Selitän, miksi niin tahdon.\nAion mennä naimisiin erään porvaristytön kanssa. Älkää ihmetelkö, että\notan porvaristytön oikeaksi lailliseksi aviovaimoksi. Miksi teen sen?\nSiihen on minulla erityiset syyt. Nähkääs, minä olen omituinen mies.\nTämä on jotakin erinomaista, jommoista ei meidän piireissä usein\ntapahdu. Minun isänikin oli omituinen mies, ja kaikki perheen jäsenet\novat omituisia. Aioin jo kerran mennä naimisiin, morsiameni oli\nrihkamakauppiaan tytär, osasi ihanasti laulaa kirkossa.\n\nAhaa, vanha juttu!\n\n-- Olisin nainut tytön, jatkoi puhelias keikari -- niin kimakalla\näänellä, että kuului läheisiin huoneisiin; -- mutta tyttö parka kuoli.\nMinä tein silloin sen lupauksen, etten mene naimisiin, ennenkuin löydän\nporvaristytön, joka on yhtä siveä, yhtä kaunis kuin hänkin ja osaa yhtä\nihanasti laulaa \"Stabat materia\". Kahdeksan vuotta olen maailmaa\nkierrellyt soveliasta tapaamatta, sillä se, joka osasi laulaa, ei ollut\nkaunis tai oli kaunis, mutta ei siveellinen, tai oli siveellinen, mutta\nei osannut laulaa; sanalla sanoen, ei kelvannut minulle. Ja nyt löysin\ntästä pikkukaupungista sen, mitä jo kauan olen etsinyt, nimittäin\ntytön, joka on kaunis, siveä ja laulaa hyvin. Hänet minä nain. Neuvokaa\nnyt, mimmoiset huonekalut ostan hänelle häälahjaksi?\n\nJoka sana kuului sivuhuoneeseen. Teresa peitti Fannyn päätä, joka oli\nhänen syliinsä vaipuneena, ikäänkuin peläten tämän yksinkertaisen sadun\nsaattavan nuoren tytön ymmälle. Ovathan nuoret tyttöset niin\nherkkäuskoisia. Kysyvätpä kukiltakin: rakastaako hän, vai ei? Mitä\nsitten, kun joku sen suoraan heille sanoo?\n\nPuheen kestäessä tointui Boltay-herra vähitellen. Mitään vastaamatta\nastui hän piironkinsa luo, otti sieltä jotakin ja alkoi kiireesti\nkirjoittaa.\n\nVarmaan etsii hän malleja ja kirjoittaa laskua, ajatteli Abellino\nkatsellen ympärillensä. Lieneekö filistealaisella montakin huonetta?\nMinne kaunis, pikku sokeripalanen lienee kätkettynä? Mahtoiko tyttö\nkuulla, mitä sanoin?\n\nMestari sai sill'aikaa kirjoituksensa valmiiksi, viittasi Kárpáthia\ntulemaan pöydän luo ja luki hänen eteensä kuusi kappaletta sadan\nfloriinin seteleitä, siihen vielä neljä floriinia hopeassa sekä\nkolmekymmentä kreutzeriä puhtaassa kuparissa.\n\n-- Katsokaa tänne: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusisataa\nfloriinia, siihen vielä neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, --\nlausui hän lykäten rahat esiin.\n\nMitä hittoa tuo filistealainen meinaa roskaisilla rahoillansa?\n\n-- Kas noin. Olkaa hyvä, istukaa allekirjoittamaan kuitti.\n\nNäin sanoen hän antoi kavaljeerin käteen valmiin kuitin kuudestasadasta\nfloriinista ynnä korkoa neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä,\njonka summan allekirjoittanut on lainannut neiti Fanny Mayerille ja\ntäydelleen tänä päivänä takaisin saanut.\n\nAbellino hämmästyi äärettömästi. Hän ei osannut aavistaa, että tuo\ntuhma, paksuposkinen filistealainen noin selvään oli älynnyt hänen\nvehkeensä. Oli parasta tämmöisessä tapauksessa olla olevinansa\nloukattu.\n\nVaieten, ylpeästi päätänsä kääntäen hän katseli mestaria kiireestä\nkantapäähän, ratsupiiskallansa läimäytellen, ikäänkuin osoittaakseen,\nettei tuollaiselle miehelle viitsi sanoja tuhlata, ja kääntyi\nmennäksensä pois.\n\nKoko ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Viereisessä kamarissa\nolevat naiset kuuntelivat, sydän sykkien, peläten hiljaisuutta, johon\nkova myrsky oli kätkettynä.\n\nHuomatessaan keikarin tekevän lähtöä, virkkoi Boltay syvällä, väkisin\nhillityllä äänellä:\n\n-- Ottakaa rahat, herra, ja allekirjoittakaa kuitti, sillä kadutte\nvielä, ellette sitä tee.\n\nKárpáthi käänsi ylenkatseellisesti selkänsä mestarille, meni ulos ja\npaiskasi oven kiinni. Vasta vaunuihin päästyänsä tuli hänen mieleensä,\nettä olisi pitänyt lyödä tuota ihmistä korvalle. Tällä kertaa sai hän\nkuitenkin olla sangen kiitollinen huonolle muistillensa.\n\nKuka olisi luullut karkeakätisen nikkarimestarin, jolla vielä päälle\npäätteeksi oli tulinen luonto, voivan näin hillitä itseään ja niin\nyksinkertaisella tavalla osaavan osoittaa suuttumustansa hämmästyneelle\nkosijalle.\n\nAbellino ei tohtinut kertoa tapausta tovereillensa, sillä hän tiesi,\nettä käsityöläisen käytös oli joka suhteessa näyttävä voitolliselta.\n\nMutta sillä ei asia vielä ollut kuitattu.\n\nBoltay-mestari ei enää pannut pöydälle jätettyjä rahoja takaisin\npiirongin laatikkoon, vaan lähetti, ne \"Pressburger Zeitung'in\"\narvoisalle toimittajalle. Seuraavana päivänä oli lehden palstoilla\nluettavana tällainen uutinen.\n\n\"Eräs täällä asuva perheenisä on lahjoittanut kuusisataa neljä\nfloriinia kolmekymmentä kreutzeriä täkäläiselle sairashuoneelle, minkä\nsumman armollinen Abellino Kárpáthi herra on suvainnut lahjoittaa\nantajan kasvatustyttärelle, mutta mitkä rahat tämä on katsonut\nsoveliaaksi käyttää tähän hurskaaseen tarkoitukseen.\"\n\nSemmoista hyökkäystä on harvoin kuultu seuraelämän historiassa.\n\nAsiasta nousi suuri hälinä. Uutisessa oleva nimi oli hyvin tuttu\nylhäisemmissä piireissä. Mikä nauroi, mikä kauhistui tuota kummallista\nilmoitusta. Pari kokkapuheista vastapuolueen herraa toivotti\nneuvottelupöydän ääressä onnea Abellinolle kärsivän ihmiskunnan\nnimessä. Nuoret jättiläiset yllyttivät häntä, tuommoista häväistystä ei\nmuka saa jättää kostamatta. Abellino kävi koko päivän kaupungilla\netsimässä, kenen kanssa voisi ruveta kaksintaisteluun. Mutta hän ei\nlöytänyt ketään tähän sopivaa. Vihdoin päätettiin nuorten hienojen\nherrojen pitämässä konferensissä Mayerilla, että itse perheenisä oli\nhaastettava kaksintaisteluun.\n\nKuka? Boltay-herrako? Hän varmaan heitä peläten pakenee koko\nkaupungista.\n\nMitä tällä tarkoitettiin?\n\nSitä, että filistealainen pelästyisi, katuisi, tulisi lauhkeaksi kuin\nlammas. Eikä voi parempaa ajatellakaan kuin saada vihamies käännetyksi,\nlepytetyksi, sillä hän on sitten kaikin tavoin koettava sovittaa\nentiset pahat tekonsa. Ja silloin -- on saaliina ihmeen ihana impi,\njonka varjelija lohikäärme on saatu aseettomaksi.\n\nKokemus antaa aihetta tuollaisiin arveluihin. Hyvin usein tapahtuu,\nettä kun raivoisa ihminen, joka yhtä päätä hyökkää vihamiehensä\nkimppuun, kerran on tullut kovasti pelätetyksi, hän sekä lakkaa\nhyökkäyksistään, että tulee vielä sangen hyväksi ystäväksikin.\n\nKysymys siitä sopiiko ylimyksen ruveta kaksintaisteluun käsityöläisen\nkanssa, joka ei ehkä ole aatelismieskään, ja vaikka olisikin\naatelismies, on kaiken kunniansa menettänyt rupeamalla käsityöläiseksi,\nelämällä ahkeruudellansa, tämä kysymys ei tullut esillekään, sillä\ntunnetaanhan nuo filistealaisparat sangen hyvin! Boltay ei ole\nantautuva kaksintaisteluun, vaan rupeaa asiata selvittelemään, toisin\nsanoen pyytää anteeksi. Sitten tyhjennetään rauhan malja, missä\ntilaisuudessa tuo kaunis pakolainen neito on oleva Hebenä, joka täyttää\nmaljat viinillä ja sydämet lemmellä.\n\nTämä on tällaisissa tapauksissa asian luonnollisin kulku.\n\nIltapäivällä lähetti siis Abellino varamiehensä Boltayn luo.\n\nToinen heistä oli Livius, mainio miekkailija, jonka mielipide oli\nparemmissa seuroissa ojennusnuorana kaikissa kaksintaistelua koskevissa\nasioissa. Hän oli Victor Hugon kanssa yhdessä valmistanut \"Code du\nduel\"-teoksen.\n\nToinen oli Konrad, (unkarilainen ylimys), suuri ja väkevä mies, jota\nvaatijapuoli usein kutsui avukseen sellaisissa tapauksissa, joissa\nsaattoi arvella vastaajan rupeavan tekemään liian jyrkkää vastarintaa.\nTällä jättiläismäisellä miehellä oli sangen peloittava muoto, ja\npaljaalla äänellään olisi hän saattanut karkoittaa vaikka karhun\npesäänsä takaisin.\n\nNämä kaksi oivaa ritaria tulivat siis Boltay-herran asuntoon ja\nastuivat hänen työkamariinsa, taskussa muka tarpeeton haastekirja, jos\nfilistealainen ehkä rupeaisi verukkeita tekemään tai pistäytyisi\npiiloon.\n\nMestari ei ollut kotona. Aamulla varhain oli hän noussut Teresan ja\nFannyn kanssa rattaille, ja matkavalmistuksista oli saattanut päättää\nheidän lähteneen pois pitkäksi ajaksi.\n\nKamarissa istui Santeri yksin, piirrellen malleja paperille.\n\nMolemmat gentlemannit sanoivat: \"bon jour\", (hyvää päivää!) johon\nSanteri vastasi samoin sanoin ja astui heidän luoksensa kysyen, mitä\nasiaa?\n\n-- Hm, nuorukainen! -- virkkoi Konrad pauhaavalla äänellä. Onko tämä\nmestari Boltayn talo?\n\n-- On, vastasi Santeri, ajatellen, ettei tuota olisi noin lujaa\ntarvinnut kysyä.\n\nKovasti nenästänsä puhallellen katseli Konrad ympärilleen, kuten sadun\njättiläinen ihmisen veren hajua tuntiessaan, ja lausui:\n\n-- Pitää kutsua mestari tänne!\n\n-- Hän ei ole kotona.\n\nKonrad katsahti Liviukseen muristen.\n\n-- Enkö sitä sanonut?\n\nLaskien toisen nyrkkinsä pöydälle ja pistäen toisen selän taa sekä\nkumartuen Santeria päin tuijotti hän häneen uhkaavin katsein.\n\n-- Missä on mestari sitten?\n\n-- Sitä hän ei minulle ilmoittanut, vastasi Santeri tyynesti, valituin\nsanoin.\n\n-- Hyvä, virkkoi Konrad ottaen esiin povitaskusta sinetillä suljetun\nkirjeen. Mikä on nimenne, nuori mies?\n\nSanteri katsoi kysyjään ihmetellen ja suuttuen.\n\n-- No, no, älkää pelästykö, rauhoitti Konrad, en minä teille pahaa tee.\nMutta onhan teillä kai jonkinmoinen nimi?\n\n-- On. Santeri Barna.\n\nKonrad kirjoitti nimen muistikirjaansa ja sen tehtyään tarttui\njuhlallisesti kirjeen kulmaan.\n\n-- Kuulkaa siis, arvoisa herra Santeri Barna... (sana \"herra\"\nlausuttiin erityisellä äänen painolla, että lurjus huomaisi hänelle\nsuuren kunnian tapahtuvan) tämä kirje on mestarillenne...\n\n-- Voitte antaa sen minulle. Boltay-herra on valtuuttanut minut poissa\nollessaan järjestämään kaikki asiat hänen nimessänsä.\n\n-- Ottakaa sitten tämä kirje, lausui Konrad pauhaten. Hän olisi\nlausunut vielä useampiakin mahtipontisia sanoja, jollei häntä olisi\nhäirinnyt Santerin hävytön teko, tämä kun avasi mestarin osoitteella\nvarustetun kirjeen ja astui ikkunan luo sitä lukemaan.\n\n-- Mitä te teette? -- huudahtivat yht'aikaa molemmat vieraat.\n\n-- Herra Boltay on valtuuttanut minut poissa ollessaan avaamaan kaikki\nhänelle tulevat kirjeet sekä suorittamaan kaikki velat ja tilaukset.\n\n-- Mutta tämä ei ole mikään sellainen asia! Tämä on yksityistä,\npersoonallista laatua, jota te ette ymmärräkään.\n\nSillä välin oli Santeri lukenut kirjeen ja astui nyt vierasten eteen.\n\n-- Olen valmis toimeen, hyvät herrat!\n\n-- Mitä? Mitä tarkoitatte?\n\n-- Herra Boltay on valtuuttanut minut suorittamaan kaikki velat.\n\n-- No? Entä sitten?\n\n-- Niin, vastasi Santeri kädellä silittäen aukaistua kirjettä, olen\nvalmis milloin ja missä tahansa maksamaan velan.\n\nKonrad katsahti Liviukseen.\n\n-- Tuo lurjus pitää meitä pilkkanaan.\n\n-- En niinkään, hyvät herrat, eilisestä asti olen herra Boltayn\nyhtiömies. Molempien meidän tulee vastata kaikista firmallemme\ntehdyistä vaatimuksista.\n\nKonrad alkoi epäillä, oliko mies täydessä järjessään tai osasiko hän\nlukea. Hän ärjäsi:\n\n-- Oletteko lukenut, mitä tuo kirje sisältää?\n\n-- Olen. Haaste kaksintaisteluun.\n\n-- Millä oikeudella aiotte vastata toiselle tehtyyn haasteeseen?\n\n-- Sillä, että hän on yhtiömieheni, että hän on kasvatusisäni, eikä\nitse ole kotosalla. Kaikki sekä hyvä että paha, joka kohtaa häntä,\nkohtaa minuakin. Jos hän olisi kotona, vastaisi hän itse puolestansa,\nmutta kun hän on poissa ja minä hyvistä syistä en ilmoita, minne hän on\nmennyt ja kuinka kauan hän on viipyvä, niin ei teillä ole muuta keinoa,\nkuin joko peräyttää haasteenne tai hyväksyä minun tarjoukseni.\n\nKonrad vei Liviuksen syrjään kysyäkseen häneltä, oliko tämä\nkaksintaistelun sääntöjen mukaista. Livius muisti samanlaisia\ntapauksia, mutta vain aatelismiesten kesken.\n\n-- Kuulkaas. Santeri Barna -- virkkoi Konrad -- tarjouksenne on\ntavallista vain aatelismiesten kesken.\n\n-- Enhän minä ole haastaja, vaan te.\n\nTähän ei ollut mitään vastattavaa.\n\nKonrad laski paksut käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen, ja astuen\naivan likelle Santeria huusi hän milt'ei hänen suuhunsa:\n\n-- Osaatteko taistella?\n\n-- Olin Waterloon tappelussa ja sain mitalin.\n\nKonrad ravisti päätänsä.\n\n-- Kiero, hullu mies.\n\nSanteri oli aivan levollinen.\n\n-- Aiotte siis tapella mestarinne sijasta. Minusta näytätte olevan\nliian suurisuinen ja uhkarohkea; muistakaa, ettei kaksintaistelu ole\nmikään sota, jossa ammutaan kaukaa, jossa voi väistää luotia, ja jossa\npari, kolme riviä on edessä eikä takaa mikään vaara uhkaa. Toista on\nseisoa mies miestä vastaan, pistooli pistoolia vastaan, miekan kärki\ntuuman päässä rinnasta, eikä saa huutaa ketään avuksi, vaan pitää olla\nihan yksin. -- Häh?\n\nSanteri ei voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Minulle yhdentekevää, hyvät herrat. Osaan minä taistella sekä\nmiekalla että pistoolilla, vieläpä sipulillakin.\n\nKonrad äimistyi.\n\n-- Diable! (Hittoa!) Tuo mies tarkoittaa jotakin. Hän alkoi todellakin\nmuistaa, että Mainviellen ja Catalanin teaatteritaistelussa joku oli\nhäntä armottomasti sipulilla pommittanut.\n\nVirallisella äänellä puuttui Livius puheeseen.\n\n-- Ketkä tulevat varamiehiksenne? Mainitkaa kaksi tuttavaanne.\n\n-- Minun tuttavani ovat kaikki rauhallista työväkeä, jotka eivät tahdo\npuuttua tämmöiseen vaaralliseen toimeen. -- Saattaa tapahtua, että minä\nammun vastustajan kuoliaaksi, ja siinä tapauksessa en tahdo tehdä kahta\nsyytöntä ihmistä lainrikkojaksi. Mutta valitkaa te hyväntahtoisesti\nomista piireistänne minulle kaksi varamiestä, minä hyväksyn ne, olkoot\nketä tahansa. Te voitte paremmin suoriutua tällaisista kuin\nmeikäläiset.\n\n-- Ajasta ja paikasta annamme vastedes tiedon, lausui Livius. He\npanivat hattunsa päähänsä ja läksivät.\n\n-- Tuolla miehellä on aatelismiehen mieli, virkkoi Livius Konradille,\nkun he läksivät.\n\n-- Saadaan nähdä, kestääkö se huomisaamuun saakka.\n\nVielä samana iltana tuli korea, hopeanauhoilla somistettu heitukka\nBoltay-mestarin verstaaseen ja tiedusteli herra Santeri Barnaa.\n\nHänellä oli kirje kädessään.\n\n-- Pyydän saada kysyä, lausui heitukka kohteliaasti, osoittaen olevansa\nhyviin tapoihin tottunut, oletteko ollut Gaudcheux herran tehtaassa\nPariisissa?\n\n-- Olen, siellä olen työskennellyt.\n\n-- Kolme vuotta sitten olette ehkä tavannut kolme unkarilaista herraa\nErmenonvillen metsässä?\n\n-- Niin tapasin, vastasi Santeri ihmetellen, kenen mieleen oli\njuolahtanut muistella moisia pikkuseikkoja?\n\n-- Te olette siis mies, jolle tämä kirje kuuluu, virkkoi heitukka\nantaen hänelle kirjeen. Suvaitkaa lukea, minä odotan vastausta.\n\nSanteri avasi kirjeen, ja tapansa mukaan ensin vilkaistuansa\nkirjoittajan nimeen pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.\n\nKaksi nimeä oli kirjeen alla, kahden semmoisen miehen nimi, joita\nkaikki kunnioittivat, joita pidettiin jaloina isänmaan ystävinä ja\nsivistyneinä, rehellisinä miehinä: -- Rudolf ja -- Niilo.\n\n-- Mitä heillä oli kirjoittamista orpopojalle? He olivat suuria miehiä,\nkansan ylistämiä, päivän sankareita; hän köyhä, tuntematon työmies,\njosta ei kukaan tietänyt niin mitään.\n\nKirje kuului näin:\n\n\"Te olette kunnon mies; te olette oikein tehnyt. Teidän sijassanne\nolisi jokainen meistä tehnyt samaten. Jos hyväksytte tarjouksemme\nvanhan tuttavuuden vuoksi, olemme valmiit varamiehiksenne\".\n\nLevollisena laski Santeri kirjeen kädestään.\n\n-- Suuresti kunnioittaen armollisten herrain tarjousta, lausui hän\nkääntyen heitukan puoleen, hyväksyn sen mielihyvällä.\n\nLähettiläs kumarsi kohteliaasti ja läksi.\n\nPuolen tunnin perästä saapuivat Rudolf ja Niilo.\n\nJospa Fanny olisi ollut tällä hetkellä kotona, mutta hän oli poissa,\nHerra tiesi missä? -- Rakastaja ja rakastettu istuivat nyt vastatusten\naavistamatta, että toinen rakastaa toivottomasti, sentähden että toista\ntoivottomasti rakastetaan.\n\nRudolf sanoi, että he tarvitsevat valtakirjan Santerilta, jotteivät\nKonrad ja Livius valitsisi hänelle semmoisia varamiehiä, jotka eivät\nhänelle sovi.\n\n-- Onko siis muitakin, jotka tarjoutuvat varamiehiksi?\n\n-- On useitakin. Jokainen nuorista jättiläisistä tulisi mielellänsä\nottamaan osaa tähän heidän mielestään muka murheilveilyyn.\n\n-- Siitä ei synny mitään murheilveilyä, sen sanon.\n\n-- Eritoten tämä seikka saattoi meidät tarjoutumaan tässä asiassa.\nMeidän mielestämme tosin ei ole hauskaa rakentaa riitaa ihmisten\nkesken eikä yllyttää heitä tappeluun, -- mitä ikävä kyllä, meidän\npiireissä pidetään parhaana huvituksena. Mutta tällä kertaa pidämme\nvelvollisuutenamme tarjota teille apuamme estääksemme sitä ilkeätä\npilaa, jota kevytmieliset ystävämme aikovat tehdä tässä sangen\nvakavassa asiassa.\n\nMitä lajia tämä aiottu pila oli, sitä emme varmuudella saata sanoa.\nMuutamat ehdottivat, että pitää panna aika kometia toimeen tälle\nlurjukselle, joka rohkenee vastaanottaa aatelismiehen heittämän\ntaisteluhansikkaan. Pitää näyttää hänelle kaikki kuoleman kauhut, ja\nkun hän on tullut pelosta puolikuolleeksi, olisi ammuttava hänen\nkasvoihinsa pistoolin täysi höyheniä y.m. Sellaisia ehdotuksia tosin\ntekivät vain kaikkein kevytmielisimmät nuorista jättiläisistä, mutta\nyleinen mielipide antoi kumminkin aihetta pelkoon, että haastajan\npuolue piti tätä kaksintaistelua pikemmin huvituksena kuin vakavana\nasiana.\n\nSälliparkaa ei muka kukaan aikonut ampua kuoliaaksi, eikä myöskään\nollut luultavaa, että hänen työssä kangistuneet kätensä ketään\nhaavoittaisivat neljänkymmenen askelen päästä uudella tavallisella\npistoolilla, jota ei kukaan ollut koetellut. Häntä aiottiin vain\nvähäisen pelotella, jottei miehen vast'edes tekisi mieli ryhtyä moisiin\nhuvituksiin, jotka eivät hänelle ollenkaan sopineet.\n\nTästä pulasta aikoivat jalomieliset ystävämme pelastaa tuon kunnon\nkäsityöläisen. Heitä olisi harmittanut saada kuulla kumppaniensa\ntehneen armotonta pilaa tästä rehellisestä miehestä. He tahtoivat\nsentähden antaa asian mennä ankarasti, sääntöjen mukaan.\n\nSanteri kiitti heitä hyvästä työstä. Hän oli sangen mielissään, kun he\neivät sanallakaan koettaneet rohkaista häntä.\n\nVarhain seuraavana aamuna saapuivat aatelismiehet ajurilla. Santeri oli\njo valmiina, sinetöitsi vain pari kirjettä vielä, jotka hän oli yöllä\nkirjoittanut. Toinen oli isännälle, jolle hän kertoi, mihin kuntoon hän\noli jättänyt talon asiat. Toinen taasen oli Fannylle, jossa hän pyysi\nhäntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan pienen omaisuuden, minkä hän\nahkeruudellaan oli ansainnut.\n\nNämä kirjeet hän pisti kolmanteen kuoreen, jonka hän antoi\ntalonvoudille, käskien hänen avata sen ja toimittaa sisällä olevat\nkirjeet määräpaikkoihinsa, jollei hän kahdentoista tunnin kuluessa ole\ntullut takaisin.\n\nSitten astui hän rattaille, missä Rudolf ja Niilo häntä odottivat,\ntoisella ajurilla seurasi heitä haavalääkäri.\n\nMiehet kummastelivat, kun ei ammattilaisen kasvoissa näkynyt\nvähintäkään pelkoa, vaan tyyntä levollisuutta, ikäänkuin olisi hän\ntämmöisiin seikkoihin perin perehtynyt. Tavallisella, tyynellä äänellä\npuheli hän jokapäiväisistä asioista, ja kun keskustelu kääntyi päivän\npolttaviin, maata ja kansaa koskeviin kysymyksiin, puhui hän niin\nhartaasti, kuin ennustaisi hän itselleen satavuotista onnellista\nedistymistä, -- ja kuitenkaan hänellä ei ollut tietoa, oliko yhtään\nnäistä vuosista hänellä enää jäljellä.\n\nVielä oli sangen varhaista, kun he sillan yli ajoivat metsään. Tuossa\noli virvokkeitten myymälä. Miehemme pysäyttivät hevosensa ja kysyivät,\neikö Santeri tahtoisi ensin syödä suurusta?\n\n-- Kiitoksia, vastasi hän. Saattaisitte arvella ja joku ehkä vielä\nsanoakin minun tarvinneen sydämen vahvistusta. Vasta sitten... Tai ei\nsittenkään, lisäsi hän keveillä mielin.\n\nTäältä mentiin jalkaisin metsän läpi sovitulle paikalle, minne muutaman\nminuutin päästä myöskin vastapuolue saapui.\n\nOli kolkko, pilvinen aamu, ja samanlainen oli miesten mieli.\n\nVastapuolue tuli naureskellen, ylhäisesti huolettomana poppelipuiden\nkeskeltä; Abellino, roteva Konrad, Livius, haavalääkäri sekä yksi\npalvelija.\n\nNeljä varamiestä astui kentän keskelle, ja he näyttivät keskustelevan\njotakin säännöistä, ampumavälistä, ensimmäisestä laukauksesta.\nSuostuttiin, että taistelijat alkavat ampua viidenviidettä askeleen\npäästä ja saavat astua viidenkolmatta askeleen päähän toisistaan.\n\nNäistä neuvoteltaessa otti Abellino hyvän pistoolinsa käteensä ja alkoi\nnäytellä seuralle ampumataitoansa. Hän käski palvelijansa heittää\nilmaan niinipuun lehtiä, joita hän luodilla lävisteli.\n\nTämän teki hän pelottaakseen vastapuoluetta.\n\nNiilo huomasi tarkoituksen ja kuiskasi rauhoittaen ammattilaisen\nkorvaan:\n\n-- Te ette ammu noilla pistooleilla, minulla on muassani toiset, ihka\nuudet, joilla ei ole niinkään helppo mestarilaukauksia päästellä.\n\nSanteri hymyili katkerasti.\n\n-- Minulle yhdentekevää. Minun elämäni ei ole suuremman arvoinen kuin\ntuo luodin lävistämä lehti.\n\nNiilo katsahti syvälle miehen silmiin. Aavisti hänellä olevan suurempia\nsyitä tähän kaksintaisteluun kuin firman kunnia.\n\nVelvollisuutensa mukaan koettivat varamiehet ensin saada aikaan\nsovintoa riitaveljien kesken. Abellino lupasi luopua haasteestaan\nseuraavilla ehdoilla: 1:ksi jos Santeri firman nimessä julistaa, ettei\nhäntä ole aiottukaan loukata, 2:ksi jos mestari Boltay samassa\nlehdessä, johon hän oli lähettänyt tuon loukkaavan ilmoituksen,\nselittää, että Kárpáthi on lahjoittanut kysymyksessä olleen rahasumman\nhänen kasvattityttärellensä jalossa, taiteellisessa tarkoituksessa.\n\nSanterin varamiehet ilmoittivat hänelle ehdot.\n\nEdellisen hän hylkäsi heti.\n\nHänkö ei ollut Abellinoa aikonut loukata? Oli kuin olikin; ehdoin\ntahdoin oli loukannut, ihan omakseen hän omistaa solvauksen eikä sitä\npalauta.\n\nSitä suurempi syy taistella. Tässä ei ole muuta neuvoa kuin ampua.\n\nAbellinon varamiehet suuttuivat silmittömästi vastapuolen ynseydestä.\nHäntä täytyy kuin täytyykin kiusata.\n\nKovalla äänellä huusi Konrad haavalääkärille:\n\n-- Ovatko kaikki kapineet muassa? Ottakaa ne esiin ja pitäkää varalla.\nSuonirautaa, luulen ma, ei täällä tarvita. Mitä? Miks'ette ottanut\nluusahaa mukaanne? Te olette ajattelematon ihminen, ystäväni.\nKaksintaistelussa tapahtuu usein, ettei luoti satu suoraan päähän eikä\nsydämeen, vaan sääreen tai käsivarteen. Jos luu särkyy eikä kohta\nsahata särjettyä jäsentä poikki, niin tulee siihen paha mätähaava. Ja\nvielä piti jättää luodin ulostaja kotiin, nyt kun sitä parhaiten\ntarvitaan.\n\n-- Asentoon! Asentoon, herrat! -- huudahti Rudolf tehdäkseen lopun\ntuosta ilkeästä kiusaamisesta.\n\nAbellino lävisti vielä neljännen niinipuunlehden viidenkolmatta\naskeleen päästä.\n\n-- Pois käsistä nuo pistoolit, sillä ne ovat tunnettuja, virkkoi\nRudolf. Meidän aseemme ovat aivan uudet.\n\n-- Hyväksytään, vastasi Konrad. Tottunut käsi osaa silläkin maaliin.\nMuista vain, jatkoi hän kääntyen Abellinoon, ettet tähdätessäsi liikuta\nkäsivarttasi ylhäältä alaspäin, vaan päinvastoin alhaalta ylöspäin,\nsillä jos tähtäät rintaan ja pistooli liikkuu alaspäin, niin luoti\nsattuu vatsaan, mutta aseen liikkuessa ylöspäin, suoraan pääkalloon.\n\nTällä välin ladattiin pistoolit; kaikkien nähden pistettiin luoti\npiippuun, ja kumpikin sai aseen käteensä.\n\nTaistelijat asetettiin määrän päähän; rajamerkkeinä, joitten yli ei\nsaanut astua, oli maassa kaksi nenäliinaa.\n\nVaramiehet siirtyivät syrjään. Konrad vetäytyi paksun poppelipuun\nviereen, joka suojasi hänen kookasta ruumistansa.\n\nKolme käden taputusta oli taistelijoille merkkinä alkaa.\n\nSanteri seisoi hetkisen paikallaan, pistooli alasvaipuneessa kädessään.\nKasvoissa näkyi kolkko tyyneys, jota saattaisimme sanoa suruksikin,\njollei tämä olisi yhtä lajia pelkuruutta. Abellino asteli verkkaan\neteenpäin, useat kerrat nostaen pistoolia silmilleen, ikäänkuin aikoen\nheti laukaista. Tämä on pahinta kiusantekoa vastapuolelle, sillä\narkaluontoisempi useinkin ampuu ensin etäämmältä, ja jollei hän silloin\nheti osaa vastustajaansa, on hän kokonaan häviön puolella.\n\nVielä oli huomattava Abellinon ivahymy, ja ilkeät silmäniskut, joilla\nhän koetti saada vastustajaansa hämille. Ampuuhan hän ilmassa lentäviä\nlehtiäkin! Poika parka! -- huoahti Rudolf, kun hänen kumppaninsa jo oli\nhuutamaisillaan Kárpáthille, ettei oikeassa kaksintaistelussa\nilkkuminen ole luvallista.\n\nMutta nyt liikahti Santeri paikaltaan, astui vakavin askelin aina\nrajamerkkiin saakka, jonne hän seisahtui, kohotti pistoolin silmälle ja\ntähtäsi. Tällä hetkellä levisi hänen kasvoillensa tavaton puna, silmät\nsäihkyivät omituisesti, mutta käsi ei vapissut.\n\nMitä tavatonta uhkaa! Ennen ensimmäistä laukausta ei ollut tapana astua\nrajamerkkiin saakka, sillä huonosti käyden saisi vastapuoli hyvän edun.\nTämä uhkarohkeus saattoi Abellinon seisahtumaan kuuden askeleen päähän\nmerkistänsä ja vetämään etusormensa pois pistoolin hanasta, jossa se jo\noli ollut.\n\nMitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui, sitä ei voi kukaan\nselittää.\n\nLaukaus kuului, ja puolentoista minuutin päästä toinen. Paikalle\nrientävät varamiehet tapasivat Santerin seisomassa suorana asemallaan.\nAbellino seisoi selin häneen ja piteli kädellään vasenta korvaansa.\nHaavalääkärit riensivät heti jälkimmäisen luo.\n\n-- Oletteko haavoittunut?\n\n-- En, en, väitti hän, yhä vielä toinen käsi korvalla. Saakelin luoti,\nlensi ihan korvani vierestä, olen melkein kuuro. En kuule sanaakaan\nomasta puheestani. Saakelin luoti! Olisi kernaammin saanut kylkiluihin\nmennä!\n\n-- Sitä minäkin! -- karjui Konrad. Te olette kiero mies, ammuitte minua\nvastustajanne sijasta. Katsokaa, hyvät herrat, luoti meni puuhun, jonka\ntakana minä seisoin. Onkohan tuo ihmisten tapoja, ampua omia\nvaramiehiänsä. Jollei puuta olisi ollut, niin olisin nyt hengetönnä,\nihan hengetönnä! -- Ei hengen kutkausta! Tulkoon hiisi toiste sinun\nvaramieheksesi, minä en.\n\nAsian laita oli ehkä siten, että Santerin luodin lentäessä Kárpáthin\nkorvan ohi, tämä oli tuon koko aivokoppaa häiritsevän ilmanvedon vuoksi\nvetänyt kätensä syrjään, ja luoti oli kääntynyt pistoolista sivullepäin\nsekä Kárpáthi selin vastustajaansa.\n\nHän ei enää kuullut Konradin soimauksia. Korvasta alkoi vuotaa verta.\nKasvojen kalpeudesta päättäen näytti hän kärsivän hirveätä kipua\npäässään, vaikka hän ei siitä mitään virkkanut. Lääkärit puhuivat\ntärykalvon särkymisestä ja sanoivat hänen pysyvän kuurona koko\nelinaikansa.\n\nKuuroushan on harmittavin kaikista inhimillisistä heikkouksista, sitä\nharvoin säälitään, usein vieläpä pilkataankin. Kernaammin olisi luoti\nsaanut kylkiluihin mennä!\n\nKárpáthi talutettiin vaunuihinsa. Kun kivut myönsivät, kiroili hän.\nSaakelin luoti, olisi edes keuhkoihin mennyt!\n\nRudolf ja Niilo astuivat Abellinon varamiesten luo kysyen, olivatko he\ntyytyväiset taisteluun.\n\nLivius myönsi kaiken tapahtuneen sääntöjen mukaan ja laillisen viiden\nminuutin riita-ajankin olevan kuluneen. Konrad taasen väitti, ettei hän\nollut ollenkaan tyytyväinen, vaan roisto olkoon hänen nimensä, jos hän\nvielä kerran moisiin toimiin puuttuu.\n\n-- Olkaa siis hyvä, kuitatkaa tämä vaatimus, lausui Santeri\nvaramiehille, näyttäen heille vaatimuskirjettä, joka oli hänen\nmestarillensa lähetetty. -- Kirjoittakaa: \"maksettu\". -- Kunnialla\nmaksettu.\n\nVaramiehet tuosta makeasti nauramaan. Mutta ensi ravintolassa tien\nvarrella kirjoittivat he vaatimuskirjeeseen: \"maksettu\".\n\nSanterin varamiehet piirsivät todistajina nimensä alle.\n\nTäten kuitatun laskun pisti hän povitaskuunsa, lausui kiitokset\nvaramiestensä hyvästä avusta ja palasi jalkaisin kaupunkiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nNabobin nimipäivä.\n\n\nJohannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, merkillinen päivä koko\nSzabolcsin komitaatille. Se oli näet armollisen Juhana Kárpáthi herran\nnimipäivä, ja kun hänet oli ristitty samana päivänä, jolloin hän\nsyntyi, oli se myöskin hänen syntymäpäivänsä. Jo yhdeksänseitsemättä\nvuotta oli siellä tähän aikaan ollut suuria, maan mainioita juhlia,\nsillä Juhana-herran syntymisestä asti vietti sitä joka vuosi komeilla\nkemuilla ensin hänen isänsä sitten hän itse. Niin sivistymätöntä\nihmistä ei siihen aikaan ollut komitaatissa, ettei olisi tietänyt tästä\njuhlasta.\n\nLähipitäjäin papit tilasivat jo kuukautta ennen joko Debreczenistä tai\nNagy-Kun-Madarasista uudet kauhtanat, käskien räätälin tehdä \"taskut\nsuuret\". Lembergiläinen silmänkääntäjä ja tulitusniekka valmisteli\nrakettejansa. Debreczenin ylioppilaat harjoittelivat kauniita\njuhlarunoja ja kansanlauluja. Mustalaismusikanttien päämies kävi\nkaikissa puodeissa ostamassa hartsia, ja maata kiertävä\nnäyttelijäseurue valmisteli matkaa Nyiregyhazasta juhlapaikalle.\n\nHerrasperheissä, missä huolellisilla vaimoilla oli\nonnettomien miestensä suhteen se virka, mikä taivaissa on uskottu\nsuojelusenkeleille ja täällä maan päällä poliiseille, nousi\nperhemyrskyjä, kun Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi,\nsillä kemut tulivat kestämään koko viikon; jo ensimmäisenä juhlapäivänä\npakenee sieltä jokainen naispuolinen ihminen, ja viimeksi vihdoin\nlähtevät miehet kotia, mikä puolikuolleena, mikä sikahumalassa, hyvästi\npiestynä ja rahat pelissä menetettynä.\n\nJuhana-herra oli niin tottunut tämän juhlan riemuihin, että hän olisi\npitänyt sitä vuotta hukkaan kuluneena, jolloin hän ei olisi\nnimipäiviänsä viettänyt, ja sitä hänen tuttavistaan, joka ei saapunut\njuhlaan, piti hän verivihollisenansa. Vain kuolema saattoi olla\nhyväksyttävänä esteenä.\n\nMutta kun hänen tänä vuonna täytyi olla läsnä valtiopäivillä, tuumi\nhän kovasti, viettäisikö nimipäiviänsä Pressburgissa ja omalla\nkustannuksellaan toisi sinne kaikki kumppaninsa, tuttavansa, papit,\nkoulupojat, mustalaiset, runoniekat, näyttelijät ja maalaistytöt. Tämä\nei kuitenkaan käynyt laatuun. Ei voi vaatia ketään lähtemään kuuden\npäivän matkalle viettämään nimipäivää, ja vaikkapa veikot olisivatkin\nkaikki koossa, niin ei olisi täällä kodon vapautta, hurjuuden ja\nvallattomuuden pakopaikkaa, sillä hänen nimipäivänään ei saa kolmen\npenikulman sisällä olla selväpäistä miestä. Kotia palaavat vieraat\nennenkin kertoivat, mitä äärettömiä tuhmuuksia oli tehty Kárpátfalvan\nkartanossa, missä ei asu muita kuin Juhana-herra, hänen vieraansa,\npalkollisensa ja koiransa.\n\nTällaisille huveille oli Pressburg sangen sopimaton paikka.\nVastapuolueen ja ylitallimestarin[16] nähden, palatinuksen[17] ja koko\nmaan edusmiesten katsellessa, raitisten kaupunginporvarien keskellä,\nvuokrahuoneissa ja sanomalehtimiesten läheisyydessä ei tämäntapainen\njuhla käynyt laatuun.\n\nNe, jotka tunsivat Juhana-herran, saattoivat jo heinäkuun lopulla\nhuomata hänen olevan levottoman ja huolestuneen. Mutta kun hänen\nylhäisyytensä puheenjohtaja antoi hänelle kahden viikon loman, tuli hän\ntaas hyvälle tuulelle.\n\nKaikki, jotka hän tapasi, sekä ystävät että vain nimeltä tutut, kutsui\nhän luoksensa Kárpátfalvaan, niin että herrasseuroissa oli\npuheenpartena: \"mennäänkö Kárpátfalvaan Juhanan kousalle?\" Kun kaksi\nmiestä joutui keskenänsä riitaan, ei kolmannen muuta tarvinnut kuin\nkysyä näin, niin riitaveljet nauramaan ja sovinto tehtiin.\n\nTämä sananparsi tuli myöskin Abellinon korviin. Hänen päänsä oli jo\nparantumaan päin, ja toisella korvalla kuuli hän auttavasti. Hänen\nkiukkunsa vain eneni, sillä kostonhimo, viha setää vastaan ja äsken\ntapahtunut häpeä painoivat yhä hänen mieltänsä. Eikä hän ollut niitä\nmiehiä, jotka antavat myöten. Häviö oli hänelle vain kiihottimena\nuuteen vehkeeseen, ja kun hän oli päättänyt jonkun turmella, ei hän\ntuumastansa luopunut, vaikka olisi kymmenesti joutunut tappiolle, vaan\nkoetti hyökätä vielä yhdennentoista kerran.\n\nEräänä päivänä ilmoittivat tervehtimässä kävijät hänen setänsä\nkutsuneen heitä kotiansa nimipäiväjuhlaan.\n\nAbellino hymyili. Pian kuitenkin huokaus lopetti hymyn, hetken tuskat\nvääristivät kasvojen juonteet. Mutta taas hymyili hän.\n\n-- Kyllä minä näytän, mutisi hän. Lähetän sedälle nimipäivälahjan,\njommoista hän ei vielä ole saanut.\n\nJa taas hymyili hän, tuon tuostakin kiroten, tuntiessaan päässänsä\nhelvetillistä kivistystä!\n\nMennäänpä Kárpátfalvan kartanoon!\n\nBerettyójoki muodostaa oikullisesti kaareillen ison niemekkeen. Täällä\non Kárpáthin suvun ikivanha kartano.\n\nVaikea on varmaan päättää, mikä noista monista asumuksista on\npäärakennus, sillä kukin esi-isistä on tahtonut rakennuksilla\nmuistoansa ikuistuttaa; mikä heistä on valinnut jokirannan\nasuinpaikaksi, mikä taasen metsän, kolmas tahtoi nähdä maantielle,\nneljäs taasen etsi piilopaikkaa päästäkseen ihmisten näkyvistä.\nJälkeläiset olivat käyttäneet mikä mihinkin tarkoitukseen esi-isien\nrakennuksia; yleisesti suosittujen miesten muistoa pidettiin kunniassa,\nvähemmin suosittujen alennettiin huonompiin tarpeisiin.\n\nJoen rannalla vanhojen kastanjapuiden suojassa näkyivät vielä mustat\nrauniot linnasta, joka arolta oli tänne muutettu. Tämä oli kantaisän\nUbul Kárpáthin suurista kivistä tehty kotkanpesä, jonka tataarit\nAdalbert IV:n aikana polttivat, mutta jonka seiniä he eivät jaksaneet\nrepiä alas. Rauniot jäivät paikalleen aina Ladislauksen aikoihin asti,\njolloin ympärillä olevasta kylästä ei enää löytynyt jälkiäkään. Silloin\nheräsi kansallisylpeys August Kárpáthissa, silloisessa Szabolcsin\nkomitaatin maaherrassa, sillä heti voitettuansa talonpoikain päällikön\nDózsan, antoi hän masennettujen talonpoikien kivi kiveltä kantaa\nsopimattomalta paikalta nämä kunnioitettavat jäännökset hunnien\naikaisesta rakennuksesta ja asetti ne taas entiselle paikalle Berettyón\nrannalle palatsinsa viereen. Surma olisi sitä ihmistä kohdannut, joka\nolisi kiveäkään liikuttanut näistä raunioista.\n\nMyöhempi jälkeläinen Abel Kárpáthi, joka oli kääntynyt reformeerattuun\nuskoon, rakensi suunnattoman suuren kirkon kelloineen, urkuineen sekä\nmaksoi papin palkan. Uskonnollisessa innossaan alkoi hän vielä rakentaa\nkauhean suurta kasarmia, aikoen siitä luoda pappiskollegion, jossa\nolisi neljäkolmatta oppituolia, konvikti yhdeksälle sadalle oppilaalle,\nkirjasto ja museo. Mutta hän kuoli kesken tätä jättiläistyötänsä, ja\nhänen poikansa, käytännöllisempi Pertteli Kárpáthi, teki kollegioksi\naiotusta rakennuksesta viljamakasiinin.\n\nHänen poikansa, Balthasar Kárpáthi, oli suuri saituri, joka ei\nkuluttanut rahoja itsensä eikä muitten tähden. Jottei hänen olisi\ntarvinnut ottaa vastaan vieraita, muutti hän pois Leopold I:sen aikana\nrakennetusta suuresta palatsista, sulki ikkunat tiileillä ja rakennutti\nitselleen pienen yksikerroksisen asunnon, johon hän yksin mahtui ja\njosta hän ei koskaan poistunut. Hänen perillisensä, joita hän kiusasi\npitkällä elinajallaan, antaen heidän sangen kauan odottaa kuolemaansa,\nuhrasivat hänen asuntonsa koirille.\n\nSeuraava isäntä oli suuri maanviljelijä, joka puuhasi talouteen\ntarvittavia rakennuksia. Viinapolttimon laittoi hän Versaillen mallin\nmukaan rakennetun kartanon viereen, ja englantilaiseen puutarhaan pääsi\nvain tallin ja navetan välitse.\n\nDalia Kárpáthi, joka loisti Maria Theresian aikana, rakennutti uuden\nkomean kaksikerroksisen kartanon Berettyón rannalle sen ajan muodin\nmukaan: kullalla koristettu marmorivaakuna portin päällä; samanlainen,\nmutta vielä suurempi katonrajalla seinässä; joen puolisella sivulla\nkariatipatsaitten päällä kullattu parveke; sisällä pitkiä käytäviä,\nholvattuja huoneita; kaikki maalatut, matoilla koristetut; seinillä\nkalliita kuvia; kaikkialla salaovia, salaisia kiertorappusia,\nkuten sen ajan tapa oli. Seuraava omistaja sai keisari Josef II:sen\naikana kartanon haltuunsa. Hänen pisti päähänsä perustaa kaupunki\nKárpátfalvaan. Hän rakennuttikin pitkiä huoneriviä ja muutti sinne koko\njoukon tyhjäntoimittajia. Kartanon huoneet hän jakoi espanjalaisilla\nseinillä kolmeen, neljään osaan. Mutta jo seuraavana vuonna hävitti\nuutisasutuksen puna- ja kuumetauti; ihmiset pakenivat vähitellen sinne,\nmistä olivat tulleetkin. Ennen pitkää itse isäntäkin muutti\nautuaallisempiin asuntoihin.\n\nHänen jälkeensä tuli meidän Nabobimme, joka kuolinpäiväänsä saakka\npysyi Juhana-herrana.\n\nHänen työnsä hedelmät ovat tällä ikivanhalla tilalla enimmän\nnähtävissä. Hänen toimestaan on syntynyt kaikki, mitä siellä on\nomituista, silmiinpistävää, mitä ihmiset huomaavat jo peninkulmien\npäästä. Metsässä on kauriita ja hirviä, joille on laitettu\ntalvikarsinoitakin. Kaukaa näkyy Kárpátfalvan kirkontorni, jonka\nJuhana-herra on tehnyt kahta vertaa entistään suuremmaksi ja kattanut\nkirkkaalla pellillä, joten matkustaja erottaa sen muista\nkirkontorneista jo kymmenen peninkulman päästä.\n\nAnsarin rakennutti hän myöskin kahta vertaa suuremman kuin hänen\nedeltäjänsä Dalia, ei kuitenkaan palmupuiden kasvattamista varten, vaan\nsuojellaksensa tuulilta suurta kuusisatavuotista kastanjapuuta, jonka\nlehvien varjossa hänen esi-isänsä Kupa Kárpáthi oli ollut kolme päivää\nja kolme yötä tataarilaisia paossa ja elänyt sen ajan vieraanvaraisen\npuun hedelmillä.\n\nDalia Kárpáthi oli rakennuttanut vain yhden ympyriäisen salin, missä\nväliin Wienistä tuodut laulajat ja musikantit antoivat äänensä kuulua.\nMutta Juhana-herra perusti keskelle englantilaista puutarhaa oman\nmielensä mukaisen teaatterin, jossa maata kiertävät teaatteriseurueet\naika ajoin uskalsivat näytellä. Palkka oli sangen hyvä, mutta sitä\nkamalampi oli arvostelu, joka tapahtui siten, että armollinen herra\nheti paikalla antoi kelpo lailla selkään sille näyttelijälle, joka ei\nosaansa osannut.\n\nIsännän nimipäivänä ei kuitenkaan tarvinnut selkäsaunaa pelätä, sillä\nsilloin oli armollinen herra tavattoman armollinen kaikille, kolmena\npäivänä voi kuka tahansa iloita hänen hyvyydestänsä, mutta neljäntenä\nsai kukin korjata luunsa, sillä silloin alkoi käsirysy vierasten\nkesken.\n\nKun nimipäivä lähestyi, tuli Juhana-herra tavattoman jumaliseksi.\nNarrit ja maalaistytöt karkoitettiin kartanosta. Kunnianarvoisa pastori\nkävi herran luona. Koirat ja karhut vietiin pois pihasta, jotteivät ne\ntekisi köyhille kerjäläisille pahaa. Nabob meni väkinensä kirkkoon\nnauttiakseen Herran Ehtoollista, ja sieltä palattuansa alkoi hän heti\ntäyttää lupaustaan sopia kaikkien vihamiestensä kanssa, kuten hän oli\nluvannut Herran alttarin edessä.\n\n-- Käskekää taloudenhoitaja tänne.\n\nTämä kunnon mies ei tosin ollut hänen pahimpia vihollisiansa, mutta\nhänen hallussaan olivat tilikirjat kaikilta pehtoreilta, arentimiehiltä\nja kapakanpitäjiltä, jotka ottivat kukin osansa Juhana-herran\näärettömästä omaisuudesta. Nabob tiesi sangen hyvin, että\ntarkastaessaan ja jättäessään sillensä nämä tilit hänellä on paras\ntilaisuus sopia useimpien vihollistensa kanssa. Hän käskee tuoda ne\njuuri syntymäpäivänsä aattona, sentähden että hän pahalla tuulella\nollen luodessaan silmäyksen näihin papereihin saattaisi ajaa\npalveluksesta puolet väkeänsä, mikä kumminkin olisi suuri vahinko, kun\nniillä raukoilla on lapsiakin, eivätkä uudet tulijat kuitenkaan olisi\nparempia.\n\nMainittu taloudenhoitaja, kunnon Pietari Varga, oli samanikäinen kuin\nJuhana-herrakin. Hänen isänsä oli sikopaimen Juhana-herran isän luona,\nja Pietari kasvatettiin yhdessä nuoren herran kanssa sen vuoksi, että\ntällä olisi joku, jota voisi lyödä ja pieksää. Tiedon siemenet, joita\nopettajat koettivat istuttaa nuoreen herraan, eivät ottaneet\njuurtuakseen, mutta osa niistä joutui pikku Pekalle ja löysi hänessä\nhyvän maanlaadun. Vanhaa Kárpáthia huvitti suuresti, kun Pekka osasi\nläksynsä, mutta ei hänen poikansa. Hän lähetti Pekan jatkamaan\nopintojaan Debreczenin kollegioon. Sieltä palasi hän kaiken maailman\ntiedot päässä, ja Kárpáthi herra määräsi hänet taloutensa hoitajaksi,\nmissä virassa hän pysyikin uskollisesti aina mainitsemaamme päivään\nsaakka. Kun tähän lisäämme, että hän vielä nytkin on yhtä köyhä kuin\nvirkaan astuessaankin, eläen vain pienestä palkasta, niin on hänen\nrehellisyytensä taattu.\n\nUnkarilainen Nabob kammoi palkanmaksamisia; mieluummin hän antoi\nlahjaksi tai salli varastaa, kun ei vain tultu palkankoroitusta\npyytämään, sillä sitä hän inhosi.\n\nKun sitten vielä on niin hupsu mies, kuin herra Pietari Varga, joka ei\nosaa varastaa eikä mielellänsä ota lahjojakaan, niin saa kyllä jäädä\nkeskelle kaikkia aarteita nälkää näkemään. Toinen hänen sijassaan olisi\njo aikoja sitten paisunut miljoonamieheksi. Alhaisemmatkin miehet,\npehtorit ja voudit kulkevat vaunuilla, syövät hopealusikalla ja\nkasvattavat tyttärensä Wienissä. Mutta hänellä tuskin on varoja ostaa\nhopeiset kannukset rasvanahkasaappaisiinsa. Hänen parhaat ajoneuvonsa\novat vanhanaikaiset rattaat, kaksi maalaiskonia edessä. Samoista\nrattaista näemme hänet nytkin astuvan alas portin edustalla, sillä hän\nei tohdi ajaa pihaan, hänen omituisten kärryjensä pyörät muka vain\nsärkisivät pihan kaunista kivitystä.\n\nRattaat ovat täynnä suuria paperikääröjä, joita herra Pietari latoo\npaikalle saapuneen heitukan syliin. Sitten astua sipsuttaa hän\njuhlallisin askelin Juhana-herran puheille, joka odottaa häntä\nperhearkistossa. Siellä on suuren suuria, valkoisiksi maalattuja ja\nkullalla koristettuja kaappeja, täynnä asia- ja tilikirjoja, joita ei\nkukaan ole vuosikausiin häirinnyt, paitsi muutamat maanpakolaiset\nhiiret, joita jokin kirottu perhejuttu pakottaa tänne huonolle\nmuonalle, vaikka ruokakammiot ovat aivan lähellä.\n\nEnnenkuin arvoisa taloudenhoitaja saapui arkistoon, täytyi hänen mennä\nmonen huoneen läpi. Kunkin eteen, oli ovi auki tai kiinni seisahtui hän\nkoputtamaan, niin että perässä tulevan vanhan Paavo-heitukan, joka\nkantoi papereita, täytyi väkisin työntää hänet sisään ja kieltää häntä\nkoputtelemasta, kun ei kumminkaan sisällä ole ketään, joka vastaisi.\nViimein saapui hän arkistoon. Nähdessään hänet ojensi Juhana-herra\nnojatuolista hänelle kätensä. Mutta kun herra Pietarin olisi pitänyt\nsuoraan mennä antamaan isännälle kättä, niin kiersi hän sen sijaan\nensin suuren tammipöydän ympäri, jottei hän epäkohteliaasti lähestyisi\narmollista herraa vasemmalta puolelta. Sitten seisahtui hän kolmen\naskeleen päähän ja kumarsi sangen nöyrästi.\n\n-- Noh! Astukaa lähemmäksi; -- ärjäsi talon tapoihin tottunut heitukka\n-- ettekö näe, että armollinen herra oikaisee oikean jalkansa.\n\n-- Pyydän nöyrimmästi, vastasi arvoisa taloudenhoitaja pistäen kätensä\nselän taa, en ole niin suurta kunniata ansainnut.\n\nEikä häntä olisi mistään hinnasta saatu antamaan kättä Juhana-herralle\neikä myöskään istumaan armollisen herran viereen. Väkisinkin painoi\nPaavo hänet tuolille, mutta kuitenkin nousi hän heti istualta ja jäi\nseisomaan isäntänsä eteen.\n\nOmituisia olivat nuo kolme henkilöä: armollinen herra, taloudenhoitaja\nsekä heitukka. Kárpáthin kasvot olivat tällä hetkellä tavattoman\niloiset; korkea, paljas otsa kiilsi kuin kirkon kupukatto, harvat,\nharmaat hiukset riippuivat niskasta ja ohimoilta hopeasuortuvissa.\nKasvot olivat sileiksi ajetut, viikset siivotut, silmät eivät nyt\nolleet veriset eikä kasvoissa näkynyt ryppyjä.\n\nKunnon taloudenhoitajan tummanruskeista kasvoista taasen näkyi menneen\nvuosisadan muoti. Viikset olivat lyhyiksi leikatut, jottei niistä olisi\nhaittaa; mutta sitä enemmän näki hän vaivaa puuteroidusta palmikosta,\njota hän kaikkien ihmeeksi vielä käytti. Hänen pukunsa oli yhtä\nvanhanaikainen; takkia ei saanut ollenkaan kiinni, niin että pitkät,\nhopeanappiset liivit olivat laajalti näkyvissä.\n\nHänen takanansa seisoo Paavo, vanha heitukka, nyöreillä varustetussa\ndolmanytakissa. Hän on yhtä harmaapäinen kuin toisetkin. Kaikki kolme\novat yhdessä kasvaneet, yhdessä vanhenneet, ja Paavo kohtelee\narmollista herraa samoin, kuin ennen muinoin heidän pihalla palloa\nheittäessään.\n\nUkon tukka on jo tosin harmaaksi käynyt, mutta siitä ei ole karvaakaan\npoissa. Viiksien päät ovat terävät kuin naskalin kärki ja pelottavasti\nulospäin kierretyt. Kasvojen juonteet ovat niin yksinkertaiset, että\ntaitava maalaaja voisi ne parilla piirroksella kuvata, mutta sitä\nvaikeampi olisi saada kuvaan oikeata kasvojen tummanpunaista väriä.\n\n-- Armollinen herra armossa suvaitsi, lausui kunnon Pietari astuen\npöydän luo, -- alentaa korkeata persoonaansa tarkastamaan tilikirjoja;\nsen vuoksi olen alamaisuudessa rohjennut asettaa ne systeemiin, jotta\narmollisen herran olisi helpompi niitä tutkia.\n\nNäin sanoen viittasi hän Paavoa laskemaan kirjat esille.\n\nTämä paiskasi suuttuneena pöydälle koko tukun mutisten:\n\n-- Vahinko, kun on noin paljon paperia raiskattu!\n\n-- Puhut mielettömiä! -- ärjäsi Juhana-herra.\n\n-- Olisihan armolliselle herralle yhdentekevä, vaikka puhdasta paperia\npantaisiin eteenne, ettehän niitä kumminkaan katso lävitse. Tiedätte,\nettä teiltä varastetaan, pitääkö vielä tietää, paljonko on varastettu?\n\n-- Vai sinä lurjus minulle tuollaisia puhut? Kiusallakin tarkastan\nkaikki tilit, ja sinä saat koko ajan seisoa selkäni takana.\n\n-- Minä syön kaikki tilikirjat, jotka armollinen herra tarkastaa, --\nmutisi vanha palkollinen.\n\n-- Pidä suusi kiinni, tiuskasi Juhana-herra.\n\nPaavo nosti nyrkkinsä suun eteen ja mutisi sormiensa lomitse:\n\n-- Jo pidän.\n\nPäättäväisenä otti Juhana-herra käteensä päällimmäisen tukun, jossa\nolivat pehtorin, Juhana Kárltón, laskut, ja rupesi niitä selailemaan,\nkunnes huomasi, ettei hän tullut hullua viisaammaksi, jonkatähden hän\nsysäsi paperit herra Pietarin eteen, joka heti löysi niistä\nsisällyslistan.\n\n-- Tässä on Kakadin tiluksen menneenvuotiset tulot ja menot.\n\nKuulkaamme mekin. Tosin on se vähän ikävää, mutta opimme tietämään,\nmiten Nabobin tiluksia hoidetaan.\n\nHerra Pietan luki vielä vanhoilla päivillänsäkin ilman silmälaseja.\n\n... V. 1824-25 oli Kakadin tiluksesta tuloja, kuten summasta näkyy,\nseuraavasti:\n\nTähän keskeytti Pietari lukemisensa.\n\n-- Armollisen herran luvalla olen rohjennut tänne marginaaliin tehdä\nmuutamia muistutuksia asiasta, jos ehkä suvaitsette niitä kuulla.\n\nJuhana-herra nyökkäsi myöntävästi.\n\n-- Siis: viime vuonna tuli Kakadin tiluksen kylvöstä 12 tuhatta\ntynnyriä vehnää. Ei tullut paljon muuta kuin siemen, vaikka maa on\nhedelmällistä.\n\n-- Oli huono viljasato mennä vuonna, lohdutti häntä Juhana-herra, elo\nmeni lakoon, keväällä tuli rakeita ja vilja rupesi itämään kuhiloissa\nsyyssateitten aikana.\n\n-- Niin sanoi pehtorikin, vastasi herra Pietari, mutta olisi pitänyt\npäästää talvella lampaat pellolle syömään pois rikkaruohot, niin elo ei\nolisi mennyt lakoon; rakeilta olisi pitänyt vakuuttaa Pressburgin\nvakuutuslaitoksessa, ja onhan siellä suuren suuri lato; jos elot olisi\nsinne viety, niin eivät olisi itäneet.\n\n-- Hyvä on, herra Pietari, mitä vielä? Toiste toisin. Se on oleva minun\nhuoleni.\n\n-- Nuo 12 tuhatta tynnyriä on myyty, kahdeksasta floriinista tynnyri:\n-- ne osti eräs Györin kauppias; -- yhteensä yhdeksänkymmentä ja kuusi\ntuhatta floriinia. Mutta sanomalehdistä olen lukenut, että Pestissä saa\nhyvistä nisuista yksitoista floriinia, ja helposti olisi voinut\nkuljettaa viljan sinne, kun vedentulvan tähden ei härillä muutakaan\ntyötä ollut.\n\n-- Aivan niin, mutta sama vedentulva vei sillan, joten ei päästy\nTiszavirran yli.\n\n-- Pahasti kyllä, että vesi vei sillan, mutta jos ei olisi annettu\npadon rappeutua, niin ei olisi tulvaa tullut.\n\n-- Jättäkää se minun huolekseni. Entä sitten?\n\n-- Repsi on pahentunut kauan seisoessaan, siitä ei ole tullut enempää\nkuin 8 tuhatta floriinia. Tämä johtuu huolimattomuudesta, sillä silloin\nei ollut sadetta, vaan pehtorin lapsen ristiäiset, ja sen vuoksi sai\nrepsi suovissa kuumeta, käydä mustaksi ja happameksi.\n\n-- No niin. Olettehan kristitty ihminen, ettekä tahtoisi jättää\nlastanne ristimättä kaiken maailman repsin tähden? Jättäkää minun\nhuolekseni.\n\n-- Heinät vei tulvavesi, kun armollinen herra määräsi juuri korjuun\naikana kaikki heinään kykenevät miehet ajometsästykseen. Muulloin on\ntilissä tässä kohden ollut kauniita summia.\n\n-- No, tuohon olen minä itse syypää, eihän se ole pehtori paran vika.\nJättäkää vain minun huolekseni.\n\n-- Sentähden ovat tulot yhdessä kohdin lisääntyneet, nimittäin\nlammasten ja raavaskarjan nahoista, rehun puutteen vuoksi kuoli\nelukoita joukottain.\n\n-- Kas, vahinko siis kääntyi hyödyksi.\n\n-- Sen sijaan ovat tulot villoista vähentyneet.\n\n-- Villojen hinta olikin mennä vuonna halpa, eikä niitä kyseltykään.\n\n-- Vielä...\n\n-- Heitä sikseen, Pietari! Huomaamme pehtorin olevan rehellisen miehen,\nhänellä on kaikki reilassa. Mikä on tuo toinen tukku?\n\n-- Nyilás'in tilan voudin Taddeus Kajaputin tilit.\n\n-- Vai niin, nehän tavallisesti ovat hauskoja. Eikö hänellä nytkin ole\nuusia keksintöjä?\n\nMainittu mies yritteli kaikkea. Hoitamallensa tilukselle oli hän\nperustanut malliviljelyksen, mutta tämä malliviljelys maksoi enemmän\nkuin mitä se tuotti.\n\nHän rakensi sokeritehtaan, mutta se ei tuottanut muuta kuin huonoa\nsiirappia, joka tuli maksamaan kymmenen floriinia leiviskä.\n\nSilkkiäkin hän viljeli, mutta kyynärä rihmaa tuli maksamaan enemmän\nkuin saman verran samettia.\n\nJoskus oli hän kuullut puhuttavan paineruohosta ja osti sitä suuren\nmäärän tehdäksensä indigoväriä, mutta myttyyn meni sekin yritys.\n\nHän rakensi lasitehtaan ja osti tarvittavat puut eikä saanut muuta\ntehdyksi kuin vihreää lasia, jota ei kukaan ostanut.\n\nHietikkoon istutti hän keväällä kuusimetsää; syksyn tullen ei siitä\nollut jälkiäkään.\n\nHän perusti verkatehtaan, toi Szakolczasta vararikon tehneen kankurin\ntyönjohtajaksi, joka valmisti verkaa semmoista, että se kolme viikkoa\nvaatteena oltuaan ratkesi säpäleiksi, tai jos kerran kastui, meni se\nkokoon, niin että takin hihat ulottuivat kyynäspäähän, sekä värjäsi\npaidan, niin ettei juuri takkia kaivannut.\n\nSanalla sanoen taloudesta oli enemmän menoja kuin tuloja. Se oli\ntuloksena.\n\n-- Niin käy, kun tiedemiehet rupeavat taloutta hoitamaan, lausui\nJuhana-herra makeasti tilikirjalle naurettuansa.\n\n-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, virkkoi herra Pietari, niin käy, kun\npuolioppinut ryhtyy talouteen. Oppi on sellaista myrkkyä, että paljo\nsitä parantaa, mutta vähä tappaa.\n\n-- Katsokaamme toisiakin. Mikä on tuo ohut tukku tuossa?\n\nHän alkoi jo valikoida ohuvia.\n\n-- Se on opaalikaivosten vuokraajan vuosikertomus. Neljäntuhannnen\nfloriinin vuokrasta lähetti hän jalokiviä, jotka häneltä olisi saanut\nostaa tuhannesta floriinista.\n\n-- Mitäs tehdä miesparalle? Täytyyhän hänenkin elää. Hänellä kuuluu\nolevan kuusi lasta.\n\n-- Mutta täällä kävi Galitsiasta kauppias katselemassa kaivosta ja hän\nlupasi heti kaksikymmentä tuhatta floriinia vuokraa.\n\n-- Mitä? Antaisinko minä kaivokseni galitsialaiselle, vieraalle? En,\nvaikka hän lupaisi arenniksi tähdet taivaalta! Pysytään entisellään!\nEntä tuo toinen tukku?\n\n-- Tämä on Talpadin metsänvartijan kertomus.\n\n-- Kunnia metsälle! Jo kaksitoista vuotta olen nähnyt kertomuksia\nTalpadin metsästä. Hiljakkoin olin muutamien muitten kanssa\nmetsästämässä, niin tuli sade. Ei hätää, arvelin; Talpadin metsä on\nlähellä, ajetaan sinne ja odotetaan, kunnes kuuro menee ohitse. Sinne\nsaavuttuamme emme löytäneet hituistakaan koko metsästä. Kysyn vihdoin\nlikomärältä peltovahdilta, missä on Talpadin metsä? Tuolla noin! --\nvastaa hän osoittaen erästä kumpua, missä kasvoi noin viisikymmentä\nvaivaista koivua, aivan kuin olisi luutia maahan istutettu. Tämäkö\nTalpadin metsä! Sanokaa tuolle miehelle, että hänen pitää istuttaa\nsinne vielä muutamia luudanvarsia, jos hän tahtoo metsävahdin nimeä\nkantaa!\n\n-- Tämä taas on Tarcsan myllärin tili. Hän maksaa aina liisissä.\n\n-- Jättäkää ukko rauhaan; hänellä on kaunis vaimo.\n\n-- Kaunis, mutta paha.\n\nTähän siveelliseen muistutukseen näki Juhana-herra hyväksi vastata\nfilosofisesti.\n\n-- Hyvä ystävä, pahat vaimot ovat tarpeellisia tässä maailmassa. Kun on\nirstaita miehiä, niin täytyy olla irstaita naisiakin, sillä jos ei niin\nolisi, niin edelliset hätyyttäisivät kunniallisia vaimoja. Jättäkää se\nseikka minun haltuuni!\n\n-- Jättäkää vain Tarcsan myllärin vaimo armollisen herran haltuun,\ntoisti takana seisova Paavo.\n\n-- Joko taas puhut?\n\n-- Minäkö? En hiiskunut sanaakaan.\n\n-- Vai et! Tuo ihminen huutaa yhtä päätä korviini, ei semmoisessa\nmetelissä voi tilejä tarkastaa. Tehdään tästä pian loppu, Pietari. Mitä\nvielä on jäljellä?\n\n-- Lahjoitukset ja laitokset.\n\n-- Älkäämme niitä ottako esillekään. Tiedämmehän, että ne ovat\nsuoritetut. Onko jollakin vielä meiltä toivomista?\n\n-- On. A:n kollegio ei ole saanut vuotuista apurahaansa.\n\n-- Eikä saakkaan, kun ei mennä vuonna lähettänyt nimipäivänäni\nsuplikanttia!\n\n-- Mutta jos se nyt lähettää, niin annammeko sitten?\n\n-- Annetaan menneenvuotinenkin.\n\n-- Sitä paitsi on vielä joukko anomuksia ja kiertokirjeitä.\n\n-- Mitä nuo viimeiset sisältävät.\n\n-- Tässä on kehoitus perustamaan unkarilainen tiedeseura.\n\n-- Siihen en anna äyriäkään. Maa oli onnellinen, niin kauan kuin ei\nollut tiedemiehiä. Kollegioissa saa tietoa tarpeeksi.\n\n-- Tässä uuden sanomalehden tilauslista.\n\n-- Sanomalehti: valhe! Semmoisilla en minä mieltäni pahoita.\n\n-- Tässä on kehoitus pysyväisen unkarilaisen teaatterin rakentamiseen\nPestiin.\n\n-- Joka tahtoo näytellä, tulkoon tänne; minulla on hyvä teaatteri ja\nsyötävää; saa olla täällä kuolinpäiväänsä saakka.\n\n-- Tässä taasen ehdotus kansallismuseon enentämiseen.\n\n-- Sen sanon, että minulla on parempi kokoelma, kuin tuolla\nkansallismuseolla, ja jollei sitä kuruczien sodan[18] aikana olisi\nvahingoitettu, ei sen vertaista olisi Wienissäkään...\n\nTäten kävi unkarilaisen ylimyksen tilintarkastus.\n\nHänen tulojansa vähensivät sopimaton johto sekä uskottomat, mielensä\nmukaan vallitsevat hoitajat. Suuri osa tuloista kului turhaan,\npintapuoliseen prameuteen. Yleisiin tarkoituksiin uhrasi hän vain siinä\ntapauksessa, että hänen nimeänsä ylistettiin ja hän pääsi holhoojaksi.\nMutta kun pyydettiin hänen apuansa pelkästä isänmaanrakkaudesta tai\nasian harrastuksen vuoksi, niin ei hän äyriäkään hellittänyt. Vaikka\nhän järjettömästi tuhlasi omaisuuttaan, jäi vuosittain rahastoon\nkaksisataa ja kymmenkunta tuhatta floriinia, joita hän ei jaksanut\nkuluttaa.\n\nToisia tilikirjoja ei Juhana-herra silmäillytkään. Ja miksi?\nSuuttuaksensa nähdessään, kuinka paljo häneltä varastetaan? Onhan\nhänellä niin paljon rahaa, ettei kaikkia saa kulumaankaan? Vai\nrupeaisiko hän laissa saataviansa hakemaan? Ei, pysykööt rahat\nsaajallansa. Vai rupeaisiko hän tarkan emännän lailla pitämään vaaria,\nlaskeeko piika torilta ostamansa tavarat kalliimmiksi kuin olivat? Tätä\nei aatelismiehen arvo salli.\n\n-- Sitokaa yhteen asiapaperinne, herra Pietari Varga!\n\nHäthätää tarkastetut paperit pantiin perhearkistoon; ne eivät ikinä\nenää saaneet päivänvaloa eivätkä mustetta nähdä.\n\nMonta kansallista laitosta, monta ihmisystävällistä yritystä, monta\nyleishyödyllistä hanketta olisi saatu aikaan vain niistä muruista,\njotka Nabobin pöydältä putosivat ja joita myöhemmin koko kansa\nmuurahaisen ahkeruudella sai yksitellen koota, vähitellen\nrakentaaksensa, mitä esi-isät olivat rakentamatta jättäneet.\n\n-- Huomenna odotan teitä illalliselle, lausui Juhana-herra, kuten hänen\ntapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta, kutsuen uskollisen\npalvelijan pöytäänsä, minne pääsivät vain ylhäiset vieraat ja narrina\npidetyt palkolliset.\n\nHerra Pietari vastasi nöyrästi kumartaen, kuten tapansa oli ollut jo\nneljäkymmentä vuotta:\n\n-- En ole niin suurta kunniata ansainnut; minun on mahdotonta esiintyä\nniin ylhäisten vierasten seurassa. Ylihuomenna aamulla tulen muun\npalvelusväen kanssa toivottamaan onnea.\n\nNäin sanoen kumarsi hän jalkaa raapaisten sekä poistui pitäen vaaria,\nettei kääntyisi selin armolliseen isäntään.\n\nJuhana-herra nauroi Pietarin mentyä. Nauroiko hän ehkä mielihyvissään\ntilanhoitajansa rehellisyydestä? Ei. Hänestä oli herra Pietari yhtä\nhupsu kuin muutkin, kuin mustalainen Vidra, joka tekee kujeitansa, kuin\nrunoniekka Gyárfás, joka sepittelee runoja, kuin teaatterinjohtaja\nLokodi, joka näyttelee Hamlet'ia, kuin Matti koira, joka heittää\njäniksen ilmaan ja ottaa sen taas suuhunsa. Pietari kuitenkin oli\nhupsuin kaikista, sillä hän kunnioitti herraansa eikä varastanut,\nvaikka hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. -- Hän on yhtä suuri narri\nkuin toisetkin ja luotu isäntänsä huviksi. Juuri sen vuoksi pitääkin\nJuhana-herra hänestä yhtä paljon kuin toisistakin narreistansa:\nmustalais-Vidrasta, Gyárfás runosepästä, Lokodista ja Matti koirasta,\nja jos Pietari kuolisi, niin isäntä surisi häntä yhtä paljon kuin noita\ntoisiakin, pystyttäisi yhtä komeaa hautakiven hänelle kuin toisillekin:\nmustalaiselle, runoniekalle, johtajalle ja koiralle.\n\n-- No mitä siinä töllistelet? -- huudahti Juhana-herra takanansa\nseisovalle Paavolle, miks'et mene hakemaan viskaalia tänne.\n\n-- Kyllä mennään. Ei sen vuoksi tarvitse niin kovin karjua, vastasi\nvanha heitukka. Enhän saata nyt hyppelemään ruveta, kun nuo kirotut\ntilikirjat vielä päässäni pyörivät.\n\n-- Vai niin! Hyvä, että muistutit. Milloinka sinä teet tilin niistä\nsadasta floriinista, jotka sait viimeksi Debreczeniin matkustaessasi?\nKatsokaamme, miten olet oppinut lukua laskemaan.\n\n-- Helposti tehty, vastasi Paavo karskisti viiksiänsä väännellen. Pari\nkertaa nykäisi hän takkinsa lievettä edestä, sukaisi tukkaansa, veti\nmahavyötä kireämmälle, yskähti pari kolme kertaa sekä vastasi:\n\n-- Armolliselta herralta olen saanut sata floriinia setelirahaa. Siitä\non taskussani jäljellä vielä puoli kreutzeriä, muut rahat ovat syödyt,\njuodut; summa summarum: sata floriinia.\n\nJuhana-herra oli naurusta haljeta.\n\n-- Sinä teet samanlaisen tilin kuin entinen lähetystö: \"tultiin,\nmentiin: sata floriinia; syötiin, juotiin: sata floriinia; yhteensä\nkolmesataa floriinia.\"\n\n-- Aivan niin, oli vastaus.\n\n-- Mene nyt noutamaan viskaalia. Käske hänen tuoda hyvä kynä mukanansa,\nsillä hänen pitää kirjoittaa.\n\nNeljännestunnin perästä toi Paavo viskaalin.\n\nEmme tiedä, mistä Juhana-herra oli tämän merkillisen miehen onkinut;\nmutta mainion hyvin hän toisten rinnalle sopi.\n\nMiehen kasvot olivat pienet kuin oravan sekä pesemisen pelon vuoksi\nkovin likaiset. Samanmukaista oli hänen asunsa pörröisestä tukasta aina\nsaapasrajoihin saakka. Takinkaulus oli lihavana monivuotisesta liasta\nja rinnukset kiilsivät, Herra tiesi, mistä. Kummallisen värisen liivin\nnapit oli pantu kiinni siten, että toiselta puolen ylimmäinen nappi jäi\nvirattomaksi ja toiselta taas alimmainen läpi tyhjäksi, ja siihen sopi\nhyvästi panna housut kiinni, muita kannattimia ei tarvittu. Kaulahuivi,\njoka joskus lienee ollut valkoinenkin, oli taakse solmittu, kuten ennen\noli tapana, vaikk'ei Pariisissa. Molemmat taskut olivat täynnä yhtä ja\ntoista, nenäliinoja, nuoraa, hansikkaita. Sormet olivat niin musteessa,\nettä luulisi hänellä olevan tapana kirjoittaa niillä eikä kynällä.\n\nHän on myöskin Juhana-herran narreja, sillä Juhana-herra ei\nmuunlaisista ihmisistä huolikaan. Tämmöisiä hän huolellisesti haalii\nkokoon. Tämä on tosin sangen likainen narri, jota käytetään huviksi\nvain silloin tällöin, kun on annettava jonkun juoda öljyä viinin\nasemasta, ja väliin arkitöihin kirjoittamaan kirjeitä sekä antamaan\nurbarialikokouksissa[19] talonpojille selkään.\n\nTätä miestä puhutteli Nabob sanomalla: \"kuules herra\", mikä hänestä oli\nvielä alentavaisempaa kuin paljas sinutteleminen.\n\n-- Kuules herra! -- Tulepas tänne, herra! Voi, kuinka herra haisee\nkynsilaukalta! Pidä suusi kiinni! Enkö ole sanonut, ettet saa syödä\nkynsilaukkaa, taikka ajan sinut ulos huoneesta. Ja mistä saat sitä\nkäsiisi, kun ei minun alueellani saa sitä kasvattaa? -- Olen käskenyt\nherran tänne kirjoittamaan kirjeitä, mutta kuuntele tarkkaan, sillä\nminä en sano kahta kertaa samaa asiaa. Kirjoita kirjeitä kaikille\nherrastuttavilleni, joitten kanssa mennä vuonna olin riidassa, ja anna\ntietää, että minä toivoisin lähestyvänä nimipäivänäni saada rakentaa\nrauhaa heidän kanssansa. Kirjoita siis Mikko Horhille, (sivumennen\nmainiten pitää herran kirjoittaa Mikael, sillä hän ei ole joka miehelle\nMikko), että minä annan myöten rajariidassa ja luovutan hänelle\nBurjánosin kukkulan. Lauri Csenkölle ilmoitat (älä unhota antaa hänelle\narvonimiä \"perillustris ac generosus\") (korkeasti kunnioitettava ja\njalosukuinen), mutta älä kirjoita itse kirjettä latinaksi, sillä hän ei\nymmärrä sitä, kun hän on lukenut vain \"syntaksiin\" saakka; hänelle\nilmoitat, että hän saa tulla noutamaan oriin, jota hän pyysi, mutta\njota en silloin antanut. Lauri Berkille annat tiedoksi, että minä uskon\nkaikki hänen puheensa, uskoisinpa senkin, jos hän täst'edes lupaisi\nolla valehtelematta. Kirjoita näillä sanoilla. Fredrik Kalotaille\ntaasen -- ei, älä lähetä hänelle mitään, -- sillä hän saattaisi tehdä\nkirjeestäni velkakirjan; hän tulee muutenkin, vaikka minä puoli vuotta\nsitten koiruuttani annoin heittää hänet ulos ovesta. Viimeiseksi\nkirjoitat Antti Kutyfalville, että hän unohtaisi sen pienen\nselkäsaunan, jonka Mikko Kiss veikko meidän kaikkien nimessä hänelle\nantoi; sopikoon Mikon kanssa, minä laitan hänelle jonkun henkilön,\njolle hän saa vihaansa purkaa, paremman puutteessa esimerkiksi\nviskaalini. Ymmärrätkö, herra?\n\nViskaali nyökkäsi päätään.\n\n-- Antaisinpa herralle kättäkin, koska kerran sovintopuuhissa olen,\njoll'eivät sormesi olisi noin saakelin mustat. Mene ulos pesemään\nkätesi ja tule tänne jälleen!\n\nViskaali totteli, meni ulos ja pesi puolen tuntia sormistaan vanhaa\npiintynyttä likaa. Kun hän palasi takaisin, seisoi Juhana-herra ikkunan\nääressä katsellen pihalle, kädet selän takana, eikä ollut hänen\ntulostansa millänsäkään.\n\nViskaali seisahtui odottamaan. Odotti puoli tuntia, niin jo kääntyi\nNabob ja viittasi hänelle:\n\n-- Herra istuu kirjoittamaan!\n\nArmollisen herran ääni värähteli omituisesti, mikä seikka olisi\nhämmästyttänyt jokaista muuta paitsi viskaalia.\n\n\"Rakas veljenpoikani!\" -- alkoi vanha Kárpáthi sanella.\n\n-- Koska rakas veljenpoikani tätä nykyä asuu kotimaassa, enkä minä\nsoisi kenenkään Kárpáthinimeä halventavan tänä päivänä, jolloin olen\nsopinut kaikkien vihamiesteni kanssa, niin ojennan täten Teille\nsukulaisuuden vuoksi kättä; ja toivoen, ettette sitä luotanne työnnä,\ntarjoan teille täten kaksisataatuhatta floriinia, jonka summan saatte\nminulta joka vuosi niin kauan kuin elän. Toivon, että täst'edes pysymme\nhyvinä sukulaisina.\n\nVanhuksen silmät kävivät kosteiksi näitä sanoja lausuessaan.\n\n-- Laittakaa kuori kirjeelle ja kirjoittakaa: \"Armolliselle herralle\nBéla Kárpáthille Pressburgissa.\" Ratsupoika vieköön kirjeen hänen omaan\nkäteensä.\n\nHän huokasi huojentuneena, aivan kuin nuo kaksisataa tuhatta floriinia\nolisivat olleet yhtä monta kiveä, joitten taakan hän nyt oli saanut\nniskoiltansa vieritetyksi. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut\nolevansa niin onnellinen kuin tällä hetkellä.\n\nPian saamme nähdä, miten Abellino vastasi tähän jaloon\nsovintoehdotukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHartaasti odotti Juhana-herra Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivän\naamua. Lapsen lailla hän edeltäkäsin iloitsi tuosta hetkestä. Jo\naamulla varhain heräsi hän koirien haukunnasta ja rattaiden jyrinästä\npihalla. Metsästäjät palasivat metsältä, tuoretta riistaa muassa,\nrattailla makasi pitkällään sarvipää hirvi, kaksi miestä kantoi\ntangossa fasaaneja ja pyitä. Kokki tuli heitä vastaan valkoinen takki\nyllään. Juhana-herra katseli pihalle ikkunavarjostinten takaa. Aamu\nvasta koitti; taivaan itäinen reuna oli ruusun- ja purppuranpunainen;\nseutu oli vielä hiljaa; niityiltä nousi hopeankarvainen usva, ikäänkuin\nolisi sinne syntynyt saduntapaisia meriä. Hän kuuli selvästi ihmisten\naskeleet pihalta; kukin hääri valmistuspuuhissa, jommoisia vain\nkerran vuodessa tapahtuu. Puutarhassa ja puistossa koputeltiin\nkuuluvasti; juhlavalmistusten toimessa oltiin. Ennen pitkää tulevat\nverolliset ja voudit tervehtimään: sitten vieraat, läheiset ja\nkaukaiset sukulaiset, ehkäpä Bélakin. -- Tämä oli yhä hänen mielessään.\nRakastunut nuorukainen ei niin hartaasti odota lemmittyänsä kuin hän\nveljensäpoikaa. Hän on ojentavinansa kättä sovinnoksi. Vaikk'ei ollut\nluultavaa, että Abellino vielä olisi ehtinyt saada sedän kirjettä, niin\nsanoi ääni hänen sydämessään, että hänen veljensäpoika, ainoa\nsukulainen, hänen omaisuutensa perijä, Kárpäthinimen ainoa ylläpitäjä\nvielä tänä iltana on oleva hänen luonansa. Miten käynee yhtymisen?\nMiten sovinto tehtänee? Mitä toinen toiselleen sanotaan?\n\nVielä meni hän hetken ajaksi maata. Aamu-uni onkin suloisin. Hän näki\nunta, oli puhelevinansa Bélan kanssa, istuvinansa hänen vieressään ja\ntyhjentävinänsä ystävyyden maljaa hänen kanssansa. Aurinko oli jo\nkorkealla taivaalla, kun Paavo herätti hänet unesta huutamalla hänen\nkorvaansa:\n\n-- Nouskaa ylös, tässä ovat saappaat!\n\nNuoren voimilla hypähti Juhana-herra vuoteelta, kuten se, jonka mieleen\näkkiä tulevat päivän ilot.\n\n-- Onko täällä jo ketään? Tämä oli ensimmäinen kysymys palvelijalle.\n\n-- On miestä kuin roskaa, vastasi tämä.\n\n-- Onko Mikko Kiss tullut? -- tiedusteli Juhana-herra vetäessään\nsaappaita jalkaansa.\n\n-- Hän oli ensimmäinen. Näkyy, ettei hänen isänsä ole ollut\naatelismies, koska hän on niin varhain liikkeellä.\n\n-- Ketä vielä on täällä?\n\n-- Mikko Horhi. Portilla tuli hänen mieleensä, että oli unhottanut\ntupakkamassinsa Theresianopeliin erääseen ravintolaan ja aikoi mennä\ntakaisin, mutta minä estin.\n\n-- Sitä hupsua! Ketä vielä on tullut?\n\n-- Kaikki aatelislurjukset ovat saapuneet. Fredrik Kalotaikin on täällä\nomilla rattaillansa. -- Mistä lienee nekin varastanut.\n\n-- Olet aika narri, Paavo. Eikö täällä ole ketään muita?\n\n-- Muitako? Muita! On niitä muitakin! Mutta eihän minun pääni ole\nmikään tuomiokapituli, että niitten kaikkien nimet muistaisin. Kohta\nsaatte nähdä heitä kylläksenne.\n\nTällä välin vaatetti vanha heitukka herransa, siivosti sukien,\nharjaten, silitellen rypyt puvusta.\n\n-- Eikö ole tullut ketään outoa, tavatonta vierasta, ketään miestä,\njoka ei ennen ole käynyt täällä. Mitä?\n\nKotvasen aikaa ällisteli Paavo, suu, silmät auki, tietämättä mitä\nvastata.\n\n-- On tullut ----sta suplikantti; hän ei ole koskaan ollut täällä.\n\n-- Sinä, Paavo, olet aika hölmö!\n\n-- Tiedänkö minä, ketä armollinen herra odottaa, vastasi Paavo\nnyreissään ja nykäsi aikalailla herransa takinliepeestä.\n\n-- Tahdon vain tietää, virkkoi Kárpáthi vakaasti, eikö veljenpoikani\nBéla ole tullut?\n\nPaavo murti närkästyneenä suuta tälle puheelle, laski kädestä harjan,\njolla juuri oli ruveta harjaamaan herransa takinkaulusta.\n\n-- Kuka? Tuo tuulihattuko?...\n\n-- No! Mitä puhetta se on? Muista puhua Kárpáthin suvusta\nkunnioituksella!\n\n-- Mitä? -- virkkoi Paavo kädet selän takana. Aikooko armollinen herra\nhieroa sovintoa hänen kanssansa, hänen, joka on niin armollista herraa\nloukannut?\n\n-- Mitä se sinulle kuuluu?\n\n-- Eipä niin rahtuistakaan; ja vaikkapa hiukan kuuluisikin, niin olen\nvain kelvoton heitukka, jonka ei tulisi puuttua herransa asioihin.\nSopikaa vain! Minulle yhdentekevää. Syleilkää, suudelkaa vain\ntoisianne! Eihän tuo kelpo poika ole minua loukannut, vaan armollista\nherraa; jos armollisen herran mieli tekee, niin sopikaa pois!\n\n-- No, heitä narrimaisuudet, virkkoi Juhana-herra leikkisästi.\nKerropas, ketä vielä on tullut?\n\n-- Roistoväen joukosta on täällä Pukkancsin vouti, toi hirveän suuren\njuuston, sekä Dudan kirkkoherra, jota minä en voi kärsiä.\n\n-- Eipä hän sinusta paljoa välitä.\n\n-- Pitäisikö vielä? Muutenkaan en voi häntä kärsiä.\n\n-- Miks'et, vanha houkkio.\n\n-- Kun hän joka kerta minut tavatessaan kyselee armollisen herran\nvointia. Mitä hänelle kuuluu armollisen herran vointi? Ei hän mikään\ntohtori ole.\n\n-- Olet huonolla tuulella tänään. Ovatko pikkupyhät täällä?\n\n-- Ohoho, hehehe, hymyili Paavo; on täällä koko Debreczenin\nlaulajakunta johtajineen; neljä joukkoa mustalaismusikantteja on\ntullut. Biharikin[20] on täällä. Rehtori on järjestänyt moukkalapset\npihalle; älkää pelästykö, armollinen herra, sillä ne rupeavat täyttä\nkurkkua kiljumaan, kun saavat nähdä teidät. Tulitusmestarikin on\ntullut. Tuolla hän puhuu puutarhassa, sanoo valmistavansa\nodottamattomia illaksi. Kunhan ei vain sytyttäisi suovia, kuten mennä\nvuonna.\n\n-- Entä ovatko näyttelijät tulleet?\n\n-- Totta kaiketi; heille tässä äsken nauroin. Täällä on taas Lokodi\njoukkoinensa; itse näyttelee hän sankareita, entinen parturinsälli\nesittää vanhaa isää, eräs vanhapiika näyttelee nuorta neitoa. Ovat jo\nkeksineet, mitä illalla näytellään. Armollisten herrain illallisella\nollessa esittävät he suuren näytelmän kahdessatoista kuvaelmassa; --\nkreikkalaisen tulen valossa.\n\n-- Miksi etusalissa eikä teaatterissa?\n\n-- Teaatteri on heille liian pieni.\n\n-- Eihän heitä ole kuin viisi.\n\n-- Aivan niin, mutta kaikki heitukat ottavat myöskin osaa, mikä\nturkkilaisena, mikä unkarilaisena; muinaiskalustosta on otettu\nkaikenlaisia aseita ja pukuja. Ylioppilaat laulavat, Gyárfás paraikaa\nsepittää sitä varten runoa sekä laulunjohtaja säveltä. Tulee vallan\nmainiota.\n\nVanha hölmö iloitsi näytelmästä lapsen tavalla.\n\nSillä aikaa vaatetti hän Juhana-herran, suki ja pesi hänet, leikkasi\nkynnet, ajoi parran, puki ylle kauluksen ja pani napit kiinni, aivan\nkuten tuli ja piti.\n\n-- Nyt saatte mennä ihmisten näkyviin.\n\n-- Missä on piippuni?\n\n-- Mikä piippu? Ettekö tiedä, että ensin täytyy mennä kirkkoon\nrukoilemaan; ennen ei saa tupakoida.\n\n-- Oikeassa olet. Miks'ei soiteta kirkkoon?\n\n-- Vartokaa! Ensin täytyy antaa papille tieto, että armollinen herra on\nnoussut.\n\n-- Ilmoita hänelle vielä yksi seikka: \"makkara pitkä, saarna lyhyt!\"\n\n-- Tiedän, vastasi Paavo ja läksi papin luo, jolla ei ollut päävikana\npitää pitkiä saarnoja, mutta kun hän kerran vuodessa sai Juhana-herran\nkynsiinsä kirkkoon, niin manasi hän häntä Jumalan nimessä niin, että\nvierailla oli koko päivän pilanaihetta. Tällä kertaa pelasti sattumus\nJuhana-herran tästä ikävästä huvista, sillä kunnianarvoisa pastori oli\nsairastunut eikä voinut täyttää velvollisuuttansa.\n\n-- Kirkkoherra on täällä, tiesi surusanoman tuoja Paavo.\n\n-- Älä puhukaan! -- huudahti Juhana-herra; jos hän saa saarnata, niin\ntulee päivällisestä illallinen ja ylistää hän minua Jumalan edessä\nniin, että itsekin häpeän. Suplikantti ylioppilas pitäköön\njumalanpalveluksen.\n\nHän oli viiden vuoden vanha (ei ikää, vaan opintovuosia laskien)\nylioppilas, joka ei kollegioon tultuansa ollut nähnyt niin paljon\nherroja yhdellä kertaa koossa. Kovin poika parka pelästyi, kun\nilmoitettiin, että hänen pitää puolen tunnin päästä saarnata niin\nmonelle jumalattomalle ihmiselle.\n\nHän olisi mielellään pötkinyt pakoon, mutta häntä pidettiin silmällä,\nja kun huomattiin hänen pelkäävän, niin teki vallaton seura hänelle\nkaikenlaista pilaa. Nenäliina neulottiin kauhtanan taskuun kiinni,\njottei hän saisi sitä irti nenää niistääkseen. Sanottiin hänelle Vidran\nolevan lukkarina, jonkatähden miesparka pyysi, että Vidra rupeaisi\nsoittamaan urkuja, jos hän takertuisi jossakin kohdin. Viimein\nvaihdettiin hänen käsikirjansa eläinlääkärikirjaan.\n\nYlioppilaalla ei ollut sitä mielenmalttia kuin Mikael Csokonailla, joka\nsamanlaisessa tapauksessa, kun vallattomat herrat vaihtoivat\nkokkikirjaan hänen käsikirjansa ja hän alkoi jo lukea: \"etikka...\" sekä\nhuomasi, että olikin etikkakurkuista puhe, heti jatkoi: ... otettuansa\nsanoi Jesus: \"se on täytetty\", ja piti suoraa päätä semmoisen saarnan\nnäitten sanojen johdosta, että kaikki kuulijat äimistyivät.\n\nHuomattuansa, että oli vienyt nautakirjan saarnastuoliin, joutui\nylioppilas poloinen niin hämille, ettei osannut isämeitää lukea. --\nSanaa sanomatta hiipi hän alas saarnastuolista. Täytyi siis pyytää\nkirkkoherraa tekemään toimitus; hän lupasi saarnan asemesta lukea vain\nrukouksia. Nämäkin kestivät puolitoista tuntia. Kunnianarvoisa herra\nrukoili kaikkea siunausta Kárpáthin suvulle, sen sekä mies- että\nnaispuolisille jäsenille, sekä ylenevässä että alenevassa polvessa,\nsekä tässä että tulevaisessa elämässä, jottei heitä eläessä eikä\nkuollessa mikään kova onni kohtaisi.\n\nJumalanpalveluksessa olivat kaikki vieraat läsnä. Juhana-herra ei\nvaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan, vaan ylensi sydämensä Jumalan\ntykö. Hänen kasvoistansa näkyi, ettei sielussa tällä hetkellä liikkunut\nmitään jokapäiväisiä ajatuksia. Kumartuessaan rukoilemaan, näkyi\nkasvoista todellinen hartaus, ja kuullessaan ansioitansa ylistettävän,\nloi hän silmänsä maahan, tietäen sen hyvän, mitä hän eläessänsä oli\ntehnyt, olevan aivan pienen sen suhteen, mitä hän olisi voinut tehdä ja\nmitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos Jumala suo vielä yhden vuoden\nelonaikaa, huokasi hän itsekseen, niin tahdon palkita, mitä ennen on\njäänyt tekemättä. Mutta luvattaneeko ylhäältä enää yhtä vuotta? Tuleeko\nuutta kuukautta, uutta päivääkään tämän jälkeen.\n\nSyvästi liikutettuna palasi hän kirkosta. Vasta vieraiden\nonnentoivotuksista alkoi hän taas tointua entiseen ajatustensa\njuoksuun.\n\nJuhana-herran tavaton hartaus ei vähintäkään häirinnyt seuran hauskaa\nmielialaa, vaan leikkiä laskettiin, naurettiin, kun kuljettiin kirkosta\nkartanoon, kuka vaunuissa kuka ratsain. Kalotai otti kahdeksan miestä\nrattaillensa, mutta heidän parasta vauhtia ajaessaan irtaantuivat\nkaikki neljä pyörää; rattaat kumoon, mikä loukkasi kätensä, mikä\njalkansa. Tuo peijakkaan Mikko Horhi oli toisten kirkossa istuessa\nkiskonut rattaantapit irti. Tällä kertaa ratsasti Lauri Kassay omalla\nhevosellaan, mutta joku koiransilmä pisti palavaa taulaa eläimen\nkorvaan, raivoissaan heitti se isäntänsä pyörryksiin maahan.\n\nJuhana-herraa olivat moiset juonet ennen suuresti huvittaneet, mutta\nnyt hän vain pudisteli niille päätänsä. Mikko Horhi keksi kaikenmoisia\nnaurettavia temppuja. Hänpä oli vaihtanut apulaiselle kirjan, hän oli\npannut pikeä lukkarin penkkiin, niin että mies töin tuskin pääsi irti.\nHän pani heitukkojen ruutisarviin unikukan siemeniä ruudin sijaan,\nniin ettei yksikään pyssy lauennut, kun heidän piti ampua\ntervehdyslaukauksia. Ruutia taasen sekoitti hän vehnäistaikinaan, joten\nleivät menivät leveiksi uunissa. Eräs vouti, jonka hallussa oli iso\ntilus pienestä arennista, oli tuonut lahjaksi kauhean suuren juuston,\njonka sisään oli kaksi kyyhkystä kätkettynä. Mikko Horhi varasti\nkyyhkyset ja pisti kaksi pulskaa rottaa sijaan. Kun vouti antaessaan\nlahjaansa otti peitteen sen päältä, juoksivat nuo elukkaveitikat\nvierasjoukkoon.\n\nNämä kujeet eivät Juhana-herraa tällä kertaa ollenkaan naurattaneet.\nHän huomautti Mikko Horhia, ettei tämä enää tekisi moisia tyhmyyksiä,\nsillä nyt pidetään siivolla tavalla hauskaa. Runosepän täytyi näyttää\nherralle runonsa, jonka hän aikoi lukea julki päivällispöydässä, oliko\nsiinä typeriä, maantien poskesta poimittuja lauseita. Mustalaista\nkiellettiin juovuksiin tultuaan suutelemasta vieraita. Koirat ajettiin\npihalle, ne eivät päässet ruokasaliin vierasten lautasilta luita\nottamaan. Mustalaisia, näyttelijöitä ja ylioppilaita käskettiin elämään\nsiivolla, ja rahvaalle annettiin tietää, että heitä varten paistetaan\nhärkä ja he saavat viiniä, mutta tapella ei tällä kertaa ole lupa.\n\nKaikki kyselivät toisiltaan syytä tähän ihmeelliseen ilmiöön.\n\n-- Ehkäpä vanhus tuntee loppunsa lähenevän, kun on niin jumaliseksi\ntullut, lausui Mikko Horhi.\n\n-- Taikka tulee hän järkiinsä. Saksalaisten sanotaan saavan aivot vasta\nneljänkymmenen vuoden iässä; hän ehkä saa vasta seitsemänkymmenen\nvuotiaana.\n\n-- Älkää ivatko, puhui kolmas, ihmisluonto muuttuu joka toinen vuosi;\nJumalan armosta on hän täyttänyt kymmenennen vuosiviikkonsa, siis on\nhänellekin suotu aikaa kääntyä.\n\nMinä puolestani luulen hänen valtiopäivillä tulleen huomaamaan olevansa\ntärkeäkin henkilö, on ehkä saanut kamariherran kulta-avaimen ja on nyt\ntoista miestä. Muutoksen oli tehnyt yksi ajatus: -- hän luuli Bélan\ntulevan juhlaan, vaikka tämä vähän viipyikin. Itsekään hän ei olisi\nvoinut selittää syytä tähän luuloon, mutta kumminkin hän odotti. Kun\ntoverit rupesivat tuhmiin kujeisiin, niin tuli heti hänen mieleensä:\njos tuon näkisi Kárpáthisuvun nuorin jäsen, mitä hän sanoisikaan? Ei!\nKerran hän näki setänsä sopimattomissa huveissa, nyt saa hän nähdä\nhänet kunniallisessa juhlassa.\n\nOnnentoivotuksien päätyttyä kokoontuivat vieraat puutarhaan, missä\njuhlaan tullut rahvas odotti isäntäänsä.\n\nEnnen oli ollut tarvis taluttaa Juhana-herraa rappusia ylös ja alas,\nsillä höyryveturin tapaan osasi hän käydä vain tasaisella maalla. Nyt\nsysäsi hän luotaan Paavon käden ja astui keveästi neljäkolmatta\nmarmorirappusta alas puutarhaan.\n\nVarmaan oli raitis elämä valtiopäivillä tuonut takaisin jäsenten\njäntevyyden.\n\nAlhaalla tervehtivät koulupojat huutamalla: \"éljen!\" (eläköön!) --\nKoulumestari oli suoraan sanoen kenassa; miesparka ei tarvinnut muuta\nkuin yhden lasin, jonka hän oli jostakin ennen tänne tuloansa saanut,\nja sen vuoksi hänen päähänsä pisti ennen muita tervehtiä armollista\nherraa. Tämän olisi hän tehnytkin, jollei Mikko Horhi olisi mennyt\nhänelle selittämään, ettei tänään vietetäkään Juhana-herran, vaan\nKalotain nimipäivää. Arvoisa kansanvalistaja kävi nyt hänen kimppuunsa.\nKalotai olisi pötkinyt pakoon, mutta ei päässyt, sillä kolmesataa\npoikanulikkaa oli hänen kintereillänsä minne ikinä hän kääntyi,\nhuutaen: eläköön! Hän ei tohtinut heille ruveta korvapuustejakaan\njakelemaan, sillä heidän joukossansa oli suuria poikia, joilta hän\npelkäsi saavansa selkäänsä.\n\nSillä aikaa astui Juhana-herra kansanjoukon keskelle. Mustalaiset\npuhalsivat kolmasti torveensa hänen esiintyessään. Kaksi harmaapäistä\narentimiestä astui esiin taluttaen sarvista lihavaa härkää, joka oli\ntätä päivää varten syötetty, ja rohkeampi heistä otti hatun päästä,\nyskäsi kerran, katsahti saapastensa kärkiin sekä lausui tervehdysrunon,\njonka hän jo yhdeksän vuotta perätysten oli samassa tilaisuudessa\nlausunut. Hän taisikin sen ulkoa eikä eksynyt kertaakaan.\n\n    \"Herra taivaan Teille pitkän ijän suokoon,\n    Kaikki käsissänne kohta kullaks luokoon!\n    Langettakoon täysin kourin siunausta\n        Vallan verratonta!\n\n    Ja niin monta kertaa kuin on tämä härkä\n    Ruohoon purrut, viidennellä käypä,\n    Yhtä monta vuotta elämänne olkoon,\n        Hauskemmaksi tulkoon!\n\n    Viinaa, viljaa Teillä aina olkoon yllin,\n    Hyvä ruokahalu syödä, juoda kyllin.\n    Älkää kuluttako rahaa rohtoloihin,\n        Mutta lemmittyihin!\n\n    Älköön mitään tahraa tulko maineeseenne;\n    Joka päivä vainen olkoon iloksenne!\n    Eläkäätte kansan kunniaksi kauan,\n        Ikuisesti aivan.\n\n    Vaan jos kuolettekin, seurass' enkelitten\n    Nouskaa taivahille joukkoon autuaitten;\n    Pitääksenne siellä meidän kuollessamme\n        Puheen puolestamme!\"\n\n\"Jumala siunatkoon armollista herraa, sitä toivon kaikesta\nsydämestäni\", lisäsi mies, ikäänkuin hän ei itsekään olisi uskonut\nlausumansa runon olevan missään yhteydessä taivaan kanssa.\n\nTapansa mukaan oli Juhana-herralla kädessä viisikymmentä tukaattia,\njotka hän painoi vanhuksen kouraan. Härän käski hän paistaa rahvaalle.\n\nSitten tuli kaupungin nuoriso vierittäen esille kymmenen aamia vetävän\ntynnyrin, joka oli täynnä parasta Hegyaljan viiniä. Se nostettiin\nNabobin eteen pystyyn, ja tynnyrin päälle kiipesi Martti, entinen\nhelluntaikuningas, jolla oli hyvät puhelahjat. Hän otti käteensä\ntäytetyn pikarin ja tervehti armollista herraa erikoisen koreilla\nlauseilla seuraavasti:\n\n-- Jumalan suomasta toivotan onnea armolliselle herralle! Koska Herra\ntaivaan on sallinut Teidän ehein jäsenin nousta ylös tänä kullalla\nkoristettuna, samettisileänä hopealla huolitettuna päivänä, niin älköön\nhän ruvetko Teidän hiuskarvojanne lukemaan, vaan vuodattakoon yhtä\npaljon siunausta ylitsenne kuin on hiuksia päästänne lähtenyt; kaikilla\ntaivaan palkollisilla älköön muuta tointa olko kuin lakaista Teidän\ntieltänne maalliset huolet, jotteivät onnellisuutenne kultakannuksiset\nsaappaat tahraantuisi surujen loassa, vaan mielihyvänne malja olkoon\naina täynnä hyvää viiniä, ja joka kerta kun siitä kulauksen kurkkuunne\nkaadatte, toivottakoot onnea kaikki silkkisukissa sipsuttavat enkelit\nJos ehkä sälöstys, kuume, leini, halvaus tai joku muu kuokkavieras\nhiipielisi Teidän tienoillanne, niin seisokoon kummallakin puolella\nTeitä paratiisiin heitukkapähkinäpuinen keppi kädessä karkoittamassa\nheitä pois sinne, mistä ovat tulleetkin, ja Jumala upottakoon Teidät\nautuuteen, kuten hän upotti Faraon kansan Punaiseen mereen. Ja kun\nviimein tulee armoton niittomies, joka pitää ihmisiä heinänä, ja\nniittää armollisen herran, niin älkööt taivaalliset ajurit kauan antako\nTeidän sielunne odottaa kyytiä, vaan tulkoot heti noutamaan Teitä\ntoisen maailman hevosilla ja viekööt pasuunain raikuessa taivaan\ntanssisaliin, missä Abraham, Isak ja muut juutalaiset patriarkat,\nsamettiset roimahousut jalassa, tanssivat meidän csardástanssia\nkolmenkymmenen tuhannen punahousuisen mustalaismusikantin viulua\nvinhasti vinguttaissa. -- Jumala Teille pitkän iän suokoon, sitä toivon\nkaikesta sydämestäni.\n\nJuhana-herra antoi lahjoja miehelle, joka sujuvin sanoin lausui tämän\nomituisen tervehdyspuheen. Mutta tällä kertaa se ei hänen mielestänsä\nollut niin hauska kuin ennen.\n\nNyt lähestyi nuori neitonen, kaunein tyttö koko seudussa. Hän toi\nnimipäivälahjaksi valkoisen karitsan, pitipä puheenkin, mutta siitä ei\nkuulunut sanaakaan, sillä hän puhui niin hiljaa. Turhaan varoitettiin\ntyttöä pitämästä liinankulmaa suunsa edessä, kun hänen puhettansa ei\nmuutenkaan kuultu.\n\nEnnen oli ollut Juhana-herran nimipäivänä tapa viedä tervehtijä tyttö\nvierasten seuraan, missä hän istui pöydässä Juhana-herran vieressä.\nMuita naisia ei päivällisillä ollut läsnä. Huhun mukaan tapahtui\nsilloin yhtä toista pahempaakin, kun pitojen lopulla viini nousi\npäähän, ja tyttö parka hurmaantui mielettömäksi. Mutta kumminkin joutui\nhän aina miehelään, sillä Juhana-herra antoi runsaat myötäjäiset ja\nteki tytön isästä rikkaan miehen. Senpätähden eivät talonpojat liioin\npelänneetkään päästää tyttäriänsä tänne.\n\nTyttö lopetti puheensa, minkä saattoi arvata siitä, että hän äkisti\nkumartui karitsan kaulaan ja suuteli sitä.\n\n-- Kas, kaksi karitsaa, virkkoi muuan vieraista.\n\n-- Pelkäävät teurastuspenkkiä, vastasi Mikko Horhi kaksimielisesti.\n\nJuhana-herra astui tytön luo, taputti isällisesti häntä poskelle,\nsilitteli päätä ja kysyi:\n\n-- Mikä on nimesi, tyttöseni?\n\n-- Sanna, vastasi tämä tuskin kuuluvasti.\n\n-- Onko sinulla kultaista?\n\n-- Ei ole, vastasi tyttö luoden silmänsä maahan.\n\n-- No, valitsepa sitten näitten nuorten miesten joukosta, sillä tällä\nhetkellä naitan sinut.\n\nJuhana-herra tulee järkiinsä; kuului sieltä täältä. Ennen on hän\nlykännyt tämän toimen iltapäivään.\n\n-- No, pojat! Kenen tekee mieli naida tämä neitonen?\n\nKymmenen miestä astui esiin. Martti oli niitten joukossa; pilanpäiten\nyhtyi Mikko Horhikin seuraan, mutta Juhana-herra ajoi hänet tiehensä.\n\n-- Pois sinä pukki lammasten joukosta. Ei se pala ole sinua varten. No,\ntyttöseni, valitse heti näistä kunnon pojista...\n\n-- Isä ... änkkäsi tyttö silmiänsä nostamatta.\n\n-- Isänkö pitää valita? -- kysyi Juhana-herra. Missä on tämän tytön\nisä?\n\nVanhanpuoleinen mies astui esiin hattu kädessä.\n\n-- Valitkaa tyttärellenne mies, joutuun!\n\nTalonpoika mietti ensin.\n\n-- Yks, kaks, kolme! Älkää kauan arvelko!\n\nVihdoin keksi talonpoika mieleisensä vävyn, tanakan miehen, jonka isä\noli varakas talollinen.\n\n-- Tyydytkö häneen? kysyi Juhana-herra tytöltä.\n\nSanna punastui ja vastasi tuskin kuuluvasti:\n\n-- Mieluummin menen Martille.\n\nKaikki remahtivat nauramaan.\n\n-- Miksi isääsi sitten kutsuit?\n\nMartti ei mietintäaikaa tarvinnut, vaan hyppäsi heti tytön rinnalle ja\ntarttui hänen käteensä. Juhana-herra antoi heille siunauksensa sekä\nviisikymmentä tukaattia, käskien Martin pitää hyvänä vaimoansa.\n\n-- Kyllä minä hyvänä pidän, vastasi Martti uljaasti katsellen nuoria\nherroja.\n\n-- Mikä vanhukseen on mennyt? -- mutisi kunnon seura, kun niin äkkiä on\nsiveelliseksi tullut?\n\nTaas raikuivat torvet, herrasvieraat kokoontuivat palatsiin; talonpojat\nalkoivat huvitella. Nuori väki rupesi leikkimään; ukkoja varten oli\nviiniä ja paloviinaa, ja akoilla paljon puhumista sekä nuorista että\nvanhoista.\n\nSisälle tultua kohtasi Juhana-herraa uusi ilo. Antti Kutyfalvi, jonka\nhän ei enää luullut tulevankaan, astui paraikaa hevosen selästä maahan.\nSiinäkös syleiltiin, suudeltiin.\n\n-- Sinäkin olet siis täällä, virkkoi vanhus pyyhkien kyyneleitä\nsilmistään.\n\n-- Tänne oli tulossa vielä eräs toinenkin, jota et suinkaan odottanut.\n\n-- Kuka? -- kysäsi Juhana-herra kasvot ilosta loistaen.\n\n-- Arvaapas!\n\n-- Béla! -- vastasi äkisti vanhus.\n\n-- Oikeinpa, hitto vie, arvasit, lausui Antti Kutyfalvi oudoksuen\nNabobin riemua. Hän luuli tällä tiedolla suututtavansa vanhusta.\n\n-- Missä hän on? Minne jäi hän? Miksi jätit hänet? -- kyseli\nJuhana-herra iloisesti yhä enemmän hämmästyneeltä Antilta.\n\n-- Hän jäi minun luokseni. Hän läksi Pressburgista tervehtimään sinua\nnimipäivänäsi, mutta sairastui tiellä ja hänen täytyi jäädä minun\nluokseni. Mutta hän toi mukanansa nimipäivälahjan, jonka hän lähettää\ntänne illalla. Olisin minäkin sen tuonut, mutta tulin ratsain, ja se on\nhevosen kuorma.\n\nJuhana-herra vapisi ilosta. Hän oli jo niin paljon miettinyt\nveljenpoikansa tuloa, että piti sitä aivan varmana asiana.\n\n-- Joutuun, Paavo, joutuun! Vaunut häntä noutamaan! Neljä hevosta\nrientäköön edellä, jotta olisi varaa vaihtaa puolitiestä. Mene! Taikka\nälä menekään, vaan lähetä toinen, lähetä viskaali sanomaan Bélalle\nterveiseni; hänen pitää tulla kaikin mokomin. Mene! Juokse!\n\n-- Hm! Juostako pitää? -- mutisi Paavo tyynesti astua tallustellen; --\nen ole juossut ranskalais-sodan ajoista asti. Hyvä, ettei hän käskenyt\nminun lentää.\n\nViskaali läksi komeimmilla vaunuilla noutamaan Abellinoa.\n\nJuhana-herra laski aikaa: sinne neljä tuntia, takaisin neljä, tekee\nkahdeksan. Kello on kaksi; kymmeneksi illalla on hän täällä. Ei hän\nvarmaankaan ole sairas, vaan ei tohtinut tulla tänne suoraan, kun\nluulee minun olevan hänelle suutuksissa, jonka tähden hän lähetti\nKutyfalvin edellä. Nyt rientää hän tänne, pyytää anteeksi, me tulemme\nhyviksi sukulaisiksi, ja minä voin kuolla rauhassa.\n\n-- Katsokaas, hyvät ystävät, lausui hän iloisesti läsnäoleville, tämä\npäivä on minulle kaksinkertainen juhlapäivä, kun Kárpáthi-suvun\nmolemmat ainoat miespuoliset jäsenet pitkän riidan perästä tekevät\nsovinnon ystävällisesti toisilleen kättä lyöden.\n\n-- Todellakin Jumalalle otollinen työ, vakuutti kirkkoherra, ja\ntoisetkin olivat samaa mieltä. Vain Kutyfalvi joutui hämille tästä\npuheesta, ikäänkuin hänen mieleensä ei olisi ollut koko jalo aikomus.\n\nTällä välin tarjoilivat heitukat viiniä ynnä leivoksia vieraille, mikä\nseikka osoitti päivällisen pian tulevan, eikä yksikään ollut seuran\npettäjä eikä vesipoika.\n\nPuolen tunnin perästä kilisi ruokakello kolme eri kertaa, ja heitukat\navasivat suuren ruokasalin ovet selki selälleen.\n\nAvarassa salissa oli pitkiä katettuja pöytiä. Sijoja oli kahta vertaa\nenemmän kuin vieraita, jotta myöhemminkin tulijoille olisi paikka\npöydässä.\n\nPöydät olivat vaipua torttujen, leivosten ja ruokien alla; kauniita\nhedelmiä, meluunia oli suurissa röykkiöissä, kauhean isoja piirakoita\noli vierasten edessä, kaloja suuria kuin valaita loikoi vadeissa\nsaattaen vieraat epäilemään, uskaltaisiko niihin käsiksi ryhtyäkään,\nVatien välissä oli kukkia porsliinimaljakoissa.\n\nSuunnaton joukko kulta- ja hopeaesineitä oli pöydällä. Laulajillekin ja\nylioppilaille riitti hopeisia pikareita. Keskellä salia oli hopeinen\nviinisäiliö, mistä suihkusi korkealle kullankirkasta Tokajin viiniä.\nKaikki istuivat paikoilleen; Juhana-herra pöydän päähän. Heti huomasi\nhän vieressänsä olevan tyhjän sijan. Edellisinä vuosina oli siinä\nistunut karitsan tuoja tyttö. Nyt huudahti Juhana-herra suuttuneena\ntakanansa seisovalle Paavolle:\n\n-- Mitä tämä? Miksi tuo lautanen?\n\n-- Älkää nyt noin kovasti huutako! Ettekö näe että perhemalja on pantu\nviereen? Ajattelin nimittäin, että tuolla toisellakin pitää olla paikka\npöydässä jos hän tulee...\n\nJuhana-herran kasvot kirkastuivat. Hänen mieleensä oli tällainen\nhuomaavaisuus. Taputtaen Paavoa olalle selitti hän vieraille, että tämä\ntyhjä sija on Bélaa varten. Kääntyen Paavoon virkkoi hän vielä:\n\n-- Sinulla on sentään hyvä luonto.\n\n-- Ei maar olekaan, mutisi Paavo äreästi.\n\nSoppa saattoi vierasjoukon hetkeksi vaikenemaan. Hyvää ruokahalua\ntoivotettiin naapurille ja ruvettiin omaa tyydyttämään. Juhana-herran\noikealla puolella istui kirkkoherra; pöydän toisessa päässä Antti\nKutyfalvi ja hänen vieressään Mikko Kiss. Mikko Horhin viereen ei\nkukaan tohtinut istua, sillä hänellä oli aina jumalattomia kujeita,\nkaatoi etikkaa naapurin lasiin jollei siitä aina pitänyt vaaria.\nAlhaisemmat vieraat söivät toisessa pöydässä. Salin takaosa oli\nmuodostettu näyttämöksi, missä herra Lokodin päivällisten aikana ensin\npiti näytellä utukuvia; sitten piti hänen ylioppilasten avulla esittää\nhauska huvinäytelmä, nimeltä \"Tohtori Faust\", jonka Lokodi oli\nmukaillut Göthen alkuperäisestä teoksesta. Tämän perästä oli esitettävä\ntuo suuri näytelmä 12 kuvaelmassa. Biharin soittokunta oli soittava\nsekä johtajan säveltämiä että toisten teoksia.\n\nJo oli ilo korkeimmillaan; laulu, soitto, lasien kilinä ja lystikkäät\npuheet yhtyivät iloiseksi hälinäksi. Kaikki, joilla vain puheenlahja\noli, lausuivat koreita onnentoivotuksia talon isännälle. Hänkin oli\nhyvällä tuulella, kasvot loistivat ilosta, vaikka hän tänään joi\ntavallista vähemmän viiniä. Ilta joutui; heitukat toivat suuria\nmonihaaraisia kynttiläjalkoja sisään. Laseja kilisteltiin yhtä päätä.\nSalin perältä näkyivät sotaisan laulun kaikuessa Lokodin kuvat. Mutta\näkkiä avattiin ovet, ja hiljaisen yön pimeydestä näkyi kirkkaita\ntulipatsaita, säkenöiviä pyöriä, valoisia aurinkoja, kaikki\ntulitusmestarin taidetöitä. Raketit heittelivät sinisiä ja punaisia\ntähtösiä tummalle taivaalle...\n\nPihalta kuului rattaitten jyrinää.\n\nViskaali palasi matkaltansa, -- mutta yksin.\n\nJuhana-herra heittäysi alakuloisena istumaan saatuansa viskaalilta\ntietää, ettei Abellino todellakaan voi tulla, sillä hän on sairas.\nMutta nimipäivälahjan lähetti hän sedällensä sillä vilpittömällä\ntoivomuksella, että se olisi hänelle suureksi iloksi.\n\nKuudella miehellä oli täysi työ saada kannetuksi sisään pitkä laatikko,\nmissä lahja oli. Se asetettiin pöydälle kaikkien vierasten nähtäväksi.\n\nLaatikko oli pantu kiinni joka kulmasta vahvalla rautahaalla. Täytyi\nensin vääntää ne auki.\n\nMitä lienee sisässä? Vieraat kokoontuivat ympärille nähdäksensä, mitä\nlaatikossa on. Arvosteltiin, aprikoitiin, mutta kukaan ei varmaan\ntiennyt.\n\nHaat aukenivat, laatikon sivut lankesivat levälleen, ja pöydällä seisoi\n-- valmis ruumisarkku... Kauhistuksen huuto kuului kaikkialta. Oiva\nlahja seitsemänneksikymmenenneksi syntymäpäiväksi: musta ruumisarkku,\nsametilla katettu, kannessa Kárpáthi-suvun vaakuna, kyljessä hopeisilla\nkirjaimilla Juhana Kárpáthin nimi...\n\nKauhusta kävivät kaikki mykiksi. Vain yksi valitushuuto kuului, vaikea,\nsyvä, ikäänkuin sydämeen haavoitetun pedon kiljahdus. Se nousi Juhana\nKárpáthin rinnasta. Nähtyänsä ruumisarkun sekä siinä oman nimensä,\nhypähti hän tuoliltaan, ojensi kätensä, kasvot vääristyivät kamalaan\nnauruun ja alkoivat käydä sinisiksi; huulet värisivät, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut jotakin sanoa, mutta kuuluikin vain tuskan ähkyntää.\nVihdoin nosti hän kätensä taivaaseen päin ja kaatui silmät auki\nnojatuoliin.\n\nVeri hyytyi vierasten suonissa. Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut\nsijaltaan. Pian tointui kuitenkin seura; muutamat riensivät viemään\nisäntää vuoteelle, toiset huusivat lääkäriä, toiset veivät ruumisarkun\npois pöydältä. Vain kaksi miestä istui äänetönnä pöydän ääressä, Kiss\nja Kutyfalvi.\n\nEntinen helluntaikuningas oli lakkaamatta pitänyt naapuriansa silmällä\nsiitä saakka, kun hänen hyväntekijänsä oli mennyt tainnoksiin.\nKutyfalvi oli kuin lumottu paikalleen, ei voinut nousta ylös.\n\nKiss piti kädessään isoa kultaista pikaria, ja kun heitukat kantoivat\nhuoneesta Juhana Kárpáthia, hypähti hän äkkiä seisomaan ja huusi\ntuimasti Kutyfalville:\n\n-- Sinä olet apulaisinesi kurja salamurhaaja!\n\nSamassa viskasi hän viinin pikarista hänen kasvoillensa.\n\nVieraat joutuivat yhdestä kauhistuksesta toiseen. Kukin peräytyi ovelle\npäin, sillä nyt tuli tapahtumaan kamalia.\n\nVanha tappelija nousi hitaasti tuolilta, pyyhki nenäliinallaan viinin\npois kasvoista ja alkoi yleiseksi kummastukseksi peräytyä hänkin\novelle. Tämä oli tuiki käsittämätöntä, sillä ennen ei tarvittu muuta\nkuin loukkaava silmäys, niin hän jo kävi vastustajan kimppuun. Mikä\nhäntä nyt vaivasi?\n\nKauhu oli hänetkin vallannut. Päättäessään yhdessä nuoremman Kárpáthin\nkanssa lähettää vanhukselle ruumisarkun nimipäivälahjaksi, luuli\nKutyfalvi tästä syntyvän vain pahan pilan, joka korkeintaan loppuu\ntappelulla, jonkatähden hän oli käskenyt renkinsä pitää hevosen varalla\nikkunan alla, jotta hädän tullessa pian pääsisi pakoon. Mutta hän ei\nluullut pilan saavan näin surullista loppua. Kun siis Kiss antoi\nhänelle salamurhaajan nimen, värisi koko hänen ruumiinsa, eikä hän\ntuntenut loukkausta, suuttumusta, vaan kauhistusta, jonka nämä sanat\nhänessä synnyttivät. Hän mietti vain, miten päästä satulaan ja mitä\npikimmin pois täältä. Sentähden hän vetäytyi ovelle.\n\n-- Ei täältä niin vaan mennä! -- karjui Kiss rynnäten kuten hurja peto\npakenevan kimppuun ja tarttuen hänen takkinsa kaulukseen. -- Ei täältä\nniin mennä, hyvä herra. Kun kerran on otus saatu niin pidetään\npeijaiset!\n\nKutyfalvin silmät kävivät veripunaisiksi. Hän koetti irroittaa\nhyökkääjän kättä kauluksesta ja peräytyi yhä, mutta tämä ei päästänyt,\nvaan piti rautakourin kiinni. Ei kukaan rohjennut ruveta välittäjäksi.\nAsetta ei kummallakaan ollut saatavissa, mutta sitä kamalampi oli\ntaistelu. Kutyfalvin pikkusormessa oli iso, vanhanaikainen sormus,\npähkinän kokoisella kivellä koristettu. Hän koetti nähtävästi kiertää\nkiveä ulospäin. Kiss piti kädessään kultapikaria, jonka hän oli saanut\npöydältä. Taistelijat joutuivat oven pieleen. Kutyfalvi kohotti\nvimmoissaan nyrkkinsä ja suuntasi rajun iskun vastustajansa ohimoon.\nTämä kallisti samassa päätänsä väistäen iskun, ja seuraavassa hetkessä\nmakasi Kutyfalvi pää verisenä kynnyksellä.\n\nPelästyneet vieraat pakenivat mikä minnekin. Myöhään yöllä kulki\nrattaita joka haaralle Kárpáthin kartanosta. Kauhu ja pelästys jäi\nvieraaksi; vain tulitusmestarin raketit vielä kohoilivat korkeuteen, ja\nkaukaa loisti nimi \"Kárpáthi\" suurilla tulikirjaimilla yön pimeydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Kutyfalvi vietiin kotia, neljän tunnin matkan päässä olevaan\nasuntoonsa.\n\nLuonnollista oli, että Kárpátfalvan kartanosta suin päin paenneet\nvieraat poikkesivat matkalla naapurin luo pelkästä kristillisestä\nvelvollisuudestakin saamaan iloksensa nähdä isännän, joka oli saanut\nhaavan päähänsä, paranevan sekä myöskin osoittamaan myötätuntoisuutta.\nJa kun siellä kerran oli, kuinka olisikaan saattanut olla toivottamatta\nonnea talossa majailevalle Abellino Kárpáthille, suvun suurten tilusten\nperilliselle?\n\nKaikki olivat nähneet Juhana Kárpáthin lankeavan tainnoksiin\nnojatuoliin. Hän oli saanut muka halvauksen. Jollei hän kuollut\nheti, niin sai hän ainakin kuolintaudin. Useat kehoittivat\npelkästä ystävyydestä arvoisaa perillistä heti samana yönä\nmatkustamaan Kárpátfalvaan, ottamaan haltuunsa asiakirjat ja estämään\nnäpistelemisiä. Mutta Abellino oli jo kerran saanut tyhjin käsin palata\ntakaisin, kun oli moisten ilmoitusten tähden lähtenyt perimään. Tällä\nkertaa hän näki hyväksi odottaa varmempia tietoja ja lähteä vasta\nsitten, kun hautajaisiin kutsutaan. Seuraavana aamuna saapuikin\nkirkkoherra, joka oli jäänyt viimeiseksi mieheksi Kárpátfalvaan\nsaadakseen tietää, oliko Juhana-herra allekirjoittanut ----n kollegion\nanomuskirjan. Hän toi sen surusanoman, että vanha herra tosin ei vielä\nollut henkeänsä heittänyt, mutta kamppailee jo kuoleman kourissa, niin\nettei häneltä enää voi järjellistä sanaa saada. Tällä tarkoitti hän\nsitä, ettei saanut Juhana-herraa allekirjoittamaan anomusta.\n\nVielä samana päivänä seurasi kirkkoherraa useita Kárpáthin tilusten\nvirkamiehiä, jotka kiiruhtivat tekemään tuttavuutta hänen ylhäisyytensä\nperillisen, heidän vastaisen patruunansa kanssa. Heillä oli tarkempia\ntietoja kuolevan tilasta. Eräs maalainen parturi oli muka lyönyt\nhänestä suonta, mistä hän oli vähän tointunut. Aiottiin hakea lääkäriä,\nmutta herra oli uhannut ampua hänet. Käski vain parturin pysyä\nluonansa, luottaa häneen enemmän, sillä parturi muka ei tohdi häntä\ntappaa. Hän ei huoli lääkkeistäkään, eikä salli kenenkään tulla häntä\ntervehtimään; vain Mikko Kiss pääsee sisään. Tuskin elää hän huomiseen.\n\nAbellino piti alustalaisten tuloa hyvänä enteenä, nämä kun jo\ntervehtivät häntä isäntänänsä. Seuraavana päivänä tuli taas Kutyfalvin\npihalle koko liuta vouteja, lampuoteja, kirjureita, arentimiehiä ynnä\nmuita pienempiä miehiä sulkeutuaksensa Abellinon suosioon. Entisen\nisännän hetket olivat luetut! Ei kukaan luvannut hänelle enää huomista\naamua.\n\nKolmantena päivänä muuttivat heitukat ja juomanlaskijat Abellinon luo.\nHäntä alkoi jo suututtaa nuo alamaisuuden osoitukset. Viimeksi\ntulleille puhui hän lyhyesti, ilmoittaen heille, että hän on heistä\ntästälähin pitävä huolen, koska hänen setänsä on viimeisissä\nhengenvedoissaan, ja antoi käskyn perinpohjaisista muutoksista\nKárpáthin kartanon palkollisten suhteen, joitten muutosten joukossa oli\nensimmäinen se, että kaikkien miespuolisten pitää heti ajaa pois\nviikset, jotka ovat vain turhia kasvannaisia. Pehtorit, voudit\ntottelivat heti käskyä; vain heitukoista muutamat epäilivät rumentaa\nitseänsä, mutta kun alhaisemmille palkollisille luvattiin neljä\ntukaattia mieheen, jos he tottelevat, niin leikkasivat hekin pois\nvuosikausia hoitamansa, paljon vahaa ja talia kuluttaneet miehekkäät\nkaunistuksensa ja vaihtoivat entiset moukanvaatteensa uuteen\nhännystakkiin, samettihousuihin ja solkikenkiin.\n\nNeljäntenä päivänä ei jäänyt kuoleman kielissä makaavan Juhana\nKárpáthin luo niin monien ystävien, virkamiesten, palkollisten ja\nnarrien joukosta muita kuin Mikko Kiss, entinen helluntaikuningas,\ntaloudenhoitaja herra Varga, vanha heitukka Paavo ja mustalainen Vidra.\nRunoseppäkin oli pötkinyt tiehensä. Gyárfás pani vain \"Juhanan\" sijaan\n\"Adalbertin\" runoihinsa, niin kelpasi hänen lausua uudelle isännälleen\nihan samaa kuin ennen vanhalle. Hänkin meni onnea toivottamaan.\nKaikenlaisia on narrejakin!\n\nKaikki vieraat, hyvät ystävät, alamaiset, jotka Johannes Kastajan\nkaulanleikkauspäivänä olivat olleet kirkossa, syöneet Juhana-herran\npöydässä, pitivät nyt hauskaa Abellinon luona. Loppumattomat olivat\nheidän kertomuksensa vanhuksen hulluuksista ja narrimaisista\nseikkailuista. Naurettavampaa, mielettömämpää, kierompaa miestä ei muka\nmaan päällä ollut! Jokainen, jolle vain oli puheenlahja suotu, salissa\nherrat, palkolliset keittiössä, eteisessä heitukat soimasivat,\npanettelivat vanhusta. Tuskin yhdenkään mieleen tuli rukoilla Jumalaa\nkuolemaisillansa olevan puolesta.\n\nViidentenä päivänä ei Kárpáthista tullut mitään tietoja. Ehkä oli\nonneton jo haudattukin.\n\nMutta kuudentena päivänä tulla karahutti pihaan ratsumies, jonka\ntunnemme heti Martiksi.\n\nHypättyänsä hevosen selästä maahan, huomasi hänet Pukkancsin pehtori\nseisoessaan rappusilla, ja huusi hänelle nauraen:\n\n-- No, tulitpa sinäkin, Martti? Olitpa onnen poika kun sait viettää\nhääsi viikkoa aikaisemmin, sillä uusi isäntä varmaan panee taas\nkäytäntöön säännön \"jus primae noctis\" (ensimmäisen yön oikeuden). Mitä\nuutta Kárpátfalvasta?\n\nHän kutsuu herrat hautajaisiin. Tämä oli yleisin luulo.\n\n-- Tuon kirjeen herra pehtorille, vastasi Martti tyynesti, pehtorin\nsuureksi harmiksi parvekkeella seisovalle Abellinolle hattuansa\nnostamatta.\n\n-- Entä hattusi, lurjus? Kuka lähettää tämän kirjeen?\n\nEdelliselle kysymykselle kohautti Martti olkapäitään, toiseen vastasi\nhän, että taloudenhoitaja oli hänelle kirjeen antanut.\n\nPehtori avasi sen. Maailma musteni silmissä, kun hän siihen katsahti.\n\nKirje oli Juhana Kárpáthin omaa käsialaa. Siinä hän antaa tietää\nKutyfalvin kartanoon kokoontuneille palkollisillensa, heitukoille ja\nmuille, että hän on parantunut sen verran, että voi nousta vuoteelta ja\nkykenee heille kirjoittamaan; hän on sangen iloissaan, kun he ovat\nlöytäneet häntä paremman isännän, jonka luona he pysyköötkin älköötkä\nenää hänen luoksensa tulko.\n\nPehtorin naama venyi pitkäksi, kun huomasi hulluun mertaan menneensä.\nJottei tämä hauska uutinen kohtaisi ainoastaan häntä, antoi hän kirjeen\nkulkea kädestä käteen; kumppanit, pehtorit, voudit, arentimiehet,\nlampuodit, torpparit, heitukat ja palkolliset saivat tiedon tämän\nkirjeen vaarallisesta sisällöstä. Heitä oli ennen tällaisissa\ntapauksissa lohduttanut viiksien vääntäminen. Mutta nyt! Nyt ei ollut\nviiksiä eikä virkaa. Kuka ravisti päätä, kuka purskahti itkuun, kuka\ntaasen kiroili. Eikä edes tiennyt, ketä piti kiroilla, Abellinoako,\njoka ei vielä ollut perintöänsä saanutkaan, vaiko Juhana-herraa, joka\nei kuollutkaan, vaikka jo oli kuoleman kourissa. Narraavat viattomia\nihmisiä.\n\nKaikkein viimeiseksi vietiin itkussa suin tämä ilosanoma Abellinolle.\nHän ei ollut millänsäkään, vaan ryyppieli munateetänsä, filosofin\ntyyneydellä vastaten:\n\n-- Eihän ukko iankaikkisesti elä.\n\n\n\n\nV.\n\nOdottamaton käänne.\n\n\nKuukauden kuluttua tapaamme Juhana Kárpáthin taas Pressburgissa. Hänen\nvartalonsa on hoikentunut siihen määrään, ettei hän enää saata pitää\nentisiä vaatteitansa, ne kun ovat liian avarat. Kasvoista on kadonnut\ntuo omituinen puna, silmien alta paha pullistus. Ihmisten kanssa puhuu\nhän vakaasti, keskustelee yleisistä asioista, kansallisista\npyrinnöistä, etsii rehellistä palvelusväkeä, karttaa hurjaa seuraa,\npitää valtiopäivillä järkeviä puheita. Ei kukaan tietänyt, mikä hänet\nnoin oli muuttanut.\n\nMikko Kiss on hänen paras ystävänsä, jonka kanssa hän esiintyy kaikissa\njulkisissa tilaisuuksissa. Usein tapaavat he Abellinon, ja silloin\nkatsahtavat Nabob ja helluntaikuningas toisiinsa, hymyilevät,\nkuiskailevat. Heillä lienee joku juoni tekeillä Abellinoa vastaan, joku\nhauska, mainio valtti ruumisarkun maksuksi. Nuoret huvittelijat tosin\nvielä nauravat hänelle, mutta vanhemmat miehet eivät pidä Abellinon\ntekoa niinkään soveliaana. Pian saavat kaikki nauraa Abellinolle; sekä\nnuoret että vanhat pilkaten tulevat osoittamaan häntä sormellaan, sillä\nhänelle valmistuu itse sepittämässänsä huvinäytelmässä osa, joka sangen\nsuuressa määrässä on omiansa herättämään yleisön naurua.\n\nOltuansa kaksi viikkoa poissa, alkoi Abellino taas kahta innokkaammin\ntoteuttaa entistä tuumaansa, nimittäin kauniin porvaristytön takaa\najamista.\n\nTurhiksi käyneet kokeet häntä vain yllyttivät, kun päämaaliin\npääseminen näytti vaikealta, oli voitto sitä arvokkaampi. Vihdoin tuli\nhän milt'ei hulluksi rakkaudesta tyttöön. Ei yksin lupaus eikä ylpeys\neikä halu saada hänet vietellyksi, vaan hurja intohimo valtasi hänet ja\njohti hänen toimiansa. Vaikka hän joutuisi perikatoon, vaikka hän\nomaisuutensa, tulevaisuutensa menettäisi, täytyi hänen saada tyttö\nomakseen. Tehdäkseenkö hänet onnelliseksi? Ei, niin ei ole tapana, vaan\njuopuakseen hänen lemmestään ja sitten nähdäkseen hänen kuihtuvan, sekä\nvoidaksensa sanoa: minä kuihdutin!\n\nVaikka sielun autuus olisi mennyt, niin hän ei olisi tästä tuumasta\nluopunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMestari Boltay seisoi talonsa portilla, kädessä selän takana keppi,\nikäänkuin väijyen koiraa, antaaksensa sille selkään.\n\nMiesparan päätä kivisti usein siitä asti, kun oli Fannyn asiaa ruvennut\najamaan. Hitto vieköön! Hän oli kuin olikin saanut hauskan viran!\nFilistealainen, poroporvari kaitsemassa tyttöä? Saattaako lystikkäämpää\najatellakaan? Aina luulee hän jonkun koettavan häntä pettää, ja\nkumminkin petetään häntä silloin, kun hän vähimmän luulee. Ei ole\nrauhaa yöllä eikä päivällä, herää pienimmästäkin kopinasta. Kun\nikkunavarjostimet yöllä liikahtavat, luulee hän jo rakastajan kähmivän\nsieltä huoneeseen. Mutta sill'aikaa astuukin tämä mukavasti sisään\novesta, joka on hänen rahoillansa avattu. Hän tutkii kaikkia\nkukkakimppuja, olisiko niissä jotakin epäilyksen alaista, ja kantaa\nsamalla kertaa oman takkinsa taskussa taloon rakkaudenkirjeitä.\nPalkolliset ovat hänestä kaikki kavaltajia, kaikki ovat häntä vastaan\nsalaliitossa. Aina katsoo hän, mutta ei näe koskaan. Tällaiset\nhenkilöthän ovat muotikirjallisuuden hupaisimpia pilan esineitä.\nLukekaa Boccaccion \"Decameron\", Lafontainen novelleja, Paul de Cock'in\nromaaneja, niin tapaatte lukemattomia moisia henkilöitä, petettyjä\naviomiehiä, narrattuja isiä ja kasvattajia, jotka vartioivat ovea, kun\nvartioitava huvittelee lemmittynsä kanssa kamarissa; jotka ajavat\nvarjoa takaa, kun onnellinen hekumoitsija onnistuu kaksinkertaisesti\nkujeissaan pettäessänsä ja pilkatessansa heitä. Nähdessämme, millä\nmieltymyksellä moisia huvittavia kertomuksia luetaan, ymmärrämme\nmyöskin, miksi tekijä on valinnut paljoa kiitollisemman aiheen\nruvetessaan kevytmielisyyden ja suloisten syntien edusmieheksi kuin\nvakavaksi siveydensaarnaajaksi, joka koettaa parantaa seuraelämän\nmätähaavoja.\n\nBoltay mestarilla oli pieni maatila vuoriseudussa. Ensi pelästyksissään\nvei hän Fannyn tätinensä sinne kätköön.\n\nMitähän sekin hyödytti?\n\nArguksella oli sata silmää; Danaë eli kallioon suljettuna, mutta\nkumminkin petti hekumallisten jumala Jupiter vartijat. Kun\nkreikkalaisien jumalien jalot jättiläiset määräävät naisen uhriksensa,\nniin vaivaat rakas runoilija, turhaan aivojasi keksimällä keinoja\npelastaa häntä. Jos antaisit tytölle teräksisen luonteen, timanttilujan\nsiveyden, niin puhuisit epätodellisuuksia etkä voisi häntä auttaa. Ammu\nviettelijä kuoliaaksi, tapa hänet, vain siten olet hänestä vapaa.\n\nJo ensi viikolla sai Abellino tietää, minne tyttö oli viety. Muutaman\npäivän kuluttua huomasi Teresa erään taloon kuuluvan piian koettavan\nkätkeä epäiltävää kirjettä Fannyn rukouskirjaan. Boltay mestari ajoi\npiian heti palveluksestansa. Mutta kuitenkin kuuli hän joka päivä\noutoja uutisia. Korkeita herroja kävi hänen maatilansa tienoilla\nmetsästämässä, keksivät satoja kujeita päästäksensä sisään. Milloin\ntuli palkollisiksi puettuja herroja pyytämään puutarhurin tai\nmeijeristin paikkaa, mutta kaikeksi onneksi huomasi Teresa heidän\nkavalat vehkeensä ja sulki heiltä oven. Milloin taasen hiipi pihaan\nmustalaisakkoja huvin vuoksi muka korteista ennustaaksensa\nkokemattomalle tytölle, että eräs kauhean korkea herra on häneen\nrakastunut ja aikoo hänet naidakin.\n\nKuullessaan joka päivä tällaisia tietoja alkoi Boltay mestari\nraivostua, kuten villi härkä kiiman aikana. Hän ähki ja puuski, tuumi\nkauheita asioita, uhkasi surmata sen, jonka vain käsiinsä saa. Niin,\nmutta hän ei saanut ketään kiinni. Vihollinen oli vikkelä, kujeilunsa\ntottunut; siltä ei puuttunut kekseliäisyyttä. Eipä sillä muuta työtä\nollutkaan kuin tuumia petosta, sillä Boltay mestari ja hänen tuhma\nsäliinsä Santeri ovat tyhmiä pässinpäitä, joiden sarvet ovat kasvamassa\nvihollisen puskemista varten. Sarvet kyllä saavat suuriksi kasvaa.\nJollei Kárpáthilla olisikaan muuta syytä jatkaa tuumansa toteuttamista,\nniin on siinä tarpeeksi, että saa haavoittaa sydämeen tuota ylpeätä\nkäsityöläistä, joka oli tarpeeksi hävytön ryhtyäksensä hänen kanssaan\nluotia vaihtamaan, ja tärvelemään hänen kuulonsa. Tämä on tuova\nmiehelle enemmän tuskia kuin kuoliaaksi ampuminen, kun saa sanoa\nhänelle: katso nyt, sinä viheliäinen puutoukka! Nainen, jota sinä\njumaloitsit, on orjattareni, kun hänelle vain hymyilen; eikä hän ole\nsinua näkevinänsäkään, vaikka lankeat polvillesi ja lupaat hänelle\nonnea ja autuutta, vaan vaipuu minun jalkoihini ja suutelee kättäni\npyytäen minua nostamaan hänet syliini! Kun minä olen häneen\nkyllästynyt, kelpaa hän sinulle.\n\nEikö tämä ole elämää?\n\nBoltay mestari seisoi, kuten sanoimme, pahantuulisena talonsa portilla,\nkun sen edustalle seisahtuivat komeat herrasvaunut, joista heitukka\nauttoi vanhaa herraa astumaan alas.\n\nTämä lähestyi ystävällisesti Boltay mestaria, ja viitattuansa\nheitukalle jäämään hevosten luo puhutteli hän ammattilaista:\n\n-- Onko tämä mestari Boltayn talo?\n\nPuhuteltu oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että hän vastauksen sijaan\nvain nyökkäsi päällään.\n\n-- Onko minun ehkä onni puhutella itse arvoisaa mestaria?\n\nBoltay ei vieläkään oikein ollut ajatuksistansa toipunut; luuli herran\nvaativan häntä tappeluun.\n\n-- Aivan niin, sama mies.\n\nVanha herra hymyili, tarttui mestarin käsivarteen ja pyysi\nkohteliaasti, että mentäisiin sisään, hänellä kun on paljon puhumista.\n\nMestari totteli, vei herran omaan kamariinsa, käski hänen istua ja jäi\nseisoen odottamaan, mitä asiaa vieraalla olisi.\n\n-- Ensiksikin -- alkoi vanha herra omituisesti mestarille hymyillen --\nensiksikin tulee minun kaiketi esitellä itseni. Aluksi pitää minun\nmainita, että saatte kuulla nimen, joka ei teidän korvissanne kai'u\njuuri kauniilta; minä olen Juhana Kárpáthi... Olkaa hyvä, lausukaa vain\njulki kirous, joka on kielellänne. Tiedän, ettei se tarkoita minua,\nvaan veljeni poikaa Bélaa, joka on ristinyt itsensä Abellinoksi. Teillä\non syytä kiroilla häntä, sillä hän on tuonut onnettomuutta taloonne.\n\n-- Ei vielä, vastasi Boltay, ja luotan Jumalaan, ettei hän sitä\nvast'edeskään saa tehdä.\n\n-- Sitä minäkin toivon. Mutta piru ei koskaan makaa, semminkään kun on\nkauniista tytöstä puhe. Veljenipojalla on vakaa aikomus vietellä teidän\nhoidokkinne.\n\n-- Tiedän, hyvä herra. Mutta minäpä olen vatuillani.\n\n-- Te ette tunne puoliakaan niistä kavalista keinoista, joita suuren\nmaailman koulua käyneet nuoret miehet käyttävät sellaisissa\nyrityksissä.\n\n-- Se sikseen, hyvä herra. Minä vain tiedän, että tämä tyttö on teidän\nveljenpoikanne tähden luostarielämään tuomittu, eikä ilman minua saa\nastua askeltakaan kadulla, ja jos tuo vainoaminen rupeaa tuntumaan\nminusta liian raskaalta, niin jätän tehtaani ja muutan toiseen\nmaailmanosaan, jätän isänmaani, jota rakastan enemmän kuin monet\nniistä, jotka nimittävät itseään isänmaan isiksi. Mutta siksi, hyvä\nherra .. siksi ... varokoot nuo perhoset tulemasta minun läheisyyteeni,\nsillä minä en ole aatelismies, en ryhdy kaksintaisteluihin, vaan tapan\nsen, jonka kiinni saan, muserran kuten tyhjän lasin. Sanokaa se\nveljenne pojalle.\n\n-- Suokaa anteeksi, ystäväni; minä en juuri vie viestejä\nveljenipojalle, enkä vain laverrellakseni tullut tänne; luoksenne johti\nminut tarkoin punnittu ja mietitty tuuma. Minä vihaan häntä enemmän\nkuin te. Älkää ollenkaan pudistako epäilevästi päätänne, sillä niin on\nasian laita. Varmaankin olisitte saanut minulta olla rauhassa\nkuolinpäiväänne saakka, sillä minä en olisi tullut teidän luoksenne,\nellei eräs ikävä seikka olisi johtanut minua puuttumaan teidän ja\nAbellinon asioihin; hän on veriviholliseni -- samoin kuin minä hänen.\nTämän sukulaissuhteen käsitätte aivan hyvin, kun saatte tietää, että\nhän, tuhlattuaan isänsä perinnön, on lainannut pari miljoonaa eräältä\npariisilaiselta pankkiirilta toivoen saavansa periä minut. Minä olen\nhänen tiellänsä. Hän tahtoisi, että kuolisin mitä pikimmin,\nmutta siihen minä en suostu. Tässä on kyllin syytä meidän\nverivihollisuuteemme. Mutta kun minä tietysti olen lähempänä kuolemaa\nkuin hän, niin ei taistelu käy tasaisin asein. Viime nimipäivänäni\nlähetti hän minulle lahjaksi ruumisarkun toivoen minun sitä piankin\ntarvitsevan. Nyt lähestyy hänen nimipäivänsä ja minä lähetän hänelle\nkerjäläissauvan toivoen hänen sitä kauan tarvitsevan.\n\n-- Oma asianne, hyvä herra, eikä minun. Minä olen puuseppämestari, en\ntee sauvoja. Jos aiotte tilata kerjäläissauvan, niin asuu täällä\nnaapurissa sorvari.\n\n-- Hyvä mestari, älkää hätäilkö. Sauva on vain tunnusmerkki. Kuten\nsanoin olen tuumaillut yhtä asiaa, jonka tahdon teille selittää.\nIstukaa viereeni ja kuunnelkaa; kas noin! Minä tahdon, että Abellino\nsaa turhaan odottaa kuolinhetkeäni ja että omaisuuteni jää toiselle,\nmutta ei hänelle. Ymmärrättekö?\n\n-- Ymmärrän kyllä. Tehkää hänet perinnöttömäksi.\n\n-- Ettepä ymmärtänyt ollenkaan. Maatilani on sukukartano, jota ei saa\nomistaa muu kuin laillinen perillinen, ja Abellino on vielä ainoa\nlaillinen perillinen. Oiva perintö! Ansaitsee se hieman kehumistakin.\nVuotuisia tuloja on vähän yli puolitoista miljoonaa.\n\n-- Puolitoista miljoonaa! -- huudahti ammattilainen kauhistuen ja\nällisti ylimystä, aivan kuin epäillen, löytyisikö maailmassa ihmistä,\njolla olisi vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa.\n\n-- Niin ovat asiat; joka minut perii, saa puolitoista miljoonaa\nvuodessa. Manalassakin minua vaivaisi ajatus, että kelvoton perillinen\nhajoittaa ikivanhan omaisuuden, jonka minua paremmat ovat verellänsä\nostaneet, antaa sen vieraitten raharuhtinasten, koronkiskurien käsiin,\nja itse riemuitsee minun haudallani. Tästä riemusta minä tahdon hänet\nestää!\n\n-- Pitääkö minun antaa neuvoja?\n\n-- Ei ole tarvis. Kuulkaa vain, mitä puhun.\n\n-- Puolitoista miljoonaa, huokasi käsityöläinen kuuntelematta ylimyksen\npuhetta. Se ei ollut kateuden, vaan kauhistuksen huokaus. Jos tuo\nsuunnattoman suuri omaisuus joutuu tuon toisen käteen, niin kuinka\npaljon pahaa hän onkaan saava aikaan! Mitä on siveys, ihmisparan hyvä\ntahto, rehellisyys noin ääretöntä rikkautta vastaan? Voihan se, jolla\non paljon rahaa, ostaa mitä tahtoo. Rikkaalle ei ole mitään mahdotonta.\nSenpätähden käsityöläinen huokasi.\n\nKárpáthi tarttui ammattilaisen käteen, saadakseen tämän tarkemmin\nkuuntelemaan.\n\n-- Yhdellä keinolla voi ehkäistä hänen tuumansa. Minä tahdon loukata\nhäntä sydänvereen asti, kuten hänkin on tehnyt minulle, ja tähän on\nainoana keinona, että menen naimisiin...\n\nKárpáthi keskeytti puheensa, heittäytyi taaksepäin nojatuoliin,\nikäänkuin odottamaan, mitä käsityöläinen tähän sanoisi. Tämä vain\nnyökkäsi päätään osoittaen aivan hyvin asian ymmärtävänsä.\n\n-- Jos minulle syntyisi lapsi ... jatkoi Kárpáthi hiljaa, lyöden\nsamassa iloisesti kätensä pöytään; hei, kun tätä ajattelen, herään\nuuteen eloon! Minä en ole taikauskoinen, mutta ollessani kovasti\nsairaana, antoi ilmestys taivaasta minulle semmoisen lupauksen. Kun\nsitten ihmisten ihmeeksi palasin melkein kuoleman maasta, niin sain\nvoimaa ja -- elämänhalua, mikä seikka osoittaa, ettei ilmestys ollut\npaljas uni. Minä aion naida; ja nyt kuulkaa, missä suhteessa se teitä\nkoskee.\n\nKäsityöläisen pää oli ihan ymmällä näin monista asioista.\n\n-- Teillä on nuori hoidokas, jota Abellino vainoo, josta hänen\ntoverinsa lyövät vetoja aivan kuin hevoskilpailuissa, jota vastaan on\nsolmittu salaliittoja. Minä aion tehdä kaikki nämä vehkeet tyhjiksi,\ntahdon antaa tytölle suojapaikan, minne ei Abellino ole tuleva häntä\nhakemaan, vaikka ovet, ikkunat selki selällänsä olisivat. Ja tämä suoja\non minun kotini.\n\n-- Kuinka, hyvä herra?\n\n-- Minä pyydän vaimokseni teidän hoidokastanne.\n\n-- Mitä?\n\n-- Lailliseksi aviopuolisokseni. Maailma on jo vuosikausia sanonut\nminua hupsuksi. Jäljelläolevat päiväni tahdon käyttää poistaakseni\ntuota nimeä.\n\nBoltay mestari nousi verkalleen seisomaan.\n\n-- Hyvä herra, minua hämmästyttää tämä suuri kunnia, joka minulle\ntapahtuu. Teillä on vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa, te olette\näärettömän rikas mies, Raamatun Nabob. Mutta minä tiedän, ettei rikkaus\nole sama kuin onnellisuus. Tunsin köyhän tytön, jonka vanhemmat\nnaittivat rikkaalle herralle, mutta vaimo vedettiin itsemurhaajana\näskettäin Tonavasta ylös. Minä tahdon tehdä hoidokkaani onnelliseksi,\nmutta en anna häntä kenellekään rahojen, rikkauden vuoksi.\n\nKárpáthi jäi istumaan ja tarttui taas ystävällisesti käsityöläisen\nkäteen.\n\n-- Istukaa, arvoisa mestari. Jo heti nähdessäni teidät olin valmistunut\ntähän vastaukseen. Te tahdotte valmistaa onnellista, rauhallista\ntulevaisuutta hoidokkaallenne, ja siinä te teettekin kiitettävästi. Te\naiotte antaa hänelle kauniin omaisuutenne; ehkä olette myöskin valinnut\nhänelle kunnollisen, rehellisen, taitavan ja raittiin miehen, jonka\nrinnalla tyttö saisi rauhassa elämän polkua astella. Mutta kohtalo ei\ntottele teitä. Tyttö on syntyisin onnettomasta suvusta, hänen veressään\non synnynnäinen taipumus kevytmielisyyteen; hänen kasvatuksensa on\nalkanut ylpeyden, nautinnonhimon, loisteliaisuuden koulussa. Myöhemmin\nalkanut ankarampi kasvatus on vain ehkäissyt, mutta ei pois juurittanut\nentisiä muistoja ja haluja. Hän on kuullut rikosta ylistettävän, tapain\nankaruutta pilkattavan. Vaaditaan sangen lujaa luonnetta sanomaan\nmakeata karvaaksi ja karvasta makeaksi. Jos olisitte kasvattanut hänet\npienestä lapsesta saakka siveyden sääntöjen mukaan, niin saattaisitte\nehkä taata hänen siveytensä ja tyytyväisyytensä. Mutta te saitte hänet\nhoitoonne siinä iässä, jolloin sydän jo tuntee. Koko maailmassa ei ole\ntaikakeinoa, millä näitä tunteita sittemmin poistaisi. Tytön mieleen\npääsi jo ylpeys, loisteliaisuus juurtumaan. Ettekö huomannut, miten hän\nkylmeni valitsemaanne nuorukaista kohtaan, heti kun sai päähänsä, että\nhänestä tulee maailman ihailema, kadehtima kaunotar. Ensin luuli hän\npääsevänsä siksi äänensä avulla; nyt hän ei sitä enää usko, sillä joku\non sanonut tytölle, että hänellä on huononpuoleinen ääni; mutta vietti\non jäänyt sydämeen, halu loistaa, elää komeudessa ja ylellisyydessä.\nVielä inhoaa hän keinoa, jolla tämän voisi saavuttaa. Mutta anna tulla\nikävän, intohimojen, veren vaatimusten, taikka mieliharmin hetkiä, kuka\nsilloin voi estää tyttöä lankeamasta, kun hän itse tahtoo langeta.\n\n-- En usko, hyvä herra, en usko ollenkaan, mitä puhutte. Aavistan\nteidän puhuvan totta, mutta kumminkaan en usko. Jos niin onkin yleensä\nlaita, kuin te sanotte, niin on minun hoidokkaani poikkeus.\n\n-- Sitä en kiellä. Mutta tietäkää, että useat edistävät teidän\nhoidokkaanne lankeamista, sillä huhu hänen kauneudestaan on laajalle\nlevinnyt ja samalla hänen siveydestänsä myöskin. Siveys onkin, hitto\nvie, enimmän viettelevä syötti! Älkää milloinkaan puhuko naisen\nsiveydestä, jollette tahdo, että varkaat sen löytävät ja varastavat. En\nminäkään tahdo vastoin tytön tahtoa naida häntä enkä myöskään vaadi\nteitä kehoittamaan häntä siihen, vaan ilmoittakaa tarjoukseni\nsuoraan näin: eräs rikas ylimys pyytää sinua vaimoksensa; kosija\nei ole nuori eikä kaunis eikä liioin rakastettavakaan, sopisi hyvin\nsinulle isoisäksi, mutta sinulla ei olisikaan häntä kohtaan muita\nvelvollisuuksia kuin mennä hänen kanssansa vihille ja kunnioittaa\nhäntä. Jos tahdot, niin saat asua vaikka toisessa komitaatissa.\nLuuletko ylhäisen nimen ja rikkauden tuottavan onnellisuutta? Suostutko\ntarjoukseen? Jos tyttö vastaa kieltävästi, niin minä koetan tyytyä, me\nolemme asiasta vaiti, enkä minä tule teitä enempää vaivaamaan.\nKasvatusisän velvollisuutena on näin tehdä. Annan viikon mietintäaikaa.\nViikon perästä lähetän tänne uskotun mieheni, joka nyt on tuolla\nvaunujen luona, -- sillä en tahtoisi itse tulla noutamaan ehkä rukkasia\n-- kysymään, olenko unohtanut tämän sormuksen tänne. Jos vastaus on\nkieltävä, niin lähetätte sormuksen takaisin, mutta jos tarjoukseeni\nsuostutaan, niin käskette asianomaisen itse tulla sitä noutamaan.\n\nNäin sanoen nousi ylimys tuolilta ja antoi jäähyväisiksi ystävällisesti\nmestarille kättä jättäen hänet sekavia ajatuksiansa selvittämään.\n\nBoltay alkoi kävellä levottomana edestakaisin lattialla. Mitä tehdä?\nHän myönsi Kárpáthin olleen oikeassa. Tyttö ei varmaankaan voi\nvastustaa hyvää tarjousta, vaan on suostuva. Eikä tule onnelliseksi.\nMitenkä hän voisikaan onnelliseksi tulla? Jos mies elää kauan ja Fanny\npysyy uskollisena, niin tulee hän kuihtumaan surusta seurassa, johon\nvain onnen oikku on hänet koroittanut, jossa häntä ylenkatsotaan,\nhalveksitaan, koska hänellä ei ole muita ansioita kuin hänen\nkauneutensa. Jos hän suostuu tarjoukseen, niin menettää hän paljon,\nmenettää omantunnon rauhan, jota rikkaus ei voi korvata. Mutta jos hän\nsaa tietää tarjouksen, on hän varmaan suostuva; -- lapsen mielen suuri\nloisto helposti lumoaa. Ja tarjous ei olekaan hylättävä; yksi maan\nrikkaimpia ylimyksiä pyytää köyhää, koditonta porvaristyttöä\nvaimoksensa. Ken ei pitäisi tätä suurimpana onnena? Maailma varmaan\nsanoisi ihan hulluksi sitä, joka semmoisen tarjouksen hylkäisi.\n\nBoltay jo aikoi salata tytöltä koko asian. Mutta se olisi sopimatonta.\nHän ei ole tottunut valehtelemaan.\n\nHänen mieleensä tuli hyvä keino. Meni hakemaan Santeria.\n\nTämä teki paraikaa mestarinäytettänsä, komeata pöytää kauneine\nleikkauksineen ja monine salalaatikkoineen.\n\n-- Kuules, Santeri, puhutteli hän kisälliänsä -- mestarinäytteesi on\ntodellinen mestariteos.\n\n-- Olen siitä hyvilläni. Öin, päivin sitä ajattelen.\n\n-- Öin, päivinkö? Etkä mitään muuta?\n\n-- Minäkö? Mitä muuta ajattelemista minulla olisi?\n\n-- Esimerkiksi sitä, että ylihuomenna tulet mestariksi.\n\n-- Siitä olen varma.\n\n-- Mitä siitä sanoisit, jos minä jättäisin koko tehtaan sinulle?\n\n-- Laskette pilojanne. Miksi sen minulle antaisitte?\n\n-- Siksi, että olen jo kyllästynyt sen moniin huoliin, jotka mielelläni\nannan nuorempien toimeksi. Sinä johdat työtä ja me jaamme tulot. Minä\nolen, näet, sangen viekas. Otan tuloja ilman vaivoja.\n\n-- Pysytään entisellään, ei ole tarvis ruveta jakamaan.\n\n-- Mutta minä tahdon. Minulla, näet, ei ole poikaa ja sinä olet aivan\nmieleiseni perillinen.\n\nSanteri suuteli hellästi mestarin kättä, mutta mestari laski sen\nikäänkuin siunaten hänen päänsä päälle.\n\n-- Ja sittenkös meidän on hauska elää, jatkoi hän, kun tuot vaimon\ntaloon, ja minäkin pääsen osalliseksi avio-onnesta, jota ei minulle ole\nsuotu.\n\nSanteri huoahti.\n\n-- Meidän täytyisi kauan elää sinne päästäksemme.\n\n-- Älähän nyt! Mitä puhutkaan; ethän aio naimatonna elää? Älä itseäsi\nnoin hurskaaksi tee! Vai rupeatko totuutta salaamaan minulta, kun\nkumminkin tiedän mielesi aivan hyvin? Tiedänpä, ketä rakastatkin.\nSanonko? Älä ole noin pelkuri. Mitä tuossa vuosikausia huokailet? Pitää\nryhtyä tuumasta toimeen. Pitää sanoa tytölle: kuulepas, kultaseni, minä\nrakastan sinua ja voin elättää sinut, jos tulet vaimokseni. No? Vai\nonko enemmän mieleesi, jos minä menen kosimaan sinun sijastasi. Olkoon\nmenneeksi; rupean kernaasti puhemieheksi. Vielä tänään kosin sinulle\ntyttöä ja huomenna lupaan laittaa kihlajaiset, niin hauskat, että\nenkelitkin riemastuksissaan tanssivat.\n\nBoltay mestari sekä kysyi että vastasi. Santeri ei virkkanut sanaakaan,\nvaan loi silmänsä maahan, kalpeni, pudisti Boltayn kättä ja poistui\nhuoneesta. Ken tietää, mikä häntä vaivasi?\n\nTähän asti oli Boltay näyttänyt iloiselta, mutta Santerin mentyä vieri\nkyynel poskelle. Hänkin aavisti, pelkäsi Santerin rakastavan ilman\ntoivoa.\n\nMutta kumminkin luotti hän tuumaansa.\n\nKárpáthin tarjousta hän ei voinut Fannyltä salata, mutta jos tyttö\nvastaisi myöntävästi aikaisemmalle kosijalle, niin eihän olisi tarvis\nenää tuota toista mainitakaan.\n\nEnsin hän siis kosii Santerin puolesta. Kenties Fanny kuitenkin häntä\nlempii? Mutta jos hän kieltäytyy, niin mitä hän vastannee tuohon\ntoiseen tarjoukseen? Voiko hän rakastua seitsemänkymmenen vuoden\nvanhaan ukkoon ja hylätä kylmäkiskoisesti nuoren, pulskan miehen.\n\nTuuma oli hyvin ajateltu.\n\nVielä samana päivänä ajoi Boltay maatilallensa, joka sijaitsi ihanassa\nlaaksossa Karpaatien vuoristossa.\n\nMaaelämän ilot ja huolet virkistivät Fannyn mieltä. Metsä, pellot,\nyksinkertaisten talonpoikain puheet, säännölliset, mutta kuitenkin\nvaihtelevat toimet johtivat hänen mieltänsä puhtaampiin ajatuksiin.\nKopeus, prameus, muotikiihko, nämä sivistyksen äpärät kuihtuvat,\nkatoavat luonnon helmassa.\n\nFanny juoksi Boltayta vastaan, auttoi häntä alas rattailta ja näytteli\niloisena, lapsen lailla naurusuin, hänelle talouttansa, puutarhaa,\nyrttimaita. Punaposkinen neito kertoi miten viljaa oli riihessä puitu,\nkuinka paljon taimet olivat puutarhassa kasvaneet, kuinka monta\nmehiläisparvea oli saatu, miten kauniita pellavia oli kasvanut, miten\nhän niitä kehrää talvella palttinaksi, pöytäliinoiksi!\n\nBoltay nipisti neitoa poskesta, joka oli niin kova, että siitä tuskin\nkiinni sai. Tyttö näkyy nyt vähemmän haaveilevan.\n\n-- Sinustahan on tullut aimo emäntä. Osaatpa tehdä kaikkia. Sinut\nsaattaisi jo antaa miehelään.\n\n-- Miehelään kai, ilveili Fanny, leikkisästi kiertäen kätensä\nBoltay-mestarin kaulaan ja punaisilla huulillansa suudellen hänen\nkarkeata poskeansa. Naikaa minut, Boltay setä, teille tulen heti.\n\n-- Älähän nyt, sinä pöhkö, puhui mestari nauruansa pidätellen. Minä\nolen jo vanhempi kuin oma isäni. Valitaan sinulle joku sopiva\nylkäpoika.\n\n-- Parasta onkin, setä, mitä pikemmin sitä parempi. Mutta menkää nyt\ntervehtimään Teresa tätiä, niin minä juoksen laittamaan illallista.\n\nVeitikkamaisesti niiaten suuteli tyttö mestarin kättä ja katosi\nlaulellen ja tanssien kyökkiin, aivan kuin vallaton lapsi.\n\nMestari meni Teresan luo. Fanny ei tullut sisään, ennenkuin pöytää\nruvettiin kattamaan. Vasta silloin pujahti hän katsomaan, oliko kaikki\npöydällä reilassa. Boltay-mestarilla oli siis hyvää aikaa kertoa\nTeresalle koko tuo tärkeä asia.\n\nYlimyksen tarjous teki myöskin Teresan alakuloiseksi. Se oli paljoa\nloistavampi, paljoa suurempi onni kuin rauhallinen, hiljainen\nperhe-elämä. Näin suureen loistoon ja mahtavuuteen saattaa upottaa\nhäpeänkin, etenkin kun siihen vielä tulee lisäksi oikeutettu\nkunnioituskin.\n\nTeresankin mielestä ei Santerin rakkaudella ollut suurta toivoa. Täti\noli useat kerrat tutkinut tytön sydäntä, mutta vain sattumalta\nmaininnut Santerin nimeä, mutta tyttö oli pysynyt tyynenä, kehunut\nhäntä, sanonut kunnioittavansa häntä, mutta tämä ei ole rakkautta.\n\nMaukasta illallista syötäessä laski Boltay-mestari puolittain pilaa\nFannyn kanssa, tehden viittauksia miehelään menosta, joihin puheisiin\ntyttö samaten vastasi. Sitten kun illallinen oli syöty, korjasivat\npalkolliset pöydän ja he jäivät kolmen huoneeseen.\n\nBoltay-mestari muuttui vakavaksi ja juhlalliseksi. Hän tarttui tytön\nkäteen ja veti hänet luoksensa.\n\n-- Sinulla on kosijoita, virkkoi hän suoraan, jottei kiertelemällä\nantaisi tytölle aihetta aavistaa mitään.\n\nTyttö huoahti vastaamatta.\n\n-- Kosija on nuori, oiva mies, rehellinen ja hyväsydäminen, varakas ja\nahkera käsityöläinen ja sitä paitsi pulska, miehekäs varreltaan sekä on\njo kauan uskollisesti, kaikesta sydämestänsä sinua rakastanut.\n\n-- Tiedän, se on Santeri, vastasi tyttö.\n\nMestari vaikeni. Eihän mitään merkillistä ollut, että Fanny asian\narvasi.\n\nMolemmat odottivat hänen vastaustansa.\n\n-- Santeri parka, huokasi tyttö.\n\n-- Miksi häntä surkuttelet?\n\n-- Siksi, että hän minua rakastaa. Miks'ei hän ole valinnut parempaa,\nuskollisempaa naista, joka voisi hänet tehdä onnelliseksi.\n\n-- Etkö sinä tahtoisi mennä hänelle? kysyi vanhus surullisesti.\n\n-- Kyllä, jos se teitä ilahuttaa, -- niin menen.\n\n-- Minuako ilahuttaa? Älä minusta välitä, vaan itsestäsi; mies on\nkunnon poika, et etsimälläkään parempaa löydä, ei mikään tomppeli,\nkuten tavallisesti muut työmiehet. Hän on käynyt ulkomaillakin ja osaa\nastua kenen eteen tahansa ... ja hän rakastaa sinua kaikesta\nsydämestänsä.\n\n-- Tiedän. Tunnen hänet. Olen häntä aina kunnioittanut. Menen hänelle,\nolen uskollinen kuolemaan asti, mutta onnettomiksi tulemme, sekä minä\nettä hän.\n\nBoltay huokasi. Tuokion kuluttua virkkoi hän tuskin kuuluvasti:\n\n-- Älä siis mene hänelle.\n\nMolempien vanhusten silmissä kiilsi kyynel, molemmat pitivät he paljon\nnäistä kahdesta nuoresta, aivan kuin omista lapsistansa, ja olisivat\nmielellään suoneet heidän tulevan onnellisiksi. Toisin oli kohtalo\nmäärännyt.\n\nFannyn tuli surku itkeviä holhoojiansa. Hän lankesi Boltayn jalkoihin\nja laski kasvonsa hänen karkeisiin käsiinsä.\n\n-- Olenko kiittämätön, kun en voi rakastaa häntä, jota te rakastatte?\nMutta vielä kiittämättömämpi olisin, jos valehtelisin rakastavani ja\ntekisin hänet onnettomaksi.\n\nMolemmat olivat vaiti.\n\nKun nuori tyttönen osaa tehdä noin selviä johtopäätöksiä sydämensä\ntunteista, niin on hänen täytynyt jo niitä paljon miettiä, eikä mikään\nole hänelle enää odottamatonta.\n\nBoltay pyyhki hikistä otsaansa ja lausui tyyneyttä teeskennellen:\n\n-- Nouse ylös tyttöseni. Sydäntä ei saa pakottaa, -- eikä ole lupakaan.\nIlman rakkauttasi hän ei sinusta huolisikaan. Puhukaamme toista.\nSinulla on toinenkin kosija.\n\n-- Älkää hänestä puhukokaan, keskeytti tyttö langeten hänen kaulaansa.\nJos voisin rakastaa, niin rakastaisin häntä, josta tekin pidätte, ja\njota minulla olisi niin suuri syy rakastaa. Ei, ei ketään, isä kulta.\n-- Älkää antako minun koskaan jättää teitä. Minä tahtoisin olla täällä\naina, olla kiitollinen hyvyydestänne, pyhittää elämäni, kaikki\najatukseni teidän ja tädin iloksi. En tahdo erota teistä, älkää ajako\nminua pois luotanne. -- Ei ole tuleva ketään kosijaa, jonka tähden\nteidät jättäisin.\n\n-- Mutta, mutta kumminkin, tyttöseni. Velvollisuuteni on ilmoittaa\nsinulle onnesi; sillä tytön kosijoita näet sanotaan \"onneksi\". Sinua\npyytää vaimoksensa rikas valtaherra, jota kutsutaan armolliseksi, jolla\non suunnattomat maatilat ja jonka tulot tekevät puolitoista miljoonaa.\n\nFanny loi silmänsä maahan ja pudisti kieltävästi päätänsä sekä vastasi\ntyynesti, järkevästi:\n\n-- Se olisi onni, mutta ei onnellisuus.\n\n-- Tosin ei kosija enään ole nuori, mutta hän lupaa lemmen asemasta\nmukavuutta, ylhäistä asemaa.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Hänen nimensä ei meidän korvissamme soi juuri kauniilta, sillä\nsamanniminen herra on tuottanut meille enimmän murhetta. Hän on tuon\nkirkossakiusaajan setä, Juhana Kárpáthi.\n\nTyttö purskahti nauruun.\n\n-- Tuo lihava, hämähäkin muotoinen mieskö?\n\n-- Niin; -- mutta hänen muotonsa on parantunut.\n\n-- Jota sanotaan hupsuksi!\n\n-- Hän on tullut järkiinsä.\n\n-- Joka aina juo ja pitää maalaistyttöjen kanssa hauskaa.\n\n-- Hän on parantanut tapansa.\n\n-- Eiköhän, isä kulta, koko kosinta ollutkin vain pilaa? Tahi jos se\noli vakavaa laatua, niin on hän siitä hyvän pilan tekevä. Tuo kunnon\nherra tahtoo naida minut tehdäksensä taas uuden omituisen \"tempun\".\nSiksi olen minä liian hyvä.\n\nTyttö käveli pystössä päin huoneessa. Molemmat vanhukset katselivat\nihastuneina hänen soreata vartaloansa.\n\nViimein rupesi Boltaykin nauramaan, niin hyvälle tuulelle hän tuli.\n\nFanny istui vallattomana ukon syliin.\n\n-- Olenhan jo monta kertaa pyytänyt, että Boltay-pappa naisi minut.\nOlette sanonut sopivanne milt'ei isoisäkseni ja nyt osittelette minulle\nJuhana-herraa.\n\nBoltay mestari nauroi niin, että silmät kyyneltyivät. Eiväthän\nkokemuksen nojalla tehdyt väitteet siis aina paikkaansa pidä. Lapsenkin\nsydän saattaa olla voimallinen hylkäämään rikkauden ja loiston, vaikka\nei muuta tarvitsisi kuin ojentaa kätensä kihlasormusta sormeensa\nottaakseen.\n\n-- Niin. -- Arvoisa herra jätti minulle tämän sormuksen, joka minun\npitää lähettää takaisin, jos et suostu hänen tarjoukseensa.\n\n-- Annanko hänelle rukkaset myöskin? kysäsi vallaton tyttö.\n\n-- Ei ole tarvis, hän ymmärtää ilmankin, naurahti mestari; Teresakin\nnauroi, vaikka oli jo aikoja kulunut siitä kuin hän sitä viimeisen\nkerran koetti.\n\nMestari oli aivan ihastuksissansa. Surun Santerin takia tukahdutti ilo,\nkun hänen kasvattinsa oli niin siunattua mielenlujuutta osoittanut.\nBoltay riemuitsi ajatellessaan, miten hän on sanova rikkaalle herralle:\nlupasit puolitoista miljoonaa kasvattini ihanista kasvoista; hän\nkiittää, mutta ei myy! Ylpeästi saa tyttö kohottaa päätänsä noille\nherrasmiehille, jotka luulevat Fannyn lemmen olevan myytävänä\nmuutamasta vaivaisesta tuhannesta floriinista! Kerjäläiset!\n\nSaneessansa hyvää yötä suutelivat vanhukset tyttöä; kukin poistui\nkamariinsa.\n\nOli myöhään illalla. Aika oli mennä maata. Mutta ei ollut aika nukkua.\nJokin häiritsevä henki vei unen kunkin silmistä.\n\nBoltay mestari mietti pitkää puhetta, jonka hän olisi pitävä jossakin\ntilaisuudessa antaaksensa kaupungille puheenaihetta Fannystä.\n\nTeresan ajatukset harhailivat menneissä ja nykyisissä ajoissa koettaen\nvalaista monia vastakkaisia tunteita tytön sydämessä, tunteita joista\nei tiedä, mikä on hyvä, mikä paha; mikä on vaistoa, mikä tahtoa --\nsalaisuuksia, joita ei tyttö itsekään tiedä, teeskentelyä, joka vie\nharhaan, turhia haaveita, jotka näyttävät todellisilta. Kuka näistä\nvoisi selkoa tehdä? Enkeli, perkele on helppo tuntea; ihminen, mies,\nnainen taasen vaikea; nuorta neitosta mahdoton.\n\nKauimmin karttoivat unen hengettäret Fannyn silmiä. Kuu tuo haaveitten\ntähti paistoi ikkunasta sisään; kaikki oli hiljaa; ilma lämmin. Oli yö,\njolloin keijukaiset tulevat tanssimaan kasteiselle nurmelle, jolloin\nvanhus kuussa soittelee säteitten hopeakielisellä kanteleella, jolloin\nlumous hattaroiden muodossa kulkee tähdestä tähteen ja aaveet mustina\nyöperhosina lentelevät; ... jolloin nuoret tytöt eivät saa unta, vaan\nuneksivat hereillä ollen. Missä harhailivat immen ajatukset?\nTavoittelivatko ne onnellisuutta, lempeä; harhailivatko huhujen\njäljissä, seurasivatko tiedon, muistin kuvia, tomuisia polkuja, vai\nliitelivätkö loistavaan tulevaisuuteen, kohoutuen taivaalle, jonka\nlapsi luulee olevan maan päällä.\n\nYksi ajatus, yksi seikka oli nyt tytön mielessä, nimittäin sen miehen\nkasvot, jota hän rakasti, jonka hän kruunasi rukouksiensa kruunulla,\njonka hän kuvaili mielessään jaloksi, suureksi. Hänen sydämensä sykki\ntätä miestä muistellessa.\n\nTytön ei tullut mieleenkään nuo kaksi naimatarjousta. Yksinäisten\nhetkien autuus poisti muistista sekä surevan nuorukaisen että hupsun\nukon, jotka tahtoivat hänet naida.\n\nTämmöinen on elämä. Nuori mies rakastaa naista, mutta nainen rakastaa\ntoista, ja tuo toinen ehkä lempii myöskin toivottomasti. Näin käy\nkautta koko elämän, kukaan ei ole onnellinen, sillä yksi tähti juoksee\ntoisen perässä koskaan sitä tapaamatta.\n\nMissä hän nytkin lienee, tuo tuntematon, -- nimittämätön --\nunhottumaton? Ei hänellä suinkaan ole aavistustakaan, että sureva sydän\nhänen tähtensä huolehtii. Eipä kuu tunne kuunsairasta, joka sen\nsäteitten vetämänä kiipeää pyörteitten partaalle.\n\nKunhan hän pääsisi edes häntä lähelle.\n\nOnnelliset nuo suuren maailman naiset, jotka saavat häntä jokapäivä\nnähdä, puhutella häntä, ihailla, kunnioittaa häntä. Ehkä hänellä on\nheidän joukostansa mielitiettykin? Ei, ei kukaan voi häntä niin syvästi\nrakastaa kuin hän. Ei hän sitä hänelle koskaan sanoisi, vaan veisi\nlempensä mukanansa hautaan. Vain pieni haava sydämeen, pieni kuin\nruusunpiikin pistämä, ja haava käy kuolettavaksi, päivä päivältä hän\nkuihtuu, vaipuu hautaan. Vasta sitten saisi mies tietää, kuinka hän on\nollut lemmitty, saisi haudasta kuunnella kaihoavan hiljaista\nnyyhkytystä!\n\nMiks'ei hän koskaan pääse häntä niin lähelle? Ei koskaan?\n\nÄkkiä johtui hänen mieleensä omituinen ajatus. Ovatkohan nuo ylhäiset\npiirit niin korkealla ja joka tie sinne niin suljettu, ettei rakkaus\nkoskaan pääse turhaa kaihoa edemmäksi?...\n\nEi muuta kuin yksi ainoa sana, niin ylhäisten salien ylhäisimmät\nhänelle ovensa avaisivat, ja hän pääsisi samaan arvoon kuin nuo\nkadehditut vallasnaiset, jotka saavat nähdä hänen lemmittynsä kasvot,\nkuulla hänen puhuvan, katsoa häntä silmiin ja punastua sekä salaa imeä\nlemmen kuolettavaa myrkkyä. Häntä värisytti.\n\nPuhalsiko ehkä kylmä yötuuli hänen jäseniinsä? Olisi perille päästy,\njos menisi Kárpáthille vaimoksi. Yksi askel vain, niin pääsisi\npääsemättömiksi luultuihin piireihin.\n\nHän hylkäsi tuuman. Vain hetkiseksi oli se hänen mieleensä johtunut,\nmutta hän pyyhkäsi sen heti pois.\n\nMitä sanoisivatkaan sukulaiset, Boltay, Teresa, jos hän, hyläten kunnon\nmiehen tarjouksen, menisi rahojen, loiston vuoksi ukolle, jota hän ei\nrakasta. Rahojen, loiston vuoksi!\n\nMutta kumminkin. Onhan hänellä toisia sukulaisia, jotka hän täten\nsaattaisi tehdä onnellisiksi, pelastaisi häpeästä, kurjuudesta, ehkäpä\nkadotuksestakin. Jos hän tulisi rikkaaksi, voisi hän vapahtaa heidät\nonnettomuudesta, johon ovat vajonneet... Näin kuiskaili viettelevä\nhaave.\n\nEntä kosto, kun saisi tavata miehen, joka on tahtonut häväistä häntä ja\ntehdä hänet toveriensa pilkaksi, joka hänestä on vetoakin lyönyt, kun\nsaisi häntä halveksia -- ylenkatsoa asemassa, missä ylhäinen nimi\ntekisi ylenkatseen oikeutetuksi ja mahtava asema sen painavaksi,\nteräväksi, sattuvaksi.\n\nViisastele, viisastele, neitonen! -- jo olet paulassa. Ei rakkaus\nvanhempiin eikä sisariin eikä kostonhimokaan sinua johda; lempi sinua\njohtaa, vie sekä hyvään että pahaan.\n\nLuulottele meneväsi vanhukselle vain sen tähden, ettet jäisi\nholhoojiesi taakaksi; saat ajatella, kuinka paljon olet korkeassa\nasemassasi tekevä hyvää vaivaisille, onnettomille, saat hurmata mielesi\nmaailman ihanteiden suloisilla aatteilla!... Pettymystä kaikki! Lempi\nsinut vie vaimoksi vanhukselle, jota et rakasta. Menet kiusaamaan\nJumalaa, kun alttarin edessä vannot rakastavasi, vaikka toista\nmietit... Mene kohtalosi kokemaan!\n\nVihdoin nukkuu talonväki. Nukkukaa; uni tuo hyviä neuvoja.\n\nUneksi olevasi lastenlapsien kanssa leikkivä isoisä; uneksi luostarin\nhiljaisuudesta: uneksi olevasi lähellä lemmittyäsi! Uni tuo hyviä\nneuvoja.\n\nSeuraavana aamuna saivat vanhukset kuulla outoja asioita. Fanny pyysi,\nettei Boltay lähettäisi sormusta takaisin, kun Juhana Kárpáthi lähettää\nsitä noutamaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nMetsästäjä kuopassa.\n\n\nFannyn päätöstä ei vastustanut Boltay eikä Teresa. He eivät tosin\npuhuneet mitään naimisesta, vaan alkoivat tavan mukaan laitella\nmyötäjäisiä. Kyllä hän on parempiakin saava, kun hän tulee rikkaan\nylimyksen vaimoksi, mutta nämä voi hän pitää muistona ja ottaa joskus\nesille ajatellessaan entisiä rauhallisia nuoruuden aikoja.\n\nFannyn naimispuuhat pysyivät salassa, niin ettei kukaan paitsi\nasianomaiset niistä mitään tietänyt.\n\nSillä välin tapahtui omituinen kohtaus.\n\nEräänä päivänä, kun Boltay mestari par'aikaa oli verstaassansa, pujahti\nsisään likainen, milt'ei repaleinen naishenkilö, jota Boltay ei heti\ntuntenut. Mutta ei ollut tarviskaan tuntea, sillä kurja olento kiiruhti\nkertomaan ken hän on, sekä koetti estää Boltayta saamasta sananvuoroa,\nennenkuin oli saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi.\n\n-- Minä olen onneton Mayerin leski, Fannyn äiti, nyyhkytti nainen\nsurusilmin, langeten mestarin jalkoihin, suudellen ensin hänen\nkäsiänsä, sitten polvia, viimein saappaita ja vuodattaen viljalti\nkyyneliä. Boltay, joka ei ollut tuollaisiin murhenäytelmiin tottunut,\nseisoi kuin maahan naulattuna osaamatta käskeä rouvan nousta ylös ja\nkysyä, mikä häntä vaivaa.\n\n-- Oi hyvä herra; oi rakas herra! Te kunniallinen, rehellinen ja\njalomielinen Boltay-herra, sallikaa minun suudella jalkojanne; vielä\ntulevaisessa elämässäkin olen edestänne rukoileva. Te olette kaikkien\nhurskasten suojelusenkeli, viattomaan varjelija; Jumala teitä\nsiunatkoon ja palkitkoon kaikella maan ja taivaan hyvyydellä! Oletteko\nkoskaan kuullut, nähnyt kohtaloa, mikä minua on kohdannut? Ette.\nSydämeni on särkyä sitä kertoessani, mutta kerron sentään. Maailman\npitää saada tietää, ja ennen kaikkia Boltay-herran, kuinka onneton äiti\nminä olen. Oi, voi, Boltay-herra, te ette voi aavistaakaan äidin\nkauheita tuskia, kun hänellä on pahoja tyttäriä, ja minulla on pahoja,\nsangen pahoja. Mutta se on oma syyni; miksi annoin heidän kasvaa\nmielensä mukaan. Lyödä, piestä, ajaa työhön olisi heitä pitänyt, niin\nehkä olisivat kunnioittaneet äitiänsä eivätkä koonneet häpeätä\nharmaille hapsilleni. Oi, kun piti moisia päiviä näkemän! Hyvä Jumala!\nMiksi olet minut hylännyt. Miesvainajani pääsi ajoissa tästä häpeästä.\nHän ei jaksanut sitä kantaa, vaan hyppäsi Tonavaan. Viisainta olisi\nollut minunkin tehdä samoin, mutta äidin sydän ei voi niin jättää\nlapsiansa, vaikka he ovatkin pahoja, vaan rakastaa heitä, toivoo\nparannusta. Voi jospa olisin tullut edes sokeaksi tai kuuroksi.\nKokonaista neljä vuotta olen tätä häpeätä kärsinyt; Jumalan ihme on,\nettä vielä on hiuskarvaa päässäni surun takia. Mutta liika on kuitenkin\nliikaa. Jos rupeaisin kertomaan kaikkia niitä kauheita asioita, joita\njok'ikinen päivä kodissani tapahtuu, niin nousisivat Boltay-herran\nhiukset pystöön kauhusta. Eilen minäkin jo paljoksuin kärsimyksiäni ja\naukaisin sydämeni. \"Näinkö sitä yhä vain eletään? Te ette huoli, mikä\non sopivaa, mikä sopimatonta, ette koskaan elä kunniallisesti, enkä\nminä tohdi häpeän tähden kadulla kasvojani näyttää!\" Näistä sanoista,\nhyvä herra, heti kaikki julmurit minun kimppuuni: mitä sanomista\näidillä on täällä? Mitä meidän toimemme teille kuuluvat? Emmekö me\nelätä teitä herraslailla? Tuon puvunkin, joka nyt on yllänne, olen minä\nostanut. Tuon päähineen olette minulta saanut. Koko talossa ei ole\nrahtuakaan teidän omaanne; me olemme kaikki ostaneet! Minä kauhistuin,\nhyvä herra. Niinkö te elätte oman äitinne kanssa? Tämäkö on palkinto\nmonivuotisista vaivoistani? (Kertoja alkoi kesken puhettansa itkeä\nnyyhkyttää, mutta jatkoi kuitenkin.)\n\n-- Olenko minä ansainnut tuollaista kohtelua monesta monituisesta\nunettomasta yöstä, jonka olen teidän sairasvuoteittenne ääressä\nviettänyt. Omasta suustani otin leivän teitä ravitakseni, itse elin\norjan lailla, kuljin rääsyissä ja repaleissa, että te saisitte olla\nkoreina, en raskinut pitää piikaa, vaan itse tein kaikki työt, että te\nvoisitte elää neideiksi! Ja vielä pitää tuollaisia kuuleman teiltä, te\nkelvottomat! Mutta nyt, kun heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi,\nvastaa vanhin tytär sangen pisteliäästi: jollei mieleni tee elää heidän\nkanssansa ja kustannuksellansa, niin onhan Pressburg suuri ja avara;\nsaan ottaa kapitaalini ja hankkia itselleni oman asunnon, saan viedä\nhuonekaluni, vaatteeni ja elää ilman heitä niin kunniallisesti kun itse\nparhaiten tahdon. Vartokaa, heittiöt tytöt, sanoin, älkää luulko\nsaavanne äitiänne pilana pitää. Riisuin yltäni vaatteet, jotka he\nolivat hankkineet, ja hain esille puvun, jota pidin miesvainajani\neläessä, silloinkuin häärin keittiössä. Sen otin ylleni ja syöksin ulos\nkadulle. En itsekään tiennyt, mitä tehdä. Hypätä Tonavaan oli\nensimmäinen ajatukseni. Mutta saavuttuani rantaan, kuiskasi joku hyvä\nenkeli korvaani: onhan sinulla vielä yksi tytär, jonka kunnialliset\nihmiset ovat kasvattaneet; mene hänen luoksensa! Nuo kunnialliset\nihmiset eivät tule ajamaan sinua luotansa, vaan jossakin nurkassa saat\nsijaa elääksesi rauhassa, kunnes Jumala näkee hyväksi korjata sinut\ntäältä ja palkita sinua vaivoistasi. Heti tulin tänne. Tässä olen,\nkuten näette. Olen köyhä kuin taivaan lintu, enkä tänäpäivänä vielä ole\nruuan palaa syönyt. Jos te nyt ajatte minut pois, eikä tyttäreni tahdo\nminua nähdä, niin täytyy minun kuolla nälkään, sillä ennen kuolen\nnälkään kuin otan leivän murentakaan noilta hävyttömiltä lapsilta.\nKerjätä en voi. Ennen pitkää on minulla sama tie edessä kuin\nmiesvainajallanikin, jonka pahat lapset saattoivat hautaan, Tonavaan.\n\nBoltay-mestari käsitti tästä laveasta puheesta selvimmin sen, ettei\nrouva parka vielä tänään ollut ruokaa saanut, jonka tähden mestari,\nkuten kristityn velvollisuus vaatii, otti kaapista palan piirakkaa ja\nkaasi viiniä pikariin käskien häntä syömään, sillä ennen kaikkea oli\nvaimo pelastettava nälkään nääntymästä.\n\n-- Tuhansia kiitoksia, hyvä herra, minun ei ole ollenkaan nälkä, kovin\nolen suruissani. Enkä minä paljoa syökään, minun syömiseni on pientä\nkuin linnun. Parempi olisi kaiken maailman hyvyyksiä, kun saisin kuulla\nFannyltäni muutaman ystävällisen sanan. Ehk'ei se käy laatuun? Hän ehkä\npunastuu häpeästä minut nähdessänsä. Kenties hän ei enää minua\ntuntisikaan? Kun olen näin viheliäisessä tilassa ... repaleisena ...\nvanhentuneena ... jospa edes saisin kerran nähdä hänet; -- en tahdo\nhäntä puhutella, vaan nähdä jostakin ikkunan takaa sekä kuulla hänen\npuhelevan toisten kanssa. Muuta en toivokaan.\n\nBoltay-mestari heltyi näistä sanoista. Muisti jossakin saksalaisessa\nmurhenäytelmässä nähneensä samanlaisen kohtauksen.\n\n-- No, no, rouvaseni! Älkää noin surulle valtaa antako, lohdutti hän\nitkevää äitiä; teidän toivomuksenne on epäilemättä käyvä toteen. Saatte\nnähdä tyttärenne, puhutella häntä sekä asuakin hänen kanssansa. Sitten\nei teillä ole mitään hätää.\n\n-- Oi hyvä herra, te puhutte kuin taivaan enkeli. Mutta oi, tyttäreni,\noma tyttöseni ei voi minua enää rakastaa! Hän on minua inhoava.\n\n-- Siinä suhteessa saatte olla huoleti. Teitä ei ole kukaan panetellut\ntyttärenne kuullen, ja Fanny on jalomielinen tyttö. Hän on rakastava\näitiänsä vastoinkäymisissäkin. Minä vien teidät hänen luoksensa maalle,\njonne hänet lähetin pelastaakseni hänet muutamista ilkeistä juonista.\nHän asuu siellä tätinsä kanssa. Teresa on tosin hieman ankara nainen,\nmutta kyllä minä hänet pian rauhoitan.\n\n-- Oi hyvä herra, minä en toivokaan pääseväni Teresan rinnalle, vaan\nrupean hänelle piiaksi, kunhan vain saan olla tyttäreni luona.\n\n-- Puhutte mielettömiä, ärjäsi kunnon Boltay; minulla on piikoja\nkyllin, niin ettei holhottini äidin tarvitse työtä tehdä. Tunnin\nperästä tulette kanssani maalle. Muut seikat jätätte minun haltuuni.\n\nRouva Mayer aikoi vielä kerran suudella mestarin saappaita, mutta\nkunnon mies pakeni tuommoista tunteellista kohtausta ja jätti rouvan\nyksin huoneeseen, luvaten tulla tunnin päästä takaisin. Hän kehoitti\nrouvaa ottamaan ikkunalta hengellisiä kirjoja ja lukemaan niitä sillä\naikaa.\n\nTätä tunnin poissa oloansa käytti Boltay-mestari menemällä\nvaatemyymälään ostamaan valmiita vaatteita rouva Mayerille, sillä hän\nei rohjennut viedä äitiä hänen tyttärensä luo tuollaisessa kurjan\nkurjassa asussa. Kokonainen puku muassaan palasi hän takaisin, ja rouva\nMayerin monet estelemiset eivät vähintäkään auttaneet, vaan hänen\ntäytyi kuin täytyikin vaihtaa repaleinen pukunsa uuteen.\n\nSangen luultavaa on, ettei Boltay-mestarilla tällaisissa ostoksissa\nollut niin hyvää kauneuden aistia kuin eräällä edesmenneellä\nkansalaisellamme, jonka haltuun eräs ylhäinen nainen uskoi\nkorukalujensa ostokset. Mestari etsi vain avaraa ja lämmintä, eikä\nliioin kysellyt, minkä vuoden muotia kukin puvun osa oli. Senpätähden\nrouva Mayer, ollen yksin huoneessa uudessa asussa, ei voinut olla\nnaurahtamatta katsahtaessaan peiliin, suruissansakin purskahti hän\nnauruun nähdessään ulkomuotonsa. -- Tyttäret ja nuoret herrat kotona\nolisivat varmaan naurusta pakahtuneet, jos olisivat nähneet hänet\ntuollaisissa tamineissa!\n\nMitä?\n\nAivan niin, tyttäret ja nuoret herrat kotona.\n\nSillä uskoaksemme tämän murhenäytelmän totuutta pitäisi meillä olla\nyhtä vahva usko kuin Boltay-mestarilla. Koko rouvan monologissa ei\nollut sanaakaan totta. Rouva Mayer ei ollutkaan joutunut riitaan\ntytärtensä kanssa, eivätkä he häntä pois ajaneet, eikä hänen siis ollut\nsyytä Tonavaan mennä, vaan asian laita oli seuraava:\n\nAbellino (taasen hän) rupesi sitä rajummalla innolla toteuttamaan\ntuumaansa, kun hänen viimeisinä aikoina oli näissä puuhissa käynyt\nhuonosti. -- Äskettäin oli hän herra Griffardilta saanut viimeiset\nsatatuhatta frangia toisesta miljoonasta. Abellinoa seurasi yhäti eräs\npalkollisista pankkiirin vakoojana. Tämä oli kirjeellä antanut heti\ntietoja tapauksista Kárpátfalvassa Juhana-herran nimipäivänä. Saatuansa\ntietää Juhana-herran olevan kuoleman kielissä, lähetti herra Griffard\nAbellinolle sadantuhannen frangin sijasta kaksisataa tuhatta, mikä\nsumma tietysti oli kaksinkertaisena takaisin maksettava. Erehdyksestä\nmuka oli tullut niin paljon lähetetyksi. Neljän päivän perästä sai hän\ntoisesta kirjeestä tietää, että setä olikin jäänyt elämään. Mutta\nsilloin olivat rahat jo matkalla ja saapuivat perille parhaaseen aikaan\nAbellinoa lohduttamaan.\n\nHänellä oli nyt satatuhatta frangia enemmän rahaa kuin oli\ntoivonutkaan. Semmoisessa asemassa luottaa mies itseensä enimmän.\n\nHän keksi sen keinon, että rouva Mayer, -- (äiti!) viekkaasti tunkeutuu\nBoltayn perheeseen nuorimman tyttärensä luo -- ja lopun lukijani jo\ntietävät.\n\nRouvan oli määrä saada kuusikymmentä tuhatta, jos keino onnistuu.\n\nOnkohan tuo mahdollista.\n\nÄlkää luulko minun liioittelevan. Tämmöistä on elämä.\n\nRouva Mayerin mielestä oli summa kaunis. Siitä hän panee itsellensä\nsäästöpankkiin kolmekymmentä tuhatta ja toisen puolen Fannyä varten,\njoten molemmat ovat turvattuina köyhyyttä vastaan koko iäkseen. Ja mitä\ntuosta summasta sitten pitäisi myydä? Suoraan sanoen: ei juuri mitään,\nvain tuollainen hourekuva, jolla ei ole mitään arvoa, niin kauan kuin\nse on olemassa, vaan vasta sitten, kun se on myyty; -- nimittäin\nsiveys. Kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla se on hyvin maksettu.\nHän on täten oikeastaan tekevä tyttärellensä hyvän työn.\n\nMutta kumminkin -- ostaja on rikollinen.\n\nSillä jos ei olisi orjatarten pitäjiä, niin ei olisi niitten\nkauppiaitakaan.\n\nTunnin kuluttua oli hevonen valjaissa. Boltay-mestari käski murehtivan\nrouvan istua rattaille sekä ajurin nähden hillitä itkuansa, mikä\nviimeinen seikka kovasti koetteli vaimoparan sielunvoimia.\n\nBoltay ei istunut hänen viereensä, vaan ajurin rinnalle. Sanoi aina\najurin laudalla istuvansa, sillä pelkää muka ajajan nukkuvan ja\nhevosten kaatavan rattaat y.m. Mutta asian laita oli oikeastaan niin,\nettä hän häpesi istua rouvan vieressä koko Pressburgin nähden, vaikka\nhän kunnioittikin tapojansa parantanutta vaimoa.\n\nHän otti ohjakset ja piiskan ajurin kädestä ja ajoi kaupungista aivan\nkuin kuoleman vaaraa pakoon.\n\nSaavuttuansa kylän päähän astui hän alas rattailta ja silmät maahan\nluotuina selitti rouvalle poikkeavansa pienelle asialle; hänellä,\ntuota, olisi puhumista juutalaisen kanssa. Pyysi rouvaa ajamaan suoraan\nhänen taloonsa, sillä hän ehtii jalkaisin puutarhojen kautta ennen\nperille kuin rattaat maanteitse.\n\nKunnon mies tuskin osasi lausua näin yksinkertaista valhetta. Ehkä hän\nvalehtelikin ensikerran eläissänsä täytymyksen pakottamana. Hän näet\ntahtoi puutarhojen kautta päästä ennen perille kuin rattaat,\nedeltäkäsin ilmoittaakseen rouva Mayerin tulon Teresalle ja Fannylle\nsekä pyytääkseen heitä kohtelemaan häntä niin hellästi kuin mahdollista\nja salaamaan kauhuansa, kun vieras tulee. Samalla kertoi hän myöskin\nsyyt, jotka olivat pakottaneet rouvan tälle pakomatkalle. Nämä asiat\ntoimitti hän niin lyhyesti, että kuullessaan rattaitten kolinan\nkujalta, hän jo seisoi portilla vierasta vastaan ottamassa ja huusi\ntarpeettomalla innolla ajurille: \"aja tänne, älä lokaan mene, vältä\nporttia!\"\n\nMolemmat naiset seisoivat rappusilla. Fanny oli puutarhasta tulossa,\nhän veti silmille suurta olkihattua, että se estäisi äitiä suutelemasta\nhäntä. Teresakin laski kädestä tuon \"perpetuum mobile'n\", jota naiset\nkutsuvat sukankudelmaksi, jottei hän tapaturmassa puhkaisisi kälynsä\nsilmiä.\n\nNähdessään tyttärensä ei rouva Mayer tahtonut edes kunnollisesti\nlaskeutua rattailta, vaan oli noin vaan niistä alas langeta. Tätä ei\nkuitenkaan ajuri eikä Boltay-mestari sallineet, vaan nostivat hänet\nkoreasti alas ja laskivat maahan seisomaan. Mutta he eivät kuitenkaan\nvoineet mitenkään estää rouvaa tekemästä temppua, jonka hän oli\nsäästänyt tyttärellensä. Hän lankesi polvillensa molempien naisten\njalkoihin. He hämmästyivät niin, ettei kummankaan mieleen tullut nostaa\nhänet ylös. -- Vihdoin nosti hänet maasta Boltay-mestari, jota näytti\nkovasti harmittavan, kun muka kaikkien kielitaskujen nähden tuollaisia\nnäytelmiä tapahtui.\n\n-- Hyvä rouva, älkää langetko polvillenne. Unkarilainen ei notkista\npolviaan, ei kerjäläisenäkään, ei vaikka olisi rikollinenkin, ei vaikka\ntapettaisiin.\n\nKunnon ammattilainen turvausi kansallisylpeyteenkin saadaksensa rouvan\nsuoraan asentoon, mutta turhaan. Hän lankesi polvillensa toisen kerran\nFannyn eteen, tavoitellen hänen jalkojansa niitä suudellakseen. Fanny\noikein pelästyi, sillä mennessään aamulla varhain puutarhatoimiinsa, ei\nhän ollut ehtinyt panna jalkaansa muuta kuin tohvelit, joten vaara oli\nlähellä, että äidin kokeet toisivat ilmi, ettei -- hänellä ollut sukkia\njalassa. Sentähden hän pelästyen ja punastuen kumartui äkkiä nostamaan\näitiä seisomaan, ennenkuin tämä mitään huomaisi. Äiti piti sitä\nsyleilynä, nojasi tyttären rinnoille, itkeä nyyhkytti, suuteli häntä\nmihin vain osasi. Fanny seisoi alallaan osaamatta mitään vastata\nsyleilyihin, nyyhkytyksiin, suuteloihin.\n\nOmituista on, että ihminen välistä pysyy jääkylmänä. Toinen itkeä\nvetistelee, mutta toinen on vain tyynenä.\n\nVihdoin onnistui talonväen saada rouva portailta sisään istumaan sekä\nymmärtämään, että hän on täst'edes täällä asuva. Väkisin tahtoi rouva\npujahtaa huoneesta ulos. Ensin aikoi hän muka maata ullakolla, sitten\nkeittiössä; vihdoin rukoili hän saada haltuunsa jonkun pienen pienen\nkamarin, jossa hän saisi kyyristellä, kun vain voisi nähdä tytärtänsä.\n-- Onnettomuudeksi olivat Boltay-mestarin talossa kaikki huoneet sangen\navarat.\n\nBoltay-mestari oli vertaisiansa kohtaan hyvin vieraanvarainen. Kun hän\njonkun taloonsa toi, piti hän myöskin huolta, että vieras siellä hyvin\nviihtyi. Tosin hän ei itse osannut ketään huvittaa, mutta hänellä oli\nyksi hyvä ominaisuus: jos vieras oli innokas puhumaan, niin saattoi hän\nkuunnella vaikka puoliyöhön. Rouva Mayer löysi siis sopivan isännän.\nBoltay vain pyysi saada sytyttää piippunsa, niin oli hän taas valmis\nkuuntelemaan rouvan puhetta, joka sisälsi hänen elämäkertansa, siihen\nmäärään valhetta ja totta sekaisin, että kunnon vieras usein itsekin\noli ymmälle joutua, ja täytyi hänen usein sen vuoksi alkaa juttu\nuudestaan. Boltayta ei tämä ollenkaan häirinnyt.\n\nSillä välin riensivät Fanny ja Teresa laittamaan kuntoon rouva Mayerin\nkamaria. Äiti pyysi saada paikan, mistä hän voisi kuulla tyttärensä\nääntä, laulua, jonka tähden hänelle annettiin pianohuoneen vieressä\noleva kamari.\n\n-- Täti kulta, virkkoi tyttö, minun pitäisi iloita, kun sain nähdä\näitini, itkeä, kun hän on noin viheliäiseen tilaan joutunut, mutta en\nvoi tehdä kumpaakaan. Minulla lienee sangen kova sydän. Oikein hävettää\nkylmäkiskoisuuteni.\n\nTeresalla oli vastaus valmiina; hän olisi osannut asian selittää, mutta\nnyt näki hän hyväksi olla vaiti ja varuillaan. Aavistiko hän ehkä, mikä\nhenkilö naamarin alla piili? Aivan niin, mutta hän ei heti naamaria\ntemmannut kasvoilta, vaan tuumi aikaa voittaen voivansa vetää sarvet\nesiin kuoresta ja paljastaa rouvan vehkeet. Siksipä oli Teresa\nuskovinansa hänen puheensa, mutta seurasi varjon lailla jokaista hänen\nliikettänsä.\n\nKun kamari oli saatu valmiiksi, tarttui Teresa lempeästi Fannyn käteen\nsanoen:\n\n-- Fanny, ole ystävällinen, hellä äidillesi. Älä karta häntä, vaan\nkoeta täyttää hänen toiveensa! Hän näkyy sinusta paljon pitävän. Eikä\nhäntä saa siitä estää. Rakasta sinäkin äitiäsi. Mutta yhtä pyydän\nsinulta. Älä puhu hänelle mitään miehelään menostasi. Pidä se salassa\njonkun aikaa -- minun mielikseni!\n\nFanny lupasi olla vaiti. Luuli ymmärtävänsä Teresan tarkoituksen. Äidin\ntulon selitti hän itsekseen näin:\n\nEpäilemättä äiti on jo aikoja sitten kyllästynyt elämään sisarten\nparissa ja on vain odottanut tilaisuutta päästäksensä heistä. Saatuansa\njostakin tietää minun joutuvan rikkaisiin naimisiin, on hän tullut\nluokseni toivossa, että minä elättäisin hänet. Itsekkyyttä. --\nTämmöiset ajatukset eivät olleet omiansa herättämään uuteen eloon\nsammunutta äidinrakkautta.\n\nMitä sitten, jos hän vielä olisi tietänyt, mitä Teresa tiesi?\n\nMutta Fannyn täytyi kohdella hellästi äitiänsä, ettei tämä epäilisi\nTeresan tahtovan vieroittaa lasta äidistänsä. Sitä ei Teresa ollut\ntehnytkään. Tosin ei rouva Mayerin nimeä oltu vuosikausiin heidän\nkesken mainittu, mutta eipä kukaan ollut voinut panetellakaan häntä\ntytölle.\n\nMäärättynä päivänä lähetti ukko Kárpáthi (naimapuuhissa olevaa ylkää\ntosin ei saisi ukoksi sanoa) Paavon Boltayn luo. Suureksi iloksensa sai\nhän kuulla vastauksen, että hän itse tulkoon sormusta noutamaan. Hän\nlähtikin milt'ei lennossa. Tosin on liikaa näin sanoa, mutta riensipä\nukko, minkä jalat jaksoivat. Kadulla vastaantulijat ihmettelivät, mikä\nukkoon nyt oli mennyt, sillä kasvoistakin näkyi, että hän oli suuresti\niloissaan. Jos köyhä mies olisi tuollaista vauhtia rientänyt pitkin\nkatua, niin olisi saattanut arvata hänen saaneen viidennen voiton\narpajaisissa. Mutta mitä oli Nabob mahtanut voittaa, hän joka olisi\nsaattanut ostaa koko Pressburgin kaupungin kaluineen kamsuineen?\n\nSaavuttuansa Boltay-mestarin luo syleili Kárpáthi häntä useat kerrat.\nHän tahtoi heti saada nähdä morsiantansa. Tietäen, että ihmeen ihana\ntyttö on valmis tulemaan hänelle vaimoksi, oli hän todella Fannyyn\nrakastunut. Boltayn täytyi huomauttaa hänelle, että on muutamia lain\nmääräämiä valmistavia seikkoja huomioonotettava, ennenkuin heistä\naviopari tulee. Että ylimys, joka kuului lainlaatijoihin, unohti nämä,\nosoitti selvästi hänen olevan suuresti ihastuneen morsiameensa; mutta\ntoisaalta se, että nuo seikat johtuivat Boltayn mieleen, osoitti, että\nBoltayn ihastus oli paljoa pienempi.\n\nSentähden pyysikin Kárpáthi häntä pitämään salassa koko asian, tähän\nhänellä oli muka erityiset syyt.\n\nBoltay lupasi olla vaiti. Vasta ylimyksen mentyä muistui hänen\nmieleensä, että Teresa ja Fanny myöskin olivat pyytäneet hänen pitämään\nasiaa salassa. Havaintonsa hän kertoi Teresalle.\n\nTämä seikka vain vahvisti Teresan luuloa. Kun kumpikin tahtoo pitää\nnaimista salassa aina vihkimispäivään saakka, niin ei rouva Mayer siitä\nsaata mitään tietää, -- hänellä on siis toiset syyt tänne tuloonsa.\nVarmaa näet on, ettei hän ole syyttä tullut.\n\nHäävalmistukset tapahtuivat ulkona kaupungissa. Perhe kokoontui sangen\nharvoin yhteen, joten ei ollut tilaisuutta urkkia toistensa\nsalaisuuksia.\n\nLuonnollista oli, että Teresan ja Fannyn väli kävi päivä päivältä\nkylmemmäksi. Teresa tiesi, että tyttö oli miljoonamiehen morsiamena,\ntaitamatta kumminkaan onnestansa iloita. Fanny taasen häpesi\nelää tuttavan kannalla tädin ja kasvatusisän kanssa. Mitä he\najattelisivatkaan? Luulisivat hänen vain teeskentelevän. Mitä onkaan\nsen ystävällisyys, joka alttarin edessä saattaa luvata rakastavansa\nmiestä, jota hän ei rakasta? Ei muuta kuin valetta, teeskentelyä.\n\nSenpätähden vallitsi talossa alakuloisuus, ikäänkuin jokainen olisi\npelännyt toinen toistansa. Usein ei kukaan virkkanut päivällispöydässä\nsanaakaan, vaan kaikki olivat vaiti.\n\nRouva Mayer suvaitsi tarkimmin panna merkille tämän alakuloisuuden.\nTyttö ei ole onnellinen, ajatteli hän. Fannyä kohdellaan liian\nankarasti. Teresa ei luota häneen. Tytön on ikävä ja hän tuntee\nolevansa onneton tässä silmiin korviin asti ulottuvassa maalaisonnessa.\nPäiväkausiin ei hän saa nähdä vertaistansa nuorta miestä, ja silloinhan\novat sydämen halut suurimmat. Hm! Syntyy tästä jotakin.\n\nRouva Mayer pysyi kumminkin yhtä alhaisena kuin ennenkin, niin että\nhänestä täytyi aina pitää vaaria. Milloin tavattiin hänet\nkeittiötoimissa, milloin taasen pesuakkojen kanssa pyykillä, milloin\nlattiaa lakaisemassa. Päivälliselle täytyi hänet väkisin taluttaa,\nlautaselle ruokaa panna, kun muuten ei tahtonut syödä.\n\nNäillä kujeillansa sai hän Fannyn surkuttelemaan äitiänsä, jonkatähden\nFanny usein puheli äitinsä kanssa ja soitteli hänelle pianoa.\n\nFanny alkoi luulla äiti paran todellakin kokevan tehdä hänelle\nmieliksi. Itsekkyyttä tosin, mutta surkuteltavaa itsekkyyttä. Kun tyttö\nvain katsahti häneen, niin äiti heti kysymään, mitä hän toivoi. Kun\npiiat vitkastelivat, riensi hän täyttämään tyttärensä tahdon. Kerran\nsai hän käsiinsä Fannyn rukouskirjan, ja kun Fanny sai sen takaisin,\noli lehden kulma taitettu siinä kohdin, missä vanhemmat rukoilevat\nlastensa puolesta, sekä koko sivu kosteana. Kyyneliä ne olivat\nvarmaankin olleet olevinansa.\n\nVälistä huokasi hän syvään Fannyn kuullen, ja kun tämä kysyi, miksi hän\nhuokasi, vastasi äiti vain, että hänellä siihen oli kyllin syytä.\n\nEräänä päivänä matkusti Teresa Pressburgiin morsiuspuvun tähden, ja kun\nse ei ollut vielä valmis, jäi hän kaupunkiin yöksi, lähettäen kodin\nvartijaksi sijaansa Boltayn.\n\nTähän saakka ei Fanny vielä ollut maannut yksin, vaan oli täti aina\nollut viereisessä kamarissa, ja ovi oli välillä auki. Myrskyisinä öinä,\nkun sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli jyskytteli ovia, kun koirat\nhaukkuivat porstuan alla, oli Fannystä sangen rauhoittavaa tietää, että\nlikellä oli ihminen, joka lähinnä Jumalaa uskollisesti häntä vartioi.\n\nTämä yö oli myöskin sangen myrskyinen, satoi ankarasti, tuuli vinkui ja\nkoirat haukkuivat. Fanny pyysi äitiänsä makaamaan hänen kanssansa.\n\nTarkkanäköisempi huomioidentekijä olisi saattanut havaita rouva Mayerin\nkatseessa vaarallisen ilon vilahduksen, kun hän sai tämän kuulla. Heti\noli kuitenkin tuo ilon ilmaus kätketty, pois pyyhitty. Äiti vain\nriemuitsi, kun sai olla yön yhdessä tyttärensä kanssa.\n\nNaiset eivät tavallisesti toistensa nähden ole liioin varovaisia\nyöpuvun suhteen. Lapsellisesti ajattelematon kun oli, riisui Fanny\näidin nähden yltään kaikki vaatteet, joita ei maatessa tarvita,\najattelematta, että paljas paita antaa ilmi hänen vartalonsa ihanuuden.\nEihän sitä näe muu kuin nainen, -- vaimo, joka on hänen oma äitinsä.\nMiksi hän rupeaisikaan itseänsä peittelemään, olemaan varuillansa?\nOikeastaan ei hän mitään ajatellutkaan istuessaan sängyn laidalle, ja\npäästäessään palmikkonsa irti. Irtonaiset hiukset, mustat kuin sametti,\nlevisivät taikaharson lailla valkoisille, ihanille hartioille, muutamat\nsuortuvat kiertyivät aina polviin asti.\n\nRouva Mayer katseli tytärtään luomatta silmiänsä hänestä. Hän makasi\njo, mutta nousi istualleen nähdäksensä paremmin, miten tytär palmikoi\npitkiä silkkisuortuviansa peiliin katsomatta, ollenkaan niitä\nihailematta; kun tyttö sattumalta katsahti vastapäätä olevaan peiliin,\nkäänsi hän heti päänsä pois, ettei näkisi itseänsä näin paitasillaan.\n\nRouva Mayer katseli taukoamatta tytärtänsä. Näytti ihailevan,\nihmettelevän häntä.\n\nTodellakaan ei ole asiantuntevien arvostelun mukaan tuosta ihanuudesta\nkuusikymmentä tuhatta floriinia liian paljon...\n\n-- Oh, kuinka kaunis sinä olet, Fanny! -- kuiskasi vihdoin äiti\nimarrellen.\n\nFannyä vapisutti. Pelästyneenä vilkaisi hän ympärilleen, ikäänkuin\nepätietoisena, mistä nuo sanat oikeastaan tulivat. Hänen katseensa\nkohtasi äidin katseen. Äkkiä pujahti tyttö vuoteeseensa, jättäen\nhiukset puoliksi palmikoimatta, veti peitteen yllensä ja sammutti\nkynttilän sekä ummisti silmänsä.\n\nVähitellen uskalsi hän avata ne taas, ikäänkuin peläten tuon tutkivan\nkatseen vielä pimeässäkin häntä tarkastavan. Vielä nytkin hän oli\nkuulevinänsä: \"kuinka kaunis sinä olet, Fanny!\"... Tämä oli parittajan\nkuiskaus.\n\nVapisten odotti Fanny, puhuisiko tuo nainen vielä jotakin.\n\nPuhuu kyllä...\n\nYöllä pimeässä, kun kynttilät ovat sammutetut, ovat akat innokkaimmat\njuttelemaan, etenkin kun tapaavat jonkun, joka ei heti nuku, vaan\nkuuntelee kärsivällisesti heidän puhettansa; ja silloin he enimmän\nhöystävät ihmettelevillä, kauhua, ihastusta ilmaisevilla huutosanoilla\njuttujensa tulvaa. Silloin on sopivin aika kertoa vanhoja, kymmenen,\nkaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita, alkaa syntymä- ja\nristimäpäivästä, kertoa miehelään menosta, kuolemantapauksista, siksi\nkunnes kuulijan kuorsaukset tekevät tarinoista lopun.\n\nRouva Mayerilla oli paljon tyttärellensä puhumista. Eikä hän koskaan\nvoinut toivoa saavansa siihen parempaa tilaisuutta kuin nyt, kun\nkumpikin makasi vuoteellaan. Ei kukaan häiritse puhetta, eikä Fanny voi\nmitenkään mennä pakoon, vaan äiti saa mielensä mukaan vaihtaa jutun\naihetta, eikä pimeässä voi huomata, punastuuko tytär.\n\n-- Voi, tytär kulta, rakas tyttöseni, näin alkoi rouva Mayer, -- en\nolisi uskonutkaan, että vielä koitti se onnen päivä, jolloin saan maata\nsinun kanssasi samassa huoneessa. Usein olen toivonut itsekseni, ettei\nminulla olisi ollut muita lapsia kuin sinä, taikka että Jumala olisi\nmuut korjannut minulta, mutta sinä yksin olisit jäänyt eloon, silloin\nen olisi tällaisia aikoja nähnyt. Niitä kauheita aikoja! Neljä on\nhulttiota tytärtä, toinen toistaan mielettömämpiä, sillä jos he\nolisivat olleet järki-ihmisiä, niin eivät olisi siten menetelleet kuin\nnyt ovat tehneet. Kukin oli jo säädyllisessä liitossa, johon olisi\npitänyt tyytyä, mutta ei, tyttäret tahtoivat kuulua koko maailmalle.\nSaavat nähdä, mitä se heitä hyödyttää.\n\n... Tämä oli ensimmäinen hyökkäys. Äiti moitti säädyttömän elämän\nalinta astetta, jotta vain vähän sitä paremman elämän laatu esiintyisi\nsiivommassa valossa. Senpä tähden hän soimasi niitä, jotka olivat\nruvenneet koko maailman lemmikeiksi, kun eivät ymmärtäneet pysyä\nsäädyllisissä liitoissa.\n\nTällaisella liitolla tarkoitetaan hienon maailman piirissä sitä, että\nnaisella on vain yksi rakastaja, joka sopivalla tavalla pitää huolta\nhänen toimeentulostansa.\n\nFanny ei vastannut sanaakaan. Rouva Mayer keskeytti hyökkäyksensä,\nhaukotteli ja alkoi puhua toisista asioista.\n\n-- Sinä olet todellakin onnellinen tässä talossa. Näen, että kaikki\nsinua rakastavat, vaikka he tosin ovat hieman ankaria, mutta kunnon\nihmisiä, kunnon ihmisiä kuitenkin. Olipa sinulle suuri onni, kun\njouduit tänne. Saat kaikki, mitä vain tahdot ja tarvitset. Voit olla\nrauhassa, niinkauan kuin Boltay elää. Jumala hänelle pitkän iän\nsuokoon! Mutta kovin pelkään, että hän kuolee äkkiä, sillä hänellä on\nliian paksu veri. Hänen isänsäkin kuoli halvaukseen sekä molemmat\nveljensä juuri hänen iässänsä. Vaikka tiedänhän, ettei hän sinua\njättäisi köyhyyteen, vaan pitäisi sinusta huolta, ellei hänellä olisi\nveljenpoikaa, joka on asianajaja, ja jonka hän aikoo tehdä ainoaksi\nperilliseksensä. Aivan luonnollista! Suku tulee sukuun, ja kukin katsoo\nomaistensa parasta.\n\nTämä oli toinen hyökkäys. Antaa tytön hämmästyä ajatellessaan, mitä\nhänestä tulee, kun Boltay kuolee. Tämän eläessä ehtii kallis nuoruus\nmennä hukkaan, ja sitten on myöhäistä huokailla. Parempi nuoruus\naikanansa -- myydä!\n\nSitä kauheampi Fannyn tila, kun hän ymmärsi äidin puheen, tiesi, mitä\nhän tarkoitti ja mihin johtopäätökseen hän tahtoi tulla. Pimeässäkin\noli hän näkevinään äidin kavalat kasvot ja viekkaan ilmeen. Hän ummisti\nsilmänsä, tukki korvansa, jottei kuulisi eikä näkisi. Mutta kumminkin\nhän kuuli.\n\n-- Hjaa -- ah! -- huokaili rouva Mayer, ikäänkuin antaaksensa tietää,\nettä hän aikoo jatkaa puhettansa.\n\n-- Joko nukut, Fanny?\n\n-- En, vastasi tytär. Hän ei voinut olla niin viekas, että olisi ollut\nvastaamatta. Rouva Mayer olisi siinä tapauksessa luullut hänen\nnukkuneen ja herennyt puhumasta.\n\n-- Oletko minulle suuttunut, kun juttelen? Sano, etkö pidä minusta?\n\nFanny karaisi mieltänsä ja vastasi tuskin kuuluvasti:\n\n-- Puhukaa vain!\n\n-- En tahtonut sinua enää tunteakaan, kun sinut ensin näin. Jos olisin\nsinut kadulla tavannut, niin olisin varmaan mennyt puhuttelematta\nohitsesi. Sinä olitkin pieni lapsi, kun jouduit minun luotani.\nMiks'eivät tytöt pysy aina niin pieninä.\n\nTämä yksinkertainen ja usein kuultu toivomus pääsee äitien suusta\ntavallisesti silloin, kun he alkavat pitää huolta täysikasvaneitten\ntytärtensä tulevaisuudesta.\n\n-- Niin! -- miksi saavatkaan köyhät ihmiset tyttäriä tähän maailman\naikaan? Joka kerta kun köyhälle ihmiselle syntyy tyttölapsi, pitäisi\nhänen surra, ei iloita. Mitä heistä tulee; kuka heistä huolii? Meidän\naikoinamme ei kenenkään tee mieli naida. Elanto tulee päivä päivältä\nkalliimmaksi, ansiot niukemmiksi. Ja jos yksi ja toinen meneekin\nmiehelään, niin mitä hän sillä voittaa? Saa juopon, huonon miehen, koko\nelämä tulee kurjaksi; toinen huoli toisensa perästä; saa tehdä työtä\nkuin orja, lapsia tulee yhä lisää, ja kun vaimo vanhenee, joutuu hän\nmaantielle. Äidit tekisivät paljoa paremmin, kun he heti tyttölapsen\nsyntyessä rupeaisivat suremaan.\n\nHän kertoi tyttärellensä avioelämän varjopuolista. Tytär tiesi hyvin,\nmiksi äiti näitä puhui, sillä noista sanoista: \"kuinka kaunis sinä\nolet\", selvisi hänelle koko salaisuus. Hän arvasi asian, jota ei Teresa\ntohtinut hänelle sanoa, nimittäin että äiti oli tullut johdattamaan\ntytärtänsä kiusaukseen.\n\n-- Onko sinulla vilu, Fanny?\n\n-- Ei, vastasi tämä, vetäytyen peiton alle.\n\n-- Minusta tuntuu, kuin kuulisin sinun värisevän. -- Tunsithan Teresa\nHalm'in?\n\n-- Tunsin, vastasi Fanny hiljaa, odottaen, minkä käänteen, minkä\nhyökkäyksen äiti nyt tekee.\n\n-- Sepä oli ylpeä tyttö! Tiedäthän sen itsekin, he kun asuivat\nnaapurissa, kuinka ylpeitä he kaikki olivat. Eivät meidän kanssamme\nsanaa vaihtaneet. Kun sitten onnettomuus kohtasi vanhempaa sisartasi,\neivät he olleet enää näkevinänsäkään meitä, eivät edes antaneet\ntytärtensä puhutella sinua. Ja tiedätkö, miten nyt on heidän tyttösensä\nkäynyt? Eräs rikas tilanhaltija rakastui häneen, ja he pakenivat\nyhdessä. Vanhemmat ensin kirosivat heidät. Mutta kun tilanhaltija osti\ntytölle kelpo maatilan, niin leppyivät he ja asuvat nyt kaikki hänen\nluonansa, nuo ylpeät, jotka ovat niin herkät muita tuomitsemaan. Nyt\nsanovat he, ettei se niinkään vaarallista ole, sillä tytär on\nonnellisempi kuin mikä rouva hyvänsä, ja mies on uskollisempi hänelle\nkuin moni puoliso vaimollensa, täyttää kaikki tytön toiveet ja hankkii\nhänelle mitä parasta, kauneinta löytyy. Palkolliset kutsuvat häntä\narmolliseksi rouvaksi, ja hän on tervetullut mihin seuraan tahansa. Ei\nkukaan kysy ken ja mikä hän on. Kävelyllä he kulkevat käsitysten, ja\nkaikki tuttavat heitä tervehtivät. Nyt onkin noilla kopeilla\nHalmilaisilla toinen ääni kellossa, heillä, jotka ennen tuomitsivat\ntoisten lapsia. Kun kaikki eivät kumminkaan hyväksy tyttären asemaa,\nniin vakuuttavat he, että mies ennen pitkää nai Teresan. Odottaa muka\nvain, kunnes äiti kuolee ja hän on saanut setänsä leppymään. Ihmiset\nuskovat ja elävät hyvinä ystävinä. Semmoinen on tämän maailman elämä.\n\nRouva Mayer vaikeni hetkiseksi, antaakseen Fannylle aikaa miettiä, mitä\nhän puhui.\n\nTyttö alkoi heti äidin vaiettua vaistomaisesti itsekseen rukoilla\nHerran rukousta. Kädet oli hän jo ennen laskenut ristiin värisevälle\nrinnallensa. Kiireesti luki hän rukouksen ja oli iloissaan, kun pääsi\nloppuun, ennenkuin äiti ehti keskeyttää.\n\nTuokion kuluttua jatkoi rouva Mayer taas puhettansa.\n\n-- Semmoinen on tämä maailma. Jos tyttö olisi joutunut kunniallisiin\nnaimisiin, niin ei koirakaan olisi häntä haukkunut. Nyt hänestä puhuu\nkoko maailma, ja kaikki häntä kadehtivat. Syystä kadehtivatkin. Hän\nvain nauraa heille kartanossansa. Panetelkoot vain, hupsut! Ei se häntä\nhaittaa. Parempi näin olikin tyttöparalle. Jos hän sen sijaan olisi\nmennyt porvarille, kuten vanhemmat vaativat, niin olisi hänellä nyt\nviheliäinen olo. Mies otti sitten, näet, toisen tytön, ja kolme vuotta\nyhdessä oltuansa puuhaavat he jo avioeroa. Jollei heillä olisi kolme\nlasta, niin olisivat he jo aikoja sitten eronneet. Mies juo, lyö\nkorttia, tuhlaa rahansa ja pieksee joka päivä vaimoansa. Jos Teresa\nolisi hänelle mennyt, niin olisi hänellä ollut sama onnettomuus\ntiedossa. Useinhan vanhemmat laittavat lapsillensa hyvää, joka muuttuu\npahaksi; usein taasen luulevat suuren onnettomuuden tapahtuneen\nlapsille, mutta heitä kohtaakin mitä suurin onni. Onko sinun vilu,\nFanny?\n\n-- Ei, ei, kuiskasi tyttö aivan kuin kuumeesta vapisten.\n\n-- Onhan sinun vilu; kuulen, kuinka hampaasi kalisevat. Odotas, minä\ntuon enemmän peittoa. Tai hieronko jalkojasi?\n\n-- Älkää! Minun ei ole vilu, änkkäsi Fanny. Häntä kauhisti ajatus, että\näiti tällä hetkellä saattaisi koskettaa häntä.\n\nRouva Mayer tyyntyi tyttären vakuutuksesta. Hän oli hyvän aikaa vaiti.\nFanny luuli hänen jo nukkuvan.\n\n-- Kuules, Fanny, sanoi hän äkkiä, joko nukut?\n\n-- En, vastasi tytär. Oli utelias saamaan tietää, mitä nyt rupee\nkuulumaan. Ihminen on usein uhkarohkeasti utelias; hän tietää, että\nhäntä kauhistaa uutinen, mutta kumminkin tahtoo sen kuulla.\n\n-- En tiedä, mikä vaivaa, puheli rouva Mayer, en saa unta silmiini, en\nrahtuakaan. Ehkä olen tottumaton huoneeseen. Kun ei vain kävisi samoin\nkuin eräälle herrasmiehelle, joka makasi yksin oudossa paikassa, missä\nikkunaluukut olivat suljetut; kun hän aamuyöstä, näet, meni katsomaan,\njoko kajastaa, niin joutui hän kellokaappiin ja arveli koko maailman\nolevan mustan ja kummallisen.\n\nRouva Mayer nauroi makeasti pimeässä tälle eräästä kalenterista\nlöytämällensä tarinalle. Fannyä lohdutti se, ettei tätä juttua ainakaan\noltu hänen varallensa aiottu.\n\nTäytyi laskea väliin joku pieni tarinakin, jottei puheen tarkoitus\nolisi niin silmiinpistävä.\n\nTuli taasen pieni seisaus. Rouva Mayer alkoi huokailla, ikäänkuin\nunisena ja parempiin ajatuksiin vaipuneena. Mutta pian puuttui hän taas\npuheeseen.\n\n-- Kuules, Fanny! Osaatko vielä koruompelua? (Nyt tulee jo viatonta\npuhetta).\n\n-- Tuli asia mieleeni, kun viimeinen koruompelusi vielä on kotona,\ntiedäthän, tuo tyyny, jossa on kaksi suutelevaa kyyhkystä. Siellä se\nvieläkin on muotokuvasi alla, jonka nuori maalari teki. Oi, hänestä on\ntullut kuuluisa maalari. Hän on maalannut muotokuviasi ainakin\nkolmesataa ja lähettänyt niitä näyttelyihin. Korkeat herrat ovat niitä\nkilvan ostelleet suurista summista. Oikeastaan on hän siten onnensa\nperustanut, sillä siitä asti on hänen nimensä tunnettu jokaisessa\nylhäisessä piirissä. Sen teki vain yksi kuva.\n\nVai niin! Nyt tultiin turhuuden portille.\n\n-- Uskomattomalta kuuluu, jatkoi rouva Mayer, mutta eräs herra, sangen\nsuuri herra mieltyi niin tuohon kuvaan, jonka hän oli ulkomailla\nnähnyt, että suoraa päätä tuli sen tähden tänne Pressburgiin, otti\nselon, missä itse tyttö asui, jonka kuva se oli, ja tuli meille.\nOlisitpa nähnyt, miten suruissaan mies oli saatuansa tietää, ettet sinä\nenää meillä asunut. Aikoi ampua päänsä puhki. Mutta sittemmin onnistui\nhänen saada kuulla, missä asuit. Hän on nähnyt sinut, ja asia on siitä\ntullut vain pahemmaksi. Joka päivä tulee hän meille, istuu sohvalle,\nmissä koruompelusi on, ja katselee tuntikausia kuvaasi. Sisaresi ovat\nhänelle suutuksissaan, kun hän ei ole heitä näkevinänsäkään, mutta minä\npidän hänestä senkin vuoksi, että usein olen häneltä saanut kuulla\nsinun voinnistasi. Kaikkialla on hän seurannut sinua, joten olen saanut\nainakin tietää, oletko ollut terve vai sairas. Oi, tuo mies rakastaa\nsinua milt'ei mielettömästi.\n\nJoko ollaan näin pitkällä?\n\nKyynäspäähänsä nojautuen kuunteli Fanny äidin puhetta uteliaana, kuten\nDamiens, joka katseli haavojansa, joihin palavaa öljyä vuodatettiin.\n\n-- Kaikkia hulluuksia tuo herra on meillä tehnyt, jatkoi rouva Mayer\ntyynyjänsä muutellen ja sovitellen. Ei tiedä, pitäisikö nauraa vai\nihmetellä? Jok'ikinen päivä tuli hän meille ja sanoi lukemattomat\nkerrat, että jos sinä olisit ollut siellä, olisi hän heti paikalla\nottanut sinut vaimokseen. Menkää tiehenne, sanoin minä. Kuka moisia\npuheita uskoisi? Eihän herrojen ole tapa naida köyhän miehen tytärtä.\nNiin kai: naida ensin ja sitten hylätä. Ole varuillasi, tyttöseni; kun\nsuuri herra lupaa naida, niin hän vain aikoo narrata.\n\nTämän hurskaan neuvon lausuttuansa levähti rouva Mayer. Fannyllä oli\naikaa täten täydentää äidin neuvoa:\n\n\"Mutta jos hän ei lupaa naida, vaan antaa rahoja, niin tekee hän\njärkevästi; ota hänet! Vain ylioppilasten ja neljännes-aatelispoikain\ntapana on vietellä tyttöjä naimalupauksilla ja lemmenvaloilla. Karta\nheitä! Todellinen kavaljeeri kysyy heti: 'paljonko maksaa?' Kuule\nhäntä!\"\n\nHyi! Hyi! Häpeätä, riettautta!... Tämmöistä on elämä...\n\nLieneekö se sentään aivan semmoista? Vait. Kuuntele, tyttö, mitä äitisi\nvielä puhuu! Älkää tukkiko korvianne, te hienotunteiset, ylhäiset\nnaiset, jalompien piirien hyvin vartioidut kukat! Teihin ei tästä\nmitään tartu, sillä puhun vain köyhien naisten kurjuudesta. Mutta te\nsaatte tietää, mihin katoavat sen rakkauden kirkkaimmat säteet, josta\nteidän osallenne jää vain iltaruskon puna!\n\nKauhistuen odotti Fanny, mitä äiti vielä puhuisi. Onko hänellä kyllin\nrohkeutta suorittaa kauheata tehtäväänsä loppuun asti, hiipiä\nonnettomuuden naamarilla peitettynä rauhalliseen, rehelliseen\nperheeseen, joka säälien antaa anteeksi, varastamaan sen kalleinta\naarretta, kunniaa, siveyttä, immen puhtautta, oman tyttärensä siveyttä,\nviattomuutta, jota vierasten ihmisten on täytynyt suojella!\n\nOi! Perkele on mustempi kuin luullaankaan!\n\n-- En kuitenkaan ottanut korviini hänen sanojansa. Vaikka hän olisikin\npuhunut totta, niin ei se kumminkaan olisi mitään auttanut. Alhaisesta\nsäädystä syntyneitä naisia ylenkatsotaan ylhäisissä piireissä, sitä\nvastoin kuin Teresa Halmin tapaiset saavat elää rauhassa.\n\n(Aivan niin! Teresa Halmin tapaisia ylenkatsotaan, heistä ei puhuta.)\n\nMitä vielä?\n\n-- En enää tiennyt, mitä tehdä: karttaako vaiko sääliä tuota miestä?\nSilloin katosit sinä yht'äkkiä kaupungista. Hän joutui aivan\nepätoivoon, luuli sinun joutuneen naimisiin. Tuli luokseni melkein\nmielipuolena. Kysyi, minne olit joutunut? En tiedä, vastasin, minulta\nhänet on jo aikoja sitten riistetty. On saattanut joutua mieheläänkin.\nNytpä mies kalpeni ja heittäytyi -- ihan samalle sohvalle, missä on\nompeluksesi, nuo kaksi suutelevaa kyyhkystä, näetsen. Minun tuli\nraukkaa surku, sillä hän oli ihmeen pulska poika. En ole sievempää\nmiestä eläissäni nähnyt! Kasvot hienot ja vaaleat, kädet pehmeät kuin\nsametti, ihana suu ja uljas vartalo!... Sanoin, miks'ei rientänyt\nkosimaan, jos hänellä oli vakavat aikeet. Hän sanoi vain odottavansa,\nkunnes hänen setänsä kuolee, joka vastustaa tätä naimispuuhaa. Vai\nniin, sanoin, mutta tyttö ei voi odottaa setänne kuolemaa, sillä hän\nvanhenee sill'aikaa eikä aina voi tyttönä pysyä. Hän sanoi aikovansa\nsalassa mennä kanssasi kihloihin. Siihen ei ole uskomista, hyvä herra,\nvastasin minä; tähän maailman aikaan ei voi miehiin luottaa. Te\nsaattaisitte tehdä tytön onnettomaksi ja pitäisitte ainiaaksi\nkihlauksen salassa. Tähän vastasi hän: no hyvä; jollen luota hänen\nlupaukseensa, kunniasanaansa, niin on hän valmis antamaan käteeni\nkuusikymmentä tuhatta floriinia puhdasta rahaa, jonka saisimme pitää,\njos hän olisi kurja sanansasyöjä ja hylkäisi joskus sinut.\nKuusikymmentä tuhatta florinia on suuri summa, jota ei kukaan ilman\nmuuta tyhjään heitä. Ei kukaan ole niin hullu, että sanansa syöden\nmenettäisi kuuttakymmentä tuhatta floriinia, etenkin kun on antanut\nlupauksensa niin kauniille tytölle, kuin on oma Fannyni...\n\n-- Hyvää yötä, minun tulee uni, virkkoi Fanny vaipuen levolle. Hyvän\naikaa hän vielä kuitenkin käänteli itseään sängyssä, taistellen kauhua,\nvihaa ja inhoa vastaan. Vasta aamun koittaessa sai hän unta väsyneisiin\nsilmiinsä.\n\nPäivä paistoi jo ikkunasta sisään, kun Fanny heräsi.\n\nHän oli nähnyt kummallisia unia, ja vielä herätessäänkin liikkui\nmonenlaisia asioita hänen mielessään, sekä todellisia että kuviteltuja.\n\nIhminen usein pelkää, vapisee yöllä, mutta aamulla herätessänsä on hän\naivan kuin tottunut asioihin, joita hän yöllä pelkäsi.\n\nTaikka kun päivällä on ollut vaipuneena mietteisiin, tuskallisiin\najatuksiin, niin tulevat samat seikat unessa esiin, ja usein on\nmielikuvitus niin suuri, että unessa tulee hyviä mielijohteitakin.\nUnennäkijä silloin näkee tulevaisuuteen. Sentähden sanotaankin unen\ntietävän jotakin. Ja kun heräämme aamulla, niin ovat meidän mielestämme\nyölliset haaveet ja ajatukset niin kaukana, kuin olisivat ne jo vuosia\nsitten mielessämme olleet.\n\nFanny huomasi äidin jo varemmin nousseen ylös ja menneen pois hänen\nvielä nukkuessansa. Hyvillä mielin nousi hänkin ylös, puki yllensä ja\nsuki pikaisesti hiuksensa.\n\nEine oli jo valmiina häntä odottamassa. Rouva Mayer keitti kyökissä\nkahvia ja leikkasi vehnästä: ei antanut palvelijattarien laittaa\neinettä, sillä ansaitsihan hänen kultatyttösensä muka, että äiti vähän\nhänen hyväksensä askaroi.\n\nBoltay-mestari ei oikein ollut tottunut tuohon vieraan maan hedelmistä\nlaitettuun mustaan liemeen, vaan söi aamulla varhain viidenkymmenen\nvuotisen tapansa mukaan aimo palan savustettua ja pippuroitua silavaa\nja ryyppäsi päälle pikarillisen paloviinaa, ennenkuin meni toimiinsa.\n\nFanny ja hänen äitinsä jäivät siis kahdenkesken kahvia juomaan. Boltay\nei siinä mitään vartioimisen syytä nähnyt; antaa eukon valitella\nvaivojansa! Fannyllä ei kumminkaan ole mitään valittamista, ei ainakaan\nholhoojiensa suhteen.\n\nFanny toivotti äidille hyvää huomenta suudellen hänen kättänsä, mihin\ntämä vastasi samalla tapaa suutelemalla tyttärensä kättä.\n\n-- Tuota kaunista, ihanaa kätöstä. Tyttöseni, ainokaiseni! Oi, kuinka\nolen onnellinen, saadessani elää sinun kanssasi. Salli minun laittaa\nkahvisi. Tiedänhän, miten sinä sitä tahdot. Paljon kermaa ja vähän\nsokeria. Kas noin! En ole, näetkös, vielä mitään unohtanut.\n\nEukko oli sangen puhelias, vaikkei hän ennen, Teresan läsnäollessa,\nollut liioin monta sanaa tyttärensä kanssa vaihtanut; Teresan tutkivat\nsilmäykset olivat estäneet häntä. Nyt oli hän niistä vapaa.\n\nFanny katsahti kahvia juodessaan vähän väliä äitiinsä, joka taukoamatta\nylisteli häntä, kiitti kauniiksi, hyväksi, enkeliksi, ja tahtoi että\nhän söisi kaikki vehnäset.\n\n-- Äiti -- alkoi tytär tarttuen eukon käteen -- hän ei sitä enää\npelännyt -- kuka on tuo herra, joka on kysellyt minua.\n\nRouva Mayerin silmät alkoivat kavalasti kiilua. Otus on paulaan\nmenossa!\n\nMutta jos hän olisi tarkemmin katsonut tyttärensä kasvoihin, niin olisi\nhän saattanut havaita, ettei Fanny edes punastunut näin kysyessään,\nvaan pysyi kalpeana, kylmänä.\n\nVaanien katseli äiti ensin ympärillensä, oliko ketään muita kuulemassa.\nSitten kuiskasi hän tyttärensä korvaan:\n\n\"Abellino Kárpáthi.\"\n\n-- Vai niin? Hänkö? -- vastasi Fanny sangen omituinen hymy huulilla.\n\n-- Tunnetko ehkä hänet?\n\n-- Olen hänet kerran kaukaa nähnyt\n\n-- Kaunis mies, hieno, miellyttävä; en ole eläissäni nähnyt niin\nmiehukasta vartta.\n\nFanny kokoili hyppysillään leivän muruja pöytäliinalta ja leikki\nlusikalla.\n\n-- Eikös, äiti, kuusikymmentä tuhatta floriinia ole suuri summa?\n\n(Otus on paulassa; pian, pian!)\n\n-- Sangen suuri summa, tyttöseni, siitä tulee laillista korkoakin\nkolmetuhatta ja kuusisataa floriinia. Kauan saapi köyhä mies maata\ntonkia, ennenkuin saa niin suuren summan kokoon.\n\n-- Sanokaas äiti, oliko isällä niin suuria tuloja?\n\n-- Mitä vielä, tyttöseni. Korkeintaan nousivat hänen tulonsa\nyhdeksäänsataan. Tämä on neljä kertaa enemmän. Niin juuri, neljä kertaa\nyhdeksän on kolmekymmentä kuusi.\n\n-- Mutta sanoiko Abellino oikein todella aikovansa minut naida?\n\n-- Sanojensa totuudesta antaa hän vakuutuksen milloin tahansa.\n\nFanny näytti asiata miettivän.\n\n-- Jos hän päättää, on se siis hänen oma vahinkonsa. Kuusikymmentä\ntuhatta floriinia jää kumminkin meidän käsiimme.\n\n\"Mikä mielevä tyttö! Ei ole niin liehakko kuin sisarensa. Ei anna niin\nhelposti itseänsä narrata. Sepä vasta on oikein minun lapseni.\" Näin\najatteli rouva Mayer iloissaan käsiänsä hykertäen.\n\nSilloin seppä takoo, kun rauta on kuuma.\n\n-- Niin, tyttöseni, nuo haaveilut ovat tosin hyviä, mutta pian niistä\nnälkä tulee. Herrat runoniekat kirjoittavat ihanteista, mutta etsivät\nkuitenkin rahan lähteitä. Koko maailma haalii tähän aikaan vain rahoja.\nRahallinen mies on rehellinen mies. Kerjäläinen saa kyllä olla\nkunniallinen, ei kukaan hänestä välitä. Vielä olet nuori, vielä käyt\nkaupoiksi. Mutta kauanko kauneus kestää? Kymmenen vuoden kuluttua se on\nmennyttä kalua. Mitä hyötyä sinulla on siitä, että kulutat nuoruutesi\njumalisuudessa, karkoittaessasi kaiken ilon luotasi?\n\n-- Tuo akka puhuu, aivan kuin ei häntä ikinä olisi ristittykään.\nPelkkää maailmallisuutta! Uskonto on muka vain runollista\nhaaveilemista.\n\n-- Ei kymmentä vuottakaan kestä tällä tavalla kauneutesi, jatkoi\npainavammin rouva Mayer, sillä naiset, jotka elämän riemuja karttavat,\nkuihtuvat pikemmin.\n\n-- Hiljaa, Boltay tulee!...\n\nVanhus astui sisään, sanoi hyvää huomenta ja kysyi, oliko mitään asiaa\nkaupunkiin, sillä hän lähtee heti sinne; hevonen on jo valjaissa.\n\n-- Äiti tahtoisi lähteä kotia, vastasi Fanny. Setä kai tekee hyvin ja\nottaa hänet mukaansa.\n\nRouva Mayer ällisteli suu ja silmät auki. Eihän hän ollut sanonut\ntahtovansa täältä lähteä.\n\n-- Kernaasti, vastasi Boltay, minne hän menisi?\n\n-- Kotia tytärtensä luo. (Rouva Mayer pelästyi.) Minulla on siellä\nmuutamia ompeluita, joita en soisi sisarten pilaavan, äiti menee\ntuomaan ne minulle tänne.\n\n(Mikä järkevä, viisas tyttö.)\n\n-- Erittäin tuo tyyny kotona, tiedättehän äiti, se, jonka itse olen\ntehnyt, jossa nuo kyyhkyset ovat. Sitä en millään muotoa jättäisi\nsisarilleni. Ymmärrättehän?\n\nMiks'ei hän ymmärtäisi? Tämä tietää vain, että Fanny hyväksyy tyynyllä\nistuneen herran tarjouksen, ja antaa sen tietää näin hienolla tavalla,\njottei paksupää Boltay aavistaisi mitään pahaa. Viisas tyttö, mielevä\ntyttö!\n\nBoltay meni ulos hetkeksi käskemään ajurin laittaa sijaa rouvalle.\nKäyttäen aikaa hyväksensä, kysäsi rouva Mayer kuiskaten Fannyltä:\n\n-- Koska saan tulla sinua noutamaan?\n\n-- Ylihuomenna.\n\n-- Mitä vastaan hänelle?\n\n-- Ylihuomenna, toisti Fanny.\n\nBoltay tuli sisään.\n\n-- Odottakaa, setä kulta, vielä vähän! Minä kirjoitan Teresalle\nmuutaman rivin. Viettehän kirjeen perille?\n\n-- Kernaasti. Mutta ei sinun sen vuoksi tarvitse sormiasi musteeseen\ntahrata. Kyllä minä toimitan suullisestikin asian.\n\n-- Sama se. Sanokaa tädille, että hän ostaa minulle vähän \"cashmir\nharras'ta\", kyynärän \"pur de laine\", tai \"poil de chévre'ä\".\n\nBoltay joutui ymmälle noista vieraskielisistä sanoista.\n\n-- Kirjoita paperille, niin käy parhaiten! Noita sanoja minä en\nkumminkaan muista.\n\nHymyillen otti Fanny kirjoitustarpeet esille ja kyhäsi pienen kirjeen,\njonka hän sulki sinetillä ja antoi Boltaylle.\n\nRouva Mayer vilkasi vielä kerran hyväksyvästi tyttärensä silmiin, antoi\nnostaa itsensä rattaille, ja he lähtivät ajamaan.\n\nFanny katseli hetken aikaa heitä. Sitten kääntyi hän, kylmä, halveksiva\nivanhymy huulilla, kamariin kastelemaan kukkiansa, iloisesti itseksensä\nlaulaa hyräillen.\n\nSaavuttuansa kaupunkiin astui Boltay alas rattailta ensimmäisen puodin\nkohdalla; täytyi muka mennä ostamaan piikiveä ja taulaa. Ajurin käski\nhän ajaa, minne rouva halusi. Itse sanoi hän menevänsä jalkaisin kotia.\n\nEi aikaakaan, niin oli rouva Mayer jo taas rakkaittensa parissa. Siellä\noli Abellino par'aikaa. Keikari heti kysyi, kuinka asiat olivat\nonnistuneet. Rouvan yllä oli vielä sama puku, jonka Boltay mestari oli\nhänelle ostanut. Mitkä naurettavat tamineet! Tyttäret kilvan\ntanssittelivat, pyörittelivät äitiä. Abellino pyysi saada kuvata hänet\ntuossa asussa. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa. Pian, pian! Miten oli\nasian käynyt?\n\nKaksi tuntia kesti rouvan kertomus onnellisesta yrityksestänsä, miten\nhän oli taistellut, ollut kaunopuhelias, ennenkuin sai tyttärensä\nsuostumaan. Tyttö, näetsen, on niin häveliäs, että äidin täytyi\nuskotella kavaljeerin aikovan naida hänet. Pitää siis sanoa tytölle\nsamoin.\n\nAbellino ei voinut olla syleilemättä eukkoa. Palkinnoksi kertoi rouva,\nmiten kauniiksi mieheksi hän oli Fannylle Abellinon kuvaillut --\nAntakaamme heidän iloita rauhassa!\n\nTältä välin tallusti mestari Boltay koreasti kotiansa. Teresa oli\novella ottamassa vastaan, sillä ajuri oli jo ehtinyt kotia ja tuonut\nsanoman mestarin tulosta.\n\n-- Toin kirjeen, mutta se on turkin kieltä, niin etten olisi osannut\nsuullisesti asiata ajaa.\n\nTeresa aukaisi kirjeen ja luki. Katsahti Boltayhin, luki taasen. Luki\nkolmasti ja katsoi taas Boltayhin.\n\n-- Tämä on tosiaankin turkin kieltä. En minäkään ymmärrä. Lukekaa.\n\nHän ojensi mestarille kirjeen.\n\n-- Hm, -- murisi ukko; oli luullut tämän olevan täynnä vieraskielisiä\nsanoja, ja hämmästyi, kun sai lukea seuraavaa:\n\n\"Rakas tätini! Tiedän kaikki. Nainen, jota en julkea äidikseni sanoa,\nälköön enää meille tulko. Ilmoittakaa Juhana Kárpáthille, että hän\nvielä tänään tulee luokseni; minulla on tärkeitä asioita puhuttavana\nhänelle. Tulkaa pian kotia. Oma Fannynne.\"\n\nMitä tämä tietää? Mitä on heidän välillään tapahtunut? Joivathan he\nrauhassa kahvia yhdessä ja erkanivat hyvinä ystävinä. Suutelivat\ntoistensa kättäkin... Boltay-mestari ei ollenkaan ymmärtänyt.\n\nMutta Teresa alkoi ymmärtää.\n\nSiis pitää heti laittaa tieto Juhana Kárpáthille. Kuka menee sinne?\nMestari Boltay menee itse. Hänellä on keveät jalat; tuokiossa on hän\nperillä. Vanha Paavo tuntee hänet jo ja taluttaa kädestä herransa luo.\nYlkä ymmärtää asian; antaa heti valjastaa, ja viiden minuutin päästä\novat he matkalla. Boltay ja Teresa istuvat hänen viereensä; viisi\nnopsaa hevosta nelistää pitkin maantietä. Kahdessa tunnissa tekevät he\nsen matkan, joka Boltayn hiljaa ajaessa kestää neljä tuntia.\n\nFanny on arvoisaa vierasta vastaanottamassa. Tytön kasvot ovat\ntavallista kalpeammat, mutta tuo kalpeus vain somistaa häntä.\nJuhana-herra oli ihastuksissaan, ei voinut olla astumatta morsiamensa\neteen ja lausumatta seuraavia tavattoman juhlallisia sanoja:\n\n-- Neitiseni, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ainoana huolenani\non oleva katsoa teidän parastanne ja iloanne.\n\n-- Minä taas lupaan, vastasi Fanny vakaalla, tyynellä äänellä, että\nsuurimpana velvollisuutenani olen pitävä elää teidän nimellenne\nkunniaksi. Nyt pyydän teitä kolmea hetken ajaksi neuvottelemaan\nkanssani.\n\nSanat olivat niin vakavasti lausutut, että heidän oli totteleminen.\nKaikki neljä menivät sisimpään huoneeseen ja sulkivat oven.\n\nParin tunnin perästä aukeni ovi, ja kaikki neljä astuivat ulos.\n\nMikä muutos kaikkien kasvoissa!\n\nFanny ei enää ollut kalpea, vaan punoitti kuin aamurusko, kauniina kuin\nruusu täydessä kukoistuksessaan.\n\nMestari Boltay kierteli tavan takaa viiksiänsä ja oli kauhean ankaran\nnäköinen. Jollei hän olisi välistä naurahtanut, niin olisi luullut\nhänen olevan suutuksissaan.\n\nTeresankin silmät säkenöivät, mutta nuo säkenet tulivat varmasta koston\ntoivosta.\n\nEntä ylkä, Juhana-herra? Minne jäi Juhana-herra, vanha Nabobimme? Oliko\ntuo iloinen, vilkas, riemuitseva henkilö sama mies? Toden totta, hän on\ntullut kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Mies on vaihdettu!\n\nHän on aivan ihastunut morsiameensa, enkeliinsä. Eipä hän syyttä ollut\nkuolleista ylösnoussut!\n\n-- Siis huomenna, lausui hän ilosta väräjävällä äänellä.\n\n-- Niin, huomenna, vastasi Fanny painavasti, ja heidän silmistänsä\nsäkenöi omituinen tuli, kun he toisiinsa katsahtivat.\n\nYlen riemastuneena pudistaa Kárpáthi ensin Boltayn kättä, sitten\nTeresan. Nyt tulee Fannyn vuoro.\n\n-- Saanko tarjota teille käteni?\n\nFanny ojensi ystävällisesti hienon kätensä. Juhana-herra joutui ihan\nhaltioihinsa; tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, eikä morsian\nollenkaan tuosta suuttunut.\n\nIloissaan yrityksen onnistumisesta syleili Juhana-herra ensin Boltayta\nja Teresaa, ja vihdoin huomasi hän pitävänsä Fannyäkin sylissään. Tyttö\nnojasi häneen hellästi, kainosti, ilman keimailua, kuten luonnon lapsi\nosaa tehdä.\n\nSitten riensi Juhana-herra vaunuihinsa, avasi itse oven, odottamatta,\nkunnes Paavo ehtisi laskemaan rappusia alas. Vielä kerran huusi hän:\n\n-- Huomenna iltapäivällä!\n\n-- Vaiti! -- vastasi Fanny laskien etusormen huulilleen.\n\n-- Aja Pressburgiin, huudahti kiireissään Juhana-herra Paavolle, kun\ntämä juhlallisesti verkalleen kömpi ylös istuimelle, ja sieltä katsella\njörötti isäntäänsä.\n\n-- No, mitä ällistelet? Anna mennä!\n\n-- Olemme jättäneet jotakin taloon, vastasi vanha palvelija.\n\n-- Mitä olemme jättäneet?\n\n-- Kaksikymmentä vuotta iästänne, armollinen nuori herra! -- vastasi\nPaavo vakaasti ja ensimmäistä sanaa kovin venyttäen.\n\nJuhana-herra nauroi makeasti tälle hauskalle havainnolle. Ajuri\nmäjähytti kerran piiskalla, hevoset lähtivät juoksemaan, ja pian\nkohosivat tomupilvet maantiellä vaunujen takana.\n\n... Mitä tuolla kamarissa lienee päätetty?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna saapui Boltayn taloon eräs palvelijalta näyttävä\nhenkilö, jonka rouva Mayer oli lähettänyt tuomaan Fannylle tuota\nkoruompeleista tyynyä.\n\nPalvelijatar kuiskasi Fannyn korvaan, että tyynyn sisään oli kirje\nkätkettynä.\n\nHyvä!\n\nFanny etsi kirjeen esille. Se oli äidin kirjoittama. Rikas herra on\nmuka suuresti iloissaan, jonkatähden hän on seuraavaksi päiväksi\nlaittanut suuret iltahuvit Fannyn kunniaksi armollisen herran\nKecskereyn luo ja kutsuu hänet sinne. Kirjeen mukana seurasi korea\nkutsumuskortti:\n\n\"Mademoiselle Fanny de Mayer avec famille.\"\n\nNeiti Fanny Mayer perheinensä.\n\nSana perhe tässä merkitsee äitiä, sisaria ynnä muuta sukulaisväkeä.\n\nSiis on yleisöstäkin huolta pidetty! Paljon kansaa, katselijoita,\nihailijoita! Sitä parempi. Näytelmä tulee vain loistavammaksi!\n\nFanny lähetti palvelijattaren takaisin, ilmoittaen tulevansa\niltahuveihin, ja lähettäen terveisensä armolliselle Kecskerey herralle.\n\nKukapa tuo herra Kecskerey on! Pitääkö meidän tehdä hänenkin kanssansa\ntuttavuutta?\n\nHän on kunnon gentlemanni, jolla on sangen arvokas asema hienoissa\nseuroissa ja joka täyttää erään ajan vaatimuksen, jota ilman olisi\nvaikea tulla toimeen.\n\nHänet tuntee jokainen, joka tahtoo itseänsä mainittavana henkilönä\npitää, sekä ylimykset että taiteilijat.\n\nHänen asuntonsa, hänen iltahuvinsa ja aamiaisensa ovat koko hienon\nmaailman kokouspaikka.\n\nTänne kokoontui ylhäisiä naisia, jotka ihastuksesta taiteeseen\ntahtoivat lähemmin nähdä jotakin mainiota taiteilijaa; vapaamielisiä\nnaisia, jotka laajensivat liittojansa yli avion rajojen; vanhoja\nnaisia, jotka tahtoivat seurustella ikävien salonki-ihmisten sijasta\niloisten nuorukaisten kanssa; suosittuja taiteilijattaria, jotka olivat\nseuran valioita; pari sinisukkaa; valistuneita filosofinaisia, jotka\nkirjoittavat päiväkirjaansa joka ihmisestä, jonka tapaavat ja jonka\nkanssa ovat kerran puhelleet; moni ylhäisempien piirien nainen, jota\nmaailma pitää suurena laulajattarena ja joka mielellään antaa äänensä\nkuulua; muotikaunottaria, joita jonkun mahtavan miehen armo on\noikeuttanut pääsemään hienoihin seuroihin, ja arvoisia äitejä, jotka\ntulevat tänne tyttärinensä, ollen tarpeeksi tuhmia käsittääkseen syyn,\nminkä vuoksi heitä on tänne kutsuttu; nuoria kavaljeereja, nero- ja\nrahaylhäisöä; vanhoja herkkusuita herroja; joitakuita pilkkakirveitä,\njotka iloitsevat toisten tyhmyyksistä; vieraita pohjattoman rikkaita\nkavaljeereja, jotka tahtovat nähdä kaunotarnäyttelyä; elähtäneitä\nherroja, jotka levittävät ympärillensä ikävyyden ruttotautia;\nrunoniekkoja, jotka heti ensi viittauksesta ovat valmiit lausumaan\njulki viimeisiä neronsa tuotteita, ja lopuksi pari kolme\nsanomalehtimiestä, jotka kirjoittavat lehtiin kaikesta, mitä he\nKecskerey herran iltahuveissa näkivät, kuulivat, söivät, joivat, ja\nmitä toiset näkivät ja kuulivat, söivät ja joivat.\n\nTällaisista aineksista oli koottu se hieno seura, jonka tapana oli\nkokoontua Kecskerey herran iltahuveihin. Näitä huveja pidettiin kaksi\nkertaa viikossa, mutta erinomaisissa tapauksissa, esimerkiksi jonkun\nvieraan taiteilijan kaupungissa käydessä, useamminkin.\n\nJoka tästä tekee sen johtopäätöksen, että Kecskerey herra on\näärettömän rikas mies, hän erehtyy. Ei hänellä ole auringon alla, eikä\nmaankaan alla muuta kuin \"renommé\" (maine)! Häntä pidetään hienona\nritarillisena, taiteentuntijana, sivistyneenä miehenä. Kunnian asia on\nkäydä hänen luonansa. Ei kenenkään tarvitse hävetä seurustella hänen\nkanssansa, sillä hän suosii aatelia, sekä suku- että raha-, kauneus- ja\nneronaatelia. Hän yhdistää eri seurapiirejä; rikkaat ylimyksemme,\nkunnon pankkiirien pojat ja vanhat aatelismiehet ovat luoneet\nälykkäästi kootun seuran, jota varten aineelliset varat ovat heidän\nuhraamiansa, mutta taiteellinen toimeenpano isännän ansio, -- tai\nselvää kieltä puhuen: he antavat rahoja huveihin, joihin herra\nKecskerey kutsuu vieraita.\n\nJos joku päästäisi huuliltansa Kecskerey herrasta sanan \"parittaja\",\nhän rikkoisi kovasti sopivaisuuden lakeja vastaan.\n\nKecskerey herra ei kehoita ketään eikä puutu kenenkään asioihin, hänen\nhuveissaan käy kaikki ankaran siveästi ja säädyllisesti.\n\nEnsin esiintyvät taiteilijat, lauletaan, soitetaan huilua ja pianoa,\nsitten tanssitaan pianonsoiton mukaan muutama kierros katrillia ja\nvalssia, sitten mennään hyvässä järjestyksessä illalliselle, jolloin\nnaiset istuvat pöydässä, miehet syövät seisoen, muutama lasi samppanjaa\ntyhjennetään läsnäolevien naisten tai mainioitten vierasten kunniaksi.\nIllalliselta päästyä tanssitaan taas pari katrillia ja valssia. Kun\nkello on lyönyt yksitoista, rupeavat naiset tekemään lähtöä; vain\nmuutamia keikareita -- nuoria ja vanhoja -- jää viinejä maistelemaan ja\nkorttia lyömään.\n\nTästä voi kukin havaita, että näissä iltahuveissa ei tapahdu\npienintäkään loukkausta sopivaisuutta ja siveyttä vastaan.\n\nEikä Kecskerey herra sitä sallikaan! Hän on ylpeä maineestaan. Hän vain\nantaa ihmisille tilaisuutta kokoontua yhteen, mutta rakkausseikkoihin\nhän ei puutu. -- Se on toisten tehtävä. -- Mutta jos häntä kumminkin\nparittajaksi sanottaisiin, niin on siihen ainoana syynä tuhma kielemme,\njolla ei ole kahta nimitystä -- samalle käsitteelle!\n\nMainitsemaksemme päiväksi järjestettiin siis suuret iltahuvit Kecskerey\nherran luo. Kustannukset olivat Abellinon kukkarosta kotoisin, vaikk'ei\noikeastaan hänenkään, vaan Fennimoren, joka oli illalla Fannyn tullessa\nhäviävä vetonsa ja maksava Abellinolle tuhannen tukaattia. Asia oli\nniin varma, ettei sitä enää tarvinnut salassa pitää. Pila oli hieman\nenglantilainen. Abellino oli näet luvannut kuusikymmentä tuhatta\nfloriinia voittaaksensa tuhannen tukaatin vedon, muut asiat olivat muka\nsivuseikkoja.\n\nHuveihin oli koko hieno maailma kutsuttu, vapaamielisiä naisia,\nhupaisia rouvia, suosittuja muotinaisia, mies- ja naistaiteilijoita,\nsinisukkia ja runojansa lausuvia runoilijoita, keikareita, herkkusuita,\nälykkäitä tilanomistajia. Vierasten paljous milt'ei saattoi\nsanomalehtimiesparan pään pyörälle, kun hänen piti kirjoittaa kustakin\nvieraasta ylistyslause.\n\nAamulla juhlapäivänä, joka nuorempien isänmaanystävien mielestä oli\ntärkeämpi kuin ajan polttavin valtiopäiväkysymys, istui rouva Mayer\najuriin samassa puvussa, jonka Boltay oli hänelle ostanut. Tiellä\nmietti hän seuraavan keinon: hän jättää ajurin metsän reunaan ja menee\njalkaisin Boltayn taloon. Siellä sanoo hän tulleensa kaupungissa\nkäyneitten maalaisten rattailla. Fannyn kanssa hän sitten menee\nkävelemään, muka viljatoukoja katselemaan, ja saavuttuansa ajurin luo\nistuvat he rattaille, ja sitten hyvästi!\n\nTällaisissa aikeissa saapui hän onnellisesti Boltayn maataloon.\nTaivaallinen kaitselmus oli hänelle niin armollinen, etteivät kädet\neivätkä jalat tiellä murtuneet.\n\nMutta tiedustellessaan Fannyä sai hän hämmästykseksensä kuulla, että\nneiti jo aamulla oli lähtenyt Pressburgiin.\n\nRouvalla oli syytä pelästyä.\n\n-- Ehkä vanhukset ovat hänet sinne vieneet?\n\n-- Eivät niinkään, he menivät jo aikaisemmin, ja Fanny neiti läksi pari\ntuntia sitten kyytihevosella.\n\n-- Ai ai! -- Mitä tyttö ajatelleekaan? Ehkä aikoo narrata äitiänsä ja\non sentähden lähtenyt saalistansa saamaan? Kunhan ei vain kukaan olisi\nhänelle selittänyt, että moisissa asioissa on paras toimia ilman\nvälittäjää? Sepä olisi kaunista, jos tyttö olisi äitinsä pettänyt!\n\nNyt ei muuta kuin takaisin ajurin luo! Takaisin Pressburgiin, ja aika\nkyytiä! Minne tyttö lienee joutunut? Kun hän ei vain sillä aikaa ehtisi\ntavata Abellinoa! Vai lieneekö hän muuttanut mieltään eikä tulekaan?\nJokainen jo tietää, että iltahuvit ovat häntä varten laitetut. Ei, ei\nole mahdollista, naisen sydän kyllä tunnetaan. Pikemmin on pelättävä,\nettei Fanny esiinnykään äitinsä seurassa. Yhdentekevä! Hänen\ntoimestansa, hänen vaivojensa hedelmänä on kuitenkin kaikki tämä, sillä\nhän sai tytön suostumaan. Voi niitä äidin suruja!\n\nJo kokoontuu vieraita Kecskerey herran saleihin, jo keräytyy talon\nportille sulottaria, jotka hienosti keimaillen sallivat vaunuista alas\nastuessansa silmälaseilla varustettujen nuorten herrojen tarkastaa\nheidän jalkojansa. Eteisessä kokoavat lainattuihin livreijoihin puetut\npalvelijat vierasten nimikortit, jotka tavan vuoksi tarkastetaan, sekä\npäällysvaatteet ja hunnut. Isäntä, armollinen herra Kecskerey, ottaa\novella ystävällisesti vieraita vastaan. Kukin tietää, ettei huveja ole\nhänen varoillansa laitettu, hän tietää myöskin aivan hyvin, että\njokainen tietää tämän asian. Mutta kuitenkin kumarrellaan niin syvään,\nkuin Kecskerey herra olisi todellinen isäntä ja tulijat hänen\nvieraitansa. Hänen kimakka nenä-äänensä kuuluu yli toisten puheen.\n\n-- Iloitsen, kun ette ylenkatsonut kutsumustani. -- Teidän armonne tuo\nläsnäolollaan suurta kunniata huoneelleni. -- Mesdames, (hyvät naiset!)\nsuvaitsitte muistaa vielä todellista suosijaanne. -- Sangen kauniisti\nteitte, hyvä herra, kun keskeytitte opintonne minun tähteni! --\nKreivitär, vieraat ihastuvat varmaan ihanasta laulustanne, j.n.e.\n\nSitten tulee nuoria gentlemanneja, joita isäntä tervehtii\nluonnollisella \"alkulauseella\".\n\nArvoisa isäntä koettaa kaikin voimin huvittaa vieraitansa. Jotka eivät\nvielä tunne toisiansa, vaan tahtoisivat tuttavuutta tehdä, heidät\nesittelee hän; usein saattavat he ilman hänen esittelemistänsäkin olla\nvanhoja tuttuja. Runoilijoille antaa hän lehtiä, joissa on luettavana\nheidän omia tuotteitansa; soittajan asettaa hän pianon ääreen ja hänen\nselkänsä taa jonkun soittoa ylistämään. Jokaiselle tietää hän sanoa\njotakin hauskaa, tuoreita uutisia, lystikkäitä kaskuja jakelee hän\nvierasryhmiin; teetä hän kantaa paremmin kuin kukaan muu ja ehtii\nkaikesta huolta pitää. Hänpä vasta on oiva isäntä.\n\nVihdoin tulee Abellino. Ei ehtinyt ennen tulla. Käsivarresta taluttaa\nhän sisään vanhaa outoa herraa, jonka hän ohjaa suoraan isännän eteen\nja esittelee.\n\n-- Ystävämme Kecskerey; herra Griffard, pankkiiri.\n\nKumarruksia, tervehdyksiä, kädenpuristuksia.\n\n-- Suokaa anteeksi, arvoisa isäntä; kun tämä kuuluisa herra, yksi\nparhaista ystävistäni, sattumalta saapui Pariisista tänne, käytin\nhyväkseni tilaisuutta antaa hänen tulla tuntemaan vierastenne valiot.\n\nKecskerey herra sekä suo anteeksi että on tuhannesti kiitollinen\nsaadessansa kunnian tutustua niin mainioon henkilöön. Taas kumarruksia,\nkädenpuristuksia. Kaikki tämä käy niin vakavasti, kuin ei Abellino\nolisikaan huvien pitäjä ja kuin ei sitä kukaan tietäisikään.\n\nOikeastaan oli kunnon pankkiiri tullut Pariisista, jota ei vielä siihen\naikaan rautatiet olleet tuoneet niin likelle Pressburgia kuin nyt,\nvoidaksensa omin silmin tulla vakuutetuksi, aikoiko tuo vanha Nabob,\njonka nahasta hän jo oli niin paljon lainaksi antanut, vihdoinkin\nkuolla vai ei.\n\nHerra Kecskerey koetti erinomaisen huolellisesti huvittaa tätä arvoisaa\nvierasta, vieden hänet hauskimpien naisten seuraan, pääasiallisesti\nsaadaksensa hänet irti Abellinosta, joka usean nuoren keikarin seurassa\npoistui pelihuoneeseen, missä hän parhaiten sai aikansa kulumaan, siksi\nkunnes Fanny tulisi.\n\nJo istui pelipöydän ääressä useita miehiä, niitten joukossa myöskin\nFennimore, jonka nähdessään Abellino remahti kovaan, nenäkkääseen\nnauruun.\n\n-- Sinulla, Fennimore, täytyy tänään olla hyvä onni tässä pelissä,\nsillä tuossa toisessa olet hävinnyt mies. Sinun pitää, saakeli soikoon,\nvoittaa aika lailla, sillä minulle olet hävinnyt tuhat tukaattia. Haha!\nLuuletteko näitten huvien olevan minun kustannuksellani? Erehdytte.\nFennimore suorittaa kulungit. Antakaa minullekin sijaa pöydässä;\npitäähän minunkin koettaa onneani.\n\nFennimore ei vastannut sanaakaan; hän piti paraikaa pankkia. Hetkisen\nkuluttua oli hänen pankkinsa hajoitettu. Abellino voitti pelin.\n\n-- Ohoh, veikkoseni, sinuun sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton\nlemmessä. Fennimore parka, minun tulee sinua surku!\n\nFennimore nousi pöydästä eikä enää pelannut. Jos hänen\nmaidonkarvaisissa kasvoissaan olisi näkynyt jonkinlaista värinmuutosta,\nniin olisi sitä saattanut sanoa raivon tuottamaksi kalpeudeksi.\n\nHävitty veto ja naisen ylenkatse, rahatappio ja voittajan pilkka\ntäyttivät hänen sydämensä kiukun myrkyllä. Muutaman kerran oli hän jo\nkäyttämäisillänsä kynttiläjalkaa mielenosoituksen aseeksi. Mutta hän\nkatsoi kuitenkin paremmaksi mennä ulos huoneesta.\n\nAbellino jäi pelaamaan, voitti yhä ja suututti ylpeällä, pilkkaavalla\nkäytöksellään niitä, joilta hän voitti. Hänellä oli perin hyvä onni\ntänään. Oikeinpa täytyi sydämen pohjasta nauraa.\n\n-- No! --- virkkoi hän kokoillen setelitukkuja taskuunsa; minuun sopii\nsananlasku yhtä hyvin kuin Fennimoreenkin.\n\nLäheisessä huoneessa tapasi hän palvelijan, joka oli häntä jo kauan\netsinyt. Rouva Mayer odottaa häntä, on täällä eteisessä, ei voi tulla\nsisään, sillä on tullut matkalta eikä ole ehtinyt muuttaa pukua.\n\nTämä ei ollut mikään hyvä enne! Abellino riensi heti rouvan puheille.\nTämä kertoi, ettei hän ollut tavannut tyttöä, mutta kyllä Fanny varmaan\ntulee, koska oli luvannut.\n\nAbellino suuttui tästä sanomasta ja jätti rouvan seisomaan eteiseen.\n\nSaakeli! Jos he olisivatkin pettäneet minut!\n\nSisällä hän ei saattanut ilmaista harmiansa, vaan oli edelleenkin\nolevinansa iloinen, kopea, voittoisa. Mieluummin olisi hän menettänyt\nkaikki rahansa kuin tuon tytön.\n\nAsiain näin ollen oli hänestä sangen ikävä nähdä Fennimorea kalpeana,\nja hän alkoikin miettiä, eiköhän olisi paras sopia hänen kanssansa.\n\nVielä toisen kerran meni hän rouva Mayerin luo kysymään, oliko hän\nsanonut tytölle, että herra aikoo naida hänet.\n\n-- Sanoin kyllä, ja Fanny näytti siitä olevan iloissaan.\n\nTämä seikka taasen hieman rauhoitti häntä. Hän meni saliin ja etsi\nherra Griffardia.\n\nJo tarjottiin teetä, ja kreivitär X lauloi \"casta diva'n\" ariaa\n\"Normasta\", kun Abellinon palvelija kuiskaa herransa korvaan:\n\n-- Äsken juuri näin neiti Fanny Mayerin astuvan vaunuista.\n\nAbellino pisti muutamia tukaatteja palvelijan kouraan ja meni heti\nvähän sievistämään itseänsä peilin eteen. Pulska mies! Se täytyi\nmyöntää. Hiukset olivat moitteettomissa kiharoissa, kasvot sileät,\nviikset ja parta somat, kaulus erittäin sievä, liivi komea.\n\n\"Qvanta species!\" -- sanoi Aisopon kettu.\n\nVieraat ilmoittava kamaripalvelija astuu sisään ja ilmoittaa tulijan\njuhlallisesti ranskan kielellä:\n\n-- Madame Fanny de Kárpáthi, née de Mayer! (Rouva Fanny Kárpáthi,\nsyntyään Mayer).\n\n-- Hitto vieköön! tuumi itsekseen Abellino, tyttö on ruvennut jo\nkäyttämään minun nimeäni. Tehköönpä niin, jos se häntä huvittaa! Ei\nhaittaa!\n\n-- Oh, nainut! huudahti herra Griffard; oletteko mennyt naimisiin.\n\n-- Vain vasenkätisesti, vastasi Abellino piloillaan.\n\nOsa vieraista kokoontuu uteliaana tulijan ympärille. Isäntä (Kecskerey\nherra) menee ovelle vastaan, palvelija avaa ovet, ja sisään astuu nuori\nnainen erään miehen seurassa. Hämmästys valtaa hetkiseksi vieraat.\nHämmästyttikö heitä ehkä naisen kauneus? Hän oli todellakin kaunis!\nYksinkertainen, mutta kallis puku aaltoili sorean vartalon yllä ajan\nmuodin mukaan hieman lyhyenä, ja salli katsojien ihmetellä pieniä\njalkoja; hiuksia peitti hieno Brysselin pitseistä tehty huntu,\njonka alta englantilaisen tavan mukaan suortuvat laskeutuivat\nmarmorinvaaleille hartioille. Kasvot vaaleanpunaiset, silmät tummat,\ntäynnä suloa ja viehätystä, suu lapsellinen, nukkuvaa viattomuutta\nosoittava, poskissa pienet naurukuopat. Oli ihastuttavaa nähdä hänen\nhymyilevän.\n\nJa hän hymyili nyt astuessaan Kecskerey herran luo, joka ei saanut\nsanaa suustansa.\n\nFanny tervehti.\n\n-- Ilokseni sain teiltä vastaanottaa kutsumuksen -- perheineni. Tässä\non mieheni Juhana Kárpáthi.\n\nKecskerey ei saanut mitään sanotuksi, vaan lausui heidät\ntervetulleiksi, samalla koettaen katsahtaa Abellinoon.\n\nAbellino oli, kuten Lotin vaimo, muuttua suolapatsaaksi peilin edessä.\n\nJuhana Kárpáthi, -- iloinen Juhana-herra, -- antoi isännälle kättä,\nkuten vanhalle tuttavalle ainakin, ja pistäen vaimonsa käden\nkainaloonsa virkkoi hän:\n\n-- Toivottakaapas minulle onnea, kunnon ystäväni! Tänään olen saanut\naarteen, taivaallisen aarteen. Olen ihan autuas. En enää ollenkaan\nkaipaa paratiisia, kun tulin jo tässä maailmassa autuaaksi.\n\nHymyillen, kasvot ilosta heloittaen, astui hän seuraan, esitteli\nvaimonsa vieraille, jotka hänelle toivottivat onnea.\n\nJa Abellinon täytyi tätä kaikkea katsella.\n\nSai kuulla, että tyttö, jota hän niin uutterasti oli vainonnut, oli\nmennyt sedälle vaimoksi ja siten tullut luoksepääsemättömäksi.\n\nVaikka tyttö olisi viety taivaaseen taikka hornan pohjaan, vaikka häntä\nolisi kalliolinnassa vartioitu ja enkelit, välkkyvä miekka kädessä,\nolisivat olleet häntä varjelemassa, niin ei hän olisi ollut niin\nhyvässä turvassa, kuin nyt Juhana Kárpáthin vaimona.\n\nJuhana Kárpáthin vaimon kanssa ei Abellinon ollut mahdollista puuttua\nmihinkään tekemisiin.\n\nKaikki, jotka ihmetellen katselivat nuorta rouvaa, vilkasivat myöskin\nAbellinoon, ja jokainen silmäys oli pilkkaa ja ivaa.\n\nKeikari setänsä häissä!\n\nAbellinon teki milt'ei hyvää nähdessään seurassa yhden vielä enemmän\nasiasta hämmästyneen, nimittäin herra Griffardin. Vanhaan ivaavaan\ntapaansa kääntyi hän kunnon vieraan puoleen, ikäänkuin asia olisi vain\nhäntä koskenut, kysyen:\n\n-- Qu'en dites vous, mr. Griffard? (Mitä te tästä sanotte, hra\nGriffard?)\n\n-- C'est bien fatal! (Sangen ikävä asia!)\n\n-- Mon cher (rakas) Abellino, kuului ihan vierestä Fennimoren kimakka\nääni; näyttää siltä, kuin te olisitte minulle tuhat tukaattia velkaa.\nHahaha!\n\nRaivostuneena kääntyi Abellino Fennimorea kohden, mutta samassa näki\nhän Juhana-herran, joka rouvineen tuli hänen luoksensa, ja esitteli\nmitä ystävällisin hymy huulilla Abellinon ja vaimonsa toisilleen.\n\n-- Rakas vaimoni! Tässä on veljenpoikani Béla Kárpáthi. Suljen, rakas\nveljenpoikani, puolisoni sukulaisen suosioon.\n\nTästä hetkestä oli Juhana-herra jo ennakolta iloinnut. Tämä oli kosto,\njonka vainottu tyttö oli keksinyt ja joka oli tehnyt noitten\nrauhallisten ihmisten kasvot niin kirkkaiksi.\n\nMetsästäjä kuopassa! Omassa kuopassaan. Petettynä, ylenkatsottuna,\nrangaistuna.\n\nAbellino kumarsi jäykästi, kalpeana kuin kalkittu seinä.\n\nJuhana-herra kävi edemmäksi tekemään tuttavuutta myöskin herra\nGriffardin kanssa, joka sanoi olevansa kovasti iloissaan, kun sai nähdä\nhänet niin terveenä.\n\nSedän mentyä alkoi Abellino astella pitkin salin lattiaa, peukalot\nliivin kainalossa, hyräillen, pää kenossa, ikäänkuin ei olisi\nmillänsäkään. Hän ei ollut näkevinänsäkään, että kaikki kuiskutellen\nsekä edessä että takana nauroivat ja pilkkasivat häntä.\n\nHän meni pelihuoneeseen.\n\nOvea avatessaan kuuli hän toverien naureskelevan; Fennimoren kimeä ääni\nkuului yli muiden. Mutta hänet nähtyänsä, herkesivät he heti\nnauramasta, puhumasta. Jokainen koetti olla vakavan näköinen.\n\nVoiko olla harmittavampaa asemaa kuin Abellinon oli?\n\nHän veti tuolin pöydän ääreen ja istui toverien joukkoon.\n\nMiks'ei enää naureta? Miks'ei jatketa puhetta? Miksi Fennimore koettaa\nolla noin vakavan näköinen?\n\n-- Jakakaa kortit!\n\nPelatessahan on heillä aina jotakin nauramisen aihetta, sekä voitosta\nettä häviöstä.\n\nNyt tuli Abellinon vuoro pitää pankkia.\n\nHän alkoi hävitä.\n\nPöydän toisessa päässä istuu Fennimore ja voittaa yhä; välistä tekee\nhän kahden- ja kolmenkertaisen panoksen ja voittaa sen neljän- ja\nkahdeksan kertaisena.\n\nAbellino alkoi menettää mielenmalttinsa ja rupesi hätiköimään. Ei\nottanut vaaria panoksista, vaan ajatukset liikkuivat muualla.\n\nTaas voitti Fennimore nelikertaisen panoksen.\n\n-- Ha, ha; -- Hän ei voinut olla voittoisasti nauramatta. Herra\nKárpáthi, teihinkin sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton\nlemmessä. Abellino parka, oikeinpa sinua tulee surku. Olet minulle\nvelkaa tuhat tukaattia.\n\n-- Minäkö? -- kysyi Abellino kiivaasti.\n\n-- Juuri sinä. Ethän enää voi luvata vietellä Fannyä, sillä nyt hän on\nrikkaampi kuin sinä, niin ettei rahasi hänen päätänsä ymmälle saata.\nJos hän taasen kaipaa lemmikkiä, niin saattaa hän valita jonkun meistä,\njoko minut tai Liviuksen tai Konradin. Sinulla on syytä olla vanullasi,\nettei hän rakastu sinuun, sillä siinä tapauksessa voisit pian menettää\nkoko perintösi. Oivallista! Abellino pakenee setänsä vaimon syleilyjä,\nkuten Josef Potifarin vaimoa. Täytyypä sinun vielä pitää vaaria, ettei\nvain Fanny rakastuisi johonkin nuoreen mieheen. Ha, ha, ha! Abellino\n\"naisten vartijana!\" Hyvä aihe johonkin huvinäytelmään!\n\nJoka sana on myrkyllinen oas, joka sattuu vereen saakka. Abellino on\nkiukusta kalman kalpeana. Fennimore puhui totta. Abellinon täytyi vielä\npelätä, että tuo nainen ehkä rupeaa lempimään! Kirous, kirous!\n\nHän hävisi yhä.\n\nHän ei enää oikein nähnytkään, suuretko panokset olivat. Fennimore\nvoitti taas nelikertaisesti. Abellino maksoi, mutta vain\nkahdenkertaisesti.\n\n-- Ohoo, veikkoseni, erehdyt, tein panoksen kaksi kertaa.\n\n-- Sitä en huomannut.\n\n-- Ah, flibusterie! (ryöväystä!) -- huudahti Fennimore närkästyneenä.\n\nTästä loukkauksesta vimmastuneena hypähti Abellino äkisti seisomaan ja\nviskasi koko korttiläjän vasten Fennimoren silmiä.\n\nNuo kelmeät kasvot käyvät sinisiksi, vihreiksi; hän tempaa tuolin\nkäteensä ja aikoo karata Abellinon päälle. Toverit menivät väliin ja\nestelivät Fennimorea.\n\n-- Päästäkää! Päästäkää minut, karjui tuo tunteellinen mies, huulet\nvaahdossa; äänikin oli raivosta muuttunut kähiseväksi kiljunnaksi.\nAbellino ei puhu sanaakaan, mutta rinta kuohuu, silmät ovat veriset.\n\n-- Päästäkää! Antakaa puukko! Minä tapan hänet! -- kiljui Fennimore.\nMutta kun hän ei päässyt irti toverien käsistä, koetti hän kostaa\nviattomille tuoleille potkimalla niitä kumoon.\n\nJulmasta metelistä pelästyneenä syöksyi Kecskerey herra sisään, ja\nastuen metelöitsijöiden väliin huusi hän tuiman uhkeasti:\n\n-- Pitäkää kotirauhaa pyhänä!\n\nHänen väliintulonsa sai riitaveljet vaikenemaan. Huomasivat, ettei\ntäällä sovi moisiin seikkoihin ryhtyä. Abellinoa ja Fennimorea\nneuvottiin menemään kotia. Aamulla oli asia päätettävä. He lähtivätkin\nheti, eivätkä huvit ollenkaan tulleet häirityiksi. Hetkisen kuluttua\ntosin jokainen tietää, että Fennimore ja Abellino ovat riitaantuneet\nkortinlyönnissä, mutta ei kukaan ole siitä mitään tietävinänsä.\nJuhana-herra kutsuu isännän syrjään ja pyytää salaa häntä\nhyväntahtoisesti ottamaan vastaan tuhat floriinia palkinnoksi huvien\ntoimittamisesta. Neljänneksen perästä tietävät vieraat, että illan\nsankari on Juhana-herra, joka tahtoo näyttää kaunista vaimoansa\nhienolle yleisölle. Huvit kestävät myöhään yöhön, aina kahteen asti,\njolloin kukin tyytyväisenä palaa kotiansa. Kummallisiin mietteisiin\nvaipuneina kallistavat huveissa olleet päänsä levolle. Vain Abellino,\nFennimore ja herra Griffard näkevät pahoja unia.\n\n\n\n\nVII. Kohtaus.\n\n\nSeuraavana päivänä matkusti herra Griffard Pariisiin Abellinoa enää\npuhuttelematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKecskereyn iltahuveissa tapahtuneen riidan seurauksena oli, että\nAbellinolla ja Fennimorella oli kohtaus.\n\nNäin nimitetään hienommilla sanoilla kaksintaistelua.\n\nVaramiehet valitsivat aseeksi miekan.\n\nOmituista on, että kaksintaistelutuomarit useinkin tuimemmissa\nriita-asioissa valitsevat huonomman aseen.\n\nSiihen on luonnollinen syy.\n\nKaksintaistelu ei ole laillinen eikä soveliaskaan, mutta kumminkin sitä\nkäytetään. On loukkauksia ja hyökkäyksiä, joilta ei laki suojele.\n\nKun esimerkiksi väitetään heikkoluontoiseksi.\n\nKun on lemmen kaupoissa kilpailijasta saatava voitto.\n\nKun on salaisista, vääristä huhuista tehtävä loppu.\n\nKun tuntee itsensä loukatuksi poliittisessa riidassa.\n\nSanalla sanoen, silloin kuin ei ryhdytä kaksintaisteluun verenhimosta\neikä kiukusta, vaan luonteen lujuuden ja mielipiteiden todistamiseksi\nkuoleman uhallakin, silloin antavat varamiehet tavallisesti pistoolin\ntaistelevien käteen. Nämä ottavat aseen tyynesti vastaan, kumpikin on\npäättänyt antautua vaaralle alttiiksi, mutta olla vastustajaansa\nampumatta. Kaksintaistelu päättyy jalosti, miehekkäästi. Maineen\nvaatimukset ovat täytetyt, loukkaus unhotetaan, eikä sitä enää saa\nmainita.\n\nMutta kun todelliset loukkaukset ovat kaksintaistelun syynä, kun on\nsyntynyt riita kortinlyönnissä, ja riitaveljet ovat toisiansa\nsolvanneet, niin varamiehet pelkäävät omaa nahkaansa ja antavat\ntaistelijain käteen aseen, jolla he eivät heti voi surmata toinen\ntoistansa.\n\nVaramiehiä oli neljä, nimittäin Fennimorella Livius ja Kalácsi\n(varaispaanin poika), Abellinolla taasen Konrad ja Kecskerey.\n\nRiitaveljet eivät ensin tahtoneet kuulla miekasta puhuttavankaan, mutta\nvaramiehet (etenkin Konrad) jyrkästi kielsivät heitä rupeamasta\ntaistelemaan pistooleilla, ja heidän täytyi antaa myöten.\n\nFennimore vielä tahtoi pitkää miekkaa, jommoiseen hän muka oli\ntottunut. Mutta tähän ei suostuttu; määrättiin tavalliset käyrät\nsapelit.\n\nTaistelupaikaksi vuokrattiin iso sali eräässä ravintolassa, minne\nmiehet sulkeutuivat asiasta päätöstä tekemään.\n\nSovintoon ei kumpikaan suostunut.\n\nVerta piti välttämättömästi vuotaa.\n\nJollei heidän onnistu viidessä minuutissa haavoittaa toisiaan, niin\npidetään asia päätettynä.\n\nHe taistelevat paljain käsivarsin.\n\nPäähän ei saa lyödä eikä vatsaan. Kasvoihin, käsivarsiin, rintaan ja\njalkoihin on lupa haavoittaa. Pistää ei saa ollenkaan. Kummankin\ntaistelevan rinnalla seisovat varamiehet. Joka rikkoo sääntöjä vastaan,\nhäneltä lyödään heti miekka kädestä.\n\n-- Hyvät herrat, tämähän on vain leikintekoa, kiljui Fennimore. Me emme\nole tulleet tänne leikittelemään. Tuo ei ole mitään kaksintaistelua,\nvaan lapsen leikkiä. Parempi olisi siinä tapauksessa kutsua tänne\nsuonenlyöjä; me heitämme arpaa, ja kummalle arpa lankee, hänestä\nlyötäköön suonta.\n\n-- Turhia puheita, vastasi Konrad, näin me olemme päättäneet; joll'ette\ntyydy, niin saatte jäädä yksin.\n\n-- Antakaa käteemme edes miekka, virkkoi Abellino synkästi, sitten\nsaadaan jutella.\n\nNyt vaikeni Fennimorekin. Hän oli samaa mieltä kuin Abellino. Kun vain\nkerran seisoivat miekka kädessä taistelemassa, niin kyllä he asian\npäättävät.\n\nVaramiehet aavistivat riitaveljesten aikeet ja kuiskailivat vielä\nkeskenänsä, ennenkuin antoivat aseet heidän kynsiinsä. Miekat\nmitattiin, havaittiin yhtä pitkiksi ja annettiin kummankin käteen.\n\nYks, kaks, kolme. Asentoon!\n\nIkäänkuin suostumuksesta astuivat taistelijat heti niin lähelle\ntoisiansa, ettei voinut antaa muuta kuin hengenvaarallisia iskuja.\nMiekat välkkyivät, silmät säkenöivät.\n\nMinuutin perästä olivat kaikkien varamiesten miekat ristissä heidän\nvälissään.\n\n-- Herrat, tämä ei kelpaa! Ei saa hengen kaupalla tapella! Mitä\ntarvetta oli astua niin lähelle toisianne? Tappelette kuin teurastajan\nsällit.\n\nTämän sanoi Konrad, joka pelkäsi itseänsä enemmän kuin taistelevia.\n\nHeidät asetettiin uudestaan asentoon. Nyt käyttivät he miekkaa\nvarovasti; ei paljoa helistelty eikä voimaa käytetty hukkaan tyhjiin\niskuihin, vaan koetettiin erityisillä tempuilla haavoittaa\nvastustajaansa. Molemmat olivat harjaantuneita miekkamiehiä. Kumpikin\nkoetti haavoittaa riitaveljeänsä kasvoihin. Ei kumpikaan onnistunut;\ntuimasti katsoivat he toinen toistansa silmiin; miekat miesten käsissä\nkummallisesti sihisivät, mikä kuului ihan toisenlaiselta kuin\nnäyttämöllä teaatteritaisteluissa.\n\nHyvän aikaa he näin ottelivat. Kumpikaan ei saanut voittoa. Fennimore\njo alkoi väsyä ja peräytyä, Abellino seurasi perässä askel askeleelta.\nTästä suuttuneena rohkaisi Fennimore mieltänsä ja suuntasi iskun\nAbellinon päähän. Töin tuskin sai tämä sen vältetyksi.\n\n-- Miekat alas! -- huusi Konrad. Miekat alas!\n\nHeti laskettiin neljä miekkaa väliin, ja taistelijat erotettiin.\n\nFennimoren kiukku oli rajaton.\n\n-- Miksi meitä luulette? Miksi toitte meidät tänne ilveilemään?\nOlisitte antaneet käteemme puukon, niin olisi kaikki jo aikaa sitten\nkuitattu. Tahdon pistää ihan sydämeen. Tahdon nähdä tuon miehen\nkuoliaana.\n\n-- Hiljaa, ystäväni, hiljaa! Tässä ei melu auta, kuuluu vain kadulle ja\nmeidät otetaan kiinni. Teidän pitää taistella, kuten olemme päättäneet.\nJos aiotte taistella romantillisella tavalla, niin menkää Ameriikkaan;\nsulkeutukaa pimeään huoneeseen ja tapelkaa siellä miekalla ja\npistoolilla. Kuka pimeässä paremmin osaa, se voittaa. Mutta niinkauan\nkuin olette Euroopassa, on teidän alistuttava meidän tapoihimme.\n\nFennimoren mielestä oli kuitenkin liikaa tämän asian tähden lähteä\nAmeriikkaan. Hän katsoi siis parhaaksi paikalla suoriutua asiasta.\n\nVielä kerran astuivat he asentoon.\n\nFennimore vapisi kiukusta. Kaikin voimin ryntäsi hän Abellinon kimppuun\nkoettaen väsyttää häntä vilkkailla mutta kelvottomilla iskuilla. Hän ei\nenää ehtinyt omaa asemaansa ajattelemaan, vaan hyökkäsi milt'ei\nvastustajan miekan kärkeen. Vihdoin kiukun ollessa korkeimmillaan, hän\nunohti säännöt ja varamiehet sekä aikoi pistää vastustajansa puhki.\n\n-- Oh! Alas miekat! Lyökää miekka kädestä!\n\nKaikki varamiehet piirittivät hänet yht'aikaa.\n\n-- Olette kolmasti rikkonut sääntöjä vastaan, puhui Konrad. Teillä ei\nenää ole oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun. Asia pidetään päättyneenä,\nja me julistamme Abellinon täyttäneen ritarin velvollisuudet.\n\n-- Laskekaa miekat kädestänne, lausui Kecskerey käskevästi.\n\nKuultuansa tämän käskyn asettui Fennimore asentoon, ikäänkuin\ntaistellaksensa kaikkia viittä vastaan, mikä oli sitä kummallisempaa,\nkun hänellä ei ollut mitään erinomaisia ruumiin voimia.\n\n-- Hyvä. Abellino laskekoon miekan kädestään, ja taistelu on päättynyt.\n\nVaramiehet kääntyivät Abellinon puoleen kehoittaen häntä laskemaan\naseensa.\n\nAbellino oli jo tottelemaisillaan, ja kääntyi toisiin selin\nheittääkseen miekan nurkkaan.\n\nTällä hetkellä ei kukaan ollut hänen ja Fennimoren välissä.\n\nVain kiukun vimma ja varamiesten kolmasti väliintulo saattoi olla\nsyynä, miksi Fennimore, käyttäen tätä hetkeä hyväkseen, voi siihen\nmäärään unhottaa sekä itsensä että kunniansa, että syöksi selin\nseisovan vastustajansa kimppuun ja pisti häntä miekalla selkään.\n\nPisto sattui Abellinon hartiaan, muutoin olisi miekka mennyt läpi\nruumiin.\n\n-- Salamurhaaja! -- kiljahti Kárpáthi, ja kääntyen heti vastustajaansa\nojensi hän miekkansa suoraan häntä kohden. Fennimore ei enää nähnyt\nmitään, vaan aikoi vielä antaa Abellinolle yhden iskun. Miekka ei\nkuitenkaan osunut, Fennimore syöksyi hurjasti, sokeasti suoraan\nAbellinon ojennettua asetta vasten. Se lävisti hänen ruumiinsa kahvaan\nasti. Taistelijat tuijottivat hetkisen toisiinsa; Fennimoren kasvot\nolivat kalman kalpeat, silmät kiillottomat, huulet kankeat. Kuolema\ntuli paikalla; vain sydämen läpi mennyt miekka piti häntä pystössä\nhetkisen. -- Sitten kaatui kumpikin. -- -- --\n\nNe jotka ovat tarkemmin tutkineet ylhäisten seurojemme uudempia\naikakirjoja, tietävät, ettei tämmöinen kaksintaistelu ole mikään\nrunollinen houre. -- -- --\n\nFennimore kuoli paikalla; ei kuulunut huokausta, ei näkynyt kasvoissa\nkivun ilmausta. Abellino oli kuukauden sairaana haavastaan.\nParannuttuansa sai hän ystäviltä neuvon paeta ulkomaille, siksi kunnes\nhuhu asiasta vaikenisi, mutta ei mihinkään sivistyneeseen maahan, sillä\npian sieltä saadaan kiinni mies, jolla on paljon velkoja ja joka\nmielellään elää suuriksi herroiksi, vaan varmuuden vuoksi itämaille.\n\nMuutaman päivän perästä lähtikin hän pyhälle haudalle Palestiinaan,\nkuten yleinen mielipide piloillaan sanoi, katumaan syntejänsä.\n\nSinne me emme häntä seuraa. Jos hän tulee takaisin, niin antaa hän\nkyllä äänensä kuulua.\n\nJuhana Kárpáthi, onnellinen, ylen autuas Nabob, matkusti vaimoineen\nkotiansa Kárpátfalvaan.\n\nEnnen pitkää saamme heidät nähdä tai kuulla heistä puhuttavan.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nI.\n\nIsänmaallinen laitos.\n\n\nValtiopäivät olivat päättyneet ja säädyt (sekä ylä- että alahuone)\nhajaantuneet. Attilatakkiset juristit helisevine sapeleineen, isänmaan\nisät kultanyörisine viittoinensa ja herrasvaljakot muotinaisineen\nkatosivat väkirikkaasta kaupungista. Talojen porteilla oli luettavana\nsurullisia ilmoituksia vuokrattavana olevista huoneista. Kauppiaat\nlähettivät takaisin hyvässä toivossa tilaamiansa muotitavaroita;\nkahvilat kävivät tyhjiksi, niissä ei enää näkynyt muita kuin jokunen\nkaupungissa syntynyt ja vanhentunut kantavieras. Pressburg muuttui\nhiljaiseksi; sai rauhassa kävellä kadulla, ei tarvinnut pelätä hevosen\ntallaavan ketään maahan eikä sysäävän lokaan jalankävijöitä. Öisin\neivät enää häirinneet nukkuvien unta hurjien nuorukaisten loilotukset,\nhe kun valtiopäiväin aikana, kymmenen, jopa kaksikymmentä miestä käsi\nkädessä rinnatusten kulkivat pitkin katuja, meluten ja ikkunoita\nsärkien. Ei tarvinnut enää niin tarkkaan vartioida tyttöjä, etteivät\naina istuisi ikkunan ääressä, eikä pelätä soihtukulkueiden liikkuessa\nkaupungin syttyvän kipinöistä tuleen. Sanalla sanoen: Pressburg oli\ntaas saanut tavallisen, hiljaisen ja rauhallisen muotonsa, ja lyseon\nsekä akatemian nuoriso alkoi taasen kohota entiseen arvokkaaseen\nasemaansa.\n\nJuhana Kárpáthikin meni vaimoinensa kotia. Kauimmin häntä muistelivat\nPressburgin kauppiaat. Muistelivat ensiksikin sentähden, että\nJuhana-herra oli ihanalle vaimollensa ostanut heiltä, mitä vain silmä\nja sydän voi haluta, vaatteita, koristeita, kaikkea kallisarvoista\ntavaraa. Rouvansa rinnalla hän näet aina ja joka paikassa rehenteli,\nikäänkuin lapsi, joka uudet vaatteet saatuansa mielellään ne yölläkin\npitäisi yllänsä. Toiseksi muistelivat he häntä sen vuoksi, että hänen\nmielestään ostajat eivät olleet syntyneet myyjän tähden, vaan oli\nJumala luonut kauppamiehet ostajia palvelemaan. Siksipä hän mennessään\nomilla rahoillansa kauppaa tekemään ei katsonut velvollisuudekseen\noppia myyjän kieltä, vaan oli kauppiaan asia ymmärtää hänen puhettansa.\nKun siis nähtiin hänen astuvan alas vaunuistaan jonkun puodin edustalla\n-- ja kuka ei olisi häntä tuntenut, Unkarin rikkainta pohattaa ja\nkauneimman vaimon miestä, -- niin oli koko liuta puotipoikia heti\nvalmiina puhutellessaan jalosukuista Nabobia mongertamaan hänen omaa\nkieltänsä; ja itse kauppiaskin oppi tervehtiessään herra Kárpáthia\nsanomaan: \"nöyrin palvelijanne\", jos kohta sanat unkariksi hieman\nomituisesti äännettiinkin. Senpätähden koettivat kauppiaat kilvan saada\nedes vähäsen aavistusta unkarin kielestä. Olipa heidän joukossaan\njärkeviä perheenisiäkin, jotka antoivat lastensa myöskin oppia tätä\nkieltä, sillä he ajattelivat siitä olevan hyötyä, kun Kárpáthin\njälkeläiset tulevat valtiopäiville ja kysyvät kuka osaa unkaria, sekä\ntekevät sen luona kauppansa. Toivorikkaat pojat ja tyttäret lähetettiin\nsiis kunniallisiin perheisiin joko Komorniin tai Somorjaan asumaan, ja\nsuorin sekä halvin keino onkin oppia täten ilman opettajaa.\nVaikutusvoimansa näin suureksi havaittuaan päätti Juhana-herra tulevien\nvaltiopäiväin aikana ehdottaa, että perustettaisiin seura, jonka\njäsenet sitoutuisivat aina kauppaa tehdessänsä heittämään pois kaikki\nvieraat kielet, siten pakottaakseen muitakin tutustumaan mahtavaan\nunkarin kieleen. Kotona saisi kyllä puhua perheen kesken sekä saksaa\nettä latinaa, mitkä siihen aikaan olivat maassa tavallisimmat.\nTällainen hyvä esimerkki muka on oleva paljoa tehokkaampi kuin kaikki\nturhat asetukset kroattilaisten pakottamisesta unkaria oppimaan.\n\nLykäten kumminkin tämän mainion tuuman toteuttamisen toistaiseksi,\nmatkusti, kuten jo mainitsimme, Juhana-herra rakkaan vaimonsa kera\nkotia Kárpátfalvaan.\n\nJättäessään holhoojilleen hyvästi tuntui Fannystä kuin eroaisi hän\nheistä ainaiseksi. Sekä elatusisä että täti olivat alakuloisen,\nmurheellisen näköiset. Koettivat eron hetkellä olla tyyniä ja vaiti,\nvaikka kyyneleet olivat silmiin tulla. Nythän ei sopinut itkeä, vaan\nolisi pitänyt iloita. -- Tyttö oli joutunut onnellisiin naimisiin.\n\nFannyn mieli kävi apeaksi. Hän lankesi tädin kaulaan ja änkkäsi!\n\n-- Rakastakaa minua.\n\n-- Sinua rakastan aina, vastasi Teresa kyyneliä vastaan taistellen. Ei\nsaanut itkeä. Mitä tuo suuri herra, joka seisoi lähellä, sanoisikaan?\n\n-- No, mestari, -- virkkoi Nabob pudistaen Boltayn kättä, -- toivon\nvielä saavani nähdä teitä. Teidän on vuoro käydä meillä. Minä kävin jo\nteidän maatilallanne; nyt pitää teidän vuorostanne tulla Kárpátfalvaan.\n\nAmmattilainen punastui. Nabob ei tietänyt, että tällä jäykällä\ntyömiehelläkin on kunniantuntoa.\n\n-- Kiitoksia, vastasi hän. Tuskin pääsen töiltäni tulemaan.\n\n-- Mitä hittoa? Onhan teillä oiva kisälli; olen häntä puhutellut;\njärkevä mies. Voitte uskoa työt hänen haltuunsa siksi aikaa. Mikä hänen\nnimensä olikaan?\n\nKurkkuun olivat sanat jäädä, kun piti vastata:\n\n-- Santeri Barna.\n\nVastoin tahtoansakin tuli pari kyyneltä ukon silmiin ja vieri\nhiljalleen pitkin päivän paahtamia poskia. Teresankin silmät kävivät\nkosteiksi. Fanny tuli kalman kalpeaksi.\n\n-- Käykää sentään joskus talvella edes, hyvä Boltay, jatkoi Kárpáthi.\nJos niin tahdotte, tulen teitä noutamaan. Pidättekö metsästämisestä?\n\n-- En. Minä säälin eläimiä.\n\n-- Mutta ainakin te, hyvä Teresa, toivotte vielä kerran saavanne nähdä\nveljenne tytärtä. Tulkaa katsomaan miten hän jaksaa. Ensin saa hän\nvähän aikaa ikävöidäkseen teitä ja tottuakseen minuun.\n\nTämän sanoi Juhana-herra pilan vuoksi, mutta Teresa ei vastannut.\nFannystä tuntui olo niin tukalalta, että oikein helpotti, kun päästiin\nvihdoin vaunuihin, ja Paavo sulki lasiovet sekä antoi ajurille käskyn\najaa. Pyörät jyrisivät kadun kivityksellä.\n\nViikon kuluttua sai Teresa kirjeen Fannyltä.\n\nNuori rouva koetti kirjoittaa hauskasti, kertoi miellyttävistä\nmiehistä, joitten kanssa Juhana-herra seurusteli, veitikkamaisesta\nMikko Horhista, joka keksii kaikenlaisia kujeita häntä huvittaaksensa.\nKertoi Mikko Kiss'istä joka ratsastaa joka päivä neljä peninkulmaa\nhevosen selässä tullaksensa häntä tervehtimään, vanhasta\ntilanhoitajasta, joka koettaa kaikella ahkeruudella saada hänet\noppimaan taloudenhoidon eri haaroja, vanhasta heitukasta ja narrista\nsekä Juhana-herrasta, jotka kaikki muka näyttivät liittoutuneen,\nhuvittaaksensa nuorta rouvaa, hänelle hyvää mieltä, iloa, hauskuutta\nsaattaaksensa, mikä heille muka on onnistunutkin.\n\n(Iloja, hauskuutta... Rakkaudesta, onnellisuudesta ei ole kirjeessä\nsanaakaan.)\n\nJuhana-herra on ruvennut uusia puuhia harrastamaan.\n\nOltuansa valtiopäivillä ja eritoten veljensä pojan tekemän tepposen\njälkeen tuona ikimuistettavana nimipäivänä, on hänen päähänsä pistänyt\najatus ruveta hyödyttämään isänmaata, harrastamaan yhteiskunnallisia\nasioita.\n\nHän lahjoittelee rahasummia kouluille, -- seurustelee naapurinsa,\nkreivi Szentirmayn kanssa, joka lienee sangen omituinen mies, koska\nkaikki häntä ylistävät ja koska hänellä on aina pää täynnä kummallisia\ntuumia, niinkuin esimerkiksi talonpoikain vapauttaminen herrojen vallan\nalta; muitten samanmielisten miesten kanssa hän puuhaa höyrylaivoja,\ntehtaita, Theissvirran perkaamista, patojen rakentamista, tiedeseurojen\nperustamista, teaattereja, hevoskilpailuja. Suurimman osan vuotta hän\nasuu Pestissä ja kehoittaa muitakin ylimyksiä siellä asumaan.\nJuhana-herrankin sai hän rakentamaan komean palatsin pääkaupunkiin.\nVaikk'ei hän siellä asuisikaan, niin olisi se sentään muka kaupunkia\nkaunistamassa. Kreivi Szentirmayn luo kokoontuvat herrat esittelevät\nmikä mitäkin uutta yritystä; muun muassa mainitaan erään hyvin tunnetun\nkreivin luvanneen uhrata Unkarin tiedeakatemian perustamiseen koko\nvuotiset tulonsa, 60 tuhatta floriinia. Kun häneltä kysyttiin, millä\nhän aikoo sen vuoden tulla toimeen, niin vastasi hän toivovansa saada\nelää tuon ajan kuokkavieraana ystäviensä luona. Tässä omituisessa\nseurassa käy Juhana-herra ja on usein huomauttanut Pietari Vargaa\npitämään tarkkaa huolta taloudesta, sillä tarvitaan paljon rahoja\nyleisiin yrityksiin. Nyt on hänkin vihdoin keksinyt ehdotuksen, jonka\nkaikki, joille hän on asian ilmoittanut, ovat havainneet yleistä hyvää\ntarkoittavan.\n\nEhdotus tarkoittaa koiraseuran perustamista.\n\nFanny ei ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä olisi enempää kuin muistakaan\nehdotuksista ja laitoksista, höyrylaivoista, padoista, akatemioista ja\nhevoskilpailuista. Mutta hän on huomannut kaikkien, jotka näistä\nasioista keskustelevat, olevan erittäin innostuneita. Koirille näyttää\nsiis koittavan onnellinen tulevaisuus ja loistava asema. Tulevassa\nkuussa on yleinen kokous Kárpátfalvan kartanossa, missä seura\njulistetaan perustettavaksi, säännöt tehdään, ja lopuksi pidetään\nkomeat kemut.\n\nFanny lopetti kirjeensä hellillä rakkauden ilmaisuilla ja mitä\nsydämellisimmillä terveisillä mieheltänsä.\n\nSydämestä ja sen tunteista ei kirjeessä ollut sanaakaan. Rouva parka!\nEikä hänellä ole ketään, kenelle noista asioista kertoisi.\n\nSaavuttuansa Kárpátfalvaan ei Fanny siellä enää nähnyt jälkiäkään\nentisistä hulluuksista.\n\nJo Pressburgissa ollessaan oli näet Juhana-herra kirjoittanut kotia\nPietarille ja kertonut tuovansa taloon puolison, kauniin, nuoren ja\nsiveän vaimon, jonkatähden Pietarin piti laittaa pois kaikki, mikä\nvoisi rouvan mieltä loukata. Taloudenhoitaja valtuutettiin isännän\nnimessä tekemään siinä suhteessa, mitä itse parhaaksi näkee.\n\nSaatuansa tämän valtuuskirjeen, reformeerasi kunnon ukko parissa\nviikossa kartanon niin perinpohjaisesti, ettei sitä enää olisi\nKárpátfalvaksi tuntenutkaan.\n\nMaalaistytöt, joiden virka kartanossa oli hyvin epämääräinen,\nlähetettiin kotia, kukin syntymäpaikoillensa.\n\nKiroilemisestansa ja likaisista kasvoistansa kuuluisat palkolliset\najettiin ulos karjataloihin paimeniksi.\n\nKaikkien palkollisten käskettiin kohdella rouvaa mitä suurimmalla\nkohteliaisuudella, eivätkä he enää saaneet kartanossa ehdoin tahdoin\ntepastella.\n\nViskaalille annettiin kolme päivää aikaa pestä kätensä ja kasvonsa\npuhtaiksi. Samassa annettiin hänen tietää, että hän heti saa virkaeron,\njos hän kerrankin vielä tulee kartanoon kynsilaukkaa syötyänsä.\n\nMartti sai viran kartanossa, pääsi armollisen rouvan ajuriksi, ja hänen\nvaimonsa tuli kamarineitsyeksi. Lauhkeimmista hevosista valittiin neljä\nvaunuhevosiksi, muutamia erivärisiä taas ratsastusta varten. Martin\npiti kasvattaa ne niin sävyisiksi kuin lampaat, sillä ne tulevat\nkantamaan kaunista, kainoa naista.\n\nHerra Pietari itse lähti Pestiin ostamaan komeita\najoneuvoja, huonekaluja, mattoja. Vaikka hänellä oli jalassa vain\nrasvanahkasaappaat ja hän asui maalaistuvassa, niin oli hänellä\nkuitenkin niin hieno aisti ja hyvä käsitys herrashuoneitten\nvarustamisesta, että Kárpátfalvan kartanosta se osa, joka oli rouvan\nasunnoksi valittu, ja jossa ikkunat olivat puistoon päin, tuli ihan\ntoisenlaiseksi.\n\nKaikki irstaat kuvat, joita oli koottu joka huoneeseen, otettiin puis\nkehyksistänsä ja sijalle pantiin kauniita maisemakuvia ja muita vakavia\nmaalauksia. Entiset vietiin ullakolle. Puhdistusinnossaan herra Varga\nvielä sai vanhojen freskomaalauksienkin jumalattaret ja jumalat elämään\nsiivolla. Hän näet antoi maalata alastomien jumalatarten suojaksi\nverhoja, ja Apollo sekä Bacchus saivat sangen kauniin manttelin\nkumpikin.\n\nKaikki mikä oli sopimatonta tai muistutti entisiä hurjia seikkailuja,\nkorjattiin huolellisesti pois. Puutarhasta hävitettiin salaiset\npiilopaikat, kartanosta salaovet ja -rappuset; kylpykamari muutettiin\nkasvihuoneeksi ja entinen museo tehtiin kylpyhuoneeksi.\n\nSuuresta juomasalista vietiin pois kaikki entisten mässäämisien\nmuistot. Puutuolit ja suuri pöytä saivat marssia ulos, ja niitten\nsijaan tulivat suvun hallussa olevat vanhat raha- ja maalauskokoelmat.\nPäihtyneitä vieraita varten laitetut pienet kamarit, joihin päästiin\neräästä pitkästä käytävästä, laitettiin väliseiniä särkemällä isoksi\nsaliksi palvelijattaria varten. Kukaan ei voisi kertoa nuorelle\nrouvalle: tässä oli Juhana-herra päissään, tässä silloin ja silloin\ntapeltiin, tässä asuivat hänen lemmittynsä. Kaikki entisten syntien\njäljet olivat tarkkaan poistetut.\n\nPuutarhan takana oleva sirkusrakennuskin revittiin maahan, jottei\nrouvalle ruvettaisi kertomaan, miten ennen täällä oli hauskaa elämää,\nkun Juhana-herra kerrankin esimerkiksi asetti kaksitoista maalaistyttöä\nhurjien oriitten selkään, joita heitukat vielä pitkillä piiskoilla\npelättelivät. Oli sangen lystiä muka, kun tyttö toisensa perästä\ntipahti maahan. Yhden hevoset tallasivat kuoliaaksikin.\n\nNarreista sai vain mustalainen Vidra jäädä kartanoon, hän kun oli\nherrallensa niin uskollinen. Mutta taloudenhoitaja käski hänenkin\ntäst'edes elää siivosti.\n\n-- Sittenpä minusta vasta aika narri tuleekin, vastasi tähän\nmustalainen.\n\nKun lähiseuduille levisi huhu, että Juhana-herra oli mennyt naimisiin,\nniin tuli joka haaralta kaikenmoisia onnentoivotuksia tuttavilta,\n\"omituisilta\", mitkä runon muodossa, mitkä suorasanaisina.\n\nHerra Varga otti ne takavarikkoon, sillä ne olivat täynnä kaikenlaisia\ntyhmyyksiä, niin että niitä ei ilennyt antaa Juhana-herran saatikka\nhänen rakkaan puolisonsa käsiin. Muiden muassa oli eräs ilkeä\nherjausruno, joka oli täynnä saastaisia kompia, jommoisia turmeltuneet\nrunoniekat osaavat runomittaan asettaa ilettäviä runouden mädänneitä\nhedelmiä, jommoisia tosin ei näe painettuina, mutta joita kuitenkin\npaljon kopioidaan ja käsikirjoituksina luetaan sekä tunnetaan useinkin\nparemmin kuin kuuluisimpien runoilijoiden ikimuistettavia teoksia.\n\nTämmöisen ilkeän herjauspätkän oli Kárpáthille lähettänyt runoseppä\nGyárfás, joka vanhasta herrastaan erottuansa oli mennyt tämän\nvihamiehen, Antti Kutyfalvin luokse. Tuntien parhaiten Nabobin heikot\npuolet osasi hän koskea arimpiin paikkoihin. Runo oli niin täynnä\nhävyttömiä ja irstaita lauseita, että kunnon taloudenhoitaja sen\nluettuansa, ensin aikoi kutsua kokoon Nabobin heitukat ja mennä\nmiehissä antamaan Kutyfalville sekä hänen runosepällensä hyvän\nselkäsaunan. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä. Kirjeeseen kääri hän\npalan vanhaa homehtunutta juustoa ja kappaleen kyrsäleipää, joita\ntalonpojat yleensä käyttivät raivohulluutta sairastavien koirien\nlääkkeeksi, ja laittaen siten kauniin paketin lähetti hän sen Kutyfalvi\nherralle pitemmittä mutkitta. Martti lähetettiin viemään pakettia\nperille. Hän sai ratsastaa parhaimmalla hevosella ja häntä kiellettiin\nastumasta alas ratsun selästä lähetystä Kutyfalvin käteen antaessansa.\nKielto olikin sangen tarpeellinen, sillä huomattuansa leivänpalan ja\nhomehtuneen juuston oli Kutyfalvi kiukusta haljeta ja käski heti\nrenkien sulkea portit. Mutta Martti ei kauvoja viivytellyt, vaan\nhavaitessaan porttien olevan kiinni, antoi hän ratsunsa hypätä aidan\nyli ja toi Varga herran suureksi mielihyväksi kotia tiedon, että\nKutyfalvi oli kaikkine väkinensä ajanut häntä takaa aina metsän reunaan\nsaakka.\n\nJuhana-herra sydämestään iloitsi, kun kotia tultuansa ei enää nähnyt\njälkiäkään entisestä. Kaikkialla vain uutta, hämmästyttävää. Hurjat\nhuvipaikat olivat muuttuneet vakaviksi huoneiksi. Kaikki, jotka tulivat\nkartanossa ja pihalla vastaan, olivat siivoja, nöyriä ihmisiä. Kun\nmiestuttavat tulivat tervehtimään, olivat he niin kohteliaita, että\nFannyn mielestä tuntui valheelta kaikki, mitä hän oli Nabobista kuullut\nasuessaan äitinsä luona ja nauraessaan lapsellisesti keikarien\njutuille, joitten kaksimielisyyden hän nyt vasta alkoi käsittää.\n\nNäissä jutuissa ei ollut perää eikä pontta. Eihän näkynyt semmoisesta\nmerkkiäkään.\n\nEntiset ystävät eivät ensin rohjenneet tehdä Juhana-herralle\nsopimattomia huomautuksia, mutta ei aikaakaan, niin alkoivat vanhat\nlurjusveikot käydä yhä useammin talossa. Kun Juhana-herran mielestä\nheidän seuransa kävi vastenmieliseksi, keksi hän hyvän keinon saada\nheidät pysymään poissa.\n\nJo siihen aikaan alkoi jonkinlainen hyväntekeväisyyden tuuli puhaltaa,\nelähyttäen kansallisuuttamme. Perustettiin hyödyllisiä seuroja, jotka\najoivat kansallisuuden, ihmisyyden, tieteiden tai talouden asiaa.\nNäihin seuroihin rupesi Kárpáthi jäseneksi ja oli sangen mielissään,\nkun hänet valittiin joko esimieheksi tai suojelijaksi. Kun sitten tuli\nnoita vanhoja juomaveikkoja, oli hänellä heti käsillä pari kolme\nkeräyslistaa, joihin hän ja hänen vaimonsa olivat merkinneet kumpikin\nyhtä suuren summan. Kuoppaan langennut vieraissakävijä kiroili,\npeuhasi, esteli, mutta ei auttanut; täytyi kirjoittaa nimi listaan ja\nluvata joku summa lunnaiksi. Jollei vieraalle kelvannut tiedeseura,\nniin oli toinen keräyslista sokeritehtaan osakkeita varten, ja joll'ei\nhänen mielestänsä tämäkään yritys ollut tarpeeksi yleishyödyllinen,\nniin oli vielä kolmaskin keino -- sai kirjoittaa kansankirjastojen\nperustamislistaan. Jos vieras tätäkin piti hulluutena, niin tarjottiin\nhänelle osakkeita Berettyójoen[21] koskien perkaamisyhtiöön, niin että\nhänen kuitenkin oli listojen uhriksi jääminen.\n\nTästä syystä veikot alkoivat karttaa Kárpátfalvaa, joka heidän\nmielestänsä oli pahamaineiseen majataloon verrattava. Kun he sattumalta\ntapasivat Nabobin, alkoivat he heti estellä, olivat muka jo\nsyntivelkansa maksaneet.\n\nNe veikot jotka eivät keräyslistoistakaan ottaneet viisastuakseen,\nviekoitteli hän muassaan Szentirmayn luokse yleisiin kokouksiin.\n\nSinne kokoontui usein vakavia, tieteellisesti sivistyneitä miehiä,\njoitten seurassa eivät tällaiseen ilmanalaan tottuneet veikot\nviihtyneet, vaan pelkäsivät kovin, että Szentirmay ehkä joskus\nesittelee heidät vaimollensakin, jonka sanottiin olevan hyvin hienon ja\nsivistyneen naisen. On miehiä, jotka ovat tällaisten naisten seurassa\nsangen noloja.\n\nRouva Kárpáthin laita on peräti toinen. Hyvinpä tiedetään, ettei hän\nole mitään suurta sukua, eikä hänen kuullensa tarvitse liioin sanoja\nvalikoida, sillä kotonansa hän on kyllä tottunut tyhmyyksiä kuulemaan,\neikä siis saata liioin pahaksensa panna, vaikka hänen kuultensa\nsattumalta tulisikin sopimattoman puheen päästäneeksi. Rouva\nSzentirmayn lähellä ei tohdi suutansa avata, ei hiiskahtaakaan, sillä\nhänet on kasvatettu Englannissa, missä sanotaan naisten heti menevän\ntiehensä, jos joku heidän nähtensä laskee jalat ristiin taikka\npuhellessa sattuu mainitsemaan paitaa tai sukkia. Näin ollen ei voi\ntietää, milloin tekee suuren tuhmuuden.\n\nKuten jo puoliksi olemme saaneet kuulla, on lähimmässä tulevaisuudessa\nsyntyvä uusi laitos Juhana-herran esityksestä, joka ennen pitkää oli\nsaanut kaikkien kansanluokkain yksimielisen hyväksymisen.\n\nTämä ehdotus yhdisti taian tavalla kaikki puolueet sekä valkoiset että\nmustat, punaiset ja kirjavat, konservatiivit, reformienystävät ja\nliberaalit (radikaaleista silloin ei vielä tiedetty mitään), kaikki\nyhdistyivät tähän esitykseen. Ettei asia ollut joutavaa laatua,\ntodistaa sekin seikka, että se tähän päivään saakka on ollut yhtä\npaljon suosittu, kenties enemmänkin kuin ennen.\n\nTämä mahtava aate, jonka alkuunpanija oli Juhana Kárpáthi, tarkoitti\njahtikoirain suosijain seuran perustamista.\n\nEpäilemättä on koira tärkeimpiä ja huomattavimpia ilmiöitä\neläinkunnassa. Eritoten monipuolisten virkojensa vuoksi täytyy meidän\npitää sitä positiivisena tekijänä yhteiskunnassa.\n\nSitä ihmettelemistä ja ihastusta, jonka Juhana-herran esitys sai\naikaan, ei minun heikko kynäni pysty kertomaan, siihen tarvitaan paljoa\nsuurempi kuvituskyky ja innostuneempi kynä, kuin minun. Esitys elähytti\nkoko yhteiskuntaa; vanhat riidat unohtuivat. Kauan aikaa kilpaili se\nUnkarin tiedeakatemian perustamisehdotuksen kanssa. Vasta sitten antoi\nse tälle etusijan, kun akatemian ehdottajat lupasivat suosiollista\napuansa myöskin tuohon toiseen yleishyödylliseen yritykseen.\n\nSuurimmalla varmuudella voimme siis sanoa, että piakkoin pidettävä\nperustava kokous Kárpátfalvan kartanossa tulee olemaan mitä loistavin\nja huvittavin, sillä maan etäisimmistäkin osista luvattiin tulla tähän\nmerkilliseen kokoukseen ja yleensä oltiin halukkaita näkemään, kumpi\nmaankuuluista koirista olisi voittava kilpailussa, Juhana-herran\n\"Martti\" vai Mikko Horhin \"Tuuli\". Muutamat ovat lyöneet vetoa, että\nBorsodmegyen ispaanin \"Pääsky\" on ottava kaikista voiton, kun taasen\nTonavantakalaiset ovat vakuutetut, että Györiläinen \"Poukka\" voittaa.\nMutta kaikki kuitenkin pelkäävät erästä Siebenbürgiläistä ihme-eläintä,\njosta Unkarin herrat olivat tarjonneet kaksisataa tukaattia, mutta\nkoiran isäntä ei ollut sittenkään eläintä myynyt. Nyt kehuu hän\naikovansa viedä unkarilaisilta voiton.\n\nMäärätyn kokouspäivän edellisellä viikolla oli viskaalilla täysi työ\nkirjeitten kirjoittamisessa. Sormet tulivat toisen kerran musteeseen;\njopa hiuksetkin, jotka alkuansa olivat vaaleat, muuttuivat mustiksi\nkynän puhdistamisesta. Kielikin musteni, sillä hän käytti sitä\nimupaperin sijasta, nuollen kynästä tipahtaneet mustetahrat.\n\nJoka päivä tulee Juhana-herralle joukottain kirjeitä kaikista maan\nääristä, ja hän lukee ne myöskin. Mikä sisältää onnentoivotuksia, mikä\non osakkeiden tilaus, mikä taasen lupaus tulla kokoukseen. Muutamat\nennustavat koirainhoidolle onnellista tulevaisuutta, toiset antavat\nhyviä neuvoja, toiset taas tarjoutuvat yhdistyksen sääntöjä laatimaan.\nYksi sanoo tulevansa perin onnelliseksi jos hänet valitaan\njohtokuntaan, toinen pyytää saada kunnioitettavalle seuralle ilmoittaa,\nettei hän tosin itse pääse kokoukseen, kun hän sairastaa luuvaloa,\nmutta hänen koiransa on ottava osaa kilpailuun. Sangen tyytyväisenä\njättää Juhana-herra kirjeet hajalleen pöydälle; hän ei salli\nkirjekuoriakaan huoneesta korjata. Hän sai siten niitä yhä ihailla.\nVain muutamat kirjeet joutuivat tulen uhriksi, nimittäin sellaiset,\njossa oli tohdittu väittää paremmaksi perustaa kansakouluja,\nvaivastaloja, maanviljelysseuroja, harrastaa Tiszavirran perkausta,\nmaanteitten rakentamista, museoita, akatemiaa, teaatteria,\nlainamakasiineja. Semmoisia kehnoja kirjeitä ei otettu huomioonkaan.\nJuhana-herra on niin mielistynyt tuumaansa, ettei hän anna kenenkään\nitseänsä pelottaa. Ja olihan hän antanut raha-apua kaikkiin\nyllämainittuihin laitoksiin, joita joku levoton kreivi tai muut\nyrittelijät olivat kansan niskoille asettaneet. -- Tosin olisi hän\nvoinut auttaa puolet näistä laitoksista kukoistavaan kuntoon niillä\nrahoilla, jotka hän yhdessä vuodessa uhrasi koiralaitokseensa, mutta\ntulevathan nuo toiset yritykset aikaan ilman häntä, kun taasen\nmetsäkoirain hoito välttämättömästi kaipaa rahavaroja, sillä kuten jo\non mainittu, koira \"non nascitur sed fit\", se ei ole syntyänsä mestari,\nvaan sitä pitää kouluttaa.\n\n... Mutta nyt pois tieltä vähäksi aikaa, koirat!\n\nJuhlakokous ja sen valmistukset antoivat paljon tekemistä Fannylle ja\nhänen sydämellensä.\n\nSydämellensäkö?\n\nTuleehan sinne paljon väkeä, aateliston parhaita. Kokoontuu vakavia ja\nmainioita miehiä, sillä kaikki pitävät Juhana-herrasta, joka\nomituisuuksiensa ohessa suosii kaikkea jaloa ja hyvää, joten\nyleishyödyllisissä yrityksissä saattaa luottaa hänen apuunsa.\nTällaisiin tilaisuuksiin ihmiset vetävät toisiansa. Kukin tietää\nsaavansa nähdä koossa paljon kansaa, paljon kauniita naisia, useita\nhullunkurisia miehiä, ja kukin aikoo saada hauskaa toisen\nkustannuksella.\n\nTämä oli ensimmäinen juhla, johon Juhana-herra kutsui myöskin naisia.\nOlihan hän nainut mies.\n\nFanny kovin pelkäsi seudun vallassäätyläisten tuloa. Ottanevatko häntä\nseuraansa nuo ylhäiset naiset, jotka ovat perineet sekä aatelisuuden\nettä siveellisyyden ja tahrattoman maineen? Tunnustanevatko he\nvertaisekseen häntä, jonka onnetar ja vanhan hupsun oikku on heidän\nrinnallensa koroittanut? Voinevatko unhottaa hänen syntyperänsä, huonon\nmaineensa?\n\nLähiseuduilta tulee varmaan miehiä, joita kautta koko maan pidetään\nmainioina, luotettavina. Juhla on kestävä useita päiviä. Ensi päivänä\non istunto. Isossa salissa on vakavia miehiä koossa, parvekkeilla\nnaisia kuuntelemassa puheita. Kokous päättyy illallisella. Hän on oleva\nemäntä talossa, kaikkien nähden ... tokkohan kukaan esittää maljaa\nhänen kunniaksensa?\n\nToisena päivänä pidetään koirakilpailut. Sekä naiset että miehet\ntulevat komeilla hevosilla ratsastaen ajamaan viekkaita kettuja takaa.\nHänkin on ratsastava... Kuka tulee hänen ritariksensa?\n\nIllalla on talon emäntä antava kullalla ja helmillä koristetun\nsatulaloimen metsästäjälle, joka koirineen on enimmän itseänsä\nkunnostanut. Loimen on hän itse tehnyt... Kuka voittaa sen?\n\nKolmantena päivänä juhla päättyy komeilla tanssiaisilla. Paljon\nnuorisoa, kaunottaria tulee kokoon. Kainojen naisten rinnalla pulskia,\njaloja ritareja, joitten mielessä ei vilppiä ole... Kuka vie hänet\ntanssiin?\n\nNyt niinkuin aina ennenkin oli Fannyn mielessä tuo näkymätön ihanne.\nHän näki miehen istuvan kokouspöydässä, näki hänen nousevan ylös ja\nselvällä, kaikuvalla äänellä esittävän maljan emännän kunniaksi, ja\najatteli, miten suloista olisi, kun hänen pikarissaan olisi myrkkyä,\njonka voisi juoda viimeiseen tippaan ja kuolla miehen tietämättä mitään\nhänen rakkaudestansa. Fanny näki hänen ratsastavan rinnallansa; he\najoivat nopeasti, ja hän ajatteli, miten suloista olisi pudota ja\nkuolla tämän miehen nähden. Hän näki hänet hengessään kaikkialla.\nVaikka mitä olisi miettinyt, mihin hyvänsä huomionsa kääntänyt, niin\noli yhä hänen mielessään tuo nimetön ihannekuva ja ajatus, että olisi\nparasta kuolla.\n\n\n\n\nII.\n\nVaimo parka!\n\n\nVaimo parka!\n\nTarkoitamme rouva Kárpáthia.\n\nMiehensä kautta oli hän saanut äärettömiä rikkauksia ja ylen ylhäisen\nnimen. Molemmat ovat enemmän taakaksi kuin siunaukseksi.\n\nEi millään maailman aarteilla voi ostaa oikeata iloa, tyytyväisyyttä,\nsydämen onnellisuutta, rakkautta, lepoa, omantunnon rauhaa.\n\nEntä ylhäinen nimi?\n\nKaikki tietävät, miten hän on saanut tämän nimen. Kostaakseen veljensä\npojalle nai eräs hupsuksi tunnettu vanhus pahamaineisten vanhempain\ntyttären, joka muussa tapauksessa ehkä olisi tullut vietellyksi.\n\nVanhus oli joko jalomielinen tai hupsu. Tyttö taasen on varmaan\nturhamainen ja kunnianhimoinen... Odotapas!\n\nKukin pitää häntä valmiina panettelujen saaliina.\n\nMutta annetaan hänen ensin esiintyä noissa ylhäisissä piireissä, mihin\nhän on tunkeutunut!\n\nNaiset jo edeltäpäin luulevat saavansa kovin hauskaa huvitusta Fannyn\ntaitamattomuuden, hairauksien, turhamielisyyden, ehkäpä seikkailujen ja\npahennustenkin vuoksi. Kavaljeerit taasen tuumivat: nainen on heikko\nastia, nuori, intohimoinen, turhamainen, kevytmielinen; ainakin\nkaikista merkeistä voi niin päättää. Helppo on viedä hänet harhateille,\nja kerran langettuansa täytyy hänen hukkua toisten huviksi.\n\nHän ei voi keltään toivoa ystävyyttä, kehenkään luottaa, keltäkään\npyytää neuvoa. Ei kukaan puolusta, johdata häntä, kaikkein vähimmän\nhänen oma miehensä.\n\nJuhana-herra luuli täyttäneensä kaiken vanhurskauden pitäessään huolta\nvaimonsa mukavuudesta, kootessaan kaikista maan ääristä sellaista,\nmistä naiset ylimalkaan pitävät, korukaluista ihailijoihin saakka.\n\nAivan niin, ihailijoihinkin!\n\nVanhojen juomaveikkojen lakattua käymästä Kárpátfalvan kartanossa ja\nentisten kemujen loputtua, alkoi näet siellä käydä toisia herrasmiehiä,\njoita eivät houkutelleet Nabobin hyvät viinit ja rumat jutut eivätkä\nhänen lemmittynsä, vaan ihana vaimo, kuuluisa, ihmeen kaunis nainen,\njonka suhteen on kaksinkertainen syy elää hyvässä toivossa, koska hänen\nmiehensä on vanha ja hän itse polveutuu pahamaineisesta perheestä. Tätä\nrouvaa ovat kaikki askelta lähempänä kuin muita vallasnaisia.\n\nMelkein joka päivä käyvät Kárpátfalvan kartanossa seudun etevimmät\nleijonat:\n\nEugen Darvay, joka yleisen mielipiteen mukaan on vapaamielisen puolueen\njohtaja, koska hänellä on pitkä parta. En varmaan tiedä, onko muuta\nsyytä tähän luuloon.\n\nKaunis Rudolf Csendey, joka mielellään kuulee itseänsä kauniiksi\nkehuttavan. Minä puolestani pitäisin tuollaista kehumista sangen\nharmittavana. Sileä leuka, jakaus keskellä päätä, hiukset voiteessa,\nkauneissa suortuvissa. Hänen kanssaan ei voi järkevää sanaa vaihtaa.\n\nParoni Teodor Berky, joka on olevinaan omituinen mies; istuu ratsain\ntuolilla, pitää korviin saakka ulottuvia kauluksia ja luulee todellakin\nsangen omituinen mies olevansa.\n\nYlistetty Csepcsy, patentin saanut tanssien johtaja, joka ei muista\ntavanneensa naista, joka ei olisi häneen mieltynyt, eikä myöskään\nmiestä, joka olisi hänelle masurkassa ja valssissa vertoja vetänyt.\n\nEräs syllän pituinen kreivi, joka itsekin tunnustaa olevansa rumin\nmies, minkä on nähnyt, mutta kuitenkin väittää, ettei kukaan\nkilpakosija ole häntä voittanut.\n\nEräs kelmeä nuori mies, jonka sanotaan salanimellä kirjoittavan runoja.\n(Riennämme mainitsemaan hänen puolustukseksensa, että huhu on perätön;\nepäiltävää näet on, osaako hän kirjoittaakaan.)\n\nJa vielä koko liuta miehiä, jotka hyvästi osaavat loruilla, tuoda\nviestejä, mairitella, lausua kuivia sievistelyjä, tanssia. Toinen\njoukko on tyhjäntoimittajia, jotka haaveilevat, huokailevat, ovat\nromantillisia olevinansa, mutta juovat, lyövät korttia ja kisailevat\npiikojen parissa, kuten muutkin. Kolmas legioona on arki-ihmisiä, jotka\ntodellakin ovat ihastuneet rouvaan, mutta eivät tiedä, miten synnyttää\nvastarakkautta.\n\nKas tässä talvipuisto, joka viheriö, sittenkuin Nabob vaihtoi\nmaalaistytöt ihmeen ihanaan rouvaan.\n\nVaimo parka!\n\nUsein on hän aikonut paeta näitten surkuteltavien, ikävien ja\nharmittavien ihmisten parista. Mutta minne? Ei ole ainoatakaan, joka\nhäntä ymmärtäisi. Juhana-herra luulee tekevänsä oivallisesti antaessaan\ntämän iloisen seuran huvittaa vaimoansa kaikin keinoin.\n\nKovin mitättömiä, tuhmia tomppelia ovat nuo kaikki hänen ihanteeseensa\nverraten!\n\nKovin itsekkäitä, hyödyttömiä, turhamielisiä ovat nämä verrattuina\nmieheen, jonka kuva on hänen sydämessänsä.\n\nEi ole edes naista, ystävätärtä, jolle voisi sydäntänsä avata.\n\nJuhlakokous oli jo tulossa. Juhana-herra oli kutsunut paljon vieraita,\nja annettuaan Varga herran kirjoittaa kutsuttujen nimet paperille käski\nhän viedä listan rouvalle, jotta Fanny saisi lisätä siihen vielä\njoitakuita, joita hän ehkä mielellänsä tahtoisi juhlaan tulemaan.\n\nTämäkin seikka osoittaa, kuinka kohtelias Juhana-herra oli vaimollensa.\n\nVarga herra toi listan. Koputteli tullessaan joka ovelle eikä avannut,\nennenkuin vastattiin: \"sisään!\" Nähdessään emäntänsä seisahtui hän\nkynnykselle ja olisi ollut kovasti mielissään, jos hänellä tällä kertaa\nolisi ollut niin pitkät kädet, että olisi voinut ojentaa listan\nkynnykseltä sohvalle saakka.\n\nFanny suosi erikoisesti tätä ukkoa. Muutamien ihmisten kasvoista jo\nnäkyy puhdas, rehellinen sielu, niin että heihin luottaa heti ensi\nkerran henkilön tavatessaan. Fanny ei odottanut, kunnes Varga herra\nastuisi lähemmäksi, vaan meni heti vastaan, otti häntä kädestä ja veti\nukon sisälle, vaikka tämä joka askeleella koetti kumarrella, ja painoi\nhänet istumaan. Jottei ukko pääsisi nousemaan ylös, kiersi Fanny vielä\nlapsellisen suloisesti kätensä ukon kaulaan, mikä seikka sai vanhuksen\nkovasti hämille. Kun Fanny irroitti kätensä, nousi hän tietysti heti\ntaas seisomaan.\n\n-- Istukaa vain, setä kulta, taikka minä seison myöskin.\n\n-- Mutta minä en ole niin suurta kunniaa ansainnut, änkytti\ntaloudenhoitaja varovasti laskeutuen nojatuoliin, ikäänkuin pyytäen\nanteeksi siltäkin, kun rohkeni istua ja kumartui eteenpäin, ettei\ntuolilla olisi liian raskasta taakkaa.\n\n-- Mitä uutisia tuotte, Varga setä, kysyi Fanny hymyillen. Olipa hyvä,\nettä tulitte. Katsokaas, minun on niin hauska saada nähdä teitä.\n\nVarga herra mutisi jotakin siihen tapaan, ettei hän käsitä, mistä\nsyystä hänelle niin suuri kunnia tapahtuu. Samassa ojensi hän rouvalle\nnimilistan kertoen Juhana-herran käskyn ja alkoi tehdä lähtöä.\n\nMutta Fanny huomasi ukon aikeet ja esti häntä menemästä.\n\n-- Pyydän, jääkää. Minulla on vähän kyselemistä.\n\n-- Tämä oli käsky. Varga herran täytyi istua. Näin pahassa pulassa hän\nei ollut vielä koskaan ollut. Olisi joku toinen edes nyt ollut hänen\nsijassaan tällä hetkellä.\n\nFanny luki nimilistan päästä päähän. Mielensä kävi apeaksi. Niin monta\noutoa nimeä, joista hän tiesi vain sen verran, että ne olivat etevien\nmiesten, jalosukuisten naisten nimiä. Ei ole ainoatakaan tuttua naisten\njoukossa, ei voi tietää, kehen pitää luottaa, ketä karttaa. Hänen\nmiehensä, joka muutenkin on omituinen, oli kai arvellut tavallisiin\nesittelemisiin menevän liian paljon aikaa ja vaivaa, jonkatähden hän\noli keksinyt keinon kutsua kaikki tuttavansa kokoon juhlaan ja silloin\nesitellä vieraille vaimonsa. Hän kai arveli, että nainen, joka\noli esiintynyt hienon maailman iltahuveissa Kecskereyn luona niin\nrohkeasti ja voittoisasti, nytkin on keksivä sopivan asennon, johon\nkauneutensakin hänet oikeuttaa. Mutta silloinhan olivat asiat ihan\ntoisella kannalla. Hän tiesi astuvansa vihollisten keskelle, tiesi\nsaattavansa heidät häpeään. Ei ollut läsnä ketään, jonka nähden hänen\nolisi tarvinnut luoda maahan silmiänsä. Täällä taasen hän on esiintyvä\nvakavien, kunnianarvoisten ja ylhäisten naisten seurassa, eikä enää saa\nosaansa valikoida. Jos hän esiintyy rohkeasti, varmasti, niin hänet\nalennetaan; jos hän taasen itse alentaa itsensä, niin häntä pilkataan.\nHänen avujansa ei uskota, vaan kauneutensa vuoksi häntä epäillään.\nPuhutelkoon kuka tahansa mitä suloisimmasti, niin piilee kuitenkin\nsanojen takana salaisia vihjauksia, loukkauksia. Voi häntä, jollei hän\nole niitä ymmärtävinään; voi häntä, jos hän ymmärtää eikä osaa\najatuksiansa salata. Tuho tulee, jos hän on vastaamatta. -- Rouva\nparka!\n\nHän luki nimet toiseen kertaan.\n\nFanny arveli, että kutsuttujen joukossa on monta lempeätä,\nhyväsydämistä rouvaa, joita hän voisi pitää äitinänsä (ei rouva Mayerin\ntapaisia, vaan ihanneäitiin verrattavia, jommoiseksi sopii äitiänsä\najatella) ja monta hellätunteista tyttöä, joita hän voisi rakastaa\nkuten omia sisariansa (ei kuitenkaan hänen omia sisariansa\ntarkoittaen.) Mutta miten tulla heidät tuntemaan, miten heitä lähetä?\nMiten voittaa heidän luottamustansa?\n\nHän luki vieläkin kerran läpi luettelon, ikäänkuin nimien kaiusta\ntahtoen saada tietää henkilöitten luonteen. Mutta turhaan aprikoituansa\nloi hän kysyvän katseen taloudenhoitajaan.\n\n-- Setä kulta, suokaa anteeksi, jos vaivaan teitä muutamalla\nkysymyksellä.\n\nVarga herra kiiruhti vastaamaan, että armollinen rouva käskeköön\nnöyrintä palvelijaansa.\n\n-- Mutta kysymys on sangen painava.\n\nVarga herra vakuutti, että hän on kaikkeen valmis, vaikka hyppäämään\nulos ikkunasta, jos armollinen rouva vain tahtoo.\n\n-- Teen teille kysymyksen, johon odotan suoraa vastausta.\n\nVarga herra oli valmis kaikkeen.\n\n-- Mutta teidän pitää olla avomielinen minua kohtaan, aivan kuin\nolisitte oma isäni, joka antaa tyttärellensä hyviä neuvoja.\n\nSanat olivat lausutut niin hellästi ja sydämellisesti, että Varga\nherran täytyi ottaa takkinsa povitaskusta esille kulunut nenäliina\npyyhkiäkseen sillä kyyneliä silmistään.\n\nFanny veti tuolinsa lähemmäksi ja levitti nimilistan hänen eteensä.\n\n-- Nähkääs, ystäväni, -- virkkoi Fanny sangen herttaisesti, laskien\nkauniin käsivartensa vanhuksen olalle, -- nämä kaikki ovat minulle\nventovieraita, en tunne heistä ainoatakaan. En tiedä, ketä pitää\nkarttaa, kehen luottaa? Ketä pitää ottaa ystäväkseni, keneltä salata\ntunteeni? Tiedän, että pyydän teiltä sangen vaikeita asioita, mutta\ntunnettehan te nämä kaikki. Itsehän parhaiten tiedätte tarkoitukseni...\nVarga herra ymmärsi asian sangen hyvin. Nenäliina tuli taas esiin;\ntällä kertaa oli otsaa pyyhittävä, sillä se oli kovin hiessä.\n\n-- Suvaitkaa käskeä, vastasi hän tuskallisesti, ikäänkuin olisi joka\ntavu ollut yhtä pahassa pulassa kuin hänkin.\n\n-- Pyydän teitä lukemaan järjestänsä nämä nimet listalta ja sanomaan\nsuoraan, mitä henkilöistä pidätte, minkä luontoisiksi te arvelette\nheitä ja mitä maailma heistä sanoo? Kuka heistä on rakastettava, kuka\nei?\n\nNäin ankarassa tutkinnossa ei Varga herra ollut vielä koskaan ollut.\n\nJos rouva Kárpáthi olisi käskenyt häntä kutsumaan kaksintaisteluun\nviisi, kuusi noista miehistä, joitten nimi oli listalla, tai menemään\njalkaisin kunkin luo asialle tai valmistamaan kustakin täydellisen\nkantakirjan, niin olisi se ollut vähäpätöinen seikka tämän suhteen,\nmitä hän nyt pyysi.\n\nHän oli alamainen, kohtelias palvelija, joka piti niin suuressa\nkunniassa kaikkia korkeampiin piireihin kuuluvia henkilöitä, että hän\nolisi ollut ihan onneton, jos puheessa olisi tullut maininneeksi\naatelismiehen nimen ilman sopivia arvonimiä. Ja nyt piti hänen\narvostella, milt'ei tuomita näin korkeata herrasväkeä, joitten nimiäkin\nlausuessaan hänelle muka tapahtui suuri kunnia.\n\nEpätoivoissaan pyyhki Varga herra saapasanturoillaan lattiaa ja\nnenäliinalla otsaansa. Häntä yskitti tänään kovasti. Mieleen johtui,\nettä olisi parasta, kun joku hyvä henki veisi hänet heti täältä ja\nlaittaisi jonkun toisen hänen sijaansa.\n\nOllen mitä suurimmassa pulassa ja epätoivossa oli hän kuulevinaan rouva\nKárpáthin puhuvan jotakin.\n\n-- Käskettekö mitä?\n\n-- En, ystäväni, vastasi Fanny, katsahtaen hymyillen kunnon ukkoon.\n\nTämä huomasi, että piti ryhtyä toimeen. Hän otti listan käteensä ja\nkatseli sitä läheltä ja kaukaa, ikäänkuin luulotellen itselleen, että\nhän oli unohtanut sisälukunsa. Sitten tarkasti hän vielä paperin tyhjää\nselkäpuoltakin, ikäänkuin luullen, että kunkin nimen taakse on\nsalamusteella kirjoitettuna arvostelu, joka hänen pitää lausua julki.\n\nFanny huomasi vanhuksen olevan hämillään ja alkoi taas ystävällisesti\nrohkaista häntä.\n\n-- Ystäväni. Pitäkää minua tyttärenänne, jolle annatte neuvoja näissä\noudoissa oloissa. En voi muuta kuin pitää teitä isänäni. Olette minua\nkohtaan ollut niin hyvä, niin hellä.\n\nVanhuksen mieltä rohkaisivat nämä herttaiset, selvät sanat. Hän yskähti\npäättävästi vielä kerran, jättäen hyvästi pelkuruuden peikoille, ja\nvastasi lujamielisesti:\n\n-- Armollinen rouva kunnioittaa minua suuressa armossaan yli\nansioitteni ja olen onnellinen voidessani tehdä teille edes pieniäkin\npalveluksia. Ja vaikka onkin minunmoisen halvan miehen vaikea ruveta\narvostelemaan niitä eteviä herroja ja naisia, joitten nimet ovat\nlistalla, niin rakkaudesta armolliseen rouvaan -- pyydän anteeksi!\nkunnioituksesta...\n\n-- Sanokaa vain: rakkaudesta; se on paras.\n\n-- Niin. Sanat tulivat sydämeni pohjasta. Oli minullakin tytär. Siitä\non jo aikoja kulunut. Hän oli armollisen rouvan iässä, ei niin kaunis,\nmutta hyvä tyttö, sangen hyvä tyttö. Kuoli aikaisin, nuorena. Hän\nrakasti minua paljon. Pyydän anteeksi, kun rohkenen puhua\ntytärvainajastani.\n\n-- Puhutaan toiste hänestä enemmänkin. Riippuuhan hänen valokuvansa\nkamarissanne kirjoituspöydän kohdalla.\n\nKuinka? Onko armollinen rouva suvainnut käydä minun köyhässä kodissani?\n\n-- Olen antanut itseni ilmi. Palatkaamme asiaan.\n\n-- Ei niin, armollinen rouva, ei ennenkuin olen lausunut sulimmat\nkiitokseni armolliselle rouvalle. Nyt johtuu mieleeni, että\nsairastaessani lavantautia, eräs nainen, ylimaailmallinen enkeli valvoi\ntuskien ollessa kovimmillaan vuoteeni ääressä. Houreissani luulin\nsilloin tytärvainajani seisovan vuoteeni ääressä. Mutta nyt tiedän,\nettä se olikin armollinen rouva. En saata sanoin kiitollisuuttani\nselittää.\n\n-- Asiaan, ystäväni, virkkoi Fanny, peläten ukon rupeavan häntä\nylenmäärin kiittelemään ja ylistelemään.\n\n-- Parhaan taitoni mukaan ja vilpittömästi tahdon lausua halvat\nhavaintoni, koettaen vastata kysymyksiinne. Ensiksikin on minusta\ntarpeetonta puhua henkilöistä, joihin -- miten sanoisinkaan --\narmollinen rouva ei voisi täysin luottaa, sillä vaikka Jumala minua\nvarjelkoon arvelemasta, että näitten ylhäisten herrojen ja naisten\nelämässä olisi varjopuolia, niin on kumminkin syytä olla heihin\nkaikkiin luottamatta. Päinvastoin olen siis listasta etsivä henkilöt,\njotka maksavat hyvyytenne ja hellyytenne yhtä suurella hyvyydellä ja\nhellyydellä. Mutta ne, joitten suhteen olen vaiti, heistä saatte\najatella, etteivät he kaikkine persoonallisine hyvine puolineen ole\narmolliselle rouvalle sopivia.\n\n-- Hyvä, sangen hyvä, ystäväni. Esittelette minulle vain ne, joita\nminun tulee rakastaa, toisten suhteen olette vaiti. Se oli viisas\nneuvo.\n\nVarga herra kääntyi rukoilevin katsein Fannyn puoleen, ettei tämä häntä\nniin ylistäisi, sillä siten joutuu hän taas hämille ja unhottaa, mitä\npiti sanoa.\n\nHän alkoi tarkastella listaa siirtäen sormea nimestä nimeen.\n\nHm, hm. Ukko yskäsi ja pyyhki jalalla lattiaa.\n\nOli järjestään joukko nimiä, joista hän katsoi parhaaksi olla mitään\nmainitsematta.\n\nHm, hm. Jo seisahtui nimiä seuraava sormi, ja Varga herra katsahti ylös\njotakin sanoakseen, mutta yskäistyänsä, jotta ääni selkenisi, ja vielä\nkerran nimeen vilkaistuansa, kääntyivätkin ajatukset toiselle\nsuunnalle, jonkatähden hän katsoi parhaaksi asettaa tämäkin henkilö\nniitten luokkaan, joita hän ei kaikkien heidän hyvien puoliensa ohessa\npitänyt soveliaina esitellä armolliselle rouvalle.\n\nMutta sormi joutui jo listan loppupuoleen. Ukko pelästyi huomatessaan,\nkuinka kauas hän oli joutunut. Otsalla näkyivät vilpittömän tuskan\nhikihelmet, sillä sormen alle tulee yhä uusia nimiä, joita hän tosin\nsuuresti kunnioittaa, mutta jos hänellä olisi tytär, ei hän yhtäkään\nheistä hänelle esittelisi.\n\nJa Fannyä pitää hän nyt omana tyttärenänsä.\n\nNiin oli armollinen rouva itse tahtonut; ja ollessaan lavantaudissa oli\nhän itsekin luullut armollista rouvaa tyttäreksensä.\n\nHänen täytyi antaa isälliselle sydämelleen anteeksi tämä mielikuvitus.\n\nVihdoin viimeinkin kirkastuivat ukon kasvot.\n\nKäsi vapisee paperilla. Hän oli löytänyt yhden, jonka hän voi mainita,\njota hän voi ylistää ja sulkea tyttärensä -- armollisen rouvan\nsuosioon.\n\n-- Kas tässä, armollinen rouva, virkkoi hän ojentaen hänelle\nnimilistan. Tämä oiva nainen ansaitsee armollisen rouvan luottamusta.\n\nFanny luki nimen.\n\n-- \"Flora Szentirmay, synt. Eszéki.\"\n\nHän muisti, että itsekseen listaa lukiessaan hänessä oli herännyt\njonkinmoinen aavistus, ettei tämän nimen omistajattarella saata olla\npaha sydän.\n\nMillainen on tämä nainen? -- kysyi hän ukolta.\n\n-- Minun tarvitsisi tosiaankin olla sangen kaunopuhelias voidakseni\nhäntä sopivasti kuvata. Hänellä on kaikki naisen hyvät avut runsaassa\nmäärin. Lempeys hänessä käy käsi kädessä viisauden kanssa; hän on\nkaikkien puutteenalaisten ja vaivaisten salainen puoltaja; tosin hän\nkoettaa salata hyvät tekonsa, mutta kuka voisi sitoa kaikkien\nkiitollisten kieliä. Hän auttaa nälkää ja vilua näkeviä jakamalla\nleipää, vaatteita, lääkkeitä. Mutta hän myöskin suojelee ja auttaa\nsielustaan sairastelevia, joita maailma yleensä tuomitsee, vieteltyjä\ntyttöraukkoja, jotka lankeemus on tehnyt onnettomiksi, avioristin alla\nhuokailevia vaimoja. Hän näet keksii sydämenkin kivut. Pyydän anteeksi,\nkun häntä näin ylistän, sillä tunnustan, että muutkin vallasnaiset\ntekevät köyhille paljo hyvää, mutta he useinkin vain pitävät huolta\nvaivaisten ruumiillisista tarpeista, kun tämä nainen myöskin hoitaa\nheidän sieluansa. Hän tapaakin sekä mökeissä että usein palatseissakin\npotilaita, jotka tarvitsevat hänen apuansa. Pyydän tuhannesti anteeksi,\nkun näin tohdin puhua.\n\n-- Jatkakaa vain, virkkoi rouva Kárpáthi mielistyneenä.\n\n-- Ja semmoiseksi hänet on kaikkialla tunnettu. Suvaitkaa kysellä\nmuiltakin, niin vakuuttavat he kaikesta sydämestänsä, että tämä rouva\nlevittää ympärilleen onnea ja tyytyväisyyttä ja vie siunausta joka\nhuoneeseen, johon hän astuu sisään, sillä hän istuttaa perheonnea ja\nsiveyttä, ollen itse siihen parhaana esikuvana. Minä tunnen vain yhden\nnaisen, joka on hänen arvoisensa, ja minusta olisi suuri onni saada\nnähdä heidät yhdessä, hyvässä sovussa.\n\nPuna Fannyn kasvoissa osoitti, että hän ymmärsi vanhuksen viittauksen.\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi sanoistani, mutta minun on sisällinen\npakko näin puhua.\n\n-- Onko nainen nuorikin?\n\n-- Aivan armollisen rouvan iässä.\n\n-- Ja elää onnellisessa avioliitossa? -- virkkoi Fanny enemmän\nitsekseen kuin kysyen.\n\n-- Elää niinkin, vastasi Varga. -- Ei todellakaan löydä monelta\nmatkalta toista niin sopivaa paria kuin hän ja armollinen herra, kreivi\nRudolf Szentirmay. Hän on jalo mies! Kaikki ihmettelevät hänen älyänsä\nja jaloa mieltänsä! Koko maa ylistää häntä. Hän on matkustanut paljon\nulkomaillakin, missä hän tuli vaimonsakin tuntemaan. Sanotaan hänen\nolleen elämään kyllästyneen, mutta tultuansa tuntemaan vastaisen\npuolisonsa, neiti Flora Eszékin, tuli hänestä ihan toinen mies.\nVaimonsa kanssa tuli hän Unkariin, ja lukuunottamatta jaloa kreivi\nTapani ----iä, jota Jumala auttakoon kaikissa toimissa, on tuskin\nisänmaan miestä, joka vähässä ajassa olisi niin paljon tehnyt hyvää\nisänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumala on häntä palkinnut, sillä suurin\naarre, perheonni, on tullut hänen osalleen niin runsaassa määrin, että\nse on puheenparreksi tullut; ja kun näkee heidät yhdessä, on\ntaipuvainen luulemaan, että heille on paratiisi jo täällä maan päällä\nauennut.\n\nFannyn rinnasta nousi ehdoton huokaus.\n\nSamassa kuului vaunujen jyrinää pihalta. Tuli varmaan vieraita. Ulkoa\nkuului myöskin kiireisiä askelia sekä Juhana-herran ääni ottaessaan\nvieraita vastaan. Hetkisen perästä astui kamaripalvelija Martti rouva\nKárpáthin huoneeseen ilmoittaen:\n\n-- Armollinen rouva kreivitär Flora Szentirmay synt. Eszéki!\n\nIlon ja hämmästyksen tunteilla odotti Fanny vieraan tuloa. Minkä\nnäköinen hän lienee?\n\nNuoren rouvan sydän sykki, kun askeleet lähenivät kamarin ovea ja hän\nkuuli Kárpáthin innokkaasti keskustelevan vieraan kanssa. Nyt aukeni\novi.\n\nJa sisään astui -- ei sen muotoinen henkilö, jota hän oli mielessään\nkuvaillut, vaan pitkä, kuiva, epämääräisessä iässä oleva nainen,\ntekosuortuvat päässä, tekoväri kasvoissa, tekohampaat suussa ja\nsilmissä teeskentely, puku muodin mukaan sangen kirjava.\n\nHirveän suuri hattu tuuheine kukkatöyhtöineen esti kokonaan hänen\ntakanansa tulijaa näkymästä.\n\nMantteli oli laskeutunut alas toiselta olalta, niin että henkilö\nnäyttää amazoonimaiselta. Tätä näköisyyttä lisää vielä sangen\navokaulainen puku, joka sallii nähdä laihat olkapäät ja olkaluut.\nSamaten ovat kädet erinomaisen laihat. Ja kun ei hän voi näitä\nliikuttaa ilman valaisevaa puhetta sekä kun hän puhellessaan aina\nhymyilee ja hymyillessään näyttää sekä koko ylemmän hammasrivin\n(Myymälä: Parisissa, Rue Vivienne n:o 11, T:ri Legriex'in luona) että\nikenetkin, niin on hänen kätensä, ikenensä ja olkaluunsa aina omiaan\nvetämään seuran huomiota puoleensa.\n\nAlussa oli Fanny milt'ei pelästyä, hän kun oli luullut tapaavansa\nlempeän, rakastettavan henkilön, jonka hän aikoi ottaa syleillen,\nsuudellen vastaan, eikä tämä ollut sen näköinenkään.\n\nOikea henkilö tulee perässä puhellen Kárpáthin kanssa; täti on\nesiliinana ensin astunut sisään.\n\n-- Neiti kreivitär Marion Szentirmay! Rouva kreivitär Szentirmay! --\nvaimoni... Juhana-herra riensi naisia esittelemään.\n\nNeiti Marion Szentirmay tervehti emäntää moitteettomasti ja täydellisen\nkohteliaasti sekä katseli, osasiko tämä olla yhtä täydellinen. Olihan\nrouva parka hänestä aivan perehtymätön tällaisiin.\n\nFanny oli kovasti hämillään ja sanaakaan vastaamatta ihmetteli hän vain\nMarion neiden ikeniä, niin ettei tullut Floraa ollenkaan huomanneeksi.\n\nMutta ei tarvinnut hänen eikä toistenkaan sanoja etsiä, vaan\npäinvastoin oli nyt parasta pitää ne piilossa, sillä Marion neidillä on\nsitä sorttia aina sen verran muassa, että näin suurelle seuralle\nriittää.\n\nTäytyy myöskin myöntää, ettei tämä mainittava neitsyt koskaan lavertele\ntyhjiä loruja, kuten muut hänen ikäisensä naiset, vaan jokainen lause\non hyvin tähdätty ja tarkoituksen mukainen pistos ja loukkaus. Hänen\nseurassaan on yhtä huvittava olla kuin istua muurahaispesässä.\n\nEikä tätä arvoisaa neitsyttä sovi aina nokkoseenkaan verrata, sillä\nnokkonen polttaa vain sitä, joka astuu liian lähelle, mutta hän\nsuvaitsee etsiä piiloon menneitäkin ja osaa pistää sydämeen saakka läpi\nvaatepanssarinkin.\n\n-- Olkaa hyvät, istukaa. Te, Flora, tänne, tänne vaimoni viereen.\nMarion neiti -- -- tuhannesti anteeksi...\n\nVilkaistuansa kerran neidin silmiin tuli Juhana-herra huomaamaan, että\nneiti itse parhaiten tietää, minne pitää istua, kenenkään ei tarvitse\nsitä hänelle sanoa. Hän laskeutui siis erääseen viereiseen nojatuoliin,\nmistä Varga herran oli kenenkään huomaamatta onnistunut pujahtaa\ntiehensä.\n\nTaisipa ukko mennä meidän nähtemmekin, saattoi ainakin kuusi kertaa\nmeille kumartaa ja alamaisimmasti kutakin tervehtiä. Kukahan moista\nolisi huomannut?\n\n-- Suokaa anteeksi, rakas naapuritar, alkoi Marion neiti keskeytyneen\npuheensa niin teeskennellyllä äänellä, että oli melkein lausumisen\ntapaista, mutta samassa herätti kuulijassa aavistuksen, että puhujan\nsuussa lienee jotakin, jota hän ei saa niellyksi alas kurkusta. --\nAnteeksi, chère voisine, rakas naapuritar, -- asummehan aivan lähellä\nKárpáthin sukukartanoa (ymmärräthän yskän: tämä ei ole sinun eikä\nmiehesi tilus, vaan Kárpáthisuvun) -- rohkenimme häiritä teitä\ntoimissanne, (mitäpä sinä osaisit toimia?) vaikka meidän olisi pitänyt\nodottaa, kunnes herra Juhana Kárpáthi meille tulee esittelemään rakasta\npuolisoansa, kuten tapana on (tätä et sinä ehkä tiedäkään; mistäpä sen\ntietäisit?) Mutta kun tiemme tänne soveltui (älä luulekaan, että\nvartavasten tänne läksimme) ja eräs vanha riita on ratkaisematta minun\nja herra Juhana Kárpáthin välillä (saat siis kiittää minua ja riitaa\nsiitä, että tänne poikkesimme, etkä Floran lempeyttä, kuten luulet) --\nse on tosiaankin jo vanha riita, alkoi kun vielä olin nuori, melkein\nlapsi, haha. Meitä neuvottiin sopimaan siten, että menisin Kárpáthille\nvaimoksi, mutta silloin olin nuori, melkein lapsi, haha; en malttanut\nhänelle mennä. Tein tuhmasti, olisin nyt upporikas, oiva naimakauppa!\n(ymmärräthän: Juhana-herra oli jo silloin vanha mies, kun minä olin\nsinun iässäsi, mutta minä en myynyt itseäni rahoista, kuten sinä).\nOlettepa oikein onnen kultapoika, Kárpáthi, ette suinkaan saata\nkohtaloanne valittaa. Ette ole ansainnut niin rakastettavaa vaimoa,\nsemmoista aarretta, kuten teillä on. (Ei mitään ylpeilemisen varaa\nsinulle, tyhmyri! Älä luulekaan, että pidämme kauneuttasi ansiona.\nHävetä saat, kun kauneutesi kautta olet ylennyt!)\n\nMarion neiti eksyi puheessansa, ja sill'aikaa ehti Flora kääntyä\nFannyyn sekä kuiskata hänen korvaansa:\n\n-- Olen jo kauan toivonut tapaavani teitä ja olen joka päivä tänne\naikonut.\n\nKiitollisena pudisti Fanny vieraan kätöstä.\n\nHyvää tekevä yskän kohtaus esti Marion neitiä jatkamasta juttuansa.\nJuhana-herra sai tilaisuuden puhutella Floraa.\n\n-- Minusta on sangen hauskaa nähdä pikku naapuritar luonani, mutta\ntoisaalta olen huolissani, kun tulitte yksin, ilman Rudolfia. Tuskin\nkenkään mokomaa muistaa, niin harvinaista on nähdä teitä yksin. Pahoin\npelkään, että häntä on kohdannut joku tavaton este, kun hän ei tullut\nvaimonsa seurassa. Hän lienee joko vangittu tai kaksintaistelussa\nhaavoittunut.\n\nFlora nauroi makeasti isännän hauskoille aavistuksille, ja suloisella\näänellä vastaten koetti hän hänen pahoja luulojaan poistaa.\n\n-- Ei niinkään. Hänen täytyi äkkiä matkustaa Wieniin.\n\n-- Aavistinpa, että hän on kaukana. Ikävä vain, että Rudolf on poissa,\nsillä hän lupasi läsnäolollaan kunnioittaa juhlaamme.\n\n-- Siksi hänen on määrä tulla kotiin. Hän lupasi minulle palata siksi.\n\n-- Epäilemättä hän siis tuleekin. Kauniille naiselle annettua sanaa ei\nsaa syödä. Kun häntä niin väkevä magneetti vetää, niin täytyy hänen\npian suoria matkansa. Jolleivät ilmapurjehtijat vielä ole keksineet\nkeinoa ohjata ilmalaivojansa, niin minä heille ehdottaisin, että\nottaisivat Rudolfin mukaansa, sillä hänen sydämensä magneettivoima\nvetää häntä aina vaimonsa luokse.\n\nNaiset nauroivat kokkapuheelle. Ilahuttavaa olikin Juhana-herran suusta\nmoisia kuulla, hänen kun oli aina ollut tapana päästää hyvin typeriä\nkompia, jotka tosin olivat sangen tylsiä, niin etteivät ketään liioin\nloukanneet.\n\nMarion neiti tointui sillaikaa yskästään ja otti taas keskustelun ohjat\nkäsiinsä.\n\n-- Täytyy todellakin myöntää, ettei taivaan alla ole toista niin hellää\nja hyvää aviomiestä kuin Rudolf on. Suokaa anteeksi, naapuri, kun\nloukkasin teitä näin sanoessani! Mutta se on totta. Tekin olette hyvä,\nkohtelias puoliso, mutta Rudolfin vertaista ei löydy. Hän on oikea\nenkeli, kerubim, mies, jommoisia ihmisten ihmeeksi syntyy yksi sadan\nvuoden kuluessa.\n\n(Ottakaa tästä osanne kaikki kolme! Rudolfin rakkautta hänen vaimonsa\nei ole ansainnut, vaan hän on kerubim. Rudolf ei ole toisten miesten\nkaltainen, esim. Juhana-herran. Sinä rouva parka saat itkeä kuullessasi\nniin esikuvallisesta rakkaudesta puhuttavan; toisten onnen näkeminen ja\nkuuleminen lienee tikarin pisto sydämeesi.)\n\nFlora koetti suunnata puhetta toiselle tolalle.\n\n-- Toivoin vieraissa tapaavani teidät. Me näet seurustelemme vilkkaasti\nnaapuriemme kanssa ja iloitsimme jo ennakolta, kun tuttavien luku\nlisääntyy, mutta emme ole teitä tähän asti tavanneet, vaikka jo olemme\ntehneet keskenämme liiton, että teidän pitää seurassamme hyvin viihtyä.\n\nMarion neiti riensi kylmällä, pisteliäällä puheella jäähdyttämään tätä\nlämmintä, hellää lausetta.\n\n-- Herra Kárpáthi tietysti pitää vaimoansa piilossa, jotteivät muut\nhäntä näkisi. (Ukko hupsu on luulevainen, ja onpa hänellä siihen\nsyytäkin.)\n\n-- Mieheni on sangen kohtelias minulle, puolusti Fanny Kárpáthia, mutta\nsuoraan sanoen olen ollut hieman kaino ja arka esiintymään näin\nylhäisissä piireissä. Olen kasvanut alhaisten ihmisten parissa ja olen\nsuuresti kiitollinen teidän ystävällisyydestänne, joka rohkaisee\nmieltäni.\n\nEi auttanut tämäkään, vaikka hän vastasi niin sävyisästi. Vastustaja\noli taitava, osasi pistää arimpaan kohtaan.\n\n-- Tietysti, tietysti, vastasi Marion neiti, sangen luonnollista; ei\nsaata toisin laita ollakaan. Vaikein kohta nuoren naisen elämässä on\nensi askel maailmaan, semminkin siinä tapauksessa, kun on vailla\nparasta tukea, nimittäin äidin neuvoja, äidin johtoa. Äidin varjeleva\nhuolenpito on äärettömän suurenarvoinen nuorelle naiselle.\n\nFanny tunsi kasvojensa hehkuvan; hän kävi tulipunaiseksi. Kauheata oli\nkuulla tällä hetkellä äitiä mainittavan; se oli hänelle häväistys,\nsuurinta armottomuutta häntä kohtaan.\n\nFlora pudisti innokkaasti nuoren rouvan kättä, ja ikäänkuin keskustelua\njatkaen lisäsi hän:\n\n-- Se on totta. Äidille ei kukaan vedä vertoja.\n\nMutta hänen synkästä katseestaan havaitsi Marion neiti, että sanat\nolivat hänelle lausutut, jonkatähden seuraava hyökkäys tapahtuikin\nsuoraan Floraa vastaan.\n\n-- Siinä olette aivan oikeassa, Flora kulta! Ei ainakaan niin hellälle\näidille kuin oli rouva Eszéky, kukaan vedä vertoja, ei kukaan. En\nminäkään. Minä muka olen liian ankara. Äidin sopii antaa myöten, se\nvain häntä kaunistaa, mutta tädin toimi on paljoa ikävämpi,\nkiittämättömämpi, hänen täytyy riidellä, kinastella, olla aina\nvaruillaan ja pitää vaaria. Se on meidän kohtalomme. Siinä olette\noikeassa, Flora kulta.\n\nPuheesta ja äänestä päättäen olisi luullut hänellä olevan suuriakin\nsyitä Floran kanssa riidellä, kinastella, hänen suhteensa olla\nvaruillaan ja pitää hänestä vaaria.\n\n-- Puhuitte riitelemisestä, puuttui keskusteluun Juhana-herra, joka\nhuomasi vaimonsa olevan hämillään. Te neitiseni olette kunnioittanut\nminua riita-asian vuoksi talossa käymällä. Jollette ehkä katso\nsopivaksi ilmoittaa asiaanne näitten naisten kuullen, niin...\n\n-- En suinkaan! Kyllä ymmärrän. Jättäkäämme heidät kahdenkesken. Heillä\non paljon puhelemista. Tiedättekös, herra Kárpáthi, kahdella nuorella\nrouvalla on aina paljon juttelemista keskenään. Jos suvaitsette, niin\nmenemme sukuarkistoon asiasta keskustelemaan. Toivon, ettette rouva\nKárpáthi, rakas naapuritar, rupea mitään pahaa luulemaan minusta ja\nherra Kárpáthista.\n\nJuhana-herra tarjosi kätensä neidille, joka vielä kerran näytellen\nhymyileviä ikeniään, pisti kutistuneen kätensä Nabobin kainaloon ja\nvirheettömästi sipsutellen seilasi sukuarkistoon. Siellä seisoivat jo\nkunniaa tekevässä asennossa viskaali ja Varga herra odottamassa.\nNähdessään Marion neidin ajatteli Varga herra, että tämäkin nainen oli\nniitä, joita hän ei pitänyt soveliaina esitellä kenellekään ystäväksi.\n\nNuoret rouvat jäivät siis kahdenkesken.\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut Marion neidin mentyä, niin Fanny tarttui\nmolemmin käsin Floran käteen ja sanaa sanomatta suuteli sitä\ninnokkaasti, kaikesta sydämestään.\n\n-- Herran tähden, mitä teette? -- virkkoi Flora. Estääkseen Fannyä\nsyleili Flora häntä ja painoi suukon hänen poskelleen. Ihmeen ihanat\nolivat nämä naiset syleillessään toisiansa, toisen silmissä kyyneleet,\ntoisella taas ilon hymy. Flora hymyilee, jottei ystävä itkisi, tämä\nitkee ilon kyyneliä nähdessään vieraan hymyilevän.\n\n-- Sanokaa suoraan, virkkoi Fanny vapisevalla äänellä, ettette tullut\ntänne minkään riita-asian tähden, vaan olitte kuullut, että täällä on\nyksinäinen vaimo parka, joka muutaman päivän perästä on ypö yksin,\ntuntemattomana, suojattomana esiintyvä maailmalle, ja ajattelitte;\nmennään hänen luoksensa antamaan hänelle hyviä neuvoja ja kehoituksia,\nmennään hyvää tekemään.\n\n-- Hyvä Jumala... Flora ei tietänyt, mitä vastata, sillä puhuihan Fanny\ntotta.\n\n-- Tiedän, että olette seudun hyvä henki. Juuri vähää ennen tuloanne\nkuulin teistä puhuttavan. Aavistatte, että olette minussakin tavannut\nköyhän, jota pitää auttaa. Mutta minä yksin tiedän, tunnen, kuinka\nsuuren arvoinen hyvä tekonne on.\n\nInnostus teki puheliaaksi Fannyn, joka muuten oli harvasanainen.\n\n-- Älkää väittäkö, ettei niin ole laita. Sallikaa minun pysyä\nonnellisessa uskossani, sallikaa minun rakastaa teitä, niinkuin heti\nensi silmäyksellä teihin rakastuin, jotta voisin ajatella: löytyypä\nyksi siunattu olento, joka muisti minua ja teki minut onnelliseksi.\n\n-- Oi Fanny, virkkoi Flora hellästi. Hänen tuli tätä naista sääli.\n\n-- Niin, niin! Sanokaa minua Fannyksi, virkkoi hän innokkaasti, painaen\nFloran kättä rintaansa vastaan ja yhä siitä kiinni pitäen, ikäänkuin\nolisi hän pelännyt tämän suloisen näyn katoavan.\n\nFlora vastasi myöntäen, suutelemalla Fannyä otsalle. Ystävyyden\nsuloinen sinetti oli tämä suutelo!\n\nFanny oli vaipua näin suuren ilon taakan alle. Ensi kerran elämässänsä\noli hän tavannut, mitä hänen sydämensä kaipasi, nimittäin ystävän, joka\nhäntä ymmärsi, avomielisen, vilpittömän ihmisen, jommoinen hän itsekin\noli. Tämän älysi Fanny ja oli iloissaan, kun tavattuansa niin monta\nilkeätä, itsekästä ihmistä, nyt oli löytänyt jalon ystävän.\n\n-- Taivas tehköön teidät onnelliseksi, niinkuin te olette minut tehnyt.\n\n-- Fanny, minä olen teitä nimeltä puhutellut, tehkää tekin samoin...\nsano sinäkin minua Floraksi.\n\nFanny nojautui rouva Szentirmayn rintaa vasten ja itki sekä oli sangen\nonnellinen tällä hetkellä.\n\n-- Lopetetaan jo, Fanny kulta, tämä peli. Jos lupaat, ettei näistä\nasioista enää koskaan puhella, niin jään luoksesi koko -- viikoksi.\n\nFannyn oli pakko uudestaan vuodattaa ilon kyyneliä.\n\n-- Ja sitten autan sinua juhlan valmistuksissa. Niissä on niin paljon\ntyötä, ettet yksin jaksaisikaan ja sinun olisi yksin kovin ikävä. Mutta\nkun olemme kahden, niin saat nähdä, kuinka helposti työ sujuu, ja miten\nme vain nauramme pienille vastuksille.\n\nJo edeltäkäsin he niille nauroivat. Sangen hauskat päivät olivat\ntulossa.\n\nFanny tahtoi tehdä vielä helliä muistutuksia, mutta ystävän iloinen\nmuoto oli esteenä. Katsoessansa Floraan täytyi Fannynkin nauraa.\n\n-- Älä luulekaan minua niin itsekkyydestä vapaaksi, virkkoi rouva\nSzentirmay, karttaen kiitoksia. Omia etujani silmällä pitäen olen tänne\ntullut. Mieheni näet on äskettäin nimitetty ispaaniksi, kahden\nkuukauden perästä astuu hän uuteen toimeensa, ja virkaan asettajaisissa\nsaat sinä vuorostasi auttaa minua ja pysyä viikon päivät meillä.\nNäetkös, minä olen sangen viekas katsomaan omaa parastani!\n\nFannyn täytyi taas nauraa; hänellä ei ole koskaan ollut niin hauska, ei\nhän ainakaan ole vielä eläessään niin sydämensä pohjasta nauranut.\nRouva Szentirmay on oikea hupakko, kun saa toisen niin nauramaan.\n\nFanny voi nyt suureksi ilokseen korjata Floran hatun, päällystakin ja\nmuut takavarikkoon saatavat kapineet, joita on tapana ottaa vierailta,\njottei tämä pääsisi karkuun.\n\nHattua irroittaessaan pistivät Fannyn silmiin Floran ihanat hiukset,\njotka olivat sangen sievästi laitetut. Täten kääntyi keskustelu\nonnellisesti pukuihin, koristeisiin, käsitöihin ja muihin\nmitättömyyksiin, jotka naisia huvittavat. Kun Marion neiti herra\nKárpáthin kanssa tuli takaisin arkistosta, ei ollut enää mitään jälkiä\näskeisestä tuntehikkaasta kohtauksesta rouvien välillä, vaan he\njuttelivat keskenänsä kuten vanhat ystävät ainakin.\n\n-- Oh, oh! -- virkkoi Marion neiti, pää pystössä, nähdessään Floran\nolevan hatutta ja päällystakitta. Olettehan aivan mukaviksi ruvenneet\nelämään!\n\n-- Niin, tätiseni, minä jään vähäksi aikaa Fannyn luokse.\n\nHämmästyen katseli Marion neiti ensin huoneen joka nurkkaan ja sitten\nkattomaalauksiin, ikäänkuin epätietoisena, kuka tuo Fanny lienee.\n\n-- Tuhannesti anteeksi, rouva! Vasta nyt tuli mieleeni, että Fanny on\nristimänimenne. Pääni on ihan sekaisin monista nimistä, joita herra\nKárpáthin \"jurium director\" (\"oikeustirehtöri\") on korviini sättinyt.\nKárpáthin suku on sangen laaja; sen naispuoliset jäsenet ovat\nsukulaisia maan etevimmille perheille.\n\n(Ymmärrätkö yskää? Sinun sukuasi täällä vielä tarvittiin!)\n\nMutta pistos ei enää pystynyt. Flora naurahti iloisesti.\n\n-- Nyt löytyy \"Fannykin\" arvoisassa Kárpáthin sukutaulussa.\n\nFannykään ei voinut olla nauramatta Floran vastaukselle, ja kun\nnauru tarttuu -- suokaa anteeksi armollinen Marion neiti -- tuli\nJuhana-herrakin niin hyvälle tuulelle, että hänen täytyi istua\nnojatuoliin ja nauraa vatsan täydeltä.\n\nMutta Marion neiti seisoi ihmetellen, kuivassa kädessään pitkä\npäivänvarjo, ikäänkuin Diana, joka ampui jäniksen sijasta oman\nkoiransa. Hän ei ymmärtänyt, mistä nuo ihmiset olivat niin hyvälle\ntuulelle tulleet, vaikka hän oli ahkerasti koettanut heitä suututtaa.\n\n-- Ja kauanko on -- kestävä -- tuo -- vähä aika? -- kysyi hän Floralta\npisteliäästi sanojansa punniten.\n\n-- Vain viikon, tätiseni!\n\n-- Vainko viikon! -- puhui Marion neiti kauhistuen. Vain viikon?\n\n-- Niin, jollei pois ajeta, vastasi piloillaan rouva Szentirmay, mistä\noli seurauksena, että Fanny syleili häntä hellästi, ikäänkuin tahtoisi\nhänet jäämään ainaiseksi.\n\n-- Vai niin, virkkoi Marion neiti halveksivasti. Hyvä. Nuoret naiset\npian tutustuvat. Minua suuresti ilahuttaa, kun te niin pian olette\ntoisiinne mielistyneet; se vain osoittaa, että olette samanluontoiset,\nmikä on sangen ilahuttava asia. Sallinette ehkä sentään minun mennä\nkotia?\n\n-- Fanny olisi mielissään, jos hän saisi kauemmin iloita tädin\nseurasta.\n\n-- Ei mitään syytä! En ole antanut aihetta erinomaiseen iloon.\n\n-- Te karkaatte meiltä, virkkoi Fanny; odottakaa, kun me tulemme\nteille, niin teemme samoin.\n\nMarion neiti ei voinut olla luomatta armollista silmäystä osoittaakseen\nhavainneensa, että muutamat ihmiset rohkenevat elää hänen kanssaan\nliian tuttaviksi. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän Juhana-herran\npuoleen, otsa ankarissa rypyissä (oli siellä monenlaisia ryppyjä)\nlausuen:\n\n-- Toivon, ettette ole korjannut minun pyöriäni, kuten tapanne on\nvieraittenne suhteen.\n\n-- Armollisen neidin pyöriä? -- huudahti Juhana-herra. Vaunujen pyöriä\nkyllä olen irroittanut; mutta en ole vielä kertaakaan korjannut\nvieraitteni pyöriä. Hahaha! Hahaha! Oohhaha!\n\nJuhana-herra nauroi kokkapuheellensa, niin että kyyneleet tulivat esiin\nja silmät vihdoin painuivat kiinni. Kun ne taasen aukenivat, oli Marion\nneiti jo liikkeellä ovelle päin, katsomatta taaksensa häntä seuraaviin\nnuoriin naisiin, jotka kaikin tavoin koettivat näyttää totisilta.\n\nNaurusta toinnuttuansa huomasi Juhana-herra olleensa sangen\nepäkohtelias. Hän riensi poistuvan neidin luo ja saikin hänet\nseisahtumaan sillä yksinkertaisella keinolla, että kiireissään astui\nhänen hameensa laahuksille, joten arvoisa neiti oli mennä nenällensä.\n\nNyt ei Juhana-herra enää tietänyt, miten anteeksi anoa.\n\n-- Ei haittaa, virkkoi kunnon neiti arvokkaan verkkaisesti, anteeksi\nantaen. Pitäähän antaa pienet rikokset anteeksi -- nuorille\näskennaineille.\n\nKaikella kunnialla seurattiin neitiä portaita alas. Mutta kun hän piti\narvoansa alentavana katsoa jalkoihinsa, niin astui hän eteisessä\nvenyvän koiran hännälle, niin että eläin oli pelästyksissään hypätä\nikkunasta ulos.\n\nPelästyipä Marion neitikin. Mutta samoin kuin käärme pelästyksissään\nsihisee, niin hänkin heti kääntyi Juhana-herran puoleen sanoen:\n\n-- Anteeksi, että tulin kostaneeksi holhotillenne äskeisestä\nhaukunnastaan. Aikomukseni ei ollut loukata arvoisaa persoonaa.\nTiedättekö, että siinä suuressa koirakokouksessa, joka teidän\njohdollanne täällä tulee pidettäväksi, eräs älykäs mies tulee\nesittämään, ettei susikoiria enää luettaisi muitten koirain joukkoon?\nHeille koittavat todellakin emansipatsionin ajat. Enhän vain toista\nkertaa astune taas jossakin koiran hännälle?\n\nEi enää muuta kuin yksi askel vaunuihin. Mutta tämän askeleen\nastumisessa oli monta mutkaa. Hameen laahukset olivat saatettavat\nliehumaan, mutta valkoisen alushameen nilkkoihin ulottuvat reunukset\neivät saaneet näkyä yli sopivaisuuden rajojen. Siksipä piti päästä\nvaunuihin keveällä hyppäyksellä, jota kaikki ympärillä olijat kaikin\nvoimin koettivat helpottaa.\n\nYleiseksi iloksi istui hän jo vaunuissa, mutta vielä katsoi hän hyväksi\nheittää jälkeenjääneille pari pistosta.\n\n-- Toivon, että Flora on täällä hyvässä turvassa; mutta en voi taata,\nvaikka Szentirmayn luulevaisuus tuottaisi tuhoa Kárpáthin kartanolle.\nHyvästi, rakas naapuri, hyvästi chère voisine (rakas naapuritar), adieu\nchère nièce (hyvästi rakas veljentytär), adieu!\n\nNoitten monien hyvästien alla piili ivallinen ajatus, ettei kukaan voi\nolla luulevainen Juhana Kárpáthin suhteen, sekä myöskin se mielipide,\nettei ole naisen hyvälle nimelle terveellistä viikkokausia viipyä\nKárpáthin kartanon pahamaineisissa huoneissa.\n\n-- Adieu, adieu! Pidä vaaria, ajuri, ettemme aja yhdenkään koiran\npäälle. Aja hiljaa, kunnes pääsemme Kárpátfalvan rajalle, sillä ei\ntäällä tiedä, missä mikin lempikoira suvaitsee päivällisuntansa\nnauttia. Adieu.\n\nVihdoinkin hän lähtee.\n\nJuhana-herra vielä kumartelee keskellä pihaa, Marion neiti viittaa\npitkällä päivänvarjollansa, tahtoo kai sanoa: \"se oli aikoja sitten,\nsilloin olin vielä nuori, melkein lapsi.\"\n\nPainajaisen poistuttua ottivat molemmat naiset vallattomasti\nJuhana-herraa käsivarsista ja veivät hänet laulaen tanssien rappusia\nylös.\n\nJuhana-herran kasvot ilosta loistavat. Hän miettii itsekseen, että\nolisi mainion hauskaa, jos nämä kaksi naista olisivat hänen tyttäriänsä\nja kutsuisivat häntä isäksi.\n\nKartanon vanhat seinät kaikuvat naisten iloisesta, raikkaasta naurusta.\nTällaisia ääniä eivät nämä seinät olleet hiljakkoin kuulleet.\n\nVanha Varga-herra kuulee tämän arkistoon, ja kävelee edestakaisin\nlattialla, ilosta käsiänsä hykerrellen. Melkein on ukko riemusta\ntanssimaan ruveta, ja vain yksi seikka painaa mieltä, kun hän näet ei\nvoi kenellekään iloansa kertoa. Tuossa on tosin viskaali, mutta hän ei\nole sen laatuinen mies. Hän on vain suutuksissaan, kun hänen täytyy\njoka päivä pestä kasvonsa ja kätensä puhtaiksi.\n\n\n\n\nIII.\n\nYstävätär.\n\n\nRouva Szentirmay pääsi tarkoituksensa perille.\n\nOllessaan viikon päivät Kárpátfalvan kartanossa sai hän kokonaan\nmuutetuksi Fannyn aseman maailman silmissä. Rouva Szentirmayn\nystävättäret olivat kaikki hyvässä maineessa. Ylpeät vallasnaiset,\njotka tähän asti olivat pitäneet suurena alennuksena tulla juhlaan,\nmissä porvaristytöstä tehty rouva on emännän virassa, toimessa, jota\narvostellaan paljoa ankarammin kuin näyttelijöitä teaatterissa, nämä\nnaiset alkoivat nyt miettiä, ettei heidän tarvitsekaan alentua.\nAnkarasti siveelliset rouvat, jotka olivat epäilleet, oliko soveliasta\nviedä tyttäriänsä Kárpátfalvan mystillisiin saleihin, tilasivat\nhuoletta ompelijattarilta vaatteita. Rouva Szentirmayn läsnäolo oli\nsuurin takaus siveydelle ja soveliaisuudelle. Koirayhdistyksen asia\njoutui uudelle kehitysasteelle. Osakkailla ja asian harrastajilla oli\nenemmän syytä saada seura vakiintumaan. Juomaveikot ja \"omituiset\nmiehet\" opettelivat puhumaan siivommin ja muotileijonat olemaan vaiti.\n\nFannyn siveellinen arvo kohosi kaikkien silmissä siitä alkaen, kun\nFlora oli tullut hänen ystäväkseen. Omassa kodissansakin ruvettiin\nhäntä enemmän kunnioittamaan, ja näyttipä siltä kuin olisi\nJuhana-herrakin nyt vasta älynnyt, mikä jalo vaimo hänellä on.\n\nKaiket päivät olivat naiset yhdessä ja yhtä mittaa ankarassa työssä.\nÄlkää vain naurako, arvoisat lukijani! Työ oli kuin olikin ankaraa.\nHelppo on miehen sanoa: huomenna tai kuukauden perästä pidän suuren\njuhlan, johon koko seudun säätyhenkilöt tulevat vieraiksi, sekä tutut\nettä tuntemattomat. Lopusta saa vaimo pitää huolen.\n\nHänen täytyy pitää vaaria, että kaikki vieraat ovat tyytyväisiä, hänen\ntulee tuntea näitten moninaiset vaatimukset, toivomukset, oikut; tulee\ntietää, mikä kutakin miellyttää tai harmittaa, mitä ja ketä kukin\nrakastaa ja päinvastoin.\n\nEi siis ihmettä, jos nuori rouva ei tällaisessa asemassa tiedä, mistä\npäästä pitäisi alkaa. Mutta Floran johdolla sujui kaikki hyvin. Hän oli\njo tällaisiin toimiin tottunut. Hän tiesi kaikki seikat, ja kun piti\njotakin tehtämän, kysyi hän aina Fannyltä: eiköhän olisi tehtävä niin\nja niin? Jollei Fannyllä olisi ollut tarpeeksi hienoa aistia\nhavaitakseen ystävättären hellyyttä, niin olisi hän helposti saattanut\nluulla, että hän itse ymmärsi asiat parhaiten. Ainakin eli Juhana-herra\nsiinä uskossa, että hänen vaimonsa on perehtynyt kaikkeen, aivan kuin\nolisi hän koko ikänsä ylhäisissä piireissä elänyt.\n\nIllan tullen kun naiset jäivät kahdenkesken juttelemaan, sai Fanny\nystävättäreltänsä kuulla monta hyvää neuvoa. Fanny vain kuunteli,\nkatseli hienoa puheliasta suuta ja vielä puheliaampia kirkkaita silmiä,\njoista hän alkoi onnellisuutta oppia. Kamarineitsyet käskettiin silloin\npois, ja naiset auttoivat vuorotellen toisiansa iltavaatetuspuuhissa.\nTäten saivat he huoleti, vapaasti puhella maailman tyhmyyksistä.\n\nKerran tuli käsille nimilista, joka oli Varga-herralta ahdistuksen hien\npusertanut. Fanny vieläkin ylisti vanhaa taloudenhoitajaa, joka muka\noli niin innokkaasti ylistänyt Floraa, että Fanny jo mielessään oli\nedeltäkäsin kuvaillut hänet sellaiseksi, jollainen hän todella olikin.\n\n-- Ahaa! Te olette siis tarkastelleet, arvostelleet vieraitanne?\n\n-- Olisimmepa niinkin, jollei ukko olisi pyytänyt saada esitellä vain\nniitä, joita minun on syytä rakastaa. Aina siihen asti, kunnes sinun\nnimesi tuli vastaan, oli listalla vain sellaisia, joita ei saattanut\nheidän kaikkien hyvien ominaisuuksiensakaan ohessa rakastaa.\n\nRouva Szentirmay nauroi sydämensä pohjasta.\n\n-- Tulepas, arvostellaanpas vähän noita toisiakin.\n\nFanny istui hänen viereensä. Flora otti listan esille ja nyt maailmaa\npanettelemaan!\n\nMutta ensin täytyi kovasti nauraa, kun todenteolla ryhdyttiin\npanettelemaan.\n\nOmituisen hauskaa työtä se onkin! Mutta panettelemista on monenlaista.\nLevittää vääriä huhuja ihmisistä, tuoda julki heidän heikkouksiansa,\nniitä muille kertoa, siten turmella lähimmäisen hyvää mainetta, tämä ei\nsuinkaan ole kauniisti tehty. Mutta aivan toista on tuntea maailman\nhuonot puolet ja antaa niistä tietoa viattomalle, heikolle henkilölle,\nhuomauttaa hellätuntoiselle ja aralle, että löytyy salaisia okaita,\npauloja, salakaria, kuoppia tiellä. Tämä on jaloa panettelua. (Luulen\ntosin monen mielestä tämän nimityksen olevan mielettömän.)\n\nRyhtykäämme siis tähän jaloon panetteluun.\n\nEnsin miehet.\n\nJärjestys ei ole minun tekemäni, vaan näitten molempien naisten, jotka\ntässä toimivat. Minä puolestani olisin varmaan naisista alkanut.\n\n-- Ensin näkyy listalla olevan pelkkiä ylhäisiä ja armollisia herroja.\nYlhäisiä ja armollisia herroja on vaikeampi tulla tuntemaan, kuin muita\nihmisiä, sillä heillä on tavallisten ihmisten ominaisuuksien lisäksi\nvielä ylhäisiä ja armollisia avuja ja virheitä. Tässä on sellainen\nhenkilö heti alussa. Jos hän olisi alhainen mies, niin sanottaisiin\nhäntä epäkohteliaaksi, naisista pahaa ajattelevaksi, rajuksi ja\ntuittupäiseksi: kiivastuessaan hän ei sanoja valikoi, ei pidä väliä,\nonko miehiä vai naisia kuulemassa. Suurissa seuroissa juttelee hän\nnuorten naistenkin kuullen kummallisia tarinoita, jommoisista\nhienotunteisemmat miehetkin punastuvat. Mutta hän on sangen\nisänmaallinen mies, jota pidetään suuressa kunniassa. Siksipä ei häntä\nsaa toisten ihmisten lailla kohdellakaan. Mutta juuri tämä kunnioitus\non paras ase, jolla voi torjua hänet luotansa. Varmaan on hän sinua\nerittäin hyväilevä, etkä voi häntä estää muuten kuin ylistämällä hänen\nmaan kuuluja ansioitansa. -- Siten saa hänet aina pysymään asioissa;\nolen keinoa koettanut, ja se on onnistunut. -- Aina kun hän tulee liika\nrohkeaksi tai antaa salaperäisiä, sopimattomia viittauksia, niin on\nhänelle esteenä hänen suuri maineensa, kun siitä kunnioittaen puhuu.\nEnimmän häntä harmittavat ne naiset, jotka yhä puhuvat hänen suurista\ntöistänsä ja ihmettelevät häntä. Hän on tämän vuoksi pitävä sinua\nsangen tyhmänä, mutta se on tässä tapauksessa sinulle parasta.\n\n-- Mikä on hänen nimensä, kysyi Fanny lyijykynä kädessä. -- Kreivi\nEmerik Szépkiesdy. Nimen perään kirjoitti hän: suuri ja kunnianarvoisa\nmies.\n\nNaisista oli sangen hupaista tällainen salapoliisin toimi, kun tehtiin\nmuistiinpanoja ihmisistä, jotta tiedettäisiin, kenen kanssa kulloinkin\noli tekemistä.\n\n-- Tässä on toinen armollinen herra. Hänen ominaisuuksiansa en tunne,\nvaikka hän käy meillä kerran kuukaudessa. Mutta yhdestä seikasta\nhuomautan. Hänellä näet on mainio ruokahalu, vaikka hän aina\nvalittelee, ettei jaksa syödä. Sangen miellyttävä mies. Ruoalle\nmentäessä valittaa hän, ettei ole ruokahalua, ruoalta päästyä, että söi\nliiaksi. Jollet tarjoo, niin suuttuu hän ja on syömättä. Hänestä meillä\non vähimmän vaivaa.\n\n-- Kirjoitetaan: paroni Georges (ei Yrjö) Málnai -- miellyttävä mies.\n\n-- Sitten seuraa aika hupakko, kreivi Gregori Erdey. Kaikista hauskin\nmies, joka saa koko seuran nauramaan hullunkurisilla väitteillään.\nHattua päähän pannessaan osaa hän matkia englantilaista, espanjalaista,\nranskalaista, juutalaista. Hän on vähimmän vaarallinen, sillä hän on\nniin hupakko. Hän ei voisi vietellä kuusitoista vuotiasta tyttöäkään.\nSaada toisia nauramaan pitää hän ainoana kunnianansa. Hänet voisi\nlähettää naisten vartijana tanssiaisiin, eikä kukaan tytöistä puhuisi\npahaa.\n\n-- Kreivi Gregori Erdey, kirjoitti Fanny muistiin. Aika hupsu.\n\n-- Seuraa sitten kreivi Louis Karvay. Häntä ei voi ajatellakaan muuten\nkuin nimellä Louis. Täydellinen maailmanmies Talleyrandin ajoilta. Hän\nhuomaa kaikki ja vaatii, että kaikki huomaavat hänet. Hän tekee sinulle\nkysymyksiä vain saadaksensa tietää, ettet osaa vastata. Et koskaan\nsaata olla varma, ettet häntä olisi tietämättäsi jollakin tavoin\nloukannut. Hän on suutuksissaan sanomatta syytä, minkätähden on\nsuuttunut. Jos kirjeen osoitteeseen kirjoitat Louis'n sijaan Ludvig,\nniin on hän sinulle vihoissaan kuolinpäiväänsä asti. Kun hänen\nollessaan vieraana luonasi tulee muita vieraita ja nouset vastoin\netiketin sääntöjä seisomaan alhaisemman ihmisen edessä, kun vain\nistualta pitäisi tervehtiä, niin vihastuu Louis sanoen, että olet häntä\nloukannut. Kysymys, ketä pitää päivällispöytään asettaa hänen viereensä\nja häntä vastapäätä, saattaa usein emännän epätoivoon, sillä hän voi\ntuntemattomasta syystä olla riidassa jonkun kanssa. Eikä hän koskaan\nilmaise, mikä hänelle kelpaa, mikä ei, vaan saavat toiset miettiä\npäänsä puhki koettaessaan tyydyttää hänen oikkujansa.\n\n-- Hänen nimensä perään kirjoitamme: ohdakkeinen gentlemanni. (Taasen\nkai mielettömyyksiä!)\n\n-- Nyt seuraa kreivi Sárosdi. Sävyisä mies, mutta kauhean\nylimysmielinen. Talonpoikia, köyhiä kohtaan on hän sangen hyvä, mutta\nälkööt vain vaatiko, että hän heidät ihmisten joukkoon lukisi. Hänen\nalustalaisillansa ovat varmaan parhaimmat päivät koko Unkarissa, mutta\nhän ei kärsi kirjurinakaan miestä, joka ei ole aatelissukua. Hän on\nesiintyvä edessäsi tosin hieman ylhäisesti, mutta kaikeksi onneksi on\nhänellä hyvä sydän, ja semmoiseen löytyy aina sopiva avain. Eikä olisi\nhuono yritys koettaa kääntää hänet vapaamieliseksi, ja jos me ryhdymme\nliittoon keskenämme, niin olen aivan varma voitosta.\n\nArvostelu keskeytyi tässä, sillä täytyi väitellä, kumpi voi\ntehokkaammin vaikuttaa tähän voittoon. Mutta kun ei kumpikaan pitänyt\nitseänsä etevämpänä, niin jäi kysymys ratkaisematta.\n\nSeurasi sitten vielä joukko ylhäisiä ja armollisia herroja, jotka\nvähemmän vetivät rouva Szentirmayn huomiota puoleensa, ollen\nsuurimmaksi osaksi ihmisiä, jotka kerran heidät nähtyämme heti\nunhotamme.\n\nNyt tuli toisenluokan kunnianarvoisia herroja, kaikki ikämiehiä, sillä\nsiihen aikaan ei vielä nuoria herroja kunnianarvoisiksi sanottu.\n\nTämän luokan miehet olivat seuran parhaiten mukiin menevä osa, sillä\nheidän ei ollut tapa vaivata päätänsä aprikoimalla, milloin pitää\nsuuttua etikettivirheestä. Kunnon miehiä, jotka eivät lähimmäiseltänsä\nliikoja vaadi, arvaavat oman arvonsa ja antavat arvon toisellekin,\nosaavat laskea pilojansa eivätkä ole alla päin, kallella kypärin\ntoistenkaan iloitessa. Jo kolmekymmentä vuotta ovat päivä ja\nviikkolehdet heitä ahdistaneet, pilkaten heidän itsepintaista\nvanhoillisuuttaan. Romaanin sepittäjä ei heitä liioin unhota, jos hän\nnäet tahtoo, että teoksensa on sekä tosiunkarilainen että samalla\nhuvittava. Omituisinta on, että samat vanhanaikaiset kunnianarvoiset\nherrat näitä kirjoja ostavat ja lukevat. Jos he eivät sitä tekisi, niin\nen tiedä, ketä varten Unkarin kirjailijat harjoittaisivat sanan\nkylvämisen jaloa tointa.\n\n-- Nyt tulee \"omituisten miesten\" vuoro.\n\n-- Heidät minä tunnen paremmin kuin sinä. Tiedän heistä enemmän kuin\ntarpeeksi.\n\n-- Viimeiseksi hienot kavaljeerit. Sinun pitää tulla heidätkin\ntuntemaan.\n\nRouva Kárpáthilta pääsi haukotus.\n\n-- Oliko se vastaus sanoihini? -- kysyi rouva Szentirmay nauraen.\n\n-- Vain muisto parista hauskasti kuluneesta tunnista.\n\nNäillä sanoilla päättyi siis miesten tarkastus.\n\nFanny tuli yht'äkkiä totiseksi. Ihannekuva tuli taas mieleen. Häntä\nsiis ei ole missään, koskaan tavattavissa? Ehkä lienee hänen nimensä\nkumminkin listalla? Olihan Fanny nähnyt hänen usein kävelevän\nPressburgissa käsitysten Juhana Kárpáthin kanssa. He ovat siis vanhoja\ntuttuja. Flora ei liene hänen nimeänsä havainnut, taikka on hän lukenut\nhänet niitten joukkoon, joilla ei ole hyviä eikä huonoja puolia\nmainittavia. Ei sekään ole mahdollista; jalot kasvot osoittavat jaloa\nmieltä, kirkkaista silmistä näkyy puhdas sielu, joka juonteesta\nesiintyy ylevä henki.\n\nPuoleksi hämillään, puoleksi leikillään kysäsi hän Floralta:\n\n-- Etköhän -- etkö ole jättänyt ketään mainitsematta?\n\n-- Olen tosiaankin, virkkoi Flora hymyillen; ja lapsellisesti ilkkuen\notti hän pöydältä nimilistan, heittäytyi sohvalle ja katseli ilosilmin\npaperia.\n\n-- Olen jättänyt yhden nimen, kaikista parhaimman. Arvaappas! Et arvaa?\n\n-- En, vastasi Fanny vaaleten.\n\n-- Oi sinua hupsua! Mainio, kaunis, jalo mies. Minä ainakin pidän häntä\nkauneimpana miehenä maailmassa; en tunne toista, joka hänelle vetäisi\nvertoja ylevyydessä, hyvyydessä. Etkö vieläkään arvaa?\n\nFanny pudisti päätänsä. Hän kyllä aavisti. Tunsi miehen ihanteekseen,\njota hänkin piti kauniimpana, jaloimpana kaikista miehistä. Häntä hän\ntällä hetkellä ajatteli.\n\n-- Tahdotko todellakin, että minä sanon hänen nimensä? -- kysyi Flora\nollen piloillaan suuttuvinansa.\n\n-- Sano, sano, kuiskasi Fanny koettaen tarkastaa nimilistaa, josta\nFlora vakavalla äänellä luki:\n\n-- Tämä mainio, rakastettava mies on kreivi Rudolf Szentirmay.\n\n-- Ah! -- huokasi Fanny, ja kasvot kävivät tulipunaisiksi. Hän ymmärsi\nFloran pilan ja häntä hävetti, kun oli ollut niin tyhmä, ettei arvannut\nasian oikeata laitaa.\n\nFlora katsoi parhaaksi päättää pilan syleilemällä ja suutelemalla\nystävätärtä. Ihanne haihtui mielestä. Fanny ei enää toivonutkaan saada\nnähdä häntä, vaan koetti olla yhtä iloinen kuin Florakin, nauraen\nomalle hajamielisyydellensä.\n\n-- Panetelkaamme nyt naisia!\n\n-- Hyvä, panetelkaamme heitäkin.\n\n-- Maksammehan vain vanhoja velkoja.\n\n-- Tietysti, emmekä puhu heistä muuta kuin totta.\n\n-- Eikä se olekaan oikeastaan panettelemista, kun me puhumme tästä\nkahdenkesken emmekä muille tietojamme levitä.\n\n-- Vain ajattelemiseksi voisi tätä sanoa... Kyyhkysten kuherrusta!\n\n-- Ensimmäisenä on listalla ispaanin rouvan nimi. Hyvä naapuri ei\nsuinkaan ole häntä rakkauden vuoksi ensi sijaan asettanut, vaan pelon\nvuoksi. Tyytymätön, hemmoteltu nainen, jolla on tapana pyörtyä yhtä\nusein kuin muut ihmiset huokaavat. Hänen läheisyydessänsä on vaikea\npysyä, sillä saattaa olla varma siitä, ettei mikään teko, sana, ei\najatuskaan hänelle kelpaa. Nähdessään jonkun laskevan jalkansa ristiin,\npyörtyy hän; jos kissa pujahtaa huoneeseen, saa hän suonenvedon; jos\nveitsi on asetettu kahvelin päälle, ei hän istu pöytään. Kun ulkona\npuutarhassa on ruusuja, tuntee hän niitten hajun suljetun ikkunan läpi\nja pyörtyy, huoneessa ei saa hänen läsnä ollessaan olla minkäänlaisia\nkukkia. Nähdessään miehen, jonka jakaus on oikealla puolen päätä,\njoutuu hän epätoivoon. Älä aseta ruokapöytään hänen läheisyyteensä\nketään, jonka yllä on sininen puku, sillä se väri on hänen mielestänsä\nkamala. Älä kysy häneltä mitään, taikka hän menee tainnoksiin. Kaikki\nkäy kovasti hänen tunnollensa, jonkatähden on parasta olla hänelle\nmitään puhumatta. Varo myöskin, ettei kukaan hänen pyörtyessään käytä\nraikasta vettä, vaan pidä nenän alla jotakin pulloa, sillä siitä hän\ntointuu, vaikk'ei pullossa mitään olisikaan.\n\n-- Hänet tunnemme hyvin. Nimen perään: saippuarakko.\n\n-- Onpa täällä rouva Keresztykin. Mainittava henkilö. Pitkä, miehekäs\nvartalo, tuuheat kulmakarvat. Puhuu kuin rykmenttiä johtaisi. \"Mitä?\nkuinka? häh?\" sanoo hän yhtämittaa, puuttuen toisten puheeseen, niin\nettä arkaluontoisempi usein joutuu hämille; ja kun hän nauraa, niin\nseinät miltei tärisevät. Hän komentaa koko seuraa, ja korjatkoon luunsa\nse, jolle hän suuttuu. Kylmät väreet käyvät pitkin nuorten miesten\nselkäpiitä, kun kreivitär Kereszty tulee, sillä hän on yhtä pelättävä\nkuin mikä professori ainakin. Puhuu sujuvasti latinaa, tuntee\nlakikirjat, ottaa voiton viisaimmastakin asianajajasta; juo miehen\nlailla ja polttaa tupakkaa. Hevosta ei hän tosin aja, mutta jos ajuri\nhoitaa huonosti ohjaksia, saattaa hän temmata piiskan hänen kädestään\nja antaa sillä ajurille selkään. Muuten on hän mitä hyväsydämisin\nhenkilö, ja sangen helposti hänen suosioonsa pääseekin. Suutelepas vain\nhänen kättänsä ja sano häntä tädiksi vähintäkään pelkäämättä, niin on\nhän sinusta paljon pitävä, ja jos hänen kuullensa joku sinua selkäsi\ntakana rupeaa parjaamaan, niin nostaa hän semmoisen melun, että\nparjaajat pian vaikenevat.\n\nFanny jo edeltäkäsin mieltyi tähän naiseen. Hyvä asia on sentään vähän\npanetellakin, sillä ilman sitä olisi hän kovasti pelännyt tuota\nsoturintapaista kreivitärtä.\n\n-- Hänen nimensä perään emme kirjoita mitään. Helpostihan hänet tuntee.\n\n-- Sitten näemme armollisen Körtvélyin rouvan. Tunnen hänen heikon\npuolensa. Hänellä näet on kultapoikanen, noin kahdenkymmenen vuotias\nlapsukainen. Äiti puhuu aina hänestä. Sangen kunnioitettavaa hellyyttä.\nDesiderius on pienokaisen nimi; kysele vain hänen vointiansa, niin on\nrouva kertova monta asiaa pojastaan. Ja jos viitsit kaikkia loppuun\nkuunnella, niin pitää hän sinua parhaimpana naisena maailmassa. Sitä ei\nsinun tietysti tule tietää, että Desiderius on hyödyttömin mies maan\npäällä.\n\n-- Oletpa sinä, Flora, viekas.\n\n-- Turmelenko ehkä sinutkin?\n\n-- Se olisi oikein tehty, kun minäkin voisin niin tarkasti kuvailla\nihmisiä.\n\n-- Odota, kunnes tulet yhtä vanhaksi kuin minä!\n\nNyt tietysti molemmat makeasti nauramaan.\n\n-- No, tätiseni, muoriseni, ketä vielä on listalla?\n\n-- On vielä rouva Szépkiesdyn nimi. Hiljainen, sävyisä nainen, jota ei\nmikään enää harmita, sillä niin on miehensä hänet kouluttanut, ettei\nmikään vaimoa suututa, mutta ei myöskään ilahuta. Kasvot ja koko olento\nosoittavat hänellä olevan vain yhden toivon, nimittäin päästä maan\npoveen lepäämään.\n\n-- Rouva parka!\n\n-- Kaikki kauniin näköiset naiset vielä päälle päätteeksi itse\ntietämättänsä tuottavat hänelle tuskia, sillä mies hyväilee kaikkia\nheitä hänen nähtensäkin. Ennen pidettiin rouvaa kaunottarena, mutta\nkymmenessä vuodessa on hän kovin vanhentunut suruista ja huolista.\n\n-- Rouva parka, huokasi Fanny. (On siis naisia, joita hänkin voi\nsurkutella).\n\n-- Esittelen sinulle vielä rouva Málnain. Varo häntä! Aina hän\nmielistelee, mutta vain onkiaksensa sinulta salaisuuksia, varomattomia\nsanoja. Todellinen Mefisto naisen hahmossa. Hän on riidassa kaikkien\ntuttaviensa kanssa, mutta tavatessaan heitä syleilee ja suutelee hän,\nikäänkuin heistä paljonkin pitäisi. Turhaa on hänen kanssaan julkista\nriitaa rakentaa, sillä seuraavana päivänä hän ei ole enää mitään siitä\ntietävinänsä, vaan syleilee, suutelee, on ihastuksissaan, kuten\nennenkin. Paras on karttaa häntä. Ole häntä kohtaan kylmä,\nepäkohtelias. Tosin hän on selkäsi takana parjaava sinua äreäksi,\nsivistymättömäksi, mutta miedompaa panetusta et häneltä voi toivoa.\n\nFanny pudisti kiitollisena Floran kättä. Ilman häntä olisi hän\nerehtynyt monta kertaa! Hän oli sangen vähän tottunut toimimaan omin\npäinsä.\n\n-- Onko vielä ketään mainittavaa?\n\n-- On Marion neiti.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Hän on semmoinen, jommoiseksi hänet itse näit. Aina samanlainen. Se\non hänen luontonsa.\n\n-- Ketä vielä?\n\n-- Muitten muassa on vielä pahanilkinen, kaikkia panetteleva rouva,\njoka parjaa ihmisten salaisia vikoja. Mutta häntä sinun ei ole tarvis\npelätä, sillä sinua hän rakastaa eikä koskaan ole sinua pettävä,\npanetteleva, loukkaava. Arvaathan?\n\nPuoleksi nauraen, puoleksi itkien vaipui Fanny ystävättärensä\nrinnoille, syleillen häntä. Sitten he vielä hyvän aikaa iloitsivat,\nnaureskelivat, kun näin olivat saaneet ihmisiä panetella.\n\n\n\n\nIV.\n\nJuhla.\n\n\nAjopelit toistensa perästä tulla jyryyttivät Kárpátfalvan kartanon\npihalle. Kaiken laatuisia ja näköisiä ajoneuvoja oli sinä päivänä\nkartanon porttien sisäpuolella nähtävänä: keltaisiksi maalattuja,\nkorkeilla linjaaleilla heiluvia, isomahaisia vaunuja, joita joku\nylhäinen herra käytti syntiensä rangaistuksena; leveitä lasi-ikkunoilla\nvarustettuja \"batard\"-vaunuja, herra tiesi kuinka monelle hengelle ja\nhevoselle, takana kaksi ajurinistuinta, kyljissä suuret ja runsaasti\nhopealla silatut vaakunat. Nämä olivat armollisten herrain maalliset\nkulkuneuvot. Oli joukossa jotkut pahasti pidellyt vaunut, jotka eivät\nsaaneet olla rauhassa varpusilta vehnäis- ja pannukakkumurujen vuoksi,\njoita niistä pitkin tietä maahan varisi. Niissä ajoi joku kirkkoherra\naviopuolisoinensa. Tulee yksinkertaisia kärryjä, maalaisrattaita,\nomituisia englantilaisia ajopelejä, joista ei tavallinen ihminen tule\nhullua viisaammaksi, niissä kun on vain kaksi istuinta, toinen\najurille, toinen palvelijalle; missä herra itse istunee? Näitten\njoukossa näkyi koreita maalaisvankkureita, joilla \"omituiset veikot\"\ntulivat viisi hevoista valjaissa. Olivatpa vielä kuormarattaatkin,\nMikko Horhin ajoneuvot, kahdeksan härkää valjaissa ja kuusi koiraa\nmuassa, sekä rattailla kuusi mustalaista, jotka soittivat, pauhasivat\njoka kylän läpi kuljettaissa.\n\nJo olivat vieraat läpikäyneet sen kemiallisen toimituksen, jossa naiset\nerotetaan miehistä, mutta eivät vielä olleet päässeet siihen tilaan,\nettä olisivat kaikki toisiansa tunteneet, vaan katseltiin,\ntoljoteltiin, kuten tuntemattomien tapa on. Omituista on, että isoissa\nseuroissa ollaan tuntemattomille vihaisia. Tällä emme tietysti tarkoita\nnaisia. Onnellisin kaikista on talon emäntä, joka jo tuntee vieraansa,\ntuntee heidän vikansa, avunsa, hyvät ja huonot puolensa ja kohtelee\nvieraitaan aina sen mukaan. Kreivi Szépkiesdyä tervehtii hän\nkunnioittamalla suurta isänmaan ystävää ja sanoo maineesta tunteneensa\nhänet jo aikoja sitten suurena puhujana ja jalomielisenä miehenä.\nKreivi kiroilee itsekseen, kun häntä täälläkin jättiläisenä pidetään.\nKreivi Erdeytä rouva jo kaukaa hymyillen tervehtii, tämä vastaa hattu\ntoisessa, peruuki toisessa kädessä, mikä seikka herättää vieraissa\nääretöntä naurua. Mies oli antanut ajaa hiuksensa juuria myöten, jotta\nne sitten paremmin kasvaisivat, ja nyt pelästytti hän kaljupäisenä\nheikkohermoisempia. Ispaani Sárosdylle ja hänen vaimollensa Fanny\nkumarsi vaieten, mikä kovasti miellytti ylimystä. Hän tuumi, ettei\nporvaristytötkään aivan rumia ole, kun kerran vain joutuvat\naatelissukuun. Piikoja kehoitti Fanny yhä häärimään armollisen rouvan\nympärillä täyttääkseen hänen toivomuksiansa, mikä taasen miellytti\nhäntä, sillä rouva Sárosdyllä tosin oli kaksi piikaa muassa, mutta ne\neivät riittäneet. Kreivitär Keresztyn saavuttua juoksi Fanny iloisena\nhäntä vastaan ja suuteli heti hänen kättänsä, jonka vuoksi tuo luja\nrouva ensin tarttui häneen jykevin kourin ja katseli häntä kotvasen\ntuimin katsein, mutta heti sen jälkeen syleili ja taputti Fannyä\nolalle, syvällä bassoäänellä lausuen: \"meistä tulee kun tuleekin hyvät\nystävät\".\n\nHeti ensi hetkestä mieltyivät kaikki vieraat rouva Kárpáthiin. --\nMiesten mielet valloitti hän kauneudellaan, naisten järkevällä\nkäytöksellään. Suurusta syötäessä olivat jo kaikki ihastuneet häneen\nsekä hyvän järjestämisaistin että komeudenkin vuoksi. Ei kukaan\nesiintynyt jäykästi, ei kenelläkään ollut syytä valittaa. Louis Karvay\njoutui kahden nuoren naisen väliin, joten hänellä oli mainion hyvä\ntilaisuus käyttää kaikessa loistossaan Talleyrandin aikaista\nkohteliaisuudentaitoansa. Juomaveikot joutuivat erityiseen huoneeseen,\neri pöytään, josta he olivat kovasti mielissään ja kiittivät kilvan\nemäntää, kun hän antoi heidän olla rauhassa. Yrjö Málnay taasen oli\njoutua ymmälle paljosta tarjoilemisesta ja vannoi koko suuruksen ajan\nkautta taivaan ja maan, ettei hän tänään jaksa syödä päivällistä sekä\nepäili, jaksaisiko enää palaakaan niellä, vaikka olisi pelkkää\nambrosiaa edessä. Mutta kun uusi ruokalaji tuotiin pöydälle, virkkoi\nhän: \"tuota pitää maistaa!\" Viimein tuotiin monenlaisten leivosten\njälkeen, joita tämä arvoisa herra oli ahminut, vielä -- perunoita\nerästä pappia varten, joka niistä paljon piti. -- Koko seura nauroi,\nsillä tiedettiin perunien olevan pappia varten. -- \"Mitä siellä on?\" --\nkysäsi Málnay, \"peruniako?\" -- \"Niitä pitää maistaa.\"\n\nTällä tavoin tuli seura hyvälle tuulelle pöydästä noustessaan ja saliin\nmentäessä, missä kokouksen ja keskustelujen piti alkaa. Todellakin\nparas keino mennä ruokapöydästä neuvotteluun, sillä ravittuna sujuu\npuhe toisilta helpommin, toiset taas osaavat paremmin olla vaiti.\n\nKokousta varten oli avattu Kárpáthisuvun suuri juhlasali, joka\ninsurrektionin ajoista (v. 1809) ensikerran aukeni ihmissilmäin\nnähtäväksi. Seinillä oli ylt'ympäri suuria esi-isien muotokuvia,\nryhmiin asetettuja kummallisia aseita, lippuja ja voitonmerkkejä. Näitä\nihmetellen katsella ällisteli pari maahovilaista, joilla ei ollut\njärkeä katsella parvella olevia naisia. Siellä vasta katselemista oli.\nNiin monen kaunottaren joukossa, seudun molemmat ihanimmat naiset\nrinnatusten, nimittäin rouva Kárpáthi ja rouva Szentirmay. Jos olisin\nturkkilainen runoilija, niin vertaisin heitä kahteen timanttiin\nkultakehyksessä. Emme siis saa pahaksua, kun kreivi Erdey esitti heti,\nennenkuin kukaan oli suutansa avannut, että kokous päättäisi ilmoittaa\nsyvää kunnioitustaan läsnäoleville kaunottarille. Ehdotus hyväksyttiin\nyksimielisesti ja päätös pantiin ensimmäiseksi pykäläksi pöytäkirjaan.\n\nSitten tuli oikeitten asianomaisten, koirien vuoro, joita lukuisasti\noli salissa läsnä. Sitä emme kenenkään luule tavattomana pitävän, joka\nhyväksyy peruslauseen: nihil nobis sine nobis (ei mitään meistä ilman\nmeitä). Olihan koirien tähden kokoon tultu; pitihän siis heidänkin\nsaada asiasta vihiä ja mielipiteensä julki lausua.\n\nEttä naisten läsnäolo antaa kokoukselle suuremman arvon, sitä ei\nluullakseni nykyiselle sukupolvelle ole tarvis selittää. Miesten puheet\nja neuvottelut saavat aivan toisen maun, toisen muodon, kun kukin\nkoettaa puhua kauniisti, viisaasti naisten kuullen ja toiset taasen\novat samasta syystä viisaasti vaiti, vaikka olisikin hyvä halu ärsyttää\ntaikka tulla pitkäveteiseksi.\n\nKokous alkoi. Olien esimiehenä piti Juhana Kárpáthi avauspuheen, joka\nseuraa suuresti innostutti. Eritoten miellyttivät seuraavat kohdat\nyleisöä:\n\n\"-- Onko jalompaa ja miehille soveliaampaa työtä kuin koirametsästys,\njoka täyttää rintamme jalolla itseluottamuksella, vaikuttaa rohkaisten\nmieleemme ja opettaa meitä aikaamme seuraten pyrkimään eteenpäin?\n(Oikein! Eläköön!) Hyvät herrat, jalosukuiset, armolliset, korkeasti\nkunnioitettavat ja kunnianarvoisat herrat! Aatetta kannattaa miettiä.\n(Kuulkaamme! Kuulkaamme.) Onkohan joukossamme ketään, jolla ei ole\nkoiraa? (Ei! Ei ketään!) Tunnemmeko mainittavampaa unkarilaista\nperhettä, missä ei ole näitä jaloja eläimiä (ääni parvelta\n'henkilöitä!' -- se on Marion neidin ääni). Kiitän nöyrimmästi\nojennuksesta; -- missä nämä eläinhenkilöt eivät olisi kotiutuneita?\nEikä kenenkään mieleen ole tullut edistää tämän suurilukuisen luokan\netuja, eläinten, jotka makaavat kanssamme samassa huoneessa, syövät\nsamassa pöydässä, jotka ikävinä hetkinä uskollisesti kanssamme kilvan\nhaukottelevat. (Nyt alkoi kaksi asianomaista läsnäolevaa eläinhenkilöä\ntoisilleen häristä ja haukkua. Kreivi Erdeyn ääni pöydän luota:\nkuulijoita kehoitetaan olemaan vaiti; pyydetään päästä kuulemasta\nmoisia mielenosoituksia.) Herrat! Aikamme on edistyksen aikakausi.\nSyntyy kaikenlaisia yrityksiä maassamme. On seuroja orpolasten hoitoa\nvarten, kirjojen levittämistä, sairasten hoitoa ja lammasrodun\nedistämistä varten, onpa niitäkin, jotka harrastavat silkkimatojen\nkasvatusta. Minä suosin kaikkia näitä seuroja ja olen niissä\nosallinenkin, enkä aiokaan kieltää halpaa apuani orvoilta\ntiedemiehiltä, lampailta enkä sairailta, en noilta hyönteisiltäkään,\njotka silkkiä kehräävät, vaikka niitä inhoan. Mutta kysyn samalla: kun\njo kaikkia näitä sekä järjellisiä että järjettömiä olentoja varten on\nolemassa seuroja, niin mikä minua estäisi tekemästä esitystä sellaisen\neläinluokan hyväksi, joka on lukuisampi kuin koko maan orvot,\ntiedemiehet, lampaat ja silkkimadot. Mikähän minua estäisi sitä\ntekemästä?\"\n\nKun ei kukaan tuonut mitään syytä tätä vastaan, jatkoi Nabob:\n\n\"-- Luulen, ettei minun ole tarvis herroille tätä asiaa pitemmin\nselittää, sillä tiedänhän kaikilla olevan sydämen ja jokaisen siis\nkokeneen, että mainitsemamme eläimen uskollisuus ja ystävyys on paljoa\nsuurempi kuin luulisikaan. Vai tietääkö joku, että koira olisi\nuskottomasti hylännyt herransa, taikka hänet pettänyt? Onko koirien\nkesken tavallista kavaltamisen kauhea rikos; onko kukaan kuullut, että\nkoira olisi kostonhimoisen kissan lailla tappanut nukkuvan herransa?\nEikö päinvastoin ole sielutieteellinen totuus, että vaikka koira saisi\nkuinkakin paljon omalta isännällänsä selkään, niin puolustaisi se\nherraansa, jos outo häntä hätyyttäisi? Ja ken ei omasta kokemuksestansa\ntietäisi, että kun joku myy koiran, niin se ei pysy uudessa kodissa,\nvaikka voita ja maitoa syötettäisiin, vaan karkaa takaisin vanhan\nisäntänsä luo, vaikkapa peninkulmien taakse. Ken ei tällaista tapausta\ntuntisi?\"\n\nKysymyksestä nousi kokouksessa yleinen hälinä. Kukin muisti semmoisen\ntapauksen, kukin oli nähnyt taikka kuullut monien peninkulmien päästä\nkotiinsa palanneista koirista. Mutta kaikista enimmän ylvästeli Lauri\nBerki, jonka koira vietiin säkissä Kroatiaan, mutta puolen vuoden\npäästä tuli yli Dravan, Tonavan ja Theissin kotia Püspök-Ladányiin.\n\n\"-- Viimeiseksi saanen huomauttaa herroille siitä, mitä uskollinen\nkoira tekee isäntänsä kuoltua. Kadottaa ruokahalunsa, menee makaamaan\nherransa haudalle, ei enää syö eikä juo, ja viikon kuluttua -- -- --\n(Juhana-herra alkoi otsaansa pyyhkiä, ei tietänyt, sanoisiko 'kuolee'\nvai 'heittää henkensä') ja viikon kuluttua oikaisee koipensa.\"\n\nUseat alkoivat nauraa.\n\n\"-- Hyvät herrat, en puhu pilan päiten, vaan omasta kokemuksestani. Kun\nolin kuoleman kielissä ja palkolliseni, ystäväni jättivät minut yksin\nmakaamaan, luullen minua jo tuonen uhriksi, niin jäivät luokseni pari\nuskollista ystävää sekä koirani. Nämä tulivat huoneen oven taa,\nraappivat, itkivät sisään päästäkseen, ja kun epähuomiosta joku pujahti\nsisään, ei sitä hyvällä saatu tulemaan esiin vuoteeni alta. Toiset\nkoirat ulvoivat suruissaan pihalla kaiket päivät.\"\n\n-- Älkää puhuko enää, huusi Marion neiti; ispaanin rouva pyörtyy!\n\nKaikeksi onneksi estivät heti käsillä olevat hajuvedet armollista\nrouvaa pyörtymästä. Hänen hermojansa oli Juhana-herran esitelmä koiran\nuskollisuudesta kovasti kiihoittanut.\n\nJuhana-herra lopetti innokkaan puheensa esittämällä ehdotuksensa\nmuodostuksen.\n\n\"-- Sen vuoksi rohkenen ehdottaa maamme kaikille koiraystäville, että\nyhdyttäisiin parantamaan näitten eläinkunnan parhainten kohtaloa, jota\nvarten esitän seuraavat pääseikat: 1:ksi olisi täten kokoontuneen\nseuran julistettava yhtiö perustetuksi, valiten samassa keskuudestaan\nvaliokunnan sääntöehdotuksen laatimista varten, joka ehdotus on\nannettava kuusikymmentä jäsentä käsittävän komitean tarkastettavaksi ja\nvahvistettavaksi. -- 2:ksi päätettävä, suuriko osakkeiden hinta on\noleva; minä puolestani lupaan ottaa tuhannen osaketta. (Raikuvia\neläköönhuutoja.) 3:ksi, että perustettaisiin seuran varojen mukaan\nseuraavat laitokset asian edistämiseksi: koirakoulu, jolle minä\nlahjoitan tarvittavan tontin ja rakennuksen jollakin tiluksellani\n(kestäviä eläköönhuutoja!), jotta metsäkoirat saisivat tarpeellisen\nkasvatuksen; että perustettaisiin asiamme äänenkannattaja, lehti, joka\njulkaisisi tämän tieteenhaaran edistyksiä ja keksintöjä sekä\nilmoittaisi seuran harrastuksia yleisölle. (Harvoja hyväksymisen ääniä.\nMitä siitä hyötyä?) Ilmoitetaanko palkintoja parhaasta metsäkoiran\nkasvatusta opettavasta teoksesta (Kuisketta. Eräs ääni: seura tuleekin\nsiten olemaan kynämiehiä eikä koiria varten!) Vielä pidettäköön kerran\nvuodessa yleinen kokous sekä kilpajuoksut, joissa paras metsäkoira saa\nkultaisen maljan voitoksi. Jos eivät seuran varat riitä, otan minä\nloput suorittaakseni.\"\n\nEläköönhuutojen raikuessa istui Juhana-herra sijalleen.\n\nTavan mukaan nousi heti vastustajia; omituiset veikot vastustivat\nkaikkia kustannuksia. Muutamat hoviherrat nyrpistelivät nenäänsä; miksi\nkokous ja koulu pidetään Kárpáthin maalla eikä heillä? Suurinta\nvastarintaa herättivät kirjalliset puuhat. Vaikka Juhana-herra vihdoin\nlupasi suorittaa kaikki kustannukset, ei hän saanut hyväksytyksi tätä\nehdotuksensa pykälää, sillä kreivi Szépkiesdy rupesi vastustamaan\nseuraavasti:\n\n-- Heittäkää hiiteen, hyvät herrat, kaikki kirjalliset lörpötykset.\nIkävä kyllä ovat ne jo tunkeutuneet valtiolliseen elämään. Älkäämme\nantako niiden telmiä koirainhoidossa. Kirjailijoista ei ole mitään\nhyötyä, he turmelevat unkarilaisen perusluonteen ja kielen, niin\nettemme itsekään enää sitä ymmärrä. Jollen ottaisi huomioon sitä\nseikkaa, että arvoisa ystäväni, herra Rudolf Szentirmaykin on alentunut\nkirjoittamaan kirjoihin ja sanomalehtiin -- annan hänelle anteeksi vain\nkunnioituksesta hänen suloista rouvaansa kohtaan -- niin sanoisin, että\ninhoan ja vihaan koko kirjailijain nälkäistä liutaa enkä tahdo saattaa\nsitä mihinkään yhteyteen seuramme kanssa.\n\nPunastuneena harmista käänsi Flora kasvonsa puhujasta ja virkkoi\nkiivastuneena Fannylle:\n\n-- Olisi vain Rudolf täällä, niin saisi puhuja vastauksen.\n\nNähtävästi suuttuneena vetäytyi Juhana herra taaemmaksi, sillä suuri\nosa seuraa huusi viimeiselle puhujalle \"eläköön!\"\n\nOlisi noussut sangen kiivas sanakiista, jollei Mikko Horhin lempikoira\nolisi sopimattomalla tavalla loukannut Juhana-herran parasta hallia,\njonkatähden puolueraivon henkiin herätessä viimemainittu siihen\nmäärään unohti vieraan oikeuden, että tarttui vastustajansa niskaan ja\nlöi hänet allensa maahan. Heti toisetkin puoluelaiset koiraguelfit\nja -ghibellinit toistensa kimppuun, kierien isäntiensä jaloissa, kunnes\nriita vihdoin saatiin asettumaan ihmisten tullessa rakentamaan\nsovintoa.\n\nSalissa nousi nauru, kuului kirouksia ja sadatuksia, niin että\nkokouksen arvo ja juhlallisuus oli mennä myttyyn. Silloin ärjäsi kreivi\nErdey vakaasti ja maltillisesti yhä vielä toisilleen äriseville ja\nhaukkuville koirille:\n\n-- Hyvät herrat! Te saatte pysyä ulkona, kun me olemme sisällä.\n\nTästä nuhteesta tuli seura taas hyvälle tuulelle, koirain kuulijakunta\najettiin ulos, ja kokous hyväksyi ehdotuksen paitsi riidanalaista\npykälää. Yksimielisesti valittiin Juhana-herra esimieheksi ja tuo suuri\nisänmaanystävä, kreivi Szépkiesdy, varaesimieheksi. Valittiin sihteeri\nja hänen varamiehensä, viskaali ja lääkäri, kuusikymmenmiehinen komitea\nja kaksitoistamiehinen valiokunta. Kaikki kirjoitettiin säntilleen\npöytäkirjaan.\n\nAlku oli tehty, suuri ja mainittava seura perustettu. Meillä ei ole\ntähän muuta sanomista, kuin vain se toivomus, että nämä arvoisat\nisänmaanystävät muitakin yleishyödyllisiä asioita yhtä paljon\nharrastaisivat. Senpätähden mekin yhdymme niihin kestäviin\neläköönhuutoihin, joilla seuran jäsenet kunnioittivat toisiansa.\n\nJuhlasalista vieraat kokoontuivat suureen seurasaliin, missä kiistat ja\nkeskustelut kestivät neljään saakka iltapäivällä. Yrjö Málnai kertoi\njokaiselle, jonka tapasi, ettei hän ymmärrä, miksi ei hänellä vielä ole\nollenkaan nälkä.\n\nKäsitysten kulkivat molemmat kaunotar-rouvat. Kaikki väittivät, ettei\nole helppo sanoa, kumpi heistä on kauniimpi. Rouvat, ankarat naiset\nkohtelivat ystävällisesti ja kiittelivät emäntää, entistä köyhää\nporvaristyttöä, joka tällä hetkellä parhaiten tunsi, mikä Jumalan lahja\nhänellä oli ystävättäressään, joka -- puhuaksemme suoraan -- teki hänet\nmuodikkaaksi herrassalongeissa.\n\nNuoret herrat, salonkien leijonat pyörivät kiertotähtien lailla näitten\nkahden seuranauringon ympäri. Kreivi Szépkiesdynkin katse seurasi\nheitä, ja vaikka Flora aina äkäisesti käänsi pois hänestä kasvonsa,\nniin oli kreivillä mielestänsä vain sitä suurempi syy tähän hienoon\nsievistelemiseen.\n\n-- Tiedättekö mitä, kreivi? -- virkkoi Flora vastaan tulevalle\nSzépkiesdylle. Minä olen teille suuttunut, kovasti suuttunut.\n\n-- Siitä en voi muuta kuin olla iloissani, vastasi tuo suuri mies;\nnainen, joka kerran vihaa saattaa myöskin rakastaa.\n\n-- Teillä on sangen kurjat ajatukset naisten vihasta. Jos me\nliittoudumme teitä vastaan, niin kukistamme teidät, menetätte kansan\nsuosion koko maassa.\n\nVastaus kuului sangen somalta hymyilevän rouvan vilkkailta huulilta\nlausuttuna. Siihen olisi kukin meistä vastannut armoa anomalla ja kättä\nsuudellen pyytänyt rouvaa panemaan pois vihansa. Mutta tuo suuri mies\nkatsoi paremmaksi antaa heti jyrkän vastauksen, Juhlallisella äänellä\nja muodolla, ikäänkuin olisi neuvoskunnassa istunut, vastasi hän\nsanojansa tarkkaan punniten:\n\n-- Rouvaseni! Sitä on minulle ennenkin koetettu tehdä. Naisten parissa\nlemmenleikkiä lasken, mutta en mene heidän kanssansa taistelemaan enkä\nheitä pelkää.\n\nTällaisissa tiloissa oli suuren miehen tapana kääntää vastustajalle\nselkänsä ja poistua. Pari hänen innokasta ihailijaansa kirjoitti heti\nmuistiin tämän mainion lauseen.\n\nFanny hämmästyi suuresti; Flora vain nauroi.\n\n-- Hänestä olemme ainaiseksi päässeet. Satutin häntä arimpaan paikkaan.\nSitä hän ei koskaan unhota. Kansan suosio on hänen kultainen\nvasikkansa. Joka sitä koettaa häneltä riistää, on hänen ystävyydestänsä\npäässyt.\n\nEi aikaakaan, niin soitettiin päivälliselle. Vieraat kävivät ilomielin\npöytään, jonka herkkuja en mene kertomaan, kun sellaiset vain luonnossa\nhuvittavat, mutta sitä vastoin niitten luetteleminen käy sangen\nikäväksi. Rikkautta, loistoa, herkkuja oli Nabobin suuren maineen\nmukaan, unkarilaisista ruokalajeista alkain aina ranskalaisen\nkeittotaiteen mestarillisimpiin laitoksiin. Viinejä oli monta lajia\nvalikoida. Päivällinen kesti myöhään iltaan saakka, jolloin vieraat jo\nalkoivat tulla sangen äänekkäiksi. Tuo suuri isänmaallinen mies rupesi\nlaskettelemaan irstaita, kaksimielisiä juttujansa naisten läsnäolosta\nhuolimatta, lausuen: castis sunt omnia casta, puhtaille on kaikki\npuhdasta. Joka kerran tietää, miksi punastua, hänellä ei muka enää ole\nmitään turmeltavaa. Mutta naiset eivät olleet hänen juttujansa\nkuulevinansakaan, vaan ryhtyivät näistä huolimatta naapuriensa kanssa\npuheeseen, vaikka omituiset veikot, tuon suuren isänmaallisen miehen\ntavalliset ihailijat, kilvan hänelle nauraa hohottivat.\n\nJokainen oli sangen hyvällä tuulella.\n\nKen oli tällä hetkellä Nabobia onnellisempi?\n\nHänen mieleensä muistui, mitä kauheita asioita hänelle tapahtui vuosi\ntakaperin samassa huoneessa, missä nyt oltiin. Ja nyt näki hän\nvieressänsä kauniin, suloisen vaimon; ympärillään iloisia, vilkkaita\nvieraita, hymyileviä kasvoja.\n\nEsihuoneessa alkoi soida Biharin[22] viulu, milloin vilkkaasti milloin\nsurullisesti. Eräs omituinen veikko työnsi tuolinsa nurin ja meni\nmustalaisten keskelle yksin tanssimaan. Sillä aikaa puheliaammat miehet\ntyhjensivät maljoja vierasten ja eritoten isännän sekä emännän\nterveydeksi ja sitten myöskin kaikenlaisten aatteellisten asiain\nkunniaksi, yhdistysten, komitaattien, kollegioitten, mikä minkin\naatteen onnistumiseksi. Kreivi Szépkiesdy piti pitkän puheen, johon oli\nkudottu kaikki eläköönhuutoja herättäneet korupuheet, joita hän vuoden\nkuluessa oli julkisissa tilaisuuksissa lausunut. Näitä oli siis ennen\njo kuultu, kuka kerran valtiopäivillä, kuka taasen ispaanin\nvirkaanvihkiäisissä, ja nyt saatiin samoja sanoja koiraseuran\nristiäisissä ihailla. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt ketään\nhuutamasta \"eläköön\" tälläkin kertaa. Hyvä on sitä parempi, mitä\nuseammin sitä kuulee. Kaikista ahkerin oli kuitenkin Juhana-herra\ntoastien tyhjentämisessä. Jollemme tässä suhteessa sentään pitäisi\nerästä sangen kunnioitettavaa naista, kreivitär Keresztyä etevimpänä,\nniin sanoisimme, että Juhana-herra oli seuran sankari sekä mielevissä\nkokkapuheissa että juomingissa. Mutta kumminkin tulee meidän eritoten\nkiittää häntä siitä, että hänen mieleensä ensin johtui kohottaa pikari\nkahden poissa olevan miehen muistoksi, nimittäin kreivi Tapanin ja\nRudolfin, jonka kautta hän sai seuran niin innostetuksi, että naisetkin\ntarttuivat maljoihin ja kilistivät lasia hänen kanssansa.\n\nTällä riemun hetkellä astui eräs palvelija rouva Szentirmayn luo,\nantaen hänelle kirjeen, jonka nopea sanansaattaja oli kotoa tuonut.\n\nFlora tunsi miehensä käsialan osoitteesta, ja sitä paitsi oli siihen\naikaan tapana kirjoittaa osoitteen alle: \"rakkaalle vaimolleni\", jotta\npostissakin sellaista kirjettä hellemmin pideltäisiin. Siis hän on\nkirjoittanut! Pestistä tulee kirje. Rouva Szentirmay pyysi poistua\nseurasta lukeakseen kirjeen. Hänen poistumisensa oli heti merkkinä ja\nluvanantona koko seuralle nousemaan pöydästä. Elähytetty vierasjoukko\nhajaantui läheisiin huoneisiin. Flora ja Fanny pujahtivat kenenkään\nhuomaamatta makuuhuoneeseen, siellä kaikessa rauhassa kirjettä\nlukeaksensa. Täytyihän Fannynkin saada sen sisällöstä tieto.\n\nFlora avasi ilosta vapisevin käsin sinetin ja luki ääneen seuraavat\nrivit:\n\n\"Huomenna tulen Kárpátfalvaan. Siellä tavataan. Rudolf. 1,000.\"\n\nTuo tuhatluku merkitsee: \"tuhansia suukkoja!\" Iloissaan suuteli rouva\npaikkaa, mihin mies oli nimensä piirtänyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut\nsaada ainakin sata suukkoa lähetyksestä edeltäkäsin. Sitten pisti hän\nkirjeen poveensa, jättäen yhdeksänsataa toiseksi kertaa.\n\nFanny oli yhtä iloinen kuin ystävättärensäkin. Ilo on näet\ntarttuvaista. Huomenna tulee Rudolf. Sittenkös vasta Flora on oleva\nmielissään, kun tapaa rakkaimpansa. Eikä Fanny ole häntä kadehtiva. Ei,\nvaan iloitseva toisen onnesta, parhaimman ystävänsä onnellisuudesta.\nHuomenna on hän tuleva, ja ilahuttaakseen vaimoansa, on hän\nkirjoittanut, milloin saapuu. Hän ei tule hiipien, kenenkään\ntietämättä, kuten epäluuloiset, vaan ilmoittaa edeltäkäsin tulonsa,\nollen varma siitä, että häntä rakastetaan. Hauska on saada nähdä tätä\nonnellisuutta.\n\nRiemusta loistavin kasvoin palasivat rouvat seuraan. Huviteltiin\npuoliyöhön saakka, jolloin kukin poistui kamariinsa. Juhana-herra antoi\nmusiikin seurata vieraitansa yölepoon ja käski vielä musikanttien\nsoittaa hiljaisia, nukuttavia säveleitä kunkin ikkunan alla. Vihdoin\nkaikuivat viimeiset sävelet, jokainen nukkui ja näki ihania unia,\nmetsästäjät ketuista, puhujat kokouksista, Málnai herra leivoksista;\nneitseellinen vaimo syleili unissaan miestänsä, ja Fanny näki unta\nniistä kauneista kasvoista, joita hän paljon oli ajatellut,\nsinisilmistä, jotka nytkin niin lemmekkäästi häneen katsoivat. Eihän\nmikään unia estä!\n\nSiis huomenna!\n\n\n\n\nV.\n\nMetsästäjä.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna heräsivät vieraat metsästystorvien\ntoitotukseen. Ne jotka olivat nukkuneet metsästysmietteisiin ja\nmetsästyksestä untakin nähneet, nousivat heti näitä raikkaita ääniä\nkuullessaan jaloillensa. Toiset taasen olisivat mielellään tinkineet\nitselleen vielä pikkuruisen puolen tunnin lepohetken saadaksensa edes\nhiukan unta lisää unisiin silmiinsä. Mutta siinä oli heille suureksi\nesteeksi yhä enenevä hälinä Kárpáthin kartanossa. Tulijain ja menijäin\naskeleet, huudot eteisestä ja pihalta, koirien haukunta, piiskojen\nläimäykset, hevosten hirnunta olisivat herättäneet seitsemän\nunikekoakin syvästä unestansa. Eikä metsämiehiltä varovaista\nkäytöstä sovi toivoakaan. Hienoinkin salonkimies luulee pantuansa\nmetsästyssaappaat jalkaansa ja -lakin päähänsä olevansa oikeutettu\nmarssimaan kuin rakuuna ja puhumaan tavallista kovemmalla äänellä. Se\njoka ei kuitenkaan oveansa avannut, hänet herätettiin laululla, ja kun,\nkuten tällaisissa tiloissa on tavallista, muutamat raskaasti nukkuvat\neivät sittenkään nousseet ylös, ammuttiin muutamia pyssynlaukauksia\npihalla.\n\nMetsästyksen into onkin tarttuvaista. En tunne ihmistä, jolle tämä\nhuvitus olisi vastenmielistä. Halu siihen on sekä nuorilla että\nvanhoilla, miehillä ja naisilla.\n\nJo auringon noustessa tuli vieraita täydessä asussa pihalle näyttämään\nitseänsä ja ilmaa katsomaan. Omituiset veikot olivat pukeutuneet\nmetsästystä varten aito unkarilaiseen vaateparteen, avarat liehuvat\npaidanhihat, hopeanappinen liivi ja kurjensulka hatussa. Tuo hupsu\nkreivi Erdey oli pukeutunut englantilaiseksi, hänellä oli punainen,\nlyhyt hännystakki, jonka vuoksi hän pyysi herroja selittämään koirille,\nettei hän suinkaan ollut kettu.\n\nNaiset olivat melkein kaikki metsästystamineissa. Mainiosti heille\nsopikin tuo ruumiinmukainen puku pitkine liepeineen, joita täytyi käsin\nkantaa, jotteivät herrojen kannukset olisi niitä rikkirepineet.\n\nKaikista kauneimmat olivat sentään molemmat lemmikkimme. Flora tahtoi\nolla kaunis, -- hän kun odotti Rudolfia. Solakan vartalon peitti\nvaaleanpunaisesta, viheriään vivahtavasta silkistä tehty spencertakki,\njoka oli edestä auki sekä pitseillä koristettu; samanvärinen hame oli\nvasemmalta puolelta smaragdisoljella nostettu koholle. Hoikan vartalon\nympärillä oli kullalla kirjailtu, hieno itämainen huivi, jonka päät\nriippuivat helmoihin. Päässä hopeanhelevä hattu, marabusulkineen.\nKaulassa olevat pitsit olivat edestä yhdistetyt kolmella\nrubiininapilla.\n\nFanny oli kainosti puettu. Mustasta silkistä oli koko puku. Kaulassa\noli punainen nauha ja hieno pitsikaulus, joka edestä oli\ntimanttisoljella kiinni sidottu. Päässä oli kiiltävän musta hattu,\njonka alta tummat hiussuortuvat somasti riippuivat alas, puoliksi\nhattuun sidotun harson peittäminä.\n\nUusia, ennen tuntemattomia mietteitä, uutta hurmausta herättivät\ntällaiset naisten ratsastuspuuhat. Joka heihin ennen oli ihastunut,\nrakastui heihin nyt milt'ei mielettömästi.\n\nKello kilisi. Vieraita kutsuttiin eineelle. Ei kukaan tällä kertaa\nkursaillut; olivathan kaikki metsästäjiä. Naisetkin ihailijainsa\nmieliksi kostuttivat ruusunpunaisia huuliansa muutamalla tipalla vanhaa\nrostopsin viiniä. Tänäänhän kaikki on luvallista. Metsälle mentäessä\ntäytyy olla lujamielinen. Kukin puhuu äänekkäästi; vanhat naisetkin\nlupaavat tehdä vaunuissa metsästäjille seuraa. Lähteepä ispaanin\nrouvakin, vaikka jo ennakolta tietää, että hän on useat kerrat\npyörtyvä. Kun edes joku putoaisi hevosen selästä, jotta rouva saisi\nnäyttää, miten kauniisti hän osaa mennä tainnoksiin.\n\nMutta ei kukaan pudonnut hevosen selästä.\n\nOli ihana kesäaamu, kun komea seurue läksi liikkeelle Kárpátfalvan\nkartanon pihalta. Ensin naiset, solakat, hienot sankarittaret,\npulskien hevosten selässä, ympärillä komeita nuoria herroja, jotka\ntanssittelivat ratsujansa mielitietyn rinnalla. Jäljempänä ratsastivat\nomituiset veikot tukevien maalaisratsujen selässä. Viimeisinä tulivat\nvaunuissa vanhat miehet ja naiset. Juhana-herrakin istui satulassa,\nnäyttäen, ettei hänkään ole huonoin ratsastamaan. Katsahtaessaan\nvaimoonsa näytti hän joka kerta kahtakymmentä vuotta nuoremmalta.\nKasvot loistavat ilosta, hänellä kun on kaunis puoliso.\n\nKreivi Erdey hupsuuttaan jälitteli pitkin matkaa kaikenlaisia\ntaitamattomia ratsastajia, ja hän olikin siihen sangen harjaantunut.\nNäytti, miten puotipojat sunnuntaisin ratsastavat, hajasäärin, kovasti\npeläten, ikäänkuin koettaen pysyä laudanpalasella tasapainossa syvällä\nmerellä. Näytti, miten preussilainen talonpoika ratsastaa, istua\nkönöttää satulassa polvet koukussa. Matki lordi Ychsvichia, miten hän\nkiipeää satulaan hevosen pystyyn hypellessä, sekä juutalaista\nhevoshuijaria, jonka äsken torilta ostamansa koni väkisin vie täyttä\nlaukkaa arolle toisten hevosten joukkoon. Tällä hetkellä syntyi kova\nnauru, kun Erdey joutui huomaamattansa omituisten veikkojen pariin ja\noli sysätä Mikko Horhin alas satulasta. Siinäkös kiroiltiin tuota\nsaakelin engelsmannia!\n\nKolme palkintoa oli parhaimmille koirille määrätty. Ensimmäinen oli\nkultainen malja, toinen hopeainen metsästystorvi, kolmas kaunis\nkarhunnahka. Viimemainittu sentään lienee koirain mielestä paras\npalkinto.\n\nAmpuma-asetta ei tietysti ole seurassa ainoatakaan. Sellaista ei\ntämmöisillä retkillä käytetä.\n\nIloisen seuran par'aikaa kulkiessa pitkin poppelikujaa, näkyy eräs\nratsastaja tulevan vastaan.\n\nJo kaukaa tunnetaan tulija ratsastamisestaan. Kulovalkean lailla leviää\nseurassa sana: tulipa vihdoin viimeinkin!\n\nKen tuli? Kukas muu kun sorein ratsumies, rohkein naisten suosija, joka\ntulee, näkee ja voittaa: -- Mikko Kiss!\n\nHelluntaikuningas.\n\nSaavuttuansa seurueeseen rientää hän pyytämään ensin anteeksi naisilta,\nkun on näin kauan viipynyt poissa, hienosti viitaten, että muka ankarat\nasiat ovat estäneet, luultavasti kaksintaistelu. Sitten menee hän\nmiesten luo, mainitsee helposti ymmärrettäviä esteitä, helliä seikkoja,\nhänellä on luultavasti ollut lemmenkohtaus.\n\nViimeksi miehen nähtyämme, ovat hänen kasvonsa melkoisesti lihoneet,\nkuten ainakin ihmisen, jolla ei koskaan ole ruumiin eikä sielun\nvaivoja, jonka ei särje koskaan päätä, vielä harvemmin sydäntä.\n\nTervehdittyänsä seuran jäseniä ja koiriakin nimeltä puhuteltuansa\npalasi hän rinnakkain ratsastavien sankaritartemme luo. Erinomaisella\ntaidollaan onnistui hänen sysätä syrjään kaikki ympärillä olevat nuoret\nherrat, niin että hän pääsi aivan rouva Kárpáthin rinnalle, jota hän\npitkittä mutkitta alkoi nimitellä jumalattareksi, ratsastavaksi\nenkeliksi.\n\nFanny ymmärsi pahaksi onneksi häntä väärin, luullen hänen sanojansa\nvain pilapuheiksi ja nauroi niille liian paljon.\n\n-- Juhana-herra, Juhana-herra! -- huusi kimakasti Marion neiti\nvaunujensa sivulla ratsastavalle Kárpáthille. Jos minä olisin teidän\nsijassanne, niin en pitäisi ystävänäni miestä, jota arvellaan\nvastustamattomaksi.\n\n-- En ole luulevainen, armollinen neitiseni. Se ratas puuttuu luonteeni\nkoneesta. Ehkä on joku sen vienyt. Hahaha!\n\n-- Enkä minä teidän sijassanne ottaisi osaa tällaiseen metsästykseen,\nsillä koirat luulisivat minua Acteoniksi.\n\n-- Ehkä olen antanut siihen syytäkin, kun te Dianan tavoin käyttäydytte\nminua kohtaan?\n\nMarion neiti kääntyi poispäin, huulet nyrpyssä. Tuo ihminen on niin\ntuhma, ettei häneen mikään loukkaus pysty.\n\nFanny nauraa kaikesta sydämestään helluntaikuninkaan puheille. Jos hän\ntietäisi tämän olevan sulaa mielistelyä, niin ei hän suinkaan nauraisi.\nMutta keskusteleehan hänen rinnallansa ratsastava Florakin yhtä\nhauskasti kreivi Erdeyn kanssa, ja onhan tänään ilopäivä, saa olla\nvähän tavallista vallattomampi.\n\nVasta silloin Mikko miestä on, kun hän saa puhua ratsastustaidostaan.\nTutkii tarkasti, miten Fanny istuu satulassa. Huomauttaa, että rouvan\nei pitäisi istua niin suorana, vaan antaa uuman liukua vienosti häilyen\nhevosen askelten mukaan. Satula näyttää olevan vinossa, koska oikea\npolvi on liian alhaalla. Ei, ei sekään ole vikana, vaan jalustimet ovat\nliian alhaalla, koska vasen jalka tuskin ulottuu. Pitää seisahtua;\ntaikka saattaa vielä käydä huonosti. Hevosen juostessa voi helposti\njalustin luistaa pois jalan alta. Pitää seisahtua. Täytyy laittaa\narmollisen rouvan jalustimet korkeammalle.\n\nHeti hyppäsi viisi, kuusi miestä maahan tekemään tätä suloista\npalvelusta, ensimmäisenä helluntaikuningas. Punastuneena käänsi Fanny\nhevosensa poispäin, estäen avuliaita ritareja lähestymästä jalustimia.\n\n-- Hyvä on näinkin, ei ole tarvis auttaa!\n\nSamassa tuli Varga-herra, Jumala tiesi mistä, Fannyn hevosen luo ja\nehdotti, että armollinen rouva käskeköön häntä, nöyrintä palvelijaansa,\njos jotakin pitää korjata satulassa.\n\nYstävällisesti hymyillen kiitti Fanny vanhan virkamiehen auliutta, joka\ntäten pelasti hänet pulasta, jottei tarvinnut päästää nuoria miehiä\nhänen jalustamiansa laittamaan. Vanhus kumartaen pyysi emäntäänsä\nlaskemaan jalkansa hänen olalleen, kunnes hän ehtii saada kaikella\nkunnialla jalustimen kuntoon.\n\n-- Kiitoksia, ystäväni, vastasi rouva pudistaen ukon kättä. Mikko\nKissin teki mieli antaa vanhukselle selkään.\n\nVarga-herra katosi taas, huomaamatta, nöyränä kuten ennenkin;\nluultavasti hän ajoi jossakin jäljessä päin rattailla. Jos joku pitäisi\nukkoa silmällä, niin huomaisi, miten hän ei ollenkaan kallistu\nvasemmalle. Sillä olalla on emännän jalan jälki. Ei hän mistään\nhinnasta pyyhkisi sitä pois; kotia tultuansa panee hän sen takin\ntalteen, eikä ikinä sitä enää yllensä ota. Seurue jatkoi hauskasti\nmatkaansa. Pysähdyttiin erään huvihuoneen luo, missä palkinnot oli\njaettava. Naiset ja miehet, jotka eivät ratsain kulkeneet, astuivat\nmaahan ja kiipesivät korkeaan torniin, joka kohosi huvihuoneen\nkeskeltä. Täältä näkyi koko lakeus, missä vain siellä täällä oli vähän\nmetsää, muuten pelkkää rämeistä kaislistoa ja pensaikkoa, siis oikein\nkettujen luvattu maa. Huvihuoneen tornista saattoi nähdä koko\nkilpametsästyksen, sitä varten oli hyviä kiikareitakin ostettu sinne.\n\nKoko liuta koiria oli metsämiesten muassa. Hauskaa oli nähdä, miten ne\nheti tulivat herrojensa luo, kun nämä vain kerran niille vihelsivät.\nLempikoiratkin nostettiin alas rattailta ja päästettiin kahleista irti.\nIloisesti hyppien koettivat ne nuolla isäntänsä kättä. Ihmeellistä on,\nmiten inhimilliset intohimot saattavat tarttua eläimiinkin.\n\nJuhana-herra valitsi erilleen kaksi pulskaa lumivalkoista\nmetsästyskoiraa ja vei ne vaimollensa.\n\nParhaimmat koirat koko joukosta!\n\n-- Kyllä tunnen; toinen on Kissi, toinen taas Musti.\n\nKuullessaan nimiänsä mainittavan hypähtivät molemmat koirat ylös\nhevosen kylkeä vasten, emäntänsä käsiä tavoitellen.\n\nJuhana-herra oli kovasti mielissään, kun hänen vaimonsa tunsi koirain\nnimetkin ja kun nämä tunsivat emäntänsä. Sekä ihmiset että eläimet\nmieltyivät Fannyyn.\n\n-- Mutta missä Matti on? -- kysyi Fanny.\n\n-- Matti tulee minun kanssani.\n\n-- Mitä? Aiotteko ottaa osaa metsästykseen? Älkää tehkö sitä?\n\n-- Miks'en? Luuletko minua niin huonoksi ratsastajaksi?\n\n-- En niinkään, mutta älkää menkö minun tähteni.\n\n-- Sinunko tähtesi? Heti astun alas satulasta.\n\nFlora kuiskasi rinnallaan ratsastavalle kreivi Erdeylle:\n\n-- Tahtoisin tietää, moniko läsnäolevista miehistä luopuisi\nmetsästyksestä vaimonsa pyynnöstä.\n\nMarion neitikin kuiskasi rouva Keresztyn korvaan:\n\n-- Nuori vaimo pelkää miestänsä. Syytä onkin niin suuren sukukartanon\nemännän pelätä, ettei miehensä taittaisi niskojaan. Muutamissa\ntapauksissa on parempi olla vaimona kuin leskenä.\n\n-- Kaikissa tapauksissa parempi kuin vanhana piikana, vastasi Keresztyn\nrouva niin äreästi, että Marion neiti oli pelästyksestä mennä\ntainnoksiin.\n\nJuhana-herra osoitti suurta hellyyttä vaimoansa kohtaan luopuessaan\nhänen pyynnöstänsä metsästyksen hauskasta huvituksesta, josta hän oli\njo kuukausia ennakolta iloinnut. Liikutettuna ojensi Fanny hänelle\nkätensä virkkaen:\n\n-- Ettehän vain suutu minulle, kun olen niin arka teistä.\n\nJuhana-herra suuteli kätöstä kysyen:\n\n-- Enkö minä puolestani saisi olla huolissani sinusta?\n\nEhdottomasti katsahti Fanny ystävättäreensä ikäänkuin kysyen: pitääkö\nminunkin jäädä. Kárpáthi ymmärsi katseen.\n\n-- Ei, ei. En tahdo, että jäät. Mene huvittelemaan. Mutta ole\nvaruillasi. Pojat, varjelkaa vaimoani kuin omaa silmäteräänne.\n\n-- Kyllä varjellaan, vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen.\n\n-- Kyllä minä hänestä pidän huolen, virkkoi rouva Szentirmay painostaen\nsanaa \"minä\", kun huomasi Fannyn joutuvan hämille tuosta hänen miehensä\nhyvää tarkoittavasta kehoituksesta.\n\nToisella sivulla sill'aikaa valmistelivat omituiset veikot koirinensa\nitseään metsästykseen. Torvien toitotuksilla ja piiskojen läimäyksillä\nalkoi ketun ajo.\n\nHevoset, koirat rupesivat hyppelemään heti torven töräyksen kuultuansa.\nSeurue jakaantui kolmeen eri osaan, jotka sotilasrivissä lähtivät\npensaiselle arolle, koirat edellä. Naiset viittoivat huiveillaan,\nmiehet hatuillaan jäähyväisiä tornissa oleville ja toisillensa, mihin\nnämä samoin vastasivat. Ratsastajajoukot katosivat pian joka taholle,\nvälistä pistäytyen sieltä täältä esiin metsiköstä. Vielä kaukana\nnäkyivät molempien naisten liehuvat harsot. Heitä seurasivat kaikkien\nkatseet, jokainen ihailee heitä. Nyt saapuvat he isolle ojalle. Rouva\nSzentirmay hyppää rohkeasti ylitse ja hetkisen kuluttua seuraa rouva\nKárpáthi hänen esimerkkiänsä. Sorea vartalo heilahtaa, häilyy hevosen\nlaukatessa. Heidän jäljissään tulevat kreivi Erdey, helluntaikuningas\nja pari muuta ratsumiestä. Tornissa paukutellaan heille käsiä.\n\nMutta Kárpáthi on levoton. Ei saa missään rauhaa. Ukko tapaa Paavon\nmennessään hevostensa luo ja virkkaa hänelle huolissaan:\n\n-- Pelkään, että rouvani käy pahoin! Eihän hevonen vain liene vauhko?\n\n-- Eläin on säyseä kuin lammas. Ehkä lienee kumminkin parasta mennä\nperässä.\n\n-- Oikeinpa puhuit. Istu oman hevoseni selkään. Pidä vaaria, etteivät\neksy suohon! Sinne saattaa hukkua.\n\nHeti hyppäsi Paavo Juhana-herran hevosen selkään. Kárpáthi meni taas\ntorniin katsomaan, saavuttaako hän heidät.\n\nMetsästysseurue kulki nuolen nopeudella. Koirat olivat jo keksineet\nketun, joka kuitenkin vielä oli sangen kaukana. Ajon säännöttömästä\nliikunnosta saattoi havaita, että viekas kettu koetti eksyttää\nvainoojansa. Mutta turhia olivat sen kujeet ja piiloutumispuuhat, sillä\nei ollut paikkaa minne lymytä, aina oli vihollisia jäljessä. Repo\npäättää turvautua juoksuun, ja päästyänsä eräälle kummulle seisahtaa se\nhetkiseksi katsahtaakseen, mistä päin vihollinen tulee, mutta heti\nlähtee se taas arolle päin juoksemaan.\n\n-- Kas kettua! -- huutavat takaa ajajat yksin suin nähdessään sen\nkummulla. Heti repo tosin taas katosi, mutta sen verran he kuitenkin\nnäkivät, että se oli pulska eläin. Lienee ollut vanhakin. Antaa työtä\nparhaimmallekin koiralle.\n\nAjamaan takaa!\n\nKoirien jäljessä riensivät metsästäjät. Molempien naisten kasvoilla\nheloitti innostuksen puna. Fannyn mieleen tuli tällä hetkellä\nihanteensa, josta hän monasti oli haaveksinut; jos tuo tuntematon nyt\nratsastaisi kiivasta vauhtia hänen rinnallansa, niin ajaisi hän\nhevosensa uuvuksiin, putoaisi sen selästä ja kuolisi kenenkään oikeata\nsyytä tietämättä. Flora taasen ajatteli, että jos Rudolf nyt tulisi\näkkiä häntä vastaan, niin -- rakastuisi hän uudestaan mieheensä.\n\nKettu saapui niitylle, missä oli vielä heinäsuovia riveissä. Nyt alkoi\najo käydä kiivaammaksi. Repo katsoa vilautti tavan takaa vainoojiansa,\njoita se oli noin sata askelta edellä, mutta huomatessaan välin yhä\nvähenevän, alkoi se lisätä vauhtia, jotta taas pääsisi voitolle.\n\nMutta Juhana-herran parhaat koirat, Kiss, Musti ja Matti, Mikon koira\nPääsky ja kreivi Erdeyn Armida olivat yhä revon kintereillä.\n\nKettu välistä seisahtui. Näkyi halajavan takaisin metsään, mistä se oli\nkarkoitettu, ja pistäysi välistä heinäsuovienkin taa, luullen sieltä\npiilopaikan saavansa. Mutta eipä aikaakaan niin täytyi taas liikkeelle\nlähteä. Kaukaa saattoi nähdä, miten repolainen taakse katsahtaessaan\nirvisteli koirille.\n\nKetun kävi huonosti joutuessaan näin lakealle, missä ei ollut\nminkäänlaista piilopaikkaa, ei edes jokea, joka voisi sen pelastaa.\nNiityn reunalla syrjempänä oli tosin Berettyóvirran ranta, jonka se\nkesäisin siellä rapuja pyydystellessään oli havainnut sangen syväksi.\nOlisipa hyvä asia, kun nyt olisi joki sen ja vainoojien välissä, sillä\nkoirat eivät mielellään mene uimaan. Mutta ennenkuin repo parka sinne\nehtii karvaa kastamaan, on sen nahka jo naulittu.\n\nKeskellä niittyä näkyi ketun juoksu jo laimenevan. Ei aikaakaan, niin\non se piiritettynä.\n\n-- Hoi Pääsky! Hoo-oi Musti! Ho-hoi Armida! -- kuului joka taholta.\n\nKoirat vielä kiivaampaa vauhtia juoksemaan ketun perässä.\n\nKissi ja Musti pääsevät repoa likimmäksi. Nyt tämä äkkiä seisahtuu\nhäntä jalkojen välissä ja hampaitansa nirskutellen. Koirat\nhämmästyksissään seisahtuvat myöskin kiukkuisesti haukkuen ja kiivaasti\nhäntää heilutellen. Tätä hetkeä käytti vainottu eläin hyväkseen;\nhypähti sivullepäin koirain kynsistä ja koki paeta oikealle.\n\nTaas kaikki ajamaan takaa.\n\nNyt pääsee lähimmäksi kreivi Erdeyn Armida.\n\n-- Hyvin, Armida! Voitto on sinun!\n\nVielä hyppäys. Kettu kaatuu, ja Armida loikahtaa ylitse. Vasta\nparinkymmenen askeleen päästä huomasi koira ketun jääneen jäljelle.\n\nRepo taas äkkiä liikkeelle!\n\n-- Ota kiinni, Pääsky! -- huusi Mikko Kiss. Ja Pääsky ottikin ketun\nkiinni. Voitto on sinun! Mutta repolainenkaan ei ollut huonompi; puri\nkoiraa kuonoon, jotta tämä heti jätti saaliinsa. Sen siitä sai.\n\nKettu läksi täyttä laukkaa suoraan Berettyójokea kohden. Repolaisen\nonnistuikin pettää monet vainoojansa ja päästä käpälämäkeen. Koirat\njäivät kauas.\n\nMutta nyt on Matti ensimmäisenä takaa ajajista, osoittaen hänkin\ntaitoansa. Tähän asti ei hän ole liioin hätäillyt, vaan antanut toisten\nparastansa koettaa. Tiesihän Matti, ettei tuota repoa muut kiinni saa;\ntunsi hyvin vihollisen. Vanha ja viisas elukka! He ovat ennenkin\ntoisensa tavanneet. Tuttuja ollaan! Mutta koetetaanpas nyt, kummassa\nmiestä on?\n\nTaas käytti kettu entisiä kujeitansa, hypähteli sivulle, heittäytyi\nmaata, kiristeli hampaitansa; mutta turhaan. Vihollinenkin oli viisas!\n\nEikä Juhana-herra saa tätä leikkiä nähdä! Kysykääpäs hartaalta\nmetsästäjältä, mistä hinnasta hän pysyisi pois tällaista näkemästä?\n\nParhaassa vauhdissaan kompastuu kettu kumoon, mutta Matti ei hyppää\nylitse, kuten liian kiivas Armida teki, vaan kun repo käänsi päätänsä,\nhänelle irvistellen, niin tarttui hän takapuolelta nuolen nopeudella\nkiinni. Samassa teki repo ilmassa kuperkeikan; Matti heitti näet ketun\nniskaan tarttuen ilmaan. Mutta tuskin oli kettu maahan ehtinyt, niin\niski koira taas selkänahkaan, pudisti saalistansa ja heitti ketun\ntoisen kerran menemään. Annetaan raukan vielä vähäsen juosta!\n\n-- Hyvin, Matti! -- kaikui koko seuran ääni.\n\nHuudot vain kiihoittivat Mattia tekemään katsojain nähden useampia\ntemppuja. Se ajoi kettua, vaikka tämä mainiosti vielä mutkitteli,\nsuoraan metsästäjiä kohden heidän nähtensä heitelläkseen kettua ilmaan.\nKauan se ei eläintä kertaakaan suussansa pitänyt, sillä se tiesi tämän\npian käyttävän hampaitansa, ja ketun purema on sangen vaarallinen.\nSentähden se vain koetti ajamalla, maahan heittämällä uuvuttaa\nsaalistansa. Eikä kettu enää vastakynttä tehnytkään, vaan juosta\nlötkötti kaikin voimin, ontuen, kolmella jalalla. Arveltiin sen olevan\nsurman oman, mutta äkkiä repo taas väistyy syrjään ja havaitessaan\nnautalauman maantiellä, suuntaa juoksunsa suoraan sitä kohden.\n\nMetsästäjien täytyi nyt hypätä aidan yli. Flora ja Fanny saivat taas\nnäyttää ratsastustaitoansa ja onnellisesti pääsi kumpikin aidan yli.\n\nTällä hetkellä huomasivat molemmat rouvat miehen tulevan ratsain heitä\nvastaan maantiellä.\n\nSe on hän!\n\nFloran kasvot tulivat vieläkin punaisemmiksi. Fanny taasen kävi kalman\nkalpeaksi.\n\nSe on hän!\n\nMolemmat tunsivat miehen. Se on hän. Toisen rakas aviopuoliso, toisen\nlemmitty ihanne.\n\nRiemusta huudahtaen riensi Flora miestänsä vastaan.\n\n-- Rudolf, Rudolf!\n\nEpätoivoissaan kääntää Fanny ratsunsa ja alkaa nelistää poispäin.\n\n-- Jumalan tähden! -- huusi Rudolf, jonka posket paloivat rakkaan\nvaimon suuteloista; tuon naisen hevonen pillastui!\n\n-- Rouva Kárpáthin! -- virkkoi pelästyneenä Flora ja sivalsi piiskalla\nratsuaan saadakseen hänet kiinni.\n\nFanny kiitää arolle näkemättä, kuulematta; kaikki luulevat hevosen\npillastuneen. Perässä kiitävät Flora, vanha Paavo, Mikko Kiss ja kreivi\nErdey, mutta eivät saa kiinni. Vain Rudolf tulee yhä lähemmäksi.\n\nFannyn hevonen juoksee pitkin Berettyójoen rantaa; vesi on tässä kohden\nkuusi syltä syvä. Kompastus vain, niin kaikki on hukassa. Mutta jo\nennättää hänet Rudolf, jo pääsee ihan Fannyn rinnalle. Näki naisen ensi\nkerran eläissään. Ratsu vaahtoaa naisen alla, jonka kasvot ovat kovin\nkalpeat ja rinta kiivaasti aaltoilee. Käsissä on toivottu hetki, kun\nihanne ratsastaa hänen rinnallaan, kun hän tuntee miehen hengityksen\nkasvoissansa, mutta nyt on naisella satoja kertoja suurempi syy toivoa\nkuolemaa: mies, tämä lemmitty ihanne olikin kauneimman, jalomielisimmän\nvaimon, hänen oman parhaan ystävättärensä aviopuoliso.\n\nRudolf ei tohtinut ruveta rajua hevosta hillitsemään. Mutta kun Fanny\ntainnoksiin mennen putosi taaksepäin satulasta, tarttui Rudolf heti\nlujasti hänen käsivarteensa ja nosti hänet luokseen omaan satulaansa.\nPyörtyneenä nainen lepäsi hänen rintaansa vasten; ratsu juoksi hurjana\ntiehensä!\n\n\n\n\nVI.\n\nTuhannet tuskat.\n\n\nTämän tapauksen perästä tuli rouva Kárpáthi sairaaksi. Kauan oli hän\nelämän ja kuoleman vaiheilla. Kárpáthi kutsui parhaita lääkäreitä;\nneuvoteltiin, tohtoroitiin, mutta ei tiedetty mikä rouvaa vaivasi.\nIkävä asia onkin, kun ei sydäntä kukaan osaa parantaa.\n\nKauan oli Fanny tiedotonna, puhui outoja asioita, jommoisia sairaat\nkuumeen houreissa tavallisesti puhelevat. Ken moisia sanoja mieleensä\npainaisi? Sairas näkee aaveita, hirmuja, missä ei niitä olekaan, ja\ntututkin ovat hänelle silloin tuntemattomia; sairas tulee\ntoisenluontoiseksi, rohkea muuttuu pelkuriksi, kaino puhuu\nintohimoisesti. Kukapa moisia muistiin panisi?\n\n\"Mene pois, -- anna minun kuolla!\"\n\nKen arvaa, mitä tämä tietää?\n\n\"Istun hevosella, jota sanotaan kuolon ratsuksi; älä tule likelleni!\"\n\nMitä tämä tietänee?\n\n\"Jollet sinä olisi onnellinen, niin en minä olisi onneton.\"\n\nFannyn kuumalla otsalla lepää sileä, pehmoinen käsi. Flora valvoo\nsairaan vuoteen ääressä yön toisensa perästä; ei ehdi nukkumaan,\nmiestänsä näkemään, vaikka Marion neiti häntä pelottelee, sanoen rouva\nKárpáthin rupulissa olevan.\n\nJos tämä olisikin ollut rouva paran tauti, niin olisi se ollut hänelle\npaljoa helpompi.\n\nVihdoin voitti luonto. Nuorilla terveillä ihmisillä on usein\nvaarallisempia kamppauksia kuoleman kanssa kuin vanhoilla. Mutta Fanny\nvoitti kuoleman vaaran. Kun hän ensikerran houreista päästyänsä\nkatsahti ympärilleen, näki hän kaksi henkeä vuoteensa ääressä. Toinen\noli Flora, toinen -- Teresa.\n\nTieto Fannyn sairastumisesta saattoi Teresan käymään Kárpátfalvassa,\nvaikka hän ei sinne ollut milloinkaan aikonut mennä. Hän saapui samana\npäivänä, jolloin Fannyn tila kääntyi parempaan päin, ja astui Floran\nsijaan valvomaan.\n\nMutta ei rouva Szentirmaykaan tahtonut lähteä, ennenkuin ystävättären\nvaara oli kokonaan ohitse, jonkatähden hän päätti jäädä vielä\nmuutamaksi päiväksi.\n\nFanny ei enää houraillut, -- hän parani, kuten lääkärit sanoivat.\n\nKen tietää, kumpi tuo suurempia tuskia, ajatukset, jotka liikkuvat\nhourailevan palavissa aivoissa, vai hiljaiset, syvät mietteet sydämen\npohjalla. Kumpi kärsii suurempia kipuja, se joka reuhaa ja raivoo,\njotta täytyy rautoihin panna, joka sielunsa tuskissa hampaita\nkiristelee ja hikoilee verta, vai se, jonka täytyy olla vaiti ja\nhymyillä, vaikka on huolista hulluksi tulla?\n\nNyt saattoi Fanny tyynesti ajatella koko entistä elämäänsä.\n\nMikä oli hän ollut, mikä oli hän nyt ja mitä hänestä on tuleva?\n\nHän oli syntynyt onnettomista vanhemmista, joita hänen täytyi hävetä.\nToiset perheen jäsenet mielellään kieltäisivät itsensä, toiseksi\nmuuttuisivat, jopa vanhoiksikin tulisivat, jos heidän nuoruutensa\njoutuisi unhotuksiin.\n\nJumalaapelkääväiset ihmiset olivat hänet onnettomasta perheestä\npelastaneet, suojelleet ja varjelleet kaikista vaaroista, laittaneet\nhänelle hiljaisen, rauhallisen kodin, missä hän olisi voinut elää kuin\nmetsän pikku lintunen syrjäisessä pesässään.\n\nMutta hän jätti tämän pesänsä, piilopaikkansa tavoitellakseen unikuvaa;\nsiten joutui hän maailmaan, joka häntä hirmukuvillaan oli ennen\npelätellyt, ja mistä häntä oli monin lempein sanoin varoitettu ja\npoiskutsuttu.\n\nHän etsi naista, joka hänen mieltänsä ymmärtäisi, miestä, joka oli\nhänen ihanteensa.\n\nJa hän löysi kummankin.\n\nTapasi jalomielisen ystävättären, paremman, sopivamman kuin oli\ntoivonutkaan. Tapasi jumaloitsemansa miehen, jonka mielestä ja\nsydämestä puhuttiin enemmän hyvää, kuin hän oli ajatuksissaan\nkuvitellutkaan. Ja tämä nainen ja ihannemies olivat mitä onnellisin\npariskunta.\n\nMitä hän itse on oleva?\n\nPitääkö hänen päivä päivältä katsella ystävättärensä iloisia kasvoja,\nkuunnella hänen onnellisuutensa salaisuuksia, joita naiset tavallisesti\nkertovat toisilleen hiljaisina kuiskutushetkinä. Pitääkö hänen yhä\nsaada kuulla miehen kuuluisaa nimeä mainittavan, nähdä hänen kaunista\nmuotoansa, voimatta häntä rakastaa, uskaltamatta hänestä puhua, sillä\nkasvojen puna, äänen värähdykset ilmaisisivat silloin, mitä ei kukaan\nsaa milloinkaan tietää?\n\nVai pettäisikö hän naisen, joka on häntä rakkaudella kohdellut, joka\nensimmäisenä ojensi kätensä häntä johdattaakseen, puolustaakseen?\nRupeaisiko hän tuumimaan keinoja kotivarkaan lailla ystävättärensä\nonnen kukistaakseen, tulisiko pahemmaksi kuin sisarensa ja kaikki\nheidän vertaisensa, jotka vain varastelivat vierasten rahoja, mutta ei\nheidän onnellisuuttansa.\n\nJa lopuksi, jos hän sen tekisikin, niin mitä se hyödyttäisi? Jos hän\nintohimojen valtaamana tämän rikoksen tekisikin, niin ei hän muuta\nsiten voittaisi kuin ylenkatsetta. Vai voiko hän missään suhteessa\nverrata itseänsä tuohon vaimoon, jonka rinnalla tämä mies on oppinut\nsuurimman onnensa tuntemaan? Jos hän koettaisikin pettää, kavaltaa,\nmasentaa tätä naista, niin olisi se vain uhkarohkea tuuma, kun vaimo on\nniin kaunis, niin hellä ja viehättävä. Hän rakentaisi siinä tapauksessa\ntoivonsa vain ihmisoikuille, jos luulisi Rudolfin olevan noiden\nkevytmielisten miesten kaltaisia, jotka voivat vaihtaa suloisimman,\nihanimman vaimon sata kertaa huonompaan, vain sen vuoksi, että\nedellinen on jo oma ja tuttu, mutta toinen vieras, ja veltostunut mieli\nvaatii vaihtelevaisuutta! Jos hän Rudolfia sellaiseksi luulisi, niin\nvoisiko hän Rudolfin rakkautta toivoa? Ja millaista rakkautta? Eikö hän\nitsekin sitä ylenkatsoisi?\n\nKauheata, kauheata!\n\nJa vielä pitää nähdä luonaan valvomassa vuoteensa ääressä nuo kaksi\nnaista, joille kummallekin hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa,\njotka nytkin pitävät häntä hellästi kädestä tietämättä, ettei hän ole\nheiltä niin suurta hyvyyttä ansainnut! Pianpa kätensä pois vetäisivät,\njos vain tietäisivät, minkälaisia ovat ne ajatukset, jotka hänen\nmielessänsä liikkuvat ja otsan niin kuumaksi tekevät.\n\nOi, kuinka onnellinen hän olisi nyt, jos ei koskaan olisi tullut tätä\nintohimoa tuntemaan eikä sallinut sielunsa tavoitella saavuttamattomia\nihanteita, vaan olisi totellut vanhan, kunniallisen neitsyen sanoja ja\nyhä vielä asuisi entisessä kodissaan rauhassa, tarvitsematta huolehtia\nmuusta kuin kukistansa.\n\nNe ajat ovat olleet ja menneet!\n\nNyt ei pääse pakenemaan enää eteen eikä taaksepäin.\n\nTäytyy elää, elää kihnuttaa päivän toisensa perästä, uuden aamun\nvaljetessa huoata: \"taas uusi päivä!\"\n\nEntä aviomies, kunnon vanhus?\n\nVasta nyt sai Kárpáthi tuta, kuinka syvästi hän rakasti vaimoansa. Jos\nFanny kuolee, niin on hän tekevä seuraa!\n\nMelkein joka tunti tiedusteli hän vaimonsa vointia, ja niin kauan kuin\nFannyn tila oli arveluttava, ei hän päästänyt ketään luoksensa. Välistä\nsallivat lääkärit hänen tulla vaimoansa katsomaan; silloin vanhus\nkyynelsilmin seisoi sairaan vuoteen ääressä, suuteli hänen palavaa\nkättänsä ja itki kuin lapsi.\n\nVihdoin oli vaara ohitse. Rouva Szentirmay sanoi jäähyväiset varoittaen\nKárpáthia pitämään Fannystä hellää huolta, ettei häntä liian aikaisin\npäästettäisi kylmään, että lääkärin määräyksiä tarkoin noudatettaisiin\nja häntä varjeltaisiin mielen liikutuksilta; hän ei myöskään saisi\nlukea kauan yhtämittaa. Mutta viikon päästä pitäisi hänen päästä\nvaunuissa ajamaan puoleksi tunniksi, jos ilma on kaunis, kuitenkin\ntäytyy hänen olla lämpimästi puettuna, ynnä muuta, jommoisia naiset\nparhaiten tietävät neuvoa.\n\nSulimmat kiitokset lausuen antoi Kárpáthi naapurittaren mennä, pyytäen\nhäntä ennen pitkää taas käymään talossa.\n\n-- Teidän vuoronne on nyt tulla meille. Kuukauden kuluttua luulen\nFannyn voivan täyttää lupauksensa tulla jakamaan kanssani\nperheenemännän huolia mieheni virkaanasettajaisissa. Eikä Fanny\ntiedäkään, että nyt teen lähtöä. En tahtonut liikuttaa hänen mieltänsä\njäähyväisiä sanomalla. Parasta on, että te kerrotte hänelle minun\nmenneen kotia.\n\nJuhana-herra lupasi sen tehdä. Saatuansa ensin Teresalta tietää Fannyn\nolevan valveilla ja voivan ottaa hänet vastaan, hiipi hän varpaisillaan\nvaimonsa huoneeseen, astui vuoteen luo, silitti sairaan otsaa ja antoi\nkättä kysyen, miten hän jaksoi?\n\n-- Sangen hyvin, vastasi sairas koettaen hymyillä. Hymy onnistui\nhuonosti, mutta Juhana-herra oli mielissään kokeestakin.\n\n-- Rouva Szentirmay tervehtii; hän läksi äsken kotiansa.\n\nFanny ei vastannut mitään. Pyyhkäsi vain kädellä otsaansa, ikäänkuin\nkarkoittaakseen ajatusta, joka tuli mieleen.\n\nKárpáthi arveli kätensä olevan kylmemmän ja laski sen hellästi hänen\nkuumalle otsallensa.\n\nFanny tarttui kaksin käsin miehensä käteen ja suuteli sitä.\n\nTällä hetkellä oli Kárpáthi onnellinen.\n\nHän kääntyi poispäin salatakseen kyyneliänsä.\n\nFanny luuli hänen aikovan lähteä ja veti häntä vielä lähemmäksi.\n\n-- Älkää menkö. Jääkää. Puhelkaamme!\n\nTämä oli Juhana-herralle odottamaton ilo. Vaimo pyytää häntä jäämään,\npuhelemaan! Enkelin hyvyyttä!\n\n-- Olen jo, kuten näette, paranemaan päin. Ei aikaakaan, niin nousen\nylös. Älkää suuttuko, jos pyydän teiltä yhtä asiaa.\n\n-- Pyydä tuhansia, äläkä vain yhtä! -- vastasi Juhana-herra iloissaan,\nkun vaimolla oli jotakin pyytämistäkin.\n\n-- Niin, sairaat aina vain miettivät, miten vaivata hoitajiaan.\n\n-- Pyydä mitä tahansa! Saat olla varma siitä, että suurimpana ilonani\non täyttää sinun tahtosi.\n\n-- Onko uusi kartano Pestissä jo valmis?\n\n-- Tahtoisitko ehkä siellä asua? -- kiiruhti Kárpáthi kysymään,\nennättäen siten vaimonsa ajatuksen edelle. Saat vaikka heti muuttaa\nsinne, ja jollei rakennus ole mieleisesi, vaan haluat parempaa, niin\nrakennamme ensi talvena toisen, Moskovan Kremliä muhkeamman.\n\n-- Kiitoksia, minun tähteni ei tarvitse uutta rakentaa. Kuulkaa, minä\nolen ajatellut, että alamme elää siellä uutta elämää.\n\n-- Niin. Kokoomme hauskoja seuroja ympärillesi, komeita iltahuvia...\n\n-- En sitä tarkoittanut. Ajattelen vakavia hyväntekeväisyyden asioita.\nMeillä on paljon velvollisuuksia ihmiskuntaa, yhteiskuntaa, kärsiviä\nkohtaan.\n\nRouva parka! Koettaa sydämensä tuskista päästä pakenemalla kylmien,\nkorkeampien aatteiden piiriin.\n\n-- Kuten tahdot. Ilosi olkoon kuivata kärsivien kyyneliä. Ollos\nonnellinen siunauksista, joita kiitolliset sielut sinulle antavat.\n\n-- Lupaatte siis?\n\n-- Olen onnellinen voidessani tehdä mielesi mukaan.\n\n-- Älkää olko noin myöntyväinen, sillä siten teette minut vain\nvaativaisemmaksi.\n\n-- Sano, sano! Kunhan vain ei toivomuksillasi loppua olisi. Usko pois,\nsilloin vasta olenkin huolissani, kun huomaan, ettei sinua mikään\nmiellytä, kun olet surullinen, kun et mitään halaja. Silloin olen kovin\nonneton.\n\n-- Ensi kesäksi menisin mielelläni kylpemään.\n\n-- Minne? Sano, minne mieluimmin lähtisit.\n\nFanny mietti. Minne tahansa! Kauas, kauas täältä! Pois näiltä\ntienoilta, missä Szentirmay asuu. Enkä milloinkaan enää tänne tule.\n\n-- Luullakseni on Mehadia soveliain paikka. Ainakin kauimpana, ajatteli\nhän itsekseen.\n\n-- Vielä tänään tilaan sinua varten kauneimman asunnon ensi kesäksi.\nMehadia on todellakin sangen sievä kylpypaikka.\n\n-- Vielä yksi asia.\n\nKárpáthi oli suuresti iloissaan.\n\n-- Mutta tämä toivomus on kaikista vaikein täyttää.\n\n-- Sitä rakkaampi minulle; mitä haluat?\n\n-- Sitä, että te tulette kanssani kaikkialle, ettekä koskaan jätä\nminua.\n\nTämä meni yli kaikkien ukon sydämen toiveitten! Kunnon vanhus lankesi\npolvilleen vaimonsa vuoteen viereen ja suuteli kyynelsilmin useita\nkertoja hänen kättänsä.\n\n-- Miten olen tämän riemun, tämän hyvyyden ansainnut?\n\nVaimo hymyili suruisesti, pitkään aikaan miehensä kättä hellittämättä.\nKárpáthi viipyi puolen päivää hänen vuoteensa vieressä hauskasti\npuhellen ja kuunnellen rakkaan sairaan pieniä toivomuksia ja oli\nonnellinen saadessaan antaa hänelle lääkkeitä.\n\nMitä tämä tietää? -- kyseli itseltään Teresa, joka tarkkaan oli\nseurannut tapausta. Hän alkoi aavistaa asian oikean laidan.\n\nMuutaman päivän kuluttua sai Fanny nousta vuoteelta. Mieheensä\nnojautuen käveli hän jo huoneissa. Päivä päivältä tuli hän terveemmäksi\nja tointui virkeämmäksi taudistansa. Kaiket päivät viihtyi hän miehensä\nluona, vei ompelutyönsä ja kirjansa hänen huoneeseensa; kutsui häntä\nkuuntelemaan pianoa soittaessaan. Yhdessä he menivät ajelemaankin. Eikä\nFanny ollenkaan muuta seuraa kaivannut. Antoipa palvelijoille käskyn,\nettä jos entisiä tuttavia tulee häntä katsomaan, niin sanokoot vain\nrouvan vielä voivan pahoin. Sillä aikaa istui hän miehensä luona\nkoettaen tehdä häntä onnelliseksi ja ilahuttaa häntä. Mitä tämä oli? Ei\nse ollut rakkauden teeskentelyä, vaan sitä sanotaan velvollisuudesta\nrakastamiseksi.\n\nEi Fanny enää paljon ollut Teresankaan parissa. Ennen pitkää sanoikin\ntäti heille hyvästi. Fanny erkani hänestä valittamatta, itkemättä.\nJäähyväissuutelon annettuansa istui Teresa vaunuihin ja huokasi\nitsekseen:\n\n-- \"Tyttö parka!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nVakooja.\n\n\nOlemme herra Kecskereyn asunnossa.\n\nTekisimme suuren virheen, jos hänet peräti unhottaisimme. Hänen\nkaltaistansa henkilöä ei käy laatuun nähdä vain kerran ja heti kohta\nunhottaa.\n\nHän asuu tätä nykyä Pestissä, komeassa asunnossa. Hänen maineensa on\nvielä entisellään; ja kun seuraelämä tähän aikaan yhä enemmän on\nvilkastunut, niin on hän sitä välttämättömämpi. Hän näet kuten\nsanotaan, amalgamiseeraa yleisön eri elementtejä. (Tuo maurilainen\nkemiansana alkoi jo siihen aikaan tulla muotiin ulkopuolella\npeilitehtaankin).\n\nOn aamu, eikä kunnianarvoisa herra vielä ole pukeutunut. Puhetta\npukeutumisesta ei kumminkaan pidä ymmärtää sananmukaisesti. Hän istuu\nsalissa, pehmeällä, punaisella ottomanisohvalla, puettuna avaraan,\npunaiseen viittaan, suussa pitkä turkkilainen piippu ja puhallellen\nympärillensä pitkiä savuja sekä katsellen itseänsä vastapäätä olevasta\nseinäpeilistä, vaikk'ei hänessä suinkaan mitään ihailtavaa ollut.\nHuonostipa kävisi, jos hänen täytyisi elää istumalla mallina maalarien\ntyöhuoneissa; -- irvikuvia varten hän ehkä sentään voisi kelvata.\nSohvan toisessa päässä istuu melkein yhtä suuri orang-utang apina yhtä\nmukavassa asennossa, samanlainen viitta yllä, piippua poltellen ja\nsamaten peiliin tirkistellen. Apinaksi on hänkin sangen ruma.\n\nSinne tänne on heitetty hujan hajan lemuavia lemmenkirjeitä,\nrunolehtiä, nuotteja ynnä muita katoavaisia kappaleita. Seinillä\nriippuu valituita kuvia, jotka varmaan olisivat kovasti hävenneet, jos\nolisivat voineet toisiansa katsella. Pöydällä oli oikeassa\nHerculanumista tuodussa pronssimaljakossa ylhäisten miesten ja naisten\nnimikortteja.\n\nMatot ovat hellien naiskätten ompelemia, täynnä metsästäjien, koirien\nja hevosten kuvia. Ikkunat ovat kaksinkertaisten verhojen peittäminä,\nja verkapäällystät seinillä antavat aihetta aavistaa salaovia.\n\nEteisessä kaivelee ikävissään korviansa pieni neekerilakeija, jota on\nkielletty päästämästä sisään ketään miesvierasta aamupäivällä. Samalla\non siis isäntä lausunut sen ajatuksen, että siihen aikaan saavat vain\nnaiset häntä tavata.\n\nVastoin tätä kieltoa tapahtuu että Jussuf päästää kumminkin erään\nmiehen sisään. Herra Kecskerey kuulee, miten neekeri puhuttelee tulijaa\nomalla kafferinkielellään.\n\n-- Ken siellä? Jussuf! -- huutaa herra Kecskerey niin kimakasti, että\napina peloissaan alkaa myöskin kiljua.\n\nVastauksen asemasta töyttäsi vieras itse sisään. Nenäkkäitä nuo niin\nsanotut hyvät ystävät, mutisi itsekseen herra Kecskerey, kun näki\nmiehen pujahtavan ovesta sisään. Mielihyvikseen huomasi hän, miten\ntulija kummeksi hänen outoa pukuansa.\n\nMutta pian he toisensa tuntevat. Iloisesti rientää isäntä\nvastaanottamaan vierasta, ojentaen hänelle pitkän kuivan kätensä.\n\n-- Abellino, sinäkö oletkin? Mistä olet tänne tipahtanut. Olin luullut\nsinun jo tulleen täydelliseksi intialaiseksi. Istuppas tänne viereeni!\nToitko niitä merkillisiä pastilleja, joista älykkäissä kirjeissäsi olet\nmaininnut?\n\n-- Hitto sinut periköön apinoinesi, kiroili vieras. En ensin tietänyt,\nkumpi teistä on isäntä, sillä niin te, saakeli soikoon, olette\nyhdennäköiset!\n\n-- Onko tuo tätä nykyä muodikkainta lajia kohteliaisuutta Egyptissä?\nApinani on kai sangen kiitollinen lauseistasi. Shoko, osoitappas\nsivistystäsi tarjoamalla vieraalle piippu.\n\nShoko tekikin työtä käskettyä, mutta sivalsi samassa piipunvarrella\nvierasta sääriin, niin ettei tämä olisi väliä pitänyt, vaikk'ei olisi\ntupakkaa tuotukaan.\n\n-- Piesköön Samum ilkeät sukulaisesi! Toiste tulen tänne keppi aseena.\nTapasin apinoita Intiassakin, mutta siellä ammutaan kuoliaaksi\ntuommoisia katalia elukoita.\n\n-- Anna hänen olla, veikkoseni. Ihmissuku on apinasta syntynyt. Väitän\nnäet, että ihminen on alkujaan ollut apina. Pitää kohdella esi-isiänsä\nkaikella kunnialla.\n\nKecskerey oli niitä miehiä, joille saa sanoa mitä hävyttömyyksiä\ntahansa, mutta jotka myöskin maksavat samalla mitalla takaisin.\n\n-- Istuppas nyt koreasti tänne viereeni! Jussuf, pistä vieraalle\ntupakkaa piippuun!\n\nAbellino heitti avaran viittansa yltään ja istuutui vastapäätä herra\nKecskereytä, jotta saisi vähän väliä heitellä paperipalloja apinan\npäälle.\n\n-~ Mikäs on sinut, veikkoseni, sankarini, trubadurini, tähän\nvaltakuntaan taas johdattanut? -- kysyi Kecskerey; varmaan\nlemmenseikkailut, tärkeät toimet; tohdin lyödä vetoa, että olet\nryövännyt jonkun vestalianaisen Intiassa.\n\n-- Sanoppas ensin: liikkuuko täällä vielä juttuja entisestä\nkaksintaistelustani?\n\nHerra Kecskereyn kasvot kävivät aivan ankariksi.\n\n-- Veikkoseni, sinulla on liian suuret ajatukset itsestäsi.\nLuulet, ettei vuosikausiin muusta puhuttaisi kuin sinun kurjasta\nkaksintaistelustasi. Ei kukaan sitä enää muistakaan. Asia on vaipunut\nunholaan, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tapoit\nFennimoren. Hänellä oli nuorempi veli kadettina, joka siten pääsi\ntilanomistajaksi. Taannoin kysyttiin, miks'ei hän ole haastanut sinua\noikeuteen. Tuhmapa olisin vastasi mies, jos rupeaisin vainoamaan\nhyväntekijääni. Tänä iltana voit tavata hänet luonani; hän on paljon\nparempi mies kuin veljensä. Hän on sinut nähdessään oleva suuresti\nmielissänsä.\n\n-- Sepä oli onneksi minulle. Puhutaan siis muusta. Pest näyttää tätä\nnykyä olevan hienon maailman pesäpaikka, ainakin siitä päättäen, että\nsinä olet tänne majoittunut. Mitä te täällä toimitte?\n\n-- Levitämme sivistystä. Toimi on tosin ikävämpi kuin viettää\nPariisissa aikansa. Mutta muutaman unkarilaisen valtaherran päähän on\npöllähtänyt täst'edes asua Pestissä, ja heidän tähtensä asuu toisia ja\ntoisten tähden taas toisia tässä kaupungissa, missä on sumua yhtä\npaljon kuin Lontoossa, joten on tarpeeksi aihetta mielikuvitukselle.\n\n-- Hyvä! Entä mitä tiedät Kárpáthin oloista.\n\nHerra Kecskerey pullistui paksuksi kuin ylpeä sammakko ja vastasi\nteeskentelevällä äänellä:\n\n-- Miksi minua luulet, veikkoseni? Olenko minä mikään vakooja?\nTunkeudunko minä perheitten salaisuuksiin niitä ilmoittaakseni? mitä\nluuloja minusta!\n\nRauhallisena heitteli Abellino käsiinsä saamiaan nimikortteja Shokon\npäähän; -- hän tunsi herra Kecskereyn tavat. Säädyttömistä kysymyksistä\nja luottamustoimista hän ensin suuttui ja oli ne tyköänsä työntävinään,\nmutta antoi niihin kumminkin vastauksen.\n\n-- Välitänkö minä, miten Kárpáthien laita on? Se ei ole minun\nasioitani. Minun puolestani saa maailma kyllä puhua, että rouva\nKárpáthilla on joka viikko uusi rakastaja, tänään kreivi Erdey,\nhuomenna Mikko Kiss; että Juhana-herra itse kokoaa vanhoja veikkojansa\nKárpátfalvaan ja on iloissaan, kun vaimonsa heihin mieltyy; että rouva\nmonta monituista kertaa on käynyt naapurien luona terveisillä yksin\nMikko Kissin kanssa y.m. Mitä minä heistä? Johtuvat yhtä vähän mieleeni\nkuin tuon apinan unet.\n\nAbellino jätti nimikortit rauhaan ja alkoi tarkemmin kuunnella.\n\nKecskerey taasen ei ollut hänelle puhuvinansakaan, vaan jutteli\nikäänkuin itsekseen, ja alkoi senvuoksi huutaa neekerille:\n\n-- Bre bre! Khizmetkiar!\n\nNeekeri juoksi sisään.\n\n-- Bujursynyz sultanmy! (Käskekää, herrani!)\n\n-- Espablerimi! Kengelerimi! (Vaatteeni! Kenkäni!)\n\nNeekeri juoksi ulos ja toi saappaat.\n\n-- Khair kengelerimi, aasi, tuo tänne tohvelini. Vaikeaksi käy naudasta\ntehdä ihmistä.\n\nAbellinoa suuresti huvitti sivallella ratsupiiskalla neekerin vääriin\nsääriin. Yleensä hänen myöskin teki mieli vainota huonekaluja, eikä hän\npäässyt rauhaan, ennenkuin oli vääntänyt poikki käsiin joutuneet\nsakset.\n\nSillä välin pukeusi Kecskerey; niin hän ainakin itse arveli.\n\n-- No, veikkoseni; olet siis palannut Intiasta, virkkoi isäntä\nsuojelijan lailla hänen käsivarteensa tarttuen ja alkaen hänen kanssaan\nkävellä avarassa salissa edestakaisin. Arvelen sinun nyt jäävänkin\npitemmäksi aikaa meidän piireihimme ja kunnioittavan iltamiani\nläsnäolollasi.\n\n-- Kiitoksia kutsustasi iltamiin. Mutta tätä nykyä en ole tarpeeksi\nrikas ottaakseni niihin osaa, Griffard ei lupaa enää lainata, ja minun\ntäytyy oppia säästämään aivan kuin mikäkin poroporvari.\n\n-- Sepä olisi vahinko; tuo keino ei sinulle sovellu. Järkevämmin\ntekisit sopiessasi setäsi kanssa.\n\n-- Rosvonkin virkaa pidän parempana kuin kerjäläisen.\n\n-- Hyvä niinkin, nimittäin itse ajatus, mutta ei virka. Olet siis\npahassakin pulassa?\n\n-- Mitä pahimmassa!\n\n-- Oletko yhä vielä rakastunut setäsi vaimoon?\n\n-- En; mutta pelkään jonkun toisen olevan häneen rakastuneen.\n\n-- Sepä olisi omituista.\n\n-- Mikä olisi omituista?\n\n-- Ukko on kokonaan muuttunut. Näyttää kahtakymmentä vuotta\nnuoremmalta, joten häntä tuskin enää tuntee. Elää siivosti; hänellä\nlienee hyviä lääkäreitä. Ja koko sukunne on kuuluisa siitä, että naiset\npitävät teistä vielä vanhoina päivinännekin. Tuonnoin tapasin rouva\nKárpáthin, ja hän näytti hyvinkin onnelliselta ja tyytyväiseltä.\n\n-- Tuhat tulimmaista! -- huudahti raivoissaan Abellino irroittaen\nitsensä Kecskereyn käsivarresta ja heittäytyen suuttuneena nojatuoliin.\nKenen ansio on, että tuo rouva on onnellinen ja tyytyväinen? Siihen ei\nhänen miehensä kykene, se on vale!\n\n-- Saattaa valettakin olla, virkkoi Kecskerey kylmäkiskoisesti, istua\nkönöttäen keinutuolissa toinen polvi käsien välissä.\n\n-- Jos vain voisin näyttää todeksi, että tuo nainen on johonkuhun\nrakastunut, jos oikein selvästi, julkisesti ja loistavalla tavalla\nvoisin todistaa, että hän on salaisessa lemmenliitossa jonkun toisen\nmiehen kanssa.\n\n-- Se olisi tietysti arvaamattoman hyvä asia sinulle.\n\n-- Vievät perintöni!\n\n-- Saattaapa niinkin käydä. Ukko voi antaa vaimonsa uskottomuuden\nanteeksi tehdäksensä sinut perinnöttömäksi.\n\n-- Mahdotonta, mahdotonta. Niin törkeätä tekoa eivät lakimme salli.\n\nKecskerey remahti nauruun.\n\n-- Veikkoseni, jos laillisesti ruvettaisiin tutkimaan aatelissukujen\nsyntyä, niin tulisi kantakirjoista sangen kummallisia seikkoja ilmi.\n\n-- Mutta sitä eivät lait voi sallia, että kurja kerjäläistyttö\ntunkeutuu ylhäiseen sukuun ja elähtäneen ukon vaimona ryöstää\nrikollisella lemmenliitolla lailliselta perilliseltä hänen\netuoikeutensa.\n\nKecskereyn nauru yltyi yltymistään.\n\n-- Sittenkuin viimeksi erosimme, olet tullut kauhean siveelliseksi.\nVuosi takaperin olisit itse tehnyt samanlaisen rikollisen liiton.\n\n-- Pila sikseen, veliseni! Näethän, että olen vararikkoinen mies,\nhelvetillisten vehkeitten kautta häviöön joutunut. Jos vielä\naavistukseni käy toteen, niin ei muuta kuin ammun luodin otsaani. Minun\ntäytyy kaikin mokomin saada tietää jotakin, josta voi rouva Kárpáthia\noikeudessa syyttää. Jollei sellaista ole olemassa, niin täytyy keksiä.\n\nKecskereyn kasvot kävivät vakavan näköisiksi\n\n-- Veli kulta. En käsitä, miksi minulle näitä puhut. Näytänkö minä\nmieheltä, jommoiselta voi tuontapaisissa asioissa neuvoja saada?\nMoisista pyydän päästä. Tee tahtosi; se ei ole minun asiani. Ensi\ntalven asuu Kárpáthin väki täällä. Tee parhaan tahtosi mukaan: tutki\nheidän palkollisiansa, usuta liittolaisiasi turmelemaan rouvaa, jotta\nsitten voisivat todistaa häntä vastaan, piiritä hänet vakoojilla ja\nanna sitten juttu riivattujen asianajajain huostaan. Mutta jätä minut\nrauhaan; minä olen gentlemanni enkä vakooja, en mikään palkattu\nMefisto.\n\nArvoisa gentlemanni riensi pesemään kätensä tällaisen tahran\nvarjostakin, mutta neuvoi samalla kumminkin, mitä Abellinon piti tehdä.\n\nTämä taasen oli kovasti mielissään. Uusia tuumia alkoi syntyä hänen\naivoissaan. Hän sanoi veljelliset jäähyväiset; kunniasanallaan lupasi\nkumpikin ennen pitkää toinen toisensa tavata.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSydän ei syttä valkeampi.\n\n\nRouva Kárpáthi oli luvannut auttaa ystävätärtänsä emännän toimissa, kun\ntämän mies astuu uuteen virkaansa, kuten Florakin oli häntä auttanut\nkoiraseuran kokouksen edellä.\n\nKaksi ikävää viikkoa Fanny yhä vaivasi päätänsä miettimällä, millä\nkeinoin pääsisi lupaustansa täyttämästä.\n\nEi keksinyt ainoatakaan pätevää syytä. Onnettomuudekseen oli hän jo\nihan terve, jott'ei käynyt laatuun kipujaankaan verukkeeksi vetää.\n\nHänen täytyi mennä sen miehen kotiin, jota olisi ollut paras karttaa\nkaikin mokomin. Täytyi kärsiä kovia tuskia nähdessään hänet kunnian,\nloisteen kukkuloilla, ylistettynä isänmaanystävänä, jota sekä miehet\nettä naiset ihailevat, jonka nimeä lapsetkin ilolla mainitsevat.\n\nTäytyi antaa sydämeensä painua orjantappurakruunun, piti seisoa tämän\nmiehen ja hänen vaimonsa nähtävissä ja kärsien kuunnella häntä\nvilpittömästi kiitettävän, sekä vain hymyillä maailman nähden, antaa\nsydämen vuotaa verta, saamatta kyyneltä vuodattaa, huokausta päästää,\nuskaltamatta punastua, jott'ei kukaan saisi aavistustakaan siitä, mitä\nmielessä liikkuu.\n\nKuinka paljon raskaampi taakka onkaan rakkaus kuin viha! Edellistä on\npaljon vaikeampi salata kuin jälkimmäistä.\n\nFannyn pelko toteutui.\n\nFlora ei unhottanut hänen lupaustansa. Jo kaksi viikkoa ennen juhlaa\nkirjoitti hän ystävättärellensä kirjeen kutsuen hänet viikoksi\nluoksensa.\n\nTäytyi siis koko viikon kärsiä kovia sydämen tuskia. Suuri rikos lienee\nrakkaus, koska rangaistuskin on niin katkera!\n\nSamana päivänä kuin rouva Kárpáthi saapui Szentirmaan, varustautui\nMarion neiti lähtemään talosta.\n\nRudolf kysyi matkan päämäärää.\n\n-- Lähden tiluksilleni Köhalmiin ja koetan viettää siellä muutamat\npäivät niin hauskasti kuin mahdollista.\n\n-- Mutta miksi lähdette juuri juhlaa pakoon?\n\n-- Veikkoseni, ihminen tekee usein kysymyksiä, joita hän katuisi, jos\nsaisi suoran vastauksen. Tämä kuuluu niihin. Meille kaikille kolmelle,\ntai oikeammin sanoen neljälle on parasta, että menen pois.\n\nTuolla neljännellä hän epäilemättä tarkoitti rouva Kárpáthia.\n\nRudolf ei enää kysellyt; mutta häntä ei näyttänyt miellyttävän Marion\nneidin lähtö.\n\nFlora otti ilolla ystävättärensä vastaan; kasvoista näkyi selvästi\nmielihyvä hänen syleillessään Fannyä. Rudolf oli myöskin kohtelias ja\nystävällinen hänelle -- mutta ei mitään muuta.\n\nFannyn mielestä asema ei oikeastaan ollutkaan niin vaarallinen kuin hän\noli luullut. Miesihanteet tavallisesti menettävät omassa kodissaan\nsuurimman osan siitä loistekehästä, joka heitä vieraissa ympäröi.\nKotona kuulee heidän viheltelevän, riitelevän palkollisten kanssa,\nhäärivän arkitoimissa; näkee heidän syövän, juovan, vetelehtivän; näkee\nheidät arkipuvussa, välistä saappaat likaisina, kun tulevat tallista;\nhuomaa, että ihanteetkin taistelevat elämän pienten tarpeitten\npuolesta, kuten muutkin ihmiset, eivätkä aina ole siinä asennossa, kuin\nheidän muotokuvansa osoittavat. Toista on naisten laita. Naisella on\nsynnynnäinen taipumus kauneuteen kotiaskareissakin, nainen on aina\nviehättävä, sekä tanssi- että arkipuvussa. Mies taasen on vähimmän\nmiellyttävä kotona.\n\nJa kun mies on päättänyt olla hyvä aviopuoliso, niin pitää hän\nvelvollisuutenansa olla toisia naisia hyväilemättä. Päälle päätteeksi\nkävi päiväkausia Rudolfin luona kaikenmoisia poliitikkoja, tupakalta\nhaisevia puoluepäälliköitä, viisaita lakimiehiä, notarioita ja\nviskaaleja, joten hänellä oli aina näitten kanssa tekemistä.\n\nLyhyesti lausuen, Fanny huomasi vaaran olevan paljoa pienemmän kuin\nmitä oli luullut, ja katseet, jotka hän Rudolfiin loi, olivat\nlevollisemmat kuin ajatukset, joita hänellä ennen oli Rudolfista ollut.\n\nIhmiset, joiden tunteet ovat raittiit ja oikealla uralla, tavallisesti\nsangen vähän niitä ilmoille tuovat; mainiot valtiomiehet, kuuluisat\nrunoilijat ilmaisevat aivan vähän arkielämässä jaloja aatteitansa. Niin\noli Rudolfinkin laita. Kotona näytti hän ihan tavalliselta ihmiseltä,\njossa ei ollut mitään erinomaista. Tämä seikka oli sangen terveellinen\nrouva Kárpáthille.\n\nViikko kului nopeasti, ilman tuskia, paremmin kuin Fanny oli\nluullutkaan.\n\nRouva Szentirmay oli hienotunteinen nainen, joka ei liioin kehunut\nmiestänsä ystävättären kuullen. Tämäntapainen kehuminen osoittaakin\njoko heikkoa tai ulkokultaista luonnetta. Oikea nainen voi kerran\nmainita rakastavansa miestään, mutta hänen ei ole tarvis sitä useammin\nkertoa.\n\nSiten ei Fannyn tarvinnut suurta mielikarvautta kokea Szentirmayn\nkartanossa ollessaan. Loppupäiviksi täytyi Rudolfin lähteä piirikunnan\npääkaupunkiin, mistä hänen piti palata vasta virkaanasettajaispäivän\naattona.\n\nMolemmat naiset sill'aikaa suurimmalla huolella valmistivat lähestyvää\njuhlaa. Mitä toinen unohti, tuli toisen mieleen. Fanny alkoi päivä\npäivältä yhä enemmän tottua asemaansa, eikä hän enää pitänyt niinkään\nmahdottomana saada sydäntänsä rauhoitetuksi. Elämä, käytännölliset\ntoimet tekevät monta asiaa selkeäksi ja mahdolliseksi, joita\nmielikuvitus ja runollinen logiikka pitää mahdottomina.\n\nSaammepa nähdä...\n\nJuhlapäiväksi matkustivat Flora ja Fanny piirikunnan pääkaupunkiin,\nmissä ispaanin asunto oli kuntoon laitettu.\n\nSzentirmay oli tosin tahtonut, että virkaan vihkiminen tapahtuisi niin\nyksinkertaisesti kuin mahdollista, sillä hän piti sitä tapaa liian\nitämaisena, että varakkaat juhlakulkuun tuhlasivat tuhansia, mutta\neivät antaneet rahtuakaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Kuitenkin\nnäyttivät aatelisryhmät sangen muhkeilta puoluelippuineen, joita\npiirituomarit kantoivat; nuo kaksitoista nuorta aatelismiestä, jotka\nloistava muinaisunkarilainen puku yllään ratsastivat pääispaanin\nvaunujen rinnalla; taajat kansanjoukot kaduilla ja huoneitten katoilla;\npitkät jonot komeita vaunuja, joissa istui juhlapukuisia\naatelisherroja.\n\nYlhäiset naiset katselivat komitaattihuoneen[23] parvekkeelta\nohitseliikkuvaa juhlakulkuetta. Heidän joukossaan oli myöskin rouva\nKárpáthi.\n\nHän töin tuskin tunsi noita muhkeita herroja, niin oli itämainen\njuhlapuku ja juhlamuoto heidät muuttanut. Useat nuorista ratsastajista\ntervehtivät miekoillansa kunniaa tehden.\n\nSaapuivat vihdoin itse pääispaanin vaunut, ympärillä kaksitoista\npulskaa ratsumiestä. Rudolf istui paljain päin avonaisissa vaunuissa.\nKasvoista näki hänen olevan todella liikutetun. Minne ikänä hän tuli,\nosoittivat raikuvat eläköönhuudot hänen lähenevän; kaikki iloitsivat,\nkun piirikunta oli saanut esimiehekseen parhaimman isänmaanystävän,\nrehellisen miehen. Hän oli tällä hetkellä muinaisajan sankarien\nkaltainen, jotka palatessaan voittoisista sodista kokoontuivat kotiin\nlaatimaan lakeja vihollisten kauhuksi, kansan turvaksi, vaimojen\niki-iloksi.\n\nVavisten katseli rouva Kárpáthi häntä. Ehkä olisi sentään ollut paras\nolla häntä näkemättä!\n\nKulkue poikkeaa komitaattihuoneen portista sisään. Puolen tunnin\nperästä seisoo Rudolf suuressa juhlasalissa pitämässä innokasta\npuhetta, jonka loistavat, kehoittavat lauseet saavat joka kuulijan\nsydämen ilosta sykkimään. -- Rouva Kárpáthi on myöskin parvella\nkuulemassa. Parempi olisi sentään ollut olla näkemättä, kuulematta.\nRakkaus vain kiihtymistään kiihtyy!\n\nSattumalta huomaa Fanny jonkun tuolta alhaalta salista innokkaasti\nhäntä tervehtivän, viittoilevan sekä päin että käsin ja muillakin\nsopivilla ruumiin osilla, ja astuupa vihdoin tuolillekin, jotta hänet\nparemmin nähtäisiin. Ensin hän ei tuntenut tuota herraa, mutta vihdoin\nmuutamien vastenmielisten muistojen herätessä tuli hänen mieleensä,\nettä hän oli ennen tuon inhoittavan henkilön jossakin tavannut. -- Se\non herra Kecskerey...\n\nMikä on tuon arvoisan miehen tänne johtanut? Syyttä hän ei ole\nviitsinyt tulla.\n\nFannyä inhoitti tuo herrasmies niin, että hän oikein joutui hämille, ja\njoka kerta kun hän sinnepäin katsahti, huomasi hän miehen yhtä mittaa\nkatsoa tuijottavan häneen.\n\nJuhlamenojen päätyttyä seurasi, kuten tavallista, suuret päivälliset.\nSitten palasivat vieraat taas tanssihuoneeksi muodostettuun\njuhlasaliin.\n\nSeudun parhaat, kuuluisimmat miehet ja kauneimmat naiset olivat koossa.\n\nRudolf alotti tanssin erään herttuattaren kanssa, jota pidettiin mitä\nsuurimmassa arvossa naisten kesken, ja sitten sopivaisuuden mukaan\ntoisten sulotarten kanssa järjestänsä.\n\nFanny vapisi, sydämensä sykki kovasti nähdessään Rudolfin lähestyvän.\nRouva Szentirmay par'aikaa tanssi erään nuoren ritarin kanssa, joten\nhän istui yksin.\n\nRudolf astui kohteliaasti hänen luoksensa ja somasti kumartaen pyysi\nhäntä tanssiin.\n\nTällä hetkellä hän oli kaunis!\n\nFanny ei tohtinut häneen katsahtaa. Puoleksi kumartuen ojensi Rudolf\nhänelle kätensä.\n\nRouva parka tuskin sai sanoneeksi:\n\n-- En voi tanssia. Olen ollut kovin sairaana...\n\nTätä puhetta täytyi uskoa, koska hän tälläkin hetkellä oli kalman\nkalpea.\n\nMuutamin kohteliain sanoin ilmaisi Rudolf surkuttelevansa, kun ei ollut\nonnea saada häntä tanssiin, ja poistui.\n\nPitkään aikaan ei Fanny uskaltanut katsoa eteensä, luullen Rudolfin\nvielä siinä seisovan... Vihdoin viimeinkin nosti hän katseensa ja näki\n-- herra Kecskereyn.\n\n-- Aivan kuin neitsyt Maaria Karmelin vuorella, virkkoi kunnon\nkavaljeeri, hattu kainalossa tervehtien ja rohkeasti lähelle astuen.\n\nFanny aavisti heti, että tämän miehen edessä täytyy salata ajatuksiansa\nja vastasi kylmästi ja rohkeasti tervehdykseen.\n\n-- Suuri vahinko seuralle, kun ei armollinen rouva tanssi, mutta yhtä\nsuuri voitto minulle, koska minä en myöskään tanssi -- virkkoi\nkavaljeeri nenäkkäästi imarrellen ja istui aivan kuin hyväkin tuttu\nrouva Kárpáthin viereen levittäen hännystakkinsa liepeet ja nostaen\ntoisen polven käsien väliin. Ettehän pahastu, jos vähän juttelen.\n\n-- Kuuntelen kernaasti.\n\n-- Näinä päivinä on ihastuttanut pääkaupunkiamme ilosanoma, joka on\ntehnyt kaikki onnellisiksi, jotka ovat siitä tiedon saaneet.\n\n-- Mikä sanoma se on?\n\n-- Se, että te muutatte ensi talveksi pääkaupunkiin.\n\n-- Asia ei ole vielä varmasti päätetty.\n\n-- Vastauksenne saattaa epätoivoon. Veli Kárpáthi olisi sangen\nepäkohtelias aviomies, jollei heti täyttäisi vaimonsa toivetta.\n\n-- En ole kenellekään sanonut toivovani muuttaa Pestiin.\n\n(Rouva koettaa salata asiaa, tuumi Kecskerey; laitetaanhan heidän\nkartanoansa Pestissä asuttavaksi. Heti saadaan seikasta selko).\n\n-- Mutta ensi talvena tulevat Pestin seurasalongit sangen\nmiellyttäviksi; siellä perustetaan sangen hauskoja piirejä. Sinne tulee\nSzépkiesdyn perhe, kreivi Erdey äitinensä, nuori Eugen Darvay,\nvapaamielisen puolueen leijona, sorea Rudolf Cséndey ja tuo älykäs\nseikkailijasankari Mikko Kiss...\n\nTyynesti piteli Fanny viuhkaintansa. Ei yksikään yllämainituista\nmiellyttänyt häntä.\n\n(Näiden hän jo tietää Pestiin muuttavan, eikä se häntä hämmästytä.\nMutta mainitaanpas vielä joku, vaikka en itsekään tiedä, puhunko\ntotta.)\n\n-- Tiedänpä varmaan, että ylistetty ystävämme Rudolf myöskin viettää\nsiellä ihanine vaimoinensa talven.\n\nHah! Jopa vaikutti! Ei voinut salata pistoksen kipua! -- Asia ei\nkuitenkaan tullut ilmi, sillä rouva Kárpáthi vastasi vain:\n\n-- En luule, että muutamme Pestiin.\n\nNäin sanoen nousi hän sijaltaan; tanssi oli päättynyt, ja Flora tuli\nhäntä vastaan kävelläkseen hänen kanssansa salissa.\n\nHerra Kecskerey jäi tyytyväisenä istumaan sohvalle aprikoimaan.\n\n(-- Miksi hän hengitti niin raskaasti sanoessaan: \"en luule, että, että\nmuutamme Pestiin.\")\n\nHerra Kecskerey käytti tilaisuutta hyväkseen Rudolfin häntä\nlähestyessä, tarttui hänen käsivarteensa ja rupesi, kuten ystävä\nainakin, kävelemään salissa edestakaisin hänen kanssaan.\n\nLienee parasta huomauttaa, että herra Kecskereytä pidettiin\nkunnianarvoisena miehenä korkeammissakin piireissä ja katsottiin siis\nsangen sopivaksi elää hänen kanssansa tuttaviksi.\n\nKunnon ritari (herra Kecskerey) johti Rudolfin kynttiläkruunun alle,\nehkä sen vuoksi, että häntä itseään nähtäisiin tai jotta Rudolf näkisi\nparemmin. Molemmat rouvat, juhlan sankarittaret kävelivät käsitysten\nheidän edellänsä. Kaunis oli kumpikin!\n\n-- Mitkä ihanat naiset! -- virkkoi innostuneena Kecskerey. Kummallehan\nnyt sadun Paris antaisi Eriksen omenan, jos hänen täytyisi näitten\njumalattarien kesken valita? Ja he kävelevät vielä käsitysten.\nTodellinen belle alliance! (kaunis liitto.) Ei, huonosti sanoin; ruma\nliitto, affreuce alliance! Valloittaisivathan he erikseenkin maailman;\nmiksi he vielä ovat liiton tehneet? Veikkoseni, minä varoitan sinua\ntuon liiton suhteen. Rouva Kárpáthi on ihana nainen.\n\n-- Minun vaimoni on ihanampi ... vastasi tyytyväisenä Rudolf.\n\n-- Ihailen sinua noitten sanojesi tähden. Sinä jaloin miehistä! Vaimosi\non todellakin enkeli. Rouva Kárpáthin kauneus katoaa hänen rinnallansa.\nEikä hän olekaan niitä kaunottaria, jotka älykkäitä miehiä\nmiellyttävät. Sitä paitse on hän liian tuntehikas.\n\n-- No, no. En soisi sinun parjaavan vaimoni tähden rouva Kárpáthia. Hän\non myöskin kaunis nainen, ja muutamien mielestä saattaa hän olla\nkauneuden ihannekin.\n\n-- Aivan niin. Abellino esimerkiksi yhteen aikaan ei olisi myöntänyt,\nettä kauniin Helenan tai Ninon de l'Enclos'in ajoista asti olisi\nsyntynyt maailmaan häntä ihanampaa naista. Tuli ihan kieropäiseksi\nhänen tähtensä. Joutui aivan häviöön tämän naisen tähden. Kulutti näet\nnoin kuusikymmentä tuhatta floriinia.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat, kysyi Rudolf äimistyen.\n\nKecskerey mielihyvissään naurahti.\n\n-- Kysytpä todellakin lapsekkaasti, Rudolf. Etköhän tiedä, että on\ntapana nuorten naisten tähden rahoja kuluttaa.\n\n-- Tiedänpä senkin, miten Abellinon kävi, kun juonillansa sai tytön\nottamaan häneltä kuusisataa floriinia. Rahat laitti tyttö takaisin\ntavalla, joka ystävienkin kesken vastaa kolmea korvapuustia. Muistan\nasian sangen hyvin, sillä siitä tuli kaksintaistelu, jossa minä olin\nvaramiehenä Abellinon vastustajalle.\n\n-- Aivan totta. Mutta tiedäthän, kuinka usein käy niin, että kurjat\nviisi-, kuusisataa floriinia heitetään lahjoittajalle vasten silmiä,\nmitä ei kumminkaan tehdä kuudellekymmenelle tuhannelle floriinille. En\nsano tätä rouva Kárpáthia solvatakseni, sillä luulen, ettei mitään\nheidän keskensä tapahtunutkaan. Tosin tyttö jo oli hyväksymäisillänsä\ntarjouksen ja lupasi kunnon äidillensä, rouva Mayerille, ottaa\nkorviinsa Abellinon puheen, tai oikeammin kuudenkymmenen tuhannen\nfloriinin tarjouksen, kun onnellinen sattumus johti Juhana ukon päähän\ntuuman naida tuo tyttö. Sen hän teki epäilemättä kostaaksensa\nAbellinolle, ja tyttöpä osasi valita molempien tarjousten välillä. En\nkuitenkaan tahdo Herran tähden puhua mitään pahaa hänestä. Hän on\nmoitteeton nainen, vaikk'en ymmärrä miks'ei jotkut joukostamme voisi\nhänen suhteensa ruveta koettamaan onneansa?\n\nSamassa tuli Rudolfin luo useita tuttavia, joihin hän liittyi eroten\nKecskereystä. Mutta tästä hetkestä alkaen näkyi hänen kasvoillaan\ntavaton surumielisyys, ja joka kerta, kun hän kohtasi vaimonsa, joka\nyhä seurusteli rouva Kárpáthin kanssa, lensi hänen sielunsa läpi\nkatkeruuden tunne. Hän yhä arveli:\n\n-- Tuon naisen olisi jo voinut kuudellakymmenellä tuhannella\nfloriinilla ostaa.\n\nJa vielä ajatteli hän, että tänä iltana Kecskerey on kertova saman\nhauskan jutun ainakin viidellekymmenelle eri hengelle. Tunnin kuluttua\ntietää sen koko seura, ja hänen vaimonsa kävelee tuon naisen kanssa\nkäsitysten, juttelee, kuiskailee, elää aivan ystävyksin.\n\nMitä oli hänellä rouva Kárpáthin kanssa tekemistä! Sai hänen puolestaan\nolla kahta vertaa kauniimpi kuin olikaan. Mutta hän pelkäsi, että tuo\nrouva on vahingoittava hänen vaimonsa, rakkaimpansa mainetta. Tämä\najatus teki hänet levottomaksi.\n\nMiksi hän olikaan sallinut vaimonsa tutustua tuohon naiseen? Flora on\nniin hyväsydäminen, hänen tuli tuota rouvaa surku ja aikoi parantaa\nhänen asemaansa ajattelematta, että hänen oma maineensa siten\ntahraantuu.\n\nTosin Rudolf tunsi Kecskereyn tapana olevan säälimättä parjata ihmisiä,\nmutta hän tiesi myöskin, ettei mies liioin perättömiä loruja laske. Hän\nei valehtele ihmisiä panetellessaan eikä sepitä vääriä huhuja, vaan\ntietää kertoa heidän salaisimmatkin varjopuolensa.\n\nRudolf tuskin malttoi odottaa tanssien loppua, mikä tapahtui heti\npuoliyön jälkeen, kun parin hyvässä löylyssä olevan aatelisen\npatriootin päähän pisti ruveta keskellä salin lattiaa tanssimaan erästä\nunkarilaista kansallistanssia. Hienonenäisimmät naiset poistuivat heti\nsalista; vähitellen katosivat toisetkin, joten vain iloinen nuoriso jäi\nmusikanttien kera pitämään hauskaa aina aamupuhteeseen asti.\n\nRudolf riensi vaimonsa luo. Palkolliset sanoivat hänen menneen\nmakuuhuoneeseen. Rudolf koputti ovelle; sisältä kuului myöntävä\nvastaus.\n\nFlora oli vielä juhlapuvussa. Kamarineitsyt hääri rouvan palmikkojen\navaamistoimessa.\n\n-- Saako vaihtaa pari sanaa? -- kysyi Rudolf kynnykseltä ja kiersi oven\nlukkoon.\n\nHellä hymyily osoitti myöntävää vastausta.\n\nKamarineitsyt rupesi avaamaan ahdasta uumaa.\n\n-- Enkö minä kykenisi tuohon työhön? -- kysyi Rudolf.\n\nFlora hymyili vain ja viittasi kamarineitsyttä poistumaan, koska muka\ntullaan ilman häntä toimeen.\n\nAviomiehillä on erittäin suloisia etuoikeuksia!\n\nKuinka olisikaan Rudolf voinut olla näin suloista työtä tehdessään\nsyleilemättä tätä ihanaa olentoa; kuinka olisikaan hän saattanut olla\npainamatta hellää lemmen suuteloa vaimonsa hymyileville huulille?\n\n-- Seis, jo riittää, virkkoi Flora äkisti, irroittaen itsensä miehen\nsyleilystä. Tiedätkö, että olen sinulle suuttunut?\n\nJoka tapauksessa teki vaimo sangen rakastettavasi salliessaan miehen\nensin suudella ja vasta sitten sanoa, että hän on suuttunut.\n\n-- Saanko tietää, mitä olen rikkonut?\n\n-- Olit tänään minulle sangen epäkohtelias. Et koko iltana pitänyt\nminua puhuttelun arvoisena; vaikka ehdoin tahdoin kävin Rudolfin ohitse\nmonta kertaa, niin ei Rudolf sittenkään ollut minua huomaavinaan.\n\nSillä välin onnistui Rudolfin saada kiinni pienestä uhkailevasta\nkätösestä ja siten pakotti hän sitä suutelemalla ja poveensa pistämällä\nvaimonsa istumaan hänen viereensä sohvalle.\n\n-- Tiedätkö, minun täytyi sepittää sinusta useita kompia.\n\n-- Arvattavasti sangen sattuvia. Saanko kuulla muutamia niistä?\n\n-- Ajattelin esimerkiksi, että Rudolf tultuansa ispaaniksi tahtoo\narvoansa ylläpitää vaimonsakin silmissä. Mutta se ei käy laatuun!\nNäytämme mekin, ettemme häntä pelkää. Ei, ei rahtuakaan! Pidämme\nhänestä samoin kuin ennenkin.\n\nNäin sanoen heittäytyi rouva rohkeasti Rudolfin syliin ja syleili häntä\nkiivaasti, useita kertoja suudellen sekä huulille, poskille että\notsalle, mikä seikka tarpeeksi selvästi osoitti, että on turhaa\nvaimonsa silmissä arvoaan ylläpitää, sillä miestä ei ollenkaan pelätä.\nEi, ei hituistakaan! Eri suukko pantiin joka ei-tä todistamaan.\n\nRudolf oli melkein unohtaa asian, minkä vuoksi oli tullut; olisipa\nkauemminkin näitä suloisia nuhteita kuunnellut.\n\n-- Mutta pila sikseen, Rudolf, virkkoi Flora pyyhkien hiussuortuvia\nkasvoiltaan ja koettaen puhua vakavasti.\n\n-- Oliko tämä siis vain pilaa? -- puuttui Rudolf puheeseen yhä\nhellemmin vaimoansa syleillen.\n\n-- Sinun pitää vastata, miksi olit tänään pahalla päällä.\n\n-- Huomenna vasta.\n\n-- Ei, ei. Sinun pitää vielä tänään sanoa. Minä, näetkös, olen\nsuuttunut eikä päivän pidä vihan ylitse laskeman, kuten sanotaan.\n\n-- Salli minun korvata rikokseni! Kolmeen tuntiin en ollut tykönäsi,\nkolmeen päivään en ole luotasi poistuva. Siten tosin saat rangaistuksen\nsinä, mutta en minä.\n\n-- Älä, Rudolf, laskettele noin pahoja piloja. Tuo oli paha pila. Mutta\nvaikka hyviäkin puhuisit, niin et kumminkaan pääse minulle\nkäytöksestäsi tiliä tekemättä. Miksi olit niin pahalla päällä?\n\n-- Vastaanottopuheessa oli eräs kohta harmittava.\n\nHän koetti valehdella, mutta ei onnistunut.\n\n-- Ei käy kuntoon, ukkoseni, minua ei niin petetä. Koetat valehdella?\nNoilla puhtailla, vilpittömillä kasvoillasi aiot valehdella? Noilla\nkirkkailla silmillä? Minulle, omalle aviopuolisollesi, aiot valehdella?\nÄlä tee niin, vaan puhu totuus!\n\nRudolf kävi totiseksi, vaipui mietteisiin, mutta vastasi vain:\n\n-- Älkäämme puhuko siitä tänään.\n\n-- Miks'emme?\n\n-- Kestäisi kauan.\n\n-- Vai niin, Rudolfin on uni! Rudolf parka pelkää puheen kestävän liian\nkauan. Hyvää yötä siis, Rudolf kulta! Kun menet maata, niin käske\nkamarineitsyt sisään.\n\nRudolf nousi, kumarsi ja teki todenteolla lähtöä. Nyt oli tietysti\nvaimon vuoro antaa myöten.\n\n-- Jää tänne; minä vain leikkiä laskin, virkkoi hän hyväilemällä estäen\nmiestänsä menemästä. Oletpa vieläkin huonolla tuulella, kosk'ei\nkanssasi voi leikkiäkään laskea.\n\n-- Päinvastoin aioit ajaa minut pois sentähden, etten ollut tarpeeksi\nvakava.\n\n-- No niin. Oleppas sinä vakava, minä taasen leikkisä. Minä kyselen ja\nsinä vastaat vilpistelemättä. Tulepas tänne; ruvetkaamme\narvoittelemaan! Otaksukaamme, että arvaan mikä sinua vaivaa.\n\n-- Saadaan nähdä, vastasi Rudolf mukavasti sohvalle pitkälleen\nlaskeutuen, pää Floran sylissä.\n\n-- Olet ehkä kuullut juttuja?\n\n-- Sinnepäin.\n\n-- Kenestä?\n\n-- Jos tuohon kysymykseen vastaisin, niin olisi arvoitus heti selvillä.\nArvaa?\n\nPalkinnoksi tästä vastauksesta täytyi Rudolfin saada suukko.\n\n-- Minustako?\n\n-- Tarvittaisiin liian suuri kuvitusvoima sinusta huhuja sepittämään.\n\n-- Kenestä sitten?\n\n-- En vaivaa sinua enää, vaan sanon. Aikeessa kertoa sinulle koko asia\ntulinkin tänne, mutta en sentään tahtonut tällä kertaa pahoittaa\nmieltäsi; itse olet todistajani, että vain kovan tutkinnon käytyäni sen\nilmaisen. Minä en ollenkaan pidä seurustelustasi ja ystävyydestäsi\nrouva Kárpáthin kanssa.\n\n-- Ah!... Flora ei tietänyt, mitä vastata. Hän oli odottanut kaikkea\nmuuta, mutta ei tätä... Tosiaankin ihmeellistä! Aviomiehet saattavat\nolla luulevaisia toisten miesten tähden; sinä pelkäät muita naisiakin.\n\n-- Minä, näet, rakastan sinua! Puhtaan lempeni vuoksi soisin,\nettä kaikki, jotka sinun näkevät, tuntevat, myöskin sinua\nkunnioittaisivat, ettei kukaan sinusta vähintäkään pahaa ajattelisi.\n\n-- Olenkohan antanut aihetta päinvastaiseen kohteluun?\n\n-- Et sinä, vaan tuttavasi. Tuo rouva Kárpáthi on sangen epäiltävässä\nmaineessa.\n\n-- Rudolf! Rudolf kulta! Älä puhu pahoin tuosta naisesta; jos tuntisit\nhänet, niin sanoisit hänen olevan surkuteltavimman vaimon koko\nmaailmassa.\n\n-- Tiedän. Ja sentähden sinä sääliväisyydestä teit hänen kanssansa\ntuttavuutta. Siitä omatuntosi sinua siunaa, mutta ei maailma. Hän on\nmaailman silmissä sangen kevytmielinen nainen.\n\n-- Maailma puhuu väärin.\n\n-- Ehk'ei aivan niinkään. Hänen entisyytensä antaa tähän arveluun\npaljon aihetta.\n\n-- Mutta hänen nykyisyytensä kumoo tuon luulon kokonaan. Hänen\nluonteensa ansaitsee kunnioitusta.\n\nHellästi silitteli Rudolf vaimonsa päätä.\n\n-- Flora kulta, sinä olet lapsekas, et kaikkia asioita ymmärrä etkä\nvastedeskään ole ymmärtävä. On mielipiteitä, rumia ajatuksia, joista\nsinun viattomalla mielelläsi ei ole aavistustakaan.\n\n-- Älä luule minua niin tuhmaksi. Tiedän kaikki. Tiedän, että Fannyn\nsisaret ovat huonoja, huikentelevaisia naisia ja että hyvät sukulaiset\npelastivat Fannyn joutumasta myydyksi, perikadon uhriksi. Tiedän, että\nnämä seikat ovat maailman silmissä sangen huonoja merkkejä, mutta\ntiedänpä myöskin, ettei kukaan tohdi häntä tuomita, niin kauan kuin\nminun käteni lepää hänen kädessään. Kas, tämä seikka tekee minut\nrohkeaksi, antaa hyvän omantunnon.\n\n-- Entä jos hän vetää sinut muassaan perikatoon?\n\n-- En ymmärrä, miten?\n\n-- Entä jos ruvettaisiin puhumaan sinusta samaa kuin hänestäkin, että\nolet kevytmielinen, heikko nainen.\n\n-- Syyttäkö?\n\n-- Eipä aivan syyttäkään. Hän elää turhamielisten miesten parissa, mikä\nei suinkaan ole naisen maineelle eduksi Ja sinä joudut rouva Kárpáthin\nkautta joka päivä samojen miesten seuraan.\n\n-- Saarnaatpa ihan kuin Marion neiti!\n\n-- Minun luuloni on, että ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa saat\nsen kiitoksen, että sinua myöskin pidetään kevytmielisenä, heikkona\nnaisena.\n\n-- Minuako? Kevytmielisenä, heikkonako? -- toisti Flora nähtävästi\nloukkautuneena. Heti hän kuitenkin kohautti olkapäitään. Olkoon\nmenneeksi! Maailma olkoon minulle kohtuuton, kun en vain minä ole\nkohtuuton lähimmäiselleni. Ja mitä huolin maailmasta, kun sinä olet\nsuurin kalleuteni. Pitäkööt minua kevytmielisenä rouva Kárpáthin\ntähden, kun et vain sinä semmoisia ajattele; muitten luuloista en\nvälitä.\n\n-- Entä jos minäkin pitäisin sinua kevytmielisenä?\n\nKummastuen nousi Flora Rudolfin viereistä.\n\n-- Sinäkö, Rudolf? Minuako? Ajattele, mitä puhut! Sanoitko tuon toden\nteolla?\n\n-- Sanoin niinkin.\n\nFlora mietti hetkisen. Sitten virkkoi hän vakavasti:\n\n-- Hyvä, Rudolf. Näytän, etten ole kevytmielinen enkä heikko -- en ole\nsinunkaan suhteesi heikko.\n\nNäin sanoen astui hän kellon rihman luo ja tempasi sitä kiivaasti kolme\nkertaa. Kamarineitsyt tuli sisään.\n\n-- Neiti tulee tänne luokseni yöksi.\n\nSuuresti kummastuen katsoi Rudolf vaimoonsa.\n\n-- Maanpakolaisuusko edessä?\n\n-- Niin.\n\n-- Kauanko kestää?\n\n-- Siksi kunnes peräytät puheesi.\n\nHymyillen suuteli Rudolf vaimonsa kättä ja poistui kamariinsa.\n\nHän kuuli vaimonsa makuuhuoneen oven pantavan sisältä lukkoon ja oli\näreissään koko Kárpáthin kumppanuudelle, joka oli tähän ikävään juttuun\nsyynä.\n\nPahalla päällä meni hän maata. Ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä.\nYksinäisyys kävi vielä enemmän harmittavaksi, kun ajatteli, että yhden\nainoan sanan vuoksi täytyy yksin venyä vuoteella, vaikka parin oven\ntakana voisi olla onnellinen kauniin, rakkaan vaimonsa kanssa. Lemmen\npelkuruus jo useat kerrat kehotti häntä menemään anteeksi pyytämään ja\nvakuuttamaan vaikka kirjallisestikin, että naiset ovat lujimmat olennot\nmaailmassa, ettei maan päällä ole ollut eikä ole olevakaan heikkoa,\nkevytmielistä naista. -- Mutta häntä pidätti sentään oman arvon tunto.\nEi saanut niin pian antaa myöten. Piti näyttää, että on miehelläkin\nmielen lujuutta, jos on naisellakin. Huomenna Flora on varmaan\nensimmäisenä valmis sitoumuksensa rikkomaan.\n\nTällaisia kohtauksia tapahtuu rakkaimpienkin aviopuolisoiden kesken,\neikä kumpikaan tule niistä hullua viisaammaksi.\n\nLujiin päätöksiinsä nukkui vihdoin Rudolf. Unissaankin sai hän harmia,\nkun yhä tapasi rouva Kárpáthin, näki hänestä unta, jutteli, käveli,\ntanssi hänen kanssansa... Huonolla tuulella hän heräsikin.\n\nMutta kenties tuon haaveksivan naisen sielu etsi unessa Rudolfia\npuhellakseen hänen kanssaan, sanoakseen: sinä vihaat, ylenkatsot minua,\nvaikka olen sinua jo kauan kaikesta sydämestäni rakastanut!\n\n\n\n\nIX.\n\nVaarallinen koe.\n\n\nSeuraavana päivänä tapasi Rudolf vaimonsa vasta päivällispöydässä,\nlukuisien vieraitten parissa. Rouvan kauneista kasvoista ei näkynyt\nmitään suuttumusta, hän oli yhtä ihana ja suloinen kuin ennenkin,\nmiehellensä yhtä kohtelias ja hellä.\n\n(Tiesinhän hänen vihansa menneen unen mukana, ajatteli Rudolf salaa\nhymyillen.)\n\nVierasten mentyä illalla myöhään jäivät he taas kahdenkesken.\n\nRouva oli entistään kauniimpi, suloisempi. Ei ollut Rudolf ennen\nkuullut niin hyväileviä ja helliä sanoja hänen huuliltaan, eivätkä\nhänen suutelonsa ennen olleet niin palavia, innokkaita kuin tänä\niltana. Silmät riemusta loistivat; hän oli ihmeen ihana tällä hetkellä.\n\nMielihyvissään muisti Rudolf saksalaista puheenpartta, että rakastajan\npitää kinastella, sillä sitä enemmän nainen hänestä pitää.\n\nHän luuli nyt saavansa täydellisen voiton eilen alkaneesta taistelusta\nja oli tarpeeksi jalomielinen, jottei tänä suloisena hetkenä asiasta\nmitään vaimollensa virkkaisi.\n\nKun hän näin ilosta hurmaantuneena istui Flora sylissään, ikäänkuin ei\nkoskaan olisi aikonut häntä päästää, niin tämä hennosti irroitti\nitsensä hänen syleilystään ja hänen olkaansa nojaten kuiskasi:\n\n-- Ja nyt, Rudolf kulta, Herran haltuun! Sanokaamme toinen toisellemme\nhyvää yötä!\n\nRudolf äimistyi.\n\n-- En, näet, ole niin kevytmielinen kuin luulet, en ole heikko, en\nsinunkaan suhteesi, vaikka rakastan sinua, sillä kukaan ei voi minua\nkieltää rakastamasta aviopuolisoani.\n\nMakuuhuoneensa ovelta Flora miehellensä suikkasi suuta ja Rudolf kuuli,\nkuinka avainta kierrettiin lukossa. Tämä oli liikaa tai ainakin sangen\nharmillista.\n\nVaatteita riisuessaan repäisi Rudolf ainakin kymmenen nappia\npaikoiltansa irti ja otti suutuksissaan käsiinsä Hugo Grotiuksen\nlakiteoksen, luki sitä puoleen yöhön, mutta viskasi viimein lattialle\nkoko Grotiuksen, sillä hän ei ymmärtänyt lukemastansa niin sanaakaan.\nAjatukset harhailivat muualla.\n\nSeuraava päivä kului samalla tavalla kuin edellinenkin.\n\nFlora oli entistä herttaisempi. Hurmaavan sirenin lailla viehätteli hän\nmiestänsä, oli lempeä ja hellä häntä kohtaan aina makuuhuoneen ovelle\nasti. Mutta taas pantiin ovi lukkoon, jottei Rudolf päässyt sisään.\n\nTämä oli hänestä mitä suurinta kiusantekoa. Tuon nuoren rouvan suhteen\nolivat Caligula ja Nero oikeita ihmisystäviä!\n\n-- Kauanko tämä maanpakolaisuus kestää? -- kysyi vihdoin Rudolf\nikävystyneenä eräänä päivänä.\n\n-- Siksi kuin olet peruuttanut halveksivan lauseesi naisista.\n\nAinoalla sanallahan tuosta olisi päästy. -- Mutta miehen ylpeydelle\ntuollainen sana maksaa paljon. Naisvaltaan saattaa kunnonkin mies\nmieltyä, kun hän siihen taipuu ehdoin tahdoin; kun saa antautua\nrakkaimpansa vallan alle; mutta pakosta, voitettuna nöyryyttää itsensä,\nei, ei ikinä!\n\nArmoa saattaa anoa vasta, kun kaikki on auttamattomasti hukassa. Hän on\nsitä ennen pakottava vaimoansa taipumaan. Noina pitkinä, unettomina\nöinä oli hänellä kyllin aikaa keksiä keinoja sitä varten.\n\nHän aikoi lähteä viikon ajaksi kotoa, sanomatta vaimollensa minne\nmenee.\n\nKárpáthi oleskelee tätä nykyä kartanossaan Nagy-Kun-Madararissa. Hän\nviettää siellä tuon viikon.\n\nAivan varmaan on rouva Kárpáthi ottava hänet hyvin vastaan. Pitää\nruveta häntä hyväilemään. Menestyksen suhteen ei ole syytä pahoin\npelätä. Olipa Rudolf ennen saanut itsepintaisempiakin naisia itseensä\nmieltymään, kun vain päätti saada heistä voiton. Vanha Kárpáthi ei\nsiitä välitä, vaan on iloissaan, kun vaimon on hauska. Eikä tuohon\nsuuria taikatemppuja tarvita, kun tahtoo nautinnonhimoista naista\nosoittamaan jonkinlaisia suosionmerkkejä. Eikä muuta tarvitakaan. --\nKunhan vain saisi ilmi jonkinmoisen todisteen tuon rouvan heikkoudesta\nsanoakseen vaimollensa: \"katsos, tämä nainen, jonka siveydestä menit\ntakuuseen, jonka vuoksi olit omalle miehellesi suuttunut ja kielsit\nhäneltä suurimman onnen, jonka Jumala on meille antanut, tuo nainen,\njonka sinä vastoin miehesi tahtoa olet ystäväksesi tehnyt, voisi\nryöstää sinulta miehesi rakkauden, eikä siihen muuta tarvittaisi kuin\npari sanaa ja muutama silmäys. Eikö tuo nainen ole heikko?\"\n\nTällainen tuuma päässään valmistui Rudolf seuraavana päivänä\nmatkalle. Flora sanoi hänelle jäähyväiset taasen mitä suloisimmalla,\nherttaisimmalla tavalla. Ei hän teeskennellyt rakkautta, voittoisan\nlemmen ilmausta se oli.\n\nRudolf kuiskasi hellästi hänen korvaansa:\n\n-- Eikö taistelu vieläkään ole päättynyt?\n\n-- Vaadin ehdotonta antautumista, vastasi Flora hymyillen.\n\n-- Hyvä. Kun palaan, teen siitä lopun. Mutta silloin minä sanelen\nrauhanehdot.\n\nEpäilevästi pudisti Flora päätään, suuteli useita kertoja miestänsä ja\nvielä Rudolfin vaunuihin istuttuakin viittailivat he toisilleen, vaimo\nparvekkeelta ja mies vaunuista hatulla ja nenäliinalla jäähyväisiä.\n\nRehellinen aviopuoliso lähtee näin kotoansa suoraa päätä toisen vaimoa\nviettelemään, vain sentähden, että siten voittaisi omansa takaisin.\n\nJospa hän tietäisi, mitä aikoo tehdä?...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKárpáthin perhe asui virkaan vihkiäispäivästä asti Madarasin\nkartanossa. Vaimonsa pyynnöstä oli vanha Kárpáthi muutamaksi ajaksi\nmuuttanut tänne, vaikk'ei hän tästä paikasta pitänyt likimainkaan niin\npaljon kuin Kárpátfalvasta.\n\nFanny tahtoi elää kaukana erillään Szentirmayn kartanosta, eikä hän\nhalunnut Pestiinkään kuultuansa Kecskereyltä, että myöskin Szentirmayn\nperhe muuttaa sinne talveksi.\n\nSiihen asti, kunnes vanhat tuttavat taasen rupesivat käymään\nMadarasissa, vietti Fanny aivan yksinäistä elämää.\n\nHän oli tähän yksinäisyyteen tyytyväinen. Sanoessamme hänen viettävän\nmiltei päiväkaudet Juhana-herran kanssa, voimme myöskin väittää, ettei\nhän muuta seuraa kaivannutkaan.\n\nParaikaa käveli Juhana-herra äsken korjatussa englantilaisessa\npuutarhassa vaimonsa kanssa. Kesyt kauriit tunsivat emäntänsä, sillä\nhänen taskuissaan oli aina sokerileivoksia ja mantelia. Ne tulivat\nottamaan kädestä lahjoja ja seurasivat häntä pitkin tietä edestakaisin,\nkun äkkiä kuului rattaitten jyrinää maantieltä, ja vilkaistuansa aidan\nyli huudahti Kárpáthi:\n\n-- Kas, Szentirmayn hevoset!\n\nFanny vavahti. Juhana-herra tunsi nykäyksen käsivarressaan.\n\n-- Olitko langeta?\n\n-- Astuin etanan päälle, vastasi rouva vaaleten.\n\n-- Pöhkö, kun tuota pelästyit! -- Tiesinhän, että Flora tulee tänne\nsinua tervehtimään; hän pitää sinusta sangen paljon. Mutta ken\nsaattaisikaan toisin tehdä?\n\nJo kaukaa huomasi sentään Fanny, ettei vaunuissa istuja ollut nainen,\nvaan mies. Kárpáthi näet oli likinäköinen. Hevoset hän kyllä tunsi\netäältäkin, mutta ei ihmisiä.\n\n-- Tulepas, mennään vastaan, virkkoi hän vaimolleen, kun vaunut\npoikkesivat kartanoon.\n\nFanny jäi seisomaan ikäänkuin maahan juurtuneena.\n\nEhkäpä olisi ollutkin hänen parempi heti muuttua haapapuuksi, jonka\nlehdet hiljaa häilyen kuiskailevat, eikä kukaan tiedä, mistä syystä.\n\n-- Tulehan nyt ystävätärtäsi vastaan, joudutti häntä ukko.\n\nPelästyneenä katsahti Fanny tulijaan päin.\n\n-- Eihän se Flora olekaan, vastasi hän peloissaan.\n\n-- Kuka sitten? kysäsi Juhana. Ketä tahansa olisi kummastuttanut vaimon\ntavaton käytös, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään epäilyksiä. --\nKen sieltä sitten mielestäsi tulee?\n\n-- Floran puoliso, vastasi Fanny irroittaen kätensä miehensä\nkainalosta.\n\nJuhana remahti nauramaan.\n\n-- Oletpas aika pöhkö! Pitäähän sinun ottaa vastaan hänetkin, kun olet\nemäntä talossa.\n\nNäistä sanoista tointui Fanny. Hän oli äsken juuri vähällä mennä\ntainnoksiin.\n\nHän ei enää sanaakaan virkkanut, vaan karaisi mielensä, kasvonsa ja\nmeni miehensä rinnalla tulijaa vastaan.\n\nMitä on kuolemaan tuomitun pelko hänen mestauslavalle mennessään,\nverrattuna tähän rouva Kárpáthin tunteeseen?\n\nHänen piti omassa kodissaan ottaa vastaan mies, johon hän oli jo\nmielettömästi rakastunut, ottaa vastaan hänet yksin, ilman hänen\nvaimoansa. Hänen piti olla vieraalle ystävällinen, sillä niin vaati\nhyvä tapa ja emännän velvollisuus. Ehkä piti hänen vierasta\nhuvittaakin? Huvittaa!\n\nHe saapuivat juuri puutarhasta portaille, kun Rudolfin vaunut tulla\njyryyttivät pihaan. Heidät havaittuansa riensi vieras tervehtimään.\nKárpáthi ojensi jo kaukaa kätensä, jota Rudolf ystävällisesti pudisti.\n\n-- No -- annapas sinäkin vieraalle kättä, virkkoi Juhana-herra\nvaimollensa; onhan hän ystävättäresi mies. Katsot häntä ikäänkuin tuiki\ntuntematonta.\n\nFannyn mielestä maa hänen allansa vapisi ja vanha kartano pylväineen,\nmarmoripatsaineen tanssi ja pyöri hänen silmissään. Hän tunsi lämpimän\nkäden pudistavan kättänsä; ehdottomasti nojasi hän huimaavaa päätään\npuolisonsa olkaa vasten.\n\nRudolf katseli häntä tarkkaan. Tuosta naisesta hänellä oli omat\nmielipiteensä. Kalpeutta, arkuutta, tuota raukeata katsetta piti hän\npelkkänä hienona, edeltä harkittuna kiemailemisena ja luuli tehtävänsä\nolevan sangen helppoa laatua.\n\nPortaita ylös käytäessä mainitsi hän syyn tänne tuloonsa. Hänen piti\nmuka tutkia ja ratkaista eräs rajariita kahden komitaatin kesken, mikä\ntyö oli kestävä useita päiviä.\n\nTuskat siis tulevat olemaan sekä suuret että pitkällisetkin!\n\nAamupuolen olivat miehet kahdenkesken. Vasta päivällispöydän ääressä\ntavattiin taasen.\n\nKárpáthiakin kummastutti vaimonsa kalpeus. Koko päivällisajan oli rouva\nvaiti.\n\nLuonnollisesti koski puhe yleisiä asioita. Rudolfilla ei ollut\nuseinkaan tilaisuutta suoraan puhutella rouvaa; lausua sievistelyjä\nnaiselle hänen miehensä kuullen ei ole kunnon miehen tapa.\n\nPäivällisen päälle oli Juhana-herran tapa nukkua, mikä oli hänelle\nkäynyt niin välttämättömäksi, ettei hän suurenkaan vieraan tähden olisi\npäivällisunestansa luopunut.\n\n-- Kuluta sinä sillä välin aikasi parhaan tahtosi mukaan, virkkoi hän\nRudolfille; mene juttelemaan vaimoni kanssa, tai, jos sen viisaampana\npidät, niin käytä kirjastoani!\n\nEi ollut vaikeata valita.\n\nPäivällisen jälkeen poistui Fanny heti puutarhaan.\n\nHän rukoilemalla rukoili, että nuo ystävälliset, vakavat puut,\nmoniväriset kukat karkoittaisivat hänen tuskalliset ajatuksensa ja\nantaisivat niille edes toisen suunnan. Luuli rakkaitten kukkiensa\nvoivan vetää huomiota puoleensa ja eksyttävän hänen ajatuksiansa.\nSiksipä hän kuljeskeli yksinänsä puutarhan mutkikkaita polkuja, mitään\nkatselematta, miettimättä, ainoan ajatuksen taakan alle vaipuneena, kun\näkkiä kuuli askelia läheltä, ja ylös vilkaistuansa näki Rudolfin\nlähestyvän.\n\nJos sattumalta häkistään irti päässyt tiikeri olisi vastaan tullut,\nniin ei Fanny olisi voinut enemmän pelästyä kuin tällä hetkellä.\n\nEi päässyt enää piiloonkaan. Kunhan olisi nähnyt tulijan ennen, jotta\nolisi ollut aikaa juosta pakoon vaikka minne tahansa! Nyt oli\nmyöhäistä, he seisoivat jo vastatuksin.\n\nVieras astuu luokse ystävällisesti tervehtien. Puhelu alkaa jostakin\ntavallisesta aineesta; ihmeen ihania muka puutarhan kukat, aivan kuin\ntietäisivät, ken on emäntä, eivätkä tahtoisi häntä huonompia olla.\n\n-- Minä pidän paljon kukista, virkkoi Fanny aavistaen, että jotakin\npiti vastata.\n\n-- Entä sitten, jos olisitte heidän kanssaan oikein tuttava!\n\nFanny katsahti kysyvästi Rudolfiin.\n\n-- Niin, jos tuntisitte kukat sekä nimeltä että koko niiden omituisen\nhaavemaailman. Kullakin kasvilla on elämänsä, tarpeensa, taipumuksensa,\nsurunsa ja ilonsa, tuskansa ja lempensä aivan kuin meilläkin.\nRunoilijat ovatkin niistä sepittäneet sangen kauniita satuja. Paljon\nhuvittavaa on todellakin kukkien henkisessä elämässä.\n\nRudolf taittoi tien varrelta kurjenmiekan kukan.\n\n-- Tässä on onnellinen perhe. Kolme miestä ja kolme vaimoa; kukin mies\naivan vaimonsa vieressä. Yhdessä he kukoistavat, yhdessä lakastuvat, ei\nkumpikaan ole petturi. Se on kukkien onnellisuus. Nämä ovat onnellisia\nrakastavaisia.\n\nRudolf heitti kurjenmiekan pois ja otti käteensä amarantin.\n\n-- Tässä on ylimyspari. Mies yläkerrassa ja vaimo alakerrassa; hienoa\navioelämää; kuitenkin osoittaa kukan kaunis väri, että pari on\nonnellinen.\n\nNäin sanoen hieroi Rudolf amarantia sormissaan, lukemattomia pieniä,\nmustia siemeniä putosi hänen käteensä.\n\n-- Kirkkaita kuin helmet, virkkoi Rudolf.\n\n-- Kuin helmet, toisti hiljaa Fanny, pitäen ihan luonnollisena, että\nsiementen piti joutua Rudolfin kädestä hänen käteensä, sillä olisi\nollut vahinko pudottaa niitä maahan. Hän ei olisi kalleimpaankaan\nIntian helmeen vaihtanut näitä pieniä, kirkkaita siemeniä.\n\nRudolf heitti amarantin kädestään.\n\nFanny katsoi kukan jälkeen, ikäänkuin pannaksensa muistiin, minne se\nputosi.\n\n-- Katsokaapas noita kahta vaahteraa tuolla vieretysten. Kaksi sangen\nkaunista puuta. Toisen lehdet näyttävät vaaleammilta kuin toisen;\nedellinen onkin vaimo, tuo tummempi taasen on mies. Hekin ovat\nonnelliset rakkaudestaan. Mutta katsokaapas tuota yksinäistä vaahteraa\ntuolla etäämpänä. Sen lehdet ovat niin keltaiset. Puu parka! Hänellä ei\nole miestä. Armoton puutarhuri on istuttanut sen pähkinäpuun viereen,\njoka ei ole hänen avioparinsa. Siksipä vaahtera onkin niin kelmeä.\n\nJospa Rudolf olisi tietänyt, kuinka armottomasti hän näillä\npilapuheillansa kiusasi rouva raukan mieltä.\n\n-- Tämä on näet kasvien onnetonta rakkautta. Mutta kuinka kalpea te\nolette, voitteko pahoin?\n\n-- En, vastasi Fanny; välistä vain huimaa päätäni. Näin sanoen pisti\nhän epäröimättä kätensä Rudolfin kainaloon.\n\nRudolf luuli ymmärtävänsä, vaikk'ei ymmärtänytkään.\n\nTuo oli epätoivoisen teko, jommoiseen leijonan uhriksi aiottu sylikoira\nturvautuu, ruvetessaan kauhean vihollisensa kanssa leikkiä laskemaan.\n\nFanny hiipi häntä aivan lähelle käsitysten käydäksensä; -- jos sydän\npakahtuu, niin pakahtukoon.\n\nKorkeasta tornista alas katsova tuntee hurjan halun hypätä alas\nmusertuakseen murskaksi maahan.\n\nHe saapuivat komean ja runsassisältöisen kasvihuoneen luo, missä\nparaikaa kukoisti kaunis, lumivalkoinen daliakukka. Siihen aikaan oli\nse vielä sangen harvinainen Euroopassa. Tätä kukkaa piti Rudolf sangen\nkauniina, vakuuttaen vain Schönbrunnissa nähneensä tätä kauniimman.\n\nKeskustelu joutui taas jokapäiväiselle uralle heidän puutarhassa\nkävellessään. Rudolf arveli jo voittaneensa naisen; tämä taasen luuli\njo rikkoneensa tarpeeksi saadaksensa ikuisen tuomion.\n\nKeneltä? Maailmaltako? Ei. Ei mieheltänsä eikä Rudolfin vaimoltakaan.\nMutta omalta itseltään. Olihan hän vain kävellyt tunnin ajan Rudolfin\nkanssa käsitysten ja puhellut tavallisista, hauskoista ja yleisistä\nasioista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Niin, mutta hän tunsi\nsillä aikaa rikollista onnellisuutta sydämessään! Mitä häntä hyödyttää,\nvaikk'ei kukaan siitä mitään tiedä, kun hän itse tuntee tämän\nonnellisuuden olevan varastettua aarretta! Mitä häntä hyödyttää se,\nettä mies, jolta hän on varastanut, ei tunne aarteen arvoa, kun se sitä\nraskaammin painaa hänen omaa mieltänsä.\n\nVihdoin palasivat he takaisin kartanoon.\n\nFanny jätti vieraan hetkiseksi miehensä seuraan. Mutta vain hetkiseksi,\nsillä pian hän palasi ja viipyi heidän seurassaan koko illan.\n\nMaatamennessään huomasi Rudolf makuuhuoneen eteisessä pöydällä komean\nkukkakimpun kalliissa kiinalaisessa porsliinimaljassa; siinä pisti heti\nsilmiin, ylinnä ollen, tuo ainoa, ihana daliakukka.\n\nLuuli ymmärtävänsä asian.\n\nSeuraavana päivänä pohtivat miehet taas koko aamupuolen niin sanottuja\nvirallisia asioita. Mietittiin uusia tuumia, kiisteltiin maan\nlaitoksista, suututettiin toinen toistaan poliitillisella\nviisastelemisella. Kuka näin ollen olisi naisväkeä muistellut?\n\nIltapäivällä rupesi satamaan, mikä oli kaksinkertainen onnettomuus,\nsillä ukko näet oli entistään uneliaampi, eikä Fanny voinut mennä\npakoon puutarhaankaan, missä vapaa taivas paremmin suojeli häntä\nvaaralliselta viholliselta.\n\nHän tunsi kuumeen polttavan suonissansa. Tiesi, huomasi, että tuo mies,\njota hän muutenkin niin mielettömästi rakasti, tahtoo, että hän\nrakastaisi häntä. Jos mies laskee pilaa, niin on se hirmuista pilaa;\njos taasen asiassa on jotakin totta, sitä kauheampaa.\n\nKoputus kuuluu ovelta. Tuskin ehtii hän käskeä astumaan sisään, niin\nRudolf jo tulee kamariin.\n\nNyt ei Fanny ole kalpea, vaan posket punasta heloittavat. Huomattuansa\nRudolfin nousee hän heti seisomaan nojaavasta asennostaan, pyytäen\nhämillään anteeksi, sillä hänen täytyy poistua, mutta lupaa heti palata\nja käskee vieraan siksi aikaa istumaan sekä juoksee ulos huoneesta.\nAikoo kutsua seuranaista. Käy läpi pari, kolme huonetta, mutta ei tapaa\nketään. Herra tiesi mihin kaikki ovat joutuneet. Ei ainoatakaan\npalkollista lähitienoilla. Tällä huolestuttavalla tiedolla palasi hän\ntakaisin.\n\nHeti huoneeseen tultuansa huomasi Rudolf, että Fanny äkkiä pisti\npiiloon erään kirjan, jota oli lukenut, asettaen sen nenäliinansa alle,\njottei sitä näkyisi.\n\nRudolf halusi saada syvemmälti tutkia tämän naisen luonnetta,\njonkatähden hän tahtoi tietää, mitä kirjaa Fanny noin koetti piiloon\npistää. Nuo ulkokultaiset naiset lukevat siveettömiä teoksia, mutta\novat kuitenkin ihmisten nähden sangen vakavia olevinaan, tuumi Rudolf.\n\nHän otti kirjan nenäliinan alta ja avasi sen. Se oli rukouskirja. Ja\ntämän auetessa tuli sen lehtien välistä näkyviin kaksi painettua\nkukkaa -- kurjenmiekka ja amarantti.\n\nRudolf tuli totiseksi. Sydämensä sykähti. Vasta nyt johtui mieleen,\nmillaiseen vehkeeseen oli ryhtynyt.\n\nKukat vetivät hänen huomionsa ja ajatuksensa siihen määrään puoleensa,\nettä hän huomasi takaisin tulleen rouvan vasta, kun tämä seisoi\nkuumeentapaisesti vapisevana hänen edessänsä.\n\nMolemmat säpsähtivät toistensa katsetta.\n\nSalaisuus oli tullut ilmi. Sekä Fanny että Rudolf pelästyivät.\n\nSanaa sanomatta katsahti Rudolf rouvaan ja tämä samoin häneen. Ihmeen\nihana, lumoava oli rouva tällä hetkellä tuskissansa, verkalleen\nlaskiessaan kädet ristiin rinnalle ja koettaen väkisin estää\nkyynelvirtaa vuotamasta.\n\nUnohtaen osansa äännähti Rudolf liikutettuna: \"hyvä Jumala!\"\n\nVasta nyt hän täysin ymmärsi asian laidan.\n\nNäistä sanoista särkyi pato, joka oli tähän asti kyyneleet pidättänyt,\nja nyt alkoivat ne viljalti vuotaa pitkin ihania poskia, Fannyn\nvaipuessa nojatuoliin.\n\nHellästi puhutteli Rudolf häntä, tarttuen liikutettuna hänen käteensä:\n\n-- Miksi itkette?\n\nKysymättänsäkin hän tiesi syyn itkuun.\n\n-- Miksi tänne tulittekaan? -- kysyi Fanny liikutuksesta vapisevalla\näänellä, voimatta enää hillitä itseänsä. Joka päivä olen rukoillut\nJumalaa, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä teitä, olen\nkarttanut teitä; miksi piti teidän tulla minua hakemaan? Olen hukassa,\nsillä Jumalakin on minut hylännyt. Koko elämäni aikana ei minulla ole\nollut muun miehen kuvaa sydämessäni kuin teidän. Mutta se olikin\nsyvälle kätkettynä. Miksi tulitte sitä ilmoille tuomaan? Ettekö ole\nhavainnut, mitenkä aina ja joka paikassa olen teitä karttanut? Eivätkö\nteidän kätenne estäneet minua surmaan syöksymästä, kun ensikerran\ntavattiin? Jo sitä ennen olin paljon teidän tähtenne kärsinyt. Miksi\ntulitte tänne näkemään minua epätoivoon joutuneena, kurjana? --\nKurjana!\n\nRouva peitti kasvot käsiinsä ja itki.\n\nRudolf katui kovasti tekoansa.\n\nHetkisen kuluttua pyyhki Fanny kirjan päällä olleella nenäliinalla\nsilmänsä kyynelistä ja virkkoi tyynemmällä äänellä:\n\n-- Mitä teette tiedolla, että mieletön nainen taistelee epätoivoa\nvastaan teitä muistellessaan? Tuletteko tuosta onnellisemmaksi? Minä\nainakin tulin onnettomammaksi, sillä täst'edes pitää minun koettaa olla\nteitä ajattelemattakin.\n\nTämä kovasti suretti Rudolfin mieltä; hän oli haavoittanut näin jalon\nsydämen!\n\nMitä hän olisikaan tähän vastannut! Millä sanoilla koettanut lohduttaa?\nVoiko hän olla Fannylle kättä tarjoamatta ja sallimatta hänen sitä\nkostuttaa kyynelillä, suudelmilla? -- Epätoivoissaan nojasi Fanny hänen\nrintaansa vasten, itkien, syleillen, tuntien sanomatonta tuskaa,\nsanomatonta suloa.\n\nItkusta päästyään rauhoittui rouva; nyyhkytys lakkasi, ja hiljaa, mutta\nvakavasti hän virkkoi:\n\n-- Kautta Jumalani, joka on tekoni tuomitseva, vannon, että se hetki,\njolloin teidät täst'edes näen, on oleva kuolinhetkeni. Karttakaa siis\nminua, jos säälitte kohtaloani. En kerjää rakkautta, vaan sääliä.\n\nKyyneleet kostuttivat Rudolfin kauniita silmiä. Rouva parka! Olisi\nansainnut olla onnellinenkin. Vain hetkisen oli hän onnellinen\neläessään, silloin, kun nojasi hänen rintaansa vasten.\n\nKauanko tätä elämää vielä kestänee?\n\nRudolf poistui rouvan luota. Heti Kárpáthin herättyä sanoi hän\njäähyväiset ja palasi kotia Szentirmaan. Hän oli kovin alakuloinen ja\nmurheissaan koko matkan.\n\nYhä vielä tunsi hän kasvoillaan tuon naisparan kyyneleet, vielä\nkaikuivat korvissa, sielussa hänen nyyhkytyksensä ja sanansa.\n\nKotona riensi iloinen, vilkas vaimo häntä vastaan ja pyyhki suukoillaan\nkatkerien kyynelten jäljet pois kasvoista.\n\n-- Olit Madarasissa kuin olitkin, virkkoi Flora vallattomasti.\nPikkusormeni sanoi, että käyt vakoilemassa. No, mitäpä sait tietää?\n\n-- Sinä olet oikeassa, vastasi Rudolf hellästi. Naiset eivät ole\nheikkoja.\n\n-- No, siis on rauha rakennettu. -- Miten Fanny jaksoi?\n\n-- Ole hyvä hänelle, sillä hän on kovin onneton.\n\nRajaton oli Floran riemu. Ennen pitkää karkoitti hän iloisella\nmielellään tuon pienen pilven, jonka hän havaitsi miehensä otsalla.\nRudolf oli taas ylen autuas; mutta kesken suurintakin onnellisuutta oli\nhän yhä vielä tuntevinansa kyynelien polttavan poskia, sydäntä ja\nkuulevinansa sanoja, joita ei voinut unohtaa mielestänsä.\n\nHuomasiko, aavistiko Flora mitään tästä salaisuudesta? Hänen suloiset\nkasvonsa eivät ainakaan sitä koskaan osoittaneet...\n\n\n\n\nX.\n\nHarmillisia havaintoja.\n\n\nEmme ole tavanneet tuttaviamme muutamaan kuukauteen. Teemme\namerikkalaisen sanomalehdentoimittajan tavalla: annamme yleisölle\nlepoaikaa ja käymme sillä välin kylpemässä ja metsästämässä. Mutta\nkotia palattua on koossa koko joukko somia metsästysjuttuja.\n\nKylpyaika on juuri lopussa; ylimykset palaavat kaikkialta\ntalviasuntoihinsa. Useimmat heistä kokoontuvat Pestiin ja muodostavat\nsiellä seuroja, mikä tekee kaupungin sangen eloisaksi.\n\nSzentirmaynkin perhe oli saapunut. Kaunis rouva ja kunnon mies olivat\nylhäisempien piirien enimmän suosimia. Kukin koetti päästä heidän\ntuttavaksensa. Lukuisat miehet ja naiset olivat rakastuneet Floraan ja\nRudolfiin, mutta tietysti kaikki turhaan.\n\nMutta suurimman hälinän nosti herra Kecskereyn palaaminen. Missä on\nherra Kecskerey käynyt? -- On tehnyt kotimaassa taidematkan. Missä oli\nollut? Missä herraspöydässä oli syönyt? Miten hänet oli otettu vastaan?\nJoka paikassa yleisellä riemastuksella. Matka oli ollut pelkkä sydänten\nvalloitusretki. Kaikki olivat ihastuneet, hurmaantuneet; hänen\nmuistonsa ei ole koskaan katoava niiltä seuduilta, joissa hän kävi.\nNäin tiesivät sanomalehdet, ylistelivät, kuten velvollisuus vaati,\nniitä herttaisia, mieleviä ja kieleviä naisia ja neitosia, jotka olivat\nhäntä ystävällisesti kohdelleet.\n\nPalasipa hän vihdoin viimeinkin! Ilman häntä olisi koko talvikausi\nollut hieman ikävä. Ennen hänen tuloansa ei ollut puhettakaan\ntansseista, iltahuveista. Tällaisten järjestämiseen tarvitaan erityinen\nkyky, erityinen kutsumus, ja se oli oikeastaan vain Kecskerey veikolla.\nKoska kaikki muutkin nimittävät häntä Kecskerey veikoksi, niin sopiihan\nmeidän sanoa samoin.\n\nEnsi tehtävänä oli perustaa kelvollinen miesklubi, johon kuului hienoja\ngentlemanneja, jonkinmoinen kasinon tapainen laitos. Noitten pienten\nkaksintaistelujen loputtua, jotka välttämättömästi tapahtuvat jäseniä\nvalitessa, voimme sanoa klubin olevan jo vakaantuneen seuran, missä\nsaamme tavata sangen mainioita ja eteviä miehiä.\n\nHerra Kecskerey kuului juuri noitten mainittavien miesten joukkoon. Kun\nhän iltasin päättää olla miellyttävä, osaa hän kertoa monta hauskaa ja\nsattuvaa juttua taidematkaltansa, niin että biljaardia pelaavatkin\nkeskeyttävät pelinsä mennäkseen hänen mieleviä kertomuksiansa\nkuulemaan. Nämä ovat sitä lajia, ettei arvoisan gentlemannin moisia\nlasketeltuaan olisi hyvä toista kertaa tulla noihin mainitsemiinsa\nherttaisiin, mieleviin ja kieleviin perheisiin.\n\nPar'aikaa hommaa hän jotakin, kuiskailee tuttavien korvaan,\nhuomauttaen, että kun näkevät hänet keskustelevan Abellinon kanssa,\npitää heidän kokoontua ympärille kuulemaan hauskoja asioita.\n\nMikä kova onni lieneekään Abellinoa kohdannut, kun Kecskerey veikko\nniin kevytmielisesti hänestä puhuu? -- kysyi Livius kääntyen Rudolfin\npuoleen. Olihan hän ennen antanut enemmän arvoa Kárpáthin sukukartanon\ntulevalle omistajalle.\n\nRudolf kohautti olkapäitään. Vähänpä hän Abellinon kohtalosta lukua\npiti!\n\nKas tuossa hän tulee sisään! Sama ylpeä käynti, sama kopea ja vaativa\nkatsanto, ikäänkuin ei maailmassa olisi muita ollutkaan kuin hänen\npalkollisiansa. Sama inhoittava soreus! -- Säännölliset, mutta tyhjät\nkasvon piirteet.\n\n-- Hyvää iltaa, Béla, hyvää iltaa! -- kirkuu Kecskerey veikko jo kaukaa\npaikaltansa liikkumatta, sääriänsä syleillen, muistuttaen vanhoissa\nunkarilaisissa pelikorteissa kuvattua pamppua.\n\nAbellino käy ääntä kohden luullen tervehdystä erinomaiseksi\nkunnianosoitukseksi, ja häntä seuraa koko joukko kavaljeereja, jotka\njättävät pelipöydät ja kortit sekä kokoontuvat hänen ympärillensä.\n\n-- Toivotan onnea! -- kirkui Kecskerey kimakalla nenä-äänellä, ojentaen\nhäntä kohden pitkät kätensä.\n\n-- Mistä sinä onnittelet, patapamppu? (Abellinokin huomasi\nmainitsemamme historiallisen yhtäläisyyden.)\n\nAbellino sai naurajat puolelleen.\n\n-- Tiedäthän, veikkoseni, että tulen setäsi luota.\n\n-- Se on toista, vastasi Abellino lauhkeammin, nähden hyväksi kohdella\nKecskerey veikkoa hieman ystävällisemmin, koska tämä ajoi hänen\nasiaansa ja varmaan nytkin toi hyviä uutisia.\n\n-- Miten jaksaa kunnon vanhus?\n\n-- Siksipä juuri onnea toivotankin. Kaikki kotoväki lähetti\nterveisensä, syleillen suudellen. Vanha herra on terve kuin pukki.\nHäntä ei sinun tarvitse surra, setä jaksaa aivan hyvin. Mutta täti on\nkipeä, kovin kipeä ja tulee varmaan vieläkin kipeämmäksi.\n\n-- Täti parka, virkkoi Abellino, arvellen tämän olevan uutisen, josta\nhäntä onniteltiin. Todellakin hyvä sanoma. Ehkä tuo nainen vielä\nkuoleekin. -- Ja mikä häntä vaivaa?\n\n-- Hjaa! Tauti on sangen vaarallinen. Kovin on hänen muotonsa ja\nvartalonsa muuttunut; etpä enää häntä tuntisikaan. Nuo kauniit\nruusunpunaiset posket, tuo sorea, solakka vartalo -- kaikki on mennyttä\nkalua!\n\n(Siin' oltiin, ajatteli itsekseen Abellino; joutuu perikatoon, kun\nvastoin luontoaan meni vanhalle miehelle vaimoksi. Sen hän\nansaitsikin!)\n\n-- Totta puhuen, jatkoi Kecskerey, kun näin rouvan viimeksi, olivat\nlääkärit jo kieltäneet häntä menemästä ratsastamaan ja ajelemaan.\n\nEi Abellino vieläkään olisi asian perille päässyt, ellei sattumalta\npari lähellä seisovaa, jotka olivat tulleet nauramaan, olisi arvannut\nasian oikeata laitaa ja remahtanut nauruun. Nyt kävi asia hänellekin\npäivän selväksi.\n\n -- Tuhat tulimmaista! Puhutko totta, mies!\n\nAbellino ei voinut salata kiukkua, joka kiehui hänen sydämessään.\n\n-- Miksi muuten olisin sinua onnitellut? -- virkkoi Kecskerey nauraen.\n\n-- Tämä on hävytöntä! -- huudahti Abellino raivoissaan.\n\nYmpärillä seisovien alkoi tulla häntä surku ja helläsydämisemmät\npoistuivat hänen luotansa. Kauheata on sentään ajatella, että mies,\njoka vielä äsken sisäänastuessaan sekä toisten että itsensä\nmielestä oli miljoonien omistaja, nyt muutamin sanoin vihittiin\nkeppikerjäläiseksi.\n\nMutta Kecskereyn ei tullut sääli. Hän ei säälinyt ketään onnettomia;\nhän oli vain onnellisten ihmisten kanssa tekemisissä.\n\n-- Minulla siis ei ole muuta tehtävää, mutisi Abellino hampaitansa\nkiristellen, kuin joko surmata tuo rouva taikka itseni.\n\nTähän vastasi Kecskerey niin kuuluvasti kuin suinkin kurkku myönsi:\n\n-- Jos, veikkoseni, surmaa tuumit, niin lue \"Pitavalia\"; siitä opit\nkaikki myrkytyskeinot sekä kasvi- että mineraalimyrkyllä,\nsurmaamistavat sekä puukolla että kirveellä, pistoolilla ja tikarilla,\nsekä mitenkä murhatun ruumis saadaan piiloon hautaamalla,\npaloittamalla, veteen hukuttamalla tai polttamalla. Teos on\nkahdentoista vihkon suuruinen; kun sen on läpi lukenut, luulee jo\nolevansa murhaaja. Suljen kirjan huomioosi. Hahaha!\n\nAbellino ei ollut kuulevinansakaan.\n\n-- Ketä tuo nainen lempinee?\n\n-- Katso ympärillesi, veikkonen, ja karkaa jonkun kurkkuun kiinni.\n\n-- Tahtoisin tulla tuon miehen tuntemaan tappaakseni hänet.\n\n-- Minä tiedän aivan varmaan, ketä hän lempii, puhui Kecskerey.\n\n-- Ketä? -- kysyi Abellino säihkyvin silmin. Kunpa vain siitä selon\nsaisin!\n\nKecskerey jatkoi olkapäitään kohautellen.\n\n-- Olen monta monituista kertaa nähnyt rouvan syleilevän, suutelevan\ntuota miestä.\n\n-- Ketä? Kuka hän on? -- huudahti Abellino tarttuen Kecskereyn\nkäsivarteen.\n\n-- Tahtoisitko tietää?\n\n-- Tahdon!\n\n-- Se on -- hänen miehensä.\n\n-- Tuhmia juttuja! -- virkkoi Abellino. Tuota ei kukaan ota uskoakseen.\nNainen lempii jotakin toista, lempii häpeällisesti itsensä alentaen! Ja\nvaikka tuo vanha lurjus sen tietäisikin, niin kärsii hän vain minulle\nkostaaksensa. Mutta minä otan selon, kuka on rakastaja, otan hitto vie,\nja nostan rouvaa vastaan häpeällisen kanteen, jommoista ei vielä ole\nnähty eikä kuultu.\n\nUseat lähelläseisovista alkoivat pilanpäiten puolustaa itseänsä, ettei\nhän vain heitä epäilisi; he ovat muka aivan viattomat, he eivät voi\nrouva Kárpáthin lemmestä kerskailla.\n\nTällä hetkellä kuului vierasten keskeltä luja miehen ääni.\n\nSe oli Rudolfin.\n\n-- Hyvät herrat! -- ottakaa huomioon, että laskette aatelismiehille\nsopimatonta pilaa naisen maineesta, jota ei kenelläkään koko maailmassa\nole syytä eikä oikeutta loukata.\n\n-- Mitä tämä tietää, Rudolf? Mitä tämä asia sinuun koskee? -- kyseli\nKecskerey ihmetellen.\n\n-- Koskee niinkin, sillä olen mies, enkä salli lähelläni paneteltavan\nnaista, jota kunnioitan.\n\nSelvää puhetta. Täytyi olla vaiti, ei vain sen vuoksi, että Rudolf oli\noikeassa, mutta siitäkin syystä, että hän oli seudun paras miekkailija\nja ampuja sekä lisäksi kylmäverinen ja onnellinen.\n\nKlubissa ei enää rouva Kárpáthista puhuttu.\n\nMutta Flora sai kuulla tapauksen ja suuteli iloissaan miestänsä.\n\n\n\n\nXI.\n\nZoltán Kárpáthi.\n\n\nAbellinon pelko kävi toteen. -- Rouva Kárpáthi tuli äidiksi. Hän\nsynnytti pojan.\n\nEräänä aamuna toi kotilääkäri Nabobille ilosanoman: \"vaimonne on\nsynnyttänyt pojan!\"\n\nKuka rohkenisi ruveta Juhanan iloa kertomaan? Mitä hän tuskin uskalsi\ntoivoa, tuskin tohti mielessään kuvailla, hänen rohkein, palavin\ntoiveensa toteutui: hänen vaimollaan oli poika! Poika, joka on perivä\nhänen nimensä ja ikuistava sen, joka syntyessään parempina aikoina on\nsovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat,\njotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle.\n\nMikä lieneekin tuleva tästä pojasta saadessaan jalomman kasvatuksen\nkuin hänen esi-isänsä ovat saaneet!\n\nKunhan hän vain eläisi siksi, että saisi kuulla pojan puhuvan, jotta\nvoisi kuunnella hänen jokelluksiansa, opettaa häntä lausumaan sanoja,\njoista poika kerran suurten ja jalojen aatteiden kannattajaksi\ntultuaan, voisi sanoa: \"näistä olen ensikerran kuullut isäni Juhana\nKárpáthin puhuvan\".\n\nMikä pojalle nimeksi pannaan? Pannaan sen ruhtinaan nimi, joka\nensimäisen Kárpáthin kanssa muinoin joi hiton maljan esi-isiemme\nmaalla. Hänen nimensä olkoon Zoltán. Kuinka komealta onkaan tuo nimi\nkaikuva! Zoltán Kárpáthi!\n\nPian tuotiin uusi maailman jäsen isännän syliin hänen suudeltavaksensa.\nIlon kyyneleet valuivat isän silmistä, niin ettei hän niiltä mitään\nnähnyt, vaikka olisi halunnutkin. Pulska, terve oli lapsi, aivan pienen\npunaposkisen enkelin näköinen; pikku kätösissä ja kaulassa oli ryppyjä\nlihavuuden vuoksi; suu oli mansikan kokoinen, mutta kirkkaat silmät,\njoita ei voi mihinkään jalokiveen verrata, vähän isommat. Lapsi ei\nitkenyt, vaan oli aivan tyyni, ikäänkuin olisi jo tietänyt, että\nheikkous on häpeällistä. Kun Juhana-herra ihastuneena nosti lapsen\nsyliinsä ja suuteli sitä useita kertoja kummallekin poskelle, jotta\nterävät viiksikarvat kasvoihin pistelivät, niin lapsi vain alkoi\nhymyillä ja äännähti iloisesti pari kertaa. Nytpä läsnäolijat yhdessä\nJuhana-herran kanssa arvelemaan, mitä poika sanoi?\n\n-- Puhu vielä poikaseni, sopersi Juhana nähdessään lapsen huulten\nliikkuvan, ikäänkuin tietäisi se sangen hyvin sanottavansa, mutta ei\nkeksi sopivia lauseita. -- Sano, sano! Älä pelkää, kyllä ymmärrämme.\nMitä sanoitkaan?\n\nMutta lääkäri ja kaikkitietävät eukot katsoivat hyväksi ymmärtää lapsen\npuhetta, selittäen hänen tahtovan takaisin äitinsä luo, jonkatähden\ntäksi kertaa hyväilyt muka riittävät. Poika riistettiin Juhana-herran\nkäsistä ja vietiin äidin luo. Kárpáthi ei voinut olla hiipimättä\nviereiseen huoneeseen kuuntelemaan, itkeekö lapsi. Kaikilta huoneesta\ntulijoilta hän kyseli, miten poika jaksoi.\n\nKuka voisi selittää hänen iloansa, kun välistä lapsen iloinen huudahdus\nkuului kamarista. Kun hän vielä kerran saa pojan käsiinsä, niin ei hän\nsitä niin hevin enää pois anna!\n\nPuolenpäivän aikaan tuli lääkäri taas hänen luoksensa ja pyysi häntä\ntulemaan toiseen huoneeseen.\n\n-- Miksi niin? Olisin mielelläni täällä! Kuulen ainakin, mitä lapsesta\npuhutaan.\n\n-- Niin, mutta minä en tahdo, että tuolla sisällä kuullaan, mitä me\ntäällä puhumme.\n\nJuhana hämmästyi. Lääkärin jäykkä katse alkoi kammottaa häntä.\nKoneellisesti hän seurasi häntä toiseen huoneeseen.\n\n-- No herra, mitä on teillä sanottavaa, jota eivät muut saa kuulla.\n\n-- Armollinen herra. Tänään on teitä suuri onni kohdannut.\n\n-- Tiedän, tunnen, hyvä herra. Siitä kiitos Jumalan olkoon!\n\n-- Jumala on suurella onnella sydäntänne ilahuttanut, mutta hän on\nmyöskin nähnyt hyväksi koetella teitä.\n\n-- Mitä tällä tarkoitatte? -- huudahti Kárpáthi pelästyen, ja hänen\nkasvonsa kävivät sinisiksi.\n\n-- Niin, armollinen herra, sitäpä juuri pelkäsinkin, kun kutsuin teitä\npois läheisestä huoneesta. Oppikaa tosi kristityn lailla alentamaan\nitsenne Jumalan käden alle.\n\n-- Älkää kiusatko minua, vaan sanokaa, mitä on tapahtunut?\n\n-- Teidän vaimonne on kuoleva.\n\nKárpáthi jäi sanaa sanomatta paikalleen seisomaan.\n\n-- Jos hänelle löytyisi tässä maailmassa jotakin apua, puhui lääkäri,\nniin sanoisin vielä toivoa olevan. Mutta velvollisuuteni on ilmoittaa\nsuoraan, että rouvalla on enää vain tunteja, minuutteja jäljellä. Sen\nvuoksi ottakaa tunteistanne voitto, armollinen herra, ja tulkaa hänen\nluoksensa sanomaan jäähyväiset, sillä hän ei enää ole paljon puhuva.\n\nKárpáthi antoi taluttaa itsensä kuolevan huoneeseen. Maailma musteni\nhänen silmissään; ei nähnyt ketään, ei kuullut mitään, huomasi vain\nvaimonsa makaavan kalpeana, lakastuneena, kuolon merkit kauneilla\nkasvoilla, kuolon kalpeus huulilla, kuolon kiilto ihanissa silmissä.\n\nSanaa sanomatta seisahtui hän vuoteen ääreen. Silmät olivat kyynelistä\nkuivat. Huone oli naisia täynnä. Sieltä täältä kuului pidätettyä\nnyyhkytystä. Hän ei näe eikä kuule mitään. Vain katsoa tuijottaa\nkuolevaan. Vuoteen vieressä istuu kaksi tuttua naista; toinen on\nTeresa, toinen on Flora. Vanha täti rukoilee, kädet ristissä, kasvot\ntyynyä vasten. Floran sylissä on lapsi, joka nukkuu hiljaa.\n\nSairas luo murtuneen katseen mieheensä; ojentaa vapisevan, palavan\nkäden ja tarttuen miehensä käteen vetää hän sen kuumille huulillensa.\n\n... -- Muista minua ... kuiskaa vaimo tuskin kuuluvasti.\n\nJuhana-herra ei kuule, ei huomaa puhetta, vaan pitää molemmin käsin\nvaimonsa kädestä kiinni, ikäänkuin luullen siten voivansa estää häntä\nkuolemasta.\n\nSairaan hengitys käy yhä raskaammaksi, hän kääntelee levottomasti\npäätään. Katkonaisia sanoja vielä kuiskaa; ne näyttävät hänelle\ntuottavan suuria tuskia. Ruumiin taistelu sielun kanssa on sangen\nankara, ennenkuin toisistaan erkanevat! Tiedotonna hän puhuu outoja\nsanoja: \"-- kurjenmiekka ja amarantti ... keltainen vaahtera --\nyksinäinen vaahtera parka; istuttakaa se toiseen paikkaan ... tuletko\nluokseni, kun kuolen? Kun olen kuolleena, saat tulla luokseni...\"\n\nJuhana-herra tuntee vaimonsa käden puristuksesta, että hänellä on näitä\nsanoessaan kauheita tuskia.\n\nTunnin kestäneen kovan kamppauksen perästä tyyntyy sairas; suonet eivät\nenää tykytä niin nopeasti, käsi ei enää ole niin kuuma, hengitys on\nrauhallisempi.\n\nSairas alkaa tointua, hän tuntee jo läsnäolijat. Tyynesti, lempeällä\näänellä puhuttelee hän heitä; kasvoista on tuska kadonnut. \"Mieheni,\nrakas mieheni\", lausuu hän hellästi Juhanaan katseensa kääntäen.\n\nMies tulee iloiseksi, luulee tämän olevan paranemisen merkkejä. Mutta\nlääkäri on alla päin; hän tietää, että tämä on kuoleman enne.\n\nSitten kääntyy sairas Floraan. Ystävätär ymmärtää pyytävän katseen ja\nvie sylissään olevan pienokaisen äidin luo.\n\nFanny suutelee hellästi, rakkaasti nukkuvaa lasta, joka jokaisen\nsuutelon perästä avaa suuret tummansiniset silmänsä ja sulkee ne taas\nnukkuakseen. Äiti antaa lapsen takaisin Floran syliin, ja tarttuen\nhänen käteensä kuiskaa hän hiljaa:\n\n-- \"Ole äitinä lapselleni.\"\n\nFlora ei voi vastata, vaan nyökkää päällään. Sanaakaan ei saa\nsanotuksi; kääntää kasvonsa poispäin, jottei sairas näkisi hänen\nsilmiänsä kyynelissä.\n\nFanny laskee kätensä ristiin rinnalle, kuiskaa yksinkertaisen\nrukouksen, jonka oli lapsuudessaan oppinut:\n\n-- Jumalani! Ole minulle armollinen, köyhälle syntiselle lapsellesi.\nNyt ja iankaikkisesti. Amen.\n\nNäin sanoen sulkee hän hiljaa silmänsä ja nukkuu.\n\n-- Nukkui ... kuiskasi mies hiljaa.\n\n-- Kuoli ... äännähti lääkäri surullisin katsein.\n\nJa vanha Nabob lankeaa polvillensa vuoteen viereen, ja peittäen\nkasvonsa kuolleen tyynyihin itkee hän katkerasti ... katkerasti...\n\nVaimo nukkuu iäisyyden unta. Kasvoilla näkyy toisen maailman heijastus.\nNyt hän voi uneksia onnellisesta rakkaudesta -- aina ylösnousemiseen...\nSiihen asti ei kukaan ole häntä häiritsevä.\n\n\n\n\nXII.\n\nSalaisia tervehtijöitä.\n\n\nEi aikaakaan, niin tuli talvi. Varhain alkoivatkin kylmät, hallaiset,\nlumiset ilmat. Kaikkialla alamaan lakeudella ovat metsät ja maa\nvalkoisen lumivaipan alla. Jo kello neljän aikaan iltapäivällä alkaa\ntaivaanrannalta nousta sakeata usvaa, joka hetki hetkeltä kohoaa\nkorkeammalle, kunnes peittää koko taivaan, ja pimeys on käsissä. Vain\nvalkoinen lumi vähän valaisee seutua.\n\nTummia juovia näkyy suurella lumivaipalla. Ne ovat rekien jälkiä ja\nmenevät toisesta kylästä toiseen. Kárpátfalvan kartano näyttää sangen\nkolkolta keskellä tätä yksitoikkoista, yksiväristä seutua. Ennen loisti\nvalo iltasin kauas sen ikkunoista, ja iloisia metsämiesjoukkoja liikkui\npihalla. Nyt näkyy valoa vain parista kolmesta ikkunasta ja vain\nsavutorvien vaalea savu osoittaa, että siellä vielä on asukkaita.\n\nIllan suussa näemme talonpoikaisreen ilman kulkusia kiitävän\npuolihämärässä pitkin yhtä noista talviteistä, jotka vievät\nKárpátfalvan aavan tasangon poikki. Reen perällä istuu mies,\nyksinkertainen viitta yllä; etuistuimella ajaa lammasnahkaturkkeihin\npuettu talonpoika kahta laihaa hevosta.\n\nPerällä istuja nousee tavan takaa seisomaan ja katselee ympärilleen,\nikäänkuin etsien jotakin. Jo näkyvät Kárpátfalvan puiston metsiköt, ja\nsaavuttuansa eräälle sillalle, jota hevoset kavioillaan tömistelevät,\nhuomaa tulija etsimänsä esineet.\n\n-- Eivätkö nuo tuolla ole kuusia? -- kysäsee hän ajajalta.\n\n-- Ovat, nuori herra. Ne tuntee jo kaukaa, sillä ne ovat vihreinä,\nvaikka kaikki lehtipuut ovat lehtensä varistaneet. Näillä tienoilla ei\nniitä ole muita kuin nuo kaksi. Juhana-herra on ne molemmat istuttanut.\n\n-- Tässä pysähdymme. Menkää te tuonne kapakkaan tien syrjässä, minä\npoikkean hiukan seutua katselemaan. Viivyn korkeintaan tunnin.\n\n-- Eikö olisi paras minun seurata herraa, jos herra aikoo jonnekin\nmennä? Täällä liikkuu susia.\n\n-- Ei ole tarvis, ystäväni. En pelkää.\n\nVieras astui ulos reestä ja ottaen kirvessauvansa käteensä suuntasi hän\nkulkunsa lumitasangon poikki sinnepäin, missä nuo tummat kuuset\nnäkyivät.\n\nMitä on noitten kuusien juurella?\n\nSiellä on Kárpáthin sukuhauta. Ja tulija, joka tällä hetkellä saapuu\npaikalle, on Santeri Boltay.\n\nNuori ammattilainen oli Teresalta saanut kuulla, että Fanny oli\nkuollut. Armollinen rouva oli vaipunut turpeen alle aivan samoin kuin\ntavallisen käsityöläisenkin vaimo, ja hänen hautansa on ehkä vieläkin\nenemmän hylätty kuin tämän.\n\nHeti ilmaisi Santeri vanhuksille aikeensa. Hänen täytyi lähteä kuolleen\nrakastettunsa haudalle, sen, jota hän oli lempinyt kaikesta mielestään\nja jonka jäähtyneeseen sydämeen hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin\nkenellä toisella tahansa maan päällä.\n\nVanhukset eivät koettaneet häntä estää. Antaa hänen mennä viemään sinne\nsurunsa ja unhottamaan ne siellä. Ehkä tulee paremmalle tuulelle, kun\non ensin loppuun itkenyt.\n\nTeresan kertomuksesta tunsi hän kuusiston, jonka Juhana Kárpáthi oli\nistuttanut sukuhaudan ympäri, jotta paikka viheriöitsisi silloinkin,\nkun muualla on kaikki kuollutta ja lumen peitossa.\n\nSanteri jätti reen ja läksi astumaan kentän poikki. Ajaja pistäysi tien\nvieressä olevaan kapakkaan siksi aikaa.\n\nTällä välin näemme kaksi ratsumiestä tulevan erästä toista jalkapolkua\npitkin. Toinen heistä ratsastaa toisen perässä, taluttaen pitkästä\nnuorasta neljää isoa metsästyskoiraa.\n\n-- Näen ketunjälkiä, Martti, lausuu edellä kulkija perässä\nratsastavalle.\n\n-- Helposti ne löydämme nuoresta lumesta, kun vain pidämme vaaria, ja\nehkä saamme otukset kiinnikin, ennenkuin tulemme Kárpátfalvaan.\n\nRatsumies näyttää vahvistavan herransa puheen.\n\n-- Menepäs sinä aivan jälkiä myöten ja anna minulle kaksi koiraa; minä\nkierrän sill'aikaa metsän kautta.\n\nNäin sanoen otti hän haltuunsa kaksi koirista, ja sallien seuraajansa\nmennä edellä poikkesi hän sivulle päin, antaen hevosen hiljaa astella\nlumessa.\n\nMutta seuraajan kadottua näkyvistä, muutti hän äkisti suuntaa ja ohjasi\nhyvää vauhtia suoraan kuusistoa kohden.\n\nPerille saavuttuansa astui hän alas maahan, sitoi hevosen puuhun kiinni\nja koirat satulaan sekä lähti kuusistoon.\n\nKuunvalossa osasi hän astua suoraan päämääräänsä kohden.\n\nIso, valkoisesta marmorista tehty patsas kohosi vihreällä kummulla, sen\npäällä oli kuolon murheinen enkeli, jonka kädessä oli ylösalaisin\nkäännetty tulisoihtu. Mies astui suoraan patsaan luo.\n\nSe oli Rudolf.\n\nSiis tulivat molemmat, ja sallimus johti niin, että täällä toisensa\ntapasivat.\n\nRivakasti astui Rudolf valkoisen muistopatsaan luo, mutta seisahtui\nhämmästyen nähdessään sen juurella mieshaamun kumarassa, puoliksi\nistuvassa, puoliksi polvilleen langenneessa asemassa. Mies samoin\nhämmästyi hänet nähdessään.\n\nEi kumpikaan alussa tuntenut toinen toistansa.\n\n-- Mitä täällä teette? -- kysyi Rudolf, joka ensin tyyntyi ja astui\npolvistuneen luokse.\n\nSanteri tunsi hänet äänestä. Tiesi miehen olevan Rudolfin, mutta ei\nvoinut käsittää, miksi hän tuli tänne tähän aikaan vuorokaudesta?\n\n-- Kreivi Szentirmay, vastasi Santeri sävyisästi; minä olen sama\nammattilainen, jolle te kerran teitte hyvän työn; toistakaa se tällä\nkertaa siten, että enempiä kyselemättä jätätte minut yksin.\n\nRudolf jo tunsi miehen ja kummasteli. Nytpä johtui mieleensä, että tuo\nnainen ennen Kárpáthin vaimoksi tuloansa oli ollut kihloissa erään\nköyhän käsityöläisen kanssa, joka hänen tähtensä oli antanut itsensä\nniin urheasti ja ritarillisella tavalla surmalle alttiiksi.\n\nHän ymmärsi nyt asian laidan.\n\nHän tarttui miehen käteen ja pudisti sitä.\n\n-- Te rakastitte tuota naista? Tulitte häntä itkemään.\n\n-- Aivan niin, herrani. Eikä minun tarvitse sitä hävetä. Kuolleita saa\nrakastaa. Olen tätä naista lempinyt ja lemmin vieläkin, enkä\nmilloinkaan ole toista rakastava.\n\nOn siis ollut hänen kanssaan kihloissa, ajatteli Rudolf. Miten\nonnelliseksi Fanny olisi tullutkaan, jollei hän koskaan olisi joutunut\ntuntemaan muita kuin tämän nuoren miehen; hän eläisi vielä ja olisi\nonnellinen. Kuinka paljon mielen jaloutta ja puhdasta rakkautta hän\nolisikaan löytänyt tämän miehen povesta, jollei olisi niin itseänsä\nhänestä irroittanut, että mies vasta haudalla voi käydä häntä\ntervehtimässä.\n\nEikä ammattilainen kysynyt ylimykseltä: \"entä mitä te teette täällä\ntämmöiseen aikaan; ketä te etsitte kuolleitten seasta?\" Toisaalla\nliikkuivat Santerin ajatukset. Muisteli entistä iloista tyttöstä, joka\nistui hänen vieressään jasmiinimajassa ja lapsellisella ilolla kertoi,\nmiten hyvä emäntä hänestä vielä tulee!...\n\nRudolfin tuli miestä surku.\n\n-- Jääkää tänne, minä lähden. Odotan teitä kalmiston reunalla, jos ehkä\napuani tarvitsette.\n\n-- Kiitoksia, minä lähden myöskin. Olen toimittanut asiani, jonka\ntähden tänne tulin. En olisi voinut elääkään, minut olisi surmannut tai\ntehnyt mielipuoleksi ajatus, että hän on kuollut enkä minä voi häntä\nlähellekään päästä. Minun täytyi tulla koettamaan, tappaako tuo tunne\nihmistä? Nyt tiedän, ettei se tapa, ja aion koettaa, miten täst'edes\nkäy eläminen.\n\nPatsaassa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla vainajan nimi,\nkuunvalossa kiilsivät kirjaimet.\n\n\"Fanny Kárpáthi, synt. Mayer.\"\n\nAmmattilainen otti lakin päästänsä ja suuteli hartaasti,\nkunnioituksella, kuten on tapana kuolleen huulia koskettaa,\n\"Fanny\"-nimen kutakin kirjainta.\n\n-- Teidän nähtenne en häpeä heikkouttani, virkkoi hän sitten\nRudolfille; olettehan jalomielinen mies, ettekä tee minusta pilkkaa.\n\nRudolf ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Herra tiesi, miksi hän ei\nolisi suonut miehen tällä hetkellä katsovan häntä silmiin.\n\n-- Saamme siis lähteä.\n\n-- Missä aiotte olla yötä? Tulkaa kanssani Szentirmaan.\n\n-- Kiitoksia, kreivi. Olette liian hyvä minulle. Mutta lähden suoraan\nkotia. Kuunvalossa näkee tien sangen hyvin. Pitää rientää, etteivät\ntyöt jäisi tekemättä.\n\nEi häntä voinut väkisin vaatia; miehen suru ei salli lohduttelemista.\n\nRudolf seurasi häntä ratsain aina kapakkaan saakka, missä reki oli\nvalmiina lähtöön; hän ei voinut olla lämpimästi Santerin kättä\npudistamatta ja häntä jäähyväisiksi syleilemättä.\n\nSanteri ei tietänyt, miksi tuo korkea herra oli hänelle niin\nystävällinen.\n\nEnnen pitkää katosi reki näkyvistä yön pimeyteen, samaa tietä, jota oli\ntullutkin. Hiljaa kulki Rudolf korskuvan ratsunsa selässä kentän\npoikki... Palasi taas kuusistoon. -- Astui valkoisen hautapatsaan luo.\nSiihen seisahtui, ajatteli paljon kärsinyttä naista, joka ehkä vieläkin\nhäntä muistelee. Rudolf oli vieläkin näkevinänsä hänen kasvonsa, kun\nhän katsoi poisheitettyä amaranttia, kun hän istui pelästyneen hevosen\nselässä, kun hän rakkaudesta epätoivoisena heittäytyi hänen syliinsä\nsuloisen tuskan ja tuskallisen sulon valtaamana itkeäkseen suruansa,\njota hän oli vuosikausia salaa kantanut. Kun Rudolf näitä ajatteli,\ntulivat kyyneleet silmiin.\n\nÄsken poistuneen miehen polvien jäljet näkyivät vielä lumessa, joka\npeitti patsaan pohjakiven. Rudolf vaipui mietteisiin. Ansaitsihan sen\nnainen, joka oli kärsinyt -- rakastanut -- ja kuollut. Hänkin lankesi\npatsaan juurelle polvillensa.\n\nHän luki nimen... Tenhovoimalla vetivät huomiota puoleensa nuo viisi\nkirjainta: \"Fanny\".\n\nPitkän aikaa taisteli hän itsensä kanssa. Ajatteli ... ajatteli...\n\nVihdoin suuteli hän järjestään noita viittä kirjainta ... samoin kuin\ntuo toinen mieskin...\n\nSitten nousi hän hevosen selkään. Eksynyt ratsumies, joka ei ollut\nlöytänyt isäntäänsä, puhalteli jo levottomasti metsästystorveen puiston\nreunassa. Hänet Rudolf pian löysi, ja puolen tunnin päästä olivat he\nJuhana Kárpáthin pihalla. Tämä oli näet kutsunut heitä tulemaan\nluoksensa vielä samana yönä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nTestamentti.\n\n\nRudolfia odotettiin jo kartanossa. Kun hän hyppäsi alas hevosen\nselästä, vei eteisessä odotteleva Paavo hänet heti Kárpáthin puheille.\n\nKaikki palkolliset olivat saaneet mustan puvun yllensä, kun emäntä\nvainaja haudattiin, ja peilit ja vaakunat huoneissa olivat vielä\nmustalla verholla peitettyinä, kuten hautajaispäivänäkin.\n\nJuhana odotti Rudolfia omassa kamarissansa. Nähdessään hänen astuvan\nsisään nousi Kárpáthi sijaltaan riensi häntä vastaan ja pudisti\nhellästi tulijan kättä.\n\n-- Kiitos Rudolf, kiitos tulemastasi! Suo anteeksi kun käsken sinut\nnäin kiireesti ja tämmöiseen aikaan. Tervetultua. Kiitoksia\ntulemastasi. -- Minulla on erityisiä aavistuksia. Kolme päivää olen\ntuntenut jäsenissäni tavattoman suloista tunnetta, joka minut yöllä\nunestakin herättää, enkä saa lepoa erinomaisen ilon vuoksi, tai miksi\nsitä sanoisin. Tunnen kuolinhetkeni lähestyvän. Pyydän älä väitä\nvastaan. En pelkää kuolemaa; halajan eritä täältä. Välistä kuuluu\näkillistä suhinaa korvissani ikäänkuin joku lentäisi ohitse. Tiedän\nmitä se on. Kahdesti ennen olen samaa tuntenut ja kummallakin kertaa\nsain jäsenhalvauksen; tämä on oleva viimeinen kerta. Illalla ajattelin\neroni hetkeä; en sitä ollenkaan pelkää. Olen sinut noutanut sentähden,\nettä nyt terveessä järjessä aion tehdä testamenttini ja pyydän sinua\nsitä toimeenpanemaan. Lupaatko?\n\nRudolf nyökkäsi myöntävästi päätänsä.\n\n-- Tule siis kanssani kirjastoon. Todistajat ovat siellä jo\nodottamassa. Kutsuin ne, jotka ensin käsiini sain, mutta rehellisiä\nihmisiä kaikki.\n\nKolmen neljän huoneen läpi mentäessä seisahtui Juhana useat kerrat,\npuhuen: \"katsos Rudolf, tässä huoneessa kuulin hänen viimeisen kerran\nnauravan -- tuolle tuolille unhotti hän huivinsa, se on siinä vieläkin,\ntuolla pöydällä on käsineet, joita hän viimeiseksi käytti, tässä hän\nistui, -- tässä piirusteli, tuolla on hänen pianonsa vieläkin auki,\nnuotit avoinna telineellä.\"\n\nNyt tulivat he huoneeseen, jota kynttilät valaisivat; Rudolf vavahti\nkauhusta.\n\n-- Olemme väärällä tiellä, setä! Olette eksynyt omassa asunnossanne.\nTämä on vaimonne makuuhuone.\n\n-- Tiedän, mutta en voi mennä ohitse sisään poikkeamatta. Tänään näen\nsen kuitenkin viimeisen kerran, sillä huomenna annan muurata sen\numpeen. Näettehän, kaikki on jätetty aivan sillensä, kuin hän jätti.\nHän ei kuollut tässä huoneessa, älä sentähden pelkää. (Rudolfilla oli\naivan toisia syitä tuntea kauhua tällä paikalla.) Kaikki on\nentisellään: lamppu, jonka ääressä hänen oli tapana kirjoitella;\npöydällä keskentekoinen kirje, jota ei kukaan ole lukenut. Satoja\nkertoja olen sen jälkeen ollut täällä, mutta en ole siitä lukenut\nkirjaintakaan. Pyhä esine on se minusta. Vuoteen vieressä on vielä\nkaksi pikku tohvelia, jommoisia tehdään pieniä lapsia varten. Pöydällä\non avoinna rukouskirja, jonka lehtien välistä näkyy kurjenmiekan kukka\nja amarantti sekä vaahteranlehti, Hän piti paljon kukista.\n\n-- Mennään pois, mennään, joudutti Rudolf. Sydäntäni särkee noista\nsanoista.\n\n-- Mutta minulle tekee se hyvää. Päiväkausia olen istuskellut näillä\npaikoilla ja mieleeni muistuttanut hänen puheitansa; olen nähnyt hänet\nkaikkialla, hereillä ollen, nukkuen, hymyillen, surullisena, -- olen\nnähnyt hänen kumartuvan koruompeluksen yli, laskevan päänsä levolle;\nolen nähnyt hänen nukkuvan, kuolevan...\n\n-- Mennään, mennään!\n\n-- Mennään vaan, Rudolf. En palaa enää tänne. Huomenna on sileä seinä\noven sijassa ja ikkunoissa rautaluukut. Tiedän, ettei minun sovi häntä\nenää täältä etsiä. Toisaalta, muualta olen häntä etsivä, toisissa\nasunnoissa me vielä yhdessä elämme. Mennään, mennään!\n\nKyynelittä, hymyillen, ikäänkuin häihinsä itseään valmistellen, astui\nhän huoneesta, ovelta vielä luoden taaksensa katseen ja sormillaan\nsuukon pimeyteen heittäen, ikäänkuin viimeisen kerran sanoen rakkaalle\nomaiselle jäähyväiset.\n\n-- Mennään, mennään!\n\nIsossa arkistosalissa odottivat jo todistajat.\n\nHeitä oli neljä: notarius, nuori, lihavannäköinen mies, joka nojasi\nlämmintä kakluunia vasten: taloudenhoitaja Pietari Varga, joka oli\npyytänyt saada kuten muutkin palkolliset käydä mustissa. Ukko on tullut\nsangen harvapuheiseksi, ja kun hän suunsa avaa, päättyy puhe aina\nsiihen, että kaikki kauniit ja hyvät ihmiset varhain kuolevat, -- vain\nme vanhat syntipukit elämme kauan.\n\nKolmas todistaja on pappi. Neljäs Mikko Kiss. Tämä kunnon mies jätti\nloistavat salongit, joissa hän oli ylistettynä sankarina, ja tuli\nilahuttamaan vanhan ystävänsä suurimman surun päiviä. Tuskin olisi hän\nkenellekään voinut enemmän hyvää tehdä.\n\nViskaalikin on läsnä, teroittaa kyniä kullekin ja pistelee niitä\npuolisulkaan saakka tolppoihin, joita on pantu ympyriäiselle pöydälle\njokaisen eteen muistutuksien tekemistä varten.\n\nSe seikka, ettei yhtään Nabobin korkeista armollisista tuttavista ole\nläsnä, antaa aavistaa hänen kiirehtineen tekemään testamenttinsa.\n\nJuhanan ja Rudolfin astuessa sisään tervehtivät huoneessa olijat\nvakaasti ja juhlallisesti heitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on\ntapana, kun ihminen aikoo määrätä kuolemansa jälkeen jääneistä.\n\nJuhana-herra viittasi kutakin istumaan, Rudolfia oikealle, Mikkoa\nvasemmalle puolellensa, vastapäätä istui viskaali, jotta tämä paremmin\nymmärtäisi puheen.\n\nPöydän äärimmäiseen päähän istui Varga herra, työntäen kaikki kynttilät\nluotansa -- tiesi minkätähden?\n\n-- Hyvät ystävät, lähimmäiset! -- alkoi Nabob, kaikkien vaietessa;\nJumala on laskenut maallisen elämäni päivät ja on vaihtava ne\nparempiin. Olkaa sentähden todistajina, että tällä hetkellä puhun\nterveellä järjellä ja täydellä ymmärryksellä. Maallisesta hyvästä,\njonka taivaan Jumala on uskonut haltuuni, on toista miljoonaa puhdasta\nrahaa itse ansaitsemaani. Suokoon Jumala, että niillä vast'edes olisi\nsuurempi siunaus kuin niillä on ollut minun käsissäni. Alan\ntestamenttimääräykset rakkaimmastani maailmassa, hänestä joka jo\nhaudassa lepää. Tuo hauta olkoon toimenpiteitteni alkuna ja loppuna,\nsamoin kuin se on tullut ensimmäiseksi mieleeni aamulla herätessäni ja\nviimeiseksi illalla nukkuessani. Ensin määrään viisikymmentä tuhatta\nfloriinia pantavaksi talteen, ja niiden korot saakoon kartanon\npuutarhuri, jonka velvollisuutena on keväästä aikaisin myöhään syksyyn\nsaakka istuttaa kurjenmiekkoja ja amarantteja vaimovainajani haudalle,\nsillä niitä hän eritoten rakasti. Kymmenentuhannen floriinin korot\nsaakoot Madarasin kartanon puutarhurit, joitten pitää polvesta polveen\nhoitaman huvihuoneen lähellä olevaa vaahterapuuta, sitä, jonka alla on\nvalkoinen penkki... Se oli hänen mielipaikkansa, lisäsi Juhana puoliksi\nitsekseen -- siellä hän istui monta iltapäivää... Ja istuttakoon\npuutarhuri toisen vaahteran sen viereen, ettei se seisoisi niin\nyksinäisenä. Jos puu joskus kuolee, tai joku kelvoton jälkeläinen antaa\nhakata sen poikki niin langetkoon koko summa vaivaisille.\n\nJäykkänä ilmettänsä muuttamatta istui Rudolf puhujan vieressä. Ei\nkukaan huomaa hänen tunteitansa näitä sanoja kuullessaan.\n\n\"Aika hupsu oli ukko viimeisinä päivinänsäkin, sanovat joskus\njälkeläiset, jotka lukevat tätä testamenttia; on määrännyt rahoja\nmetsän puillekin.\"\n\n-- Vielä, -- jatkoi Juhana, -- säädän viisikymmentä tuhatta floriinia\nsitä varten, että niitten koroilla naitettaisiin köyhiä, siveitä\ntyttöjä. Joka vuosi sinä päivänä, jolloin astuin vaimovainajani kanssa\nvihille, kokoontukoot seudun neidot kirkkoon rukoilemaan Jumalaa\nkuolleittenkin edestä; silloin antakoon pappi kolmelle neidolle, jotka\nhän pitää ansiollisimpina, seurakunnan nähden morsiuskruunun ja\nrahasumman. Sitten menkööt haudalle viemään kukkasia ja rukoilkoot,\nettä Jumala tekisi heidät onnellisemmiksi tulevassa elämässä, kuin\nhaudassa lepäävä vainaja on ollut tässä maailmassa. Se on minun\ntahtoni.\n\nHän seisahtui odottaen, kunnes notarius oli saanut sanat kirjaan. Sillä\naikaa vallitsi tuskallinen äänettömyys salissa; vain paperilla kiitävän\nkynän rapinaa kuului.\n\nNotariuksen katsahtaessa ylös paperista, merkiksi, että oli kaikki\nkirjoittanut, huoahti Juhana ja loi katseensa maahan.\n\n-- Kun Jumala näkee hyväksi kutsua minut tästä katoavaisesta elämästä,\njatkoi hän tyynesti ja vakaalla äänellä, (joka sana kaikui salissa\naivan kuin olisi sali ollut tyhjänä) -- kun kuolen, niin tahdon, että\nminut vaatetetaan samaan pukuun, joka oli vihkiäisissä ylläni;\nuskollinen palvelijani, vanha Paavo sen kyllä tuntee. Ruumisarkkuni on\njo valmiina makuuhuoneessa; olen useat kerrat mennyt siihen maata\nmiettien, miten hyvin ovat asiat silloin, kun ei siitä enää tarvitse\nnousta. Se on ihan valmis; olen, näet, siitä tarkkaa huolta pitänyt,\nihan samanlainen kuin \"hänenkin\". Nimikin on jo valmis hopeisessa\nkilvessä, vain kuolinpäivä puuttuu. Tahdon ruumiini julki nähtäväksi\nsamassa salissa kuin hänenkin oli. Sama pappi siunatkoon minun hautani\nkuin hänenkin.\n\n-- Herra, herra, puuttui pappi puheeseen. Kuka on elämän ja kuoleman\nkirjasta lukenut, kumpi ensin on täältä lähtevä?\n\nJuhana-herra viittasi häntä olemaan rauhassa; hän tiesi asian paremmin.\n\n-- Suruverhoja ei saa ottaa pois huoneista, vaan olkoon kaikki samoin\nkuin oli hänen hautajaisissaan. Samat laulajat tulkoot Debreczenistä ja\nveisatkoot minun haudallani samoja virsiä kuin hänenkin. Minusta oli se\nveisu sangen ihanaa.\n\n-- Hyvä herra, puhui pappi, ne nuorukaiset saattavat silloin jo olla\naikamiehiä.\n\nJuhana pudisti päätänsä ja jatkoi:\n\n-- Ja kun sitten hautakammioni avataan, niin otettakoon väliseinä pois,\njottei olisi mitään hänen arkkunsa ja minun arkkuni välillä, jotta\nvoisin laskeutua levolle sillä autuaalla ajatuksella, että saan levätä\nhänen rinnallaan aina riemulliseen ylösnousemiseen saakka, jonka Jumala\nkaikille uskovillensa suokoon! Amen.\n\nJa nuo vanhat miehet ympärillä itkivät kaikki. Ei yksikään hävennyt\ntoinen toistansa. Kylmäkiskoinen notariuskin puraisi kynän rikki eikä\noikein nähnyt kirjoittamisiaan... Vain Juhana-herra ei ollut\nsuruissaan.\n\nHän puhui aivan kuin häitänsä valmistava ylkä.\n\n-- Kun hauta on suljettu, on muistokiveni, joka myöskin on museossa\nvalmiina, asetettava hänen patsaansa rinnalle. Vain kuolinpäivä\nsiitäkin puuttuu. Mitään älköön siihen lisättäkö. Nimeni siinä on, ei\nmuuta. Alla ovat seuraavat sanat: \"Eli vuoden, loput nukkui.\"\n\n-- Tämän verran meistä kuolleista, katoavaisista, jatkoi Kárpáthi. Yksi\naarre on minulla maan povessa, ja sen kanssa pian pääsen yhteen. Toinen\naarteeni, riemuni, toivoni jää tänne, -- minun poikani.\n\nNäistä sanoista ilmestyi ensimmäinen kyynel Kárpáthin silmään. Hän\npyyhkäsi sen pois; se oli ilon kyynel.\n\n-- Hän älköön missään suhteessa olko minun kaltaiseni; -- olkoon\nparempi, järkevämpi isäänsä. Kirjoittakaa, notarius, näillä sanoilla!\nMiksi rupeaisin asioita salaamaan? Seison Jumalan kasvojen edessä.\nTahdon, että poikani on oleva minua parempi. Ehkä hänen tähtensä\nantavat anteeksi Jumala, isänmaani, esi-isäni, mitä olen rikkonut. Hän\nosoittakoon elämällänsä, millaisia meidän olisi pitänyt olla. Rikkaus\nälköön hänen sydäntänsä turmelko, jottei hänen vanhoilla päivillään\ntarvitsisi katua nuoruuttansa. Kunpa minustakin olisi sen verran huolta\npidetty! Kunpa isäni olisi pannut alttiiksi puolet omaisuudestaan\nhankkiaksensa minulle johtajan, miehen joka olisi opettanut minua\nkäyttämään oikein toista puolta omaisuudestani! Tahdon, että poikani\ntulisi onnelliseksi. Mikä on onnellisuus? Rahako? Tavarako? Valta?\nMinulla on näitä kaikkia, mutta en kuitenkaan ole onnellinen. Hänen\nsielunsa rikastukoon! Olkoon järkevä, rehellinen, vakaa, hyvä\nkansalainen; aateluutensa älköön olko vain vaakunaan vaan myöskin\nsydämeen piirrettynä!\n\nNäitä sanoja lausuessaan olivat vanhuksen kasvot niin ylevät, niin\nkunnianarvoiset, että katsojille tuli väkisinkin mieleen nuo aikoja\nsitten kuolleet sankarit, jotka laskettuansa kädestä sotatapparan ja\njousen, jakoivat nuorisolle nousevalle neuvoja, miten isänmaa on\nvuosisatoja onnellisena pysyvä.\n\n-- Tiedän hyvin, jatkoi Kárpáthi, jos lähin sukulainen tulisi ainoan\npoikani holhoojaksi tai jos eksytetyt tuomarit määräisivät hänelle\nitsekkään, imartelevan holhuumiehen, niin he turmelisivat hänet,\nkasvattaisivat hänestä kevytmielisen, lyhytjärkisen miehen, jättäisivät\nehdoin tahdoin hänen sielunsa keskenkasvuiseksi, sillä hyödyttäväthän\nrikkaitten synnit itsekkäitä enemmän kuin heidän avunsa. Kauhu valtaa\nmieleni, kun ajattelen, että poikani olisi niin turmeltuneen miehen\nhoidossa, kuin on veljenipoika Béla! -- Älkää jättäkö yhtään näistä\nsanoista kirjoittamatta, herra notarius. Jumalan tuomioistuimen edessä\nsyytän hänen olevan huonon ihmisen, huonon sukulaisen, huonon\nkansalaisen; vain hänen hupsuutensa on hänelle pienenä puolustussyynä.\nTahdon tulla vakuutetuksi, ettei hän saa turmella lapseni sydäntä.\nTahdon antaa poikani sellaisten haltuun, jotka hyvistä taipumuksista\nkasvattavat hyviä avuja, jotka häntä johdattavat rehellisyyden ja\nisänmaallisen maineen uralle, jotka hoitavat ja suojelevat häntä\nsilloin, kun en minä enää voi kättäni ojentaa häntä puolustaakseni.\nTahdon antaa hänet miehen haltuun, joka on oleva hänelle parempi isä\nkuin minä milloinkaan olisin voinut olla; jollei hän olekaan lasta\nrakastava enemmän kuin minä, niin on hän ainakin rakastava\njärkevämmin... Mies, jonka määrään poikani lailliseksi holhoojaksi, on\nkreivi Rudolf Szentirmay.\n\nVanhus ojensi näitä sanoessaan vieressänsä istuvalle Rudolfille\nystävällisesti kättä; tämä nousi, lankesi hänen kaulaansa ja syleili\nhäntä. Pitkän aikaa syleilivät he toinen toisiansa; ei kukaan sanaa\nvaihtanut.\n\nSitten istui Rudolf taas sijalleen ja vastasi liikutuksesta väräjävällä\näänellä, että hän rupeaa holhoojaksi.\n\n-- \"Hänkin\" niin toivoi, puhui Nabob. Kuolinhetkellään sanoi hän,\nlaskien pojan vaimosi syliin: \"ole äitinä lapselleni\". Sitä en ole\nunhottanut. Ja nyt minä sanon sinulle: ole isänä lapselleni! Onnellinen\nlapsi! Hyvän isän, hyvän äidin annamme hänelle perinnöksi!\n\nKunnon vanhus ei pitkään aikaan saanut puhetta sujumaan tämän osan\ntestamenttia lausuttuansa; niin valtasivat hänet hellät tunteet.\nTuokion kuluttua vasta hän tointui ja jatkoi:\n\n-- Muistakaamme vielä häntä, joka on minulle tuottanut elämäni\nsynkimmät hetket, veljenpoikaa, joka on Bélaksi ristitty, mutta itse\nnimittää itseään Abellinoksi. En rupea luettelemaan niitä rikoksia,\njoita hän on tehnyt Jumalaa, isänmaata ja minua vastaan. Antakoon\nhänelle anteeksi Jumala ja isänmaa, minä annan anteeksi. Mutta\nvalehtelisin Jumalan edessä, jos tällä hetkellä sanoisin hänestä\npitäväni. En hänestä vähintäkään välitä, aivan kuin en olisi häntä\nkoskaan nähnytkään. Jumalan rangaistuksena pidän, ettei hän saanut\nperiä omaisuuttani, sitten kuin oli hurjuudellaan tuhlannut omansa\nulkomailla. Paha sai pahan palkan. Hän toivoi saavansa minut periä,\nmutta Jumala otti aseen hänen kädestään, jottei hän olisi sillä\nloukannut itseänsä. Jollei hän olisi nimipäivänäni lähettänyt\nruumisarkkua, jollei olisi juonillaan koettanut turmella viatonta\nnaista, niin en koskaan olisi joutunut naimaan tuota neitosta, jolle\nJumala suokoon rauhan haudassa ja taivaassa autuuden; eikä minulla\nolisi ollut lasta, vaan olisi hän ollut perilliseni. Näin oli Jumalan\ntahto, että veljenpoikani joutui häviöön. Nyt hän on keppikerjäläinen.\nHänellä on näet enemmän velkoja kuin hiuskarvoja päässä. Mitä hänestä\ntulee? Ei hän osaa työtä tehdä, eikä kykene mihinkään, kun ei ole\nmitään oppinut; kelvoton on sekä ruumis että sielu. Hän ei surmaa\nitseänsä, sillä hekumallisista ei ole itsemurhaajiksi. Älköön hänestä\nsiksi olkokaan; sitä en soisi! Eläköön, jotta jäisi aikaa kääntyä\nJumalan puoleen. En soisi hänen kerjäävän enkä nälkää näkevän, toisten\novella apua pyytävän. Mutta määrään, että joka päivä Pestissä asuva\noikeudenvalvojani maksaa hänelle yhden tukaatin. Luulen sen olevan\ntarpeeksi, suojelemaan hänet kurjuudelta. Mutta tätä tukaattia täytyy\nhänen itse tulla joka päivä noutamaan; älköön sitä muitten kautta\nannettako, ei saa sitä kukaan ottaa velasta eikä edeltäkäsin yhtään\ntukaattia maksaa. Mutta kunakin Johannes kastajan kaulanleikkauspäivänä\nsaakoon hän yhdellä kertaa sata tukaattia. Tahdon, että hän jo\nedeltäpäin iloitsisi tästä päivästä ja muistaisi sitä vuodesta toiseen.\n\nTäten ovat maalliset asiani päätetyt. Muita sukulaisia ei ole\nmainittavia.\n\nYstäväni ovat pian luetut; tunnen vain kolme, joita voin todellisiksi\nystävikseni sanoa. Ensimmäinen on Rudolf. Hänen haltuunsa olen jättänyt\nlapseni. Toinen on Mikko Kiss, hänkin on ystäväni, joka aina on minua\nrakastanut; onnettomuuden kohdatessa pysyi hän aina rinnallani. Hän saa\nperiä mielihevoseni ja -koirani. En tietääkseni voi niille antaa\nparempaa isäntää, enkä hänelle rakkaampaa muistoa. Kolmas ystäväni on\ntaloudenhoitaja Pietari Varga...\n\n-- Oi, herra ... änkkäsi ukko Varga, mutta kieli ei tahtonut oikein\nliikkua.\n\n... Hänen haltuunsa annan vanhan palvelijani Paavon ja vanhan narrini\nVidran sekä Lapajin maatilan, jonka itse olen ostanut, hänen siellä\nonnellisesti kahden palvelijani kanssa elääksensä.\n\n... Kaikki alustalaiseni, jotka tätä nykyä hoitavat tiluksiani, jääkööt\npaikoillensa samasta vuokrasta kuin tähänkin asti. Ja joskin köyhtyvät\ntai tulevat vanhuuttansa heikoiksi, niin älköön heitä pois\nkarkoitettako.\n\n... Sen irtonaisen omaisuuteni, joka vielä jää jäljelle, käyttäköön\ntämän testamentin toimeenpanija kreivi Rudolf Szentirmay parhaan\ntaitonsa mukaan isänmaallisiin tarkoituksiin, jotka ovat omiansa\nkoroittamaan kansallisuuttamme. Rukoilen Jumalaa, että maa, jonka\npovessa esi-isäni lepäävät ja minäkin ennen pitkää olen lepäävä, olisi\nikuisesti onnellinen ja kukoistaisi; että kansa, jonka jäseneksi Jumala\non suonut minun syntyä, jälkeentulevan paremman ja viisaamman\nsukupolven kautta saisi arvokkaan aseman sivistyneitten kansakuntien\njoukossa ja että sitä vieraatkin oppisivat arvossa pitämään. Minä\nsynkempinä päivinä syntynyt olen hyödytön näinä uusina onnellisempina,\njalompina, viisaampina aikoina. Sen verran vain voin hyvää tehdä, että\nannan sijaa itseäni paremmille.\n\n... Ja nyt sulkien itseni Jumalan haltuun odotan vain autuasta rauhaan\npääsyä, käyn Jumalaan turvaten eroni hetkeä kohti.\n\nNämä viimeisetkin sanat kirjoitettiin paperille. Notarius luki julki\ntestamentin, Juhana Kárpáthi ja läsnäolevat todistajat allekirjoittivat\nsen ja painoivat sinettinsä nimen alle. Samana yönä tehtiin vielä\ntoinen yhtäpitävä kappale testamenttia, jonka Rudolf, ollen piirikunnan\npäällikkö, otti haltuunsa.\n\nTämän valmistuttua käski Kárpáthi papin kutsua kirkonpalvelijan sisään.\n\nTämä tuli ja asetti pienelle ympyriäiselle pöydälle viinillä\ntäytetyn kultapikarin sekä kultaisen lautasen, jossa oli hienoja\nleipäviipaleita. Se oli Herran pyhä ehtoollinen, jota kuoleman kanssa\ntaisteleville viimeiseksi annetaan.\n\nPappi astui pöydän ääreen, missä leipä ja viini olivat. Kristityn\nnöyryydellä astui Kárpáthi pyhälle ehtoolliselle; toiset seisoivat\nhiljaa ympärillä.\n\nPappi tarjosi murretun leivän sanoen:\n\n-- Vapahtaja Jesus sinut ruumiinsa haavoihin sulkekoon.\n\nJa pikarin ojensi hän sanoen:\n\n-- Vapahtajan Jesuksen veri puhdistakoon sinut synneistäsi.\n\nHartaasti rukoili Juhana tämän yksinkertaisen jumalanpalveluksen\njälkeen. Sitten sanoi hän hurskaasti ja levollisesti papille:\n\n-- Ennen pitkää olen omin silmin näkevä autuaamman kotimaan. Kun saatte\nkuulla minun sairastuneen, niin älkää pitäkö rukouksia kirkossa\nterveyteni puolesta, se olisi turhaa, vaan rukoilkaa paremman elämän\nhyväksi. Ja nyt menkäämme poikani luo!\n\nPoikani! -- tämä sanottiin ilon tunteilla, hellyydellä.\n\nKaikki läsnäolijat seurasivat häntä lapsen kehdon luo. Vakavasti\nkatseli lapsi näitä vaikenevia miehiä, ikäänkuin hänkin jo olisi\nkuulunut heidän joukkoonsa. Juhana otti hänet kehdosta käsivarrelleen.\nPoika katseli isää suurilla, viisailla silmillään ja koetti asettaa\npikkuista suutansa isän suutelojen mukaan.\n\nSitten kulki lapsi miehestä mieheen; kaikkia katseli hän vakavasti,\nikäänkuin hyvin tietäen heidän olevan sangen kunnianarvoisia\nhenkilöitä; ja kun Rudolf vuorostaan otti hänet syliinsä, alkoi hän\nnauraa, potkia ja iloisesti äännähdellä, kuten on lasten tapana, kun\novat hyvällä tuulella. Rudolf suuteli poikaa otsalle.\n\n-- Hän on iloissaan kun saa sinut isäksensä...\n\nHetken kuluttua istui seurue illallisella.\n\nToisten kummastukseksi ei Juhana-herra syönyt mitään eikä juonut.\n\nSanoi vain, ettei tahdo pyhän aterian jälkeen nauttia tavallista\nruokaa; ei luvannut syödä ennenkuin huomenna.\n\nVanha palvelija, joka tarjoili pöydässä, kuiskasi Rudolfin korvaan,\nettei isäntä eilisestä illasta asti ollut mitään ruokaa maistanut.\n\n\n\n\nXIV.\n\nJäähyväisiä.\n\n\nHyvään aikaan menivät kaikki kartanossa levolle, Rudolf yksin valvoi\nkauemmin. Uunissa paloi kodikas valkea. Yli puolen yön istui hän siinä\nvalkean ääressä ajatellen menneitä ja tulevaisia. Olisi rikos kertoa\nnäitä ajatuksia. On näet salaisuuksia, joitten on paras pysyä sydämen\npohjalla kätkettyinä.\n\nHeti puoliyön jälkeen kuului kovia, kiireisiä askeleita kartanossa,\npalkolliset riensivät rappusia ylös, alas. Rudolf oli vielä täydessä\nasussa ja astui ulos eteiseen. Vanha Paavo tuli vastaan.\n\n-- Mitä kuuluu? -- kysäsi hän.\n\nVanha palvelija koetti puhua, mutta huulet olivat aivan kuin lukossa,\nhartiat suonenvedontapaisesti värisivät, ikäänkuin olisi itkun kanssa\ntaistellut. Vihdoin tunkeusivat esiin suusta sanat ja kyyneleet\nsilmistä.\n\n-- Kuollut...\n\n-- Mahdotonta -- huudahti Rudolf ja riensi Juhanan makuuhuoneeseen.\n\nSiellä lepäsi Nabob, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla, edessään\nvaimonsa muotokuva. Kunnianarvoiset olivat kuolleen kasvot, niistä oli\npuhdistettu maallisten himojen merkit, vain alkuperäinen luonne\nkuvastui piirteissä.\n\nNiin hiljaisesti hän kuoli, ettei uskollinen palvelijakaan sitä\nhavainnut, vaikka makasi samassa huoneessa. Pitkällistä hiljaisuutta\noudoksuen oli hän ruvennut pukemaan yllensä ja vasta silloin huomasi\nhän herransa kuolleeksi.\n\nHyvinpä Juhana viimeiset hetkensä tiesi laskea. Tuo sanomaton hilpeys\nja selittämätön ilo olivat kuolon enteitä.\n\nRudolf lähetti heti noutamaan lääkäriä, vaikka vainajan kasvoistakin\nnäkyi, ettei täällä enää tohtoria tarvittu. Kun tämä saapui, oli jo\nhenki lähtenyt; ruumisarkku nyt oli tarpeen.\n\nKaikki oli ennakolta kuolemaa varten valmistettu: arkku, kääriliinat,\nvaakunat, soihdut. Vainaja ei enää pelännyt ruumisarkkua, kuten tuona\nnimipäivänänsä.\n\nKaikki tehtiin hänen viimeisen tahtonsa mukaan.\n\nHänen ruumiinsa asetettiin julki samaan huoneeseen, missä hänen\nvaimonsakin ruumis oli ollut.\n\nVainaja puettiin vihkivaatteisiin, ja pantiin arkkuun.\n\nSamat laulajat kutsuttiin, jotka olivat vaimon ruumiin ääressä\nveisanneet niin kauniita, liikuttavia hautausvirsiä. Samat virret\nnytkin veisattiin.\n\nTieto hänen kuolemastansa levisi kulovalkean lailla yli koko seudun;\nsamoin kuin kertomanamme nimipäivänä, kokoontui nytkin Kárpátfalvan\nkartanoon kaikenlaista väkeä. Mutta tällä kertaa näkyi suru jokaisen\nkasvoista. Ei kukaan vanhoista tuttavista jäänyt tulematta, vaan kaikki\nriensivät häntä vielä viimeisen kerran katsomaan. Sanoivat, ettei ollut\nvainajaa helppo enää tunteakaan, niin oli hänen muotonsa kuoleman\nkautta muuttunut. Oikeastaan olikin se muuttunut jo hänen eläessään.\n\nÄäretön kansan paljous seurasi ruumista hautaan. Maan etevimmät miehet\npitivät tulisoihtuja, arvokkaimmat naiset seurasivat saatossa.\n\nTavan mukaan piti pääperillisen, pojan, seurata isänsä ruumista. Mutta\npoika oli vasta puolen vuoden vanha, häntä täytyi kantaa sylissä. Rouva\nSzentirmay kantoi häntä. Ja kaikki, jotka sen näkivät, sanoivat hänen\nvaalivan lasta aivan kuin olisi hän ollut lapsen äiti.\n\nOnnellinen lapsi!\n\nEi vielä tunne surua kovimmasta kohtalosta, isän ja äidin\nkadottamisesta, ja samassa saa uuden isän, uuden äidin.\n\nNabobin haudan siunasi sama pappi, jonka sanat vaimon ruumisarkun\nääressä olivat niin lohduttavilta kaikuneet. Useat olivat vesissä\nsilmin, mutta enimmän itki pappi, jonka olisi pitänyt toisia lohduttaa.\nHän tointui vasta, kun piti lopuksi luetella vainajan tuttavat, mikä\nmilt'ei loppumaton lista vei jokaisen mielestä kaiken hartauden.\nLukemattomat ylhäiset, jalosukuiset, armolliset, kunnianarvoiset,\nkorkeasti kunnioitettavat, kunnioitettavat, arvoisat, aateliset ja\nritarilliset herrat saivat täten vainajalta Juhana Kárpáthilta\njäähyväiset.\n\nSitten laskettiin arkku hänen vaimonsa viereen kuolleitten rauhaisaan\nlepokammioon. Veisuun viimeiset sävelet katosivat hiljaa hautaholviin.\nKaivajat nousivat ylös. Iso rautaovi jymähti kiinni. Nyt on hän\niankaikkisesti autuas!...\n\n\n\n\nXV.\n\nIhmisten puheita.\n\n\nYksi Unkarin rikkaimpia suku-urhoja oli seurannut vaimoansa hautaan,\njättäen jälkeensä toivorikkaan pojan, joka tuli maailmaan aikana,\njolloin häntä ei enää odotettukaan ja jonka syntyminen tuotti suurta\nhäiriötä muutamien laskuissa.\n\nLuultu perillinen Abellino, joka setänsä omaisuuden toivossa oli\nmiljoonia ottanut lainaksi, tuli täten äkkiä kerjäläiseksi, ja hänen\nhäviönsä tuntui aina Ile de Jerusalemiin saakka.\n\nTästä merkillisestä tapauksesta oli runsaasti puheita liikkeellä.\nNabobin kuolema antoi muutamiksi viikoiksi kaikille yllin kyllin puheen\nainetta. Kun vertaamme niitä toisiinsa, niin saamme pian selville, mikä\nniissä ei ole totta.\n\nMennäänpä ensin herra Kecskereyn luo.\n\nSiellä ovat suuret tanssiaiset, luullakseni kreivi Szépkiesdyn\nkustannuksella; hän on näet mielistynyt erääseen laulajattareen ja\ntahtoo täten huvitella hänen kanssansa.\n\nTapaamme useita vanhoja tuttuja.\n\nTäällä on Livius, Konrad, tuo hupsu Yrjö Erdey, ruokahalunsa kanssa\ntaisteleva Málnay, vapaamielinen Eugen Darvay, kaunis Csendey,\nomituinen paroni Berky, tanssien johtaja Csepcsy, ja kuka voisi kaikkia\nruveta luettelemaan.\n\nOn väliaika. Miehet ovat tupakkahuoneessa.\n\nEräs emansipeerattu nainen on liittynyt heidän joukkoonsa, puhaltelee\nsirosti savuja papyrossistansa ja keinuu mukavasti keinutuolissa.\n\nKecskerey veikko on latonut allensa kolme sohvatyynyä, joitten päällä\nhän istuu, jotta olisi toisia korkeammalla. Sieltä hän huvittelee\nseuraa hienoilla jutuillansa.\n\nNauretaan. Vanhan Kárpáthin hautauksesta on puhe.\n\nKecskerey veikko par'aikaa laatii selityksiä ja tarpeellisia\nmuistutuksia Nabobin testamenttiin.\n\n-- Kaikissa tapauksissa teki vanha herra sangen kauniisti ja hellästi\nruvetessaan kurjenmiekkoja suojelemaan, sillä ne ovat sieviä kukkia.\nSanotaan hänen viidenkolmatta raippaparin rangaistuksen uhalla\nkieltäneen niittomiehiä kurjenmiekkaa niittämästä, jos semmoinen heidän\neteensä sattuisi niityllä.\n\nEmansipeerattu nainen huomautti, ettei hän voi kärsiä kukkasia, kukkien\nihailu on muka pelkkää herkkätuntoisuutta.\n\n-- Vaahterien hakkaamisen on hän julistanut todelliseksi murhateoksi,\nsitä puuta ei hänen metsissään saa kaataa.\n\n-- Mutta mikä ukon niin hupsuksi teki? -- kysyi joku.\n\n-- Saattaako tietää, miksi hän mitäkin teki?\n\n-- Asia osoittaa hänen olleen aika hupsun. Ei Abellinon nyt ole tarvis\nmuuta kuin todistaa sedän olleen mielipuolen mennessään naimisiin, ja\nsiten ei avioliitto ole pätevä eikä poika laillinen perillinen.\n\nSuuri nauru nousi näistä sanoista.\n\nVapaamielinen Darvay katsoi hyväksi aivan tosissaan huomauttaa, ettei\nhän luule ehdotusta lain mukaan mahdolliseksi.\n\n-- Sitä en minäkään luule, virkkoi Kecskerey nauraen.\n\n-- Mutta kuinka siinä tapauksessa käy Abellinon? -- Tämän olisi\njokainen tahtonut tietää.\n\n-- Älkää häntä surko; vanha herra on hänestä huolen pitänyt, vastasi\nKecskerey, pää kenossa; -- joka päivä saa hän \"in natura\" yhden\ntukaatin, joka hänen personallisesti pitää noutaa Nabobin talossa\nasuvalta oikeudenvalvojalta, mutta täydelliseen kerjäläispukuun\npuettuna, repaleinen takki yllä, rikkinäiset saappaat jalassa, päässä\nlikainen hattu, selässä rohdinliinasta tehty säkki ja raudoitettu keppi\nkädessä. Sellaisessa asussa pitää hänen tulla joka aamu ottamaan\ntukaattinsa, taikka saa hän kuolla nälkään.\n\nÄlykästä selitystä seurasi ääretön nauru. Kuten huomaamme ei tällä\nhetkellä ole ketään niin naurettavaa miestä kuin Abellino.\n\nEi kenenkään mielestä maksanut vaivaa hänestä enempää puhua.\n\nHänellä ei ollut enää toivoakaan periä suurta sukukartanoa, hänen\ntäytyi elää parin tuhannen floriinin tuloista, jotka setä armosta oli\nhänelle määrännyt. Tämä oli kaikissa tapauksissa suurin rikos, jonka\nAbellino muka oli tehnyt. Vaikka hän olisi kevytmielisissä\nkaksintaisteluissa tappanut useitakin ihmisiä, syössyt perikatoon\nmontakin naista, antaa maailma semmoiset anteeksi, ja ne tekevät miehen\nvain miellyttävämmäksi. Mutta sitä ei anneta anteeksi, että hän joutuu\nkerjäläiseksi, ettei hänellä enää ole suuria tulevaisuuden toiveita.\nTästä hetkestä alkaen on hän vain ihmisten pilan esine. Mitähän\nmiehestä nyt tulee?\n\n-- Paras olisi hänen ruveta opettajaksi orpanallensa, puhui joku.\n\n-- Siksi on Juhana jo valinnut Rudolfin, vastasi Kecskerey, sillä\nehdolla, ettei poika saa oppia muuta kuin ratsastamaan ja polttamaan\ntupakkaa. Arvattavasti on Rudolfin vaimo kovasti iloissaan, kun näin\nhelposti sai lapsen!\n\nEmansipeeratun naisen mielestä oli tämä juttu niin mainio, että hän\nnauraessaan oli mennä selällensä tuolineen päivineen -- jolleivät\ntoiset olisi rientäneet estämään.\n\nVapaamielinen Darvay tahtoi vain tietää, eikö ukko edes viimeisillä\nhetkillänsä kääntynyt vastapuolueeseen.\n\n-- Kaikkia vielä! -- ilkkui Kecskerey; hän kuoli aivan toisilla\ntunteilla. Sänkynsä pääpuoleen asetti hän joukon mustalaismusikantteja\nmaalaistansseja soittamaan. Ylt'ympärillä oli Tokajin viinipulloja,\njottei olisi tarvinnut selvällä päällä toiseen maailmaan lähtöä\ntehdä. Testamentissaan sääsi hän, että ruumisarkulle on pantava\nviiniköynnösseppele ja että häntä hautaan saatettaessa pitää\nmustalaisten soittaa laulua: \"Varjo ompi elämämme\", joka alkaa sangen\nkauniilla hautajaissävelellä, mutta loppuu allegrotapaan sanoilla:\n\"maista veikko maljasta!\" Kahdelle musikanttiseurueelle on hän\nmäärännyt elatusrahaa, jotta ne vuoroin, toinen aamuisin toinen\niltaisin, joka päivä soittaisivat haudalla hänen lempikappaleitansa.\nJuomaveikkojen käski hän kirouksen uhalla mennä joka vuosi hänen\nkuolinpäivänään haudalle juomaan hänen terveydeksensä. Vielä määräsi\nukko palkinnon kolmelle neitoselle, joilla vuoden mittaan on ollut\nuseimmat rakastajat; vain sen ehdon hän teki, etteivät tulisi hänen\nhaudallensa suukkoja vaihtamaan, sillä sitä hän ei muka jaksa kuulla.\nLopun omaisuutensa on hän jakanut mustalaisille.\n\n-- Vahinko vain -- puuttui Yrjö kreivi puheeseen, ivallisesti\nhymyillen, -- ettei hän testamentannut mitään niille, jotka hänen\nmainettansa valituilla jutuilla ikuistavat, jottei meidän tarvitsisi\nilmaiseksi hänestä vaivaa nähdä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme kuulleet herra Kecskereyn arvelut; kuulkaamme nyt juomaveikkoja.\n\nKutyfalvin luona ollaan. Sinne veikot ovat alkaneet kotiutua.\n\nIkuinen malja käy kädestä käteen. He ovat elementissään, tai oikeammin\nsanoen elementti, viini, on heissä. Nauretaan vatsan täydeltä. Mies se,\njoka osaa hullunkurisimmin puhua.\n\n-- Ukko kääntyi vanhoilla päivillänsä, puhui Mikko Horhi, jatkaen\nvanhaa juttua. Veisasi päiväkaudet virsiä ja oppi vielä vanhana ranskaa\nja saksaa; jolleivät näet enkelit taivaassa osaisi unkaria, niin voisi\nhän kuitenkin heidän kanssansa sanoja vaihtaa.\n\n-- Hahhahha! Ranskaa ja saksaa.\n\n-- Kuolinpäivänänsä käski hän muurata umpeen viinikellarin oven.\nPuhuttelin itse muuraajaa, joka sen teki -- ettei kukaan hänen\nkauttansa joutuisi kiusaukseen langeta juoppouden syntiin. Hän on\nmyöskin tiluksiltansa kieltänyt kaiken viininmyönnin, vain apteekista\nsitä vielä saa.\n\n-- Hahhahha! Rohtopullottain!\n\n-- Vielä ukko kielsi kenenkään hänen maallansa pyytämästä toisen\nvaimoa, ja kaikki kevytmieliset naiset käski hän hukuttaa\nBerettyójokeen; koulutyttö, joka leikkii koulupoikain kanssa, joutukoon\nkirkkokurin alaiseksi.\n\n-- Hahhahha! Kirkon ovella!\n\n-- Veljensä poikaa hän ei voinut kieltää sitä tekemästä!\n\n-- Hänelle määräsi ukko vuotuisen elatusrahan; pelkäsi näet kirouksia\ntoiseen maailmaan tulevan.\n\n-- Mitä vielä! Häntä hävetti, kun ei Kárpáthin sukuun kuuluvalla ole\nsyötävää.\n\n-- Ukko parka pelkäsi kovasti kuolemaa, sentähden hän niin muuttui. Hän\nmeni tainnoksiin, kun vain ruumisarkkua mainittiin, ja kun tunsi\nviimeisen hetkensä lähestyvän, kokosi hän kahdeksan pappia vuoteen\nympärille rukoilemaan hänen puolestansa, koettamaan vaikkapa väkisinkin\nsaada enkeleitä pelastamaan ukkoa kuoleman kourista. Omaisuutensa\ntestamenttasi hän kirkolle.\n\n-- Paitsi poikaansa. Sen hän lahjoitti Szentirmaylle.\n\n-- Toden totta, virkkoi Kutyfalvi hävyttömästi, olisi hänen pikku\nrouvansa vain elänyt vähän kauemmin ja olisin minä ruvennut talossa\nkäymään, niin olisipa ukolla ollut kuollessaan enemmänkin\nlahjoittamista.\n\n-- Samaa minäkin sanon! -- puhui Lauri Csenkö ylvästellen.\n\n-- Minä myöskin, äänsivät kaikki.\n\nEikä ollut läsnä ketään, joka edes olisi heittänyt maljansa moisten\nmiesten päähän.\n\nEläessään sai rouva olla heiltä rauhassa, kun eivät hänen kanssaan\nosanneet järjellistä sanaa vaihtaa, ja nyt kuoleman jälkeen jo osaavat\nhäntä panetellakin.\n\nTämä kuuluu myöskin omituisen luonteen ominaisuuksiin.\n\nAntakaamme heidän olla; he ovat parantumattomia sairaita, jotka eivät\nlääkkeistä huoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuokaamme vielä silmäys klubiin Boulevard des Italiensilla.\n\nTutut herrat ja lordit panettelevat nytkin ihmisiä parvekesalissa.\nLäsnä on tuo omituinen lordi, pohjoismainen herttua, markiisi Debry\nynnä muita, joitten kanssa emme viitsi lähemmin tutustua.\n\nHerra Griffard, rikas pankkiiri, astuu sisään kasvot yhtä sileinä ja\nhymyilevinä kuin ennenkin.\n\n-- Ah, herra Griffard tietää asian paremmin, sillä hänpä parhaiten\ntunsi miehen -- huusi hänelle hauska markiisi. (Luultavasti oli äsken\njuuri kiistelty jostakin miellyttävästä seikasta ja tahdottiin saada\nsiitä selkoa). Sanokaapas, onko totta, että Abellinon sedälle on\nsyntynyt poika?\n\n-- Aivan totta, vastaa herra Griffard riisuen yltänsä pitkän\ntalvipalttoonsa.\n\n-- Ikävä asia Abellinolle, eritoten jollei hän voi todistaa, että\nkysymyksessä oleva perillinen on laiton lapsi.\n\n-- Sitä hän ei voi toteen näyttää, vakuutti herra Griffard.\n\n-- Ei sitäkään, että sedän vaimo olisi ollut rikollisessa\nlemmensuhteessa jonkun toisen kanssa.\n\n-- Rouva oli muillekin esikuvana siveydessä, vastasi herra Griffard.\n\n-- Äh. Abellino on siis pahassa pulassa.\n\n-- Pahemmassa ovat hänen velkojansa, virkkoi lordi Burlington.\n\n-- Luulen, että niitten, jotka lainasivat hänelle rahoja tulevan\nperinnön takausta vastaan, nyt käy sangen nolosti.\n\n-- Epäilemättä, vastasi herra Griffard hymyillen.\n\nEi pieninkään piirre kasvoissa eikä ryppy otsassa osoita, että hänkin\non hävinnyt pari miljoonaa tämän katalan perijän kautta. Häntä kovasti\nharmittaisi, jos ihmiset saisivat tietää, että paksupäinen barbaari on\ntehnyt tepposen hänen laskuissansa.\n\nKun tapasi rouva Mayerin ja kysyi, ketä hän suree, niin sai seuraavan\nvastauksen:\n\n-- Suren unhottumatonta, enkelinhyvää, omaa Fannyäni, armollisen herra\nKárpáthin puolisoa, sydämestäni temmattua lastani.\n\nJa hän itkeä vetisteli kuin syyssade.\n\nMayerin tytötkin kävivät mustissa. Musta puku näet edistää kauneutta\nsangen paljon. Mutta jos kuitenkin joku luuli heillä olevan muitakin\nsyitä mustan puvun pitämiseen kuin pelkkä kauneus ja alkoi sitä asiaa\nheiltä tarkemmin kysellä, niin tytöt eivät tosin ruvenneet itkemään,\nsillä se rumentaa silmiä, vaan hekin sanoivat:\n\n-- Tätimme (!) on kuollut, rikkaan Juhana Kárpáthin rouva; ja vaikk'ei\nse saituri meille mitään jättänyt jälkeensä, niin suremme häntä\nkuitenkin.\n\nEräänä päivänä pakottivat äidilliset tunteet rouva Mayerin\nkirjoittamaan Rudolfille kirjeen, missä hän \"katkerien kyynelten\"\nohessa kertoi, ettei hänellä ole ainoalta, unohtumattomalta,\nenkelinhyvältä tyttäreltään armollisen Juhana Kárpáthin rouvalta edes\nkengännauhaa hallussaan, jota hän voisi rakkaana muistona kantaa\nsydämellänsä ja satoja kertoja päivässä esille ottaen suudella, ja että\nse seikka on sangen ikävä äidin mielelle. Toivoo, että Rudolf hyvästä\nsuomastansa on antava onnettomalle, kovaonniselle äidille jonkun\nmuiston hänen tyttärestänsä, on katsova, eiköhän löytyisi ikuisesti\nkaivatun Fannyn jälkeen jäänyttä käsinettä tai jotakin muuta arvotonta\nkapinetta, jolla ei saisi olla itsessään suurta arvoa, sillä jos hän\nlähettää jotakin arvokasta, niin ei äiti sitä ottaisi vastaan j.n.e.,\nj.n.e....\n\nRudolf ymmärsi kunnon rouvan tarkoituksen ja lähetti hänelle muistoksi\n-- kymmenen tuhatta floriinia.\n\nJa rouva Mayer ei suvainnut -- lahjaa hylätä.\n\nToisen kerran kirjoitti hellä äiti Floralle kirjeen, jossa sanoi taasen\nkatkerien kyynelten ohessa lankeavansa rouvan jalkojen juureen ja\nkertoi, miten ikävää on isoäidille, kun ei edes ole saanut nähdä\nlapsensa lasta, jottei voi hänestä untakaan nähdä. Jos hän kuolee, niin\nei tunne lasta tulevassa elämässäkään! -- Hän rukoilee siis, suudella\narmollisen rouvan käsiä ja jalkoja, että rouva antaisi tietää, miten ja\nmilloin hän voisi nähdä toivorikasta lastansa. On näet kuullut\npienokaisen olevan niin kauniin, niin miellyttävän. Kävisi vaikka\njalkaisin sinne, kun vain hetkeksi saisi nähdä lasta. Sitten voisi hän\nrauhassa kuolla; -- j.n.e....\n\nRouva Szentirmay oikein pelästyi tästä uhkauksesta.\n\nSe vielä puuttuisi kielilakkareilta, että rouva Mayer tulee helliä\nkohtauksia teeskentelemään tyttärensä lapsen suhteen. Mitä tehdä?\nVaarallista oli hänelle kirjettäkin kirjoittaa, sillä rouva Mayer\nsaattaisi siitä kehua eikä Flora olisi suonut kirjeensä semmoisessa\nkodissa kulkevan kädestä käteen kaikkien nähtäväksi.\n\nRouva Szentirmay oli viisas nainen ja hän keksikin oivan keinon estää\ntuota ikävää vierasta taloon tulemasta.\n\nKirjoitti kirjeen Teresalle.\n\nYstävällisellä, herttaisella tavalla, joka oli hänelle ominaista, pyysi\nhän Teresaa jättämään Pressburgin rakkaudesta edesmennyttä holhottiansa\nkohtaan ja viettämään heillä muutaman viikon.\n\nTeresa ei voinut olla kuulematta näin ystävällistä kutsua; sitäpaitsi\nkatsoi hän velvollisuudekseen ottaa rouva Szentirmayn kanssa osaa\nFannyn lapsen kasvattamiseen. Pressburgista lähtiessä sanoi hän\nainoille ystävillensä Boltaylle ja Santerille jäähyväiset siinä\nluulossa, ettei hän enää matkaltansa palaa.\n\nNiin kävikin.\n\nFlora ei häntä ollenkaan päästänyt luotansa eikä Teresalla ollut aikaa\nlähtöä ajatellakaan, niin hyvin häntä kohdeltiin. Koko talon väki piti\nhäntä perheen arvoisana sukulaisena.\n\nHänen siellä olonsa karkoitti tietysti ainaisiksi ajoiksi -- kalliin\nisoäidin, joka ei ketään maan päällä niin kammonut kuin Teresaa.\nParatiisistakin olisi hänet pysyttänyt poissa tieto, että Teresa on\nsiellä, nuo kylmät ja tyynet kasvot, nuo ytimiin katsovat silmät,\njoilta ei voi mitään salata.\n\nMutta vielä erään toisenkin karkoitti Teresan tulo talosta, nimittäin\nMarion neidin.\n\nSamana päivänä, jolloin Teresa saapui, suvaitsi hän lähteä\nmaatilallensa Köhalmiin, muka vain muutamaksi viikoksi. Mutta kun\nTeresa jäi taloon muutamaksi vuodeksi, niin jäi Marion neitikin\nKöhalmiin -- riitelemään voutien ja torpparien vaimojen kanssa.\n\nVuodet vierivät, ja Teresa oli yhä vain talossa, Marion neiti poissa.\nSilloin tällöin hän kuitenkin pistäysi Szentirmaan sappeansa purkamaan,\nkun sitä oli aikain kuluessa liian paljon kokoontunut.\n\nTällöin keksi Flora aina Teresalle sellaisia toimia tai lähetti hänet\nKárpátfalvaan, ettei Marion neidillä koskaan ollut tilaisuutta loukata\nrauhallista naista.\n\nUsein, kun he olivat kahden kesken, kertoi Teresa nuorelle rouvalle\nFannyn lapsuuden ajoista, hänen vastuksistaan ja niistä vaaroista,\njotka häntä uhkasivat. Kertoi, miten hän oli kärsinyt salaisesta\nrakkaudesta. Hän lempi miestä, jonka nimeäkään hän ei kenellekään\nsanonut, vaan vei salaisuuden mukanansa hautaan.\n\nJa Flora taasen kertoi näitä surullisia asioita Rudolfille, miten Fanny\noli nuoruudestansa asti toivottomasti rakastanut ja ehkä vielä rakastaa\ntoisessa elämässäkin. Flora vaati miestänsä sangen usein tulemaan\nkuusistoon katsomaan hautakiveä, jossa kaikki kirjaimet näyttivät\nkyynelissä hymyileviltä silmiltä!...\n\nEräänä kauniina iltapäivänä käveli Flora puistossa taluttaen kädestä\npientä, puhella sopertelevaa kolmevuotiasta poikasta.\n\nLapsi oli oppinut sanomaan häntä äidikseen ja kyseli, tiedusteli\nkaikenlaisia, joihin useampiin olisi ollut sangen vaikeata antaa\ntyydyttävää vastausta.\n\nSill'aikaa saapui Marion neiti kartanoon.\n\nKuultuansa Floran kävelevän puistossa riensi hän sinne.\n\n-- Hyvää iltaa, rakas kreivittäreni! Kahdenpa ollaan kävelemässä!\nNöyrin piikanne, armollinen Kárpáthi herra, nöyrin piikanne. Jos olisin\nkaksikymmentä vuotta takaperin isänne puheita korviini ottanut, niin te\nolisitte nyt aikamies.\n\n(Kolmenvuotias lapsi ei tietysti ymmärtänyt tätä sukkeluutta).\n\n-- Oi, miten hellä äiti olettekaan, Flora! Niin kauniisti hoidatte\npoikaa. Vahinko vain, ettei teillä itsellä ole lasta.\n\n(Sattuvinta, mutta myöskin armottominta ivaa on soimata nuorta vaimoa\nsiitä, ettei hän ole äiti).\n\n-- No, onpa sentään tilaisuutta luulotella olevansa äiti, kun teillä on\nlapsi. Ja kaunis lapsi onkin. Näkyy, että vanhemmat ovat toisiansa\nrakastaneet. Ja jotta teidän olisi helpompi häntä omananne pitää, niin\novat lapsen silmät sattuvasti Rudolfin näköiset.\n\n-- Todellakin, virkkoi Flora vilkkaasti, huuletkin ovat Rudolfin\nnäköiset. Näin sanoen otti hän lapsen syliinsä ja suuteli häntä useat\nkerrat.\n\n(Tuo nainen on töhröpäinen, ajatteli Marion neiti, suuttuneena\npäivänvarjonsa levittäen -- vaikka oltiin siimeksessä; -- ei häntä saa\nluulevaiseksikaan). Arveli hänen rupeavan lasta inhoamaan, jos vain.\nepäilys mielessä heräisi. -- Ei tuntenut Floran sydäntä.\n\nSe oli puhdas, viaton, kuin lapsen sydän; ei ollut hänellä\naavistustakaan asioista, joita Marion neiti tahtoi häneen istuttaa.\n\nTästä päivästä alkaen piti hän lapsesta vielä enemmän.\n\nKun muutaman vuoden kuluttua tapaamme Floran, niin on hän jo onnellinen\näiti, ympärillä kauniita ja kilttiä lapsia, jotka kaikki luulevat\nZoltánin olevan veljen ja Teresan heidän tätinsä. Flora on kaikille\nyhtä hellä, Rudolf yhtä ankara.\n\nMutta kun Flora kerran hämmästytti piirikunnan pääkaupungista palaavaa\nmiestänsä ratsastamalla häntä vastaan Zoltánin kanssa -- hän itse\nlauhkealla, valkoisella ratsullaan, poika taasen vilkkaan tatarilaisen\nhevosen selässä -- niin ei Rudolf voinut olla suutelematta nuorukaista.\n\nEi ollut poika vielä kuudetta vuotta täyttänyt, kun Flora vei hänet\nkerran muassaan erääseen kokoukseen, missä Rudolf piti älykkään,\nloistavan puheen. Poika kuunteli tarkasti, ja kotia tultuaan kokosi hän\nRudolfin lapset ynnä toiset pikkutoverit lastenkamariin sekä piti\nsiellä kokousta lausuen heille vakavan näköisenä puheen, niin suurella\ninnostuksella, että Flora, joka kuunteli oven takana, oikein siitä\nihastui.\n\nMitähän tuosta pojasta tulee, kun hän kasvaa suureksi!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olemme tulleet tuntemaan Tapanin\nja Niilon nimellä, ovat sittemmin kasvaneet suuriksi miehiksi kansamme\nhistoriassa. Jos Jumala voimia suo, niin koetan toiste esitellä heidät\nkunnian ja suuruuden kukkulalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisista tuttavistamme ei meillä ole enää paljoa sanomista.\n\nAbellino elää vielä tänä päivänä.\n\nHänen ulkomuodossaan ei ole rahtuakaan oikeata. Tekohampaat suussa,\ntekotukka päässä, koettaa hän pettää maailmaa ja itseänsä. Parran ja\nviikset hän värjää, kasvot kaunistetaan \"prinsessavedellä\". Toisella\nkorvalla kuulee hän aina tuosta merkillisestä kaksintaistelusta saakka\nhuonosti, jonka tähden siihen on kätkettynä pieni hopeinen kuulokone.\n\nNäin liikkuu hän ihmisten keskellä. Parsittu, paikattu aave menneiltä\nparemmilta ajoilta, toisessa kädessä tukeva sauva, jolla auttaa\nluuvaloisia jalkojansa, toisessa kuulotorvi. Mutta kumminkin luulee hän\nolevansa yhä vielä sangen miellyttävä mies ja kosii täydellä todella\nkaikkia kauniita naisia, nuoria tyttöjä, luullen heidän olevan häneen\nihastuneita. Kun he hänelle nauravat, luulee hän heidän hymyilevän\nilosta, että saavat nähdä häntä.\n\nJoka päivä käy hän nostamassa tukaattinsa, jonka vuoksi hän ei voi\npoistua Pestistä. Vain Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä\nsaatuansa yhdellä kertaa sata tukaattia, lähtee hän matkalle eikä\npalaa, ennenkuin rahat loppuvat. Mutta puheissansa on hän vielä sama\nmies, jommoinen oli miljoonia tuhlatessaan. Kehuu kaikkea ulkomaalaista\nja halveksii kotimaista, vaikka tämäkin kelpaa, faute de mieux --\nparemman puutteessa. Mutta hänen sydämensä, jos nimittäin hänellä sitä\nonkaan, palaa alituisesta koti-ikävästä -- Pariisiin.\n\nIhmiset pitävät häntä sangen koomillisena henkilönä. Korkeimpiin\npiireihinkin on hän tervetullut, jotta hänellä saataisiin hyvästi\nnauraa.\n\nMies parka!\n\nVanhaa ihmistä tavallisesti pidetään kunniassa, mutta hän on vanhoilla\npäivillänsä joutunut nauran esineeksi piireissä, joissa hän ennen oli\nmahtimiehenä, johtajana.\n\nOnnettomuuksien ihmistä kohdatessa on yleensä lohdutuksena ainakin se\nseikka, että voi olla tyyni, halveksia elämää; mutta Abellinolle on\nrangaistukseksi hänen tylsyytensä ja ajattelemattomuutensa, hän kun yhä\ntahtoo elää.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Käydessäni v. 1875 Jókain luona pyytämässä lupaa hänen teostensa\nsuomentamiseen, mikä suurella ystävyydellä heti annettiin, ja\nkysyttyäni mitkä romaaninsa hän itse soisi ennen muita Suomen kielelle\nkäännettäviksi, hän mainitsi seuraavat neljä: \"Uusi tilanhaltija\",\n\"Unkarilainen nábob\", \"Kulta-ihminen\" ja \"Mustia timantteja\", joista\nkahdesta viimemainitusta kohta enemmän.\n\n[2] Unkarilaisten ylimysten palvelijoita eli lakeijoita. Suom.\n\n[3] Vidra on suomeksi saukko. Suom.\n\n[4] Ranskalaisia kirouksia. Suom.\n\n[5] Ranskalainen kirouslause, suom. \"tuhat tulimmaista.\" Suom.\n\n[6] Italian kieltä; suomeksi: \"herra maalainen.\" Suom.\n\n[7] Béla on unkarilainen muoto nimestä Adalbert. Suom.\n\n[8] Eikä Suomenkaan kielessä; cocu merkitsee oikeastaan luulevaista\naviomiestä. Suom.\n\n[9] Abellino tarkoittanee tässä Unkarin korkeinta tuomioistuinta,\nseptemviral- (seitsenmiehistä) senaattia. Suom.\n\n[10] Ranskalaisia sanoja, merkitsevät suomeksi uupumista ja\nmielenkiihkoa. Suom.\n\n[11] Béla (Adalbert) on, kuten edellä jo on mainittu, Unkarissa\ntavallinen ristimänimi. Tämän on Kárpáthi hienontanut Abellinoksi.\nSuom.\n\n[12] Unkarin kielessä kirjoitetaan nimi aina täten: ensin sukunimi,\nsitten ristimänimi ja viimeksi arvonimi. Suom.\n\n[13] Varju, suomeksi Varis. Suom.\n\n[14] Nämä olivat lainopin tutkinnon suorittaneita, jotka, saadaksensa\nkäytännöllistä harjoitusta, tarjosivat valtiopäivämiehille apuansa\netenkin näitten yksityissihteereinä. Vastaavat siis johonkin määrin\nmeidän \"viiseherrassyötingin\" tapaisia juristeja. Suom.\n\n[15] Pressburgin esikaupunki.\n\n[16] Ylitallimestari oli valtiopäiväin aikana poliisipäällikön\nvirkanimi. Suom.\n\n[17] Palatinukseksi kutsuttiin Unkarin valtiopäivillä kuninkaan\nsijaista ylähuoneen puheenjohtajaa. Suom.\n\n[18] Kuruczeiksi sanottiin Siebenbürgin ruhtinaan Rákóczyn sotamiehiä,\nsilloin kun hän kävi sotia Itävalta-Unkarin hallitsijoita vastaan.\nSuom.\n\n[19] Urbarialikokoukset koskivat talonpoikain veropäivätöitä herroille,\nsiihen aikaan kun Unkarin talonpojat olivat samanlaisessa asemassa kuin\nesim. meillä Viipurin läänin lahjoitusmaiden alustalaiset. Suom.\n\n[20] Mustalainen viuluniekka ja etevä säveltäjä. Suom.\n\n[21] Tisza- (Theiss) virran sivujokeen Körös'iin juokseva joki. Suom.\n\n[22] Kuuluisa mustalainen viuluniekka ja kapellimestari. Suom.\n\n[23] Piirikunnan (komitaatin) ispaanin virka-asunto. Vastaa meidän\nlääninhallituksen taloa. Suom.\n\n\n\n"]